:: wikimiki.org ::

Humanismi

Humanismi

Sanaa humanismi käytetään
- yleisnimityksenä erilaisille aatteille, joiden katsotaan kunnioittavan ihmistä tai ihmisyyttä.
- kuvaamaan renessanssiajalle ominaista antiikin kulttuurin harrastusta ja tutkimusta Klassinen humanismi on yleisessä aatehistoriallisessa näkökulmassa määritelty sosiaaliseksi ja poliittiseksi opiksi, joka pyrkii katsomaan paikallisesti kehittyneiden kulttuurien uskomuksien ja kulttuurien taakse tutkiakseen asioita koko ihmiskunnan ja ihmisyyden näkökulmasta. Klassiseen humanismiin liittyy tietynlainen autoritatiivisen totuuden etsiminen relativismin sijaan, joka puolestaan syntyi pitkälle valistusajan myötä. Humanisti keskittyy ihmisten arvoihin ja etuihin sekä painottaa yksilöiden arvokkuutta ja kykyä saavuttaa haluamansa järjen ja johdonmukaisen ajattelun avulla. Renessanssin humanismi oli kulttuurinen liike, joka vaikutti 1300-luvulta lähtien Euroopassa. Se lähti Italiasta ja pyrki elvyttämään kielen (etenkin kreikan kielen), tieteen, filosofian ja runouden esikuvanaan antiikin kulttuuri. Koska eri kulttuurien opit ovat usein uskontoon sidottuja, sekulaari humanismi kasvoi yleisen ja yhtäläisen elämänkäsityksen tarpeeseen noustakseen paikallisten uskontojen asettamien ajattelutapojen yläpuolelle. Monet humanistit ovat tosin jonkin verran uskonnollisiakin, ja näkevät humanismin vain kehittyneenä näkökulmana yhteiseen totuuteen, joka on läsnä useimmissa uskonnoissa. Posthumanismi on 1900-luvulla kehittynyt valistusajan ihanteita uudistamaan pyrkivä humanismin laji, joka pyrkii palauttamaan ihmisen osaksi luontoa. Posthumanismin eräs osa on transhumanismi, joka pyrkii edistämään ihmisten mahdollisuuksia käyttää teknisiä apuvälineitä parantaakseen ihmisyyttään. Usein humanisteiksi kutsutaan myös humanististen tieteiden opiskelijoita tai tutkijoita. Tämä pohjautuu sanan umanista alkuperäiseen merkitykseen: 1400- ja 1500-luvuilla humanistilla tarkoitettiin nimenomaan latinan ja kreikan opiskelijaa. Joskus humaaniksi luonnehditaan myös sellaisia asioita, joista voisi puhua pikemminkin humanitaarisena.

Katso myös

- Renessanssi
- Valistusaika
- Modernismi
- Rationalismi
- Vapaa-ajattelu Luokka:Uskonnot

Renessanssi

, Kraków]] Renessanssi tarkoittaa uudelleen syntymistä. 1800-luvulla se levisi länsieurooppalaiseen kielenkäyttöön. Sana renaissance on alun perin ranskalaisen Jules Michelet’n 1820- ja 1830-luvuilla käyttämä (käännöksenä italian sanalle rinascimento) ja sveitsiläisen Jacob Burckhardtin edelleen 1860-luvulla levittämä ilmaisu, joka sananmukaisesti tarkoittaa (antiikin kulttuurin) uudelleensyntymistä. Kyse on (kuva)taiteellisesta, kirjallisesta, yhteiskunnallisesta ja tieteellistä kulttuuri-ilmiöstä, jonka usein katsotaan alkaneen 1300-luvulla Italian kaupunkivaltioissa ja levinneen muualle Eurooppaan 1500-luvun tietämillä. Periferiset alueet, kuten Skandinavian, se saavutti vasta paljon myöhemmin. Käsitteen renessanssi täsmällinen määrittely ja rajanveto humanismiin on hankalaa. Joskus ilmaisua renessanssi käytetään myös puhtaasti periodi-ilmaisuna, synonyyminä uuden ajan alulle. Renessanssin ajattelulle on tyypillistä antiikin arvojen ja sekä kirjallisuutta että kuvataiteita koskevien kauneuskäsitysten ihailu, mutta kuitenkin uudelle ajalle tyypillisen "suodattimen" läpi katsottuna. Monet keskiajalla unohduksissa olleet antiikin kirjailijat ja filosofit löydettiin uudelleen. Jo kadonneeksi luultuja tekstejä käännettiin paitsi arabeilta, jotka olivat kääntäneet keskiajalla kreikkalaisia teoksia arabiaksi, myös suoraan nyt länteen tuoduista kreikankielisistä käsikirjoituksista. Konstantinopolin valloituksen (1453) jälkeen länteen oli saapunut kreikantaitoisia oppineita, mikä laajensi myös humanistien kielitaitoa. Kirjoitetun tekstin ja uusien aatteiden leviämiseen vaikuttivat huomattavasti Gutenbergin kehittämät kirjapainotaitoon liittyvät parannukset (irtokirjasimet). Renessanssiin voidaan liittää myös muita kuin tiukkaan ottaen kulttuurisia ilmiöitä. Italialaisessa kaupunkivaltioissa kehittyi renessanssin aikana myös orastava varhaiskapitalismi. Keskiajan kirkko oli suhtautunut voitontavoitteluun suhteellisen nuivasti, koska koronkiskonta toiselta kristityltä oli synti. Aktiiviseen voitontavoitteluun siirryttäessä tuotto oli suuri ja italialaiset kauppakaupungit saavuttivatkin taloudellisen kukoistuksen renessanssin aikana. Renessanssi nivoutuu keskeisesti ns. uuteen aikaan, joka toi mukanaan yhteiskunnallisena muutoksena keskitetyt valtiot entisten feodaalivaltioiden tilalle. Keskiajan historian tutkijat ovat korostaneet klassisen humanismin ja renessanssien olevan toistuvia kulttuuri-ilmiöitä myös keskiajan kuluessa. Laajimmin hyväksytyksi ovat tulleet ajatus ns. karolinkisesta renessanssista sekä Charles Homer Haskinsin teesi niin sanotusta 1100-luvun renessanssista. Näille molemmille periodeille leimallista oli entistä voimakkaampi kiinnostus klassista, erityisesti latinankielistä kirjallisuutta kohtaan. Ilmaisua renessanssi käytetään nykyään kuvaannollisesti myös laajemmassa merkityksessä: lähes mikä tahansa kulttuuri-ilmiö tai -tyyli voi kokea renessanssin.

