:: wikimiki.org ::

Gregoriaaninen Kalenteri

Gregoriaaninen kalenteri

Gregoriaaninen kalenteri on nykyään yleisimmin käytössä oleva kalenteri. Gregoriaaninen kalenteri on pieni korjaus juliaaniseen kalenteriin. Juliaanisen kalenterin mukaan vuoteen lisätään karkauspäivä joka neljäs vuosi (helmikuun 23. päivän jälkeen), jolloin vuoden pituus on 365,25 päivää. Koska vuoden oikea pituus on noin 365,2422, tästä aiheutuu noin kahdeksan päivän virhe tuhannessa vuodessa. Vuonna 46 eKr. Julius Caesar oli määrännyt juliaanisen kalenterin otettavaksi käyttöön Rooman valtakunnassa. Siihen aikaan kevätpäiväntasaus sattui tavallisesti maaliskuun 25:ksi päiväksi. Vuonna 325 Nikean kirkolliskokous otti käyttöön karkean pääsiäissäännön, jonka mukaan pääsiäinen on kevätpäiväntasauksen jälkeisen täydenkuun jälkeinen sunnuntai. Kevätpäiväntasaukseksi määrättiin 21. maaliskuuta, päivä, joksi kevätpäiväntasaus tavallisimmin tuohon aikaan sattui. 1500-luvulle tultaessa kevätpäiväntasaus oli ajautunut jo niin paljon taaksepäin, että se sattui yleensä 11:ksi maaliskuuta, mutta pääsiäinen määrättiin edelleen Nikean kirkolliskokouksen päätöksen mukaan, joten sen keskimääräinen paikka ajautui yhä aikaisemmas. Lopulta katolinen kirkko alkoi pelätä, että tämä keväinen juhla siirtyisi suorastaan keskitalvelle. Kalenterin korjaajaksi tuli paavi Gregorius XIII. Paljon tarkempi sääntö olisi ollut, että 128:lla jaolliset vuodet eivät ole karkausvuosia. Gregorius XIII kuitenkin valitsi epätarkemman säännön, jonka mukaan kahteen nollaan päättyvistä vuosista vain 400:lla jaolliset vuodet ovat karkausvuosia. Esim. vuodet 1700, 1800 ja 1900 eivät ole karkausvuosia, mutta vuodet 1600 ja 2000 ovat. Gregoriaaninen kalenteri aiheuttaa yhden päivän virheen noin 3000 vuodessa, mutta Maan rataliikkeen epäsäännölliset muutokset aiheuttavat samaa suuruusluokkaa olevan virheen. Niitä korjaamaan lisätään aikaan silloin tällöin karkaussekunteja, viimeksi vuoden 1998 lopulla. Gregoriaaninen kalenteri nimettiin Gregorius XIII:n mukaan, sillä se otettiin käyttöön hänen määräyksestään. Uuteen kalenteriin siirryttiin katolisissa maissa 1582, jolloin kevätpäivän tasauksen ajankohta korjattiin jättämällä kalenterista 10 päivää pois ja siirtymällä suoraan lokakuun 4. päivästä lokakuun 15. päivään. Protestanttiset ja ortodoksiset maat ovat seuranneet esimerkkiä myöhemmin. Iso-Britannia siirtyi uuteen kalenteriin vuonna 1752. Ruotsissa kalenteriin siirryttiin 1753 jättämällä pois 11 päivää, 17. helmikuuta 1753 jälkeen tuli 1. maaliskuuta. Suomen suuriruhtinaskunnassa Venäjän vallan alla käytettiin gregoriaanista kalenteria joka erosi muun keisarikunnan ajanlaskusta 1800-luvulla 12 päivää ja 1900-luvulla 13 päivää. Koska Venäjällä ja Suomessa noudatettiin eri kalenteria, kaikki Pietarissa laaditut suomea koskevat dokumentit saivat kaksoispäiväyksen, yhden ”uutta” ja toisen ”vanhaa” lukua varten. Siksi myös lokakuun vallankumous tapahtui juliaanisen kalenterin mukaan lokakuussa, mutta sen muistoa vietettiin gregoriaanisen kalenterin mukaan marraskuussa. Gregoriaaninen kalenteri otettiin Venäjällä käyttöön vasta 1918, jolloin 31. tammikuuta seurasi 14. helmikuuta 1918. Jotkin protestanttiset maat määräsivät otettuaan gregoriaanisen kalenterin käyttöön pääsiäisen paikan aluksi hieman eri tavalla kuin gregoriaanisessa kalenterissa tavallisesti, koska ne eivät halunneet noudattaa paavin määräystä sellaisenaan. Venäjällä on vieläkin ns. starovetsien eli vanhauskoisten lahkokunta, joka ei ole koskaan hyväksynyt ”uutta lukua”, vaan on pitäytynyt juliaanisessa kalenterissa. Juliaaninen kalenteri on nykyään 13 vrk jäljessä gregoriaanisesta. Juliaanista kalenteria käytetään myös määriteltäessä kirkollisia juhlapäiviä, jotka Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen on jälleen virallistettu. Gregoriaanisessa kalenteria käyttävissä maissa vuoden ensimmäinen päivä on yleensä tammikuun 1. päivä. Roomalaisten taruaikaisessa kalenterissa ei ollut kuin 10 kuukautta, vuosi loppui joulukuun lopussa ja seuraava alkoi vasta maaliskuun alussa. Tammikuun 1. päivä vakiintui 152 eKr mennessä konsulien virkavuoden vaihteeksi.

Muutosesityksiä

Gregoriaaninen kalenteri on huomattavasti tarkempi ajanlaskujärjestelmä kuin edeltäjänsä juliaaninen kalenteri, mutta sekin on varsin epäkäytännöllinen. Viikonpäivät eivät pysy samoina vuodesta toiseen, vaan siirtyvät vuodessa yleensä yhden päivän eteenpäin (karkauspäivät aiheuttavat tähän sääntöön poikkeuksia). Esim. 20. toukokuuta on vuonna 2005 perjantai, vuonna 2006 lauantai, vuonna 2007 sunnuntai ja vuonna 2008 tiistai. Kuukaudet ovat eri pituisia, mistä on haittaa ainakin tilastollisia laskelmia tehtäessä. Pääsiäisen ja sen mukana monen muunkin pyhäpäivän paikka vaihtelee yli kuukauden verran. Siksi monet ovatkin pohtineet kalenterin uudistamismahdollisuuksia. Tunnetuin ehdotus sekavan kalenterimme uudistamiseksi lienee sellainen, että vuosi jaettaisiin neljään 91-päiväiseen osaan, jotka kaikki sisältäisivät kolme kuukautta. Kaksi ensimmäistä näistä kolmesta kuukaudesta olisi 30-päiväisiä ja viimeinen 31-päiväinen. Koska 91 on jaollinen seitsemällä, toistuisivat viikonpäivät samoina jokaisessa neljänneksessä, mutta kaikki kuukaudet eivät vieläkään olisi samanpituisia. Yksi päivä (karkausvuosina kaksi) jätettäisiin neljännesten, kuukausien ja viikkojen ulkopuolelle. Nämä päivät voitaisiin julistaa jonkinlaisiksi kansainvälisiksi juhlapäiviksi. Koska viikonpäivät olisivat joka vuosi samat, voitaisiin nykyään viikonpäivien mukaan liikkuville juhlapäiville määrätä kiinteät paikat. Jos viikkorytmin halutaan säilyvän poikkeuksettomana, on tavallisesti 364-päiväiseen vuoteen lisättävä karkauspäivien asemesta karkausviikkoja. Jos karkausviikko lisättäisiin viidellä jaollisina vuosina paitsi niinä 40:llä jaollisina, jotka eivät ole jaollisia 400:lla, päästäisiin samaan vuoden keskimääräiseen pituuteen kuin gregoriaanisessa kalenterissa. Toinen vaihtoehto yksinkertaistaa kalenteria on sellainen, että otettaisiin käyttöön 13 kuukautta, joissa jokaisessa olisi tasan neljä viikkoa. Tällaisessakin kalenterissa olisi joko jätettävä yksi tai kaksi päivää kuukausien ja viikkojen ulkopuolelle tai käytettävä karkausviikkoja. Luokka:Kalenterit als:Gregorianischer Kalender ms:Kalendar Gregory ko:그레고리력 ja:グレゴリオ暦 simple:Gregorian calendar th:ปฏิทินเกรกอเรียน

Kalenteri

Katso myös

Ortodoksinen kalenteri Luokka:Almanakat ko:366일 ja:365日 zh-tw:歷史上的今天 zh-cn:历史上的今天

Juliaaninen kalenteri

Juliaaninen kalenteri on ollut käytössä Euroopassa antiikin ajoista saakka. Sitä tarkentamaan kehitettiin 1500-luvulla gregoriaaninen kalenteri. Juliaaninen kalenteri on nimetty Julius Caesarin mukaan. Caesar määräsi sen otettavaksi käyttöön Rooman tasavallan ajan ajanlaskukaaoksen vuoksi. Kalenterin kehitti aleksandrialainen tähtitieteilijä Sosigenes vuoden 46 eaa aikoihin, ja se muistuttaa erästä Egyptissä käytettyä kalenteria. Juliaanisessa kalenterissa vuodessa on 365 päivää, ja joka neljäs vuosi on karkausvuosi, johon lisätään karkauspäivä. Jotkin ortodoksikirkot käyttävät edelleen juliaanista kalenteria. Luokka:Kalenterit ko:율리우스력 ja:ユリウス暦 simple:Julian calendar zh-cn:儒略历

Julius Caesar

Gaius Julius Caesar (13. heinäkuuta 100 eaa.–15. maaliskuuta 44 eaa.) oli roomalainen valtiomies, sotilas ja kirjailija. Hän valloitti Gallian Rooman valtakunnalle ja oli ensimmäinen roomalainen joka yritti valloittaa Britannian. Caesar aloitti ja voitti kansalaissodan, jonka jälkeen hänestä tuli valtakunnan kiistaton johtaja. Caesar julistettiin elinikäiseksi diktaattoriksi. Tyytymättömät aristokraatit murhasivat Caesarin tasavallan nimissä Rooman senaatin istunnossa vuonna 44 eaa. Caesarin adoptoimasta Octavianuksesta tuli Rooman ensimmäinen keisari. Sana keisari on johdettu Caesarin nimestä.

