:: wikimiki.org ::

Filosofi

Filosofi

Filosofi on filosofian harjoittaja. Sanana filosofi tarkoittaa viisauden rakastajaa (kreikan sanoista Φιλοσ filos ystävyys/rakkaus, ja σοφία sofia viisaus). Tällä tarkoitetaan kutsumusta kyselemiseen, oppimiseen ja opettamiseen. Filosofit ovat uteliaita maailman, ihmisten, olemassaolon, arvojen, ymmärryksen ja asioiden todellisen luonteen suhteen. Sanat 'filosofia' ja 'filosofi' ovat peräisin antiikin Kreikan esisokraatikoilta, todennäköisesti Pythagoraalta. Diogenes Laertios kertoo Pythagoraasta seuraavaa, perustuen Sosikrateen kirjoituksiin: :"Kun Fleiuksen tyranni Leon kysyi häneltä, mikä hän oli, hän vastasi olevansa filosofi. Hän vertasi elämää juhlakisoihin. Toiset tulevat juhlakisoihin kilpailemaan voitosta ja toiset tulevat myymään kauppatavaroitaan, mutta parhaat tulevat sinne katsojiksi. Samalla tavalla elämässä toiset ovat luonnoltaan orjamaisia ja tavoittelevat mainetta ja rikkauksia, mutta filosofit tavoittelevat totuutta." Sokrates ja hänen oppilaansa vakiinnuttivat sanojen 'filosofia' ja 'filosofi' käytön. Sokratesta voidaankin pitää ensimmäisenä varsinaisena filosofina sanan nykyisessä merkityksessä. Sokrateen ja hänen oppilaidensa ajattelu perustui kuitenkin aiempaan ns. esisokraattiseen perinteeseen ja sofistikkaan, joita voidaan pitää yhtä lailla filosofisina. Myös Sokrates tunnettiin aluksi sofistina. Sanalla tarkoitettiin viisauden opettajaa. Sokrates kuitenkin vastusti sofisteja, ja sana sai negatiivisen sävyn — sitä voisi kuvata suomennos "viisastelija". Sokrates korosti, että hän ei tiedä mitään varmasti, ja että hänen "viisautensa" perustuu sille faktalle, että "hän tietää, ettei tiedä mitään". Siksi hän ei rohjennut pitää itseään varsinaisesti viisaana, vaan korosti olevansa ainoastaan "viisauden rakastaja". Määritelmän mukaisesti filosofin ei siis itse tarvitse olla välttämättä viisas, riittää kun hän rakastaa viisautta. On vaikea määritellä, kuka tarkkaan ottaen on filosofi, ja kuka ei. Antiikin aikana rajanveto filosofian, uskonnon, luonnontieteiden, politiikan, retoriikan ja taiteiden välillä ei yleensäkään ollut kovin selvä, ja suurin osa tieteen ongelmista laskettiin kuuluvaksi filosofian alaan. Nykyään filosofina voidaan pitää filosofian alaan kuuluvien asioiden, kuten logiikan, tieto-opin, ontologian ja etiikan, tutkijaa ja harrastajaa. Filosofilta vaaditaan ennen kaikkea omien aivojen käyttöä, eikä pelkkä asioiden ulkoa opettelu tee kenestäkään filosofia. René Descartes on kirjoittanut: "Meistä ei koskaan voi tulla [..] filosofejakaan, vaikka lukisimme kaikki Platonin ja Aristoteleen argumentit, mutta emme kuitenkaan pystyisi esittämään vankkaa arvostelmaa mistään asiasta. Siten olisimme kyllä oppineet historiaa, mutta emme harjoittamaan tiedettä." (Järjen käyttöohjeet, III) Erityisesti antiikin aikana filosofin ajateltiin olevan myös kaiken hyveen perikuva. Platon määritteli, että valtiota johtavien filosofien tulisi olla luonteeltaan totuutta rakastavia, hyviä oppimaan ja muistamaan, tarkkanäköisiä, ylevämielisiä, lempeitä, sekä oikeudenmukaisen, hyvän ja kauneuden tuntevia. Heidän mielenlaatunsa tulisi olla tasasuhtainen ja miellyttävä, ja sen tulisi luonnostaan suuntautua kohti kunkin olevaisen ideaa. Heissä ei olisi valheellisuutta, ahneutta, kerskailunhalua, alhaisuutta eikä pelkurimaisuutta (Valtio, 484a-487a). Filosofia pidetään arvokkaana terminä varsinkin filosofian tutkijoiden parissa, eivätkä useimmat ammattitutkijoista kutsu itseään filosofeiksi. Lehdistössä filosofeiksi sen sijaan kutsutaan usein kaikkia filosofian tutkijoita. Keskiajan skolastikot viittasivat Aristoteleeseen kirjoittamalla vain "Filosofi" isolla alkukirjaimella.

Sitaatteja

"Filosofi ei saa masentua, kun hän joutuu mittelemään voimiaan Onnettaren kanssa. Samaten rohkean miehen ei sovi joutua pelosta suunniltaan, kun sodan merkkitorvi törähtää. Vaikea tilanne merkitsee näet haastetta kummallekin heistä. Sotilas saa tilaisuuden kirkastaa kunniaansa, filosofi lujittaa viisauttaan." :- Boëthius, Filosofian lohdutus, IV, pr. VII "Filosofi, viisauden ystävä, haluaa viisautta kokonaisuudessaan; ei niin, että hän osaa siitä haluaisi. [..] Sitä joka on suoraa päätä halukas maistamaan kaikkia tiedonaloja, joka ryhtyy ilomielin oppimaan eikä koskaan saa kylläkseen, me täydellä syyllä nimitämme filosofiksi." :- Platon, Valtio, 475b-c "Filosofeja ovat ne, jotka kykenevät tavoittamaan sen mikä pysyy aina samana ja muuttumattomana, kun taas tähän kykenemättömät, keskellä asioiden moninaisuutta harhailevat ihmiset eivät ole filosofeja." :- Platon, Valtio, 484b

Katso myös

- Luettelo filosofeista

Kirjallisuutta / Lähteitä

- Boëthius: Filosofian lohdutus. Suom. Juhani Sarsila. Vastapaino. Jyväskylä 2001.
- Descartes, Réne: Teokset I. Yksityisiä ajatelmia. Järjen käyttöohjeet. Metodin esitys ja Optiikka. Kirjeitä 1619-1640. Gaudeamus, Helsinki 2001.
- Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit. Kustannusosakeyhtiö Summa, Helsinki 2003.
- Platon: Teokset 4. Valtio. Toinen painos. Helsinki: Otava, 1999. Luokka:Filosofian termit ja:思想家 th:นักปรัชญา

Filosofia

Filosofia (kr. φιλοσοφία) on noin 600-400 eaa. välisenä aikana Kreikassa syntynyt ajatteluperinne ja oppiala, joka tutkii todellisuuden perimmäistä olemusta, tiedon yleisiä ehtoja, kauneuden ja arvojen olemassaoloa, hyvän yhteiskunnan ehtoja, ihmisenä olemisen luonnetta sekä näihin kytkeytyviä yleisiä teemoja. Sana 'filosofia' on lähtöisin kreikan kielen sanoista filia ja sofia, joista ensimmäinen merkitsee rakastamista tai ystävyyttä ja jälkimmäinen viisautta. Filosofia ei siis tavoittele mitä tahansa tietoa vaan viisautta, yleistä ymmärrystä elämän ja todellisuuden syvimmistä periaatteista. Filosofian harjoittajaa kutsutaan filosofiksi.

Filosofia ja tieteet

filosofi Filosofinen tutkimus suuntautuu todellisuuden yleiseen perustaan, kysymyksiin kuten "onko todellisuus perimmältään henkeä, ainetta vai kieltä?", "Mitä tarkoitetaan arvoilla?", "Mihin yhteiskunnallinen vallanjako perustuu?", "Miten voi saavuttaa varmaa tietoa?". Tämä erottaa sen erityistieteistä, jotka tutkivat rajattuja tutkimuskohteita, esimerkiksi fysikaalisia ilmiöitä (fysiikka), historiallisia tapahtumia ja niiden vaikutuksia (historia), ihmiskehon toimintaa (lääketiede), ihmisyhteisöjen toimintaa (sosiologia) tai rakkausromaanien kerrontapoja (kirjallisuustiede). Filosofian menetelmät voivat olla luonteeltaan hyvin vaihtelevia. Filosofit pyrkivät usein analyysissään luonnontieteitä vastaavaan tarkkaan argumentointiin, mutta toisaalta on olemassa myös "julistavaa filosofiaa", jonka luonne on varsin erilainen. Yleisesti voidaan kuitenkin hahmotella, että filosofian keskeisiin metodeihin kuuluu tavallisesti täsmällinen käsitteiden käyttö, käsitteiden analyysi, kriittisyys aiemmin opittua kohtaan, itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen ja systemaattinen tutkiskelu. 1600-luvulle saakka kaikkea luontoon, ihmiseen tai yhteiskuntaan kohdistuvaa tutkimusta kutsuttiin filosofiaksi, ja vasta myöhemmin tietyt tutkimusalueet ovat erkaantuneet omiksi erityistieteikseen, esimerkiksi luonnontieteiksi, psykologiaksi ja sosiologiaksi. Erityistieteille on kehittynyt kullekin oma tutkimuskohteensa, tutkimusmenetelmänsä ja joukko tieteenalan perustana pidettäviä olettamuksia eli paradigma. Filosofian perusolettamuksien joukko on pienempi kuin erillistieteissä, joten se on alttiimpi muutokselle ja eri aikakausina ja eri filosofioissa esiintyy toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, mitä filosofia on ja mikä on sen suhde yhteiskuntaan, erityistieteisiin, uskontoon tai arvoihin. Filosofian identiteetin määrittelemisen tekee vaikeaksi juuri perusolettamuksien vähyys, sillä filosofit kiistelevät myös näistä perusolettamuksista, kuten siitä, mikä on filosofian tutkimusala ja tutkimusmenetelmät. Filosofiaa on pidetty muiden tieteiden perustana siksi, että se tutkii yleisiä tiedon hankkimisen ja tieteen ehtoja. Tästä syystä filosofisin argumentein voi kritisoida eri tieteenalojen, myös luonnontieteiden, lähtökohtia ja väittämiä. Toisaalta esimerkiksi positivistit näkivät filosofian vain luonnontieteellisen tutkimuksen apulaisena ja halusivat rajata metafysiikkaan tai arvoihin liittyvät kysymykset filosofian ulkopuolelle, teologian ja psykologian tutkimuskohteiksi. Filosofian tehtävänä voidaan myös nähdä synteesin luominen erillistieteiden tutkimustuloksista. Filosofian tekemisen ja filosofisen kirjoittamisen tapoja on useita. Esimerkiksi Platonin tapana oli kirjoittaa vuoropuheluja (dialogeja), jotka kuvasivat filosofi Sokrateen oppilaidensa kanssa käymiä filosofisia keskusteluja. Usein käytetty tapa on Aristoteleen kehittämä systemaattisen tutkielman tyyli, johon kuuluu ilmiöiden ja niihin liittyvien käsitteiden systemaattinen kuvaaminen ja jaottelu alakäsitteisiin. Jotkut filosofit, esimerkiksi Ludwig Wittgenstein varhaisfilosofiassaan, ovat käyttäneet matematiikasta lainattua menetelmää, jossa systemaattisesti esitetään väitelauseita ja niistä johdettuja lauseita. Fenomenologisessa filosofiassa pyritään kuvaamaan ilmiöitä niin kuin ne meille ilmenevät, jolloin kaunokirjallisempi tai runollisempi ilmaus on tarpeen. Useille kirjoittamisen tavoille on kuitenkin yhteistä, ettei niissä esitetä yhtä lopputulosta luonnontieteellisen tutkimuksen tapaan, vaan tarkoituksena on lisätä ymmärrystä ilmiöistä, käsitteistä ja niiden suhteista. Filosofia voidaan myös nähdä itse tieteenalana siinä mielessä, että se on järjestäytynyt yliopistoihin samoin kuin muutkin oppialat, filosofista tutkimusta tehdään samanlaisella rahoituksella kuin muutakin tutkimusta ja sitä opetetaan yliopistoissa pääaineena. Filosofia on myös suomalaisen lukion pakollinen oppiaine.

Filosofian jaottelua

Filosofian osa-alueet

Filosofian keskeisiin osa-alueisiin kuuluvat:
- Epistemologia eli tietoteoria tutkii mitä tieto on, mitä voimme tietää ja miten saamme uutta tietoa.
- Metafysiikka on se filosofian osa-alue, joka ulottuu fysiikan ja empiiristen havaintojen ulkopuolelle. Suurimman osan ontologisista teorioista voidaan katsoa olevan metafyysisiä. Myös muilla filosofian osa-alueilla on metafysiikkaa.
- Ontologia eli oppi olemassaolosta tutkii todellisuutta (sitä mitä on olemassa) käsitteellisesti. Osittain päällekkäinen metafysiikan kanssa. Epistemologian, metafysiikan ja ontologian kysymykset nivoutuvat useissa tapauksissa toisiinsa, jolloin niitä myös tutkitaan samanaikaisesti.
- Etiikka eli moraalifilosofia tutkii, mitä voidaan sanoa moraalisesta hyväksi tai pahaksi ja miten tulisi elää.
- Tieteenfilosofia on tietoteorian päälle rakentuva filosofian osa-alue, joka pyrkii määrittämään luotettavalle tieteenteolle ja päättelylle pohjan.
- Logiikka on itsenäinen tieteenala ja filosofian osa-alue, joka pyrkii muodostamaan yhtenäisen ja ristiriidattoman aksiomaattisen järjestelmän matematiikan ja muun kuvailun pohjaksi.
- Estetiikka tutkii kauneutta ja sitä, mitä voidaan sanoa kauniiksi ja taiteenfilosofia sitä, mitä taide on.
- Yhteiskuntafilosofia tutkii ihmisten järjestäytymisen myötä syntyneitä rakenteita ja suhteita.
- Poliittinen filosofia tutkii valtion, julkisen moraalin ja pakkovallan käytön oikeutuksia sekä myötäelävien ihmisten oikeuksien ja vapauksien törmäyksiä. Mitä tahansa inhimillisen toiminnan aluetta voidaan tutkia filosofisesti. On olemassa esimerkiksi erityistieteiden filosofioita (fysiikan filosofia, biologian filosofia, matematiikan filosofia), kielifilosofia, uskonnonfilosofia, historianfilosofia, oikeusfilosofia, tietoyhteiskuntafilosofia ja sukupuolen filosofia.

