:: wikimiki.org ::

Fasismi

Fasismi

Fasismi on aatejärjestelmä joka perustuu korporaatioteoriaan. Valtio hävittää puolueet ja niiden mukana oikeisto ja vasemmistokäsitteet. Parlamentarismi korvataan ammattikunnista muodostettavalla korporaatiolaitoksella, jonka perusteena on vahvan ammattiosaamisen käyttäminen koko yhteiskunnan hyväksi. Fasistinen valtio on vahva niin ulos- kuin sisäänpäinkin. Markkinatalous on yhteiskunnan talousmuodon perustana, mutta se on valtiovallan toimesta valvottua ja osittain säädeltyä. Käsite totalitarismi on fasistien luoma ja se kuvaa fasistisen Italian perusteita. Kuitenkaan klassinen fasismi ei perustu totalitarismiin, vaan vahvaan ammatti- eli korporaatioyhteiskuntaan. Fasistinen yhteiskunta saattaa tarvitessaan valita itselleen vahvan johtajan, eli diktaattorin. Tämän valta rajataan yleensä määräaikaisiin toimikausiin.

Sanan alkuperä

Sana fasismi tulee antiikin Rooman valtakunnan liktorien, henkivartijoiden, varustuksesta. Rooman viranomaisilla, keisarilla ja konsuleilla oli 12 ja pretoreilla kuusi liktoria. Liktorit kantoivat vitsakimppuja, joiden keskellä oli kirves: fasces. 1800-luvulla Italian sosialistit ryhtyivät perustamaan fasci nimellä kulkevia toimintaryhmiä. Nimitys otettiin vitsakimpusta ja sillä haluttiin symboloida työväen yhtenäisyyden voimaa ja tukea järjestäytymistä. Mussolini toimi yhden tällaisen sosialidemokraattisen fasci-ryhmän aktiivina, mistä nimitys hänen myöhemmin johtamalleen liikkeelle tuli.

Historia

Oikeistoradikalismin henkisiksi esi-isiksi on mainittu muiden muissa Hegelin, Carlylen ja Nietzschen kaltaisia ajattelijoita. Väkivallan ja vaistojen filosofista, Georges Sorelista (1847 -1922), on vaikea sanoa kummanko totalitarismin haaran esi-isänä häntä olisi pidettävä, äärimmäisen oikeiston vaiko äärimmäisen vasemmiston. Sorelhan tunnetaan lähinnä anarkistina ja syndikalistina (ja suurena Leninin ihailijana), mutta hänen irrationalisminsa ja myyttiteoriansa olivat myös fasisteille huomattava inspiraation lähde. Italialaisen fasismin perustaja Benito Mussolini oli Italian sosiaalidemokraattisen puolueen lehden päätoimittaja. Mussolinin kuitenkin erkaantui puolueesta ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vaatien Italian osallistumista sotaan. Vuonna 1919 Mussolini ja eräät muut nationalistit perustivat fasistisen liikkeen (Fasci di Combattimento) ensimmäisen maailmansodan veteraanien kansallismielisenä järjestönä ja muutti sen puolueeksi 1921. Fasistien keskeisenä toimintamuotona oli liikkeen puolisotilaallisten joukkojen väkivaltaiset hyökkäykset vasemmistolaisia järjestöjä ja ammattiyhdistyksiä vastaan. Fasistit omaksuivat joitain sosialistisia ja vasemmistolaisia vaatimuksia, mutta asettuivat nationalismin nimissä vastustamaan luokkataistelua ja vaativat luokkaetujen alistamista kansalliselle yhtenäisyydelle. Lokakuussa 1922 Mussolini järjesti fasistien marssin Roomaan ja nousi pääministeriksi. Alkuun fasistit hallitsivat yhteistyössä muiden porvarillisten puoleiden kanssa, mutta varmistivat itselleen parlamenttienemmistön vuonna 1923. Sosialistien kansanedustajan Giacomo Matteottin murha 1924 ja oppositioliikkeiden kieltäminen vuoteen 1926 mennessä tukahdutti kuitenkin parlamentaarisen opposition. Mussolinin johdolla Italia hyökkäsi muun muassa Abessiniaan (nykyinen Etiopia), Albaniaan, Jugoslaviaan, Kreikkaan ja samanaikaisesti saksalaisten kanssa Ranskaan vuoden 1940 keväällä, josta hetkestä Italian katsotaan liittyneen toiseen maailmansotaan Saksan puolella. Amerikkalaisten ja brittien tultua Pohjois-Afrikan kautta Etelä-Italiaan 1943 Mussolini erotettiin pääministerin virasta ja määrättiin kotiarestiin. Italia oli tuolloin perustuslaillinen kuningaskunta, jossa kuninkaalla oli valta nimittää ja erottaa pääministeri. Saksalaiset kuitenkin asettivat hänet miehitetyn Pohjois-Italian johtoon nukkehallitsijana. Kommunistipartisaanit kidnappasivat ja murhasivat Mussolinin 28. huhtikuuta 1945 juuri ennen sodan loppua estääkseen hänen antautumisensa amerikkalaisille, koska kommunistit epäilivät amerikkalaisten aikovan jättää Mussolinin eloon. Sodan jälkeen Italian fasistit muodostivat uuden "Movimento Sociale Italiano"-puolueen, joka myöhemmin liittyi Alleanza Nazionale-nimiseen liittopuolueeseen. Alleanza Nazionale on Silvio Berlusconin hallituksessa ja AN:n puheenjohtaja Gianfranco Fini varapääministeri. Benito Mussolinin pojantytär Alessandra Mussolini oli mukana MSI:ssä, mutta tämän muodostettua AN:n, perusti Fiamma Tricoloren. Adolf Hitlerin kansallissosialismi sisälsi rotuopin. Fasismi itsessään ei välttämättä sisältänyt esimerkiksi rotusortoa, koska fasismille ominainen militaristinen ja autoritaarinen valtionpalvonta olisi toiminut myös monirotuisessa ja monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Mussolini ei ollut kiinnostunut esimerkiksi juutalaisten vainoamisesta, joten Italian juutalaiset joutuivat vainon kohteeksi vasta saksalaisten miehitysvallan aikana. Fasismiksi on kutsuttu myös Espanjan ja Portugalin diktatuureja (Franco ja Salazar), mutta yleensä fasismi on lähinnä Mussolinin Italiaan viittava erisnimenomainen käsite.

Fasismin yleispiirteitä

Fasismi on esiintynyt monissa muodoissa. Fasismin muodoille yhteisiä piirteitä on katsottu olevan kansallisuusaate, korporaatioperiaate ja vahvan valtion olemus. Kansallisuusaatteen eli oman kansan ja valtion ihannoimisen ja muiden halveksimisen avulla ihmisten huomio voidaan kääntää oman yhteiskunnan epäkohdista kansallisen yhtenäisyyden korostamiseen. Käytännössä tämä merkitsee alistumista voimakkaan johdon alaisuuteen. Edustuksellinen demokratia ei takaa voimakasta kansallista politiikkaa, siksi vaaditaan keskitettyä johtoa. Sotalaitos ei ole pelkästään yhteiskunnan vaan myös yksilön esikuva. Sotilaassa ilmenevät fasismin hyveet: valikoituneisuus, kovuus, rohkeus, ylenkatse, miehekkyys, sankaruus, kuoleman halveksunta, kuri ja tottelevaisuus. Mussolini sanoi: "Vain sota jännittää kaikki ihmisenergiat korkeimmilleen". Vahvan valtio antamat selkeät vastaukset vaikeisiin kysymyksiin ovat tervetulleita, varsinkin, jos ne kohottavat omaa itsetuntoa. Fasismi pyrki kohdistamaan ihmisten huomion omaan erinomaisuuteen ja kansalliseen yhteyteen. Vihollista edustaa useimmiten ulkopuolinen tai aatteellinen vastustaja (vasemmisto, vapaa-ajattelijat), sitten muut kansat ja rodut. Luokka:Poliittinen ideologia ja:ファシズム

Korporaatio

Korporaatio on oikeusobjekti, jolla usein on luonnolliseen henkilöön rinnastettavia laillisia oikeuksia ja vastuita. Joissain maissa korporaatioita kutustaan "moraalisiksi henkilöiksi" tai (Suomen tapaan) yhdistyksiksi. Yleisesti "korporaatiolla" tarkoitetaan kaupallista yksikköä, jolla on yhteistoimintaa valtion toimintojen kanssa. Tällaisia voivat olla maasta riippuen kirkot (lähinnä Yhdysvalloissa), erilaiset etujärjestöt tai kaupunkien ja kuntien liikelaitokset. Suomessa korporaatioksi kutsutaan lähinnä työntekijöiden ja työnantajien etujärjestöjä. Luokka: Oikeustiede Luokka: Yhteiskunta ko:주식회사 ja:株式会社

Oikeisto

Oikeisto on usein vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelussa käytetty termi kuvaamaan jonkun mielipiteen edustajaryhmää. Sen vastakohdaksi nähdään vasemmisto. Vastakkainasettelu ei seuraa selkeitä ideologioita, vaan se muodostuu enimmäkseen poliittisessa järjestelmässä vasemmistoksi ja oikeistoksi nähtyjen puolueiden ottamien kantojen mukaan. Lue lisää tämän kaltaisesta luokittelusta artikkeleissa vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelu ja vasemmisto.

Esimerkkejä

Suomessa vallitseva assosaatio mieltää oikeistolaisiksi yleensä:
- Kokoomus
- Kristillisdemokraatit
- Ruotsalainen kansanpuolue
- Perussuomalaiset
- Liberaalit Suomalaisessa assosaatiossa lähes kaikki Yhdysvaltalaiset puolueet saatettaisiin mieltää oikeistolaisiksi, mutta Yhdysvaltalaisessa assosiaatiossa yleensä:
- Republikaanit
- Liberaalit

Termin historiaa

Perinteisen, Ranskan suuresta vallankumouksesta peräisen olevan määritelmän mukaan poliittisen kentän konservatiivinen puolisko, joka vastustaa muutosta ja suosii perinteisiä arvoja ja käsityksiä. Oikeistolaisuuteen kuuluu perinteisesti konservatiivisuus, kapitalistisen ja markkinatalouteen perustuvat talousjärjestelmän suosiminen, vahva kansallisuusaate ja maanpuolustuksen arvostus. (Mikko Uola, 1982) Nykyään oikeistolainen politiikka on monen maan politiikassa suurelta osalta irronnut aikaisemmista nationalistisista arvoista ja lipunut kohden liberaalimpaa politiikkaa, joka kannattaa kansainvälistä vapaata markkinataloutta, muttei välttämättä arvoliberalismia. Kyseistä suuntausta on Margaret Thatcherin ilmaisun mukaan kutsuttu ns. uudeksi oikeistoksi. Uutta oikeistoa Suomen politiikassa edustaa keskeisimmin Kansallinen Kokoomuspuolue. Kokoomuksen keskeisiin henkilöihin kuuluvat tätä nykyä puolueen puheenjohtaja Jyrki Katainen ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ben Zyskowicz. Vapaaseen markkinatalouteen orientoituvan globalisaation uhatessa ns. keynesiläistä hyvinvointivaltiota oikeistolaiset puolueet ovat monesti olleet puolustamassa taloudellista integraatiota ja vauhdikkaampaa kaupan avaamista, jonka vaatimuksena olisi hyvinvointivaltion perusteellinen uudistaminen tai jopa lakkauttaminen. Tässä mielessä vasemmisto nähdään hyvinvointivaltion (sosiaalivaltion, holhousvaltion) puolustajana ja konservatiivisena. Monissa eurooppalaisissa oikeistopuolueissa sosiaalireformismin ja sosiaaliliberalismin vaikutus muodostaa eron eurooppalaisen ja Yhdysvaltalaisen talousmallin välille, joka hyvinvointivaltion kannattajien mielestä aiheuttaa liian suurta yhteiskunnallista ja taloudellista eriarvoisuutta. Oikeiston liberalisoituessa ja siirtyessä pois isänmaallisista arvoista, siitä on yleisesti irtautunut vanhoja arvoja edustava oikeisto, johon usein sisältyy populistisia piirteitä. Suomessa tätä suuntausta edustavat Perussuomalaiset ja Kristillisdemokraatit. Perussuomalaisten lausunnot ovat isänmaallisia ja maahanmuuttovastaisia ja heidän tunnetuin kansanedustajansa on Tony Halme.

Äärioikeisto

Äärioikeisto on monien käyttämä termi keskustelussa poliittisista ryhmistä, liikkeistä ja puolueista, joita on vaikea luokitella oikeistolaisiksi. Joskus fasismia pidetään äärioikeistolaisena, toisaalta joskus äärivasemmistolaisena. Oikeistolaisten enimmistö ei pidä fasismia oikeistoon mitenkään liittyvänä. Euroopassa äärioikeisto tyypillisesti assosioidaan muukalaisvastaisuuteen, rasismiin, nationalismiin, fasismiin, neofasismiin, natsismiin, neonatsismiin, jyrkkiin talousjärjestelmiin, uskonnollisiin ja sotilaallisiin liikkeisiin, toisaalta joskus nämä assosioidaan äärivasemmistoon.