Suomenkielistä kirjallisuutta

- Burckhardt, Jacob: Italian renessanssin sivistys. Suom. A. A. Koskenjaakko. WSOY 1956, Porvoo (saksankielinen alkuteos 1860).

Renessanssiajan merkittäviä henkilöitä

- Francesco Petrarca
- François Rabelais
- Giovanni Boccaccio
- Leonardo da Vinci
- Michelangelo
- Niccolò Machiavelli
- William Shakespeare

Katso myös

- Humanismi
- Kiinan renessanssi
- Renessanssifilosofia
- Renessanssimusiikki Luokka:Kulttuurihistoria
- ko:르네상스 ja:ルネサンス

Kulttuuri

Kulttuuri tarkoittaa tietylle ihmisryhmälle ominaista käytöstä, tapoja ja historiaa. Yleisesti ottaen kaikki ihmisen toiminta on kulttuuria. Myös kieli kuuluu erottamattomana osana kulttuuriin.
- Jokapäiväisessä kielenkäytössä kulttuuri-sanaa käytetään usein, kun tarkoitetaan korkeakulttuuria eli taidemuotoja, joka usein liitetään eliittiin (ooppera, taidenäyttelyt ym).
- Kulttuuri voi tarkoittaa myös eläinten kulttuuria. Esimerkiksi lintujen kulttuurilla tarkoitetaan linnuiksi määriteltävien eläinten toimintaa, kuten soidinmenoja ja rakennelmia, kuten pesiä. Sana "kulttuuri" johtuu latinankielen sanasta, joka tarkoittaa viljelystä. Aluksi tämä tarkoitti maanviljelyä. Jo muinaiset roomalaiset käyttivät tätä sanaa tarkoittamaan myös "hengenviljelyä". Erik Ahlman sanoi, että toimintana kulttuuri on (aineellisen tai henkisen) aineksen muokkaamista sellaiseksi, mitä se ei alkuaan, luonnostaan, ole. Tämän toiminnan tuloksia ja myös tilaa, joka syntyy, sanotaan myös kulttuuriksi. Ensimmäisen Tietosanakirjan kulttuuri-hakusanan kirjoittaja Arvi Grotenfelt katsoi, että kulttuuri pyrkii muuttamaan taistelun olemassaolosta yhteistyöksi inhimillisen olemassaolon kohottamiseksi. Aineellisen toiminnan ja ihmishengen viljelemisen välillä hän toteaa kehitystä edistävän vuorovaikutuksen: kun ihminen muovailee ympäröivää luontoa ja muodostelee luonnonesineitä tarkoitustensa mukaisiksi, tämä toiminta vaikuttaa takaisin häneen itseensä siten, että hänen omat ruumiilliset ja henkiset kykynsä voimistuvat. Hänen käytännöllinen taidokkuutensa ja älynsä kehittyvät ja ne saavat vuorostaan aikaan läheisempää yhteiselämää ihmisten kesken, jonka johdosta verkalleen moraalisetkin suhteet, tunteet ja käsitteet hienostuvat ja jalostuvat. Kulttuuri jaetaan usein aineelliseen kulttuuriin ja henkiseen kulttuuriin. Aineellinen kulttuuri on sellaisten tuotteiden kuin rakennusten, asusteiden, työvälineiden, kotitaloustarvikkeiden, liikenne- ja kuljetusvälineiden yms. muodostama kokonaisuus. Niinpä aineellisella kansankulttuurilla on myös taidearvo. Henkinen kulttuuri sisältää arvoja, aatteita, mielikuvia, taideteoksia, vertauskuvia, tapoja ja asioita, joiksi nämä aatteet ovat kiteytyneet. Ihmisen käyttäytymistä joudutaan tutkimaan ainakin neljän erityyppisen järjestelmän kannalta. Ne ovat biologinen järjestelmä eli ihmisen elimistö, psykologinen järjestelmä eli persoonallisuus, sosiaalinen järjestelmä kuten ryhmä tai yhteiskunta sekä kulttuurin muodostama järjestelmä. Nämä