:: wikimiki.org ::

Etiikka

Etiikka

Etiikka on filosofian haara, joka tutkii moraaliin liittyviä perustavia kysymyksiä kuten eettisen toiminnan periaatteita, hyvää elämää sekä arvojen ja eettisten väittämien luonnetta. Etiikka-sanan suomenkieliseksi vastineeksi on ehdotettu termejä moraaliajattelu ja siveystiede. Etiikan katsotaan tulleen filosofiaan Sokrateen mukana. Ennen häntä eläneet ns. esisokraatikot käsittivät filosofian lähinnä luonnonfilosofiana eli fysiikkana. Tuon ajan filosofia jaettiin fysiikkaan, etiikkaan ja dialektiikkaan. Nykyään etiikka on merkittävä osa sekä analyyttistä- että mannermaista filosofiaa. Länsimaista etiikkaa ja sen tutkimusta kutsutaan myös nimellä moraalifilosofia. Sen kohteena on siis moraali, yhteisön kannalta hyödyllinen säännöstö. Analyyttisen filosofian piirissä tutkitun etiikan kaksi keskeistä osa-aluetta ovat Normatiivinen etiikka, joka määrittää eettisiä normeja ja sääntöjä sekä Metaetiikka, joka puolestaan selvittää eettisten teorioiden ja moraalisen kielen luonnetta ja perustaa. Näiden lisäksi merkittävä alue on arvoteoria, joka tutkii arvojen luonnetta.

Etiikan peruskysymyksiä

- Mitä on hyvä elämä?
- Minkä eettisen periaatteen mukaisesti hyväntahtoisen ihmisen pitäisi toimia? Tähän kysymykseen pyrkivät vastaamaan normatiivisen etiikan eri näkemykset.
- Onko ihmisellä vapaa tahto vai ovatko ihmisten teot näitä tekoja edeltävien syy- ja seuraussuhteiden välttämätön seuraus? Entä aiheuttavatko ihmisestä itsestään riippumattomat tekijät, kuten hänen kasvatuksensa, ihmisen hyvyyden tai pahuuden? (katso moraalisen onnen probleema)
- Miksi ihmisen yleensä pitäisi olla hyvä? Miksi moraalia pitäisi ylipäänsä noudattaa? Näitä kysymyksiä kutsutaan moraalisen motivaation ongelmaksi.

Normatiivinen etiikka

Normatiivinen etiikka pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, mitkä ovat oikeat eettiset säännöt, joita hyvän ihmisen tulisi noudattaa. Normatiivisen etiikan teoriat ilmaisevat, luovat ja puolustavat aina joitakin tiettyjä moraalisia sääntöjä ja arvoja. Yleensä normatiiviset järjestelmät olettavat, etteivät oikeat moraaliarvot ole täysin kulttuurista tai yksilöstä riippuvaisia, vaan että on olemassa tiettyjä yleismaailmallisia moraalinormeja, jotka sopivat kaikkiin tilanteisiin. Näkemystä, jonka mukaan on olemassa sellainen joukko normeja, jotka sopivat kaikkiin tilanteisiin, kutsutaan nimellä moraalinen absolutismi. Normatiivisia teorioita voidaa jakaa kolmeen luokkaan:

Velvollisuusetiikka

Velvollisuusetiikka määrittää tekojen moraalisen arvon teot oikeuttavan säännön perusteella. Velvollisuuseettinen teoria voi antaa esimerkiksi tietyn listan teoista, joita saa tai ei saa tehdä (tyypillinen sääntö on esimerkiksi "ihmisen tappaminen on kiellettyä"). Velvollisuusetiikka voi myös antaa yhden perustavan eettisen säännön, jonka nojalla muut pysyvät eettiset säännöt johdetaan. Velvollisuusetiikan alalajeja ovat kantilainen velvollisuusetiikka, sopimusetiikat, intuitionistiset etiikat, oikeusetiikat, libertaristinen etiikka

Seurausetiikka

Seurausetiikka määrittää tekojen moraalisen arvon näiden tekojen tarkoitettujen seurausten perusteella. Seurausetiikka voi asettaa esimerkiksi eettisen toiminnan johtavaksi periaatteeksi, että on pyrittävä tekemään tilanteessa aina se teko, jonka seurauksena on kaikkien ihmisten kannalta suurin mahdollinen mielihyvä. Tämänkaltaiset periaatteet eroavat oleellisesti velvollisuusetiikasta siinä, että velvollisuusetiikan mukaan jotkut tietyt teot ovat aina kiellettyjä, kun taas seurausetiikan perusperiaatteesta seuraa, että joku normaalisti kielletty teko voi olla jossain tietynlaisissa tilanteissa sallittu. Seurausetiikan alalajeja ovat tilanneutilitarismi ja sääntöutilitarismi

Hyve-etiikka

Hyve-etiikka lähestyy etiikkaa siitä näkökulmasta, että mitä hyveitä moraalisesti toimivalla ihmisellä tulee olla. Esimerkki tärkeänä pidetystä hyveestä on hyväntahtoisuus. Muita hyveinä pidettyjä ominaisuuksia ovat esimerkiksi rohkeus, isänmaallisuus, ja kohtuullisuus.

Muita etiikan suuntauksia

Lisäksi on olemassa muunlaisia länsimaisen etiikan suuntauksia, jotka ovat syntyneet osaksi reaktiona edellä esiteltyihin perinteisiin teorioihin. Nämä muut teoriat ovat osaksi normatiivisen etiikan teorioita, mutta saattavat käsitellä myös normatiivisen etiikan ulkopuolelle jääviä etiikan peruskysymuksiä. Näihin vaihtoehtoisiin ja uudempiin lähestymistapoihin kuuluvat ainakin:
- Feministinen etiikka
- Mannermainen etiikka
- Pragmatistinen etiikka

Soveltava etiikka

Soveltavassa etiikassa pyritään etsimään vastauksia joihinkin käytännön eettisiin ongelmiin. Esimerkkeinä käytännön eettisistä ongelmista voidaan mainita vaikka abortti ja kloonaus. Käytännön ongelmiin voidaan soveltaa normatiivisen etiikan teorioita kuten velvollisuusetiikkaa tai utilitarismia. Usein perinteisiä teorioita pidetään kuitenkin huonosti soveltuvina käytännön monimutkaisiin ongelmiin. Kuitenkin moraalifilosofisten ongelmien ja periaatteiden tuntemista pidetään hyödyllisenä käytännön eettisiä ongelmia ratkottaessa.

Etiikkaan liittyviä keskeisiä termejä

- Arvo ilmaisee ihannetta, tavoiteltavana pidettyä asiaa, ominaisuutta tai asiaintilaa. Usein arvot jaetaan niiden itsensä takia tavoiteltaviin itseisarvoihin ja asetettujen päämäärien saavuttamiseen tähtääviin välinearvoihin. Joskus puhutaan myös ei-toivotuista epäarvoista.
- Altruismi tarkoittaa muiden edun panemista oman edun edelle. Se on egoismin vastakohta.
- Individualismi on yksilökeskeisyyttä, kun taas kollektivismi keskittyy koko yhteisön moraaliin.

Katso myös

- Eettinen objektivismi
- Moraalirelativismi
- Moraalinen agentti
- Oikeusfilosofia
- Pahan ongelma eli teodikean ongelma

Linkkejä

- [http://www.tek.fi/teknologia/etiikka/pakki/pakki3.htm Etiikan sanasto]

Eräs jaottelu normatiivisista moraaliteorioista

Luokka:Etiikka ja:倫理 simple:Ethics

Filosofia

Filosofia (kr. φιλοσοφία) on noin 600-400 eaa. välisenä aikana Kreikassa syntynyt ajatteluperinne ja oppiala, joka tutkii todellisuuden perimmäistä olemusta, tiedon yleisiä ehtoja, kauneuden ja arvojen olemassaoloa, hyvän yhteiskunnan ehtoja, ihmisenä olemisen luonnetta sekä näihin kytkeytyviä yleisiä teemoja. Sana 'filosofia' on lähtöisin kreikan kielen sanoista filia ja sofia, joista ensimmäinen merkitsee rakastamista tai ystävyyttä ja jälkimmäinen viisautta. Filosofia ei siis tavoittele mitä tahansa tietoa vaan viisautta, yleistä ymmärrystä elämän ja todellisuuden syvimmistä periaatteista. Filosofian harjoittajaa kutsutaan filosofiksi.

Filosofia ja tieteet

filosofi Filosofinen tutkimus suuntautuu todellisuuden yleiseen perustaan, kysymyksiin kuten "onko todellisuus perimmältään henkeä, ainetta vai kieltä?", "Mitä tarkoitetaan arvoilla?", "Mihin yhteiskunnallinen vallanjako perustuu?", "Miten voi saavuttaa varmaa tietoa?". Tämä erottaa sen erityistieteistä, jotka tutkivat rajattuja tutkimuskohteita, esimerkiksi fysikaalisia ilmiöitä (fysiikka), historiallisia tapahtumia ja niiden vaikutuksia (historia), ihmiskehon toimintaa (lääketiede), ihmisyhteisöjen toimintaa (sosiologia) tai rakkausromaanien kerrontapoja (kirjallisuustiede). Filosofian menetelmät voivat olla luonteeltaan hyvin vaihtelevia. Filosofit pyrkivät usein analyysissään luonnontieteitä vastaavaan tarkkaan argumentointiin, mutta toisaalta on olemassa myös "julistavaa filosofiaa", jonka luonne on varsin erilainen. Yleisesti voidaan kuitenkin hahmotella, että filosofian keskeisiin metodeihin kuuluu tavallisesti täsmällinen käsitteiden käyttö, käsitteiden analyysi, kriittisyys aiemmin opittua kohtaan, itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen ja systemaattinen tutkiskelu. 1600-luvulle saakka kaikkea luontoon, ihmiseen tai yhteiskuntaan kohdistuvaa tutkimusta kutsuttiin filosofiaksi, ja vasta myöhemmin tietyt tutkimusalueet ovat erkaantuneet omiksi erityistieteikseen, esimerkiksi luonnontieteiksi, psykologiaksi ja sosiologiaksi. Erityistieteille on kehittynyt kullekin oma tutkimuskohteensa, tutkimusmenetelmänsä ja joukko tieteenalan perustana pidettäviä olettamuksia eli paradigma. Filosofian perusolettamuksien joukko on pienempi kuin erillistieteissä, joten se on alttiimpi muutokselle ja eri aikakausina ja eri filosofioissa esiintyy toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, mitä filosofia on ja mikä on sen suhde yhteiskuntaan, erityistieteisiin, uskontoon tai arvoihin. Filosofian identiteetin määrittelemisen tekee vaikeaksi juuri perusolettamuksien vähyys, sillä filosofit kiistelevät myös näistä perusolettamuksista, kuten siitä, mikä on filosofian tutkimusala ja tutkimusmenetelmät. Filosofiaa on pidetty muiden tieteiden perustana siksi, että se tutkii yleisiä tiedon hankkimisen ja tieteen ehtoja. Tästä syystä filosofisin argumentein voi kritisoida eri tieteenalojen, myös luonnontieteiden, lähtökohtia ja väittämiä. Toisaalta esimerkiksi positivistit näkivät filosofian vain luonnontieteellisen tutkimuksen apulaisena ja halusivat rajata metafysiikkaan tai arvoihin liittyvät kysymykset filosofian ulkopuolelle, teologian ja psykologian tutkimuskohteiksi. Filosofian tehtävänä voidaan myös nähdä synteesin luominen erillistieteiden tutkimustuloksista. Filosofian tekemisen ja filosofisen kirjoittamisen tapoja on useita. Esimerkiksi Platonin tapana oli kirjoittaa vuoropuheluja (dialogeja), jotka kuvasivat filosofi Sokrateen oppilaidensa kanssa käymiä filosofisia keskusteluja. Usein käytetty tapa on Aristoteleen kehittämä systemaattisen tutkielman tyyli, johon kuuluu ilmiöiden ja niihin liittyvien käsitteiden systemaattinen kuvaaminen ja jaottelu alakäsitteisiin. Jotkut filosofit, esimerkiksi Ludwig Wittgenstein varhaisfilosofiassaan, ovat käyttäneet matematiikasta lainattua menetelmää, jossa systemaattisesti esitetään väitelauseita ja niistä johdettuja lauseita. Fenomenologisessa filosofiassa pyritään kuvaamaan ilmiöitä niin kuin ne meille ilmenevät, jolloin kaunokirjallisempi tai runollisempi ilmaus on tarpeen. Useille kirjoittamisen tavoille on kuitenkin yhteistä, ettei niissä esitetä yhtä lopputulosta luonnontieteellisen tutkimuksen tapaan, vaan tarkoituksena on lisätä ymmärrystä ilmiöistä, käsitteistä ja niiden suhteista. Filosofia voidaan myös nähdä itse tieteenalana siinä mielessä, että se on järjestäytynyt yliopistoihin samoin kuin muutkin oppialat, filosofista tutkimusta tehdään samanlaisella rahoituksella kuin muutakin tutkimusta ja sitä opetetaan yliopistoissa pääaineena. Filosofia on myös suomalaisen lukion pakollinen oppiaine.