Nuoruus

Caesar syntyi tunnettuun muttei rikkaaseen patriisisukuun, joka polveutui oman ilmoituksensa mukaan sekä Aeneaasta että Venuksesta. Suvun jäsenet eivät olleet pitkään aikaan saavuttaneet mitään erityistä menestystä. Nuori Caesar kasvoikin huonomaineisessa Suburan kaupunginosassa Roomassa. Hänen tätinsä Julia oli mennyt naimisiin kuuluisan sotapäällikön Gaius Mariuksen kanssa, minkä ansiosta Juliusten arvovalta ja varallisuus nousivat. Caesar meni naimisiin Mariuksen kannattajan Lucius Cornelius Cinnan tyttären Cornelia Cinnillan kanssa. Kun Sulla kaappasi vallan Mariuksen kuoleman jälkeen vuonna 86 eaa., Juliusten suku joutui vaikeuksiin. Sulla määräsi Caesarin eroamaan vaimostaan, mutta hän kieltäytyi ja pakeni Roomasta. Myöhemmin Sulla kuitenkin armahti hänet ja Caesar perheineen palasi Roomaan. Caesar ei kuitenkaan pysynyt Roomassa pitkään ja vuonna 80 eaa. hän lähti sotapalvelukseen Vähään-Aasiaan, jossa hän osallistui useisiin sotatoimiin. Hän taisteli esimerkiksi merirosvoja vastaan Kilikiassa. Caesarille myönnettiin muun muassa corona civica-seppele roomalaisen sotilaan hengen pelastamisesta. Sullan kuoleman jälkeen Caesar palasi Roomaan vuonna 78 eaa. Hän aloitti uransa asianajajana. Hän tuli tunnetuksi syyttämällä entisiä maaherroja korruptiosta, joka olikin provinssien hallinnossa enemmän sääntö kuin poikkeus. Vuonna 75 eaa. Caesar matkusti Rhodokselle opiskelemaan tunnetun oraattorin Apollonius Molonin alaisena. Tällä matkalla Caesar joutui merirosvojen vangiksi. Hänestä vaadittiin 20 talentin lunnaita, mutta tarinan mukaan Caesar nauroi ja käski merirosvoja vaatimaan 50 talenttia. 38 päivää myöhemmin lunnaat saapuivat ja Caesar vapautettiin. Hän kokosi välittömästi pienehkön laivaston, joka vangitsi merirosvot ja otti heiltä lunnasrahat. Merirosvot määrättiin myytäväksi orjiksi Pergamonissa, mutta Caesar matkusti paikan päälle ja määräsi heidät ristiinnaulittavaksi. Caesar oli kuitenkin armollinen ja määräsi merirosvot kuristettavaksi (tai heidän kurkkunsa katkaistaviksi) ennen ristiinnaulitsemista, kiitokseksi merirosvojen ystävällisyydestä vankeuden aikana.

Poliittinen ura

Caesar palasi Roomaan vuonna 73 eaa. Hän oli ottanut sitä ennen vielä osaa ensimmäisiin taisteluihin Pontoksen kuningasta Mithridates VI:tta vastaan. Hänet nimitettiin pontifex-papiksi. Roomaa vitsasi Spartacuksen johtama orjakapina. Caesar valittiin sotilastribuuniksi, joka oli normaalin tapaan ensiaskel hänen virkaurallaan. Vuonna 71 eaa. Marcus Crassus lähetettiin kukistamaan kapinaa. Caesar oli yksi niistä harvoista jotka kannattivat Crassusta, ja miehistä tulikin hyvät ystävät. Vuonna 69 eaa. Caesar nimitettiin Hispania ulteriorin provinssin kvestoriksi. Caesarista tuli leski myöhemmin samana vuonna, kun hänen vaimonsa kuoli synnytyksen yhteydessä. Caesar menetti myös samana vuonna tätinsä Julian. Caesarin nuori tytär, Julia, jäi hänen hoidettavakseen. Hän suututti osan aristokraateista pitämällä edesmenneille sukulaisilleen ylistävät hautajaispuheet, huolimatta näiden sukulaisuussuhteista Cinnaan ja Mariukseen. Lisäksi tädin hautajaisissa kannettiin paarien takana Mariuksen kuvaa. Caesar meni uudelleen naimisiin. Yllättävästi vaimo oli Sullan lapsenlapsi Pompeia Sulla. Vuonna 67 eaa Caesar pääsi kvestorin virkansa takia myös ensi kerran senaatin jäseneksi. Hän kannatti muiden populaarien tavoin lakeja jotka antoivat Pompeiukselle diktaattorioikeudet jotta tämä saisi kuriin Välimerta riivanneet merirosvot. Seuraavaksi Caesar valittiin ediiliksi vuonna 65 eaa. Ediilien tehtäviin kuului järjestää yleisiä juhlia. Caesar velkaantui melkein perikatoon asti järjestäessään näitä juhlia. Tavallisen kansan parissa Caesarin maine kasvoi. Suuren suosionsa ansiosta Caesar valittiin pontifex maximus -papiksi (pontifex-kollegion esimieheksi) vuonna 63 eaa., kun viran edellinen haltija Caecilius Metellus kuoli. Samana vuonna Caesar joutui kiistoihin Ciceron ja muiden optimaattien kanssa Catilinan ja hänen salaliittolaistensa kohtalosta.

Eräskin Clodius ja politiikan käänteet

Keväällä 62 seurasi skandaali, kun paljastui, että eräs Publius Clodius Pulcher oli naiseksi pukeutuneena salaa päässyt vain naisille tarkoitettuun Bona Dea -palvontamenoihin, jota vietettiin Caesarin kotona tämän vaimon Pompeian johdolla. Huhujen, jotka todennäköisesti olivat perättömiä, mukaan tarkoituksena oli päästä lähempään kontaktiin Pompeian kanssa. Vaikka Caesar itse sanoi uskovansa, että Pompeia oli syytön tapahtuneeseen, otti hän kuitenkin avioeron vaimostaan. Caesarin mukaan hänen perheenjäsentensä tuli olla paitsi syyttömiä myös vapaita kaikista rikosepäilyistä. (Kaksinaismoralismiin taipuvaisella Caesarilla puolestaan oli vuosien varrella ilmeisesti useita syrjähyppyjä, muun muassa Pompeiuksen vaimon Mucian kanssa.) Sittemmin Crassus mitä ilmeisemmin lahjoi Clodiuksen oikeudenkäynnin valamiehistön, Clodius vapautettiin ja lähetettiin Sisiliaan hoitamaan kvestorinvirkaa. Vuonna 62 eaa. hänet valittiin preetoriksi. Caesar ylitti preetorina mielistellä Pompeiusta, jonka lähestyvän kotiinpalun hän todennäköisesti koki uhkaavasti. Cicero oli tällä välin joutunut vaikeuksiin osallisuudestaan Catilinan salaliiton kukistamisessa ja Caesar yritti syventää ahdinkoa. Caesarin liitolainen, kansantribuuni Quintus Caecilius Metellus Nepos aloitti katumellakoita, mutta ilmeisesti Caesar sai tämän luopumaan kansankiihotuksesta toistaiseksi. Caesarin epämääräiset juonittelut olivat saattaneet hänet outoon valoon optimaattien silmissä, ja hän katsoi parhaaksi poistua Roomasta. Vuonna 61 eaa. Caesar lähetettiin prokonsuliksi (huolimatta siitä, että hän oli aiemmin ollut vain preetori) Hispania Ulterior -provinssiin (nykyisessä Espanjassa). Siellä Caesar hankkiutui eroon veloistaan riistämällä varoja provinssista, ajan normaalin tavan mukaisesti. Lisäksi Caesar soti menestyksekkäästi paikallisia heimoja vastaan ja sotilaat huusivat hänet imperaattoriksi erään taistelun jälkeen. Tästä hyvästä Caesarille myönnettiin triumfi. Tämä osoittautui ongelmalliseksi, sillä Caesar halusi asettua ehdolle konsuliksi vuonna 59 eaa. Vaalissa oli oltava henkilökohtaiseksi paikalla Rooman kaupungissa. Triumfia halunnut sotapäällikkö ei kuitenkaan voinut astua kaupunkiin ennen sitä. Tämän katsottiin näet vievän hänen pyhän imperium-valtansa. Caesar pyysi poikkeuslupaa asettua ehdolle in absentia (poissaolevana), mutta Marcus Porcius Cato esti hänen anomuksensa käsittelyn senaatissa pitämällä erittäin pitkän puheen. Caesar luopui triumfista ja päätti asettua ehdolle konsuliksi.

Triumviraatti

Marcus Porcius Cato Caesarilla oli kansan suosio takanaan, mutta taatakseen menestyksensä hän liittoutui nyt rikkaan Crassuksen ja Pompeiuksen kanssa muodostaen ensimmäisen triumviraatin. Tämä oli epävirallinen liitto, jonka oli tarkoitus edistää kaikkien osanottajien etua. Hän antoi liiton vakuudeksi ainoan tyttärensä Julian Pompeiukselle vaimoksi. Crassus ja Pompeius kustansivat Caesarin kulut konsulinvaalin yhteydessä ja Caesar taas lupasi ajaa Crassuksen ja Pompeiuksen mieleistä politiikkaa. Pompeiuksella oli myös suuri kansansuosio ja paljon veteraaneja. Tasavallan lopunaikojen sekavassa ilmapiirissä poliittisia päätöksiä vauhditettiin usein väkivallalla ja veteraanit muodostivat uskollisen tukijoukon, joka voitiin tarvittaessa mobilisoida rähinöimään kaduilla tai äänestyksiin. Caesarin konsulikumppaniksi optimaatit saivat valituksi Marcus Calpurnius Bibuluksen. Senaatti yritti suitsia Caesarin valtaa määräämällä hänen konsulikautensa jälkeiseksi provinssiksi eli vastuualueeksi tyhjänpäiväisen toimen "metsät ja karjapolut", joka ilmeisesti tarkoitti jonkinlaista metsänhoitajan tointa.

Konsuli

Caesar ryhtyi täyttämään lupauksiaan kumppaneilleen tultuaan valituksi. Hän esitti senaatille Pompeiukselle mieluisen maalain, joka kuitenkin hylättiin. Niinpä Caesar vei esityksensä kansankokoukseen. Optimaattien kanssa liittoutuneet kansantribuunit kuitenkin kaatoivat lain veto-oikeudellaan. Tämän seurauksena Pompeius lähetti veteraanisotilaansa mellakoimaan Forumille. Lain vastustajat heitettiin väkivalloin ulos Forumilta ja laki hyväksyttiin. Bibulus yritti vielää estää lain voimaantulon kutsumalla senaatin koolle kotiinsa. Tämä ei onnistunut, joten Bibulus vetäytyi kotiinsa eikä suostunut tulemaan ulos, vaan ilmoitti odottavansa enteitä. Bibuluksen olisi teknisesti ottaen pitänyt pystyä estämään lain voimaantulo, mutta (täysin laittomasti) kukaan ei välittänyt konsulin mielipiteestä ja näin Caesarin laki tuli voimaan. Maalaki toimi kuitenkin puutteellisesti. Sen oli tarkoitus asuttaa kyllästyneitä veteraaneja ja helpottaa kaupunkiköyhälistön asemaa, mutta maanjakotoimikunnan toiminta tökki. Pompeiukselle kuitenkin riitti, että hänen veteraaninsa saatiin asutettua. Tämä lailla jotenkuten saavutettiin. Seuraavaksi saatettiin virallisesti voimaan Pompeiuksen sotaretkillään valtakunnan itäosiin luoma hallintomalli. Crassuksen toiveesta publikaaneille palautettiin osa heidän keräämistään tuloista hämäräperäisessä rahansiirtelyoperaatiossa. Caesarille annettiin seuraavaksi täysin poikkeuksellinen neljän vuoden prokonsulin imperium Galliaan ja Illyriaan. Tästä seurasi yksi maailmanhistorian kuuluisimmista sotaretkistä. On ironista, että Pompeius oli näin keskeisellä sijalla tapahtumaketjussa, jonka seurauksena hän menetti päänsä kaukaisessa Egyptissä vuosia myöhemmin.

