:: wikimiki.org ::

Filosofia

Filosofia

Filosofia (kr. φιλοσοφία) on noin 600-400 eaa. välisenä aikana Kreikassa syntynyt ajatteluperinne ja oppiala, joka tutkii todellisuuden perimmäistä olemusta, tiedon yleisiä ehtoja, kauneuden ja arvojen olemassaoloa, hyvän yhteiskunnan ehtoja, ihmisenä olemisen luonnetta sekä näihin kytkeytyviä yleisiä teemoja. Sana 'filosofia' on lähtöisin kreikan kielen sanoista filia ja sofia, joista ensimmäinen merkitsee rakastamista tai ystävyyttä ja jälkimmäinen viisautta. Filosofia ei siis tavoittele mitä tahansa tietoa vaan viisautta, yleistä ymmärrystä elämän ja todellisuuden syvimmistä periaatteista. Filosofian harjoittajaa kutsutaan filosofiksi.

Filosofia ja tieteet

filosofi Filosofinen tutkimus suuntautuu todellisuuden yleiseen perustaan, kysymyksiin kuten "onko todellisuus perimmältään henkeä, ainetta vai kieltä?", "Mitä tarkoitetaan arvoilla?", "Mihin yhteiskunnallinen vallanjako perustuu?", "Miten voi saavuttaa varmaa tietoa?". Tämä erottaa sen erityistieteistä, jotka tutkivat rajattuja tutkimuskohteita, esimerkiksi fysikaalisia ilmiöitä (fysiikka), historiallisia tapahtumia ja niiden vaikutuksia (historia), ihmiskehon toimintaa (lääketiede), ihmisyhteisöjen toimintaa (sosiologia) tai rakkausromaanien kerrontapoja (kirjallisuustiede). Filosofian menetelmät voivat olla luonteeltaan hyvin vaihtelevia. Filosofit pyrkivät usein analyysissään luonnontieteitä vastaavaan tarkkaan argumentointiin, mutta toisaalta on olemassa myös "julistavaa filosofiaa", jonka luonne on varsin erilainen. Yleisesti voidaan kuitenkin hahmotella, että filosofian keskeisiin metodeihin kuuluu tavallisesti täsmällinen käsitteiden käyttö, käsitteiden analyysi, kriittisyys aiemmin opittua kohtaan, itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen ja systemaattinen tutkiskelu. 1600-luvulle saakka kaikkea luontoon, ihmiseen tai yhteiskuntaan kohdistuvaa tutkimusta kutsuttiin filosofiaksi, ja vasta myöhemmin tietyt tutkimusalueet ovat erkaantuneet omiksi erityistieteikseen, esimerkiksi luonnontieteiksi, psykologiaksi ja sosiologiaksi. Erityistieteille on kehittynyt kullekin oma tutkimuskohteensa, tutkimusmenetelmänsä ja joukko tieteenalan perustana pidettäviä olettamuksia eli paradigma. Filosofian perusolettamuksien joukko on pienempi kuin erillistieteissä, joten se on alttiimpi muutokselle ja eri aikakausina ja eri filosofioissa esiintyy toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, mitä filosofia on ja mikä on sen suhde yhteiskuntaan, erityistieteisiin, uskontoon tai arvoihin. Filosofian identiteetin määrittelemisen tekee vaikeaksi juuri perusolettamuksien vähyys, sillä filosofit kiistelevät myös näistä perusolettamuksista, kuten siitä, mikä on filosofian tutkimusala ja tutkimusmenetelmät. Filosofiaa on pidetty muiden tieteiden perustana siksi, että se tutkii yleisiä tiedon hankkimisen ja tieteen ehtoja. Tästä syystä filosofisin argumentein voi kritisoida eri tieteenalojen, myös luonnontieteiden, lähtökohtia ja väittämiä. Toisaalta esimerkiksi positivistit näkivät filosofian vain luonnontieteellisen tutkimuksen apulaisena ja halusivat rajata metafysiikkaan tai arvoihin liittyvät kysymykset filosofian ulkopuolelle, teologian ja psykologian tutkimuskohteiksi. Filosofian tehtävänä voidaan myös nähdä synteesin luominen erillistieteiden tutkimustuloksista. Filosofian tekemisen ja filosofisen kirjoittamisen tapoja on useita. Esimerkiksi Platonin tapana oli kirjoittaa vuoropuheluja (dialogeja), jotka kuvasivat filosofi Sokrateen oppilaidensa kanssa käymiä filosofisia keskusteluja. Usein käytetty tapa on Aristoteleen kehittämä systemaattisen tutkielman tyyli, johon kuuluu ilmiöiden ja niihin liittyvien käsitteiden systemaattinen kuvaaminen ja jaottelu alakäsitteisiin. Jotkut filosofit, esimerkiksi Ludwig Wittgenstein varhaisfilosofiassaan, ovat käyttäneet matematiikasta lainattua menetelmää, jossa systemaattisesti esitetään väitelauseita ja niistä johdettuja lauseita. Fenomenologisessa filosofiassa pyritään kuvaamaan ilmiöitä niin kuin ne meille ilmenevät, jolloin kaunokirjallisempi tai runollisempi ilmaus on tarpeen. Useille kirjoittamisen tavoille on kuitenkin yhteistä, ettei niissä esitetä yhtä lopputulosta luonnontieteellisen tutkimuksen tapaan, vaan tarkoituksena on lisätä ymmärrystä ilmiöistä, käsitteistä ja niiden suhteista. Filosofia voidaan myös nähdä itse tieteenalana siinä mielessä, että se on järjestäytynyt yliopistoihin samoin kuin muutkin oppialat, filosofista tutkimusta tehdään samanlaisella rahoituksella kuin muutakin tutkimusta ja sitä opetetaan yliopistoissa pääaineena. Filosofia on myös suomalaisen lukion pakollinen oppiaine.

Filosofian jaottelua

Filosofian osa-alueet

Filosofian keskeisiin osa-alueisiin kuuluvat:
- Epistemologia eli tietoteoria tutkii mitä tieto on, mitä voimme tietää ja miten saamme uutta tietoa.
- Metafysiikka on se filosofian osa-alue, joka ulottuu fysiikan ja empiiristen havaintojen ulkopuolelle. Suurimman osan ontologisista teorioista voidaan katsoa olevan metafyysisiä. Myös muilla filosofian osa-alueilla on metafysiikkaa.
- Ontologia eli oppi olemassaolosta tutkii todellisuutta (sitä mitä on olemassa) käsitteellisesti. Osittain päällekkäinen metafysiikan kanssa. Epistemologian, metafysiikan ja ontologian kysymykset nivoutuvat useissa tapauksissa toisiinsa, jolloin niitä myös tutkitaan samanaikaisesti.
- Etiikka eli moraalifilosofia tutkii, mitä voidaan sanoa moraalisesta hyväksi tai pahaksi ja miten tulisi elää.
- Tieteenfilosofia on tietoteorian päälle rakentuva filosofian osa-alue, joka pyrkii määrittämään luotettavalle tieteenteolle ja päättelylle pohjan.
- Logiikka on itsenäinen tieteenala ja filosofian osa-alue, joka pyrkii muodostamaan yhtenäisen ja ristiriidattoman aksiomaattisen järjestelmän matematiikan ja muun kuvailun pohjaksi.
- Estetiikka tutkii kauneutta ja sitä, mitä voidaan sanoa kauniiksi ja taiteenfilosofia sitä, mitä taide on.
- Yhteiskuntafilosofia tutkii ihmisten järjestäytymisen myötä syntyneitä rakenteita ja suhteita.
- Poliittinen filosofia tutkii valtion, julkisen moraalin ja pakkovallan käytön oikeutuksia sekä myötäelävien ihmisten oikeuksien ja vapauksien törmäyksiä. Mitä tahansa inhimillisen toiminnan aluetta voidaan tutkia filosofisesti. On olemassa esimerkiksi erityistieteiden filosofioita (fysiikan filosofia, biologian filosofia, matematiikan filosofia), kielifilosofia, uskonnonfilosofia, historianfilosofia, oikeusfilosofia, tietoyhteiskuntafilosofia ja sukupuolen filosofia.

Teoreettinen ja käytännöllinen filosofia

Aristoteles jakoi filosofian käytännölliseen ja teoreettiseen filosofiaan. Käytännöllinen filosofia käsittelee sitä miten tulisi toimia tietyjen päämäärien saavuttamiseksi ja teoreettisen filosofian tehtävänä on kuvailla maailmaa. Useissa yliopistoissa filosofian opiskelu jaetaan edelleen teorettiseen ja käytännölliseen filosofiaan, joista edellistä opiskellaan humanistisessa ja jälkimmäistä valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Jako on kuitenkin melko sumea ja molemmissa tiedekunnissa opiskellaan kummankin filosofian alaan kuuluvia asioita.

Yleisesti filosofiasta

Aristoteles Filosofia-sanan alkuperä on kreikassa ja tarkoittaa viisauden rakastamista tai ystävyyttä. Robert Nozick jatkoi samaa perinnettä todeten, että "ainakin filosofit rakastavat tiedosta keskustelemista". Filosofia on toimintaa, jonka tavoitteena on saavuttaa totuus eli toisin sanoen saada selville miten asiat ovat. Tästä eroavia näkemyksiä ovat esittäneen muun muassa Karl Marx ja Ludwig Wittgenstein, joiden mukaan filosofia oli ennen muuta tietynlaista toimintaa (Marxille yhteiskunnallisten olosuhteiden muuttamista, Wittgensteinille käsitteellisten ongelmien purkamista). Filosofisiin ongelmiin voidaan nähdä ainakin kaksi perussyytä: # Elävät olennot saavat tietonsa ulkoisesta todellisuudesta hermosignaalien kautta. Miten todellisuuskäsityksen rakentaminen tapahtuu ja kuinka hyvin tulos vastaa ulkoista todellisuutta? Mitä on tietoisuus? # Mikä on ihmisen luoman kielen ja tietoisuuden, tai kielen ja todellisuuden välinen suhde?

Käsitteellinen ajattelu filosofiassa

Filosofisella käsitteellä tarkoitetaan sanallista avainta ajatuskokonaisuuteen tai todellisuuteen. Tyypillisesti filosofinen käsite on rajoiltaan epämääräinen ja venyttää ajattelua äärirajoille - se on tuskin koskaan yksikäsitteinen nimike jollekin täsmällisesti rajattavalle ilmiölle. Lähtökohtaisesti filosofiassa asiaa ei ole ymmärretty kun se on jollakin yhdellä tapaa ymmärretty. Käsitteellisellä ajattelulla pyritään asian valottamista prosessimaisena tapahtumana, jossa asiaan palataan uudelleen ja uudelleen eri sanoin. Länsimainen filosofinen ajattelu suosii käsitteellisyyttä ja kehittelevyyttä, eikä lyhytsanaista aforistiikkaa.

Filosofian historiaa

Pääartikkeli: Länsimaisen filosofian historia

Antiikin filosofia

Länsimainen filosofia syntyi antiikin Kreikassa. Tiettävästi ensimmäisenä sanaa "filosofia" käytti joko Pythagoras tai ateenalainen ajattelija Sokrates. Sokrateen lisäksi tärkeimpinä antiikin filosofeina pidetään hänen oppilastaan Platonia ja Platonin oppilasta Aristotelesta. Antiikin Kreikassa oli useita muitakin filosofeja ja moni ennen Sokratesta elänyt henkilö vastasi tavalla tai toisella filosofin kuvausta. Näitä henkilöitä kutsutaan esisokraatikoiksi. Filosofian historian sadan ensimmäisen vuoden aikana Ateena muodostui filosofian keskukseksi, ja sen moniin filosofikouluihin tuli oppilaita jopa Roomasta saakka. Koulut lakkautettiin myöhemmin uskonnolle vaarallisina. Filosofian syntyyn vaikutti kreikkalaisten vaurastuminen kaupankäynnin ja valloitusten myötä, jolloin jäi aikaa miettiä asioita, joista ei välttämättä ollut välitöntä käytännön hyötyä. Tietoa hankittiin sen itseisarvon vuoksi. Etua oli myös demokraattisesta valtiomuodosta ja uskonnollisesta vapaamielisyydestä. Tällöin oli mahdollista miettiä vapaasti elämän peruskysymyksiä, ja tahtonsa läpi saamiseen tarvittiin perusteluja - enää ei riittänyt syntyperään, yhteiskunnalliseen asemaan tai fyysiseen voimaan vetoaminen. Antiikin kreikan kultakauden filosofisia suuntauksia olivat muun muassa Platonin akatemialaisuus, peripateettisuus, kyynisyys, stoalaisuus ja epikurolaisuus. Siirryttäessä roomalaiselle kaudelle tärkeimmiksi muodostuivat stoalaiset, epikurolaiset ja uusplatonistiset koulukunnat. Esimerkiksi keisari Marcus Aurelius oli myös stoalainen filosofi.

