:: wikimiki.org ::
| Frankit |
FrankitFrankit olivat germaaninen kansa, joka ilmestyi 200-luvulla Gallian koillisrajalle. Frankit jakautuivat kahteen pääryhmään: saalilaisiin frankkeihin Reinin alajuoksulla ja ripuaarisiin frankkeihin Reinin yläjuoksun alueella. Nimitys saalilainen tuli sanasta suola ja ripuaarinen sanasta virta, viitaten heimojen asuinsijoihin.
Saalilaiset frankit tunkeutuivat 300-luvulla nykyiseen Belgiaan ja 400-luvun alussa nykyiseen Ranskaan. Saalilaiset frankit myös antoivat Ranskalle (France) nimen. Roomalainen sotapäällikkö Aetius pakotti heidät Rooman vallan alaisiksi 432. Frankit olivat Aetiuksen liittolaisina Katalaunisten kenttäin taistelussa vuonna 451.
Frankkien yhdistäjä oli Klodvig, jonka sekä saalilaiset että ripuaariset frankit tunnustivat kuninkaakseen. Klodvig hyökkäsi 507 visigoottien valtakuntaan ja löi heidät. Visigoottien oli tappionsa myötä luovuttava gallialaisista alueistaaan. Klodvig loi perustan frankkien valtakunnalle, joka merovingien ja karolingien aikana käsitti suurimman osan Eurooppaa.
Luokka:Muinaiset kansat
Luokka:Rooman viholliset ja liittolaiset
als:Franken (Volk)
ja:フランク人
GermaanitGermaanit ovat indoeurooppalaiseen kielikuntaan lukeutuvien germaanisten kielten puhujia. Nimitystä käytetään lähinnä rautakaudella ja antiikin ajoilla eläneistä ihmisistä. Toisinaan myös nykyisin eläviä, germaanisia kieliä äidinkielenään puhuvia ihmisiä nimitetään germaaneiksi. Tällaisella kielenkäytöllä on kuitenkin ikävä kaiku, koska 1800- ja 1900-luvuilla germaanikäsite yhdistyi saksalaiseen kansalliskiihkoon ja natsien rotuoppeihin.
Antiikin germaanit
Käsite "germaani" (latinaksi Germani) on peräisin roomalaisilta, jotka Julius Caesarin ajoista lähtien kutsuivat tällä nimellä Rein-joen takana asuvia barbaareja. Monet näistä Keski-Euroopan ja Itämeren piirin asukkaista puhuivat kieltä, jonka nykyinen kielitiede määrittelisi germaaniseksi. Germaanisen kielen uskotaan syntyneen Etelä-Skandinavian ja Pohjois-Saksan alueella pronssikauden tai varhaisen rautakauden kuluessa.
On kuitenkin mahdollista, että roomalaiset nimittivät germaaneiksi myös ei-germaanisia heimoja tai vastaavasti luokittelivat germaanista kieltä puhuneen heimon jonkin toisen "barbaarikansan" osaksi. Esimerkiksi gootit, joiden kieli oli germaaninen, luokiteltiin roomalaisissa teksteissä usein skyyteiksi, koska he asuivat Mustanmeren pohjoispuolella.
Germaanit jakautuivat moniin eri heimoihin, joiden rajat olivat epämääräiset ja jotka muuttuivat poliittisten, yhteiskunnallisten ja taloudellisten muutosten myötä. On hyvin kyseenalaista, kutsuivatko germaanit itse itseään germaaneiksi tai oliko heillä mitään yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Sikäli muinaisten germaanien luonnehtiminen kansaksi on harhaanjohtavaa. Koko germaanikäsitettä onkin syytä pitää lähinnä roomalaisena stereotypiana pohjoisen barbaareista, jotka todellisuudessa lienevät olleet heterogeenisempää joukkoa kuin mitä roomalaisten kaavamaisista kuvauksista käy ilmi. Arkeologisesti voidaankin osoittaa germaanien alueen jakautuneen useisiin eri kulttuuripiireihin. Aikaisemmin arkeologit samaistivat mielellään kulttuurialueita kirjallisissa lähteissä mainittuihin germaaniheimoihin, kuten gootteihin ja vandaaleihin. Nykytutkimus suhtatuu tähän skeptisemmin.
Germaanien ja roomalaisten sotia
Noin vuonna 100 eaa mm. teutonit ja kimbrit yhdistyivät Roomaa vastaan. Usein on otaksuttu, että nämä kaksi kansaa, heimoa tai vaeltavaa armeijaa olivat germaanisia. Asiasta ei kuitenkaan ole varmuutta: kyseiset ryhmät saattoivat olla myös kelttiläisiä, tai ehkä todennäköisimmin sekoitus kelttiläisiä, germaanisia ja ehkä muitakin väestöaineksia. Teutonien vaellus oli lähtenyt liikkeelle noin 180 eaa, jolloin Makedonian kuningas oli pyytänyt heiltä apua kelttejä vastaan. Alkuperäinen määränpää jäi saavuttamatta ja teutonien vaellus kääntyi Roomaa vastaan. Mukaan liittyivät kimbrit. Roomalaiset voitettiin Alppien seutuvilla muutaman kerran, mutta voittonsa jälkeen heimot hajaantuivat ryöstelemään Galliaa ja Espanjaa. Vasta jonkin ajan kuluttua kimbrit ja teutonit palasivat, mutta roomalaiset voittivat heidät 113 Pohjois-Italiassa surmaten lähes kaikki taisteluun osallistuneet kimbrit.
57 eaa germaanit (sveebit) löivät kelttiheimon ja ottivat heidän maansa. Julius Caesar voitti Galliaan tunkeutuvat germaanit. Germaaneja palveli myöhemmin Rooman armeijassa. Gallian valloituksen noin 58-52 eaa jälkeen roomalaiset aikoivat valloittaa Germanian, joka ulottui Reiniltä Veikselille ja Tonavalle. Siellä oli alituisesti keskenään taistelevia germaaniheimoja.
12 eaa Rooman sotapäällikkö Drusus voitti germaaniheimot ja työnsi Rooman rajan Elbelle asti. Germaaneja joko ajettiin itään tai he joutuivat Rooman vallan alle. Vuonna 9 germaanit voittivat roomalaiset Teutoburgin metsässä, pysäyttäen Rooman laajenemisen germaanialueilla. Germaanien johtaja oli keruski Arminius, roomalaistunut germaaniylimys. Sota Germaniasta jatkui vielä 8 vuotta, mutta lopulta raja vedettiin Reinille. Germania palautui tilaan, jossa heimot taistelivat keskenään maa-alasta.
Tämän jälkeen germaanit olivat alituinen uhka Roomalle. Reinille rakennettiin heitä vastaan limes, rajalinja. Näillä tienoin kulkee vieläkin germaanisen ja romaanisen kielialueen raja.
Kansainvaellukset joissa germaanitkin olivat mukana alkoivat noin 400 pilkkoen Rooman valtakuntaa. Germaanitkin olivat mukana hävittämässä Länsi-Roomaa kansainvaellusajalla.
Germaaniheimoja
- Alemannit
- Anglit
- Burgundit
- Frankit
- Friisit
- Juutit
- Keruskit
- Kvadit
- Langobardit
- Markomannit
- Saksit
- Sveebit
- Vandaalit
Luokka:Kansat
Luokka:Rooman viholliset ja liittolaiset
ja:ゲルマン民族
Gallia
Gallia oli gallialaisten, kelttien vanhanajan pääheimon, kotimaa. Gallia vastasi nykyistä Ranskaa, Belgiaa, osia Alankomaista ja Reinin länsipuolista Saksaa, suurta osaa Sveitsiä ja Pohjois-Italiaa Adigeen asti.
Roomalaiset jakoivat Gallian kahteen osaan: Gallia cisalpina (Alppien tämänpuoleinen Gallia) ja Gallia transalpina (Alppien tuonpuoleinen Gallia). Roomalaiset valloittivat Gallia cisalpinan noin 222 eaa. ja Gallia transalpinan lopullisesti Caesarin toimesta n. 50 eaa.
300- ja 400-luvuilla useat germaaniset kansat tunkeutuivat Galliaan, joka sittemmin kokonaisuudessaan tuli kuulumaan frankkien valtakuntaan.
Luokka:Ranska
Luokka:Rooman provinssit
ko:갈리아
ja:ガリア
Belgia
Belgia on länsieurooppalainen kuningaskunta Ranskan ja Saksan välissä. Muut naapurimaat ovat Alankomaat ja Luxemburg. Pääkaupunki on Bryssel, jossa sijaitsee myös huomattava osa Euroopan unionin keskushallinnosta.
Historia
Belgian alueen asukkaat mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 56 eea Julius Caesarin kirjassa Gallian sodasta, jossa belgae-heimot mainitaan rohkeimmiksi kaikista galleista. Rooman valtakunnan romahduksen jälkeen germaaniset heimot valtasivat Gallian 500-luvulla. Frankit perustivat lopulta merovingien valtakunnan joka hallitsi 500-luvulta 800-luvulle asti. Dynastian ensimmäinen kuningas Klodvig (481–511) kääntyi 496 kristinuskoon. Merovingien dynastian jälkeen valtaan nousivat karolingit, kuninkaanaan Pipin Pieni. Kaarle Martelin (676–741) jälkeen frankkien kuninkaaksi nousi Kaarle Suuri (742–814).
Kaarle Suuren valtakunnan hajottua Burgundin valtakunta yhdisti nykyinen Luxemburgin, Alankomaiden ja Belgian alueen.