Gallian sota

publikaaneille :Pääartikkeli Gallian sota Konsulikautensa loputtua Caesar pääsi viideksi vuodeksi prokonsuliksi Galliaan ja Illyriaan. Hän kuitenkin aloitti Gallian sodan, jossa Gallia ja osa Germaniaa liitettiin Roomaan. Kun Caesar vuonna 59 eaa. otti provinssin haltuunsa, hän sai kuulla helvetialaisten aikeista kulkea Roomalle kuuluvien alueiden läpi. Helvetialaiset olivat joutuneet liikkeelle johtuen toisen heimon, sveebien paineesta. Caesar katsoi hetkensä tulleen. Hän viivytteli ensin vastausta helvetialaisten läpikulkupyyntöön. Kun turhautuneet helvetialaiset yrittivät tulla alueelle väkisin, Caesar kokosi heti yhteen saatavilla olevat joukot ja aloitti taistelun. Caesarin omien propagandaksi tarkoitetttujen sanojen mukaan 370 000 vastustajasta (joihin kuului naisia ja lapsia) vain 130 000 selvisi taistelusta hengissä. Samalla hän kulki armeijoineen pitkälle Rooman alueiden ulkopuolelle. Vieras armeija luonnollisesti vihastutti monia itsenäisiä gallialaisheimoja. Caesarin voitto herätti huomiota myös Roomassa. Seuraavaksi Caesar hyökkäsi germaaniheimo sveebien kimppuun, jota vastaan gallialaisheimot olivat pyytäneet Caesarilta apua. Vuonna 57 eaa. Caesar löi belgit, jotka olivat koonneet armeijaa roomalaisten aiheuttaman uhkan varalle. Seuraavana vuonna Caesar joutui lähettämään joukkojaan ympäri Galliaa kukistamaan pienempiä kapinayrityksiä. Muun muassa Crassuksen poika Publius Crassus lähetettiin Akvitaniaan ja Decimus Junius Brutus Albinus, sittemmin Caesarin murhaaja, lähetettiin kukistamaan rannikolla elävää venetejä. Lopulta monet heimot saatiin kukistettua ja Roomaan lähetettiin satoja tuhansia vankeja orjiksi.

Silta Reinillä ja retki Britanniaan

Vuonna 56 eaa. Caesar sopi Crassuksen ja Pompeiuksen kanssa, että hänen prokonsulikauttaan jatkettaisiin, ja että Crassuksesta ja Pompeiuksesta valittaisiin konsuliksi seuraavana vuonna. Crassuksen tuli saada konsulikautensa jälkeen provinssikseen Syyria ja Pompeiuksen Hispania. Tämän jälkeen Caesar palasi joukkojensa pariin valmistelemaan hyökkäystä Britanniaan. Mutta ennen sitä hän joutui taistelemaan germaaneja vastaan jotka olivat ylittäneet Reinin. Lyötyään Galliaan hyökänneet germaanit Caesar päätti rakennuttaa sillan Reinin yli. Tarkoituksena oli näyttää "barbaareille" kuinka mahtava Rooman armeija oli. Pian sillan valmistuttua läheiset heimot lähettivät panttivankeja Caesarille. Saatuaan näin selustansa suojattua Caesar lähti kahden legioonan voimin Britanniaan. Vaikka roomalaiset löivätkin paikalliset heimot oli heidän palattava sen jälkeen kun heidän laivastinsa vaurioitui myrskyssä. Vuonna 54 eaa. Caesar teki uuden yrityksen 800 laivan voimin, mutta tämäkään hyökkäys ei tuottanut pysyviä tuloksia. Samana vuonna Caesarin tytär Julia kuoli synnytyksen yhteydessä. Seuraavana vuonna Crassus sai surmansa sodassa parthialaisia vastaan. Pompeiuksen ja Caesarin välit viilenivät ja Pompeius menikin naimisiin Caesarin vihamiehen, Metellus Scipion, tyttären kanssa. Vuonna 52 eaa. Galliassa syttyi suuri kapina erään nuoren gallialaispäällikön, Vercingetorixin, johdolla. Moninaisten vaiheiden jälkeen Caesar sai Vercingetorixin ja tämän 80 000 sotilasta piiritettyä Alesian kaupunkiin. Alesian piiritys on eräs sotahistorian kuuluisammista piirityksistä. Caesar rakennutti kaupungin ympärille muureja ja vallihautoja joiden tarkoitus oli pitää gallit kaupungissa. Piiritysrenkaan ympärille rakenettiin myös ulospäin suuntautuvia puolustusasemia estämään Vercingetorixin liittolaisten pääsyn kaupunkiin ja sitä piirittävien Roomalaisten kimppuun. Vaikka liittolaiset yrittivätkin murtaa roomalaisten saartorenkaan saivat roomalaiset lopulta heidät lyötyä. Vercingetorixin oli pakko antautua. Roomassa järjestettiin Caesarin Alesiassa saaman voiton kunniaksi kahdenkymmenen päivän supplicatio-juhla. Sota jatkui kuitenkin yhä, koska yksittäiset heimot jatkoivat vastarintaa. Viimein vuonna 50 eaa. merkittävät kapinat oli saatu kukistettua. Caesarin menestys oli kuitenkin aiheuttanut närää Roomassa, jossa epäiltiin menestyksekkään sotapäällikön pyrkivän Rooman kuninkaaksi. Sodan loputtua poliittisen tilanteen kärjistyminen oli väistämätöntä.

Kansalaissota

50 eaassa. Tarinan mukaan Caesar tapasi kammata tukkansa eteenpäin peittääkseen vetäytyvän hiusrajansa.]] :Pääartikkeli: Julius Caesarin kansalaissota Gallian sota kasvatti Caesarin mainetta Roomassa nopeasti. Tämä kasvatti myös hänen vastustajiensa epäilyjä. Caesaria oli yritetty saada palaamaan Roomaan jo 51 eaa. Lopulta 50 eaa. Caesar määrättiin palaamaan Roomaan, koska hänen virka-aikansa prokonsulina oli ohi. Lisäksi senaatti kielsi häntä asettumasta ehdolle konsuliksi poissaolevana. Caesar tiesi, että hänet eliminoitaisiin Roomassa ilman konsulin aseman tuomaa immuniteettiä. Samalla Pompeiuksen, joka oli ainoa henkilö joka olisi voinut auttaa Caesaria, edut olivat yhä selvemmin ristiriidassa Caesarin etujen kanssa. Erimielisyyksiä soviteltiin kiivaasti, mutta tuloksetta. Tilanne senaatissa kärjistyi, kun Caesarin tukijat vaativat, että valtatasapainon säilyttämiseksi myös Pompeiuksen olisi luovuttava legioonistaan. Vuoden 49 eaa. tammikuussa senaatti hylkäsi Pompeiuksen tuella Caesarin viimeisen sovintoehdotuksen. Senaatti antoi senatus consultum ultimum -päätöksen, jossa konsuleita ja muita valittuja virkamiehiä vaadittiin suojelemaan tasavaltaa Caesarilta. Caesar oli jättänyt suurimman osan armeijastaan Galliaan, kun hän oli yhden legioonan voimin tullut Ravennaan tarkkailemaan tilanteen kehitystä Roomassa. Senaatti uskoi ettei hän näin vähillä joukoilla pystyisi tekemään mitään. 10. tammikuuta Caesar sai tiedon senaatin päätöksestä. Caesar oli jo aiemmin lähettänyt VIII ja XII legioonille käskyn matkustaa Italiaan. Hän vaati nyt luonaan ollutta XIII legioonaansa puolustamaan päällikkönsä mainetta ja arvovaltaa ja marssi tämän jälkeen kohti provinssinsa rajaa, joka oli pieni Rubikon-joki. Ylittäessään Gallian ja Rooman rajana toimineen joen Plutarkhos kertoo hänen lausuneen näytelmäkirjailija Menandrosta lainaten kreikaksi "Anerriftho kybos", "Lentäköön noppa". Historioitsija Suetonius esittää lauseen latinaksi "Iacta alea est", "Arpa on heitetty", jota nykyisin käytetään usein muodossa "Alea iacta est". Caesar näet tiesi tällöin rikkovansa lakia, joka määräsi legioonat pysymään oman maakuntansa alueella, eikä voinut enää perääntyä ja silti säilyttää henkeänsä ja asemaansa. Caesar oli muutenkin haluton ryhtymään sisällissotaan: barbaareja vastaan sotiminen oli luku sinänsä, mutta toisia roomalaisia vastaan taisteleminen oli paljon vakavampi asia.

Italiasta Egyptiin

Caesarin saapuessa Italiaan Pompeiuksella oli siellä kaksi legioonaa ja kutsunnat käynnissä. Pompeiuksen legioonat olivat kuitenkin epäluotettavia ja uusista joukoista ei ollut vastusta Caesarin kokeneille sotilaille. Caesar pystyi etenemään lähes ilman vastarintaa. Caesarin viholliset pakenivat Roomasta. Taitava sotapäällikkö Pompeius ymmärsi, ettei hän kyennyt enää puolustamaan Italiaa ja päätti vetäytyä Kreikkaan hankkimaan vahvistuksia. Pompeius vei mukanaan myös joukon Caesaria vastustaneita senaattoreita ja virkamiehiä. Kaikki eivät kuitenkaan lähteneet. Esimerkiksi Cicero oli siirtynyt Formiaehen. Matkallaan Roomaan Caesar pysähtyi siellä ja koetti taivutella Ciceron palaamaan Roomaan, koska tämä oli arvostettu henkilö senaattorien joukossa. Cicero kirjoitti myöhemmin ystävälleen, että Caesar ei ollut ilahtunut hänen vastauksestaan. Kun Caesar saapui Roomaan hän ryösti valtion vararahaston sotimisensa rahoittamiseen. Hänet valittiin diktaattoriksi. Vain yhdentoista päivän päästä hän luopui diktaattorinvallasta ja tyytyi konsulin arvoon. Kun hänen Gallian legioonansa saapuivat lähti hän yhdeksän legioonan voimin Hispaniaan, jonne Pompeius oli jättänyt seitsemän legioonaa. Kukistettuaan Hispanian legioonat miltein verettömässä kampanjassa Caesar palasi lyhyeksi aikaa Italiaan ennen kun jatkoi matkaansa Kreikkaan kahdeksan legioonan kanssa. Caesar ja Pompeius kohtasivat 10. heinäkuuta 48 eaa. Dyrrhakhionin taistelussa. Caesar oli vähällä hävitä, mutta hänen onnistui perääntyä Thessaliaan jossa hän kukisti Pompeiuksen Farsaloksen taistelussa. Tämän taistelun jälkeen suurin osa Pompeiuksen joukoista antautui Caesarille, Pompeius itse pakeni Egyptiin jossa lapsikuninkaan Ptolemaios XIII:n neuvonantajat antoivat salamurhata hänet. Kun Caesar saapui Egyptiin Ptolemaios antoi lahjaksi Caesarille Pompeiuksen pään ja tämän sinettisormuksen. Plutharkoksen mukaan Caesar itki nähdessään vanhan ystävänsä ja vastustajansa jäännökset. Ptolemaioksen neuvonantajien tarkoitus oli ilmeisesti ilahduttaa diktaattoria, mutta moinen julmuus hänen arvostamaansa kilpailijaa, maamiestänsä ja aiempaa liittolaistansa kohtaan ei ollut Caesarin mieleen.

Aleksandrian sota

Egyptin tilanne oli Caesarin saapuessa epävakaa. Ptolemaios oli parhaillaan sodassa aikaisemman hallitsijakumppaninsa ja siskonsa Kleopatra VII:n kanssa. Caesar päätti ryhtyä sovittelijaksi ja otti majapaikakseen kuninkaan palatsin, vaikka hänellä ei ollut edes kokonaista legioonaa mukanaan. Egyptiläiset eivät olleet tyytyväisiä Caesarin imperialistiseen käyttäytymiseen. Kleopatra oli kuljetettu salaa palatsiin, koska hän halusi neuvotella Caesarin kanssa. Caesar kuitenkin hullaantui Kleopatrasta ja päätti tehdä hänestä Egyptin hallitsijan. Aleksandriassa mellakoitiin rajusti ja Caesar joutui mellakoissa vakavaan hengenvaaraan. Caesarin avuksi riensi lopulta Pergamonin kuningas Mithridates ja muita roomalaisia joukkoja. Heidän avullaan Caesar sai lyötyä Ptolemaioksen joukot niin merellä kun maalla. Ptolemaioksen kuoltua Caesar asetti Kleopatran valtaistuimelle. Kleopatra meni myös egyptiläiseen tapaan naimisiin nuoremman veljensä Ptolemaios XIV:n kanssa. Vaikka Caesarin vastustajia oli vielä Afrikassa lähti Caesar Kleopatran kanssa pitkälle risteilylle Niilin yläjuoksulle. Ilmeisesti tällöin Caesar myös kirjoitti suuren osan kirjastaan kansalaissodasta, joka päättyy Aleksandrian levottomuuksiin. Cicero kertoo, että Roomassa ihmeteltiin, kun Caesarista ei kuultu mitään pitkään aikaan.