Keskiajan filosofia

Keskiajan filosofia oli pääasiassa uskonnollispainotteista. Keskiaikaisissa yliopistoissa harjoitettiin ahkerasti teologiaa, ja filosofia oli alistettu teologian aputieteeksi. Yksi vallitsevista keskiaikaisista filosofisista suuntauksista oli skolastiikka, jossa Raamatun oppeja yritettiin todistaa oikeiksi järjen avulla. Keskiajan tärkeimmät filosofit olivat Augustinus, Albert Suuri ja Tuomas Akvinolainen. Aluksi keskiaikaiset filosofit yrittivät tukea Raamattua platonismilla (kuten Augustinus), mutta epäonnistumisten jälkeen monet (kuten Tuomas Akvinolainen) päätyivät aristotelismiin. Vastaavasti islamilaisessa maailmassa oppineet pyrkivät yhdistämään Koraanin opetuksia aristotelismiin. Tällaista islamilaista skolastiikka edustivat muun muassa Averroës ja Avicenna.

Uuden ajan filosofia

Uuden ajan alkaessa haluttiin vapautua dogmaattisen uskonopin ja muiden auktoriteettien vallanalaisuudesta. Sen sijaan alettiin vaatia kokemusperäistä luonnontutkimusta tiedon perustukseksi. Bacon ja Descartes aloittivat huomattavimmat oppisuunnat, empirismin ja rationalismin. Empirismiä kehittivät etenkin Englannissa Locke ja Hume. 1700-luvulla se siirtyi myös Ranskaan ja muodostui siellä sensualismiksi ja materialismiksi. Euroopan mannermaalla rationalistiset ajattelijat rakensivat 1600-luvulla tärkeimmät metafyysilliset maailmankatsomukset. Descartesin mukaan nimetyn kartesiolaisuuden lisäksi tällaista ajattelua edustivat muun muassa Spinoza ja Leibniz. Uuden käänteen filosofiassa sai aikaan Kant, jonka mielestä olevainen itsessään (Ding an sich) jää tuntemattomaksi, ja kaikki tietopuolinen tutkimuksemme koskee vain olioita sellaisina, kuin ne meille näyttäytyvät. Kantin jälkeen saksalainen spekulatiivinen filosofia, jota edustivat muun muassa Fichte, Schelling ja Hegel, ajatteli voivansa palata rohkeisiin mietiskelyihin, joissa filosofi syventymällä "hengen olemukseen" yrittää osoittaa, miten maailma on johtunut alkuhengestä. Sittemmin tieto-opilliset kysymykset kiinnittivät suuressa määrässä filosofien huomiota. Voimakkaana ja laajalle levinneenä esiintyi se mielipide, että on luovuttava yrityksistä tutkia olevaisen "olemusta" ja "alkuperusteita" sekä supistuttava vain määräämään ilmiöiden säännönmukaisuuksia. Tällaista näkemystä edustivat muun muassa Comten positivismi, uuskantilaisuus, Schuppe, Avenarius ja Mach). Englantilaista jyrkkää empirismiä edusti Mill. Myös naturalistiset suunnat, kuten materialismi (Büchner ym.) ja naturalistinen kehitysoppi (Spencer ja Haeckel), saivat kannatusta, vieden myös pessimismiin (Schopenhauer ja von Hartmann). Idealistista metafysiikkaa ovat edustaneet muun muassa Lotze, Renouvier ja tavallaan myös Fouillée.

Nykyfilosofia

Metafilosofiset näkemykset ovat kautta aikain jakaantuneet positivistisiin ja tulkitseviin koulukuntiin. Jako näkyy enemmän tai vähemmän nykyfilosofiassakin. Filosofisia koulukuntia ovat olleet muun muassa marxismi, hermeneutiikka, pragmatismi, fenomenologia, uustomismi, analyyttinen filosofia ja eksistentialismi. Nämä ovat kaikki olleet hyvin monimuotoisia suuntauksia. Jaosta analyyttiseen (loogiseen) ja mannermaiseen (elämänfilosofiseen, nykyisin ehkä lähinnä hermeneutiikkaan ja fenomenologiaan perustuvaan) filosofiaan pyritään nykyisin eroon. Mielenfilosofiakin tutkii tietoisuutta ja sen sisältöjä koulukunnista paljoa piittaamatta.

Itämainen filosofia

Pääartikkeli: Itämainen filosofia Filosofinen ajattelu on esiintynyt Intiassa ja Kiinassa jo vuosituhansia sitten lähes ilman mitään yhteyksiä eurooppalaisen filosofian historian kanssa. Vaikka intialaisten katsanto- ja ajatustapa eroaa eurooppalaisten ajatustottumuksista, niin heidän filosofiassaan on muodostunut pääasiassa samat suuret maailmanselityksen perushypoteesit kuin länsimaissakin. Intialaista filosofiaa voidaan myös parhaiten verrata länsimaiseen filosofiaan. Esimerkiksi muinainen hindulainen Nyaya-koulukunta tutki logiikkaa samalla tavalla kuin nykyaikaiset analyyttiset filosofit. Vastaavasti Carvakan koulukunta oli avoimesti ateistinen ja empiristinen. Intilainen filosofia painotti kuitenkin kokonaisten koulukuntien ja muinaisten kirjoitusten opetuksia yksittäisten filosofien sijaan. Tärkeimpiin itämaisiin filosofeihin kuuluvat Kapila, Yajnavalkya, Gautama Buddha, Akshapada Gotama, Nagarjuna, Kungfutse, Laotse (Lao Zi), Zhuang Zi (Chuang Tzu), Mengzi, Xun Zi, Zhu Xi, Wang Yangming, Dharmakirti, Sankara, Ramanuja, Narayana Guru, Vivekananda, Aurobindo ja Sarvepalli Radhakrishnan.

Katso myös

- Elämän tarkoitus
- Luettelo filosofeista
- Luettelo filosofisista koulukunnista ja opeista

Sitaatteja

"Tieteistä hallitsevin ja palvelevia tieteitä määräävämpi on tiede, joka tietää, minkä vuoksi mikin toiminta on suoritettava, toisin sanoen sen, mikä on kullekin hyvää, ja ylipäänsä sen, mikä on korkein hyvä koko luonnossa. Kaiken edellä sanotun perusteella tutkittu sana viittaa siis yhteen ja samaan tieteeseen; tämän tieteen täytyy olla teoreettista tietoa ensimmäisistä prinsiipeistä ja syistä, sillä hyvä ja päämäärä on yksi syistä." :- Aristoteles (Metafysiikka, 982b4-11) "Tiede on mitä tiedämme, ja filosofia mitä emme tiedä." :- Bertrand Russell "Mikä on filosofiani tarkoitus? Osoittaa kärpäselle tie ulos kärpäsansasta." :- Ludwig Wittgenstein

Linkkejä

- [http://www.helsinki.fi/~pylikosk/flinkit.html Filosofiaa internetissä] — Petri Ylikosken filosofialinkit
- [http://www.netn.fi/netn_linkit.html Filosofialinkkejä] — Filosofinen aikakauslehti niin&näin
- [http://www.iep.utm.edu/ The Internet Encyclopedia of Philosophy]
- [http://plato.stanford.edu Stanford Encyclopedia of Philosophy]
- [http://www.netn.fi/Muut/netn_finfil.html Suomalaisen filosofian kronikka] — Filosofinen aikakauslehti niin&näin
- [http://www.doaj.org/ljbs?cpid=15 DOAJ: Philosophy] Filosofian Open Access -aikakausjulkaisut Luokka:Filosofia Luokka:Yhteiskuntatiede ms:Falsafah ko:철학 ja:哲学 simple:Philosophy th:ปรัชญา

Muinaiskreikka

Apostolien teoista. Vasemman puoleinen palsta on latinaksi, oikeanpuoleinen kreikaksi.]] Muinaiskreikka eli antiikin kreikka on indoeurooppalainen kieli, joka on syntynyt Kreikassa 1400-luvulla eaa. Sillä tarkoitetaan oikeastaan ryhmää antiikissa puhuttuja moninaisia kreikan murteita, joiden keskinäinen ymmärrettävyys oli joskus heikkoa. Sivistyneistö pystyi kuitenkin useimmiten kommunikoimaan keskenään. Varhaisimpia dokumentteja ovat mykeneläiset lineaari B -taulut, jotka oli kirjoitettu akhaialaisella murteella. Murrealueet vakiintuivat 800—700 -luvuilla eaa. Itäisiä murteita olivat attikalainen, joonialainen, Aiolian murre, Arkadian murre ja Kyproksen murre. Läntisiä murteita olivat Aitolian murre, luoteiskreikkalaiset Fokiksen ja Lokriksen murteet, Eliksen murre ja doorilaiset murteet. Hellenistisellä ajalla kehittyi attikalaisvoittoinen yhteismurre koinee (he koine dialektos). Siitä tuli myöhemmin Uuden testamentin kieli ja kirkon yleiskieli. Koinee on pääosin ymmärrettävää nykykreikkalaisillekin. Muinaiskreikkaa ei oikeastaan tarvitse luokitella eri kieleksi kuin nykykreikkaa, koska nykyreikka perustuu muinaiskreikkaan. Yleisesti kielet kuitenkin erotetaan, koska ajan kuluessa tapahtuneet muutokset ovat olleet merkittäviä.

Muinaiskreikka myöhempinä aikoina

Kreikan osaaminen läntisessä Euroopassa hiipui siirryttäessä keskiajalle. Uuden ajan alussa se kuitenkin elpyi yliopistopiireissä kautta Euroopan, myös Suomessa. Pelkästään vuosina 1648—1786 Turun akatemiassa lähes 400 muinaiskreikaksi kirjoitettua tekstiä.

Katso myös

- Antiikin Kreikka
- Bysantin valtakunta
- Nykykreikka
- Kreikkalaiset kirjaimet
- Homeros
- Odysseia

Aiheesta muualla

- [http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/klass/vk/korhonen2/ Humanistikreikkaa Kuninkaallisesta Turun akatemiasta] Luokka:Kielet Luokka:Kuolleet kielet Luokka:Antiikin Kreikka ko:고대 그리스어

Kreikan kieli

Kreikan kieli (Ελληνικά) on indoeurooppalainen kieli, joka on syntynyt Kreikassa 1400-luvulla eaa.. Kreikan kieli voidaan jakaa nykykreikkaan ja muinaiskreikkaan. Suuri määrä kreikan sanoja ja ilmaisuja ovat selvinneet muuttumattomana läpi vuosisatojen ja ne ovat päätyneet muihin kieliin, kuten latinaan sekä saksan, ranskan ja englannin kieliin.

Nykykreikka

Nykykreikka on rikas kieli, jossa on yli 600 000 sanaa. Muinaiskreikka ei ole helposti nykykreikan osaajan ymmärrettävissä. Nykykreikkaa puhutaan Kreikan lisäksi lähinnä Kyproksella. Nykykreikasta on olemassa kaksi eri kirjakieltä. Kirjakielen käyttö taantui turkkilaisten valloitettua Kreikan vuosisadoiksi. Valloituksen loputtua, vuonna 1834 kehitettiin kirjakieli katharevousa, joka yritti palauttaa kielen vuosisatojen takaiseen asuunsa. Katharevousan ideoijana pidetään vuonna 1833 kuollutta kreikkalaista nationalistijohtajaa Adamantios Koraisia. Sen rinnalle kehitettiin kuitenkin enemmän puhekieltä muistuttava dimotiki-kirjakieli. Ensimmäisen vakavamieliseksi tarkoitetun kirjan dimotiki-kreikaksi kirjoitti Jannis Psiharis vuonna 1888. Sotilasjuntan kaatumisen jälkeen vuodesta 1976 dimotiki on ollut hallitseva kirjakieli. Kirjakielen valinta on poliittisesti värittynyt kysymys Kreikassa, ja monet konservatiivit kannattavat yhä katharevousa-kirjakieltä. Suurin osa nykykreikan murteista on kehittynyt koinee-kreikasta, Aleksanteri Suuren maailmanvalloituksen jälkeen syntyneestä sekamurteesta, joka on myös Uuden Testamentin kieli. Dimotiki-kirjakieli perustuu koinee-pohjaisiin kansanmurteisiin. Poikkeuksia ovat pontoksenkreikka, jota puhuvat mm. Krimin niemimaalta entisestä Neuvostoliitosta Kreikkaan kotiutetut paluumuuttajat, sekä tsakonia, jota puhuu vielä tuhatkunta ihmistä Peloponnesoksen niemimaan syrjäisillä vuoristoseuduilla. Pontoksenkreikka ja tsakonia palautuvat koineeta edeltäviin antiikin ajan murteisiin ja ovat muille kreikan puhujille käsittämättömiä. Myös koinee-pohjaiset kreikan murteet eroavat toisistaan paljon. Esimerkiksi Hioksella, Rodoksella, Kreetalla ja Kyproksella puhutaan hyvin tunnistettavia murteita. Dimotiki-standardikieli on lähinnä Peloponnesoksen kansankieltä. Ateenan katukieli on nykyään murresekoitus, mutta aikaisemmin Ateenassa puhuttiin ns. vanhaa ateenan murretta, joka elää yhä mm. Euboian saarella ja Attikan maaseudulla. Myös pohjoiset murteet muodostavat oman erityisen murreryhmänsä. Aigeian meren saarilla murteiden kirjavuus on suurinta, onhan kyse saarista.