Teoreettinen ja käytännöllinen filosofia

Aristoteles jakoi filosofian käytännölliseen ja teoreettiseen filosofiaan. Käytännöllinen filosofia käsittelee sitä miten tulisi toimia tietyjen päämäärien saavuttamiseksi ja teoreettisen filosofian tehtävänä on kuvailla maailmaa. Useissa yliopistoissa filosofian opiskelu jaetaan edelleen teorettiseen ja käytännölliseen filosofiaan, joista edellistä opiskellaan humanistisessa ja jälkimmäistä valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Jako on kuitenkin melko sumea ja molemmissa tiedekunnissa opiskellaan kummankin filosofian alaan kuuluvia asioita.

Yleisesti filosofiasta

Aristoteles Filosofia-sanan alkuperä on kreikassa ja tarkoittaa viisauden rakastamista tai ystävyyttä. Robert Nozick jatkoi samaa perinnettä todeten, että "ainakin filosofit rakastavat tiedosta keskustelemista". Filosofia on toimintaa, jonka tavoitteena on saavuttaa totuus eli toisin sanoen saada selville miten asiat ovat. Tästä eroavia näkemyksiä ovat esittäneen muun muassa Karl Marx ja Ludwig Wittgenstein, joiden mukaan filosofia oli ennen muuta tietynlaista toimintaa (Marxille yhteiskunnallisten olosuhteiden muuttamista, Wittgensteinille käsitteellisten ongelmien purkamista). Filosofisiin ongelmiin voidaan nähdä ainakin kaksi perussyytä: # Elävät olennot saavat tietonsa ulkoisesta todellisuudesta hermosignaalien kautta. Miten todellisuuskäsityksen rakentaminen tapahtuu ja kuinka hyvin tulos vastaa ulkoista todellisuutta? Mitä on tietoisuus? # Mikä on ihmisen luoman kielen ja tietoisuuden, tai kielen ja todellisuuden välinen suhde?

Käsitteellinen ajattelu filosofiassa

Filosofisella käsitteellä tarkoitetaan sanallista avainta ajatuskokonaisuuteen tai todellisuuteen. Tyypillisesti filosofinen käsite on rajoiltaan epämääräinen ja venyttää ajattelua äärirajoille - se on tuskin koskaan yksikäsitteinen nimike jollekin täsmällisesti rajattavalle ilmiölle. Lähtökohtaisesti filosofiassa asiaa ei ole ymmärretty kun se on jollakin yhdellä tapaa ymmärretty. Käsitteellisellä ajattelulla pyritään asian valottamista prosessimaisena tapahtumana, jossa asiaan palataan uudelleen ja uudelleen eri sanoin. Länsimainen filosofinen ajattelu suosii käsitteellisyyttä ja kehittelevyyttä, eikä lyhytsanaista aforistiikkaa.

Filosofian historiaa

Pääartikkeli: Länsimaisen filosofian historia

Antiikin filosofia

Länsimainen filosofia syntyi antiikin Kreikassa. Tiettävästi ensimmäisenä sanaa "filosofia" käytti joko Pythagoras tai ateenalainen ajattelija Sokrates. Sokrateen lisäksi tärkeimpinä antiikin filosofeina pidetään hänen oppilastaan Platonia ja Platonin oppilasta Aristotelesta. Antiikin Kreikassa oli useita muitakin filosofeja ja moni ennen Sokratesta elänyt henkilö vastasi tavalla tai toisella filosofin kuvausta. Näitä henkilöitä kutsutaan esisokraatikoiksi. Filosofian historian sadan ensimmäisen vuoden aikana Ateena muodostui filosofian keskukseksi, ja sen moniin filosofikouluihin tuli oppilaita jopa Roomasta saakka. Koulut lakkautettiin myöhemmin uskonnolle vaarallisina. Filosofian syntyyn vaikutti kreikkalaisten vaurastuminen kaupankäynnin ja valloitusten myötä, jolloin jäi aikaa miettiä asioita, joista ei välttämättä ollut välitöntä käytännön hyötyä. Tietoa hankittiin sen itseisarvon vuoksi. Etua oli myös demokraattisesta valtiomuodosta ja uskonnollisesta vapaamielisyydestä. Tällöin oli mahdollista miettiä vapaasti elämän peruskysymyksiä, ja tahtonsa läpi saamiseen tarvittiin perusteluja - enää ei riittänyt syntyperään, yhteiskunnalliseen asemaan tai fyysiseen voimaan vetoaminen. Antiikin kreikan kultakauden filosofisia suuntauksia olivat muun muassa Platonin akatemialaisuus, peripateettisuus, kyynisyys, stoalaisuus ja epikurolaisuus. Siirryttäessä roomalaiselle kaudelle tärkeimmiksi muodostuivat stoalaiset, epikurolaiset ja uusplatonistiset koulukunnat. Esimerkiksi keisari Marcus Aurelius oli myös stoalainen filosofi.

Keskiajan filosofia

Keskiajan filosofia oli pääasiassa uskonnollispainotteista. Keskiaikaisissa yliopistoissa harjoitettiin ahkerasti teologiaa, ja filosofia oli alistettu teologian aputieteeksi. Yksi vallitsevista keskiaikaisista filosofisista suuntauksista oli skolastiikka, jossa Raamatun oppeja yritettiin todistaa oikeiksi järjen avulla. Keskiajan tärkeimmät filosofit olivat Augustinus, Albert Suuri ja Tuomas Akvinolainen. Aluksi keskiaikaiset filosofit yrittivät tukea Raamattua platonismilla (kuten Augustinus), mutta epäonnistumisten jälkeen monet (kuten Tuomas Akvinolainen) päätyivät aristotelismiin. Vastaavasti islamilaisessa maailmassa oppineet pyrkivät yhdistämään Koraanin opetuksia aristotelismiin. Tällaista islamilaista skolastiikka edustivat muun muassa Averroës ja Avicenna.

Uuden ajan filosofia

Uuden ajan alkaessa haluttiin vapautua dogmaattisen uskonopin ja muiden auktoriteettien vallanalaisuudesta. Sen sijaan alettiin vaatia kokemusperäistä luonnontutkimusta tiedon perustukseksi. Bacon ja Descartes aloittivat huomattavimmat oppisuunnat, empirismin ja rationalismin. Empirismiä kehittivät etenkin Englannissa Locke ja Hume. 1700-luvulla se siirtyi myös Ranskaan ja muodostui siellä sensualismiksi ja materialismiksi. Euroopan mannermaalla rationalistiset ajattelijat rakensivat 1600-luvulla tärkeimmät metafyysilliset maailmankatsomukset. Descartesin mukaan nimetyn kartesiolaisuuden lisäksi tällaista ajattelua edustivat muun muassa Spinoza ja Leibniz. Uuden käänteen filosofiassa sai aikaan Kant, jonka mielestä olevainen itsessään (Ding an sich) jää tuntemattomaksi, ja kaikki tietopuolinen tutkimuksemme koskee vain olioita sellaisina, kuin ne meille näyttäytyvät. Kantin jälkeen saksalainen spekulatiivinen filosofia, jota edustivat muun muassa Fichte, Schelling ja Hegel, ajatteli voivansa palata rohkeisiin mietiskelyihin, joissa filosofi syventymällä "hengen olemukseen" yrittää osoittaa, miten maailma on johtunut alkuhengestä. Sittemmin tieto-opilliset kysymykset kiinnittivät suuressa määrässä filosofien huomiota. Voimakkaana ja laajalle levinneenä esiintyi se mielipide, että on luovuttava yrityksistä tutkia olevaisen "olemusta" ja "alkuperusteita" sekä supistuttava vain määräämään ilmiöiden säännönmukaisuuksia. Tällaista näkemystä edustivat muun muassa Comten positivismi, uuskantilaisuus, Schuppe, Avenarius ja Mach). Englantilaista jyrkkää empirismiä edusti Mill. Myös naturalistiset suunnat, kuten materialismi (Büchner ym.) ja naturalistinen kehitysoppi (Spencer ja Haeckel), saivat kannatusta, vieden myös pessimismiin (Schopenhauer ja von Hartmann). Idealistista metafysiikkaa ovat edustaneet muun muassa Lotze, Renouvier ja tavallaan myös Fouillée.

Nykyfilosofia

Metafilosofiset näkemykset ovat kautta aikain jakaantuneet positivistisiin ja tulkitseviin koulukuntiin. Jako näkyy enemmän tai vähemmän nykyfilosofiassakin. Filosofisia koulukuntia ovat olleet muun muassa marxismi, hermeneutiikka, pragmatismi, fenomenologia, uustomismi, analyyttinen filosofia ja eksistentialismi. Nämä ovat kaikki olleet hyvin monimuotoisia suuntauksia. Jaosta analyyttiseen (loogiseen) ja mannermaiseen (elämänfilosofiseen, nykyisin ehkä lähinnä hermeneutiikkaan ja fenomenologiaan perustuvaan) filosofiaan pyritään nykyisin eroon. Mielenfilosofiakin tutkii tietoisuutta ja sen sisältöjä koulukunnista paljoa piittaamatta.

Itämainen filosofia

Pääartikkeli: Itämainen filosofia Filosofinen ajattelu on esiintynyt Intiassa ja Kiinassa jo vuosituhansia sitten lähes ilman mitään yhteyksiä eurooppalaisen filosofian historian kanssa. Vaikka intialaisten katsanto- ja ajatustapa eroaa eurooppalaisten ajatustottumuksista, niin heidän filosofiassaan on muodostunut pääasiassa samat suuret maailmanselityksen perushypoteesit kuin länsimaissakin. Intialaista filosofiaa voidaan myös parhaiten verrata länsimaiseen filosofiaan. Esimerkiksi muinainen hindulainen Nyaya-koulukunta tutki logiikkaa samalla tavalla kuin nykyaikaiset analyyttiset filosofit. Vastaavasti Carvakan koulukunta oli avoimesti ateistinen ja empiristinen. Intilainen filosofia painotti kuitenkin kokonaisten koulukuntien ja muinaisten kirjoitusten opetuksia yksittäisten filosofien sijaan. Tärkeimpiin itämaisiin filosofeihin kuuluvat Kapila, Yajnavalkya, Gautama Buddha, Akshapada Gotama, Nagarjuna, Kungfutse, Laotse (Lao Zi), Zhuang Zi (Chuang Tzu), Mengzi, Xun Zi, Zhu Xi, Wang Yangming, Dharmakirti, Sankara, Ramanuja, Narayana Guru, Vivekananda, Aurobindo ja Sarvepalli Radhakrishnan.

Katso myös

- Elämän tarkoitus
- Luettelo filosofeista
- Luettelo filosofisista koulukunnista ja opeista

Sitaatteja

"Tieteistä hallitsevin ja palvelevia tieteitä määräävämpi on tiede, joka tietää, minkä vuoksi mikin toiminta on suoritettava, toisin sanoen sen, mikä on kullekin hyvää, ja ylipäänsä sen, mikä on korkein hyvä koko luonnossa. Kaiken edellä sanotun perusteella tutkittu sana viittaa siis yhteen ja samaan tieteeseen; tämän tieteen täytyy olla teoreettista tietoa ensimmäisistä prinsiipeistä ja syistä, sillä hyvä ja päämäärä on yksi syistä." :- Aristoteles (Metafysiikka, 982b4-11) "Tiede on mitä tiedämme, ja filosofia mitä emme tiedä." :- Bertrand Russell "Mikä on filosofiani tarkoitus? Osoittaa kärpäselle tie ulos kärpäsansasta." :- Ludwig Wittgenstein

Linkkejä

- [http://www.helsinki.fi/~pylikosk/flinkit.html Filosofiaa internetissä] — Petri Ylikosken filosofialinkit
- [http://www.netn.fi/netn_linkit.html Filosofialinkkejä] — Filosofinen aikakauslehti niin&näin
- [http://www.iep.utm.edu/ The Internet Encyclopedia of Philosophy]
- [http://plato.stanford.edu Stanford Encyclopedia of Philosophy]
- [http://www.netn.fi/Muut/netn_finfil.html Suomalaisen filosofian kronikka] — Filosofinen aikakauslehti niin&näin
- [http://www.doaj.org/ljbs?cpid=15 DOAJ: Philosophy] Filosofian Open Access -aikakausjulkaisut Luokka:Filosofia Luokka:Yhteiskuntatiede ms:Falsafah ko:철학 ja:哲学 simple:Philosophy th:ปรัชญา

Antiikin Kreikka

Antiikin Kreikka on termi, jolla kuvataan antiikin kulttuurin muinaiskreikkaa puhuneita alueita. Se ei rajoitu nykyisen Kreikan valtion alueisiin, vaan siihen sisältyvät myös alueet, joille helleeninen kulttuuri antiikin aikana levittäytyi. Näihin alueisiin lukeutuvat Kypros, osa Turkista, Sisilia, Etelä-Italia ja kreikkalaiset siirtokunnat ympäri Välimerta. Antiikin Kreikan historia jaetaan yleensä arkaaiseen aikaan (n. 700 eaa.–480 eaa.), klassiseen aikaan (480 eaa.–330 eaa.) ja hellenistiseen aikaan (330 eaa.–27 eaa.). Antiikin hellenistinen kulttuuri jatkui tämän jälkeen Rooman vallan alaisuudessa, samalla leviten yhä laajempien ihmisryhmien ulottuville. Kulttuurin ja etenkin kreikan kielen elinvoimaisuudesta kertoo Bysantin kreikankielisyys puoli vuosituhatta myöhemmin.

