:: wikimiki.org ::
| Heimo (kansatiede) |
Heimo (kansatiede):Heimo tarkoittaa myös tieteellisen luokittelun tasoa
Heimo tarkoittaa kansatieteellisenä ja sosiologisena käsitteenä varhaiskantaisilla kulttuuri- ja kehitysasteilla olevia kylien, sukujen, asutusten tai muiden vastaavien yhteisöjen muodostamaa ykseyttä, jossa yleensä vallitsevat sama kulttuuri ja kieli.
Heimolla voidaan viitata myös esimerkiksi suomalaisten kansan alkuperäisiin toisitaan poikkeaviin alueellisiin, kielellisiin ja kulttuurillisiin väestöryhmiin. Suomalaiset saattavat myös puhua karjalaisista tai virolaisista heimokansana tai heimoveljinä. Tällöin sanaa "heimo" käytetään alkuperäisemmässä merkityksessään sukulaisuuden ilmaisijana.
Katso myös
- Heimosodat
Luokka:Kansatiede
Luokka:Sosiologia
Heimo (biologia):Heimo-sanalla on useita merkityksiä, katso täsmennyssivua.
Heimo (lat. familia) on tieteellisen luokittelun taso suvun ja lahkon välissä. Eläinheimojen nimen loppuosa on -idae ja kasveilla -aceae.
Katso myös
- Tieteellinen luokittelu
Luokka:Taksonomia
als:Familie (Biologie)
ms:Famili
SosiologiaSosiologia on yleinen yhteiskuntatiede. Se keskittyy ihmisten muodostamien yhteisöjen sekä niistä johtuvien ilmiöiden tutkimukseen. Sosiologia on kiinnostunut sekä ihmisten toiminnasta yhteisöissä että yhteisöjen vaikutuksista kaikkeen toimintaan. Tieteen tutkimusala on yhteiskuntatieteistä laajin, sillä sosiologiassa voidaan tutkia käytännössä mitä tahansa sosiaalisia ilmiöitä, jotka vaikuttavat joko yhteisöön, yhteiskuntaan tai yksittäisiin ihmisiin.
Sosiologia mahdollistaa jokapäiväisten käsitysten sekä totunnaisten ajattelutapojen kyseenalaistamisen tieteellisten menetelmien tuoman tutkimustiedon avulla. Koska sosiologia tuo faktoja yhteisössä vallalla olevien uskomusten tilalle, paljastaa piileviä ongelmia ja avaa näkyviin uusia vaihtoehtoja, se on muodostunut kriittiseksi yhteiskuntatieteeksi.
Tutkimuksen laaja-alaisuudesta johtuen sosiologit määrittelevät tieteensä usein konkreettisempien tutkimusteemojen kautta. Niitä ovat esimerkiksi yhteiskunnan rakenne ja sen muutos; instituutiot, organisaatiot ja yhteisöt; sosiaalinen toiminta ja sosiaaliset verkostot; ihmisten arvot, asenteet ja puhetavat.
Sosiologian synty ja historia
Vaikka ihmisten yhteiskuntia on tutkittu eri tavoilla ja eri tieteenaloissa niin pitkään kuin yhteiskuntia on on ollut olemassa, varsinaisena itsenäisenä tieteenalana sosiologia on varsin nuori.
Positivismin isänä tunnettu Auguste Comte (1798-1857) oli ensimmäinen, joka käytti ilmaisua sosiologia (v. 1838). Sana muodostuu latinan kielen sanoista socius (kumppani) ja logia (oppi). Juuri käsitettä enempää ei Comte sosiologialle kuitenkaan antanut, vaan hänen panoksensa nykyiseen sosiologiaan on käytännössä olematon.
Sosiologian esiinmarssi alkoi Yhdysvalloista. Ensimmäiset sosiologian luennot järjestettiin Kansasin yliopistossa vuonna 1890. Kahta vuotta myöhemmin perustettiin ensimmäinen pelkästään sosiologian tutkimiseen erikoistunut laitos Chicagon yliopistoon.
Eurooppalaisen sosiologian kantaisänä pidetään ranskalaista Émile Durkheimia, joka perusti ensimmäisen eurooppalaisen sosiologian laitoksen Bordeaux'n yliopistoon vuonna 1895.
Sosiologia tieteenä etsi itseään varsin pitkään. Varhaiselle sosiologialle oli tyypillistä läheinen sitoutuvuus luonnontieteisiin: esimerkiksi Comte uskoi, että luonnontieteille soveliaat tutkimusmenetelmät oli siirrettävissä suoraan yhteiskuntatieteisiin. Jo 1800-luvun loppupuolella sosiologiassa otettiin kuitenkin käyttöön yhteiskunnallisille aloille paremmin soveltuvia tutkimusmenetelmiä.
Sosiologian klassikoita
Sosiologiassa klassikolla tarkoitetaan teoreetikkoa, jonka työllä on ollut vahva vaikutus koko sosiologiaan tieteenä. Vaikka se, ketä milloinkin pidetään klassikkona, vaihtelee jossain määrin aikakaudesta riippuen, on tieteenalalle jo sen lyhyen historian aikana ehtinyt muodostua klassikoita, jotka ovat ajankohtaisia tänäkin päivänä.
Monelle sosiologian klassikolle on tavallista, etteivät he luonnehtineet itseään varsinaisesti sosiologeiksi. Heille oli tyypillistä monitieteellinen, yhteiskuntaa useasta eri suunnasta tarkkaileva päättely.