Kansalaissodan loppu

Vuonna 47 eaa. Caesarin oli palattava Egyptistä koska hänen vastustajansa olivat taas alkaneet toimiin. Samalla myös Rooman vanhan viholiisen Mithridateen poika Farnakes oli hyökännyt Roomaa vastaan. Caesar murskasi Farnakeen joukot Zelan taistelussa täydellisesti. Yksi päätekijä tähän oli Farnakeen joukkojen täysin virheellinen taistelutaktiikka: he hyökkäsivät mäelle leiriytyneiden roomalaisten kimppuun ylämäkeen. Taistelun jälkeen hänen tiettävästi kirjoitti ystävälleen "Veni, vidi, vici" (Tulin, näin, voitin), tarkoittaen taistelun suhteellista helppoutta. Palattuaan vähäksi aikaan Roomaan Caesar matkusti Afrikkaan jonne hänen vastustajansa olivat kokoontuneet. Vuonna 46 eaa. Caesar kukisti Cato nuoremman ja Metellus Scipion joukot Thapsuksen taistelussa. Pompeiuksen pojat Gnaeus Pompeius ja Sextus Pompeius pakenivat Hispaniaan, jonne Caesar saapui vuoden 46 eaa. joulukuussa. Vuoden 45 eaa. maaliskuussa joukot kohtasivat Mundan taistelussa. Vihollisella oli hyvät asemat ja Caesarin väsyneet sotilaat niskuroivat. Vasta pitkän ja verisen taistelun jälkeen saivat Caesarin joukot heidät kukistettua.

Diktaattori

Caesar palasi Italiaan syyskuussa 45 eaa. Senaatti ei enää vastustanut Caesaria ja hän armahtikin melkein kaikki entiset vihollisensa. Palatessaan Rooman Caesar luopui neljännestä konsulikaudestaan, jonka hän oli pitänyt ilman konsulikumppania. Senaatti kuitenkin teki Caesarista elinikäisen konsulin. Hän sai myös vallan päättää provinssien maaherrojen viroista, ennen ne oli valittu arvalla. Caesarin syntymäkuukausi Quintilis, nimettiin uudelleen hänen mukaansa Juliukseksi (heinäkuuu). Hänelle annettiin myös arvonimi pater patriae (isänmaan isä). Vuonna 44 eaa. Caesarista tehtiin elinikäinen diktaattori, dictator perpetuus. Jotkut Rooman asukkaista alkoivatkin kutsua Caesaria kuninkaaksi. 15. helmikuuta Lupercalia-juhlan aikana Marcus Antonius yritti asettaa diadeemin Caesarin päähän. Caesar kuitenkin hylkäsi tämän tarjouksen ja julisti ettei halunnut kuninkaaksi. Kuninkaaksi julistautuminen oli pahinta, mitä Caesar olisi voinut tehdä, sillä tasavaltalaisuudestaan ylpeät roomalaiset olivat erittäin epäluuloisia kaikkien kuninkuuden tavoittelijoiden suhteen. Perinteistä diktaattorin virkaa karsastettiin selvästi vähemmän. Kansa puhkesikin suosionosoituksiin, kun Caesar kieltäytyi diadeemista. Huhtikuussa 44 eaa. Caesar aikoi lähteä sotaretkelle Parthiaa vastaan, aikeinaan kostaa Crassuksen tappio. Caesar oli aina enemmän sotapäällikkö kuin poliitikko, ja hän oli nopeasti kyllästynyt pääkaupungin elämään. Hänen vastustajansa päättivät että heidän oli toimittava ennen tätä, jos aikoivat koskaan päästä eroon hänestä.

Kuolema

Gaius Julius Caesarin viimeinen päivä alkoi tyypilliseen tapaan 15. maaliskuuta 44 eaa. Oli maaliskuun idus, joten Caesar osallistui tapansa mukaisesti senaatin kokoukseen. Kirjailijat kertovat päivän alun olleen täynnä huonoja enteitä, muun muassa etruski haruspeksi Spurinna oli kuulemma vihjaillut Caesarin viimeisen päivän tulleen. Senaatissa alun uhriseremonioiden jälkeen hän asettui paikalleen kultaiselle tuolille senaatin suuressa kokoontumissalissa, kuten useasti aiemminkin. Caesar ei kuitenkaan aavistanut, että lukuisten senaattorien joukossa oli jo pitkään kytenyt ajatus diktaattorin murhasta ja vanhan hallitustavan palauttamisesta. Hän ei myöskään näin ollen tiennyt sitä, että murhan ajankohdaksi oli valittu juuri tuo päivä, 15. maaliskuuta senaatin kokoontuessa. Caesarin istuuduttua paikalleen salissa, alkoi joukko senaattoreita liikehtiä häntä kohti. Näiden miesten joukossa oli myös useita, joita Caesar piti hyvinä ystävinään. Järkytys olikin suuri, kun miehet, joiden joukossa muun muassa Brutus ja Cassius seisoivat, vetivät tikarinsa esiin ja hyökkäsivät kohti Caesaria. Ensimmäinen lukuisista tikariniskuista osui Caesarin kurkkuun joko Cassiuksen tai Cascan toimesta. Caesarilla ei ollut asetta mukanaan eikä hän tavannut käyttää henkivartijoita, mutta hän yritti kamppailla hyökkääjiä vastaan terävällä kirjoitinpuikollaan. Pian Caesar kuitenkin tajusi ympärilleen kerääntyneiden vihollisten ylivoiman. Hän oli joutunut loukkuun senaatin saliin eikä voinut paeta minnekään. Caesar ehti saada lukuisia tikariniskuja ennen kuin lyyhistyi maahan entisen ystävänsä ja vihollisensa Pompeiuksen patsaan juureen. Viimeisillä hetkillään hän veti voitettuna togansa päänsä yli ja lakkasi tekemästä vastarintaa. Jokainen salaliittolainen iski Caesaria tikarillaan ja nämä 23 haavaa koituivat nopeasti hänen kuolemakseen.

Murhan syyt

Murhaajien julkilausuttuna motiivina oli pyrkimys palauttaa tasavaltainen hallitusmuoto Caesarin yksinvallan sijaan. Murhaajien on kuitenkin arveltu pyrkineen parantamaan ennen muuta senaattorisäädyn Caesarin aikana heikentynyttä asemaa. Yksi murhaajista oli Caesarin adoptoima Marcus Junius Brutus Albinus, jolle Caesar oli avannut tien menestykseen. Murhaajien joukossa oli monia jotka Caesar oli armahtanut ja edistänyt heidän uraansa. Rooman politiikassa liittolaissuhteet kuitenkin vaihtuivat nopeasti (tämän tiesi Caesarkin varsin hyvin), ja tyytymättömyys Caesarin kopeaan käytökseen lienee ollut laajalle levinnyttä. Caesarin lausumista viimeisistä sanoista on monta eri versiota. Kreikkalaista kulttuuria ihaillut Caesar lienee lausunut tämän alun perin kreikaksi, kuten useimmat muistakin lentävistä lauseistaan. Suetonius kertoo niiden olleen "καὶ σὺ τέκνον?" (kai sy teknon?, sinäkin poikani?). William Shakespearen näytelmässä Julius Caesar viimeiset sanat ovat "Et tu, Brute" (Sinäkin Brutukseni). Tälle versiolle ei ole mitään historiallista lähdettä ja se on Shakespearen keksintöä. Caesarin kerrotaan sanoneen myös: "Sed ista vis est!" ("Tämähän on väkivaltaa!"), kun hän ensimmäisen kerran tajusi senaattorien aikeet.

Perhe

Caesar oli naimisissa kolme kertaa. Ensimmäinen vaimo, Lucius Cornelius Cinnan tytär Cornelia Cinnilla, kuoli synnytyksen yhteydessä. Toisesta vaimostaan, Lucius Cornelius Sullan lapsenlapsesta Pompeia Sullasta Caesar erosi. Caesarin kolmas vaimo oli Calpurnia, Lucius Calpurnius Pison tytär. Caesar sai Cornelia Cinnillan kanssa tyttären Julian. Rakastajattarensa Kleopatra VII:n kanssa Caesar sai pojan Caesarionin (kreikkalaisittain Kaisarion, oik. Ptolemaios XV Filopator Filometor Kaisar), josta tuli Ptolemaios XV. Testamentissaan Caesar myös adoptoi Gaius Octaviuksen, josta tuli näin Gaius Julius Caesar ja sittemmin pitkien sotien jälkeen Rooman ensimmäinen keisari nimellä Augustus. Antiikin lähteissä mainitaan myös usein että Caesarilla oli homoseksuaalisia suhteita, yksi näistä olisi ollut Bithynian kuningas Nikomedes IV:n jonka hovissa Caesar oli nauttinut kestiystävyyttä nuorena miehenä. Caesaria tiettävästi pilkattiin pitkään tämän jälkeen "Bithynian kuningattareksi". Homoseksuaaliset suhteet olivat antiikin maailmassa erilaisessa asemassa kuin myöhempinä aikoina kristillisessä maailmassa, ja etenkin yläluokan keskuudessa ja Kreikassa niiden katsottiin olevan täysin normaaleja. Epäsopivana pidettiin kuitenkin ylhäisen miehen esiintymistä alisteisessa tai feminiinisessä roolissa homoseksuaalisessa suhteessa niin kuin Caesar oli ilmeisesti nuoruudessaan tehnyt.

Jälkivaikutuksia

Caesar on yksi parhaiten tunnetuista antiikin Rooman hahmoista: "poikkeusyksilö", jonka toimet niin hyvässä kuin pahassakin ovat vaikuttaneet pitkään. Sotapäälliköt, valtiomiehet ja diktaattorit ovat usein tutkineet, ihailleet tai yrittäneet jäljitellä hänen toimintaansa. Caesarin omat teokset ovat olleet kaikkien aikojen luetuimpien kirjojen joukossa etenkin eurooppalaisissa kouluissa aina viime vuosisadan alkupuolelle saakka. Eräs näkyvä jälki Caesarista on ajanlaskussa, jossa heinäkuun nimi on edelleen useilla kielillä johdos nimestä Julius. Lisäksi hänen kalenteriuudistuksensa oli varsin pysyvää laatua. Ehkä merkittävin Caesarin vaikutuksista oli kuitenkin Rooman valtakunnan painopisteen siirtäminen pohjoiseen kohti Eurooppaa. Gallian latinalaistaminen ja Britannian valloitusretket loivat pohjan roomalaisen kulttuurin, latinan kielen ja myöhemmin kristinuskon leviämiselle laajalti aina Suomeen asti. Nämä kaikki olivat keskeisiä elementtejä eurooppalaisen kulttuurin kehityksessä. Caesarista on kirjoitettu lukuisia kirjoja ja näytelmiä, tunnetuimpana William Shakespearen tulkinta aiheesta. Caesaria on käytetty myös nykyisessä populaarikulttuurissa kuten elokuvissa ja sarjakuvissa, ehkä kuuluisimpana esimerkkinä Asterix seikkailee -sarja. Elokuvasovitukset ovat yleensä perustuneet Shakespearen näytelmään. Ensimmäinen näistä tehtiin jo vuonna 1908, tunnetuin lienee vuoden 1953 versio, jossa Marlon Brando näytteli Marcus Antoniusta.

