:: wikimiki.org ::
| Autonomia |
AutonomiaItsehallinto eli autonomia tarkoittaa ulkoisten viittausten puutetta. Käytännössä se voi olla:
- Kaupunki, maakunta tai muu alue, joka ei ole riippuvainen toisesta alueesta. Esimerkiksi Ahvenanmaa ja Karjalan tasavalta ovat itsehallinnollisia alueita. Itsehallinto ei välttämättä johda eroon toisesta alueesta. Itsehallinto ei tarkoita itsenäisyyttä.
- Itsenäisyys maista puhuttaessa. Maa-alueilla poliittisesti itsehallinnollinen alue on valtio.
- Autonominen järjestelmä on tietojärjestelmissä kuten esimerkiksi reitityksessä itsenäinen järjestelmä.
- Ortodoksisessa kirkossa itsehallinto tarkoittaa tietyn valtiollisen tai maantieteellisesti yhtenäisen alueen kirkon oikeutta päättää sisäisistä hallinnollisista ja osin kanonisista asioistaan. Itsehallinnollinen kirkko on aina jonkin autokefaalisen kirkon hengellisen hallinnon alainen. Suomen ortodoksinen kirkko toimii itsehallinnollisena kirkkona Ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa.
Katso myös
- autokefalia
Aiheesta muualla
- [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/tietous/autonomia.htm Autonomia / Ortodoksi.net]
- [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/tietous/autokefalia.htm Autokefalia / Ortodoksi.net]
Luokka:Oikeudet ja vapaudet
Luokka:Ortodoksinen kirkko
Kaupunki
pääkaupunki. Se on myös maan suurin ja nopeimmin kasvava kaupunkiseutu.]]
Kaupunki on maaseudusta erotettu kunta, jossa väestö asuu tiheämmässä keskittymässä kuin maaseudulla. Vuoteen 1977 asti Suomen kaupungeilla oli oikeuksia ja velvollisuuksia, joita muilla kunnilla ei ollut. Tilastokeskus määrittelee kaupunkimaisen kunnan seuraavasti: Kaupunkimaisia kuntia ovat kunnat, joiden väestöstä vähintään 90% asuu taajamissa tai suurimman taajaman väkiluku on vähintään 15 000.
Ero pikkukaupunkien ja suurkaupunkien välillä on eri alueilla erilainen. Suurkaupunki voi tarkoittaa urbaania aluetta, joka ylittää tietyn asukasluvun; kaupunkia joka dominoi muita kaupunkeja tietyllä talousalueella tai joka on hallinnollisesti merkittävä. Suurkaupungeista käytetään myös nimitystä metropoli. Vaikka suurkaupunki voi viitata alueeseen, jolla on lähiöitä ja satelliittialueita, termi ei sovi kattamaan usean kaupungin keskittymää eli metropolialuetta kuten pääkaupunkiseutu. Englannin kielessä erotellaan kaupunki nimikkeille city eli suurkaupunki ja town eli pikkukaupunki.
Suomessa suurin osa kaupungeista on pikkukaupunkeja. Suurkaupungeiksi voidaan Suomen mittakaavassa katsoa Pääkaupunkiseutu, Tampere, Turku ja Oulu. Globaalit suurkaupungit ovat kaupankäynnin, talouden, kulttuurin ja myös muiden elämänalueiden keskuksia. New York, Tokio, Berliini, Hongkong, Moskova, Pariisi ja Lontoo määritellään usein globaaleiksi kaupungeiksi, mutta termiä käytetään myös muista suurkaupungeista. Nykyään on nähtävissä merkkejä suurkaupunkien lähiöalueiden yhdistymisestä (Yhdysvaltain itärannikko) monien kymmenien miljoonien asukkaiden metropoleiksi. Maailman suurimmaksi kaupungiksi lasketaan yleensä Japanissa sijaitseva yli 30 miljoonan asukkaan Suur-Tokio. Kiinalainen Chongqingin kaupunki on kuitenkin lähes Tokion kokoinen, ja siten maailman toiseksi suurin kaupunki.
Kaupungin keskusta
Kaupungin keskusta on kaupan, julkisten toimintojen, vapaa-ajan, kulttuurin, seurustelun ja huvielämän kohtauspaikka. Keskusta näyttää kaupungin elinvoiman ja lisää kiinnostavuutta. Keskusta palvelee kaikkia: kaupungin ja ympäristön asukkaita, jotka asioivat, työskentelevät tai asuvat keskustassa; vanhoja, nuoria, yksinäisiä ja perheitä; autottomia ja autoilijoita. Hyvä keskusta edistää asiakaskäyntejä ja parantaa liikkeiden kannattavuutta, kun yhdessä liikkeessä kävijät käyvät samalla myös muissa. Se lisää vuokranmaksukykyä ja kiinteistöjen arvon säilymistä. Se myös parantaa asukkaiden viihtymistä ja kotitalouksien tasapainoa.
Ellei kaupungin keskustaa kehitetä, siitä voi tulla taantuva keskusta. Silloin kestävä kehitys vaarantuu, kun asiointi rakentuu autojen varaan. Autottomat, vanhukset, nuoret ja lapset joutuvat heikompaan asemaan. Keskustan palvelutaso ei kehity. Kaupungin kehittämisaloite siirtyy yksityisille maanomistajille.
Suomen kaupungit
Suomessa kaupunki on myös julkishallinnon yksikkö. Oikeudellisesti kaikki kaupungit ovat kuntia, koska Suomessa on nykyään vain yksi kuntamuoto.
Asutuksen kokoluokittelu Suomessa voidaan tehdä esimerkiksi seuraavasti:
- Haja-asutusalue, maaseutu tai pieni taajama (1 - 1 000 asukasta) 22 kpl
- Pieni maaseutukaupunki (1 001 - 20 000 asukasta) 357 kpl
- Keskikokoinen kaupunki (20 001 - 50 000 asukasta) 39 kpl
- Suuri kaupunki (50 001 - 100 000 asukasta) 8 kpl
- Suurkaupunki (asukkaita yli 100 000) 6 kpl
Suurin osa Suomen kunnista on tämän mukaan siis pieniä maaseutukaupunkeja.
Erilaiset kaupungit
Suomessa on suurilukuinen määrä kaupunkeja. Suurin osa niistä on pieniä, kuten edellä todettiin. Helsinki on maan suurin kaupunki, asukkaita seudulla on 1,2 miljoonaa. Kooltaan se yltää eurooppalaiseen sarjaan keskisuurena kaupunkina. Toiseksi suurimmat kaupunkiseudut ovat Tampere ja Turku. Muita valtakunnallisesti merkittäviä keskuksia ovat Oulu, Lahti ja Jyväskylä. Loput Suomen kaupungeista ovat pienempiä maakuntakeskuksia. Suurimmissa kaupungeissa on paljon työpaikkoja, oppilaitoksia ja hyvin toimiva joukkoliikenne. Suurissa kaupungeissa kulttuurielämä on aktiivista ja niistä löytyvät hyvät koulutusmahdollisuudet korkeakouluineen. Mahdollisuuksia tehdä vapaa-ajalla itseään kiinnostavia asioita on paljon. Nämä kaikki tuovat ympäröivälle seudulle menestystä vanavedessään.
Suomen suurimmat kaupunkiseudut
Kaupunkiseutu tarkoittaa keskuskuntaa ja sitä ympäröiviä lähikuntia, jotka ovat tiiviissä yhteydessä keskuskuntaan. Kaupunkiseudun väkiluvun laskeminen antaa todellisemman kuvan kaupungin koosta muun muassa Helsingin ja Kouvolan tapauksissa.
