:: wikimiki.org ::

Hedelmä

Hedelmä

Hedelmä on kasvitieteen määritelmän mukaan emiöstä hedelmöityksen jälkeen kehittynyt elin, jossa ovat kasvin siemenet. Gastronomiassa hedelmiä ovat suurehkot mehevämaltoiset kasvinosat, joita ei lueta juureksiin eikä vihanneksiin.

Kasvitiede

Hedelmä syntyy kukassa sijaitsevasta emiöstä hedelmöityksen jälkeen. Hedelmä voi olla joko kuiva tai mehevä. Yleisimpiä hedelmätyyppejä ovat
- kiulukka, ruusun pohjushedelmä
- kota, useasta emilehdestä muodostuva, aukeava hedelmä
- luumarja, hedelmä, jossa mehevä tai kuiva ja kuituinen kerros peittää kovan siemenkuoren, jonka sisällä on itse siemen
- marja, mehevä, yleensä monisiemeninen hedelmä
- palko, yhdestä emilehdestä muodostuva, saumasta ja selkäsuonesta avautuva hernekasvin hedelmä
- pohjushedelmä, hedelmä, joka sisältää emiön lisäksi kukkapohjusta
- pohjusmarja, marja, joka sisältä emiön lisäksi kukkapohjusta
- pähkinä, kovakuorinen, kuiva ja aukeamaton hedelmä, jossa on sisällä yksi siemen
- pähkylä, pieni pähkinä
- tuppilo, yhdestä emilehdestä muodostuva, saumaa myöten aukeava kuiva hedelmä
- tuppilokota.

Gastronomia

tuppilokota Gastronomiassa hedelmän käsite poikkeaa selvästi kasvitieteellisestä määritelmästä. Hedelmiksi luetaan yleensä vain suuret marjat sekä tuppilokotia ympäröivät mehevät kukkapohjukset. Tavallisimpia gastronomian hedelmiä ovat
- ananas
- appelsiini
- aprikoosi
- banaani
- granaattiomena
- kiivi
- luumu
- mandariini
- mango
- omena
- papaija
- persikka
- päärynä
- ruusukvitteni
- satsuma
- sitruuna
- taateli
- viikuna
- viinirypäle Luokka:Kasvianatomia Luokka:Hedelmät ja:果物 simple:Fruit zh-cn:水果 zh-tw:水果/繁

EMI

EMI on vuonna 1931 Columbia Graphophone Companyn ja Gramophone Companyn yhdistyessä perustettu monikansallinen levy-yhtiö. Se on yksi maailman neljästä suuresta levy-yhtiöstä (muut ovat Sony BMG Music Entertainment, Universal Music Group ja Warner Music Group). Yhtiön tunnetuimpia artisteja ovat mm. The Beatles, Rolling Stones, Robbie Williams, Coldplay, Radiohead, Iron Maiden ja Kylie Minogue. Yhtiön pääkonttori on Hammersmithissa, Lontoossa. Myös suomalainen viulisti Linda Lampenius on levyttänyt yhtiölle, tosin sen EMI Classics -puolella Tytäryhtiö EMI Music Finland aloitti toimintansa Suomessa 1970-luvulla, tunnetuimpina artisteinaan CMX, Neljä Ruusua ja Velcra.

Linkit

- [http://www.emigroup.com The EMI Group]
- [http://www.emi.fi EMI Music Finland] Luokka:Levy-yhtiöt ja:EMI

Kasvi

Kasvit ovat monisoluisia, pääasiassa yhteyttämällä ravintonsa saavia eliöitä. Kuuden eliökunnan järjestelmässä ne muodostavat kasvikunnan (Plantae), yhden aitotumaisten eliöiden neljästä pääryhmästä eläinten, sienten ja alkueliöiden ohella. Kasveiksi voidaan kuitenkin tulkinnasta riippuen laskea vaihteleva joukko erilaisia eliöitä.

Yleistä

Kasvit poikkeavat eläimistä ja sienistä monella tavalla. Ne eivät yleensä kykene liikkumaan paikasta toiseen, vaan pysyvät koko elämänsä tietyllä kasvualustalla. Niillä ei ole lihaksia eikä myöskään hermosoluja. Kasvit ovat yleensä omavaraisia eli autotrofisia, sillä ne hankkivat tarvitsemansa aineet yhteyttämisen avulla. Kasvisolut poikkeavat eläinsoluista muun muassa kiinteällä, selluloosasta koostuvalla soluseinällään ja väriaineita sisältävillä plastideillaan. Vaikka kasvit eivät ole yhtä pitkälle kehittyneitä kuin eläimet, ovat ne maapallon hallitseva ja näkyvin elämänmuoto. Ne muodostavat levien kanssa suurimman osan planeettamme biomassasta. Lähes ainoina omavaraisina eliöinä kasvit ovat ravintoketjun perusta, ja ne ovat luoneet ilmakehän runsaan happipitoisuuden tuottamalla kaasua yhteyttämisellä. Nykyisen kaltainen elämä maapallolla on pitkälti kasvien ansiota. Vielä ennen 1950-lukua kaikki eliöt jaettiin kasveihin ja eläimiin. Kasveja olivat kaikki ne eliöt, jotka eivät täyttäneet eläimen tuntomerkkejä, kuten sienet ja jopa bakteerit. Viiden eliökunnan järjestelmän synnyttyä kasvit saivat oman määritelmänsä, joka kuitenkin jätti levät kasvikunnan ulkopuolelle alkueliökuntaan (Protista). Määritelmä sisällytti kasvikuntaan versokasvit eli embryofyytit, joita ovat sammalet ja putkilokasvit ja joille on tunnusomaista omiin tehtäviinsä erikoistuneet varsi ja lehdet erotuksena sekovartisista kasveista. Nykyään on yleisesti hyväksyttynä vaihtoehtona myös termi vihreät kasvit (Viridiplantae, Cavalier-Smith 1981), johon kuuluvat versokasvien lisäksi myös viherlevät. Usein näiden lisäksi myös punalevät on laskettu kasvikuntaan. Johtuen kasvi-käsitteen löyhästä liitoksesta nykyisen systematiikan kanssa ei käsitteelle voida asettaa täysin yksiselitteisiä rajoja. Arviot maapallon kasvilajien määrästä vaihtelevat suuresti. Eri tutkijoiden esittämiä lukuja koppisiemenisten kasvien määrälle ovat 231 413 (G. L. Stebbins 1974), nykyään yleisesti hyväksytty 270 000 (Robert May 1992), 422 127 (Rafaël Govaerts 2001) ja edellisestä riippumaton tulos 421 968 (David Bramwell 2002). Tämän lisäksi erilaisia sammalia tunnetaan noin 24 000, sanikkaisia yli 12 000 ja paljassiemenisiä yli 800.

Versokasvien systemaattinen luokittelu

Tieteellisissä nimissä esiintyy jonkin verran vaihtelua riippuen siitä, mihin hierarkiatasoon ryhmän katsotaan kuuluvan. Aiemmin käpypalmut, neidonhiuspuut, havupuut ja Gnetophytina-ryhmä luokiteltiin paljassiemenisten (Gymnospermae) kaareen, mutta uusimpien tutkimusten mukaan ryhmillä ei ole yhteistä kantamuotoa.