Filosofian jaottelua

Filosofian osa-alueet

Filosofian keskeisiin osa-alueisiin kuuluvat:
- Epistemologia eli tietoteoria tutkii mitä tieto on, mitä voimme tietää ja miten saamme uutta tietoa.
- Metafysiikka on se filosofian osa-alue, joka ulottuu fysiikan ja empiiristen havaintojen ulkopuolelle. Suurimman osan ontologisista teorioista voidaan katsoa olevan metafyysisiä. Myös muilla filosofian osa-alueilla on metafysiikkaa.
- Ontologia eli oppi olemassaolosta tutkii todellisuutta (sitä mitä on olemassa) käsitteellisesti. Osittain päällekkäinen metafysiikan kanssa. Epistemologian, metafysiikan ja ontologian kysymykset nivoutuvat useissa tapauksissa toisiinsa, jolloin niitä myös tutkitaan samanaikaisesti.
- Etiikka eli moraalifilosofia tutkii, mitä voidaan sanoa moraalisesta hyväksi tai pahaksi ja miten tulisi elää.
- Tieteenfilosofia on tietoteorian päälle rakentuva filosofian osa-alue, joka pyrkii määrittämään luotettavalle tieteenteolle ja päättelylle pohjan.
- Logiikka on itsenäinen tieteenala ja filosofian osa-alue, joka pyrkii muodostamaan yhtenäisen ja ristiriidattoman aksiomaattisen järjestelmän matematiikan ja muun kuvailun pohjaksi.
- Estetiikka tutkii kauneutta ja sitä, mitä voidaan sanoa kauniiksi ja taiteenfilosofia sitä, mitä taide on.
- Yhteiskuntafilosofia tutkii ihmisten järjestäytymisen myötä syntyneitä rakenteita ja suhteita.
- Poliittinen filosofia tutkii valtion, julkisen moraalin ja pakkovallan käytön oikeutuksia sekä myötäelävien ihmisten oikeuksien ja vapauksien törmäyksiä. Mitä tahansa inhimillisen toiminnan aluetta voidaan tutkia filosofisesti. On olemassa esimerkiksi erityistieteiden filosofioita (fysiikan filosofia, biologian filosofia, matematiikan filosofia), kielifilosofia, uskonnonfilosofia, historianfilosofia, oikeusfilosofia, tietoyhteiskuntafilosofia ja sukupuolen filosofia.

Teoreettinen ja käytännöllinen filosofia

Aristoteles jakoi filosofian käytännölliseen ja teoreettiseen filosofiaan. Käytännöllinen filosofia käsittelee sitä miten tulisi toimia tietyjen päämäärien saavuttamiseksi ja teoreettisen filosofian tehtävänä on kuvailla maailmaa. Useissa yliopistoissa filosofian opiskelu jaetaan edelleen teorettiseen ja käytännölliseen filosofiaan, joista edellistä opiskellaan humanistisessa ja jälkimmäistä valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Jako on kuitenkin melko sumea ja molemmissa tiedekunnissa opiskellaan kummankin filosofian alaan kuuluvia asioita.

Yleisesti filosofiasta

Aristoteles Filosofia-sanan alkuperä on kreikassa ja tarkoittaa viisauden rakastamista tai ystävyyttä. Robert Nozick jatkoi samaa perinnettä todeten, että "ainakin filosofit rakastavat tiedosta keskustelemista". Filosofia on toimintaa, jonka tavoitteena on saavuttaa totuus eli toisin sanoen saada selville miten asiat ovat. Tästä eroavia näkemyksiä ovat esittäneen muun muassa Karl Marx ja Ludwig Wittgenstein, joiden mukaan filosofia oli ennen muuta tietynlaista toimintaa (Marxille yhteiskunnallisten olosuhteiden muuttamista, Wittgensteinille käsitteellisten ongelmien purkamista). Filosofisiin ongelmiin voidaan nähdä ainakin kaksi perussyytä: # Elävät olennot saavat tietonsa ulkoisesta todellisuudesta hermosignaalien kautta. Miten todellisuuskäsityksen rakentaminen tapahtuu ja kuinka hyvin tulos vastaa ulkoista todellisuutta? Mitä on tietoisuus? # Mikä on ihmisen luoman kielen ja tietoisuuden, tai kielen ja todellisuuden välinen suhde?

Käsitteellinen ajattelu filosofiassa

Filosofisella käsitteellä tarkoitetaan sanallista avainta ajatuskokonaisuuteen tai todellisuuteen. Tyypillisesti filosofinen käsite on rajoiltaan epämääräinen ja venyttää ajattelua äärirajoille - se on tuskin koskaan yksikäsitteinen nimike jollekin täsmällisesti rajattavalle ilmiölle. Lähtökohtaisesti filosofiassa asiaa ei ole ymmärretty kun se on jollakin yhdellä tapaa ymmärretty. Käsitteellisellä ajattelulla pyritään asian valottamista prosessimaisena tapahtumana, jossa asiaan palataan uudelleen ja uudelleen eri sanoin. Länsimainen filosofinen ajattelu suosii käsitteellisyyttä ja kehittelevyyttä, eikä lyhytsanaista aforistiikkaa.

Filosofian historiaa

Pääartikkeli: Länsimaisen filosofian historia

Antiikin filosofia

Länsimainen filosofia syntyi antiikin Kreikassa. Tiettävästi ensimmäisenä sanaa "filosofia" käytti joko Pythagoras tai ateenalainen ajattelija Sokrates. Sokrateen lisäksi tärkeimpinä antiikin filosofeina pidetään hänen oppilastaan Platonia ja Platonin oppilasta Aristotelesta. Antiikin Kreikassa oli useita muitakin filosofeja ja moni ennen Sokratesta elänyt henkilö vastasi tavalla tai toisella filosofin kuvausta. Näitä henkilöitä kutsutaan esisokraatikoiksi. Filosofian historian sadan ensimmäisen vuoden aikana Ateena muodostui filosofian keskukseksi, ja sen moniin filosofikouluihin tuli oppilaita jopa Roomasta saakka. Koulut lakkautettiin myöhemmin uskonnolle vaarallisina. Filosofian syntyyn vaikutti kreikkalaisten vaurastuminen kaupankäynnin ja valloitusten myötä, jolloin jäi aikaa miettiä asioita, joista ei välttämättä ollut välitöntä käytännön hyötyä. Tietoa hankittiin sen itseisarvon vuoksi. Etua oli myös demokraattisesta valtiomuodosta ja uskonnollisesta vapaamielisyydestä. Tällöin oli mahdollista miettiä vapaasti elämän peruskysymyksiä, ja tahtonsa läpi saamiseen tarvittiin perusteluja - enää ei riittänyt syntyperään, yhteiskunnalliseen asemaan tai fyysiseen voimaan vetoaminen. Antiikin kreikan kultakauden filosofisia suuntauksia olivat muun muassa Platonin akatemialaisuus, peripateettisuus, kyynisyys, stoalaisuus ja epikurolaisuus. Siirryttäessä roomalaiselle kaudelle tärkeimmiksi muodostuivat stoalaiset, epikurolaiset ja uusplatonistiset koulukunnat. Esimerkiksi keisari Marcus Aurelius oli myös stoalainen filosofi.

Keskiajan filosofia

Keskiajan filosofia oli pääasiassa uskonnollispainotteista. Keskiaikaisissa yliopistoissa harjoitettiin ahkerasti teologiaa, ja filosofia oli alistettu teologian aputieteeksi. Yksi vallitsevista keskiaikaisista filosofisista suuntauksista oli skolastiikka, jossa Raamatun oppeja yritettiin todistaa oikeiksi järjen avulla. Keskiajan tärkeimmät filosofit olivat Augustinus, Albert Suuri ja Tuomas Akvinolainen. Aluksi keskiaikaiset filosofit yrittivät tukea Raamattua platonismilla (kuten Augustinus), mutta epäonnistumisten jälkeen monet (kuten Tuomas Akvinolainen) päätyivät aristotelismiin. Vastaavasti islamilaisessa maailmassa oppineet pyrkivät yhdistämään Koraanin opetuksia aristotelismiin. Tällaista islamilaista skolastiikka edustivat muun muassa Averroës ja Avicenna.

Uuden ajan filosofia

Uuden ajan alkaessa haluttiin vapautua dogmaattisen uskonopin ja muiden auktoriteettien vallanalaisuudesta. Sen sijaan alettiin vaatia kokemusperäistä luonnontutkimusta tiedon perustukseksi. Bacon ja Descartes aloittivat huomattavimmat oppisuunnat, empirismin ja rationalismin. Empirismiä kehittivät etenkin Englannissa Locke ja Hume. 1700-luvulla se siirtyi myös Ranskaan ja muodostui siellä sensualismiksi ja materialismiksi. Euroopan mannermaalla rationalistiset ajattelijat rakensivat 1600-luvulla tärkeimmät metafyysilliset maailmankatsomukset. Descartesin mukaan nimetyn kartesiolaisuuden lisäksi tällaista ajattelua edustivat muun muassa Spinoza ja Leibniz. Uuden käänteen filosofiassa sai aikaan Kant, jonka mielestä olevainen itsessään (Ding an sich) jää tuntemattomaksi, ja kaikki tietopuolinen tutkimuksemme koskee vain olioita sellaisina, kuin ne meille näyttäytyvät. Kantin jälkeen saksalainen spekulatiivinen filosofia, jota edustivat muun muassa Fichte, Schelling ja Hegel, ajatteli voivansa palata rohkeisiin mietiskelyihin, joissa filosofi syventymällä "hengen olemukseen" yrittää osoittaa, miten maailma on johtunut alkuhengestä. Sittemmin tieto-opilliset kysymykset kiinnittivät suuressa määrässä filosofien huomiota. Voimakkaana ja laajalle levinneenä esiintyi se mielipide, että on luovuttava yrityksistä tutkia olevaisen "olemusta" ja "alkuperusteita" sekä supistuttava vain määräämään ilmiöiden säännönmukaisuuksia. Tällaista näkemystä edustivat muun muassa Comten positivismi, uuskantilaisuus, Schuppe, Avenarius ja Mach). Englantilaista jyrkkää empirismiä edusti Mill. Myös naturalistiset suunnat, kuten materialismi (Büchner ym.) ja naturalistinen kehitysoppi (Spencer ja Haeckel), saivat kannatusta, vieden myös pessimismiin (Schopenhauer ja von Hartmann). Idealistista metafysiikkaa ovat edustaneet muun muassa Lotze, Renouvier ja tavallaan myös Fouillée.

Nykyfilosofia

Metafilosofiset näkemykset ovat kautta aikain jakaantuneet positivistisiin ja tulkitseviin koulukuntiin. Jako näkyy enemmän tai vähemmän nykyfilosofiassakin. Filosofisia koulukuntia ovat olleet muun muassa marxismi, hermeneutiikka, pragmatismi, fenomenologia, uustomismi, analyyttinen filosofia ja eksistentialismi. Nämä ovat kaikki olleet hyvin monimuotoisia suuntauksia. Jaosta analyyttiseen (loogiseen) ja mannermaiseen (elämänfilosofiseen, nykyisin ehkä lähinnä hermeneutiikkaan ja fenomenologiaan perustuvaan) filosofiaan pyritään nykyisin eroon. Mielenfilosofiakin tutkii tietoisuutta ja sen sisältöjä koulukunnista paljoa piittaamatta.

Itämainen filosofia

Pääartikkeli: Itämainen filosofia Filosofinen ajattelu on esiintynyt Intiassa ja Kiinassa jo vuosituhansia sitten lähes ilman mitään yhteyksiä eurooppalaisen filosofian historian kanssa. Vaikka intialaisten katsanto- ja ajatustapa eroaa eurooppalaisten ajatustottumuksista, niin heidän filosofiassaan on muodostunut pääasiassa samat suuret maailmanselityksen perushypoteesit kuin länsimaissakin. Intialaista filosofiaa voidaan myös parhaiten verrata länsimaiseen filosofiaan. Esimerkiksi muinainen hindulainen Nyaya-koulukunta tutki logiikkaa samalla tavalla kuin nykyaikaiset analyyttiset filosofit. Vastaavasti Carvakan koulukunta oli avoimesti ateistinen ja empiristinen. Intilainen filosofia painotti kuitenkin kokonaisten koulukuntien ja muinaisten kirjoitusten opetuksia yksittäisten filosofien sijaan. Tärkeimpiin itämaisiin filosofeihin kuuluvat Kapila, Yajnavalkya, Gautama Buddha, Akshapada Gotama, Nagarjuna, Kungfutse, Laotse (Lao Zi), Zhuang Zi (Chuang Tzu), Mengzi, Xun Zi, Zhu Xi, Wang Yangming, Dharmakirti, Sankara, Ramanuja, Narayana Guru, Vivekananda, Aurobindo ja Sarvepalli Radhakrishnan.

Katso myös

- Elämän tarkoitus
- Luettelo filosofeista
- Luettelo filosofisista koulukunnista ja opeista

Sitaatteja

"Tieteistä hallitsevin ja palvelevia tieteitä määräävämpi on tiede, joka tietää, minkä vuoksi mikin toiminta on suoritettava, toisin sanoen sen, mikä on kullekin hyvää, ja ylipäänsä sen, mikä on korkein hyvä koko luonnossa. Kaiken edellä sanotun perusteella tutkittu sana viittaa siis yhteen ja samaan tieteeseen; tämän tieteen täytyy olla teoreettista tietoa ensimmäisistä prinsiipeistä ja syistä, sillä hyvä ja päämäärä on yksi syistä." :- Aristoteles (Metafysiikka, 982b4-11) "Tiede on mitä tiedämme, ja filosofia mitä emme tiedä." :- Bertrand Russell "Mikä on filosofiani tarkoitus? Osoittaa kärpäselle tie ulos kärpäsansasta." :- Ludwig Wittgenstein

Linkkejä

- [http://www.helsinki.fi/~pylikosk/flinkit.html Filosofiaa internetissä] — Petri Ylikosken filosofialinkit
- [http://www.netn.fi/netn_linkit.html Filosofialinkkejä] — Filosofinen aikakauslehti niin&näin
- [http://www.iep.utm.edu/ The Internet Encyclopedia of Philosophy]
- [http://plato.stanford.edu Stanford Encyclopedia of Philosophy]
- [http://www.netn.fi/Muut/netn_finfil.html Suomalaisen filosofian kronikka] — Filosofinen aikakauslehti niin&näin
- [http://www.doaj.org/ljbs?cpid=15 DOAJ: Philosophy] Filosofian Open Access -aikakausjulkaisut Luokka:Filosofia Luokka:Yhteiskuntatiede ms:Falsafah ko:철학 ja:哲学 simple:Philosophy th:ปรัชญา

Sokrates

Sokrates (kreik. Σωκράτης, 470 eaa.—399 eaa.) oli Antiikin Kreikassa Ateenassa asunut filosofi. Hän on yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä filosofeja, ja häntä voidaan pitää koko länsimaisen filosofian isänä. Sokrates oli ensimmäinen, joka toi filosofiaan etiikan aikaisemman luonnonfilosofian ja fysiikan lisäksi, ja suuntasi koko filosofiansa palvelemaan nimenomaan ihmisten elämäntapojen parantamista. Hän tahtoi kyselemällä saada ihmiset muodostamaan selviä käsitteitä kaikista asioista, jotta he pääsisivät näin käsiksi oikeaan tietoon. Jos ihminen esimerkiksi tunsi hyveen käsitteen, hän teki automaattisesti sitä mikä on hyvää. Sokrates ei koskaan kirjoittanut opetuksiaan, vaan opetti aina dialektiikan avulla. Hänen merkittävin oppilaansa Platon kuitenkin kirjoitti paljon Sokrateen käymiä dialogeja.