Katso myös

- Kreikkalaiset kirjaimet
- Muinaiskreikka

Linkkejä

- Βικιπαίδεια. Κύρια Σελίδα Kreikankielinen Wikipedia

Sanakirjoja nykykreikan ja muiden kielten välillä

- [http://www.kypros.org/cgi-bin/lexicon Kreikka - Englanti, Englanti - Kreikka].
- [http://www.websters-online-dictionary.org/definition/Greek-english/ Kreikka - Englanti]: Webster's Rosetta Edition.
- [http://www.filol.csic.es/dge/ Kreikka-Espanja]. luokka:kielet Luokka:Kreikan kielet Luokka:Kyproksen kielet als:Griechische Sprache ms:Bahasa Greek ko:그리스어 ja:ギリシア語 simple:Greek language th:ภาษากรีก

Filosofi

Filosofi on filosofian harjoittaja. Sanana filosofi tarkoittaa viisauden rakastajaa (kreikan sanoista Φιλοσ filos ystävyys/rakkaus, ja σοφία sofia viisaus). Tällä tarkoitetaan kutsumusta kyselemiseen, oppimiseen ja opettamiseen. Filosofit ovat uteliaita maailman, ihmisten, olemassaolon, arvojen, ymmärryksen ja asioiden todellisen luonteen suhteen. Sanat 'filosofia' ja 'filosofi' ovat peräisin antiikin Kreikan esisokraatikoilta, todennäköisesti Pythagoraalta. Diogenes Laertios kertoo Pythagoraasta seuraavaa, perustuen Sosikrateen kirjoituksiin: :"Kun Fleiuksen tyranni Leon kysyi häneltä, mikä hän oli, hän vastasi olevansa filosofi. Hän vertasi elämää juhlakisoihin. Toiset tulevat juhlakisoihin kilpailemaan voitosta ja toiset tulevat myymään kauppatavaroitaan, mutta parhaat tulevat sinne katsojiksi. Samalla tavalla elämässä toiset ovat luonnoltaan orjamaisia ja tavoittelevat mainetta ja rikkauksia, mutta filosofit tavoittelevat totuutta." Sokrates ja hänen oppilaansa vakiinnuttivat sanojen 'filosofia' ja 'filosofi' käytön. Sokratesta voidaankin pitää ensimmäisenä varsinaisena filosofina sanan nykyisessä merkityksessä. Sokrateen ja hänen oppilaidensa ajattelu perustui kuitenkin aiempaan ns. esisokraattiseen perinteeseen ja sofistikkaan, joita voidaan pitää yhtä lailla filosofisina. Myös Sokrates tunnettiin aluksi sofistina. Sanalla tarkoitettiin viisauden opettajaa. Sokrates kuitenkin vastusti sofisteja, ja sana sai negatiivisen sävyn — sitä voisi kuvata suomennos "viisastelija". Sokrates korosti, että hän ei tiedä mitään varmasti, ja että hänen "viisautensa" perustuu sille faktalle, että "hän tietää, ettei tiedä mitään". Siksi hän ei rohjennut pitää itseään varsinaisesti viisaana, vaan korosti olevansa ainoastaan "viisauden rakastaja". Määritelmän mukaisesti filosofin ei siis itse tarvitse olla välttämättä viisas, riittää kun hän rakastaa viisautta. On vaikea määritellä, kuka tarkkaan ottaen on filosofi, ja kuka ei. Antiikin aikana rajanveto filosofian, uskonnon, luonnontieteiden, politiikan, retoriikan ja taiteiden välillä ei yleensäkään ollut kovin selvä, ja suurin osa tieteen ongelmista laskettiin kuuluvaksi filosofian alaan. Nykyään filosofina voidaan pitää filosofian alaan kuuluvien asioiden, kuten logiikan, tieto-opin, ontologian ja etiikan, tutkijaa ja harrastajaa. Filosofilta vaaditaan ennen kaikkea omien aivojen käyttöä, eikä pelkkä asioiden ulkoa opettelu tee kenestäkään filosofia. René Descartes on kirjoittanut: "Meistä ei koskaan voi tulla [..] filosofejakaan, vaikka lukisimme kaikki Platonin ja Aristoteleen argumentit, mutta emme kuitenkaan pystyisi esittämään vankkaa arvostelmaa mistään asiasta. Siten olisimme kyllä oppineet historiaa, mutta emme harjoittamaan tiedettä." (Järjen käyttöohjeet, III) Erityisesti antiikin aikana filosofin ajateltiin olevan myös kaiken hyveen perikuva. Platon määritteli, että valtiota johtavien filosofien tulisi olla luonteeltaan totuutta rakastavia, hyviä oppimaan ja muistamaan, tarkkanäköisiä, ylevämielisiä, lempeitä, sekä oikeudenmukaisen, hyvän ja kauneuden tuntevia. Heidän mielenlaatunsa tulisi olla tasasuhtainen ja miellyttävä, ja sen tulisi luonnostaan suuntautua kohti kunkin olevaisen ideaa. Heissä ei olisi valheellisuutta, ahneutta, kerskailunhalua, alhaisuutta eikä pelkurimaisuutta (Valtio, 484a-487a). Filosofia pidetään arvokkaana terminä varsinkin filosofian tutkijoiden parissa, eivätkä useimmat ammattitutkijoista kutsu itseään filosofeiksi. Lehdistössä filosofeiksi sen sijaan kutsutaan usein kaikkia filosofian tutkijoita. Keskiajan skolastikot viittasivat Aristoteleeseen kirjoittamalla vain "Filosofi" isolla alkukirjaimella.

Sitaatteja

"Filosofi ei saa masentua, kun hän joutuu mittelemään voimiaan Onnettaren kanssa. Samaten rohkean miehen ei sovi joutua pelosta suunniltaan, kun sodan merkkitorvi törähtää. Vaikea tilanne merkitsee näet haastetta kummallekin heistä. Sotilas saa tilaisuuden kirkastaa kunniaansa, filosofi lujittaa viisauttaan." :- Boëthius, Filosofian lohdutus, IV, pr. VII "Filosofi, viisauden ystävä, haluaa viisautta kokonaisuudessaan; ei niin, että hän osaa siitä haluaisi. [..] Sitä joka on suoraa päätä halukas maistamaan kaikkia tiedonaloja, joka ryhtyy ilomielin oppimaan eikä koskaan saa kylläkseen, me täydellä syyllä nimitämme filosofiksi." :- Platon, Valtio, 475b-c "Filosofeja ovat ne, jotka kykenevät tavoittamaan sen mikä pysyy aina samana ja muuttumattomana, kun taas tähän kykenemättömät, keskellä asioiden moninaisuutta harhailevat ihmiset eivät ole filosofeja." :- Platon, Valtio, 484b

Katso myös

- Luettelo filosofeista

Kirjallisuutta / Lähteitä

- Boëthius: Filosofian lohdutus. Suom. Juhani Sarsila. Vastapaino. Jyväskylä 2001.
- Descartes, Réne: Teokset I. Yksityisiä ajatelmia. Järjen käyttöohjeet. Metodin esitys ja Optiikka. Kirjeitä 1619-1640. Gaudeamus, Helsinki 2001.
- Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit. Kustannusosakeyhtiö Summa, Helsinki 2003.
- Platon: Teokset 4. Valtio. Toinen painos. Helsinki: Otava, 1999. Luokka:Filosofian termit ja:思想家 th:นักปรัชญา

Fysiikka

Fysiikka on tiede, joka tutkii luonnonilmiöitä, erityisesti aineen ja säteilyn käyttäytymistä ja vuorovaikutuksia. Fysiikan ja muutamien toisten tieteiden, kuten tähtitieteen ja kemian välinen raja on usein häilyvä ja epämääräinen. Fysiikka on kokeellinen ja eksakti luonnontiede. Kokeellisuus eli empiirisyys tarkoittaa sitä, että luonnonilmiöitä koskevat havainnot ja mittaukset ovat kaiken fysikaalisen tiedon pohja. Fysikaalinen tieto on aina kokeellisesti perusteltua. Eksaktisuus merkitsee, että fysiikan tulokset pyritään ilmaisemaan matemaattisessa muodossa ilmiön havaittuja säännönmukaisuuksia esittävinä lakeina, joiden avulla voidaan tehdä ilmiötä koskevia kvantitatiivisia ennusteita. Fysiikassa luodaan erilaisia malleja, joilla pyritään kuvaamaan ilmiöitä eli luonnon käyttäytymistä. Mallien perusteella pyritään päättelemään ja formuloimaan luonnossa vallitsevia yleisiä periaatteita, lakeja. Lait formuloidaan matemaattisesti käyttämällä suureita, jotka kuvaavat suorasti tai epäsuorasti havaittavissa ja mitattavissa olevia ominaisuuksien kvantiteetteja. Lait kuvaavat näiden suureiden välisiä relaatioita, eli suureiden välisiä riippuvuuksia. Fysiikka tieteenä pyrkii mahdollisimman suureen rakenteellisuuteen. Rakenteellisuus merkitsee pyrkimystä irrallisista laeista kiinteän yhtenäisen kokonaiskuvan muodostamiseen, pyrkimystä hierarkkiseen tietorakenteeseen, jossa yksittäiset lait ovat jäsentyneet hallittavaksi, ymmärrettäväksi ja ristiriidattomaksi kokonaisuudeksi, teoriaksi. Äärimmäisenä pyrkimyksenä fysiikassa on kaiken teorian luominen, joka selittäisi kaikki luonnon vuorovaikutukset. Tällä hetkellä ei ole tietoa onko kaiken teoriaa ylipäätään mahdollista ikinä luoda.

Klassinen ja moderni fysiikka

Fysiikan perusteoriat voidaan karkeasti jakaa klassiseen ja moderniin fysiikkaan. Näiden termien määritelmät vaihtelevat. Rajatuimman näkemyksen mukaan modernia on vain kvanttifysiikka ja sille läheiset aiheet. Yleisesti kuitenkin myös suhteellisuusteoria lasketaan moderniksi fysiikaksi. Laajemman ns. historiallisen näkemyksen mukaan modernia fysiikkaa on kaikki 1900- ja 2000- luvulla tehty fysiikka. Pääsääntöisesti klassisessa fysiikassa keskitytään ihmisen mittaskaalan ilmiöihin, modernissa joko paljon pienempiin, paljon suurempiin tai vastaavasti paljon kylmempiin tai paljon kuumempiin eli energeettisempiin ilmiöihin. Monet tärkeät klassiset ilmiöt, esimerkiksi gravitaatio eli painovoima, tai yhteyttämisen fysikaaliset perusteet pystytään selittämään vain modernin fysiikan avulla. Klassisia aloja:
- Pitkälle Isaac Newtonin muotoilema kappaleita ja niiden liikkeitä kuvaava mekaniikka. Siinä kuvataan kappaleiden välisiä vuorovaikutuksia, jotka perustuvat kappaleiden massaan, sekä näiden vuorovaikutusten aikaansaamia liikkeitä.
- Varautuneiden hiukkasten vuorovaikutuksia kuvaava sähkömagnetismi. Sähkömagnetismin teoria pohjaa James Clerk Maxwellin yhtälöille varautuneiden hiukkasten ja niiden aikaansaamien kenttien väliselle vuorovaikutukselle.
- Lämpöoppi, joka kuvaa erityisesti nesteiden ja kaasujen ominaisuuksia. Moderneja aloja:
- Suppea ja yleinen suhteellisuusteoria, jotka kuvaavat toistensa suhteen suurella nopeudella liikkuvien koordinaatistojen (havainnoitsijoiden) välisten havaintojen suhdetta, esimerkiksi samanaikaisuuden käsitettä. Yleinen suhteellisuusteoria myös selittää painovoiman avaruuden geometriseksi ominaisuudeksi.
- Kvanttimekaniikka, joka laajentaa klassisen fysiikan kuvausta hiukkasten ja kenttien välisestä vuorovaikutuksesta. Tärkeitä kvanttimekaniikan ominaisuuksia ovat hiukkasten aallon-omaiset interferenssi-ilmiöt, vastaavasti kenttien hiukkastyyppiset ominaisuudet kuten kvantittuminen, ja samantyyppisten hiukkasten tai aaltojen lomittuminen. Näitä ominaisuuksia tavataan yleensä erityisesti alkeishiukkasilta, mutta myös hiukkasten ryhmittymät voivat käyttäytyä kvanttimekaanisesti yhtenä kollektiivisena joukkona. Seuraavia aloja voidaan luokittelutavasta riippuen pitää klassisina tai moderneina:
- Tilastollinen eli statistinen fysiikka, joka kuvaa suuren hiukkasmäärän ominaisuuksia ja kytkee hiukkasten mikroskooppisen kuvauksen makroskooppisten systeemien termodynaamiseksi kuvaukseksi. Ala on syntynyt modernin fysiikan aikakaudella, mutta sen rakennetta voidaan pitää klassisena. Kronologisesti sitä voidaan pitää lämpöopin yleistyksenä.