Kritiikkiä

Lue luokittelutavan kritiikkiä artikkelissa vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelu Luokka:Poliittinen ideologia ko:우익 ja:右翼

Vasemmisto

Vasemmisto on usein vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelussa käytetty termi kuvaamaan jonkun mielipiteen edustajaryhmää. Sen vastakohdaksi nähdään oikeisto. Vastakkainasettelu ei seuraa selkeitä ideologioita, vaan se muodostuu enimmäkseen poliittisessa järjestelmässä vasemmistoksi ja oikeistoksi nähtyjen puolueiden ottamien kantojen mukaan. Lue lisää tämän kaltaisesta luokittelusta artikkeleissa vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelu ja oikeisto.

Esimerkkejä

Suomessa vallitseva assosaatio mieltää vasemmistolaisiksi yleensä:
- Suomen sosialidemokraattinen puolue
- Vasemmistoliitto
- Suomen Kommunistinen Puolue
- Kommunistinen työväenpuolue

Termin historiaa

Ranskan (suuren) vallankumouksen (1789-) aikana eniten muutoksia halunneet istuivat puheenjohtajasta vasemmalla. Tavan levitessä tyypillisesti parlamenteissa liberaalit istuivat vasemmalla ja konservatiivit oikealla. Sosialismin noustessa 1800-luvulla liberaalit tekivät tilaa siirtyen keskemmälle. Poliittisen vasemmiston tärkeitä hahmoja ovat olleet 1800-luvulla Karl Marx, Friedrich Engels ja 1900-luvulla Eduard Bernsteinin ajatusten muovaamaa. 1800-luvulla tärkeitä vaikuttajia olivat myös niin sanotut utopistisosialistit sekä anarkismin ja syndikalismin edustajat. Heidän hahmottelemansa kommunismi ja sosialismi ovat muovanneet yhteiskuntia modernien ajattelijoiden ja poliitikkojen johdolla. Vasemmistossa oli 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella leimaa antavaa toisaalta jako valtiososialismin ja valtiottoman sosialistien muotoihin, ja toisaalta jako vallankumouksellisiin että "revisionisteihin". Samoin suhtautuminen Neuvostoliittoon oli merkittävä vasemmiston jakaja. Nykyaikana vasemmisto jakautuu keskenään ehkä selvimmällä tavalla sen mukaan, kuinka paljon talouden liberalisointiin mennään mukaan ja missä määrin sitä taas kritisoidaan ja vastustetaan (hyvä esimerkki tästä on Saksan sosiaalidemokraattien viime aikainen jakaantuminen Schröderin ja Lafontainen leireihin). Vasemmisto katsoi 1800-luvulla edustavansa kansainvälistä työväenliikettä. Edelleen vasemmistolaisuuteen liitetään selkeästi työväen aate sekä myös selvästi oikeistolaisuutta useammin epäilevä suhtautuminen nationalismiin ja kansainvälisyyden korostaminen. Tämä on saattanut näkyä esimerkiksi konservatiivipuolueita avoimemman maahanmuuttajapolitiikan kannattamisena. Samoin tiermondialismin ("kolmasmaailmallisuus") tapaiset aatteet on usein liitetty nimenomaan vasemmistolaisuuteen. Ulkopolitiikassa vasemmistolaisuuteen on usein liitetty rauhanliike. Rauhanliikkeen politiikkaan on kuulunut suurvaltojen voimapolitiikan kritisointi, ja muutenkin sotilaallisten ratkaisujen ja varustautumisen kritisointi. Neuvostoliittoon päin kallellaan olevat vasemmistolaiset eivät usein arvostelleet Neuvostoliiton imperialismia, vaikka tuomitsivat länsimaiden imperialismin. Maltilliset vasemmistolaiset ja anarkistit olivat usein kritiikissään johdonmukaisempia. Erityisesti kritiikki USA:n ulkopolitiikkaa kohtaan on ollut pitkään leimallista vasemmistolaiselle ulkopolitiikalle. Suhtautuminen sodan ja rauhan kysymyksiin on tietysti myös jakanut vasemmistoa sen koko olemassaolon ajan, ja monet vasemmistopuolueet ovat käytännön politiikassaan tukeneet imperialismia ja muuta voimapolitiikkaa. Tästä historiallinen esimerkki on Eduard Bernsteinin pysyminen pasifistina Ensimmäisessä Maailmansodassa hänen puolueensa, Saksan Sosiaalidemokraattien, sotaa puoltavasta kannasta huolimatta. Viime aikoina suhtautuminen Kosovon sodan tapaisiin kriiseihin ovat jakaneet vasemmistoa. Vielä muutama vuosikymmen sitten jako sosialismin ja sen vastustamisen mukaan oli laajalti hallitsevaa, mutta yhteiskunnan tultua moniarvoisemmaksi puolueita on mahdotonta asettaa yhden periaatteen mukaan janalle ilman että toisistaan kovin kaukana olevat aatteet joutuisivat vierekkäin. Siksi nykyinen parlamenttien istumajärjestys on vain suuntaa-antava. Joka tapauksessa vasemmisto on usein nähty painottavan liberalisteihin ja konservatiiveihin nähden enemmän valtion aktiivista roolia talouspolitiikassa. Tämä on voimassa suhteellisen selkeänä edelleen. Suhtautuminen ekologisiin suuntauksiin on yksi vasemmistoa jakava tekijä. Jotkut vasemmistolaiset eivät tunne erityistä kiinnostusta vihreään aatteeseen. Toiset taas haluavat sisällyttää vihreyden vasemmistolaisuuteen ja puhuvat "punavihreydestä". Suomessa Vihreä liitto katsoo, että poliittiset jakolinjat eivät kulje oikeisto-vasemmisto -akselilla ja että puoluetta ei siksi voi yrittää asettaa sille. Vasemmistolaisia on siirtynyt myös Vihreään liittoon ja muihin vihreisiin liikkeisiin. Ruotsissa vihreät luetaan vasemmistoon. Suomalaisia vasemmistopuolueita ovat Kommunistinen Työväenpuolue KTP, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue SDP, Suomen Kommunistinen Puolue SKP ja Vasemmistoliitto. Historiallisesti merkittävä vasemmistoryhmä oli Suomen Kansan Demokraattinen Liitto SKDL, joka kattoi koko vasemmiston kentän SDP:tä lukuun ottamatta. Nykyään SDP ja SDKL:n roolin perinyt Vasemmistoliitto ovat eduskuntapuolueita.

Kritiikkiä

Lue luokittelutavan kritiikkiä artikkelissa vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelu

Katso myös

- työväenpuolueet Luokka:Poliittinen ideologia ko:좌익

Valtio

Valtio on Max Weberin määritelmän mukaan "oikeusjärjestyksenä ja hallitsemiskoneistona toimiva pakkoyhteisö, joka onnistuneesti vaatii itselleen fyysisen väkivallan käytön legitiimiä monopolia määrätyllä maantieteellisellä alueella". Yleensä tähän määritelmään liitetään myös vaatimus siitä, että väkivaltamonopoli yleisesti hyväksytään alueella. On hyvä huomata, että väkivaltamonopolin yleinen hyväksyntä on mahdollista myös diktatuureissa ja muissa totalitaarisissa järjestelmissä. Käsitteet valtio, yhteiskunta ja kansakunta sekoitetaan usein: Yhteiskunta muodostuu ihmisten kaikkien vuorovaikutussuhteiden verkostosta josta valtio on vain osa. Yhteiskunta jaetaan mm. hegeliläisessä ja liberalistisessa perinteessä valtioon ja kansalaisyhteiskuntaan. Uudemmissa teorioissa yhteiskunta jaetaan usein kolmeen osa-alueeseen: valtiolliseen, (yksityiseen) taloudelliseen ja varsinaiseen kansalaisyhteiskuntaan. Kansakunta on käsite joka viittaa yleensä valtion tai jonkin etnisen ryhmän jäsenten yhteisöön. Moderni valtio, jonka voi katsoa syntyneen feodalismin ajan jälkeen 1500-luvulta eteenpäin, on rakentanut legitimiteettinsä pitkälti siihen, että sen on katsottu olevan kansakunnan organisaatio, kansallisvaltio.

Suomen valtio

Suomessa valtion legitimiteetti perustuu demokraattiselle valtioteorialle ja hallitusmuodon 2 §:n mukaan valtiovalta kuuluu kansalle. Vaaleilla hankitun valtuutuksen perusteella eduskunta käyttää yhdessä tasavallan presidentin kanssa lainsäädäntövaltaa, ja riippumattomat tuomioistuimet käyttävät tuomiovaltaa. Valtion yleistä hallitusta varten taas on olemassa valtioneuvosto. Hallitusmuodon mukaisessa kolmijako-opissa esitetään käsitys kansakunnan valtiollisen vallan jakamisesta.

Valtion tehtävät

(1900-luvun alussa Woodrow Wilsonin jaottelun mukaan)
- järjestyksen vaaliminen; ihmisten ja omaisuuden suojaaminen väkivallalta
- miehen ja vaimon, lasten ja vanhempien välisten oikeudellisten asioiden käsittely
- omaisuuden hallussapito, siirto ja vaihdon säätely sekä näiden oikeudellisten vastuualueiden määrääminen velkojen ja rikosten suhteen
- sopimusoikeuksien määrittäminen yksilöiden välillä
- rikosten rankaisu ja määrittely
- oikeusriitojen ratkaisu siviiliasioissa
- poliittisten velvollisuuksien, oikeuksien ja kansalaisuuden määrittäminen
- valtion asioiden hoito toisten valtioiden kanssa; valtion suojaaminen ulkoiselta vaaralta tai hyökkäykseltä sekä valtion kansainvälisten suhteiden edistäminen Sittemmin valtion tehtävien piiri on etenkin läntisissä demokratioissa laajentunut.

Erilaiset valtiotyypit

Ideologia, jossa valtio puuttuu lähes täydellisesti yhteiskunnan toimintaan, tunnetaan nimellä totalitarismi. Suomessa valtioon kuuluu sellaisia piirteitä, että voidaan käyttää termiä hyvinvointivaltio. Libertaarisessa teoriassa valtio joko on minimaalisimmillaan supistettu pelkäksi väkivaltakoneistoksi, jolloin käytetään termiä yövartijavaltio (ideologiana minarkismi), tai valtiosta on luovuttu kokonaan ja siirrytty autonomisiin kapitalistisiin alueisiin (ideologiana anarkokapitalismi). Valtion valvomat oikeudet voidaan jakaa kahteen ryhmään: negatiiviset oikeudet ja positiiviset oikeudet. Negatiivinen oikeus on vapaus joltakin: vapaus kidutuksesta tai oikeus tuoda mielipiteensä julki ilman rangaistusta (ts. sananvapaus). Positiivinen oikeus on oikeus johonkin: oikeus koulutukseen tai oikeus ruokaan. Perinteiset länsimaiset oikeusvaltiot pitävät ihmisoikeuksia ja muita negatiivisia oikeuksia usein itsestäänselvyyksinä. Sen sijaan maan politiikan vasemmistolaisuus määrää sen, missä määrin positiivisia oikeuksia on toteutettu. Suomalainen hyvinvointivaltio pyrkii perinteisesti tarjoamaan hyvin suuren osan positiivisista oikeuksista. Monet kommunistiset ja totalitaristiset valtiot – Kiina etunenässä – loukkaavat kansalaistensa negatiivisia oikeuksia ja ihmisoikeuksia oikeuttaen loukkauksen positiivisilla oikeuksilla. "Kansalaisilla ei ehkä ole sananvapautta, mutta he saavat syödäkseen" kuuluu heidän perustelunsa.