1400-luvun lopussa alue päätyi perimysten kautta Habsburgien Espanjan Kaarle V:lle. Kaarlen perillinen Filip II päätti kukistaa alankomaiden protestantit, mikä johti itsenäisyyssotaan. Utrechtin liitossa muodostettu Seitsemän yhdistyneen alankomaan tasavalta kapinoi Espanjan valtaa vastaan.
Flanderin ja Brabantin maakunnat jäivät Espanjan joukkojen valloittamiksi ja jäivät pois Alankomaiden itsenäistyttyä kahdeksankymmenvuotisen sodan päätteeksi 1648. Belgia jäi Espanjan hallintaan vuosiksi (1519–1713) ja joutui Itävallalle (1713–1794).
Ranskan vallankumouksen jälkeen Napoleon valloitti Alankomaat ja liitti sen Ranskaan 1795. Napoleonin häviön jälkeen 1815 Alankomaista, Belgiasta ja Luxemburgista muodostettiin yhtenäinen kuningaskunta.
Elokuussa 1830 belgialaiset kapinoivat Ranskan sotajoukkojen avustuksella. Kapinassa katolilaiset ja liberaalit vastustivat autoritaarista protestanttia kuningasta. Aluksi Belgian oli tarkoitus liittyä Ranskaan, mutta Britannian painostuksesta maahan kutsuttiin kuningas saksalaisesta Sachsen-Coburg-Gothan suvusta. Kuningas Leopold I astui valtaistuimelle 21. heinäkuuta 1831. Sota Alankomaita vastaan jatkui vielä vuoteen 1839, jolloin maiden välille solmittiin rauhansopimus.
Uudella monarkialla oli moderni, liberaali perustuslaki, vaikkakin äänioikeus oli rajattu noin 1%:lle väestöstä ja ranska oli ainoa virallinen kieli, vähemmistöasemastaan huolimatta.
Kongo tunnustettiin kuningas Leopold II:n henkilökohtaiseksi omaisuudeksi vuonna 1885 Berliinin kongressissa, ja hän joutui lahjoittamaan sen Belgialle siirtomaaksi vuonna 1908. Tätä ennen oli brittiläisessä lehdistössä paljastettu Kongon raakuudet, joissa 20% väestöstä eli 10 miljoonaa kongolaista oli kuollut.
Belgian paikka Ranskan ja Saksan välissä on historian saatossa osoittautunut vaaralliseksi. Sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa Saksa hyökkäsi maan läpi Ranskaan. Lisäksi Belgiasta on hyvin lyhyt matka Iso-Britannian rannikolle. Tämän johdosta Iso-Britannia on aina pyrkinyt varmistamaan, etteivät manner-Euroopan suurvallat saa Belgiaa haltuunsa.
Belgia oli mukana perustamassa EU:ta ja NATOa.
Belgian aluejako
Belgia on jaettu kolmeen alueeseen: Brysseliin, Flanderiin ja Valloniaan. Flanderi ja Vallonia jaetaan vielä kumpikin viiteen maakuntaan.
- Flanderi (enimmäkseen hollanninkielinen Vlaanderen). 6 miljoonaa asukasta.
- Antwerpen
- Limburg
- Itä-Flanderi (Oost-Vlaanderen)
- Länsi-Flanderi (West-Vlaanderen)
- Flaamien Brabant (Vlaams-Brabant)
- Vallonia (ranskankielinen; Wallonie ranskaksi, Wallonië hollanniksi). 3,3, miljoonaa asukasta
- Vallonian Brabant (Brabant Wallon)
- Namur
- Liège
- Hainaut
- Luxembourg
- Brysselin pääkaupunkialue (Région de Bruxelles-Capitale, Brussels Hoofdstedelijk Gewest tai Die Region Brüssel-Hauptstadt). 960 000 asukasta
Maakunnat ja Bryssel jaetaan edelleen kuntiin.
Maantiede
Belgiassa on kolme selkeästi erillistä aluetta: Rannikon tasanko koostuu hiekkadyyneistä ja mereltä vallatuista alueista. Keskustasanko on tasaista, hedelmällistä maata, jota halkovat monet kastelukanavat. Ardennien vuoristo maan kaakkoisosassa on metsäistä ja vuoristoista seutua.
Väestöjakauma
Valtauskonto on katolinen kristinusko jonka seuraajia arvoidaan olevan 75–80% väestöstä.
Kielet
Belgiassa on kolme virallista kieltä, hollanti, ranska ja saksa. Näistä hollanti ja ranska ovat selvästi tärkeimmät.
Kielijakaumaa ei ole virallisesti laskettu vuoden 1960 jälkeen, mutta hollannin- eli flaaminkielisiä on n. 55–60%, ranskankielisiä 40–44% ja saksankielisiä n. 1% asukkaista.
Osa hollanninkielisistä belgialaisista puhuu flaamin murretta. Belgiassa puhuttu ranska poikkeaa vain hieman Ranskassa puhutusta ranskasta lähinnä muutamien paikallisten sanojen ja sanontojen osalta sekä puhujasta riippuen myös ääntämykseltään. Vallonian alueella ranskan kieli on 1900-luvun aikana syrjäyttänyt vallonin kielen, jota joskus pidetään myös ranskan murteena. Saksan kieli on käytössä ainoastaan Vallonian itäosassa, jossa asukkaita on hieman yli 70 000.
Merkittävimmät luonnonvarat
- puutavara
- kala
- silli
- kampela
Merkittävimmät vientituotteet
- kemikaalit
- autot
- elintarvikkeet
- rauta
- teräs
Aiheesta muualla
- [http://maps.google.com/maps?ll=50.625073,4.680176&spn=3.094245,8.107910&z=10&t=h&hl=en Belgia Google Mapsissa]
Luokka:Belgia
als:Belgien
ms:Belgium
zh-min-nan:Belgien
ko:벨기에
ja:ベルギー
simple:Belgium
th:ประเทศเบลเยียม
fiu-vro:Belgiä
Ranska
Ranska on länsieurooppalainen valtio. Euroopan mittakaavassa Ranska on suuri valtio – sen pinta-ala on yli puoli miljoonaa neliökilometriä ja väkiluku yli 60 miljoonaa. Ranskan naapurimaita ovat Belgia, Luxemburg, Saksa, Sveitsi, Italia, Monaco, Espanja ja Andorra.
Ranskan pääkaupunki on Pariisi. Ranska on tasavalta, jossa presidentillä on melko paljon valtaa suhteessa pääministeriin. 17. toukokuuta 1995 lähtien presidenttinä on ollut Jacques Chirac.
Historia
:Pääartikkeli: Ranskan historia
Nykyinen Ranska kattaa suurimman osan muinaisesta Galliasta, joka oli Rooman valtakunnan provinssi.
Keskiajalla Ranskan paikalla oli mahtava Kaarle Suuren valtakunta, jonka hajottua alueella oli monia pieniä ruhtinaskuntia, joista tärkeimpiä olivat Ranska, Burgundi, Provence ja Savoiji.
Ranskan vallankumoukseen 1789 saakka maa oli kuningaskunta, tosin se oli sitä vallankumouksenkin jälkeen vuodesta 1814–1848. Kuuluisin Ranskan kuningas lienee aurinkokuningas Ludvig XIV (1638–1715).
1700-luvun ja 1800-luvun vaihteessa Ranskaa hallitsi keisari Napoléon Bonaparte, joka sai haltuunsa suuren osan Eurooppaa, mutta karkotettiin sittemmin Atlantin valtameressä sijaitsevalle St. Helenan saarelle. Napoleonin jälkeen monarkia palautettiin, mutta Euroopan "hulluna vuotena" 1848 kuningas Ludvig Filip syrjäytettiin ja maasta tuli tasavalta, jonka presidentiksi valittiin Napoleonin veljenpoika Ludvig Napoleon. Hän tosin muutaman vuoden päästä julistautui keisariksi nimellä Napoleon III. Keisarikunta kaatui myöhemmin, ja Ranska julistettiin taas tasavallaksi.
Ensimmäisessä maailmansodassa Ranska taisteli ympärysvaltain puolella. Toisessa maailmansodassa maa joutui Saksan miehittämäksi. Ranskaa hallitsi marsalkka Philippe Pétainin niin sanottu Vichyn hallitus.
Nykyinen Ranskan valtio on nk. viides tasavalta, joka syntyi kansanäänestyksellä 1958.
Politiikka
Ranskan viidennen tasavallan perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksellä syyskuun 28. päivänä 1958. Perustuslaki vahvisti presidentin ja ministereiden valta-asemaa suhteessa parlamenttiin. Peruslain mukaan, presidentti valitaan suoralla vaalilla viisivuotiskaudeksi (ennen uudistusta virkakauden pituus oli 7 vuotta). Presidentti vahvistaa lait, nimittää pääministerin, johtaa hallitusta ja asevoimia sekä allekirjoittaa kansainväliset sopimukset.
Ranskan parlamentissa on kaksi kamaria: kansalliskokous ja senaatti. Ranskan kansalliskokous (Assemblée Nationale) on ylin lainsäädäntöelin. Kansalliskokouksen 577 edustajaa valitaan suoralla vaalilla viisivuotiskaudeksi. Kansalliskokouksella on veto-oikeus hallituksen päätöksiin, mistä johtuen vaaleissa enemmistön edustajanpaikoista saaneella puolueella on yleensä myös enemmistö paikoista hallituksessa. Senaattorit (yhteensä 331) valitaan epäsuoralla vaalilla kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Kuitenkin puolesta senaatin paikoista on äänestettävä uudelleen joka kolmas vuosi (alkaen 2007). Senaatilla on rajattu lainsäädäntövalta ja kansalliskokouksella on mahdollisuus kumota senaatin säätämiä lakeja, lukuun ottamatta perustuslakiin tehtäviä lisäyksiä ja ns. elollisia lakeja (lois organiques). Hallituksella on huomattava vaikutusvalta parlamentin käsittelyyn tuleviin lakeihin.