Elämä

Platon] Sokrates on henkilönä paljolti historiallinen arvoitus. Koska hän ei itse kirjoittanut mitään, eikä ainakaan mitään hänen kirjoittamaansa ole säilynyt, kaikki nykyinen tietämys Sokrateesta tulee toissijaisista lähteistä. Näitä ovat Platonin, Ksenofonin ja Aristofaneen teokset sekä joiltakin muilta aikalaisilta säilyneet katkelmat. Aristofanes tunnettiin satiirikkona, ja näin hänen näkemyksensä Sokrateesta saattavat hyvinkin olla vinoutuneita, liioiteltuja tai jopa täysin vääristeltyjä. Platon puolestaan seurasi aikansa kreikkalaista käytäntöä, ja laittoi osan omista ajatuksistaan, teorioistaan ja jopa omista luonteenpiirteistään Sokrateen nimiin. Giannantoni on koonnut monumentaaliseen teokseensa Socratis et Socraticorum Reliquiae kaikki mahdolliset Sokratesta koskevat viitteet. Näihin kuuluvat edellä mainittujen lisäksi muun muassa Aiskhines, Antisthenes, sekä muutamia muita Sokrateen tunteneita henkilöitä. Näistä lähteisiin liittyvistä ongelmista johtuen kaikkea Sokrateehen liittyvää tietoa tulisi pitää mahdollisesti mutta ei varmuudella totena.

Sotilaana ja filosofina

Sokrateen isä Sofroniskos oli kuvanveistäjä ja hänen äitinsä Fainarete kätilö. Sokrates oli aluksi isänsä tavoin pelkkä kuvanveistäjä, mutta hänestä tuli pian sofisti. Hän oli saanut hyvän klassisen koulutuksen, johon kuului lukemista, kirjoittamista, voimistelua ja musiikkia. Hänen opettajanaan oli grammaatikko Prodikos sekä joidenkin lähteiden mukaan Parmenides, Anaksagoras ja Damon, sekä Anaksagoraan karkotuksen jälkeen mahdollisesti Arkhelaos. Platonin dialogissa Parmenides Sokrates keskustelee vuonna 450 eaa., 19-vuotiaana, Parmenideen ja Zenonin kanssa heidän vieraillessaan Ateenassa Panathenaia-festivaalin aikana. Historioitsija Thukydides kertoo Peloponnesolaissotien historiassaan, että Sokrates osallistui myös sotiin. Hän oli suorittanut kaksivuotisen asepalveluksen jo nuorempana. Peloponnesolaissotien alkaessa hän oli jo noin 40-vuotias. Hän taisteli raskaasti aseistetussa jalkaväessä muun muassa Potidaian (432 eaa.), Delionin (424 eaa.) ja Amfipoliin taisteluissa (422 eaa.). Platonin Pitojen perusteella on arveltu, että Sokrates palkittiin urhoollisuudesta. Delionissa hän pysyi haavoittuneen ystävänsä Alkibiadeen rinnalla ja todennäköisesti pelasti tämän hengen. Alkibiadeen pyynnöistä huolimatta Sokrates ei halunnut tästä mitään kunniaa vaan ehdotti sen sijaan Alkibiadeen palkitsemista. Sotaretkillä Sokrates näytti myös kovan ja askeettisen puolensa kävelemällä ilman kenkiä ja takkia talvellakin. Kerrotaan, että Sokrateella oli paljon riitoja vaimonsa Ksanthippen kanssa, joka oli tarinoiden mukaan äkäistä tyyppiä (esimerkiksi englannin kielen sana 'xanthippe' tarkoittaa edelleenkin äkäpussia). Sokrates itse sanoi, että kun hän oli oppinut elämään Ksanthippen kanssa, hän tulisi toimeen kenen tahansa muun ihmisen kanssa, aivan niin kuin hevosmiehet suosivat kurittomia hevosia, sillä voitettuaan ne he tulevat toimeen kaikkien hevosten kanssa. Ksanthippen kanssa Sokrates sai pojan nimeltä Lamprokles. Kaksi nuorinta poikaa olivat nimiltään Sofroniskos ja Meneksenos. Joidenkin lähteiden mukaan Sokrates olisi kuitenkin saanut nämä toisen vaimonsa Myrton kanssa. On epäselvää, mitä Sokrates tarkkaan ottaen teki elääkseen. Hän ei varsinaisesti työskennellyt, mutta hän tuskin pystyi jättämään sukunsa käsityöläistaustaa kuitenkaan kokonaan taakseen. Joidenkin lähteiden mukaan hän olisi tehnyt patsaita muun muassa Akropoliille. Ksenofonin Pidoissa Sokrates sanoo, että hän on omistautunut pelkästään filosofiasta keskustelemiseen, ja että se on hänestä kaikkein tärkein taide tai ammatti. Platonin kertoman mukaan Sokrates kieltäytyi ottamasta rahaa palkaksi opetuksesta, sillä hän tunsi tekevänsä kutsumustyötä. Ksenofonin Pidot kuitenkin esittää Sokrateen sanomassa, että hän saa palkkansa nimenomaan oppilailtaan, ja Aristofanes kuvaa Sokrateen pitämässä sofistista koulua ystävänsä Khairefonin kanssa. On myös mahdollista, että Sokrates sai nauttia varakkaiden ja vaikutusvaltaisten ystäviensä, kuten Alkibiadeen, suosiosta. Joka tapauksessa Sokrateesta tuli yksi suurimmista filosofeista, joka on koskaan elänyt. Platonin mukaan Sokrateen elämä Ateenan sosiaalisen elämän "paarmana" alkoi, kun hänen ystävänsä Khairefon kysyi Delfoin oraakkelilta, onko kukaan viisaampi kuin Sokrates. Oraakkeli vastasi kielteisesti. Sokrates tulkitsi tämän arvoitukseksi, sillä hän ei tuntenut olevansa viisas. Niinpä hän lähti matkalle etsimään häntä viisaampia. Hän alkoi kierrellä toreilla ja käsityöläisten työpajojen lähettyvillä, ja väitellä kaikkien tapaamiensa ateenalaisten kanssa. Väittelyissään hän kyseenalaisti ihmisten tietoja hyvästä, hyveestä ja kauneudesta. Hänen tavoitteenaan ei kuitenkaan ollut varsinaisesti vastapuolen käsitysten kumoaminen, vaan totuuden löytäminen. Hän kehitti itselleen väittelytekniikan tai kuulustelumenetelmän, sokraattisen metodin, jossa hän tekeytyi itse tietämättömäksi ja pyysi vastapuolelta opetusta jostakin asiasta. Hän havaitsi, että muut eivät tienneet mitään, mutta luulivat kyllä tietävänsä paljonkin. Näin Sokrates päätteli olevansa viisas ainoastaan siinä, että hän tiesi, ettei tiennyt mitään. Muut ainoastaan virheellisesti luulivat, että heillä oli tietoa. Sokrates vastusti erityisesti sofisteja. Hänen mielestään nämä keskittyivät ainoastaan väittelyiden voittamiseen, eivätkä välittäneet lainkaan siitä, ovatko väittelyn kohteena olevat asiat tosia. Sofistit myös esittivät usein, ettei absoluuttista totuutta ja epätotuutta ole olemassakaan, minkä Sokrates kielsi jyrkästi. Tavallisen kansan silmissä Sokrates näyttäytyi kuitenkin helposti yhtenä sofistina sofistien joukossa.

Oikeudenkäynti

Delfoin oraakkeli Delfoin oraakkeli)]] Sokratesta kadehdittiin hänen viisautensa takia, ja myös hänen väittelytaitonsa ja -tyylinsä ärsytti monia tahoja. Ennen kaikkea hän sai helposti osoitettua itsestään suuria luuleville, että he ovatkin vain pelkkiä typeryksiä. Tämän vuoksi väittelyissä alakynteen jääneet ihmiset suhtautuivat häneen usein joko väkivaltaisesti tai pilkallisesti. Will Beldamin mukaan Sokrates oli ensimmäinen, joka pyrki kyseenalaistamaan kaiken ja kaikki, ja se tietysti kiusasi myös hänen aikansa vallanpitäjiä. Sokrateshan eli aikana, jolloin Ateena etsi keinoja toipua nöyryyttävästä tappiosta Peloponnesolaissodassa Spartaa ja sen liittolaisia vastaan. Näin Ateenaa hallinnut neuvosto oli suhteellisen helppo saada etsimään syntipukkeja "moraalin rappiolle". Lopulta Ateenan viranomaiset vangitsivat Sokrateen Anytoksen, Meletoksen ja kansankiihottaja Lykonin yllytyksestä. He edustivat käsityöläisiä, runoilijoita ja puhujia, joita Sokrates oli loukannut. Sokratesta syytettiin muun muassa "pahantekijäksi joka turmelee nuorison", sekä jumalanpilkasta, "koska hän palvoo omia jumaliaan, eikä usko valtion jumaliin". Sokrates ei juurikaan puolustautunut syytteitä vastaan, ja hän hävisi heliaian eli vapaiden miesten muodostaman kansankokouksen äänestyksessä äänin 280/220. Diogenes Laertios kertoo kuitenkin legendan, jonka mukaan hän olisi hävinnyt vain yhdellä äänellä. Sokrates tuomittiin kuolemaan, hänen tuli juoda malja myrkkykatkoa. Jälkeenpäin Sokrateen huono menestys oikeuden istunnossa on pantu huonon puolustuksen nimiin. Jälkikäteen tehtyjen puolustuspuheiden kirjoittaminen on ollut suosittua useiden filosofien keskuudessa satojen vuosien ajan. Tunnetuimman puolustuspuheen, nimeltään yksinkertaisesti Sokrateen puolustuspuhe, kirjoitti Platon.

Kuolema

Sokrateen kuolemantuomiota edelsi kuitenkin vankeusaika, josta kertovat Platonin dialogit Kriton ja Faidon sekä Ksenofonin Muistelmia. Vankeusaika johtui siitä, että juuri tuolloin sattuivat olemaan Deloksen juhlat ja ateenalaisten pyhä laiva lähetystöineen oli vuotuisella matkallaan Deloksessa. Lain mukaan tänä aikana ei saanut panna kuolemantuomioita täytäntöön. Ksenofon kertoo, että Sokrateen tuli tämän vuoksi elää vielä kolmekymmentä päivää (Muistelmia 4.8.2). Ksenofonin mukaan Sokrates ei muuttunut vankeusaikana lainkaan eikä menettänyt elämäniloaan. Päivää tai paria ennen kuolemaa, kun Deloksesta saapuvaa laivaa alettiin odottaa palaavaksi, Sokrateen lapsuudenystävä Kriton yritti taivutella Sokrateen pakenemaan. Sokrates kieltäytyi, sillä hänestä pahan tekeminen tai palauttaminen ei ollut sallittua missään olosuhteissa. Hänestä pakeneminen ja lain rikkominen olisi myös osoittanut, että oikeus olisi ollut oikeassa syyttäessään häntä nuorison turmelemisesta, sekä saattanut hänen sukunsa ja ystävänsä häpeään (Kriton 46b, 49d, 53b-c). Viimeisinä hetkinään Sokrates tapasi perheensä ja vietti loppuajan ystäviensä ympäröimänä. Ystäviensä kanssa hän keskusteli filosofiasta ja puolusti sielun kuolemattomuutta sekä kehotti heitä lakkaamattomaan totuuden etsintään (Faidon 91b-c). Toisaalta hän varoitti heitä hillitsemään tunteensa (Faidon 117e). Lopulta niin kutsutun "Yhdentoista" eli arvalla valittujen vankilaviranomaisten palvelija toi Sokrateelle myrkyn, sekä antoi hänelle ohjeet sen nauttimisesta ja kuvasi, kuinka myrkky vaikuttaisi. Palvelija kutsui Sokratesta "jaloimmaksi, lempeimmäksi ja parhaimmaksi" kaikista vangittuna olleista. Sokrates joi myrkyn tyynesti. Hänen arvoitukselliset viimeiset sanansa olivat: "Kriton, me olemme Asklepiokselle velkaa kukon. Uhratkaa se hänelle, älkää sitä unohtako" (Faidon 116c, 118a). Ateenalaiset kuitenkin katuivat tuomiota välittömästi Sokrateen kuoltua, ja sen jälkeen kansan viha suuntautui puolestaan hänen syyttäjiinsä. Meletos tuomittiin vuorostaan kuolemaan, ja muut syyttäjät karkotettiin.

Sokrates Aristofaneen satiireissa

Näytelmäkirjailija Aristofanes pilkkasi Sokratesta komediassaan Pilvet, joka on kirjoitettu kun Sokrates oli nelissäkymmenissä. Komediassa Sokrates-niminen henkilöhahmo on pantu heilumaan kerskuen liikkuvansa ilmassa. Sokrates sanoi oikeudenkäynnissään Platonin kirjoittaman puolustuspuheen mukaan, että teatteriyleisön nauruun oli vaikeampi vastata kuin hänen syyttäjiensä argumentteihin. Aristofanes pilkkasi Sokratesta myös näytelmässään Linnut tämän likaisuudesta, sekä näytelmissä Kallias, Eupolis ja Telekleides. Kaikissa näissä Sokratesta ja sofisteja kritisoidaan "nykyaikaiselle ajattelulle ja kirjallisuudelle ominaisista moraalisista vaaroista".