Historia

Arkaainen aika

Kreikka kehitti jo pronssikautena korkean esihistoriallisen kulttuurin. Ensimmäinen alueen luotettavasti kreikkalaiseksi tunnistettu kulttuuri oli mykeneläinen kulttuuri. Se syntyi n. 1700 eaa. ja nousi suurimpaan kukoistukseensa n. 400 vuotta myöhemmin. Kulttuuri romahti vuoden 1100 eaa. paikkeilla. Toinen varhainen kreikkalainen kulttuuri oli kreetalainen kulttuuri. Rautakauden alussa n. vuonna 1100 eaa. Kreikka joutui eristetyksi ja taantui sivistyksellisesti. Tästä seurasi kaksisataa vuotta kestänyt levottomampi aikakausi, jota on perinteisesti kutsuttu pimeiksi vuosisadoiksi. Kreikkaan tunkeutui uusia indoeurooppalaisia heimoja (doorilaisten vaellus), ja näin muodostui vähitellen historiallisesti tunnettu Kreikan kansa. Näiden vuosisatojen aikana kehittyi kaupunkivaltioksi kutsuttu poliittinen järjestelmä, joka nousi hallitsevaksi Kreikassa. Kehityksen etunenään astuivat merkittävimpinä kaupunkivaltioina Efesos, Miletos, Theba, Argos, Ateena ja Sparta. Tänä aikana alkoi myös kreikkalaisten ympäri Välimerta ja Mustaamerta ulottunut asutustoiminta. Itärannikon ja Vähä-Aasian kaupungit alkoivat harjoittaa merikauppaa, ja perustivat n. vuodesta 750 eaa. siirtokuntia pitkin Euroopan etelärannikkoa Mustaltamereltä Marseillen seuduille saakka ja varsinkin Sisiliaan ja Etelä-Italiaan (Suur-Kreikka). Tytärkaupungit veivät emämaahan viljaa ja ostivat sieltä kulttuurituotteita, joita – kuten kreikkalaista sivistystä yleensä – ne levittivät laajalle. Siirtyminen maataloudesta kauppaan aiheutti sisäisiä taisteluita. Useissa kaupungeissa se vei tyrannivaltaan. Ateenassa, yhtyneen Attikan pääkaupungissa, alemman kansan tyytymättömyys oikeudelliseen mielivaltaan ja taloudelliseen ahdinkoonsa aiheutti kirjoitettujen lakien säätämisen (katso Drakon, Solon). Noin vuosina 560–510 eaa. Ateena – joka muuiden valtioiden tavoin oli aikoinaan ollut kuningaskunta, mutta sitten karkoittanut kuninkaansa – oli tyrannien hallitsema (katso Peisistratos, Hipparkhos, Hippias). Heidän kukistuttuaan Ateenasta tuli kansanvaltainen tasavalta, jossa tosin arkontit ja areiopagi edelleen säilytettiin rajoitetuin valtuuksin, mutta jossa kansa kansankokouksen kautta sai entistä suuremman sananvallan. Vapaudelle vaaralliset kansalaiset saatettiin äänestyksellä karkottaa maanpakoon (katso ostrakismi).

Klassinen aika

Klassista aikaa on pidetty kreikkalaisen kulttuurin kultakautena. Sen on katsottu alkavan persialaissodista n. vuonna 480 eaa. ja päättyvän Aleksanteri Suuren kuolemaan vuonna 323 eaa. Ajanjaksolle osuu myös kuuluisa peloponnesolaissota 431–404 eaa. Vuonna 338 eaa. Makedonian Filippos II, Aleksanteri Suuren isä, alisti Kreikan hallintaansa ja perusti Korintin liiton. Aikakautta kuvaa kilpailevien kaupunkivaltioiden Ateenan ja Spartan kilpailu hegemoniasta, Ateenan nousu merimahdiksi ja demokratian alkeismuotojen kehitys Ateenassa. Aikakautena eli myös useita kuuluisia valtiomiehiä, puhujia, sotilaita, historioitsijoita, runoilijoita, näytelmäkirjailijoita ja filosofeja. Mainetta saavuttivat esimerkiksi Themistokles, Aristeides, Perikles, Sokrates, Platon, Aristoteles, Simonides, Euripides, Sofokles, Herodotos ja Thukydides. 500-luvulla eaa. oli Persia alistanut valtaansa Vähän-Aasian kreikkalaiset kaupungit. Nämä tekivät vuonna 500 eaa. kapinan, jonka persialaiset kukistivat, mutta joka aloitti persialaissodat (500-449 eaa). Kostaakseen kapinallisia auttaneille Ateenalle ja Eretrialle Persian kuningas Dareios I Suuri lähetti laivaston Kreikan vesille. Se laski sotajoukon maihin Attikassa, mutta Miltiadeksen johtamat kreikkalaiset voittivat sen Marathonin taistelussa vuonna 490 eaa. Vuonna 480 eaa. Kserkses toi Aigeianmeren ympäri armeijan, jota vastaan taistellessaan Thermopylain solassa Spartan kuningas Leonidas kärsi sankarikuoleman. Ateena hävitettiin. Salamiin taistelussa persialainen laivasto voitettiin perin pohjin (480), ja seuraavana vuonna vuorostaan maa-armeija Plataiain taistelussa sekä laivasto Mykalen niemen kohdalla. Persialaiset karkotettiin kokonaan Aigeianmereltä. Voittojen hedelmät tulivat etupäässä Ateenan hyväksi, jota Themistokles, Aristeides ja myöhemmin Perikles johtivat. Se oli suuren, 200 kaupunkia käsittävän meriliiton päävaltio. Spartan ja Ateenan kilpailu Kreikan hegemoniasta eli ylivallasta aiheutti peloponnesolaissodat (431-404 eaa.), joiden päättyessä Ateenan oli luovutettava Attikan ulkopuolella olevat alueensa, purettava satamakaupunkiinsa Pireakseen johtavat muurit ja luovutettava laivastonsa. Perikleen aikana laajennettua kansanvaltaa kohtasi Ateenassa lyhytaikainen taantumus: 30 tyrannin kausi. Vähän-Aasian kreikkalaiset kaupungit menetettiin uudelleen Persialle (katso Antalkidas). Spartalta hegemonian peri Theba lyhyeksi ajaksi (katso Epameinondas).

Hellenistinen ja Rooman vallan aika

Makedonialaisen Aleksanteri Suuren valloitusten myötä alkoi hellenistiseksi ajaksi kutsuttu aika. Perinteisessä historiankäsityksessä hellenististä aikaa on pidetty jonkinlaisena rappiokautena, vaikka esimerkiksi luonnontiede nousi tänä aikakautena ennennäkemättömälle tasolle Aleksandriassa. Hellenistinen aika päättyi roomalaisvalloituksiin. Hellenistinen aika alkoi, kun Makedonia alkoi vähitellen sekaantua Kreikan asioihin ja teki lopun Kreikan valtioiden itsenäisyydestä (katso Demosthenes). Ratkaiseva oli Khaironeian taistelu vuonna 338 eaa. Kapinat tukahdutettiin Filippos II:n ja Aleksanteri Suuren kuoltua. Roomalaisten voitettua makedonialaiset vuonna 197 eaa. (katso makedonialaissodat) he alkoivat puuttua Kreikan asioihin ja kukistivat vastarintaan nousseen Akaian liiton vuonna 146 eaa. Kreikka menetti nyt kaiken itsenäisyytensä ja liitettiin lopullisesti vuonna 27 eaa. Akaia-nimisenä provinssina Rooman valtakuntaan.

Katso myös

- Antiikin Kreikan kulttuuri
- Antiikin filosofia
- Kreikkalainen mytologia Luokka:Antiikin Kreikka ja:古代ギリシャ zh-cn:古希腊

Pythagoras

Pythagoras (582 eaa — 496 eaa) oli antiikin Kreikassa elänyt filosofi ja tiedemies, rationaalisen ajattelun oppimestari. Hän perusti filosofis-uskonnollisen koulukunnan (katso: italialainen luonnonfilosofia), jonka yli 600 oppilasta omistautuivat matemaattisluonteiselle tutkimukselle ja henkiselle itsensä kehittämiselle.

Elämäkerta

Pythagoras syntyi kauppiasperheeseen Samos-saarella, Kreikassa. Hänen ajattelunsa juuret ovat joonialaisessa luonnonfilosofiassa — hänen kerrotaan olleen Anaksimandroksen oppilas, ja kerrotaan, että hän olisi tavannut nuorena myös Thaleksen juuri ennen tämän kuolemaa. Näin hän sai perustiedot filosofiassa ja matematiikassa. Hänen kerrotaan olleen myös Ferekydeen oppilas, mutta tämän tiedon todenperäisyyttä on epäilty. Thales kehoitti Pythagorasta matkustamaan Egyptiin syventääkseen filosofista ja matemaattista koulutustaan. Egyptissä hän eli 15 vuotta pappien keskuudessa opiskelemassa. Siihen aikaan hän vaihtoi myös kreikkalaisen nimensä, Mnesarkhos, Pythagoraaksi, joka tarkoittaa "sitä joka tuntee Jumalan kuin auringon". Egyptin lisäksi hänen kerrotaan käyneen myös Babyloniassa. Palattuaan Samossaarelle n. vuonna 530 eaa hän perusti filosofisen koulun, mutta se ei saavuttanut menestystä. Siksi hän lopetti sen ja lähti Etelä-Italiaan, joka kuului Suur-Kreikkaan, ja perusti uuden koulun, joka menestyi. Koulu yhdisti matematiikka uskonnolliseen mystikkaan, ja toimi kuin salaseura. Pythagoras opetti vain yöaikaan, jotta vain harvat ja valitut olisivat nähneet hänen kasvonsa. Suur-Kreikka Pythagoraan koulu oli avoin sekä miehille että naisille. Pythagoras vaati oppilaitaan elämään askeettisesti, keskittymään tieteiden opiskeluun, taipumaan aina hänen tahtoonsa, olemaan vaiti ulkopuolisille, ja omistamaan osan elämästään julkiselle toiminnalle ja osan opetustoiminnalle. Jamblikhoksen mukaan elämä koulussa koostui uskonnollisesta opetuksesta, yhteisistä aterioista, urheilusta, lukemisesta ja filosofian opiskelusta. Suurin osa opiskelijoista oli tämän vuoksi aristokraatteja, koska tällainen opiskelu vaati varallisuutta ja vapaa-aikaa. Myös musiikki oli oleellinen osa koulun elämää: oppilaat lauloivat säännöllisesti hymnejä Apollonille, lyyran soittoa käytettiin sairauksien parantamiseen, ja runojen ulkoaopettelua ja siteerausta harjoitettiin ennen ja jälkeen unen muistin parantamiseksi. Pytagoralaiset käyttivät tunnuksenaan pentagrammia, ja noudattivat monia elämäntapaan liittyviä sääntöjä. Esimerkiksi papujen syöminen ja aurinkoon päin virtsaaminen oli kiellettyä. Pythagoralaisten elämässä keskeinen käsite oli henkinen ja ruumiillinen puhtaus. Matemaattisten ongelmien pohdiskelun ajateltiin puhdistavan mieltä ja valmistavan sitä yhteyteen jumaluuden kanssa. Vastaavasti kaiken ruumiiseen ja mieleen vastaanotetun tuli olla puhdasta, oli se sitten puhetta, musiikkia, ruokaa tai juomaa. Sisäpiiriin otettujen oppilaiden edellytettiin opin puhtauden vaalimiseksi olevan täysin puhumatta useiden vuosien ajan. Pythagoraan ollessa 70-vuotias demokratian kannattajat alkoivat horjuttaa koulun asemaa juuri siksi, että suurin osa sen oppilaista oli aristokraatteja. Lopulta Pythagoraan koulukunta hajosi, ja vallanpitäjät yrittävät vangita Pythagoraksen voidakseen syyttää häntä nuorison turmelemisesta. Pythagoras pakeni Metapontioniin, missä hän kuoli eri tarinoiden mukaan joko vanhuuteen, paastoon tai murhaan jonkin verran yli 80-vuotiaana.