Viimeisten vuosikymmenten ajan, ranskalainen politiikka on ollut valtataistelua kahden puolueen välillä: vasemmistolaisen Parti Socialiste'n (lyhenne PS) ja oikeistolaisen Union pour un Mouvement Populaire'n (lyhenne UMP).
Ranska on maailmanpolitiikassa merkittävä valtio. Se on YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen, ja maalla on oma ydinase.
- Lista Ranskan presidenteistä
Maantiede
Ranskan presidenteistä
Manner-Ranska on jaettu 22 alueeseen (ranskaksi région, mukaan lukien Korsika, vaikkakaan se ei tarkkaan ottaen ole Manner-Ranskaa), jotka on edelleen jaettu 96 numeroituun departementtiin (département). Departementtien numeroita käytetään postinumeroissa sekä autojen rekisterikilvissä. Departementit on jaettu 329 arrondissementiin (arrondissement), jotka on jaettu edelleen 3 879 kantoniin (cantones) ja kantonit 36 568 kuntaan (communes) (tilanne 1. tammikuussa 2004).
Ranskan eurooppalaiset alueet
rekisterikilvissä
Ranskan merentakaiset osat
Ranskan mertentakaiset departementit kuuluvat Euroopan unioniiin ja ne käyttävät euroa valuuttanaan, mutta muut alueet eivät. Ranskan Tyynenmeren territorioiden valuuttana on Ranskan Tyynenmeren frangi (CFP).
- Départements d'outre-mer, DOM (Merentakaiset departementit)
- Guadeloupe
- Martinique
- Ranskan Guayana
- Réunion
- Collectivités territoriales, COM (Alueelliset yhteisöt)
- Mayotte
- Saint-Pierre ja Miquelon
- Wallis ja Futuna
- Pays d'outre-mer, POM (Merentakaiset maat)
- Ranskan Polynesia
- Collectivité sui generis
- Uusi-Kaledonia
- Territoire d'outre-mer, TOM (Merentakainen territorio)
- Ranskan eteläiset alueet
- Ranskan vaatimus Antarktiksella
- Îles Éparses de l'Océan Indien (Intian valtameren erillissaaret)
- Viisi saarta Intian valtameressä, joissa ei ole pysyvää asutusta ja joita hallinoidaan Réunionilta:
- Bassas da India
- Europa
- Juan de Nova
- Gloriososaaret
- Tromelin
Väestö
Ranskassa puhutaan pääasiassa ranskaa. Perinteisiä vähemmistökieliä ovat Bretagnen kelttiläinen bretoni, Dunkerquen suunnalla puhutut flaamilaismurteet, itärajan maakuntien saksa, Perpignanin seudun katalaani sekä Biarritzin ympäristössä jonkin verran puhuttu baski. Myös Korsikalla puhutaan omaa korsikan kieltä, joka on muistuttaa enemmän italian kieltä kuin ranskaa. Perinteisiin kielivähemmistöihin on kuitenkin vallankumouksen jälkeisinä vuosisatoina suhtauduttu hyvin kielteisesti, ja ne ovat pääsääntöisesti häviämässä. Tärkein uskonto on katolilaisuus. Ranskassa on kuitenkin melko suuri muslimivähemmistö, sillä suuri osa Pohjois-Afrikasta oli Ranskan siirtomaita 1950-luvulle asti. Siirtomaamenneisyyden muistona Ranskalla on edelleen jonkin verran omistuksia Euroopan ulkopuolelta.
Kulttuuri
- Ranskan akatemia
- Ranskan kirjallisuus
Merkittävimmät luonnonvarat
- kivihiili
- rautamalmi
- bauksiitti
- potaska
- puu
- kala
Merkittävimmät vientituotteet
- koneet
- kemikaalit
- viini
Katso myös
- Luettelo ranskalaisista
- Luettelo Ranskan kuninkaista
- Ranskan ympäriajo
Aiheesta muualla
- [http://maps.google.com/maps?ll=46.619261,2.307129&spn=6.701194,16.215820&z=11&t=h&hl=en Ranska Google Mapsissa]
- [http://www.france.fi/ Ranskan Suomen suurlähetystö]
Luokka:Ranska
als:Frankreich
ms:Perancis
zh-min-nan:Hoat-kok
ko:프랑스
ja:フランス
simple:France
th:ประเทศฝรั่งเศส
fiu-vro:Prantsusmaa
Rooman valtakunta
Rooman valtakunta (usein antiikin Rooma) oli antiikin aikainen imperiumi. Varhaisimmat merkit asutuksesta Rooman kaupungin alueella ovat noin 1300-luvulta eaa. Kaupungistuminen lienee alkanut 700-luvulla eaa. Rooma kehittyi vuosisatojen aikana Välimeren ympäröiväksi maailmanvallaksi. Rooman valtakunnan länsiosa kukistui vuonna 476, jolloin Länsi-Rooman viimeinen keisari syrjäytettiin. Rooman valtakunnan yhdistämisyritykset Itä-Rooman johdolla päättyivät islamin yllättävään nousuun 600-luvulla. Itä-Rooma eli Bysantti pysyi kuitenkin koossa turkkilaisvaltaukseen saakka 1453.
Historia
Rooman alkuvaiheet
Tieto Rooman kaupungin alkuajoista on suurelta osin peittynyt myyttien ja legendojen alle. Rooman perustivat tarun mukaan veljekset Romulus ja Remus 21. huhtikuuta 753 eaa. 700–650 eaa. Rooman kukkulat yhdistyivät, tästä kertoo esimerkiksi tarina sabiinitarten ryöstöstä. 600-luvulla Rooma levittäytyi Latiumiin, ja tuhosi emäkaupunkinsa Alba Longan. Tradition mukaan Roomaa hallitsivat tällöin kuninkaat.
Todellisuudessa Rooma sai alkunsa pronssikautisena kyläyhteisönä ehkä noin vuoden 1000 eaa. tienoilla, ehkä jonkin verran aiemmin. Alueella on ilmeisesti ollut jo tätä ennen metsästyksestä ja kalastuksesta elänyttä ihmisasutusta. Vähitellen arkeologiseen todistusaineistoon ilmestyy jälkiä paimentolaisuudesta, maanviljelyksestä ja hautausrituaaleista, sitten kaupasta, sosiaalisesta hierarkiasta, sodankäynnistä ja kylämäisesta asutuksesta.
800-luvulta eaa. on merkkejä kreikkalaisvaikutteista, ehkä Etelä-Italian kreikkalaissiirtokunnista. 700-luvulta on löytynyt merkkejä paalutuksista, jotka kertovat jonkinlaisesta linnoittautumisesta. Rooma alkoi etruskikulttuurin vaikutuksesta muodostua kaupunkimaiseksi yhteisöksi 600-luvun eaa. kuluessa. Kukkuloiden välinen suo kuivatettiin. Tässä vaiheessa Rooma ei juuri eroa muusta Latiumista. Eriytymistä ilmenee 500-luvulla. Tältä ajalta löytyy muureja, hallintorakennuksia ja uskonnollisia rakennuksia. Lisäksi on löydetty kreikkalaisin kirjaimin kirjoitettuja piirtokirjoituksia.
:Katso myös: Rooman kuningas ja Roomalainen mytologia
Tasavalta
Tradition mukaan Rooman viimeinen kuningas Tarquinius Superbus syrjäytettiin vuonna 509 eaa. Tarinat kertovat pienen joukon vallankumouksesta. Kyseessä saattoi olla myös roomalaisten ja etruskien välinen yhteenotto, tai kuninkaan ja ylimysten välinen konflikti. Siirtymä saattoi olla myös vähittäinen. Toisaalta tasavaltaan saatettiin siirtyä vasta 400-luvulla eaa. plebeijien ja patriisien konfliktissa.
Roomasta tuli tasavalta, jota johtivat kaksi konsulia, jotka kansalaiset valitsivat senaatin jäsenistä vuoden mittaisiksi virkakausiksi. Rooman kansalaiset jaettiin perinnöllisesti etuoikeutettuihin patriiseihin ja alempiarvoisiin plebeijeihin. Senaatissa olivat edustettuna vaikutusvaltaiset patriisisuvut, joten valtion johto oli käytännössä kapean kansanosan käsissä. Konsulit ottivat aluksi kuninkaan roolin lukuun ottamatta Juppiterin ylipapin asemaa. Tämän tehtävään valittiin rex sacrorum eli pyhien asioiden kuningas.
Avioliittoja luokkien välillä ei sallittu ennen vuotta 445 eaa. Plebeijeitä varten perustettiin 494 eaa. kansantribuunin virka, johon ei voitu valita patriisia. Tämä oli ainut alemmalle luokalle avoin virka, mutta sillä oli suuret oikeudet. Uskonnolliset asemat oli myöhemminkin rajattu vain patriiseille. Yhteiskuntaluokkien välille tuli joskus niin suuria erimielisyyksiä, että plebeijit ottivat perheensä ja tavaransa ja lähtivät kaupungista leiriytyen sen ulkopuolelle kunnes heidän vaatimuksiinsa suostuttiin. Näin kävi 494, 450 ja 287 eaa. Tavallisin riidanaihe oli maanjako. Vähitellen patriisien etuoikeudet purettiin ja virat avattiin plebeijeille. Vanhat patriisisuvut ja menestyneet plebeijisuvut sulautuivat yhteen uudeksi yläluokaksi.