Muita näkemyksiä

Jotkut ovat esittäneet, että Sokrates olisi ollut ainoastaan kuvitteellinen henkilö, jonka olisi keksinyt Platon, ja jonka Ksenofon ja Aristofanes olisivat lainanneet häneltä omiin kirjoituksiinsa esittämään sellaisia näkemyksiä, jotka he ovat katsoneet liian vallankumouksellisiksi, jotta olisivat voineet ottaa ne omiin nimiinsä. Tämä teoria on kuitenkin vailla pohjaa, erityisesti koska Aristofanes kirjoitti Sokrateesta negatiiviseen sävyyn jo kauan ennen kuin Sokrates kuoli ja Platon alkoi kirjoittaa hänen dialogejaan ylös.

Sokraattinen metodi

Telekleides Merkittävin panos, jonka Sokrates on antanut länsimaiseen ajatteluun, on hänen käyttämänsä dialoginen kysely- ja opetusmenetelmä. Sitä kutsutaan sokraattiseksi metodiksi. Menetelmän on kuvannut Platon dialogeissaan. Sokrates käytti menetelmää erityisesti moraalin avainkäsitteiden selvittämiseen. Tämän vuoksi Sokratesta pidetään erityisesti etiikan ja moraalifilosofian isänä. Sokraattista metodia käytetään hypoteesien eliminoimiseen siten, että vain paremmat hypoteesit jäävät jäljelle, kun huonommat hypoteesit johtavat loogisiin ristiriitaisuuksiin. Metodin avulla 1) löydetään henkilöiden ajattelun taustalla olevia hypoteeseja, oletuksia ja arkijärjen "itsestäänselvyyksiä", jotka voivat tiedostamatta muovata heidän ajatteluaan, ja 2) tehdään henkilöistä ja heidän ajattelustaan tarkkailun kohteita, jotta voidaan määritellä missä määrin heidän ajattelunsa on yhdenmukaista erilaisten uskomusten kanssa. Perusmuodossaan metodin käyttäjä esittää joukon kysymyksiä, jotka on muotoiltu testaamaan kohteena olevan henkilön käyttämää logiikkaa ja hänen olettamiaan faktoja. Kysymykset auttavat selvittämään, mitkä ovat kysymysten kohteena olevan henkilön uskomukset jostain asiasta, ja mitä määrittelyjä ja logiikkaa hän käyttää ajattelussaan. Metodia kutsutaan myös kätilöintimenetelmäksi (maieutikos), koska Sokrateen ajattelun mukaan tietämys totuudesta on piilevänä kaikissa ihmisissä, ja kysymysten ja annettujen vastausten kautta kyselijä voi auttaa kysymysten kohteena olevaa "synnyttämään" ajatukset itsestään, ja tällä tavalla opettaa häntä. Sokraattista metodia käyttämällä taitava opettaja voi opettaa oppilaansa ajattelemaan itse. Metodi on ainoa klassinen opetusmenetelmä, jonka tiedetään tuottavan aidosti itsenäisiä ajattelijoita. Metodia käyttäessä on muistettava seuraavat ratkaisevat periaatteet:
- Opettajan ja oppilaan tulee olla samaa mieltä siitä, mikä aihe on käsittelyn kohteena.
- Oppilaan tulee myöntyä siihen, että hän yrittää vastata opettajan esittämiin kysymyksiin.
- Opettajan ja oppilaan tulee myöntyä hyväksymään mikä tahansa oikein perusteltu vastaus. Ajattelun ja ajatuksen perustelun prosessin tulee siis olla faktoja tärkeämpi.
- Opettajan kysymysten tulee paljastaa virheitä oppilaiden ajattelussa tai uskomuksissa. Opettajan tulee siis ajatella nopeammin ja perustella ajatuksensa oikeammin kuin oppilaan, eli olla koko ajan hieman edellä oppilasta, ja näin löytää virheitä oppilaan ajattelussa. Tämän jälkeen opettajan täytyy muotoilla seuraavat kysymykset niin, ettei oppilas voi vastata niihin muuten kuin ajattelemalla oikein. Tämän vuoksi opettajan täytyy tuntea klassiset loogisten virheiden tyypit hyvin.
- Jos opettajan logiikassa tai tiedoissa on virhe, on hyväksyttyä että oppilas huomauttaa virheestä. Yleisesti sokraattiseksi metodiksi voidaan nimittää mitä tahansa dialogia, jossa kaikki argumentit läpikyseenalaistetaan. Sokrates käytti metodia erityisesti aikansa moraalikäsitysten tutkimiseen, hänen havaitsemiaan hyveitä olivat muun muassa hurskaus, viisaus, kohtuullisuus, rohkeus, ja oikeudenmukaisuus. Sokrateen harjoittama tarkastelu haastoi ja kyseenalaisti kyselyn kohteena olleiden omaamat implisiittiset moraaliset uskomukset, ja toi esille puutteellisuuksia ja ristiriitoja heidän uskomuksissaan, ja yleensä johti pulmatilanteisiin. Pulmatilanteiden edessä Sokrates myönsi olevansa tietämätön, mutta väitti kuitenkin tiedostaessaan tietämättömyytensä olevansa viisaampi kuin ne, jotka ovat yhtä tietämättömiä, mutta luulevat tietävänsä — väite, joka ensisilmäyksellä näyttää paradoksaaliselta. Aristoteles antoi Sokrateelle kunnian määrittelyn ja induktion löytämisestä. Hän piti näitä välttämättöminä koko tieteelliselle metodille. Aristoteles oli kuitenkin sitä mieltä, etteivät nämä menetelmät sovi etiikan tutkimiseen.

Filosofia

hypoteesi Sokrateen filosofisten uskomusten yksityiskohtainen esittäminen ei ole helppoa, koska hän ei itse kirjoittanut mitään. Näin tulkinnassa ollaan riippuvaisia Platonin ja Ksenofonin osittain ristiriitaisista selonteoista. Sokrateen todelliset näkemykset ovat olleet suuren filosofisen kiistelyn aiheena, ja erityisesti on kiistelty siitä, missä määrin ne erosivat Platonin omista näkemyksistä. Tätä kutsutaan sokraattiseksi ongelmaksi. Sokrateen ja Platonin näkemysten erottamiseksi on vain vähän konkreettisia todisteita. On mahdotonta sanoa, oliko esimerkiksi ideaoppi Platonin keksintö, vai oliko se jo Sokrateen luoma ajatus. Jotkut väittävät, ettei Sokrateella itsellään edes ollut mitään tiettyä joukkoa näkemyksiä, vaan että hän pyrki ainoastaan tutkimaan asioita ja muiden näkemyksiä. Valtiossa annettujen pitkien selontekojen he katsovat olevan Platonin ajatuksia. Jotkut katsovat, että Sokrateella oli omia teorioita ja uskomuksia, mutta on suuria erimielisyyksiä siitä, mitä nämä näkemykset olisivat olleet, johtuen osittain paitsi vaikeuksista Sokrateen ja Platonin näkemysten erottamisessa, myös vaikeuksista jopa Platonin draamallisten kirjoitusten tulkitsemisessa. Tämä tulee pitää mielessä Sokrateen seuraavassa esitettyjä näkemyksiä luettaessa. Dialogien antaman todistuksen mukaan Sokrateella olisi ollut vain kaksi opettajaa, grammaatikko Prodikos ja Diotima, mantinealainen nainen joka opetti hänelle eroksesta eli rakkaudesta. Useista dialogeista käy ilmi, että hän oli selvästi tietoinen suunnilleen samoihin aikoihin eläneiden Parmenideen ja Anaksagoraan opetuksista. Historialliset lähteet pitävät usein kumpaakin Sokrateen opettajana. Sokrates itse piti opettajanaan myös Apollon-jumalaa, sillä hän katsoi filosofisen tutkimuksensa olevan peräisin jumalilta. Sokrates ajatteli, että luonnon tutkiminen ei kosketa ihmisiä millään tavalla, ja siksi hän keskusteli mieluummin etiikasta. Peruslähtökohtana etiikan tutkimisessa hänellä oli Delfoin oraakkelin kehoitus "tunne itsesi". Monet Sokrateen loistavista oivalluksista ovat peräisin vastaväitteistä, joita hän käytti väittelyissään muiden ateenalaisten kanssa. Vaikka hän ei koskaan ollut väittelyissään keskittynyt ainoastaan yhteen aiheeseen, suurin osa niistä keskittyi sen pohtimiseen, millainen ihminen on hyvä ja millainen hallitusmuoto on paras massojen hallitsemiseen. Sokrates painotti, että "hyve on kaikkein arvokkain omaisuus, totuus on olemassaolon varjojen alla, ja että filosofin tehtävänä on näyttää muille, kuinka vähän he todellisuudessa tietävät".

Tieto

Sokrates totesi usein, että hänen viisautensa perustuu sille faktalle, että "hän tietää, ettei tiedä mitään". Sokrates käytti tätä väitettä viisaudesta perustana moraaliselle opilleen. Hän väitti, että korkein hyvyys koostuu siitä, että sielu on huolestunut moraalisesta totuudesta ja ymmärryksestä, ja että "rikkaus ei tuo hyvyyttä, mutta hyvyys tuo rikkautta ja kaikkia muita siunauksia, sekä yksilölle että valtiolle", ja että "elämä ilman tutkimista (dialogia) ei ole elämisen arvoista". Sokrates opetti myös, että on parempi olla väärinteon kohteena, kuin tehdä itse väärää. Hän opetti myös, että kaikki jonkun henkilön pahat teot voidaan panna hänen tietämättömyytensä piikkiin. Tämä tarkoittaa sitä, että jos joku tekee jotain väärin, hän vain ei tiennyt paremmasta. Sokrates katsoi kuitenkin omistavansa tietoa ainakin yhdestä asiasta, nimittän "rakkauden taiteesta" tai "viisauden rakastamisesta" eli filosofiasta. Sokrateen mielestä rakkaus ei puhtaimmillaan kohdistunut toiseen ihmiseen, vaan viisauteen, tietoon ja hyveeseen. Hän ei koskaan väittänyt olevansa viisas, vain ymmärtävänsä sen tien, joka vaaditaan viisaaksi tulemiseen. On kiisteltyä, uskoiko Sokrates, että ihmisistä voi koskaan tulla todella viisaita niin kuin Apollon ja muut jumalat. Toisaalta hän veti selvän rajan inhimillisen tietämättömyyden ja ideaalin tiedon välille, toisaalta Platonin Pidoissa ja Valtiossa hän esittää metodin viisauteen kohoamiseksi. Ksenofonin Pidoissa Sokrates kuvasi tietonsa ja tekemisensä "parittamisen" taiteena — opettajana hänen tehtävänsä on näyttää ihmisille kuinka ja mistä he voivat saada tietoa, vaikka hän ei itse olekaan se mitä he etsivät. Muun muassa Theaitetoksessa Sokrates kutsuu itseään kätilöksi sanoen, että hän itse on teorioista maho (hedelmätön), mutta että hän voi auttaa muita synnyttämään teorioita itsestään ja päättelemään, ovatko ne minkään arvoisia ja kykeneviä elämään. Merkityksellisesti hän kuitenkin sanoo myös, että kätilöt ovat hedelmättömiä iän vuoksi, ja että naiset jotka eivät ole koskaan synnyttäneet eivät voi olla kätilöitä — todella hedelmättömällä naisella ei olisi kokemusta tai tietoa synnyttämisestä, eikä hän kykenisi erottamaan hyviä lapsia niistä, jotka tulisi hylätä. Kätilöllä tulee siis olla kokemusta ja tietoa siitä, mitä hän tuomitsee.

Hyve

Sokrateen mielestä paras tapa elämän hallitsemiseen on keskittyminen itsensä kehittämiseen omaisuuden keräämisen sijasta. Hän kehoitti muita keskittymään aina enemmän ystävyyteen ja tunteeseen aidosta yhteydestä, koska se oli hänen mielestään paras tapa kasvaa yhdessä kansana. Hän eli itse tämän ohjeen mukaan. Lopulta hän hyväksyi kuolemantuomionsa, vaikka suurin osa ajatteli, että hän yksinkertaisesti jättäisi Ateenan — hän ei kuitenkaan katsonut voivansa paeta ja toimia yhteisönsä tahtoa vastaan. Yleinen keskustelun juonne hänen opettaessaan oppilaitaan oli hänen ajatuksensa hyvästä ihmisestä, ja sen mukaan ihmisen tulisi omata tiettyjä hyveitä, jotka olivat hänen tärkeimpiä ominaisuuksiaan. Tärkeimpiä olivat filosofiset ja älylliset hyveet. Loppujen lopuksi hyve on suhteessa hyvään — hyveellinen on hyvä todellisuudessa, eikä ainoastaan toimi "oikean mielipiteen" mukaisesti, ja näin hyveellisen tulee tuntea muuttumaton hyvä itsessään. Valtiossa Platon esittää jaetun viivan, jatkumon tietämättömyydestä tietoon, jonka päässä on hyvä. Ainoastaan viivan päässä tunnetaan todellinen hyvä ja todellinen tieto sellaisenaan.