Filosofia

Pythagoras opetti jälleensyntymisoppia eli reinkarnaatiota, jonka mukaan sielut vaeltavat välttämättömässä kierrossa elävästä olennosta toiseen. Hän uskoi itsekin olleensa ennen useissa ruumiissa. Hän väitti olleensa aiemmin Aithalides, Hermeen poika. Tältä hän olisi saanut lahjan, että hän muistaisi läpi elämän ja kuoleman kierron kaikki hänelle tapahtuneet asiat. Aithalideen jälkeen hän siirtyi Euforboksen ruumiiseen, sitten Hermotimokseen, sitten Pyrrhokseen ja lopulta Pythagoraaseen. Pythagoraana hän siis saattoi muistaa kaiken tämän. Hänen muut opetuksensa koostuvat ytimekkäistä sanonnoista tai tunnussäännöistä (symbola), jotka olivat usein kysymys-vastaus-muodossa. Osa sanonnoista oli hyvin yksinkertaisia, kuten: :Mikä on viisainta? :Numerot. :Mikä on kaikkein tosinta? :Suurin osa ihmisistä on pahoja. Osa oli puolestaan hyvinkin arvoituksellisia, kuten: :Mikä on Delfoin oraakkeli? :Tetraktys, jossa seireenit laulavat. Monet symboloista olivat erilaisia maagisia sääntöjä, jotka käsittelivät primitiivisiä tabuja. Esimerkkinä ohjeet siitä, kuinka tulee kohentaa tulta, tai asettaa kengät ennen kuin käy nukkumaan, sekä mitä ei tule syödä. Useat ohjeista ja kielloista ovat kuitenkin enemmän vertauskuvallisia. Tutkijat ovat väitelleet esim. siitä, tarkoittiko hänen kieltonsa "älä kajoa papuihin" todellakin ruokavaliota, vai ainoastaan käytännön varovaisuutta. Mustia ja valkoisia papuja käytettiin nimittäin Suur-Kreikassa (Kaakkois-Italiassa) äänestämiseen, ja näinollen "älä kajoa papuihin" voisikin tarkoittaa "älä sekaannu politiikkaan". Toisen tulkinnan mukaan pavut vatsassa ilmaa muodostavina ovat osallisia ihmisen sielusta. Näin niiden syömättä jättäminen on paitsi parempi vatsalle, myös tekee unet miellyttävimmiksi. Myöhemmin pythagoralaiset jakaantuivat kahteen leiriin. Toinen puoli, akousmatikoi, pitäytyi näissä symboloissa mestarinsa opetuksen ytimenä. Toinen puoli, mathematikoi, lisäsi tutkimukseen geometrian, musiikin teorian, tähtitieteen, mekaniikan ja muita tieteitä. Jälkimmäiset sanoivat, että edelliset tunsivat ainoastaan opin ulkoisen puolen, mutta he itse tuntevat myös sen sisäisen puolen. Edelliset taas syyttivät jälkimmäisiä siitä, että he lisäsivät asiaankuulumatonta materiaalia alkuperäisiin opetuksiin. Nykyäänkään tutkijat eivät voi yksiselitteisesti määrittää mikä oli "oikea" pythagoralainen oppi. Pythagoraasta säilyneet elämäkertatiedot heijastavat tätä jakoa: hänet kuvataan joko maanläheisenä poliittisena uudistajana, tieteen pioneerina, tai villinä shamaanina. Totuus lienee jossain näiden välimaastossa.

Luonnontieteet

mekaniikan Luonnontieteelliset vaikutteensa Pythagoras sai enimmäkseen egyptiläisiltä. Tuohon aikaan egyptiläiset olivat kreikkalaisia pidemmällä sekä matematiikassa että tähtitieteessä. Monet tutkijat uskovat, että egyptiläiset käyttivät Pythagoraan teoreemoja joissakin arkkitehtoonisissa projekteissaan ennen 500-lukua eaa. Pythagoras ja hänen oppilaansa uskoivat, että kaikki maailmassa liittyy matematiikkaan, ja että kaikki voidaan ennustaa ja mitata rytmisesti toistuvina sykleinä. Matematiikassa Pythagoras keskittyi ennen kaikkea geometriaan ja aritmetiikkaan. Kerrotaan, että hänen huomattuaan suorakulmaisen kolmion hypotenuusan neliön olevan yhtä suuri kuin sen kahden muun sivun neliöiden summa (ns. Pythagoraan lause), hän uhrasi härän havainnon kunniaksi. Samantyyppistä tarinaa kerrotaan tosin myös Thaleksesta. Tähtitieteessä pythagoralaiset olivat hyvin perillä jaksoittaisista ja numeerisista suhteista planeettojen, kuun ja auringon välillä. Taivaallisten kehien liikkeiden ajateltiin tuottavan harmoniaa, jota kutsuttiin sfäärien musiikiksi. Tällä tarkoitettiin enemmän matemaattista konseptia kuin kuultavissa olevaa musiikkia. Johannes Kepler käytti myöhemmin pythagoralaisia ideoita hyväkseen kehittäessään teoriaa aurinkokunnan toiminnasta. Myös pythagoralaiset uskoivat, että maa itsessään on myös liikkeessä. On vaikea määritellä, mitkä ajatukset olivat Pythagoraan alkuperäisiä opetuksia, ja mitkä hänen seuraajansa ovat lisänneet myöhemmin. Vaikka hänen tiedetään painottaneen geometriaa, klassiset kreikkalaiset kirjoittajat pitävät alan varsinaisena pioneerina kuitenkin Thalesta. Pythagoraan maine matematiikan keksijänä tulee lähinnä roomalaiselta ajalta. Joka tapauksessa on selvää, että hän oli musiikin teorian pioneeri, sillä hän havaitsi numeeriset suhteet, jotka määrittelevät musiikillisen skaalan. Tällä on tärkeä rooli pythagoralaisessa perinteessä, eikä aiemmista kreikkalaisista tai egyptiläisistä musiikin teorioista ole tietoa. Toinen tärkeä ja omintakeinen pythagoralainen havainto oli se, että neliön halkaisijan pituus ei ole suhteessa neliön sivun pituuteen, mikä johti irrationaalilukujen keksimiseen. Tämä järkytti kreikkalaisia matemaatikkoja, ja myös pythagoralaisten omaa ajatusmaailmaa — he olivat uskoneet, että pelkästään kokonaisluvut ja niiden suhteet riittäisivät määrittämään kaikki geometriset kuviot. Pythagoraalla on ollut vaikutusta myös matematiikan ulkopuolella. Hän tutki myös esim. lääketiedettä, ja Hippokrateen valan juuret ovat Pythagoraan koulukunnan valassa, jonka keskeisin idea oli pahan tekemisen välttäminen.

Teokset

Pythagoraan teoksia ei ole säilynyt nykyaikaan. Antiikin aikana kiersi useita hänen nimiinsä laitettuja teoksia, mutta jo Aristoteles ja Aristoksenos sanovat niiden olevan väärennöksiä. Myös Pythagoraan oppilaat korostivat opettajansa opetusten sanallista traditiota — he viittasivat hänen opetuksiinsa aina autos ephe ("hän itse sanoi"). Diogenes Laertios luettelee kuitenkin hänen kirjoittaneen mm. seuraavanlaisia teoksia:
- Kirjoitus kasvatuksesta
- Kirjoitus luonnosta
- Kirjoitus valtiosta
- Sielusta
- Hurskaudesta
- Helothales
- Kroton

Pythagoralaisia

- Alkmaion
- Arkhytas
- Empedokles
- Filolaos
- Hippasos
- Ksenofanes
- Theano

Katso myös

- Pythagoraan lause
- Aivojumppa Pythagoras

Aiheesta muualla

- [http://classicpersuasion.org/pw/diogenes/dlpythagoras.htm Diogenes Laertios: Pythagoraan elämäkerta (englanniksi)]
- [http://www.mikrosapoplous.gr/dl/dl08.html#pithagoras Diogenes Laertios: Pythagoraan elämäkerta (kreikaksi)]
- [http://www.completepythagoras.net Kenneth Sylvan Guthrie: Complete Pythagoras] - sisältää englanninkieliset käännökset kaikista säilyneistä Pythagoraan elämäkerroista ja pythagoralaisten kirjoituksista.
- [http://www.students.tut.fi/~varria/pythago.htm Antti Värri: Pythagoras, "Kaikki oliot ovat lukuja"] Luokka:Kreikkalaiset filosofit Luokka:Uskonnolliset hahmot Luokka:Kreikkalaiset matemaatikot ko:피타고라스 ja:ピュタゴラス simple:Pythagoras th:พีทาโกรัส

Diogenes Laertios

Diogenes Laertios (Διογένης Λαέρτιος) oli eräs merkittävimmistä antiikin ajalla eläneistä filosofien elämäkertojen kirjoittajista. Hän oli kreikkalainen, ja joko kotoisin Kilikian Laerteesta, tai roomalaista Laertiuksen sukua. Diogeneen elämästä ei tiedetä juuri mitään. Hänet on ajoitettu 200-luvulle. Hänen on täytynyt elää Sekstos Empeirikoksen jälkeen (n. 200), jonka hän mainitsee, ja ennen Stefanos Byzantionlaista (n. 500), jolta tunnetaan varhaisin siteeraus häneltä. Hän eli todennäköisesti Severus Alexanderin (222–235) ja tämän seuraajien aikana. Diogenes tunnetaan lähes ainoastaan pääteoksestaan Merkittävien filosofien elämät ja opit, johon on koottu sekalaista elämäkertamateriaalia ja anekdootteja kaikista merkittävistä antiikin ajan kreikkalaisista filosofeista, mukaan lukien mm. Thales, Sokrates, Platon, Aristoteles, Diogenes, Zenon Kitionilainen, Pythagoras ja Epikuros. Diogenes ei itse ollut varsinaisesti filosofi, ja hänen teoksensa on kritiikitön ja sisältää paljon suoranaisia legendoja. Silti se on ainoita lähteitä monien kirjassa mainittujen filosofien elämään ja opetuksiin. Montaigne totesi toivovansa, että yhden Laertioksen sijasta heidän kaltaisiaan olisi ollut tusina. Diogeneen lähteinä toimivat muun muassa Diodes Magnesialaisen Filosofien pääkohdittaiset maininnat ja Favorinuksen Sekalaisia historiikkejä ja muistelmia. 1300-luvulla eläneen munkin Burlaeuksen (Walter Burley) teoksesta De vita et moribus philosophorum voidaan päätellä, että Diogeneen teksti on ollut alun perin paljon pidempi kuin nykyaikaan säilynyt versio. Diogeneen omasta ajattelusta tiedetään yhtä vähän kuin hänen elämästään. Jotkut ovat pitäneet häntä kristittynä, mutta on todennäköisempää, että hän oli epikurolainen, sillä hän omisti teoksestaan merkittävän osan Epikuroksen opeille ja kirjoituksille. Merkittävien filosofien elämät ja opit -teoksen lisäksi Diogenes kirjoitti runomuotoisen teoksen kuuluisista miehistä eri runomitoissa.

Kirjallisuutta suomeksi

- Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit. Helsinki, Kustannusosakeyhtiö Summa 2003. Luokka:Kreikkalaiset historioitsijat ja:ディオゲネス・ラエルティオス

Sosikrates

Sosikrates (kr. Σωσικράτης) (n. 200-128 eaa.) oli kreikkalainen historioitsija. Hän oli kotoisin Rhodokselta. Hän vaikutti Hermippoksen (jälkeen 200 eaa.) ja Apollodoroksen (ennen 128 eaa.) välisenä aikana. Hän kirjoitti muun muassa filosofien ja filosofikoulukuntien perimysjärjestyksistä kertoneen teoksen Perimysjärjestyksistä (Σωσικράτης ἐν τρίτῳ φιλοσόφψν διαδοχῆς), jota Diogenes Laertios ja Athenaios lainaavat usein. Hän kirjoitti myös Kreetan historiaa käsittelevän teoksen Krêtika (Κρητικά), jota Strabon on lainannut. Luokka:Kreikkalaiset historioitsijat

Sokrates

Sokrates (kreik. Σωκράτης, 470 eaa.—399 eaa.) oli Antiikin Kreikassa Ateenassa asunut filosofi. Hän on yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä filosofeja, ja häntä voidaan pitää koko länsimaisen filosofian isänä. Sokrates oli ensimmäinen, joka toi filosofiaan etiikan aikaisemman luonnonfilosofian ja fysiikan lisäksi, ja suuntasi koko filosofiansa palvelemaan nimenomaan ihmisten elämäntapojen parantamista. Hän tahtoi kyselemällä saada ihmiset muodostamaan selviä käsitteitä kaikista asioista, jotta he pääsisivät näin käsiksi oikeaan tietoon. Jos ihminen esimerkiksi tunsi hyveen käsitteen, hän teki automaattisesti sitä mikä on hyvää. Sokrates ei koskaan kirjoittanut opetuksiaan, vaan opetti aina dialektiikan avulla. Hänen merkittävin oppilaansa Platon kuitenkin kirjoitti paljon Sokrateen käymiä dialogeja.

Elämä

Platon] Sokrates on henkilönä paljolti historiallinen arvoitus. Koska hän ei itse kirjoittanut mitään, eikä ainakaan mitään hänen kirjoittamaansa ole säilynyt, kaikki nykyinen tietämys Sokrateesta tulee toissijaisista lähteistä. Näitä ovat Platonin, Ksenofonin ja Aristofaneen teokset sekä joiltakin muilta aikalaisilta säilyneet katkelmat. Aristofanes tunnettiin satiirikkona, ja näin hänen näkemyksensä Sokrateesta saattavat hyvinkin olla vinoutuneita, liioiteltuja tai jopa täysin vääristeltyjä. Platon puolestaan seurasi aikansa kreikkalaista käytäntöä, ja laittoi osan omista ajatuksistaan, teorioistaan ja jopa omista luonteenpiirteistään Sokrateen nimiin. Giannantoni on koonnut monumentaaliseen teokseensa Socratis et Socraticorum Reliquiae kaikki mahdolliset Sokratesta koskevat viitteet. Näihin kuuluvat edellä mainittujen lisäksi muun muassa Aiskhines, Antisthenes, sekä muutamia muita Sokrateen tunteneita henkilöitä. Näistä lähteisiin liittyvistä ongelmista johtuen kaikkea Sokrateehen liittyvää tietoa tulisi pitää mahdollisesti mutta ei varmuudella totena.

