:: wikimiki.org ::
| Anarkokapitalismi |
AnarkokapitalismiAnarkokapitalismi on poliittisen filosofian oppi ja yhteiskuntajärjestelmän malli, jossa valtiota ja muita poliittisia julkisyhteisöjä kuten kuntia ja maakuntia ei ole ja ihmiset kuuluvat valtioiden sijasta yksityisiin, autonomisiin oikeusjärjestelmiin ja jossa yksityinen omistusoikeus on vahva ja kattava.
Libertarismi
Anarkokapitalismi on libertarismin toinen päähaara. Siinä keskeistä on yksityinen omistusoikeus sekä yksilön itsemääräämisoikeus, jonka useimmat anarkokapitalistit käsittävät fyysiseksi, keholliseksi itsemääräämisoikeudeksi. Täysin säännöttömästä kaaoksesta, jossa kuka tahansa saa tehdä mitä tahansa, anarkokapitalismin erottaa ennen kaikkea juuri tämä usko kapitalismin traditioon. Tyypillisen anarkokapitalismin katsomuksen mukaan kaikki valtion ja poliittisen hallinnan muodot ovat tarpeettomia ja haitallisia.
Tasa-arvo
Liberalismin ja anarkismin periaatteiden mukaisesti anarkokapitalismi on myös oikeudellisen tasa-arvon kannattamista. Anarkokapitalismi ei kuitenkaan voi tietenkään kannattaa ns. mahdollisuuksien tasa-arvoa yksilönvapauden kustannuksella eikä vastustaa tulo- ja varallisuuseroja. Käytännössä tuloerot ja varallisuuserot ovat anarkokapitalismin mukaan väistämättömiä ja mahdollisuuksien tasa-arvo mahdoton missä tahansa yhteiskunnassa. Anarkokapitalisti Murray Rothbard kirjoitti tästä aiheesta esseen [http://www.mises.org/easaran/chap3.asp Egalitarianism as a Revolt Against Nature]. Hans-Hermann Hoppe poleemisesti kirjoitti vastustavansa valtion pakottamaa tasa-arvoa ja kannattavansa luonnollista elitismiä. Monet anarkokapitalistit eivät kuitenkaan suhtaudu tasa-arvoon niin kielteisesti ja toivovat tuloerojen ja varallisuuserojen vähäisyyttä ja mahdollisuuksien tasa-arvoa.
Anarkismi
Anarkokapitalismi yhdistää klassisen liberalismin ja anarkoindividualismin aatetraditioiden ideoita. Anarkistisen liikkeen perinteiset muodot olivat ainakin jossain määrin sosialistisia eivätkä siten olleet lähellä anarkokapitalismin ajatusmaailmaa, mutta anarkokapitalistit usein pitävät itseään anarkisminkin perinteeseen kuuluvina. Monien vasemmistoanarkistien mielestä on kiistanalaista, missä määrin anarko-etuliitettä voidaan anarkokapitalistien kohdalla pitää oikeutettuna. Jotkut 1800-luvunkin anarkoindividualistit olivat kuitenkin lähempänä anarkokapitalismia kuin kommunismia, jota jotkut heistä vihasivat. Anarkokapitalistit erottaa vasemmistoanarkisteista se, että vasemmistoanarkistit uskovat yhteisomistukseen ja usein myös tasa-arvoon ja demokratiaan enemmän. Useimmat anarkokapitalistit eivät kannata yhteiskunnallista demokratiaa; monet vasemmistoanarkistit kannattavat. Anarkokapitalistitkin toki hyväksyvät vapaan yhdistys- ja yritysdemokratian. Anarkokapitalistien demokratiakritiikkiin on vaikuttanut 1900-luvulla syntynyt julkisen valinnan teoria. Anarkokapitalismi poikkeaa 1800-luvun anarkoindividualismista paljolti modernin taloustieteen löytöjen takia: 1800-luvulla suositun työnarvoteorian sijasta monet anarkokapitalistit kannattavat modernia subjektiivista arvoteoriaa, joka tekee pääomatulojen kuten koron hyväksymisen helpommaksi.
Erona sosialistiseen anarkismiin ovat anarkokapitalismin instituutiot, jotka laillistavat ja vartioivat yksityisomaisuutta. Suhtautuminen yksityisomaisuuteen ja sen kautta syntyviin yksilöiden tulo- ja varallisuuseroihin ja yksityisomaisuuden ylläpitämiseen pakkokeinoin erottaa selkeimmin vasemmistoanarkismin ja anarkokapitalismin aatteet. Vasemmistoanarkistit eivät hyväksy yksityisomaisuutta eivätkä sen puolustamista instituutioin ja pakkokeinoin eivätkä yksityisomistuksesta seuraavia tulo- ja varallisuuseroja.
Minarkismi
Jotkut anarkokapitalistit tunnistavat minarkismin, libertarismin toisen muodon sekä laajemmin käsitettynä liberalismin perinteen anarkismia läheisemmäksi aatteeksi. Minarkismi yleensä esitetään libertaristisessa keskustelussa anarkokapitalismin vaihtoehdoksi. Monet anarkokapitalistit ovat itse alun perin olleet minarkisteja ja sittemmin siirtyneet libertarismin radikaalimpaan muotoon.
Klassinen liberalismi
Anarkokapitalismi on klassisen liberalismin yksi jälkeläinen, vaikka klassisen liberalismin ajatuksista onkin otettu harppaus anarkismin suuntaan. Klassinen liberalismi painotti valtion tehtävien rajoittamista, mutta ei yleensä kuitenkaan nähnyt valtion alasajamista lopullisena tavoitteena. Mm. Risto Harisalo on kirjassaan Klassinen liberalismi sisällyttänyt anarkokapitalismin klassisen liberalismin perinteeseen, mutta yleensä sitä ei siihen lasketa.
Aatehistoria
Anarkokapitalismin suuntaisia ideoita esitti jo 1800-luvulla filosofi ja taloustieteilijä Gustave de Molinari, mutta nykyisen termin anarkokapitalismi ottivat ensimmäisinä käyttöön erityisesti amerikkalainen taloustieteilijä Murray Rothbard tovereineen 1950-luvulla. Rothbard perustelee anarkokapitalismia lähinnä aristoteelisella ja liberaalilla luonnonoikeusetiikalla, jonka mukaan jokainen ihminen omistaa itsensä ja saa vallata omistamatonta materiaa ja ottaa vastaan omaisuuden luovutuksia toisilta ja luovuttaa omaisuuttaan toisille vapaasti. Anarkokapitalismin yhtenä perustajana pidetään taloustieteilijä David Friedmania, joka erityisesti teoksellaan Machinery of freedom on vaikuttanut nykyaikaiseen anarkokapitalismiin. Friedman kannattaa anarkokapitalismia, koska hänen mukaansa se on todennäköisin tapa päästä mahdollisimman suureen vapauteen: yövartijavaltio ei hänen mukaansa ole todennäköisesti toteuttamiskelpoinen. Vaikka David Friedman itse ei olekaan utilitaristi, monet liberaalit utilitaristit pitävät arvossa hänen anarkokapitalismin taloudellista tehokkuutta korostavia argumenttejaan. Anarkokapitalismia voidaan perustella myös esimerkiksi ihmisoikeuksilla, oikeudellisella tasa-arvolla, yhteiskuntasopimuksella eli ns. kontraktarismilla (Jan Narveson) tai skeptismillä.
Toteutus
Anarkokapitalistinen, yksityinen oikeusjärjestelmä päättää itse järjestelmän sisällä vallitsevista laeista, itsepuolustuksen rajoista, sekä keinoista, joilla rikollisia rangaistaan. Oikeusjärjestelmä myös päättää suojautumisestaan muilta oikeusjärjestelmiltä. Jokainen saa valita oikeusjärjestelmän, johon haluaa kuulua. Oikeusjärjestelmien erillisyys ei merkitse, että rikolliset voisivat toimia ilman sanktioita, niin kuin nykyisinkään eri valtioiden olemassaolo ei merkitse.
Useimmat anarkokapitalistit katsovat maan ja kiinteistön omistajan voivan päättää yksipuolisesti, mihin oikeuspiiriin hänen kiinteistönsä kuuluu. Tällöin jokainen yksityinen kiinteistö olisi ikään kuin itsenäinen valtio. Oikeusjärjestelmän X jäsenyys vastaisi valtion X kansalaisuutta. Myös köyhät voisivat nauttia oikeusjärjestelmän suojelusta, kun he oleskelisivat toisen omistaman vartioidun kiinteistön alueella esimerkiksi vuokralaisina. Vuokra voisi siis sisältää suojelua. Jos anarkokapitalismissa kaikki alueet olisivat yksityisessä omistuksessa, kaikkialla voisi mahdollisesti nauttia ainakin jonkinasteisesta suojelusta. Anarkokapitalismin sallima kilpailu vähentäisi oikeuslaitoksen kuluja ja korruptiota, mikä myös parantaisi köyhien oikeusturvaa verrattuna monopolistiseen valtioon. Toisessa tulkinnassa oikeuspiirin jäsenyys saattaisi olla vähän kuin luottokorttiasiakkuus: voisit kuulua useaankin oikeuspiiriin, ja liikkuessasi eri alueilla sinuun sovellettaisiin hieman eri lakeja sen mukaan, millaiset oikeuspiirien yhteistyösopimukset ovat voimassa sinun turvayhtiöidesi ja alueen omistajan turvayhtiöiden välillä. Kuten luottokorttien kanssa, järjestelmän yleinen toimivuus perustuisi ihmisten väliseen yleiseen luottamukseen, mutta se kestäisi pienen joukon roistoja romahtamatta.
Ei kuitenkaan olisi pakkoa aina maksaa suojelusta, jos asuisi alueella, jonka vuokraan tai kiinteistön omistuksen rasitteeseen ei kuuluisi suojelua, vaan voisi itsekin puolustaa itseään. Kapitalismissa työnjako kuitenkin on yleistä ja useimmat turvautuvat ammattilaisiin. Anarkokapitalismi ei merkitse, että olisi täysin kunkin kiinteistön omistajan mielijohteiden armoilla, koska anarkokapitalismissa kehollinen itsemääräämisoikeus ja yksityinen omistusoikeus määritelmien mukaan olisivat voimassa. Suunnilleen samoin kuin nykyisissäkin kapitalistisissa yhteiskunnissa yksityisellä omistajalla olisi oikeus suojella omaisuuttaan pakkokeinoin ja tarpeen vaatiessa väkivallan uhalla rikollisia vastaan.
Anarkokapitalismi ei ole yksi ainoa käytännön idea siitä, miten ihmisten väliset suhteet - ennen kaikkea ristiriidat - ratkaistaan. Se on yhden käsityksen mukaan yleisimmillään moraali, joka korostaa, että jokaisen yksilön tulisi saada päättää omista asioistaan itse. Peruskäsitteet "jokainen" (lapset, sikiö, mielisairaat, eläimet?), "päättää" (itsepuolustuksen oikeutus?) ja "oma" (omaisuuskäsitteen määritelmä?) ovatkin sitten tulkinnanvaraisempia. Käytännössä saattaisi syntyä monenlaisia ja vaihtoehtoisia yhteistyökuvioita, joiden puitteissa luodaan oikeusjärjestelmiä, jotka täsmentävät tämän moraalin. Jossakin oikeusjärjestelmässä esim. abortti saattaisi olla aina laillinen, toisessa ei koskaan, kolmannessa laillinen raskauden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana jne.
Anarkokapitalismia voidaan pitää myös käytännön järjestelmänä, joka ei liity mihinkään erityiseen moraaliin. Esimerkiksi David Friedmanin mukaan anarkokapitalismi ei käytännössä olisi täysin libertaarin etiikan mukainen, koska kaikki ihmiset eivät kannattaisi tuota etiikkaa, vaan esimerkiksi heroiini voisi olla kielletty kaikkialla muualla kuin New Yorkissa. Somaliassa on joidenkuiden mukaan syntynyt anarkokapitalismia, kun valtio luhistui, vaikka anarkokapitalismi aatteena ei liene kovin tunnettu siellä. Kritarkia eli perinteiseen lakiin perustuva tuomarivalta on toinen tulkinta Somalian valtiottomasta järjestelmästä [http://www.libertarian.to/news/20020606.htm Michael van Notten].
Anarkokapitalismi ei myöskään merkitse äärikaupallisuutta, vaan anarkokapitalistisessa yhteiskunnassa voisi olla myös ei-kaupallista toimintaa ja yhteisöjä, jopa antikapitalistista kuten sosialistista etiikkaa noudattavia, esimerkiksi vapaaehtoisia kommuuneja. Anarkokapitalismia voidaan pitää siis metajärjestelmänä, joka salliii suurimman mahdollisen valinnanvapauden ja moninaisuuden.
Jotkut anarkokapitalistit väittävät, että modernit länsimaat kuten Suomi eivät välttämättä muuttuisi anarkokapitalismiin siirtyessään paljoakaan: julkiset palvelut yksityistettäisiin, jolloin ihmiset maksaisivat niistä palvelumaksuja ja vapaaehtoisia vakuutusmaksuja ja antaisivat lahjoituksia hyväntekeväisyytenä verojen ja pakollisten eläke- ym. sosiaalivakuutusten sijasta. Myös työnantaja voisi edelleen osallistua työntekijän eläkkeen ja vakuutusten rahoittamiseen vapaaehtoisten työsopimusten mukaan. Ammattiliitot tai muut voisivat edelleen ylläpitää työttömyyskassoja. Ammattiliitot voisivat toimia melko lailla nykyiseen tapaan, auttaa jäseniään, käydä työtaisteluja ja pyrkiä solmimaan työehtosopimuksia työnantajaliittojen kanssa mutta ilman etuoikeuksia kuten työehtosopimusten yleissitovuutta ja oikeutta pitää työpaikka työsopimuksen määräyksistä huolimatta esimerkiksi lakon jälkeen. Muukin yhdistystoiminta voisi tietysti jatkua anarkokapitalismissa suunnilleen nykyiseen tapaan. Ihmiset myös säästäisivät eläkepäivien ja odottamattomien menojen varalta verojen ja pakollisten eläkemaksujen maksamisen ja valtiollisen säästämisen sijasta. Kapitalismin yksi etu hyvinvointivaltioon nähden on joustavuus, jolla ihminen voi tarpeen tullen käyttää varojaan lakisääteisen eläkejärjestelmän jäykkyyden sijasta. Valtiolliset eläkejärjestelmät myös tuottavat vähemmän eläkettä suhteessa eläkemaksuihin kuin yksityiset.