Levät

paljassiemenisiä :Pääartikkeli levä. Syanobakteerien eli sinilevien ei katsota nykyisin kuuluvan leviin vaan bakteereihin. Nykyinen tieteellinen luokittelu ei enää pidä leviä kasvikuntaan kuuluvina eliöinä, mutta niiden yhteneväisyydet kasvien kanssa ovat niin suuret, että niitä voidaan myös pitää alkukantaisina kasveina. Levät ovat sekovartisia, kuten jotkut alkeelliset varsinaiset kasvitkin, eli niiden rakenteesta ei ole erotettavissa lehtiä, juuria eikä kukkia. Lisäksi ne pystyvät yhteyttämään – levät muodostavatkin noin 90 % kaikesta maapallolla tapahtuvasta yhteyttämisestä. Lehtivihreän ohella levät saattavat sisältää muitakin pigmenttejä, kuten keltaisia tai ruskeita karotenoideja ja sinisiä tai punaisia fykobiliinejä, jotka antavat leville niiden ominaisvärin. Myös levien solurakenne muistuttaa kasveja, poikkeuksena piilevät, joiden soluseinä koostuu piidioksidista. Monilla yksisoluisilla levillä on kuitenkin soluseinässään värekarvoja, joiden avulla ne pystyvät uimaan vedessä. Muutamat lajit, joilla soluseinä ei ole jäykkä, pystyvät lisäksi ryömimään amebojen tapaan. Useimmat levät elävät makeissa ja suolaisissa vesistöissä, joissa ne joko ajelehtivat irrallaan tai ovat kiinnittyneinä pohjaan. Lisäksi ne ovat metsien kosteiden paikkojen tavallisia asukkeja. Leviä on kuitenkin tavattu myös lumesta, merellä olevan jääpeitteen alta ja läpikuultavien kvartsilohkareiden alta Namibin aavikolla. Ne muodostavat usein symbiooseja muiden eliöryhmien kanssa: jäkälät ovat sienten ja levien symbioottisia kaksoiseliöitä, ja korallieläimet taas tarvitsevat zooxanthellae-nimistä yksisoluista levää muodostaakseen koralliriuttoja. Levät ovat hyvin moninainen ja varsin keinotekoisesti luokiteltu eliöryhmä, ja niitä kutsutaankin yhteisellä nimellä lähinnä käytännöllisistä syistä. Viherlevät ovat käytännössä oikeita kasveja; piilevät taas ovat hyvin kaukana niistä.

Kehitys

Ensimmäiset yhteyttävät eliöt olivat noin 2700 miljoonaa vuotta sitten eläneitä esitumallisia syanobakteereja. Monet niistä muodostivat yhdyskuntia, stromatoliitteja, joita on yhä olemassa esimerkiksi Shark Bayn matalissa rannikkovesissä läntisessä Australiassa. Endosymbioottisen teorian mukaan levät syntyivät, kun syanobakteerit muodostivat solunsisäisen symbioosin (endosymbioosin) eräiden yksisoluisten alkueliöiden kanssa ja kehittyivät leväsolun kloroplasteiksi. Uskotaan myös, ettei näin syntyneitä kantamuotoja ollut vain yksi, vaan endosymbioosi muodostui samoihin aikoihin useiden eri lajien kanssa, jotka sitten kehittyivät muun muassa rusko-, kulta-, puna- ja viherleviksi. Ensimmäinen tunnettu aitotumainen levä oli Grypania, joka ilmestyi noin 2100 miljoonaa vuotta sitten. Seuraavat 1500 miljoonaa vuotta eliöt pysyttelivät merissä, sillä tappavat UV-säteet pääsivät pinnalle saakka otsonikerroksen puuttuessa. Vähitellen levien yhteyttämisen ansiosta ilmakehän happipitoisuus nousi riittävälle tasolle synnyttääkseen otsonikerroksen, ja näin elämä myös maanpinnalla tuli mahdolliseksi. Luonnolla on taipumus täyttää tyhjät ekologiset lokerot, ja niinpä ordovikikaudella 510–439 miljoonaa vuotta sitten kasvit alkoivat siirtyä myös maalle. DNA-ajoituksen perusteella on kuitenkin arveltu ensimmäisten maakasvien ilmestyneen jo selvästi aiemmin, noin 700 miljoonaa vuotta sitten. Maalle siirtyneet ensimmäiset pioneerikasvit olivat kehittyneitä leviä, syanobakteereja ja jäkäliä. Viherlevien Charophyta-luokan lajeista kehittyivät sammalet, ensimmäiset varsinaiset kasvit. Sammalet olivat edelleen sidoksissa kosteisiin paikkoihin, sillä ne ovat poikilohydrisiä, eli niiden kosteustasapaino määräytyy ympäristön mukaan. Kuivuuden koittaessa myös sammalet kuivuvat, siirtyvät horrosmaiseen tilaan, ja elpyvät taas nopeasti olojen muututtua suotuisammiksi. jäkäliä Siluurikauden alkupuolella noin 425 miljoonaa vuotta sitten ilmaantuivat ensimmäiset putkilokasvit, joista fossiililöytöjen perusteella vanhin tunnettu on muutaman senttimetrin korkuinen Cooksonia, jonka lehdettömien varsien päässä oli itiöpesäke. Rakenteeltaan paljon monimutkaisempi Baragwanathia oli lähes yhtä varhainen laji, ja sillä oli spiraalimaisesti järjestäytyneet lehdet. Putkilokasveille kehittyi kuivumiselta suojaava vahakerros niiden pinnalle, säädeltävät ilmaraot lehtien alapinnoille sekä puuosa, joiden putkilot tuovat juurien imemän veden ja ravinteet kasvin käytettäväksi. Putkilokasvit olivat siis homoiohydrisiä, ne pystyivät ylläpitämään kosteustasapainonsa ympäristön heilahteluista huolimatta. Kilpailu valosta sai aikaan lehtien kehittymisen, jotta kasvit saisivat kerättyä auringon energiaa tehokkaammin; samalla vedenottomekanismien oli edelleen kehityttävä haihtumisen lisääntyessä. Uusien innovaatioiden myötä devonikaudella 408–362 miljoonaa vuotta sitten tapahtui voimakas putkilokasvien runsastuminen ja niiden moninaisuuden lisääntyminen. Lieot ja kortteet ilmestyivät näihin aikoihin, samoin saniaiset, kortteet, sinettipuut, käpypalmut sekä Calamites- ja Cordaites-puut. Itiökasveista kehittyi niiden sekä siemenkasvien välimuoto, nykyisin sukupuuttoon hävinnyt siemensaniaisten luokka Progymnospermae. Kauden lopulla kehittyivät ensimmäiset liekomaiset puut ja paljassiemeniset siemenkasvit. Vanhimmat siementen fossiilit ovat noin 365 miljoonaa vuotta vanhoja, ja niiden esimuotoja tavattiin ainakin 20 miljoonaa vuotta aiemmin. Kivihiilikaudella 362–290 miljoonaa vuotta sitten ilmasto oli lämmin, lämpötilanvaihtelut pieniä ja maaperä soista. Olosuhteet olivat ihanteelliset korte- ja saniaispuille, joiden itiöt tarvitsivat kosteita olosuhteita itääkseen. Ne muodostivat ensimmäiset metsät. Myös monet muut devonikaudella kehittyneet kasviryhmät kukoistivat. Suuri osa niistä kuoli kuitenkin sukupuuttoon paleotsooisen maailmankauden loppuun tultaessa olosuhteiden muututtua epäsuotuisammiksi. Permikaudella 290–245 miljoonaa vuotta sitten ilmasto oli viileä ja kuiva. Mannerjäätiköt valtasivat alaa eteläisellä pallonpuoliskolla. Ensimmäiset havupuut ilmaantuivat. Tyypillisimpiä lajeja tälle aikakaudelle olivat Gondwanamantereelle levinneet Glossopteris-siemensaniaiset, jotka kuitenkin hävisivät kauden lopulla. Niiden lokeron täytti pensasmainen, noin nelimetrinen siemensaniainen Dicroidium sukulaisineen. Ne olivat triaskauden (245–208 miljoonaa vuotta sitten) tyypillisimpiä trooppisten seutujen kasveja. Triaskaudella myös paljassiemeniset havupuut, käpypalmut ja neidonhiuspuut yleistyivät ja muodostivat valtaosan metsistä koko Pangaean suurmantereella. Niiden – erityisesti käpypalmujen – valtakausi jatkui vielä jurakaudella 208–145 miljoonaa vuotta sitten. Liitukaudella (145–65 miljoonaa vuotta sitten) koitti koppisiemenisten (Magnoliophytina) vallankumous. Ne kehittyivät yhteisevoluutiossa niitä pölyttävien hyönteisten kanssa korkeammalle kuin muut kasvit, ja ne valtasivatkin nopeasti alaa. Kauden puolivälissä jo noin 90 prosenttia maakasveista oli kukkakasveja. Eoseeni (56,5–35,4 miljoonaa vuotta sitten) toi mukanaan heinäkasvit, jotka puolestaan vaikuttivat kasvissyöjänisäkkäiden evoluutioon oligoseenillä (35,4–23,2 miljoonaa vuotta sitten). Maapallon keskilämpötilan laskiessa mioseenilla (23,2–5,2 miljoonaa vuotta sitten) heinäarot alkoivat syrjäyttää metsiä, ja plioseenin (5,2–1,6 miljoonaa vuotta sitten) alkuun mennessä esiintyi jo aavikoita. Heinävaltaisten alueiden, kuten savannien yleistyminen vaikutti merkittävästi myös ihmisen kehitykseen.