Yhteiskuntateoriat

Erilaiset yhteiskuntateoriat voidaan jakaa mm. individualistisiin ja kollektivistisiin. Alkuperäiset moraaliset yhteiskuntateoriat, joista kaikkien muiden teorioiden voidaan sanoa kasvaneen, ovat liberalismi, demokratia ja sosialismi. Historiallinen kehitys on tapahtunut tuossa järjestyksessä. Puoluepoliittinen ryhmittäytyminen on kuitenkin tapahtunut pitkälti erilaisten konkreettisten asia- ja intressiristiriitojen eikä suoraan suurten poliittisten teorioiden mukaan.
- Liberalismi
- Anarkokapitalismi: valtio loukkaa aina ihmisten oikeuksia, joten sitä ei voi perustella.
- Minarkismi: yövartijavaltio on pienin paha tai yövartijavaltio syntyy luonnonoikeuksia loukkaamatta (Robert Nozick)
- Sosiaaliliberalismi: yksilönvapauksista voidaan joustaa, kun heikoimmassa asemassa olevien hyvinvointi turvataan (John Rawlsin Oikeudenmukaisuusteoria) tai kokonaishyöty on riittävä (utilitarismi)
- Demokratia
- Rousseau: jos kansan yleistahto määrää yksilöiden vastaisesti, toteutuu kollektivistinen vapaus eikä vapauden periaatetta näin loukata
- Hegel: valtio on ihmiskunnan kehityksen tulos ja itseisarvo, mahdollisuus ihmisille toteuttaa ei-itsekkäitä päämääriä
- Marxilaisuus: valtio on aina luokkaherruuden väline
- marxismi-leninismi: valtiovallasta on tehtävä proletariaatin herruuden väline
- anarkososialismi: valtiovalta, kuten muutkin herruden muodot, on tuhottava

Valtio organisaationa

Valtio on myös yksi ihmisen organisoitumisen muoto. Sitä edeltää klaani tai heimo ja sitä seuraa moderni kulttuuri ja globalisaatio. Valtio tuli mahdolliseksi hierarkkisen organisaatiomuodon keksimisen myötä. Valtio mahdollisti uuden hallinnon elättämisen lähinnä maatalouden ylijäämän, verotuksen turvin. Quincy Wrightin mukaan kauppa ja teknologia edeltää organisatorista ja lakiin perustuvaa muutosta. Tämän mukaan globaali tietotekniikka ja globaali vapaakauppa ennakoisivat globaaleja organisaatioita ja globaaleja lakeja. Globalisaatio tuskin merkitsee valtion nopeata romuttumista, mutta selvästi sen roolin muuttumista. Itseorganisoitumista soveltaen globaali taso kontrolloi muodostuttuaan alempia, kulttuuria ja valtioita. Vrt. valtion kontrolli kansalaisiin. Valtioiden toiminnassa tarvitaan yhä enemmän valtioiden välistä, jopa globaalia yhteistoimintaa. Em. kehitys korostaa mm. kokonaisturvallisuuden käsitettä.

Katso myös

- Luettelo valtioista
- sodankäynti valtioiden aikana Luokka:Politiikka Luokka:Hallinto ja:国家 simple:State th:รัฐ

Markkinatalous

Markkinatalous on talousjärjestelmä, jossa hinnanmuodostus on vapaan kysynnän ja tarjonnan säätelemä. Markkinataloudessa vapaat toimijat, myyjät ja ostajat, markkinoilla solmivat kauppasopimuksia ja tekevät muutkin taloudelliset päätökset ilman valtion tai muun häirintää. Markkinatalous on hajautunutta päätöksentekoa. Tällaisia päätöksiä ovat hyödykkeiden hintojen ja muiden kauppojen ehtojen asettaminen ja tuotannosta päättäminen. Kysyntä ja tarjonta ohjaavat taloutta. Markkinataloudessa jokainen ei tuota vain omiin tarpeisiinsa, vaan henkilöt vaihtavat hyödykkeitä keskenään. Markkinatalous on tällaisten vaihtokauppojen verkosto. Markkinatalouden perusperiaatteiden yksi varhainen esittäjä oli Adam Smith, joka teoksessaan Kansojen varallisuus (An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations) kuvaili ihmisten yksittäisten vapaaehtoisten vaihtokauppojen verkostoa eli markkinataloutta vastapainona silloin vallinneelle merkantilismille. Smithin keksimä on muun muassa metaforinen näkymätön käsi, joka ohjailee kokonaisuutta vapaassa markkinataloudessa. Historiallisesti markkinat ovat vapautuneet valistusajalta lähtien, kun elinkeinonvapaus on lisääntynyt ja suojatulleja on vähennetty. Vapaan markkinatalouden vastakohtana on keskusjohtoinen talousjärjestelmä, jossa keskitetty poliittinen valta tekee taloudelliset päätökset (kts. stalinismi). Siinä keskushallinto jakaa tuotannon puitteet ja määrää tavoitteet. Kulutukseen ja investiontien suhte määritetään keskusjohtoisesti. Maailman ylivoimaisesti yleisin talousjärjestelmä on sekatalous tai puitetalous, jossa julkinen valta luo puitteet toiminnalle ja vaikuttaa talouspolitiikalla markkinamekanismin toimintaan. Valtion oikea rooli markkinataloudessa on kiistelty asia. Valtion tulee määritellä ja ylläpitää markkinoiden perussääntöjä, mutta valtion rooli talouden ohjaamisessa ja taloudellisen toiminnan tuottaman vaurauden jakamisessa on kiistellympi asia. Myös osa maailman suunnitelmatalouksista sovelsi markkinataloutta. Jugoslaviassa markkinasosialismi otettiin käyttöön 1960-luvulla, vastapainoksi Neuvostoliiton keskusjohtoiselle suunnittelulle, ja Unkarissa 1960-luvun lopussa. Se perustui yritysten julkiseen omistukseen, mutta tuotantoa ja kulutusta säätelivät markkinavoimat. Neuvostoliiton uudistushankkeet tunnettiin nimellä perestroika, kun taas Kiinassa "sosialistinen markkinatalous" oli eräs kiinalaisen talousuudistuksen pääkohteita.

Markkinatalouden rajoitukset

Sekataloudessa markkinataloutta on rajoitettu poliittisen päätösvallan keinoin. Markkinataloudelle on yleisiä rajoituksia, jotka koskevat kaikki ihmisiä ja erityisiä rajoituksia, jotka keskittyvät tiettyjen ihmisryhmien markkinoihin. Verotuksen lisäksi markkinataloutta ohjaavia toimia ovat:
- Protektionismi eli oman maan talouden suojelu ulkomaankaupan estein
- Tullit eli muiden tuotteiden sakottaminen
- Tukiaiset eli omien tuottajien tukeminen
- Markkinatalouden esteitä
- Kilpailulainsäädäntö ja muun kilpailunvastaisen toiminnan kieltävä laki
- Lakisääteiset ja valtioiden muodostamat monopolit ja kartellit
- Koulujärjestelmä
- Terveydenhuolto
- Poliisi eli sisäinen turvallisuus
- Armeija eli ulkoinen turvallisuus
- Aluepolitiikka eli julkisen rahan suuntaaminen erityisesti muuttotappioisille seuduille Erityisiin talouden osa-alueisiin liittyvät rajoitukset ovat:
- Sopimusvapautta vähentävä työlainsäädäntö, muun muassa
- Työsuojelusäännökset
- Irtisanomissuoja
- Työehtosopimusten yleissitovuus
- Minimipalkkasäännökset
- Elinkeinovapauden rajoitukset, kuten
- Tarveharkinta (esimerkiksi Suomessa apteekkeja tai kouluja ei saa perustaa kuka tahansa vaatimukset täyttävä henkilö)
- Sääntely: esimerkiksi ruokakauppoja saa pitää vain terveysviranomaisten luvalla

Markkinatalous ja hyvinvointivaltio

Hyvinvointivaltio eli sosiaalivaltio, joka takaa tietyt taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet kansalaisilleen, saattaa olla olemassa maassa yhdessä suhteellisen vapaan markkinatalouden kanssa. Kaikki yllä olevat yleiset ja erityiset rajoitukset markkinataloudelle olisi purettu, paitsi että verovaroin rahoitettaisiin ihmisille koulutus yksityisestä, normit täyttävästä koulusta, kustannettaisiin sairausvakuutus ja turvattaisiin vähimmäistoimeentulona rahaa asumiseen ja elämiseen. Joidenkin teorioiden mukaan hyvinvointivaltio on mahdollista rakentaa suhteellisen vapaan markkinatalouden rinnalle, koska valtio voi ostaa palvelut kansalaisilleen, vaikkei se niitä tuottaisikaan. Täysin vapaan markkinatalouden käsite kuitenkin sulkee pois sellaisen hyvinvointivaltion ja muun valtion, joka vähentää markkinoiden vapautta.

Muita termejä

- Markkinataloutta kutsutaan usein myös kapitalismiksi. Termiä kapitalismi käytetään marxilaisessa yhteiskuntateoriassa ja termi tarkoittaa käytännössä markkinataloutta, johon sisältyy pääomien kilpailu. Kapitalismi-sanalla on siis hieman erilainen merkitys kuin tavallisella markkinataloudella ja monet kokevatkin sen hyvin arvoväritteisenä. Marxilaisen näkemyksen mukaan kapitalismissa on kyse pääoman vallasta sekä työn riistosta. Tarkkaan ottaen kapitalismiin kuuluu tuotantovälineiden yksityinen omistusoikeus.
- Friedrich Hayek on ehdottanut yksittäisiin vapaaehtoisiin vaihtokauppoihin perustuvaa järjestelmää kutsuttavan katallaktiikaksi.

Katso myös

- Kapitalismi
- Vapaakauppa
- taloudellinen liberalismi Luokka:Talous ja:市場経済

Totalitarismi

Totalitarismilla tarkoitetaan sitä, että valtio asettaa kansalaisensa täydelliseen ja keskitettyyn kontrolliin kaikilla elämän osa-alueilla. Joskus myös ei-valtiollista organisaatiota kuten kulttia kutsutaan totalitaariseksi. Totalitaristinen valtio tunkeutuu ihmisten julkisen elämän lisäksi myös yksityisen elämän alueelle. Ihmisten elämän ohjailu totalitaarisessa valtiossa on viety pidemmälle kuin tyypillisessä poliisivaltiossa. Totalitaarinen valtio levittää jatkuvasti propagandaa hävittääkseen kaiken potentiaalin erilaisiin mielipiteisiin. Kaikki hallintoa vastustava poliittinen ja kulttuurillinen toiminta on totalitaarisessa valtiossa täydellisesti estetty. Totalitarismi on täydellistä autoritarismia. Totalitaarinen valtio on tyypillisesti diktatuuri. Totalitarismi kuvaa kuitenkin valtion puuttumista kansalaisten toimintaan kaikissa asioissa, kun taas autoritarismi ja varsinkin diktatuuri liittyvät enemmän hallinnolliseen järjestelmään. Totalitarismin keinoihin kuuluu yleensä se, että valtion vihollisille ei anneta oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ja että heitä voidaan syyttää mielivaltaisin perustein. Laajimmassa merkityksessä totalitarismia on vahva keskusvalta, joka pyrkii hallitsemaan kaikki elämänalueita pakkokeinoin. Tälläisiä keskittyneitä valtioita ovat olleet mm. Intian Maurya-dynastia (312–185 eaa), Qin-dynastia (221–206 eaa) ja Shaka Zulun valtakunta (1816–1828). Totalitarismi-termin (totalitario) otti käyttöön Italian diktaattori Benito Mussolini kuvatakseen omaa hallintoaan. On kuitenkin esitetty, ettei Mussolinin fasistinen Italia olisi ollut totalitaristinen ennen vuotta 1940. Perusesimerkit totalitaarisista valtioista ovat Stalinin aikainen Neuvostoliitto ja Adolf Hitlerin johtama kansallissosialistinen Saksa. Nämä valtiot olivat esimerkkejä totalitarismeista, joissa valtion johto sai laajan kansansuosion mm. rakentamansa henkilökultin ansiosta. Totalitarismia voi kuitenkin olla olemassa ilman henkilökulttia. Luokka:Politiikka ms:Totalitarianisme ja:全体主義

Korporaatio

Rooman valtakunta

Rooman valtakunta (usein antiikin Rooma) oli antiikin aikainen imperiumi. Varhaisimmat merkit asutuksesta Rooman kaupungin alueella ovat noin 1300-luvulta eaa. Kaupungistuminen lienee alkanut 700-luvulla eaa. Rooma kehittyi vuosisatojen aikana Välimeren ympäröiväksi maailmanvallaksi. Rooman valtakunnan länsiosa kukistui vuonna 476, jolloin Länsi-Rooman viimeinen keisari syrjäytettiin. Rooman valtakunnan yhdistämisyritykset Itä-Rooman johdolla päättyivät islamin yllättävään nousuun 600-luvulla. Itä-Rooma eli Bysantti pysyi kuitenkin koossa turkkilaisvaltaukseen saakka 1453.