Nousu maailmanvallaksi
Rooma laajensi hallitsemaansa aluetta vähitellen. 400- ja 300-luvuilla käytiin monia sotia Italian muita valtioita ja heimoja vastaan. Aluksi Rooma oli vain yksi Italian monista kaupunkivaltioista. Voitokkaat sodat ja taitava diplomatia saattoivat kuitenkin vähitellen etruskilaiset, kreikkalaiset, latinalaiset, samnilaiset, kelttiläiset jne. yhteisöt Rooman valtaan. Niiden asukkaat eivät yleensä saaneet Rooman kansalaisoikeuksia.
Koko Apenniinien niemimaa oli kokonaan Rooman hallussa 270 eaa. Seuraavaksi laajeneminen jatkui läntisen Välimeren rannikoille, jolloin käytiin puunilaissodat Karthagoa vastaan. Puunilaissotien tuloksena Rooma sai haltuunsa Sisilian, Hispanian ja Pohjois-Afrikan. Sitten vuorossa oli Makedonia, jota vastaan roomalaiset kävivät ns. makedonialaissodat. Makedonia voitettiin 197 eaa. Seleukidit lyötiin nykyisessä Syyriassa 189 eaa. Rooman sanottiin puolessa vuosisadassa levittäneen herruutensa Italiasta koko antiikin tuntemaan maailmaan.
Sisällissotien kausi
Rooma ajautui kriisiin vuodesta 133 eaa. alkaen. Tämä johti sarjaan sisällissotia ja diktatuureja. Yksi osa ongelmaa oli sosiaalisen rakenteen muutos. Roomalaisen yhteiskunnan selkärankana pidetty vapaiden talonpoikien luokka supistui orjatyövoimalla viljeltyjen suurtilojen kasvaessa. Ihmisiä hakeutui kaupunkeihin, joihin muodostui levoton ja köyhä väestöaines. Gracchuksen veljekset yrittivät toteuttaa talonpoikaiston elvyttämiseen tähtäävän maareformin, mutta suurmaanomistajia edustava senaatti järjesti heidät hengiltä.
Senaatin johtama armeija kärsi tappioita Numidian kuningasta Jugurthaa vastaan 122–105 eaa., Sisilian orjakapinassa ja kimbrejä vastaan 105 eaa. Kimbrien voittaja Marius korvasi asevelvollisista talonpojista koostuvan armeijan ammattisotilailla, jotka värvättiin köyhän väestön keskuudesta. Seuraavien vuosikymmenten kuluessa sotapäälliköt, jotka tavoittelivat valtaa itselleen uskollisten legioonien avulla, muodostuivat toistuvaksi ilmiöksi Rooman politiikassa. Kaupunkivaltion tasavaltainen hallintomuoto ei enää toiminut kitkatta imperiumissa.
Orjat nousivat jälleen kapinaan 73 eaa. Spartacuksen johdolla kolmannessa orjakapinassa. Spartacuksen joukot löivät monta legioonaa ennen joutumistaan viimein Pompeiuksen voittamiksi. 6000 orjaa ristiinnaulittiin Via Appian varrelle. Vuonna 91 eaa. lähes koko Italia kapinoi ja se rauhoitettiin vain antamalla kaikille Pojoen eteläpuolisille asukkaille kansalaisuus. Samaan aikaan Pontoksen kuningas Mithridates VI valtasi Bithynian ja häntä kukistamaan lähetetty sotapäällikkö Sulla marssikin Roomaan legioonien kanssa julistaen itsensä diktaattoriksi. Sullan jäätyä eläkkeelle 79 eaa. tasavalta palautettiin.
Sotapäälliköt Gnaeus Pompeius Magnus ja Julius Caesar valloittivat Syyrian ja Gallian Reiniltä Atlantille asti. Vuonna 49 eaa. Caesar palasi Roomaan armeijansa kanssa aloittaen sisällissodan jonka päätytyä Caesar kaappasi vallan nousten diktaattoriksi.
Keisariajan alku
diktaattori]
Caesarin sisarentyttären pojasta, Octavianuksesta, tuli Rooman ensimmäinen keisari nimellä Augustus. Augustusta seurasivat Juliusten-Claudiusten suvun keisarit (mm. Tiberius ja Nero) ja näitä Flaviukset (mm. Vespasianus). Vuosia 96—180 pidetään keisarikunnan suurimman kukoistuksen kautena. Tällöin hallitsivat Nerva, Trajanus, Hadrianus, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius. Marcus Aurelius joutui taistelemaan Tonavan rajalla germaaneja vastaan. Tämä markomannisota antoi esimakua tulevien vuosisatojen ongelmista. Vuonna 193 valtaan nousi voimakas Septimus Severus, jota seurasi vuoteen 235 saakka hallinnut Severusten dynastia.
Egypti liitettiin Rooman valtaan 31 eaa., Augustus antoi keisarikunnan rajojen pysyä luonnonesteiden muodostamilla rajoilla, mutta Claudius valloitti Britannian. Trajanuksen aikana (vuonna 106) valloitettiin Daakia (likimain nykyinen Romania), mutta se hylättiin 270. Samoin Mesopotamian valloitus jäi lyhytaikaiseksi (114—117).
Katso myös: Rooman keisari
200-luvun kriisi
200-luvun kriisi on nimitys, jota yleisesti käytetään Rooman valtakunnan hajoamiskaudesta, joka vallitsi noin vuosina 235—275. Valtakunta kävi tällöin tuhon partaalla. Samaan aikaan sijoittuu myös niin kutsuttu sotilasanarkian aika 235—284.
Roomassa oli kriisikaudella yli 35 eri hallitsijaa. Useimmat näistä olivat sotapäälliköitä, jotka omaksuivat keisarin vallan joko koko valtakunnassa tai jossakin sen osassa menettäen sen myöhemmin tappion, murhan tai luonnollisen kuoleman jälkeen. Keisarit viettivät yhä vähemmän aikaa Roomassa. Poliitiikan lisäksi kriisiytyi myös talous (katso alla). Toisaalta ilmeni myös monia muita ongelmia kuten levottomuuksia, tauteja ja sisällissotia. Sisäiset levottomuudet ilmenivät esimerkiksi separatistisina pyrkimyksinä. Lännessä niin sanotun Gallian keisarikunnan perustanut Postumus ja idässä kuningatar Zenobia pyrkivät kummatkin saavuttamaan itsenäisyyttä keskushallinnosta.
Aiemmassa vaiheessa armeija oli pyritty siirtämään kauemmas valtakeskuksista, mikä vakautti valtiota. Nyt armeija palasi vallan keskiöön ja dominoi koko yhteiskuntaa. Se myös kasvoi merkittävästi. Armeija alkoi värvätä ulkopuolisia, etenkin germaaneja. Raja-alueiden siirtokunnat autioituivat monin paikoin.
200-luvulla imperiumi koki myös ensimmäiset vakavat sotilaalliset tappionsa vuosisatoihin. Germaanit ryöstelivät monin paikoin, gootit voittivat Deciuksen ja Persia nousi Rooman kilpailijaksi. Keisari Valerianus joutui Persian kuninkaan Sapor I:n vangiksi. Hänet nyljettiin.
Kun tällaista menoa oli kestänyt 35 vuotta, valtakunta oli kuoleman kielissä. Rooman lahjakkaimpien keisareiden joukkoon luettu Aurelianus kuitenkin onnistui turvaamaan valtakunnan rajat. Diocletianus vakiinnutti oloja edelleen. Selviytyminen kriisistä oli luultavasti kuitenkin enemmän sattumaa ja rakenteellisten tekijöiden sanelemaa kuin yksilöiden ansiota.
Tetrarkia eli neljän keisarin valta
Tetrarkia eli "nelivalta" oli hallintojärjestelmä, jonka keisari Diocletianus otti käyttöön vuonna 293 ratkaistakseen valtakunnan vakavat sotilaalliset ja taloudelliset ongelmat. Valtakunta jaettiin länsi- ja itäosaan. Diocletianus piti itse idän vallassaan ja antoi lännen kanssahallitsija Maximinianukselle. Kahdeksan vuotta myöhemmin Diocletianus katsoi, että sekä sotilaallisiin että siviililuontoisiin ongelmiin tulisi kiinnittää vielä enemmän huomiota. Tällöin kummallekin keisarille, "augustukselle", nimitettiin alikeisari eli "caesar". Tämä tetrarkkinen järjestelmä säilyi noin vuoteen 324. Ensimmäiset tetrarkit olivat Diocletianus (idän keisari), Galerius (idän alikeisari), Maximianus (lännen keisari) ja Constantius Chlorus (lännen alikeisari).
Myöhäisantiikki
Myöhäisantiikki tarkoittaa yleensä noin vuosien 300 - 600 jaa. välistä aikaa. Myöhäisantiikkisen Länsi-Rooman kehitys voidaan mieltää rappioksi, joka ilmeni keisarillisen keskushallinnon romahduksena sekä talouden ja yhteiskunnan perusrakenteiden järkähtelynä. Kritiikin mukaan kyseessä oli pikemmin muutosprosessi, jota ei pidä arvostella lopputuleman eli keskiajan pohjalta. Molempien näkemysten tueksi löytyy todisteita. Vaikka nykynäkökulmasta selviä rappion merkkejä näkyi, kannattaa siis kuitenkin muistaa myös jatkuvuus ja jopa joillain aloilla tapahtunut edistys.
Myöhäisantiikin merkittävin piirre on kristinuskon leviäminen ja sen aseman vakiintuminen. Rooman keisarikunnasta tuli kristitty vuonna 313 jaa. Milanon ediktin myötä. Konstantinus I Suuren valtakaudella annettu edikti teki kristinuskosta yhden Rooman virallisista uskonnoista. Konstantinus siirsi pääkaupungin Konstantinopoliin, "Uuteen Roomaan", vaikka vanhakin Rooma säilytti suuren symbolisen merkityksensä. Keisari Theodosiuksen hallitessa (379—395) kristinuskosta tuli Rooman ainoa virallinen uskonto.
