:: wikimiki.org ::

Fennit

Fennit

Fennit on pohjoiseurooppalaisen kansan nimi, joka mainitaan roomalaisen Tacituksen teoksessa Germania. Fennit on eri aikoina yhdistetty niin suomalaisten kuin saamelaistenkin esivanhempiin. Fennit on yhdistetty myöskin Valko-Venäjän alueen balttilaiseen väestöön. Siitä että näinkin ristiriitaisia tulkintoja on ollut mahdollista tehdä käy ilmi miten hatarat tiedot Tacituksella oli Euroopan pohjois- ja koillisosista. Jos fennit olivat Fennoskandian asukkaita kuten pohjoismaiset tutkijat uskovat, dramatisoitu kuvaus metsästyksen varassa elävästä väestöstä olisi helpompi yhdistää saamea kuin suomea puhuvaan väestöön. Tacituksen on joskus arveltu tarkoittaneen tuon ajan itämerensuomalaista "kantakansaa" aestii-heimonimellä, joka muistuttaa Viron omakielistä nimeä. Todennäköisemmin Tacituksen mainitsemat aestii kuitenkin olivat Itämeren kaakkoisrannikon balttilaisen kielialueen asukkaita. Tacitus kuvaa fennit köyhiksi metsäläisiksi, jotka eivät tunne maanviljelystä. Näin Tacitus kertoo fenneistä: : Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä, että naisia. Nämä näet seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista. Lapsillakaan ei ole muuta suojaa villieläimiltä ja rajuilmoilta kuin jonkinlainen oksista punottu katos. Sinne palaavat nuoret, se on vanhojen turvapaikka. Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pelloilla huokaileminen, vaivalloinen talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito omasta ja vieraasta omaisuudesta. Rauhassa jumalilta ja rauhassa ihmisiltä he ovat saavuttaneet sen vaikeimman päämäärän, ettei heidän tarvitse edes mitään toivoa. (lähde: Tacitus: Germania. Käännös Tuomo Pekkanen. Yliopistopaino 1988.) Kuvaus paljastaa roomalaisen stereotypian ihmisistä, jotka elävät sivistyksen alimmalla portaalla. Tacituksen teksti ei kerro oikeastaan mitään siitä, miten Pohjois-Euroopan metsästäjä-kalastajaväestöt elivät roomalaisella rautakaudella. Fennit kummittelivat kirjallisissa lähteissä myös 500-luvulla, jolloin itäroomalainen Jordanes mainitsee screrefennae-kansan, mikä tarkoittanee "hiihtäviä fennejä". Skandinaaviset ja germaaniset lähteet puhuvat viikinkiajalla ja varhaiskeskiajalla "finneistä" tarkoittaen ilmeisesti lähinnä saamelaisten esivanhempia. Luokka:Muinaiset kansat Luokka:Suomen esihistoria

Tacitus

thumb Gaius Cornelius Tacitus (syntyi noin 55–57 ja kuoli noin 117) oli roomalainen historioitsija. Hänen elämästään tiedetään hyvin vähän. Hän syntyi ehkä Galliassa tai Pohjois-Italiassa senaattorisäätyyn kuuluvaan perheeseen. Hän opiskeli Roomassa ja kävi läpi tavanmukaisen virkauran, cursus honorum. Hänestä tuli senaattori ja vuonna 97 konsuli. Vuosina 112-113 hän toimi Aasian provinssin kuvernöörinä. Hän kuoli luultavasti joskus vuoden 115 jälkeen. Tacituksen pääteokset ovat Historiae ja Annales. Historiae eli "historiankirjat" kertoo Rooman historian keisari Neron kuolemasta vuonna 69 eteenpäin. Vain neljä ensimmäistä ja osa viidennestä kirjasta ovat säilyneet. Annales eli "vuosikirjat" kertoo keisari Tiberiuksen valtaannoususta vuonna 14 aina Neron kuolemaan. Kirjoja teoksessa oli ilmeisesti kuusitoista mutta osia 5. ja 16. kirjasta puuttuu ja kirjat 7-10 puuttuvat kokonaan. Tacituksen pienempiin töihin kuuluu Germania joka kertoo germaaniheimoista jotka elivät Rooman valtakunnan ulkopuolella. Kirjassa Tacitus myös kuvaa primitiiviset ja kurjuudessa elävät fennit jotka on joskus yhdistetty suomalaisiin, mutta nykyään uskotaan, että kyse olisi ollut saamelaisten esi-isistä. Tacitus kirjoittaa: : Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä, että naisia. Nämä näet seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista. Lapsillakaan ei ole muuta suojaa villieläimiltä ja rajuilmoilta kuin jonkinlainen oksista punottu katos. Sinne palaavat nuoret, se on vanhojen turvapaikka. Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pelloilla huokaileminen, vaivalloinen talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito omasta ja vieraasta omaisuudesta. Rauhassa jumalilta ja rauhassa ihmisiltä he ovat saavuttaneet sen vaikeimman päämäärän, ettei heidän tarvitse edes mitään toivoa. (lähde: Tacitus: Germania. Käännös Tuomo Pekkanen. Yliopistopaino 1988.) Toinen pienemmistä teoksista on Agricola joka kertoo roomalaisesta kenraalista Gnaeus Julius Agricolasta, Tacituksen apesta. Katso myös: Luettelo historioitsijoista Luokka:Roomalaiset historioitsijat ko:타키투스 ja:タキトゥス

Suomalaiset

Tämä artikkeli käsittelee etnistä ryhmää. Sana 'suomalainen' voi tarkoittaa myös Suomen kansalaista yleisesti, Suomeen rekisteröityä tai esimerkiksi Suomesta peräisin olevia elintarvikkeita. Suomalaiset ovat itämerensuomalainen kansa, jonka luontainen asuma-alue sijaitsee pääosin nykyisen Suomen valtion alueella. Etninen suomalaisuus voidaan määritellä suomen kieleen ja Suomen kansallisvaltioon kohdistuvaan samaistumiseen perustuvaksi etniseksi identiteetiksi eli kansallisuudeksi. Suomalaiset katsovat omaavansa oman erityisolemuksen ja muodostavat siten kansan eli etnisen ryhmän. Suomen sisällä suurella osalla ihmisistä on myös erityinen pääasiassa asuinpaikan, murteen ja syntyperän mukaan määräytyvä paikallis- tai kotiseutuidentiteetti sen sijaan, että he kokisivat itsensä vain yleisesti suomalaisiksi. Näistä alueellisista ryhmistä ja murreryhmistä on 1800-luvulta lähtien monesti käytetty romantisoivaa nimitystä "heimo". Suomalaisiksi kutsuttuja tai sellaisiksi itseään kutsuvia ihmisiä asuu myös Suomen ulkopuolella. Merkittäviä ulkosuomalaisryhmiä asuu muun muassa:
- Ruotsin Länsipohjassa ja Tukholman läänissä (ruotsinsuomalaiset)
- Venäjän federaation alueella Inkerissä (inkerinsuomalaiset) ja Karjalassa
- Norjan Ruijassa (kveenit)
- Pohjois-Amerikassa (amerikansuomalaiset)
- Australiassa. Ulkosuomalaiset mukaan lukien suomalaisia sanotaan olevan noin kuusi miljoonaa. Valtaosa näistä puhuu äidinkielenään suomea. Lisäksi Suomessa elää noin 300 000 ruotsia äidinkielenään puhuvaa suomenruotsalaista. Suuri osa ulkosuomalaisista on kuitenkin omaksunut jonkin muun kielen (esimerkiksi ruotsin, englannin tai venäjän), mikä usein on johtanut suomalaisen identiteetin hälvenemiseen ja valtaväestöön sulautumiseen. Suomalaisten lähimpiä sukulaiskansoja ovat itämerensuomalaisen kielisukulaisuuden perusteella karjalaiset, inkerikot, liiviläiset, vatjalaiset, vepsäläiset ja virolaiset. Geneettisesti suomalaiset ovat läheisempää sukua luoteiseurooppalaisille kuin etäisille uralilaisille kielisukulaisilleen, joita ovat esimerkiksi unkarilaiset, samojedit tai Pohjois- ja Itä-Venäjän suomensukuiset kansat. Suomalaisten perimässä on yhteyttä myös virolaisiin, balttilaisiin ja vähäisessä määrin saamelaisiinkin populaatioihin. Eräiden tutkimusten mukaan suomalaisten keskuudessa vaalehiusksisten osuus väestöstä on korkein kaikista maailman maista. [http://news.bbc.co.uk/1/hi/health/2284783.stm].

Suomalainen kansallistunne ja sen perusteet

samojedit 1800-luvulla merkittävin poliittinen aate oli nationalismi eli kansallisuusaate. Suomessa poliittisen kansallismielisyyden johtohahmo oli J. V. Snellman. Ideologia edellytti kielellisesti, kulttuurisesti ja kansallisesti yhtenäistä ryhmää, joka synnyttää yhtenäisen kansakunnan. Synnytettyyn suomalaiseen identiteettiin yhdistyy usein ajatus suomalaisten erityisestä ja omalaatuisesta mielenlaadusta, kulttuurista ja niihin perustuvasta yhteenkuuluvuudesta. Suomalaista kansallisylpeyttä pönkittää nykyisin käsitys Suomesta kehittyneenä korkean teknologian, hyvän koulutuksen ja vauraan elintason yhteiskuntana. Toisaalta suomalaisten sanotaan kärsivän heikosta kansallisesta itsetunnosta. Tämän syitä lienevät ainakin maan pieni koko ja tunne avuttomuudesta suurempien ja vahvempien naapurien, erityisesti Venäjän, rinnalla. Toiseen maailmansotaan (1939–1945) yhdistetyt sankarilliset ja traagiset muistot vaikuttavat yhä melko voimakkaasti suomalaisten kansallistunteeseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa esiintyvä kollektiivisen muistamisen kulttuuri on kiinnittänyt erittäin suuren huomion sota-aikaan. Varsinkin menneinä aikoina menestys urheilu- ja kauneuskilpailuissa lujitti suomalaisten käsitystä itsestään "miehekkäiden miesten" ja "vahvojen, mutta kauniiden naisten" kansana. Myös luterilaisella uskonnolla on ollut suuri merkitys suomalaiselle identiteetille, joskin se on jossain määrin hiipunut. Kansallisromanttisessa ajattelussa suomalaisuuteen on yhdistetty mielikuvia jonkinlaiseksi sankariajaksi mielletystä "kalevalaisesta" muinaisuudesta, josta joidenkin suomalaisen mentaliteetin ja elämäntavan peruspiirteiden on kuviteltu juontuvan.