Tilastojen lähde [http://www.kunnat.net kunnat.net].
Maailman suurimmat kaupunkiseudut
Maailman suurimmat kaupunkiseudut ovat tärkeitä toimijoita poliittisesti ja taloudellisesti.
kuva:Green up.png
kuva:Green up.png.]]
| Sijoitus | Nimi | Väkiluku
|
|---|
| 1 | Tokio, Japani | 36 510 000
| | 2 | New York, Yhdysvallat | 22 310 000
| | 3 | Mexico City, Meksiko | 22 090 000
| | 4 | Soul, Etelä-Korea | 21 740 000
| | 5 | Mumbai, Intia | 19 470 000
| | 6 | São Paulo, Brasilia | 19 090 000
| | 7 | Jakarta, Indonesia | 17 590 000
| | 8 | Los Angeles, Yhdysvallat | 17 540 000
| | 9 | Osaka, Japani | 17 510 000
| | 10 | Delhi, Intia | 17 480 000
| | 11 | Manila, Filippiinit | 16 610 000
| | 12 | Kairo, Egypti | 15 500 000
| | 13 | Shanghai, Kiina | 14 610 000
| | 14 | Kolkata, Intia | 14 450 000
| | 15 | Moskova, Venäjä | 14 440 000
| | 16 | Buenos Aires, Argentiina | 13 330 000
| | 17 | Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta | 12 420 000
| | 18 | Teheran, Iran | 11 890 000
| | 19 | Ruhrin alue, Saksa | 11 780 000
| | 20 | Rio de Janeiro, Brasilia | 11 720 000
| | 21 | Karachi, Pakistan | 11 620 000
| | 22 | Istanbul, Turkki | 11 580 000
| | 23 | Pariisi, Ranska | 11 500 000
| | 24 | Dhaka, Bangladesh | 11 490 000
| | 25 | Peking, Kiina | 11 240 000
| | 26 | Lagos, Nigeria | 10 690 000
| | 27 | Bangkok, Thaimaa | 9 750 000
| | 28 | Chicago, Yhdysvallat | 9 420 000
| | 29 | Kinshasa, Kongo | 9 120 000
| | 30 | Nagoya, Japani | 8 760 000
|
Lähde: [http://www.world-gazetteer.com world-gazetteer.com]
Kaupunkien urbaanius
Eri kaupungeilla on eri väestöntiheys. Väestöntiheys kertoo, miten tiheästi kaupungissa asuu ihmisiä. Suuri väestöntiheys on yleensä kaupungin keskustassa ja kerrostaloalueilla, pieni väestöntiheys omakotitaloalueilla. Suuri väestöntiheys mahdollistaa lyhyet kävelymatkat, kattavan joukkoliikenteen ja lukuisat lähipalvelut. Pienen väestöntiheyden kaupungeissa matkat ovat pitkät ja palveluja hajanaisesti, joka lisää henkilöauton tarvetta.
Euroopassa kaupungit ovat vanhoja ja ne ovat tiheästi rakennettuja. Kävelykadut ovat yleisiä ja kaduilla käy vilkas elämä. Pohjoismaissa kaupungit ovat jonkin verran väljemmin rakennettuja. Useat Suomen kaupungit vastaavat väestötiheydeltään Yhdysvaltojen autokaupunkeja. Suurin urbanisoituminen löytyy Pääkaupunkiseudulta mukaan lukien Kerava ja Järvenpää. Muita erityisen urbaaneja kaupunkeja ovat Maarianhamina, Jyväskylä, Lahti, Turku, Kouvola ja Joensuu.
Kaupunkien arvostus
Alla on Taloustutkimuksen Kaupungit: Muuttohalukkuus 2004 -tutkimuksen tulokset yleisarvosanoilla 4-10 mitattuna. Tutkimuksessa selvitettiin ihmisten muuttohalukkuutta eri kaupunkeihin.
Kaupunki Arvosana Asukasluku
1. Tampere 7,98 197 774
2. Jyväskylä 7,75 80 372
3. Turku 7,57 173 686
4. Kuopio 7,38 87 347
5. Oulu 7,31 123 274
6. Hämeenlinna 7,22 46 352
7. Naantali 7,16 13 360
8. Helsinki 7,14 559 718
9. Espoo 7,10 216 836
10. Lahti 7,05 97 543
11. Lappeenranta 7,03 58 401
12. Porvoo 6,95 45 403
13. Savonlinna 6,93 27 660
14. Vaasa 6,84 57 014
15. Vantaa 6,76 179 856
16. Mikkeli 6,75 46 612
17. Joensuu 6,75 52 140
18. Rovaniemi 6,71 35 188
19. Seinäjoki 6,71 30 702
20. Rauma 6,63 37 030
Kaikkien kaupunkien ka. 6,86
Lisäksi tutkimuksessa olivat mukana (aakkosjärjestyksessä): Hyvinkää, Järvenpää, Kajaani, Kemi, Kerava, Kokkola, Kotka, Kouvola, Lohja, Pietarsaari, Pori, Raahe, Salo ja Varkaus.
Tarkemmin kaupunkeja tarkasteltiin yhdeksällä erottelevuustekijällä. Työpaikkojen tarjonnassa, opiskelumahdollisuuksissa ja monipuolisessa kulttuuritarjonnassa pärjäsi Helsinki. Sijainnista, harrastusmahdollisuuksista ja kunnallisista palveluista parhaan arvosanan sai Tampere. Viihtyisimpänä asuinympäristönä ja parhaana kasvuympäristönä lapsille pidettiin Jyväskylää, kun taas Espoota pidettiin muita kaupunkeja useammin kehittyvänä talousalueena.
Pahoinvointi Suomen suurimmissa kaupungeissa
Suurille kaupunkikeskuksille on aina ollut tunnusomaista paitsi hyvinvointi ja vauraus myös sosiaaliongelmien yleisyys. Voidaan yleistää, että mitä suurempi kaupunki on, sitä yleisemmin siinä ilmenee myös pahoinvointia. Näin esimerkiksi Helsinki sijoittuu mitä todennäköisimmin pahoinvointivertailun kärkipäähän. Tämä ei kuitenkaan pidä tarkkaan ottaen paikkaansa; kaupunkikulttuurit ovat tässä mielessä yksilöllisiä.
Suomen Kuntaliitto on julkaissut vuonna 2004 Kuntalehdessä (numero 15) tutkimuksen suurimpien Suomen kaupunkien pahoinvoinnista 2000-luvun alussa. Tutkimuksessa on käytetty kymmentä pahoinvoinnin mittaria. Tutkimuksen mukaan Suomen yli 40.000 asukkaan kaupungit sijoittuvat sosiaalisten ongelmien yleisyydessä alla olevan taulukon mukaiseen järjestykseen. Pahoinvoivimmassa Jyväskylässä sosiaaliongelmia havaittiin lähes 40 % enemmän kuin Espoossa.
Sosiaalisia ongelmia tarkasteltiin seuraavilla 10 mittarilla:
- toimeentulotuki asukasta kohden
- ahtaasti asuvia asuntokuntia % asuntokunnista
- työttömät % työvoimasta
- pitkäaikaistyöttömät % työttömistä
- poliisin tietoon tulleet omaisuusrikokset/10 000 as.
- poliisin tietoon tulleet väkivaltarikokset/10 000 as.