Historia

Rooman alkuvaiheet

Tieto Rooman kaupungin alkuajoista on suurelta osin peittynyt myyttien ja legendojen alle. Rooman perustivat tarun mukaan veljekset Romulus ja Remus 21. huhtikuuta 753 eaa. 700–650 eaa. Rooman kukkulat yhdistyivät, tästä kertoo esimerkiksi tarina sabiinitarten ryöstöstä. 600-luvulla Rooma levittäytyi Latiumiin, ja tuhosi emäkaupunkinsa Alba Longan. Tradition mukaan Roomaa hallitsivat tällöin kuninkaat. Todellisuudessa Rooma sai alkunsa pronssikautisena kyläyhteisönä ehkä noin vuoden 1000 eaa. tienoilla, ehkä jonkin verran aiemmin. Alueella on ilmeisesti ollut jo tätä ennen metsästyksestä ja kalastuksesta elänyttä ihmisasutusta. Vähitellen arkeologiseen todistusaineistoon ilmestyy jälkiä paimentolaisuudesta, maanviljelyksestä ja hautausrituaaleista, sitten kaupasta, sosiaalisesta hierarkiasta, sodankäynnistä ja kylämäisesta asutuksesta. 800-luvulta eaa. on merkkejä kreikkalaisvaikutteista, ehkä Etelä-Italian kreikkalaissiirtokunnista. 700-luvulta on löytynyt merkkejä paalutuksista, jotka kertovat jonkinlaisesta linnoittautumisesta. Rooma alkoi etruskikulttuurin vaikutuksesta muodostua kaupunkimaiseksi yhteisöksi 600-luvun eaa. kuluessa. Kukkuloiden välinen suo kuivatettiin. Tässä vaiheessa Rooma ei juuri eroa muusta Latiumista. Eriytymistä ilmenee 500-luvulla. Tältä ajalta löytyy muureja, hallintorakennuksia ja uskonnollisia rakennuksia. Lisäksi on löydetty kreikkalaisin kirjaimin kirjoitettuja piirtokirjoituksia. :Katso myös: Rooman kuningas ja Roomalainen mytologia

Tasavalta

Tradition mukaan Rooman viimeinen kuningas Tarquinius Superbus syrjäytettiin vuonna 509 eaa. Tarinat kertovat pienen joukon vallankumouksesta. Kyseessä saattoi olla myös roomalaisten ja etruskien välinen yhteenotto, tai kuninkaan ja ylimysten välinen konflikti. Siirtymä saattoi olla myös vähittäinen. Toisaalta tasavaltaan saatettiin siirtyä vasta 400-luvulla eaa. plebeijien ja patriisien konfliktissa. Roomasta tuli tasavalta, jota johtivat kaksi konsulia, jotka kansalaiset valitsivat senaatin jäsenistä vuoden mittaisiksi virkakausiksi. Rooman kansalaiset jaettiin perinnöllisesti etuoikeutettuihin patriiseihin ja alempiarvoisiin plebeijeihin. Senaatissa olivat edustettuna vaikutusvaltaiset patriisisuvut, joten valtion johto oli käytännössä kapean kansanosan käsissä. Konsulit ottivat aluksi kuninkaan roolin lukuun ottamatta Juppiterin ylipapin asemaa. Tämän tehtävään valittiin rex sacrorum eli pyhien asioiden kuningas. Avioliittoja luokkien välillä ei sallittu ennen vuotta 445 eaa. Plebeijeitä varten perustettiin 494 eaa. kansantribuunin virka, johon ei voitu valita patriisia. Tämä oli ainut alemmalle luokalle avoin virka, mutta sillä oli suuret oikeudet. Uskonnolliset asemat oli myöhemminkin rajattu vain patriiseille. Yhteiskuntaluokkien välille tuli joskus niin suuria erimielisyyksiä, että plebeijit ottivat perheensä ja tavaransa ja lähtivät kaupungista leiriytyen sen ulkopuolelle kunnes heidän vaatimuksiinsa suostuttiin. Näin kävi 494, 450 ja 287 eaa. Tavallisin riidanaihe oli maanjako. Vähitellen patriisien etuoikeudet purettiin ja virat avattiin plebeijeille. Vanhat patriisisuvut ja menestyneet plebeijisuvut sulautuivat yhteen uudeksi yläluokaksi.

Nousu maailmanvallaksi

Rooma laajensi hallitsemaansa aluetta vähitellen. 400- ja 300-luvuilla käytiin monia sotia Italian muita valtioita ja heimoja vastaan. Aluksi Rooma oli vain yksi Italian monista kaupunkivaltioista. Voitokkaat sodat ja taitava diplomatia saattoivat kuitenkin vähitellen etruskilaiset, kreikkalaiset, latinalaiset, samnilaiset, kelttiläiset jne. yhteisöt Rooman valtaan. Niiden asukkaat eivät yleensä saaneet Rooman kansalaisoikeuksia. Koko Apenniinien niemimaa oli kokonaan Rooman hallussa 270 eaa. Seuraavaksi laajeneminen jatkui läntisen Välimeren rannikoille, jolloin käytiin puunilaissodat Karthagoa vastaan. Puunilaissotien tuloksena Rooma sai haltuunsa Sisilian, Hispanian ja Pohjois-Afrikan. Sitten vuorossa oli Makedonia, jota vastaan roomalaiset kävivät ns. makedonialaissodat. Makedonia voitettiin 197 eaa. Seleukidit lyötiin nykyisessä Syyriassa 189 eaa. Rooman sanottiin puolessa vuosisadassa levittäneen herruutensa Italiasta koko antiikin tuntemaan maailmaan.

Sisällissotien kausi

Rooma ajautui kriisiin vuodesta 133 eaa. alkaen. Tämä johti sarjaan sisällissotia ja diktatuureja. Yksi osa ongelmaa oli sosiaalisen rakenteen muutos. Roomalaisen yhteiskunnan selkärankana pidetty vapaiden talonpoikien luokka supistui orjatyövoimalla viljeltyjen suurtilojen kasvaessa. Ihmisiä hakeutui kaupunkeihin, joihin muodostui levoton ja köyhä väestöaines. Gracchuksen veljekset yrittivät toteuttaa talonpoikaiston elvyttämiseen tähtäävän maareformin, mutta suurmaanomistajia edustava senaatti järjesti heidät hengiltä. Senaatin johtama armeija kärsi tappioita Numidian kuningasta Jugurthaa vastaan 122–105 eaa., Sisilian orjakapinassa ja kimbrejä vastaan 105 eaa. Kimbrien voittaja Marius korvasi asevelvollisista talonpojista koostuvan armeijan ammattisotilailla, jotka värvättiin köyhän väestön keskuudesta. Seuraavien vuosikymmenten kuluessa sotapäälliköt, jotka tavoittelivat valtaa itselleen uskollisten legioonien avulla, muodostuivat toistuvaksi ilmiöksi Rooman politiikassa. Kaupunkivaltion tasavaltainen hallintomuoto ei enää toiminut kitkatta imperiumissa. Orjat nousivat jälleen kapinaan 73 eaa. Spartacuksen johdolla kolmannessa orjakapinassa. Spartacuksen joukot löivät monta legioonaa ennen joutumistaan viimein Pompeiuksen voittamiksi. 6000 orjaa ristiinnaulittiin Via Appian varrelle. Vuonna 91 eaa. lähes koko Italia kapinoi ja se rauhoitettiin vain antamalla kaikille Pojoen eteläpuolisille asukkaille kansalaisuus. Samaan aikaan Pontoksen kuningas Mithridates VI valtasi Bithynian ja häntä kukistamaan lähetetty sotapäällikkö Sulla marssikin Roomaan legioonien kanssa julistaen itsensä diktaattoriksi. Sullan jäätyä eläkkeelle 79 eaa. tasavalta palautettiin. Sotapäälliköt Gnaeus Pompeius Magnus ja Julius Caesar valloittivat Syyrian ja Gallian Reiniltä Atlantille asti. Vuonna 49 eaa. Caesar palasi Roomaan armeijansa kanssa aloittaen sisällissodan jonka päätytyä Caesar kaappasi vallan nousten diktaattoriksi.

Keisariajan alku

diktaattori] Caesarin sisarentyttären pojasta, Octavianuksesta, tuli Rooman ensimmäinen keisari nimellä Augustus. Augustusta seurasivat Juliusten-Claudiusten suvun keisarit (mm. Tiberius ja Nero) ja näitä Flaviukset (mm. Vespasianus). Vuosia 96—180 pidetään keisarikunnan suurimman kukoistuksen kautena. Tällöin hallitsivat Nerva, Trajanus, Hadrianus, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius. Marcus Aurelius joutui taistelemaan Tonavan rajalla germaaneja vastaan. Tämä markomannisota antoi esimakua tulevien vuosisatojen ongelmista. Vuonna 193 valtaan nousi voimakas Septimus Severus, jota seurasi vuoteen 235 saakka hallinnut Severusten dynastia. Egypti liitettiin Rooman valtaan 31 eaa., Augustus antoi keisarikunnan rajojen pysyä luonnonesteiden muodostamilla rajoilla, mutta Claudius valloitti Britannian. Trajanuksen aikana (vuonna 106) valloitettiin Daakia (likimain nykyinen Romania), mutta se hylättiin 270. Samoin Mesopotamian valloitus jäi lyhytaikaiseksi (114—117). Katso myös: Rooman keisari

200-luvun kriisi

200-luvun kriisi on nimitys, jota yleisesti käytetään Rooman valtakunnan hajoamiskaudesta, joka vallitsi noin vuosina 235—275. Valtakunta kävi tällöin tuhon partaalla. Samaan aikaan sijoittuu myös niin kutsuttu sotilasanarkian aika 235—284. Roomassa oli kriisikaudella yli 35 eri hallitsijaa. Useimmat näistä olivat sotapäälliköitä, jotka omaksuivat keisarin vallan joko koko valtakunnassa tai jossakin sen osassa menettäen sen myöhemmin tappion, murhan tai luonnollisen kuoleman jälkeen. Keisarit viettivät yhä vähemmän aikaa Roomassa. Poliitiikan lisäksi kriisiytyi myös talous (katso alla). Toisaalta ilmeni myös monia muita ongelmia kuten levottomuuksia, tauteja ja sisällissotia. Sisäiset levottomuudet ilmenivät esimerkiksi separatistisina pyrkimyksinä. Lännessä niin sanotun Gallian keisarikunnan perustanut Postumus ja idässä kuningatar Zenobia pyrkivät kummatkin saavuttamaan itsenäisyyttä keskushallinnosta. Aiemmassa vaiheessa armeija oli pyritty siirtämään kauemmas valtakeskuksista, mikä vakautti valtiota. Nyt armeija palasi vallan keskiöön ja dominoi koko yhteiskuntaa. Se myös kasvoi merkittävästi. Armeija alkoi värvätä ulkopuolisia, etenkin germaaneja. Raja-alueiden siirtokunnat autioituivat monin paikoin. 200-luvulla imperiumi koki myös ensimmäiset vakavat sotilaalliset tappionsa vuosisatoihin. Germaanit ryöstelivät monin paikoin, gootit voittivat Deciuksen ja Persia nousi Rooman kilpailijaksi. Keisari Valerianus joutui Persian kuninkaan Sapor I:n vangiksi. Hänet nyljettiin. Kun tällaista menoa oli kestänyt 35 vuotta, valtakunta oli kuoleman kielissä. Rooman lahjakkaimpien keisareiden joukkoon luettu Aurelianus kuitenkin onnistui turvaamaan valtakunnan rajat. Diocletianus vakiinnutti oloja edelleen. Selviytyminen kriisistä oli luultavasti kuitenkin enemmän sattumaa ja rakenteellisten tekijöiden sanelemaa kuin yksilöiden ansiota.

Tetrarkia eli neljän keisarin valta

Tetrarkia eli "nelivalta" oli hallintojärjestelmä, jonka keisari Diocletianus otti käyttöön vuonna 293 ratkaistakseen valtakunnan vakavat sotilaalliset ja taloudelliset ongelmat. Valtakunta jaettiin länsi- ja itäosaan. Diocletianus piti itse idän vallassaan ja antoi lännen kanssahallitsija Maximinianukselle. Kahdeksan vuotta myöhemmin Diocletianus katsoi, että sekä sotilaallisiin että siviililuontoisiin ongelmiin tulisi kiinnittää vielä enemmän huomiota. Tällöin kummallekin keisarille, "augustukselle", nimitettiin alikeisari eli "caesar". Tämä tetrarkkinen järjestelmä säilyi noin vuoteen 324. Ensimmäiset tetrarkit olivat Diocletianus (idän keisari), Galerius (idän alikeisari), Maximianus (lännen keisari) ja Constantius Chlorus (lännen alikeisari).

