:: wikimiki.org ::

Antiikki

Antiikki

Antiikki eli vanha aika on aikakausi erityisesti kreikkalaisessa ja roomalaisessa historiassa, n. 800 eaa - 500 jaa. Antiikin ajaksi kutsutaan muinaisen Kreikan ja Rooman suuruuden aikaa. Ajanjaksoa pidetään merkittävänä siitäkin syystä, että länsimainen sivistys ja yhteiskunta juontavat juurensa tuosta ajasta. Muun muassa monet keksinnöt, tavat, arvostukset ja tyylit ovat joko antiikin kreikkalaisten tai roomalaisten luomia tai heidän omaksumiaan. Antiikin aikaista on myös latinalaiset aakkoset - foinikialaisilta peräisin oleva kirjaimisto kehittyi kreikkalaisten ja roomalaisten muokkaamana täksi ns. latinalaiseksi kirjaimistoksi, joka on käytössä useimmissa länsimaissa, myös Suomessa. Klassisella tai klassillisella kulttuurilla tarkoitetaan mm. antiikin ajan kulttuuria.

Kreikkalainen antiikki

Antiikin Kreikkaa pidetään eurooppalaisen sivistyksen kehtona. Kreikkalainen kulttuuri perustui monilta osin aikaisempien korkeakulttuurien, esimerkiksi egyptiläisten ja foinikialaisten luomalle perinnölle.

Arkaainen aika

800 eaa - 480 jaa

Klassinen aika

480 eaa - 300 jaa

Hellenistinen aika

330 eaa - 27 jaa

Roomalainen antiikki

Rooman valtakunta alkoi laajentuessaan dominoida antiikin maailmaa. Sen kautta välittyi antiikin sivistys edelleen keskiajalle ja uudelle ajalle.

Myyttinen kuningasaika

753 eaa - 509 eaa

Tasavallan aika

509 eaa - 27 eaa

Keisariaika

27 eaa - 476 jaa

Myöhäisantiikki

Katso myös

Aiheesta muualla

- [http://www.tkukoulu.fi/antiikki/ Antiikin historiaa vanhojen opetuskuvataulujen kertomana] Luokka:Antiikki

Antiikin Kreikka

Antiikin Kreikka on termi, jolla kuvataan antiikin kulttuurin muinaiskreikkaa puhuneita alueita. Se ei rajoitu nykyisen Kreikan valtion alueisiin, vaan siihen sisältyvät myös alueet, joille helleeninen kulttuuri antiikin aikana levittäytyi. Näihin alueisiin lukeutuvat Kypros, osa Turkista, Sisilia, Etelä-Italia ja kreikkalaiset siirtokunnat ympäri Välimerta. Antiikin Kreikan historia jaetaan yleensä arkaaiseen aikaan (n. 700 eaa.–480 eaa.), klassiseen aikaan (480 eaa.–330 eaa.) ja hellenistiseen aikaan (330 eaa.–27 eaa.). Antiikin hellenistinen kulttuuri jatkui tämän jälkeen Rooman vallan alaisuudessa, samalla leviten yhä laajempien ihmisryhmien ulottuville. Kulttuurin ja etenkin kreikan kielen elinvoimaisuudesta kertoo Bysantin kreikankielisyys puoli vuosituhatta myöhemmin.

Historia

Arkaainen aika

Kreikka kehitti jo pronssikautena korkean esihistoriallisen kulttuurin. Ensimmäinen alueen luotettavasti kreikkalaiseksi tunnistettu kulttuuri oli mykeneläinen kulttuuri. Se syntyi n. 1700 eaa. ja nousi suurimpaan kukoistukseensa n. 400 vuotta myöhemmin. Kulttuuri romahti vuoden 1100 eaa. paikkeilla. Toinen varhainen kreikkalainen kulttuuri oli kreetalainen kulttuuri. Rautakauden alussa n. vuonna 1100 eaa. Kreikka joutui eristetyksi ja taantui sivistyksellisesti. Tästä seurasi kaksisataa vuotta kestänyt levottomampi aikakausi, jota on perinteisesti kutsuttu pimeiksi vuosisadoiksi. Kreikkaan tunkeutui uusia indoeurooppalaisia heimoja (doorilaisten vaellus), ja näin muodostui vähitellen historiallisesti tunnettu Kreikan kansa. Näiden vuosisatojen aikana kehittyi kaupunkivaltioksi kutsuttu poliittinen järjestelmä, joka nousi hallitsevaksi Kreikassa. Kehityksen etunenään astuivat merkittävimpinä kaupunkivaltioina Efesos, Miletos, Theba, Argos, Ateena ja Sparta. Tänä aikana alkoi myös kreikkalaisten ympäri Välimerta ja Mustaamerta ulottunut asutustoiminta. Itärannikon ja Vähä-Aasian kaupungit alkoivat harjoittaa merikauppaa, ja perustivat n. vuodesta 750 eaa. siirtokuntia pitkin Euroopan etelärannikkoa Mustaltamereltä Marseillen seuduille saakka ja varsinkin Sisiliaan ja Etelä-Italiaan (Suur-Kreikka). Tytärkaupungit veivät emämaahan viljaa ja ostivat sieltä kulttuurituotteita, joita – kuten kreikkalaista sivistystä yleensä – ne levittivät laajalle. Siirtyminen maataloudesta kauppaan aiheutti sisäisiä taisteluita. Useissa kaupungeissa se vei tyrannivaltaan. Ateenassa, yhtyneen Attikan pääkaupungissa, alemman kansan tyytymättömyys oikeudelliseen mielivaltaan ja taloudelliseen ahdinkoonsa aiheutti kirjoitettujen lakien säätämisen (katso Drakon, Solon). Noin vuosina 560–510 eaa. Ateena – joka muuiden valtioiden tavoin oli aikoinaan ollut kuningaskunta, mutta sitten karkoittanut kuninkaansa – oli tyrannien hallitsema (katso Peisistratos, Hipparkhos, Hippias). Heidän kukistuttuaan Ateenasta tuli kansanvaltainen tasavalta, jossa tosin arkontit ja areiopagi edelleen säilytettiin rajoitetuin valtuuksin, mutta jossa kansa kansankokouksen kautta sai entistä suuremman sananvallan. Vapaudelle vaaralliset kansalaiset saatettiin äänestyksellä karkottaa maanpakoon (katso ostrakismi).

Klassinen aika

Klassista aikaa on pidetty kreikkalaisen kulttuurin kultakautena. Sen on katsottu alkavan persialaissodista n. vuonna 480 eaa. ja päättyvän Aleksanteri Suuren kuolemaan vuonna 323 eaa. Ajanjaksolle osuu myös kuuluisa peloponnesolaissota 431–404 eaa. Vuonna 338 eaa. Makedonian Filippos II, Aleksanteri Suuren isä, alisti Kreikan hallintaansa ja perusti Korintin liiton. Aikakautta kuvaa kilpailevien kaupunkivaltioiden Ateenan ja Spartan kilpailu hegemoniasta, Ateenan nousu merimahdiksi ja demokratian alkeismuotojen kehitys Ateenassa. Aikakautena eli myös useita kuuluisia valtiomiehiä, puhujia, sotilaita, historioitsijoita, runoilijoita, näytelmäkirjailijoita ja filosofeja. Mainetta saavuttivat esimerkiksi Themistokles, Aristeides, Perikles, Sokrates, Platon, Aristoteles, Simonides, Euripides, Sofokles, Herodotos ja Thukydides. 500-luvulla eaa. oli Persia alistanut valtaansa Vähän-Aasian kreikkalaiset kaupungit. Nämä tekivät vuonna 500 eaa. kapinan, jonka persialaiset kukistivat, mutta joka aloitti persialaissodat (500-449 eaa). Kostaakseen kapinallisia auttaneille Ateenalle ja Eretrialle Persian kuningas Dareios I Suuri lähetti laivaston Kreikan vesille. Se laski sotajoukon maihin Attikassa, mutta Miltiadeksen johtamat kreikkalaiset voittivat sen Marathonin taistelussa vuonna 490 eaa. Vuonna 480 eaa. Kserkses toi Aigeianmeren ympäri armeijan, jota vastaan taistellessaan Thermopylain solassa Spartan kuningas Leonidas kärsi sankarikuoleman. Ateena hävitettiin. Salamiin taistelussa persialainen laivasto voitettiin perin pohjin (480), ja seuraavana vuonna vuorostaan maa-armeija Plataiain taistelussa sekä laivasto Mykalen niemen kohdalla. Persialaiset karkotettiin kokonaan Aigeianmereltä. Voittojen hedelmät tulivat etupäässä Ateenan hyväksi, jota Themistokles, Aristeides ja myöhemmin Perikles johtivat. Se oli suuren, 200 kaupunkia käsittävän meriliiton päävaltio. Spartan ja Ateenan kilpailu Kreikan hegemoniasta eli ylivallasta aiheutti peloponnesolaissodat (431-404 eaa.), joiden päättyessä Ateenan oli luovutettava Attikan ulkopuolella olevat alueensa, purettava satamakaupunkiinsa Pireakseen johtavat muurit ja luovutettava laivastonsa. Perikleen aikana laajennettua kansanvaltaa kohtasi Ateenassa lyhytaikainen taantumus: 30 tyrannin kausi. Vähän-Aasian kreikkalaiset kaupungit menetettiin uudelleen Persialle (katso Antalkidas). Spartalta hegemonian peri Theba lyhyeksi ajaksi (katso Epameinondas).