Poliisi ja oikeuslaitos yksityistettäisiin eli korvattaisiin vartiointiliikkeillä, yksityisetsivillä ja välimiestuomareilla tms. Verot ja valtio lakkautettaisiin, mutta turvallisuusyhtiöt ja oikeusjärjestelmän byrokraatit hoitaisivat asiakkaidensa rahoilla suunnilleen samoja asioita kuin poliisit ja tuomarit nykyisin veronmaksajien rahoilla. Henkirikoksista, pahoinpitelyistä, vapauteen kohdistuvista rikoksista ja omaisuusrikoksista kuten varkaudesta, ryöstöstä, kiristyksestä ja petoksesta voitaisiin rangaista ja periä vahingonkorvauksia. Samoin kuin nykyäänkin eräissä maissa asianajaja voisi vaatia vain osuuden rikollisen maksamasta vahingonkorvauksesta tai sakosta palkkiokseen, mikä olisi köyhillekin hyvä mahdollisuus saada oikeusturvaa huolimatta asianajajien palkkioiden mahdollisesta kalleudesta. Tekijänoikeuskin on mahdollinen myös anarkokapitalismissa, koska se voi perustua yksityiseen omistusoikeuteen.
Anarkokapitalismissa myös mahdolliset armeijat olisivat yksityisiä. Yksi mahdollisuus olisivat jonkinlaiset suojeluskunnat. Toinen mahdollisuus olisivat kaupalliset armeijayhtiöt. Periaatteessa olisi mahdollista myös, ettei erillisiä armeijoita olisi, vaan yksityiset vartijat ja etsivät hoitaisivat tärkeimmät nykyiset armeijan ja rajavartiolaitoksen tehtävät. Anarkokapitalismissa monissa kiinteistöissä aseenkanto olisi todennäköisesti sallittu myös yksityishenkilöille, jotka voisivat siten estää rikoksia.
Anarkokapitalismissa ei olisi valtion rajoja eikä siten valtiollisia tulleja, koska valtioita ei määritelmän mukaan olisi. Niinpä todennäköisesti ei olisi niin tiukkaa rajakontrollia ja maahanmuuton kontrollia kuin nykyvaltioissa, koska valtioilla on nykyään niin laaja alueellinen monopoli. Tästä eräät anarkokapitalistit kuten Hans-Hermann Hoppe ovat kuitenkin eri mieltä ja katsovat nykyisen valtion kasvattavan maahanmuuttovirtoja keinotekoisesti. Hans Hoppe uskoo anarkokapitalismissa syntyvän erilaisten kulttuuripiirien muodostamia erillisiä alueellisia yhteisöjä (esim. ns. gated communities), kun taas monet muut anarkokapitalistit uskovat anarkokapitalistisen yhteiskunnan suhteelliseen yhtenäisyyteen. Eräissä maissa on syntynyt aidattuja yhteisöjä siksikin, että valtion oikeuslaitos ja poliisi ovat liian tehottomia estämään rikollisuutta. Siksi anarkokapitalismissa aidattuja yhteisöjä voisi olla jopa vähemmän kuin nykyisin. Anarkokapitalismissa yhteiskunnan käsite olisi toki hyvin erilainen kuin nykyään, kun valtio määrittää yhteiskunnan rajat.
Anarkokapitalismi Suomessa
[http://groups.yahoo.com/group/anarkokapitalismilista Anarkokapitalismilista] on suosittu anarkokapitalistifoorumi.
Anarkokapitalisteilla ei Suomessa ole toimivaa virallista rekisteröityä yhdistystä.
Anarkokapitalistisia ajattelijoita
- Gustave de Molinari
- David Friedman
- Murray Rothbard
- Hans-Hermann Hoppe
- Anthony de Jasay
- Roderick Long
- Bruce Benson
- Jan Narveson
Linkkejä
- [http://anti-state.com/ anti-state.com], markkina-anarkistien keskustelufoorumi (en)
- [http://groups.yahoo.com/group/anarkokapitalismilista AK-keskustelulista] Yahoolla suomeksi
Luokka:Anarkismi Luokka:Poliittinen ideologia
ValtioValtio on Max Weberin määritelmän mukaan "oikeusjärjestyksenä ja hallitsemiskoneistona toimiva pakkoyhteisö, joka onnistuneesti vaatii itselleen fyysisen väkivallan käytön legitiimiä monopolia määrätyllä maantieteellisellä alueella".
Yleensä tähän määritelmään liitetään myös vaatimus siitä, että väkivaltamonopoli yleisesti hyväksytään alueella. On hyvä huomata, että väkivaltamonopolin yleinen hyväksyntä on mahdollista myös diktatuureissa ja muissa totalitaarisissa järjestelmissä.
Käsitteet valtio, yhteiskunta ja kansakunta sekoitetaan usein:
Yhteiskunta muodostuu ihmisten kaikkien vuorovaikutussuhteiden verkostosta josta valtio on vain osa. Yhteiskunta jaetaan mm. hegeliläisessä ja liberalistisessa perinteessä valtioon ja kansalaisyhteiskuntaan. Uudemmissa teorioissa yhteiskunta jaetaan usein kolmeen osa-alueeseen: valtiolliseen, (yksityiseen) taloudelliseen ja varsinaiseen kansalaisyhteiskuntaan.
Kansakunta on käsite joka viittaa yleensä valtion tai jonkin etnisen ryhmän jäsenten yhteisöön. Moderni valtio, jonka voi katsoa syntyneen feodalismin ajan jälkeen 1500-luvulta eteenpäin, on rakentanut legitimiteettinsä pitkälti siihen, että sen on katsottu olevan kansakunnan organisaatio, kansallisvaltio.
Suomen valtio
Suomessa valtion legitimiteetti perustuu demokraattiselle valtioteorialle
ja hallitusmuodon 2 §:n mukaan valtiovalta kuuluu kansalle. Vaaleilla hankitun valtuutuksen perusteella eduskunta käyttää yhdessä tasavallan presidentin kanssa lainsäädäntövaltaa, ja riippumattomat tuomioistuimet käyttävät tuomiovaltaa.
Valtion yleistä hallitusta varten taas on olemassa valtioneuvosto. Hallitusmuodon mukaisessa kolmijako-opissa esitetään käsitys kansakunnan valtiollisen vallan jakamisesta.
Valtion tehtävät
(1900-luvun alussa Woodrow Wilsonin jaottelun mukaan)
- järjestyksen vaaliminen; ihmisten ja omaisuuden suojaaminen väkivallalta
- miehen ja vaimon, lasten ja vanhempien välisten oikeudellisten asioiden käsittely
- omaisuuden hallussapito, siirto ja vaihdon säätely sekä näiden oikeudellisten vastuualueiden määrääminen velkojen ja rikosten suhteen
- sopimusoikeuksien määrittäminen yksilöiden välillä
- rikosten rankaisu ja määrittely
- oikeusriitojen ratkaisu siviiliasioissa
- poliittisten velvollisuuksien, oikeuksien ja kansalaisuuden määrittäminen
- valtion asioiden hoito toisten valtioiden kanssa; valtion suojaaminen ulkoiselta vaaralta tai hyökkäykseltä sekä valtion kansainvälisten suhteiden edistäminen
Sittemmin valtion tehtävien piiri on etenkin läntisissä demokratioissa laajentunut.
Erilaiset valtiotyypit
Ideologia, jossa valtio puuttuu lähes täydellisesti yhteiskunnan toimintaan, tunnetaan nimellä totalitarismi. Suomessa valtioon kuuluu sellaisia piirteitä, että voidaan käyttää termiä hyvinvointivaltio. Libertaarisessa teoriassa valtio joko on minimaalisimmillaan supistettu pelkäksi väkivaltakoneistoksi, jolloin käytetään termiä yövartijavaltio (ideologiana minarkismi), tai valtiosta on luovuttu kokonaan ja siirrytty autonomisiin kapitalistisiin alueisiin (ideologiana anarkokapitalismi).
Valtion valvomat oikeudet voidaan jakaa kahteen ryhmään: negatiiviset oikeudet ja positiiviset oikeudet. Negatiivinen oikeus on vapaus joltakin: vapaus kidutuksesta tai oikeus tuoda mielipiteensä julki ilman rangaistusta (ts. sananvapaus). Positiivinen oikeus on oikeus johonkin: oikeus koulutukseen tai oikeus ruokaan.
Perinteiset länsimaiset oikeusvaltiot pitävät ihmisoikeuksia ja muita negatiivisia oikeuksia usein itsestäänselvyyksinä. Sen sijaan maan politiikan vasemmistolaisuus määrää sen, missä määrin positiivisia oikeuksia on toteutettu. Suomalainen hyvinvointivaltio pyrkii perinteisesti tarjoamaan hyvin suuren osan positiivisista oikeuksista.
Monet kommunistiset ja totalitaristiset valtiot – Kiina etunenässä – loukkaavat kansalaistensa negatiivisia oikeuksia ja ihmisoikeuksia oikeuttaen loukkauksen positiivisilla oikeuksilla. "Kansalaisilla ei ehkä ole sananvapautta, mutta he saavat syödäkseen" kuuluu heidän perustelunsa.
Yhteiskuntateoriat
Erilaiset yhteiskuntateoriat voidaan jakaa mm. individualistisiin ja kollektivistisiin. Alkuperäiset moraaliset yhteiskuntateoriat, joista kaikkien muiden teorioiden voidaan sanoa kasvaneen, ovat liberalismi, demokratia ja sosialismi. Historiallinen kehitys on tapahtunut tuossa järjestyksessä. Puoluepoliittinen ryhmittäytyminen on kuitenkin tapahtunut pitkälti erilaisten konkreettisten asia- ja intressiristiriitojen eikä suoraan suurten poliittisten teorioiden mukaan.
- Liberalismi
- Anarkokapitalismi: valtio loukkaa aina ihmisten oikeuksia, joten sitä ei voi perustella.
- Minarkismi: yövartijavaltio on pienin paha tai yövartijavaltio syntyy luonnonoikeuksia loukkaamatta (Robert Nozick)
- Sosiaaliliberalismi: yksilönvapauksista voidaan joustaa, kun heikoimmassa asemassa olevien hyvinvointi turvataan (John Rawlsin Oikeudenmukaisuusteoria) tai kokonaishyöty on riittävä (utilitarismi)
- Demokratia
- Rousseau: jos kansan yleistahto määrää yksilöiden vastaisesti, toteutuu kollektivistinen vapaus eikä vapauden periaatetta näin loukata
- Hegel: valtio on ihmiskunnan kehityksen tulos ja itseisarvo, mahdollisuus ihmisille toteuttaa ei-itsekkäitä päämääriä
- Marxilaisuus: valtio on aina luokkaherruuden väline
- marxismi-leninismi: valtiovallasta on tehtävä proletariaatin herruuden väline
- anarkososialismi: valtiovalta, kuten muutkin herruden muodot, on tuhottava
Valtio organisaationa
Valtio on myös yksi ihmisen organisoitumisen muoto. Sitä edeltää klaani tai heimo ja sitä seuraa moderni kulttuuri ja globalisaatio. Valtio tuli mahdolliseksi hierarkkisen organisaatiomuodon keksimisen myötä. Valtio mahdollisti uuden hallinnon elättämisen lähinnä maatalouden ylijäämän, verotuksen turvin.
Quincy Wrightin mukaan kauppa ja teknologia edeltää organisatorista ja lakiin perustuvaa muutosta. Tämän mukaan globaali tietotekniikka ja globaali vapaakauppa ennakoisivat globaaleja organisaatioita ja globaaleja lakeja. Globalisaatio tuskin merkitsee valtion nopeata romuttumista, mutta selvästi sen roolin muuttumista. Itseorganisoitumista soveltaen globaali taso kontrolloi muodostuttuaan alempia, kulttuuria ja valtioita. Vrt. valtion kontrolli kansalaisiin. Valtioiden toiminnassa tarvitaan yhä enemmän valtioiden välistä, jopa globaalia yhteistoimintaa. Em. kehitys korostaa mm. kokonaisturvallisuuden käsitettä.
Katso myös
- Luettelo valtioista
- sodankäynti valtioiden aikana
Luokka:Politiikka
Luokka:Hallinto
ja:国家
simple:State
th:รัฐ
Kunta
Kunta on julkishallinnon yksikkö, joka toimii paikallisella tasolla. Yleensä se on pienin yksikkö, jolla on demokraattisesti valittu hallinto. Kunnan tehtävä on tuottaa palveluja asukkailleen ja edistää heidän hyvinvointiaan.
Suomessa
Kunta on itsehallinnollinen julkishallinnon yksikkö, joka toimii valtion valvonnassa. Valvonnasta vastaa lääni. Suomessa on nykyään vain yksi kuntamuoto ja myös kaikki kaupungit ovat kuntia. Aikaisemmin kaupungit ja kauppalat olivat omia kuntamuotojaan.