Kirjallisuutta

Caesarin oma tuotanto

HBO Omana elinaikanaan Caesaria pidettiin yhtenä Rooman taidokkaimmista puhujista ja proosakirjailijoista; jopa Cicero arvosti Caesarin tyyliä. Caesarin tunnetuimpia teoksia olivat hänen tädistään laatima hautapuheensa sekä Anticato, joka oli vastine Cicerolle. Caesar laati myös kielitieteellisiä teoksia. Valitettavasti suurin osa Caesarin teoksista on kadonnut. Caesarin nimissä säilyneestä kirjallisuudesta Commentarii de bello Gallico ja Commentarii de bello civile ovat varmuudella hänen laatimiaan. Myös De Bello Hispaniensis (Espanjan sota), De bello Africo (Afrikan sota) ja De bello Alexandrino (Aleksandrian sota) kuvaavat ajanjaksoa, mutta ne eivät välttämättä ole Caesarin kirjoittamia. Caesarin pääteos De bello Gallico on suomennettu:
- Caesar, Gaius Julius: Gallian sota. Suom. ja sel. Gunnar Rancken. Karisto 1949, Hämeenlinna.

Antiikin muut lähteet

Julius Caesarista ja tasavallan ajan lopusta on säilynyt antiikin ajoilta suhteellisen runsas lähdeaineisto. Suetonius ja Plutarkhos kirjoittivat kummatkin Caesarin elämäkerran. Myös Dio Cassius ja Appianus käsittelevät historianteoksissaan Caesaria. Historiankirjoituksen lisäksi keskeisen tärkeitä lähteitä ovat Marcus Tullius Ciceron laatimat oikeuspuheet sekä hänen kirjekokoelmansa.

Uutta kirjallisuutta

-
-
-

Katso myös

- Rooman keisari

Muualla verkossa

- [http://www.perseus.tufts.edu/cgi-bin/ptext?lookup=Caes.+Gal.+1.1.1 De bello Gallico (Latinankielinen alkuteksti ja engl. käännös)]
- [http://www.perseus.tufts.edu/cgi-bin/ptext?lookup=Caes.+Civ.+1.1.1 De bello civili (Latinankielinen alkuteksti ja engl. käännös)]
- [http://unx1.shsu.edu/~his_ncp/PluCaes.html Plutarkhoksen laatima Caesar-biografia (englanniksi)]
- [http://www.perseus.tufts.edu/cgi-bin/ptext?lookup=Suet.+Jul.+1.1 Suetoniuksen laatima Caesar-biografia (latinaksi ja engl. käännöksenä)]
- [http://penelope.uchicago.edu/Thayer/E/Roman/Texts/Cassius_Dio/37
- .html Cassius Dio mm. Caesarista (englanniksi)]
- [http://virgil.org/caesar/ virgil.org] – luettelo Caesariin liittyvistä verkkoresursseista mukaan lukien useita alkuperäislähteitä (englanniksi) Caesar Caesar Caesar, Julius Caesar Caesar ko:율리우스 카이사르 ja:ガイウス・ユリウス・カエサル simple:Julius Caesar

Rooman valtakunta

Rooman valtakunta (usein antiikin Rooma) oli antiikin aikainen imperiumi. Varhaisimmat merkit asutuksesta Rooman kaupungin alueella ovat noin 1300-luvulta eaa. Kaupungistuminen lienee alkanut 700-luvulla eaa. Rooma kehittyi vuosisatojen aikana Välimeren ympäröiväksi maailmanvallaksi. Rooman valtakunnan länsiosa kukistui vuonna 476, jolloin Länsi-Rooman viimeinen keisari syrjäytettiin. Rooman valtakunnan yhdistämisyritykset Itä-Rooman johdolla päättyivät islamin yllättävään nousuun 600-luvulla. Itä-Rooma eli Bysantti pysyi kuitenkin koossa turkkilaisvaltaukseen saakka 1453.

Historia

Rooman alkuvaiheet

Tieto Rooman kaupungin alkuajoista on suurelta osin peittynyt myyttien ja legendojen alle. Rooman perustivat tarun mukaan veljekset Romulus ja Remus 21. huhtikuuta 753 eaa. 700–650 eaa. Rooman kukkulat yhdistyivät, tästä kertoo esimerkiksi tarina sabiinitarten ryöstöstä. 600-luvulla Rooma levittäytyi Latiumiin, ja tuhosi emäkaupunkinsa Alba Longan. Tradition mukaan Roomaa hallitsivat tällöin kuninkaat. Todellisuudessa Rooma sai alkunsa pronssikautisena kyläyhteisönä ehkä noin vuoden 1000 eaa. tienoilla, ehkä jonkin verran aiemmin. Alueella on ilmeisesti ollut jo tätä ennen metsästyksestä ja kalastuksesta elänyttä ihmisasutusta. Vähitellen arkeologiseen todistusaineistoon ilmestyy jälkiä paimentolaisuudesta, maanviljelyksestä ja hautausrituaaleista, sitten kaupasta, sosiaalisesta hierarkiasta, sodankäynnistä ja kylämäisesta asutuksesta. 800-luvulta eaa. on merkkejä kreikkalaisvaikutteista, ehkä Etelä-Italian kreikkalaissiirtokunnista. 700-luvulta on löytynyt merkkejä paalutuksista, jotka kertovat jonkinlaisesta linnoittautumisesta. Rooma alkoi etruskikulttuurin vaikutuksesta muodostua kaupunkimaiseksi yhteisöksi 600-luvun eaa. kuluessa. Kukkuloiden välinen suo kuivatettiin. Tässä vaiheessa Rooma ei juuri eroa muusta Latiumista. Eriytymistä ilmenee 500-luvulla. Tältä ajalta löytyy muureja, hallintorakennuksia ja uskonnollisia rakennuksia. Lisäksi on löydetty kreikkalaisin kirjaimin kirjoitettuja piirtokirjoituksia. :Katso myös: Rooman kuningas ja Roomalainen mytologia

Tasavalta

Tradition mukaan Rooman viimeinen kuningas Tarquinius Superbus syrjäytettiin vuonna 509 eaa. Tarinat kertovat pienen joukon vallankumouksesta. Kyseessä saattoi olla myös roomalaisten ja etruskien välinen yhteenotto, tai kuninkaan ja ylimysten välinen konflikti. Siirtymä saattoi olla myös vähittäinen. Toisaalta tasavaltaan saatettiin siirtyä vasta 400-luvulla eaa. plebeijien ja patriisien konfliktissa. Roomasta tuli tasavalta, jota johtivat kaksi konsulia, jotka kansalaiset valitsivat senaatin jäsenistä vuoden mittaisiksi virkakausiksi. Rooman kansalaiset jaettiin perinnöllisesti etuoikeutettuihin patriiseihin ja alempiarvoisiin plebeijeihin. Senaatissa olivat edustettuna vaikutusvaltaiset patriisisuvut, joten valtion johto oli käytännössä kapean kansanosan käsissä. Konsulit ottivat aluksi kuninkaan roolin lukuun ottamatta Juppiterin ylipapin asemaa. Tämän tehtävään valittiin rex sacrorum eli pyhien asioiden kuningas. Avioliittoja luokkien välillä ei sallittu ennen vuotta 445 eaa. Plebeijeitä varten perustettiin 494 eaa. kansantribuunin virka, johon ei voitu valita patriisia. Tämä oli ainut alemmalle luokalle avoin virka, mutta sillä oli suuret oikeudet. Uskonnolliset asemat oli myöhemminkin rajattu vain patriiseille. Yhteiskuntaluokkien välille tuli joskus niin suuria erimielisyyksiä, että plebeijit ottivat perheensä ja tavaransa ja lähtivät kaupungista leiriytyen sen ulkopuolelle kunnes heidän vaatimuksiinsa suostuttiin. Näin kävi 494, 450 ja 287 eaa. Tavallisin riidanaihe oli maanjako. Vähitellen patriisien etuoikeudet purettiin ja virat avattiin plebeijeille. Vanhat patriisisuvut ja menestyneet plebeijisuvut sulautuivat yhteen uudeksi yläluokaksi.

Nousu maailmanvallaksi

Rooma laajensi hallitsemaansa aluetta vähitellen. 400- ja 300-luvuilla käytiin monia sotia Italian muita valtioita ja heimoja vastaan. Aluksi Rooma oli vain yksi Italian monista kaupunkivaltioista. Voitokkaat sodat ja taitava diplomatia saattoivat kuitenkin vähitellen etruskilaiset, kreikkalaiset, latinalaiset, samnilaiset, kelttiläiset jne. yhteisöt Rooman valtaan. Niiden asukkaat eivät yleensä saaneet Rooman kansalaisoikeuksia. Koko Apenniinien niemimaa oli kokonaan Rooman hallussa 270 eaa. Seuraavaksi laajeneminen jatkui läntisen Välimeren rannikoille, jolloin käytiin puunilaissodat Karthagoa vastaan. Puunilaissotien tuloksena Rooma sai haltuunsa Sisilian, Hispanian ja Pohjois-Afrikan. Sitten vuorossa oli Makedonia, jota vastaan roomalaiset kävivät ns. makedonialaissodat. Makedonia voitettiin 197 eaa. Seleukidit lyötiin nykyisessä Syyriassa 189 eaa. Rooman sanottiin puolessa vuosisadassa levittäneen herruutensa Italiasta koko antiikin tuntemaan maailmaan.

Sisällissotien kausi

Rooma ajautui kriisiin vuodesta 133 eaa. alkaen. Tämä johti sarjaan sisällissotia ja diktatuureja. Yksi osa ongelmaa oli sosiaalisen rakenteen muutos. Roomalaisen yhteiskunnan selkärankana pidetty vapaiden talonpoikien luokka supistui orjatyövoimalla viljeltyjen suurtilojen kasvaessa. Ihmisiä hakeutui kaupunkeihin, joihin muodostui levoton ja köyhä väestöaines. Gracchuksen veljekset yrittivät toteuttaa talonpoikaiston elvyttämiseen tähtäävän maareformin, mutta suurmaanomistajia edustava senaatti järjesti heidät hengiltä. Senaatin johtama armeija kärsi tappioita Numidian kuningasta Jugurthaa vastaan 122–105 eaa., Sisilian orjakapinassa ja kimbrejä vastaan 105 eaa. Kimbrien voittaja Marius korvasi asevelvollisista talonpojista koostuvan armeijan ammattisotilailla, jotka värvättiin köyhän väestön keskuudesta. Seuraavien vuosikymmenten kuluessa sotapäälliköt, jotka tavoittelivat valtaa itselleen uskollisten legioonien avulla, muodostuivat toistuvaksi ilmiöksi Rooman politiikassa. Kaupunkivaltion tasavaltainen hallintomuoto ei enää toiminut kitkatta imperiumissa. Orjat nousivat jälleen kapinaan 73 eaa. Spartacuksen johdolla kolmannessa orjakapinassa. Spartacuksen joukot löivät monta legioonaa ennen joutumistaan viimein Pompeiuksen voittamiksi. 6000 orjaa ristiinnaulittiin Via Appian varrelle. Vuonna 91 eaa. lähes koko Italia kapinoi ja se rauhoitettiin vain antamalla kaikille Pojoen eteläpuolisille asukkaille kansalaisuus. Samaan aikaan Pontoksen kuningas Mithridates VI valtasi Bithynian ja häntä kukistamaan lähetetty sotapäällikkö Sulla marssikin Roomaan legioonien kanssa julistaen itsensä diktaattoriksi. Sullan jäätyä eläkkeelle 79 eaa. tasavalta palautettiin. Sotapäälliköt Gnaeus Pompeius Magnus ja Julius Caesar valloittivat Syyrian ja Gallian Reiniltä Atlantille asti. Vuonna 49 eaa. Caesar palasi Roomaan armeijansa kanssa aloittaen sisällissodan jonka päätytyä Caesar kaappasi vallan nousten diktaattoriksi.