Hellenistinen ja Rooman vallan aika

Makedonialaisen Aleksanteri Suuren valloitusten myötä alkoi hellenistiseksi ajaksi kutsuttu aika. Perinteisessä historiankäsityksessä hellenististä aikaa on pidetty jonkinlaisena rappiokautena, vaikka esimerkiksi luonnontiede nousi tänä aikakautena ennennäkemättömälle tasolle Aleksandriassa. Hellenistinen aika päättyi roomalaisvalloituksiin. Hellenistinen aika alkoi, kun Makedonia alkoi vähitellen sekaantua Kreikan asioihin ja teki lopun Kreikan valtioiden itsenäisyydestä (katso Demosthenes). Ratkaiseva oli Khaironeian taistelu vuonna 338 eaa. Kapinat tukahdutettiin Filippos II:n ja Aleksanteri Suuren kuoltua. Roomalaisten voitettua makedonialaiset vuonna 197 eaa. (katso makedonialaissodat) he alkoivat puuttua Kreikan asioihin ja kukistivat vastarintaan nousseen Akaian liiton vuonna 146 eaa. Kreikka menetti nyt kaiken itsenäisyytensä ja liitettiin lopullisesti vuonna 27 eaa. Akaia-nimisenä provinssina Rooman valtakuntaan.

Katso myös

- Antiikin Kreikan kulttuuri
- Antiikin filosofia
- Kreikkalainen mytologia Luokka:Antiikin Kreikka ja:古代ギリシャ zh-cn:古希腊

800 eaa

Vuosisadat: 1000-luku eaa 900-luku eaa - 800-luku eaa - 700-luku eaa 600-luku eaa Vuosikymmenet: 850 eaa 840 eaa 830 eaa 820 eaa 810 eaa - 800 eaa - 790 eaa 780 eaa 770 eaa 760 eaa 750 eaa ----

Tapahtui vuosikymmenen aikana

- (ks. ajan merkitseminen) Luokka:800-luku eaa

Foinikialaiset

Foinikialaiset olivat Lähi-Idässä Välimeren pohjukassa nykyisen Libanonin tienoilla noin 3500-146 eaa vaikuttanut kansa, joka perusti myöhemmän Rooman kilpailijan Karthagon vuonna 813 eaa suojaisaan merenlahteen. Foinikialaiset lienevät asuneen maassaan jo 3500-3000 eaa ja he olivat kanaanilaisia. Voimakkaimmillaan foinikialaiset olivat noin 1200-800 eaa. Foinikialaiset olivat kauppiaita ja merenkulkijoita, jotka perustivat kauppasiirtokuntia hyvinkin kauas kotimaastaan. Foinikia laajeni merelle, koska ei pystynyt maalle laajenemaan - siellä oli jo muita kansoja. Foinikian yhdisti maa- ja merikaupan reitit. Foinikian seutu tuotti seetripuuta, jota myytiin muun muassa Egyptiin. Foinikialaiset olivat taitavia laivanrakentajia ja merenkulkijoita, ja he tekivät matkoja tuhansien kilometrien päähän, muun muassa Espanjaan, ja ehkä Englantiin asti. Foinikialaisia siirtokuntia oli Karthagon lisäksi Kyproksella, Rhodoksella, Kreetalla, Maltalla, Sisiliassa, Sardiniassa, Marseilles'ssa Etelä-Ranskassa, Cádizissa Espanjassa. Foinikialaiset olivat merkittävä sivistyksen välittäjä idän ja lännen välillä. Foinikialaiset harjoittivat myös orjakauppaa ja saattoivat olla kaupanteossaan petollisiakin. Foinikialaiset puhuivat seemiläistä kieltä, joka oli erittäin läheistä sukua heprealle. He kehittivät aakkoskirjoituksen noin 1500 eaa, joka pohjautui Egyptin hieroglyfeihin tai siinailaiseen kirjoitukseen vuodelta 1800 eaa. Foinikian kirjoituksesta kehittyi kreikkalainen kirjoitus, josta taas omat aakkosemme. Foinikialaiset käyttivät Ugaritissa omaa aakkosversiotaan nuolenpääkirjoituksesta. Foinikialaiset olivat tunnettuja lasinvalmistajina ja purppuranvärisestä kankaastaan. Värin valmistusohje oli pitkään foinikialainen salaisuus. Väriä saatiin erään simpukan rauhasesta. Foinikialaiset valmistivat myös muita värejä. Foinikia toi idästä silkkiä. Foinikialaiset palvoivat monia jumalia, joita olivat esimerkiksi Raamatusta tuttu El (Elohim), Baal, Astatre (tunnettu myös nimillä Ishtar tai Inanna). Foinikialaiset perustivat siirtokuntia eniten noin 1200-1100. Tunnetuimmat Foinikian kaupunkivaltiot olivat Siidon ja Tyyros. Muita olivat Arvad (Aradus) , Byblos Ugarit (Ras Shamra), Tripoli, Batrun, Beirut, Baalbek. Foinikian kaupunkivaltiot liittoutuivat yhteen yhteisten etujen vuoksi. Johdossa oli Ugarit 1600--1500 eaa, Byblos 1400--1300:aa, Siidon 1200--1100, Tyyros 1100--800 ja Tripoli 5:llä vuosisadalla (500--400). Eri aikoina eri kaupunki oli johtavassa asemassa. Kreikkalaiset syrjäyttivät lopulta foinikialaiset Välimeren kaupassa. Foinikialaisille oli raskas isku, kun Babylonian Nebukadnessar valloitti maan 573 eaa. Kun Aleksanteri Suuri valloitti alueen 332, alueen loisto oli heikkenemässä, ja Foinikia liitettiin hellenistiseen imperiumiin. Sillä välin Karthago oli ehtinyt kasvaa suurvallaksi, mutta joutunut maata heikentäviin sotiin roomalaisten kanssa. Karthagokin tuhottiin 146 eaa. Luokka:Karthago Luokka:Muinaiset kansat Luokka:Rooman viholliset ja liittolaiset ja:フェニキア

Antiikin Kreikka

Historia

Arkaainen aika

Klassinen aika

Hellenistinen ja Rooman vallan aika

Katso myös

- Antiikin Kreikan kulttuuri
- Antiikin filosofia
- Kreikkalainen mytologia Luokka:Antiikin Kreikka ja:古代ギリシャ zh-cn:古希腊

Egypti

Egypti on valtio Pohjois-Afrikassa. Sen naapurivaltioita ovat Israel, Libya ja Sudan. Egyptissä on arabimaista eniten asukkaita. Noin 70 miljoonasta asukkaasta suurin osa on keskittynyt Niilin varrelle ja suistoalueelle. Tärkeimmät kaupungit ovat pääkaupunki Kairo ja Välimeren rannalla sijaitseva Aleksandria.

جمهوريّة مصرالعربيّة
Jumhuriyat Misr al-Arabiyah
Egyptin arabitasavalta

Presidentti

Pääministeri

Pinta-ala
- Yhteensä
- % vettä

Sijalla 29
1 001 450 km²
0.6%

Väkiluku
- Yhteensä (2002)
- Tiheys

Sijalla 15
70 712 345
71/km²

HDI
- Arvo (2002)

Sijalla 120
0,653

Itsenäisyys

Britanniasta
28. helmikuuta 1922

Rahayksikkö

Egyptin punta (EGP)

Aikavyöhyke

UTC +2, Kesäaika +3

Kansallislaulu

Bilady, Bilady, Bilady

Internet-verkkotunnus

.eg

Kansainvälinen suuntanumero

Historia

Katso: Muinainen Egypti Rooman valtakunnan hajottua Egypti jäi osaksi Bysanttia, mutta tuli 600-luvulla muslimien valloittamaksi, jolloin koptit jäivät vähemmistöön. Vuonna 1250 mamelukit ottivat vallan. Egypti kuului vuodesta 1517 Ottomaanien valtakuntaan kunnes Yhdistynyt kuningaskunta otti sen suojelukseensa 1882. Ottomaanien valtakunnan hajottua 1914 Egypti jäi virallisesti Britannialle, jonka alla se itsenäistyi 1922 Egyptin kuningaskuntana, joka kesti vuoteen 1952 asti. Vuosina 1958-1961 Egypti muodosti yhdessä Syyrian kanssa Yhdistyneen arabitasavallan.

Politiikka

Hosni Mubarak on ollut presidenttinä 14. lokakuuta 1981 lähtien.

Osat

Egypti on jaettu 26 kuvernöörin hallintoalueeseen (muhāfazāh). Kuvernöörillä on suurehko valta oman alueensa kehittämisessä.

Kulttuuri

Tunnettuja nähtävyyksiä

- Deir El Medina
- Karnakin temppeli
- Kuningattarien laakso
- Kuninkaiden laakso
- Luxorin temppeli
- Memnonin kolossit
- Sfinksi

Merkittävimmät luonnonvarat

Sfinksi
- öljy
- maakaasu
- rautamalmi
- fosfaatti
- mangaani

Merkittävimmät vientituotteet

- öljy ja öljytuotteet
- puuvilla

Katso myös

- Alabasteri
- Papyrus Luokka:Egypti als:Ägypten ms:Mesir zh-min-nan:Ai-ki̍p ko:이집트 ja:エジプト simple:Egypt th:ประเทศอียิปต์

800 eaa

Vuosisadat: 1000-luku eaa 900-luku eaa - 800-luku eaa - 700-luku eaa 600-luku eaa Vuosikymmenet: 850 eaa 840 eaa 830 eaa 820 eaa 810 eaa - 800 eaa - 790 eaa 780 eaa 770 eaa 760 eaa 750 eaa ----

Tapahtui vuosikymmenen aikana

- (ks. ajan merkitseminen) Luokka:800-luku eaa

480 eaa

Tapahtumia

- Thermopylain taistelu
- Persian hallitsija Kserkses I lähti valloittamaan Kreikkaa.
- Persia hyökkäsi Korfuun.
- Salamiin taistelu

Syntyneitä

- Euripides, kreikkalainen näytelmäkirjailija
- Antiphon, attikalainen puhuja
- Filolaos, ateenalainen matemaatikko ja filosofi

Kuolleita

- Leonidas I, Spartan hallitsija
- Ksenofanes, kreikkalainen filosofi Luokka:400-luku eaa

330 eaa

Vuosisadat: 500-luku eaa - 400-luku eaa - 300-luku eaa - 200-luku eaa - 100-luku eaa Vuosikymmenet: 380 eaa 370 eaa 360 eaa 350 eaa 340 eaa - 330 eaa - 320 eaa 310 eaa 300 eaa 290 eaa 280 eaa Vuodet: 335 eaa 334 eaa 333 eaa 332 eaa 331 eaa - 330 eaa - 329 eaa 328 eaa 327 eaa 326 eaa 325 eaa ----