Rakenne

Solutason rakenne

plioseeni Kasvisolu on aitotumallinen eli eukaryoottinen solu. Se eroaa muiden eliöryhmien soluista muun muassa seuraavasti:
- Kasvisolut ovat kooltaan keskimäärin 10–100 μm (eläinsolut 10–30 μm).
- Soluseinä koostuu selluloosasta sekä muista polymeereistä, kuten pektiinistä ja ligniinistä. Se on rakenteeltaan jäykkä ja vankka, ja sen avulla solu pystyy luomaan nestepaineen, joka pitää koko kasvia muodossaan. Mikäli kasvi ei saa tarpeeksi vettä, nestepaine vähenee ja kasvi nuutuu.
- Viherhiukkaset eli kloroplastit ovat solulimassa sijaitsevia soluelimiä, jotka suorittavat yhteyttämisen. Niiden rakenne sisältää liukoisen perusaineksen eli strooman sekä päällekkäisistä pussimaisista kelmuista koostuvan yhteyttämis- eli tylakoidivesikkelikalvoston. Pusseissa sijaitsevat yhteyttämisreaktion aikaansaavat väripigmentit, niistä tärkeimpänä vihreä klorofylli. Ne kasvit, jotka pudottavat lehtensä talveksi, imevät ennen sitä lehdistä klorofyllin talteen sisuksiinsa, jolloin muut väriaineet tulevat näkyviin. Siten syntyy syksyinen ruska.
- Solunesterakkula eli vakuoli sisältää veden lisäksi entsyymejä, ravintoaineita, jäteaineksia tai jopa myrkkyjä. Nuorilla soluilla saattaa olla useita pieniä rakkuloita, jotka vanhemmiten yhdistyvät vieden jopa 90 % solun tilavuudesta.
- Kasvisoluilla ei ole sentrioleja, lysosomeja tai värekarvoja (poikkeuksena eräät yksisoluiset levät).

Solukot

Solukot muodostuvat keskenään samaan tehtävään erikoistuneista soluista. Ne ovat syntyneet, kun kehittyneiden monisoluisten eliöiden solujen työnjako on johtanut solujen erilaistumiseen. Lähes kaikilla putkilokasveilla on vähintään kolmenlaisia solukkoja:
- Pintasolukko on tavallisesti yhden solukerroksen vahvuinen, ja se verhoaa kasvia tiiviisti. Solukon ulkoseinä on yleensä paksu ja kestävä. Sen päällä on vielä ohut kalvo, joka suojaa kasvia liialta haihtumiselta.
- Perussolukko muodostaa pääosan kasvista. Solut voivat olla pyöreähköjä tai lähes suorakulmaisia, pitkiä ja paksuseinäisiä, jolloin ne ovat tukisoluja.
- Johtosolukko muodostaa johtojänteet.

Johtojänteet

Putkilokasveille on kehittynyt erityinen johtojänteiden verkosto, joka toimii veden ja ravinteiden tuojana soluille sekä yhteyttämistuotteiden viejänä soluista pois. Jänteet ovat selkeimmin nähtävissä lehtien suonina. Varressa jänteiden sijainti vaihtelee: yksisirkkaisilla kasveilla ne ovat sekaisin. Kaksisirkkaisilla ja havupuilla ne ovat järjestäytyneet renkaaksi poikkileikkauksen tasossa. Ytimenpuoleinen johtojänteen osa on puu ja ulompi osa nila; lisäksi niiden välissä on vielä ohut jälsi. Ohuet jälsisolut jakaantuvat ja muodostavat uusia soluja lähinnä sisäänpäin, ja myös hieman ulospäin kuoreksi. Tähän perustuu varren paksuuskasvu. Puuosassa sijaitsevat putkilot, jotka ovat syntyneet päällekkäisten kuolleiden solujen seinämistä. Niitä pitkin vesi kulkeutuu juurista aina kasvin kärkiosiin saakka. Havupuilla on putkiloiden sijaan kapeita ja pitkiä soluja. Nilassa sijaitsevat siiviläputket. Ne muodostuvat päällekkäisistä elävistä soluista, joiden väliseinät ovat täynnä reikiä. Siiviläputket kuljettavat yhteyttämistuotteet lehdistä kasvin muihin osiin. Puuvartisilla kasveilla johtojänteet ovat kasvaneet kiinni toisiinsa ydintä ympäröiväksi putkeksi. Niiden solut ovat paksuseinäisiä ja vahvoja, ja niiden puuosan solujen selluloosaseinissä on kerrostuneena puuainetta. Keväällä syntyvät uudet solut ovat suurikokoisempia kuin myöhemmin kesällä syntyvät, mistä aiheutuu vuosirenkaiden näkyminen puun poikkileikkauksessa.