Sotilaana ja filosofina

Sokrateen isä Sofroniskos oli kuvanveistäjä ja hänen äitinsä Fainarete kätilö. Sokrates oli aluksi isänsä tavoin pelkkä kuvanveistäjä, mutta hänestä tuli pian sofisti. Hän oli saanut hyvän klassisen koulutuksen, johon kuului lukemista, kirjoittamista, voimistelua ja musiikkia. Hänen opettajanaan oli grammaatikko Prodikos sekä joidenkin lähteiden mukaan Parmenides, Anaksagoras ja Damon, sekä Anaksagoraan karkotuksen jälkeen mahdollisesti Arkhelaos. Platonin dialogissa Parmenides Sokrates keskustelee vuonna 450 eaa., 19-vuotiaana, Parmenideen ja Zenonin kanssa heidän vieraillessaan Ateenassa Panathenaia-festivaalin aikana. Historioitsija Thukydides kertoo Peloponnesolaissotien historiassaan, että Sokrates osallistui myös sotiin. Hän oli suorittanut kaksivuotisen asepalveluksen jo nuorempana. Peloponnesolaissotien alkaessa hän oli jo noin 40-vuotias. Hän taisteli raskaasti aseistetussa jalkaväessä muun muassa Potidaian (432 eaa.), Delionin (424 eaa.) ja Amfipoliin taisteluissa (422 eaa.). Platonin Pitojen perusteella on arveltu, että Sokrates palkittiin urhoollisuudesta. Delionissa hän pysyi haavoittuneen ystävänsä Alkibiadeen rinnalla ja todennäköisesti pelasti tämän hengen. Alkibiadeen pyynnöistä huolimatta Sokrates ei halunnut tästä mitään kunniaa vaan ehdotti sen sijaan Alkibiadeen palkitsemista. Sotaretkillä Sokrates näytti myös kovan ja askeettisen puolensa kävelemällä ilman kenkiä ja takkia talvellakin. Kerrotaan, että Sokrateella oli paljon riitoja vaimonsa Ksanthippen kanssa, joka oli tarinoiden mukaan äkäistä tyyppiä (esimerkiksi englannin kielen sana 'xanthippe' tarkoittaa edelleenkin äkäpussia). Sokrates itse sanoi, että kun hän oli oppinut elämään Ksanthippen kanssa, hän tulisi toimeen kenen tahansa muun ihmisen kanssa, aivan niin kuin hevosmiehet suosivat kurittomia hevosia, sillä voitettuaan ne he tulevat toimeen kaikkien hevosten kanssa. Ksanthippen kanssa Sokrates sai pojan nimeltä Lamprokles. Kaksi nuorinta poikaa olivat nimiltään Sofroniskos ja Meneksenos. Joidenkin lähteiden mukaan Sokrates olisi kuitenkin saanut nämä toisen vaimonsa Myrton kanssa. On epäselvää, mitä Sokrates tarkkaan ottaen teki elääkseen. Hän ei varsinaisesti työskennellyt, mutta hän tuskin pystyi jättämään sukunsa käsityöläistaustaa kuitenkaan kokonaan taakseen. Joidenkin lähteiden mukaan hän olisi tehnyt patsaita muun muassa Akropoliille. Ksenofonin Pidoissa Sokrates sanoo, että hän on omistautunut pelkästään filosofiasta keskustelemiseen, ja että se on hänestä kaikkein tärkein taide tai ammatti. Platonin kertoman mukaan Sokrates kieltäytyi ottamasta rahaa palkaksi opetuksesta, sillä hän tunsi tekevänsä kutsumustyötä. Ksenofonin Pidot kuitenkin esittää Sokrateen sanomassa, että hän saa palkkansa nimenomaan oppilailtaan, ja Aristofanes kuvaa Sokrateen pitämässä sofistista koulua ystävänsä Khairefonin kanssa. On myös mahdollista, että Sokrates sai nauttia varakkaiden ja vaikutusvaltaisten ystäviensä, kuten Alkibiadeen, suosiosta. Joka tapauksessa Sokrateesta tuli yksi suurimmista filosofeista, joka on koskaan elänyt. Platonin mukaan Sokrateen elämä Ateenan sosiaalisen elämän "paarmana" alkoi, kun hänen ystävänsä Khairefon kysyi Delfoin oraakkelilta, onko kukaan viisaampi kuin Sokrates. Oraakkeli vastasi kielteisesti. Sokrates tulkitsi tämän arvoitukseksi, sillä hän ei tuntenut olevansa viisas. Niinpä hän lähti matkalle etsimään häntä viisaampia. Hän alkoi kierrellä toreilla ja käsityöläisten työpajojen lähettyvillä, ja väitellä kaikkien tapaamiensa ateenalaisten kanssa. Väittelyissään hän kyseenalaisti ihmisten tietoja hyvästä, hyveestä ja kauneudesta. Hänen tavoitteenaan ei kuitenkaan ollut varsinaisesti vastapuolen käsitysten kumoaminen, vaan totuuden löytäminen. Hän kehitti itselleen väittelytekniikan tai kuulustelumenetelmän, sokraattisen metodin, jossa hän tekeytyi itse tietämättömäksi ja pyysi vastapuolelta opetusta jostakin asiasta. Hän havaitsi, että muut eivät tienneet mitään, mutta luulivat kyllä tietävänsä paljonkin. Näin Sokrates päätteli olevansa viisas ainoastaan siinä, että hän tiesi, ettei tiennyt mitään. Muut ainoastaan virheellisesti luulivat, että heillä oli tietoa. Sokrates vastusti erityisesti sofisteja. Hänen mielestään nämä keskittyivät ainoastaan väittelyiden voittamiseen, eivätkä välittäneet lainkaan siitä, ovatko väittelyn kohteena olevat asiat tosia. Sofistit myös esittivät usein, ettei absoluuttista totuutta ja epätotuutta ole olemassakaan, minkä Sokrates kielsi jyrkästi. Tavallisen kansan silmissä Sokrates näyttäytyi kuitenkin helposti yhtenä sofistina sofistien joukossa.

Oikeudenkäynti

Delfoin oraakkeli Delfoin oraakkeli)]] Sokratesta kadehdittiin hänen viisautensa takia, ja myös hänen väittelytaitonsa ja -tyylinsä ärsytti monia tahoja. Ennen kaikkea hän sai helposti osoitettua itsestään suuria luuleville, että he ovatkin vain pelkkiä typeryksiä. Tämän vuoksi väittelyissä alakynteen jääneet ihmiset suhtautuivat häneen usein joko väkivaltaisesti tai pilkallisesti. Will Beldamin mukaan Sokrates oli ensimmäinen, joka pyrki kyseenalaistamaan kaiken ja kaikki, ja se tietysti kiusasi myös hänen aikansa vallanpitäjiä. Sokrateshan eli aikana, jolloin Ateena etsi keinoja toipua nöyryyttävästä tappiosta Peloponnesolaissodassa Spartaa ja sen liittolaisia vastaan. Näin Ateenaa hallinnut neuvosto oli suhteellisen helppo saada etsimään syntipukkeja "moraalin rappiolle". Lopulta Ateenan viranomaiset vangitsivat Sokrateen Anytoksen, Meletoksen ja kansankiihottaja Lykonin yllytyksestä. He edustivat käsityöläisiä, runoilijoita ja puhujia, joita Sokrates oli loukannut. Sokratesta syytettiin muun muassa "pahantekijäksi joka turmelee nuorison", sekä jumalanpilkasta, "koska hän palvoo omia jumaliaan, eikä usko valtion jumaliin". Sokrates ei juurikaan puolustautunut syytteitä vastaan, ja hän hävisi heliaian eli vapaiden miesten muodostaman kansankokouksen äänestyksessä äänin 280/220. Diogenes Laertios kertoo kuitenkin legendan, jonka mukaan hän olisi hävinnyt vain yhdellä äänellä. Sokrates tuomittiin kuolemaan, hänen tuli juoda malja myrkkykatkoa. Jälkeenpäin Sokrateen huono menestys oikeuden istunnossa on pantu huonon puolustuksen nimiin. Jälkikäteen tehtyjen puolustuspuheiden kirjoittaminen on ollut suosittua useiden filosofien keskuudessa satojen vuosien ajan. Tunnetuimman puolustuspuheen, nimeltään yksinkertaisesti Sokrateen puolustuspuhe, kirjoitti Platon.

Kuolema

Sokrateen kuolemantuomiota edelsi kuitenkin vankeusaika, josta kertovat Platonin dialogit Kriton ja Faidon sekä Ksenofonin Muistelmia. Vankeusaika johtui siitä, että juuri tuolloin sattuivat olemaan Deloksen juhlat ja ateenalaisten pyhä laiva lähetystöineen oli vuotuisella matkallaan Deloksessa. Lain mukaan tänä aikana ei saanut panna kuolemantuomioita täytäntöön. Ksenofon kertoo, että Sokrateen tuli tämän vuoksi elää vielä kolmekymmentä päivää (Muistelmia 4.8.2). Ksenofonin mukaan Sokrates ei muuttunut vankeusaikana lainkaan eikä menettänyt elämäniloaan. Päivää tai paria ennen kuolemaa, kun Deloksesta saapuvaa laivaa alettiin odottaa palaavaksi, Sokrateen lapsuudenystävä Kriton yritti taivutella Sokrateen pakenemaan. Sokrates kieltäytyi, sillä hänestä pahan tekeminen tai palauttaminen ei ollut sallittua missään olosuhteissa. Hänestä pakeneminen ja lain rikkominen olisi myös osoittanut, että oikeus olisi ollut oikeassa syyttäessään häntä nuorison turmelemisesta, sekä saattanut hänen sukunsa ja ystävänsä häpeään (Kriton 46b, 49d, 53b-c). Viimeisinä hetkinään Sokrates tapasi perheensä ja vietti loppuajan ystäviensä ympäröimänä. Ystäviensä kanssa hän keskusteli filosofiasta ja puolusti sielun kuolemattomuutta sekä kehotti heitä lakkaamattomaan totuuden etsintään (Faidon 91b-c). Toisaalta hän varoitti heitä hillitsemään tunteensa (Faidon 117e). Lopulta niin kutsutun "Yhdentoista" eli arvalla valittujen vankilaviranomaisten palvelija toi Sokrateelle myrkyn, sekä antoi hänelle ohjeet sen nauttimisesta ja kuvasi, kuinka myrkky vaikuttaisi. Palvelija kutsui Sokratesta "jaloimmaksi, lempeimmäksi ja parhaimmaksi" kaikista vangittuna olleista. Sokrates joi myrkyn tyynesti. Hänen arvoitukselliset viimeiset sanansa olivat: "Kriton, me olemme Asklepiokselle velkaa kukon. Uhratkaa se hänelle, älkää sitä unohtako" (Faidon 116c, 118a). Ateenalaiset kuitenkin katuivat tuomiota välittömästi Sokrateen kuoltua, ja sen jälkeen kansan viha suuntautui puolestaan hänen syyttäjiinsä. Meletos tuomittiin vuorostaan kuolemaan, ja muut syyttäjät karkotettiin.

Sokrates Aristofaneen satiireissa

Näytelmäkirjailija Aristofanes pilkkasi Sokratesta komediassaan Pilvet, joka on kirjoitettu kun Sokrates oli nelissäkymmenissä. Komediassa Sokrates-niminen henkilöhahmo on pantu heilumaan kerskuen liikkuvansa ilmassa. Sokrates sanoi oikeudenkäynnissään Platonin kirjoittaman puolustuspuheen mukaan, että teatteriyleisön nauruun oli vaikeampi vastata kuin hänen syyttäjiensä argumentteihin. Aristofanes pilkkasi Sokratesta myös näytelmässään Linnut tämän likaisuudesta, sekä näytelmissä Kallias, Eupolis ja Telekleides. Kaikissa näissä Sokratesta ja sofisteja kritisoidaan "nykyaikaiselle ajattelulle ja kirjallisuudelle ominaisista moraalisista vaaroista".

Muita näkemyksiä

Jotkut ovat esittäneet, että Sokrates olisi ollut ainoastaan kuvitteellinen henkilö, jonka olisi keksinyt Platon, ja jonka Ksenofon ja Aristofanes olisivat lainanneet häneltä omiin kirjoituksiinsa esittämään sellaisia näkemyksiä, jotka he ovat katsoneet liian vallankumouksellisiksi, jotta olisivat voineet ottaa ne omiin nimiinsä. Tämä teoria on kuitenkin vailla pohjaa, erityisesti koska Aristofanes kirjoitti Sokrateesta negatiiviseen sävyyn jo kauan ennen kuin Sokrates kuoli ja Platon alkoi kirjoittaa hänen dialogejaan ylös.