Sosiologian kehityksen kannalta kenties merkittävimpiä teoreetikkoja ovat olleet Émile Durkheim, Karl Marx, Ferdinand Tönnies, Vilfredo Pareto, Max Weber ja Georg Simmel. Heistä monet ovat malliesimerkkejä tiedemiehistä, jotka eivät tehneet tietoisesti sosiologista teoriaa, mutta jotka nykyään voidaan lukea nimenomaan sosiologiatieteen alalle.
Pikkuklassikoita
Pikkuklassikoiksi kutsutaan sosiologeja, jotka ovat tarjonneet sosiologille yhden tai korkeintaan muutamia yksittäisiä teorioita, käsitteitä tai kirjoja. Vaikka heidän panoksensa tieteelle on kiistaton, he eivät pääse tunnettavuudessa aivan varsinaisten klassikoiden tasolle.
On syytä huomata, että ajankohdasta riippuen klassikot ja pikkuklassikot saattavat "vaihtaa paikkaa".
- Pierre Bourdieu
- Auguste Comte
- Michael Foucault
- Anthony Giddens
- Jürgen Habermas
- C.Wright Mills
- Vilfredo Pareto
- Talcott Parsons
- Georg Simmel
- Herbert Spencer
- Ferdinand Tönnies
- Thorstein Veblen
Sosiologian tutkimusmenetelmiä
Sosiologian tutkimusprosessi jakaantuu kolmeen portaaseen: teoriaan, aineistoon ja menetelmään. Hyvässä tutkimuksessa viitekehyksessä rakennettua teoreettista pohjaa sovelletaan tutkijan keräämään aineistoon käyttäen jotakin sosiologialle tyypillistä tutkimusmenetelmää.
Sosiologian, kuten lähes kaikkien yhteiskuntatieteiden tutkimusmenetelmät voidaan jakaa karkeasti ottaen kahtia kvalitatiivisiin eli laadullisiin ja kvantitatiivisiin eli määrällisiin tutkimusmenetelmiin.
Kvalitatiiviset tutkimusmenetelmät soveltuvat ennen kaikkea yksittäisten tapausten ja spesifien tapausryhmien kartoittamiseen. Tyypillisiä kvalitatiivisia tutkimusmenetelmiä ovat esim. erilaiset haastattelut ja diskurssi- ja retoriikka-analyysit.
Kvantitatiiviset tutkimusmenetelmät sopivat laaja-alaisiin ja suuria ryhmiä tai kokonaisia yhteiskuntia kartoittaviin tutkimuksiin, mutta yksittäistapauksista niiden avulla ei välttämättä saada kovin kattavaa tietoa. Tyypillisiä kvantitatiivisia menetelmiä ovat esim. survey-tutkimukset. Kvantitatiivisten tutkimusmenetelmien selkärankana toimivat usein matemaattiset ja tilastolliset mallit.
Sosiologia Suomessa
Sosiologiaa opetetaan monessa suomalaisessa yliopistossa, mm. Jyväskylässä. Suomalaisista sosiologian historian merkkihahmoja on Edward Westermarck (1862-1939), jota voidaan yhtä hyvin pitää meikäläisen antropologian isänä. Suomalaisen sosiologian kaanoniin täytyy lukea myös
- Erik Allardt
- Antti Eskola
- Pertti Töttö
- Pertti Alasuutari
- Kimmo Jokinen
- Pertti Jokivuori
- Risto Heiskala
- Martti Siisiäinen
Sosiologisia teorioita
- Marxistinen teoria
- Kriittinen teoria
- Feministinen teoria
- Homoteoria
- Strukturalistinen teoria
- Jälkistrukturalistinen teoria
- Postmoderni teoria
- Rationaalisen valinnan teoria
Sosiologian käsitteistöä
- Sosiologinen perspektiivi
- Sosiaalinen fakta
- Kaipuu
Katso myös
- Sosiaalityö
- Sukupuoliroolit
- Suuteleminen
- Yhteiskunnalliset liikkeet
- Sosiaalinen verkostoanalyysi
Luokka:Sosiologia
ms:Sosiologi
ko:사회학
ja:社会学
simple:Sociology
th:สังคมวิทยา
SuomalaisetTämä artikkeli käsittelee etnistä ryhmää. Sana 'suomalainen' voi tarkoittaa myös Suomen kansalaista yleisesti, Suomeen rekisteröityä tai esimerkiksi Suomesta peräisin olevia elintarvikkeita.
Suomalaiset ovat itämerensuomalainen kansa, jonka luontainen asuma-alue sijaitsee pääosin nykyisen Suomen valtion alueella.
Etninen suomalaisuus voidaan määritellä suomen kieleen ja Suomen kansallisvaltioon kohdistuvaan samaistumiseen perustuvaksi etniseksi identiteetiksi eli kansallisuudeksi. Suomalaiset katsovat omaavansa oman erityisolemuksen ja muodostavat siten kansan eli etnisen ryhmän. Suomen sisällä suurella osalla ihmisistä on myös erityinen pääasiassa asuinpaikan, murteen ja syntyperän mukaan määräytyvä paikallis- tai kotiseutuidentiteetti sen sijaan, että he kokisivat itsensä vain yleisesti suomalaisiksi. Näistä alueellisista ryhmistä ja murreryhmistä on 1800-luvulta lähtien monesti käytetty romantisoivaa nimitystä "heimo".