Suomalaisten historia

kalevala Suomen kielen ja suomalaisten geneettisten esivanhempien alkuperä on hämärän peitossa, eikä siitä olla päästy yksimielisyyteen. On kuitenkin jokseenkin varmaa, että suomen kielen esimuotoja puhuttiin Suomessa ja sen lähialueilla jo esihistoriallisena aikana. Muinaisuudessa eläneitä ihmisiä voidaan kuitenkin nimittää suomalaisiksi vain kielitieteellisessä merkityksessä. "Suomalaisuus" tuskin oli hallitseva osa heidän identiteettiään eivätkä he välttämättä tunteneet koko käsitettä. Ensimmäiset maininnat, joiden uskotaan koskevan suomen tai saamen kielten varhaisten muotojen puhujia, löytyvät antiikin kirjallisuudesta. 100-luvulla Tacitus kertoo Germania-teoksessa pohjoisesta ja alkeellisesta fennit-heimosta: nimi tarkoittaa ilmeisesti Fennoskandian metsästyksen ja kalastuksen varassa elävää väestöä, jonka voinee yhdistää lähinnä saamelaisten esivanhempiin. Vuonna 551 Jordanes mainitsee fennit ja skrerefennit, joiden merkitys on epäselvä. 600-luvulta peräisin oleva anglosaksinen tekstikatkelma Widsith kertoo Caelicin hallitsevan "finnejä". Koska tällaiset hämärät kirjalliset maininnat eivät kerro Suomen tuolloisista oloista oikeastaan yhtään mitään, Suomen esihistoriaa tutkitaan ennen kaikkea arkeologian keinoin. Rautakauden loppuvaiheessa Suomen alueen asukkaat jaetaan karkeasti kolmeen pääryhmään. Lounaissuomalaiset asuivat Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa, hämäläiset Hämeessä ja karjalaiset Laatokan Karjalassa. Väliin jäi Etelä-Savon asutusalue sekä erämaa-alueita, joiden väestö on perinteisesti ja ehkä liiankin kaavamaisesti yhdistetty saamelaisiin. Heitä kutsuttiin kansanperinteessä lappalaisiksi. On mahdollista, että asutusalueiden maantieteellinen ero, joka ristiretkiajalla yhdistyy myös tiettyihin esinekulttuurin eroihin, oli yhteydessä jonkinlaisten "heimoidentiteettien" muodostumiseen. Tästä on kuitenkin vaikea saada varmuutta. Suomalaisten jako (varsinais)suomalaiseen, hämäläiseen ja karjalaiseen kantaheimoon on viime kädessä historiantutkijoiden ja kielitieteilijöiden tekemä luokitus, jonka suhde luokiteltujen ihmisten omiin identiteetteihin on ollut mutkikas. Alun perin sukulaisia tarkoittanut sana "heimo" on saanut nykyisen merkityksensä vasta 1800-luvulla saksan kielen Stamm-sanan käännöksenä. Suomi- ja suomalaisuuskäsitteiden kehitystä voidaan seurata historiallisissa lähteissä keskiajalta lähtien. Suomi-nimen varhaisin tunnettu merkitys oli suunnilleen nykyistä Varsinais-Suomea vastaava alue. Nimi laajeni vähitellen tarkoittamaan maantieteellistä ja kirkkohallinnollista kokonaisuutta, joka vastasi karkeasti nykyisen Suomen aluetta. Suomen alueen poliittinen, taloudellinen ja kirkollinen eliitti saattoi toisinaan olla oppositioasemassa Ruotsiin nähden. Tällöin kyse oli kuitenkin luultavasti eliitin yhteisiin intresseihin perustuvasta regionalismista, ei kansallistunteesta tai suomenkieliseen rahvaaseen samaistumisesta. 1700-luvulta lähtien alettiin yhä useammin tehdä käsitteellinen ero Suomen alueen suomen- ja ruotsinkielisen rahvaan välillä, mutta eron merkitystä ei pidä liioitella. Suomenkielisen kansanosan tapoihin, kieleen ja historiaan kohdistuva tieteellinen mielenkiinto kasvoi, mutta suomalaisuuteen ei vielä yhdistetty samanlaisia kulttuurisia ja poliittisia merkityksiä kuin nykyisin. Suomenkielisen talonpojan identiteetille kotipitäjä, sosiaalinen asema ja uskonto olivat merkittäviä, "suomalaisuus" tuskin niinkään. Suomen kielen puhuminen määritti puhujansa yhteiskunnallisen aseman, mutta kieleen ei suhtauduttu ideologisesti tai tunteikkaasti kuten myöhemmässä nationalismissa. Karjalassa luterilaiset suomalaiset ja ortodoksiset karjalaiset talonpojat nimittivät toisiaan "ruotseiksi" ja "ryssiksi" kielisukulaisuudesta huolimatta. 1700-luvun suomalainen separatismi oli ruotsinkielisen upseeriston ajama hanke, jonka kannatus jäi mitättömäksi. Kaksikielisyys oli melko yleistä ja ruotsin kieli jatkoi yleistymistään 1800-luvun puolelle saakka. Varsinkin sosiaalista nousua kokeneet ihmiset siirtyivät säännönmukaisesti suomesta ruotsiin. Tämä kehitys jatkui vielä Suomen jouduttua Venäjän keisarikunnan alaisuuteen. Nykyistä merkitystään suomalaisuus alkoi saada 1800-luvun keskivaiheilla nationalismin myötä. Alettiin puhua suomalaisesta kansasta ja sen erityispiirteistä, suomalaisten yhteenkuuluvuudesta, suomenkielisen kulttuurin kehittämisestä, suomalaisten kansallisesta historiasta, veljeydestä sukulaiskansojen kanssa ja jopa suomalaisten oman valtion perustamisesta. Yksi osa tätä prosessia oli suomalaisten jakaminen eri "heimoihin" lähinnä kielitieteellisin ja maantieteellisin perustein. Heimoista synnytettiin nopeasti stereotyyppiset mielikuvat, jotka elävät jossain määrin vielä tänäkin päivänä. Suomen valtakulttuuri kuitenkin luotiin länsisuomalaisuuden ja hämäläisyyden pohjalta ja suomen yleiskieli kehitettiin pääasiassa läntisistä murteista. Itäsuomalaisuus saattoi tällöin jäädä jopa syrjittyyn asemaan, vaikka Kalevalan synnyttämä Karjala-innostus eli karelianismi olikin tärkeä osa suomalaisen kansallistunteen kehitystä. Taiteen puolella kansallisromanttista suuntausta edustivat muun muassa Suomen kansalliskirjailijat J. L. Runeberg ja Sakari Topelius, säveltäjä Jean Sibelius ja kuvataiteilija Akseli Gallen-Kallela. Suomalaisuuden vastapainona syntyi suomenruotsalainen identiteetti. Alkuvaiheessaan nationalismi oli liberaalin porvarillisen sivistyneistön ideologiaa, mutta 1900-luvun alkuun tultaessa kansallistunne oli saanut huomattavaa merkitystä myös muiden sosiaaliryhmien keskuudessa. Nationalistisen ideologian mukaisesti suomalaisen kansallistunteen muodostuminen on nähty "kansallisena heräämisenä" tai "itsensä löytämisenä". Toisenlaisen ajatustavan mukaan suomalaisuutta ei ollut olemassa ennen kuin se keksittiin. Kirjallisuutta: Rautakauden lopun kulttuurialueet:
- J.-P. Taavitsainen: Ancient Hill-forts of Finland. Helsinki 1990. Kansallisuuskäsitteet keskiajalla ja uuden ajan alussa:
- Kimmo Katajala: Suurvallan rajalla. Ihmisiä Ruotsin ajan Karjalassa. Helsinki 2005.
- Jukka Korpela: Viipurin linnaläänin synty. Jyväskylä 2004.

Suomalaisten heimot

Ennen yhtenäisen suomalaisen kansakunnan syntyä suomenkielinen väestö oli jakautunut kielellisesti eri murteiden puhujiin. 1800-luvulla näitä murreryhmiä alettiin ulkomaisten esikuvien perusteella kutsua romantisoivasti "heimoiksi", mikä johti erityisten heimoidentiteettien syntyyn. Nykyaikana heimorajat ovat kaventuneet ja heimoidentiteetin merkitys vähentynyt suuresti, joidenkin kohdalla jopa täysin kadonnut. Myös heimojen tyypilliset murteet ovat katoamassa, joskin myös merkkejä murteiden uudesta arvostuksesta on ilmennyt varsinkin 1990-luvulta lähtien. Ominaislaatuisia suomalaisryhmiä on syntynyt myös maan rajojen ulkopuolelle Länsipohjaan, Ruijaan ja Inkerinmaalle. Suomenruotsalaisuuden ja etnisen suomalaisuuden suhdetta ei voi määritellä yksiselitteisesti. Osa suomenruotsalaisista kokee kuuluvansa suomalaiseen kansaan, osa taas korostaa omaa erillisidentiteettiään eikä mielellään nimitä itseään suomalaisiksi. Useimmissa yhteyksissä suomenruotsalaisten ja etnisten suomalaisten välille ei tehdä eroa, koska kielivähemmistö on vanha ja vakiintunut osa suomalaista yhteiskuntaa eikä sen ja valtaväestön välillä ole kovin selkeitä kulttuurieroja. Suomenruotsalaisen väestön juuret juontuvat osittain kielensä vaihtaneeseen suomalaiseen väestöön, osittain ruotsalaisiin ja muunkinmaalaisiin maahanmuuttajiin. Keskeisiä suomenkielisiä ryhmiä:
- Hämäläiset
- Inkerinsuomalaiset
- Karjalaiset
- Kveenit
- Länsipohjalaiset eli meänkieliset
- Pohjalaiset
- Metsäsuomalaiset ja ruotsinsuomalaiset
- Savolaiset Luokka:Etniset ryhmät Luokka:Itämerensuomalaiset kansat

Saamelaiset

Saamelaiset ovat Euroopan pohjoisin ja Pohjoismaiden ainoa virallinen alkuperäiskansa. Saamelaisia asuu Lapissa eli Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän pohjoisosissa. Aikaisemmin saamelaisista käytettiin myös nimeä lappalaiset. Lappilaisella taas tarkoitetaan kaikkia Lapissa asuvia ihmisiä, eikä se viittaa etnisyyteen. Arviot saamelaisten määrästä vaihtelevat 50 000:n ja 100 000:n välillä. Heistä n. 6 500 asuu Suomessa ja n. 3 000 puhuu saamelaiskieliä äidinkielenään.