Tutkimusalueita

Fysiikan tutkimuksen pääosa-alueet luokitellaan tyypillisisesti tutkittavien rakenteiden koon mukaan
- Hiukkasfysiikka kuvaa hiukkasten välisiä perusvuorovaikutuksia, tyypillisesti atomia pienempiä yksiköitä
- Atomi- ja molekyylifysiikka ja optiikka kuvaavat atomin kokoluokan ilmiöitä, atomien vuorovaikutusta säteilyn kanssa sekä sähkömagneettista säteilyä
- Tiiviin aineen fysiikka kuvaa jollain tavoin kondensoituneiden eli tiivistyneiden hiukkasryhmien käytöstä
- Tähtitiede kuvaa planeettojen ja tähtien välisiä ilmiöitä ja esim. tähtien lähettämää säteilyä Hiukkasfysiikan rinnalle voidaan liittää erityisesti atomien ytimissä tapahtuvia reaktioita tutkiva ydinfysiikka. Tiiviin aineen fysiikkaan enemmän tai vähemmän tiiviisti kytkettyjä aloja ovat mm.
- Aerosolifysiikka
- Biologinen fysiikka
- Elektroniikka
- Magnetismi
- Materiaalifysiikka
- Polymeerifysiikka Tähtitieteen alaluokkia ovat mm. kosmologia ja plasmafysiikka. Näiden lisäksi fysiikan tutkimusaloja ovat
- Akustiikka
- Avaruusfysiikka
- Laskennallinen fysiikka
- Ekonofysiikka
- Meteorologia Joissakin jaotteluissa myös fysikaalinen kemia, geologia ja geofysiikka luetaan kokonaan tai osittain fysiikkaan kuuluviksi.

Katso myös

Luettelo ratkaisemattomista fysiikan ongelmista Mallintaminen

Suomalaisia fysiikan linkkejä

Suuri osa alla olevista linkeistä on englanninkielisiä.
- [http://www.physics.helsinki.fi/sfs/index.shtml Suomen fyysikkoseura]
- [http://www.physics.helsinki.fi/fyl_www/index.htm Helsingin yliopiston fysiikan laitos]
- [http://physics.joensuu.fi/ Joensuun yliopiston fysiikan laitos]
- [http://www.phys.jyu.fi/ Jyväskylän yliopiston fysiikan laitos]
- [http://fysiikka.uku.fi/index_fi.shtml Kuopion yliopiston sovelletun fysiikan laitos]
- [http://www.ee.lut.fi/fi/lab/fysiikka/index.html Lappeenrannan teknillisen yliopiston fysiikan laitos]
- [http://physics.oulu.fi/ Oulun yliopiston fysiikan laitos]
- [http://www.ee.tut.fi/fys/index.shtml Tampereen teknillisen yliopiston fysiikan laitos]
- [http://www.hut.fi/Yksikot/TeknillinenFysiikka Teknillisen korkeakoulun teknillisen fysiikan ja matematiikan osasto]
- [http://www.physics.utu.fi/ Turun yliopiston fysiikan laitos]
- [http://www.uwasa.fi/itt/teti/fysiikka/index.html Vaasan yliopiston fysiikan ja materiaalitekniikan laitos]
- [http://www.abo.fi/fak/mnf/fysik/ Åbo akademin fysiikan laitos]
- [http://boojum.hut.fi Kylmälaboratorio]

Kirjallisuutta

- Brian Greene: Kätketyt ulottuvuudet: supersäikeet, ajan halkeamat ja maailmanselityksen haaste; Otava (2000), ISBN: 9513116506
- Hugh D. Young, Roger A. Freedman: Sears and Zemansky's University Physics with Modern Physics, ISBN: 0321204697
- Hannu Karttunen: "Tiedettä kaikille: Fysiikka", ISBN 952-5329-32-1
- John R. Taylor: An Introduction to Error Analysis, ISBN: 093570275X
- Kaarle Kurki-Suonio, Riitta Kurki-Suonio: Vuorovaikutuksista kenttiin - sähkömagnetismin perusteet, ISBN: 9517451555
- Esko Valtaoja: "Kotona maailmankaikkeudessa"; Ursa , ISBN 952-5329-15-1
- [[Luokka:Fysiikka]] [[af:Fisika als:Physik ms:Fizik zh-min-nan:Bu̍t-lí-ha̍k ko:물리학 ja:物理学 simple:Physics th:ฟิสิกส์

Historia

Historialla on nykyisessä, suhteellisen yleisesti levinneessä kielenkäytössä ainakin kolme toisistaan eroavaa merkitystä:
- historia menneisyyttä kokonaisuudessaan koskevana ilmaisuna
- historia tieteenalana (historiatiede)
- jotain menneisyyden aihepiiriä koskeva kertomus (esim. Suomen historia 1809-1917) Eräät postmodernin historianfilosofian edustajat lisäävät tähän vielä neljännen merkityksen:
- historia diskurssina Historia tieteenalana on ennen kaikkea kirjoitettuihin lähteisiin perustuvaa ihmisten menneisyyden tutkimusta. Siten historiallinen aika alkaa kirjoitustaidon keksimisestä. Aikaa ennen kirjoitustaitoa kutsutaan vastaavasti esihistorialliseksi ajaksi. Esihistoriallista aikaa tutkivia tieteitä ovat arkeologia ja paleontologia. Näistä jälkimmäinen ei ole historiallinen vaan luonnontieteellinen tiede. Historiantutkimuksessa käytettävä lähdeaineisto on laajaa. Tutkimus pyritään perustamaan tutkittavien tapahtumien yhteydessä syntyneisiin teksteihin (ns. jäänteet) tai mahdollisimman varhaisiin, luotettavina pidettyihin aihepiiriä koskeviin kertomuksiin. Tutkimusta voidaan tehdä käyttäen kirjoitettuja tai painettuja tekstejä, haastatteluja, arkeologisia löytöjä, valokuvia, muita erilaisia taideteoksia sekä myös kansanperinnettä apuna käyttäen. Näitä käyttäen historiantutkija pyrkii lähdekritiikkiä käyttäen laatimaan itseään kiinnostavasta aiheesta kertomuksen, joka pyrkii rekonstruimaan sen, mitä menneisyydessä todella tapahtui (ajateltiin, uskottiin jne.) -- olkoonkin, että tulos jää väistämättä menneisyyttä koskevaksi konstruktioksi. Akateemiselle tieteelle tyypillisesti historiantutkimuksessa ovat eri aikoina vallinneet ja tutkimusta ohjanneet erilaiset suuntaukset, koulukunnat, akateemisen kirjoittamisen käytännöt, kiinnostuksen kohteet sekä yhteiskuntaa tai kulttuuria koskevat teoriat. Siten aikasidonnaisuus on tyypillistä historiantutkimukselle (ja -kirjoitukselle); jokaisen sukupolven sanotaankin kirjoittavan historian uudelleen. Historiantutkimuksen aikasidonnaisuus johtuu osaksi myös siitä, että jälkikäteen tiedämme mitä tuli tapahtumaan. Toisaalta myös poliittista keskustelua hallitsevat näkökulmat vaikuttavat helposti siihen kuvaan, minkä tutkija muodostaa menneisyydestä. Suomen historian osalta tämä näkyy erityisen selvästi vuotta 1918 ja toista maailmansotaa koskevissa tutkimuksissa (kertomuksissa). Kuitenkin myös esimerkiksi nuijasotaa (1597) koskeva historiantutkimus on ollut vielä 1970-luvulla voimakkaasti poliittisesti latautunutta. Ajallinen etäisyys sinällään ei tee aiheesta "epäpoliittista" - jos historiantutkimus sitä koskaan voi ollakaan: onkin esitetty, ettei ns. neutraalia, objektiivista ja epäpoliittista näkökulmaa ole olemassakaan. Kaikki menneisyyttä koskevat kertomukset laaditaan jostain -- jollakin tavalla värittyneestä -- näkökulmasta käsin, tunnustaa kirjoittaja asian tai ei. Historiantutkimus voidaan jakaa eri aloihin paitsi tutkittavan ajan ja paikan mukaan, myös näkökulman mukaisesti. Tällaisia historiantutkimuksen aloja ovat esimerkiksi sosiaalihistoria, kulttuurihistoria, aatehistoria, oppihistoria, taloushistoria, sivilisaatiohistoria, oikeushistoria, kirkkohistoria, poliittinen historia ja sotahistoria. Väljästi sosiaali- ja kulttuurihistorian alle sijoittuvat myös sellaiset melko uudet historiantutkimuksen alueet kuin mikrohistoria, naishistoria, perhehistoria ja sukupuolihistoria. Sen sijaan kirjallisuushistoria ja taidehistoria sekä useat yhteiskuntatieteelliset alat ovat historiantutkimuksen kannalta lähitieteitä. Ihmisen historia on vain pieni siivu maapallon historiaa ja elämän kehitystä. Ihmisen varhainen historia voidaan jakaa esimerkiksi kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen käyttöön otettujen metallien perusteella. Eri alueilla näiden periodien kronologia poikkeaa toisistaan.

Käsite muissa tieteissä

Matematiikassa historia on sigma-algebrojen kasvava jono.

Katso myös

- arkeologia
- Wikipedia:WikiProjekti Historia
- evoluutio, elämän historia

Kirjallisuutta suomeksi

- Bloch, Marc; Historian puolustus. Artemisia 2003m Helsinki
- Carr, E. H.: Mitä historia on? Otava 1963, Helsinki.
- Hyrkkänen, Markku: Aatehistorian mieli. Vastapaino 2002, Tampere.
- Kalela, Jorma: Aika, historia ja yleisö. Kirjoituksia historiantutkimuksen lähtökohdista. Turun yliopisto 1993, Turku.
- Kalela, Jorma: Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus 2000, Helsinki.
- Renvall, Pentti: Historiantutkimuksen työmenetelmät. Teoriaa, käytäntöä, tavoitteita suomalaiseen ainekseen sovellettuina. WSOY 1947, Porvoo.
- Viikari, Matti: Historiallinen ajattelu, edistys ja yhteiskunta. Tutkijaliitto 1995, Helsinki.

Aiheesta muualla

Suomalaisia verkkojulkaisuja

- [http://www.ennenjanyt.net/ Ennen ja nyt -- Historian tietosanomat]
- [http://agricola.utu.fi/ Agricola - Suomen historiaverkko]
- [http://agricola.utu.fi//tietosanomat/ Agricolan tietosanomat]

Open Access-julkaisuja maailmalta

- [http://www.doaj.org/ljbs?cpid=13 Directory of Open Access Journals: History]

Historialinkkejä

- [http://www.makupalat.fi/historia.htm Makupalojen Historia-linkit]
- [http://www.edu.fi/SubPage.asp?path=498,530,1289 Edu.fi - Historia] fiu-vro:Aolugu ms:Sejarah zh-min-nan:Le̍k-sú ko:역사 ja:歴史 simple:History th:ประวัติศาสตร์

Analyysi

Analyysi on matematiikan osa-alue, joka käsittelee reaalilukuja ja kompleksilukuja ja niiden funktioita. Sen tavoitteena oli alun perin kehittää jatkuvuuteen liittyville käsitteille eksaktit matemaattiset määritelmät. Siinä tutkitaan muun muassa jatkuvuutta, integroituvuutta ja derivoituvuutta.

Historia

Analyysi sai alkunsa 1600-luvulla samaan aikaan Newtonin ja Leibnizin keksimänä toisistaan riippuvuutta. 1600-luvulla ja 1700-luvulla analyysin aiheet kuten variaatiolaskenta, differentiaaliyhtälöt, osittaisdifferentiaaliyhtälöt, Fourier'n analyysi ja generoivat funktiot kehitettiin enimmäkseen käytännön sovelluksia varten. Analyysin tekniikoita käytettiin menestyksekkäästi approksimoitaessa diskreettejä ongelmia jatkuvilla vastineillaan. Koko 1700-luvun ajan funktion määritelmä oli väittelyn kohteena matemaatikkojen keskuudessa. 1800-luvulla Cauchy oli ensimmäinen, joka antoi analyysille tarkan loogisen pohjan määrittelemällä Cauchy-jonon. Hän myös aloitti formaalin funktioteorian tutkimisen. Poisson, Liouville, Fourier ja muut tutkivat osittaisdifferentiaaliyhtälöitä ja harmonista analyysiä. Vuosisadan puolivälissä Riemann esitteli hänen integroimisteoriansa. 1800-luvun viimeisellä kolmanneksella Weierstrass aritmetisoi analyysin. Hän luuli, että geometrinen perustelu oli luonnostaan harhaanjohtava ja esitteli ε-δ-määritelmän raja-arvolle. Sitten matemaatikot alkoivat huolestua siitä, että he olettivat reaalilukujen jatkumon olemassaolon ilman todistusta. Dedekind sittemmin konstruoi reaaliluvut Dedekindin leikkauksen avulla. Tuolloin yritykset parantaa Riemann-integroinnin teoreemoja johti reaalifunktioiden epäjatkuvien joukkojen "koon" tutkimiseen. Myös "hirviöitä" (ei-missään jatkuvia funktioita, jatkuvia, mutta ei-missään derivoituvia funktioita, avaruuden täyttäviä käyriä) alettiin kehittää. Sen vuoksi Jordan kehitti mittateoriansa, Cantor kehitti naiivin joukko-opin, ja Baire todisti Bairen kategoriateoreeman. 1900-luvun alussa analyysi formalisoitiin käyttämällä joukko-oppia. Lebesgue kehitti mittateoriansa ja Hilbert esitteli Hilbert-avaruuden, jonka avulla voitaisiin ratkaista integraaliyhtälöitä. Normitetun vektoriavaruuden ajatus oli jo olemassa, ja 1920-luvulla Banach loi funktionaalianalyysin. luokka:differentiaalilaskenta