Tapahtumia

- Tammikuu, Aleksanteri Suuri kukistaa persialaiset joukot Persian porteilla.
- Tammikuu, Aleksanteri Suuren joukot valtaavat Persian pääkaupungin Persepoliin.
- Heinäkuu, Dareios III pakenee Ektabanasta Baktriaa kohti.
- Elokuu, Bessos murhaa Dareios III ja julistautuu Persian kuninkaaksi nimellä Artakserkses V.
- Marraskuu, Aleksanteri Suuri antaa teloittaa Filotaan joka oli ehkä sekaantunut salajuoneen kuningasta kohtaan. Filotaan isä Parmenion teloitetaan myös.
- Atropates nimitetään Meedian satraapiksi
- Mithrenes nimitetään Armenian satraapiksi

Syntyneitä

Kuolleita

- Elokuu, Dareios III, Persian kuningas, murhattiin.
- Marraskuu, Filotas, makedonialainen sotilas ja toveriratsuväen komentaja, teloitettiin.
- Marraskuu, Parmenion, makedonialainen sotilas, Aleksanteri Suuren ja Filippos II:n kokenein kenraali, teloitettiin. Luokka:300-luku eaa

Rooman valtakunta

Rooman valtakunta (usein antiikin Rooma) oli antiikin aikainen imperiumi. Varhaisimmat merkit asutuksesta Rooman kaupungin alueella ovat noin 1300-luvulta eaa. Kaupungistuminen lienee alkanut 700-luvulla eaa. Rooma kehittyi vuosisatojen aikana Välimeren ympäröiväksi maailmanvallaksi. Rooman valtakunnan länsiosa kukistui vuonna 476, jolloin Länsi-Rooman viimeinen keisari syrjäytettiin. Rooman valtakunnan yhdistämisyritykset Itä-Rooman johdolla päättyivät islamin yllättävään nousuun 600-luvulla. Itä-Rooma eli Bysantti pysyi kuitenkin koossa turkkilaisvaltaukseen saakka 1453.

Historia

Rooman alkuvaiheet

Tieto Rooman kaupungin alkuajoista on suurelta osin peittynyt myyttien ja legendojen alle. Rooman perustivat tarun mukaan veljekset Romulus ja Remus 21. huhtikuuta 753 eaa. 700–650 eaa. Rooman kukkulat yhdistyivät, tästä kertoo esimerkiksi tarina sabiinitarten ryöstöstä. 600-luvulla Rooma levittäytyi Latiumiin, ja tuhosi emäkaupunkinsa Alba Longan. Tradition mukaan Roomaa hallitsivat tällöin kuninkaat. Todellisuudessa Rooma sai alkunsa pronssikautisena kyläyhteisönä ehkä noin vuoden 1000 eaa. tienoilla, ehkä jonkin verran aiemmin. Alueella on ilmeisesti ollut jo tätä ennen metsästyksestä ja kalastuksesta elänyttä ihmisasutusta. Vähitellen arkeologiseen todistusaineistoon ilmestyy jälkiä paimentolaisuudesta, maanviljelyksestä ja hautausrituaaleista, sitten kaupasta, sosiaalisesta hierarkiasta, sodankäynnistä ja kylämäisesta asutuksesta. 800-luvulta eaa. on merkkejä kreikkalaisvaikutteista, ehkä Etelä-Italian kreikkalaissiirtokunnista. 700-luvulta on löytynyt merkkejä paalutuksista, jotka kertovat jonkinlaisesta linnoittautumisesta. Rooma alkoi etruskikulttuurin vaikutuksesta muodostua kaupunkimaiseksi yhteisöksi 600-luvun eaa. kuluessa. Kukkuloiden välinen suo kuivatettiin. Tässä vaiheessa Rooma ei juuri eroa muusta Latiumista. Eriytymistä ilmenee 500-luvulla. Tältä ajalta löytyy muureja, hallintorakennuksia ja uskonnollisia rakennuksia. Lisäksi on löydetty kreikkalaisin kirjaimin kirjoitettuja piirtokirjoituksia. :Katso myös: Rooman kuningas ja Roomalainen mytologia

Tasavalta

Tradition mukaan Rooman viimeinen kuningas Tarquinius Superbus syrjäytettiin vuonna 509 eaa. Tarinat kertovat pienen joukon vallankumouksesta. Kyseessä saattoi olla myös roomalaisten ja etruskien välinen yhteenotto, tai kuninkaan ja ylimysten välinen konflikti. Siirtymä saattoi olla myös vähittäinen. Toisaalta tasavaltaan saatettiin siirtyä vasta 400-luvulla eaa. plebeijien ja patriisien konfliktissa. Roomasta tuli tasavalta, jota johtivat kaksi konsulia, jotka kansalaiset valitsivat senaatin jäsenistä vuoden mittaisiksi virkakausiksi. Rooman kansalaiset jaettiin perinnöllisesti etuoikeutettuihin patriiseihin ja alempiarvoisiin plebeijeihin. Senaatissa olivat edustettuna vaikutusvaltaiset patriisisuvut, joten valtion johto oli käytännössä kapean kansanosan käsissä. Konsulit ottivat aluksi kuninkaan roolin lukuun ottamatta Juppiterin ylipapin asemaa. Tämän tehtävään valittiin rex sacrorum eli pyhien asioiden kuningas. Avioliittoja luokkien välillä ei sallittu ennen vuotta 445 eaa. Plebeijeitä varten perustettiin 494 eaa. kansantribuunin virka, johon ei voitu valita patriisia. Tämä oli ainut alemmalle luokalle avoin virka, mutta sillä oli suuret oikeudet. Uskonnolliset asemat oli myöhemminkin rajattu vain patriiseille. Yhteiskuntaluokkien välille tuli joskus niin suuria erimielisyyksiä, että plebeijit ottivat perheensä ja tavaransa ja lähtivät kaupungista leiriytyen sen ulkopuolelle kunnes heidän vaatimuksiinsa suostuttiin. Näin kävi 494, 450 ja 287 eaa. Tavallisin riidanaihe oli maanjako. Vähitellen patriisien etuoikeudet purettiin ja virat avattiin plebeijeille. Vanhat patriisisuvut ja menestyneet plebeijisuvut sulautuivat yhteen uudeksi yläluokaksi.

Nousu maailmanvallaksi

Rooma laajensi hallitsemaansa aluetta vähitellen. 400- ja 300-luvuilla käytiin monia sotia Italian muita valtioita ja heimoja vastaan. Aluksi Rooma oli vain yksi Italian monista kaupunkivaltioista. Voitokkaat sodat ja taitava diplomatia saattoivat kuitenkin vähitellen etruskilaiset, kreikkalaiset, latinalaiset, samnilaiset, kelttiläiset jne. yhteisöt Rooman valtaan. Niiden asukkaat eivät yleensä saaneet Rooman kansalaisoikeuksia. Koko Apenniinien niemimaa oli kokonaan Rooman hallussa 270 eaa. Seuraavaksi laajeneminen jatkui läntisen Välimeren rannikoille, jolloin käytiin puunilaissodat Karthagoa vastaan. Puunilaissotien tuloksena Rooma sai haltuunsa Sisilian, Hispanian ja Pohjois-Afrikan. Sitten vuorossa oli Makedonia, jota vastaan roomalaiset kävivät ns. makedonialaissodat. Makedonia voitettiin 197 eaa. Seleukidit lyötiin nykyisessä Syyriassa 189 eaa. Rooman sanottiin puolessa vuosisadassa levittäneen herruutensa Italiasta koko antiikin tuntemaan maailmaan.

Sisällissotien kausi

Rooma ajautui kriisiin vuodesta 133 eaa. alkaen. Tämä johti sarjaan sisällissotia ja diktatuureja. Yksi osa ongelmaa oli sosiaalisen rakenteen muutos. Roomalaisen yhteiskunnan selkärankana pidetty vapaiden talonpoikien luokka supistui orjatyövoimalla viljeltyjen suurtilojen kasvaessa. Ihmisiä hakeutui kaupunkeihin, joihin muodostui levoton ja köyhä väestöaines. Gracchuksen veljekset yrittivät toteuttaa talonpoikaiston elvyttämiseen tähtäävän maareformin, mutta suurmaanomistajia edustava senaatti järjesti heidät hengiltä. Senaatin johtama armeija kärsi tappioita Numidian kuningasta Jugurthaa vastaan 122–105 eaa., Sisilian orjakapinassa ja kimbrejä vastaan 105 eaa. Kimbrien voittaja Marius korvasi asevelvollisista talonpojista koostuvan armeijan ammattisotilailla, jotka värvättiin köyhän väestön keskuudesta. Seuraavien vuosikymmenten kuluessa sotapäälliköt, jotka tavoittelivat valtaa itselleen uskollisten legioonien avulla, muodostuivat toistuvaksi ilmiöksi Rooman politiikassa. Kaupunkivaltion tasavaltainen hallintomuoto ei enää toiminut kitkatta imperiumissa. Orjat nousivat jälleen kapinaan 73 eaa. Spartacuksen johdolla kolmannessa orjakapinassa. Spartacuksen joukot löivät monta legioonaa ennen joutumistaan viimein Pompeiuksen voittamiksi. 6000 orjaa ristiinnaulittiin Via Appian varrelle. Vuonna 91 eaa. lähes koko Italia kapinoi ja se rauhoitettiin vain antamalla kaikille Pojoen eteläpuolisille asukkaille kansalaisuus. Samaan aikaan Pontoksen kuningas Mithridates VI valtasi Bithynian ja häntä kukistamaan lähetetty sotapäällikkö Sulla marssikin Roomaan legioonien kanssa julistaen itsensä diktaattoriksi. Sullan jäätyä eläkkeelle 79 eaa. tasavalta palautettiin. Sotapäälliköt Gnaeus Pompeius Magnus ja Julius Caesar valloittivat Syyrian ja Gallian Reiniltä Atlantille asti. Vuonna 49 eaa. Caesar palasi Roomaan armeijansa kanssa aloittaen sisällissodan jonka päätytyä Caesar kaappasi vallan nousten diktaattoriksi.