- myynti 100% alkoholia, litraa/18 vuotta täyttäneet
- raskauden keskeytykset/1 000 15-49-v. naista
- sijoitetut lapset ja nuoret/1 000 0-17-vuotiasta
- kaupungin suhteellinen velkaantuneisuus, %
Sija pahoinvoinnin mukaan Kaupunki Sija as.luvun mukaan
1. Jyväskylä 9.
2. Helsinki 1.
3. Lahti 7.
4. Turku 5.
5. Kotka 13.
6. Joensuu 14.
7. Pori 10.
8. Vantaa 4.
9. Oulu 6.
10. Vaasa 12.
11. Mikkeli 16.
12. Lappeenranta 11.
13. Kuopio 8.
14. Tampere 3.
15. Hämeenlinna 15.
16. Hyvinkää 18.
17. Porvoo 17.
18. Espoo 2.
Väestönmuutos
Lähivuosikymmeninä Suomen väestö muuttaa pääasiassa neljälle suurimmalle kaupunkiseudulle, joista eniten Helsinkiin ja sen lähistölle Lohjalle ja Porvooseen. Länsisuomalaiset muuttavat rannikolta Turkuun ja keskisemmässä Suomessa Tampereelle. Lapin ja Oulun läänien väestö keskittyy Ouluun. Myös jotkin pienemmät keskukset, kuten Jyväskylä, Seinäjoki ja Salo houkuttelevat asukkaita lähiseudultaan ja joskus kauempaakin. Mitä suuremmaksi kaupunki kasvaa, sitä houkuttelevampi siitä tulee, kun palvelut ja kulttuuritarjonta lisääntyvät.
Voidaan todeta, että kasvavia seutuja yhdistävät ennen kaikkea hyvä työpaikkatarjonta, palvelut, liikenneyhteydet ja edullinen sijainti. Pääasiassa kasvavat alueet sijaitsevat maan lounaiskolkassa, mutta poikkeuksen tekee Oulu, jota on kehitetty osin poliittisin päätöksin Pohjois-Suomen veturiksi.
Taantuvat kaupungit eivät ole onnistuneet asukkaiden houkuttelemisessa. Nämä ovat usein syrjässä suurista keskuksista maan pohjois- ja itäosissa, muutamat myös etelämpänä ja lännessä rannikolla. Ne ovat menestysaikanaan omanneet hyvät lähtökohdat, kuten paperiteollisuus tai rautateiden risteysasemana oleminen, mutta olosuhteiden muuttuessa eivät ole pystyneet kehittymään houkutellakseen asukkaita ja yrityksiä.
Kasvukeskukset
- Helsinki
- Jyväskylä
- Lohja
- Oulu
- Porvoo
- Salo
- Seinäjoki
- Tampere
- Turku
Väestö vähenee
- Iisalmi
- Imatra
- Kajaani
- Kemi
- Kokkola
- Kouvola
- Mikkeli
- Pietarsaari
- Pori
- Rauma
- Savonlinna
Katso myös
- Luettelo Suomen kaupungeista
- Luettelo Suomen kaupungeista ja kunnista
- Luettelo Suomen kunnista väkiluvun mukaan
- Luettelo Suomen kunnista pinta-alan mukaan
- Aluepolitiikka
- Maaseutu
Aiheesta muualla
- [http://www.kaupunkiopas.com Suomen Kaupunkiopas - Suomen kaupungit Internetissä]
- [http://fennica.ascentia.fi Fennica-tilastopalvelu]
Luokka:Hallinto
ja:村落
simple:City
tokipona:ma tomo
zh-tw:鎮
zh-cn:城镇
Ahvenanmaa
Ahvenanmaa (ruotsiksi Åland) on saariryhmä Itämeressä. Se muodostaa Suomeen kuuluvan demilitarisoidun itsehallinnollisen maakunnan. Ahvenanmaan ainoa virallinen kieli on ruotsi. Maakunnan väkiluku on 26 010 ja sen pääkaupunki on Maarianhamina.
Maantiede
Ahvenanmaa sijaitsee Pohjanlahden ja Itämeren pääalueen välissä. Maakuntaan kuuluu yli 6 500 saarta ja luotoa, joista Manner-Ahvenanmaa on suurin. Ruotsista sen erottaa kapeimmalta kohdaltaan noin 50 km leveä, saareton ja syvä Ahvenanmeri. Varsinais-Suomen saaristoa vastaan rajana oleva Kihti (Skiftet) sen sijaan on saarekas ja kapea.
Pääsaari, Manner-Ahvenanmaa, on yli 50 km pitkä; siihen luetaan myös kapean Marsundin erottama Eckerö sekä Lemland ja Lumparland. Muita huomattavia saaria ovat Vårdö, Föglö, Sottunga, Kumlinge, Kökar ja Brändö. Vuoriperusta on enimmäkseen karkearakeista punervaa graniittilajia, ahvenanrapakiveä. Korkein huippu on
Orrdalsklint (132 m) Saltvikin pitäjässä.
Ahvenanmaan ilmasto on lauhkeampaa kuin muualla Suomessa, vuoden keskilämpö +5°, helmikuun -4°. Kasvillisuus yleensä rehevää, kasvisto lajirikas, siemenkasveja noin 750 lajia; niistä mainittakoon harvinainen, Suomessa vain Ahvenanmaalla kasvava marjakuusi ja rantamaisemiin leimaa antava tyrnipensas. Eläimistöstä puuttuvat muun muassa hirvi, ilves ja metso.
Ahvenanmaan nimikkolajit ovat metsäkauris, merikotka, kevätesikko, hauki ja eloperäinen kalkkikivi.
Historia
Esihistoria
Orrdalsklint ja Långbergen Saltvikissä, Ahvenanmaan korkeimmat kohdat, alkoivat kohota merestä n. 10 000 vuotta sitten. Pikku hiljaa syntynyt saaristo sai ensimmäiset asukkaansa kivikaudella. Saarten vanhimmat arkeologiset kulttuurilöydöt edustavat kampakeraamista kulttuuria n. 4000 eaa. Noin 2500 eaa Ahvenanmaalle saapui kuoppakeramiikka ja noin 1800 eaa kuoppakeramiikan korvaa kiukaisten-kulttuurin löydöt. Saarten sijainnista johtuen skandinaavinen vaikutus on arkeologisessa aineistossa Ahvenanmaalla voimakkaampi kuin manner-Suomessa. Pronssikauteen ajoittuva Kökarin asuinpaikka lienee Puolan pohjoisrannikolta saapuneiden hylkeenpyynti- ja kaupparetkikuntien muistoa. Ahvenanmaalle on saapunut vaikutteita ja asukkaita idästä, lännestä ja etelästä koko saariryhmän olemassaolon ajan.
Rautakaudella, varsinkin merovingi- ja viikinkiajoilla, arkeologiset aineistot ovat Ahvenanmaallakin runsaat. On vaikea sanoa, mitä kieltä saarten rautakautinen väestö puhui. 1000-luvulla saariryhmä ehkä autioitui, mutta sai pian uuden asutuksen Ruotsin suunnasta.
Ahvenanmaan muinaishistoria ei välttämättä olekaan niin ruotsalainen kuin luullaan. Ahvenanmaan ruotsinkielinen nimi Åland on Lars Huldénin tutkimusten mukaan (Finlandssvenska bebyggelsenamn) muunnos muinaispohjoismaisesta sanasta ahva, joka on sama sana kuin latinan aqua 'vesi'. Toisaalta hän pitää mahdollisena sitäkin, että lähtökohtana voisi olla suomalainen sana "ahvena" ahven), josta kielen äännekehityksen sääntöjen mukaan on voinut kehittyä ruotsalainen sana å. Sanan loppu -maa olisi sitten käännetty ruotsiksi -land.