Osajaot

Analyysi jakautuu nykyään seuraaviin osakohteisiin:
- Reaalianalyysi tutkii reaaliarvoisten funktioitten derivaattoja ja integraaleja. Tämä sisältää muun muassa raja-arvon, potenssisarjan ja mitan käsitteet.
- Funktionaalianalyysi tutkii funktioavaruuksia, tunnetuimpina esimerkkeinä Banach-avaruus ja Hilbert-avaruus.
- Harmoninen analyysi käsittelee Fourier-sarjoja ja niiden teorioita.
- Funktioteoria tutkii funktioita kompleksitasolta kompleksitasolle, jotka ovat kompleksisesti derivoituvia.
- Epästandardi analyysi tutkii hyperreaalilukuja ja niiden funktioita ja antaa täsmällisen määritelmän infinitesimaaleille ja äärettömän suurille luvuille. luokka:Matematiikka ja:解析学

Psykologia

Psykologia-termi on johdettavissa Aristotelesiin saakka, joka määritteli psykologian tieteeksi (kreikaksi logos tarkoittaa oppia, tietoa), joka tutkii sielua (kreikaksi psykhe, latinaksi anima) ja sen ominaisuuksia. Psykologia on siis sananmukaisesti oppi mielestä tai sielutiede. Psykologia tutkii ihmisten käyttäytymistä, kokemusta ja inhimillisen toiminnan säännönmukaisuuksia, esimerkiksi mielen toimintaa, oppimista, tunteita, ihmissuhteiden toimintaa ja aistihavaintojen tulkintaa. Se pyrkii vastaamaan esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin kuten miten persoonallisuus kehittyy, kuinka paljon geenit ja ympäristö voivat vaikuttaa yksilöön, miten muisti toimii, mitä on tietoisuus ja mistä erilaiset mielenterveydelliset häiriöt johtuvat. Psykologi on henkilö, jolla on korkein arvosana psykologiasta. Psykologi on terveydenhuollon ammattihenkilö, joten psykologina toimimiseen tarvitaan terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen (TEO) laillistamispäätös. Suurin osa psykologeista työskentelee mielenterveysalalla, mutta monet toimivat myös opetus-, tutkimus-, hallinto- ja organisaatiotehtävissä. Psykologia voi tutkia mielen sisäisiä tapahtumia ja niiden vaikutusta käyttäytymiseen tai pelkästään ulkoista käyttäytymistä. Tutkimustapoina voi olla esimerkiksi kokeellinen tutkimus joka soveltuu hyvin kognitiivisten toimintojen tutkimiseen, haastattelu, kenttätutkimus, erilaiset testit tai fenomenologinen tutkimus jota käytetään humanistisessa psykologiassa. Psykologia eroaa sosiologiasta, antropologiasta ja taloustieteistä siinä, että se keskittyy enemminkin yksilöiden käyttäytymiseen kuin ryhmien toimintaan. Vaikka psykologisia kysymyksiä on pohdittu vuosisatoja esimerkiksi filosofiassa, se on kuitenkin suhteellisen nuori tieteenala. Psykologia jakautuu moniin osa-alueisiin ja suuntauksiin jotka painottavat eri asioita ja joilla on erilaisia käsityksiä ihmisen psykologiasta.

Aiheesta muualla

- [http://www.perfectionnement.info/lo/agenda.php?i_pays=0&i_date=0&keywords=congr International PSY Congresses]
- [http://www.psyli.fi/ Suomen Psykologiliitto ry]
- [http://www.efpa.be/start.php The European Federation of Professional Psychologists Associations]
- [http://www.apa.org/ American Psychological Association] Luokka:Psykologia ms:Psikologi ko:심리학 ja:心理学 simple:Psychology th:จิตวิทยา

Positivismi

Positivismi on varsinaisesti 1800-luvulla syntynyt filosofinen suuntaus, joka pyrki rajoittumaan välittömiin havaintoihin ja kuvaukseen, tehden mahdollisimman vähän käsitteellisiä oletuksia. Positivismi esitti, että inhimillinen ajattelu käy kolmen vaiheen läpi: teologisen, metafyysisen ja positiivisen. Ensimmäisessä vaiheessa luontoa selitettiin uskontojen avulla. Toisessa vaiheessa pohdittiin, mikä oli ilmiöiden takana oleva todellisuus (metafysiikka tarkoittaa fysiikan tuolle puolelle menevää). Metafyysisinä käsityksinä positivismi piti muun muassa käsitystä, että aine tai henki on ilmiöiden taustalla oleva todellisuus. Tästä syystä positivismi joutui riitoihin uskontojen kanssa, mutta myös marxilaiset filosofit vastustivat sitä.

Positivismin käsityksiä tieteestä

Varhaisen positivismin mukaan oivalletaan vähitellen, että metafyysiset kysymykset ovat ratkaisemattomia ja jäävät sellaisiksi. Me voimme saada tietoa vain asioista, joita havaintomme pystyy tavoittamaan. Tieteen tehtäväksi tulee selvittää näiden tosiasioiden kesken vallitseva lainalainen yhteenkuuluvuus ja siten ennustaa tulevia tapahtumia. Esimerkiksi tähtitieteilijä voi ennustaa, milloin on seuraava auringonpimennys. Insinööri voi laskea sillan kantavuuden. Tiede voi ennustuksillaan antaa meille ohjeita siitä, miten on parasta toimia tietyissä tilanteissa. Kaikki kysymykset, joihin ei voida vastata tosiseikkoja havainnoimalla, katsotaan periaatteellisesti merkityksettömiksi. Sellaisia ongelmia pohtiva ajattelu kuuluu esitieteelliseen vaiheeseen. Luokka:Tieteenfilosofia ja:実証主義

Synteesi

Synteesi (kreikan kielestä syn = summa ja thesis = asema) yleensä ymmärretään kahden tai useamman jo olemassa olevan asian yhdistämiseksi, josta muodostuu uusi asia. Erityisesti tarkoitetaan yhdistämistä, jossa yhdistetyistä asiosta tulee enemmän kuin vain osiensa summa. Lisäksi synteesillä voidaan tarkoittaa, jonkin asian tuotttamista keinotekoisesti, esimerkiksi äänen tuottaminen syntetisaattorilla.

Synteesi filosofiassa

Synteesillä voidaan viitata sekä fyysisiin että ideologisiin asioihin. Väittelyssä synteesillä tarkoitenaan teesin ja antiteesin yhteensovittamista. Synteesillä on keskeinen osa modernissa filosofiassa. Erityisesti emergenssin tutkimuksessa synteesi on välttämätön. Synteesiä pidetään holistisen teorian elmennttinä ja reduktionismin analyysin vastakohtana.

Katso myös

- synteettinen
- Kemiallinen synteesi

Sokrates

Sokrates (kreik. Σωκράτης, 470 eaa.—399 eaa.) oli Antiikin Kreikassa Ateenassa asunut filosofi. Hän on yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä filosofeja, ja häntä voidaan pitää koko länsimaisen filosofian isänä. Sokrates oli ensimmäinen, joka toi filosofiaan etiikan aikaisemman luonnonfilosofian ja fysiikan lisäksi, ja suuntasi koko filosofiansa palvelemaan nimenomaan ihmisten elämäntapojen parantamista. Hän tahtoi kyselemällä saada ihmiset muodostamaan selviä käsitteitä kaikista asioista, jotta he pääsisivät näin käsiksi oikeaan tietoon. Jos ihminen esimerkiksi tunsi hyveen käsitteen, hän teki automaattisesti sitä mikä on hyvää. Sokrates ei koskaan kirjoittanut opetuksiaan, vaan opetti aina dialektiikan avulla. Hänen merkittävin oppilaansa Platon kuitenkin kirjoitti paljon Sokrateen käymiä dialogeja.

Elämä

Platon] Sokrates on henkilönä paljolti historiallinen arvoitus. Koska hän ei itse kirjoittanut mitään, eikä ainakaan mitään hänen kirjoittamaansa ole säilynyt, kaikki nykyinen tietämys Sokrateesta tulee toissijaisista lähteistä. Näitä ovat Platonin, Ksenofonin ja Aristofaneen teokset sekä joiltakin muilta aikalaisilta säilyneet katkelmat. Aristofanes tunnettiin satiirikkona, ja näin hänen näkemyksensä Sokrateesta saattavat hyvinkin olla vinoutuneita, liioiteltuja tai jopa täysin vääristeltyjä. Platon puolestaan seurasi aikansa kreikkalaista käytäntöä, ja laittoi osan omista ajatuksistaan, teorioistaan ja jopa omista luonteenpiirteistään Sokrateen nimiin. Giannantoni on koonnut monumentaaliseen teokseensa Socratis et Socraticorum Reliquiae kaikki mahdolliset Sokratesta koskevat viitteet. Näihin kuuluvat edellä mainittujen lisäksi muun muassa Aiskhines, Antisthenes, sekä muutamia muita Sokrateen tunteneita henkilöitä. Näistä lähteisiin liittyvistä ongelmista johtuen kaikkea Sokrateehen liittyvää tietoa tulisi pitää mahdollisesti mutta ei varmuudella totena.

Sotilaana ja filosofina

Sokrateen isä Sofroniskos oli kuvanveistäjä ja hänen äitinsä Fainarete kätilö. Sokrates oli aluksi isänsä tavoin pelkkä kuvanveistäjä, mutta hänestä tuli pian sofisti. Hän oli saanut hyvän klassisen koulutuksen, johon kuului lukemista, kirjoittamista, voimistelua ja musiikkia. Hänen opettajanaan oli grammaatikko Prodikos sekä joidenkin lähteiden mukaan Parmenides, Anaksagoras ja Damon, sekä Anaksagoraan karkotuksen jälkeen mahdollisesti Arkhelaos. Platonin dialogissa Parmenides Sokrates keskustelee vuonna 450 eaa., 19-vuotiaana, Parmenideen ja Zenonin kanssa heidän vieraillessaan Ateenassa Panathenaia-festivaalin aikana. Historioitsija Thukydides kertoo Peloponnesolaissotien historiassaan, että Sokrates osallistui myös sotiin. Hän oli suorittanut kaksivuotisen asepalveluksen jo nuorempana. Peloponnesolaissotien alkaessa hän oli jo noin 40-vuotias. Hän taisteli raskaasti aseistetussa jalkaväessä muun muassa Potidaian (432 eaa.), Delionin (424 eaa.) ja Amfipoliin taisteluissa (422 eaa.). Platonin Pitojen perusteella on arveltu, että Sokrates palkittiin urhoollisuudesta. Delionissa hän pysyi haavoittuneen ystävänsä Alkibiadeen rinnalla ja todennäköisesti pelasti tämän hengen. Alkibiadeen pyynnöistä huolimatta Sokrates ei halunnut tästä mitään kunniaa vaan ehdotti sen sijaan Alkibiadeen palkitsemista. Sotaretkillä Sokrates näytti myös kovan ja askeettisen puolensa kävelemällä ilman kenkiä ja takkia talvellakin. Kerrotaan, että Sokrateella oli paljon riitoja vaimonsa Ksanthippen kanssa, joka oli tarinoiden mukaan äkäistä tyyppiä (esimerkiksi englannin kielen sana 'xanthippe' tarkoittaa edelleenkin äkäpussia). Sokrates itse sanoi, että kun hän oli oppinut elämään Ksanthippen kanssa, hän tulisi toimeen kenen tahansa muun ihmisen kanssa, aivan niin kuin hevosmiehet suosivat kurittomia hevosia, sillä voitettuaan ne he tulevat toimeen kaikkien hevosten kanssa. Ksanthippen kanssa Sokrates sai pojan nimeltä Lamprokles. Kaksi nuorinta poikaa olivat nimiltään Sofroniskos ja Meneksenos. Joidenkin lähteiden mukaan Sokrates olisi kuitenkin saanut nämä toisen vaimonsa Myrton kanssa. On epäselvää, mitä Sokrates tarkkaan ottaen teki elääkseen. Hän ei varsinaisesti työskennellyt, mutta hän tuskin pystyi jättämään sukunsa käsityöläistaustaa kuitenkaan kokonaan taakseen. Joidenkin lähteiden mukaan hän olisi tehnyt patsaita muun muassa Akropoliille. Ksenofonin Pidoissa Sokrates sanoo, että hän on omistautunut pelkästään filosofiasta keskustelemiseen, ja että se on hänestä kaikkein tärkein taide tai ammatti. Platonin kertoman mukaan Sokrates kieltäytyi ottamasta rahaa palkaksi opetuksesta, sillä hän tunsi tekevänsä kutsumustyötä. Ksenofonin Pidot kuitenkin esittää Sokrateen sanomassa, että hän saa palkkansa nimenomaan oppilailtaan, ja Aristofanes kuvaa Sokrateen pitämässä sofistista koulua ystävänsä Khairefonin kanssa. On myös mahdollista, että Sokrates sai nauttia varakkaiden ja vaikutusvaltaisten ystäviensä, kuten Alkibiadeen, suosiosta. Joka tapauksessa Sokrateesta tuli yksi suurimmista filosofeista, joka on koskaan elänyt. Platonin mukaan Sokrateen elämä Ateenan sosiaalisen elämän "paarmana" alkoi, kun hänen ystävänsä Khairefon kysyi Delfoin oraakkelilta, onko kukaan viisaampi kuin Sokrates. Oraakkeli vastasi kielteisesti. Sokrates tulkitsi tämän arvoitukseksi, sillä hän ei tuntenut olevansa viisas. Niinpä hän lähti matkalle etsimään häntä viisaampia. Hän alkoi kierrellä toreilla ja käsityöläisten työpajojen lähettyvillä, ja väitellä kaikkien tapaamiensa ateenalaisten kanssa. Väittelyissään hän kyseenalaisti ihmisten tietoja hyvästä, hyveestä ja kauneudesta. Hänen tavoitteenaan ei kuitenkaan ollut varsinaisesti vastapuolen käsitysten kumoaminen, vaan totuuden löytäminen. Hän kehitti itselleen väittelytekniikan tai kuulustelumenetelmän, sokraattisen metodin, jossa hän tekeytyi itse tietämättömäksi ja pyysi vastapuolelta opetusta jostakin asiasta. Hän havaitsi, että muut eivät tienneet mitään, mutta luulivat kyllä tietävänsä paljonkin. Näin Sokrates päätteli olevansa viisas ainoastaan siinä, että hän tiesi, ettei tiennyt mitään. Muut ainoastaan virheellisesti luulivat, että heillä oli tietoa. Sokrates vastusti erityisesti sofisteja. Hänen mielestään nämä keskittyivät ainoastaan väittelyiden voittamiseen, eivätkä välittäneet lainkaan siitä, ovatko väittelyn kohteena olevat asiat tosia. Sofistit myös esittivät usein, ettei absoluuttista totuutta ja epätotuutta ole olemassakaan, minkä Sokrates kielsi jyrkästi. Tavallisen kansan silmissä Sokrates näyttäytyi kuitenkin helposti yhtenä sofistina sofistien joukossa.