Politiikka

Sokrates uskoi, että "ideaalit kuuluvat maailmaan, jonka vain viisaat voivat ymmärtää", josta seuraa, että filosofit ovat ainoat ihmiset jotka ovat soveliaita hallitsemaan muita ihmisiä. Hän vastusti kaikkia hallitusmuotoja, jotka eivät olleet filosofien johtamia tasavaltoja, eikä Platonin kertoman mukaan peitellyt omaa näkemystään tietyistä hallitusmuodoista: hän vastusti demokratiaa, eikä Ateenassa käytössä ollut demokratia ollut poikkeus. Ateenan hallitusmuoto oli kaukana mistään, mitä Sokrates oli tarkoittanut. Sokrateen myöhemmissä elämänvaiheissa hallitusmuoto vaihtui vähän väliä vallankumousten ja vastavallankumousten vuoksi. Demokratia syrjäytettiin tyrannian tieltä muun muassa niin kutsuttujen kolmenkymmenen tyrannin aikana. Tyranneja johti Platonin sukulainen Kritias, joka oli sattunut olemaan jossain vaiheessa myös Sokrateen oppilas. Tyrannia hallitsi noin vuoden, mutta demokratian palattua Sokrates haluttiin vaientaa. Tämä mielipide on kuitenkin usein kiistetty, ja tässäkin asiassa Sokrateen todelliset näkemykset ovat olleet suuren kiistelyn aiheena. Ne, jotka katsovat, ettei Sokrates todellisuudessa uskonut ajatukseen filosofikuninkaista, pitävät vahvimpana argumenttinaan sitä, että Sokrates kieltäytyi toistuvasti astumasta politiikkaan tai osallistumasta hallintoon millään muotoa. Hän sanoi usein, ettei hän voi katsoa muiden asioiden perään tai kertoa muille, kuinka heidän tulisi elää, kun hän ei ymmärtänyt vielä itseäänkään. Filosofi on nimensä mukaisesti ainoastaan viisauden rakastaja, eikä välttämättä varsinaisesti viisas. Sen, että Sokrates hyväksyi kuolemantuomionsa, voidaan katsoa tukevan tätä seikkaa. Voidaan kuitenkin katsoa, että suuri osa demokratian vastaisista opetuksista on peräisin Platonilta, joka ei koskaan päässyt yli siitä vastenmielisyydestä, jota hän tunsi demokratiaa kohtaan sen jälkeen, mitä demokratia teki hänen opettajalleen. Joka tapauksessa on selvää, että Sokrates katsoi, että kolmenkymmenen tyrannin valta oli yhtä epämieluinen ja vastustettava kuin demokratiakin. Kun hänet kutsuttiin tyrannien eteen auttamaan erään toisen ateenalaisen pidättämisessä, Sokrates kieltäytyi ja vältti kuoleman ainoastaan hiuksenhienosti ennen kuin tyrannit lopulta syöstiin vallasta. Hänen toiminnastaan voidaan näin päätellä, että hän katsoi tyrannien vallan olevan vähemmän legitiimi kuin hänet kuolemaan tuominneen senaatin vallan.

Mystiikka

Platonin teoksia lukiessa vaikuttaa siltä, että Sokrates näyttää usein puhuvan asioiden mystisestä puolesta, kuten reinkarnaatiosta ja mysteeriuskonnoista. Tämä laitetaan kuitenkin useimmiten Platonin kuin Sokrateen nimiin. Ajatusta Sokrateen taipuvaisuudesta mystiikkaan ei voida kuitenkaan täysin hylätä, sillä tarkkoja eroja Sokrateen ja Platonin ajatteluiden välillä ei voida tietää. Toisaalta myös Ksenofonin teokset antavat tukea ajatukselle. Filosofisen polun kulminaatio, sellaisena kuin se kuvataan Platonin Pidoissa ja Valtiossa, on "Kauneuden meri", hyvän muodon näkeminen ja kokeminen mystisen ilmestyksen muodossa. Viisauden saavuttaminen on mahdollista ainoastaan tällä tavalla. Pidoissa Sokrates antaa kunnian filosofista polkua koskevasta puheestaan opettajalleen papitar Diotimalle, joka ei ollut edes varma siitä, olisiko Sokrates kykenevä saavuttamaan korkeimmat mysteerit. Menonissa Sokrates viittaa Eleusian mysteereihin ja sanoo Menonille, että tämä ymmärtäisi Sokrateen antamat vastaukset paremmin, jos voisi osallistua initiaatioriitteihin seuraavalla viikolla. Ehkä mielenkiintoisin mystiikkaan liittyvä seikka on Sokrateen riippuvuus omasta daimonistaan, äänestä, joka puhui hänelle aina silloin ja vain silloin, kun hän oli tekemäisillään virheen. Sokrateen mukaan juuri tämä daimon myös esti häntä osallistumasta politiikkaan. Faidroksessa kerrotaan, että Sokrates piti tätä eräänlaisena "jumalallisen hulluuden" muotona, mielisairautena, joka on lahja jumalilta ja joka antaa meille runouden, mystiikan, rakkauden ja jopa itsensä filosofian. Daimonin voidaan vaihtoehtoisesti ajatella olevan sama kuin intuitio. Kreikan kielen sana viittaa kuitenkin nimen omaan henkeen tai johonkin, jota nykyään kutsuttaisiin suojelusenkeliksi. Myös Sokrates vaikuttaa antaneen daimonilleen sellaisia ominaisuuksia kuin persoonallisuus ja ääni. Populaareimmissa teksteissä Sokrateen daimon käännetään usein suomen sanaksi 'omatunto'.

Metafysiikka, kosmologia ja luonnontieteet

Sokrates ei kiinnittänyt juurikaan huomiota metafysiikan tai luonnontieteen kysymyksiin, eikä esittänyt laajoja maailmanselitysteorioita. Hän oli kuitenkin kiinnostunut Jumalan olemassaolosta. Hänen näkemystään voidaan pitää ensimmäisenä teleologisena argumenttina Jumalan olemassaolon puolesta. Hänen mukaansa kaiken tarkoituksenmukaisen täytyy olla älyllisen olennon työtä. Kaikkien hänen jälkeensä esitettyjen teleologisten todistusten voidaan katsoa perustuvan tavalla tai toisella samaan ajatukseen. Sokrates oli vakuuttunut sielun kuolemattomuudesta.

Dialogit

teleologisena argumenttina Sokrates itse ei jättänyt jälkeensä kirjoituksia, joten hänen opetuksensa varsinainen sisältö on väittelyjen alainen. Sokrateen dialogit on sarja dialogeja, jotka on kirjoittanut Platon. Niissä dialogi käydään aina Sokrateen ja jonkun samaan aikaan eläneen henkilön välillä. Platonin esittämiä ajatuksia ei ole varsinaisesti pantu kenenkään henkilön suuhun, mutta ne tulevat esille sokraattisen metodin välityksellä, Sokrateen opastuksella. Sokrates kuitenkin hallitsi useimpia dialogeja, ja toi asiansa yleensä esille jollakin kolmesta tavasta: kyselemällä, argumentoimalla tai esittämällä myyttejä. Platonin filosofisessa järjestelmässä oppiminen on osa muistamisprosessia. Sielu, ennen ruumiillista lihaksitulemistaan, on ollut ideoiden maailmassa (tai taivaassa). Siellä se on nähnyt asiat täydellisinä, sellaisina kuin niiden tulisi olla, eli ideaaleina, eikä valjuina varjoina tai kopiona joita voidaan havaita maan päällä. Kysymysten avulla sielu saadaan muistamaan ideat puhtaimmassa muodossaan, synnyttäen näin viisautta. Suurimmassa osassa dialogeja Sokrates esitetään käyttämässä kehittämäänsä sokraattista metodia ainakin jossain määrin, mutta täydellisimmin se tapahtuu dialogissa Euthyfron. Tässä dialogissa Sokrates ja Euthyfron käyvät läpi useita kierroksia Sokrateen kysymyksen "mitä on hurskaus?" ympärillä. Kuva Sokrateen hahmosta on välittynyt jälkimaailmalle ennen kaikkea Platonin kirjoituksista, ja juuri nämä kirjoitukset ovat saaneet aikaan Sokrateen suuren jälkimaineen. Nykyään useimmat tutkijat ovat sitä mieltä, että vaikka Platonin antama kuva onkin osittain romantisoitu, se on kuitenkin myös luotettavin, sillä Platon kykeni selvästikin parhaiten seuraamaan Sokrateen ajatuksenjuoksua ja ymmärtämään tämän filosofiaa. Esimerkiksi Ksenofonilla ei ollut vastaavia taipumuksia filosofiaan.

Seuraajat ja vaikutus

teleologisena argumenttina.]] teleologisena argumenttina

Sokraatikot

Sokrateella oli lukuisia oppilaita, mutta hän ei itse perustanut mitään omaa koulukuntaa. Sen sijaan hänen oppilaidensa perustamista oppisuunnista kehittyivät myöhemmin lähes kaikki kreikkalaisen filosofian suurimmat koulukunnat. Sokrateen tunnetuimmat seuraajat olivat Platon, Ksenofon ja Antisthenes. Näiden lisäksi Sokrateen oppilaita ja muita sokraatikkoja olivat:
- Aiskhines
- Aristippos
- Faidon
- Eukleides
- Stilpon
- Kriton
- Simon
- Glaukon
- Simmias
- Kebes
- Menedemos Tärkeimmät sokraattisista koulukunnista olivat Antistheneen perustama kyyninen koulukunta, Aristippoksen perustama kyreneläinen koulukunta ja Eukleideen perustama megaralainen koulukunta. Tämän lisäksi Faidon perusti elisläisen koulukunnan, josta ei kuitenkaan ole säilynyt kovinkaan paljon tietoja. Sokraattiset koulukunnat jatkoivat Sokrateen aloittamaa hyveen etsintää, mutta päätyivät osittain hyvin erilaisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi kyynikoiden mielestä olemassaolon perimmäinen tarkoitus oli juuri hyve, ei nautinto — kyreneläisten mielestä taas nautinto oli kaikkein suurin hyvä ja nimenomaan ruumiillisessa muodossa. Sokraattiset koulukunnat olivatkin osittain toisilleen vihamielisiä. Samoin lähes kaikki myöhemmän antiikin ajan toisilleen vihamieliset koulukunnat, kuten stoalaiset ja epikurolaiset, katsoivat monesti olevansa Sokrateen ainoita oikeita seuraajia. Stoalaisuus kehittyi kyynisyyden pohjalle, ja kyreneläinen koulukunta puolestaan muodosti sillan Sokrateen ja epikurolaisuuden välille.

Vaikutus

Merkittävin Sokrateen seuraaja oli tunnetusti Platon, josta tuli opettajaansakin kuuluisampi filosofi. Hänen Akatemiaansa ei kuitenkaan lasketa varsinaiseksi sokraattiseksi kouluksi, vaikka Sokrates olikin Platonin ihailema ja tämän dialogien päähenkilö, ja vaikka platonilaisen filosofian perusteet tulevatkin Sokrateelta. Platonin kautta Sokrateen opetukset vaikuttivat myös Aristoteleeseen, joka itse syntyi vasta viisitoista vuotta Sokrateen kuoleman jälkeen. Platon ja Aristoteles perivät Sokrateelta muun muassa dialektisen lähestymistavan, sekä sofistiikan ja eristiikan vastustamisen. Aristoteles antoi Sokrateelle kunnian ennen kaikkea induktiivisten argumenttien ja yleisten määritelmien kehittämisestä, koska kummatkin ovat keskeisiä tieteellisiä lähtökohtia (Metafysiikka XIII.4). Aikojen kuluessa Sokrateesta on tullut yksi filosofian suurimmista ikoneista ja eräänlainen filosofin arkkityyppi. Sokrateen mieltäminen ihannefilosofiksi heijastuu myös tapaan käyttää häntä esimerkkihenkilönä filosofisissa argumenteissa. Tämä on peräisin Aristoteleeltä, joka tunnetusti käytti Sokratesta muun muassa logiikan havainnoillistamisessa, esimerkiksi tyyliin: "Väitteistä Sokrates sairastaa ja Sokrates ei sairasta hänen itsensä ollessa olemassa selvästi toinen on tosi tai epätosi, ja kun häntä ei ole samoin: sairastaminen on näet epätotta kun Sokratesta ei ole, ja se että hän ei sairasta on totta" (Kategoriat 10). Myöhemmin Sokrateen nimeä on käytetty lukemattomissa yhteyksissä Euroopan Unionin koulutusohjelmasta Leonard Bernsteinin kirjoittamaan serenaadiin. Hänen hahmonsa ja kohtalonsa on inspiroinut lukemattomia romaani- ja näytelmäkirjailijoita sekä taiteilijoita, esimerkkeinä Rafaelin Ateenan koulu ja Davidin Sokrateen kuolema. Sokrates inspiroi myös Yhdysvaltain perustajaisiä, kuten Thomas Jeffersonia ja Benjamin Franklinia. Franklin sanoi nöyryyden olevan Jeesuksen ja Sokrateen jäljittelyä. Englantilaiset romanttisen ajan runoilijat näkivät Sokrateen samalla tavalla moraalisen käyttäytymisen mallina ja korostivat vertailukohtia Jeesukseen. Percy Bysshe Shelley kutsui Sokratesta "Kreikan Jeesukseksi Kristukseksi" (Epipsykhidion). Varhaiskristillisinä aikoina Sokrateen hyveitä pidetiin kuitenkin samanlaisina "loistavina paheina" kuin muidenkin hänen aikalaistensa hyveitä, ja niinpä kristilliset apologistit kielsivät joidenkin esittämän näkemyksen, että Sokrates olisi ollut kristillisten pyhimysten veroinen.

Aiheesta muualla

Diogenes Laertios, Merkittävien filosofien elämät ja opit:
- [http://classicpersuasion.org/pw/diogenes/dlsocrates.htm Sokrateen elämäkerta (englanniksi)]
- [http://www.mikrosapoplous.gr/dl/dl02.html#sokratis Sokrateen elämäkerta (kreikaksi)] Ensyklopedia-artikkeleita:
- [http://www.newadvent.org/cathen/14119a.htm Catholic Encyclopedia: Socrates]
- [http://plato.stanford.edu/entries/socrates/ Stanford Encyclopedia of Philosophy: Socrates] Muuta:
- [http://www.valt.helsinki.fi/kfil/peda-fil/paperit/r1.htm Kaija Haataja, Jere Rytkönen: Sokraattinen metodi.]
- [http://www.netn.fi/297/netn_297_kuus.html Martti-Tapio Kuuskoski: Sokrateen viimeinen vitsi. Niin&näin — filosofinen aikakauslehti 2/1997.]