Historia

saamelaiskieliä Saamelaisten kielelliset esi-isät, "kantasaamelaisen" kielimuodon puhujat, olivat ilmeisesti alkuperäisväestöä laajalla Fennoskandiaan kuuluvalla alueella. Alkuperäistä saamelaista metsästyskulttuuria muistuttavaa kulttuuria harjoitettiin myös sisä-Suomessa ja Keski-Ruotsissa, kun rannikoilla ja etelässä oltiin jo siirrytty enemmän maanviljelykseen. Näitä metsästyksellä eläviä ihmisiä kutsuttiin Suomessa lappalaisiksi. Sana "lappalainen" tuli mahdollisesti syrjää eli syrjäistä tarkoittavasta sanasta lappea (kuten sanassa "miekan lappea", "miekansyrjä"). Tämän väestön kieltä pidetään saamensukuisena, mutta heidän geneettisestä perimästään ei olla yksimielisiä. Nykysaamelaisten suuri geneettinen eroavaisuus suomalaisiin, ruotsalaisiin ja norjalaisiin ja toisaalta tiedot seka-avioliitoista on saanut eräät nykytutkijat olettamaan, että alun perin eteläisemmät ja nyt jo kadonneet ja sulautuneet "eteläsaamelaiset" ovat kuuluneet eri ihmistyyppiin kuin nykyiset pohjoiset saamelaiset. Kulttuurista ja kielellistä samankaltaisuutta näiden kahden "saamelaisryhmän" vällä kuitenkin uskotaan olleen. Perinteisessä tutkimuksessa saamelaisten on nähty tulleen joskus Siperiasta, ja olevan sukua esimerkiksi samojedeille. Tähän kuului myös oletus saamelaisten valtaosin mongolidisista geeneistä. Nykyinen geenitutkimus kuitenkin osoittaa, että saamelaiset eivät ole ainakaan lähisukulaisia samojedeille tai muillekaan itäisille kansoille. Myös sukulaisuus itämerensuomalaisia ja indoeurooppalaisia kieliä puhuviin muihin Euroopan kansoihin on etäinen. Saamelaisten geneettinen etäisyys itäisiin kansoihin on ehkä merkki siitä, että saamelaiset ovat asuneet Euroopassa jo vuosituhannet. Toisaalta suhteellisen suuri etäisyys kaikkiin muihinkin tarkoittaa ehkä, että saamelaiset ovat jo kauan asuneet poikkeuksellisessa eristyksessä. Saamelaisten geneettistä alkuperää monet pitävät ratkaisemattomana. Kalevi Wiikin mukaan saamelaiset saattavat olla alun perin läntisiä, sukua jopa baskeille. Hänen mukaansa osa saamelaisten esivanhemmista olisi tullut Iberiasta jo jääkauden aikaan sulaa rannikkoa pitkin Norjan rannikolle, ja ollut siellä eristyksissä pitkään. Jossain vaiheessa tämä väestö olisi ehkä voinut kohdata jonkun idästä tulleen kansan. Itsekin saamelainen tutkija Aslak Aikio Oulun yliopistosta on ollut etunenässä vastustamassa tätä käsitystä. Antiikin ja varhaiskeskiajan kirjallisissa lähteissä saamelaiset tunnettiin ilmeisesti "skrithifinnien" (hiihtävien finnien) tai "fennien/finnien" nimellä. Näiden tekstien tulkintaa vaikeuttaa huomattavasti se, että myös suomalaisista saatettiin käyttää samoja nimityksiä. Nimitys finn vakiintui lopulta tarkoittamaan "suomalaista". Skrithifinnien olot kuvattiin erittäin alkeellisiksi ja eksoottisiksi. Kuvauksiin sisältyy romanttisia ja liioiteltuja sävyjä. Kainuulaiset, karjalaiset, norjalaiset ja ruotsalaiset ahdistivat saamelaiset rannikoilta sisämaahan ja Lappiin päin. Saamelaiset kohtasivat tänä aikana myös väkivaltaa muuttajien suunnalta, eivätkä he juurikaan olleet olemassaolevien lakien suojaamia. Lappalaisilta sai kerätä lapinveroa se, joka omisti alueen verotusoikeuden. Näistä oikeuksista usein sodittiin. Myös bjarmien kerrotaan verottaneen eräiden alueiden saamelaisia. Saamelaisilta tiedetään verotetun ainakin turkiksia, jotka voitiin hyvällä hinnalla myydä eteenpäin. Saamelaisten asema parani heidän siirryttyään poronhoitoon heidän kesytettyään metsäpeuran poroksi. Poronhoidon alkuajankohdasta on erimielisyyksiä. Joidenkin mukaan sitä harjoitettiin pienimuotoisena jo hyvin varhain.

Saamelainen mytologia

Saamelaisilta tunnetaan paljon pakanallisia uskomuksia ja välineitä, kuten noitarummut, sillä alkuaan šamanistiset saamelaiset kristillistyivät muuta Pohjolaa myöhemmin. Saamelaisten symboliikka, myytit ja kertomukset voivat toimia välineinä yritettäessä hahmottaa Euroopan kivikauden ja varhaisen metallikauden ihmisten maailmankuvaa. Toisaalta Lapissa käyville turisteille kaupataan myös sellaista tavaraa ja mielikuvia, jotka eivät ole alkuperäistä saamelaisuutta, ja jotka voivat siksi hämärtää ihmisten käsityksiä saamelaisuudesta. Eräs alkujaan epäaito, kaupallisiin tarkoituksiin keksitty rituaali on lapinmatkaajille suoritettava lapinkaste.

Saamelainen muinaisusko

:Pääartikkeli:Saamelainen muinaisusko Saamelaiset uhrasivat Seidalle ja palvoivat ylijumala Tiermestä.

Saamelaiskäräjät

Tiermes Suomessa saamelaisilla on alkuperäiskansana omaa kieltään ja kulttuuriaan koskeva itsehallinto saamelaisten kotiseutualueella. Saamelaiskäräjät perustettiin Norjaan 1989, Ruotsiin 1993 ja Suomeen 1996 (Suomessa korvaten 1970-luvulta peräisin olevan aiemman järjestelmän). Suomen saamelaiskäräjät perustettiin vuoden 1996 alussa vuonna 1973 asetetun saamelaisvaltuuskunnan tilalle. Saamelaiskäräjät on Suomen saamelaisten korkein poliittinen elin, joka toimii oikeusministeriön hallinnon alalla eikä kuulu Suomen valtion hallintoon. Saamelaiskäräjien tärkein tehtävä on suunnitella sekä toteuttaa Suomen perustuslaissa saamelaisille alkuperäiskansana turvattua kulttuuri-itsehallintoa. Saamelaiskäräjät päättää valtion talousarviossa osoitettujen määrärahojen käytöstä. Saamelaiskäräjät ovat edustuksellinen elin. Joka neljäs vuosi järjestettävissä vaaleissa saamelaisten keskuudesta valitaan 21 jäsentä sekä neljä varajäsentä. Käräjien tärkeimmät toimielimet ovat käräjien kokous, hallitus sekä päätoiminen puheenjohtaja. Lisäksi käräjät asettavat kuusi lautakuntaa valmistelemaan eri asioita: koulutus- ja oppimateriaalilautakunta, elinkeino- ja oikeuslautakunta, kulttuurilautakunta, sosiaali- ja terveyslautakunnan, vaalilautakunnan sekä saamen kielen lautakunnan. Nykyään saamelaiskäräjälain (975/1995, §3) mukaan saamelaisella tarkoitetaan henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen: # että hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään; tai # että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa; taikka # että ainakin yksi hänen vanhemmistaan on merkitty tai olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa.

Alkuperäiskansa-status

ILO:n alkuperäiskansasopimuksen mukaan alkuperäiskansa on kansa, joka on asunut alueella ennen valloittajien tuloa. Saamelaisten asema alkuperäiskansana on tunnustettu Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa, sekä EU:n tasolla. Saamelaiset myös usein nähdään Pohjoismaiden ainoaksi alkuperäiskansaksi. Virallisen alkuperäiskansa-statuksen tarkoitus on muun muassa nostaa saamelaisten itsetuntoa ja arvostusta, ja saattaa saamelaiset alkuperäiskansojen oikeuksia koskevien sopimusten piiriin. Tällä pyritään on suojelemaan saamelaista etnisyyttä ja uhanalaisia saamen kieliä. Myös Norjan kveenien ja Ruotsin meänkielisten perinteiset vähemmistöt ovat vaatineet samaa virallista alkuperäisasemaa, sitä kuitenkaan saamatta. Ehkä nämä ryhmät ovatkin saamelaisia uudempia tulokkaita alueillaan. Kuitenkin niin suomalaisten kuin saamelaistenkin kielten alkuperä on samassa kantasuomalaisessa kielimuodossa, jota on luultavasti puhuttu jo Pohjoismaissa. Jossain nykyisten pohjoismaiden alueella tämä kantakieli on myös jakautunut itämerensuomalaisiksi ja saamelaisiksi kieliksi. Suomalaisten ja saamelaisten (kielelliset) juuret ovat siis Pohjoismaissa yhtä vanhat ja "alkuperäiset", vaikka suomalaiset ovat sittemmin huomattavasti levittäytyneet saamelaisten kustannuksella. Skandinaaviset kielet ja kulttuurit ovat joka tapauksessa uudempia tulokkaita.

Tarujen lappalaiset

Suomalainen tarusto

:Pääartikkeli: Lappalaiset suomalaisessa kansanperinteessä Suomalainen tarusto on pitänyt lappalaisia voimallisina noitina ja velhoina. Ei kuitenkaan ole varmuutta siitä, että tarujen lappalaiset tarkoittaisivat kaikissa tapauksissa juuri saamelaisten esivanhempia.