Kunnallishallinto perustettiin Suomeen Keisarillisen Majesteetin Armollisella Asetuksella kunnallishallituksesta maalla 6. helmikuuta 1865. Kuntajaotus pohjautuu 1800-luvun puolivälissä toimineisiin seurakuntiin ja kaupunkeihin, jotka ovat perua muinaisista pitäjistä. Kaupunkeihin paikallinen itsehallinto raateineen ja maistraatteineen tuli jo aikaisemmin Italiasta Saksan kautta. Kunnallishallinnosta kaupungeissa annettiin asetus 1873.
| Kuntien määrä Suomessa |
| Vuosi | 1917 | 1927 | 1937 | 1947 | 1957 | 1967 | 1977 | 1987 | 1997 | 2004 | 2005 |
| Kuntia | 532 | 585 | 602 | 547 | 549 | 537 | 464 | 461 | 452 | 444 | 432
|
Suomessa on 432 kuntaa (2005). Kunnista 16 sijaitsee Ahvenanmaan maakunnassa. Ahvenanmaan maakunnassa kuntakoko on erittäin pieni. Kunnan voivat muodostaa pienet saaret tai saariryhmät. Kuntien määrän vähentäminen on ollut esillä poliittisessa keskustelussa, sillä etenkin pienten kuntien mahdollisuudet järjestää lakisääteiset palvelut ovat viime vuosina vaikeutuneet. Suomessa on nykyisin esimerkiksi muihin pohjoismaihin verrattuna paljon kuntia, ja niillä on lisäksi paljon tehtäviä. Kuntien määrän vähentämisen etenkin kuntia yhdistämällä katsotaan parantavan hallinnon tehokkuutta. Kunnat muodostavat Suomessa on 77 (2005) kuntien muodostamaa seutukuntaa.
Kunnassa ylintä päätösvaltaa käyttää neljän vuoden välein yleisillä vaaleilla valittava kunnanvaltuusto. Sen tehtäviin kuuluu päättää kuntasuunnitelmasta vähintään viideksi vuodeksi eteenpäin. Suunnitelma on kunnan hallinnon, talouden, maankäytön ja muiden olojen kehittämistä, ja se tarkistetaan määräajoin. Kunnan maankäytöstä valtuusto päättää kaavoituksella.
Kunnan hallinnon järjestämiseen kuuluu mm. erilaisten ohje- ja johtosääntöjen antaminen, kuten virastojen toiminnan ja tehtävien määrittely. Ohjesääntö vaatii aina asianomaisen valtion viranomaisen vahvistuksen, johtosääntö ei.
Taloudellisen vallan käyttö kunnassa kuuluu myös valtuuston päätösvaltaan. Valtuusto hyväksyy vuosittain talousarvion (tarvittaessa lisätalousarvio). Taloudelliseen valtaan kuuluvat myös päätökset määrärahoista, takaussitoumuksista, rahastojen perustamisesta ja kunnallisista maksuista.
Kaupungeissa kunnallislain mukaisista kunnanvaltuustoista käytetään nimeä kaupunginvaltuusto. Kainuun kokeilumaakunnassa on tavoitteena siirtää kahdeksan Kainuun kunnan- ja kaupunginvaltuuston valtaa maakuntavaltuustolle palveluiden tuottamisen tehostamiseksi. Ellei maakunta onnistu tehtävässään, on ajateltu, että kokeilu johtaa kuntaliitoksiin, minkä tuloksena on kahdeksan kunnan sijasta neljä kuntaa.
Kunnanhallitus
Valtuuston ohella kunnanhallitus on tärkein toimielin kunnan hallinnossa. Kunnanhallitus huolehtii kunnan hallinnosta sekä valtuuston päätösten toimeenpanosta.
Kunnanhallituksen alaisena työskentelee kunnanjohtaja ja mahdolliset apulaiskunnanjohtajat. Heidän tehtävänsä on johtaa kunnan hallintoa.
Kunnanhallituksen tehtävä on valvoa kunnan etuja ja tehdä mm. sopimuksia ja oikeustoimia kunnan puolesta. Kunnanvaltuusto voi tehdä päätöksiä vain kunnanhallituksen valmistelusta.
Johtosäännön nojalla kunnanhallituksessa voi olla asioiden valmisteluja ja muita tehtäviä varten jaostoja. Kunnanhallitus voi asettaa myös toimikuntia tilapäisiä tai pysyväisluontoisia tehtäviä varten.
Lautakunnat ja johtokunnat
Kunnan hallintotehtäviä varten on kunnanhallituksen valvonnan alaisia lautakuntia ja johtokuntia. Lautakunnat jaetaan lakisääteisiin ja vapaaehtoisiin. Lakisääteisiä ovat mm. terveys-, sosiaali-, koulu- ja oikeusapulautakunta. Vapaaehtoisia ovat puolestaan esimerkiksi kulttuuri-, urheilu- ja matkailulautakunta.
Kuntatalous
Viime aikoina valtionosuuksien muuttuminen ja vastuutaakan lisääntyminen on aiheuttanut monille kunnille talousvaikeuksia. Näihin ja muiden syiden takia aiheutuneeseen rahapulaan myöntää valtio "toimeentulotukea" eli harkinnanvaraista avustusta tarvittaessa. Katso luettelo näistä kunnista.
Katso myös
- Luettelo Suomen kaupungeista ja kunnista
- Luettelo Suomen kunnista väkiluvun mukaan
- Luettelo Suomen kunnista pinta-alan mukaan
- Kuntamuutokset
Luokka:Kunnallishallinto
MaakuntaMaakunta voi tarkoittaa Suomessa sekä historillisia maakuntia (Ruotsin vallan aikaiset provinssit) että vuoden 1997 lääniuudistuksen yhteydessä perustettuja nykyisiä maakuntia.
Maakunta on luonteeltaan kuntien valtiosta autonomiseen päätöksentekovaltaan perustuva yhteishallinnollinen yksikkö, minkä tarkoituksena on ilmentää paikallista demokratiaa aluetasolla (vrt. lääni).
Suomessa vuoden 1993 hallinnonuudistuksessa valtionhallinnon alueellinen toimeenpano ja kunnallishallinnon alueellinen päätösvalta kohtaavat työvoima- ja elinkeinokeskusten sekä maakuntaliittojen tasolla. Suomen 20 maakunnasta vain Ahvenanmaan autonomisella maakunnalla ja Kainuun kokeilumaakunnalla on vaaleilla valittu maakuntaneuvosto. Muissa 18 maakunnassa maakuntavaltuusto on vaaleilla valittujen kunnanvaltuustojen nimittämiä.
Historialliset maakunnat
Suomen historialliset maakunnat eli provinssit ovat perua Suomen yhteisestä historiasta Ruotsin kanssa. Provinssit lakkasivat olemasta hallinnollisia alueita jo 1634, kun läänit korvasivat ne. Provinssit ovat vielä perinne, mutta niillä ei ole enää hallinnollista käyttöä.
Nykyiset maakunnat
Vuoden 1997 lääniuudistuksen yhteydessä läänit jaettiin 20:een nykyiseen maakuntaan. Maakuntien yleisestä kehittämisestä ja suunnittelusta vastaavat maakuntaliitot, joita johtaa maakuntajohtaja. Maakunnat ovat lähinnä symbolisia, ja aluehallinnon vastuu on hyvin pitkälti edelleen lääneillä.
Lopullinen maakuntajako päätettiin vasta vuonna 1998 [http://finlex1.edita.fi/dynaweb/ajantasa/flexsd/sd/@Generic__BookTextView/241730;nh=1;hf=0;pt=211074;lang=fi?DwebQuery=It%E4-Uusimaa#1 Valtioneuvoston päätöksessä maakunnista 26.2.1998/147].
Luettelo nykyisistä maakunnista lääneittäin
1998
- Lappi (Lappland)
- Pohjois-Pohjanmaa (Norra Österbotten)
- Kainuu (Kajanaland)
- Pohjois-Karjala (Norra Karelen)
- Pohjois-Savo (Norra Savolax)
- Etelä-Savo (Södra Savolax)
- Etelä-Pohjanmaa (Södra Österbotten)
- Pohjanmaa (Österbotten)
- Pirkanmaa (Birkaland)
- Satakunta (Satakunda)
- Keski-Pohjanmaa (Mellersta Österbotten)
- Keski-Suomi (Mellersta Finland)
- Varsinais-Suomi (Egentliga Finland)
- Etelä-Karjala (Södra Karelen)
- Päijät-Häme (Päijänne Tavastland)
- Kanta-Häme (Egentliga Tavastland)
- Uusimaa (Nyland)
- Itä-Uusimaa (Östra Nyland)
- Kymenlaakso (Kymmenedalen)
Ahvenanmaa
- Ahvenanmaa (Åland)
Väestö ja päähallintopaikat
Katso myös
- Läänit
- Ruotsin historialliset provinssit
- Suomen historialliset maakunnat
- Österland
- Norrland
Aiheesta muualla
- [http://www.reg.fi/ Suomen maakuntien liitot]
Maakunnat
LibertarismiLibertarismi on poliittinen liike ja aate, joka kannattaa henkilökohtaista ja taloudellista yksilönvapautta. Libertarismin mukaan jokaisella pitäisi olla oikeus tehdä kehollaan ja omaisuudellaan mitä haluaa, kunhan ei niin tehdessään riko muiden vastaavaa oikeutta. Libertarismin yhden suppean määritelmän mukaan libertarismi on vapauden pitämistä tärkeimpänä arvona, mutta yleensä libertarismiin katsotaan kuuluvan myös suuntia, jotka pitävät muita arvoja tärkeimpinä.
Libertarismi tunnetaan myös nimillä libertarianismi, markkinaliberalismi, yksilöliberalismi tai oikeistoliberalismi. Aatteen kannattajia eli libertaareja kutsutaan usein myös termeillä libertaristi, libertariaani tai libertarianisti.
Aatteen anarkokapitalistista siipeä ei pidä sekoittaa samantapaisella nimellä kulkevaan vasemmistolaiseen anarkismin muotoon. Libertarismi viittaa myös joskus indeterminismiin, aiempaan filosofiseen koulukuntaan joka edusti tahdonvapautta, vastakohtana determinismille.
Libertaari yhteiskuntafilosofia
Libertarismi juontaa juurensa klassisesta liberalismista ja osittain individuaalianarkismista. Se korostaa yksilönvapautta, omaisuusinstituution merkitystä ja vapaiden markkinoiden paremmuutta keskitettyihin talousmalleihin nähden. Vapaus määritellään klassiseen liberaaliin tapaan negatiivisesti eli perusoikeudeksi päättää omista asioista ilman että muut puuttuvat päätöksiin.
Monet libertaarit katsovat, että ihmisellä on kolme perusoikeutta: ruumiillinen koskemattomuus, omistusoikeus ja sopimusvapaus. Ne tulkitaan libertarismissa tiukasti ja suoraviivaisesti: yksilön päätösvalta omaan itseensä ja omaisuuteensa on täydellisen itsenäinen niin kauan kuin toisten yhtäläisiä oikeuksia ei rikota. Libertaarin yhteiskunnan laillinen rakenne perustuu toisaalta koskemattomuuden ja omaisuusinstituution takaamaan itsehallintaan, toisaalta vapaaehtoisten sopimussuhteiden verkkoihin jotka mahdollistavat vaihdon ja sitouttavat yksilöt kussakin tilanteessa tarvittaviin pelisääntöihin. Eräiden libertaarien mukaan oma ruumis on yksilön omaisuutta. Sopimusvapautta voidaan pitää myös omistusoikeuden osana.
Libertarismi on näin individualistinen aate. Se korostaa yksilön itseisarvoa, ihmisten erillisyyttä toisistaan ja inhimillistä monimuotoisuutta. Yksilöillä katsotaan olevan peruuttamattomia, toisten mielipiteistä riippumattomia perusoikeuksia, ja heitä pidetään ensisijaisena poliittisena yksikkönä. Libertarismissa yhteiskunnan ja valtion asema pitää erikseen oikeuttaa yksilöiden oikeuksista ja valinnoista lähtien. Yhteiskunta on siinä vain joukko yksilöitä, jotka ovat päättäneet vapaaehtoisesti lähteä yhteistoimintaan toistensa kanssa. Tämän takia libertarismissa yhteiskunnalla ei ole oikeutta määräillä yksilöä.
Vastaavasti libertaarilla yhteiskunnalla ei ole suuria yhteisiä päämääriä jotka ajavat yksilöiden halujen edelle, sen tehtävänä ei ole kasvattaa ihmisistä tietynlaisia eikä sen ole tarkoitus kehittyä mihinkään ennaltamäärättyyn suuntaan. Päinvastoin, yhteiskunnan tehtävänä on palvella yksityistä päätösvaltaa ja kehitystä. Yhteiskunnan kuva määräytyy libertarismissa siitä mitä yksilöt kulloinkin sattuvat haluamaan.
Aatteen individualismista seuraa myös, että yksilöä ei voida pakottaa elämään enemmistön toiveiden mukaan. Päinvastoin, lain ja politiikan ainoana tehtävänä on libertaarien mielestä tarjota yksilöille ympäristö, jossa he voivat rauhanomaisesti saattaa erilliset, usein ristiriitaiset toiveensa linjaan keskenään. Aatteen yhteiskuntaihanne on hyvin moniarvoinen ja pohjaa yksityiselle neuvottelulle, yhteisöllisen määräilyn tai kaikkia koskevan yhteisen sopimisen sijaan.