Lähteitä / Kirjallisuutta

- Aristoteles: Metafysiikka, I.6 ja XIII.4
- Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka, VI.13
- Cicero: Ad Atticum, XIV, 9, I.
- Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit. Kustannusosakeyhtiö Summa, Helsinki 2003.
- Ksenofon: Muistelmia ja Sokrateen puolustuspuhe. Teoksessa Sokrates. Helsinki, 1960.
- Giannantoni, G.: Socratis et Socraticorum Reliquiae. 4 vols, Elenchos 18, Napoli, 1983-1990.
- Henrikson, Alf: Antiikin tarinoita 1-2. WS Bookwell Oy, Juva 2004.
- Korkman, Petteri; Yrjönsuuri, Mikko: Filosofian historian kehityslinjoja. Gaudeamus, Tampere 1999.
- Platon: Apologia, Kriton ja Euthyfron. Teoksessa Teokset 1. Toinen painos. Helsinki: Otava, 1999.
- Platon: Faidon ja Theaitetos. Teoksessa Teokset 3. Toinen painos. Helsinki: Otava, 1999.
- Saarinen, Esa: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. WS Bookwell Oy, Juva 2005.

Katso myös

Luokka:Kreikkalaiset filosofit ms:Socrates ko:소크라테스 ja:ソクラテス

Analyyttinen filosofia

Analyyttinen filosofia on länsimaisen filosofian yleisin suuntaus. Siitä on käytetty myös nimeä Anglo-saksinen filosofia, vaikka toisaalta monet sen edustajista ovat Manner-Euroopasta. Yliopistokentässä sen dominoivuus on selkeintä anglo-saksisissa maissa. Analyyttinen filosofia on sateenvarjotermi, joka kattaa monia erilaisia näkemyksiä. Analyyttisen filosofian tunnusmerkkinä on eksakti argumentaatio. Analyyttisen filosofian osa-alueita olivat looginen positivismi, looginen empirismi, looginen atomismi, loogisismi ja tavallinen kielifilosofia. Yhteistä niille on analyyttinen metodi, joka painottaa selkeätä, yksinkertaista lähestymistapaa argumentoinnissa ja todisteissa sekä yksityiskohtien noteraamista. Sen perusidea on purkaa auki filosofisia ongelmia ja tutkia niitä analyyttisesti ja rankan loogisesti. Analyyttista filosofiaa sitoo yhteen myös perinne, joka alkoi Gottlob Fregen logiikan, kielifilosofian ja semantiikan tutkimuksista.

Analyyttisen filosofian edustajia

- Bertrand Russell
- G.E. Moore
- Ludwig Wittgenstein
- Kurt Gödel
- Karl Popper
- Alfred Tarski

Analyyttisen filosofian merkkiteoksia

- Ludwig Wittgenstein: Tractatus logico-philosophicus
- Bertrand Russell: Principles of mathematics
- Alfred North Whitehead, Bertrand Russell: Principia mathematica Luokka:Filosofian koulukunnat ja:分析哲学

Mannermainen filosofia

Mannermainen filosofia on yleinen nimitys useille nykyfilosofian perinteille, jotka ovat alun perin saaneet alkunsa mannermaisesta Euroopasta, vastakohtana anglo-amerikkalaiseen analyyttiseen filosofiaan. Mannermaiseen filosofiaan kuuluvat fenomenologia, eksistentialismi, jälkistrukturalismi ja postmodernismi, dekonstruktio, ranskalainen feminismi, kriittinen teoria kuten Frankfurtin koulukunta sen esittää, psykoanalyysi, Friedrich Nietzschen työt ja joskus myös suuri osa marxismista ja marxilaisesta filosofiasta (vaikka marxilaisuus usein luetaankin omaksi, kolmanneksi osa-alueekseen nykyfilosofiassa). Erotus mannermaiseen ja analyyttiseen filosofiaan syntyi 1900-luvun alkupuolella. Kahden perinteen erkaantumisen voidaan nähdä alkaneen Immanuel Kantin jälkeläisistä. Heistä etenkin Hegel, Schopenhauer ja Nietzsche kehittivät filosofiaansa loogisesta positivismista paljolti eroavaan suuntaan. 1900-luvun ensimmäisen puoliskon filosofia keskittyi pitkälti Saksaan, joka kehittyi eurooppalaisen filosofian keskukseksi. Vasta Hitlerin ja natsismin valtaannousu sai pitkälle vasemmistolaisen ja juutalaisen filosofien keskittymän karkoittumaan. Jotkut, kuten Frankfurtin koulukunta hakivat turvaa ulkomailta, etenkin Yhdysvalloista. Pienempi osa filosofeista, kuten Martin Heidegger, jäivät Saksaan, lähinnä natsiyhteyksiensä takia. Sodan jälkeen heidät ja heidän ajatuksensa tuomittiin natsien tavoin, ja esimerkiksi Heideggeria kiellettiin opettamasta. Toisen maailmansodan jälkeen Ranskassa nousi valtava kiinostus aikaisempaan saksalaiseen filosofiaan. Ranskan kommunistisen puolueen valtaannousu nosti vasemmistolaisuuden vallitsevaksi kehityssuunnksi maan politiikassa ja julkisessa keskustelussa, joka puolestaan johti Hegelin ja Marxin ajatusten tutkimukseen jopa konservatiivisissa Ranskan yliopistoissa, joissa heitä ei aikaisemmin oltu otettu huomioon.

Mannermaisia filosofeja

- Louis Althusser
- Giorgio Agamben
- Alain Badiou
- Roland Barthes
- Jean Baudrillard
- Isaiah Berlin
- Maurice Blanchot
- Pierre Bourdieu
- Hélène Cixous
- Guy Debord
- Gilles Deleuze
- Jacques Derrida
- Michel Foucault
- Hans-Georg Gadamer
- Rene Girard
- Jürgen Habermas
- Werner Hamacher
- Julia Kristeva
- Philippe Lacoue-Labarthe
- Henri Lefebvre
- Claude Lévi-Strauss
- Emmanuel Levinas
- Jean-François Lyotard
- Paul de Man
- Jean-Luc Nancy
- Antonio Negri
- Paul Ricoeur
- Michel Serres
- Gianni Vattimo
- Paul Virilio
- Slavoj Zizek luokka: filosofian koulukunnat

Moraali

Moraali eli siveys on yhteisöä hyödyttävä tai yhteisön hyväksymä tapojen säännöstö. Moraali-sana tulee latinankielisestä morales-sanasta, joka tarkoittaa tapaa. Etiikka eli moraaliajattelu tutkii erilaisia käsityksiä siitä, mitä on moraalinen hyvä ja paha. Metaetiikka puolestaan tutkii moraalisten määreiden pohjaa ja sitä, mitä voidaan pitää pätevänä moraalikäsityksenä.

Moraalin lajitteluja

Moraalinen yhdentekevyys

Eettiset teoriat usein keskittyvät määrittelemään moraalisesti hyviä sekä pahoja tekoja. Väliin jää kuitenkin lähes aina harmaa alue, joka on moraalisesti yhdentekevä. Vaikka ajattelisi kuinka teoreettisella pohjalla, kaikkia tekojamme ei kuitenkaan kannata mitata moraalisesti. Jos vielä otetaan vähänkään pragmaattisempi lähestymistapa, havaitaan pian, ettei se olisi edes mahdollista.

Yksityinen ja julkinen moraali

Ihmiset kohtelevat perheenjäseniään eri tavoin kuin ventovieraita, ja toisaalta ihmiset tahtovat ehkä tehdä tietynlaisia moraalisia valintoja henkilökohtaisessa elämässään, vaikkeivät kuitenkaan tahdo valintojen olevan universaaleja lakeja. On siis selkeästi erotettavissa julkinen moraali ja yksityinen moraali. Näistä jälkimmäinen kuitenkin on se, josta useimmiten puhutaan.

Objektiivisuus, subjektiivisuus ja universaalisuus

Suomalainen Edward Westermarck määritteli oman perustansa moraalille. Hänen mukaansa moraali on subjektiivista ja perustuu intuitioon. Kun joku sanoo tietyn teon olevan moraalisesti väärin, se vain herättää hänessä tunteen, ettei teko ole oikein. Yhtä lailla joku saattaa sanoa veden olevan kylmää, koska hän tuntee veden aiheuttavan kylmiä tuntemuksia varpaissaan. Moraali on siis täysin subjektiivista ja henkilökohtaista. Sven Krohn puolestaan on argumentoinut, että moraalinen laki ja sen perusta on objektiivinen, mutta henkilön suhde siihen määräytyy hänen maailmankatsomuksensa perusteella. Aikoinaan esimerkiksi Fidziläiset pitivät oikeutettuna surmata vanhempansa tietyssä iässä. Krohnin mukaan tämä johtui vain siitä, että Fidziläiset uskoivat parempaan kuolemanjälkeiseen elämään. Hänen mukaansa eri yhteisöjen moraalit ovat itse asiassa kaikki samaa universaalia moraalia, katseltuna vain erilaisten lasien läpi. Jos eri yhteisöjen maailmankatsomuksellisista seikoista päästäisiin eroon, kaikki ihmiset tunnustaisivat samaa moraalia. Humanismistä on lähtenyt vastakkainasettelua lieventävä näkökulma universalismista, jonka mukaan moraalikäsitykset ovat kulttuurisidonnaisia eikä mitään absoluuttista totuutta ole, mutta erilaisista moraalikäsityksistä on löydettävissä "suurin yhteinen nimittäjä", johon kaikkien voidaan odottaa suostuvan. Tällaista moraalin minimitasoa edustavat esimerkiksi ihmisoikeuksien julistus ja kansainvälinen rikostuomioistuin.

Moraali kulttuurievoluution tuloksena

Syntyselitys moraalille on, että se on kulttuurillisen evoluution synnyttämä säännöstö, joka on auttanut yhteisöä menestymään. Siinä missä biologinen evoluutio on muokannut yhteisön jäsenten geenejä, on kultuurillinen evoluutio ei-geeniperäinen evoluution laji, jonka yhteisön jäsenet ovat siirtäneet opetuksina ja perintönä eteenpäin. Spartalaiseen moraaliin kuului aikanaan heikompien vauvojen jättäminen kallioisiin rotkoihin kuolemaan. Heidän yhteisönsä kukoistikin kohtalaisen pitkään, jääden kuitenkin evoluution myötä humaanimpien kulttuurien jalkoihin. Nykysuomalaiset pitävätkin tuollaista moraalikäsitystä jo intuitiivisesti täysin omansa vastakohtana. Evolutiivisen moraalin irvikuva on nk. sosiaalidarwinismi, jota ei nykyisen metaetiikan varjolla voida pitää kovin vakavastiotettavana teoriana. Se syyllistyy useimmiten nk. naturalistiseen virhepäätelmään. Simpansseillakin on havaittu kulttuureja. Tietyillä alueilla simpanssit käyttävät kiveä pähkinän särkemiseen, tietyillä puuta. Käytännössä tämäkin on osa moraalia. Tosiasiassa suurin osa varsinkin suunnitelluista ja järkeillyistä moraaliteorioista painottaa humanistista moraalia, joka koskettaa vain ihmisiä. Toisaalta Immanuel Kantin kuuluisa kategorinen imperatiivi painottaa moraalisen velvollisuuden koskevan kaikkia järjellisiä olentoja. Kuten biologisessa evoluutiossakin, myös kulttuurillisen evoluution tuotoksessa, moraalissa, on turhia jäänteitä. Vielä nykyisinkin vallitseva seksuaalisuuden näkeminen moraalisesti pahana asiana on varmasti nykykulttuurissa pikemminkin haitallista kuin hyödyllistä. Jotkut moraaliteoreetikot pitävätkin moraalin laajentumista turhille ja haitallisille alueille käyttäytymisenä, johon vain luonnossa hyvin toimeentulevilla on varaa. Vasta siinä vaiheessa, kun apinoilla alkoi ruoan etsimisen lisäksi olla aikaa maalailla luolamaalauksia, alkoi syntymään tapoja ja kulttuuria, joka ei liittynyt tiukasti eloonjäämiseen. Myöhemmin, viktoriaanisen aikakauden myötä ihmisillä oli varaa jopa kieltää lajin selviytymisen kannalta kaikista tärkein käyttäytyminen, seksuaalisuus. Perustelu kulttuurievolutiivisen moraalin säilyttämiselle on se, että kyseessä on niin valtavan pitkän kehityksen aikaansaama moraalinen säännöstö, että olisi ylimielistä keneltäkään kuvitella kykenevänsä suunnittelemaan paremman säännöstön. Sosiaalisten suhteiden verkosto ja yhteiskunta on niin monimutkainen kokonaisuus, että on täysin mahdotonta edes ymmärtää sitä saatikka rakentaa parempaa.

Sitaatteja

:"Hyvä on hyvää, siinä kaikki!" ::-- G.E. Moore

Katso myös

- Etiikka
- Metaetiikka
- Oikeusfilosofia Luokka:Etiikka ja:道徳

Arvoteoria

Arvoteoria on filosofian osa-alue, joka tutkii arvoja. Ongelmana on ensinnäkin määritellä arvo eli vastata kysymykseen, mitä arvot ovat. Arvoteorian keskeisenä suurena kysymyksenä on, ovatko arvot subjektiivisia vai objektiivisia. Subjektiivisen arvoteorian mukaan arvot ovat vain arvottajien päässä olevia mielipiteitä, eikä arvoja koskevia kiistoja voida samalla tavalla objektiivisiin seikkoihin viitaten ratkaista, kuin esimerkiksi kiistaa siitä, kiertääkö maa aurinkoa vai toisin päin. Näin ollen kiistat perimmäisistä eettisistä periaatteista olisivat luonteeltaan samanlaisia kuin kiistat vaikkapa eri jäätelölaatujen paremmuudesta - eli makuasioita, joiden ratkaisemiselle ei ole kriteeriä. Arvo-objektivismin mukaan taas arvot ovat objektiivisesti olemassa siten kuin metsän kivet ja kannotkin. Arvo-objektivismin ongelmana on, että on osoittautunut hankalaksi kuvata, millä tavoin arvot ovat viime kädessä olemassa muuten kuin jonkinlaisina mielipiteinä tai tuntemuksina ihmisten ajatuksissa. Ehkä uskonnollisessa maailmankuvassa voidaan ajatella, että Jumala on luonut tietyt oikeat arvot osaksi maailmaa. Toisaalta uskonnonkin puitteissa voi olla mahdollista sanoa, että Jumalan kannattamat arvot ovat "vain" Jumalan mielipiteitä. Arvo-objektivismia hyvin lähellä ja osin samaa asiaa tarkoittava näkemys on eettinen objektivismi, jolla viitataan laajemmin eettisten väittämien objektiivisuuteen. Vastakkainen oppi arvo-objektivismille on moraalirelativismi. luokka: etiikka

Moraalinen onni

Moraalinen onni on yksi etiikan tärkeistä ja pulmallisista kysymyksistä. Se liittyy läheisesti vapaan tahdon ongelmaan. Moraalinen onni tarkoittaa sitä, että ihmiset tekevät enemmän tai vähemmän pahaa johtuen heistä riippumattomista seikoista. Tästä herää esimerkiksi kysymys, että onko oikein rankaista ihmistä, jos hänen pahat tekonsa juontuvat hänestä itsestään riippumattomista seikoista. Moraalisen onnen ongelma pätee, vaikka hyväksyisimme ajatuksen vapaasta tahdosta.