Keisariajan alku

diktaattori] Caesarin sisarentyttären pojasta, Octavianuksesta, tuli Rooman ensimmäinen keisari nimellä Augustus. Augustusta seurasivat Juliusten-Claudiusten suvun keisarit (mm. Tiberius ja Nero) ja näitä Flaviukset (mm. Vespasianus). Vuosia 96—180 pidetään keisarikunnan suurimman kukoistuksen kautena. Tällöin hallitsivat Nerva, Trajanus, Hadrianus, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius. Marcus Aurelius joutui taistelemaan Tonavan rajalla germaaneja vastaan. Tämä markomannisota antoi esimakua tulevien vuosisatojen ongelmista. Vuonna 193 valtaan nousi voimakas Septimus Severus, jota seurasi vuoteen 235 saakka hallinnut Severusten dynastia. Egypti liitettiin Rooman valtaan 31 eaa., Augustus antoi keisarikunnan rajojen pysyä luonnonesteiden muodostamilla rajoilla, mutta Claudius valloitti Britannian. Trajanuksen aikana (vuonna 106) valloitettiin Daakia (likimain nykyinen Romania), mutta se hylättiin 270. Samoin Mesopotamian valloitus jäi lyhytaikaiseksi (114—117). Katso myös: Rooman keisari

200-luvun kriisi

200-luvun kriisi on nimitys, jota yleisesti käytetään Rooman valtakunnan hajoamiskaudesta, joka vallitsi noin vuosina 235—275. Valtakunta kävi tällöin tuhon partaalla. Samaan aikaan sijoittuu myös niin kutsuttu sotilasanarkian aika 235—284. Roomassa oli kriisikaudella yli 35 eri hallitsijaa. Useimmat näistä olivat sotapäälliköitä, jotka omaksuivat keisarin vallan joko koko valtakunnassa tai jossakin sen osassa menettäen sen myöhemmin tappion, murhan tai luonnollisen kuoleman jälkeen. Keisarit viettivät yhä vähemmän aikaa Roomassa. Poliitiikan lisäksi kriisiytyi myös talous (katso alla). Toisaalta ilmeni myös monia muita ongelmia kuten levottomuuksia, tauteja ja sisällissotia. Sisäiset levottomuudet ilmenivät esimerkiksi separatistisina pyrkimyksinä. Lännessä niin sanotun Gallian keisarikunnan perustanut Postumus ja idässä kuningatar Zenobia pyrkivät kummatkin saavuttamaan itsenäisyyttä keskushallinnosta. Aiemmassa vaiheessa armeija oli pyritty siirtämään kauemmas valtakeskuksista, mikä vakautti valtiota. Nyt armeija palasi vallan keskiöön ja dominoi koko yhteiskuntaa. Se myös kasvoi merkittävästi. Armeija alkoi värvätä ulkopuolisia, etenkin germaaneja. Raja-alueiden siirtokunnat autioituivat monin paikoin. 200-luvulla imperiumi koki myös ensimmäiset vakavat sotilaalliset tappionsa vuosisatoihin. Germaanit ryöstelivät monin paikoin, gootit voittivat Deciuksen ja Persia nousi Rooman kilpailijaksi. Keisari Valerianus joutui Persian kuninkaan Sapor I:n vangiksi. Hänet nyljettiin. Kun tällaista menoa oli kestänyt 35 vuotta, valtakunta oli kuoleman kielissä. Rooman lahjakkaimpien keisareiden joukkoon luettu Aurelianus kuitenkin onnistui turvaamaan valtakunnan rajat. Diocletianus vakiinnutti oloja edelleen. Selviytyminen kriisistä oli luultavasti kuitenkin enemmän sattumaa ja rakenteellisten tekijöiden sanelemaa kuin yksilöiden ansiota.

Tetrarkia eli neljän keisarin valta

Tetrarkia eli "nelivalta" oli hallintojärjestelmä, jonka keisari Diocletianus otti käyttöön vuonna 293 ratkaistakseen valtakunnan vakavat sotilaalliset ja taloudelliset ongelmat. Valtakunta jaettiin länsi- ja itäosaan. Diocletianus piti itse idän vallassaan ja antoi lännen kanssahallitsija Maximinianukselle. Kahdeksan vuotta myöhemmin Diocletianus katsoi, että sekä sotilaallisiin että siviililuontoisiin ongelmiin tulisi kiinnittää vielä enemmän huomiota. Tällöin kummallekin keisarille, "augustukselle", nimitettiin alikeisari eli "caesar". Tämä tetrarkkinen järjestelmä säilyi noin vuoteen 324. Ensimmäiset tetrarkit olivat Diocletianus (idän keisari), Galerius (idän alikeisari), Maximianus (lännen keisari) ja Constantius Chlorus (lännen alikeisari).

Myöhäisantiikki

Myöhäisantiikki tarkoittaa yleensä noin vuosien 300 - 600 jaa. välistä aikaa. Myöhäisantiikkisen Länsi-Rooman kehitys voidaan mieltää rappioksi, joka ilmeni keisarillisen keskushallinnon romahduksena sekä talouden ja yhteiskunnan perusrakenteiden järkähtelynä. Kritiikin mukaan kyseessä oli pikemmin muutosprosessi, jota ei pidä arvostella lopputuleman eli keskiajan pohjalta. Molempien näkemysten tueksi löytyy todisteita. Vaikka nykynäkökulmasta selviä rappion merkkejä näkyi, kannattaa siis kuitenkin muistaa myös jatkuvuus ja jopa joillain aloilla tapahtunut edistys. Myöhäisantiikin merkittävin piirre on kristinuskon leviäminen ja sen aseman vakiintuminen. Rooman keisarikunnasta tuli kristitty vuonna 313 jaa. Milanon ediktin myötä. Konstantinus I Suuren valtakaudella annettu edikti teki kristinuskosta yhden Rooman virallisista uskonnoista. Konstantinus siirsi pääkaupungin Konstantinopoliin, "Uuteen Roomaan", vaikka vanhakin Rooma säilytti suuren symbolisen merkityksensä. Keisari Theodosiuksen hallitessa (379—395) kristinuskosta tuli Rooman ainoa virallinen uskonto. Myöhäisantiikissa syntyi käsitys kirkon ja valtion yhteydestä. Keisari nähtiin Jumalan sijaisena maan päällä, ja häntä pyrittiin samaistamaan monin tavoin Jeesukseen. Toisaalta kristittyjen näkemys Jeesuksesta otti vaikutteita keisari-instituutiosta. Kirkko alkoi muistuttaa "valtiota valtiossa". Myös luostarilaitos syntyi. Theodosiuksen kuoltua Rooma jakautui lopullisesti itäiseen ja läntiseen keisarikuntaan, joiden polut alkoivat kulkea eri teitä. Jako ei näyttänyt aikalaisista lopulliselta, mutta sellaiseksi se osoittautui. Keskushallinto alkoi halvaantua 400-luvulla. Vuonna 410 visigootit hävittivät Roomaa Alarikin johdolla. Vaikka hävitys ei ehkä loppujen lopuksi ollut totaalista, oli tämän tapahtuman merkitys aikalaisten silmissä suuri. Yleisesti tässä yhteydessä on puhuttu kansainvaellusten ajasta. Siirtyneet ihmismäärät lienevät kuitenkin olleet pieniä. Germaaniheimot perustivat Rooman alueella useita kuningaskuntia, joiden väestö oli lähes kokonaan roomalaista. Germaanit itse omivat monia roomalaisten tapoja ja hyödynsivät esimerkiksi roomalaista paikallishallinnon koneistoa. Keisarius sortui lopullisesti vuonna 476 ostrogoottien valloittaessa Rooman kaupungin ja syrjäyttäessä viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen. Rooman senaatti jatkoi kokoontumisia ilmeisesti pitkälle 500-luvulle asti. Itä-Rooma, josta nykyään käytetään nimeä Bysantti, säilytti mahtiasemansa vielä vuosisatoja pysyen pystyssä vuoteen 1453. Rooman tuhon syistä on väitelty loputtomiin. Gibbonin mukaan tuho johtui kristittyjen moraalittomuudesta. Edwin Linkomieskin epäili moraalisen rappion ja arvotyhjiön olleen pääsyy. Jo antiikissa itäroomalainen ei-kristitty Zosimos syytti Konstantinusta ja kristittyjä. Toisaalta on epäilty syyksi myöhäisantiikin henkistä köyhyyttä, rotujen sekoittumista, kansainvaelluksia, talouden rappiota, valtiorakenteiden heikkenemistä ja valtion desentralisaatiota, lyijyä vesijohdoissa ja aristokratian degeneroitumista, ilmastonmuutosta, ryöstöviljelyä ja eroosiota, korruptiota ja tehotonta hallintoa, provinssien ryöstöä, epätasaista tulonjakoa, epätasapainoa maaseudun ja kaupungin välillä, orjuutta, teknologisen kehityksen pysähtymistä ja lukemattomia muita syitä. Nykyisissä tulkinnoissa korostetaan eniten ehkä imperiumin taloudellisia vaikeuksia ja poliittisen järjestelmän tasapainottomuutta, mutta yksimielisyys on vielä kaukana.