Oikeudenkäynti

Delfoin oraakkeli Delfoin oraakkeli)]] Sokratesta kadehdittiin hänen viisautensa takia, ja myös hänen väittelytaitonsa ja -tyylinsä ärsytti monia tahoja. Ennen kaikkea hän sai helposti osoitettua itsestään suuria luuleville, että he ovatkin vain pelkkiä typeryksiä. Tämän vuoksi väittelyissä alakynteen jääneet ihmiset suhtautuivat häneen usein joko väkivaltaisesti tai pilkallisesti. Will Beldamin mukaan Sokrates oli ensimmäinen, joka pyrki kyseenalaistamaan kaiken ja kaikki, ja se tietysti kiusasi myös hänen aikansa vallanpitäjiä. Sokrateshan eli aikana, jolloin Ateena etsi keinoja toipua nöyryyttävästä tappiosta Peloponnesolaissodassa Spartaa ja sen liittolaisia vastaan. Näin Ateenaa hallinnut neuvosto oli suhteellisen helppo saada etsimään syntipukkeja "moraalin rappiolle". Lopulta Ateenan viranomaiset vangitsivat Sokrateen Anytoksen, Meletoksen ja kansankiihottaja Lykonin yllytyksestä. He edustivat käsityöläisiä, runoilijoita ja puhujia, joita Sokrates oli loukannut. Sokratesta syytettiin muun muassa "pahantekijäksi joka turmelee nuorison", sekä jumalanpilkasta, "koska hän palvoo omia jumaliaan, eikä usko valtion jumaliin". Sokrates ei juurikaan puolustautunut syytteitä vastaan, ja hän hävisi heliaian eli vapaiden miesten muodostaman kansankokouksen äänestyksessä äänin 280/220. Diogenes Laertios kertoo kuitenkin legendan, jonka mukaan hän olisi hävinnyt vain yhdellä äänellä. Sokrates tuomittiin kuolemaan, hänen tuli juoda malja myrkkykatkoa. Jälkeenpäin Sokrateen huono menestys oikeuden istunnossa on pantu huonon puolustuksen nimiin. Jälkikäteen tehtyjen puolustuspuheiden kirjoittaminen on ollut suosittua useiden filosofien keskuudessa satojen vuosien ajan. Tunnetuimman puolustuspuheen, nimeltään yksinkertaisesti Sokrateen puolustuspuhe, kirjoitti Platon.

Kuolema

Sokrateen kuolemantuomiota edelsi kuitenkin vankeusaika, josta kertovat Platonin dialogit Kriton ja Faidon sekä Ksenofonin Muistelmia. Vankeusaika johtui siitä, että juuri tuolloin sattuivat olemaan Deloksen juhlat ja ateenalaisten pyhä laiva lähetystöineen oli vuotuisella matkallaan Deloksessa. Lain mukaan tänä aikana ei saanut panna kuolemantuomioita täytäntöön. Ksenofon kertoo, että Sokrateen tuli tämän vuoksi elää vielä kolmekymmentä päivää (Muistelmia 4.8.2). Ksenofonin mukaan Sokrates ei muuttunut vankeusaikana lainkaan eikä menettänyt elämäniloaan. Päivää tai paria ennen kuolemaa, kun Deloksesta saapuvaa laivaa alettiin odottaa palaavaksi, Sokrateen lapsuudenystävä Kriton yritti taivutella Sokrateen pakenemaan. Sokrates kieltäytyi, sillä hänestä pahan tekeminen tai palauttaminen ei ollut sallittua missään olosuhteissa. Hänestä pakeneminen ja lain rikkominen olisi myös osoittanut, että oikeus olisi ollut oikeassa syyttäessään häntä nuorison turmelemisesta, sekä saattanut hänen sukunsa ja ystävänsä häpeään (Kriton 46b, 49d, 53b-c). Viimeisinä hetkinään Sokrates tapasi perheensä ja vietti loppuajan ystäviensä ympäröimänä. Ystäviensä kanssa hän keskusteli filosofiasta ja puolusti sielun kuolemattomuutta sekä kehotti heitä lakkaamattomaan totuuden etsintään (Faidon 91b-c). Toisaalta hän varoitti heitä hillitsemään tunteensa (Faidon 117e). Lopulta niin kutsutun "Yhdentoista" eli arvalla valittujen vankilaviranomaisten palvelija toi Sokrateelle myrkyn, sekä antoi hänelle ohjeet sen nauttimisesta ja kuvasi, kuinka myrkky vaikuttaisi. Palvelija kutsui Sokratesta "jaloimmaksi, lempeimmäksi ja parhaimmaksi" kaikista vangittuna olleista. Sokrates joi myrkyn tyynesti. Hänen arvoitukselliset viimeiset sanansa olivat: "Kriton, me olemme Asklepiokselle velkaa kukon. Uhratkaa se hänelle, älkää sitä unohtako" (Faidon 116c, 118a). Ateenalaiset kuitenkin katuivat tuomiota välittömästi Sokrateen kuoltua, ja sen jälkeen kansan viha suuntautui puolestaan hänen syyttäjiinsä. Meletos tuomittiin vuorostaan kuolemaan, ja muut syyttäjät karkotettiin.

Sokrates Aristofaneen satiireissa

Näytelmäkirjailija Aristofanes pilkkasi Sokratesta komediassaan Pilvet, joka on kirjoitettu kun Sokrates oli nelissäkymmenissä. Komediassa Sokrates-niminen henkilöhahmo on pantu heilumaan kerskuen liikkuvansa ilmassa. Sokrates sanoi oikeudenkäynnissään Platonin kirjoittaman puolustuspuheen mukaan, että teatteriyleisön nauruun oli vaikeampi vastata kuin hänen syyttäjiensä argumentteihin. Aristofanes pilkkasi Sokratesta myös näytelmässään Linnut tämän likaisuudesta, sekä näytelmissä Kallias, Eupolis ja Telekleides. Kaikissa näissä Sokratesta ja sofisteja kritisoidaan "nykyaikaiselle ajattelulle ja kirjallisuudelle ominaisista moraalisista vaaroista".

Muita näkemyksiä

Jotkut ovat esittäneet, että Sokrates olisi ollut ainoastaan kuvitteellinen henkilö, jonka olisi keksinyt Platon, ja jonka Ksenofon ja Aristofanes olisivat lainanneet häneltä omiin kirjoituksiinsa esittämään sellaisia näkemyksiä, jotka he ovat katsoneet liian vallankumouksellisiksi, jotta olisivat voineet ottaa ne omiin nimiinsä. Tämä teoria on kuitenkin vailla pohjaa, erityisesti koska Aristofanes kirjoitti Sokrateesta negatiiviseen sävyyn jo kauan ennen kuin Sokrates kuoli ja Platon alkoi kirjoittaa hänen dialogejaan ylös.

Sokraattinen metodi

Telekleides Merkittävin panos, jonka Sokrates on antanut länsimaiseen ajatteluun, on hänen käyttämänsä dialoginen kysely- ja opetusmenetelmä. Sitä kutsutaan sokraattiseksi metodiksi. Menetelmän on kuvannut Platon dialogeissaan. Sokrates käytti menetelmää erityisesti moraalin avainkäsitteiden selvittämiseen. Tämän vuoksi Sokratesta pidetään erityisesti etiikan ja moraalifilosofian isänä. Sokraattista metodia käytetään hypoteesien eliminoimiseen siten, että vain paremmat hypoteesit jäävät jäljelle, kun huonommat hypoteesit johtavat loogisiin ristiriitaisuuksiin. Metodin avulla 1) löydetään henkilöiden ajattelun taustalla olevia hypoteeseja, oletuksia ja arkijärjen "itsestäänselvyyksiä", jotka voivat tiedostamatta muovata heidän ajatteluaan, ja 2) tehdään henkilöistä ja heidän ajattelustaan tarkkailun kohteita, jotta voidaan määritellä missä määrin heidän ajattelunsa on yhdenmukaista erilaisten uskomusten kanssa. Perusmuodossaan metodin käyttäjä esittää joukon kysymyksiä, jotka on muotoiltu testaamaan kohteena olevan henkilön käyttämää logiikkaa ja hänen olettamiaan faktoja. Kysymykset auttavat selvittämään, mitkä ovat kysymysten kohteena olevan henkilön uskomukset jostain asiasta, ja mitä määrittelyjä ja logiikkaa hän käyttää ajattelussaan. Metodia kutsutaan myös kätilöintimenetelmäksi (maieutikos), koska Sokrateen ajattelun mukaan tietämys totuudesta on piilevänä kaikissa ihmisissä, ja kysymysten ja annettujen vastausten kautta kyselijä voi auttaa kysymysten kohteena olevaa "synnyttämään" ajatukset itsestään, ja tällä tavalla opettaa häntä. Sokraattista metodia käyttämällä taitava opettaja voi opettaa oppilaansa ajattelemaan itse. Metodi on ainoa klassinen opetusmenetelmä, jonka tiedetään tuottavan aidosti itsenäisiä ajattelijoita. Metodia käyttäessä on muistettava seuraavat ratkaisevat periaatteet:
- Opettajan ja oppilaan tulee olla samaa mieltä siitä, mikä aihe on käsittelyn kohteena.
- Oppilaan tulee myöntyä siihen, että hän yrittää vastata opettajan esittämiin kysymyksiin.
- Opettajan ja oppilaan tulee myöntyä hyväksymään mikä tahansa oikein perusteltu vastaus. Ajattelun ja ajatuksen perustelun prosessin tulee siis olla faktoja tärkeämpi.
- Opettajan kysymysten tulee paljastaa virheitä oppilaiden ajattelussa tai uskomuksissa. Opettajan tulee siis ajatella nopeammin ja perustella ajatuksensa oikeammin kuin oppilaan, eli olla koko ajan hieman edellä oppilasta, ja näin löytää virheitä oppilaan ajattelussa. Tämän jälkeen opettajan täytyy muotoilla seuraavat kysymykset niin, ettei oppilas voi vastata niihin muuten kuin ajattelemalla oikein. Tämän vuoksi opettajan täytyy tuntea klassiset loogisten virheiden tyypit hyvin.
- Jos opettajan logiikassa tai tiedoissa on virhe, on hyväksyttyä että oppilas huomauttaa virheestä. Yleisesti sokraattiseksi metodiksi voidaan nimittää mitä tahansa dialogia, jossa kaikki argumentit läpikyseenalaistetaan. Sokrates käytti metodia erityisesti aikansa moraalikäsitysten tutkimiseen, hänen havaitsemiaan hyveitä olivat muun muassa hurskaus, viisaus, kohtuullisuus, rohkeus, ja oikeudenmukaisuus. Sokrateen harjoittama tarkastelu haastoi ja kyseenalaisti kyselyn kohteena olleiden omaamat implisiittiset moraaliset uskomukset, ja toi esille puutteellisuuksia ja ristiriitoja heidän uskomuksissaan, ja yleensä johti pulmatilanteisiin. Pulmatilanteiden edessä Sokrates myönsi olevansa tietämätön, mutta väitti kuitenkin tiedostaessaan tietämättömyytensä olevansa viisaampi kuin ne, jotka ovat yhtä tietämättömiä, mutta luulevat tietävänsä — väite, joka ensisilmäyksellä näyttää paradoksaaliselta. Aristoteles antoi Sokrateelle kunnian määrittelyn ja induktion löytämisestä. Hän piti näitä välttämättöminä koko tieteelliselle metodille. Aristoteles oli kuitenkin sitä mieltä, etteivät nämä menetelmät sovi etiikan tutkimiseen.