Huldénin mukaan Ahvenanmaan nimistöstä osa on myös mahdollisesti suomalaisperäisiä tai suomalaisiin viittaavia nimiä. Tällaisia ovat hänen mukaan ehkä mm. Finbo, Finby, Finholma, Finnö, Finström, Geta (Kaita), Jomala, Jomalby, Jurmo (Jurimaa), Korsö (Koskipää), Lappo, Lappvesi, Leisor (Laitasaari), Lemböte, Lemland, Lumparby, Lumparland, Lumpo, Posta, Seglinge (Seilonen), Simskälä (Simasalo), Sålis (Saarilaksi) ja Töftö (Toivottu).
Ruotsalaisuuden aika
Keskiajalla Ahvenanmaasta tuli Korsholman linnaläänin keskusalue. Lääni siirtyi vuoden 1809 rauhassa osaksi Venäjään liitettyä Suomen suuriruhtinaskuntaa. Venäjä rakensi saarille Bomarsundin linnoituksen, joka myöhemmin tuhoutui Oolannin sodassa.
Sodan jälkeen saaret demilitarisoitiin. Venäjä sitoutui Pariisin rauhassa vuonna 1856 olemaan linnoittamatta Ahvenanmaata, mutta rakensi sinne kuitenkin linnoituksia ensimmäisen maailmansodan aikana.
Suuriruhtinaskunnalta Ahvenanmaa periytyi Suomen tasavallalle. Suomen itsenäisyyden alkuaikoina, Venäjän vallankumouksen jälkeen venäläinen sotaväki alkoi esiintyä hillittömästi myös Ahvenanmaalla. Tämän seurauksena siellä heräsi eräissä piireissä ajatus Ahvenanmaan liittämisestä Ruotsiin. Tämä pyrkimys, jonka johtomiehet olivat varatuomari C. Björkman ja toimittaja J. Sundblom, ja joka esiintyi muun muassa 7 135 hengen allekirjoittamassa adressissa, sai kannatusta Ruotsissa, mutta kohtasi koko Suomessa jyrkkää vastustusta.
Suomen sisällissodan (1918) aikana Ruotsi lähetti saarille sotilasretkikunnan — nimellisesti suojelemaan ahvenanmaalaisia siviilejä, mutta todellisuudessa ilmeisesti valmistelemaan saarten liittämistä osaksi Ruotsia. Ruotsalaiset kuitenkin väistyivät saksalaisten tieltä.
Ahvenanmaan kysymys joutui Yhdistyneen kuningaskunnan aloitteesta vuonna 1920 Kansainliiton neuvoston käsiteltäväksi. Tämän kesäkuussa 1921 tekemän päätöksen mukaan Ahvenanmaan saaret jäivät vastoin ahvenanmaalaisten enemmistön toiveita Suomen yhteyteen, mutta saarten ruotsinkielisen väestön kansallisuuden, kielen ja kulttuurin turvaamiseksi oli myönnettävä eräitä takeita, jotka Suomen eduskunta hyväksyi lisäyksinä ja muutoksina Ahvenanmaan jo 1920 saamaan laajaan itsehallintoon. Saarelaisten enemmistö on nykyisin tyytyväinen itsehallintoon.
Lokakuussa 1921 tehtiin Genevessä kansainvälinen sopimus Ahvenanmaan linnoittamattomuudesta ja neutralisoimisesta. Ahvenanmaan linnoitukset purettiin jo vuonna 1919.
Itsehallinto
1919
Suomen eduskunta on vahvistanut itsehallinnon Ahvenanmaan itsehallintolailla 1920, jota uudistettiin 1951 ja 1991.
Itsehallinto antaa ahvenanmaalaisille oikeuden säätää lailla omista sisäisistä asioistaan ja päättää maakunnan tulo- ja menoarviosta. Ahvenanmaalla on oma lakeja säätävä parlamentti, maakuntapäivät. Maakuntapäivät kokoontui ensimmäiseen täysistuntoonsa 9. kesäkuuta 1922. Sitä juhlitaan nykyään Ahvenanmaan itsehallintopäivänä. Maakuntapäivät nimittää maakuntahallituksen.
Seuraavilla aloilla Ahvenanmaa toimii lähinnä kuten itsenäinen valtio omine lainsäädäntöineen ja omine hallintokoneistoineen:
- opetustoimi, kulttuuri ja muinaismuistojen suojelu
- terveyden- ja sairaanhoito
- ympäristöasiat
- elinkeinoelämän edistäminen
- sisäinen liikenne
- kunnallishallinto
- poliisitoimi
- postilaitos
- radio ja televisio
Suomen liittyessä Euroopan unioniin Ahvenanmaan itsehallinto vahvistui. Ahvenanmaalla järjestettiin liittymisestä oma erillinen kansanäänestys. Ahvenanmaa on osana Suomea EU:n jäsen, mutta se ei kuulu EU:n veroliittoon, mikä mahdollistaa verovapaan myynnin laivaliikenteessä Ahvenanmaan ja EU:n välillä.
Ahvenanmaan maakunnan itsehallinnosta johtuen Ahvenanmaan lääninhallituksella on erilaiset tehtävät kuin muun Suomen lääninhallituksilla.
Ahvenanmaan postilaitos on julkaissut vuodesta 1984 alkaen Ahvenanmaan omia postimerkkejä. Myös omasta rahasta on välillä keskusteltu ja 1994 Ahvenanmaalta käsin pyrittiin julkaisemaan 100 taalerin juhlaraha. Tämä hanke kiellettiin, koska valtakunnan rahayksiköksi oli määrätty markka.
Kotiseutuoikeus
Ahvenmaalla on voimassa kotiseutuoikeusjärjestelmä (hembygdsrätt). Henkilöllä tulee olla kotiseutuoikeus, ennen kuin on mahdollista omistaa kiinteää omaisuutta saarella, äänestää maakuntapäivävaaleissa tai harjoittaa elinkeinoa. Kotiseutuoikeuden saa automaattisesti, jos se on jommallakummalla vanhemmista. Kotiseutuoikeutta voi hakea ruotsin kielen taitoinen Suomen kansalainen, joka on asunut maakunnassa vähintään viisi vuotta.
Kunnat
Ahvenanmaalla on yhteensä 16 kuntaa, joista Maarianhamina on ainoa kaupunki.
Muuta
- Ahvenanmaan suomalaiset
Tunnettuja ahvenanmaalaisia
- Gustaf Erikson, laivanvarustaja
- Janne Holmén, kestävyysjuoksija
Yrityksiä ja yhdistyksiä
- Chips Abp, elintarvikealan konserni
- Viking Line Abp, laivanvarustamo
- Ålands Penningautomatförening (PAF), peli- ja raha-automaattiyhdistys
Tunnettuja urheiluseuroja
- IFK Mariehamn (jalkapallo, Veikkausliiga)
Linkkejä
- [http://www.aland.fi/ Ahvenanmaan kotisivu (ruotsiksi)]
- [http://www.aland.fi/alandfi/ Ahvenanmaa pähkinänkuoressa]
Luokka:Suomen saaret
Luokka:Ahvenanmaa
ko:올란드 제도
ja:オーランド諸島
Itsenäisyys:Vaihtoehtoisia merkityksiä ks. Itsenäisyys (täsmennys)
Itsenäisyys tarkoittaa valtiolle, organisaatiolle tai hallitukselle samaa kuin omavaltaisuus, kun toinen vaihtoehto on olla jonkin muun hallittavana. Itsenäisyyden saaminen edellyttää joskus väkivaltaista irroittautumista ja tämän takia itsenäisyyttä juhlistetaan.