järjestelmät vaikuttavat toisiinsa mm. siten, että yksilö biologisena ja psykologisena kokonaisuutena asettaa ne edellytykset, joiden vallitessa yhteiskunta ja kulttuuri pääsevät kehittymään. Kun kulttuuri vaikuttaa tietoisuuteen, puhutaan kulttuurin sisäistämisestä, yksilö oppii kulttuurin arvot, tavat ja normit. Yhteiskunnan tasolla kulttuurin arvopäämäärät saavat muotonsa yhteiskunnallisissa laitoksissa. Kulttuuriksi nimitetään usein kokonaisuutta, joka käsittää tiedon, uskomukset, taiteen, moraalikäsitykset, lain, perinteen sekä kaikki muut sellaiset kyvyt ja tavat, jotka ihminen on yhteiskunnan jäsenenä omaksunut. Kulttuuri antaa myös yhteiskunnalliselle toiminnalle merkityksen. Jokin teko, ele tai ilme saattaa eri kulttuureissa merkitä aivan eri asioita. Kulttuuri leviää ja siirtyy sukupolvelta toiselle kopioinnin ja opetuksen kautta. Tämä näkökulma on tärkeä esimerkiksi kulttuuriantropologiassa, sosiaalipsykologiassa ja sosiologiassa. Tästä on kyse, kun puhutaan kulttuurievoluutiosta. Meemiteoria on ehkä tunnetuin kulttuurievoluution mallinnusyritys. Uutta kulttuuria ei kuitenkaan synny biologisen vastaavuuden mukaisesti kopiointivirheiden kautta: sitä luodaan. Ihminen ei ole tyhjä taulu, joka imee passiivisesti vaikutteita ja jota kasvatetaan, vaan luova subjekti, jolla on luontaisen oppimiskyvyn lisäksi myös aktiivinen asenne ja valmiudet kohdata ulkopuolinen maailma haasteineen. Ilman näitä biologisen evoluution luomia vaistoja ei kulttuuriakaan olisi olemassa: meemit eivät selitä luovuutta, joka on psykologinen ominaisuus.

Kulttuuri ja sivistys

Kulttuurin osa-alueista esimerkiksi taide ja uskonto eivät ole edistyviä ja kehittyviä aloja, mutta tiede on: kymmeniä tuhansia vuosia vanhat luolamaalaukset eivät ole modernia taidetta huonompia, mutta esimerkiksi tietämyksemme Kuusta on aivan eri tasolla kuin kivikaudella. Kulttuureja voidaan siis vertailla niiden tieteen mukaan riippumatta siitä, pitääkö korkeaa tieteellistä tasoa tavoittelemisen arvoisena asiana sinänsä. Mahdollisia sivistyksen määritelmiä on monia. Sivistykseksi voidaan kutsua esimerkiksi pyrkimystä vähimmäistää inhimillistä kärsimystä: korkea sivistystaso on tällöin tietoisesti arvottava määritelmä. Sivilisaatio on välitaso kulttuurin ja ihmiskunnan välillä. Sivistyksen käsite on kulttuureihin liittyvä adjektiivi, ja määrittely tuottaa hankaluuksia esimerkiksi englanninkielessä, jossa sana civilisation vastaa sekä sivistystä että sivilisaatiota. Luokka:Kulttuuri ja:文化 simple:Culture

Totuus

"Totuus" on sana, jolla viitataan usein väitteen tai uskomuksen ja todellisuuden vastaavuuteen. Totuusteoriat ovat teorioita totuuden käsitteen tai sanan "totuus" luonteesta. Epistemologia eli tietoteoria puolestaan on filosofian osa-alue, joka tutkii tiedon käsitettä ja mm. sitä, mikä tekee tosista uskomuksista tietoa. Tieteenfilosofia taas tutkii tieteellisen tiedon pohjaa, ja esimerkiksi sitä, millä tavalla tieteellisten teorioiden totuus tulisi käsittää.