Filosofia

hypoteesi Sokrateen filosofisten uskomusten yksityiskohtainen esittäminen ei ole helppoa, koska hän ei itse kirjoittanut mitään. Näin tulkinnassa ollaan riippuvaisia Platonin ja Ksenofonin osittain ristiriitaisista selonteoista. Sokrateen todelliset näkemykset ovat olleet suuren filosofisen kiistelyn aiheena, ja erityisesti on kiistelty siitä, missä määrin ne erosivat Platonin omista näkemyksistä. Tätä kutsutaan sokraattiseksi ongelmaksi. Sokrateen ja Platonin näkemysten erottamiseksi on vain vähän konkreettisia todisteita. On mahdotonta sanoa, oliko esimerkiksi ideaoppi Platonin keksintö, vai oliko se jo Sokrateen luoma ajatus. Jotkut väittävät, ettei Sokrateella itsellään edes ollut mitään tiettyä joukkoa näkemyksiä, vaan että hän pyrki ainoastaan tutkimaan asioita ja muiden näkemyksiä. Valtiossa annettujen pitkien selontekojen he katsovat olevan Platonin ajatuksia. Jotkut katsovat, että Sokrateella oli omia teorioita ja uskomuksia, mutta on suuria erimielisyyksiä siitä, mitä nämä näkemykset olisivat olleet, johtuen osittain paitsi vaikeuksista Sokrateen ja Platonin näkemysten erottamisessa, myös vaikeuksista jopa Platonin draamallisten kirjoitusten tulkitsemisessa. Tämä tulee pitää mielessä Sokrateen seuraavassa esitettyjä näkemyksiä luettaessa. Dialogien antaman todistuksen mukaan Sokrateella olisi ollut vain kaksi opettajaa, grammaatikko Prodikos ja Diotima, mantinealainen nainen joka opetti hänelle eroksesta eli rakkaudesta. Useista dialogeista käy ilmi, että hän oli selvästi tietoinen suunnilleen samoihin aikoihin eläneiden Parmenideen ja Anaksagoraan opetuksista. Historialliset lähteet pitävät usein kumpaakin Sokrateen opettajana. Sokrates itse piti opettajanaan myös Apollon-jumalaa, sillä hän katsoi filosofisen tutkimuksensa olevan peräisin jumalilta. Sokrates ajatteli, että luonnon tutkiminen ei kosketa ihmisiä millään tavalla, ja siksi hän keskusteli mieluummin etiikasta. Peruslähtökohtana etiikan tutkimisessa hänellä oli Delfoin oraakkelin kehoitus "tunne itsesi". Monet Sokrateen loistavista oivalluksista ovat peräisin vastaväitteistä, joita hän käytti väittelyissään muiden ateenalaisten kanssa. Vaikka hän ei koskaan ollut väittelyissään keskittynyt ainoastaan yhteen aiheeseen, suurin osa niistä keskittyi sen pohtimiseen, millainen ihminen on hyvä ja millainen hallitusmuoto on paras massojen hallitsemiseen. Sokrates painotti, että "hyve on kaikkein arvokkain omaisuus, totuus on olemassaolon varjojen alla, ja että filosofin tehtävänä on näyttää muille, kuinka vähän he todellisuudessa tietävät".

Tieto

Sokrates totesi usein, että hänen viisautensa perustuu sille faktalle, että "hän tietää, ettei tiedä mitään". Sokrates käytti tätä väitettä viisaudesta perustana moraaliselle opilleen. Hän väitti, että korkein hyvyys koostuu siitä, että sielu on huolestunut moraalisesta totuudesta ja ymmärryksestä, ja että "rikkaus ei tuo hyvyyttä, mutta hyvyys tuo rikkautta ja kaikkia muita siunauksia, sekä yksilölle että valtiolle", ja että "elämä ilman tutkimista (dialogia) ei ole elämisen arvoista". Sokrates opetti myös, että on parempi olla väärinteon kohteena, kuin tehdä itse väärää. Hän opetti myös, että kaikki jonkun henkilön pahat teot voidaan panna hänen tietämättömyytensä piikkiin. Tämä tarkoittaa sitä, että jos joku tekee jotain väärin, hän vain ei tiennyt paremmasta. Sokrates katsoi kuitenkin omistavansa tietoa ainakin yhdestä asiasta, nimittän "rakkauden taiteesta" tai "viisauden rakastamisesta" eli filosofiasta. Sokrateen mielestä rakkaus ei puhtaimmillaan kohdistunut toiseen ihmiseen, vaan viisauteen, tietoon ja hyveeseen. Hän ei koskaan väittänyt olevansa viisas, vain ymmärtävänsä sen tien, joka vaaditaan viisaaksi tulemiseen. On kiisteltyä, uskoiko Sokrates, että ihmisistä voi koskaan tulla todella viisaita niin kuin Apollon ja muut jumalat. Toisaalta hän veti selvän rajan inhimillisen tietämättömyyden ja ideaalin tiedon välille, toisaalta Platonin Pidoissa ja Valtiossa hän esittää metodin viisauteen kohoamiseksi. Ksenofonin Pidoissa Sokrates kuvasi tietonsa ja tekemisensä "parittamisen" taiteena — opettajana hänen tehtävänsä on näyttää ihmisille kuinka ja mistä he voivat saada tietoa, vaikka hän ei itse olekaan se mitä he etsivät. Muun muassa Theaitetoksessa Sokrates kutsuu itseään kätilöksi sanoen, että hän itse on teorioista maho (hedelmätön), mutta että hän voi auttaa muita synnyttämään teorioita itsestään ja päättelemään, ovatko ne minkään arvoisia ja kykeneviä elämään. Merkityksellisesti hän kuitenkin sanoo myös, että kätilöt ovat hedelmättömiä iän vuoksi, ja että naiset jotka eivät ole koskaan synnyttäneet eivät voi olla kätilöitä — todella hedelmättömällä naisella ei olisi kokemusta tai tietoa synnyttämisestä, eikä hän kykenisi erottamaan hyviä lapsia niistä, jotka tulisi hylätä. Kätilöllä tulee siis olla kokemusta ja tietoa siitä, mitä hän tuomitsee.

Hyve

Sokrateen mielestä paras tapa elämän hallitsemiseen on keskittyminen itsensä kehittämiseen omaisuuden keräämisen sijasta. Hän kehoitti muita keskittymään aina enemmän ystävyyteen ja tunteeseen aidosta yhteydestä, koska se oli hänen mielestään paras tapa kasvaa yhdessä kansana. Hän eli itse tämän ohjeen mukaan. Lopulta hän hyväksyi kuolemantuomionsa, vaikka suurin osa ajatteli, että hän yksinkertaisesti jättäisi Ateenan — hän ei kuitenkaan katsonut voivansa paeta ja toimia yhteisönsä tahtoa vastaan. Yleinen keskustelun juonne hänen opettaessaan oppilaitaan oli hänen ajatuksensa hyvästä ihmisestä, ja sen mukaan ihmisen tulisi omata tiettyjä hyveitä, jotka olivat hänen tärkeimpiä ominaisuuksiaan. Tärkeimpiä olivat filosofiset ja älylliset hyveet. Loppujen lopuksi hyve on suhteessa hyvään — hyveellinen on hyvä todellisuudessa, eikä ainoastaan toimi "oikean mielipiteen" mukaisesti, ja näin hyveellisen tulee tuntea muuttumaton hyvä itsessään. Valtiossa Platon esittää jaetun viivan, jatkumon tietämättömyydestä tietoon, jonka päässä on hyvä. Ainoastaan viivan päässä tunnetaan todellinen hyvä ja todellinen tieto sellaisenaan.

Politiikka

Sokrates uskoi, että "ideaalit kuuluvat maailmaan, jonka vain viisaat voivat ymmärtää", josta seuraa, että filosofit ovat ainoat ihmiset jotka ovat soveliaita hallitsemaan muita ihmisiä. Hän vastusti kaikkia hallitusmuotoja, jotka eivät olleet filosofien johtamia tasavaltoja, eikä Platonin kertoman mukaan peitellyt omaa näkemystään tietyistä hallitusmuodoista: hän vastusti demokratiaa, eikä Ateenassa käytössä ollut demokratia ollut poikkeus. Ateenan hallitusmuoto oli kaukana mistään, mitä Sokrates oli tarkoittanut. Sokrateen myöhemmissä elämänvaiheissa hallitusmuoto vaihtui vähän väliä vallankumousten ja vastavallankumousten vuoksi. Demokratia syrjäytettiin tyrannian tieltä muun muassa niin kutsuttujen kolmenkymmenen tyrannin aikana. Tyranneja johti Platonin sukulainen Kritias, joka oli sattunut olemaan jossain vaiheessa myös Sokrateen oppilas. Tyrannia hallitsi noin vuoden, mutta demokratian palattua Sokrates haluttiin vaientaa. Tämä mielipide on kuitenkin usein kiistetty, ja tässäkin asiassa Sokrateen todelliset näkemykset ovat olleet suuren kiistelyn aiheena. Ne, jotka katsovat, ettei Sokrates todellisuudessa uskonut ajatukseen filosofikuninkaista, pitävät vahvimpana argumenttinaan sitä, että Sokrates kieltäytyi toistuvasti astumasta politiikkaan tai osallistumasta hallintoon millään muotoa. Hän sanoi usein, ettei hän voi katsoa muiden asioiden perään tai kertoa muille, kuinka heidän tulisi elää, kun hän ei ymmärtänyt vielä itseäänkään. Filosofi on nimensä mukaisesti ainoastaan viisauden rakastaja, eikä välttämättä varsinaisesti viisas. Sen, että Sokrates hyväksyi kuolemantuomionsa, voidaan katsoa tukevan tätä seikkaa. Voidaan kuitenkin katsoa, että suuri osa demokratian vastaisista opetuksista on peräisin Platonilta, joka ei koskaan päässyt yli siitä vastenmielisyydestä, jota hän tunsi demokratiaa kohtaan sen jälkeen, mitä demokratia teki hänen opettajalleen. Joka tapauksessa on selvää, että Sokrates katsoi, että kolmenkymmenen tyrannin valta oli yhtä epämieluinen ja vastustettava kuin demokratiakin. Kun hänet kutsuttiin tyrannien eteen auttamaan erään toisen ateenalaisen pidättämisessä, Sokrates kieltäytyi ja vältti kuoleman ainoastaan hiuksenhienosti ennen kuin tyrannit lopulta syöstiin vallasta. Hänen toiminnastaan voidaan näin päätellä, että hän katsoi tyrannien vallan olevan vähemmän legitiimi kuin hänet kuolemaan tuominneen senaatin vallan.

Mystiikka

Platonin teoksia lukiessa vaikuttaa siltä, että Sokrates näyttää usein puhuvan asioiden mystisestä puolesta, kuten reinkarnaatiosta ja mysteeriuskonnoista. Tämä laitetaan kuitenkin useimmiten Platonin kuin Sokrateen nimiin. Ajatusta Sokrateen taipuvaisuudesta mystiikkaan ei voida kuitenkaan täysin hylätä, sillä tarkkoja eroja Sokrateen ja Platonin ajatteluiden välillä ei voida tietää. Toisaalta myös Ksenofonin teokset antavat tukea ajatukselle. Filosofisen polun kulminaatio, sellaisena kuin se kuvataan Platonin Pidoissa ja Valtiossa, on "Kauneuden meri", hyvän muodon näkeminen ja kokeminen mystisen ilmestyksen muodossa. Viisauden saavuttaminen on mahdollista ainoastaan tällä tavalla. Pidoissa Sokrates antaa kunnian filosofista polkua koskevasta puheestaan opettajalleen papitar Diotimalle, joka ei ollut edes varma siitä, olisiko Sokrates kykenevä saavuttamaan korkeimmat mysteerit. Menonissa Sokrates viittaa Eleusian mysteereihin ja sanoo Menonille, että tämä ymmärtäisi Sokrateen antamat vastaukset paremmin, jos voisi osallistua initiaatioriitteihin seuraavalla viikolla. Ehkä mielenkiintoisin mystiikkaan liittyvä seikka on Sokrateen riippuvuus omasta daimonistaan, äänestä, joka puhui hänelle aina silloin ja vain silloin, kun hän oli tekemäisillään virheen. Sokrateen mukaan juuri tämä daimon myös esti häntä osallistumasta politiikkaan. Faidroksessa kerrotaan, että Sokrates piti tätä eräänlaisena "jumalallisen hulluuden" muotona, mielisairautena, joka on lahja jumalilta ja joka antaa meille runouden, mystiikan, rakkauden ja jopa itsensä filosofian. Daimonin voidaan vaihtoehtoisesti ajatella olevan sama kuin intuitio. Kreikan kielen sana viittaa kuitenkin nimen omaan henkeen tai johonkin, jota nykyään kutsuttaisiin suojelusenkeliksi. Myös Sokrates vaikuttaa antaneen daimonilleen sellaisia ominaisuuksia kuin persoonallisuus ja ääni. Populaareimmissa teksteissä Sokrateen daimon käännetään usein suomen sanaksi 'omatunto'.