Myöhäisantiikki

Myöhäisantiikki tarkoittaa yleensä noin vuosien 300 - 600 jaa. välistä aikaa. Myöhäisantiikkisen Länsi-Rooman kehitys voidaan mieltää rappioksi, joka ilmeni keisarillisen keskushallinnon romahduksena sekä talouden ja yhteiskunnan perusrakenteiden järkähtelynä. Kritiikin mukaan kyseessä oli pikemmin muutosprosessi, jota ei pidä arvostella lopputuleman eli keskiajan pohjalta. Molempien näkemysten tueksi löytyy todisteita. Vaikka nykynäkökulmasta selviä rappion merkkejä näkyi, kannattaa siis kuitenkin muistaa myös jatkuvuus ja jopa joillain aloilla tapahtunut edistys. Myöhäisantiikin merkittävin piirre on kristinuskon leviäminen ja sen aseman vakiintuminen. Rooman keisarikunnasta tuli kristitty vuonna 313 jaa. Milanon ediktin myötä. Konstantinus I Suuren valtakaudella annettu edikti teki kristinuskosta yhden Rooman virallisista uskonnoista. Konstantinus siirsi pääkaupungin Konstantinopoliin, "Uuteen Roomaan", vaikka vanhakin Rooma säilytti suuren symbolisen merkityksensä. Keisari Theodosiuksen hallitessa (379—395) kristinuskosta tuli Rooman ainoa virallinen uskonto. Myöhäisantiikissa syntyi käsitys kirkon ja valtion yhteydestä. Keisari nähtiin Jumalan sijaisena maan päällä, ja häntä pyrittiin samaistamaan monin tavoin Jeesukseen. Toisaalta kristittyjen näkemys Jeesuksesta otti vaikutteita keisari-instituutiosta. Kirkko alkoi muistuttaa "valtiota valtiossa". Myös luostarilaitos syntyi. Theodosiuksen kuoltua Rooma jakautui lopullisesti itäiseen ja läntiseen keisarikuntaan, joiden polut alkoivat kulkea eri teitä. Jako ei näyttänyt aikalaisista lopulliselta, mutta sellaiseksi se osoittautui. Keskushallinto alkoi halvaantua 400-luvulla. Vuonna 410 visigootit hävittivät Roomaa Alarikin johdolla. Vaikka hävitys ei ehkä loppujen lopuksi ollut totaalista, oli tämän tapahtuman merkitys aikalaisten silmissä suuri. Yleisesti tässä yhteydessä on puhuttu kansainvaellusten ajasta. Siirtyneet ihmismäärät lienevät kuitenkin olleet pieniä. Germaaniheimot perustivat Rooman alueella useita kuningaskuntia, joiden väestö oli lähes kokonaan roomalaista. Germaanit itse omivat monia roomalaisten tapoja ja hyödynsivät esimerkiksi roomalaista paikallishallinnon koneistoa. Keisarius sortui lopullisesti vuonna 476 ostrogoottien valloittaessa Rooman kaupungin ja syrjäyttäessä viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen. Rooman senaatti jatkoi kokoontumisia ilmeisesti pitkälle 500-luvulle asti. Itä-Rooma, josta nykyään käytetään nimeä Bysantti, säilytti mahtiasemansa vielä vuosisatoja pysyen pystyssä vuoteen 1453. Rooman tuhon syistä on väitelty loputtomiin. Gibbonin mukaan tuho johtui kristittyjen moraalittomuudesta. Edwin Linkomieskin epäili moraalisen rappion ja arvotyhjiön olleen pääsyy. Jo antiikissa itäroomalainen ei-kristitty Zosimos syytti Konstantinusta ja kristittyjä. Toisaalta on epäilty syyksi myöhäisantiikin henkistä köyhyyttä, rotujen sekoittumista, kansainvaelluksia, talouden rappiota, valtiorakenteiden heikkenemistä ja valtion desentralisaatiota, lyijyä vesijohdoissa ja aristokratian degeneroitumista, ilmastonmuutosta, ryöstöviljelyä ja eroosiota, korruptiota ja tehotonta hallintoa, provinssien ryöstöä, epätasaista tulonjakoa, epätasapainoa maaseudun ja kaupungin välillä, orjuutta, teknologisen kehityksen pysähtymistä ja lukemattomia muita syitä. Nykyisissä tulkinnoissa korostetaan eniten ehkä imperiumin taloudellisia vaikeuksia ja poliittisen järjestelmän tasapainottomuutta, mutta yksimielisyys on vielä kaukana.

Politiikka

provinssien Roomalaiset kutsuivat valtiotaan tasavallaksi (libera res publica), mutta se ei missään historiansa vaiheessa ollut demokraattinen sanan nykymerkityksessä. Rooman poliittinen järjestelmä oli luonteeltaan konservatiivinen, ja uudistuksiin oltiin yleensä varsin haluttomia. Läpi Rooman historian keskeinen poliittinen kysymys oli maanomistus ja maan jakaminen. Varhaisemmissa vaiheissa Rooma oli kuningasvaltainen. Tästä siirryttiin harvainvaltaiseen tasavaltaan, jota hallittiin monimutkaisella senaatin, virkamiesten ja vinoon jyvitettyjen kansankokousten järjestelmällä. Vähitellen tietyt yksilöt omivat enenevissä määrin valtaa. Tästä syntyi keisarijärjestelmä Augustuksen ja hänen seuraajiensa aikana. Katso myös: Rooman kuningas, Rooman senaatti, Rooman keisari, Cursus honorum

Hallinnollinen jako

On harhaanjohtavaa puhua Rooman imperiumista valtiona nykyisessä merkityksessä. Rooma koostui lukuisista kaupunkivaltioista ja alueista, jotka oli tehty pääkaupungista riippuvaisiksi erilaisin sopimuksin ja poliittisin järjestelyin. Rooman hallinnollinen järjestelmä vaihteli eri aikoina. Alussa sitä hallittiin kaupunkivaltiomaisesti, mutta laajentumisen myötä oli pakko kehittää uusia keinoja selvitä ilmenneistä hallinnollisista haasteista. Imperiumin hallinnollista järjestelmää pidettiin osin tarkoituksellisesti monimutkaisena. Tavoitteena oli minimoida alueiden kapinointi suomalla niille eriarvoisia asemia imperiumin sisällä. Tällä hajoita ja hallitse (divide et impera) -taktiikalla eri alueet usutettiin toistensa kimppuun keskushallinnon asemasta. Katso myös: Rooman provinssi

Maantiede

Rooman provinssi Laajimmillaan Rooman valtakunta rajautui pohjoisessa Germanian metsiin, koillisessa aroihin, lännessä Atlanttiin (Oceanus Atlanticus) ja etelässä Saharaan. Sahara oli kuitenkin antiikin aikana selvästi nykyistä pienempi. Idässä rajoittava tekijä ei ollut niinkään luonto kuin ajan kuluessa vaihtuneet suurvallat, esimerkiksi Parthia. Keskeinen yhdistävä tekijä oli Välimeri (Mare nostrum - meidän meremme), joka mahdollisti kaupan ja liikkumisen suhteellisen laajalla alueella. Purjehtiminen oli tärkein liikkumistapa läpi antiikin, maakuljetukset olivat paitsi kalliita myös alttiita esimerkiksi rosvojen hyökkäyksille. Purjehtiminen onnistui kuitenkin vain kesällä, talvella sateet ja myrskyt tekivät liikkumisen vaaralliseksi. Toinen merkittävä meri oli Mustameri (Pontus Euxinus, suora laina kreikasta, tarkoittaa vieraanvaraista merta). Joet olivat myös merkittävä liikenneväylä. Italian joet ovat pääsääntöisesti helppokulkuisia, kun taas kreikan joet usein kuivuivat. Valtakunnan alueilla esiintyi monin paikoin myös vulkaanista toimintaa ja maanjäristyksiä, mistä tunnetuin esimerkki lienee Pompeji. Rooman kaupunkikin syntyi joen eli Tiberin rannalle. Sitä ympäröivät kukkulat olivat vulkaanisia. Kukkuloiden välissä oli kosteikko, joka myöhemmin kuivattiin. Rooman sijainti oli valtakunnan laajenemiselle alkuvaiheessa tärkeää: Rooma pystyi kontrolloimaan vesitietä sisämaahan ja siten kauppaa. Huomattava, jo antiikissa havaittu ja vaikuttanut ilmiö oli eroosio. Rankkasateista johtunut eroosio saattoi liikutella jokien uomia huomattavastikin. Ihmisen toiminnan, erityisesti puunhakkuiden seurauksena eroosio kiihtyi monin paikoin. Ilmasto oli perustyypiltään sama kuin nykyäänkin, eli välimerenilmasto. Tutkijat ovat myös pohtineet erilaisten ilmastonmuutosten vaikutuksia antiikissa. Ilmeisesti ilmasto ehti muuttua Rooman historiankin aikana useaan kertaan. Lämpötilavaihteluja on yritetty jäljittää esimerkiksi taiteessa kuvattujen ihmisten vaatetuksen vaihteluista eri aikoina.

Talous

ilmastonmuutos Kärjistäen roomalaisen talouspolitiikan voi sanoa pohjautuneen suunnitelmien puutteeseen. Aikana, jolloin raha-asioita pidettiin hienommalle väelle sopimattomana puuhasteluna, rahavarojen riittävyyteen ei usein kiinnitetty liiemmälti huomiota. Yhteiskunnan konservatiivisuus esti monet välttämättömät uudistukset, ja talous pääsi toistuvasti kriisiytymään. Rooman talousjärjestelmän peruskivi oli maatalous. Maan tuottavuus oli alhainen ja teknistä kehitystä ei juurikaan tapahtunut. Rooman laajetessa sotasaalis muodostui merkittäväksi tulonlähteeksi. Valloitettuja kansoja alettiin myös verottaa. Rooma alkoi kasvaessaan imeä hyödykkeitä yhä laajemmalta alueelta. Näkemykset orjien merkityksestä taloudelle vaihtelevat. Keisariajalla ylimääräinen raha sijoitettiin edelleen mieluiten maahan. Syntyi pienimuotoista teollisuutta, mutta se ei muodostanut merkittävää osaa tuotannosta. Kaupankäynti oli kohtuullisen vilkasta, joskaan ei valtaisaa. 200- luvun kriisiin liittyi myös vakavia taloudellisia ongelmia. Myöhäisantiikissa taloudessa alkoi näkyä jo monia tulevan keskiajan piirteitä.

Väestö

Rooman valtakunnan väkiluvusta on monenlaisia arvioita. Edward Gibbon arvioi 1700-luvulla asukkaiden määrän ensimmäisellä vuosisadalla olleen n. 120 miljoonaa. J. B. Buryn uudempi arvio (1928) on päätynyt lukuun 54 miljoonaa, alle puolet Gibbonin luvusta. Nykyään yleisimmät arviot väkiluvusta keisariajan alussa vaihtelevat välillä 45–60 miljoonaa. Suurimmillaan väkiluku on saattanut nousta lähelle sataa miljoonaa. Väkiluvun kasvu taittui 200-luvulla, jolloin monet tautiepidemiat koettelivat väestöä.

Kulttuuri

Rooman imperiumi oli kulttuurillisesti hyvin hajanainen. Roomalainen kulttuuri otti runsaasti vaikutteita kreikkalaisesta (käytännössä hellenistisestä) maailmasta sekä Italian varhaisemmista kulttuureista, etenkin etruskeilta. Myös Karthagon vaikutus oli merkittävä. Rooman kaupunkivaltion alkuperäinen kieli oli latina. Rooman laajetessa latina vähitellen syrjäytti paikalliset kielet imperiumin länsiosissa. Itäosissa ja Afrikassa paikalliset kielet pitivät paremmin pintansa. Latina oli myös pääasiallinen hallintokieli, mutta kreikan asema vahvistui jatkuvasti. Roomalaisten valtauskonto muuttui historian kuluessa animistisesta luonnonuskonnosta polyteistiseen kreikkalaisvaikutteiseen valtionuskontoon ja edelleen erilaisten itämaisten mysteerikulttivaikutteiden kautta kristinuskoon. Valtakunnan laajuus varmisti sen, että sen sisään mahtui varsin erilaisia uskonnollisia näkemyksiä. Roomalainen mytologia oli myös kreikkalaisvaikutteista. Kaikista aloista juuri taiteessa näkyivät kreikkalaisvaikutteet selvimmin. Maalaustaiteessa ja kuvanveistossa jäljiteltiin surutta kreikkalaista tyyliä. Kirjallisuudessa esikuvista onnistuttiin jossain määrin irtautumaan. Rooma tuotti monia klassikoiksi muodostuneita kirjailijoita, mainittakoon Vergilius, Cicero, Ovidius, Horatius ja Juvenalis. Roomalainen luonnontiede ei koskaan yltänyt kreikkalaisten esikuviensa tasolle. Luonnontieteistä kehittyivät lähinnä käytännönläheiset alat, ennen muuta lääketiede. Myös arkkitehtuurissa pystyttiin luomaan uutta. Filosofian alalla tärkeimmiksi muodostuivat epikurolaiset, stoalaiset ja uusplatonistiset koulukunnat. Antiikki käsitetään helposti läheisemmäksi kuin se olikaan. Monien säilyneiden kulttuurivaikutteiden johdosta roomalaisesta elämänmenosta on helppo löytää samaistumiskohteita. Antiikin maailma oli kuitenkin kovin toisenlainen kuin nykyään.

Rooman sotahistoria

Rooman vallan näkyvin merkki provinsseissa oli usein sen armeija. Se oli Rooman politiikan toteuttaja, mutta myös politiikan luoja ja keisarintekijä. Se toimi tärkeänä sosiaalisen nousun väylänä ja roomalaistamisen työkaluna. Rooma oli luonteeltaan hyvin sotilaallinen valtio. Armeija kehittyi vähitellen Välimeren mahtavimmaksi sotilasmahdiksi, kun tarpeen vaatiessa kootuista sotajoukoista siirryttiin ammattiarmeijaan Gaius Mariuksen uudistusten yhteydessä n. 100 eaa. Lopulta syntyi legioona, n. 5 000 miehen hyvin järjestäytynyt yksikkö. Alun perin armeijassa palvelivat vain kansalaiset, mutta keisariajalla armeijaan alettiin ottaa myös ns. barbaareja. Rooman armeija käytti myös monia sotakoneita, esimerkiksi katapultteja ja piiritystorneja. Rooman myöhemmin merkittäväksi kehittynyt laivasto syntyi puunilaissotien yhteydessä, kun aiemmin lähes purjehdustaidottomat roomalaiset löysivät haaksirikkoutuneen karthagolaisen laivan ja kopioivat sen millintarkasti.