Politiikka

provinssien Roomalaiset kutsuivat valtiotaan tasavallaksi (libera res publica), mutta se ei missään historiansa vaiheessa ollut demokraattinen sanan nykymerkityksessä. Rooman poliittinen järjestelmä oli luonteeltaan konservatiivinen, ja uudistuksiin oltiin yleensä varsin haluttomia. Läpi Rooman historian keskeinen poliittinen kysymys oli maanomistus ja maan jakaminen. Varhaisemmissa vaiheissa Rooma oli kuningasvaltainen. Tästä siirryttiin harvainvaltaiseen tasavaltaan, jota hallittiin monimutkaisella senaatin, virkamiesten ja vinoon jyvitettyjen kansankokousten järjestelmällä. Vähitellen tietyt yksilöt omivat enenevissä määrin valtaa. Tästä syntyi keisarijärjestelmä Augustuksen ja hänen seuraajiensa aikana. Katso myös: Rooman kuningas, Rooman senaatti, Rooman keisari, Cursus honorum

Hallinnollinen jako

On harhaanjohtavaa puhua Rooman imperiumista valtiona nykyisessä merkityksessä. Rooma koostui lukuisista kaupunkivaltioista ja alueista, jotka oli tehty pääkaupungista riippuvaisiksi erilaisin sopimuksin ja poliittisin järjestelyin. Rooman hallinnollinen järjestelmä vaihteli eri aikoina. Alussa sitä hallittiin kaupunkivaltiomaisesti, mutta laajentumisen myötä oli pakko kehittää uusia keinoja selvitä ilmenneistä hallinnollisista haasteista. Imperiumin hallinnollista järjestelmää pidettiin osin tarkoituksellisesti monimutkaisena. Tavoitteena oli minimoida alueiden kapinointi suomalla niille eriarvoisia asemia imperiumin sisällä. Tällä hajoita ja hallitse (divide et impera) -taktiikalla eri alueet usutettiin toistensa kimppuun keskushallinnon asemasta. Katso myös: Rooman provinssi

Maantiede

Rooman provinssi Laajimmillaan Rooman valtakunta rajautui pohjoisessa Germanian metsiin, koillisessa aroihin, lännessä Atlanttiin (Oceanus Atlanticus) ja etelässä Saharaan. Sahara oli kuitenkin antiikin aikana selvästi nykyistä pienempi. Idässä rajoittava tekijä ei ollut niinkään luonto kuin ajan kuluessa vaihtuneet suurvallat, esimerkiksi Parthia. Keskeinen yhdistävä tekijä oli Välimeri (Mare nostrum - meidän meremme), joka mahdollisti kaupan ja liikkumisen suhteellisen laajalla alueella. Purjehtiminen oli tärkein liikkumistapa läpi antiikin, maakuljetukset olivat paitsi kalliita myös alttiita esimerkiksi rosvojen hyökkäyksille. Purjehtiminen onnistui kuitenkin vain kesällä, talvella sateet ja myrskyt tekivät liikkumisen vaaralliseksi. Toinen merkittävä meri oli Mustameri (Pontus Euxinus, suora laina kreikasta, tarkoittaa vieraanvaraista merta). Joet olivat myös merkittävä liikenneväylä. Italian joet ovat pääsääntöisesti helppokulkuisia, kun taas kreikan joet usein kuivuivat. Valtakunnan alueilla esiintyi monin paikoin myös vulkaanista toimintaa ja maanjäristyksiä, mistä tunnetuin esimerkki lienee Pompeji. Rooman kaupunkikin syntyi joen eli Tiberin rannalle. Sitä ympäröivät kukkulat olivat vulkaanisia. Kukkuloiden välissä oli kosteikko, joka myöhemmin kuivattiin. Rooman sijainti oli valtakunnan laajenemiselle alkuvaiheessa tärkeää: Rooma pystyi kontrolloimaan vesitietä sisämaahan ja siten kauppaa. Huomattava, jo antiikissa havaittu ja vaikuttanut ilmiö oli eroosio. Rankkasateista johtunut eroosio saattoi liikutella jokien uomia huomattavastikin. Ihmisen toiminnan, erityisesti puunhakkuiden seurauksena eroosio kiihtyi monin paikoin. Ilmasto oli perustyypiltään sama kuin nykyäänkin, eli välimerenilmasto. Tutkijat ovat myös pohtineet erilaisten ilmastonmuutosten vaikutuksia antiikissa. Ilmeisesti ilmasto ehti muuttua Rooman historiankin aikana useaan kertaan. Lämpötilavaihteluja on yritetty jäljittää esimerkiksi taiteessa kuvattujen ihmisten vaatetuksen vaihteluista eri aikoina.

Talous

ilmastonmuutos Kärjistäen roomalaisen talouspolitiikan voi sanoa pohjautuneen suunnitelmien puutteeseen. Aikana, jolloin raha-asioita pidettiin hienommalle väelle sopimattomana puuhasteluna, rahavarojen riittävyyteen ei usein kiinnitetty liiemmälti huomiota. Yhteiskunnan konservatiivisuus esti monet välttämättömät uudistukset, ja talous pääsi toistuvasti kriisiytymään. Rooman talousjärjestelmän peruskivi oli maatalous. Maan tuottavuus oli alhainen ja teknistä kehitystä ei juurikaan tapahtunut. Rooman laajetessa sotasaalis muodostui merkittäväksi tulonlähteeksi. Valloitettuja kansoja alettiin myös verottaa. Rooma alkoi kasvaessaan imeä hyödykkeitä yhä laajemmalta alueelta. Näkemykset orjien merkityksestä taloudelle vaihtelevat. Keisariajalla ylimääräinen raha sijoitettiin edelleen mieluiten maahan. Syntyi pienimuotoista teollisuutta, mutta se ei muodostanut merkittävää osaa tuotannosta. Kaupankäynti oli kohtuullisen vilkasta, joskaan ei valtaisaa. 200- luvun kriisiin liittyi myös vakavia taloudellisia ongelmia. Myöhäisantiikissa taloudessa alkoi näkyä jo monia tulevan keskiajan piirteitä.

Väestö

Rooman valtakunnan väkiluvusta on monenlaisia arvioita. Edward Gibbon arvioi 1700-luvulla asukkaiden määrän ensimmäisellä vuosisadalla olleen n. 120 miljoonaa. J. B. Buryn uudempi arvio (1928) on päätynyt lukuun 54 miljoonaa, alle puolet Gibbonin luvusta. Nykyään yleisimmät arviot väkiluvusta keisariajan alussa vaihtelevat välillä 45–60 miljoonaa. Suurimmillaan väkiluku on saattanut nousta lähelle sataa miljoonaa. Väkiluvun kasvu taittui 200-luvulla, jolloin monet tautiepidemiat koettelivat väestöä.

Kulttuuri

Rooman imperiumi oli kulttuurillisesti hyvin hajanainen. Roomalainen kulttuuri otti runsaasti vaikutteita kreikkalaisesta (käytännössä hellenistisestä) maailmasta sekä Italian varhaisemmista kulttuureista, etenkin etruskeilta. Myös Karthagon vaikutus oli merkittävä. Rooman kaupunkivaltion alkuperäinen kieli oli latina. Rooman laajetessa latina vähitellen syrjäytti paikalliset kielet imperiumin länsiosissa. Itäosissa ja Afrikassa paikalliset kielet pitivät paremmin pintansa. Latina oli myös pääasiallinen hallintokieli, mutta kreikan asema vahvistui jatkuvasti. Roomalaisten valtauskonto muuttui historian kuluessa animistisesta luonnonuskonnosta polyteistiseen kreikkalaisvaikutteiseen valtionuskontoon ja edelleen erilaisten itämaisten mysteerikulttivaikutteiden kautta kristinuskoon. Valtakunnan laajuus varmisti sen, että sen sisään mahtui varsin erilaisia uskonnollisia näkemyksiä. Roomalainen mytologia oli myös kreikkalaisvaikutteista. Kaikista aloista juuri taiteessa näkyivät kreikkalaisvaikutteet selvimmin. Maalaustaiteessa ja kuvanveistossa jäljiteltiin surutta kreikkalaista tyyliä. Kirjallisuudessa esikuvista onnistuttiin jossain määrin irtautumaan. Rooma tuotti monia klassikoiksi muodostuneita kirjailijoita, mainittakoon Vergilius, Cicero, Ovidius, Horatius ja Juvenalis. Roomalainen luonnontiede ei koskaan yltänyt kreikkalaisten esikuviensa tasolle. Luonnontieteistä kehittyivät lähinnä käytännönläheiset alat, ennen muuta lääketiede. Myös arkkitehtuurissa pystyttiin luomaan uutta. Filosofian alalla tärkeimmiksi muodostuivat epikurolaiset, stoalaiset ja uusplatonistiset koulukunnat. Antiikki käsitetään helposti läheisemmäksi kuin se olikaan. Monien säilyneiden kulttuurivaikutteiden johdosta roomalaisesta elämänmenosta on helppo löytää samaistumiskohteita. Antiikin maailma oli kuitenkin kovin toisenlainen kuin nykyään.

Rooman sotahistoria

Rooman vallan näkyvin merkki provinsseissa oli usein sen armeija. Se oli Rooman politiikan toteuttaja, mutta myös politiikan luoja ja keisarintekijä. Se toimi tärkeänä sosiaalisen nousun väylänä ja roomalaistamisen työkaluna. Rooma oli luonteeltaan hyvin sotilaallinen valtio. Armeija kehittyi vähitellen Välimeren mahtavimmaksi sotilasmahdiksi, kun tarpeen vaatiessa kootuista sotajoukoista siirryttiin ammattiarmeijaan Gaius Mariuksen uudistusten yhteydessä n. 100 eaa. Lopulta syntyi legioona, n. 5 000 miehen hyvin järjestäytynyt yksikkö. Alun perin armeijassa palvelivat vain kansalaiset, mutta keisariajalla armeijaan alettiin ottaa myös ns. barbaareja. Rooman armeija käytti myös monia sotakoneita, esimerkiksi katapultteja ja piiritystorneja. Rooman myöhemmin merkittäväksi kehittynyt laivasto syntyi puunilaissotien yhteydessä, kun aiemmin lähes purjehdustaidottomat roomalaiset löysivät haaksirikkoutuneen karthagolaisen laivan ja kopioivat sen millintarkasti.