Katso myös
- imperialismi
- itsenäisyyden julistaminen
- itsenäisyyspäivä
- itsenäinen kaupunki
- kolonialismi
- luettelo itsenäisyyspäivistä
- uuskolonialismi
- tilastollinen itsenäisyys
Luokka:Politiikka
Autonominen järjestelmäAutonominen järjestelmä (AS, Autonomous System) tarkoittaa Internetin TCP/IP-reititysprotokollissa käytettävää yksittäisen toimijan (esimerkiksi verkko-operaattorin) verkkokokonaisuutta.
Autonomisen järjestelmän omistaja vastaa tiettyjen IP-osoitteiden reitityksestä perille. Autonomisten järjestelmien on tunnettava toisensa ja niiden on käytettävä erityisesti autonomisten järjestelmien väliseen reititykseen suunniteltua reititysprotokollaa (esimerkiksi BGP-protokollaa) IP-osoitteistaan kertomiseen.
Jokaisella autonomisella järjestelmällä on 16-bittinen numerotunnus (ASN), joiden jakamisesta vastaa Internet Assigned Numbers Authority (IANA) ja alueelliset Regional Internet Registry organisaatiot.
Maailman IP-osoiteavaruus oli vuonna 2004 jakaantunut jonkin verran alle 200 000:een osaan. Jokaisen autonomisen järjestelmän on varauduttava muistamaan jokainen osoiteavaruuden osa ja siitä vastaava autonominen järjestelmä.
Katso myös
- Regional Internet Registry
- Local Internet Registry
- reititysprotokolla
- FICIX
luokka:TCP/IP
Reititys
Reititin (englanniksi router) on tietoverkkoon liitetty laite välittää tietoliikennepaketteja kohti vastaanottajaa prosessissa joka tunnetaan nimellä reititys.
Reitittimet toimivat OSI-viitemallin verkkokerroksella. Reititin tarvitsee paketin edelleen toimittamiseen vain tiedon vastaanottajan IP-osoitteesta. Reititin voi käsitellä myös muita protokollia kuten IPX/SPX tai AppleTalk, mutta näiden protokollien käyttö on IP:n käyttöä harvinaisempaa.
Helpommin selitettynä reititin toimii tienhaarana kahden eri verkon välillä ja ohjaa paketin oikean verkon suuntaan. Reititin eroaa merkittävästi kytkimestä, joka yhdistää tietokoneet paikalliseen aliverkkoon. Jos kytkintä ajattelee tienä joka yhdistää kaikki kaupungin kodit niin reititin on moottoritie joka yhdistää kaupungit toisiinsa.
kytkimestä
Reitittimistä
Alun perin 1960-luvulla reitittiminä käytettiin tavallisia yleiskäyttöisiä tietokoneita. Nykyään valtaosa reitittimistä on pelkkään reitityskäyttöön suunniteltuja, hyvin pitkälle erikoistuneita tietokoneita. Yleensä niissä on rakenteen tasolla tehtyjä ratkaisuja ainakin normaalien reititysfunktioiden nopeuttamiseksi. Joissain laitteissa on myös ratkaisuja hyvin erikoistuneiden funktioiden nopeuttamiseksi.
Reitittimien välillä kulkee:
#Reititysprotokollia eli protokollia, joilla reitittimet kertovat toisilleen tietoa siitä, mistä mikäkin verkko löytyy.
#Reititettäviä protokollia eli esimerkiksi Internet-protokollaa, sovellusten liikennettä.
Reititin rajoittaa broadcast-liikenteen paikalliseen verkkoon, esimerkiksi lähiverkkoon.
Järeät reitittimet tukevat monesti IP-protokollaan laajennusta, jonka avulla voidaan ottaa käyttöön virtuaaliset aliverkot (Virtual LAN, VLAN). Tämän laajennuksen avulla yhden reitittimelle tulevan kaapelin yli saadaan kulkemaan dataa useammasta eri aliverkosta. Tämä laajennus vaatii tukea myös siltä kytkimeltä joka on kyseisen kaapelin toisessa päässä.
Viimeaikoina reititysominaisuuksia on alettu lisäämään myös halpoihin, kotikäyttäjille tarkoitettuihin kytkimiin.
Reitityksestä
Reititin toimii lähiverkoissa oletusyhdyskäytävänä (default gateway). Lähiverkkoon kytkettyjen laitteiden asetuksiin määritellään reitittimen IP-osoite oletusyhdyskäytäväksi. Tähän osoitteeseen lähetetään kaikki liikenne, joka ei ole osoitettu paikalliseen IP-verkkoon. Tietoliikennepaketin saapuessa reitittimelle, reititin tutkii paketista sen kohdeosoitteen ja vertaa sitä reititystauluunsa. Mikäli vastaavuus löytyy niin paketti lähetetään taulussa määrättyyn osoitteeseen. Jos reittiä ei löydy, paketti pudotetaan. Kohdereitti voi olla toinen reititin tai sitten reititin voi olla kytkettynä suoraan siihen aliverkkoon jossa paketin vastaanottaja on ja paketti lähetetään suoraan vastaanottajalle.
Reititin voi oppia uusia reittejä dynaamisesti reititysprotokollia (BGP, OSPF, IS-IS, EIGRP, RIP jne) käyttäen tai reitittimelle voidaan syöttää reitit käsin (staattinen reititys).
Katso myös
- Kaupunkiverkko
- Keskitin (hub)
- Kytkin (tietoliikenne)
- Laajaverkko
- MPLS
- Osoitteenmuunnos (NAT)
- Palomuuri
- Toistin
- Yhdyskäytävä
ja:%E3%83%AB%E3%83%BC%E3%82%BF%E3%83%BC
luokka:tietoliikenne
luokka:TCP/IP
OrtodoksisuusOrtodoksisuus (myös termiä kreikkalaiskatolisuus käytetään, vaikka sille on vakiintunut Suomessa toinen merkitys) on kristillisten kirkkojen ryhmä, johon kuuluu nykyisin n. 170 miljoonaa kannattajaa. Suurin osa maailman ortodoksisista kirkoista sijaitsee Venäjällä, Balkanin niemimaalla ja Lähi-idässä.
Historia
Ortodoksiset kirkot syntyivät 1000-luvun alussa kristinuskon kannattajien jakauduttua suuressa skismassa vuonna 1054 lännen ja idän kirkkoihin. Ennen vuotta 1054 ollutta yhtenäistä kirkkoa nimitetään katoliseksi eli yleiseksi kirkoksi. Se jakaantui lännen katoliseen kirkkoon ja idän ortodoksisiin (suom. oikeaoppinen, oikein ylistävä) kirkkoihin. Firenzen ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (1438–1445) ortodoksiset kirkot ja katolinen kirkko saivat keskinäisen ykseytensä takaisin, mutta kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin 1453, he määräsivät kaikki suhteet Roomaan katkaistavaksi. Ortodoksit, niin kuin kaikki kristityt katsovat kirkkonsa saaneen alkunsa Helluntaina tapahtuneesta Pyhän Hengen vuodatuksesta.
Suomen ortodoksinen kirkko on Suomen toiseksi suurin uskonnollinen yhteisö, johon kuuluu 57 000 ihmistä eli 1,1 prosenttia suomalaisista. Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin jurisdiktion alle autonomisena kirkkona. Konstantinopoli tunnetaan nykyisin paremmin turkkilaiselta nimeltään Istanbul.
Unioidut kirkot
Toisen vuosituhannen jälkipuolella (aikavälillä 1550-1930) osa ortodoksisista kirkoista Lähi-idän, Afrikan ja Itä-Euroopan alueilla liittyi katoliseen kirkkoon. Osa näistä ei ollut eronnut siitä vuonna 1053, vaan myöhemmin tai aiemmin. Näistä ortodoksisen kaltaista jumalanpalvelusjärjestystä noudattavista katoliseen kirkkoon ja paavin alaisuuteen kuuluvista ryhmittymistä käytetään nimeä unioidut kirkot (ven. unija). Teologisesti niiden katsotaan edustavan katolisen kirkon itäisiä riittejä, ja aikaisemmin ortodoksisuutta tarkoittanut sana "kreikkalaiskatolinen" tarkoittaa nykyään näitä kirkkoja.