Libertarismissa laki käsitetään minimaaliseksi reunaehdoksi rauhanomaisen yhteiskunnan synnylle. Lain tarkoituksena ei tässä ole ohjata ihmisten elämää yksityiskohtaisesti—edes hyvään tai moraaliseen suuntaan—vaan mahdollistaa se että ihmiset luovat omat merkityksensä, ratkaisunsa, naapurisuhteensa ja taloudelliset instituutionsa, nojaamatta väkivaltaan. Laki takaa ainoastaan sen, että järkevistä valinnoista saa kerättyä niiden täyden hyödyn eivätkä toiset pysty maksattamaan typeriä valintojaan sinulla. Tällöin kaikilla on mahdollisimman hyvä kannustin tehdä järkeviä valintoja ja sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan.
Libertaari laki säätelee yhteiskunnan laajempaa toimintaa vain epäsuorasti. Se saattaa yksilön ja yhteisön edut linjaan, mutta se ei ota kantaa yhteiskunnallisen prosessin lopputuloksiin.
Oikeutta omaisuuteen pidetään libertarismissa keskeisenä, koska kaikkien muiden vapauksien toteutuminen riippuu yksilön kyvystä hallita tiettyjä aineellisia voimavaroja, ja koska resurssien järkevä käyttö on yksi suurimmista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Libertaarit väittävät, että yksityisomaisuus ja vapaa markkinatalous luovat voimakkaan kannustimen voimavarojen tehokkaaseen käyttöön, tekniikan kehitykseen ja tasa-arvoiseen, hyväksi havaittuihin sääntöihin perustuvaan kaupankäyntiin. Osa libertaareista pyrkii jopa johtamaan kaikki vapaudet omaisuuden käsitteestä.
Poliittinen päätöksenteko taas on libertaristisesta näkökulmasta väkivaltaista, koska lakia ylläpidetään väkivallan uhalla. Libertaristit katsovat, että väkivaltaa saa käyttää vain lisäväkivallan estämiseen, eli vapausoikeuksien ylläpitoon tai itsepuolustukseen. Nykyään valtaosa laista sääntelee asioista joilla ei ole mitään tekemistä yksilön harjoittaman väkivallan kanssa. Niinpä libertarismi on nykyään tietyssä mielessä politiikan vastainen aate. Se pyrkii päätöksenteon depolitisointiin, ja sen yhteiskuntaihanne koostuu kansalaisyhteiskunnasta jossa julkinen valta on häivytetty taka-alalle.
Aatteen vapauskäsityksestä ja politiikanvastaisuudesta seuraa, että yhteiskunnalla ei ole oikeutta ohjata eikä velvollisuutta auttaa yksilöä. Täysin libertaristisessa yhteiskunnassa kaikki hyvinvointivaltioon liittyvät rakenteet on purettu, ja korkeintaan yksilönvapauden ylläpitoon liittyvä valtiollinen väkivaltakoneisto jää jäljelle. Osa libertaristeista vastustaa jopa oikeuslaitoksen julkisuutta, moraalisin perustein.
Libertarismin suuntauksia
Libertarismi jakautuu kahteen päähaaraan. Tunnetumpi on minarkismi, joka on lähes sama asia kuin klassinen liberalismi. Minarkistit kannattavat minimi- eli yövartijavaltiota, joka hoitaa vain poliisi- ja maanpuolustustoimen. Toinen päähaara on anarkokapitalismi, joka perustuu sekä anarkoindividualismiin että klassiseen liberalismiin. Anarkokapitalistit vastustavat valtion olemassaoloa ja katsovat, että lainvalvonnankin tulisi jäädä markkinoiden hoidettavaksi.
Kolmantena suuntauksena geolibertarismi perustuu John Locken ja myöhemmin Henry Georgen ajatuksiin. Se on muuten samanlaista kuin minarkismi, mutta sen kannattajat kyseenalaistavat ei-tuotettujen resurssien kuten maan täydellisen yksityisomistuksen.
Tyylipuhtaimmassa muodossaan libertarismi on yksinomaan teoria oikeellisesta lainkäytöstä, ja siihen voidaan päätyä hyvin monenlaisista lähtökohdista. Niinpä libertarismi jakautuu erillisiksi koulukunniksi myös sen mukaan, millä perusteilla sitä kannatetaan. Muutamia tällaisia lähtökohtia ovat:
- Klassinen liberalismi: yksilönvapaudet ovat Luojan suomia muuttumattomia perusoikeuksia
- Moderni luonnonoikeusteoria: libertarismi seuraa pienestä joukosta uskottavia perusoletuksia
- Moraalinen utilitarismi: vapaus on paras tapa edistää yleistä hyvinvointia
- Kontraktarismi ja Rationaalisen valinnan teoria: järkevä valitsija valitsee tai hänen tulisi valita vapaus puhtaasta itseintressistä
- Taloudellinen utilitarismi: vapaus johtaa materiaaliseen hyvinvointiin, ja se on oikeutettavissa taloustieteellisin tai peliteoreettisin perustein
- Nonaggressioperiaate eli väkivaltaa ei saa aloittaa rauhallista vastaan mutta useimpien nonaggressioperiaatteen kannattajien mielestä saa puolustaa itseään ja omaisuuttaan
- Objektivismi: Ayn Randin mukaan vapaus on perusteltavissa aprioristisesti lähtien ihmisen ja tiedon perusolemuksesta
- Kategorinen imperatiivi: Immanuel Kantin mukaan yksilönvapauden tarpeellisuus seuraa järkeen perustuvasta moraalista
- Tasa-arvonäkökulmat: erilaisiin vähemmistöihin kuuluvat silloin tällöin kannattavat libertarismia, koska se sallii vähemmistöille yhtäläiset oikeudet muiden kanssa
Toisaalta libertaarien mielipiteet eroavat myös tietyissä periaatteellisissa kysymyksissä, kuten:
- Lasten ja vajaavaltaisten asema: lapset eivät välttämättä täytä niitä järkevyyden ja yksilöllisyyden oletuksia joita libertarismi tekee
- Tekijänoikeus: osa libertaareista pitää tekijänoikeuksia työn tuotteena ja siis tavallisena omaisuutena, osa taas katsoo että ne loukkaavat sananvapautta ja ovat epäoikeutettu privilegio
- Aseiden yksityisomistus: absoluuttinen omistusoikeus sallisi mielivaltaisen aseistautumisen, vaikka se sotii monia konsekventialistisia libertaariteorioita vastaan
- Riskialtis toiminta: osa libertaareista katsoo, että on väärin aiheuttaa toisille riskejä; osa taas katsoo, että vain jo toteutuneista haitoista voidaan oikeutetusti rangaista
- Maahanmuutto: osa libertaareista väittää, että nykyvaltiot tukevat aktiivisesti maahanmuuttoa, ja että sitä tulisi näin rajoittaa kunnes kaikki maa on yksityisessä omistuksessa; suurin osa on täysin avoimien rajojen kannalla
- Abortti: libertarismissa yksilöllä on aina oikeus elämään, mutta toisaalta on hyvin epäselvää onko sikiö yksilö; osa libertaareista katsoo sikiön yksilöksi ja abortin murhaksi, osa taas sikiön äidin osaksi/omaisuudeksi ja abortin yksinkertaisesti äidin oikeutetuksi päätökseksi omasta ruumiistaan; osa libertaareista myös analysoi raskaudenkeskeytyksen sen seurausten perusteella, ja päätyy näin vielä toisenlaisiin tuloksiin
- Kuolemantuomio: osa libertaareista katsoo, että kuolemantuomio on oikeutettu, koska se ehkäisee rikoksia tai on retributiivisen oikeuden mukaista; suurin osa taas katsoo, että kuolemantuomio on epäinhimillistä, peruuttamaton ja näin ihmisoikeusrikos
- Interventionismi: libertaarit ovat erimielisiä siitä, voidaanko aktiivista ulko- ja sotilaspolitiikkaa oikeutetusti käyttää vapauden levittämiseen (katso myös nonaggressioperiaate) tai turvaamiseen
- Perintöoikeus: libertaarit tulkitsevat perinnön poikkeuksellisesti vainajan päätökseksi omaisuutensa myöhemmästä käytöstä, eivät elävien oikeudeksi jäämistöön; erimielisyydet syntyvät siitä voidaanko testamenttia pitää sopimuksena, siitä mitä pitäisi tehdä kun testamenttia ei ole, ja siitä mitä kaikkea vainaja ylipäänsä voi määrätä omaisuudellaan tehtävän
Liikkeen moninaisuus johtuu siitä, että liberalismi on alusta alkaen ollut universalistinen ideologia ja määrittelee itsensä sen takia kapeasti.
Historia
Aina 1800-luvun loppupuolelle klassinen liberalismi ohjasi laajasti Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen politiikkaa ja etenkin myös muuta Länsi-Eurooppaa. Toisaalta käsitykset teollista vallankumousta seuranneesta tulo- ja varallisuuserojen kasvusta sekä "rosvokapitalistisista" ilmiöistä esimerkiksi yhdysvaltalaisessa öljy- ja rautatiebisneksessä herättivät keskustelua tarpeesta säännellä kapitalismia. Monet libertaarit katsovat kuitenkin "rosvokapitalismin" olevan paljolti parjausta ja katsovat 1800-luvun olleen sosialistien ja konservatiivien luomaa mainettaan parempi.
Ensimmäisen maailmansodan aikainen sotatalous oli aatteelle merkittävä isku, vaikka maailmansotien välisenä aikana palattiinkin vapaampaan kauppaan. Neuvosto-Venäjän synty vuonna 1917 nosti sosialismin uuteen arvoon ja 30-luvun suuri lama johti myös laajamittaiseen epäilykseen vapaan markkinatalouden toimivuudesta. Yhdysvalloissa lamaa seurannut New Deal kasvatti merkittävästi liittovaltion valtaa ja perustui amerikkalaisittain vasemmistolaiselle politiikalle. Keski- ja Etelä-Euroopassa siirryttiin moniaalla oikeistoradikaaliin hallintoon, mikä sisälsi korporativistisia ja komentotaloudellisia elementtejä. Toisen maailmansodan tapahtumat heikensivät liberaalin kauppa- ja ulkopolitiikan asemaa.
Seuraavina vuosikymmeninä sosiaalidemokratian ja hyvinvointivaltioajattelun leviäminen marginalisoivat edelleen liberalismia ja keskittivät sen tukijoita sosiaaliliberalismin taakse. Niinpä 60-luvulle tultaessa aatteen klassinen haara eli lähinnä yksittäisten filosofien kuten F.A. Hayekin kirjoituksissa. Tämä kehitys johti Yhdysvalloissa siihen, että liberalismi terminä tuli kuvaamaan sosiaaliliberaalia ja jopa sosialistista katsantokantaa. Niinpä 1950-luvun puolivälissä maan klassiset liberaalit alkoivat käyttää aatteestaan nimeä libertarismi. Muiden maiden samanmieliset ovat seuranneet esimerkkiä.
Kylmän sodan ollessa kylmimmillään Ayn Rand julkaisi 1959 teoksensa Atlas Shrugged, joka synnytti Yhdysvaltain objektivistiliikkeen. Ajan vastakkainasettelu kapitalistisen lännen ja kommunistisen idän välillä suosi kapitalismin rohkeaa puolustusta ja paluuta kohti aiempaa, liberaalia sisäpolitiikkaa.
Suunnanmuutos voimistui 1970-luvulla, kun ajan stagflaatio koitui takaiskuksi sodanjälkeiselle keynesiläiselle talouspolitiikalle ja mahdollisti näin taloustieteen monetaristisen koulukunnan nousun. Sen johtavat hahmot kuten Milton Friedman olivat klassisia liberaaleja. Osittain öljykriisin ja sitä seuranneen hintasääntelyn ja asevelvollisuuden vastaliikkeeksi perustettiin libertarismia johdonmukaisesti kannattava 1972 Libertarian Party of the United States. 1970-luvun puolivälissä Robert Nozick onnistui vielä elvyttämään liberalismin uskottavana näkökulmana maan filosofipiireissä kirjallaan Anarchy, State and Utopia. Kehitys johti lopulta siihen, että 1980-luvun vaikutusvaltaisimmat poliitikot, Ronald Reagan ja Margaret Thatcher, olivat molemmat liberaaliklassikkonsa lukeneita konservatiiveja.
Sittemmin varsinkin Yhdysvaltain länsirannikon vapaamielisistä tietokonepiireistä ja akateemisesta maailmasta lähtenyt Internet on levittänyt aatetta. Wikipedian perustaja Jimbo Wales on Yhdysvalloissa tunnettu minarkisti.
Libertarismi käytännössä
Arkipolitiikassa pragmaattisemmat libertaristit toimivat yleensä yhdessä maltillisempien liberaalien, vapaamielisten oikeistolaisten ja markkinahenkisemmän vasemmiston kanssa.
Libertaarien tyypillisiä taloudellisia päämääriä ovat alhaisempi verotus tai verotuksen lakkauttaminen, yrittäjyyden esteiden alentaminen ja sosiaalivaltion lakkauttaminen. Nykyistä politiikkaa taloustieteen mukaan parempina välitavoitteina monet libertaarit kannattavat kannustavampaa työttömyysturvaa ja yhtenäisempää verotusta ja veroprogression vähentämistä. Aatteen kannattajat vastustavat tulleja, tukiaisia ja yksityisomistusoikeutta tai kehollista itsemääräämisoikeutta loukkaavaa sääntelyä. Libertaristit vapauttaisivat kauppojen aukioloajat, luopuisivat elinkeinojen luvanvaraisuudesta (esimerkiksi taksit ja apteekit) ja yleensäkin keventäisivät liiketoimintaan liittyvää byrokratiaa.