Skandinaavinen tarusto

:Pääartikkeli: Lappalaiset skandinaavisessa tarustossa Skandinaavit ovat kutsuneet saamelaisten esi-isiä muun muassa nimillä "finnar", "lappir" ja "semsveinar". Saagojen mukaan heidän noituuttaan tarvitsivat monet mahtimiehet.

Muita käsityksiä

Saksalaiset väittivät Ruotsin voittaneen kolmenkymmentävuotisen sodan taisteluita lappalaisten taikuuden ansiosta.

Linkit

- http://www.samediggi.fi/ Suomen saamelaiskäräjät
- http://www.samediggi.fi/oktavuohta/ok5.htm Saamen lippu
- [http://home.earthlink.net/~arran4/siida/index.htm Sami Siida of North America (English)] Luokka:Kansat Luokka:Saamelaiset als:Saami ko:사미인

Fennoskandia

Fennoskandia tarkoittaa maantieteellistä aluetta, johon kuuluvat Skandinavian niemimaa, Suomi, Karjala ja Kuolan niemimaa. Fennoskandia on tavallaan suuri niemimaa, joka kiinnittyy Euraasian mantereeseen Itämeren ja Vienanmeren välistä Äänisen ja Laatokan kautta. Luokka: Pohjoismaat

Viro

Viron tasavalta (viroksi Eesti Vabariik) on tasavalta Itämeren itärannalla Koillis-Euroopassa Suomenlahden eteläpuolella, Suomesta etelään. Virolla on itärajaa Venäjän federaation ja etelärajaa toisen Baltian maan, Latvian, kanssa. Viron pääkaupunki on Tallinna. Noin kolmannes maan asukkaista elää Tallinnassa ja yhteensä 70 prosenttia kaupungeissa. Tallinnan jälkeen suurimpia kaupunkeja ovat yliopistokaupunki Tartto (101 744 asukasta), teollisuuskaupunki Narva (73 295 asukasta) ja kesäpääkaupunki Pärnu (50 966 asukasta). Muiden valtioiden pääkaupungeista Tallinnaa lähinnä on Helsinki – matkaa yli Suomenlahden tulee vain 85 kilometriä. Latvian pääkaupunki Riika on päivän automatkan päässä (307 kilometrin) eikä Pietariinkaan ole pitkä matka (395 kilometriä). Tukholmakin on melko lähellä, 405 kilometrin päässä.

Nimitykset Eesti ja Viro

Eesti on Viron vironkielinen nimi. Nimi esiintyy jo roomalaisen Tacituksen Germania-teoksessa muodossa aestii. Yleisen käsityksen mukaan rautakautinen nimitys aestii kuitenkin viittasi Itämeren kaakkoisrannikon balttilaista kieltä puhuvaan väestöön eikä varsinaisiin virolaisten esivanhempiin. Virolaisten alkuperäinen omakielinen nimi on maarahvas ja kielen nimi maakeel. Nimi "Eesti" tuli Viroon vasta 1700-luvulla ja kirjakieleen 1800-luvun puolessa välissä. Suomessa Viroa on kutsuttu Eestiksi varsinkin 1920- ja 1930-luvulla heimotyöstä innostuneiden oikeistolaisten keskuudessa ja neuvostovallan aikana vasemmistossa. Suomeen vakiintunut sovinnaisnimi on kuitenkin "Viro". Muun muassa Viron entinen presidentti, kielentutkija Lennart Meri ja Kielitoimisto suosittelevat suomeen vakiintuneen Viro-nimen käyttöä. Viro-nimitys on tullut suomen kieleen Koillis-Viron historiallisesta Virun maakunnasta, josta pidettiin vanhastaan yhteyksiä Suomenlahden pohjoispuolelle, mm. Virolahdelle. Virun alueella on kaksi nykymaakuntaa: Länsi-Viru ja Itä-Viru (Lääne-Viru ja Ida-Viru).

Maantiede

Viron pinta-ala on noin 45 000 neliökilometriä. Alueeltaan se on siis hiukan suurempi kuin esimerkiksi Alankomaat, Tanska tai Sveitsi, mutta toisaalta pienempi kuin vaikkapa Itä-Suomen lääni. Idästä länteen Virolla on leveyttä 350 kilometriä ja pohjoisesta etelään pituutta 240 kilometriä. Meren saaret muodostavat noin yhden kymmeneksen ja järvet kahdeskymmenesosan Viron pinta-alasta. Viro sijaitsee samalla leveyspiirillä kuin Keski-Ruotsi ja Skotlannin pohjoiskärki. Kesäkuukausien (kesäkuu-syyskuu) keskilämpötila on tavallisesti 15–18 celsiusastetta, talvella 4–5 °C. Viron yli tuhat järveä täplittävät maaseutua. Pinnanmuodoiltaan Viro on melko tasainen. Korkein kohta on Suur Munamägi Etelä-Virossa, 318 metriä meren pinnan yläpuolella. Taivas on Virossa pilvien peitossa noin puolet vuodesta. Merellisen ilmaston takia kumpuilevassa Etelä-Virossa sataa vuodessa noin 750 millimetriä. Kun seitsemän tuhatta jokea ja puroa kuljettaa sadevettä mereen, maasto on vetinen: suot ja erityyppiset puuta kasvavat rämeet kattavat yli viidenneksen Viron pinta-alasta. Maailmassa on suhteessa enemmän suomaata vain Suomessa. Erityyppiset metsät kattavat hiukan yli puolet Viron pinta-alasta. Suomaat ja aarniometsät edustavat luontotyyppejä, jotka ovat tuhoutuneet suuresta osasta Eurooppaa.

Historia

millimetri millimetri millimetri millimetri

Esihistoria

Viimeisen jääkauden hellittäessä vetäytyi mannerjää pohjoiseen, että nykyisen Viron alue vapautui jääpeitteestä n. 10 000 eaa ja Etelä-Suomi n. 8000 eaa. Pian maanpinnan paljastumisen jälkeen alkoi myös ihmisasutus levitä etelästä näille alueille ja siitä lähtien asutus on jatkunut tähän päivään asti. Varhaisimman asujamiston etnisestä pohjasta tai kielestä ei ole tietoa, mutta vuoden 3300 eaa jälkeen Suomenlahden molemmille puolille levinneen ns. kampakeraamisen kulttuurin on arveltu olevan itämerensuomalaista alkuperää. Kivikautta seurasivat Virossakin pronssikausi (1500 - 500 eaa.) ja rautakausi (500 eaa. - 1200 jaa.), joilta on runsaasti arkeologisia löytöjä. Rautakaudelle ajoittuvat esimerkiksi "maalinnoiksi" kutsutut linnoitukset. Viron ja Suomen välillä vallitsivat jo tällöin vilkkaat yhteydet. Viro oli tähän aikaan tiheämmin asuttu kuin Suomi, ehkä myös kehittyneempi ja vauraampikin.

Keskiaika ja uuden ajan alku

1200-luvun alkupuolella Saksalainen ritarikunta yhdessä Kalparitariston kanssa valloitti pitkän sodan jälkeen jälkeen Viron eteläosan ja Tanska pohjoisosan. Lopulta saksalaiset hallitsivat koko aluetta. 1500-luvun lopulla Ruotsi valloitti Pohjois-Viron, Puola Etelä-Viron (Ruotsille 1629) ja Tanska Saaremaan (Ruotsille 1645).

Venäjän vallan aika ja kansallistunteen nousu

Venäjä valloitti Viron Ruotsilta 1700-luvun suuressa pohjan sodassa. Kansallinen herääminen Virossa alkoi 1800-luvun puolivälissä, kun maaorjuus lakkautettiin. Jo Ruotsin vallan aikana (1632) oli perustettu mm. Tarton yliopisto. 1800-luvun lopulla Venäjä yritti tukahduttaa vaaralliseksi kokemaansa kansallisuusaatetta. Venäläistämisohjelman aikana vironkielisiä sanomalehtiä ja kouluja lakkautettiin ja Tarton yliopistossa venäjästä tuli ainoa opetuskieli. Venäjän luhistuttua ensimmäisessä maailmansodassa ja bolševikkien vallankumouksen jälkeen Viro julistautui ensimmäisen kerran itsenäiseksi. Bolševikit pyrkivät estämään irtautumisen, mutta Saksa miehitti Viron heti sen julistauduttua itsenäiseksi.

Itsenäisyyskamppailu

Itsenäiseksi Viro pääsi julistautumaan 24. helmikuuta 1918. Konstantin Päts muodosti väliaikaisen hallituksen, mutta Saksa miehitti Tallinnan seuraavana päivänä ja vangitsi Pätsin. Brest-Litovskin rauhassa maaliskuussa 1918 bolševikkien oli pakko luovuttaa Viro Saksalle. Saksalaisten romahdettua sodan lopuksi Neuvosto-Venäjä mitätöi rauhansopimuksen ja puna-armeija hyökkäsi Viroon. Hyökkäystä seurasi yli vuoden mittainen Viron vapaussota brittilaivaston tukemana. Puna-armeija lyötiin takaisin. Vuonna 1920 solmittiin Tarton rauha ja Viro ja Neuvosto-Venäjä tunnustivat toisensa. Virolaisen kulttuurin ja talouden perusta luotiin seuraavina vuosikymmeninä. Maahan järjestettiin tehokas vironkielinen alkeisopetus, Tarton yliopisto muutettiin vironkieliseksi jo vuonna 1919. Maauudistuksessa kartanoiden maat jaettiin talonpojille. Vuonna 1921 Viro liittyi Kansainliittoon. Kommunistien kansannousu tukahdutettiin joulukuussa 1924.

Demokraattinen Viro

Vuoden 1920 perustuslaki kuului demokraattisimpia maailmassa, koska siinä oli lähes ääriparlamentaristinen korostus. Parlamentti valitsi valtionpäämiehen (riigivanem), joka johti hallitusta ja hoiti myös presidentin tehtävät. Taloudellisesti hyvänä aikana järjestelmä toimi tyydyttävästi, mutta talouslaman aikana 1929–1933 ajauduttiin sisäpoliittiseen kriisiin. Tyytymättömyys demokraattisen järjestelmän saamattomuuteen kanavoitui äärioikeiston kannatukseksi, kuten monessa muussakin Euroopan maassa. Virossa oikeisto-oppositiota nousi edustamaan Viron vapaussoturien liitto, ns. vapsit.