Suomalaisiksi kutsuttuja tai sellaisiksi itseään kutsuvia ihmisiä asuu myös Suomen ulkopuolella. Merkittäviä ulkosuomalaisryhmiä asuu muun muassa:
- Ruotsin Länsipohjassa ja Tukholman läänissä (ruotsinsuomalaiset)
- Venäjän federaation alueella Inkerissä (inkerinsuomalaiset) ja Karjalassa
- Norjan Ruijassa (kveenit)
- Pohjois-Amerikassa (amerikansuomalaiset)
- Australiassa.
Ulkosuomalaiset mukaan lukien suomalaisia sanotaan olevan noin kuusi miljoonaa. Valtaosa näistä puhuu äidinkielenään suomea. Lisäksi Suomessa elää noin 300 000 ruotsia äidinkielenään puhuvaa suomenruotsalaista.
Suuri osa ulkosuomalaisista on kuitenkin omaksunut jonkin muun kielen (esimerkiksi ruotsin, englannin tai venäjän), mikä usein on johtanut suomalaisen identiteetin hälvenemiseen ja valtaväestöön sulautumiseen.
Suomalaisten lähimpiä sukulaiskansoja ovat itämerensuomalaisen kielisukulaisuuden perusteella karjalaiset, inkerikot, liiviläiset, vatjalaiset, vepsäläiset ja virolaiset.
Geneettisesti suomalaiset ovat läheisempää sukua luoteiseurooppalaisille kuin etäisille uralilaisille kielisukulaisilleen, joita ovat esimerkiksi unkarilaiset, samojedit tai Pohjois- ja Itä-Venäjän suomensukuiset kansat. Suomalaisten perimässä on yhteyttä myös virolaisiin, balttilaisiin ja vähäisessä määrin saamelaisiinkin populaatioihin. Eräiden tutkimusten mukaan suomalaisten keskuudessa vaalehiusksisten osuus väestöstä on korkein kaikista maailman maista. [http://news.bbc.co.uk/1/hi/health/2284783.stm].
Suomalainen kansallistunne ja sen perusteet
samojedit
1800-luvulla merkittävin poliittinen aate oli nationalismi eli kansallisuusaate. Suomessa poliittisen kansallismielisyyden johtohahmo oli J. V. Snellman. Ideologia edellytti kielellisesti, kulttuurisesti ja kansallisesti yhtenäistä ryhmää, joka synnyttää yhtenäisen kansakunnan. Synnytettyyn suomalaiseen identiteettiin yhdistyy usein ajatus suomalaisten erityisestä ja omalaatuisesta mielenlaadusta, kulttuurista ja niihin perustuvasta yhteenkuuluvuudesta.
Suomalaista kansallisylpeyttä pönkittää nykyisin käsitys Suomesta kehittyneenä korkean teknologian, hyvän koulutuksen ja vauraan elintason yhteiskuntana. Toisaalta suomalaisten sanotaan kärsivän heikosta kansallisesta itsetunnosta. Tämän syitä lienevät ainakin maan pieni koko ja tunne avuttomuudesta suurempien ja vahvempien naapurien, erityisesti Venäjän, rinnalla.
Toiseen maailmansotaan (1939–1945) yhdistetyt sankarilliset ja traagiset muistot vaikuttavat yhä melko voimakkaasti suomalaisten kansallistunteeseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa esiintyvä kollektiivisen muistamisen kulttuuri on kiinnittänyt erittäin suuren huomion sota-aikaan.
Varsinkin menneinä aikoina menestys urheilu- ja kauneuskilpailuissa lujitti suomalaisten käsitystä itsestään "miehekkäiden miesten" ja "vahvojen, mutta kauniiden naisten" kansana. Myös luterilaisella uskonnolla on ollut suuri merkitys suomalaiselle identiteetille, joskin se on jossain määrin hiipunut. Kansallisromanttisessa ajattelussa suomalaisuuteen on yhdistetty mielikuvia jonkinlaiseksi sankariajaksi mielletystä "kalevalaisesta" muinaisuudesta, josta joidenkin suomalaisen mentaliteetin ja elämäntavan peruspiirteiden on kuviteltu juontuvan.
Suomalaisten historia
kalevala
Suomen kielen ja suomalaisten geneettisten esivanhempien alkuperä on hämärän peitossa, eikä siitä olla päästy yksimielisyyteen. On kuitenkin jokseenkin varmaa, että suomen kielen esimuotoja puhuttiin Suomessa ja sen lähialueilla jo esihistoriallisena aikana. Muinaisuudessa eläneitä ihmisiä voidaan kuitenkin nimittää suomalaisiksi vain kielitieteellisessä merkityksessä. "Suomalaisuus" tuskin oli hallitseva osa heidän identiteettiään eivätkä he välttämättä tunteneet koko käsitettä.
Ensimmäiset maininnat, joiden uskotaan koskevan suomen tai saamen kielten varhaisten muotojen puhujia, löytyvät antiikin kirjallisuudesta. 100-luvulla Tacitus kertoo Germania-teoksessa pohjoisesta ja alkeellisesta fennit-heimosta: nimi tarkoittaa ilmeisesti Fennoskandian metsästyksen ja kalastuksen varassa elävää väestöä, jonka voinee yhdistää lähinnä saamelaisten esivanhempiin. Vuonna 551 Jordanes mainitsee fennit ja skrerefennit, joiden merkitys on epäselvä. 600-luvulta peräisin oleva anglosaksinen tekstikatkelma Widsith kertoo Caelicin hallitsevan "finnejä". Koska tällaiset hämärät kirjalliset maininnat eivät kerro Suomen tuolloisista oloista oikeastaan yhtään mitään, Suomen esihistoriaa tutkitaan ennen kaikkea arkeologian keinoin.