Metafysiikka, kosmologia ja luonnontieteet

Sokrates ei kiinnittänyt juurikaan huomiota metafysiikan tai luonnontieteen kysymyksiin, eikä esittänyt laajoja maailmanselitysteorioita. Hän oli kuitenkin kiinnostunut Jumalan olemassaolosta. Hänen näkemystään voidaan pitää ensimmäisenä teleologisena argumenttina Jumalan olemassaolon puolesta. Hänen mukaansa kaiken tarkoituksenmukaisen täytyy olla älyllisen olennon työtä. Kaikkien hänen jälkeensä esitettyjen teleologisten todistusten voidaan katsoa perustuvan tavalla tai toisella samaan ajatukseen. Sokrates oli vakuuttunut sielun kuolemattomuudesta.

Dialogit

teleologisena argumenttina Sokrates itse ei jättänyt jälkeensä kirjoituksia, joten hänen opetuksensa varsinainen sisältö on väittelyjen alainen. Sokrateen dialogit on sarja dialogeja, jotka on kirjoittanut Platon. Niissä dialogi käydään aina Sokrateen ja jonkun samaan aikaan eläneen henkilön välillä. Platonin esittämiä ajatuksia ei ole varsinaisesti pantu kenenkään henkilön suuhun, mutta ne tulevat esille sokraattisen metodin välityksellä, Sokrateen opastuksella. Sokrates kuitenkin hallitsi useimpia dialogeja, ja toi asiansa yleensä esille jollakin kolmesta tavasta: kyselemällä, argumentoimalla tai esittämällä myyttejä. Platonin filosofisessa järjestelmässä oppiminen on osa muistamisprosessia. Sielu, ennen ruumiillista lihaksitulemistaan, on ollut ideoiden maailmassa (tai taivaassa). Siellä se on nähnyt asiat täydellisinä, sellaisina kuin niiden tulisi olla, eli ideaaleina, eikä valjuina varjoina tai kopiona joita voidaan havaita maan päällä. Kysymysten avulla sielu saadaan muistamaan ideat puhtaimmassa muodossaan, synnyttäen näin viisautta. Suurimmassa osassa dialogeja Sokrates esitetään käyttämässä kehittämäänsä sokraattista metodia ainakin jossain määrin, mutta täydellisimmin se tapahtuu dialogissa Euthyfron. Tässä dialogissa Sokrates ja Euthyfron käyvät läpi useita kierroksia Sokrateen kysymyksen "mitä on hurskaus?" ympärillä. Kuva Sokrateen hahmosta on välittynyt jälkimaailmalle ennen kaikkea Platonin kirjoituksista, ja juuri nämä kirjoitukset ovat saaneet aikaan Sokrateen suuren jälkimaineen. Nykyään useimmat tutkijat ovat sitä mieltä, että vaikka Platonin antama kuva onkin osittain romantisoitu, se on kuitenkin myös luotettavin, sillä Platon kykeni selvästikin parhaiten seuraamaan Sokrateen ajatuksenjuoksua ja ymmärtämään tämän filosofiaa. Esimerkiksi Ksenofonilla ei ollut vastaavia taipumuksia filosofiaan.

Seuraajat ja vaikutus

teleologisena argumenttina.]] teleologisena argumenttina

Sokraatikot

Sokrateella oli lukuisia oppilaita, mutta hän ei itse perustanut mitään omaa koulukuntaa. Sen sijaan hänen oppilaidensa perustamista oppisuunnista kehittyivät myöhemmin lähes kaikki kreikkalaisen filosofian suurimmat koulukunnat. Sokrateen tunnetuimmat seuraajat olivat Platon, Ksenofon ja Antisthenes. Näiden lisäksi Sokrateen oppilaita ja muita sokraatikkoja olivat:
- Aiskhines
- Aristippos
- Faidon
- Eukleides
- Stilpon
- Kriton
- Simon
- Glaukon
- Simmias
- Kebes
- Menedemos Tärkeimmät sokraattisista koulukunnista olivat Antistheneen perustama kyyninen koulukunta, Aristippoksen perustama kyreneläinen koulukunta ja Eukleideen perustama megaralainen koulukunta. Tämän lisäksi Faidon perusti elisläisen koulukunnan, josta ei kuitenkaan ole säilynyt kovinkaan paljon tietoja. Sokraattiset koulukunnat jatkoivat Sokrateen aloittamaa hyveen etsintää, mutta päätyivät osittain hyvin erilaisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi kyynikoiden mielestä olemassaolon perimmäinen tarkoitus oli juuri hyve, ei nautinto — kyreneläisten mielestä taas nautinto oli kaikkein suurin hyvä ja nimenomaan ruumiillisessa muodossa. Sokraattiset koulukunnat olivatkin osittain toisilleen vihamielisiä. Samoin lähes kaikki myöhemmän antiikin ajan toisilleen vihamieliset koulukunnat, kuten stoalaiset ja epikurolaiset, katsoivat monesti olevansa Sokrateen ainoita oikeita seuraajia. Stoalaisuus kehittyi kyynisyyden pohjalle, ja kyreneläinen koulukunta puolestaan muodosti sillan Sokrateen ja epikurolaisuuden välille.

Vaikutus

Merkittävin Sokrateen seuraaja oli tunnetusti Platon, josta tuli opettajaansakin kuuluisampi filosofi. Hänen Akatemiaansa ei kuitenkaan lasketa varsinaiseksi sokraattiseksi kouluksi, vaikka Sokrates olikin Platonin ihailema ja tämän dialogien päähenkilö, ja vaikka platonilaisen filosofian perusteet tulevatkin Sokrateelta. Platonin kautta Sokrateen opetukset vaikuttivat myös Aristoteleeseen, joka itse syntyi vasta viisitoista vuotta Sokrateen kuoleman jälkeen. Platon ja Aristoteles perivät Sokrateelta muun muassa dialektisen lähestymistavan, sekä sofistiikan ja eristiikan vastustamisen. Aristoteles antoi Sokrateelle kunnian ennen kaikkea induktiivisten argumenttien ja yleisten määritelmien kehittämisestä, koska kummatkin ovat keskeisiä tieteellisiä lähtökohtia (Metafysiikka XIII.4). Aikojen kuluessa Sokrateesta on tullut yksi filosofian suurimmista ikoneista ja eräänlainen filosofin arkkityyppi. Sokrateen mieltäminen ihannefilosofiksi heijastuu myös tapaan käyttää häntä esimerkkihenkilönä filosofisissa argumenteissa. Tämä on peräisin Aristoteleeltä, joka tunnetusti käytti Sokratesta muun muassa logiikan havainnoillistamisessa, esimerkiksi tyyliin: "Väitteistä Sokrates sairastaa ja Sokrates ei sairasta hänen itsensä ollessa olemassa selvästi toinen on tosi tai epätosi, ja kun häntä ei ole samoin: sairastaminen on näet epätotta kun Sokratesta ei ole, ja se että hän ei sairasta on totta" (Kategoriat 10). Myöhemmin Sokrateen nimeä on käytetty lukemattomissa yhteyksissä Euroopan Unionin koulutusohjelmasta Leonard Bernsteinin kirjoittamaan serenaadiin. Hänen hahmonsa ja kohtalonsa on inspiroinut lukemattomia romaani- ja näytelmäkirjailijoita sekä taiteilijoita, esimerkkeinä Rafaelin Ateenan koulu ja Davidin Sokrateen kuolema. Sokrates inspiroi myös Yhdysvaltain perustajaisiä, kuten Thomas Jeffersonia ja Benjamin Franklinia. Franklin sanoi nöyryyden olevan Jeesuksen ja Sokrateen jäljittelyä. Englantilaiset romanttisen ajan runoilijat näkivät Sokrateen samalla tavalla moraalisen käyttäytymisen mallina ja korostivat vertailukohtia Jeesukseen. Percy Bysshe Shelley kutsui Sokratesta "Kreikan Jeesukseksi Kristukseksi" (Epipsykhidion). Varhaiskristillisinä aikoina Sokrateen hyveitä pidetiin kuitenkin samanlaisina "loistavina paheina" kuin muidenkin hänen aikalaistensa hyveitä, ja niinpä kristilliset apologistit kielsivät joidenkin esittämän näkemyksen, että Sokrates olisi ollut kristillisten pyhimysten veroinen.

Aiheesta muualla

Diogenes Laertios, Merkittävien filosofien elämät ja opit:
- [http://classicpersuasion.org/pw/diogenes/dlsocrates.htm Sokrateen elämäkerta (englanniksi)]
- [http://www.mikrosapoplous.gr/dl/dl02.html#sokratis Sokrateen elämäkerta (kreikaksi)] Ensyklopedia-artikkeleita:
- [http://www.newadvent.org/cathen/14119a.htm Catholic Encyclopedia: Socrates]
- [http://plato.stanford.edu/entries/socrates/ Stanford Encyclopedia of Philosophy: Socrates] Muuta:
- [http://www.valt.helsinki.fi/kfil/peda-fil/paperit/r1.htm Kaija Haataja, Jere Rytkönen: Sokraattinen metodi.]
- [http://www.netn.fi/297/netn_297_kuus.html Martti-Tapio Kuuskoski: Sokrateen viimeinen vitsi. Niin&näin — filosofinen aikakauslehti 2/1997.]

Lähteitä / Kirjallisuutta

- Aristoteles: Metafysiikka, I.6 ja XIII.4
- Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka, VI.13
- Cicero: Ad Atticum, XIV, 9, I.
- Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit. Kustannusosakeyhtiö Summa, Helsinki 2003.
- Ksenofon: Muistelmia ja Sokrateen puolustuspuhe. Teoksessa Sokrates. Helsinki, 1960.
- Giannantoni, G.: Socratis et Socraticorum Reliquiae. 4 vols, Elenchos 18, Napoli, 1983-1990.
- Henrikson, Alf: Antiikin tarinoita 1-2. WS Bookwell Oy, Juva 2004.
- Korkman, Petteri; Yrjönsuuri, Mikko: Filosofian historian kehityslinjoja. Gaudeamus, Tampere 1999.
- Platon: Apologia, Kriton ja Euthyfron. Teoksessa Teokset 1. Toinen painos. Helsinki: Otava, 1999.
- Platon: Faidon ja Theaitetos. Teoksessa Teokset 3. Toinen painos. Helsinki: Otava, 1999.
- Saarinen, Esa: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. WS Bookwell Oy, Juva 2005.

Katso myös

Luokka:Kreikkalaiset filosofit ms:Socrates ko:소크라테스 ja:ソクラテス

Filosofia

Filosofia ja tieteet

Filosofian jaottelua

Filosofian osa-alueet

Teoreettinen ja käytännöllinen filosofia

Yleisesti filosofiasta

Käsitteellinen ajattelu filosofiassa

Filosofian historiaa

Antiikin filosofia

Keskiajan filosofia

Uuden ajan filosofia

Nykyfilosofia

Itämainen filosofia

Katso myös

Sitaatteja

Linkkejä

Muinaiskreikka

Muinaiskreikka myöhempinä aikoina

Katso myös

Aiheesta muualla

Kreikan kieli

Nykykreikka

Katso myös

Linkkejä

Sanakirjoja nykykreikan ja muiden kielten välillä

Filosofi

Sitaatteja

Katso myös

Kirjallisuutta / Lähteitä

Fysiikka

Klassinen ja moderni fysiikka

Tutkimusalueita

Katso myös

Suomalaisia fysiikan linkkejä

Kirjallisuutta

Historia

Käsite muissa tieteissä

Katso myös

Kirjallisuutta suomeksi

Aiheesta muualla

Suomalaisia verkkojulkaisuja

Open Access-julkaisuja maailmalta

Historialinkkejä

Analyysi

Historia

Osajaot

Psykologia

Psykologian osa-alueita

Psykologian suuntauksia

Termejä

Psykologiaan liittyviä artikkeleja

Kuuluisia psykologeja

Aiheesta muualla

Positivismi

Positivismin käsityksiä tieteestä

Synteesi

Synteesi filosofiassa

Katso myös

Sokrates

Elämä

Sotilaana ja filosofina

Oikeudenkäynti

Kuolema

Sokrates Aristofaneen satiireissa

Muita näkemyksiä

Sokraattinen metodi

Filosofia

Tieto

Hyve

Politiikka

Mystiikka

Metafysiikka, kosmologia ja luonnontieteet

Dialogit

Seuraajat ja vaikutus

Sokraatikot

Vaikutus

Aiheesta muualla

Lähteitä / Kirjallisuutta

Katso myös

Aristoteles