Kasvin osat

- Varsi toimii kasvin tukena, rakenteen perustana ja johtojänteiden ensisijaisena paikkana. Jotkut lajit kasvattavat pinnan alla kulkevan maavarren, jota pitkin kasvi voi levitä kasvullisesti. Paksuimmillaan varsi on vanhoilla puilla, joilla sen ympärysmitta saattaa harvoin kasvaa jopa muutamaan kymmeneen metriin.
- Lehti on useimmilla kasveilla pääasiallinen yhteyttävä elin. Sen muoto ja ulkonäkö vaihtelee erittäin paljon kasviryhmästä riippuen. Tyypillinen korkean kehitystason kasvin lehti on pitkulainen, teräväkärkinen ja melko pehmeä. Havupuiden neulaset ovat hyvin kapeita, jäykkiä ja teräviä; kaktusten lehdet taas ovat kehittyneet piikeiksi. Lihansyöjäkasveilla lehdet ovat erikoistuneet esimerkiksi suppiloiksi.
- Kukka on siemenkasvin lisääntymiselin. Se sisältää emiön ja hetiön, jotka voivat sijaita samassa kukassa, erikseen saman kasvin kukissa tai kokonaan eri kasveissa. Koristeelliset ja värikkäät terälehdet houkuttelevat hyönteisiä ja muita pölyttäjiä vierailemaan kukissa pölytyksen aikaansaamiseksi. Tuulipölytteiset kukat ovat yleensä pieniä ja vaatimattoman näköisiä.
- Hedelmä on siemenkasveilla hedelmöityksen jälkeen paisuneesta emiöstä muodostunut elin, joka sisältää kasvin siemenet.
- Juuri on kasvin maanalainen osa, joka ankkuroi kasvin paikalleen ja imee maaperästä ravinteita sekä vettä kasvin käyttöön. Epifyyteillä juuret ovat usein paljaat ja niiden avulla päällyskasvi kiinnittyy isäntäkasviinsa.
- Sekovarsi on ominainen alkeellisille kasveille, kuten leville, jäkälille sekä eräille sammalille. Siitä ei ole erotettavissa yllä mainittuja eri tehtäviin erikoistuneita kasvinosia.

Lisääntyminen

Kasvit voivat lisääntyä suvullisesti (siemenien avulla) tai suvuttomasti (itiöiden avulla tai kasvullisesti). Suvullisessa lisääntymisessä kasvi tuottaa koiraspuolisia siittiöitä ja naaraspuolisia munasoluja. Ne saattavat kehittyä samassa kasvissa (kaksineuvoisuus) tai eri kasveissa (yksineuvoisuus). Prosessi alkaa pölytyksellä, jossa siittiösoluista koostuva siitepöly kulkeutuu joko saman kasvin (itsepölytys) tai toisen kasvin (ristipölytys) heteen ponnesta emin luotille. Usein yksittäinen kaksineuvoinen kukka saattaa pölyttää itse itsensä. Hyönteissuosijakasvit houkuttelevat kukkien värin ja tuoksun sekä meden tai siitepölyn avulla hyönteisiä luokseen, jotka sitten levittävät siitepölyn muiden kukkien emiin. Tuulensuosijakasvit (monet puut ja heinät) levittävät valtavat siitepölymääränsä tuulen avulla. Koppisiemenisillä emin luotille päätynyt siitepölyhiukkanen kasvattaa pitkän siiteputken emin vartalon läpi sikiäimeen, jossa siemenaihe sijaitsee. Samalla putkessa oleva siittävä tuma on jakautunut kahtia. Niistä toinen sulautuu yhteen munasolun ja toinen keskussolun tuman kanssa. Näin hedelmöitys on tapahtunut. Sikiäin muuttuu suuremmaksi hedelmäksi, siemenaihe siemeneksi ja siemenaiheen kalvot siemenkuoriksi. Munasolusta on kehittynyt alkio siemenen sisälle ja keskussolusta yleensä varastoainesolukkoa. Paljassiemenisillä siitepölyhiukkanen kiinnittyy suoraan siemenaiheen pinnalla olevaan nestepisaraan. Jos siitepölyä joutuu toisen lähisukua olevan kasvin emin luotille, saattaa hedelmöitys tapahtua, jolloin siemenistä kasvaa lajien risteymä eli hybridi. Itiökasveille on tyypillistä sukupolvenvuorottelu. Niiden kehitys sisältää kaksi sukupolvea, joista toinen lisääntyy suvullisesti ja toinen suvuttomasti. Itiöt tarvitsevat kosteutta uidakseen munasoluun. Koska siementen on epäedullista kehittyä emokasvin juurelle, ovat kasvit kehittäneet erilaisia keinoja siementensä levittämiseksi. Tuuli on tässä tehokas apu, ja niinpä monilla siemenillä on lisäke, jonka tuuli helposti tempaa mukaansa (esimerkiksi maitohorsma, voikukka, leskenlehti ja monet puut). Monet hedelmät taas tarjoavat syöjälleen ravintoa vastineeksi sen sisältämien siementen kuljettamisesta. Jotkut siemenet tai hedelmät takertuvat esimerkiksi koukkumaisten piikkien avulla helposti turkkiin tai vaatteisiin (takiaiset, rusokki). On olemassa myös kasveja, jotka osaavat itse singota siemenensä kauemmas, esimerkiksi käenkaali, metsäkurjenpolvi, hernekasvit ja aho-orvokki. Aho-orvokki saattaa ampua siemeniään jopa viiden metrin päähän. Siementen koko vaihtelee suuresti. Seychellinpalmun (Lodoicea seychellarum) yhden siemenen sisältävä hedelmä painaa jopa 20 kg, kun taas orkideoiden siemenet painavat pienimmillään 10^-9 grammaa. Ne eivät sisällä lainkaan vararavintoa, vain pelkän alkion, joka tarvitsee sienirihmaston apua itääkseen. Suvuton lisääntyminen on kasveilla hyvin tavallista. Yksisoluiset levät lisääntyvät jakautumalla. Sanikkaisten ja sammalten itiöt itävät ilman hedelmöitystä. Muillakin kasveilla on runsaasti keinoja suvuttomaan lisääntymiseen, sillä kukkaa lukuun ottamatta lähes mikä tahansa kasvin osa voi kehittyä uudeksi yksilöksi. Tällaisia ovat muun muassa katkenneet oksat ja varrenpätkät (monet pensaat), juuristot (leskenlehti, peltokorte), maavarret (kielo), rönsyt (mansikka, rönsylilja), lehdet (voikukka, paavalinkukka), sipulit ja silmut. Tällä tavalla syntyneet kasvit ovat aina emokasvinsa klooneja, ellei tapahdu mutaatiota.