Konstantin Pätsin autoritaarinen hallinto

Suuri lama 1932–1933 johti radikalisoitumiseen ja parlamentarismi näytti olevan pystymätön ratkaisemaan ongelmia. Viron rintamamiesten eli vapsien liike voitti suuren vaalivoiton syksyllä 1933. Vapsien painostuksesta hyväksyttiin vuonna 1933 uusi perustuslaki, joka teki riigivanemista itsenäisen toimenpanovallan haltijan, jolla oli laajat valtaoikeudet. Vapsien aloitteesta perustuslakia muutettiin siten, että presidentin valtaa lisättiin huomattavasti. Uusi perustuslaki astui voimaan 1934. Ylimenokauden hallituksen johtaja, keskustaan edustava Konstantin Päts huolestui kuitenkin vapsien yhä kasvavasta voimasta ja uusia valtionpäämiehen valtaoikeuksiaan hyväksikäyttäen julisti kenraali Johan Laidonerin kanssa ja armeijan tuella maan 23. maaliskuuta 1934 poikkeustilaan ja lakkautti koko vapsien järjestön ja vangitutti liikkeen johdon. Kansanedustuslaitos hajotettiin syksyllä 1934 ja kaikki puolueet lakkautettiin 1935. Diktaattorina hallinnut Päts perusti ylhäältä johdetun puolueen isänmaanliitto (isamaalit). Joulukuussa 1935 vapsit suunnittelivat vallankaappausta suomalaisen sinimustat-järjestön tuella, mutta viranomaiset saivat siitä vihiä ja juonijat pidätettiin. Päts hallitsi Viroa varsin yksinvaltaisesti vuoteen 1938, jolloin hänet nimitettiin uuden, vuonna 1937 säädetyn perustuslain mukaiseksi presidentiksi ja hän palasi perustuslailliseen hallintotapaan.

Neuvostoliiton uhka

Suomen ja muiden Baltian maiden tavoin Viro solmi hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa 1932. Baltian maat solmivat puolustusliiton 12. syyskuuta 1934. Helmikuussa 1936 kansanäänestyksessä kannatettiin paluuta demokratiaan. Perustuslaillisuuteen palaaminen ei kuitenkaan tuonut juurikaan muutosta vallanpitoon ja Päts jatkoi presidenttinä. Neuvostoliiton ja Britannian neuvotellessa sopimusta huhtikuussa 1939, Viro ja Latvia solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa.

Toinen maailmansota

Toisen maailmansodan alkaessa Viro tahtoi pysytellä puolueettomana, mutta oli pakotettu tekemään Neuvostoliiton kanssa tukikohtasopimuksen 1939. Viroon tuli 25 000 sotilasta suljettuihin tukikohtiin. Toukokuussa 1940 Neuvostoliitto painosti Viroa päästämään 90 000 neuvostosotilasta maahan ja elokuussa 1940 Virosta tuli yksi neuvostotasavalloista. Presidentti Päts vangittiin ja kuljettiin Venäjälle, jossa hän menehtyi. Neuvostolaistaminen keskeytyi kolmeksi vuodeksi Saksan vallattua jälleen Baltian kesällä 1941. Saksalaismiehityksen aikana Virossa toimi saksalaisten alaisuudessa virolaisjohtoinen nukkehallinto. Sen johdossa oli vapaussoturien liikkeen (vapsien) johtohahmoihin kuulunut Hjalmar Mäe. Saksan miehityksen aikana Viro oli ensimmäinen maa, mistä juutalaiset (noin 950-1000 henkilöä) poistettiin kokonaan 1941 aikana, mikä todettiin Wannseen pöytäkirjoissa 20. tammikuuta 1942. Puna-armeija sai Viron haltuunsa uudelleen syksyllä 1944.

Neuvosto-Eesti

Varsinaisesti neuvostojärjestelmä vakiinnutettiin toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvun lopulla. Kymmeniä tuhansia virolaisia karkotettiin Siperiaan ja maatilat muutettiin kollektiiveiksi. 1950-luvulla Viron kulttuurielämä alkoi vilkastua.

Uusi itsenäisyys

Marraskuussa 1988 Viron korkein neuvosto julisti maan suvereeniksi. Toukokuussa 1990 osa vuoden 1938 perustuslaista palautettiin voimaan ja maan nimi muutettiin Viron tasavallaksi. Kansanäänestyksessä suurin osa kansasta kannatti itsenäisyyden palauttamista. Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20. elokuuta 1991, kun Neuvostoliitossa tapahtui epäonnistunut vallankaappausyritys. Suomen ei tarvinnut tunnustaa Viron uutta itsenäisyyttä monien muiden valtioiden tapaan, koska se ei ollut de jure koskaan tunnustanut Viron liittymistä Neuvostoliittoon, vaan se saattoi todeta itsenäisyyden edellisen tunnustuksen olevan voimassa. Vuonna 1993 Viron hallitus määritteli 500000 maan asukasta "ulkomaalaisiksi" ja määräsi heidät hakemaan oleskelupaa. Viimeiset Venäjän joukot vetäytyivät elokuuhun 1994 mennessä. Viro on yksi niistä kymmenestä valtiosta, jotka liittyivät Euroopan unioniin 1. toukokuuta 2004. Viro solmi uuden rajasopimuksen 18. toukokuuta 2005 ja ratifioi sen 20. kesäkuuta. Sopimuksessa rajat noudattivat neuvostotasavallan rajoja, ilman Petserinmaata ja Narva-joen itärantaa. Mielipidetiedustelujen mukaan sopimusta vastusti 80% virolaisista. Venäjän Duuma ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, koska Viro oli liittänyt sopimuksen ratifiointilain esipuheeseen maininnan neuvostomiehityksestä.

Politiikka

Viron kansalaiset valitsevat 101-paikkaisen parlamentin (Riigikogu) joka neljäs vuosi. Parlamentti valitsee presidentin, jonka virkakausi kestää viisi vuotta. Sama henkilö voidaan valita presidentiksi vain kahdeksi kaudeksi peräkkäin. Presidentti on myös Viron puolustusvoimien ylipäälikkö. Parlamenttivaaleissa on viiden prosentin äänikynnys. Heti uudelleenitsenäistymisen jälkeisinä vuosina Viron puoluekartta oli pirstoutunut: runsaat kymmenen puoluetta edusti vajaata puoltatoista miljoonaa ihmistä. Näistä jäljellä on enää vain noin puolet. Paikallisvaaleissa saavat äänestää kaikki 18 vuotta täyttäneet asukkaat.

Ulkosuhteet

Virolla on Venäjän kanssa kansainvälisoikeudellisesti avoin kysymys maan rajasta Venäjän kanssa. Viron sosialistinen neuvostotasavalta luovutti Venäjän sosialistiselle federatiiviselle neuvostotasavallalle ns. Viron Inkerinmaan Narva-joen itärannalla ja Petserinmaan kaakossa, jotka Viron ja Neuvosto-Venäjän välisessä Tarton rauhansopimuksessa oli sovittu Virolle kuuluviksi. Viro periaatteessa hyväksyi alueen haltuun jäämisen Venäjän federaatiolle, mutta Venäjän hallitus ei vienyt riigikogun ratifioimaa sopimusta Venäjän valtakunnanduuman hyväksyttäväksi, koska Viro lisäsi ratifiointilain esipuheeseen maininnan Viron miehityksestä, minkä Venäjä katsoo sisältävän aiheen rajakysymyksen avaamiseksi uudelleen myöhempänä ajankohtana. Näin ollen jo vakiintunut raja jää edelleen kansainvälisoikeudellisesti avoimeksi kysymykseksi. Viron presidenttinä toimii Arnold Rüütel ja pääministerinä Andrus Ansip (Reformipuolue). Viron tasavallan itsenäisyyden palauttamisen jälkeisen ajan pääministerit:
- Edgar Savisaar (3. huhtikuuta 1990 – 30. tammikuuta 1992)
- Tiit Vähi (30. tammikuuta 1992 – 21. lokakuuta 1992)
- Mart Laar (21. lokakuuta 1992 – 8. marraskuuta 1994)
- Andres Tarand (8. marraskuuta 1994 – 17. huhtikuuta 1995)
- Tiit Vähi (17. huhtikuuta 1995 – 17. maaliskuuta 1997)
- Mart Siimann (17. maaliskuuta 1997 – 25. maaliskuuta 1999)
- Mart Laar (25. maaliskuuta 1999 – 28. tammikuuta 2002)
- Siim Kallas (28. tammikuuta 2002 – 10. huhtikuuta 2003)
- Juhan Parts (10. huhtikuuta 2003 – 13. huhtikuuta 2005)
- Andrus Ansip (13. huhtikuuta 2005 – )

Maakunnat

Andrus Ansip Viro jakautuu viiteentoista maakuntaan, viroksi maakond, jotka ovat:
- Harjumaa (Harju maakond)
- Hiidenmaa (Hiiu maakond) Hiidenmaan saarella
- Itä-Virumaa
- Jõgevamaa
- Järvamaa
- Länsimaa (Lääne maakond)
- Länsi-Virumaa
- Põlvamaa
- Pärnumaa
- Raplamaa
- Saarenmaa Saarenmaan ja Muhun saarilla
- Tartumaa
- Valgamaa
- Viljandimaa
- Võrumaa