Julkisen sektorin toimintaa minarkistit karsisivat yksityistämällä ainakin muun kuin yövartijavaltion kattavan osan niistä. Niinpä libertaristit kannattavat esimerkiksi kaikkien valtionyhtiöiden myymistä. Jotkut minarkistit kannattavat yövartijavaltion tehostamista kilpailuttamalla tai ulkoistamalla toimintoja.
Markkinaliberaalit kannattavat laajaa yksilönvapautta, joten he ajavat asevelvollisuuden lopettamista, sukupuolten ehdotonta laillista tasa-arvoa, kirkon ja valtion erottamista, huumeidenkäytön, prostituution ja monien muiden uhrittomien rikosten laillistamista, sekä seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoa.
Klassisen liberalismin perinteen mukaisesti libertarismi on hyvin laajan sopimusvapauden kannattamista. Libertaarit vastustavat myös yksityisten luonnollisten monopolien sopimusvapauden kaventamista ja syrjinnän kieltoa. Sopimusvapautta kannatetaan usein siksi, että sopimusosapuolten katsotaan tietävän oman tilanteensa paremmin kuin poliitikot ja virkamiehet.
Libertaristien suhtautuminen julkiseen valtaan on epäilevää. Tästä seuraa kannatus julkisen vallan tiukalle rajoittamiselle perustuslailla ja usein myös poliisin laajentuvien toimivaltuuksien arvostelu. Libertaristinen hallintoihanne on sama kuin klassisen liberalismin eli avoin ja läpinäkyvä. Valtaosa libertaristien tavoitteista tähtää kevyempään hallintoon ja lakiin, joten libertaristit enemminkin karsisivat olemassaolevia lakeja kuin tuottaisivat uusia. Yksilönvapausihanteensa takia monet heistä myös soveltavat rajusti subsidiariteettiperiaatetta ja haluaisivat siirtää päätöksenteon mahdollisimman pieniin, paikallisiin yksiköihin, esimerkiksi kuntatasolle mieluummin kuin kansallisvaltioiden tai Euroopan liittovaltion tasolle.
Kauppa- ja ulkopolitiikassa libertaristit lähtevät useimmiten unilateralismista (libertaarit kannattavat esimerkiksi yksipuolista vapaakauppaa valtioidenvälisten vapaakauppasopimusten sijasta) ja valtioiden suvereenisuudesta. Ylikansalliseen päätöksentekoon, esimerkiksi EU:n ja WTO:n toimintaan, suhtaudutaan kriittisesti. Ulkopolitiikka on kuitenkin yksi aatteen sisäisistä kiistakapuloista. Paleolibertaarit kannattavat ehdotonta noninterventionismia, kun taas niin sanotut neolibertaarit voivat joissakin tilanteissa hyväksyä ulkopoliittiset ja jopa sotilaalliset väliintulot esimerkiksi diktaattorien kukistamiseksi.
Katso myös
- Liberalismi
- Markkinaliberalismi
- Klassinen liberalismi
- Avoin yhteiskunta
- Kansalaisyhteiskunta
Linkit
- [http://www.helsinki.fi/~ssyreeni/l-diaries/libertarian-faq Libertarismi-FAQ]
- [http://mr_z.daug.net/monologi.html Mikko Ellilän anarkokapitalismimonologi, mp3-muodossa oleva suomenkielinen vajaan tunnin mittainen vapaamuotoinen esitelmä libertarismista]
Luokka:Liberalismi Luokka:Poliittinen ideologia
ja:リバタリアニズム
simple:Libertarianism
KapitalismiKapitalismi on Max Weberin kehittämän määritelmän mukaan (General Economic History, 1927): Talousjärjestelmä, joka perustuu:
- henkilökohtaisesta tai perheen taloudesta erotettuihin kirjanpitoa ylläpitäviin yrityksiin,
- vapaisiin markkinoihin, jotka ovat avoimet sosiaalisesta asemasta riippumatta,
- kehittyneen teknologian käyttöön, erityisesti suuryrityksissä, jotka tarvitsevat runsaasti sijoituspääomaa,
- tasa-arvoon lain edessä perustuvat oikeusjärjestelmä, joka takaa yksityisen omistusoikeuden
- joustavat työmarkkinat, jotka takaavat sosiaalisen liikkuvuuden, ilman orjuutta tai maaorjuutta ja lakiin perustuvia tai institutionaalisia rajoituksia, kuten minimipalkkoja tai ammattiyhdistyksiä
- osakkeiden julkinen kauppa, jolla kerätään suuria määriä sijoituspääomaa.
Yksikään talousjärjestelmä ei ole ikinä saavuttanut näitä kaikki vaatimuksia täydellisinä.
Huolimatta siitä, että "kapitalismi" on "ismi", se ei ole ideologia tai liike, vaan tuotannon tapa.
Usein kapitalismi rinnastetaan suoraan markkinatalouteen. Sanan "kapitalismi" suomennokseksi on myös ehdotettu sanaa pääomatalous.(kuka?) Edellämainittujen käsitteiden käytöstä ei olla kuitenkaan yksimielisiä.
Historiaa
Marxilaisen näkemyksen mukaan kapitalismi kehittyi alun perin käsi kädessä käsityöläisperinteestä nousevan teollisuustuotannon myötä ja kapitalismi edusti uudenlaista tuotantotapaa suhteessa orjayhteiskunnan ja feodalismiin maanviljelykseen ja maanomistukseen.[http://www.valt.helsinki.fi/staff/ptkettun/sosialismi04/luento3.html]
"Kapitalismi"-sanan keksi William Makepeace Thackeray 1800-luvun puolivälin tienoilla. Nykyaikaisen kapitalismin instituutiot, korporaatio, pörssit ja kauppaliitot syntyivät jo sydänkeskiaikana vuosina 1000–1300. (katso myös: Hansaliitto). Kapitalismi on saattanut syntyä ilmiönä noin 200 vuotta vuoden 1349 Mustan surman jälkeen. Tarkka ajoitus on kuitenkin heikolla pohjalla, koska se mitä kapitalismiin tarkalleen ottaen kuuluu on hankala määritellä. Rahaa ja rahoituslaitoksia on ollut olemassa muinaisessa Foinikiassa ja Intiassa ja Kiinassa jo vuosisatoja, mutta modernin kapitalismin synty Länsi-Euroopassa on kuitenkin kiistatonta. Tuotantovoimaa alettiin suunnata tuotantokapasiteetin parantamiseen edellisten vuosisatojen pyramidien ja katedraalien rakentamisen sijaan. Kiistely siirtymisen tapahtumisesta feodalismista kapitalismiin kävi vilkkaana etenkin marxilaisten keskuudessa, koska se muodostaa pääkohdan marxilaisessa historian teoriassa.
Kapitalismin synnylle on esitetty sisäisiä ja ulkoisia syitä: maaorjuuden heikkeneminen rahatalouden myötä ja itsevaltiuden kasvu, jolloin feodaaliruhtinaiden valta väheni. Ulkoisia syitä ovat törmäys islamin kanssa ja uusien kauppareittien etsiminen entisten katkettua (silkkitie), tykin keksiminen, jolloin kauppalaivat saattoivat purjehtia turvassa pidemmälle kotisatamastaan. Max Weber esitti teoksessaan "Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki", että kapitalismin syntyy vaikutti kalvinismin ennaltamääräämisoppi, jonka mukaan taivaaseen pääsyyn ei voinut itse vaikuttaa, mutta maallinen menestys oli osoitus kuulumisesta pelastuvien joukkoon. Tämä synnytti taloudellisen järjestelmän, joka myöhemmin jatkoi olemassaoloa uskontoon perustuneesta synnystään riippumatta.
Länsi-Euroopassa 1700-luvulle, Itä-Euroopassa kauemmin, kapitalismi vallitsi feodalismin kanssa rinnan. Aateliston valta perustui etuoikeuksiin ja verotusoikeuteen, maanomistukseen ja maanviljelijöiltä perittyyn maanvuokraan. Kuitenkin raha, markkinat, sopimukset, omistusoikeus ja yhtenäinen laki (vuodesta 1648) alkoivat olla yleisiä.
Teollisuustuotanto sekä valistusajattelu mullistivat talouden ja ajattelun rakenteet ja lisäsivät porvariluokan valtaa ja asemaa. Höyrykone mullisti tuotannon ja kapitalismin kehitys siirtyi kaupasta teollisuuteen. Teollistumisesta tuli synonyymi kapitalismin kanssa. Englannin 1770-luvun teollista vallankumousta seurasivat muut kahden seuraavan vuosisadan aikana. Tämä talouden ja vallan muutos johti suuriin mullistuksiin; väestönkasvu, liikenneyhteyksien ja kommunikaation nopeutuminen.
Amerikan vallankumous ja sen seuraajat kuten Ranskan suuri vallankumous olivat kansan, etenkin porvarien kapinoita monarkiaa ja verotusta, yleensä myös mm. aatelin ja kirkon etuoikeuksia vastaan. Ranskan vallankumous ja Napoleonin sodat pyyhkivät feodalismin jääneet pois. 1800-luvun liberalismin piirteisiin kuuluivat vapaakauppa, kulta rahan arvon takeena, tasapainoiset budjetit ja minimaalinen köyhäinapu.
Perheen rikkoutuminen tuotannon perusyksikkönä ja ihmisten siirtyminen kaupunkeihin johti sosiaalisiin mullistuksiin. Erilaiset utopistit ja nostalgikot haaveilivat paremmasta maailmasta. Syntyi sosialismi, josta tuli vastavoima ja uudistusliike kapitalismille. Samaan aikaan syntyivät ensimmäiset ammattiyhdistysliikkeet. Ammattiyhdistykset ja joukkovoima olivat voimakas vaikuttaja, mikä johti työsuojelun ja sosiaaliturvan syntyyn.
Länsimaat kokivat 1800-luvulla suhdannevaihteluja sekä maailmansotien välillä vuonna 1929 alkaneen suuren laman, joka osoittautui vakavaksi kapitalismin kriisiksi. Kollektivistinen Neuvostoliitto ja korporativistiset Saksa ja Italia olivat laman runtelemille Euroopan valtioille merkittävä kilpailija. Talouden vaihteluja pyrittiin tasaamaan valtion talouden, mm. investointien kautta. Tämän tyyppisen ajattelutavan teorisoi John Maynard Keynes. Vanhemman talousteorian ja Keynesin ajatusten pohjalta muokattiin näiden kahden synteesi, jota kutsutaan keynesiläisyydeksi. Hyvinvointikapitalismi Yhdysvalloissa New Dealin mukana ja Britanniassa toisen maailmansodan jälkeen palauttivat luottamusta kapitalismiin. Keynesiläisyyden täystyöllisyys näytti pysyvältä ratkaisulta ongelmiin.
Keynesiläisyyttä kritisoi esimerkiksi monetarismin isä, Milton Friedman 1950-luvun lopulla. Perinteisestä keynesiläisyydestä pitkälti luovuttiin taloustieteessä 1970-luvulla, jolloin monet teollisuusmaat olivat taloudellisesti vaikeassa tilanteessa inflaation ja työttömyyden noustessa samanaikaisesti. Vaikka keynesiläisyyden eri versioilla on yhä kannattajia, 1970-luvulta lähtien taloustieteen valtavirta on siirtynyt uusklassiseen taloustieteeseen. Radikaalimpia oikeistolaisia näkemyksiä edustavat monetarismi, itävaltalainen taloustiede ja uusi klassiseen koulukunta. Margaret Thatcher ja Ronald Reagan yksityistivät valtion omistamia yrityksiä, vähensivät verotusta ja sääntelyä sekä uudistivat hyvinvointivaltiota. (kts. uusliberalismi)
1900-luvun alussa syntyneet monikansalliset yhtiöt nousivat uuden globaalin kapitalismin keulakuviksi. Itä- ja Keski-Euroopan maiden vapautuminen sosialismista 1989–1991 vähensi oleellisesti sosialistisen suunnitelmatalouden mainetta ja teki kapitalismista useimpien maiden johtajien silmissä ainoan varteenotettavan talousjärjestelmän. 1990-luvulta eteenpäin kapitalistiset piirteet lisääntyivät entisestään useiden maiden kansantalouksissa. Tämä tapahtui erilaisten talouden liberalisointitoimien kautta.
Teoriaa
Kapitalismille on tunnusomaista, että jokainen on itse vastuussa toimeentulostaan. Kansalaisilla on oikeus vapaasti päättää ammatistaan, työpaikastaan ja taloudellisesta toiminnastaan.
Kapitalismin perusajatuksiin kuuluu yksityisomistus. Yksityinen omistus merkitsee, että yksityishenkilöt tai heidän vapaaehtoisesti muodostamansa yksityiset yritykset, yhdistykset tai muut yhteisöt omistavat tuotannon tekijät ja palkkaavat työvoimaa. Yksityisomistukseen kuuluu oikeus päättää omaisuudestaan, siis esim. käyttää, myydä, lahjoittaa.
Liberaalissa kapitalismissa taloudelliset toimijat kilpailevat valtion korkeintaan vähän rajoittamilla vapailla markkinoilla lain rajoissa. Yksityisestä omistusoikeudesta ja vapaista markkinoista seuraa taloudellista kilpailua. Kapitalistisessa taloudessa on työnjakoa ja erikoistumista, jossa jokainen henkilö ja yritys voi erikoistua parhaiten osaamaansa.
Kapitalistinen talous ei kuitenkaan merkitse ns. täydellistä kilpailua, jolla taloustieteen määritelmän mukaan tarkoitetaan vapaan kilpailun lisäksi tuotteiden homogeenisuutta, yritysten äärimmäisen suurta määrää ja pientä kokoa (markkinoilla toimijoiden atomistisuus) ja informaation täydellistä ja äärimmäisen nopeata välittymistä ja ulkoisvaikutusten olemattomuutta.