Mitä Roomasta voidaan tietää

Nykymaailman tietämys Roomasta perustuu lukuisiin eri lähteisiin. Pitkään historiantutkimuksessa käytettiin lähteenä ennen kaikkea keskiaikaisen kopiointitradition kautta säilynyttä kirjallisuutta. Luonnollisesti tärkeimpänä lähteenä pidettiin historiankirjoitusta. Esimerkiksi kirjekokoelmia pidettiin myös arvokkaina, "autenttisina" lähteinä. Toisaalta suurin osa kirjallisuudesta oli eliitin kirjoittamaa, ja kuvasi asioita heidän näkökannaltaan. Kirjallisten lähteiden tulkinta ei ole ongelmatonta oli kyse sitten ns. kertovista lähteistä (historiankirjoitus) tai kaunokirjallisuudesta. Jo se, että vain murto-osa ajan kirjallisuudesta on säilynyt meidän aikoihimme nostaa esiin kysymyksen säilyneen kirjallisuuden todistusvoimasta. Teosten säilymiseen on vaikuttanut paitsi sattuma, myös eri aikakausina vallinneet näkemykset (kauno)kirjallisuuden esteettisestä tai moraalisesta arvosta. Modernin tutkimuksen käyttämä lähdeaineisto on huomattavasti laajempaa. Tämä johtuu osin jo kysymyksenasettelujen laajentumisesta. Kiinnostus alempien sosiaaliryhmien, naisten, lasten, yhteiskuntaryhmien jne. historiaan on tehnyt esimerkiksi piirtokirjoituksista keskeisen tärkeää lähdeaineistoa. Vaikkapa hautakiviin laaditut hautapiirtokirjoitukset voivat kertoa paitsi ikärakenteesta, myös esimerkiksi perhesuhteista ja tunne-elämästä. Arkeologiset kaivaukset tuovat jatkuvasti esiin uutta piirtokirjoitusaineistoa. Runsaasti tietoa saamme myös meidän aikoihimme säilyneistä papyruksista, rahoista ja lakiteksteistä. Äärimmäisen suuri merkitys on myös ei-tekstuaalisilla arkeologisilla löydöillä, joista Pompejin kaupunki on kuuluisa, muttei ainoa esimerkki. Monista asioista ihmisten ja eläinten jäännökset, keramiikka ja muut arkisten kulutustavaroiden jäänteet jne. antavat tietoa paljon enemmän kuin kirjalliset lähteet. Syntyvään kuvaan Roomasta on siis syytä suhtautua terveellä kriittisyydellä. Arkeologinen tutkimus kykenee omalta osaltaan tasapainottamaan tilannetta ja tuomaan vertailukohtia kirjallisiin lähteisiin sisältyville tendensseille. Mielekkään kokonaiskuvan rakentaminen edellyttää sekä kirjallisten että arkeologisten lähteiden tasapuolista ja lähdekriittistä käyttöä. Tärkeintä kuitenkin - kuten kaikessa historiantutkimuksessa - on se, minkälaisia kysymyksiä säilyneelle, vaikkakin fragmentaariselle, lähdeaineistolle asetetaan.

Kirjallisuutta

-
-

Katso myös

- Antiikki
- Antiikin Kreikka
- Bysantin valtakunta
- Rooman keisari

Aiheesta muualla

- [http://savonlinna.joensuu.fi/snor/rooma/ Antiikin Rooma]
- [http://www.koulukanava.fi/historia/rooma/ Koulukanavan Rooma-sivusto], suunnattu peruskoululaisille luokka:Rooman valtakunta ja:ローマ帝国 ko:로마 제국 simple:Roman Empire

Hegel

Georg Wilhelm Friedrich Hegel (27. elokuuta 1770 - 14. marraskuuta 1831) oli saksalainen filosofi, jonka vaikutus on luultavasti ollut vahvimmillaan metafysiikassa, historianfilosofiassa sekä poliittisessa filosofiassa. Häntä pidetään saksalaisen idealismin tärkeimpänä edustajana. Hänen ajatuksillaan oli suuri vaikutus marxismiin. Hänen ajatustensa mennessä pois muodista Manner-Euroopassa, syntyi Britanniassa anglohegeliläisyys, josta tuli muutamaksi vuosikymmeneksi Britannian hallitseva filosofinen koulukunta. Hegel näki valtion historiallisen kehityksen päämääränä. Absoluuttinen henki toteutti itseään luonnossa ja ihmisissä ja valtio edusti henkeä, ihmiskunnan rationaalisen ja eettisen kehityksen päämäärää. Tätä näkemystä on pidetty usein Hegelin edustaman kristinuskon filosofisena esityksenä, joskin hänen kuolemansa jälkeen useat kristityt syyttivät hänen ajatteluaan panteistiseksi. Hegeliläisessä filosofiassa valtio oli absoluuttisen hengen tuotos ja siten itseisarvo. Tätä voidaan pitää vastakohtana kantilaiselle ajattelulle, jossa ihmisillä on itseisarvo ja valtio palvelee heidän asiaansa. Hegelin mukaan olemassaolo on pohjimmiltaan filosofista ajattelua. Näin ollen hän on ontologinen idealisti.

Historianfilosofia

Hegelin kuoleman jälkeen julkaistu Philosophie der Geschichte (Historianfilosofia) perustuu luentoihin, joita Hegel piti Berliinissä vuosina 1822-1831. Teoksen pääajatus on "yksinkertainen ... ajatus, että järki hallitsee maailmaa ja että siis maailmanhistoriankin tapahtumat ovat olleet järkeviä." Maailmanhistorian tarkastelu osoittaa, "että se on ollut maailmanhengen järkevää, välttämätöntä kulkua." Samalla tämä historia on "hengen esitystä siitä, miten se hankkii itselleen tietoa siitä, mitä se itsessään on", mikä taas merkitsee edistystä vapauden tietoisuudessa. Aasialaisen yksinvallan maissa vain yksi oli vapaa, antiikin orjayhteiskunnissa muutamat olivat sitä. Näiden kahden kautta kehitys on kulkenut nykyiseen kristilliseen yhteiskuntaan, jossa kaikki ovat vapaita. Vapauden ja järjen toteutuminen muodostaa historian päämäärän, joka oli piilevänä olemassa jo historian alussa, aivan kuten "idussa itsessään on puun koko luonto, hedelmien maku ja muoto". Vaikka historiaa hallitsee järki, on hengen otettava huomioon myös ihmisten intohimot ja todelliset edut. Tällöin tarvitaan "Järjen viekkautta" (List der vernunft), jonka ansiosta henki tarvittaessa saavuttaa tavoitteensa kiertoteitä pitkin. "Ensi silmäys historiaan saa meidät vakuuttuneiksi siitä, että ihmisten toiminnat saavat käyttövoimansa heidän tarpeistaan, intohimoistaan, intresseistään, luonteistaan ja lahjoistaan ...". Mitään suurta ei maailmaan ole pystytetty ilman intohimoja; myös henki voi hyvin valjastaa ne omien tarkoitustensa ajamiseen. Osapuilleen sama pätee historian merkkimiehiin. Sellaiset ihmiset - esimerkiksi Aleksanteri Suuri, Julius Caesar tai Napoleon - ajavat omia etujaan, mutta toteuttavat samalla maailmanhengen tehtävää. Usein he kulkevat suorinta tietä eteenpäin ja murskaavat paljon alleen. Yksilöiden onnesta he eivät piittaa, eivät edes omastaan. Saavutettuaan tavoitteensa he kuitenkin "putoavat pois ytimen tyhjinä verhoina." Hegelin mukaan historian kantavia voimia ovat valtiot. "Maailmanhistoriassa voi olla puhetta vain valtiota muodostavista kansoista", hän väittää. Valtiossa "toteutuu vapaus, so. ehdoton päämäärä." "Edelleen täytyy tietää", Hegel jatkaa, "että ihmisellä on vain valtion välityksellä kaikki arvo, kaikki henkinen todellisuus ." Valtiottomia kansoja Hegel ei suostu lukemaan historian piiriin kuuluviksi.

Yhteiskuntafilosofia ja oikeusfilosofia

Seikkaperäisimmin Hegel käsittelee valtiofilosofiaa teoksessaan Philosophie des Rechts (Oikeusfilosofia, 1821). Siinä hän selvittää nykyaikaisen valtion luonnetta ja tekee merkittävän eron yhtäältä valtion ja toisaalta kansalaisyhteiskunnan (biirgerfiche Gesellschaft; Bürger = kansalainen, porvari) välillä. Kansalaisyhteiskunnan luonteen Hegel ymmärtää pitkälti Adam Smithin markkinateorian mukaisesti: kyseessä on tarpeiden ja yksityisen itsekkyyden valtakunta. Kansalaisyhteiskuntaan kuuluvat yksityiset markkinat, joiden piirissä vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Vaikka jokainen ajaa omaa etuaan, niin "näkymätön käsi" (siis "järjen viekkaus") saa aikaan yhteisen hyvän kasvun. Kansalaisyhteiskunnan alueella yksilöllinen vapaus pääsee kukoistamaan, mutta samalla ihmiset jakautuvat rikkaisiin ja köyhiin ja ilmaantuu anarkistisesti toimivia markkinavoimia, joiden kesyttäminen voi tapahtua vain yhteisen toiminnan alueella, valtiossa. Hegelin mukaan valtio on kansalaisyhteiskuntaa kehittyneempi muodostuma, jälkimmäinen sisältyy edelliseen "kumottuna ja säilytettynä". Valtio edustaa yhteistä ja julkista; se on res publica. Hegel puolustaa kuningasvaltaa, jonka kuitenkin täytyy omaksua oikeusvaltiolliset muodot ja johon oleellisena osana kuuluu epäpoliittinen, puolueeton virkamieskunta, ts. yhteistä hyvää edistävä julkinen luokka. Nykyaikainen ihminen esiintyy nyt kahdessa osassa: yhtäältä hän on bourgeois: porvari, yksityishenkilö, markkinoiden toimija, toisaalta taas citoyen eli kansalainen, yhteisen poliittisen toiminnan osanottaja. Hegel on vakuuttunut, että ihminen on poliittinen, valtiollinen olento. Yhteinen elämä on yksityistä kehittyneempää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yksityisten tarpeiden tyydyttäminen voitaisiin laiminlyödä - näin Hegel ottaa etäisyyttä Platonin omaisuudettoman ja perheettömän, yksinomaan valtiota varten elävän filosofin ihanteeseen. Myös Hegelin valtio on järjen ruumiillistuma, mutta järki ei hänellä ole eriytymätön kokonaisuus, vaan sisältää eroja ja omilla erityispiirteillään varustettuja osia. Hegelin silmissä valtio on myös "objektiivisen hengen" korkein ilmentymä. "Mikä on järjellistä, on todellista; ja mikä on todellista, on järjellistä", Oikeusfilosofian esipuheessa sanotaan. Järki tekee itsensä todeksi, muuttuu ulkoiseksi todellisuudeksi. Jätettyään subjektiivisen minän taakseen se kehittyy objektiivisiin muotoihin, jotka ilmenevät kielessä, laeissa, tavoissa ja laitoksissa.

Hengen kehittyminen

Valtio on korkein muoto, jonka järki objektiivisena henkenä voi saada, ja muodostaa puolestaan kehykset "ehdottoman hengen" muodoille: taiteelle, uskonnolle ja filosofialle. Totuus voidaan ilmaista havainnollisina kuvina (taide), myytteinä ja symboleina ([[uskonto]]) sekä käsitteinä ([[tiede, filosofia). Antiikissa hengen merkittävin ilmenemismuoto oli taide, keskiajalla uskonto ja nykyaikana filosofia. Tällä tavoin filosofiasta tulee hengen viimeinen, lopullinen ilmenemismuoto. Perimmiltään on olemassa vain yksi filosofia. Ajallisessa kehityksessään se kuitenkin saa erilaisia muotoja; niin syntyy sarja ajattelun kehityksen välttämättömiä ja johdonmukaisia vaiheita. "Minervan pöllö lähtee lentoon vasta hämärän laskeutuessa", kuuluu Hegelin tunnettu mietelause. Se tarkoittaa, että historian kulku voidaan kunnolla ymmärtää vasta jälkikäteen, vasta sitten, kun sen oleelliset vaiheet on käyty läpi. Hegel ennustaa historian ja filosofian loppua. Hengen kehitys on hänen mielestään edennyt lähelle päätepistettään, kun vapaus ja järki ovat alkaneet muuttua todellisiksi nykyaikaisessa valtiossa. Pian on käsillä idean ja todellisuuden sovitus (Versöhnung), jolloin todellisuus alkaa vastata sitä, mikä ideaan on aina sisältynyt implisiittisenä. Tällöin myös teoreettinen ymmärrys, filosofia, voi kehittyä täydelliseksi. Filosofia ei ole muuta kuin "aikansa ajatuksin käsitettynä"; niinpä historian loppu ja filosofian loppu ovat yksi ja sama asia. Kun henki on ylittänyt pirstaleisen vaiheensa ja historia saavuttanut päämääränsä kristillisessä kuningaskunnassa, lopullisen filosofian aika on koittanut. Sellainen filosofia on kohonnut ehdottomaan tietämykseen ja oivaltanut maailmanhistorian ytimen. Hegel on vakuuttunut, että hänen oma filosofiansa vastaa täydelliselle filosofialle asetettavia vaatimuksia.