Talous

Viro on omavarainen sähköntuotannon suhteen, ja sähköä riittää vientiinkin. Palavaa kiveä louhitaan Koillis-Virossa ja käytetään paikallisissa voimalaitoksissa. Vaihtoehtoisia energiantuotantomuotoja kuten tuulivoimaa, vesivoimaa ja turpeen käyttöä on tutkittu paljon viime vuosina. Turve on yksi Viron tärkeimpiä luonnonvaroja, ja Viron onneksi se on, vaikkakin hyvin hitaasti, uudistuva luonnonvara. Koska Virossa ei ole paljoa mineraalivaroja, perustuu sen talous pitkälti kevyeen teollisuuteen ja palveluihin, joita ovat matkailu, kauppa ja pankkitoiminta. Viro sijaitsee idän ja lännen välisen vilkkaan kauppareitin varrella ja maassa on aina ollut hyviä satamia; transitoliikenteellä ja ulkomaankaupalla onkin yhä kasvava merkitys Viron taloudelle. Viime vuosina myös informaatioteknologiasektori on kehittynyt nopeasti. Viron valuutta, kruunu, on sidottu euroon suhteessa 1 EUR = 15,6466 EEK (aikaisemmin Saksan markkaan). Viron pankkisektorista lähes 90 prosenttia on nykyisin ulkomaisen pääoman omistuksessa. Viro liittyi yhdessä Liettuan ja Slovenian kanssa Euroopan unionin valuuttakurssimekanismi ERM II:een 27. kesäkuuta 2004. Tämä mahdollistaa euron käyttöönoton maan virallisena valuuttana kahden vuoden tarkkailujakson jälkeen, jonka tarkoitus on seurata Maastrichtin sopimuksen kriteerien täyttymistä. Viro otti käyttöön tasaveron 1994 yhtenä ainoista maista. Tuloveroprosentti oli 26 prosenttia riippumatta henkilön tuloista. 1. tammikuuta 2005 vero alennettiin 24 prosenttiin. Tärkeimpiä teollisuusalueita ovat pääkaupunki Tallinna, sitä ympäröivät alueet sekä Koillis-Viro. Suurimmat työnantajat ovat paperi-, puutavara- ja tekstiiliteollisuudessa. Yksi kymmenestä virolaisesta ansaitsee elantonsa maataloudella, kalastuksella ja metsänhoidolla. Muuttuva mailma pakottaa ihmiset etsimään muita elinkeinoja perinteisen karjanhoidon ja maanviljelyn ohella. Oheiselinkeinoja maaseudulla ovat muun muassa rapsin kasvatus rapsiöljyn tuotantoon, mansikanviljely ja maatilamatkailu. Ruokaostoksilla virolaiset yleensä suosivat kotimaisia tuotteita hyvän maun, edullisen hinnan ja suhteellisen vähäisten lisäainemäärien takia. Viro vie ulkomaille erilaisia kojeita, sähköteknisiä laitteita ja niiden osia sekä moottoriajoneuvojen turvavarusteita. Pieni- ja keskisuuri teollisuus ovat vallitsevia.

Väestö

Etniset virolaiset muodostavat maan väestöstä 67,9 prosenttia. Muita merkittäviä etnisiä ryhmiä ovat venäläiset (25,6 prosenttia), ukrainalaiset (2,1 prosenttia), valkovenäläiset (1,2 prosenttia) ja suomalaiset (0,9 prosenttia). Kielellisesti virolaiset kuuluvat itämerensuomalaisiin ja suomalais-ugrilaisiin kansoihin yhdessä suomalaisten kanssa. Viron kansalaisuuden saadakseen hakijan on osattava viron kieltä sekä tunnettava maan historiaa ja lainsäädäntöä. Tämä aiheutti maan uudelleen itsenäistyessä sen, että maan venäläisvähemmistössä on suuri määrä ihmisiä, joilla ei ole minkään maan kansalaisuutta. Maassa oli syyskuussa 2004 157 000 asukasta, joilla ei ollut kansalaisuutta. Viron virallinen kieli on viro, joka on viroksi eesti keel. Viron kieli muistuttaa paljon suomea. Virossa 29 prosenttia asukkaista puhuu venäjää, mutta se ei ole virallinen kieli. Virossa on Euroopan korkein HIV-positiivisten osuus väestöstä, 1,1 prosenttia (2001).

Viron väestö kansallisuuksittain 1922-1989 (prosentteina)
Kansallisuus	1922	1934	1959	1970	1979	1989	2000
Virolaisia	87,7	88,2	74,6	68,2	64,7	61,5	67,9
Venäläisiä	8,2	8,2	20,1	24,7	27,9	30,3	25,6
Saksalaisia	1,7	1,5	0,1	0,6	0,3	0,2	–
Ruotsalaisia	0,7	0,7	–	–	–	–	–
Suomalaisia	–	–	1,4	1,4	1,2	1,1	0,9
Ukrainalaisia	–	–	1,3	2,1	2,5	3,1	2,1
Valkovenäläisiä	–	–	0,9	1,4	1,6	1,7	1,3
Juutalaisia	0,4	0,4	0,4	0,4	0,3	0,3	–
Muita	1,3	1,0	1,2	1,2	1,5	1,8	2,2
Väkiluku yhteensä	1 107 059	1 126 413	1 196 791	1 356 000	1 464 476	1 565 662	1 332 893

Lähde: Library of Congress Country Studies [http://lcweb2.loc.gov/frd/cs/latvia/lv_appen.html], CIA World Factbook (2000 väestönlaskennan tiedot)

Kulttuuri

Suurin ja merkittävin virolainen kulttuuritapahtuma on kerran neljässä vuodessa pidettävät laulu- ja tanssijuhlat: "Yleinen laulu- ja tanssijuhla" (Üldlaulupidu ja Üldtantsupidu). Vuonna 2004 laulujuhla järjestettiin laulujuhlat 24. kerran ja tanssijuhlat 17. kerran. Juhlien päätapahtuma järjestetään Tallinnan Laulukentällä (Lauluväljak). Kuoro- ja kansantanssikulttuuri yleisestikin ovat tärkeässä asemassa Virossa. Virolaissyntyistä Arvo Pärtiä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä säveltäjistä. Eri Klas ja Neeme Järvi ovat maailmankuuluja kapellimestareita. Kevyen ja klassisen laulun tärkein nimi Virossa oli Georg Ots. Viihdemusiikissa virolaiset tunnetaan Euroviisu-menestyjinä: Tanel Padar, Dave Benton ja 2XL -yhtye voitti vuoden 2001 Euroviisut kappaleellaan Everybody. Kansainvälisesti tunnetuin virolainen kirjailija on Jaan Kross. Kansallisia suuria nimiä ovat A. H. Tammsaare ja Friedrich Reinhold Kreutzwald.

Merkittävimmät luonnonvarat

- palavakivi
- turve
- meripihka

Merkittävimmät vientituotteet

- tekstiilit
- maataloustuotteet
- koneet

Katso myös

- Emajoki
- Peipsijärvi
- Pärnujoki
- Põltsamaajoki
- Rutja
- Viron sosialistinen neuvostotasavalta

Aiheesta muualla

- [http://www.cc.jyu.fi/~saarinen/Viro-seura/viro_vai_eesti.html Viro vai Eesti?] (Erkki Lyytikäinen)
- [http://www.kotus.fi/kielitoimisto/nimisto/usein_esitettyja_kysymyksia/viro.shtml Viro vai Eesti?] (kielitoimisto)
- [http://www.estonica.org Estonica - from A to Z about Estonia]
- [http://www.svyl.net/mik%E4%20svyl.html SVYL - Suomen Viro-yhdistysten liitto]
- [http://www.tuglas.fi Tuglas-seura - Tietoa/tapahtumia/kieli- ja kulttuurimatkoja]
- [http://www.viroweb.com ViroWeb - Matkailutiedot Virosta]
- [http://maps.google.com/maps?ll=58.819430,25.301514&spn=2.399546,7.702515&hl=en Viro Google Mapsissa]
- [http://www.viroweb.com/autoilu/ Viron sisäiset liikenneyhteydet] Luokka:Viro Luokka:Entiset neuvostotasavallat roa-rup:Estonia ms:Estonia zh-min-nan:Eesti ko:에스토니아 ja:エストニア simple:Estonia th:ประเทศเอสโตเนีย fiu-vro:Eesti

Viikinkiaika

Viikinkiaika on pohjoismaiden esihistoriaan liittyvä ajanjakso, jota leimasivat viikinkien ryöstöretket ja valloitukset. Viikinkiretkien lähtölaukauksena on usein (ilmeisesti harhaanjohtavasti) pidetty Lindisfarnen luostarin ryöstöä vuonna 794 ja joutsenlauluna vuonna 1066 käytyä Stamford Bridgen taistelua. Kun nämä vuosiluvut on muutettu pyöreiksi luvuiksi, on saatu ajoitus 800 - 1050. Todellisuudessa on tietysti harhaanjohtavaa ajoittaa viikinkiajan kaltaista aikakautta vuoden tai edes vuosikymmenen tarkkuudella.

Viikinkiajan määrittely

Viikinkiaika määrittyi joukosta yhteiskunnalisia, kulttuurisia, taloudellisia, sotilaallisia ja poliittisia kehitysprosesseja ja tapahtumasarjoja. Nämä kehittyivät vähitellen 700- ja 800-lukujen kuluessa ja hiipuivat pois osittain jo 900-luvulla, osittain vasta 1000- ja 1100-luvuilla. Tällaisia viikinkiajan ilmiöitä olivat esimerkiksi:
- Ryöstöretket ja valloitukset Britteinsaarilla ja Pohjanmeren ympäristössä: Satunnaista ryöstelyä 700-luvulla, 860-luvulta 900-luvun alkuun asti pyrkimystä pysyviin valloituksiin. Britteinsaarilla uusi valloitusvaihe 1000-luvun alussa, Irlannissa ja Skotlannissa norjalaisten hyökkäyksiä 1100-luvullakin.
- Kaupankäynnin vilkastuminen: Skandinaviassa syntyy 700-luvulla kaupunkeja, kuten Birka Keski-Ruotsissa. Nämä muinaiskaupungit autioituvat 900-luvulla. 900-luvun lopulla uusien kaupunkien perustamisaalto (esim. Lund ja Sigtuna). Nämä kuninkaanvallan ja kirkon tukikohdiksi perustetut kaupungit säilyvät nykypäivään saakka.
- Liikehdintä Venäjän jokireiteillä: Skandinaaveja Laatokan ympäristössä jo 700-luvulla. 800-luvulla tietoja skandinaaveista Bysantin keisarikunnassa. Uudisasutusta ja valloituksia Venäjän jokireittien varsilla. Viikinkien vilkas idänkauppa hiipuu 900-luvun lopulla, mutta tiiviit suhteet Ruotsin ja venäläisten ruhtinaskuntien välillä säilyvät tämän jälkeenkin.
- Yhtenäisten kuningaskuntien synty: Tanskan alueella jonkinlainen yhtenäinen valtio ehkä jo 600- tai 700-luvulla, mutta selkeämmin 900-luvun lopulla. Samantapaista kehitystä myös Norjassa ja vuoden 1000 tienoilla hajanaisemmassa Ruotsissakin.
- Kristinuskon leviäminen: toden teolla 900-luvun lopulta lähtien, mutta jossain määrin jo aikaisemmin.
- Löytöretket Pohjois-Atlantilla: Islannin ja Färsaarten asuttaminen 800-luvulla. 1000-luvulla siirtokuntia Grönlantiin ja hetkellisesti jopa Kanadan itärannikolle.
- Viikinkiajalle ominainen esinekulttuuri: parhaiten tunnetaan ase- ja korutyypit sekä koristetyylit arkeologisten löytöjen perusteella.