Kapitalismissa tavaroiden ja palveluiden markkinoiden lisäksi vaaditaan esimerkiksi arvopaperimarkkinat ja pääomasijoittamista, muun muassa koska yritystoimintaan on kerättävä suuria määriä pääomaa.
Kapitalismia kannattavien mukaan kapitalismi merkitsee vapautta toteuttaa halujaan lain rajoissa. Valtion tulisi eräiden radikaalien kapitalismin kannattajien mielestä sekaantua vain minimivaltion ylläpitoon, jolla pidetään yllä omistusoikeus, henkilökohtainen koskemattomuus ja sopimukset.
Heidän mukaansa kapitalismi merkitsee vapautta toteuttaa halujaan lain rajoissa. Valtion tulisi sekaantua vain, joidenkin mukaan ainoastaan, lakijärjestelmän ylläpitoon, jolla pidetään yllä omistusoikeus ja sopimukset. Anarkokapitalistit vastustavat kuitenkin valtion kaikenlaista toimintaa. Kapitalismia ovat puolustaneet esimerkiksi Milton Friedman kirjassaan ”Capitalism and Freedom” ja Ayn Rand kirjassaan ”Capitalism: The Unknown Ideal”.
Näkemyksiä
Kapitalismilla on ollut työväenliikkeessä aina kielteissävytteisiä vivahteita. Siihen yhdistetään usein pääoman ylivalta ja riisto. Karl Marxin mukaan kapitalismi on kuitenkin edistyksellinen ja välttämätön kehitysvaihe. Marxin seuraajat taas ovat jakautuneet niihin, jotka näkevät kapitalismin välttämättömänä ja edistyksellisenä, sekä toisaalta niihin, jotka näkevät kapitalismin yksinomaan negatiivisena.
Nykyisten sosialistien mukaan kapitalismille luonteenomainen piirre on riskien ulkoistaminen, jossa yritystoiminnan toteutuneet riskit (esim. ympäristöriskit, työttömyys) siirretään yhteiskunnan maksettavaksi, mutta voitto jaetaan omistajien kesken.
Lähteitä
- Meghnad Desai "Capitalism", The Oxford Companion to the Politics of the World, 2e. Joel Krieger, ed. Oxford University Press Inc. 2001.
- Clive H. Lee "capitalism" The Oxford Companion to British History. Ed. John Cannon. Oxford University Press, 1997.
Katso myös
- Kehityskritiikki
- Laissez faire
- Markkinatalous
- Vapaakauppa
Luokka:Talous
ja:資本主義
th:ทุนนิยม
AnarkismiAnarkismi on valtahierarkioista vapaata yhteiskuntaa tavoitteleva poliittinen ideologia. Sana "anarkismi" tulee kreikankielisestä sanasta arkhos, joka tarkoittaa 'esivaltaa', sekä termin perusmerkityksen kieltävästä "an"-etuliitteestä. Anarkismi on 1800-luvulta lähtien ollut työväen aate, jonka kautta pyrittiin toteuttamaan sosialismia ilman valtahierarkioita. Myöhemmin anarkistisen ajattelun piiriin on syntynyt myös sosialistisen anarkismin muodoista dramaattisesti poikkeavia anarkismin muotoja.
Anarkismin lajit
ideologia
- Anarkokommunismi painottaa ihmisten keskinäistä yhteistyötä ilman yksityistä omistusoikeutta.
- Anarkosyndikalismi, joka voidaan laskea anarkososialismin haaraksi tai omaksi lajikseen, yhdistää anarkismin päämäärät ja syndikalismin järjestäytymismuodot. Anarkistisesta syndikalismista on merkittäviä kokemuksia muun muassa Espanjan sisällissodan ajan maatalouskollektiiveista sekä Israelin kibbutseissa.
- Ekoanarkismi on 1900-luvun loppupuolella syntynyt perinteiseen anarkismiin selvästi liittyvä muoto, jonka tavoitteena on perustaa ekologinen yhteiskunta. Ajatuksena on, että valtahierarkioihin perustuva yhteiskunta aiheuttaa luonnon tuhoutumista.
- Anarkoindividualismi sellaisena kuin Max Stirner ja Pierre-Joseph Proudhon sen luonnostelivat, on katsantokanta, joka pyrkii hävittämään kaikki erilaiset vallan muodot.
- ( Anarkokapitalismi on libertaristisesta perinteestä syntynyt uudehko ideologia, joka pyrkii joko kaventamaan valtion vaikutusvallan minimiinsä tai lopettamaan valtion instituutiona kokonaan. Anarkokapitalistit ja libertaristit pyrkivät kieltämään ihmisen kehoon ja yksityiseen omistusoikeuteen kohdistuvat loukkaukset. Valtion harjoittaman tuen ja säännöstelyn asemasta he uskovat ihmisten vapaaehtoiseen yhteistyöhön, spontaaniuteen ja markkinatalouteen yhteiskunnan peruspilarina. Yksityistä omistusoikeutta pidetään anarkokapitalismissa kunnioitetumpana kuin työväenliikkeen anarkismissa ja ekoanarkismissa. Yksi anarkokapitalististen periaatteiden useimmin viitattuja edustajia on tätä nykyä David Friedman.)
Anarkokapitalistien ja kapitalisminvastaisten anarkistien (kuten anarkokommunistien, syndikalistien ja sosialistien) yhteydet ovat yleensä vain marginaalisia omistusoikeuskiistan vuoksi, joten käytännössä näitä ajatussuuntia on syytä pitää kahtena täysin eri liikkeenä. Ne myös ovat syntyneet kokonaan omista poliittisista traditioistaan.
Anarkismi voitaisiin esittää hypoteettisena kysymyksenä siitä, minkälaiseen yhteiskuntamuotoon ihmiset ajautuisivat ilman valtiota. Historiallisesti merkittävät anarkismin sosialistiset muodot ovat kuitenkin myös itse lähteneet rakentamaan tietynlaista yhteiskuntaa. Kyse on ollut ihmisten liikkeestä, jolla on huolella etukäteen suunniteltu näkemys tietynlaisesta yhteiskuntamallista.
Anarkismin historiaa
Historiallisesti merkittävät anarkistien liikkeet ovat juontuneet 1800-luvulla voimistuneesta työväenliikkeen liikehdinnästä. Anarkismi voidaan tässä historiallisessa muodossaan nähdä sosialismin yhtenä muotona. Työläisten ensimmäisessä internationaalissa anarkisti Mihail Bakunin kiisteli Karl Marxin kanssa siitä, tavoitetaanko sosialistinen yhteiskunta parhaiten tuhoamalla valtio heti vai käyttämällä valtiota uuden yhteiskunnan rakentamisen apuvälineenä. Bakunin oli sitä mieltä, että jos valtion valta kaapataan työväenliikkeen toimesta, syntyy uusi "punainen diktatuuri", joka on vielä nykyistä valtaa pahempi.
Venäjältä Eurooppaan emigroituneet anarkistit, kuten Bakunin, olivat saaneet inspiraationsa Venäjän Mir-yhteisöistä. Niillä tarkoitettiin maaseudun yhteisöjä, jotka olivat usein suhteellisen omavaraisia ja joille valtio ilmeni käytännössä lähinnä verottajan muodossa. Kaupungistuneeseen yhteiskuntaan liittyvä anarkismi, josta 1800-luvun lopussa syntyi anarkosyndikalismi, pyrki muodostamaan talousjärjestelmän, jossa tuotantovälineet olisivat yhteisomistuksessa ja tehtaat demokraattisesti työntekijöiden johtamia. Näissä sosialistisen anarkismin muodoissa ajateltiin, että valta olisi viime kädessä paikallisilla ja mahdollisimman demokraattisilla yksiköillä, jotka muodostaisivat keskenään ylemmän tason organisaatioita suuremman mittakaavan asioiden hoitamista varten. Kuuluisista anarkisteista ainakin Bakunin ajatteli, että poliiseja ei tarvittaisi sosialistisessa yhteiskunnassa, sillä jopa seksuaalirikollisten toimet johtuvat vain repressiivisestä, sorronkaltaisesta, yhteiskuntajärjestyksestä. Monet ihmiset yhdistävät anarkismin nykyään vain virkavallan tai muun ylemmän määräysvallan puuttumiseen. Anarkosyndikalismissa keskeisempää oli kuitenkin paikallistason yksiköihin perustuvan sosialismin perustaminen.
Historian kuluessa anarkistiset liikkeet ovat päässeet pisimmälle Ukrainassa ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina sekä Espanjan Kataloniassa 1930-luvulla. Ukrainassa anarkistit pitivät erästä aluetta hallussaan useamman vuoden, mutta hävisivät taisteluissa lopulta Lev Trotskille. Espanjan anarkistit toimivat epävarmoissa sisällissodan olosuhteissa. Barcelonassa vallitsi 1936 euforinen vallankumouksen tunnelma, jossa anarkistien punamustat liput liehuivat kaupungin kollektivisoiduissa tehtaissa. Sosialismiin pyrittiin myös Katalonian maaseudulla. Espanjan anarkistit ja muut heidän kanssaan liittoutuneet sosialistiryhmät eivät kuitenkaan pärjänneet sotilaallisesti ulkomaiden tukemille sisällissodan muille osapuolille, ja yhteiskunnallisen muutoksen projekti jäi kesken. Tapahtumia vuoden 1936 Barcelonasta on kuvattu George Orwellin kirjassa Homage to Catalonia (suom. Katalonia, Katalonia!). Vuonna 1918 Saksan Baijerissa toimi hetken anarkistinen tasavalta, joka kuitenkin kukistettiin verisesti Münchenin ympärille syntyneen saartorenkaan toimesta.
Toisen maailmansodan jälkeen sosialismin liberalistiset muodot eivät kyenneet organisoitumaan merkittäviksi poliittisiksi liikkeiksi, ja niiden ajan koettiin olevan ohi. Pienet poliittiset liikkeet ovat kuitenkin pitäneet anarkismia ja muita liberaalisosialismin muotoja elossa, ja on syntynyt myös aivan uusia liikkeitä kuten ekoanarkismi.
Anarkismin suhde väkivaltaan
Anarkismi sekoitetaan usein väkivaltaan tai jopa mellakointiin. Sanalla "anarkia" viitataan usein myös pelkkään sekasortoon. Osa anarkisteista onkin katsonut väkivallan olevan oikeutettua ja jopa suositeltavaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vastustamiseksi. 1800-luvun lopulla väkivaltaiset anarkistiset liikkeet (joista puhuttiin myös terroristisina) herättivät pelkoa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Nämä militantit anarkistit (ja syndikalistit) tekivät tuohon aikaan joukon merkittäviä poliittisia attentaatteja ja muita iskuja.
Anarkistien suhtautuminen väkivaltaan vaihtelee suuresti. Jotkut anarkistiliikkeet ovat pasifistisia ja monet eivät käytännössä turvaudu väkivaltaan, vaikka sen periaatteessa hyväksyväisivätkin.
Monien anarkokapitalistien moraaliseen filosofiaan taas kuuluu yhtenä peruspilarina laillisuusperiaate eli vallankäytön perustuminen lakiin, vaikkei kaikkia lakeja moraalisesti kunnioitettaisikaan.
Anarkismi Suomessa
Suomessa anarkistisilla ajatuksilla oli jonkin verran kannatusta 1900-luvun alun työväenliikkeessä, ja myös tuolloin toiminutta tolstoilaista liikettä voidaan ainakin osin pitää anarkistisena.
Ensimmäiset tiedossa olevat suomalaiset anarkistiryhmät syntyivät kuitenkin vasta vuoden 1968 opiskelijaliikehdinnän yhteydessä. 1970- ja 1980-luvulla ilmestyi joitain anarkistisia pienlehtiä ja toimi jonkinlaisia keskustelupiirejä. Ensimmäisenä suomalaisena anarkistijärjestönä voi kuitenkin pitää 1988 toimintansa käynnistänyttä Suomen Anarkosyndikalistista Liittoa (SAL), joka 1992 muutti nimensä Suomen Anarkistiliitoksi anarkoindividualismin yleistyttyä liikkeessä. Anarkokapitalisteja liike ei kuitenkaan koko toimintansa aikana juuri kelpuuttanut riveihinsä. SAL:n jäsenmäärä nousi parhaimmillaan 1990-luvun alkupuolella noin kolmeensataan, mutta toiminta hiipui vuosikymmenen lopulla.
Nykyisin vasemmistolaiset ei-kapitalistiset anarkistit toimivat suurelta osin erilaisissa kansalaisliikkeissä mutta myös paikallisissa anarkistiryhmissä ympäri maata.
Tietoa muualta
- [http://Anarkismi.net Anarkismi.net] Suomalainen anarkismiportaali
- [http://www.anarkismi.net/wiki/ Anarkismiwiki]
Luokka:Anarkismi Luokka:Poliittinen ideologia
zh-min-nan:Hui-thóng-tī-chú-gī
ko:아나키즘
ja:アナキズム
simple:Anarchism
th:ลัทธิอนาธิปไตย
Mahdollisuuksien tasa-arvoMahdollisuuksien tasa-arvo on tasa-arvon käsitys, jonka mukaan jokaisella yksilöllä pitäisi olla samat mahdollisuudet toteuttaa toiveitaan. Se poikkeaa lopputulosten tasa-arvosta, jonka mukaan kaikilla pitäisi olla saman verran. Mahdollisuuksien tasa-arvo liittyy siten liberalismiin ja deontologiseen etiikkaan, jotka painottavat prosessia eivätkä lopputulosta. Mahdollisuuksien tasa-arvon käsite on moniselitteinen ja kiistanalainen. Vapaan markkinatalouden kannattajat eli markkinaliberaalit usein katsovat, että vapaa markkinatalous sinänsä toteuttaa mahdollisuuksien tasa-arvon. Sosiaaliliberaalit ja sosialistit sen sijaan usein katsovat, että mahdollisuuksien tasa-arvon toteutuminen edellyttää valtiolta aktiivisia toimia eli sosiaalivaltion mahdollisuuksien luomiseksi. Mahdollisuuksien tasa-arvoa voidaan pitää mahdottomana toteuttaa käytännössä, koska reaalimaailmassa kaikilla ei mitenkään voi olla samoja mahdollisuuksia. Mahdollisuuksien tasa-arvon käsite voidaan myös katsoa käytännössä samaksi kuin lopputulosten tasa-arvo, koska ihmisillä voi olla samat mahdollisuudet vain, jos heillä on samat lähtökohdat, jotka ovat myös lopputuloksia. Monet ihmiset eivät usko, että ihmiset jättäisivät mahdollisuuksia käyttämättä esimerkiksi laiskuuden takia. Mahdollisuuden käsite on siis epäselvä ja kiistanalainen. Determinismin mukaan ihminen toimii ennalta vallinneiden syiden mukaan eikä hänellä välttämättä ole vapaata tahtoa.