Mitä Roomasta voidaan tietää

Nykymaailman tietämys Roomasta perustuu lukuisiin eri lähteisiin. Pitkään historiantutkimuksessa käytettiin lähteenä ennen kaikkea keskiaikaisen kopiointitradition kautta säilynyttä kirjallisuutta. Luonnollisesti tärkeimpänä lähteenä pidettiin historiankirjoitusta. Esimerkiksi kirjekokoelmia pidettiin myös arvokkaina, "autenttisina" lähteinä. Toisaalta suurin osa kirjallisuudesta oli eliitin kirjoittamaa, ja kuvasi asioita heidän näkökannaltaan. Kirjallisten lähteiden tulkinta ei ole ongelmatonta oli kyse sitten ns. kertovista lähteistä (historiankirjoitus) tai kaunokirjallisuudesta. Jo se, että vain murto-osa ajan kirjallisuudesta on säilynyt meidän aikoihimme nostaa esiin kysymyksen säilyneen kirjallisuuden todistusvoimasta. Teosten säilymiseen on vaikuttanut paitsi sattuma, myös eri aikakausina vallinneet näkemykset (kauno)kirjallisuuden esteettisestä tai moraalisesta arvosta. Modernin tutkimuksen käyttämä lähdeaineisto on huomattavasti laajempaa. Tämä johtuu osin jo kysymyksenasettelujen laajentumisesta. Kiinnostus alempien sosiaaliryhmien, naisten, lasten, yhteiskuntaryhmien jne. historiaan on tehnyt esimerkiksi piirtokirjoituksista keskeisen tärkeää lähdeaineistoa. Vaikkapa hautakiviin laaditut hautapiirtokirjoitukset voivat kertoa paitsi ikärakenteesta, myös esimerkiksi perhesuhteista ja tunne-elämästä. Arkeologiset kaivaukset tuovat jatkuvasti esiin uutta piirtokirjoitusaineistoa. Runsaasti tietoa saamme myös meidän aikoihimme säilyneistä papyruksista, rahoista ja lakiteksteistä. Äärimmäisen suuri merkitys on myös ei-tekstuaalisilla arkeologisilla löydöillä, joista Pompejin kaupunki on kuuluisa, muttei ainoa esimerkki. Monista asioista ihmisten ja eläinten jäännökset, keramiikka ja muut arkisten kulutustavaroiden jäänteet jne. antavat tietoa paljon enemmän kuin kirjalliset lähteet. Syntyvään kuvaan Roomasta on siis syytä suhtautua terveellä kriittisyydellä. Arkeologinen tutkimus kykenee omalta osaltaan tasapainottamaan tilannetta ja tuomaan vertailukohtia kirjallisiin lähteisiin sisältyville tendensseille. Mielekkään kokonaiskuvan rakentaminen edellyttää sekä kirjallisten että arkeologisten lähteiden tasapuolista ja lähdekriittistä käyttöä. Tärkeintä kuitenkin - kuten kaikessa historiantutkimuksessa - on se, minkälaisia kysymyksiä säilyneelle, vaikkakin fragmentaariselle, lähdeaineistolle asetetaan.

Kirjallisuutta

-
-

Katso myös

- Antiikki
- Antiikin Kreikka
- Bysantin valtakunta
- Rooman keisari

Aiheesta muualla

- [http://savonlinna.joensuu.fi/snor/rooma/ Antiikin Rooma]
- [http://www.koulukanava.fi/historia/rooma/ Koulukanavan Rooma-sivusto], suunnattu peruskoululaisille luokka:Rooman valtakunta ja:ローマ帝国 ko:로마 제국 simple:Roman Empire

Uusi aika

Uusi aika on historian periodisoinnissa käytetty käsite, jolla tarkoitetaan useimmiten ajanjaksoa, joka kattaa ajan 1400-1500 -luvuilta nykypäiviin saakka. Se on yksi kolmesta perinteisestä eurooppalaisen historiankirjoituksen käyttämästä aikakaudesta antiikin ja keskiajan ohella. Rajapyykkinä keskiaikaan esitetään usein esimerkiksi Amerikan "löytyminen" (1492) sekä reformaatio.

Katso myös

- uusin aika
- esimoderni
- moderni Luokka:Historian ajanjaksoja ja:近代

509 eaa

Vuosisadat: 700-luku eaa 600-luku eaa - 500-luku eaa - 400-luku eaa 300-luku eaa Vuosikymmenet: 550 eaa 540 eaa 530 eaa 520 eaa 510 eaa - 500 eaa - 490 eaa 480 eaa 470 eaa 460 eaa 450 eaa ----

Tapahtui vuosikymmenen aikana

- 509 eaa - Roomasta tuli tasavalta (ks. ajan merkitseminen) Luokka:500-luku eaa

27 eaa

Tapahtumia

- Augustus Rooman ensimmäiseksi keisariksi.

Syntyneitä

Kuolleita

- ko:기원전 27년

27 eaa

Tapahtumia

- Augustus Rooman ensimmäiseksi keisariksi.

Syntyneitä

Kuolleita

- ko:기원전 27년

476

Vuosisadat: 300-luku - 400-luku - 500-luku Vuosikymmenet: 420 430 440 450 460 - 470 - 480 490 500 510 520 Vuodet: 471 472 473 474 475 - 476 - 477 478 479 480 481 ----

Tapahtumia

- Länsi-Rooma sortuu: germaanit valloittavat Rooman ja syrjäyttävät keisari Romulus Augustuksen.
- Yleisesti katsotaan keskiajan alkavan.

Syntyneitä

Kuolleita

- Basiliscus, Bysantin keisari. ko:476년

Myöhäisantiikki

Myöhäisantiikki tarkoittaa yleensä noin vuosien 300–600 jaa. välistä aikaa, etenkin Rooman valtakunnan historiassa. Myöhäisantiikkiin kuuluivat kristinuskon leviäminen ja muodostuminen Rooman valtakunnan valtionuskonnoksi, kulttuurin, taiteen ja tyylien vähittäinen muutos sekä Rooman keisarikunnan siirtyminen despoottisempaan ja keskitetympään hallintojärjestelmään. Myöhäisantiikkisen Länsi-Rooman kehitys voidaan mieltää rappioksi. Kritiikin mukaan kyseessä oli enemmän muutos, jota ei pidä arvostella lopputuleman eli keskiajan pohjalta. Molempien näkemysten tueksi löytyy todisteita. Vaikka nykynäkökulmasta selviä rappion merkkejä näkyi, kannattaa siis kuitenkin muistaa myös jatkuvuus ja jopa joillain aloilla tapahtunut edistys. Myöhäisantiikin lopulla Eurooppa alkoi siirtyä keskiaikaan. Myöhäisantiikin käsite vastaa ajallisesti jossain määrin käsitettä kansainvaellusaika.

Kristitty keisarikunta

Myöhäisantiikin merkittävin piirre on kristinuskon leviäminen ja sen aseman vakiintuminen. Rooman keisarikunta alkoi muuttua kristityksi vuonna 313 jaa. Milanon ediktin myötä. Konstantinus I Suuren valtakaudella annettu edikti teki kristinuskosta yhden Rooman virallisista uskonnoista. Konstantinus siirsi pääkaupungin Konstantinopoliin, "Uuteen Roomaan", vaikka vanhakin Rooma säilytti suuren symbolisen merkityksensä. Konstantinuksen jälkeen keisarit olivat kristittyjä Julianusta lukuun ottamatta. Keisari Theodosiuksen hallitessa (379–395) kristinuskosta tuli Rooman ainoa virallinen uskonto. Vaikka lakien toteutus kangerteli, kävi pakanoiden (paganus, kyläläinen; viittaa pakanoiden olevan "juntteja") ja kerettiläisten (vääräoppisten, kr. heresia) asema lopulta hyvin tukalaksi. Vainot tekivät tehtävänsä ja koko valtakunta kristillistyi hitaasti mutta varmasti. Myöhäisantiikissa syntyi käsitys kirkon ja valtion yhteydestä. Ensimmäistä kertaa nähtiin Jumalan sallimus maallisen vallan edellytyksenä. Keisari-instituutio kristillistyi. Keisari nähtiin Jumalan sijaisena maan päällä, ja häntä pyrittiin samaistamaan monin tavoin Jeesukseen. Toisaalta kristittyjen näkemys Jeesuksesta otti vaikuteita keisari-instituutiosta. Maallinen keisarin rauha (pax augusti) samaistettiin taivaalliseen kristuksen rauhaan (pax Christi). Toisaalta myös tavallisen kansalaisen piti olla kristitty ollakseen hyvä alamainen. Rooman piispaan eli paavin asema alkoi vahvistua merkittävästi. Ensi alkuun keisari valvoi kirkkoa. Kirkon vallasta kertoo eräs tarina Theodosiuksesta. Eräällä sotaretkellä Theodosius surmautti kokonaisen kylän asukkaat. Keisarin tultua Roomaan piispa Ambrosius kielsi häntä astumasta jalallaan kirkkoon ennen julkista katumusta. Theodosius nöyrtyi ja kirkon valta kasvoi. Kirkko alkoi muistuttaa "valtiota valtiossa". Sillä oli autonomia, oma hierarkia ja sen sanotaan värvänneen suuren osan lahjakkaista yksilöistä, joista aiemmin olisi tullut virkamiehiä. Myös luostarilaitos syntyi. Kristinuskon oppirakennelmat vakiintuivat hiljalleen opillisten kysymysten tullessa ratkaistuksi. Lopulta kirkko eli lännessä paljon valtiota pidempään. Theodosiuksen kuoltua Rooma jakautui lopullisesti itäiseen ja läntiseen keisarikuntaan, joiden polut alkoivat kulkea eri suuntiin. Jako ei näyttänyt aikalaisista lopulliselta, mutta sellaiseksi se osoittautui.