Valtio ja talous

Hegel argumentoi kapitalistista talousteoriaa vastaan ja väitti aikansa ongelmien, kuten työttömyyden ja köyhyyden johtuvan kapitalistisen talousmallin objektiivisista sisäisistä ristiriidoista, ja näki valtion tasapainottavana ja eettisenä voimana pakollisena säätelijänä. Yksilöiden toiminnan summa on jotain, mitä kukaan ei yksilönä ole toivonut - absoluuttinen henki toteuttamassa itseään.

Katso myös:

- Hegel: Määrän muuttuminen laaduksi Hegel, Georg Wilhelm Friedrich ko:헤겔 ja:ゲオルク・ヴィルヘルム・フリードリヒ・ヘーゲル zh-cn:乔格·威廉·弗里德里希·黑格尔

Nietzsche

Friedrich Wilhelm Nietzsche (15. lokakuuta 1844, Röcken, Saksi, Saksa (silloinen Preussi) – 25. elokuuta 1900, Weimar Thüringen) oli erittäin vaikutusvaltainen saksalainen filosofi, kirjailija ja kriitikko.

Elämäkerta

Nietzsche opiskeli klassista filologiaa Bonnissa ja Leipzigissa ja opetti sitä Baselin yliopistossa Sveitsissä. Nietzsche nousi filologian professoriksi jo ennen väitöskirjaansa valmistumista, mutta väitöskirjan valmistuttua sen omaperäinen tyyli teki hänestä hyljeksityn ja hänen luennoilleen ei tullut enää kuin muutama oppilas. Hänen terveydentilansa heikkeneminen pakotti hänet aikaiselle eläkkeelle vuonna 1879 ja hän vietti viimeiset kymmenen aktiivista vuottaan matkustellen Italiassa, Saksassa ja Itävallassa, kustantaen oleilunsa usein mm. puutarhurin hommilla. Vaikka hän kirjoittikin suurimman osan tuotannostaan tuona aikana, hänen kirjansa ja ajatuksensa eivät saavuttaneet juurikaan huomiota. Tammikuussa 1889 Nietzsche sai hermoromahduksen katsoessaan ajuria, joka piiskasi hevostaan. (Mielenterveydellisten ongelmien lisäksi Nietzschen väitetään mm. rakastuneen omaan sisareensa.) Tästä seurasi terveyden lopullinen romahtaminen, eikä hän pystynyt osallistumaan siihen keskusteluun, jota hänen teoksensa 1800-luvun viimeisinä vuosina Euroopassa nostattivat.

Filosofia

Nietzschen filosofian keskeisiä käsitteitä oli yli-ihminen (übermensch), joka "tulee siksi mitä on". Tämä tarkoittaa yhteiskunnassa vallitsevan kristillisen moraalin hylkäämistä, joskaan yli-ihminen ei välttämättä tee yleisen moraalin vastaisia tekoja, hän vain elää niiden yläpuolella toteuttaen itseään. Tavallisten ihmisten massat ja niiden orjamoraalinen uskonto eli kristinusko, sopivat massoille, mutta yli-ihminen on jotain arvokkaampaa. Filosofiassaan Nietzsche korosti erityisesti individualismia, mutta myös alitajunnan, vaistojen ja luovan yksilöllisyyden tärkeyttä autenttisen elämän perusteina. Nietzschen oppi "ikuisesta paluusta" eli kaikkien historian tapahtumien ikuisesta toistumisesta ei ole niinkään metafyysinen oppi kuten stoalaisilla vaan ajatuskoe, jonka tarkoituksena on koetella, voiko ihminen suhtautua omaan menneisyyteensä myöntyvästi. Uskonnollisia kristittyjä alempana Nietzschen ajattelussa ovat "viimeiset ihmiset", jotka ovat jonkinlaisia hengettömiä poroporvareita ja laumaihmisiä. Tyyliltään Nietzschen filosofia on julistavaa, kirjallista ja usein aforistista, joskin teosten tyyli vaihtelee paljon ja niissä on keskenään hyvin erilaisia lähestymistapoja. Nietzscheltä ovat peräisin tunnetut sanonnat "Jumala on kuollut" ja "mikä ei tapa minua, tekee minut vahvemmaksi".

"Tahto valtaan"

"Tahto valtaan" (Der Wille zur Macht) on yksi Nietzschen keskeisistä käsitteistä. Hän kuvasi sen prosessina, jossa yksilö suuntaa ja laajentaa omaa luovaa energiaansa. Hän uskoi sen olevan maailmankaikkeuden tärkeimmän perusvoiman, voiman kaikkien luonnonilmiöiden takana ja voiman, johon kaikki muut voimat voitaisiin palauttaa. Hän yritti myös luoda vallantahtoon perustuvaa yhtenäisteoriaa. Luonnollisinta ja yksinkertaisinta on ymmärtää vallantahtoa elävissä organismeissa. Nietzschen mukaan vallantahto on yksilölle ominaisempaa kuin pelkkä hengissäsäilymisvaisto. Yksilö haluaa ennen kaikkea toteuttaa itseään, ja hengissäsäilyminen on vallantahdon seurausta pikemminkin kuin sen syy.

Nietzschen teoksia

- Tragedian synty (1872, alun perin väitöskirja)
- Epäjumalten hämärä (1881)
- Iloinen tiede (1882)
- Näin puhui Zarathustra (1883-1892)
- Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886)
- Moraalin alkuperästä (1887)
- Ecce Homo (omaelämäkerta) (1888)
- Antikristus (1888)

Katso myös

- [http://www.agellus.org/nietzsche/ Wiki Nietzsche] (ranskaksi) Nietzsche, Friedrich Nietzsche, Friedrich ko:프리드리히 니체 ja:フリードリヒ・ニーチェ

Lenin

Vladimir Iljitš Lenin (ven. Влади́мир Ильи́ч Ле́нин), alkuperäiseltä nimeltään Vladimir Iljitš Uljanov (ven. Влади́мир Ильи́ч Улья́нов ) (22. huhtikuuta 1870—21. tammikuuta 1924) oli venäläinen vallankumouksellinen, bolševikkipuolueen johtaja, Neuvostoliiton ensimmäinen johtaja ja leninistisen ideologian perustaja. Lenin oli yksi hänen vallankumouksellisista salanimistään. Hänen uskotaan kehitelleen sen vastustaakseen Georgi Plehanovia (георги плеханов), jonka pseudonyymi oli Volgin ("волгин"), Volgajoen mukaan. Uljanov otti nimensä Lenajoesta, joka on pidempi ja virtaa vastakkaiseen suuntaan.

Varhainen elämä

Lena Leninin isä oli Ilja Nikolajevitš Uljanov (1831–1886), venäläinen virkamies, joka työskenteli tavoitteenaan demokratian edistäminen ja ilmainen koulutus. Myös Leninin äiti, Maria Aleksandrovna Blank (1835–1916), tunnettiin vapaamielisenä aatteiltaan. Leninin sukupuusta löytyy juutalaisia äidin isoisän kautta, joka kääntyi kristinuskoon, ja vastaavasti Volgan saksalaisia äidin kautta. Lenin itse kastettiin Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Kenties uskonnollisten suvun osien vuoksi Lenin menestyi latinan ja kreikan opiskelussa. Lenin kääntyi 16-vuotiaana kuitenkin ateistiksi tutustuttuaan 1700-luvun valistusfilosofiaan. Hänen uskonsa sen ajan tietoteoriaan näkyi myös hänen myöhemmissä teoksissaan. Toukokuussa 1887 Leninin vanhin veli, Aleksandr – joka oli ollut mukana ns. narodniki-liikkeessä – hirtettiin osallistumisesta keisari Aleksanteri III:n salamurhayritykseen. Tämä sai Leninin radikalisoitumaan, ja myöhemmin samana vuonna hänet pidätettiin ja erotettiin Kazanin yliopistosta, koska hän oli osallistunut opiskelijamielenosoituksiin. Hän jatkoi opiskeluaan itsenäisesti, ja vuonna 1891 hän sai oikeuden toimia lakimiehenä. 1891 Hän ei kuitenkaan jäänyt lakimiesuralle, vaan liittyi vallankumoukselliseen toimintaan ja johti marxilaisia opintokerhoja keskittäen toimintansa suurimmaksi osaksi Pietariin. Vallankumouksellisen toimintansa johdosta hänet pidätettiin 7. joulukuuta 1895 ja viranomaiset pitivät häntä vangittuna vuoden ajan. Tämän jälkeen hänet karkotettiin kolmeksi vuodeksi Siperiaan. Karkotusaikanaan vuoden 1898 heinäkuussa Lenin meni naimisiin sosialistiaktivisti Nadežda Krupskajan (Надежда Константиновна Крупская) kanssa. Vuonna 1899 hän julkaisi teoksen "Kapitalismin kehitys Venäjällä". 1900 hänen karkotustuomionsa päättyi ja hän matkusteli Venäjällä ja muualla Euroopassa, julkaisten Iskra-lehteä ja muita vallankumousliikkeen kirjasia ja teoksia. Hän toimi aktiivisesti Venäjän sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa, ja vuonna 1903 hän johti bolševikkiosaa sen erottua menševikeistä. Tämä jako johtui suureksi osaksi Leninin pamfletista "Mitä on tehtävä?" Vuonna 1906 hänet valittiin puheenjohtajaksi puolueeseen. Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen viimeisissä taisteluissa joulukuussa Moskovassa bolševikkien aseellinen vallankaappausyritys epäonnistui ja Lenin joutui lähtemään turvallisuussyistä maanpakoon Suomeen vuonna 1907. Lenin asui sen jälkeen useita kertoja Suomessa ja matkusteli Euroopassa osallistuen erilaisiin sosialistisiin kokouksiin ja muuhun toimintaan. 16. huhtikuuta 1917 Lenin palasi Pietariin (siihen aikaan Petrograd), heti keisari Nikolai II:n valtaistuimelta suistamisen jälkeen ja otti bolševikkiliikkeen komentoonsa. Bolševikkien vallankaappausyritys kuitenkin epäonnistui heinäkuussa, ja Lenin joutui pakenemaan takaisin Suomeen. Hän palasi lokakuussa, jolloin bolševikit ottivat vallan asein Aleksandr Kerenskin väliaikaiselta hallitukselta.

Neuvostoliitto

Aleksandr Kerenski 8. marraskuuta 1917 Lenin valittiin puhemieheksi kansankomissaarien neuvostossa Neuvosto-Venäjän kongressissa. Maata uhkasi saksalaisten miehitys, ja Lenin vaati hyväksyntää allekirjoittaa kovaehtoinen rauhansopimus. Venäjän delegaatio kuitenkin epäonnistui tässä työssään, ja maa menetti huomattavia maa-alueita lisää lopullisessa Brest-Litovskin rauhansopimuksessa maaliskuussa 1918. Lenin joutui murhayrityksen kohteeksi 30. elokuuta 1918 ja haavoittui vaikeasti. Haavoittumisen jälkeen hän jatkoi työtään vaikeissa sisällissodan olosuhteissa mikä jatkui vuoteen 1921. Neuvostoliitto perustettiin vasta vuonna 1922. Lenin vastusti Moskova keskeistä byrokratiaa. Lenin on joskus mielletty humaaniksi ja lempeäksi neuvostojohtajaksi. Omalta osaltaan tämä on totta, sillä Leninin tiedetään vihanneen väkivaltaa. Tätä vastaan on huomautettu, että neuvostohallinnon vastustajiin kohdistetut ankarat puhdistus- ja vainotoimenpiteet alkoivat jo Leninin eivätkä hänen seuraajansa, Stalinin, kaudella. Tosin Leninin kauden puhdistustyöt kohdistuivat lähinnä entisiin vallanpitäjiin ja oikeistolaisiin, eivätkä Stalinin tapaan myös tavallisiin kansalaisiin. Sisällissota sekä sen aikana tapahtuneet toistuvat ulkovaltojen hyökkäykset Venäjälle saivat aikaan vallankumouksella valtaan nousseen bolševikkihallinnon väkivaltaisen luonteen miellytyksen. Stalin

Lenin ja Stalin

Leninin ja Stalinin suhde vaihteli asioista riippuen. Joskus Lenin piti Stalinia hyvänä toverina, mutta toisaalta hänen tiedetään vastustaneen viimeiseen asti Stalinin nimittämistä hänen seuraajakseen. "Valitkaa joku toinen, joka on maltillisempi, kohteliaampi ja vähemmän oikukas" sanoi Lenin.