Filosofisista totuusteorioista

: Sanoa siitä mikä on että se ei ole, tai siitä mikä ei ole että se on, on epätotta, : kun taas sanoa siitä mikä on että se on, tai siitä mikä ei ole että se ei ole, on totta. :: - Aristoteles Aikojen saatossa on esitetty erilaisia näkemyksiä siitä, mistä väitteen (uskomuksen, teorian, jne.) piirteestä puhumme, kun puhumme sen totuudesta. Nämä näkemykset tai teoriat jakautuvat eri luokkiin alla kuvatulla tavalla. Totuuden korrespondenssiteoriat ja deflationistiset totuusteoriat ovat tällä hetkellä analyyttisen filosofian piirissä yleisimmin käytetyt näkemykset.

Totuuden korrespondenssiteoriat (vastaavuusteoriat)

Korrespondenssiteorian mukaan jokin väite on tosi, jos sitä vastaava tosiasia on olemassa, ts. jos kyseinen väite vastaa asioiden todellista tilaa. Esimerkiksi korrespondenssiteoreetikkojen puhetavalla väite "tuo omena on punainen" on tosi silloin, kun kyseisen omenan punaisuus on fysikaalisen maailman tosiasia. Yleensä totuuden korrespondenssiteorian kannattajat selittävät tosiasiat ihmismielestä riippumattomiksi. On käyty myös keskustelua siitä, voisiko korrespondenssiteoreetikko väittää päinvastoin, ja sanoa tosiasioiden olevan riippuvaisia nimenomaan ihmismielestä. Joka tapauksessa korrespondenssiteorioille on tyypillistä niiden ontologinen sitoumus tosiasioihin tai, yleisemmin, totuudentekijöihin. Läheisesti korrepondenssiteorioihin liittyy myös kielen kuvateoria. Totuuden korrespondenssiteoria kuvaa ehkä parhaiten arkipäiväistä käsitystä totuudesta. Korrespondenssiteoriaa vastaan ja sen puolesta on argumentoitu filosofisessa kirjallisuudessa paljon, ilman että konsensusta sen hyväksyttävyydestä olisi saavutettu. Yleisimpiä korrespondenssiteoriaa vastaan käytettyjä vasta-argumentteja on, että se ei anna keinoa selvittää totuutta. Koska emme ilmeisesti voi löytää totuutta sellaisenaan aistihavainnoissamme, jää epäselväksi, miten objektiiviseen totuuteen päästään sitten käsiksi. Empirismin piirissä usein esitetty muistutus kuuluu, että kukaan ei voi havaita muuta kuin havaintoja. Korrespondenssiteoriat antavat monien tieteellisen realismin kannattajien mukaan hyväksyttävän totuuden määritelmän. Korrespondenssiteoria vetoaa usein ajattelijoihin, joiden mielestä inhimillinen tiedonkeruu on objektiivisen todellisuuden tutkimista: tarjoavathan korrespondenssiteorian postuloimat tosiasiat juuri sellaisen olioluokan, jonka em. puhetapa vaatii tuekseen. Totuuden korrespondenssiteorioilla on usein läheinen yhteys filosofiseen semantiikkaan. Korrespondenssiteoreetikko voi esittää, että väitelauseen merkityksen (sen, minkä ymmärtäminen muodostaa ko. väittelauseen ymmärtämisen) voi antaa sen totuusehdoilla, eli tässä tapauksessa näyttämällä, minkä tosiasian on vallittava jotta väite olisi tosi. Tämän mukaisesti voisimme sanoa, että henkilö S ymmärtää väitteen "tuo omena on punainen", jos hän tietää, mikä (tai millainen) tosiasia omenan punaisuus on (jos se on tosiasia).

Kirjallisuutta ja linkkejä korrespondenssiteorioihin

- O'Connor, Daniel John, 1975, The Correspondence Theory of Truth, Hutchinson, London.
- Wittgenstein, Ludwig, 1971, Tractatus logico-philosophicus eli loogis-filosofinen tutkielma, WSOY, Porvoo.
- Niiniluoto, Ilkka, 1999, Critical Scientific Realism, Oxford, Oxford.
- http://plato.stanford.edu/entries/truth-correspondence/

Totuuden koherenssiteoriat (yhteensopivuusteoria)

Totuuden koherenssiteorioiden mukaan jokin väite on tosi, jos se on yhteensopiva muiden totuuksien kanssa. Esimerkiksi väitteen "suomi ei ole asukasmäärältään suuri valtio" totuus perustuu koherenssiteoreettikkojen puhetavalla sen yhteensopivuudelle tavanomaisen maantieteellisen puheen kanssa. Ongelmana koherenssiteorioissa on, että voidaan laatia esimerkkejä uskomusjärjestelmistä, jotka ovat sisäisesti koherentteja, mutta kuitenkin vääriä tai harhaisia. Esimerkiksi unen maailma voi olla sisäisesti johdonmukainen, vaikka se on vain unta. Useimmat filosofit kuitenkin hyväksyvät sen, että uskomusten keskinäinen koherenssi on yksi edellytys uskomusten totuudenmukaisuudelle. Keskenään ristiriitainen uskomusjärjestelmä ei voi olla tosi.