Myöhäisantiikissa syntyi käsitys kirkon ja valtion yhteydestä. Keisari nähtiin Jumalan sijaisena maan päällä, ja häntä pyrittiin samaistamaan monin tavoin Jeesukseen. Toisaalta kristittyjen näkemys Jeesuksesta otti vaikutteita keisari-instituutiosta. Kirkko alkoi muistuttaa "valtiota valtiossa". Myös luostarilaitos syntyi.
Theodosiuksen kuoltua Rooma jakautui lopullisesti itäiseen ja läntiseen keisarikuntaan, joiden polut alkoivat kulkea eri teitä. Jako ei näyttänyt aikalaisista lopulliselta, mutta sellaiseksi se osoittautui.
Keskushallinto alkoi halvaantua 400-luvulla. Vuonna 410 visigootit hävittivät Roomaa Alarikin johdolla. Vaikka hävitys ei ehkä loppujen lopuksi ollut totaalista, oli tämän tapahtuman merkitys aikalaisten silmissä suuri. Yleisesti tässä yhteydessä on puhuttu kansainvaellusten ajasta. Siirtyneet ihmismäärät lienevät kuitenkin olleet pieniä. Germaaniheimot perustivat Rooman alueella useita kuningaskuntia, joiden väestö oli lähes kokonaan roomalaista. Germaanit itse omivat monia roomalaisten tapoja ja hyödynsivät esimerkiksi roomalaista paikallishallinnon koneistoa.
Keisarius sortui lopullisesti vuonna 476 ostrogoottien valloittaessa Rooman kaupungin ja syrjäyttäessä viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen. Rooman senaatti jatkoi kokoontumisia ilmeisesti pitkälle 500-luvulle asti. Itä-Rooma, josta nykyään käytetään nimeä Bysantti, säilytti mahtiasemansa vielä vuosisatoja pysyen pystyssä vuoteen 1453.
Rooman tuhon syistä on väitelty loputtomiin. Gibbonin mukaan tuho johtui kristittyjen moraalittomuudesta. Edwin Linkomieskin epäili moraalisen rappion ja arvotyhjiön olleen pääsyy. Jo antiikissa itäroomalainen ei-kristitty Zosimos syytti Konstantinusta ja kristittyjä. Toisaalta on epäilty syyksi myöhäisantiikin henkistä köyhyyttä, rotujen sekoittumista, kansainvaelluksia, talouden rappiota, valtiorakenteiden heikkenemistä ja valtion desentralisaatiota, lyijyä vesijohdoissa ja aristokratian degeneroitumista, ilmastonmuutosta, ryöstöviljelyä ja eroosiota, korruptiota ja tehotonta hallintoa, provinssien ryöstöä, epätasaista tulonjakoa, epätasapainoa maaseudun ja kaupungin välillä, orjuutta, teknologisen kehityksen pysähtymistä ja lukemattomia muita syitä. Nykyisissä tulkinnoissa korostetaan eniten ehkä imperiumin taloudellisia vaikeuksia ja poliittisen järjestelmän tasapainottomuutta, mutta yksimielisyys on vielä kaukana.
Politiikka
provinssien
Roomalaiset kutsuivat valtiotaan tasavallaksi (libera res publica), mutta se ei missään historiansa vaiheessa ollut demokraattinen sanan nykymerkityksessä. Rooman poliittinen järjestelmä oli luonteeltaan konservatiivinen, ja uudistuksiin oltiin yleensä varsin haluttomia. Läpi Rooman historian keskeinen poliittinen kysymys oli maanomistus ja maan jakaminen.
Varhaisemmissa vaiheissa Rooma oli kuningasvaltainen. Tästä siirryttiin harvainvaltaiseen tasavaltaan, jota hallittiin monimutkaisella senaatin, virkamiesten ja vinoon jyvitettyjen kansankokousten järjestelmällä. Vähitellen tietyt yksilöt omivat enenevissä määrin valtaa. Tästä syntyi keisarijärjestelmä Augustuksen ja hänen seuraajiensa aikana.
Katso myös: Rooman kuningas, Rooman senaatti, Rooman keisari, Cursus honorum
Hallinnollinen jako
On harhaanjohtavaa puhua Rooman imperiumista valtiona nykyisessä merkityksessä. Rooma koostui lukuisista kaupunkivaltioista ja alueista, jotka oli tehty pääkaupungista riippuvaisiksi erilaisin sopimuksin ja poliittisin järjestelyin.
Rooman hallinnollinen järjestelmä vaihteli eri aikoina. Alussa sitä hallittiin kaupunkivaltiomaisesti, mutta laajentumisen myötä oli pakko kehittää uusia keinoja selvitä ilmenneistä hallinnollisista haasteista.
Imperiumin hallinnollista järjestelmää pidettiin osin tarkoituksellisesti monimutkaisena. Tavoitteena oli minimoida alueiden kapinointi suomalla niille eriarvoisia asemia imperiumin sisällä. Tällä hajoita ja hallitse (divide et impera) -taktiikalla eri alueet usutettiin toistensa kimppuun keskushallinnon asemasta.
Katso myös: Rooman provinssi
Maantiede
Rooman provinssi
Laajimmillaan Rooman valtakunta rajautui pohjoisessa Germanian metsiin, koillisessa aroihin, lännessä Atlanttiin (Oceanus Atlanticus) ja etelässä Saharaan. Sahara oli kuitenkin antiikin aikana selvästi nykyistä pienempi. Idässä rajoittava tekijä ei ollut niinkään luonto kuin ajan kuluessa vaihtuneet suurvallat, esimerkiksi Parthia.
Keskeinen yhdistävä tekijä oli Välimeri (Mare nostrum - meidän meremme), joka mahdollisti kaupan ja liikkumisen suhteellisen laajalla alueella. Purjehtiminen oli tärkein liikkumistapa läpi antiikin, maakuljetukset olivat paitsi kalliita myös alttiita esimerkiksi rosvojen hyökkäyksille. Purjehtiminen onnistui kuitenkin vain kesällä, talvella sateet ja myrskyt tekivät liikkumisen vaaralliseksi. Toinen merkittävä meri oli Mustameri (Pontus Euxinus, suora laina kreikasta, tarkoittaa vieraanvaraista merta).
Joet olivat myös merkittävä liikenneväylä. Italian joet ovat pääsääntöisesti helppokulkuisia, kun taas kreikan joet usein kuivuivat.
Valtakunnan alueilla esiintyi monin paikoin myös vulkaanista toimintaa ja maanjäristyksiä, mistä tunnetuin esimerkki lienee Pompeji.
Rooman kaupunkikin syntyi joen eli Tiberin rannalle. Sitä ympäröivät kukkulat olivat vulkaanisia. Kukkuloiden välissä oli kosteikko, joka myöhemmin kuivattiin. Rooman sijainti oli valtakunnan laajenemiselle alkuvaiheessa tärkeää: Rooma pystyi kontrolloimaan vesitietä sisämaahan ja siten kauppaa.
Huomattava, jo antiikissa havaittu ja vaikuttanut ilmiö oli eroosio. Rankkasateista johtunut eroosio saattoi liikutella jokien uomia huomattavastikin. Ihmisen toiminnan, erityisesti puunhakkuiden seurauksena eroosio kiihtyi monin paikoin.
Ilmasto oli perustyypiltään sama kuin nykyäänkin, eli välimerenilmasto. Tutkijat ovat myös pohtineet erilaisten ilmastonmuutosten vaikutuksia antiikissa. Ilmeisesti ilmasto ehti muuttua Rooman historiankin aikana useaan kertaan. Lämpötilavaihteluja on yritetty jäljittää esimerkiksi taiteessa kuvattujen ihmisten vaatetuksen vaihteluista eri aikoina.
Talous
ilmastonmuutos
Kärjistäen roomalaisen talouspolitiikan voi sanoa pohjautuneen suunnitelmien puutteeseen. Aikana, jolloin raha-asioita pidettiin hienommalle väelle sopimattomana puuhasteluna, rahavarojen riittävyyteen ei usein kiinnitetty liiemmälti huomiota. Yhteiskunnan konservatiivisuus esti monet välttämättömät uudistukset, ja talous pääsi toistuvasti kriisiytymään.
Rooman talousjärjestelmän peruskivi oli maatalous. Maan tuottavuus oli alhainen ja teknistä kehitystä ei juurikaan tapahtunut. Rooman laajetessa sotasaalis muodostui merkittäväksi tulonlähteeksi. Valloitettuja kansoja alettiin myös verottaa. Rooma alkoi kasvaessaan imeä hyödykkeitä yhä laajemmalta alueelta. Näkemykset orjien merkityksestä taloudelle vaihtelevat.
Keisariajalla ylimääräinen raha sijoitettiin edelleen mieluiten maahan. Syntyi pienimuotoista teollisuutta, mutta se ei muodostanut merkittävää osaa tuotannosta. Kaupankäynti oli kohtuullisen vilkasta, joskaan ei valtaisaa. 200- luvun kriisiin liittyi myös vakavia taloudellisia ongelmia. Myöhäisantiikissa taloudessa alkoi näkyä jo monia tulevan keskiajan piirteitä.
Väestö
Rooman valtakunnan väkiluvusta on monenlaisia arvioita. Edward Gibbon arvioi 1700-luvulla asukkaiden määrän ensimmäisellä vuosisadalla olleen n. 120 miljoonaa. J. B. Buryn uudempi arvio (1928) on päätynyt lukuun 54 miljoonaa, alle puolet Gibbonin luvusta.