Sokraattinen metodi

Telekleides Merkittävin panos, jonka Sokrates on antanut länsimaiseen ajatteluun, on hänen käyttämänsä dialoginen kysely- ja opetusmenetelmä. Sitä kutsutaan sokraattiseksi metodiksi. Menetelmän on kuvannut Platon dialogeissaan. Sokrates käytti menetelmää erityisesti moraalin avainkäsitteiden selvittämiseen. Tämän vuoksi Sokratesta pidetään erityisesti etiikan ja moraalifilosofian isänä. Sokraattista metodia käytetään hypoteesien eliminoimiseen siten, että vain paremmat hypoteesit jäävät jäljelle, kun huonommat hypoteesit johtavat loogisiin ristiriitaisuuksiin. Metodin avulla 1) löydetään henkilöiden ajattelun taustalla olevia hypoteeseja, oletuksia ja arkijärjen "itsestäänselvyyksiä", jotka voivat tiedostamatta muovata heidän ajatteluaan, ja 2) tehdään henkilöistä ja heidän ajattelustaan tarkkailun kohteita, jotta voidaan määritellä missä määrin heidän ajattelunsa on yhdenmukaista erilaisten uskomusten kanssa. Perusmuodossaan metodin käyttäjä esittää joukon kysymyksiä, jotka on muotoiltu testaamaan kohteena olevan henkilön käyttämää logiikkaa ja hänen olettamiaan faktoja. Kysymykset auttavat selvittämään, mitkä ovat kysymysten kohteena olevan henkilön uskomukset jostain asiasta, ja mitä määrittelyjä ja logiikkaa hän käyttää ajattelussaan. Metodia kutsutaan myös kätilöintimenetelmäksi (maieutikos), koska Sokrateen ajattelun mukaan tietämys totuudesta on piilevänä kaikissa ihmisissä, ja kysymysten ja annettujen vastausten kautta kyselijä voi auttaa kysymysten kohteena olevaa "synnyttämään" ajatukset itsestään, ja tällä tavalla opettaa häntä. Sokraattista metodia käyttämällä taitava opettaja voi opettaa oppilaansa ajattelemaan itse. Metodi on ainoa klassinen opetusmenetelmä, jonka tiedetään tuottavan aidosti itsenäisiä ajattelijoita. Metodia käyttäessä on muistettava seuraavat ratkaisevat periaatteet:
- Opettajan ja oppilaan tulee olla samaa mieltä siitä, mikä aihe on käsittelyn kohteena.
- Oppilaan tulee myöntyä siihen, että hän yrittää vastata opettajan esittämiin kysymyksiin.
- Opettajan ja oppilaan tulee myöntyä hyväksymään mikä tahansa oikein perusteltu vastaus. Ajattelun ja ajatuksen perustelun prosessin tulee siis olla faktoja tärkeämpi.
- Opettajan kysymysten tulee paljastaa virheitä oppilaiden ajattelussa tai uskomuksissa. Opettajan tulee siis ajatella nopeammin ja perustella ajatuksensa oikeammin kuin oppilaan, eli olla koko ajan hieman edellä oppilasta, ja näin löytää virheitä oppilaan ajattelussa. Tämän jälkeen opettajan täytyy muotoilla seuraavat kysymykset niin, ettei oppilas voi vastata niihin muuten kuin ajattelemalla oikein. Tämän vuoksi opettajan täytyy tuntea klassiset loogisten virheiden tyypit hyvin.
- Jos opettajan logiikassa tai tiedoissa on virhe, on hyväksyttyä että oppilas huomauttaa virheestä. Yleisesti sokraattiseksi metodiksi voidaan nimittää mitä tahansa dialogia, jossa kaikki argumentit läpikyseenalaistetaan. Sokrates käytti metodia erityisesti aikansa moraalikäsitysten tutkimiseen, hänen havaitsemiaan hyveitä olivat muun muassa hurskaus, viisaus, kohtuullisuus, rohkeus, ja oikeudenmukaisuus. Sokrateen harjoittama tarkastelu haastoi ja kyseenalaisti kyselyn kohteena olleiden omaamat implisiittiset moraaliset uskomukset, ja toi esille puutteellisuuksia ja ristiriitoja heidän uskomuksissaan, ja yleensä johti pulmatilanteisiin. Pulmatilanteiden edessä Sokrates myönsi olevansa tietämätön, mutta väitti kuitenkin tiedostaessaan tietämättömyytensä olevansa viisaampi kuin ne, jotka ovat yhtä tietämättömiä, mutta luulevat tietävänsä — väite, joka ensisilmäyksellä näyttää paradoksaaliselta. Aristoteles antoi Sokrateelle kunnian määrittelyn ja induktion löytämisestä. Hän piti näitä välttämättöminä koko tieteelliselle metodille. Aristoteles oli kuitenkin sitä mieltä, etteivät nämä menetelmät sovi etiikan tutkimiseen.

Filosofia

hypoteesi Sokrateen filosofisten uskomusten yksityiskohtainen esittäminen ei ole helppoa, koska hän ei itse kirjoittanut mitään. Näin tulkinnassa ollaan riippuvaisia Platonin ja Ksenofonin osittain ristiriitaisista selonteoista. Sokrateen todelliset näkemykset ovat olleet suuren filosofisen kiistelyn aiheena, ja erityisesti on kiistelty siitä, missä määrin ne erosivat Platonin omista näkemyksistä. Tätä kutsutaan sokraattiseksi ongelmaksi. Sokrateen ja Platonin näkemysten erottamiseksi on vain vähän konkreettisia todisteita. On mahdotonta sanoa, oliko esimerkiksi ideaoppi Platonin keksintö, vai oliko se jo Sokrateen luoma ajatus. Jotkut väittävät, ettei Sokrateella itsellään edes ollut mitään tiettyä joukkoa näkemyksiä, vaan että hän pyrki ainoastaan tutkimaan asioita ja muiden näkemyksiä. Valtiossa annettujen pitkien selontekojen he katsovat olevan Platonin ajatuksia. Jotkut katsovat, että Sokrateella oli omia teorioita ja uskomuksia, mutta on suuria erimielisyyksiä siitä, mitä nämä näkemykset olisivat olleet, johtuen osittain paitsi vaikeuksista Sokrateen ja Platonin näkemysten erottamisessa, myös vaikeuksista jopa Platonin draamallisten kirjoitusten tulkitsemisessa. Tämä tulee pitää mielessä Sokrateen seuraavassa esitettyjä näkemyksiä luettaessa. Dialogien antaman todistuksen mukaan Sokrateella olisi ollut vain kaksi opettajaa, grammaatikko Prodikos ja Diotima, mantinealainen nainen joka opetti hänelle eroksesta eli rakkaudesta. Useista dialogeista käy ilmi, että hän oli selvästi tietoinen suunnilleen samoihin aikoihin eläneiden Parmenideen ja Anaksagoraan opetuksista. Historialliset lähteet pitävät usein kumpaakin Sokrateen opettajana. Sokrates itse piti opettajanaan myös Apollon-jumalaa, sillä hän katsoi filosofisen tutkimuksensa olevan peräisin jumalilta. Sokrates ajatteli, että luonnon tutkiminen ei kosketa ihmisiä millään tavalla, ja siksi hän keskusteli mieluummin etiikasta. Peruslähtökohtana etiikan tutkimisessa hänellä oli Delfoin oraakkelin kehoitus "tunne itsesi". Monet Sokrateen loistavista oivalluksista ovat peräisin vastaväitteistä, joita hän käytti väittelyissään muiden ateenalaisten kanssa. Vaikka hän ei koskaan ollut väittelyissään keskittynyt ainoastaan yhteen aiheeseen, suurin osa niistä keskittyi sen pohtimiseen, millainen ihminen on hyvä ja millainen hallitusmuoto on paras massojen hallitsemiseen. Sokrates painotti, että "hyve on kaikkein arvokkain omaisuus, totuus on olemassaolon varjojen alla, ja että filosofin tehtävänä on näyttää muille, kuinka vähän he todellisuudessa tietävät".

Tieto

Sokrates totesi usein, että hänen viisautensa perustuu sille faktalle, että "hän tietää, ettei tiedä mitään". Sokrates käytti tätä väitettä viisaudesta perustana moraaliselle opilleen. Hän väitti, että korkein hyvyys koostuu siitä, että sielu on huolestunut moraalisesta totuudesta ja ymmärryksestä, ja että "rikkaus ei tuo hyvyyttä, mutta hyvyys tuo rikkautta ja kaikkia muita siunauksia, sekä yksilölle että valtiolle", ja että "elämä ilman tutkimista (dialogia) ei ole elämisen arvoista". Sokrates opetti myös, että on parempi olla väärinteon kohteena, kuin tehdä itse väärää. Hän opetti myös, että kaikki jonkun henkilön pahat teot voidaan panna hänen tietämättömyytensä piikkiin. Tämä tarkoittaa sitä, että jos joku tekee jotain väärin, hän vain ei tiennyt paremmasta. Sokrates katsoi kuitenkin omistavansa tietoa ainakin yhdestä asiasta, nimittän "rakkauden taiteesta" tai "viisauden rakastamisesta" eli filosofiasta. Sokrateen mielestä rakkaus ei puhtaimmillaan kohdistunut toiseen ihmiseen, vaan viisauteen, tietoon ja hyveeseen. Hän ei koskaan väittänyt olevansa viisas, vain ymmärtävänsä sen tien, joka vaaditaan viisaaksi tulemiseen. On kiisteltyä, uskoiko Sokrates, että ihmisistä voi koskaan tulla todella viisaita niin kuin Apollon ja muut jumalat. Toisaalta hän veti selvän rajan inhimillisen tietämättömyyden ja ideaalin tiedon välille, toisaalta Platonin Pidoissa ja Valtiossa hän esittää metodin viisauteen kohoamiseksi. Ksenofonin Pidoissa Sokrates kuvasi tietonsa ja tekemisensä "parittamisen" taiteena — opettajana hänen tehtävänsä on näyttää ihmisille kuinka ja mistä he voivat saada tietoa, vaikka hän ei itse olekaan se mitä he etsivät. Muun muassa Theaitetoksessa Sokrates kutsuu itseään kätilöksi sanoen, että hän itse on teorioista maho (hedelmätön), mutta että hän voi auttaa muita synnyttämään teorioita itsestään ja päättelemään, ovatko ne minkään arvoisia ja kykeneviä elämään. Merkityksellisesti hän kuitenkin sanoo myös, että kätilöt ovat hedelmättömiä iän vuoksi, ja että naiset jotka eivät ole koskaan synnyttäneet eivät voi olla kätilöitä — todella hedelmättömällä naisella ei olisi kokemusta tai tietoa synnyttämisestä, eikä hän kykenisi erottamaan hyviä lapsia niistä, jotka tulisi hylätä. Kätilöllä tulee siis olla kokemusta ja tietoa siitä, mitä hän tuomitsee.

Hyve

Sokrateen mielestä paras tapa elämän hallitsemiseen on keskittyminen itsensä kehittämiseen omaisuuden keräämisen sijasta. Hän kehoitti muita keskittymään aina enemmän ystävyyteen ja tunteeseen aidosta yhteydestä, koska se oli hänen mielestään paras tapa kasvaa yhdessä kansana. Hän eli itse tämän ohjeen mukaan. Lopulta hän hyväksyi kuolemantuomionsa, vaikka suurin osa ajatteli, että hän yksinkertaisesti jättäisi Ateenan — hän ei kuitenkaan katsonut voivansa paeta ja toimia yhteisönsä tahtoa vastaan. Yleinen keskustelun juonne hänen opettaessaan oppilaitaan oli hänen ajatuksensa hyvästä ihmisestä, ja sen mukaan ihmisen tulisi omata tiettyjä hyveitä, jotka olivat hänen tärkeimpiä ominaisuuksiaan. Tärkeimpiä olivat filosofiset ja älylliset hyveet. Loppujen lopuksi hyve on suhteessa hyvään — hyveellinen on hyvä todellisuudessa, eikä ainoastaan toimi "oikean mielipiteen" mukaisesti, ja näin hyveellisen tulee tuntea muuttumaton hyvä itsessään. Valtiossa Platon esittää jaetun viivan, jatkumon tietämättömyydestä tietoon, jonka päässä on hyvä. Ainoastaan viivan päässä tunnetaan todellinen hyvä ja todellinen tieto sellaisenaan.

Politiikka

Sokrates uskoi, että "ideaalit kuuluvat maailmaan, jonka vain viisaat voivat ymmärtää", josta seuraa, että filosofit ovat ainoat ihmiset jotka ovat soveliaita hallitsemaan muita ihmisiä. Hän vastusti kaikkia hallitusmuotoja, jotka eivät olleet filosofien johtamia tasavaltoja, eikä Platonin kertoman mukaan peitellyt omaa näkemystään tietyistä hallitusmuodoista: hän vastusti demokratiaa, eikä Ateenassa käytössä ollut demokratia ollut poikkeus. Ateenan hallitusmuoto oli kaukana mistään, mitä Sokrates oli tarkoittanut. Sokrateen myöhemmissä elämänvaiheissa hallitusmuoto vaihtui vähän väliä vallankumousten ja vastavallankumousten vuoksi. Demokratia syrjäytettiin tyrannian tieltä muun muassa niin kutsuttujen kolmenkymmenen tyrannin aikana. Tyranneja johti Platonin sukulainen Kritias, joka oli sattunut olemaan jossain vaiheessa myös Sokrateen oppilas. Tyrannia hallitsi noin vuoden, mutta demokratian palattua Sokrates haluttiin vaientaa. Tämä mielipide on kuitenkin usein kiistetty, ja tässäkin asiassa Sokrateen todelliset näkemykset ovat olleet suuren kiistelyn aiheena. Ne, jotka katsovat, ettei Sokrates todellisuudessa uskonut ajatukseen filosofikuninkaista, pitävät vahvimpana argumenttinaan sitä, että Sokrates kieltäytyi toistuvasti astumasta politiikkaan tai osallistumasta hallintoon millään muotoa. Hän sanoi usein, ettei hän voi katsoa muiden asioiden perään tai kertoa muille, kuinka heidän tulisi elää, kun hän ei ymmärtänyt vielä itseäänkään. Filosofi on nimensä mukaisesti ainoastaan viisauden rakastaja, eikä välttämättä varsinaisesti viisas. Sen, että Sokrates hyväksyi kuolemantuomionsa, voidaan katsoa tukevan tätä seikkaa. Voidaan kuitenkin katsoa, että suuri osa demokratian vastaisista opetuksista on peräisin Platonilta, joka ei koskaan päässyt yli siitä vastenmielisyydestä, jota hän tunsi demokratiaa kohtaan sen jälkeen, mitä demokratia teki hänen opettajalleen. Joka tapauksessa on selvää, että Sokrates katsoi, että kolmenkymmenen tyrannin valta oli yhtä epämieluinen ja vastustettava kuin demokratiakin. Kun hänet kutsuttiin tyrannien eteen auttamaan erään toisen ateenalaisen pidättämisessä, Sokrates kieltäytyi ja vältti kuoleman ainoastaan hiuksenhienosti ennen kuin tyrannit lopulta syöstiin vallasta. Hänen toiminnastaan voidaan näin päätellä, että hän katsoi tyrannien vallan olevan vähemmän legitiimi kuin hänet kuolemaan tuominneen senaatin vallan.