Rautakauden loppuvaiheessa Suomen alueen asukkaat jaetaan karkeasti kolmeen pääryhmään. Lounaissuomalaiset asuivat Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa, hämäläiset Hämeessä ja karjalaiset Laatokan Karjalassa. Väliin jäi Etelä-Savon asutusalue sekä erämaa-alueita, joiden väestö on perinteisesti ja ehkä liiankin kaavamaisesti yhdistetty saamelaisiin. Heitä kutsuttiin kansanperinteessä lappalaisiksi.
On mahdollista, että asutusalueiden maantieteellinen ero, joka ristiretkiajalla yhdistyy myös tiettyihin esinekulttuurin eroihin, oli yhteydessä jonkinlaisten "heimoidentiteettien" muodostumiseen. Tästä on kuitenkin vaikea saada varmuutta. Suomalaisten jako (varsinais)suomalaiseen, hämäläiseen ja karjalaiseen kantaheimoon on viime kädessä historiantutkijoiden ja kielitieteilijöiden tekemä luokitus, jonka suhde luokiteltujen ihmisten omiin identiteetteihin on ollut mutkikas. Alun perin sukulaisia tarkoittanut sana "heimo" on saanut nykyisen merkityksensä vasta 1800-luvulla saksan kielen Stamm-sanan käännöksenä.
Suomi- ja suomalaisuuskäsitteiden kehitystä voidaan seurata historiallisissa lähteissä keskiajalta lähtien. Suomi-nimen varhaisin tunnettu merkitys oli suunnilleen nykyistä Varsinais-Suomea vastaava alue. Nimi laajeni vähitellen tarkoittamaan maantieteellistä ja kirkkohallinnollista kokonaisuutta, joka vastasi karkeasti nykyisen Suomen aluetta. Suomen alueen poliittinen, taloudellinen ja kirkollinen eliitti saattoi toisinaan olla oppositioasemassa Ruotsiin nähden. Tällöin kyse oli kuitenkin luultavasti eliitin yhteisiin intresseihin perustuvasta regionalismista, ei kansallistunteesta tai suomenkieliseen rahvaaseen samaistumisesta.
1700-luvulta lähtien alettiin yhä useammin tehdä käsitteellinen ero Suomen alueen suomen- ja ruotsinkielisen rahvaan välillä, mutta eron merkitystä ei pidä liioitella. Suomenkielisen kansanosan tapoihin, kieleen ja historiaan kohdistuva tieteellinen mielenkiinto kasvoi, mutta suomalaisuuteen ei vielä yhdistetty samanlaisia kulttuurisia ja poliittisia merkityksiä kuin nykyisin. Suomenkielisen talonpojan identiteetille kotipitäjä, sosiaalinen asema ja uskonto olivat merkittäviä, "suomalaisuus" tuskin niinkään. Suomen kielen puhuminen määritti puhujansa yhteiskunnallisen aseman, mutta kieleen ei suhtauduttu ideologisesti tai tunteikkaasti kuten myöhemmässä nationalismissa. Karjalassa luterilaiset suomalaiset ja ortodoksiset karjalaiset talonpojat nimittivät toisiaan "ruotseiksi" ja "ryssiksi" kielisukulaisuudesta huolimatta. 1700-luvun suomalainen separatismi oli ruotsinkielisen upseeriston ajama hanke, jonka kannatus jäi mitättömäksi.
Kaksikielisyys oli melko yleistä ja ruotsin kieli jatkoi yleistymistään 1800-luvun puolelle saakka. Varsinkin sosiaalista nousua kokeneet ihmiset siirtyivät säännönmukaisesti suomesta ruotsiin. Tämä kehitys jatkui vielä Suomen jouduttua Venäjän keisarikunnan alaisuuteen.
Nykyistä merkitystään suomalaisuus alkoi saada 1800-luvun keskivaiheilla nationalismin myötä. Alettiin puhua suomalaisesta kansasta ja sen erityispiirteistä, suomalaisten yhteenkuuluvuudesta, suomenkielisen kulttuurin kehittämisestä, suomalaisten kansallisesta historiasta, veljeydestä sukulaiskansojen kanssa ja jopa suomalaisten oman valtion perustamisesta. Yksi osa tätä prosessia oli suomalaisten jakaminen eri "heimoihin" lähinnä kielitieteellisin ja maantieteellisin perustein. Heimoista synnytettiin nopeasti stereotyyppiset mielikuvat, jotka elävät jossain määrin vielä tänäkin päivänä.
Suomen valtakulttuuri kuitenkin luotiin länsisuomalaisuuden ja hämäläisyyden pohjalta ja suomen yleiskieli kehitettiin pääasiassa läntisistä murteista. Itäsuomalaisuus saattoi tällöin jäädä jopa syrjittyyn asemaan, vaikka Kalevalan synnyttämä Karjala-innostus eli karelianismi olikin tärkeä osa suomalaisen kansallistunteen kehitystä. Taiteen puolella kansallisromanttista suuntausta edustivat muun muassa Suomen kansalliskirjailijat J. L. Runeberg ja Sakari Topelius, säveltäjä Jean Sibelius ja kuvataiteilija Akseli Gallen-Kallela.
Suomalaisuuden vastapainona syntyi suomenruotsalainen identiteetti.