Kirjallisuutta ja linkkejä koherenssiteorioihin

- Walker, Ralph, 1989, The Coherence Theory of Truth, Routledge, London.
- http://plato.stanford.edu/entries/truth-coherence/

Deflationistiset totuusteoriat

Deflationistiset totuusteoriat perustuvat sille huomiolle, että, esimerkiksi, väitteitä "aurinko paistaa" ja "on totta, että aurinko paistaa" voidaan käyttää ilmaisemaan sama asia. Näiden teorioiden mukaan seuraava kaava kertoo kaiken, mitä sanasta "totuus" on sanottava sen merkityksen antamiseksi (kirjain p pitää paikkaa väitelauseelle):
- "p" on tosi, jos ja vain jos p. Yllä esitettyä kaavaa kutsutaan filosofisessa kirjallisuudessa usein sulkeidenpoistoskeemaksi (engl. "disquotation schema"). Deflationisti siis väittää, että kaikki mitä totuuden käsitteestä on sanottavissa väitteen "aurinko paistaa" tapauksessa on, että "aurinko paistaa" on tosi, jos ja vain jos aurinko paistaa. Deflationistiset totuusteoriat eroavat korrepondenssiteorioista siinä, että ensin mainittujen mukaan jälkimmäiset teoriat antavat turhan monimutkaisen kuvauksen totuuden käsitteestä. Kun korrespondenssiteoreetikko esimerkiksi väittää, että totuuden käsitteen ymmärtämiseksi meidän on ymmärrettävä tosiasian käsite, väittää deflationisti puolestaan, että totuuden käsite on niin yksinkertainen, ettei sen ymmärtämiseksi tarvita mitään muuta kuin yllä mainittu sulkeidenpoistoskeema. Tähän eroon liittyy myös se, että korrespondenssiteorioilla on selvä ontologinen sitoumus: sitoumus tietyntyyppisten olioiden, tosiasioiden, olemassaoloon. Deflationististen totuusteorioiden mukaan totuus ei ole sillä tavalla kiinnostava tai olennainen ominaisuus kuin esimerkiksi korrespondenssiteorian kannattajat ajattelevat. Erityisesti deflationistit kiistävät, että totuus olisi sellainen ominaisuus, että sitä tarvittaisiin tieteellisissä selityksissä. Deflationististisista totuusteorioista on tunnistettavissa ainakin seuraavan tyyppisiä teorioita: totuuden redundanssiteoriat (Ramsey, 1991), minimalistiset totuusteoriat (Horwich, 1998) ja anaforiset totuusteoriat (Brandom, 1994). Voidaan sanoa, että deflationististen teorioiden yhteispiirre on se, että ne antavat sanalle "totuus" samanlaisen tehtävän ajattelussamme, mutta poikkeavat toisistaan siinä, että ne selittävät eri tavoin sen, kuinka sana "totuus" täyttää tämän tehtävän.

Kirjallisuutta ja linkkejä deflationistisiin totuusteorioihin

- Brandom, Robert, 1994, Making It Explicit, Harvard, Cambridge.
- Field, Hartry, 2001, Truth and the Absence of Fact, Clarendon, Oxford.
- Grover, Dorothy, 1992, A Prosentential Theory of Truth, Princeton, Princeton.
- Horwich, Paul, 1998, Truth, Blackwell, Oxford.
- Ramsey, Frank Plumpton, 1991, On Truth, Kluwer, Dordrecht.
- http://plato.stanford.edu/entries/truth-deflationary/

Pragmatistiset totuusteoriat (totuuden menestyksellisyysteoriat)

Pragmaattisten totuusteorioiden mukaan todet väitteet ovat sellaisia, että ne mahdollistavat menestyksellisen toiminnan. Esimerkiksi pragmaattisen totuusteorian kannattaja sanoisi, että väite "tupakointi tappaa" on totta sikäli kuin sen hyväksymisellä on taipumus edesauttaa tavoitteiden saavuttamista. Esimerkiksi Zenon Kitionilainen esitti antiikissa todistuksen jumalan olemassaolosta, jonka ytimen muodostaa seuraavanlainen päätelmä (tarkasteltava väite on asetettu lainausmerkkeihin täsmällisyyssyistä): # Väittelause "jumala on olemassa" on tosi, jos ko. lauseeseen sitoutuminen on hyödyllistä; # Väitelauseeseen "jumala on olemassa" sitoutuminen on hyödyllistä; # Siis: "jumala on olemassa" on tosi. Metodologinen instrumentalisti saattaisi pitää pragmaattista totuusteoriaa ainoana uskottavana teoriana. Se antaa myös keinon totuuden selvittämiselle. Klassinen vasta-argumentti pragmaattisille totuusteorialle saadaan esimerkiksi työnhakutilanteesta: työhaastatteluun kutsutulle henkilölle voi psykologisista syistä olla hyödyllistä uskoa olevansa paras haastatteluun kutsutuista hakijoista; tästä ei kuitenkaan seuraa, että kyseinen henkilö olisi paras hakija, eikä, edelleen, että olisi totta, että kyseinen henkilö olisi paras hakija. Ei ole kuitenkaan selvää, kuinka toimiva tämä klassinen vasta-argumentti on, jos pragmatistisen totuusteorian kannattaja muotoilee hyödyllisyyskriteerinsä riittävän laveasti. Kuitenkin voidaan sanoa, että pragmaattisen teorian kannattajan täytyy esitetyn argumentin valossa antaa jonkinlainen analyysi hyödyllisyyskriteerille.