Kasvu ja elämä

Useimmilla siemenkasveilla siemenen sisällä oleva alkio on kuivahorroksessa siihen asti, kunnes se pääsee kosketuksiin veden, lämmön ja hapen kanssa. Solut alkavat imeä vettä, jolloin ne turpoavat ja siemenkuori halkeaa. Sirkkajuuri kasvaa pääjuureksi (kaksisirkkaiset) tai surkastuu ja sen tyvestä kasvaa hajajuuria (yksisirkkaiset). Sirkkalehdet (tai sirkkalehti yksisirkkaisilla) ja sirkkavarsi alkavat kasvaa. Lehdet alkavat yhteyttää saatuaan valoa. Sirkkavarren kärjessä on silmu, josta kehittyvät kasvin muut osat. Kasvin pituuskasvu tapahtuu kasvuvyöhykkeissä, jotka ovat juurien kärjissä 5–10 mm pituisena alueena sekä heti verson kärjen alapuolella. Heinäkasveilla kasvuvyöhykkeitä on useita pitkin vartta. Aluksi kasvuvyöhykkeen solut jakaantuvat voimakkaasti, jonka jälkeen ne suurentuvat, kehittyvät ja erilaistuvat tehtäviinsä. Puuvartisten kasvien rungot ja juuret kasvavat myös paksuutta. Elinkaarensa perusteella kasvit jaetaan yksivuotisiin, kaksivuotisiin ja monivuotisiin kasveihin. Yksivuotiset (monet heinä- ja viljelykasvit) kasvavat keväällä, lisääntyvät kesällä ja kuolevat talven tuloon mennessä. Kaksivuotiset (monet kaalit ja malvakasvit) kasvavat ensimmäisenä vuonna ja kukkivat sekä lisääntyvät vasta seuraavana. Monivuotiset kasvit saattavat olla lisääntymiskykyisiä vasta monien vuosien kuluttua itämisestään (esimerkiksi puut), jonka jälkeen ne tuottavat siemeniä tai itiöitä vuosittain kuolemaansa asti, mikäli olosuhteet niin sallivat. Lauhkean ja sitä kylmempien vyöhykkeiden kasvit menettävät usein lehtensä tai koko maanpäällisen osansa talveksi, poikkeuksena havupuut, jotka pitävät lehtensä ympäri vuoden. Ne ovat siten ikivihreitä. Lämpimällä vyöhykkeellä jotkut kasvit menettävät lehtensä kuivan kauden ajaksi. Yksittäisten kasviyksilöiden elinikä vaihtelee yhdestä kasvukaudesta satoihin vuosiin. Kaikkein pisimpään elävät eräät havupuut, jotka karuilla seuduilla (kuten vuoristoissa ja levinneisyysalueensa pohjoisrajalla) ovat erittäin hidaskasvuisia. Amerikkalainen vihnemänty (Pinus longaeva) ja mammuttipetäjä (Sequoiadendron giganteum) saattavat elää jopa 5000-vuotiaiksi.

Yhteyttäminen

:Pääartikkeli: yhteyttäminen Kasvien ravinnonsaannin perusta on yhteyttäminen eli fotosynteesi. Siinä kasvisolut tuottavat auringon säteilyenergian avulla sokeria ja happea vedestä ja hiilidioksidista (6H₂O + 6CO₂ + valo → C₆H₁₂O₆ (glukoosi) + 6O₂). Yhteyttävä pigmentti, klorofylli, sijaitsee kasvisolun viherhiukkasissa eli kloroplasteissa. On olemassa noin sata varsinaisten kasvien lajia, joilla ei ole yhteyttäviä soluja. Niistä Suomessa tunnetuimpia ovat humalavieras, pesäjuuri ja mäntykukka. Lehtivihreättömät kasvit ovat muiden kasvien loisia tai saavat ravintonsa yksinomaan sienirihmastojen avulla.

Vesi

Kuten muillekin eliöille, myös kasveille vesi on välttämätön aine. Ne tarvitsevat sitä ravintoaineiden kuljetukseen juurista lehtiin sekä lehtien valmistamien aineiden kuljetukseen niistä pois. Vettä tarvitaan myös yhteyttämisessä sokerin muodostamiseen. Solut taas imevät itseensä vettä siinä määrin, että syntyy painetta soluseinämiä vasten (nestejännitys). Sen avulla myös pehmeävartiset kasvit pysyvät jäykkinä. Solujen elintoiminnot tapahtuvat solulimassa, joka on suurimmaksi osaksi vettä. Kasvin imemässä vedessä on vain noin yksi promille erilaisia suoloja. Kasvi tarvitsee suuria määriä vettä saadakseen tarvittavan määrän aineita, ja niiden päästyä lehtiin vesi käy tarpeettomaksi. Niinpä kasvi haihduttaa veden erityisten ilmarakojen kautta (putkilokasvit), ja myös suoraan lehtien pinnan kautta nuorilla ja ohuilla lehdillä. Sitä haihdunnan osuutta, joka kulkee kasvien läpi osana niiden elintoimintoja, kutsutaan transpiraatioksi. Jos vettä ei ole saatavilla tarpeeksi, kasvi sulkee ilmarakonsa. Niin se tekee myös yöllä, kun yhteyttäminen lakkaa. Kuivilla seuduilla kasvit saattavat turvautua liiallista haihtumista vastaan esimerkiksi paksuilla pyöreähköillä lehdillä, jotka varastoivat vettä hyvin ja niiden haihtumispinta-ala on pieni. Lehtien pinnalla saattaa lisäksi olla paksu karva- tai vahapeite.

Hengitys

Kasvit tuottavat happea, mutta myös tarvitsevat sitä omaan hengitykseensä. Prosessi on jotakuinkin vastakkainen yhteyttämiselle: kasvi hapettaa eli polttaa sokeria, josta se saa energiaa. Samalla vapautuu vettä ja hiilidioksidia. Palaminen on yhteyttämiseen nähden pientä, ja niinpä kasvit ovat siitä huolimatta hapen tuottajia. Koska kasveilta puuttuu hengitys- ja verenkiertoelimistö, huolehtii jokainen kasvin osa omasta hapensaannistaan. Happea kulkeutuu lähinnä ilmarakojen ja kuoren huokosten kautta kasvin sisään, jossa se kulkeutuu edelleen soluväleissä. Myös juuret ottavat happea maasta, jossa sitä yleensä on tarpeeksi. Vesikasvit sen sijaan saavat happea vain lehdillään; lehtiruotiin onkin usein kehittynyt erityinen ilmakäytävä, jota pitkin happi kulkeutuu aina juuriin asti.

Symbioosi

Monet kasvit elävät symbioosissa toisen kasvin tai muuhun eliöryhmään kuuluvan lajin kanssa. Ehkä pitkälle viedyin symbioosi on jäkälä, jossa levä ja sieni muodostavat ikään kuin kaksoiseliön. Sieni imee vettä, jota rihmastojen välissä olevat levät käyttävät ja muodostavat yhteyttämällä sienen tarvitsemia aineita. Eräs tärkeä symbioosi on palkokasvien ja typpibakteerien välillä. Typpibakteerit tunkeutuvat mullasta kasvin juuriin muodostaen niihin nystyröitä. Ne alkavat muodostaa ilman typestä typpiyhdisteitä, joita syntyy yli kasvin oman tarpeen ja jotka leviävät multaan lannoitteeksi myös muiden kasvien käytettäväksi. Palkokasvi taas tuottaa bakteereille hiilihydraatteja. Myös harmaalepällä on samankaltainen symbioosi. Usein vähäravinteisilla soilla elävät lihansyöjäkasvit ovat kehittäneet omalaatuisen tavan typen hankkimiseen: ne pyydystävät pieniä hyönteisiä houkuttelemalla ne esimerkiksi tahmeille lehdilleen (kihokit) tai erityisille suppilonmuotoisiksi erikoistuneille lehdille (kannukasvi), jonne hyönteinen putoaa. Äärimmillään kasvit saattavat pyydystää hyönteisiä aktiivisesti, kuten kärpäsloukku (Dionaea muscipula). Lihansyöjäkasvien tapauksessa ei voida enää puhua symbioosista. Kanervat ja kämmekkäkasvit ovat hyvin riippuvaisia niiden kanssa yhteiselämää viettävistä sienirihmastoista. Myös muilla kasveilla sienirihmasto saattaa yhteistyötarkoituksessa ympäröidä kasvin juuren muodostaen ns. sienijuuren.