Länsi-Rooman loppu

luostari Keskushallinto alkoi halvaantua 400-luvulla. Vuonna 410 visigootit hävittivät Roomaa Alarikin johdolla. Alarik oli Rooman entinen liittolainen, joka tunsi tulleensa petetyksi raha-asioissa ja päätti periä saataviaan suuremmalla joukolla. Vaikka hävitys ei ehkä loppujen lopuksi ollut totaalista, oli tämän tapahtuman merkitys aikalaisten silmissä suuri. Esimerkiksi Augustinus kirjoitti tapahtuman johdosta kirjan Jumalan valtiosta, jota eivät maailman tapahtumat keinuta. Yleisesti tässä yhteydessä on puhuttu kansainvaellusten ajasta. Siirtyneet ihmismäärät lienevät kuitenkin olleet pieniä. Germaaniheimot perustivat Rooman alueella useita kuningaskuntia, joiden väestö oli lähes kokonaan roomalaista. Germaanit itse omivat monia roomalaisten tapoja ja hyödynsivät esimerkiksi roomalaista paikallishallinnon koneistoa. Latina säilyi valtakielenä ja kirkko säilytti asemansa. Germaanit olivat jo aiemmin itse kääntyneet kristinuskoon. Kuitenkin hallinnossa ilmeni kitkaa ja sodat loivat turvattomuutta väestön keskuuteen. Keisarius sortui lopullisesti vuonna 476 ostrogoottien valloittaessa Rooman kaupungin ja syrjäyttäessä viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen. Rooman senaatti jatkoi kokoontumisia ilmeisesti pitkälle 500-luvulle asti. Itä-Rooma, josta nykyään käytetään nimeä Bysantti, säilytti mahtiasemansa vielä vuosisatoja pysyen pystyssä vuoteen 1453. Bysantin asukkaat kutsuivat loppuun asti valtakuntaansa Roomaksi ja itseään roomalaisiksi. Rooman tuhon syistä on väitelty loputtomiin. Gibbonin mukaan tuho johtui kristittyjen moraalittomuudesta. Edwin Linkomieskin epäili moraalisen rappion ja arvotyhjiön olleen pääsyy. Jo antiikissa itäroomalainen ei-kristitty Zosimos syytti Konstantinusta ja kristittyjä. Toisaalta on epäilty syyksi myöhäisantiikin henkistä köyhyyttä, rotujen sekoittumista, kansainvaelluksia, talouden rappiota, valtiorakenteiden heikkenemistä ja valtion desentralisaatiota, lyijyä vesijohdoissa ja aristokratian degeneroitumista, ilmastonmuutosta, ryöstöviljelyä ja eroosiota, korruptiota ja tehotonta hallintoa, provinssien ryöstöä, epätasaista tulonjakoa, epätasapainoa maaseudun ja kaupungin välillä, orjuutta, teknologisen kehityksen pysähtymistä ja lukemattomia muita syitä. Eräs tärkeä syy oli talouselämän kriisi. Rooman voidaan katsoa olleen jossain määrin jopa ryöstötalous: se suurelta osin eli valloittamiltaan alueilta kerätyllä varallisuudella. Rooman talouselämä perustui lähes täysin alkutuotannolle sekä ylellisyystavaroiden tuonnille: varsinaista teollisuustuotantoa oli hyvin vähän. Tätä järjestelmää voitiin ylläpitää vain niin kauan, kun valtakunta laajeni. Muun muassa halvan viljan tuotanto Egyptistä sekä orjatalous edesauttoi maatalouden keskittymistä suurtiloille, villoille ja latifundioille. Pienviljelijät eivät kyenneet kilpailemaan tuotannosta. Tuottavan väestön osuus koko väestöstä laski jatkuvasti. Huoltosuhteen heikkeneminen johti lopulta yhteiskunnan jakautumiseen upporikkaisiin ja rutiköyhiin. Toisaalta armeijaa täytyi ylläpitää jatkuvasti, joka vaati valtavia rahasummia. Rahoitus hoidettiin inflaatiolla. Tämä johti luottamuspulaan rahan osalta, maaseudulla rahatalouden kriisiin sekä vaihdantatalouteen siirtymiseen. 200-luvulta lähtien valtakunta oli jatkuvassa puolustussodassa, joka ei tuottanut voittoa, mutta vaati valtavia rahasummia. Menoja oli jatkuvasti yhä enemmän ja tuloja yhä vähemmän, sillä 300-luvulle tultaessa talouselämä oli keskittynyt suurtilojen ja suurmaanomistajienkäsiin, ja pienviljelijä- ja pienyrittäjäpohjainen keskiluokka hävinnyt. Samalla talouden painopiste oli siirtynyt Itä-Roomaan. Valtakunnan jakautuessa 395 Länsi-Rooma oli taloudellisesti heikossa kunnossa.

Katso myös

- Rooman valtakunta
- kansainvaellusaika

Kirjallisuutta

- Antti Arjava, "Rooman valtakunnan rappio ja tuho", - Historiallinen Aikakauskirja 1/2003, s. 183-191.
- Edwin Linkomies, Muinaisuuden näköaloja. Otava 1953, Helsinki, erit. s. 101-144. Luokka:Rooman valtakunta Luokka:Myöhäisantiikki

Epikurolaisuus

Epikurolaisuus oli antiikin aikana vaikuttanut filosofinen koulukunta. Epikurolaisuuden perustaja on muinaiskreikkalainen Epikuros (341-270 eaa.). Koulukunta perustettiin noin vuonna 307 eaa. Epikurolaisten mukaan mielihyvä on korkein hyvä. Mielihyvää tuottavaa elämää ei saavuteta epikurolaisten mukaan syömällä ja juomalla vaan suunnitelmallisella elämäntyylillä, johon kuuluvat ystävät, keskustelut ja kohtuulliset fyysiset nautinnot. Epikurolaisuuteen kuuluu myös yhtenä vahvana osana yhteiskunnasta eristäytyminen ja politiikasta pidättäytyminen.

Historia

yhteiskunnasta Epikuros oli atomistinen materialisti, ja seurasi näin Demokritoksen jäljissä. Materialistinen ajatusmaailma sai hänet hyökkäämään kaikkea taikauskoa vastaan, sekä sitä ajatusta vastaan, että jumalat osallistuisivat millään tavalla maailman toimintaan. Sokrateen oppilaana olleen Aristippoksen tavoin hän uskoi, että suurinta hyvää oli kohtuullisten nautintojen etsiminen. Tällaisia olivat muun muassa mielentyyneys, sekä vapautuminen pelosta tiedon kautta. Aristippos oli siirtynyt kannattamaan hedonismia ja egoismia. Jotkut samaistavat myös epikurolaisuuden hedonismiin, sellaisena kuin hedonismi yleensä ymmärretään. Ammattimaiset filosofit kuitenkin yleensä torjuvat tämän. Epikuroksen koulu, jota kutsuttiin nimellä "Puutarha", vaikuttaa olleen melko askeettinen yhteisö, joka hylkäsi Ateenan politiikan parrasvalot. Ateenalaisen mittapuun mukaan heitä voitiin pitää maailmankansalaisina, mukaan lukien naiset ja orjat, ja he olivat todennäköisesti kasvissyöjiä. Epikurolaisuus oli alun perin haaste lähinnä platonilaisuudelle, mutta myöhemmin siitä tuli stoalaisuuden päävastustaja. Stoalaiset tunnettiin yleismaailmallisen järjen ja kaitselmuksen kannattajina, kun taas epikurolaiset kielsivät ajatuksen täysin. Koska Epikuros ja hänen seuraajansa karttoivat politiikkaa, epikurolaisuudesta ei koskaan tullut kovin merkittävää filosofiaa. Epikuroksen kuoleman jälkeen Puutarhaa johti Metrodoros, ja häntä seurasi Polyainos. Neljäs merkittävä aikalainen oli Hermarkhos. Heitä pidettiin koulukunnan perustajina ja oppimestareina, ja antiikin lähteissä heihin viitattiin nimillä "edelläkävijät" (kathêgemones) tai yksinkertaisesti "miehet" (andres). Myöhemmin roomalaisen vallan aikana Lucretius oli epikurolaisuuden suurin puolestapuhuja. Roomalaisista myös runoilija Horatius kuului Epikuroksen opetusten kannattajiin. Epikurolaisuus vaipui unohduksiin Rooman vallan lopulla, ja heräsi uudelleen henkiin atomisti Pierre Gassendin toimesta valistusaikana. Myöhemmistä vaikuttajista Thomas Jefferson kutsui itseään epikurolaiseksi. Myös Denis Diderot ja Friedrich Nietzsche kannattivat epikurolaisuutta. Danten Jumalaisessa näytelmässä epikurolaisten haudat sijaitsivat helvetin kuudennella kehällä (Inferno, Canto X).

Filosofia

Epikurokselle korkein nautinto, mielenrauha ja pelosta vapautuminen, saavutettiin tiedon, ystävyyden, ja hyveellisen ja kohtuullisen elämän kautta. Hän ylisti yksinkertaisia nautintoja ja askeettista elämäntapaa, ja siihen kuului ruumiillisista haluista kuten seksistä ja herkuttelusta pidättäytyminen. Epikuros opetti, että syödessä ei tulisi syödä liian kallista ruokaa, sillä se saattaisi johtaa tyytymättömyyteen myöhemmin — kuten tylyyn havaintoon, ettei ole enää varaa herkutella samalla tavalla tulevaisuudessa. Samoin seksi saattaisi johtaa halun lisääntymiseen ja kasvavaan tyytymättömyyteen partneria kohtaan. Epikuros ei muotoillut mitään laajaa eettistä järjestelmää, joka olisi säilynyt nykypäiviin. Häneltä on kuitenkin säilynyt joitakin kirjoituksia. Sen lisäksi monet oppineet katsovat, että Lucretiuksen eeppinen runo De rerum natura (Asioiden luonteesta) esittää yhdessä teoksessa Epikurosten kirjoitusten tärkeimmät argumentit ja teoriat. Epikurolainen materialismi ennakoi useita myöhemmin tehtyjä tieteellisiä löytöjä. Muun muassa John Daltonin atomiteoria ja Charles Darwinin evoluutioteoria voidaan havaita jo epikurolaisissa kirjoituksissa. Epikurolaisuus painotti jumalten neutraalia suhtautumista ihmisten asuttamaan maailmaan ja sitä, että jumalat eivät millään tavalla sekaannu maailmankaikkeuden toimintaan. Epikurolaisuus myös opetti, että sekä jumalat, materia että sielut on kaikki tehty samasta aineesta eli atomeista. Jumalilla atomeista koostuvat sielut ovat kiinni ruumiissa, eivätkä pääse pakenemaan. Ihmisillä ruumiin ja sielun atomien välillä olevat voimat eivät ole yhtä suuria, ja niin ruumis ei kykene pitämään sielua kiinni loputtomiin. Epikurolaiset käyttivät Demokritoksen ja Leukippoksen teorioita kuvaamaan ihmisen vapaata tahtoa. Heidät mukaansa myös kaikki ajatukset koostuivat ainoastaan satunnaisesti kieppuvista atomeista. Tällä selityksellä voitiin huojentaa uteliaita mieliä, ihmisillä kun on aina ollut tapana pohtia omaa rooliaan maailmankaikkeudessa. Jotkut ovat tulkinneet tällaisen opetuksen ainoastaan naamioituneeksi ateismiksi. Epikuros oli kuitenkin hyvin tietoinen Sokrateen kohtalosta, eikä halunnut tulla syytetyksi uusien jumalia koskevien oppien esittämisestä. Siksi hän varoi osoittamasta ateismia julkisesti, ja kävi temppeleissä siinä missä muutkin. Hän vain kutisti jumalat pelkiksi fyysisiksi olennoiksi ja sulki heidät erilliseen maailmankaikkeuden osaan, jossa he voivat oleskella ilman ihmiskuntaa koskevia ajatuksia tai huolenpitoa. Näin hän saattoi olla käytännössä ateisti, mutta teoreettisesti teisti. Epikurolaisuus oli todennäköisesti ensimmäinen filosofinen koulukunta joka esitti ajatuksen yhteiskuntasopimuksesta, jonka mukaan lait ja valtion olemassaolo perustuvat ihmisten keskinäiselle sopimukselle, eikä millekään jumalallisille säädöksille.