Viikinkien asutus ja retket

Viikingejä ajoivat retkilleen samat syyt jotka ovat aina motivoineet seikkailijoita: uudet maat, rikkaudet ja kuuluisuus. Viljelysmaan vähyys muodosstui helposti ongelmaksi Skandinaviassa, varsinkin Norjassa, mikä ajoi ihmisiä siirtolaisiksi myös 1800- ja 1900-luvuilla. Usein onkin arveltu, että tyypillinen viikinkiretkille lähtijä oli hyvinravittu perheen nuorempi poika, joka oli jäänyt osattomaksi perinnöstä vanhimman pojan periessä perhetilan, ja joka toivoi löytävänsä itselleen omaa maata ja omaisuuden.

Ruotsin alueen asukkaat (itäskandinaavit)

Ruotsin alueen asukkaat, kuten göötalaiset ja svealaiset, tekivät sota- ja verotusretkiä Itämeren rannikkoseuduille ehkä jo 500-luvulla. Heidän kulkunsa suuntasi Itämeren yli ja Venäjälle kahta isoa jokea seuraten. "Ruotsalaiset" ottivat hallintaansa Novgorodissa sijaitsevan slaavilaisasutuksen ja tekivät siitä kahden etelään johtavan valtaväylän hallitsevan kauppakeskuksen. Toinen reitti kulki Dnepriä pitkin Kiovaan, jonne perustettiin toinen keskus, ja siitä eteenpäin Mustalle merelle. Reitin päässä sijaitsi Bysantin pääkaupunki Konstantinopoli. Toinen reitti kulki lähes 4000 km matkan Volgaa Kaspianmerelle, jonka takaa kulkivat karavaanireitit Bagdadiin. Etelään skandinaaveja veti erityisesti hopea, jota saatiin Arabian hopeakaivoksista. Vastineeksi he vaihtoivat turkiksia ja orjia, joita saatiin saaliina tai lahjana slaavilaiskansoilta. Vaihtokauppa muuttui helposti ryöstelyksi. Viikingit tekivät sotaretkiä jopa mahtavaa Konstantinopolia vastaan vuonna 860 ja uudelleen 907. Vaikka molemmat hyökkäykset torjuttiin, jälkimmäinen niistä sai Bysantin keisarin tarjoamaan kauppaoikeuksia pohjanmiehille vastineeksi rauhasta ja keisarin palveluksessa toimivista henkivartijoista, kuuluisista varjagikaartilaisista.

Tanskan alueen asukkaat (eteläskandinaavit)

Kun "ruotsalaiset" suuntasivat itään, "tanskalaiset" eli daanit katsoivat etelään. Heidän vaikutuksensa tuntui voimakkaimmin Englannissa ja Kaarle Suurenn hallitsemassa Frankkien valtakunnassa. Frankit olivat ensialkuun tarpeeksi voimakkaita torjuakseen hyökkäykset, mutta vuonna 840 valtakunta jaettiin kolmen kilpailevan perillisen kesken, ja pohjanmiehet tarttuivat tilaisuuteen. Pääsiäispäivänä 845 viikingit hyökkäsivät Pariisiin matkattuaan 160 km ylävirtaan Seine-jokea pitkin. Vuodesta 850 eteenpäin "tanskalaiset" muuttivat taktiikkaansa nopeista iskuista valloitustyyppiseksi sodankäynniksi. He alkoivat talvehtia valloittamillaan mailla, ja toimivat jokisuille perustamistaan tukikohdista käsin. Seuraava vaihe kehityksessä oli laaja asutus, ja vuonna 865 ensimmäinen monista tanskalaisarmeijoista saapui Englantiin. Tuohon aikaan maa oli jakaantunut puoleen tusinaan kilpailevaan kuningaskuntaan, eivätkä olleet tarpeeksi vahvoja vastustamaan tunkeilijoita. Vuoteen 880 mennessä vain Wessexin eteläinen valtakunta johtajansa Alfred Suuren johdolla oli jäljellä vastustamassa laajentumispyrkimyksiä. Siihen mennessä yli puolet Englannista oli "tanskalaisten" hallinnassa, ja he jättivät alueen kieleen ja lakiin pysyvät jälkensä. "Tanskalaisten" valloitukset Englannissa toimivat pysyvänä tukikohtana ryöstöretkille Ranskaan, kunnes vuonna 911 kuningas Kaarle III päätti tarjota viikinkien johtajalle Rollolle (Hrolf) maata Seine-joen suulta vastineeksi kilpailevien viikinkijoukkojen torjumiseksi. Rollo piti kiinni sopimuksesta, ja lyhyessä ajassa pohjanmiehistä tuli normanneja, jotka kääntyivät kristinuskoon ja puhuivat ranskaa. Normandian herttua Vilhelm Valloittaja, Rollon jälkeläinen kuudennessa polvessa, valloitti vuonna 1066 Englannin.

Norjan alueen asukkaat (länsiskandinaavit)

Kun "tanskalaiset" valloittivat kuningaskuntia, "norjalaiset" keskittyivät tutkimaan vähemmän kartoitettuja alueita. Suurin osa heidän ryöstelystään keskittyi Skotlantiin ja erityisesti Irlantiin, jossa heidän rannikkotukikohdistaan kehittyi vähitellen maan ensimmäiset kaupungit: Dublin, Wexford, Waterford ja Limerick ovat pohjanmiesten perustamia. He myös asuttivat Man-saaren, Orkney-saaret, Shetlannin saaret ja Fär-saaret. Perimätiedon mukaan vuonna 860 kaksi erillistä ryhmää joista toinen oli matkalla Hebrideille ja toinen Fär-saarille, ajautuivat pois kurssiltaan ja löysivät ennestään tuntemattoman saaren. Uutinen levisi nopeasti, ja pian vuosikymmenen kuluessa uudisasukkaat alkoivat saapua vallatakseen tyhjän maan. Seuraavan vuosisadan kuluessa Islannista kehittyi itsenäinen valtakunta, jolla oli Althing-niminen kansankokous. 1000-luvun lopulla Islannissa oli jo 60000 asukasta, neljännes Norjan asukasmäärästä. Kun kaikki käyttökelpoinen laidunmaa oli Islannista vallattu, alkoivat uskaliaimmat etsiä uusia maita asutettavaksi. 900-luvun lopulla Norjassa ja Islannissa murhasta tuomittu Erik Punainen matkusti 725 km länteen etsiäkseen maata jonka olemassaolosta oli huhuttu useiden vuosien ajan. Maata löytyi, ja houkutellakseen uudisasukkaita hän antoi luotaantyöntävälle maamassalle vetoavan nimen Grönlanti (vihreä maa). Vuoteen 980 mennessä useita satoja siirtolaisia eli maata viljellen ja valaita sekä mursuja pyytäen. Eräs reitiltään harhautunut uudisasukas havaitsi niin ikään horisontissa matalia kukkuloita, jotka sijaitsivat liian etelässä ollakseen Grönlantia. Hänen tarinansa innoitti Erik Punaisen poikaa, Leif Erikssonia etsimään tätä salaperäistä maata. Lopulta vuonna 1001 eurooppalaiset nousivat Amerikan mantereelle luultavasti ensimmäistä kertaa, kun Leif saapui ensin Baffinin saarelle ja sitte L'Anse aux Meadowsiin lähelle Newfoundlandin pohjoisinta kärkeä. Alueelle annettiin nimi Vinland (muinaisnorjassa vin tarkoitti peltoa tai ketoa). Leifin jälkeen saapuneet asuttajat saivat kuitenkin alkuperäisasukkailta (mahdollisesti inuiitteja tai algonquin-intiaaneja) vihamielisen vastaanoton, ja kaikki 250 uudisasukasta ajettiin takaisin Grönlantiin kolmen vuoden jälkeen. Sen jälkeen grönlantilaiset tekivät lyhyitä puunetsintämatkoja alueelle. Viimeisin muistiinkirjoitettu retki tehtiin vuonna 1347.

Viikinkiajan kaukokauppa

Kaupan keskuksia olivat muun muassa
- Haithabu (nykyinen Hedeby Etelä-Jyllannissa)
- Kaupang (Oslonvuonon länsirannalla)
- Birka (nykyinen Björkö Tukholman länsipuolella)
- Aldeigjuborg (nykyinen Staraja Ladoga Laatokan etelärannalla)
- Jorvik (nykyinen York Keski-Englannissa) Viikinkien kauppatuotteita olivat muun muassa turkikset ja aseet, joita he vaihtoivat esimerkiksi kankaisiin, hopeaan ja lasiastioihin.