Maailmankuva ja politiikka

Leninin maailmankuva oli muotoutunut 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, minkä jälkeen hän katsoi, ettei 1900-luvulla ollut hänelle enää paljoakaan älyllistä tai tiedollista annettavaa. Tiettävästi Lenin ei lukenut tai ottanut huomioon Sigmund Freudia, Kierkegaardia, Le Bonia, Friedrich Nietzscheä tai Max Weberiä. Sen sijaan hän keskittyi Karl Marxiin, Friedrich Engelsiin, Georgi Plehanoviin ja Karl Kautskyyn, joista kahdelle viimeiselle hän myöhemmin käänsi selkänsä. Lenin kuitenkin ihaili Machiavellia ja Charles Darwinia, palasi myöhemmin myös Aristotelesin pariin ja löysi ensimmäisen maailmansodan aikana Hegelin ja saksalaisen soteteoreetikon, von Clausewitzin, jotka jättivät Leninin ajatteluun omat jälkensä. Kuitenkin Lenin piti ehdottomina esikuvinaan Karl Marxia ja Friedrich Engelsiä, mutta itseään hän piti ainoana oikeana ja korvaamattomana Marxin tulkitsijana. Lenin oli pohjimmiltaan teoreetikko ja inhosi tunteellisuutta politiikassa. Siksi hän myös painotti älymystön johtavaa asemaa politiikassa, mutta ei vaatinut tältä älymystöltä keskiluokkaista taustaa. Hän ei ollut varsinaisesti koskaan kosketuksissa proletaareihin, vaan hän piti tilastotietoja ja tutkimuksia todempana kuvauksena Venäjän kansan elinoloista. Näiden tilastojen ja tutkimusten pohjalta hän muun muassa esitti, että Venäjä oli jo 1860-luvulla kapitalistinen maa. Lenin arveli, että hänen vaatimansa "proletariaatin demokraattinen diktatuuri" vetoaisi erityisesti alempaan yhteiskuntaluokkaan. Hänen mielestään se olisi samalla myös tehokkain tapa yleisten kansalaisvapauksien ja taloudellisen kehityksen turvaamiseksi. Lenin myös hylkäsi Marxin esittämän kaksivaiheisen vallankumouksen mallin (ensin demokraattinen ja kapitalistinen valtio, jota seuraisi sosialistinen vallankumous ja lopulta kommunismi) ja siirtyi omaan yksivaiheiseen malliinsa ja hehkuttamaan "jatkuvan vallankumouksen" ideaansa. Bolševikit pyrkivät luomaan joukkopuoluetta ja osallistumaan yleiseen propagandaan, valtakunnanduumaan ja muuhun yleiseen päätöksentekoon. valtakunnanduumaan Eräällä tapaa Venäjän salainen poliisi, Ohrana, piti Leniniä pystyssä. Ohrana oli jokseenkin hyvin perillä sosialistivallankumouksellisten keskinäisistä kiistoista ja pyrki lietsomaan tätä puoluetta repivää polemiikkia. Ohrana tuki bolševikkien asemaa Venäjällä myös vangitsemalla menševikkejä ja muita Leninin vastustajia. Ensimmäisen maailmansodan (1914—1918) aikana Lenin omaksui kannan, jonka mukaan sosialistien kuuluisi tukea kaikkia Romanovien monarkiaa vastaan hyökkääviä tahoja, ja Lenin myös korosti Marxin oppia, ettei proletaareilla ole kotimaata: niinpä Venäjän työläisten ensisijainen myötätunto ja avunanto olisi pitänyt kohdistua muita työläisiä, myös vihollismaiden työläisiä kohtaan, eikä oman maan sotaponnistelujen tukemiseen. Romanovien vallan horjuttamiseen kävi mikä tahansa ja siksi venäläisten marxistien pitäisi liittoutua ulkovaltojen kanssa — ja tietenkin tämä loukkasi jokaista isänmaallista bolševikkiakin.

Leninin kuolema ja perintö

monarkia Leninin toiminnasta olojen vakiinnuttua voidaan esittää vain loputtomia arvailuja. Hän halvaantui oikealta puoleltaan toukokuussa 1922 ja vetäytyi lopullisesti poliittisesta elämästä jo saman vuoden joulukuussa. Leninin kuoltua tammikuussa 1924 hänen ruumiinsa balsamoitiin ja on edelleen näytteillä Moskovan Punaisella torilla Leninin mausoleumissa. Petrograd (suom. Pietari) nimettiin Leningradiksi hänen mukaansa. Nimi vaihdettiin vasta Neuvostoliiton hajottua. Leninisminä tunnettu oppijärjestelmä muotoiltiin hänen teostensa pohjalta ja siitä tehtiin myöhemmin eräänlainen "valtionuskonto". Kaikki tämä tapahtui Leninin omien toiveiden vastaisesti. Vaikka Lenin rakensi perustan diktatoriselle hallinnolle ja oli sitä itsekin osittain edistämässä, ei se ole vaikuttanut hänen suosioonsa, koska Leninin perusideat eivät olleet rakentaa sortovalta vaan valtio, joka kuuluu kansalle. Tätä ei kuitenkaan koskaan pystytty toteuttamaan seuraajien takia. Neuvostoliiton päämiehistä Lenin on aina ollut suosituin - edeltäjien henkilöihin ja toimiin kohdistettu arvostelu ei juuri koskaan ulottunut Leniniin asti. Lisäksi esimerkiksi Meksikon vallankumouksen inspiroimissa seinämaalauksissa Lenin maalattiin usein paikallisten vallankumousjohtajien, kuten Emiliano Zapatan viereen. Yleisesti ottaen Leninin johtama perinpohjainen vallankumous on ymmärretty itsessään tärkeämmäksi kuin se, miten se asiallisesti ottaen toteutettiin ja millaiset seuraukset sillä oli.

Leninin teokset

- Materialismi ja empiriokritisismi (1909)
- Filosofian vihot (1914/1915) (julkaistu vasta 1920-luvulla) Katso myös: sosialismi, kommunismi, marxismi Lenin, Vladimir ko:블라디미르 레닌 ja:ウラジーミル・レーニン simple:Vladimir Lenin th:วลาดิมีร์ เลนิน

Benito Mussolini

Benito Amilcare Andrea Mussolini ( 29. kesäkuuta, 1883 - 28. huhtikuuta, 1945) oli italialainen diktaattori. Hän nousi Italian johtoon vuonna 1922. Hänet syöstiin vallasta 1943.

Henkilöhistoria

Mussolini syntyi Predappion pikkukylässä Bolognan ja Riminin välimailla. Hän oli aluksi sosialidemokraatti, mutta ensimmäisen maailmansodan aikana erosi puolueesta, koska vastoin puolueen yleistä kantaa kannatti Italian osallistumista sotaan. Tämän jälkeen hän perusti yhdessä muiden eronneiden ja erotettujen sosialistien kanssa Fasistipuolueen. Muutaman vuoden kuluttua Fasistipuolue marssi Roomaan ja otti vallan. Vastoin yleistä uskomusta, Mussolini ei marssinut, vaan tuli junalla.

Toinen maailmansota

Aluksi Mussolini vihasi Adolf Hitleriä. Italia kuitenkin liittyi natsi-Saksan rinnalle toisessa maailmansodassa vuonna 1940. Kyseiset johtajat, Der Führer ja Il Duce, olivat kohdanneet jo 1930-luvun lopulla neuvotellakseen Saksan Tšekkoslovakiaa koskevista suunnitelmista jne. Mussolinin Italia valloitti omin neuvoin Abessinian eli Etiopian. Mussolinin pojat toimivat siellä pommituslentäjinä. Voimansa tunnossa Italia hyökkäsi Libyan kautta Egyptiin ja Saksan toiveiden vastaisesti myös Kreikkaan 1940. Balkanin sotaretki sitoi merkittävästi Saksan joukkoja. Italia ei luovuttanut maan juutalaisia Saksalle. Juutalaisiin ei Italiassa kohdistunut laajaa vainoa ennen kuin saksalaiset ottivat vallan miehittämillään Italian alueilla. Sodan loppupuolella Mussolini vangittiin, mutta SS-laskuvarjojoukot eversti Otto Skorzenyn johdolla vapauttivat hänet. Mussolinista tuli Pohjois-Italian, nk. Salon tasavallan, nukkehallitsija todellisen vallan ollessa saksalaisella kenraali Kesselringillä. Sodan lopussa Mussolini yritti paeta, mutta partisaanisissit saivat hänet kiinni ja teloittivat. Vain kaksi päivää myöhemmin Hitler teki itsemurhan. Mussolini, Benito Luokka:Italialaiset poliitikot Mussolini, Benito ja:ベニート・ムッソリーニ simple:Benito Mussolini

Sosiaalidemokratia

Sosiaalidemokratia tai sosialidemokratia on 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa marxilaisten sosialistien joukossa syntynyt aate, jonka mukaan siirtyminen sosialistiseen yhteiskuntaan on mahdollista parlamentaarisen kehityksen kautta vallankumouksen sijaan. Sosiaalidemokraattien käsitys sosialismista 1900-luvun aikana on muuttunut vuosien myötä yhä enemmän ainakin Suomessa tarkoittamaan sekataloutta tai jonkinlaista sosiaalisin perustein ohjattua markkinataloutta. Samalla puolueet ovat etääntyneet aikaisemmasta marxismista ja luokkataistelusta. Maailmassa on kuitenkin sellaisiakin sosiaalidemokraattisia ryhmiä, jotka yhä kannattavat suurten alojen tuotantovälineiden sosialisointia, jota se vielä ainakin 1970-luvulle saakka tarkoitti Suomenkin sosiaalidemokraateille. Nykyään kuitenkin suuri osa maailman sosiaalidemokraattisista puolueista ei näe konfliktia kapitalistisen markkinatalouden ja sosiaalidemokraattisen yhteiskuntanäkemyksen välillä. Historiallisesti sosiaalidemokraatteja on myös kutsuttu parlamentarististen menettelytapojensa takia reformistisosialisteiksi, erotuksena vallankumoussosialisteista. Reformisosialistit näkivät reformeja tarvittavan kapitalismin välinpitämättömyyttä vastaan. Sosiaalidemokratian julkilausuttuja periaatteita ovat tasa-arvo, yhteisvastuu ja oikeus työhön. Sosiaalidemokraatit kannattavat vahvaa ammattiyhdistysliikettä ja markkinatalouden ohjaamista sekä sosiaalivaltiota. Sosiaalidemokratian opinkappaleisiin kuuluu demokraattisesti tehtyjen enemmistöpäätösten kunnioittaminen. Sosiaalidemokratiaa lähellä jyrkempään sosialismiin päin on marxismi ja liberalismiin päin sosiaaliliberalismi. Sosiaalidemokratia nähdään usein hyvinvointivalitollisen ajattelun alkulähteenä. Suomessa sosiaalidemokratiaa edustaa Suomen sosialidemokraattinen puolue.

Sosiaalidemokratian individualistinen kritiikki

Sosiaalidemokratian kriitikkojen näkemyksen mukaan sosiaalidemokraattinen enemmistödemokratia merkitsee ihmiskuvaa, jonka mukaan yksilöitä tulee ohjata ja että kansa tarvitsee ohjausta elämässään. Sosiaalidemokraattisen tasa-arvotavoitteen toteutusmuotoja on kritisoitu tasapäistävyydestä sekä insentiivien ja omavastuisuuden latistamisesta. Suomessakin käytössä oleva edustuksellisen demokratian järjestelmä palvelee kriitikoiden mukaan holhoamistavoitteita ja sosiaalidemokratian kannattama vahva korporatiivisuus sisältää ainekset joustamattomuudelle. Käytännön sosiaalidemokraattisella politiikalla on kritiikin mukaan onnistuttu kasvattamaan julkista sektoria ja virkavaltaisuutta sekä paperinpyöritystä. Sosiaalidemokraattien vastentahtoinen suhtautuminen yhteiskunnan toimintojen yksityistämiseen on myös ollut yksityistämisen kannattajien kritiikin kohteena. Luokka:Sosialismi Luokka:Poliittinen ideologia

Ensimmäinen maailmansota

Ensimmäinen maailmansota käytiin vuosina 1914 - 1918. Se oli ensimmäinen sota, johon liittyi maita yli puolen maapallon alueelta. Se oli myös ensimmäinen motorisoitu sota. Vastapuolina sodassa olivat keskusvallat, joihin kuuluivat Saksa, Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Ottomaanien valtakunta, sekä liittoutuneet ympärysvallat, joihin k