Alkuvaiheessaan nationalismi oli liberaalin porvarillisen sivistyneistön ideologiaa, mutta 1900-luvun alkuun tultaessa kansallistunne oli saanut huomattavaa merkitystä myös muiden sosiaaliryhmien keskuudessa.
Nationalistisen ideologian mukaisesti suomalaisen kansallistunteen muodostuminen on nähty "kansallisena heräämisenä" tai "itsensä löytämisenä". Toisenlaisen ajatustavan mukaan suomalaisuutta ei ollut olemassa ennen kuin se keksittiin.
Kirjallisuutta:
Rautakauden lopun kulttuurialueet:
- J.-P. Taavitsainen: Ancient Hill-forts of Finland. Helsinki 1990.
Kansallisuuskäsitteet keskiajalla ja uuden ajan alussa:
- Kimmo Katajala: Suurvallan rajalla. Ihmisiä Ruotsin ajan Karjalassa. Helsinki 2005.
- Jukka Korpela: Viipurin linnaläänin synty. Jyväskylä 2004.
Suomalaisten heimot
Ennen yhtenäisen suomalaisen kansakunnan syntyä suomenkielinen väestö oli jakautunut kielellisesti eri murteiden puhujiin. 1800-luvulla näitä murreryhmiä alettiin ulkomaisten esikuvien perusteella kutsua romantisoivasti "heimoiksi", mikä johti erityisten heimoidentiteettien syntyyn. Nykyaikana heimorajat ovat kaventuneet ja heimoidentiteetin merkitys vähentynyt suuresti, joidenkin kohdalla jopa täysin kadonnut. Myös heimojen tyypilliset murteet ovat katoamassa, joskin myös merkkejä murteiden uudesta arvostuksesta on ilmennyt varsinkin 1990-luvulta lähtien.
Ominaislaatuisia suomalaisryhmiä on syntynyt myös maan rajojen ulkopuolelle Länsipohjaan, Ruijaan ja Inkerinmaalle.
Suomenruotsalaisuuden ja etnisen suomalaisuuden suhdetta ei voi määritellä yksiselitteisesti. Osa suomenruotsalaisista kokee kuuluvansa suomalaiseen kansaan, osa taas korostaa omaa erillisidentiteettiään eikä mielellään nimitä itseään suomalaisiksi. Useimmissa yhteyksissä suomenruotsalaisten ja etnisten suomalaisten välille ei tehdä eroa, koska kielivähemmistö on vanha ja vakiintunut osa suomalaista yhteiskuntaa eikä sen ja valtaväestön välillä ole kovin selkeitä kulttuurieroja. Suomenruotsalaisen väestön juuret juontuvat osittain kielensä vaihtaneeseen suomalaiseen väestöön, osittain ruotsalaisiin ja muunkinmaalaisiin maahanmuuttajiin.
Keskeisiä suomenkielisiä ryhmiä:
- Hämäläiset
- Inkerinsuomalaiset
- Karjalaiset
- Kveenit
- Länsipohjalaiset eli meänkieliset
- Pohjalaiset
- Metsäsuomalaiset ja ruotsinsuomalaiset
- Savolaiset
Luokka:Etniset ryhmät
Luokka:Itämerensuomalaiset kansat
SuomalaisetTämä artikkeli käsittelee etnistä ryhmää. Sana 'suomalainen' voi tarkoittaa myös Suomen kansalaista yleisesti, Suomeen rekisteröityä tai esimerkiksi Suomesta peräisin olevia elintarvikkeita.
Suomalaiset ovat itämerensuomalainen kansa, jonka luontainen asuma-alue sijaitsee pääosin nykyisen Suomen valtion alueella.
Etninen suomalaisuus voidaan määritellä suomen kieleen ja Suomen kansallisvaltioon kohdistuvaan samaistumiseen perustuvaksi etniseksi identiteetiksi eli kansallisuudeksi. Suomalaiset katsovat omaavansa oman erityisolemuksen ja muodostavat siten kansan eli etnisen ryhmän. Suomen sisällä suurella osalla ihmisistä on myös erityinen pääasiassa asuinpaikan, murteen ja syntyperän mukaan määräytyvä paikallis- tai kotiseutuidentiteetti sen sijaan, että he kokisivat itsensä vain yleisesti suomalaisiksi. Näistä alueellisista ryhmistä ja murreryhmistä on 1800-luvulta lähtien monesti käytetty romantisoivaa nimitystä "heimo".
Suomalaisiksi kutsuttuja tai sellaisiksi itseään kutsuvia ihmisiä asuu myös Suomen ulkopuolella. Merkittäviä ulkosuomalaisryhmiä asuu muun muassa:
- Ruotsin Länsipohjassa ja Tukholman läänissä (ruotsinsuomalaiset)
- Venäjän federaation alueella Inkerissä (inkerinsuomalaiset) ja Karjalassa
- Norjan Ruijassa (kveenit)
- Pohjois-Amerikassa (amerikansuomalaiset)
- Australiassa.
Ulkosuomalaiset mukaan lukien suomalaisia sanotaan olevan noin kuusi miljoonaa. Valtaosa näistä puhuu äidinkielenään suomea. Lisäksi Suomessa elää noin 300 000 ruotsia äidinkielenään puhuvaa suomenruotsalaista.
Suuri osa ulkosuomalaisista on kuitenkin omaksunut jonkin muun kielen (esimerkiksi ruotsin, englannin tai venäjän), mikä usein on johtanut suomalaisen identiteetin hälvenemiseen ja valtaväestöön sulautumiseen.