Suurin näistä kirkoista on [http://www.ugcc.org.ua/eng/ Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko]. Luettelo näistä kirkoista on artikkelissa Itäiset riitukset.
Ortodoksia
Ortodoksia on alun perin kreikankielinen sana joka tarkoittaa oikeaoppista tai oikein ylistävää. Sana saattaa aiheuttaa Suomen ulkopuolella väärinkäsityksiä, koska sanaa käytetään esimerkiksi ortodoksi-juutalaisista, ortodoksi-presbyteereista tai luterilaisesta ortodoksiasta, jolla tarkoitetaan 1600-luvun puhdasoppisuuden aikaa. Suomessa sana on kanonisoitu merkitsemään kristinuskon itäistä päähaaraa edustavaa ortodoksisuutta ja sen dogmeja. Englannin kielessä idän kirkon kristityistä käytetään nimitystä Eastern Orthodox (myös Orthodox Christianity tai Orthodox Church) erotukseksi yleissanasta orthodox (puhdasoppinen) ja ilmaisusta Oriental Orthodox, mikä tarkoittaa vuonna 451 pidetyn Kalkedonin kirkolliskokouksen seurauksena opillisten erimielisyyksien vuoksi katolisesta kirkosta eronneita itäisiä kirkkoja. Lisäksi englanksi puhutaan usein eri kansallisista ortodoksisista kirkoista (Greek Orthodox Chruch, Russian Orthodox Church jne) johtuen erityisesti Yhdysvalloissa vallitsevasta ortodoksisten kirkkojen diasporasta.
Katso myös
- Suomen ortodoksinen kirkko
- Ortodoksisen kirkon kanonit
Linkkejä
[http://www.ort.fi/ Suomen ortodoksinen kirkko], virallinen kotisivu
[http://www.ortodoksi.net/ Ortodoksi.net] yksityishenkilöiden ylläpitämä tietosivu
[http://www.oca.org/ Orthodox Church of America] OCA
Luokka:Ortodoksinen kirkko
ja:東方正教会
zh-cn:东正教
KanonitOrtodoksisen kirkon kanonit
Kanoni-sanalla on ortodoksisessa kirkossa kolme toisistaan poikkeavaa merkitystä:
1. Pyhien kirjoitusten kanonilla (kaanonilla) ymmärretään Raamatun sisältämien Uuden ja Vanhan testamentin kirjojen kokonaisuutta. Protestanttisesta Vanhasta testamentista puuttuvat ns. deuterokanoniset kirjat, joita nimitetään myös apokryfikirjoiksi. Sen sijaan ne kuuluvat Septugintaan ja sen slaavinkieliseen laitokseen ja ne ovat käytössä joittenkin paikallisten ortodoksisten kirkkojen liturgisessa elämässä.
2. Ortodoksisen hymnografian muoto, joka syntyi 600-700 luvuilla syrjäyttäen kontakki-runouden. Kanoni muodostuu yhdeksästä veisusta (joita itse asiassa onkin vain kahdeksan, koska toinen veisu puuttuu kaikista muista paitsi suuren paaston kanoneista ja vainajien yleisen muistopäivän parastaasin kanonista.) Veisut jaetaan irmossiin ja sitä seuraaviin tropareihin.
3. Kanoneiksi kutsutaan kirkollisen lain järjestykseen, etiikkaan ja tapoihin liittyviä sääntöjä, jotka ovat muotoutuneet lähinnä yleisten ja paikallisten kirkolliskokousten päätöksinä.
Tässä artikkelissa keskitytään vain kolmannen kohdan kanoneihin eli kirkolliskokousten ja pyhien isien säännöskokoelmien sääntöihin..
Kanoni = kirkon kirjallinen, voimassaoleva määräys (ohjesääntö), joka velvoittaa kaikkia kirkon jäseniä yhteisesti ja kutakin erikseen.
Katso myös seuraavia:
:http://www.finlex.fi/fi/esitykset/he/2000/20000089 Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi ortodoksisesta kirkkokunnasta annetun lain muuttamisesta
Julkaisut
Kaikki kirkon kanonit (perustavat ja lisäsäännökset) ovat vv. 1852-59 julkaistussa "Ateenalaisessa Sintagmassa", kreikkalainen teksti latinankielisin selityksin varustettuna on myös teoksessa: "Synodikón sive Pandectae canonum ss. Apostolorum et Conciliorum ab ecclesia graeca receptorum, nec non canonicarum ss. Patrum epistolarum. - Guil. Beveregius recensuit" (Oxonii, 1672).
Muita teoksia, joissa on kanoneja ja niiden selityksiä:
- (venäjänkielinen) "Pyhien apostolien ja ekumeenisten sekä paikallisten kirkolliskokousten säännöt pyhien isien tulkitsemina" (Moskova, 1876, 1880 ja 1884)
- "Juris graeco-romani tam canonici quam civilis ed. Johannis LeunclaviiAmelburni" 1. osa (Francofurti, 1596)
- "Pedalion" (Leipzig, 1800)
- "Synodorum generalium ac provincialium decreta et canones, scholiis, notis ac historica actorum dissertatione illustrati" (Lovanii, 1665)
- "Notatia conciliorum sanctae ecclesiae, in qua elucidentur exactisseme tum sacricanones, tum veteris novique ecclesiae ritus, tum praecipue partes eccles. historiae" (Lugduni, 1867)
- "Commentarius in canones et decreta juris veteris ac novi" (Coloniae Agrippinae, 1755)
Kanonien selittäjiä
:
- munkki Johannes Zonaras (12. vuosisadan alussa)
:
- diakoni ja patriarkan kirkon suurekonomi Aleksios Aristenos (12. vuosisadalla)
:
- patriarkan kirkon kartofylaksi (myöh. v:sta 1193 Antiokian patriarkka) Teodoros Balsamon (12. vuosisadan toisella puoliskolla)
:
- Kitron piispa Johannes (12. vuosisadan viimeisinä vuosina)
:
- munkki Mattaios Blastares (v. 1335)
:
- patriarkka Filoteos (k. 1376)
:
- Tessalonikin perfekti, nomofylaks Konstantinos Armenopoulos (k. 1383)
:
- munkki Kristoforos (v. 1798)
:
- oppinut augistinolainen Christianus Lupus (v. 1665)
:
- oratoriaani Johannes Cabassutius (k. 1865)
:
- anglikaanipappi (myöh. Asafon piispa) Guil Beveregius (engl. Beveridge) (k. 1708)
:
- ranskalainen pappi Zeger Bernardus Van Espen (k. 1728)
:
- Rottenburgin piispa C.J. von Hefele (k. 1893)
:
- kardinaali J.B. Pitra (k. 1892)
:
- arkkimandriitta (myöh. Smolenskin piispa) Johannes (Wladimir Sokoloff) (k. 1869)
:
- serbialainen piispa Nikodim Milas (v.1910)
Kanonit
Kanonit jaetaan kahteen pääluokkaan:
:A. Perustavat säännöt
:B. Lisäsäännökset
-----
A. Perustavat säännöt jaetaan neljään alaluokkaan:
::I Pyhien apostolien säännöt
::II Ekumeenisten kirkolliskokousten säännöt
::III Paikallisten kirkolliskokousten säännöt
::IV Pyhien isien säännöt