Nykyään yleisimmät arviot väkiluvusta keisariajan alussa vaihtelevat välillä 45–60 miljoonaa. Suurimmillaan väkiluku on saattanut nousta lähelle sataa miljoonaa. Väkiluvun kasvu taittui 200-luvulla, jolloin monet tautiepidemiat koettelivat väestöä.
Kulttuuri
Rooman imperiumi oli kulttuurillisesti hyvin hajanainen. Roomalainen kulttuuri otti runsaasti vaikutteita kreikkalaisesta (käytännössä hellenistisestä) maailmasta sekä Italian varhaisemmista kulttuureista, etenkin etruskeilta. Myös Karthagon vaikutus oli merkittävä. Rooman kaupunkivaltion alkuperäinen kieli oli latina. Rooman laajetessa latina vähitellen syrjäytti paikalliset kielet imperiumin länsiosissa. Itäosissa ja Afrikassa paikalliset kielet pitivät paremmin pintansa. Latina oli myös pääasiallinen hallintokieli, mutta kreikan asema vahvistui jatkuvasti.
Roomalaisten valtauskonto muuttui historian kuluessa animistisesta luonnonuskonnosta polyteistiseen kreikkalaisvaikutteiseen valtionuskontoon ja edelleen erilaisten itämaisten mysteerikulttivaikutteiden kautta kristinuskoon. Valtakunnan laajuus varmisti sen, että sen sisään mahtui varsin erilaisia uskonnollisia näkemyksiä. Roomalainen mytologia oli myös kreikkalaisvaikutteista.
Kaikista aloista juuri taiteessa näkyivät kreikkalaisvaikutteet selvimmin. Maalaustaiteessa ja kuvanveistossa jäljiteltiin surutta kreikkalaista tyyliä. Kirjallisuudessa esikuvista onnistuttiin jossain määrin irtautumaan. Rooma tuotti monia klassikoiksi muodostuneita kirjailijoita, mainittakoon Vergilius, Cicero, Ovidius, Horatius ja Juvenalis. Roomalainen luonnontiede ei koskaan yltänyt kreikkalaisten esikuviensa tasolle. Luonnontieteistä kehittyivät lähinnä käytännönläheiset alat, ennen muuta lääketiede. Myös arkkitehtuurissa pystyttiin luomaan uutta. Filosofian alalla tärkeimmiksi muodostuivat epikurolaiset, stoalaiset ja uusplatonistiset koulukunnat.
Antiikki käsitetään helposti läheisemmäksi kuin se olikaan. Monien säilyneiden kulttuurivaikutteiden johdosta roomalaisesta elämänmenosta on helppo löytää samaistumiskohteita. Antiikin maailma oli kuitenkin kovin toisenlainen kuin nykyään.
Rooman sotahistoria
Rooman vallan näkyvin merkki provinsseissa oli usein sen armeija. Se oli Rooman politiikan toteuttaja, mutta myös politiikan luoja ja keisarintekijä. Se toimi tärkeänä sosiaalisen nousun väylänä ja roomalaistamisen työkaluna. Rooma oli luonteeltaan hyvin sotilaallinen valtio. Armeija kehittyi vähitellen Välimeren mahtavimmaksi sotilasmahdiksi, kun tarpeen vaatiessa kootuista sotajoukoista siirryttiin ammattiarmeijaan Gaius Mariuksen uudistusten yhteydessä n. 100 eaa. Lopulta syntyi legioona, n. 5 000 miehen hyvin järjestäytynyt yksikkö. Alun perin armeijassa palvelivat vain kansalaiset, mutta keisariajalla armeijaan alettiin ottaa myös ns. barbaareja. Rooman armeija käytti myös monia sotakoneita, esimerkiksi katapultteja ja piiritystorneja. Rooman myöhemmin merkittäväksi kehittynyt laivasto syntyi puunilaissotien yhteydessä, kun aiemmin lähes purjehdustaidottomat roomalaiset löysivät haaksirikkoutuneen karthagolaisen laivan ja kopioivat sen millintarkasti.
Mitä Roomasta voidaan tietää
Nykymaailman tietämys Roomasta perustuu lukuisiin eri lähteisiin. Pitkään historiantutkimuksessa käytettiin lähteenä ennen kaikkea keskiaikaisen kopiointitradition kautta säilynyttä kirjallisuutta. Luonnollisesti tärkeimpänä lähteenä pidettiin historiankirjoitusta. Esimerkiksi kirjekokoelmia pidettiin myös arvokkaina, "autenttisina" lähteinä. Toisaalta suurin osa kirjallisuudesta oli eliitin kirjoittamaa, ja kuvasi asioita heidän näkökannaltaan.
Kirjallisten lähteiden tulkinta ei ole ongelmatonta oli kyse sitten ns. kertovista lähteistä (historiankirjoitus) tai kaunokirjallisuudesta. Jo se, että vain murto-osa ajan kirjallisuudesta on säilynyt meidän aikoihimme nostaa esiin kysymyksen säilyneen kirjallisuuden todistusvoimasta. Teosten säilymiseen on vaikuttanut paitsi sattuma, myös eri aikakausina vallinneet näkemykset (kauno)kirjallisuuden esteettisestä tai moraalisesta arvosta.
Modernin tutkimuksen käyttämä lähdeaineisto on huomattavasti laajempaa. Tämä johtuu osin jo kysymyksenasettelujen laajentumisesta. Kiinnostus alempien sosiaaliryhmien, naisten, lasten, yhteiskuntaryhmien jne. historiaan on tehnyt esimerkiksi piirtokirjoituksista keskeisen tärkeää lähdeaineistoa. Vaikkapa hautakiviin laaditut hautapiirtokirjoitukset voivat kertoa paitsi ikärakenteesta, myös esimerkiksi perhesuhteista ja tunne-elämästä. Arkeologiset kaivaukset tuovat jatkuvasti esiin uutta piirtokirjoitusaineistoa. Runsaasti tietoa saamme myös meidän aikoihimme säilyneistä papyruksista, rahoista ja lakiteksteistä.
Äärimmäisen suuri merkitys on myös ei-tekstuaalisilla arkeologisilla löydöillä, joista Pompejin kaupunki on kuuluisa, muttei ainoa esimerkki. Monista asioista ihmisten ja eläinten jäännökset, keramiikka ja muut arkisten kulutustavaroiden jäänteet jne. antavat tietoa paljon enemmän kuin kirjalliset lähteet.
Syntyvään kuvaan Roomasta on siis syytä suhtautua terveellä kriittisyydellä. Arkeologinen tutkimus kykenee omalta osaltaan tasapainottamaan tilannetta ja tuomaan vertailukohtia kirjallisiin lähteisiin sisältyville tendensseille. Mielekkään kokonaiskuvan rakentaminen edellyttää sekä kirjallisten että arkeologisten lähteiden tasapuolista ja lähdekriittistä käyttöä. Tärkeintä kuitenkin - kuten kaikessa historiantutkimuksessa - on se, minkälaisia kysymyksiä säilyneelle, vaikkakin fragmentaariselle, lähdeaineistolle asetetaan.
Kirjallisuutta
-
-
Katso myös
- Antiikki
- Antiikin Kreikka
- Bysantin valtakunta
- Rooman keisari
Aiheesta muualla
- [http://savonlinna.joensuu.fi/snor/rooma/ Antiikin Rooma]
- [http://www.koulukanava.fi/historia/rooma/ Koulukanavan Rooma-sivusto], suunnattu peruskoululaisille
luokka:Rooman valtakunta
ja:ローマ帝国
ko:로마 제국
simple:Roman Empire
432 Tapahtumia
-
Syntyneitä
-
Kuolleita
-
ko:432년
451Vuosisadat: 200-luku 300-luku - 400-luku - 500-luku 600-luku
Vuosikymmenet:
400
410
420
430
440
- 450 -
460
470
480
490
500
Vuodet:
446
447
448
449
450
- 451 -
452
453
454
455
456
----
Tapahtumia
- 7. huhtikuuta - Attila ryösti Metzin.
- 20. kesäkuuta Katalaunisten kenttäin taistelu – Rooman ja visigoottien yhdistyneet joukot lyövät Attilan armeijan.
Syntyneitä
-
Kuolleita
-
als:451
ko:451년
Klodvig
Klodvig (myös Klodovig, Chlodovech tai Clovis, 465–511), oli frankkilaisvaltakunnan ja merovinki-dynastian perustaja, joka hallitsi 481–511. Ranskalaiset pitävät häntä myös Ranskan kuningaskunnan perustajana.
Taustaa
Klodvigin alkuperäinen nimi oli frankkien kielen Hlodowig, joka koostuu sanoista hlod = kuuluisa ja wig = taistelu. Nimestä ovat muodostuneet eurooppalaiset nimet: latinan Ludovic, Ranskan Louis ja Saksan Ludvig ja mm. Ranskassa Louis (Ludvig) nimisten kuninkaiden järjestys aloitetaan hänestä. Suurin osa merovingikuninkaista käytti nimessään hlod-käsitettä: ranskan Clotair ja saksan Lothar, kuin myös Clodomir ja Clotilde.
Klodvigista tiedetään melkoisen paljon. Keskeinen lähde hänen hallitusajastaan on säilynyt piispa Gregorius Tourslaisen teoksessa Historia francorum.
Gallia 400-luvun lopulla
Viidennellä vuosisadalla Gallia on jakautunut useisiin pieniin "barbaariruhtinaskuntiin", jotka olivat jatkuvassa sodassa keskenään.