Kirjallisuutta ja linkkejä pragmatistisiin totuusteorioihin

- James, William, 1907, Pragmatism, Longmans, London.
- James, William, 1909, Meaning of Truth, London.

Totuusrelativismi

Yleensä totuusrelativismiksi käsitetään ne näkemykset, joiden mukaan jokin väite on tosi, jos se on tosi sen esittäjän edustamasta näkökulmasta. Näin ollen luokitus totuusrelativismiksi poikkeaa yllä esitetyistä luokituksista siinä, että totuusrelativisti nojaa intuitiiviseen käsitykseemme totuudesta, ja pyrkii kertomaan kuinka totuuden käsite tulisi ymmärtää julkisessa käytössä, kun sen yksityinen (relativisoitu) käyttö on ymmärrettävissä. Esimerkiksi koherenssiteoreetikko taas pyrkii kertomaan mitä totuus, julkinen tai yksityinen, pohjimmiltaan on. Usein totuusrelativistit esittävät relativisminsa tueksi myös näkemyksen yksityisestä totuudesta (korrepondenssi, koherenssi, jne.). Totuusrelativismia on montaa eri tyyppiä. Yksinkertaisin, naiivi relativismi, väittää, että mikä tahansa väite on tosi, jos sen esittäjä vain uskoo niin. Naiivi relativisti ei erota totena pitämistä (puhujan asenne) ja totuutta (mahdollisesti puhujasta riippuva väitteen ominaisuus). Yleensä totuusrelativistin kannattaja haluaa tehdä selvän eron itsensä ja naiivin relativistin välille. Totuuden konsensusteoriat ovat totuusrelativismia. Totuuden konsensusteorian mukaan väitteen totuus on tietyn sosiaalisen ryhmän yhdessä todeksi sopima asia (tosin yleensä ilman ääneen lausuttua kielellistä sopimusta). Konsensusteorian kannattaja voisi esimerkiksi kannattaa näkemystä jonka mukaan väitteen "Moskovassa on pidetty olympialaiset" totuus perustuu sille, että asiasta vallitsee riittävä yksimielisyys niiden joukossa joiden mielipide lasketaan merkitseväksi (ehkä ei esimerkiksi lapset). Tätä näkemystä kannattaa harva. Onhan aina mahdollista, että enemmistö (tai jopa koko ihmiskunta) on jonkin asian suhteen väärässä. Sosiaalinen konstruktivismi on äärimmäinen totuusrelativismin muoto. Seen mukaan totuus rakennetaan sosiaalisten prosessien myötä ja edustaa valtataistelua sosiaalisessa yhteisössä. Michel Foucaultin ajattelu on edustaa suunnilleen tätä näkökantaa. Hänen mukaansa totuus on aina valtakamppailun alainen seikka. Totuus vaihtelee eri aikoina eri valtasuhteiden vallitessa, mutta mitään kriteeriä näiden eri totuuskäsitysten vertailemiseen ei ole. Totuusrelativismin kannattajat saattavat nähdä totuusrelativismin ratkaisuna joihinkin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sen on esimerkiksi ehdotettu sopivan hyvin yhteen suvaitsevaisen maailmankatsomuksen kanssa. Totuusrelativismin ongelmaksi manitaan usein se, että kahden eri puhujan väitteet voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa, mutta silti tosia puhujien näkökulmista. Näin herää kysymys, kuinka totuusrelativistit voivat selittää aitojen erimielisyyksien olemassaolon esimerkiksi tieteessä. Toinen klassinen vasta-argumentti totuusrelativismia vastaan perustuu kysymykselle totuusrelativistisen totuusteorian totuudesta: totuusrelativistin mukaan kaikki totuudet ovat vain totuuksia jostakin näkökulmasta, ja jos tämä pätee myös relativistisille totuusteorioille, ei relativisti voi toivoa vakuuttavansa muiden totuusteorioiden kannattajia.