Kasvit ja ihminen

Ihminen on käyttänyt kasveja ravinnokseen koko olemassaolonsa ajan. Ajalta noin 8500 eaa ovat peräisin ensimmäiset todisteet maanviljelykulttuurin synnystä, jolloin viljeltiin aluksi lähinnä villivehnää ja pian myös ohraa, hernettä, linssejä ja pellavaa. Maanviljelyn avulla ihmisten lukumäärä alkoi kasvaa nopeasti ja he saattoivat jäädä aloilleen tietylle seudulle. Jalostuksen myötä ihminen on muokannut viljelykasveista tuottavampia ja kestävämpiä. Ihmisten ravinnoksi sopivat erityisesti helposti sulavat kasvinosat, kuten hedelmät ja juurekset. Puusta ihminen on saanut materiaalia muun muassa asumusten ja veneiden rakentamiseen sekä paperin valmistukseen. Puuvillasta ja pellavasta hän on valmistanut kankaita. Esteettisen mielihyvän tuottamiseen ihminen kasvattaa koristekasveja puutarhoissa ja huonekasveja sisätiloissa. Lääkekasveja on käytetty vuosituhansien ajan erilaisten vaivojen hoitamiseen, ja myös modernissa lääketieteessä niiden parantaviin ainesosiin on kiinnitetty yhä enemmän huomiota.

Katso myös

- kasvitiede eli botaniikka
- luettelo kasveista
- kasvillisuusvyöhyke
- kasveja kasvutavan mukaan: puu, pensas, köynnös, ruoho, mehikasvi
- kasveja kasvupaikan mukaan: epifyytti

Lähteet

- Soveri, Ulvinen, Kalliola: Kasvioppi (Otava, 1970)
- Uusi Pikkujättiläinen, (WSOY, 1989)
- Guinness Suuri ennätyskirja, 1993
- CD-Facta 2004 (WSOY)
- [http://sci.waikato.ac.nz/evolution/plantEvolution.shtml Plant evolution] (englanniksi)
- [http://www.plant-talk.org/stories/28bramw.html How many plant species are there?] (englanniksi) Luokka:Kasvit Luokka:Kasvitiede ms:Tumbuhan zh-min-nan:Si̍t-bu̍t ko:식물 ja:植物 simple:Plant

Gastronomia

Ruoanlaitto tarkoittaa ruoan (ravinnon) valmistamista raaka-aineista lähtien. Käytettävät valmistusmenetelmät sekä raaka-aineet vaihtelevat suuresti eri puolilla maapalloa. Eri menetelmille yhteistä on pyrkimys parantaa käytettävien raaka-aineiden makua, helpottaa ruoan sulamista elimistössä sekä parantaa ruoan säilyvyyttä. Eri maiden ruoanlaittoperinteisiin vaikuttavat sekä luonnontieteelliset että kulttuuriset syyt. Luonnonolosuhteet vaikuttavat eri kasvi- ja eläinlajien menestykseen eri alueilla sekä ruoan säilyvyyteen. Kulttuurisiin seikkoihin puolestaan kuuluvat esimerkiksi eri uskontojen käsitykset pyhästä ja saastaisuudesta. Näistä meillä tunnetuimpia lienevät Vanhan testamentin puhtaussäädösten määräykset syötäväksi kelpaamattomasta ravinnosta sekä islamin sianlihan syömistä koskeva kielto. Usein myös vegetarismi ja veganismi ovat eettisesti perusteltuja yksilöllisiä ratkaisuja. Allergiat vaikuttavat usein ruoanlaittoon rajoittamalla mahdollisten käytettävien raaka-aineiden valikoimaa. Ruoanlaitossa yleensä käytetään apuna kuumuutta. Kuumentaminen (keittämällä, paistamalla tai höyryttämällä) vaikuttaa ruokaan kemiallisesti muuttaen sen makua, rakennetta, ulkonäköä sekä ravitsemuksellisia ominaisuuksia. Kuumentaminen saattaa olla tarpeellista myös myrkyllisten raaka-aineiden muuttamiseksi syömäkelpoiseksi (esim. eräät sienet ja palkokasvit). Ruonvalmistus on mahdollista myös ilman kuumentamista, esimerkiksi hapattamalla ja suolaamalla raaka-aineita.

Käsitteitä

Kulinarismi on hyvän ruoan ja juoman arvojen vaalimista. Gastronomia on ruoanvalmistuksen korkealuokkaisten herkkujen tuntemusta ja valmistusta.

Eri maiden keittiöt

- Espanjan keittiö
- Italian keittiö
- Japanin keittiö
- Kiinan keittiö
- Ranskan keittiö
- Thaimaan keittiö
- Venäjän keittiö
- Vietnamin keittiö

Ruokavaliot

- Vegaani
- Gluteeniton ruokavalio
- SCD

Katso myös

- pikaruoka ja:調理 simple:Cooking Luokka:Ruoka

Vihannes

Vihannes on termi, jota käytetään kasvista, jota tavallisesti voidaan käyttää ihmisravintona ja joka ei ole hedelmä, pähkinä, yrtti, mauste tai vilja. Usein normaalissa kielenkäytössä vihanneksella tarkoitetaan kasvin lehtiä (esim. lehtisalaatti), vartta (esim. selleri) tai juurta (esim. porkkana). Luokka:Puutarhanhoito ms:Sayur zh-min-nan:Chhài-se ja:野菜 simple:Vegetable

Kukka

Kukka on suvulliseen lisääntymiseen erilaistunut kasvinosa, verso. Pituuskasvu rajallinen. Ehjään kukkaan kuuluu kukkapohjus ja kolmenlaisia lehtiä: emilehtiä, heteitä ja kehälehtiä (verholehdet ja terälehdet). Jollei kukalla ole kehälehtiä, sitä sanotaan kehättömäksi. Kukkalehdet ovat kiinni kierteisesti tai kiehkuraisesti kukkapohjuksessa. Luokka:Kasvianatomia zh-min-nan:Hoe ko:꽃 ja:花 simple:Flower

Marja

:Tämä artikkeli kertoo hedelmästä, naisen nimestä katso Marja (etunimi) Marja (etunimi) Marja on kasvitieteessä mehevä hedelmä, joka sisältää yleensä useita siemeniä. Gastronomiassa marja tarkoittaa pientä, mehevää ja pyöreähköä kasvinosaa. Marja on myös naisen etunimi. Marjoja taloudellisessa mielessä ovat muun muassa mansikka, mustikka, vadelma, lakka ja puolukka.

Kasvitiede

Marja on hedelmä, joka syntyy emiöstä hedelmöityksen jälkeen. Mansikka ei kasvitieteellisesti ole marja vaan paisunut kukkapohjus. Vadelma ja lakka ovat kerrottuja luumarjoja, mutta hedelmiksi luettavia. Mustikka, puolukka ja tomaatti ovat sananmukaisesti marjoja biologiassa. Luokka:Kasvianatomia Luokka:Marjat simple:Berry

Pohjusmarja

Pohjusmarja on hedelmä, jonka seinämään sisältyy kukkapohjusta. Pohjusmarjoiksi kutsutaan banaanikasvien (Musaceae), kurkkukasvien (Cucurbitaceae), herukoiden (Ribes) sekä puolukoiden, mustikoiden ja karpaloiden (Vaccinium) hedelmiä. Luokka:Kasvianatomia

Ananas

Ananas on tropiikissa kasvavan yksisirkkaisen Ananas comosuksen mehukas, käpymäinen hedelmä. Kasvin ruusukkeiset lehdet ovat jäykät ja okalaitaiset ja ne muodostavat erikoisen ’vedenkeräysaltaan’ kasvin juurelle. Kukat ovat sinipunaiset ja kasvavat tähkämäisenä ryhmänä lyhyen varren yläosassa pienen latvaruusukkeen alapuolella. Kasvi kasvaa noin metrin mittaiseksi. Hedelmä (epähedelmä tarkasti ottaen) itsessään on jopa kolmen – neljän kilogramman painoinen, kellertävän tai sinertävän ruskea ja sisältää runsaasti A, B ja C –vitamiineja. Hedelmän päältä kasvaa pieniä vihreitä lehtiä (niin kutsuttu ananaksen kruunu). Nykyisin ananas on tärkeä hedelmäkasvi, jonka sadosta suurin osa tölkitetään. Havaiji tuottaa maailman ananassadosta noin kolmanneksen, tölkitetystä ananaksesta jopa puolet. Muita suuria ananaksentuottajia ovat muun muassa Kiina, Malesia, Brasilia ja Meksiko. Kaakkois-Aasiassa sitä viljellään kuitukasvina (ananashamppu).