Mystiikka

Platonin teoksia lukiessa vaikuttaa siltä, että Sokrates näyttää usein puhuvan asioiden mystisestä puolesta, kuten reinkarnaatiosta ja mysteeriuskonnoista. Tämä laitetaan kuitenkin useimmiten Platonin kuin Sokrateen nimiin. Ajatusta Sokrateen taipuvaisuudesta mystiikkaan ei voida kuitenkaan täysin hylätä, sillä tarkkoja eroja Sokrateen ja Platonin ajatteluiden välillä ei voida tietää. Toisaalta myös Ksenofonin teokset antavat tukea ajatukselle. Filosofisen polun kulminaatio, sellaisena kuin se kuvataan Platonin Pidoissa ja Valtiossa, on "Kauneuden meri", hyvän muodon näkeminen ja kokeminen mystisen ilmestyksen muodossa. Viisauden saavuttaminen on mahdollista ainoastaan tällä tavalla. Pidoissa Sokrates antaa kunnian filosofista polkua koskevasta puheestaan opettajalleen papitar Diotimalle, joka ei ollut edes varma siitä, olisiko Sokrates kykenevä saavuttamaan korkeimmat mysteerit. Menonissa Sokrates viittaa Eleusian mysteereihin ja sanoo Menonille, että tämä ymmärtäisi Sokrateen antamat vastaukset paremmin, jos voisi osallistua initiaatioriitteihin seuraavalla viikolla. Ehkä mielenkiintoisin mystiikkaan liittyvä seikka on Sokrateen riippuvuus omasta daimonistaan, äänestä, joka puhui hänelle aina silloin ja vain silloin, kun hän oli tekemäisillään virheen. Sokrateen mukaan juuri tämä daimon myös esti häntä osallistumasta politiikkaan. Faidroksessa kerrotaan, että Sokrates piti tätä eräänlaisena "jumalallisen hulluuden" muotona, mielisairautena, joka on lahja jumalilta ja joka antaa meille runouden, mystiikan, rakkauden ja jopa itsensä filosofian. Daimonin voidaan vaihtoehtoisesti ajatella olevan sama kuin intuitio. Kreikan kielen sana viittaa kuitenkin nimen omaan henkeen tai johonkin, jota nykyään kutsuttaisiin suojelusenkeliksi. Myös Sokrates vaikuttaa antaneen daimonilleen sellaisia ominaisuuksia kuin persoonallisuus ja ääni. Populaareimmissa teksteissä Sokrateen daimon käännetään usein suomen sanaksi 'omatunto'.

Metafysiikka, kosmologia ja luonnontieteet

Sokrates ei kiinnittänyt juurikaan huomiota metafysiikan tai luonnontieteen kysymyksiin, eikä esittänyt laajoja maailmanselitysteorioita. Hän oli kuitenkin kiinnostunut Jumalan olemassaolosta. Hänen näkemystään voidaan pitää ensimmäisenä teleologisena argumenttina Jumalan olemassaolon puolesta. Hänen mukaansa kaiken tarkoituksenmukaisen täytyy olla älyllisen olennon työtä. Kaikkien hänen jälkeensä esitettyjen teleologisten todistusten voidaan katsoa perustuvan tavalla tai toisella samaan ajatukseen. Sokrates oli vakuuttunut sielun kuolemattomuudesta.

Dialogit

teleologisena argumenttina Sokrates itse ei jättänyt jälkeensä kirjoituksia, joten hänen opetuksensa varsinainen sisältö on väittelyjen alainen. Sokrateen dialogit on sarja dialogeja, jotka on kirjoittanut Platon. Niissä dialogi käydään aina Sokrateen ja jonkun samaan aikaan eläneen henkilön välillä. Platonin esittämiä ajatuksia ei ole varsinaisesti pantu kenenkään henkilön suuhun, mutta ne tulevat esille sokraattisen metodin välityksellä, Sokrateen opastuksella. Sokrates kuitenkin hallitsi useimpia dialogeja, ja toi asiansa yleensä esille jollakin kolmesta tavasta: kyselemällä, argumentoimalla tai esittämällä myyttejä. Platonin filosofisessa järjestelmässä oppiminen on osa muistamisprosessia. Sielu, ennen ruumiillista lihaksitulemistaan, on ollut ideoiden maailmassa (tai taivaassa). Siellä se on nähnyt asiat täydellisinä, sellaisina kuin niiden tulisi olla, eli ideaaleina, eikä valjuina varjoina tai kopiona joita voidaan havaita maan päällä. Kysymysten avulla sielu saadaan muistamaan ideat puhtaimmassa muodossaan, synnyttäen näin viisautta. Suurimmassa osassa dialogeja Sokrates esitetään käyttämässä kehittämäänsä sokraattista metodia ainakin jossain määrin, mutta täydellisimmin se tapahtuu dialogissa Euthyfron. Tässä dialogissa Sokrates ja Euthyfron käyvät läpi useita kierroksia Sokrateen kysymyksen "mitä on hurskaus?" ympärillä. Kuva Sokrateen hahmosta on välittynyt jälkimaailmalle ennen kaikkea Platonin kirjoituksista, ja juuri nämä kirjoitukset ovat saaneet aikaan Sokrateen suuren jälkimaineen. Nykyään useimmat tutkijat ovat sitä mieltä, että vaikka Platonin antama kuva onkin osittain romantisoitu, se on kuitenkin myös luotettavin, sillä Platon kykeni selvästikin parhaiten seuraamaan Sokrateen ajatuksenjuoksua ja ymmärtämään tämän filosofiaa. Esimerkiksi Ksenofonilla ei ollut vastaavia taipumuksia filosofiaan.

Seuraajat ja vaikutus

teleologisena argumenttina.]] teleologisena argumenttina

Sokraatikot

Sokrateella oli lukuisia oppilaita, mutta hän ei itse perustanut mitään omaa koulukuntaa. Sen sijaan hänen oppilaidensa perustamista oppisuunnista kehittyivät myöhemmin lähes kaikki kreikkalaisen filosofian suurimmat koulukunnat. Sokrateen tunnetuimmat seuraajat olivat Platon, Ksenofon ja Antisthenes. Näiden lisäksi Sokrateen oppilaita ja muita sokraatikkoja olivat:
- Aiskhines
- Aristippos
- Faidon
- Eukleides
- Stilpon
- Kriton
- Simon
- Glaukon
- Simmias
- Kebes
- Menedemos Tärkeimmät sokraattisista koulukunnista olivat Antistheneen perustama kyyninen koulukunta, Aristippoksen perustama kyreneläinen koulukunta ja Eukleideen perustama megaralainen koulukunta. Tämän lisäksi Faidon perusti elisläisen koulukunnan, josta ei kuitenkaan ole säilynyt kovinkaan paljon tietoja. Sokraattiset koulukunnat jatkoivat Sokrateen aloittamaa hyveen etsintää, mutta päätyivät osittain hyvin erilaisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi kyynikoiden mielestä olemassaolon perimmäinen tarkoitus oli juuri hyve, ei nautinto — kyreneläisten mielestä taas nautinto oli kaikkein suurin hyvä ja nimenomaan ruumiillisessa muodossa. Sokraattiset koulukunnat olivatkin osittain toisilleen vihamielisiä. Samoin lähes kaikki myöhemmän antiikin ajan toisilleen vihamieliset koulukunnat, kuten stoalaiset ja epikurolaiset, katsoivat monesti olevansa Sokrateen ainoita oikeita seuraajia. Stoalaisuus kehittyi kyynisyyden pohjalle, ja kyreneläinen koulukunta puolestaan muodosti sillan Sokrateen ja epikurolaisuuden välille.

Vaikutus

Merkittävin Sokrateen seuraaja oli tunnetusti Platon, josta tuli opettajaansakin kuuluisampi filosofi. Hänen Akatemiaansa ei kuitenkaan lasketa varsinaiseksi sokraattiseksi kouluksi, vaikka Sokrates olikin Platonin ihailema ja tämän dialogien päähenkilö, ja vaikka platonilaisen filosofian perusteet tulevatkin Sokrateelta. Platonin kautta Sokrateen opetukset vaikuttivat myös Aristoteleeseen, joka itse syntyi vasta viisitoista vuotta Sokrateen kuoleman jälkeen. Platon ja Aristoteles perivät Sokrateelta muun muassa dialektisen lähestymistavan, sekä sofistiikan ja eristiikan vastustamisen. Aristoteles antoi Sokrateelle kunnian ennen kaikkea induktiivisten argumenttien ja yleisten määritelmien kehittämisestä, koska kummatkin ovat keskeisiä tieteellisiä lähtökohtia (Metafysiikka XIII.4). Aikojen kuluessa Sokrateesta on tullut yksi filosofian suurimmista ikoneista ja eräänlainen filosofin arkkityyppi. Sokrateen mieltäminen ihannefilosofiksi heijastuu myös tapaan käyttää häntä esimerkkihenkilönä filosofisissa argumenteissa. Tämä on peräisin Aristoteleeltä, joka tunnetusti käytti Sokratesta muun muassa logiikan havainnoillistamisessa, esimerkiksi tyyliin: "Väitteistä Sokrates sairastaa ja Sokrates ei sairasta hänen itsensä ollessa olemassa selvästi toinen on tosi tai epätosi, ja kun häntä ei ole samoin: sairastaminen on näet epätotta kun Sokratesta ei ole, ja se että hän ei sairasta on totta" (Kategoriat 10). Myöhemmin Sokrateen nimeä on käytetty lukemattomissa yhteyksissä Euroopan Unionin koulutusohjelmasta Leonard Bernsteinin kirjoittamaan serenaadiin. Hänen hahmonsa ja kohtalonsa on inspiroinut lukemattomia romaani- ja näytelmäkirjailijoita sekä taiteilijoita, esimerkkeinä Rafaelin Ateenan koulu ja Davidin Sokrateen kuolema. Sokrates inspiroi myös Yhdysvaltain perustajaisiä, kuten Thomas Jeffersonia ja Benjamin Franklinia. Franklin sanoi nöyryyden olevan Jeesuksen ja Sokrateen jäljittelyä. Englantilaiset romanttisen ajan runoilijat näkivät Sokrateen samalla tavalla moraalisen käyttäytymisen mallina ja korostivat vertailukohtia Jeesukseen. Percy Bysshe Shelley kutsui Sokratesta "Kreikan Jeesukseksi Kristukseksi" (Epipsykhidion). Varhaiskristillisinä aikoina Sokrateen hyveitä pidetiin kuitenkin samanlaisina "loistavina paheina" kuin muidenkin hänen aikalaistensa hyveitä, ja niinpä kristilliset apologistit kielsivät joidenkin esittämän näkemyksen, että Sokrates olisi ollut kristillisten pyhimysten veroinen.

Aiheesta muualla

Diogenes Laertios, Merkittävien filosofien elämät ja opit:
- [http://classicpersuasion.org/pw/diogenes/dlsocrates.htm Sokrateen elämäkerta (englanniksi)]
- [http://www.mikrosapoplous.gr/dl/dl02.html#sokratis Sokrateen elämäkerta (kreikaksi)] Ensyklopedia-artikkeleita:
- [http://www.newadvent.org/cathen/14119a.htm Catholic Encyclopedia: Socrates]
- [http://plato.stanford.edu/entries/socrates/ Stanford Encyclopedia of Philosophy: Socrates] Muuta:
- [http://www.valt.helsinki.fi/kfil/peda-fil/paperit/r1.htm Kaija Haataja, Jere Rytkönen: Sokraattinen metodi.]
- [http://www.netn.fi/297/netn_297_kuus.html Martti-Tapio Kuuskoski: Sokrateen viimeinen vitsi. Niin&näin — filosofinen aikakauslehti 2/1997.]

Lähteitä / Kirjallisuutta

- Aristoteles: Metafysiikka, I.6 ja XIII.4
- Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka, VI.13
- Cicero: Ad Atticum, XIV, 9, I.
- Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit. Kustannusosakeyhtiö Summa, Helsinki 2003.
- Ksenofon: Muistelmia ja Sokrateen puolustuspuhe. Teoksessa Sokrates. Helsinki, 1960.
- Giannantoni, G.: Socratis et Socraticorum Reliquiae. 4 vols, Elenchos 18, Napoli, 1983-1990.
- Henrikson, Alf: Antiikin tarinoita 1-2. WS Bookwell Oy, Juva 2004.
- Korkman, Petteri; Yrjönsuuri, Mikko: Filosofian historian kehityslinjoja. Gaudeamus, Tampere 1999.
- Platon: Apologia, Kriton ja Euthyfron. Teoksessa Teokset 1. Toinen painos. Helsinki: Otava, 1999.
- Platon: Faidon ja Theaitetos. Teoksessa Teokset 3. Toinen painos. Helsinki: Otava, 1999.
- Saarinen, Esa: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. WS Bookwell Oy, Juva 2005.

Katso myös

Luokka:Kreikkalaiset filosofit ms:Socrates ko:소크라테스 ja:ソクラテス

Sofisti

Sofistit olivat antiikin Kreikassa kierrelleitä viisauden opettajia. He harjoittivat paljon dialektiikkaa ja opettivat maksua vastaan retoriikkaa ja muita taitoja, joita vapaat miehet tarvitsivat voidakseen osallistua poliittiseen elämään. Sofistit voidaan lukea esisokraatikoiden joukkoon. Sofistit olivat alun perin arvostettuja opettajia. Nykyään sanaan liittyy negatiivinen merkitys, joka vihjaa, että sofistit käyttivät loogisesti epäpäteviä argumentteja, jotka vain näyttivät päteviltä taitavien retoristen menetelmien ansiosta. Tämä ei kuitenkaan todennäköisesti täysin vastaa alkuperäisten sofistien näkemyksiä, paitsi siinä, että he opettivat retoriikkaa. Sofistien työn objektiivinen arviointi nykyään on vaikeaa, koska heidät tunnetaan lähinnä heidän vastustajiensa, pääasiassa Platonin ja Aristoteleen, kirjoitusten kautta. Nämä perivät sofistien vastustuksen Sokrateelta.