Filosofit

Kreikkalaiset
- Epikuros (n. 340 - 270 eaa.),
- Metrodoros (331 - 278 eaa.)
- Polyainos (kuoli 278 eaa.)
- Hermarkhos (300- ja 200-lukujen vaihde eaa.)
- Diogenes Oinoandalainen (toinen vuosisata) Roomalaiset
- Lucretius (n. 99 - 55 eaa.)

Aiheesta muualla

- [http://www.tsv.fi/ttapaht/297/remes.html Pauliina Remes: Epikuroksen ystävyyden Puutarha]
- [http://www.epicurus.info Epicurus.info - Epicurean Philosophy Online]
- [http://www.myspot.org/epic/ The Epicurean Garden of Delight]

Katso myös

Luokka:Filosofian koulukunnat

Kristillisyys

Kristinusko on monoteistinen uskonto, joka pitää sisällään monia erilaisia suuntauksia, joiden alkuperä on Jeesuksen opetuksissa. Jeesuksen elämän vaiheita ja opetuksia on kuvattu kristittyjen pyhässä kirjassa, Raamatussa. Kristinuskon olennainen osa on usko siihen, että Jeesus on Jumalan Poika, Herra ja ainoa ihmiskunnan pelastaja. Kristinuskoa tunnustavaa tai kristilliseen kirkkokuntaan kuuluvaa henkilöä kutsutaan nimellä kristitty. Nimitys perustuu Jeesuksen kreikankieliseen arvonimeen voideltu, Χριστος. Kristinuskon mukaan siihen uskovat ja sen oppeja kannattavat saavat pelastuksen.

Historia

Kristinuskon keskeinen hahmo on Jeesus Nasaretilainen, joka evankeliumien ja raamatuntutkijoiden mukaan eli Israelin alueella ensimmäisen vuosisadan alussa. Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30. Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti Paavali Tarsoslainen ja muut apostolit. Raamatun mukaan kristittyjä kutsuttiin ensimmäisen kerran sillä nimellä Antiokian kaupungissa, johon he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten Palestiinassa tapahtuneiden vainojen jälkeen. Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha ja tieverkoston hyväkuntoisuus mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Keskeisimpiä kristinuskon menestystekijöitä oli keisari Konstantinuksen kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet ajoittaiset vainot loppuivat. Konstantinus myös järjesti ensimmäisen ekumeenisen kokouksen, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja. Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse ottanut kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan. Kristittyjen lukumäärä kuitenkin kasvoi nyt nopeasti. Pakanallinen keisari Julianus yritti palauttaa pakanallisen suvaitsevaisuuden, mutta hän kaatui sodassa Persiaa vastaan. Kristityt saivat lopullisesti ylivallan. Lopulta muiden uskontojen harjoittaminen Rooman valtakunnassa kiellettiin keisari Theodosiuksen toimesta 300-luvun lopulla. Muiden uskontojen hävittämisessä käytettiin runsaasti väkivaltaa. 300-luvun Ensimmäisen vuosisadan ja vuoden 1050 välisenä aikana evankeliumia ja kristinuskoa levitettiin Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa. Raamattua käännettiin paikallisille kielille ja usein uskontoon sekoittui paikallisten kulttuurien erikoisominaisuuksia. Yhtenä näistä voidaan pitää esimerkiksi katolisuudessa ja ortodoksisessa kirkossa vahvana vaikuttavaa kulttuuria pyhistä ihmisistä, mikä käytännössä korvasi vanhakantaisempien uskontojen henki- ja haltijamenot. Kaikkien kristittyjen yhteisen kirkon, joka oli ajan myötä saanut nimen katolinen kirkko, reunat hajoilivat ensimmäisellä vuosituhannella erilaisten opillisten riitojen seurauksena. Kirkosta erosi ryhmiä ja paikalliskirkkoja (esimerkiksi nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit), jotka eivät hyväksyneet jotakin kirkon opetusta. Toisella vuosituhannella, kristinuskon saavuttaessa maailmanlaajuisuutta, vastaava ilmiö kiihtyi. Suuri skisma vuonna 1054 hajotti kirkkoa lisää. Tämän riitaisan eron perillisiä olivat katolinen kirkko, jonka päämaja oli Rooma, ja ortodoksinen kirkko, jonka arvostetuimpana piispana toimi Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka. Ortodoksinen kirkko poikkesi eron jälkeen paavin johtamasta kirkosta myös siten, että siinä on autogefaalisia tai autonomisia paikalliskirkkoja. Katolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko hautasivat riitansa ja yhdistyivät uudelleen Firenzen ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (1438—1445), mutta kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Roomaan katkaistaviksi. Tulevina vuosisatoina moni ortodoksinen kirkko solmi yhteyden Roomaan erillissopimuksella (ks. Itäiset riitukset). Uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa 1520-luvulla protestanteiksi kutsutut uudistajat nousivat useissa maissa katolisen kirkon korruptoituneita rakenteita vastaan. Reformaattorit, joista keskeisimpiä oli Martin Luther, olivat myös sitä mieltä, että kirkossa vallitsi useissa kohdin harhaoppisuus. Luonnollisesti katolisen kirkon puolella protestantteja pidettiin yhtä lailla kerettiläisinä. Seurauksena oli, että useat hallitsijat perustivat maihinsa katolisuuden tilalle omat valtionkirkkonsa, ja katolinen kirkko toteutti suuria sisäisiä uudistuksia. Suomi koki reformaation osana Ruotsin valtakuntaa kuningas Kustaa Vaasan toimesta: vasta myöhemmin, 1500-luvun lopulla, Ruotsin protestanttisen kirkon oppi määriteltiin täsmällisemmin evankelis-luterilaiseksi. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoinen on protestanttista aluetta ja etelä katolista. Poikkeuksia toki esiintyy, esimerkiksi katoliset Irlanti ja Puola. Protestanttisuus levisi myös Pohjois-Amerikkaan ja myöhemmin Australasiaan eurooppalaisten kolonisoijien myötä, mutta koska uskontoa ei kontrolloinut paavi eivätkä kansalliset hallitukset, uuden mantereen protestanttisuus pirstoutui satoihin ja myöhemmin tuhansiin eri suuntauksiin. Etelä-Amerikassa, jonne uskonto oli tullut espanjalaisten ja portugalilaisten mukana, säilyi katolisen kirkon voimakas vaikutus. 1800- ja 1900-luvuilla monet kristinuskon poliittisesti dominoivat valtiot etenkin Euroopassa kehittyivät yhä maallisempaan, sekulaariin suuntaan. Lisäksi kommunistisiksi julistettuja valtioita hallittiin ateismin hengessä, vaikka virallisesti ateistinen oli ainoastaan Albania. Suomi on seurannut tässä suhteessa muita eurooppalaisia valtioita. Vaikka maassa vallitsee edelleen kansalliskirkko, on uskonto periaatteessa e

Antiikki

Kreikkalainen antiikki

Arkaainen aika

Klassinen aika

Hellenistinen aika

Roomalainen antiikki

Myyttinen kuningasaika

Tasavallan aika

Keisariaika

Myöhäisantiikki

Katso myös

Filosofia ja uskonto

Ihmiset

Kaupungit

Muuta

Aiheesta muualla

Antiikin Kreikka

Historia

Arkaainen aika

Klassinen aika

Hellenistinen ja Rooman vallan aika

Katso myös

800 eaa

Tapahtui vuosikymmenen aikana

Foinikialaiset

Antiikin Kreikka

Historia

Arkaainen aika

Klassinen aika

Hellenistinen ja Rooman vallan aika

Katso myös

Egypti

Historia

Politiikka

Osat

Kulttuuri

Tunnettuja nähtävyyksiä

Merkittävimmät luonnonvarat

Merkittävimmät vientituotteet

Katso myös

800 eaa

Tapahtui vuosikymmenen aikana

480 eaa

Tapahtumia

Syntyneitä

Kuolleita

330 eaa

Tapahtumia

Syntyneitä

Kuolleita

Rooman valtakunta

Historia

Rooman alkuvaiheet

Tasavalta

Nousu maailmanvallaksi

Sisällissotien kausi

Keisariajan alku

200-luvun kriisi

Tetrarkia eli neljän keisarin valta

Myöhäisantiikki

Politiikka

Hallinnollinen jako

Maantiede

Talous

Väestö

Kulttuuri

Rooman sotahistoria

Mitä Roomasta voidaan tietää

Kirjallisuutta

Katso myös

Aiheesta muualla

Uusi aika

Katso myös

509 eaa

Tapahtui vuosikymmenen aikana

27 eaa

Tapahtumia

Syntyneitä

Kuolleita

27 eaa