Esimerkkejä moraalisesta onnesta

Esimerkiksi jos Kalle kohtaa kotimatkallaan koulukiusatun Pekan ja potkaisee tätä, hän tulee tehneeksi enemmän pahaa, kuin siinä tapauksessa, että hän ei kohtaisi Pekkaa lainkaan. Pekan kohtaaminen on Kallesta riippumaton seikka, joten voidaan sanoa, että on ikään kuin onnesta kiinni, kuinka paljon pahaa Kalle tulee tekemään kotimatkallaan. Kouriintuntuvampi esimerkki olisi, että natsiupseeri voidaan määrätä joko normaaleihin sotatehtäviin tai sitten osallistumaan holokaustin täytäntöönpanoon. Mikäli natsiupseeri saa käskyn mennä normaaleihin sotatoimiin, hän ei välttämättä syyllisty sen pahempiin tekoihin, kuin vastapuolen upseerit. Jos hänet taas määrätään suorittamaan holokaustia, hän tulee tehneeksi erittäin pahoiksi katsottuja tekoja (kenties sosiaalisen paineen tai auktoriteettiuskon alaisena). Vielä hätkähdyttävämpi esimerkki voisi olla, että jos vauva adoptoidaan hyvään perheeseen, hänestä kasvaa tasapainoinen ja hyväntahtoinen ihminen. Toisaalta, jos sama vauva adoptoidaan perheeseen, jossa häntä kohdellaan erittäin huonosti, hänestä voi tulla vaikka sarjamurhaaja.

Moraalisen onnen seuraukset

Näissä esimerkeissä ihmisen moraaliset ansiot näyttävät juontuvan heistä itsestään riippumattomista seikoista. Kaikki esimerkit ovat mahdollisia tosielämässä. Mitä moraalinen onni siis tarkoittaa eettisen ajattelun kannalta? Monet ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että ihmisen hyvyyttä tai pahuutta ei tulisi arvioida hänen reaalisesti tekemiensä tekojen mukaan, vaan ennemminkin ihmisessä olevien taipumusten mukaan. Tässä on se ongelma, että ihmisten teot ja taipumukset ovat vuorovaikutussuhteessa keskenään. Lisäksi, koska taipumukset pahaan ja hyvään juontuvat jo varhaislapsuudesta, näyttää ihmisten pahuuden ja hyvyyden arvioiminen käytännössä muuttuvan mahdottomaksi tehtäväksi. Tästä on enää pieni matka siihen toteamukseen, että ihmiset ovat pitkälle olosuhteidensa vankeja, ja yleensä heidän arvioiminen tulisi lopettaa. Toiset ovat pitäneet kiinni siitä näkemyksestä, että ihmisten hyvyyttä tai pahuutta tulisi punnita heidän reaalisesti tekemien tekojensa suhteen. Tällöin moraalisen onnen ongelma näyttäisi kuitenkin implikoivan, että ihmisten hyvyys tai pahuus voi olla osaksi tai jopa enimmäkseen heistä itsestään riippumatonta. Tämäkin vastaus näyttäisi siis vievän paljolti pohjaa rankaisemisen ajatukselta. Rankaisemista ja moraalista arvostelua voidaan toki pitää esimerkiksi välttämättöminä asioina niiden sosiaalisten funktioidensa takia.

Moraalinen onni ja uskonto

Moraalisen onnen ongelma näyttäisi olevan vakava uskontojen kannalta, koska se näyttäisi romuttavan idean siitä, että ihmiset voivat vapaasti valita hyvän tai pahan ja saavat sitten tämän seurauksena joko siunausta tai hirveän rangaistuksen Jumalalta tai joltain muulta taholta. Uskova voi vastata tähän, että Jumala koettelee kaikkia ihmisiä samalla tavalla, mutta tähän väitteeseen ei ole välttämättä helppoa uskoa. Onhan selvää, että esimerkiksi hyvään tai pahaan kotiin syntyminen on yksilöstä riippumaton teko, ja että tilastollisesti huonoissa olosuhteissa kasvaneet ihmiset tekevät selvästi enemmän rikoksia kuin hyvien kotien lapset. Samoin moraalisen onnen ongelmaa voidaan soveltaa siihen kysymykseen, että vaikuttavatko ihmisen ratkaisuun uskoa tai olla uskomatta jumalaan hänestä itsestään riippumattomat tekijät. Suomen Kirkon tilastojen mukaan esimerkiksi naiset ja vanhukset tunnustavat uskoa miehiä ja nuoria useammin. luokka: etiikka

Moraalinen absolutismi

Moraalinen absolutismi on arvo-opin eli aksiologian näkemys, jonka mukaan arvot ovat ehdottomia, muuttumattomia, ikuisia ja riippumattomia inhimillisistä olosuhteista. Päinvastoin kuin eettinen relativismi eettinen absolutismi hyväksyy ikuisten eettisten arvojen todellisuuden. Esimerkki eettisestä absolutismista on Platonin ajattelu, jonka mukaan hyvän idea on arvojen pohja. Myös Immanuel Kantin kategoriset imperatiivit edustavat absolutismia.

Eettinen intuitionismi

Eettinen intuitionismi eli eettinen epänaturalismi katsoo, että tietyt teot voidaan tietää oikeiksi tai vääriksi intuitiolla pohtimatta seurausten arvoa. Nykyisen eettisen intuitionismin mukaan kaikki eettiset näkemykset perustuvat intuitioon, erityisesti käsitykset oikeasta, pakollisesta, hyvästä ja tekojen tai kohteiden arvosta. Intuitionistit katsovat, ettei arvoja ja normeja voi tieteellisesti todistaa, mutta he silti pitävät niitä objektiivisina. Eettisen intuitionismin suurin ongelma on sen väite, jonka mukaan moraalinen hyvä ei kausaalisesti ole sidoksissa empiirisiin ominaisuuksiin. G.E. Mooren klassikkoteoksessa Principia ethica intuitionismin isä Moore tulee johtopäätökseen, jonka mukaan eettisillä arvoilla on kuitenkin jonkilainen yhteys empiirisiin ominaisuuksiin. Jos henkilö näkee kaksi samanlaista vääränä pidettyä tekoa, joiden empiirisesti mitattavat ominaisuudet N¹...N^X korreloivat täysin moraalisen hyvän M¹ kanssa eli niiden välillä on supervenienssi, kuinka moraalinen hyvä olisi naturalistisista ominaisuuksista irtonainen? Luokka:Etiikka

Libertarismi

Libertarismi on poliittinen liike ja aate, joka kannattaa henkilökohtaista ja taloudellista yksilönvapautta. Libertarismin mukaan jokaisella pitäisi olla oikeus tehdä kehollaan ja omaisuudellaan mitä haluaa, kunhan ei niin tehdessään riko muiden vastaavaa oikeutta. Libertarismin yhden suppean määritelmän mukaan libertarismi on vapauden pitämistä tärkeimpänä arvona, mutta yleensä libertarismiin katsotaan kuuluvan myös suuntia, jotka pitävät muita arvoja tärkeimpinä. Libertarismi tunnetaan myös nimillä libertarianismi, markkinaliberalismi, yksilöliberalismi tai oikeistoliberalismi. Aatteen kannattajia eli libertaareja kutsutaan usein myös termeillä libertaristi, libertariaani tai libertarianisti. Aatteen anarkokapitalistista siipeä ei pidä sekoittaa samantapaisella nimellä kulkevaan vasemmistolaiseen anarkismin muotoon. Libertarismi viittaa myös joskus indeterminismiin, aiempaan filosofiseen koulukuntaan joka edusti tahdonvapautta, vastakohtana determinismille.

Libertaari yhteiskuntafilosofia

Libertarismi juontaa juurensa klassisesta liberalismista ja osittain individuaalianarkismista. Se korostaa yksilönvapautta, omaisuusinstituution merkitystä ja vapaiden markkinoiden paremmuutta keskitettyihin talousmalleihin nähden. Vapaus määritellään klassiseen liberaaliin tapaan negatiivisesti eli perusoikeudeksi päättää omista asioista ilman että muut puuttuvat päätöksiin. Monet libertaarit katsovat, että ihmisellä on kolme perusoikeutta: ruumiillinen koskemattomuus, omistusoikeus ja sopimusvapaus. Ne tulkitaan libertarismissa tiukasti ja suoraviivaisesti: yksilön päätösvalta omaan itseensä ja omaisuuteensa on täydellisen itsenäinen niin kauan kuin toisten yhtäläisiä oikeuksia ei rikota. Libertaarin yhteiskunnan laillinen rakenne perustuu toisaalta koskemattomuuden ja omaisuusinstituution takaamaan itsehallintaan, toisaalta vapaaehtoisten sopimussuhteiden verkkoihin jotka mahdollistavat vaihdon ja sitouttavat yksilöt kussakin tilanteessa tarvittaviin pelisääntöihin. Eräiden libertaarien mukaan oma ruumis on yksilön omaisuutta. Sopimusvapautta voidaan pitää myös omistusoikeuden osana. Libertarismi on näin individualistinen aate. Se korostaa yksilön itseisarvoa, ihmisten erillisyyttä toisistaan ja inhimillistä monimuotoisuutta. Yksilöillä katsotaan olevan peruuttamattomia, toisten mielipiteistä riippumattomia perusoikeuksia, ja heitä pidetään ensisijaisena poliittisena yksikkönä. Libertarismissa yhteiskunnan ja valtion asema pitää erikseen oikeuttaa yksilöiden oikeuksista ja valinnoista lähtien. Yhteiskunta on siinä vain joukko yksilöitä, jotka ovat päättäneet vapaaehtoisesti lähteä yhteistoimintaan toistensa kanssa. Tämän takia libertarismissa yhteiskunnalla ei ole oikeutta määräillä yksilöä. Vastaavasti libertaarilla yhteiskunnalla ei ole suuria yhteisiä päämääriä jotka ajavat yksilöiden halujen edelle, sen tehtävänä ei ole kasvattaa ihmisistä tietynlaisia eikä sen ole tarkoitus kehittyä mihinkään ennaltamäärättyyn suuntaan. Päinvastoin, yhteiskunnan tehtävänä on palvella yksityistä päätösvaltaa ja kehitystä. Yhteiskunnan kuva määräytyy libertarismissa siitä mitä yksilöt kulloinkin sattuvat haluamaan. Aatteen individualismista seuraa myös, että yksilöä ei voida pakottaa elämään enemmistön toiveiden mukaan. Päinvastoin, lain ja politiikan ainoana tehtävänä on libertaarien mielestä tarjota yksilöille ympäristö, jossa he voivat rauhanomaisesti saattaa erilliset, usein ristiriitaiset toiveensa linjaan keskenään. Aatteen yhteiskuntaihanne on hyvin moniarvoinen ja pohjaa yksityiselle neuvottelulle, yhteisöllisen määräilyn tai kaikkia koskevan yhteisen sopimisen sijaan. Libertarismissa laki käsitetään minimaaliseksi reunaehdoksi rauhanomaisen yhteiskunnan synnylle. Lain tarkoituksena ei tässä ole ohjata ihmisten elämää yksityiskohtaisesti—edes hyvään tai moraaliseen suuntaan—vaan mahdollistaa se että ihmiset luovat omat merkityksensä, ratkaisunsa, naapurisuhteensa ja taloudelliset instituutionsa, nojaamatta väkivaltaan. Laki takaa ainoastaan sen, että järkevistä valinnoista saa kerättyä niiden täyden hyödyn eivätkä toiset pysty maksattamaan typeriä valintojaan sinulla. Tällöin kaikilla on mahdollisimman hyvä kannustin tehdä järkeviä valintoja ja sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan. Libertaari laki säätelee yhteiskunnan laajempaa toimintaa vain epäsuorasti. Se saattaa yksilön ja yhteisön edut linjaan, mutta se ei ota kantaa yhteiskunnallisen prosessin lopputuloksiin. Oikeutta omaisuuteen pidetään libertarismissa keskeisenä, koska kaikkien muiden vapauksien toteutuminen riippuu yksilön kyvystä hallita tiettyjä aineellisia voimavaroja, ja koska resurssien järkevä käyttö on yksi suurimmista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Libertaarit väittävät, että yksityisomaisuus ja vapaa markkinatalous luovat voimakkaan kannustimen voimavarojen tehokkaaseen käyttöön, tekniikan kehitykseen ja tasa-arvoiseen, hyväksi havaittuihin sääntöihin perustuvaan kaupankäyntiin. Osa libertaareista pyrkii jopa johtamaan kaikki vapaudet omaisuuden käsitteestä. Poliittinen päätöksenteko taas on libertaristisesta näkökulmasta väkivaltaista, koska lakia ylläpidetään väkivallan uhalla. Libertaristit katsovat, että väkivaltaa saa käyttää vain lisäväkivallan estämiseen, eli vapausoikeuksien ylläpitoon tai itsepuolustukseen. Nykyään valtaosa laista sääntelee asioista joilla ei ole mitään tekemistä yksilön harjoittaman väkivallan kanssa. Niinpä libertarismi on nykyään tietyssä mielessä politiikan vastainen aate. Se pyrkii päätöksenteon depolitisointiin, ja sen yhteiskuntaihanne koostuu kansalaisyhteiskunnasta jossa julkinen valta on häivytetty taka-alalle. Aatteen vapauskäsityksestä ja politiikanvastaisuudesta seuraa, että yhteiskunnalla ei ole oikeutta ohjata eikä velvollisuutta auttaa yksilöä. Täysin libertaristisessa yhteiskunnassa kaikki hyvinvointivaltioon liittyvät rakenteet on purettu, ja korkeintaan yksilönvapauden ylläpitoon liittyvä valtiollinen väkivaltakoneisto jää jäljelle. Osa libertaristeista vastustaa jopa oikeuslaitoksen julkisuutta, moraalisin perustein.