Sofismin historia

Alun perin sana sofisti (kr. sofia, "viisaus") tarkoitti henkilöä, jolla oli sofiaa eli tiedosta koostunutta viisautta, ja joka opetti sitä oppilailleen. Nimitys oli mairitteleva, ja sitä käytettiin useista varhaisista filosofeista, kuten Kreikan seitsemästä viisaasta. 400-luvun eaa toisella puoliskolla, erityisesti Ateenassa, sanaa "sofisti" alettiin käyttää joukosta ajattelijoita, jotka hyödynsivät väittelytaitoa ja retoriikkaa ajatustensa opetuksessa ja levityksessä, ja tarjoutuivat myös opettamaan näitä taitoja muille. Ensimmäisenä sofistina pidetään yleensä Protagorasta. Muita johtavia 400-luvun eaa sofisteja olivat Gorgias ja Prodikos. Ateenan poliittisessa elämässä sofistien opettamilla taidoilla oli suuri merkitys, ja tämän vuoksi sofistit perivät yleensä suuria maksuja opetuksestaan. Tämä johti ennen pitkää sofistien arvostuksen laskuun, yhdessä sen kanssa, että monet käyttivät retorisia taitojaan ajaessaan epäoikeudenmukaisia oikeusjuttuja. Samalla laski heidän filosofiansa ja kirjoitustensa arvostus. Sokrates oli ensimmäinen filosofi, joka merkittävällä tavalla haastoi sofistit ja sofistiikan. Platonin ja Aristoteleen aikana sana "sofisti" oli jo saanut osittain negatiivisen merkityksen. Sillä viitattiin henkilöön, joka käytti retorisia silmänkääntötemppuja ja sanojen monimerkityksellisyyttä tukemaan tai peittämään ontuvaa päättelyä. Sekä Sokrates, Platon että Aristoteles haastoivat sofismin filosofiset perusteet. Platon kuvasi sofisteja rahanhimoisiksi viisastelijoiksi. Lopulta koko sofistien koulukuntaa syytettiin valtion toimesta epämoraalisuudesta. Myöhemmin sofistiikasta kehittyi eristiikka, jonka harjoittajat eli eristikot pyrkivät löytämään väittelytapoja, joilla voi kumota mitä tahansa. Rooman valtakunnan kaudella syntyi ns. toinen sofistiikka, jolloin sofistit olivat pelkästään retoriikan opettajia. Muun muassa Libanius, Himerius, Aelius Aristides ja Fronto olivat sofisteja tässä merkityksessä.

Sofistien filosofia

Perinteisessä loogisessa argumentoinnissa joukko premissejä liittyy toisiinsa logiikan sääntöjen mukaisesti ja niistä voidaan näin olleen johtaa joku johtopäätös. Kun joku kritisoi argumenttia, se tapahtuu joko pyrkimällä osoittamaan joko joku väärä oletus premisseissä tai looginen epäjohdonmukaisuus itse päättelyssä. Tällainen kritiikki asettuu puolestaan vastakritiikin kohteeksi, ja niin edelleen. Lopulta joku tuomari tai yleisö päättää lopputuloksen, ja näin saavutetaan konsensusmielipide totuudesta. Sofistiikan esittämä väite oli, että argumentin todellinen looginen totuudenmukaisuus oli täysin yhdentekevää — ainostaan tuomarin tai yleisön tekemä lopullinen päätös määritteli sen, mikä oli "totta" ja mikä "epätotta". Kun puhuja vetosi tuomitsevan osapuolen ennakkoluuloihin ja tunteisiin, hän saattoi saada tämän puolelleen, ja näin hänen käyttämästään epätodesta argumentista tuli lopulta tosi. Sofistit menivät vieläkin pidemmälle ja esittivät, että koska tuomarien oikeaksi tuomitsema mielipide hyväksyttiin yleisesti todeksi, tästä seuraa, että mikä tahansa tuomarien oikeaksi tuomitsema mielipide oli yleisesti totta, vaikka tuomio olisikin saatu aikaan ilmiselvällä tuomarien ennakkoluulojen kiihottamisella tai jopa lahjonnalla. Sofisteilla oli relativistinen näkemys tiedosta ja tietämisestä. Heidän filosofiansa sisälsi uskonnonkritiikkiä sekä lakien ja etiikan opetusta. Vaikka monet sofistit olivat yhtä uskonnollisia kuin muutkin aikansa ihmiset, monet olivat omaksuneet ateistisia ja agnostisia näkemyksiä. Valitettavasti suurin osa sofistien kirjoittamista teoksista on kadonnut. Nykyinen käsitys sofistisesta liikkeestä tulee lähes pelkästään Platonin kirjoituksista. Tulee pitää mielessä, että Platonilla ja sofisteilla oli hyvin suuria erimielisyyksiä monista asioista, ja Platon todennäköisesti hyötyi siitä, että muokkasi tai suorastaan esitti sofistien näkemyksiä väärässä valossa omissa kirjoituksissaan — ironisesti tyypillinen sofistien käyttämä tekniikka. Saattaa myös olla, ettei Platon itsekään täysin ymmärtänyt sofistien esittämiä argumentteja. Nykyisessä filosofisessa kielenkäytössä sofistiikka viittaa sellaiseen retoriikkaan, joka pyrkii vetoamaan massoihin sen sijaan, että pyrkisi käyttämään tiukasti loogisia perusteluja esitettyjen argumenttien tukena. Voidaan hyvin katsoa, että osa tai jopa enemmistö nykyisistä poliitikoista käyttää sofistisia menetelmiä argumentoinnissaan.

Sofisteja

Merkittäviä sofisteja olivat muun muassa:
- Hippias (485-415 eaa)
- Gorgias (483-375 eaa)
- Protagoras (481-420 eaa)
- Antifon (480-411 eaa)
- Prodikos (465-390? eaa)
- Isokrates (436–338 eaa)

Katso myös

- Toinen sofistiikka

Aiheesta muualla

- [http://www.netn.fi/197/netn_197_palo.html Kari Palonen: Sofistiikka retoriikan vaihtoehtona. Niin&Näin - filosofinen aikakauslehti 1/97] Luokka:Antiikin Kreikka Luokka:Filosofian koulukunnat ko:소피스트 ja:ソフィスト

Logiikka

Logiikka on filosofian osa-alue, joka tutkii päättelyn ja ajattelun muotoja, erityisesti deduktiivista päättelyä. Päättely on deduktiivista, jos se säilyttää totuuden siten, että oletusten ollessa tosia, johtopäätös ei voi olla epätosi. Usein sanalla 'logiikka' viitataan täsmälliseen symboliseen tekniikkaan tai menetelmään, jolla voidaan tutkia argumentin deduktiivista pätevyyttä tai deduktiivisesti pätevien argumenttien muotoja, joko yleisesti tai tarkoittaen tiettyä logiikan järjestelmää. Filosofinen logiikka on myös filosofian menetelmä. Se on logiikkaa, jota käytetään filosofisessa tutkimuksessa. Analyyttisessä filosofiassa todellisuus oletetaan perimmäiseltä olemukseltaan loogiseksi, ja näin logiikka liittyy läheisesti ontologiaan. Matemaattista logiikkaa on logiikka, jota käytetään matematiikan tutkimuksessa tai jossa käytetään matemaattista merkintätapaa. Yksinkertaisin matemaattisen logiikan alue on ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikka.

Logiikan historia

Useta muinaiset kulttuurit ovat soveltaneet erilaisia systemaattisen ajattelun menetelmiä. Tieteellisenä ajattelun ja päättelyn muotojen tutkisena se kehittyi alkujaan vain kolmessa paikassa: Kiinassa 400-luvulla eaa., sekä Intiassa ja Kreikassa 100-luvulla eaa. Nykyaikaisen logiikan teoriat ovat kreikkalaiset logiikan perillisiä, vaikkakin on ehdotettu, että Boolean logiikan kehittäjät olivat tietoisia intialaisesta logiikasta. Kreikkalaisen logiikan historia ei ole kuitenkaan pelkästään eurooppalaista, vaan Euroopan keskiaikaiset loogikot saivat sen islamilaisen maailman aristoteelisesta logiikasta ja siihen tehdyistä kommentaarioista. Euroopan ulkopuolisen logiikan perinteet eivät ole säilyneet nykypäivään. Kiinassa Qin-dynastia tukahdutti logiikan tutkimisen, ja sen tilalle tuli Han Feizin legalistinen filosofia. Islamilaisessa maailmassa puolestaan ash'ari-koulukunnan nousu tukahdutti alkuperäisen logiikan tutkimuksen. Intiassa logiikan tutkiminen jatkui 1700-luvun alkupuolelle, mutta siirtomaa-ajalla se ei jatkunut pitkään.

Deduktiivinen ja induktiivinen päättely sekä enthymeme

Usein sanotaan, että deduktiivista päättelyä on päättely yleisestä yksityiseen ja induktiivista vastaavasti päättely yksityisestä yleiseen. Tämä ei kaikilta osin pidä paikkaansa. Esimerkiksi täydellinen luetteleva induktio etenee yksityisestä yleiseen mutta on deduktiivista päättelyä. Deduktiivinen päättely on päättelyä, joka säilyttää välttämättä totuuden, mutta ei objektiivisessa mielessä lisää informaatiota. Induktiivinen päättely taas ei välttämättä säilytä totuutta mutta lisää informaatiota. Esimerkki 1
Kaikki nuoret käyttävät huumeita.
Esko on nuori.
Siis: Esko käyttää huumeita. Esimerkissä 1 päättely on deduktiivista. Jos on olemassa tietty joukko (nuoret), jonka kaikki jäsenet toteuttavat tietyn ominaisuuden (käyttävät huumeita), niin on mahdotonta ajatella tilannetta, jossa jokin yksittäinen olio (Esko) kuuluisi tähän joukkoon, mutta ei toteuttaisi kyseistä ominaisuutta - jos kerran kaikki joukon jäsenet sen toteuttavat. Esimerkki 2
Esko käyttää huumeita.
Esko on nuori.
Siis: Kaikki nuoret käyttävät huumeita. Esimerkissä 2 päättely ei ole deduktiivista, vaan induktiivista. Induktiivisessa päättelyssä johtopäätöksen totuus ei ole oletusten totuuden välttämätön seuraus. Joskus päättely saattaa vaikuttaa pätevältä, vaikka se ei olekaan deduktiivista. Esimerkki 3
Esko on mies.
Siis: Esko ei ole nainen. Esimerkin 3 päättely ei ole deduktiivista. Se vaikuttaa kuitenkin pätevältä, koska olemme taipuvaisia implisiittisesti olettamaan eksplisiittisesti mainitun oletuksen (Esko on mies) lisäksi, että "jos jokin on mies, niin tämä jokin ei ole nainen". Termi 'jokin' viittaa tässä kaikkiin yksilöihin, jotka ylipäätään voivat tulla kyseeseen jonkin ominaisuuden toteuttajina. Esimerkin 3 päättely on ns. enthymeme eli epätäydellisesti ilmaistu syllogismi. Päättelystä saadaan deduktiivinen lisäämällä siihen mainitsematta jätetty lisäoletus seuraavasti: Esimerkki 4
Esko on mies.
Jos jokin on mies, niin tämä jokin ei ole nainen.
Siis: Esko ei ole nainen. Esimerkit 3 ja 4 ovat liiankin triviaaleja, mutta ne tuovat esiin yhden logiikan hienoista piirteistä: Looginen analyysi voi usein paljastaa jonkin todellisuutta koskevan piilevän oletuksen, kuten tässä sen, että miehet eivät ole naisia. Esimerkin 3 päättely voi joissakin yhteyksissä hyvinkin olla pätevää, esimerkiksi uimahallissa Eskon pohtiessa kumpaan pukuhuoneeseen hänen tulisi mennä. Mutta loogisesti pätevää, deduktiivista se ei ole. Usein sanotaan logiikan olevan oppi oikeasta päättelystä. Tällaisen määritelmän hyväksyminen kuitenkin köyhdyttäisi sanan 'oikea' merkityksen siten, että valtaosa empirististen tieteiden päättelystä ei olisi 'oikeaa'. Jos nyt hyväksymme lisäoletuksen "jos päättely ei ole oikeaa, niin se on väärää", päädymme siihen, että näiden tieteiden päättely on — väärää! Siis: reductio ad absurdum, logiikka ei ole oppi oikeasta päättelystä, vaan filosofian osa-alue, jonka tutkimuskohteena on deduktiivinen päättely.

Perinteinen näkemys logiikasta argumenttien pätevyyttä tutkivana tieteenä

Logiikassa argumentit ovat lausejonoja, joiden viimeinen lause on johtopäätös edellisistä lauseista, alkuehdoista eli premisseistä. Perinteinen näkökulma keskittyy argumenttiskeemoihin. Argumenttiskeemat ovat käsitteellisiä rakenteita, joiden pätevyys perustuu niiden loogiseen muotoon. Esimerkki 5
Jos

A\,\!

, niin

B\,\!

A\,\!

.
Siis:

B\,\!

. Esimerkissä 5 esitetty päättely on pätevä muotonsa perusteella. Johtopäätöksen

B\,\!

seuraaminen premisseistä ei perustu

A\,\!

:n ja

B\,\!

:n sisältöön, vaan muotojen "Jos

A\,\!

, niin

B\,\!

." ja "

A\,\!

." yhteyteen. Ensimmäisen premissin mukaan

A\,\!

B\,\!

:n riittävä edellytys, ja jälkimmäisen mukaan tämä riittävä edellytys

A\,\!

vallitsee. Esimerkin 5 argumenttiskeemaa voidaan soveltaa sijoittamalla lausemuuttujien

A\,\!

B\,\!

paikalle lauseita. Esimerkki 6 Olkoon

A=_\,\!

"Esko ui" ja

B=_\,\!

"Esko kastuu".
Jos Esko ui, niin Esko kastuu.
Esko ui.
Siis: Esko kastuu. Se, että premissien itsensä totuus saattaa perustua niiden sisältöön, ei kuulu logiikkaan, koska argumenttiskeemat eivät väitä mitään premissien totuudesta. Ne vain toteavat, mitä seuraa loogisesti, jos tietyt premissit ovat tosia. Tämä selvenee, kun esimerkki 5 esitetään seuraavassa muodossa: Esimerkki 7
Jos jos

A\,\!

, niin

B\,\!

A\,\!

, niin

B\,\!

. Esimerkistä 7 huomataan helposti, että loogisesti monimutkaisemmat luonnollisen kielen ilmaisut ovat melko hankalia hahmottaa. Ensimmäinen jos-s