Keisariajan alku

diktaattori] Caesarin sisarentyttären pojasta, Octavianuksesta, tuli Rooman ensimmäinen keisari nimellä Augustus. Augustusta seurasivat Juliusten-Claudiusten suvun keisarit (mm. Tiberius ja Nero) ja näitä Flaviukset (mm. Vespasianus). Vuosia 96—180 pidetään keisarikunnan suurimman kukoistuksen kautena. Tällöin hallitsivat Nerva, Trajanus, Hadrianus, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius. Marcus Aurelius joutui taistelemaan Tonavan rajalla germaaneja vastaan. Tämä markomannisota antoi esimakua tulevien vuosisatojen ongelmista. Vuonna 193 valtaan nousi voimakas Septimus Severus, jota seurasi vuoteen 235 saakka hallinnut Severusten dynastia. Egypti liitettiin Rooman valtaan 31 eaa., Augustus antoi keisarikunnan rajojen pysyä luonnonesteiden muodostamilla rajoilla, mutta Claudius valloitti Britannian. Trajanuksen aikana (vuonna 106) valloitettiin Daakia (likimain nykyinen Romania), mutta se hylättiin 270. Samoin Mesopotamian valloitus jäi lyhytaikaiseksi (114—117). Katso myös: Rooman keisari

200-luvun kriisi

200-luvun kriisi on nimitys, jota yleisesti käytetään Rooman valtakunnan hajoamiskaudesta, joka vallitsi noin vuosina 235—275. Valtakunta kävi tällöin tuhon partaalla. Samaan aikaan sijoittuu myös niin kutsuttu sotilasanarkian aika 235—284. Roomassa oli kriisikaudella yli 35 eri hallitsijaa. Useimmat näistä olivat sotapäälliköitä, jotka omaksuivat keisarin vallan joko koko valtakunnassa tai jossakin sen osassa menettäen sen myöhemmin tappion, murhan tai luonnollisen kuoleman jälkeen. Keisarit viettivät yhä vähemmän aikaa Roomassa. Poliitiikan lisäksi kriisiytyi myös talous (katso alla). Toisaalta ilmeni myös monia muita ongelmia kuten levottomuuksia, tauteja ja sisällissotia. Sisäiset levottomuudet ilmenivät esimerkiksi separatistisina pyrkimyksinä. Lännessä niin sanotun Gallian keisarikunnan perustanut Postumus ja idässä kuningatar Zenobia pyrkivät kummatkin saavuttamaan itsenäisyyttä keskushallinnosta. Aiemmassa vaiheessa armeija oli pyritty siirtämään kauemmas valtakeskuksista, mikä vakautti valtiota. Nyt armeija palasi vallan keskiöön ja dominoi koko yhteiskuntaa. Se myös kasvoi merkittävästi. Armeija alkoi värvätä ulkopuolisia, etenkin germaaneja. Raja-alueiden siirtokunnat autioituivat monin paikoin. 200-luvulla imperiumi koki myös ensimmäiset vakavat sotilaalliset tappionsa vuosisatoihin. Germaanit ryöstelivät monin paikoin, gootit voittivat Deciuksen ja Persia nousi Rooman kilpailijaksi. Keisari Valerianus joutui Persian kuninkaan Sapor I:n vangiksi. Hänet nyljettiin. Kun tällaista menoa oli kestänyt 35 vuotta, valtakunta oli kuoleman kielissä. Rooman lahjakkaimpien keisareiden joukkoon luettu Aurelianus kuitenkin onnistui turvaamaan valtakunnan rajat. Diocletianus vakiinnutti oloja edelleen. Selviytyminen kriisistä oli luultavasti kuitenkin enemmän sattumaa ja rakenteellisten tekijöiden sanelemaa kuin yksilöiden ansiota.

Tetrarkia eli neljän keisarin valta

Tetrarkia eli "nelivalta" oli hallintojärjestelmä, jonka keisari Diocletianus otti käyttöön vuonna 293 ratkaistakseen valtakunnan vakavat sotilaalliset ja taloudelliset ongelmat. Valtakunta jaettiin länsi- ja itäosaan. Diocletianus piti itse idän vallassaan ja antoi lännen kanssahallitsija Maximinianukselle. Kahdeksan vuotta myöhemmin Diocletianus katsoi, että sekä sotilaallisiin että siviililuontoisiin ongelmiin tulisi kiinnittää vielä enemmän huomiota. Tällöin kummallekin keisarille, "augustukselle", nimitettiin alikeisari eli "caesar". Tämä tetrarkkinen järjestelmä säilyi noin vuoteen 324. Ensimmäiset tetrarkit olivat Diocletianus (idän keisari), Galerius (idän alikeisari), Maximianus (lännen keisari) ja Constantius Chlorus (lännen alikeisari).

Myöhäisantiikki

Myöhäisantiikki tarkoittaa yleensä noin vuosien 300 - 600 jaa. välistä aikaa. Myöhäisantiikkisen Länsi-Rooman kehitys voidaan mieltää rappioksi, joka ilmeni keisarillisen keskushallinnon romahduksena sekä talouden ja yhteiskunnan perusrakenteiden järkähtelynä. Kritiikin mukaan kyseessä oli pikemmin muutosprosessi, jota ei pidä arvostella lopputuleman eli keskiajan pohjalta. Molempien näkemysten tueksi löytyy todisteita. Vaikka nykynäkökulmasta selviä rappion merkkejä näkyi, kannattaa siis kuitenkin muistaa myös jatkuvuus ja jopa joillain aloilla tapahtunut edistys. Myöhäisantiikin merkittävin piirre on kristinuskon leviäminen ja sen aseman vakiintuminen. Rooman keisarikunnasta tuli kristitty vuonna 313 jaa. Milanon ediktin myötä. Konstantinus I Suuren valtakaudella annettu edikti teki kristinuskosta yhden Rooman virallisista uskonnoista. Konstantinus siirsi pääkaupungin Konstantinopoliin, "Uuteen Roomaan", vaikka vanhakin Rooma säilytti suuren symbolisen merkityksensä. Keisari Theodosiuksen hallitessa (379—395) kristinuskosta tuli Rooman ainoa virallinen uskonto. Myöhäisantiikissa syntyi käsitys kirkon ja valtion yhteydestä. Keisari nähtiin Jumalan sijaisena maan päällä, ja häntä pyrittiin samaistamaan monin tavoin Jeesukseen. Toisaalta kristittyjen näkemys Jeesuksesta otti vaikutteita keisari-instituutiosta. Kirkko alkoi muistuttaa "valtiota valtiossa". Myös luostarilaitos syntyi. Theodosiuksen kuoltua Rooma jakautui lopullisesti itäiseen ja läntiseen keisarikuntaan, joiden polut alkoivat kulkea eri teitä. Jako ei näyttänyt aikalaisista lopulliselta, mutta sellaiseksi se osoittautui. Keskushallinto alkoi halvaantua 400-luvulla. Vuonna 410 visigootit hävittivät Roomaa Alarikin johdolla. Vaikka hävitys ei ehkä loppujen lopuksi ollut totaalista, oli tämän tapahtuman merkitys aikalaisten silmissä suuri. Yleisesti tässä yhteydessä on puhuttu kansainvaellusten ajasta. Siirtyneet ihmismäärät lienevät kuitenkin olleet pieniä. Germaaniheimot perustivat Rooman alueella useita kuningaskuntia, joiden väestö oli lähes kokonaan roomalaista. Germaanit itse omivat monia roomalaisten tapoja ja hyödynsivät esimerkiksi roomalaista paikallishallinnon koneistoa. Keisarius sortui lopullisesti vuonna 476 ostrogoottien valloittaessa Rooman kaupungin ja syrjäyttäessä viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen. Rooman senaatti jatkoi kokoontumisia ilmeisesti pitkälle 500-luvulle asti. Itä-Rooma, josta nykyään käytetään nimeä Bysantti, säilytti mahtiasemansa vielä vuosisatoja pysyen pystyssä vuoteen 1453. Rooman tuhon syistä on väitelty loputtomiin. Gibbonin mukaan tuho johtui kristittyjen moraalittomuudesta. Edwin Linkomieskin epäili moraalisen rappion ja arvotyhjiön olleen pääsyy. Jo antiikissa itäroomalainen ei-kristitty Zosimos syytti Konstantinusta ja kristittyjä. Toisaalta on epäilty syyksi myöhäisantiikin henkistä köyhyyttä, rotujen sekoittumista, kansainvaelluksia, talouden rappiota, valtiorakenteiden heikkenemistä ja valtion desentralisaatiota, lyijyä vesijohdoissa ja aristokratian degeneroitumista, ilmastonmuutosta, ryöstöviljelyä ja eroosiota, korruptiota ja tehotonta hallintoa, provinssien ryöstöä, epätasaista tulonjakoa, epätasapainoa maaseudun ja kaupungin välillä, orjuutta, teknologisen kehityksen pysähtymistä ja lukemattomia muita syitä. Nykyisissä tulkinnoissa korostetaan eniten ehkä imperiumin taloudellisia vaikeuksia ja poliittisen järjestelmän tasapainottomuutta, mutta yksimielisyys on vielä kaukana.

Politiikka

provinssien Roomalaiset kutsuivat valtiotaan tasavallaksi (libera res publica), mutta se ei missään historiansa vaiheessa ollut demokraattinen sanan nykymerkityksessä. Rooman poliittinen järjestelmä oli luonteeltaan konservatiivinen, ja uudistuksiin oltiin yleensä varsin haluttomia. Läpi Rooman historian keskeinen poliittinen kysymys oli maanomistus ja maan jakaminen. Varhaisemmissa vaiheissa Rooma oli kuningasvaltainen. Tästä siirryttiin harvainvaltaiseen tasavaltaan, jota hallittiin monimutkaisella senaatin, virkamiesten ja vinoon jyvitettyjen kansankokousten järjestelmällä. Vähitellen tietyt yksilöt omivat enenevissä määrin valtaa. Tästä syntyi keisarijärjestelmä Augustuksen ja hänen seuraajiensa aikana. Katso myös: Rooman kuningas, Rooman senaatti, Rooman keisari, Cursus honorum

Hallinnollinen jako

On harhaanjohtavaa puhua Rooman imperiumista valtiona nykyisessä merkityksessä. Rooma koostui lukuisista kaupunkivaltioista ja alueista, jotka oli tehty pääkaupungista riippuvaisiksi erilaisin sopimuksin ja poliittisin järjestelyin. Rooman hallinnollinen järjestelmä vaihteli eri aikoina. Alussa sitä hallittiin kaupunkivaltiomaisesti, mutta laajentumisen myötä oli pakko kehittää uusia keinoja selvitä ilmenneistä hallinnollisista haasteista. Imperiumin hallinnollista järjestelmää pidettiin osin tarkoituksellisesti monimutkaisena. Tavoitteena oli minimoida alueiden kapinointi suomalla niille eriarvoisia asemia imperiumin sisällä. Tällä hajoita ja hallitse (divide et impera) -taktiikalla eri alueet usutettiin toistensa kimppuun keskushallinnon asemasta. Katso myös: Rooman provinssi