Libertarismin suuntauksia

Libertarismi jakautuu kahteen päähaaraan. Tunnetumpi on minarkismi, joka on lähes sama asia kuin klassinen liberalismi. Minarkistit kannattavat minimi- eli yövartijavaltiota, joka hoitaa vain poliisi- ja maanpuolustustoimen. Toinen päähaara on anarkokapitalismi, joka perustuu sekä anarkoindividualismiin että klassiseen liberalismiin. Anarkokapitalistit vastustavat valtion olemassaoloa ja katsovat, että lainvalvonnankin tulisi jäädä markkinoiden hoidettavaksi. Kolmantena suuntauksena geolibertarismi perustuu John Locken ja myöhemmin Henry Georgen ajatuksiin. Se on muuten samanlaista kuin minarkismi, mutta sen kannattajat kyseenalaistavat ei-tuotettujen resurssien kuten maan täydellisen yksityisomistuksen. Tyylipuhtaimmassa muodossaan libertarismi on yksinomaan teoria oikeellisesta lainkäytöstä, ja siihen voidaan päätyä hyvin monenlaisista lähtökohdista. Niinpä libertarismi jakautuu erillisiksi koulukunniksi myös sen mukaan, millä perusteilla sitä kannatetaan. Muutamia tällaisia lähtökohtia ovat:
- Klassinen liberalismi: yksilönvapaudet ovat Luojan suomia muuttumattomia perusoikeuksia
- Moderni luonnonoikeusteoria: libertarismi seuraa pienestä joukosta uskottavia perusoletuksia
- Moraalinen utilitarismi: vapaus on paras tapa edistää yleistä hyvinvointia
- Kontraktarismi ja Rationaalisen valinnan teoria: järkevä valitsija valitsee tai hänen tulisi valita vapaus puhtaasta itseintressistä
- Taloudellinen utilitarismi: vapaus johtaa materiaaliseen hyvinvointiin, ja se on oikeutettavissa taloustieteellisin tai peliteoreettisin perustein
- Nonaggressioperiaate eli väkivaltaa ei saa aloittaa rauhallista vastaan mutta useimpien nonaggressioperiaatteen kannattajien mielestä saa puolustaa itseään ja omaisuuttaan
- Objektivismi: Ayn Randin mukaan vapaus on perusteltavissa aprioristisesti lähtien ihmisen ja tiedon perusolemuksesta
- Kategorinen imperatiivi: Immanuel Kantin mukaan yksilönvapauden tarpeellisuus seuraa järkeen perustuvasta moraalista
- Tasa-arvonäkökulmat: erilaisiin vähemmistöihin kuuluvat silloin tällöin kannattavat libertarismia, koska se sallii vähemmistöille yhtäläiset oikeudet muiden kanssa Toisaalta libertaarien mielipiteet eroavat myös tietyissä periaatteellisissa kysymyksissä, kuten:
- Lasten ja vajaavaltaisten asema: lapset eivät välttämättä täytä niitä järkevyyden ja yksilöllisyyden oletuksia joita libertarismi tekee
- Tekijänoikeus: osa libertaareista pitää tekijänoikeuksia työn tuotteena ja siis tavallisena omaisuutena, osa taas katsoo että ne loukkaavat sananvapautta ja ovat epäoikeutettu privilegio
- Aseiden yksityisomistus: absoluuttinen omistusoikeus sallisi mielivaltaisen aseistautumisen, vaikka se sotii monia konsekventialistisia libertaariteorioita vastaan
- Riskialtis toiminta: osa libertaareista katsoo, että on väärin aiheuttaa toisille riskejä; osa taas katsoo, että vain jo toteutuneista haitoista voidaan oikeutetusti rangaista
- Maahanmuutto: osa libertaareista väittää, että nykyvaltiot tukevat aktiivisesti maahanmuuttoa, ja että sitä tulisi näin rajoittaa kunnes kaikki maa on yksityisessä omistuksessa; suurin osa on täysin avoimien rajojen kannalla
- Abortti: libertarismissa yksilöllä on aina oikeus elämään, mutta toisaalta on hyvin epäselvää onko sikiö yksilö; osa libertaareista katsoo sikiön yksilöksi ja abortin murhaksi, osa taas sikiön äidin osaksi/omaisuudeksi ja abortin yksinkertaisesti äidin oikeutetuksi päätökseksi omasta ruumiistaan; osa libertaareista myös analysoi raskaudenkeskeytyksen sen seurausten perusteella, ja päätyy näin vielä toisenlaisiin tuloksiin
- Kuolemantuomio: osa libertaareista katsoo, että kuolemantuomio on oikeutettu, koska se ehkäisee rikoksia tai on retributiivisen oikeuden mukaista; suurin osa taas katsoo, että kuolemantuomio on epäinhimillistä, peruuttamaton ja näin ihmisoikeusrikos
- Interventionismi: libertaarit ovat erimielisiä siitä, voidaanko aktiivista ulko- ja sotilaspolitiikkaa oikeutetusti käyttää vapauden levittämiseen (katso myös nonaggressioperiaate) tai turvaamiseen
- Perintöoikeus: libertaarit tulkitsevat perinnön poikkeuksellisesti vainajan päätökseksi omaisuutensa myöhemmästä käytöstä, eivät elävien oikeudeksi jäämistöön; erimielisyydet syntyvät siitä voidaanko testamenttia pitää sopimuksena, siitä mitä pitäisi tehdä kun testamenttia ei ole, ja siitä mitä kaikkea vainaja ylipäänsä voi määrätä omaisuudellaan tehtävän Liikkeen moninaisuus johtuu siitä, että liberalismi on alusta alkaen ollut universalistinen ideologia ja määrittelee itsensä sen takia kapeasti.

Historia

Aina 1800-luvun loppupuolelle klassinen liberalismi ohjasi laajasti Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen politiikkaa ja etenkin myös muuta Länsi-Eurooppaa. Toisaalta käsitykset teollista vallankumousta seuranneesta tulo- ja varallisuuserojen kasvusta sekä "rosvokapitalistisista" ilmiöistä esimerkiksi yhdysvaltalaisessa öljy- ja rautatiebisneksessä herättivät keskustelua tarpeesta säännellä kapitalismia. Monet libertaarit katsovat kuitenkin "rosvokapitalismin" olevan paljolti parjausta ja katsovat 1800-luvun olleen sosialistien ja konservatiivien luomaa mainettaan parempi. Ensimmäisen maailmansodan aikainen sotatalous oli aatteelle merkittävä isku, vaikka maailmansotien välisenä aikana palattiinkin vapaampaan kauppaan. Neuvosto-Venäjän synty vuonna 1917 nosti sosialismin uuteen arvoon ja 30-luvun suuri lama johti myös laajamittaiseen epäilykseen vapaan markkinatalouden toimivuudesta. Yhdysvalloissa lamaa seurannut New Deal kasvatti merkittävästi liittovaltion valtaa ja perustui amerikkalaisittain vasemmistolaiselle politiikalle. Keski- ja Etelä-Euroopassa siirryttiin moniaalla oikeistoradikaaliin hallintoon, mikä sisälsi korporativistisia ja komentotaloudellisia elementtejä. Toisen maailmansodan tapahtumat heikensivät liberaalin kauppa- ja ulkopolitiikan asemaa. Seuraavina vuosikymmeninä sosiaalidemokratian ja hyvinvointivaltioajattelun leviäminen marginalisoivat edelleen liberalismia ja keskittivät sen tukijoita sosiaaliliberalismin taakse. Niinpä 60-luvulle tultaessa aatteen klassinen haara eli lähinnä yksittäisten filosofien kuten F.A. Hayekin kirjoituksissa. Tämä kehitys johti Yhdysvalloissa siihen, että liberalismi terminä tuli kuvaamaan sosiaaliliberaalia ja jopa sosialistista katsantokantaa. Niinpä 1950-luvun puolivälissä maan klassiset liberaalit alkoivat käyttää aatteestaan nimeä libertarismi. Muiden maiden samanmieliset ovat seuranneet esimerkkiä. Kylmän sodan ollessa kylmimmillään Ayn Rand julkaisi 1959 teoksensa Atlas Shrugged, joka synnytti Yhdysvaltain objektivistiliikkeen. Ajan vastakkainasettelu kapitalistisen lännen ja kommunistisen idän välillä suosi kapitalismin rohkeaa puolustusta ja paluuta kohti aiempaa, liberaalia sisäpolitiikkaa. Suunnanmuutos voimistui 1970-luvulla, kun ajan stagflaatio koitui takaiskuksi sodanjälkeiselle keynesiläiselle talouspolitiikalle ja mahdollisti näin taloustieteen monetaristisen koulukunnan nousun. Sen johtavat hahmot kuten Milton Friedman olivat klassisia liberaaleja. Osittain öljykriisin ja sitä seuranneen hintasääntelyn ja asevelvollisuuden vastaliikkeeksi perustettiin libertarismia johdonmukaisesti kannattava 1972 Libertarian Party of the United States. 1970-luvun puolivälissä Robert Nozick onnistui vielä elvyttämään liberalismin uskottavana näkökulmana maan filosofipiireissä kirjallaan Anarchy, State and Utopia. Kehitys johti lopulta siihen, että 1980-luvun vaikutusvaltaisimmat poliitikot, Ronald Reagan ja Margaret Thatcher, olivat molemmat liberaaliklassikkonsa lukeneita konservatiiveja. Sittemmin varsinkin Yhdysvaltain länsirannikon vapaamielisistä tietokonepiireistä ja akateemisesta maailmasta lähtenyt Internet on levittänyt aatetta. Wikipedian perustaja Jimbo Wales on Yhdysvalloissa tunnettu minarkisti.

Libertarismi käytännössä

Arkipolitiikassa pragmaattisemmat libertaristit toimivat yleensä yhdessä maltillisempien liberaalien, vapaamielisten oikeistolaisten ja markkinahenkisemmän vasemmiston kanssa. Libertaarien tyypillisiä taloudellisia päämääriä ovat alhaisempi verotus tai verotuksen lakkauttaminen, yrittäjyyden esteiden alentaminen ja sosiaalivaltion lakkauttaminen. Nykyistä politiikkaa taloustieteen mukaan parempina välitavoitteina monet libertaarit kannattavat kannustavampaa työttömyysturvaa ja yhtenäisempää verotusta ja veroprogression vähentämistä. Aatteen kannattajat vastustavat tulleja, tukiaisia ja yksityisomistusoikeutta tai kehollista itsemääräämisoikeutta loukkaavaa sääntelyä. Libertaristit vapauttaisivat kauppojen aukioloajat, luopuisivat elinkeinojen luvanvaraisuudesta (esimerkiksi taksit ja apteekit) ja yleensäkin keventäisivät liiketoimintaan liittyvää byrokratiaa. Julkisen sektorin toimintaa minarkistit karsisivat yksityistämällä ainakin muun kuin yövartijavaltion kattavan osan niistä. Niinpä libertaristit kannattavat esimerkiksi kaikkien valtionyhtiöiden myymistä. Jotkut minarkistit kannattavat yövartijavaltion tehostamista kilpailuttamalla tai ulkoistamalla toimintoja. Markkinaliberaalit kannattavat laajaa yksilönvapautta, joten he ajavat asevelvollisuuden lopettamista, sukupuolten ehdotonta laillista tasa-arvoa, kirkon ja valtion erottamista, huumeidenkäytön, prostituution ja monien muiden uhrittomien rikosten laillistamista, sekä seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoa. Klassisen liberalismin perinteen mukaisesti libertarismi on hyvin laajan sopimusvapauden kannattamista. Libertaarit vastustavat myös yksityisten luonnollisten monopolien sopimusvapauden kaventamista ja syrjinnän kieltoa. Sopimusvapautta kannatetaan usein siksi, että sopimusosapuolten katsotaan tietävän oman tilanteensa paremmin kuin poliitikot ja virkamiehet. Libertaristien suhtautuminen julkiseen valtaan on epäilevää. Tästä seuraa kannatus julkisen vallan tiukalle rajoittamiselle perustuslailla ja usein myös poliisin laajentuvien toimivaltuuksien arvostelu. Libertaristinen hallintoihanne on sama kuin klassisen liberalismin eli avoin ja läpinäkyvä. Valtaosa libertaristien tavoitteista tähtää kevyempään hallintoon ja lakiin, joten libertaristit enemminkin karsisivat olemassaolevia lakeja kuin tuottaisivat uusia. Yksilönvapausihanteensa takia monet heistä myös soveltavat rajusti subsidiariteettiperiaatetta ja haluaisivat siirtää päätöksenteon mahdollisimman pieniin, paikallisiin yksiköihin, esimerkiksi kuntatasolle mieluummin kuin kansallisvaltioiden tai Euroopan liittovaltion tasolle. Kauppa- ja ulkopolitiikassa libertaristit lähtevät useimmiten unilateralismista (libertaarit kannattavat esimerkiksi yksipuolista vapaakauppaa valtioidenvälisten vapaakauppasopimusten sijasta) ja valtioiden suvereenisuudesta. Ylikansalliseen päätöksentekoon, esimerkiksi EU:n ja WTO:n toimintaan, suhtaudutaan kriittisesti. Ulkopolitiikka on kuitenkin yksi aatteen sisäisistä kiistakapuloista. Paleolibertaarit kannattavat ehdotonta noninterventionismia, kun taas niin sanotut neolibertaarit voivat joissakin tilanteissa hyväksyä ulkopoliittiset ja jopa sotilaalliset väliintulot esimerkiksi diktaattorien kukistamiseksi.

Katso myös

- Liberalismi
- Markkinaliberalismi
- Klassinen liberalismi
-