Historiaa

Etelä-Amerikan intiaanien tiedetään viljelleen ananasta jo esihistorialliselta ajalta lähtien, mutta Eurooppaan se tuli vasta, kun Kolumbus toisella matkallaan vuonna 1494 löysi ananaksen Guadeloupen saarelta, jonka hän nimesi ”mäntyomenaksi”, koska hedelmä muistutti käpyä. Toisaalta kilpailevia tarjouksiakin on, sillä 1500-luvulla Jean de Lery väitti löytäneensä ananaksen ensimmäisenä eurooppalaisena Brasiliasta. Pian tämän jälkeen kasvi esiteltiin Ranskassa ja Englannissa, mutta vielä 1800-luvun alussa ananas on ollut erittäin harvinainen ja kallis herkku. Luokka:Hedelmät Luokka:Ananas ms:Nenas zh-min-nan:Ông-lâi ja:パイナップル

Appelsiini

Appelsiini on appelsiinipuun (Citrus sinensis) makean makuinen marja, jota arkikielessä kuitenkin kutsutaan hedelmäksi, kuten sitruunaakin. Appelsiini lienee pomelon (Citrus maxima) ja mandariinin (Citrus reticulata) risteytys. Appelsiinit ovat peräisin Aasiasta. Suomen kielen sana appelsiini on tullut ruotsin kautta alun perin saksasta ja hollannista, jossa sen nimi on Apfel-sine eli omena-kiinan. Appelsiini saapui Eurooppaan 1400-luvulla, mutta sitä alettiin viljellä heti innokkaasti. Linnoihin ja kartanoihin rakennettiin tyylikkäitä kasvihuoneita ”oragerioita”, joissa viljeltiin appelsiinipuita ja muita ikivihantia kasveja. Yleensä appelsiinin paksu kuori poistetaan ennen syömistä. Uloin oranssinen ohut pinta voidaan raastaa ja käyttää ruoanlaitossa. Appelsiinista voidaan myös puristaa mehua. Platina kirjoittaa, että ”makeat appelsiinit (sinesis) ovat lähes aina hyviä vatsalle jopa ennen ruokailua.” 250px

Linkkejä

- [http://www.fineli.fi/food.php?foodid=11045&lang=fi Elintarvikkeiden koostumustietopankki: Appelsiini kuorittu]
- [http://www.fineli.fi/food.php?foodid=28924&lang=fi Elintarvikkeiden koostumustietopankki: Appelsiini, punnittu kuorineen] Luokka:Hedelmät Luokka:Viljelyskasvit luokka:sitruspuut ja:オレンジ simple:Orange th:ส้ม (ผลไม้)

Banaani

Banaani tarkoittaa seuraavia asioita:
- banaanit (Musa), kasvisuku
- ruokabanaani (Musa × paradisiaca), Musa-sukuun kuuluva kasvi, josta käytetään myös nimeä banaani
- kääpiöbanaani (Musa acuminata), Musa-sukuun kuuluva kasvi
- etiopianbanaani (Ensete ventricosum), Ensete-sukuun kuuluva kasvi
- Ensete, kasvisuku
- banaani, Musa- ja Ensete-sukuun kuuluvien lajien hedelmä
- banaanikasvit (Musaceae), kasviheimo.

Kiivihedelmä

Kiivi on yleisnimi laikkuköynnösten sukuun kuuluvien kasvien hedelmälle. Yleisin kiivi on kiiviköynnöksen (Actinidia deliciosa) hedelmä, joka on hieman kananmunaa isompi ruskea hedelmä. Se on ovaalin muotoinen ja sitä ympäröi ohut karvainen kuori. Erittäin makea hedelmäliha on helakanvihreä ydinosaa lukuun ottamatta, jossa se on valkoista. Siemenet ovat pieniä, hennosti purppuranvärisiä ja ympäröivät valkeaa hedelmälihaa.

Historia

Kiinasta kasvin siemenet toi vuonna 1906 Uuteen Seelantiin Isabel Fraser, joka oli Wanganui Girls' Collegen rehtorin ominaisuudessa kävi tutustumassa kiinalaiseen koululaitokseen. Siemenet istutti puutarhuri Alexander Allison ja vasta 1910 köynnöksistä saatiin ensimmäiset hedelmät. Hayward Wright kehitti 1930-luvulla Actinidia deliciosa, josta vähitellen kehittyi lajin kaupallinen tuotanto 1940-luvulla. Uudesta Seelannista hedelmät tuotiin Eurooppaan, jossa sitä on saanut vasta 1970-luvulta saakka. Nimi juontaakin juurensa Uuden Seelannin kansallislintuun kiiviin. Hedelmän pinta muistuttaa linnun höyheniä. Hedelmä tunnettin Suomessa ennen myös nimellä kiinankarviainen (käännetty vanhasta englanninkielisestä nimestä Chinese gooseberry).

Luokittelu

Laikkuköynnöksiin kuuluu 94 lajia, joista seitsemää viljellään niiden hedelmien takia. Luokka:Hedelmät zh-min-nan:Kiwi ko:양다래 ja:キウイフルーツ

Mandariini

Mandariini (Citrus reticulata) tarkoittaa pientä sitruspuuta, jonka samanniminen hedelmä muistuttaa appelsiinia. Se tuli alun perin Kiinasta, mutta on nyttemmin levinnyt kaikkialle maailmaan. On olemassa useita eri mandariinilajikkeita, kuten tangeriini, klementiini ja satsuma. Mandariinin hedelmä on pienempi, miedomman makuinen ja helpompi syödä kuin appelsiini. Tavallisesti mandariinit syödään sellaisinaan, mutta niitä voi käyttää myös hedelmäsalaateissa. Luokka:Hedelmät Luokka:Sitruspuut ms:Limau mandarin

Omena

Omena (Malus domestica) on puussa kasvava valkeamaltoinen hedelmä. Kypsän omenan pinta voi olla punainen, vihreä tai keltainen.

Lajikkeet

Yleisiä omenalajikkeita ovat esimerkiksi Gala ja Red delicious.

Suomeen soveltuvia lajikkeita

Suomen kotipuutarhoissa kasvatetaan muun muassa seuraavia lajikkeita:

Kesälajikkeet

- Huvitus
- Valkea kuulas

Syyslajikkeet

- Astrakan
- Harlamovsk
- Keltakaneli
- Lavia
- Punainen kaneli
- Raike
- Säfstaholm

Talvilajikkeet

- Antonovka
- Lobo
- Åkerö

Historia

Ensimmäisenä omenapuita alettiin viljellä Keski-Aasiassa. Nykyään omenoita kasvatetaan suurimmassa osassa maapallon viileähköjä osia.