Maantiede

Rooman provinssi Laajimmillaan Rooman valtakunta rajautui pohjoisessa Germanian metsiin, koillisessa aroihin, lännessä Atlanttiin (Oceanus Atlanticus) ja etelässä Saharaan. Sahara oli kuitenkin antiikin aikana selvästi nykyistä pienempi. Idässä rajoittava tekijä ei ollut niinkään luonto kuin ajan kuluessa vaihtuneet suurvallat, esimerkiksi Parthia. Keskeinen yhdistävä tekijä oli Välimeri (Mare nostrum - meidän meremme), joka mahdollisti kaupan ja liikkumisen suhteellisen laajalla alueella. Purjehtiminen oli tärkein liikkumistapa läpi antiikin, maakuljetukset olivat paitsi kalliita myös alttiita esimerkiksi rosvojen hyökkäyksille. Purjehtiminen onnistui kuitenkin vain kesällä, talvella sateet ja myrskyt tekivät liikkumisen vaaralliseksi. Toinen merkittävä meri oli Mustameri (Pontus Euxinus, suora laina kreikasta, tarkoittaa vieraanvaraista merta). Joet olivat myös merkittävä liikenneväylä. Italian joet ovat pääsääntöisesti helppokulkuisia, kun taas kreikan joet usein kuivuivat. Valtakunnan alueilla esiintyi monin paikoin myös vulkaanista toimintaa ja maanjäristyksiä, mistä tunnetuin esimerkki lienee Pompeji. Rooman kaupunkikin syntyi joen eli Tiberin rannalle. Sitä ympäröivät kukkulat olivat vulkaanisia. Kukkuloiden välissä oli kosteikko, joka myöhemmin kuivattiin. Rooman sijainti oli valtakunnan laajenemiselle alkuvaiheessa tärkeää: Rooma pystyi kontrolloimaan vesitietä sisämaahan ja siten kauppaa. Huomattava, jo antiikissa havaittu ja vaikuttanut ilmiö oli eroosio. Rankkasateista johtunut eroosio saattoi liikutella jokien uomia huomattavastikin. Ihmisen toiminnan, erityisesti puunhakkuiden seurauksena eroosio kiihtyi monin paikoin. Ilmasto oli perustyypiltään sama kuin nykyäänkin, eli välimerenilmasto. Tutkijat ovat myös pohtineet erilaisten ilmastonmuutosten vaikutuksia antiikissa. Ilmeisesti ilmasto ehti muuttua Rooman historiankin aikana useaan kertaan. Lämpötilavaihteluja on yritetty jäljittää esimerkiksi taiteessa kuvattujen ihmisten vaatetuksen vaihteluista eri aikoina.

Talous

ilmastonmuutos Kärjistäen roomalaisen talouspolitiikan voi sanoa pohjautuneen suunnitelmien puutteeseen. Aikana, jolloin raha-asioita pidettiin hienommalle väelle sopimattomana puuhasteluna, rahavarojen riittävyyteen ei usein kiinnitetty liiemmälti huomiota. Yhteiskunnan konservatiivisuus esti monet välttämättömät uudistukset, ja talous pääsi toistuvasti kriisiytymään. Rooman talousjärjestelmän peruskivi oli maatalous. Maan tuottavuus oli alhainen ja teknistä kehitystä ei juurikaan tapahtunut. Rooman laajetessa sotasaalis muodostui merkittäväksi tulonlähteeksi. Valloitettuja kansoja alettiin myös verottaa. Rooma alkoi kasvaessaan imeä hyödykkeitä yhä laajemmalta alueelta. Näkemykset orjien merkityksestä taloudelle vaihtelevat. Keisariajalla ylimääräinen raha sijoitettiin edelleen mieluiten maahan. Syntyi pienimuotoista teollisuutta, mutta se ei muodostanut merkittävää osaa tuotannosta. Kaupankäynti oli kohtuullisen vilkasta, joskaan ei valtaisaa. 200- luvun kriisiin liittyi myös vakavia taloudellisia ongelmia. Myöhäisantiikissa taloudessa alkoi näkyä jo monia tulevan keskiajan piirteitä.

Väestö

Rooman valtakunnan väkiluvusta on monenlaisia arvioita. Edward Gibbon arvioi 1700-luvulla asukkaiden määrän ensimmäisellä vuosisadalla olleen n. 120 miljoonaa. J. B. Buryn uudempi arvio (1928) on päätynyt lukuun 54 miljoonaa, alle puolet Gibbonin luvusta. Nykyään yleisimmät arviot väkiluvusta keisariajan alussa vaihtelevat välillä 45–60 miljoonaa. Suurimmillaan väkiluku on saattanut nousta lähelle sataa miljoonaa. Väkiluvun kasvu taittui 200-luvulla, jolloin monet tautiepidemiat koettelivat väestöä.

Kulttuuri

Rooman imperiumi oli kulttuurillisesti hyvin hajanainen. Roomalainen kulttuuri otti runsaasti vaikutteita kreikkalaisesta (käytännössä hellenistisestä) maailmasta sekä Italian varhaisemmista kulttuureista, etenkin etruskeilta. Myös Karthagon vaikutus oli merkittävä. Rooman kaupunkivaltion alkuperäinen kieli oli latina. Rooman laajetessa latina vähitellen syrjäytti paikalliset kielet imperiumin länsiosissa. Itäosissa ja Afrikassa paikalliset kielet pitivät paremmin pintansa. Latina oli myös pääasiallinen hallintokieli, mutta kreikan asema vahvistui jatkuvasti. Roomalaisten valtauskonto muuttui historian kuluessa animistisesta luonnonuskonnosta polyteistiseen kreikkalaisvaikutteiseen valtionuskontoon ja edelleen erilaisten itämaisten mysteerikulttivaikutteiden kautta kristinuskoon. Valtakunnan laajuus varmisti sen, että sen sisään mahtui varsin erilaisia uskonnollisia näkemyksiä. Roomalainen mytologia oli myös kreikkalaisvaikutteista. Kaikista aloista juuri taiteessa näkyivät kreikkalaisvaikutteet selvimmin. Maalaustaiteessa ja kuvanveistossa jäljiteltiin surutta kreikkalaista tyyliä. Kirjallisuudessa esikuvista onnistuttiin jossain määrin irtautumaan. Rooma tuotti monia klassikoiksi muodostuneita kirjailijoita, mainittakoon Vergilius, Cicero, Ovidius, Horatius ja Juvenalis. Roomalainen luonnontiede ei koskaan yltänyt kreikkalaisten esikuviensa tasolle. Luonnontieteistä kehittyivät lähinnä käytännönläheiset alat, ennen muuta lääketiede. Myös arkkitehtuurissa pystyttiin luomaan uutta. Filosofian alalla tärkeimmiksi muodostuivat epikurolaiset, stoalaiset ja uusplatonistiset koulukunnat. Antiikki käsitetään helposti läheisemmäksi kuin se olikaan. Monien säilyneiden kulttuurivaikutteiden johdosta roomalaisesta elämänmenosta on helppo löytää samaistumiskohteita. Antiikin maailma oli kuitenkin kovin toisenlainen kuin nykyään.

Rooman sotahistoria

Rooman vallan näkyvin merkki provinsseissa oli usein sen armeija. Se oli Rooman politiikan toteuttaja, mutta myös politiikan luoja ja keisarintekijä. Se toimi tärkeänä sosiaalisen nousun väylänä ja roomalaistamisen työkaluna. Rooma oli luonteeltaan hyvin sotilaallinen valtio. Armeija kehittyi vähitellen Välimeren mahtavimmaksi sotilasmahdiksi, kun tarpeen vaatiessa kootuista sotajoukoista siirryttiin ammattiarmeijaan Gaius Mariuksen uudistusten yhteydessä n. 100 eaa. Lopulta syntyi legioona, n. 5 000 miehen hyvin järjestäytynyt yksikkö. Alun perin armeijassa palvelivat vain kansalaiset, mutta keisariajalla armeijaan alettiin ottaa myös ns. barbaareja. Rooman armeija käytti myös monia sotakoneita, esimerkiksi katapultteja ja piiritystorneja. Rooman myöhemmin merkittäväksi kehittynyt laivasto syntyi puunilaissotien yhteydessä, kun aiemmin lähes purjehdustaidottomat roomalaiset löysivät haaksirikkoutuneen karthagolaisen laivan ja kopioivat sen millintarkasti.

Mitä Roomasta voidaan tietää

Nykymaailman tietämys Roomasta perustuu lukuisiin eri lähteisiin. Pitkään historiantutkimuksessa käytettiin lähteenä ennen kaikkea keskiaikaisen kopiointitradition kautta säilynyttä kirjallisuutta. Luonnollisesti tärkeimpänä lähteenä pidettiin historiankirjoitusta. Esimerkiksi kirjekokoelmia pidettiin myös arvokkaina, "autenttisina" lähteinä. Toisaalta suurin osa kirjallisuudesta oli eliitin kirjoittamaa, ja kuvasi asioita heidän näkökannaltaan. Kirjallisten lähteiden tulkinta ei ole ongelmatonta oli kyse sitten ns. kertovista lähteistä (historiankirjoitus) tai kaunokirjallisuudesta. Jo se, että vain murto-osa ajan kirjallisuudesta on säilynyt meidän aikoihimme nostaa esiin kysymyksen säilyneen kirjallisuuden todistusvoimasta. Teosten säilymiseen on vaikuttanut paitsi sattuma, myös eri aikakausina vallinneet näkemykset (kauno)kirjallisuuden esteettisestä tai moraalisesta arvosta. Modernin tutkimuksen käyttämä lähdeaineisto on huomattavasti laajempaa. Tämä johtuu osin jo kysymyksenasettelujen laajentumisesta. Kiinnostus alempien sosiaaliryhmien, naisten, lasten, yhteiskuntaryhmien jne. historiaan on tehnyt esimerkiksi piirtokirjoituksista keskeisen tärkeää lähdeaineistoa. Vaikkapa hautakiviin laaditut hautapiirtokirjoitukset voivat kertoa paitsi ikärakenteesta, myös esimerkiksi perhesuhteista ja tunne-elämästä. Arkeologiset kaivaukset tuovat jatkuvasti esiin uutta piirtokirjoitusaineistoa. Runsaasti tietoa saamme myös meidän aikoihimme säilyneistä papyruksista, rahoista ja lakiteksteistä. Äärimmäisen suuri merkitys on myös ei-tekstuaalisilla arkeologisilla löydöillä, joista Pompejin kaupunki on kuuluisa, muttei ainoa esimerkki. Monista asioista ihmisten ja eläinten jäännökset, keramiikka ja muut arkisten kulutustavaroiden jäänteet jne. antavat tietoa paljon enemmän kuin kirjalliset lähteet. Syntyvään kuvaan Roomasta on siis syytä suhtautua terveellä kriittisyydellä. Arkeologinen tutkimus kykenee omalta osaltaan tasapainottamaan tilannetta ja tuomaan vertailukohtia kirjallisiin lähteisiin sisältyville tendensseille. Mielekkään kokonaiskuvan rakentaminen edellyttää sekä kirjallisten että arkeologisten lähteiden tasapuolista ja lähdekriittistä käyttöä. Tärkeintä kuitenkin - kuten kaikessa historiantutkimuksessa - on se, minkälaisia kysymyksiä säilyneelle, vaikkakin fragmentaariselle, lähdeaineistolle asetetaan.