Koillis-Ranskaan asettuneet frankit olivat palvelleet Rooman keisarikuntaa Reinin rajalla, avustaen rajan puolustamisessa. Toisaalta burgundit olivat asettautuneet Savoin (Sapaudia) alueelle ja Lyonin (Lugdunum) seudulla. Länsigootit puolestaan asuttivat Loiren laakson ja Languedocin. Näin lukuisat paikalliset tai alueelliset sotilaalliset vallanpitäjät olivat ottaneet haltuunsa tyhjiön, joka oli syntynyt kun viimeinen Länsi-Rooman oli vuonna 476 pantu viralta. Näiden alueruhtinaiden joukossa oli myös Pariisista pohjoiseen sijaitsevan Soissons’in alueen kuningas Syagrius.
Vuonna Klodvig, Childeric I:n ja Basinen poika, otti haltuunsa nykyisen Belgian Tournain seudulla asuvien saalilaisten frankkien johdon. Kuninkaan (latinaksi ”rex”) titteli ei ollut uutuus, se oli ollut paljon käytössä Rooman palveluksessa olleiden barbaariheimojen keskuudessa sotapäällikön arvona. Klodvig oli vasta viidentoista kun hän otti vallan, ja mikään ei estänyt tätä muiden barbaarihallitsijoiden tavoin pääsemästä eroon kilpailijoistaan. Hänen kruunauksensa loi alun ensimmäiselle frankkidynastialle: merovingeille, nimi tuli hänen legendaarisesta isoisästään Mérovéesta. Myöhemmin tarkasteltuna hänen voittonsa, niin kiistaton kuin se olikin sotilaallisella tasolla, oli paljon enemmän seurausta roomalaisten opettamasta sotataidosta, kuin hänen aikalaisensa osasivat edes aavistaa. Tästä on hyvänä todisteena hänen sotilaittensa joukossa vallinnut kuri, joka tuli hyvin esiin Soissons’in taistelussa. Tietenkin oman lisänsä tähän tuo hänen liittonsa Gallian kirkon kanssa ja sitä kautta gallialais-roomalaisen eliitin kanssa.
Klodvigin kausi voidaan myös nähdä yhtä lailla myöhäisantiikkina kuin varhaiskeskiaikanakin. Tietenkin tämä hallinto antoi omaperäisen panoksensa keskiajalle juuri uuden kristillisten kuninkaiden dynastian perustamisella. Myös aiemmin mainitun galloroomalaisen eliitin hyväksyntä antoi oman panoksensa tähän piirteiden luomiseen ja samalla omaperäisen gallialaisen vallankäyttöperinteen rakentamiseen.
Valtakunnan laajeneminen itään
Koko ikänsä Klodvig pyrki säilyttämään valtakuntansa pojilleen germaanisen perinteen mukaisesti ja samalla kasvattamaan tätä mahdollisimman paljon paremman perinnön jättääkseen. Tämän tavoitteen saamiseksi hän ei epäröinyt kovienkaan keinojen käyttämistä ja uhkaavien vaarojen eliminointia. Hän murhautti kaikki kilpailevat saalilaishallitsijat, joista osa oli hänen taistelutovereitaan, kuin myös sukunsa jäseniä. Näin hän takasi perinnön tulevan oikeille perillisille.
Toisaalta hän aloitti ja suoritti mittavaan allianssien ja sotilaallisten valloitusten politiikan ja aluksi hänellä oli tässä apunaan vain muutama tuhat miestä. Kuten jo tavallaan todettiin, niin tärkeämpää kuin aseiden ja aseellisten miesten lukumäärä, vaikka ne frankeilla olivatkin tehokkaita, niin ratkaisevaa oli taito taistella, joka oli hankittu keisarikunnan palveluksessa, sodittaessa muita barbaariheimoja vastaan. Tämä eittämättä mahdollisti Klodvigin aseiden menestyksen. On myös heitettävä syrjään vanha teoria, että germaanit alistivat roomalaisen Gallian. Kyseessä oli kuitenkin germaanisten ja latinalaisten elementtien fuusioituminen, joka muodostui jatkuvaksi prosessiksi. Jos Klodvig pystyi melko nopeasti ottamaan vallan ja alistamaan uudet alueen, niin eittämättä syynä tähän oli se, että hän oli vähiten huono monista huonoista vaihtoehdoista. Lisäksi hän oli myös kristitty, jolla oli oma poliittinen merkityksensä.
Vähitellen Klodvig siis valloitti puolet nykyisestä pohjoisesta Ranskasta. Aluksi hän liittoutui Reinin frankkien kanssa 484. Sen jälkeen Klodvig kohdisti sotatoimen etelään vuodesta 486 lähtien. Hän aloitti syrjäyttämällä Soissons’in hallitsija Syagriuksen, joka oli kaatuneen keisarikunnan viimeinen edustaja. Klodvig voitti taisteluissa itselleen Senlis’n, Beauvais’in, Soissons’in ja Pariisin (Lutetia) kaupungit. Eli ne alueet, joille myöhemmin keskittyvät mm. Ranskan keskeiset hiippakunnat.
Kääntyminen ja kaste
Reimsin piispa, myöhempi Pyhä Remigius, etsi itselleen ja hiippakuntansa asukkaille todennäköisesti vahvan vallanpitäjän suojelusta. Kuninkaan ja piispan välillä oli runsaasti yhteydenpitoa. Aluksi piispa toivoi kuninkaan suojelevan oman alueensa kristittyjä. Ehkäpä kristinuskonsa ja sen oman kansan keskuudessa antaman auktoriteettinsa turvin Remigius sai Klodvigin kunnioittamaan itseään ja käyttämään häntä jopa neuvonantajanaan. Rémi ehdotti Klodvigia naimaan kristityn burgundiprinsessan Clotilden. Burgundit olivat frankkien naapureita ja asuttivat nykyisten Savoien ja Dauphinen maakuntien alueilla. Avioliitto solmittiin Soissons’issa vuonna 493.
Gregorius Tourslaisen mukaan tuon tapahtuman jälkeen Clotilde teki kaikkensa saadakseen puolisonsa kääntymään kristinuskoon. Mutta aluksi Klodvig oli erinomaisen vastahankainen, hän epäili yhden ainoan jumaluuden olemassaoloa ja toisaalta hänen vanhimman kasteen saaneen poikansa varhainen kuolema vahvistivat tätä epäuskoa asiaan. Toisaalta Klodvig pelkäsi mahdollisen kääntymisensä kristinuskoon vähentävän pakanallisen kansan hänelle antamaa tukea. Kuitenkin hän tarvitsi samalla yhä enemmän roomalaisen Gallian papiston tukea, sillä tämä ryhmä oli kasvattanut valtaansa kristinuskon vaikutuksen levitessä gallien keskuuteen. Piispat olivat ottaneet keskeisimmän hallinnollisen roolin kaupungeissa sen jälkeen kun roomalaiset virkamiehet olivat niistä kaikonneet ja tulleet siis näin todellisiksi hallinnollisiksi johtajiksi entiseen roomalaiseen Galliaan. Lisäksi kirkolla oli hallussaan ainoa hyvin organisoitu hallinnollinen rakenne, ja se levisi paljon laajemmalle kuin vain barbaariset pikkuvaltiot.
Lopullinen kääntyminen tapahtui Tolbiacin taistelun (496) seurauksena kun joko kohtalo tai sattuma poisti Klodvigin epäilyt kristinuskon suhteen. Taistelussa Klodvig taisteli alemanneja vastaan ja tarkoituksena oli valtakunnan laajentaminen itään, nykyisen Elsassin, Moselin ja Reinin alueelle. Hänen armeijansa oli häviämässä taistelun. Gregorius Tourslainen kertoo edelleen, että Klodvig ei tiennyt minkä pakanallisen jumalan puoleen olisi ollut viisasta kääntyä. Silloin Klodvig päätti rukoilla Kristusta ja lupasi hänelle kääntyvänsä kristinuskoon jos saisi voiton taistelussa. Tämä tosin voidaan nähdä keisari Konstantinus I:n suuren kääntymyksen toistona. Taistelun raivotessa ja juuri kun Klodvig itse oli piiritettynä ja joutumaisillaan vangiksi, osui nuoli alemannien päällikköön ja surmasi tämän. Tämän jälkeen alemannien armeija lähti pakoon taistelusta. Voitto siis kuului Klodvigille ja kristittyjen jumalalle. Klodvig otti vastaan kasteen yhdessä 3 000 sotilaansa kanssa - olivathan tuolloin kollektiiviset kasteet hyvin yleisiä – Reimsissä Remigiuksen antamana 25. joulukuuta 496 tai 498. Päivä oli antiikin Roomassa keisareiden kruunauspäivä. Tämä kaste muodostui merkitykselliseksi Ranskan historiassa, sillä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki Ranskan kuninkaat, aina Kaarle X 1825, saakka on kruunattu ja voideltu Reimsin katedraalissa.
Näin Klodvigin kaste merkitsi alkua papiston ja Ranskan kuninkuuden välisen vahvan siteen syntymiselle. Hallitsijan tuli hallita Jumalan nimissä, ja ainoastaan hänen suorat jälkeläisensä saattoivat vaatia kruunua itselleen. Tämä kaste myös mahdollisti Klodvigin entistä tiukemman otteen kansasoihin, jotka jo olivat hänen valtansa alla. Kasteen avulla hän saattoi ottaa tuekseen valtakunta laajenemisessa myös kirkonmiesten roolin.
Valtakunnan laajeneminen etelään
Roomalaisten keisarin Anastasius I:n tuen avulla Klodvig hyökkäsi länsigootteja , jotka asuttivat suurinta osaa Iberian niemimaasta (Septimanie) ja Gallian lounaisosia Loiren laaksoon pohjoisessa Cévannesiin idässä.