Käyttö

Omenoita voi syödä sellaisenaan tai käyttää leivonnaisissa. Omenahilloa valmistetaan keittämällä omenat pehmeiksi. Omenoista valmistetaan myös tuoremehua ja siideriä. Parhaat piiraat, hillot ja siiderin saa happamista omenoista. Myöhään kypsyvänä lajikkeena Antonovka on tähän käyttöön erinomainen. Se on hyvää myös kuivattuna. Tuoremehuun kannattaa käyttää useita eri lajikkeita. Luokka:Hedelmät Luokka:Viljelyskasvit ja:リンゴ simple:Apple

Papaija

Papaija (Carica papaya) on trooppinen puu ja sen hedelmä. Puu on korkea ja haaraton, 5 - 10 m. korkea. Lehdet asettuvat kierteisesti rungon ympärille, rungon alaosassa on vanhojen lehtien jättämiä arpia. Papaijan hedelmäliha on punaista tai oranssinsävyistä ja muistuttaa melonia rakenteeltaan, siemenet ovat keskellä ja pippurinmarjan kokoisia. Papaija mureuttaa lihaa joten se sopii soseutettuna marinadeihin. Se edistää ruoansulatusta ja on siksikin suosittu alkuruoka trooppisissa maissa. Luokka:Kaksisirkkaiset ms:Betik ja:パパイヤ zh-min-nan:Bo̍k-koe

Satsuma

Taateli

Taatelipalmu (Phoenix dactylifera) on hedelmiensä eli taatelien takia kasvatettu hyötykasvi. Koska sitä on viljelty niin pitkään, alkuperäistä esiintymisaluetta ei tunneta tarkkaan. Pohjoisen Afrikan keitaita ja Persianlahden seutua on esitetty. Viljelystä on arkeologisia jäänteitä 4000 vuotta eaa. Taatelipalmu on keskikokoinen puu, 15-25 m korkea. Lehdet ovat jopa 3 m pitkät, ja niissä on 20 cm pitkiä pari senttiä leveitä lehdyköitä. Sylinterinmuotoiset, 3-7 cm pitkät hedelmät kasvavat terttuina, niissä on pitkulainen siemen sisällä. Suomeen tuodaan taateleita yleensä auringossa kuivattuina. Suurimpia taatelintuottajia ovat Egypti, Iran, Saudi-Arabia, ja Yhdistyneet Arabiemiraatit, joista jokaisella on yli 10% markkinaosuus maailman tuotannosta. Saudi-Arabia Saudi-Arabia Luokka:Hedelmät ja:ナツメヤシ simple:Date Palm

Jean Gagné

Jean Gagne, was a professional wrestler and manager, better known as Frenchy Martin.

Profile

- Height: 6'2
- Weight: 240 lbs
- Hometown: Quebec City, Quebec
- Professional debut: 1971
- Previous gimmicks: Don Gagne, Pierre Martin, Pierre Vigneault, Pierre Martel Gagne, Jean

zas�ony Muzyczne gry online wynajem autokar�w Odszkodowanie zbiorniki tworzywowe

:: RELATED NEWS ::

Idaios
Idaios war der Herold von König Priamos im Trojanischen Krieg. Er übermittelt den Griechen den Angebot des Paris und damit der Trojaner, zwar nicht Helena (Mythologie), dafür aber die Schätze, die Paris aus Argos brachte und noch m

Quadrupol
Ein Quadrupol entsteht aus der Anordnung zweier gleicher Dipole in entgegengesetzter Orientierung (antiparallel) mit beliebigem Abstand a. Das elektrische Quadrupol besteht aus zwei positiv und zwei gleichstark negativ geladenen Teilchen, die zwei Dipole bilden. Also befinden sich die vier Ladungen an den Ecken eines Rechteckes. (Bild in Kürze) Das Potenzial ergibt sich als Überlagerung (Superposition) zweier Dipolpotenziale:

\begin\phi_Q(\vec)&

Leimersheim
Leimersheim ist ein Ort mit 2.578 (August 2004) Einwohnern in Rheinland-Pfalz. Er gehört zur Verbandsgemeinde Rülzheim im Landkreis Germersheim.

Geographie

Die Stadt liegt direkt am linken Rheinufer, zwischen Germersheim und Karlsruhe.

Wappen

Ein schwar

Josef Stroh
Josef Stroh (
- 5. März 1913; † 7. Januar 1991) war ein deutscher und österreichischer Fußballspieler. Er spielte als Stürmer in den dreißiger und vierziger Jahren für Austria Wien. Vor dem

Lothar Binding
Lothar Binding (
- 1. April 1950 in Sandershausen) ist ein deutscher Politiker der SPD und Mitglied des Bundestages.

Ausbildung und Beruf

Nach einer Ausbildung zum Starkstromel

Okres Karlovy Vary
Der Okres Karlovy Vary (übersetzt mit Bezirk Karlsbad) Der Bezirk befand sich in Nordwestböhmen und erstreckte sich vom Südhang des Erzgebirges bis zum Tepler Hochland. Okres Karlovy Vary entstand 1960 aus den ehemaligen Bezirken Karlovy Vary, Toužim und dem östlichen Teil von Mariánské Lázně sowie einem kleinen Teil von Podbořany und Kadaň. Auf 1.628 km² leben etwa 120.830 Einwohner in 55 Gemeinden und 238 Ortsteilen (část o

Allgemeines Krankenhaus der Stadt Wien
Das Wiener Allgemeine Krankenhaus (AKH) ist das Universitätsklinikum der Stadt Wien. Das AKH ist das größte Krankenhaus Österreichs. Es ist außerdem Sitz der Medizinischen Universität Wien.

Altes AKH

Koordinaten: Die Ursprünge hat das Wiener Allgemeine Krankenhaus in dem von Kaiser Informatik ein Verfahren beim Datenaustausch zwischen Computern. Das Split-Horizon-Verfahren dient zur Unterdrückung von Routing-Schleifen, die durch das Versenden von Rückrouten entstehen können. Als Rückrouten bezeichnet man Routinginformationen, die über die empfangene Schnittstelle wieder ausgesendet werden. Das einfache Split-Horizon-Verfahren sendet die über eine Schnittstelle gelernten/empfangenen Routinginformationen, nicht über diese (wieder)zurück. Merksatz: "Der Lehrer darf nic

Ringmauer
Die Ringmauer (auch Hauptmauer, Bering, Zingel) ist ein freistehender Bestandteil einer Burg, Festung oder anderen Befestigungsanlage. Sie umgab diese, zusätzlich zu den Außenmauern der randständigen Gebäude, als fortifikatorisches Element. Ringmauern besaßen oft Wehrgänge, Zinnen und Spählöcher, die eine vollständige Verteidigung der Befestigung ermöglichten. Mantel- oder Schildmauern besaßen besondere Stärke (bis 5 m Dicke und z. T. über 30 m Hö

Thalia Theater
Das Thalia Theater ist eines der drei Hamburger Staatstheater, eine Sprechtheaterbühne mit einem festen und viel gerühmten Ensemble. Es gibt im großen Haus ca. 1.000 Plätze, das Repertoire umfasst etwa 20 Produktionen, die täglich wechselnd oder in Blöcken gespielt werden. Pro Spielzeit gibt es ca. neun Premieren im Großen Haus am Alstertor, dazu kommen etwa sechs Premieren im Thalia in der Gaußstraße.

Geschichte

Hamburg Das Gebäude des Thalia Theaters wird v