II Ekumeenisten kirkolliskokousten säännöt jakautuvat edelleen kuuteen alaluokkaan
:::1. Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen säännöt
:::2. Konstantinopolin ensimmäisen kirkolliskokouksen säännöt
:::3. Efesoksen kirkolliskokouksen säännöt
:::4. Khalkedonin kirkolliskokouksen säännöt
:::5. (Konstantinopolin) Trullon kirkolliskokouksen säännöt
:::6. Nikean toisen kirkolliskokouksen säännöt
III Paikallisten kirkolliskokousten säännöt jakautuvat edelleen kymmeneen alaluokkaan
:::1. Ankyran kirkolliskokouksen säännöt
:::2. Neokesarean kirkolliskokouksen säännöt
:::3. Gangran kirkolliskokouksen säännöt
:::4. Antiokian kirkolliskokouksen säännöt
:::5. Laodikean kirkolliskokouksen säännöt
:::6. Sardikan kirkolliskokouksen säännöt
:::7. Konstantinopolin v:n 394 kirkolliskokouksen säännöt
:::8. Kartagon kirkolliskokouksen säännöt
:::9. Konstantinopolin v:n 861 kirkolliskokouksen säännöt
:::10.Konstantinopolin v:n 879 kirkolliskokouksen säännöt
IV Pyhien isien säännöt jakautuvat edelleen kolmeentoista alaluokkaan:
:::1. Dionisios Aleksandrialaisen säännöt
:::2. Gregorios Neokesarealaisen säännöt
:::3. Pietari Aleksandrialaisen säännöt
:::4. Athanasios Suuren säännöt
:::5. Basileios Suuren säännöt
:::6. Timoteos Aleksandrialaisen säännöt
:::7. Gregeorios Teologin säännöt
:::8. Amfilokios Ikoniolaisen säännöt
:::9. Gregorios Nyssalaisen säännöt
:::10.Teofilos Aleksandrialaisen säännöt
:::11.Kyrillos Aleksandrialaisen säännöt
:::12.Gennadios Konstantinopolilaisen säännöt
:::13.Tarasios Konstantinopolilaisen säännöt
-----
B. Lisäsäännökset jakautuvat myös neljään alaluokkaan
::I Johannes Paastoajan kanonikon
::II Nikeforos Tunnustajan säännöt
::III Nikolaos Grammatikon synodaliset vastaukset
::IV Basileios Suuren, Johannes Krysostomoksen ja Anastasioksen kanoniset säännöt
Katso myös
- Ortodoksisuus
- Ekumeeniset kirkolliskokoukset
Kirjallisuutta
- Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen (suomentanut Antti Inkinen) OKJ, ISBN 951-9071-34-2
- Paikallissynodien kanonit (suomentanut Johannes Seppälä) OKJ, ISBN 951-9071-64-4
- Pyhien Isien kanonit (suomentanut Johannes Seppälä) OKJ, ISBN 951-9071-78-4
Luokka:Ortodoksinen kirkko
Suomen ortodoksinen kirkkoSuomen ortodoksinen kirkko kuuluu autonomisena (itsenäisenä) kirkkokuntanana Konstantinopolin Ekumeenisen Patriarkan kanoniseen alaisuuteen eli jurisdiktioon. Kirkon korkein piispa ja samalla koko patriarkaatin johtaja on HP Konstatinopolin ja Uuden Rooman Arkkipiispa, Ekumeeninen Patriarkka (HP = Hänen Pyhyytensä). Tällä hetkellä tehtävää hoitaa patriarkka Bartolomeos.
Ekumeeninen patriarkaatti on yksi viidestä ns. vanhasta patriarkaatista, joiden lisäksi ortodoksisessa kirkkokunnassa on 5 uudempaa patriarkaattia ja muutama autokefaalinen eli kokonaan itsenäinen paikallinen kirkko, kuten esim. Kreikan ortodoksinen kirkko ja Kyproksen ortodoksinen kirkko.
Ortodoksinen kirkko on evankelis-luterilaisen kirkon ohella toinen Suomen valtionkirkoista. Suomen väestöstä noin 1,1% kuuluu ortodoksiseen kirkkoon (2003).
Kirkon hallinto
Kirkkokunnan hallintoon osallistuvat sekä papisto että mallikot. Kirkon ylin päättävä elin on papiston ja maallikkojen edustajista koostuva Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous.
Uskonopillisissa ja kanoneja koskevissa asioissa kirkolliskokouksen apuna on Suomen ortodoksisten piispojen piispainkokokous.
Kirkkokunnan ja hiippakuntien yhteinen hallintoelin on Suomen ortodoksisen kirkon kirkollishallitus, jonka asemapaikka on Kuopiossa. Siihen kuuluu kolmen hiippakuntapiispan lisäksi 4 valittua jäsentä, joista yhden tulee olla pappi ja yhden juristi.
Hallinnollisesti kirkkokunta jakaantuu kolmeen hiippakuntaan, joita johtavat metropoliitat, hiippakunnan piispat.
Hiippakunnat jakaantuvat 24 seurakuntaan ja kirkkokuntaan kuuluvat myös 2 luostaria, Valamon ja Lintulan luostarit. Maantieteellisesti seurakunnat eivät välttämättä seuraile kunnallisia rajoja, vaan saattavat olla alueellisesti todella suuria, kuten esim. Lapin seurakunta.
Kirkkorakennuksia ja rukoushuoneita eli tšasounia on noin 140. Seurakunnissa on papistoa myös noin 140 ja kanttoreita noin 40. Kirkkokunnan jäsenmäärä on hienoisessa nousussa mm. maahanmuuttajien runsaan määrän vuoksi, jäsenmäärä on noin 60 000.
Jumalanpalveluskieli on seurakunnissa yleensä yksinomaan suomi, mutta joissain tilanteissa käytetään myös ruotsia, englantia, kreikkaa, venäjää ja kirkkoslaavia. Lapissa käytetään jumalanpalveluskielenä myös kolttasaamea.
Kirkko kerää kirkollisveroa muun veronkannon yhteydessä ja se maksetaan seurakunnille kuukausittain valtion taholta. Näistä tuloista maksetaan esim. papiston ja kanttoreiden palkat. Keskushallinto ja hiippakuntahallinto ovat osa valtion taloutta.
Piispojen valinta tapahtuu kirkolliskokouksessa vaalilla.
Aikaisemmin piispat nimitti samalla tavoin kuin luterilaisessa kirkossa Tasavallan Presidentti, nykyään nimityksen suorittaa kirkollishallitus. Arkkipiispan vaalin vahvistaa lisäksi kanonisesti Ekumeenisen patriarkaatin Pyhä Synodi ja Ekumeeninen Patriarkka suomen ortodoksisen kirkon ja ekumeenisen patriarkaatin suhteen määrittelevämn Tomos-asiakirjan mukaisesti ja muiden piispojen vaalit arkkipiispa.
Hiippakunnat
Suomen ortodoksinen kirkko jakaantuu hallinnollisesti kolmeen hiippakuntaan:
- Karjalan,
- Helsingin ja
- Oulun hiippakuntiin.
Karjalan hiippakunnan piispa on samalla Suomen ortodoksisen kirkkokunnan arkkipiispa ja muiden hiippakuntien piispat ovat kirkolliselta arvonimeltään metropoliittoja. Lisäksi Karjalan hiippakuntaa varten on arkkipiispan apuna Joensuun piispan nimeä kantava apulaispiispa.