Suomalaisten lähimpiä sukulaiskansoja ovat itämerensuomalaisen kielisukulaisuuden perusteella karjalaiset, inkerikot, liiviläiset, vatjalaiset, vepsäläiset ja virolaiset.
Geneettisesti suomalaiset ovat läheisempää sukua luoteiseurooppalaisille kuin etäisille uralilaisille kielisukulaisilleen, joita ovat esimerkiksi unkarilaiset, samojedit tai Pohjois- ja Itä-Venäjän suomensukuiset kansat. Suomalaisten perimässä on yhteyttä myös virolaisiin, balttilaisiin ja vähäisessä määrin saamelaisiinkin populaatioihin. Eräiden tutkimusten mukaan suomalaisten keskuudessa vaalehiusksisten osuus väestöstä on korkein kaikista maailman maista. [http://news.bbc.co.uk/1/hi/health/2284783.stm].
Suomalainen kansallistunne ja sen perusteet
samojedit
1800-luvulla merkittävin poliittinen aate oli nationalismi eli kansallisuusaate. Suomessa poliittisen kansallismielisyyden johtohahmo oli J. V. Snellman. Ideologia edellytti kielellisesti, kulttuurisesti ja kansallisesti yhtenäistä ryhmää, joka synnyttää yhtenäisen kansakunnan. Synnytettyyn suomalaiseen identiteettiin yhdistyy usein ajatus suomalaisten erityisestä ja omalaatuisesta mielenlaadusta, kulttuurista ja niihin perustuvasta yhteenkuuluvuudesta.
Suomalaista kansallisylpeyttä pönkittää nykyisin käsitys Suomesta kehittyneenä korkean teknologian, hyvän koulutuksen ja vauraan elintason yhteiskuntana. Toisaalta suomalaisten sanotaan kärsivän heikosta kansallisesta itsetunnosta. Tämän syitä lienevät ainakin maan pieni koko ja tunne avuttomuudesta suurempien ja vahvempien naapurien, erityisesti Venäjän, rinnalla.
Toiseen maailmansotaan (1939–1945) yhdistetyt sankarilliset ja traagiset muistot vaikuttavat yhä melko voimakkaasti suomalaisten kansallistunteeseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa esiintyvä kollektiivisen muistamisen kulttuuri on kiinnittänyt erittäin suuren huomion sota-aikaan.
Varsinkin menneinä aikoina menestys urheilu- ja kauneuskilpailuissa lujitti suomalaisten käsitystä itsestään "miehekkäiden miesten" ja "vahvojen, mutta kauniiden naisten" kansana. Myös luterilaisella uskonnolla on ollut suuri merkitys suomalaiselle identiteetille, joskin se on jossain määrin hiipunut. Kansallisromanttisessa ajattelussa suomalaisuuteen on yhdistetty mielikuvia jonkinlaiseksi sankariajaksi mielletystä "kalevalaisesta" muinaisuudesta, josta joidenkin suomalaisen mentaliteetin ja elämäntavan peruspiirteiden on kuviteltu juontuvan.
Suomalaisten historia
kalevala
Suomen kielen ja suomalaisten geneettisten esivanhempien alkuperä on hämärän peitossa, eikä siitä olla päästy yksimielisyyteen. On kuitenkin jokseenkin varmaa, että suomen kielen esimuotoja puhuttiin Suomessa ja sen lähialueilla jo esihistoriallisena aikana. Muinaisuudessa eläneitä ihmisiä voidaan kuitenkin nimittää suomalaisiksi vain kielitieteellisessä merkityksessä. "Suomalaisuus" tuskin oli hallitseva osa heidän identiteettiään eivätkä he välttämättä tunteneet koko käsitettä.
Ensimmäiset maininnat, joiden uskotaan koskevan suomen tai saamen kielten varhaisten muotojen puhujia, löytyvät antiikin kirjallisuudesta. 100-luvulla Tacitus kertoo Germania-teoksessa pohjoisesta ja alkeellisesta fennit-heimosta: nimi tarkoittaa ilmeisesti Fennoskandian metsästyksen ja kalastuksen varassa elävää väestöä, jonka voinee yhdistää lähinnä saamelaisten esivanhempiin. Vuonna 551 Jordanes mainitsee fennit ja skrerefennit, joiden merkitys on epäselvä. 600-luvulta peräisin oleva anglosaksinen tekstikatkelma Widsith kertoo Caelicin hallitsevan "finnejä". Koska tällaiset hämärät kirjalliset maininnat eivät kerro Suomen tuolloisista oloista oikeastaan yhtään mitään, Suomen esihistoriaa tutkitaan ennen kaikkea arkeologian keinoin.
Rautakauden loppuvaiheessa Suomen alueen asukkaat jaetaan karkeasti kolmeen pääryhmään. Lounaissuomalaiset asuivat Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa, hämäläiset Hämeessä ja karjalaiset Laatokan Karjalassa. Väliin jäi Etelä-Savon asutusalue sekä erämaa-alueita, joiden väestö on perinteisesti ja ehkä liiankin kaavamaisesti yhdistetty saamelaisiin. Heitä kutsuttiin kansanperinteessä lappalaisiksi.