Keväällä vuonna 507 frankit aloittivat etelään suuntautuneen offensiivinsa, ylittivät Loire-joen matkalla kohden Toursia. He kohtasivat Alarikin armeijan tasangolla lähellä Poitiers'n kaupunkia. Historioitsijoiden mukaan kohtaaminen johti mielettömään taisteluun ja länsigootin antautuivat päällikkönsä kuoleman jälkeen. Tämä voitto mahdollisti frankeille kaikkien aiemmin länsigooteille Loiren, valtameren ja Pyreneiden välisellä alueella kuuluneiden maa-alueiden liittämisen omaan valtakuntaansa.
Pariisi, uusi pääkaupunki
Tournain ja Soissons'in jälkeen Klodvig vuonna 508 valitsi lopullisesti Pariisin valtakuntansa pääkaupungiksi. Valinnan syyt lienevät olleet puhtaasti strategisia, silla Citén saari oli varuskuntakaupunki ja hallinnon residenssi keisariajan lopulla. Valinnalla ei ollut kuin symbolista merkittävyyttä, sillä valtakunnalla ei ollut hallintoa ja Klodvigin seuraajat eivät juuri arvostaneet kaupungin kuulumista valtakunnan yhteyteen.
Klodvigin hallinnon aikana ei Pariisi kokenut mitään merkittävää muutosta, ja näin asiantila jatkui koko merovingikauden ajan. Kaupunki ei kokenut suuria muutoksia rakennustensa suhteen, vaan antiikin perintöä säilytettiin ja joskus rakennettiin uudelleen. Ainoastaan uudet kirkolliset rakennukset muuttivat vähän kaupungin maisemakuvaa ja niiden rakentamisen kustansi useimmiten joku kuninkaallisen perheen tai muun aristokratian jäsen. Mutta Klodvigin kuoleman jälkeen kuningatar Clotilde oli innokas kaupungin uusien rakennusten rakennuttaja.
Kuninkaallinen kuolema
Klodvig kuoli 45 vuoden ikäisenä Pariisissa 20. marraskuuta 511. Perinteen mukaisesti hänet haudattiin Saint-Apotres-basilikaan, tulevaan Sainte-Geneviève-kirkkoon, joka oli rakennettu tämän kaupungin nimikkopyhimyksen haudan päälle. Paikalla on nykyisin rue Clovis-katu ja se sijaitsee Saint-Etinne-du-Mont kirkon ja Henri IV lyseon välissä.
Valtakunnan jako 511
Klodvigin kuoltua hänen poikansa (Clotaire I, Chlodomer, Theuderic I ja Childebert I) jakoivat isänsä valtakunnan, jonka yhdistämiseen ja rakentamiseen oli mennyt yhden ihmisen koko ikä. Mutta jako oli perimystradition mukainen tapahtuma. Nykyisen Ranskan alueista vain Provence, Septimanie ja Burgundien kuningaskunta pystyivät vastustamaan ensimmäisten merovingien valloituksia. Valtakunta jaettiin siis neljään osaan. Kolme niistä oli lähes yhtä suuria, mutta vanhimmalle Klodvigin pojalle Thierrylle annettiin Reinin ja Loiren väliltä kaikkein suurin alue, joka käsitti lähes kolmanneksen aiempaa roomalaista Galliaa.
Gregorius Tourslainen kertoo, että valtakunnan jako tapahtui sen korkeimman aristokratian, täysi-ikäisen Theodorikuksen ja leskikuningatar Clotilden läsnä ollessa. Lähtökohtana oli yksityisomaisuutta koskeva lainsäädäntö, jonka Klodvig oli kirjoituttanut saalilaiseen lakiin 511, ja sen mukaan perilliset jakoivat kuninkaan valtakunnan tämän omaisuutena. Näin frankeilla ei ollut käsitystä ns. julkisesta omaisuudesta, kuten ei myöskään käsitteestä valtio (lat. res publica). Valtakunta, joka tosiasiallisesti oli ollut olemassa katosi perinnönjaon myötä.
Katso myös
- Luettelo frankkien kuninkaista
Luokka:Frankkien kuninkaat
ja:クロヴィス1世
Frankkien valtakunta
Frankkien valtakunnan perustaja oli merovingien sukuun kuuluva saalilaisten frankkien kuningas Klodvig, joka vuonna 486 lopetti roomalaisten herruuden Galliassa. Vuonna 507 myös ripuaariset frankit tunnustivat hänet kuninkaakseen. Klodvig valloitti alemanneilta Mainin ja Neckarin alueen ja länsigooteilta maan Garonnea myöten. Klodvigin kuoltua vuonna 511 valtakunta jaettiin neljään osaan hänen poikiensa kesken.
Klodvigin seuraajat valloittivat Gallian Pyreneihin asti, idässä Thüringenin ja kaakossa burgundien valtakunnan. Valtakunta kuitenkin heikentyi ja jakautui pääasiassa Austrasiaan ja Neustriaan Maas ja Schelde rajoina. Kummassakin osassa oli omat kuninkaansa, mutta todellinen valta oli valtion asioita hoitavalla major domuksella.
Austrasian major domus Pipin Heristalilainen yhdisti valtakunnan vuonna 687, voitettuaan Neustrian kuninkaan Teoderik III:n Tertryn taistelussa. Pipin ei kuitenkaan ottanut kuninkaan arvonimeä. Vasta hänen poikansa Kaarle Martelin poika Pipin Pieni julistautui 751 kuninkaaksi Soissonsissa. Näin merovingit joutuivat väistymään karolingien kuningassuvun tieltä.
Pipin Pienen poika Kaarle Suuren aikana frankkien valtakunnan mahti oli huipussaan. Kaarle Suuri jatkoi isänsä alkamia valloituksia Italiassa. Hän myös laajensi valtakuntaa Ebroon, Böömiin ja Elbeen asti. Joulupäivänä vuonna 800 paavi Leo III kruunasi Rooman Pietarinkirkossa Kaarle Suuren keisariksi.
Frankkien valtakunta alkoi hajaantua jo Kaarle Suuren pojan Ludvig Hurskaan aikana ja jakautui 843 (lopullisesti 887), josta pitäen Ranska, Saksa ja Italia alkoivat muodostua.
Katso myös
- Frankit
- Luettelo frankkien kuninkaista
Luokka:Keski-Euroopan historia
Luokka:Historialliset valtiot
Luokka:Muinaiset kansatMuinaisia kansoja, joiden kulttuuri on kuollut ja jotka ovat sulautuneet toisii kansoihin.
Luokka:Kansat
Luokka:Rooman viholliset ja liittolaisetRooman valtakunnan vihollisia ja liittolaisia
Luokka:Rooman valtakunta Catégorie:Chef de guerre musulmanCatégorie:Personnalité musulmane
Catégorie:Personnalité militaire
apartment madrid online slots tablice hotels Berlin tani sylwester
|
|
|
| :: RELATED NEWS :: |
Aleksandar Djordjevic
Aleksandar Djordjevic, Aleksandar "Sasha" Djordjevic ( serbe : Александар "Саша" Ђорђевић; Aleksandar "Saša" Đorđević ) , né le 26 août 1967 à Belgrade, est un ancien joueur de basket-ball serbe évoluant au poste de meneur.
Club
- 1986-1992 : DataBase Administrator) est un métier de l'informatique.
Il a un rôle important quant à la configuration, la disponibilité et la performance des systèmes de gestion de base de données.
Cet informaticien a aussi la responsabilité de la création des bases de données, de leur
|
Métildigoxine
La métildigoxine (dénomination commune internationale) est un glycoside cardiotonique extrait de la digitale. Il fait partie de la classe des digitaliques. On l'utilise dans le traitement de diverses affections du cœur. La métildigoxine est très proche de la digoxine
|
Méthyldigoxine
La métildigoxine (dénomination commune internationale) est un glycoside cardiotonique extrait de la digitale. Il fait partie de la classe des digitaliques. On l'utilise dans le traitement de diverses affections du cœur. La métildigoxine est très proche de la digoxine
|
Catherine de Clèves
Catherine de Clèves (1548 - 1633) est la fille de François de Clèves et de Marguerite de Bourbon, soeur ainée d'Antoine de Bourbon. Catherine est donc la cousine germaine de Henri IV. Elle est aussi la soeur de Read More... |
Bartabas
Cavalier français, en plus d'être un dresseur de chevaux talentueux, Bartabas est un véritable chorégraphe. Il fait en effet danser les chevaux et les transforme en véritables acteurs de spectacles grandioses aussi théâtraux que créatifs.
Il est aussi réalisateur de films.
Zingaro
Remarqué en 1977 dans le cadre du festival off d'Avignon, il crée en 1984 le théâtre équestre Zingaro. Zingaro était
|
Pascal Brifaud
Pascal Brifaud est un joueur de volley-ball français né le 29 septembre 1974. Il mesure 1,98 m et joue passeur. Il possède 40 sélections en équipe de France.
Clubs
Palmarès
- National
- Coupe de France : 1998
- Européen
|
Ivan Heschko
Ivan Heshko, né le 19 août 1979 à Chernivetska, est un athlète ukrainien, courant sur 1 500 mètres.
Palmarès
- Championnats du monde d'athlétisme
- médaille de bronze aux Read More... |
Predrag Danilovic
Predrag Danilovic Predrag "Sasha" Danilovic', né le 26 février 1970 à Sarajevo, est un ancien joueur de basket-ball serbe, évoluant au poste de deuxième arrière.
Club
Europe
- Bosna Sarajevo
- vélo à assistance électrique
- En France, VAE désigne aussi la validation des acquis de l'expérience, processus permettant à une personne exerçant une fonction d'acquérir partiellement ou totalement le diplôme correspondant.
cat
|
|