Kirjallisuutta ja linkkejä totuusrelativismiin

- http://plato.stanford.edu/entries/relativism/

Yleistä kirjallisuutta filosofisista totuusteorioista

Suomeksi on totuusteorioista kirjoitettu valitettavan vähän. Kiinnostuneiden kannattaa ehkä kuitenkin tutustua seuraaviin:
- Hintikka, Jaakko, 2001, "Totuuden ongelma" teoksessa Filosofian köyhyys ja rikkaus, ss. 239-293.
- Lammenranta, Markus, 1993, "Totuus" teoksessa Tietoteoria, ss. 82-88.
- Niiniluoto, Ilkka, 1980, teoksen Johdatus tieteenfilosofiaan ss. 108-115. Englanniksi aiheesta löytyy luonnollisesti runsaammin aineistoa. Ainakin seuraavat ovat tutustumisen arvoisia.
- Blackburn, Simon, Simmons, Keith, 1999, Truth, Oxford, Oxford.
- Engel, Pascal, 2002, Truth, Acumen, Chesham.
- Kirkham, Richard, 1995, Theories of Truth, MIT, Cambridge.
- Pitcher, George, 1964, Truth, Englewood Cliffs, Prentice-Hall. Luokka:Epistemologia

Valistusaika

Valistus oli 1700-luvun Euroopassa vallinnut älyllinen liike. Tämä ajatussuunta pyrki järkeen nojautuen perusteellisiin uudistuksiin kulttuurin ja yhteiskuntaelämän aloilla. Liikkeen johtavat hahmot näkivät olevansa rohkea ja tärkeä älykköjen ryhmä, joka vei maailmaa eteenpäin "pimeän ajan" eli keskiajan synnyttämän irrationaalisen ja taikauskoisen tyrannian ikeestä. Liike tarjosi raamit Amerikan ja Ranskan vallankumoukselle sekä kapitalismin nousulle ja sosialismin synnylle. Aikakauden taidetta määrittivät barokkimusiikki sekä uusklassinen arkkitehtuuri. Liikkeen ensimmäisiä filosofeja olivat John Locke ja Thomas Hobbes, jotka kirjoittivat monia sekularistisia ja autoritaarisia pakkovaltoja vastustavia kirjoituksia jo 1600-luvulla. Heidän yhteiskuntasopimukselliset teoriansa sekä ihmiskäsityksensä eivät kuitenkaan olleet tyypillisiä sille, mitä useimmiten pidetään valistusaikana. Valistusajan viimeiseen aaltoon kuuluivat ajattelijat kuten Jean Jacques Rousseau sekä Immanuel Kant, kuten myös Adam Smith, Thomas Jefferson ja Johann Wolfgang von Goethe.

Valistuksen vuosisata

"Tulee päivä, jolloin tyranneja, pappeja ja heidän harhaan johdettuja rikollisia kätyreitään nähdään vain teatterilavalla ja historian lehdillä ja jolloin aurinko nousee vapaiden ihmisten suvulle, ihmisten, jotka eivät tunnusta herrakseen mitään muuta kuin oman järkensä." Näin kirjoitti ranskalainen vallankumousmies ja matemaatikko Antoine Condorcet 1700-luvun lopulla. Nimitys valistusaika ilmentää sitä vastakohtaisuutta, joka vallitsi verrattuna edelliseen vuosisataan. 1600-luvulle olivat ominaisia muun muassa tiukka säätyerottelu (säätyjä: aatelisto, papisto, kauppiaat, talonpojat), ankara kirjallinen sensuuri (valtio valvoi, mitä kirjoja sai julkaista) sekä toisinajattelevien vainot, jotka ilmenivät paholaisen (kristinuskon Jumalan päävastustaja) pelkona ja noitavainoina. Valistusajattelijat arvostelivat myös sotia sekä sokeaa uskoa valtion ja kirkon arvovaltaan. Poikkeuksen 1600-luvulla olivat muodostaneet Hollanti ja Englanti, joissa säätyerot olivat jo alkaneet kaventua. Näistä maista monet valistusajattelijat saivat turvapaikan. Luonnontieteet olivat edistyneet edellisillä vuosisadoilla, ja tämä vaikutti todellisuuskäsitykseen. Myös tiedot muista maanosista vaikuttivat käsityksiin yhteiskunnasta ja uskonnosta. 1700-luvulla vallitsi ensi kertaa se käsitys, että oma vuosisata oli edellistä kehittyneempi ja että järjen johtamina voitiin odottaa yhä valoisampaa tulevaisuutta. Kun edellinen vuosisata oli taistelua tieteellisen totuuden ja muiden "totuuksien" välillä, valistuksen vuosisata merkitsi tämän taistelun tulosten, tieteellisen totuuden, leviämistä yhä useammille elämän alueille. Toisaalta 1700-luvun järkeen perustuva ajattelu aiheutti jo valistusaikana vastavaikutuksia. Valistusajattelija Jean-Jacques Rousseau kysyi onko taiteiden ja tieteiden edistyminen todella lisännyt ihmisten onnea ja hyvettä. Hän vastasi tähän kysymykseen kielteisesti. Hän vaati paluuta luontoon. 1800-luvun romantiikka oli vastavaikutus valistusajan järkeen perustuvalle ajattelulle. 1900-luvun postmodernismi oli myös suurelta osin valistusajattelun vastainen. Tunnetun kulttuurintutkijan Stuart Hallin mukaan valistuksen tärkeä elementti oli läntisen sivistyksen vertaaminen muiden maanosien eriasteiseen sivistymättömyyteen. Hänen mukaansa valistuksen järkevyys näyttäytyi ainoastaan länsimaiden menneisyydessä ja muiden maanosien nykyisyydessä ilmenevän raakalaismaisuuden ja järjettömyyden taustaa vasten. Länsimaiden lisäksi ehkä vain Kiina nähtiin sivistyneenä, joskin Kiinan sivistystä pidettiin hyvin erilaisena kuin länsimaista. Toisaalta vieraiden kulttuureiden varsinainen tieteellinen tutkimus alkoi vasta valistusajalla; aikaisempia käsityksiä olivat vahvasti hallinneet myyttisyys ja tarunomaisuus.