On mahdollista, että asutusalueiden maantieteellinen ero, joka ristiretkiajalla yhdistyy myös tiettyihin esinekulttuurin eroihin, oli yhteydessä jonkinlaisten "heimoidentiteettien" muodostumiseen. Tästä on kuitenkin vaikea saada varmuutta. Suomalaisten jako (varsinais)suomalaiseen, hämäläiseen ja karjalaiseen kantaheimoon on viime kädessä historiantutkijoiden ja kielitieteilijöiden tekemä luokitus, jonka suhde luokiteltujen ihmisten omiin identiteetteihin on ollut mutkikas. Alun perin sukulaisia tarkoittanut sana "heimo" on saanut nykyisen merkityksensä vasta 1800-luvulla saksan kielen Stamm-sanan käännöksenä.
Suomi- ja suomalaisuuskäsitteiden kehitystä voidaan seurata historiallisissa lähteissä keskiajalta lähtien. Suomi-nimen varhaisin tunnettu merkitys oli suunnilleen nykyistä Varsinais-Suomea vastaava alue. Nimi laajeni vähitellen tarkoittamaan maantieteellistä ja kirkkohallinnollista kokonaisuutta, joka vastasi karkeasti nykyisen Suomen aluetta. Suomen alueen poliittinen, taloudellinen ja kirkollinen eliitti saattoi toisinaan olla oppositioasemassa Ruotsiin nähden. Tällöin kyse oli kuitenkin luultavasti eliitin yhteisiin intresseihin perustuvasta regionalismista, ei kansallistunteesta tai suomenkieliseen rahvaaseen samaistumisesta.
1700-luvulta lähtien alettiin yhä useammin tehdä käsitteellinen ero Suomen alueen suomen- ja ruotsinkielisen rahvaan välillä, mutta eron merkitystä ei pidä liioitella. Suomenkielisen kansanosan tapoihin, kieleen ja historiaan kohdistuva tieteellinen mielenkiinto kasvoi, mutta suomalaisuuteen ei vielä yhdistetty samanlaisia kulttuurisia ja poliittisia merkityksiä kuin nykyisin. Suomenkielisen talonpojan identiteetille kotipitäjä, sosiaalinen asema ja uskonto olivat merkittäviä, "suomalaisuus" tuskin niinkään. Suomen kielen puhuminen määritti puhujansa yhteiskunnallisen aseman, mutta kieleen ei suhtauduttu ideologisesti tai tunteikkaasti kuten myöhemmässä nationalismissa. Karjalassa luterilaiset suomalaiset ja ortodoksiset karjalaiset talonpojat nimittivät toisiaan "ruotseiksi" ja "ryssiksi" kielisukulaisuudesta huolimatta. 1700-luvun suomalainen separatismi oli ruotsinkielisen upseeriston ajama hanke, jonka kannatus jäi mitättömäksi.
Kaksikielisyys oli melko yleistä ja ruotsin kieli jatkoi yleistymistään 1800-luvun puolelle saakka. Varsinkin sosiaalista nousua kokeneet ihmiset siirtyivät säännönmukaisesti suomesta ruotsiin. Tämä kehitys jatkui vielä Suomen jouduttua Venäjän keisarikunnan alaisuuteen.
Nykyistä merkitystään suomalaisuus alkoi saada 1800-luvun keskivaiheilla nationalismin myötä. Alettiin puhua suomalaisesta kansasta ja sen erityispiirteistä, suomalaisten yhteenkuuluvuudesta, suomenkielisen kulttuurin kehittämisestä, suomalaisten kansallisesta historiasta, veljeydestä sukulaiskansojen kanssa ja jopa suomalaisten oman valtion perustamisesta. Yksi osa tätä prosessia oli suomalaisten jakaminen eri "heimoihin" lähinnä kielitieteellisin ja maantieteellisin perustein. Heimoista synnytettiin nopeasti stereotyyppiset mielikuvat, jotka elävät jossain määrin vielä tänäkin päivänä.
Suomen valtakulttuuri kuitenkin luotiin länsisuomalaisuuden ja hämäläisyyden pohjalta ja suomen yleiskieli kehitettiin pääasiassa läntisistä murteista. Itäsuomalaisuus saattoi tällöin jäädä jopa syrjittyyn asemaan, vaikka Kalevalan synnyttämä Karjala-innostus eli karelianismi olikin tärkeä osa suomalaisen kansallistunteen kehitystä. Taiteen puolella kansallisromanttista suuntausta edustivat muun muassa Suomen kansalliskirjailijat J. L. Runeberg ja Sakari Topelius, säveltäjä Jean Sibelius ja kuvataiteilija Akseli Gallen-Kallela.
Suomalaisuuden vastapainona syntyi suomenruotsalainen identiteetti.
Alkuvaiheessaan nationalismi oli liberaalin porvarillisen sivistyneistön ideologiaa, mutta 1900-luvun alkuun tultaessa kansallistunne oli saanut huomattavaa merkitystä myös muiden sosiaaliryhmien keskuudessa.
Nationalistisen ideologian mukaisesti suomalaisen kansallistunteen muodostuminen on nähty "kansallisena heräämisenä" tai "itsensä löytämisenä". Toisenlaisen ajatustavan mukaan suomalaisuutta ei ollut olemassa ennen kuin se keksittiin.
Kirjallisuutta:
Rautakauden lopun kulttuurialueet:
- J.-P. Taavitsainen: Ancient Hill-forts of Finland. Helsinki 1990.
Kansallisuuskäsitteet keskiajalla ja uuden ajan alussa:
- Kimmo Katajala: Suurvallan rajalla. Ihmisiä Ruotsin ajan Karjalassa. Helsinki 2005.
- Jukka Korpela: Viipurin linnaläänin synty. Jyväskylä 2004.