Luokka:Etiikka
Murray RothbardMurray Newton Rothbard (s. 2. maaliskuuta 1926 - k. 7. tammikuuta 1995) oli yhdysvaltalainen taloustieteilijä ja yhteiskuntateoreetikko, joka kuului taloustieteen itävaltalaiseen koulukuntaan. Rothbard oli 1900-luvun keskeisimpiä libertarismin ja anarkokapitalismin uranuurtajia.
1950-luvun alussa Rothbard opiskeli kuuluisan itävaltalaisen taloustieteilijän Ludwig von Misesin alaisuudessa. 1950-luvun lopulla Rothbard oli lyhyen aikaa Ayn Randin läheinen yhteistyökumppani, mutta myöhemmin Rothbard kritisoi ankarasti Randin ideologiaa objektivismia. 1960-luvulla Rothbard kannatti libertaristien liittoutumista uusvasemmistolaisen sodanvastaisen liikkeen kanssa sillä perusteella, että konservatiivinen oikeisto oli osa vahvaa valtiota kannattavaa USA:n valtaeliittiä. Rothbardin ideologinen päävastustaja tuohon aikaan oli National Review-lehden perustaja Bill Buckley, jota pidetään USA:n uuskonservatiivien aatteellisena kummisetänä.
1970- ja 80-luvuilla Rothbard toimi aktiivisesti USA:n libertaristipuolueessa, mutta erosi siitä vuonna 1989. Tämän jälkeen Rothbard alkoi rakentaa yhteistyötä kylmän sodan päättymisen jälkeisen oikeiston kanssa, koska uskoi oikeiston ryhtyvän vastustamaan asevarustelua ja valtiovallan kasvattamista Neuvostoliiton uhan väistyttyä. Rothbard kannatti Pat Buchananin presidentinvaalikampanjaa vuonna 1992, koska Buchanan oli ainoa uuskonservatiivien maailmanpoliisi-ideologiaa vastustava presidenttiehdokkaiksi pyrkivä republikaani. Ennen kuolemaansa 1990-luvun puolivälissä Rothbard oli kuitenkin pettynyt Buchananin ns. paleokonservatiiviseen liikkeeseen, joka maailmanpoliisioperaatioiden vastustamisen lisäksi oli myös vapaakaupan vastainen.
Rothbardin kuuluisimpia teoksia ovat Man, Economy, and State (ISBN 0945466323), Power and Market, For a New Liberty: The Libertarian Manifesto[http://www.mises.org/rothbard/newliberty.asp] ja Ayn Randin johtamia objektivisteja kritisoiva artikkeli Sociology of the Ayn Rand Cult[http://www.lewrockwell.com/rothbard/rothbard23.html].
Rothbard oli Ludwig von Mises -instituutin akateeminen johtaja ja Nevadan yliopiston taloustieteen professori.
Rothbard, Murray
Hans Hermann Hoppe
Hans-Hermann Hoppe (2. syyskuuta 1949) on saksalainen libertaari anarkokapitalisti ja itävaltalaiseen koulukuntaan kuuluva taloustieteilijä. Hän asuu Yhdysvalloissa ja johtaa paleolibertaarista thinktankia Ludwig von Mises-instituuttia yhdessä ystävänsä Lew Rockwellin kanssa. Hoppe on taloustieteiden professori Nevadan yliopistossa sekä Journal of Libertarian Studies-lehden toimittaja.
Aikaisemmin hän opetti Johns Hopkins-yliopistossa. Hän muutti Saksasta Yhdysvaltoihin vuonna 1986 ja opiskeli siellä Murray Rothbardin kanssa. Hän pysyi Rothbardin läheisenä ystävänä ja yhteistyökumppanina Rothbardin kuolemaan tammikuuhun 1995 asti.
Hoppe on herättänyt huomiota demokratian vastaisilla ja ksenofobisilla mielipiteillään, joita hän on perustellut monien kyseenalaistamilla libertaarisilla argumenteilla. Hoppen mukaan sosiaaliturva, yleinen äänioikeus ja vapaa maahanmuutto ovat kestämätön yhdistelmä.
Hoppen tunnetuimpia teoksia ovat mm. Democracy: The God That Failed ja The Myth of Public Defense.
Viime aikoina Hoppe on ollut ajojahdin kohteena esitettyään luennoillaan käsityksiään homoseksuaalien korkeasta aikapreferenssistä. Hoppen mukaan homot arvostavat nykyhetkeä tulevaisuuteen verrattuna paljon voimakkaammin kuin heterot, koska homoilla ei yleensä ole lapsia. Hoppen mielestä tämä on syy mm. sukupuolitautien yleisyyteen homojen keskuudessa: jos lapsettoman ihmisen ei tarvitse välittää pitkän aikavälin asioista, kuoleminen nelikymppisenä aidsiin ei välttämättä ole mikään ongelma - niinpä homot harrastavat estottomasti promiskuiteettia eli irrallisia seksisuhteita ilman parisuhteita. Eräs opiskelija teki näistä Hoppen teorioista valituksen yliopiston johdolle, joka päätti rangaista Hoppea peruuttamalla hänen seuraavan virkaikään perustuvan palkankorotuksensa. Hoppe on haastanut yliopiston oikeuteen työehtosopimuksen rikkomisesta. Kansalaisjärjestö ACLU toimii Hoppen asianajajana.
- [http://www.mises.org/story/1792] Hoppen oma kuvaus tapahtumista
Hoppen kuvaus anarkokapitalismista pähkinänkuoressa
In einer natürlichen Ordnung sind sämtliche Güter im Privateigentum einzelner Personen oder Personengruppen. Straßen, Flughäfen, Wasserwege, alles Land und sämtliche Gebäude - alles befindet sich in Privateigentum. Es gibt keinen Staat, keine Steuern, kein Gerichtsmonopol und kein "öffentliches Eigentum." Sicherheit - also Eigentumsschutz, Recht und Ordnung - wird, wie andere Güter und Dienstleistungen auch, in Eigenleistung, in nachbarschaftlicher Kooperation, und durch frei finanzierte Spezialunternehmen erbracht. Neben Eigen- und Nachbarschaftsleistungen wie Zäunen, Mauern, Gittern, Schlössern, Warneinrichtungen, Messern und Revolvern, werden vertraglich vereinbarte Sicherheitsleistungen aller Art vor allem von frei konkurrierenden (unregulierten) Eigentums- und Lebensversicherern angeboten und erbracht, die ihrerseits in regelmäßiger Zusammenarbeit mit unabhängigen und miteinander konkurrierenden Schlichtern bzw. Vermittlern und selbständigen oder angegliederten polizeilichen Vollzugsorganen stehen.
- [http://www.hanshoppe.com/publications/vorwort.pdf] Hoppen esipuhe teoksensa Democracy: The God That Failed saksankieliseen laitokseen
Linkkejä
- [http://www.hanshoppe.com/] Hans-Hermann Hoppen kotisivut
- [http://www.no-treason.com/archives/2004/09/22/prof-hoppe-still-wrong-on-immigration/] maahanmuuton kannattajien kritiikkiä Hoppen teoriaa vastaan
- [http://www.lewrockwell.com/hoppe/hoppe10.html] Hoppe on Immigration: neljä Hoppen kirjoittamaa maahanmuuton vastaista artikkelia
Luokka:Itävaltalaiset taloustieteilijät
AnarkoindividualismiAnarkoindividualismi on individualismin ja anarkismin yhdistävä aate. Usein anarkoindividualismilla tarkoitetaan anarkokapitalismia verrattuna anarkismin kollektiiviisin muotoihin kuten anarkokommunismiin tai anarkosyndikalismiin. Varsinkin kapitalismia vastustavat anarkistit kuitenkin tarkoittavat anarkoindividualismilla kapitalismia vastustavaa ja sosialistista anarkismia, joka ei kuitenkaan pyri kollektivismiin tai kommunismiin. Tunnettuja 1800-luvun anarkoinvidualisteja olivat Max Stirner, Benjamin Tucker ja Lysander Spooner. Moderni anarkokapitalismi on saanut vaikutteita menneestä anarkoindividualismista.
Luokka:Anarkismi
Luokka:Poliittinen ideologia
AnarkismiAnarkismi on valtahierarkioista vapaata yhteiskuntaa tavoitteleva poliittinen ideologia. Sana "anarkismi" tulee kreikankielisestä sanasta arkhos, joka tarkoittaa 'esivaltaa', sekä termin perusmerkityksen kieltävästä "an"-etuliitteestä. Anarkismi on 1800-luvulta lähtien ollut työväen aate, jonka kautta pyrittiin toteuttamaan sosialismia ilman valtahierarkioita. Myöhemmin anarkistisen ajattelun piiriin on syntynyt myös sosialistisen anarkismin muodoista dramaattisesti poikkeavia anarkismin muotoja.
Anarkismin lajit
ideologia
- Anarkokommunismi painottaa ihmisten keskinäistä yhteistyötä ilman yksityistä omistusoikeutta.
- Anarkosyndikalismi, joka voidaan laskea anarkososialismin haaraksi tai omaksi lajikseen, yhdistää anarkismin päämäärät ja syndikalismin järjestäytymismuodot. Anarkistisesta syndikalismista on merkittäviä kokemuksia muun muassa Espanjan sisällissodan ajan maatalouskollektiiveista sekä Israelin kibbutseissa.
- Ekoanarkismi on 1900-luvun loppupuolella syntynyt perinteiseen anarkismiin selvästi liittyvä muoto, jonka tavoitteena on perustaa ekologinen yhteiskunta. Ajatuksena on, että valtahierarkioihin perustuva yhteiskunta aiheuttaa luonnon tuhoutumista.
- Anarkoindividualismi sellaisena kuin Max Stirner ja Pierre-Joseph Proudhon sen luonnostelivat, on katsantokanta, joka pyrkii hävittämään kaikki erilaiset vallan muodot.
- ( Anarkokapitalismi on libertaristisesta perinteestä syntynyt uudehko ideologia, joka pyrkii joko kaventamaan valtion vaikutusvallan minimiinsä tai lopettamaan valtion instituutiona kokonaan. Anarkokapitalistit ja libertaristit pyrkivät kieltämään ihmisen kehoon ja yksityiseen omistusoikeuteen kohdistuvat loukkaukset. Valtion harjoittaman tuen ja säännöstelyn asemasta he uskovat ihmisten vapaaehtoiseen yhteistyöhön, spontaaniuteen ja markkinatalouteen yhteiskunnan peruspilarina. Yksityistä omistusoikeutta pidetään anarkokapitalismissa kunnioitetumpana kuin työväenliikkeen anarkismissa ja ekoanarkismissa. Yksi anarkokapitalististen periaatteiden useimmin viitattuja edustajia on tätä nykyä David Friedman.)
Anarkokapitalistien ja kapitalisminvastaisten anarkistien (kuten anarkokommunistien, syndikalistien ja sosialistien) yhteydet ovat yleensä vain marginaalisia omistusoikeuskiistan vuoksi, joten käytännössä näitä ajatussuuntia on syytä pitää kahtena täysin eri liikkeenä. Ne myös ovat syntyneet kokonaan omista poliittisista traditioistaan.
Anarkismi voitaisiin esittää hypoteettisena kysymyksenä siitä, minkälaiseen yhteiskuntamuotoon ihmiset ajautuisivat ilman valtiota. Historiallisesti merkittävät anarkismin sosialistiset muodot ovat kuitenkin myös itse lähteneet rakentamaan tietynlaista yhteiskuntaa. Kyse on ollut ihmisten liikkeestä, jolla on huolella etukäteen suunniteltu näkemys tietynlaisesta yhteiskuntamallista.
Anarkismin historiaa
Historiallisesti merkittävät anarkistien liikkeet ovat juontuneet 1800-luvulla voimistuneesta työväenliikkeen liikehdinnästä. Anarkismi voidaan tässä historiallisessa muodossaan nähdä sosialismin yhtenä muotona. Työläisten ensimmäisessä internationaalissa anarkisti Mihail Bakunin kiisteli Karl Marxin kanssa siitä, tavoitetaanko sosialistinen yhteiskunta parhaiten tuhoamalla valtio heti vai käyttämällä valtiota uuden yhteiskunnan rakentamisen apuvälineenä. Bakunin oli sitä mieltä, että jos valtion valta kaapataan työväenliikkeen toimesta, syntyy uusi "punainen diktatuuri", joka on vielä nykyistä valtaa pahempi.