Nykyiset piispat ovat seuraavat:
- KP Karjalan ja koko Suomen Arkkipiispa Leo (siviilinimeltään Leo Makkonen)
- KP Helsingin metropoliitta Ambrosius (siviilinimeltään Risto Jääskeläinen)
- KP Oulun metropoliitta Panteleimon (siviilinimeltään Petri Sarho)
- KS Joensuun piispa Arseni (siviilinimeltään Jorma Heikkinen)
Katso myös
- Ortodoksisuus
- Ekumeeninen patriarkka
- Patriarkka
Linkkejä
- [http://www.ort.fi Suomen ortodoksisen kirkon kotisivut]
- [http://www.ort.fi/hpk/karjalan_hpk/karjalan_hpk.php Karjalan hiippakunnan kotisivut]
- [http://www.ort.fi/hpk/helsingin_hpk/helsingin_hpk.php Helsingin hiippakunnan kotisivut]
- [http://www.ort.fi/hpk/oulun_hpk/oulun_hpk.php Oulun hiippakunnan kotisivut]
- [http://www.ec-patr.gr/athp/index.php?lang=en Ekumeeninen patriarkaatti (engl.)]
- [http://www.ort.fi/hpk/karjalan_hpk/karjalan_piispa.php Arkkipiispa Leon kotisivut]
- [http://www.ort.fi/hpk/helsingin_hpk/hki_piispa.php Metropoliitta Ambrosiuksen kotisivut]
- [http://www.ort.fi/hpk/oulun_hpk/oulun_hpk.php Metropoliitta Panteleimonin kotisivut]
- [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/henkilot/arseni.htm Apulasipiispa Arseni]
- [http://www.ortodoksi.net Ortodoksi.net ortodoksiset tietosivut]
Luokka:Ortodoksinen kirkko
AutokefaliaAutokefalia on muun muassa ortodoksisessa kirkossa paikalliskirkon täysin itsenäinen ja muista kirkoista hallinnollisesti riippumaton asema. Tällainen asema on esim. Kreikan ortodoksisella kirkolla ja Kyproksen ortodoksisella kirkolla.
Suomen ortodoksinen kirkkokunta on autonominen ja kuuluu kanonisesti Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen.
Linkkejä
- [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/tietous/autokefalia.htm Autokefalia / Ortodoksi.net]
- [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/tietous/autonomia.htm Autonomia / Ortodoksi.net]
Luokka:Ortodoksinen kirkko
Luokka:Ortodoksinen kirkkoOrtodoksiseen kirkkoon liittyviä artikkeleja.
Luokka:Kristilliset kirkkokunnat Glaucoma (medicina)
Il glaucoma è una malattia dell'occhio caratterizzata fondamentalmente dall'aumento della pressione interna del bulbo oculare (tono oculare), in misura superiore a quanto il nervo ottico possa tollerare.
Era conosciuto fin dall'antichità e prese il nome dal colore verdastro e verde-bluastro che l'iride assume nei soggetti malati.
Fino agli inizi del 1800 era confuso con la cataratta, finché Mackenzie nel 1830, evidenziò il segno principale della malattia: l'aumento della pressione endoglobulare. Il glaucoma è anche caratterizzato da alterazioni del fondo dell'occhio (escavazione della papilla ottica) e dal restringimento del campo visivo.
Elasticità del globo oculare
Il globo oculare ha un'elasticità alquanto limitata e la sua pressione interna è determinata dal liquido che vi è contenuto: umor vitreo (gelatinoso e in quantità costante) e umor acqueo (liquido, posto tra la cornea e il cristallino).
L'umor acqueo è trasudato dal corpo ciliare e passa attraverso la pupilla nella camera anteriore, dove viene riassorbito dalla formazioni della faccia posteriore della cornea e della faccia anteriore dell'iride nell'angolo iridocorneale (angolo di filtrazione). Si crea quindi una corrente che mantiene costante il liquido all'interno dell'occhio. Se la quantità di liquido prodotto è uguale alla quantità di liquido assorbito, il volume del liquido rimane costante.
Un aumento di produzione o una diminuzione di assorbimento, determina un ipertono oculare.
Cause
L'aumento del tono oculare può essere provocato da:
- alterazioni anatomiche
- affezioni oculari in evoluzione.
Nei casi in cui non ci siano le condizioni sopra citate si parla di glaucoma primitivo, altrimenti si tratta di glaucoma secondario.
Glaucoma primitivo
Normalmente la malattia compare in persone in età avanzata (più di 50 anni), colpisce entrambi i sessi, con prevalenza per quello femminile.
Sebbene sia considerato una malattia unica, assume forme tanto diverse, da vedersi assegnato nomi diversi:
- glaucoma congenito
- glaucoma ad angolo di filtrazione aperto, sempre bilaterale, conduce alla perdita della vista senza o con pochi sintomi
- glaucoma cronico semplice
- glaucoma giovanile
- glaucoma da cortisone
- glaucoma pigmentario
- glaucoma ad angolo di filtrazione chiuso, detto anche congestizio a causa della notevole secrezione passiva congiuntivale
- glaucoma acuto
- glaucoma subacuto
- glaucoma cronico
- glaucoma assoluto.
Categoria:Malattie
ja:緑内障
ms:Glaukoma
miadyca hosting praca za granic Calling Cards oszust
|
|
|
| :: RELATED NEWS :: |
Durham, New York
Durham is a town located in Greene County, New York, USA. As of the 2000 census, the town had a total population of 2,592. The town was named after Durham, Connecticut.
The Town of Durham is in the northwest corner of the county.
History
The town was first settled around 1782. The town was established from part of the town located in Greene County, New York, USA. As of the 2000 census, the town had a total population of 193.
The Town of Halcott is located in the southwestern corner of the county.
History
The first recorded settlers, the Valkenburg family, arrived around 1813, although some non-permanent settlers had attempted to live in the area about
|
Jefferson Heights, New York
Jefferson Heights is a hamlet (and census-designated place) located in Greene County, New York, USA. As of the 2000 census, the CDP had a total population of 1,104.
The community of Jefferson Heights is in the Town of Catskill, northwest of the town located in Greene County, New York, USA. As of the 2000 census, the town had a total population of 970. The town is named after Judge Freeborn Jewett.
The Town of Jewett is centrally located in Greene County.
History
The town was first settled around 1784.
Jewett was formed in 1849 from the Towns of hamlet (and census-designated place) located in Greene County, New York, USA. As of the 2000 census, the CDP had a total population of 369.
Leeds is located near the north town line of the Town of Catskill. The community is located north of Route 23 a
|
Lexington, New York
Lexington is a town located in Greene County, New York, USA. As of the 2000 census, the town had a total population of 830.
The Town of Lexington is in the southwest part of Greene County.
History
The town was first settled around 1788.
The Town of Lexington was established in 1813, as the "Town of New Goshen," from the town located in Greene County, New York, USA. As of the 2000 census, the town had a total population of 3,417.
The Town of New Baltimore is in the northeast part of the county.
History
The region was part of the Mahican homeland.
The town was settled around 1700 and was included in early Dutch and English patents.
New Baltimor
|
Palenville, New York
Palenville is a hamlet (and census-designated place) located in Greene County, New York, USA. As of the 2000 census, the CDP had a total population of 1,120.
Palenville is in the southwest part of the Town of Catskill, located at the junction of Routes 23A and 32A.
|
Prattsville, New York
Prattsville is a town located in Greene County, New York, USA. As of the 2000 census, the town had a total population of 665.
The Town of Prattsville is in the northwest part of the county.
History
The local natives called it the "Onteora hunting grounds."
The town was first settled around 1763, and the region was then called "Schoharie Kill." An attempt during the village located in Greene County, New York, USA. As of the 2000 census, the village had a total population of 448.
The Village of Tannersville is in the east-central part of the Town of Hunter on Route 23A.
History
The village was founded around lumber mills and tanneries. It was incorporated i
|
|