Suomalaisten heimot
Ennen yhtenäisen suomalaisen kansakunnan syntyä suomenkielinen väestö oli jakautunut kielellisesti eri murteiden puhujiin. 1800-luvulla näitä murreryhmiä alettiin ulkomaisten esikuvien perusteella kutsua romantisoivasti "heimoiksi", mikä johti erityisten heimoidentiteettien syntyyn. Nykyaikana heimorajat ovat kaventuneet ja heimoidentiteetin merkitys vähentynyt suuresti, joidenkin kohdalla jopa täysin kadonnut. Myös heimojen tyypilliset murteet ovat katoamassa, joskin myös merkkejä murteiden uudesta arvostuksesta on ilmennyt varsinkin 1990-luvulta lähtien.
Ominaislaatuisia suomalaisryhmiä on syntynyt myös maan rajojen ulkopuolelle Länsipohjaan, Ruijaan ja Inkerinmaalle.
Suomenruotsalaisuuden ja etnisen suomalaisuuden suhdetta ei voi määritellä yksiselitteisesti. Osa suomenruotsalaisista kokee kuuluvansa suomalaiseen kansaan, osa taas korostaa omaa erillisidentiteettiään eikä mielellään nimitä itseään suomalaisiksi. Useimmissa yhteyksissä suomenruotsalaisten ja etnisten suomalaisten välille ei tehdä eroa, koska kielivähemmistö on vanha ja vakiintunut osa suomalaista yhteiskuntaa eikä sen ja valtaväestön välillä ole kovin selkeitä kulttuurieroja. Suomenruotsalaisen väestön juuret juontuvat osittain kielensä vaihtaneeseen suomalaiseen väestöön, osittain ruotsalaisiin ja muunkinmaalaisiin maahanmuuttajiin.
Keskeisiä suomenkielisiä ryhmiä:
- Hämäläiset
- Inkerinsuomalaiset
- Karjalaiset
- Kveenit
- Länsipohjalaiset eli meänkieliset
- Pohjalaiset
- Metsäsuomalaiset ja ruotsinsuomalaiset
- Savolaiset
Luokka:Etniset ryhmät
Luokka:Itämerensuomalaiset kansat
VirolaisetVirolaiset on toiseksi suurin itämerensuomalainen kansa, joka puhuu pääasiassa viroa. Virossa virolaisia asuu noin 950 000 – jonkin verran kansasta asuu Venäjän federaatiossa ja muutamia kymmeniä tuhansia virolaisia elää toisen maailmanssodan syttymisen jälkeen pakolaisina Virosta muuttaneena Pohjois-Amerikassa (Yhdysvalloissa 25 000), Ruotsissa ja muualla Euroopassa.
Katso myös
- viron kieli
- virolaiset pakolaiset
Luokka:Itämerensuomalaiset kansat
HeimosodatTämä on artikkeli suomalaisten retkikuntien osallistumisesta Itä-Karjalan ja Inkerin vapaustaisteluihin. Heimosodilla voidaan tarkoittaa myös Suomen heimojen keskiajalla ja uuden ajan alussa käymiä taisteluita tai yleisesti heimojen kesken käytyjä taisteluita.
heimojen
Heimosodat olivat aseellisia selkkauksia, joihin suomalaiset vapaaehtoisjoukot ottivat osaa vuosina 1918—1922. Suomen hallitus ei ottanut retkiin osaa. Suomalaisvapaaehtoisia oli selkkauksissa mukana yhteensä noin 9 000. Monia heistä elähdytti Suur-Suomi-aate.
- Vienan retkikunta (1918)
- Muurmannin legioona
- Aunuksen retkikunta (1919)
- Petsamon retket (1918 ja 1920)
- Itäkarjalaisten kansannousu eli metsäsissien kapina (1921–1922)
- Inkeriläisten kansannousu (1919)
- Viron vapaussota (1917—1920) on suomalaisten puolelta laskettu heimosodaksi. Siihen osallistui suomalaisia vapaaehtoisia Pohjan poikien ja I Suomalaisen Vapaajoukon joukoissa.
Katso myös
- Suomen sodat
Kirjallisuutta
- Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918–1922, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005.
- Jussi Niinistö: Pohjan pojat, Lak-kustannus 1999
- Jouko Vahtola: Suomi suureksi – Viena vapaaksi, Studia Historica Septentrionalia 1989.
- Jouko Vahtola: Nuorukaisten sota. Suomen sotaretki Aunukseen 1919, Otava 1997.
- Jukka Nevakivi: Muurmannin legioona, 1970
- Pekka Nevalainen: Rautaa Inkerin rajoilla, Suomen historiallinen seura 1996
- Armas Eskola: Pojat Vienan saloilla, Karisto 1971
- Vilho Helanen: Suomalaiset viron vapaussodassa, 1921.
- Hans Kalm: Pohjan poikain retki, 1921
- Eero Kuussaari: Heimosodat 1918 - 1922, taistelu Petsamosta
Luokka:Suomen poliittinen historia
Luokka:SosiologiaSosiologiaa käsitteleviä artikkeleja.
Luokka:Yhteiskuntatiede KILa literkombino havas plurajn signifojn:
- ki estas laŭ normo ISO 639 lingva kodo de la gikuja lingvo ?.
- KI estas laŭ normo ISO 3166 landokodo de Kiribato.
- .ki estas nacia domajno de la alta nivelo de Kiribato.
online spielautomaten eurotax media wadysawowo pokoje cukrzyca
|
|
|
|