Venäjältä Eurooppaan emigroituneet anarkistit, kuten Bakunin, olivat saaneet inspiraationsa Venäjän Mir-yhteisöistä. Niillä tarkoitettiin maaseudun yhteisöjä, jotka olivat usein suhteellisen omavaraisia ja joille valtio ilmeni käytännössä lähinnä verottajan muodossa. Kaupungistuneeseen yhteiskuntaan liittyvä anarkismi, josta 1800-luvun lopussa syntyi anarkosyndikalismi, pyrki muodostamaan talousjärjestelmän, jossa tuotantovälineet olisivat yhteisomistuksessa ja tehtaat demokraattisesti työntekijöiden johtamia. Näissä sosialistisen anarkismin muodoissa ajateltiin, että valta olisi viime kädessä paikallisilla ja mahdollisimman demokraattisilla yksiköillä, jotka muodostaisivat keskenään ylemmän tason organisaatioita suuremman mittakaavan asioiden hoitamista varten. Kuuluisista anarkisteista ainakin Bakunin ajatteli, että poliiseja ei tarvittaisi sosialistisessa yhteiskunnassa, sillä jopa seksuaalirikollisten toimet johtuvat vain repressiivisestä, sorronkaltaisesta, yhteiskuntajärjestyksestä. Monet ihmiset yhdistävät anarkismin nykyään vain virkavallan tai muun ylemmän määräysvallan puuttumiseen. Anarkosyndikalismissa keskeisempää oli kuitenkin paikallistason yksiköihin perustuvan sosialismin perustaminen.
Historian kuluessa anarkistiset liikkeet ovat päässeet pisimmälle Ukrainassa ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina sekä Espanjan Kataloniassa 1930-luvulla. Ukrainassa anarkistit pitivät erästä aluetta hallussaan useamman vuoden, mutta hävisivät taisteluissa lopulta Lev Trotskille. Espanjan anarkistit toimivat epävarmoissa sisällissodan olosuhteissa. Barcelonassa vallitsi 1936 euforinen vallankumouksen tunnelma, jossa anarkistien punamustat liput liehuivat kaupungin kollektivisoiduissa tehtaissa. Sosialismiin pyrittiin myös Katalonian maaseudulla. Espanjan anarkistit ja muut heidän kanssaan liittoutuneet sosialistiryhmät eivät kuitenkaan pärjänneet sotilaallisesti ulkomaiden tukemille sisällissodan muille osapuolille, ja yhteiskunnallisen muutoksen projekti jäi kesken. Tapahtumia vuoden 1936 Barcelonasta on kuvattu George Orwellin kirjassa Homage to Catalonia (suom. Katalonia, Katalonia!). Vuonna 1918 Saksan Baijerissa toimi hetken anarkistinen tasavalta, joka kuitenkin kukistettiin verisesti Münchenin ympärille syntyneen saartorenkaan toimesta.
Toisen maailmansodan jälkeen sosialismin liberalistiset muodot eivät kyenneet organisoitumaan merkittäviksi poliittisiksi liikkeiksi, ja niiden ajan koettiin olevan ohi. Pienet poliittiset liikkeet ovat kuitenkin pitäneet anarkismia ja muita liberaalisosialismin muotoja elossa, ja on syntynyt myös aivan uusia liikkeitä kuten ekoanarkismi.
Anarkismin suhde väkivaltaan
Anarkismi sekoitetaan usein väkivaltaan tai jopa mellakointiin. Sanalla "anarkia" viitataan usein myös pelkkään sekasortoon. Osa anarkisteista onkin katsonut väkivallan olevan oikeutettua ja jopa suositeltavaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vastustamiseksi. 1800-luvun lopulla väkivaltaiset anarkistiset liikkeet (joista puhuttiin myös terroristisina) herättivät pelkoa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Nämä militantit anarkistit (ja syndikalistit) tekivät tuohon aikaan joukon merkittäviä poliittisia attentaatteja ja muita iskuja.
Anarkistien suhtautuminen väkivaltaan vaihtelee suuresti. Jotkut anarkistiliikkeet ovat pasifistisia ja monet eivät käytännössä turvaudu väkivaltaan, vaikka sen periaatteessa hyväksyväisivätkin.
Monien anarkokapitalistien moraaliseen filosofiaan taas kuuluu yhtenä peruspilarina laillisuusperiaate eli vallankäytön perustuminen lakiin, vaikkei kaikkia lakeja moraalisesti kunnioitettaisikaan.
Anarkismi Suomessa
Suomessa anarkistisilla ajatuksilla oli jonkin verran kannatusta 1900-luvun alun työväenliikkeessä, ja myös tuolloin toiminutta tolstoilaista liikettä voidaan ainakin osin pitää anarkistisena.
Ensimmäiset tiedossa olevat suomalaiset anarkistiryhmät syntyivät kuitenkin vasta vuoden 1968 opiskelijaliikehdinnän yhteydessä. 1970- ja 1980-luvulla ilmestyi joitain anarkistisia pienlehtiä ja toimi jonkinlaisia keskustelupiirejä. Ensimmäisenä suomalaisena anarkistijärjestönä voi kuitenkin pitää 1988 toimintansa käynnistänyttä Suomen Anarkosyndikalistista Liittoa (SAL), joka 1992 muutti nimensä Suomen Anarkistiliitoksi anarkoindividualismin yleistyttyä liikkeessä. Anarkokapitalisteja liike ei kuitenkaan koko toimintansa aikana juuri kelpuuttanut riveihinsä. SAL:n jäsenmäärä nousi parhaimmillaan 1990-luvun alkupuolella noin kolmeensataan, mutta toiminta hiipui vuosikymmenen lopulla.
Nykyisin vasemmistolaiset ei-kapitalistiset anarkistit toimivat suurelta osin erilaisissa kansalaisliikkeissä mutta myös paikallisissa anarkistiryhmissä ympäri maata.
Tietoa muualta
- [http://Anarkismi.net Anarkismi.net] Suomalainen anarkismiportaali
- [http://www.anarkismi.net/wiki/ Anarkismiwiki]
Luokka:Anarkismi Luokka:Poliittinen ideologia
zh-min-nan:Hui-thóng-tī-chú-gī
ko:아나키즘
ja:アナキズム
simple:Anarchism
th:ลัทธิอนาธิปไตย
Sosialismi
Sosialismi (<< lat. socius toveri, kumppani) on erilaisten kapitalismiin kriittisesti suhtautuvien ajatussuuntien ja ideologioiden yhteisnimitys, joiden kannattamaan yhteiskuntamalliin kuuluu tuotantovälineiden - ja myös usein muiden resurssien - yhteisomistus sekä valtion tai yhteisön vahva kontrolli taloudessa markkinoiden sijaan. Taloudellisella tasa-arvolla on sosialistien oikeudenmukaisuuskäsityksessä keskeinen osa. Sosialismin tavoite voi olla joko valtion keskusjohtoiseen säätelyyn taikka sitten pienempiin paikallistason yksiköihin perustuva talousjärjestelmä. Monet sosialistipuolueet- ja liikkeet ovat muokanneet historiallista tavoitettaan ja siksi sosialismi -sana liittyy nykyään myös useisiin sellaisiin puolueisiin ja ryhmiin, jotka hyväksyvät markkinatalouden.
Lisää termin merkityksestä
Marxilaisessa teoriassa sosialismi on kapitalismin jälkeinen yhteiskunnan kehitysaste, joka edeltää kommunismia. Marx itse kutsui sosialismia kommunismin ensimmäiseksi vaiheeksi, josta kehityksen edetessä seuraa toinen vaihe, joka yleisimmin tunnetaan kommunismina.
1900-luvulla suuressa osassa maailmaa hallitsivat marxismi-leninismiä ideologianaan pitäneet puolueet, joita nimitetään kommunistisiksi. Ensimmäisenä maailman maana sosialismiin julisti siirtyneensä vuonna 1917 Venäjä. Maissa vallinnutta järjestelmää kutsutaan sosialistiseksi, kommunistiseksi tai reaalisosialismiksi. Itse nämä maat katsoivat olevansa yhteiskunnalliselta kehitykseltään sosialistisia. Arabisosialistit halusivat usein erottautua marxismista, mutta heidän monet keskeiset poliittiset periaatteensa olivat samoja kuin "reaalisosialistisilla" mailla ja ne olivat myös liittoutuneet Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliiton synty myös heikensi huomattavasti muun tyyppisten sosialististen liikkeiden, kuten anarkistien ja syndikalistien kannatusta ja asemaa.
Sosialismin historiaa
Sosialismin ideoita voi jäljittää valistusajan ja varhaisempiinkiin utopistisiin ideaaleihin. Jo muinaisissa yhteiskunnissa omaisuuden kasautuminen harvojen käsiin synnytti arvostelua. Aristoteles kertoo miehestä, joka vaati maan jakamista tasan kansalaisten kesken sekä teollisuuden ottamista valtion huostaan. Platonin Valtiossa puolestaan on esitetty yhteiskunta, jossa johtavan luokan keskuudessa vallitsee yhteisomistus. Antiikin Kreikan Spartassa oli käytössä omalaatuinen ja aikalaisten kadehtima yhteiskuntajärjestelmä, eunomia, jota on nimitetty kommunistiseksi. Myös eräissä uskonnollisissa liikkeissä on esiintynyt omaisuuden yhteisomistusta. Alkukristillisuus oli lähes anarkokommunistista. Tavallisesti yhteisomistus on kuitenkin rajoittunut luostareihin. Tuomas Akvinolainen totesi keskiajalla, että yksityisomistus on perisynnin seuraus. Lisäksi Akvinolainen katsoi, että yksityisomistus on maallisen omaisuuden taloudellisen käytön takia välttämätön. Thomas Moren Utopia on niin ikään sosialistinen yhteiskuntamalli.
Myös eräissä uskonnollisissa liikkeissä on esiintynyt omaisuuden yhteisomistusta. Tavallisesti yhteisomistus on kuitenkin rajoittunut luostareihin (buddhalaiset, essealaiset).
Varsinaisesti sosialismi syntyi kuitenkin teollisen vallankumouksen mukana tuoman sosiaalisen ja taloudellisen eriarvoisuuden kritiikkinä. Termi tuli käyttöön nykymerkityksessään 1830-luvulla kuvaamaan François-Marie-Charles Fourierin, saintsimonistilaisten ja Robert Owenin kirjoituksia. Saint-Simonin mukaan tekniikan ja teollisuuden kehitys toisi mukaan asiantuntijoiden vallan, joka ei ole tasa-arvoinen, koska kaikilla ei ollut syntyjään samoja mahdollisuuksia. Hän halusi poistaa omaisuuden ja aatelisarvojen perintöoikeuden, jotta kaikilla olisi mahdollisuus nousta asemassaan kykyjensä mukaan. Owen uskoi uusien tuotantotapojen kääntyvän koko ihmiskunnan hyväksi, jos kilpailu eliminoitaisiin.
1840-luvulla syntyi lukuisia muita sosialistisia liikkeitä, etenkin Ranskassa. Louis-Auguste Blanqui kehitti radikaalin sosialismin muodon, jota hän kutsui kommunismiksi. Hän uskoi kapitalismin lopulta romahtavan ja korvattavan osuustoiminnalla. Louis Blanc perusti L'Organisation du travail'in 1839, joka ajoi kansallisten työpajojen perustamista valtion myöntämällä pääomalla ja demokraattisesti valitulla johdolla. Pierre-Joseph Proudhon tunnetaan anarkistisen perinteen perustajana. Englannissa syntyi kristillissosiaalinen liike Frederick Denison Mauricen ja Charles Kingsleyn johtamana.
Karl Marx ja Friedrich Engels julkaisivat vallankumousvuonna 1848 kommunistisen manifestin. Taloustieteilijänäkin tunnettu Marx nimitti omaa oppiaan "tieteelliseksi sosialismiksi" erotukseksi aikaisemmista "utopiasosialisteista." Marx esitteli luokkataistelun idean. Vuonna 1864 Lontoossa perustetiin International Working Men's Association, jota nimitetään ensimmäiseksi internationaaliksi. Marxismista tuli pian työväenliikkeen hallitseva idea.
Saksassa työväenliikkeen arkkitehti Ferdinand Lassalle oli samaa mieltä Marxin kanssa työväenluokan organisaation tarpeesta, mutta kannatti työväen osallistumista valtiolliseen toimintaan, mitä Marx ei voinut hyväksyä. Marxin seuraajat perustivat sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen. Marxilaiset ja lassallelaiset sosialistit yhdistyivät 1875. Sosiaalidemokratian kannatus kasvoi nopeasti. Marxin omatkin ajatukset muuttuivat, vielä 1840-luvulla hän uskoi vain vallankumouksen johtavan työväenluokan vapauttamiseen, mutta 1860-luvulla jo ehdotti mahdollisuutta sosialismiin siirtymiseksi rauhanomaisin keinoin. Tanskassa sosiaalidemokraattinen puolue perustettiin 1878, Itävallassa 1888, Suomessa ja Ruotsissa 1889 ja Venäjällä 1898.
Vähemmän teollistuneissa maissa, etenkin Italiassa ja Espanjassa vallitsevaksi tuli anarkistinen suuntaus. Anarkismin loi poliittisena liikkeenä Mihail Bakunin. Kiisteltyään Marxin kanssa hänet erotettiin internationaalista 1872. Italiassa sosialistisesta puolueesta tuli lopulta yksi voimakkaimmista marxilaisista liikkeistä.
Marxin ja Engelsin jälkeen saksalaisesta Karl Kautskysta tuli marxismin johtava teoreetikko. Eduard Bernstein haastoi sosialistit luopumaan vallankumoushaaveista ja hyväksymään jo saavutetut tavoitteet. Saksalaisen sosialismin lisäksi Vladimir Uljanov (Lenin) hahmotteli vuonna 1902 vallankumouksellisen puolueteoriansa ( | | |