Kirjallisuutta

-
-

Katso myös

- Antiikki
- Antiikin Kreikka
- Bysantin valtakunta
- Rooman keisari

Aiheesta muualla

- [http://savonlinna.joensuu.fi/snor/rooma/ Antiikin Rooma]
- [http://www.koulukanava.fi/historia/rooma/ Koulukanavan Rooma-sivusto], suunnattu peruskoululaisille luokka:Rooman valtakunta ja:ローマ帝国 ko:로마 제국 simple:Roman Empire

Paavi

Paavi (lat. papa) on Rooman piispa ja katolisen kirkon ylin hengellinen johtaja. Arvonimi paavi on lyhempi muoto täydellisestä arvonimestä: Rooman piispa, Jeesuksen Kristuksen sijainen, apostolien ruhtinaan seuraaja, yleismaailmallisen kirkon ylin paimen, lännen patriarkka, Italian priimas, Rooman provinssin arkkipiispa ja metropoliitta, Vatikaanivaltion hallitsija, Jumalan palvelijoiden palvelija. Nykyinen paavi on Benedictus XVI.

Paaviuden historia

Katolisessa opissa Rooman piispojen erityisasema perustellaan apostoli Pietarin asemalla, vaikka Pyhä Pietari (noin 33–67) ei ollut varsinaisesti sen paremmin piispa kuin paavikaan. 100-luvun lopulta alkaen Rooman piispat alkoivat vaatia erityisasemaa kirkossa. Vaatimukset voimistuvat myöhäisantiikin aikana. Vasta varhaiskeskiajalla Rooman piispat alkavat saavuttaa vakiintuneempaa erityisasemaa kirkollishallinnossa, vaikka ylin päätösvalta säilyikin kirkolliskokouksilla. Kirkon valta kasvoi maaomistusten myötä. Lopulta paavi johti suuren osan nykyistä Italiaa käsittänyttä kirkkovaltiota. 1000-luvulle asti paavien nimittämisestä vastasivat maalliset johtajat, minkä takia paavit olivat usein poliittisia pelinappuloita maallisissa politiikassa. Nykyään paavin kirkollinen hallinto, Pyhä istuin (latinaksi Sancta Sedes) on oikeudellinen entiteetti, joka hallitsee Vatikaanivaltiota, joka puolestaan on itsenäisenä valtiona mukana kansainvälisissa sopimuksissa.

Sanan juuret

Sana paavi perustuu alun perin kreikan sanaan "pappas" (isä), josta syntyi latinankielinen muoto "papa". Sana on tullut suomeen ruotsin kautta ("påve"). Kreikassa ja Venäjällä pappeja kutsutaan edelleen sanalla "pappas" ja sana on sukua myös suomen sanalle "pappi".

Paavin kuolema

Venäjällä Paavi voi erota, mutta tätä tapahtuu erittäin harvoin. Edellinen eroaja oli Gregorius XII vuonna 1409. Tiettyjen katolilaisten näkemysten mukaan eroaminen on vaarallista, koska se mahdollistaa vastapaavien nousun. Yleensä paavi vaihtuu vain edellisen paavin kuoltua. Paavin kuolemaa koskevat määräykset ovat tarkat ja muotoutuneet vuosisatojen saatossa. Kun paavi kuolee, kokoontuvat hänen lähimmät avustajansa paavin huoneeseen. Eräs korkea virkamies, camerlengo, kopauttaa pienellä hopeavasaralla paavia otsaan ja kutsuu häntä kolmesti kastenimellä. Mikäli paavi ei reagoi, camerlengo kirjoittaa kuolintodistuksen. Paavin sormus, Pietariin viittaava kalastajan sormus, poistetaan hänen sormestaan. Seuraavaksi paavin asunto tyhjennetään ja sinetöidään. Tällä keskiaikaan johtavalla perinteellä pyritään estämään ketään muuta esittämästä paavia. Kenelläkään ei ole asiaa asuntoon ennen uuden paavin valintaa. Rooman kirkonkellot soivat kuoleman merkiksi ja Pietarinkirkon edessä luetaan rukouksia. Vatikaaniin johtavat pronssiovet suljetaan, eikä niitä avata ennen uuden paavin valintaa. Perinteisesti kuolleeksi julistaminen on tapahtunut sen suuremmitta seremonioitta, esimerkiksi Johannes Paavali I:n kuoleman jälkeen Vatikaani lähetti selkeän ja yksinkertaisen lehdistötiedotteen: "Pope dead" (paavi kuollut). Johannes Paavali II:n kuolemasta kerrottiin toimittajille lähetetyllä tekstiviestillä ja sähköpostilla. Paavin kuollessa katolinen kirkko siirtyy sedisvakanssiin (lat. sede vacante, vapaa istuin), jota usein sanotaan hieman epätarkasti interregnumiksi (latinaa: kuninkaiden välissä). Pyhän istuimen ollessa tyhjillään useat Vatikaanin korkea-arvoiset virkamiehet menettävät virkansa automaattisesti. Valta siirtyy muodollisesti kardinaalikollegiolle, ja uuden paavin valintaa aletaan valmistella. Paavin kuoltua camerlengo murtaa paavillisen lyijysinetin ja hävittää kultaisen kalastajansormuksen todistajien läsnä ollessa. Johannes Paavali II kuoltua tämä rituaali tapahtui reilun viikon kuluttua hautajaisista. Paavin ruumis viedään näytille Pietarinkirkkoon. Hautajaiset pidetään yleensä 4–6 päivän kuluttua. Virallinen suruaika kestää yhdeksän päivää. Suruaika päättyy messuun.

Paavin valinta

Vuodesta 1059 lähtien, investituurariidan seurauksena, paavin valinnan ovat suorittaneet kardinaalikollegion kardinaalit. Nykyään 80 vuotta täyttäneillä kardinaaleilla ei ole äänioikeutta paavinvaalissa. Paaviksi voidaan teoriassa valita kuka tahansa kastettu katolinen mies, mutta käytännössä valinta on suoritettu kardinaalikollegion keskuudesta. Vaali on täysin salainen. Alun alkaen tarkoituksena oli pakottaa kardinaalit tekemään päätöksensä nopeasti, mutta myöhemmin havaittiin, että tämä käytäntö toisaalta myös vähensi ulkopuolista painostusta ja siten hidasti äänestystä. Salainen ja suljettu konklaavi vahvistettiin vuonna 1274. Paavinvaali on usein arvaamaton ja lopputulosta voi olla vaikea ennustaa. Ennakkosuosikin asema ei ole vaalissa aina helppo. Esimerkiksi Johannes Paavali II oli kompromissiehdokas, joka valittiin, kun muista ehdokkaista ei päästy yksimielisyyteen. Vatikaanissa on uudesta paavista kaksi sanontaa: "Se, joka menee konklaaviin paavina, tulee ulos kardinaalina." ja "Lihavan paavin jälkeen tulee aina laiha paavi.". Camerlengo on monilta osin vastuussa vaalin käytännönjärjestelyistä.

Esivalmistelut

Uuden paavin valinta aloitetaan 15–20 päivää edellisen kuoleman jälkeen Sikstuksen kappelissa. Viiveen tarkoitus on ollut antaa kardinaaleille aikaa matkustaa Roomaan. Ennen varsinaista vaalia pidetään valmistelevia kokouksia. Kirkon mukaan kardinaaleja ohjaa valinnassa Pyhä Henki ja kaikenlainen kampanjointi onkin periaatteessa kielletty. Valinta on kuitenkin luonteeltaan poliittinen, ja ehdokkaiden kannattajat yrittävät parhaansa oman suosikkinsa aseman parantamiseksi.

Vaali

Pyhä Henki Valinnan suorittaa konklaaviksi nimetty kardinaalien kokous. Konklaavi tulee latinan sanoista cum clavi, joka tarkoittaa "avaimen kanssa" (edelleen conclave: huone, kamari), ja se viittaa siihen, että kardinaalit eristetään vaalin ajaksi. Vaali voi periaatteessa kestää miten kauan tahansa. 1900-luvulla vaalit ovat kestäneet alle kuusi päivää ja näistä vaaleista kaksi on saatu päätökseen jo toisena päivänä. Vuoden 2005 konklaavi päättyi toisena päivänä. Pisin tunnettu vaali kesti lähes kolme vuotta. Rooma on kesäaikaan kuuma, ja usein vanhemmat kardinaalit ovat kuolleet kesken prosessin. Saatavilla saakin olla kardinaalien lisäksi kaksi lääkäriä. Tämän lisäksi on myös joukko pappeja, jotka voivat antaa kardinaaleille ripin ja taloudenhoidosta vastaavia henkilöitä. Kardinaalit majoittuvat erilliseen rakennukseen Vatikaanissa. Ensimmäinen päivä aloitetaan messulla, jonka jälkeen kardinaalit siirtyvät Sikstuksen kappeliin. Nykyään kappeli jopa tarkastetaan vakoilulaitteiden varalta. Vuonna 2005 kappeliin oli rakennettu kaksoislattia, joka kätki alleen vakoilua estävää tekniikkaa. Annetaan komento "Extra omnes!" ("Kaikki ulos!"), ja vain kardinaalit jäävät kappeliin. Konklaavin jäsenet vannovat valalla pitävänsä tapahtumat salassa. Valan rikkoneita uhkaa erottaminen kirkosta. Äänestys voi alkaa. Ensimmäisenä päivänä voidaan pitää yksi äänestys iltapäivällä. Tämän jälkeen äänestyksiä on kaksi päivässä, aamulla ja iltapäivällä. Joka kerta äänestään kahdesti, joten äänestyksiä on neljä päivässä. Äänestyspaperi on nelikulmion muotoinen. Siinä lukee "Eligio in Summum Pontificem" ("Valitsen ylimmäksi pontifexiksi"). Kardinaalit kirjoittavat paperiin ehdokkaansa nimen. Nimi tulee kirjoittaa niin, ettei äänen antajaa voi tunnistaa. Paperi taitetaan kahdesti. Kardinaalit kantavat äänensä, pitäen paperia selvästi näkyvillä, alttarilla olevaan uurnaan, joka on peitetty hopealautasella. Antaessaan äänensä he kutsuvat Kristusta todistamaan toimitusta. Ääni laitetaan aluksi lautaselle, josta se tiputetaan uurnaan. Kun äänet on annettu, ne sekoitetaan ja lasketaan. Laskettaessa huudetaan jokaisen ääniä saaneen nimi. Äänestyspaperit lävistetään eligio-sanan kohdalta ja sijoitetaan naruun. Äänestys vaati perinteisesti kahdenkolmasosan määräenemmistön – vuoden 1996 muutoksen (Universi Domini Gregis) jälkeen yksinkertainen enemmistö riittää, mikäli 12 päivän kuluessa ei ole muuten onnistuttu valinnassa. Camerlengo kutsuu tällöin kardinaalit luokseen ja kysyy miten he haluavat edetä. Jos yli puolet kardinaaleista niin haluaa, kahden kolmasosan vaatimuksesta luovutaan. Kardinaalit voivat myös rajoittaa ehdokkaiden määrän kahteen suosituimpaan. Tämä mahdollistaa tilanteen, jossa enemmistön saaneen ehdokkaan kannattajat voivat viivytystaktiikalla varmistaa ehdokkaansa valinnan. Äänestystä rytmitetään rukoustauoilla ja keskusteluilla. Ensimmäinen äänestyssessio kestää kolme päivää ja sitä seuraava tauko maksimissaan päivän.

1900-luvun konklaavit

- 1903 – 7 äänestystä, kesto 4 päivää, paaviksi Pius X
- 1914 – 10 äänestystä, kesto 3 päivää, paaviksi Benedictus XV
- 1922 – 14 äänestystä, kesto 5 päivää, paaviksi Pius XI
- 1939 – 3 äänestystä,