Sotaretket

Tanskan alueen asukkaat tekivät matkoja etenkin
- Alankomaihin ja Belgiaan
- Ranskaan. Vuonna 911 Ranskan kuningas Kaarle Yksinkertainen antoi Seinen suualueen, Rouenin kreivikunnan, sittemmin nimeltään Normandia, viikinkipäällikkö Rollolle, jotta viikingit olisivat lopettaneet ryöstelyn ja suojelleet Sisä-Ranskaa toisia viikinkejä vastaan. Sittemmin 1000-luvulla osa viikinkien normandialaisista jälkeläisistä otti haltuunsa alueita etelä-Italiasta, jonne syntyi normannilaiseksi kutsuttu Sisilian kuningaskunta.
- Englantiin (viikinkien Danelagen, Danelaw). Viikinkiajan alkuna pidetään Lindisfarnen luostarin ryöstöä vuonna 793. Viikingit muodostivat vanhan Eboracumin kohdalle Yorkin (viikinkien Jorvik). Tanskan Sven Haaraparta oli Englannin valloittaja 1013—1014 ja Tanskan kuningas 986—1014. Hänen poikansa Knuut II Suuri oli Englannin kuningas 1014—1035 ja Tanskan kuningas 1018—1035 sekä piti hallussaan Etelä-Norjaa 1028—1035. Normandialainen (normanni) Vilhelm Valloittaja, Rollon jälkeläinen, valloitti Englannin 1066.
- jopa Espanjaan, pohjois-Afrikkaan ja Italiaan kuten norjalaisviikingitkin Norjan alueen asukkaat tekivät matkoja
- Skotlantiin
- Irlantiin. Viikinkien orjien keräyspaikalle syntyi Dublin (viikinkien Dyflinn). Viikingit hallitsivat myös Limerickiä ja Corkia.
- Vienanmerelle vepsäläisten luokse. Vepsäläisten maata he kutsuivat nimellä Bjarmaland. Ruotsin alueen asukkaat tekivät matkoja etenkin itään (Austvegr), Itämeren yli
- Venäjälle. Rurik perusti joskus vuoden 862 tienoilla Novgorodin edeltäjänä pidetyn "Rurikinlinnan" ja Kiovan tienoille valtakunnat, jotka vaikuttivat monien vaiheiden jälkeen Venäjän syntyyn.
- Dneprille. Viikingit perustivat Kiovan (viikinkien Kjönugård). Dnepriä pitkin mentiin myös Mustanmeren yli Bysanttiin (viikinkien Miklagård).
- Suomenlahtea pitkin Volgalle bolgaarien valtakuntaan ja jopa (Kaspianmeren yli) aina Bagdadiin asti. Balttien, slaavilaisten ja suomensukuisten tiedetään tehneen sotaretkiä ja käyneen kauppaa Itämeren alueella, arvelujen mukaan huomattavasti kauempanakin.

Suomen viikinkiaika

Suomessa viikinkiaika oli rautakauden jakso, joka seurasi merovingiaikaa ja edelsi ristiretkiaikaa. Skandinaavista tutkimusta seuraillen viikinkiaika on Suomessakin ajoitettu noin vuosiin 800 - 1050. Monet arkeologit ovat kuitenkin alkaneet suosia viikinkiajan takarajana vuotta 1025. Jälkimmäinen vuosiluku ajoittanee tarkemmin ajankohdan, jona ristiretkiaikaiset korutyypit tulivat käyttöön. Arkeologisessa löytöaineistossa viikinkiaikaa määrittävät tietyt koru- ja asetyypit. Jälkimmäisset ovat laajalle levineitä kansainvälisiä tyyppejä, mutta naisten korustossa on myös paikallista "suomalaista" leimaa. Löytöaineistot ovat peräisin lähinnä kalmistoista (haudoista), joskin myös asuinpaikkojen arkeologinen tutkimus edistyy vähistellen. Viikinkiajan kalmistoja tunnetaan lähinnä Varsinais-Suomessa, Hämeessä, Etelä-Savossa ja Laatokan Karjalassa. Lisäksi Keski-, Pohjois- ja Itä-Suomen erämaa-alueilla arkeologisten löytöjen määrä on aikaisempaa runsaampi. Tämä johtuu uudisasutuksesta ja/tai metalliesineiden ja uusien hautaustapojen leviämisestä erämaita asuttavan kalastaja-metsästäjäväestön keskuuteen. Länsi-Uudeltamaalta ja Etelä-Pohjanmaalta kalmistolöydöt häviävät viikinkiajan kuluessa, vaikka merovingiajan löydöt näillä alueilla ovat runsaat. Tutkimuksen keskuudessa ei vallitse yksimielisyyttä siitä, tarkoittaako tämä alueiden autioitumista vai uusien hautaustapojen omaksumista. Myös Ahvenanmaalla tapahtuu sama löytöaineiston katoaminen viikinkiajan lopulla. Skandinaavista Ahvenanmaata lukuun ottamatta kalmistoalueiden väestöä voi pääasiallisesti pitää nykyisten suomalaisten ja karjalaisten kielellisinä ja geneettisinä esivanhempina. Erämaa-alueiden väestöllä lienee ainakin osittainen yhteys nykyiseen saamelaisväestöön. Kalmistollisen asutuksen alueilla maanviljelys ja karjanhoito olivat peruselinkeinot, vaikka tietysti myös metsästyksen ja kalastuksen merkitys oli suuri. Turkismetsästys erämaa-alueilla oli ilmeisen vilkasta. Turkiskauppa yhdistää Suomen alueen viikinkien ylläpitämään kauppaverkostoon. Suomeen hankitaan muun muassa aseita ja hopeaa. On mahdollista, että Suomen alueen asukkaita on ottanut osaa viikinkiretkiin ja liikkunut Itämerta kauempana, joskaan varmoja todisteita tästä ei ole. Kaupankäynnin kerryttämästä varallisuudesta kertovat hopearaha-aarteet. Nykyisin pidetään todennäköisenä, että Suomen asukkaiden suhteet skandinaaveihin olivat suhteellisen rauhanomaiset. Linnavuorien käyttö yleistyy ilmeisesti vasta viikinkiajan lopulla ja ristiretkiajalla (1000- ja 1100-luvuilla), mikä todistanee lisääntyneestä ulkoisen hyökkäyksen uhasta. Suomen alueen yhteiskunnat olivat viikinkiajalla ilmeisesti melko hajanaisia. Vaikka turkiskauppa aiheutti jonkinlaista organisoitumista ja verkostoitumista, keskitetysti johdetusta poliittisesta järjestelmästä ei ole mitään todisteita. Arkeologinen aineisto ei anna tukea joidenkin harrastajatutkijoiden kehittämille teorioille Suomen kuninkaista.

Katso myös

- Viikingit
- Suomen esihistoria Luokka:Historian ajanjaksoja Luokka:Viikinkiaika Luokka:Suomen esihistoria

Luokka:Suomen esihistoria

Suomen esihistoriaan liittyviä artikkeleita Suomaa Luokka:Arkeologia

The March to the Sea

:This article is about the written work by Xenophon; for other uses see Anabasis Anabasis is the most famous work of the Greek writer Xenophon. The journey it narrates is his best known accomplishment. Xenophon accompanied the Ten Thousand, a large army of Greek mercenaries hired by Cyrus the Younger, who intended to seize the throne of Persia from his brother, Artaxerxes II. Though Cyrus' army was victorious in a battle at Cunaxa in Babylon, Cyrus himself was killed in battle and the expedition rendered moot. Stranded deep in enemy territory, the Spartan general Clearchus and most of the other Greek generals were subsequently killed or captured by treachery. Xenophon played an instrumental role in encouraging the Greek army of 10,000 to march north to the Black Sea. This is the story he relates in this book. The Greek term anabasis referred to an expedition from a coastline into the interior of a country. The term katabasis referred to a trip from the interior to the coast. Since most of Xenophon's narrative is taken up with the march from the interior of Babylon to the Black Sea, the title is something of a misnomer. Socrates makes a cameo appearance when Xenophon asks whether he ought to accompany the expedition. The short episode demonstrates the reverence of Socrates for the Oracle of Delphi. Historically the Anabasis has been one of the first unabridged texts presented to students of the classical Greek language due to its clear and unadorned style, much like Caesar's Gallic Wars for Latin students. One of the best and most easily found translations is Rex Warner's The Persian Expedition. The Anabasis was the (loosely-adapted) basis for Sol Yurick's novel The Warriors, which was later adapted into a 1979 cult movie of the same name.

External links

- [http://www.perseus.tufts.edu/cgi-bin/ptext?lookup=Xen.+Anab.+1.1.1&vers=original Original Text and Translation at Perseus]
- [http://www.gutenberg.net/etext/1170 English translation] by Henry Graham Dakyns from Project Gutenberg Category:Ancient Greek works ja:アナバシス

Zam�wienia publiczne wegetarianizm backup software download tablice spalanie kalorii

:: RELATED NEWS ::

Abstraction (sociology)
Sociological Abstraction refers to the varying levels at which theoretical concepts can be understood. This idea is very similar to the philosophical understanding of abstraction. There are two basic levels of sociological abstraction: sociological concepts and operationalized sociological concepts. A sociological concept is a mental construct that represents some part of the world in a simplified form. An example of a mental construct is the idea of class, or the distinguishing of two groups based on their income, culture, power, or some ot

Lt Cmmdr Data
Data, played by Brent Spiner, is a character in the Star Trek fictional universe. An android, Lieutenant Commander Data served as the second officer and chief operations officer aboard the starships Enterprise-D and the

Elastic Planet
Elastic Planet was a six-part radio comedy series first broadcast on BBC Radio 4 in 1995. In the style of a very surreal documentary, it was written by Ben Moor, narrated by Oliver Postgate and produced by Jon Naismith. The s

Chamberlain War Ministry
1937-1940]] The Chamberlain War Ministry was formed on September 3 1939 by Neville Chamberlain, Prime Minister of the United Kingdom, who reconstructed his existing

SOiL
SOiL is a five-piece nu metal band from Chicago, formed in 1997. After two rather unsuccessful efforts (the albums El Chupacabra and Throttle Junkies), they managed to gain international success with their album Scars, with the help of singles like Halo or Unreal, bearing their di

1881 in rail transport

Events

February events

- February 3 - The Seney Syndicate met at Seney's New York bank and organized the New York, Chicago & St. Louis Railway Company (which would later become the Nickel Plate Road).
- February 17 - The first train operates between Norwood, Ohio, and

Easley McCain Recording
Easley McCain Recording began as Doug Easley's rudimentary, four-track studio in the woods near the Wolf River bottoms in Memphis in the late 1970s recording blues musicians like Mose Vinson, as well as some local rock bands. In the early 1980s Easley operated "Easley Recording" out of a hand-built garage studio behind his home near

Net-Centric Enterprise Services
Net-Centric Enterprise Services (NCES) is a United States Department of Defense program, managed by the Defense Information Systems Agency, to develop information technology infrastructure services for future systems used by the US military. There are nine core enterpise services defined in the Network Centric Operations & Warfare - Referen

Upward feedback
In leadership development, upward feedback (also known as subordinate appraisal) is a structured process of delivering feedback from subordinates to managers, intended to identify ways to increase management effectiveness and enhance organizational performance. Through the mechanism of "upward feedback," associates in an organization can influence the performance of managers. The feedback is intended cre

Lorid
Lorisidae (or sometimes Loridae) is a family of strepsirrhine primates. The lorids are all slim arboreal animals and are the lorises, pottos and angwantibos. Lorids live in tropical, central Africa as well as in south and southeast Asia