Valistuksen edeltäjiä 1600-luvulla

Englantilaisen Francis Baconin mukaan kaikki tieto perustuu yksinomaan kokemukseen. Hollantilainen Hugo Grotius korosti luonnonoikeutta vastakohtana tahtoon perustuvalle oikeudelle. Käsityksestä, että kaikkialla oli alun perin vallinnut ihmisten luonnosta johtuva luonnonoikeus, muodostui perusta valistuksen yhteiskunnallisille opeille. Ranskalainen René Descartes korosti epäilyä kaiken inhimillisen tiedon lähtökohtana. Englantilaisen Thomas Hobbesin materialismi vaikutti voimakkaasti valistusajan materialisteihin. Materialismin eli aineellisen todellisuuskäsityksen mukaan materia, aine on ensisijainen ja ajattelu on vain aineen tuote eli jotakin, jota tapahtuu aineessa. Englantilaisen John Locken ajattelu korosti aistihavaintojen ja itsehavaintojen merkitystä tiedon lähteenä. Locken mukaan ihmisellä ei ole mitään synnynnäisiä ajatuksia, vaan tieto syntyy kokemuksen ja havaintojen avulla.

Uuden tiedon vaikutus kulttuuriin

Aikaisempi maailmanhistoria oli ollut Lähi-idän ja Euroopan historiaa. Marco Polon kertomukset olivat jo vuosisatoja aikaisemmin tehneet tunnetuiksi Kiinan ja Intian kulttuureja. Niin sanotut löytöretket toivat Eurooppaan valtavan määrän tietoa eurooppalaisille vieraista kulttuureista ja uskonnoista. Muut kulttuurit olivat erilaisia kuin Euroopan kulttuuri. Antiikin tutkimus oli osoittanut, että antiikin ei-kristityt pystyivät elämään hyveellisesti. Nyt löytöretket osoittivat, että myös muiden uskontojen kannattajat elivät hyveellisesti. Tämä heikensi kristinuskon valta-asemaa ja oli omiaan vahvistamaan deismiä ja ateismia. Deistit olivat sitä mieltä, että eri uskonnoissa ilmenevä jumala oli olemassa mutta ei vaikuttanut maailmanmenoon. Ateistit olivat sitä mieltä, ettei jumalaa ollut olemassa. Agnostikot asettuivat näiden katsomusten välimaastoon väittäen, ettei voitu tietää, oliko jumalaa olemassa vai ei. Johdonmukaisinta ateismia edustivat ranskalaiset materialistit.

Valistusajattelua

Monet valistusajattelijat hyväksyivät myös itsevaltiuden, jos se oli valistunutta. Tekemällään yhteiskuntasopimuksella ihmiset saattoivat rajoittaa oikeuksiaan luovuttamalla osan niistä hallitsijan käyttöön. Jyrkintä demokratiaa edusti Rousseau, joka vaati hallitsijan tilalle välitöntä kansanvaltaa mutta samalla alistumista enemmistön päätöksiin. Charles de Secondat Montesquieu vaati valtiovallan jakamista kolmeen osaan, lainsäädäntövaltaan, toimeenpanovaltaan ja tuomiovaltaan. Lait piti säätää tai oikeammin tutkimalla palauttaa luonnonoikeuden mukaisiksi. Valistuksen vaatimuksia alettiinkin vähitellen toteuttaa eri maiden lainsäädännöissä. Alettiin vaatia kidutuksen ja orjuuden poistamista. Vankiloiden ja mielisairaaloiden oloja alettiin parantaa. Erityisen syvällisesti valistus vaikutti kasvatukseen. Vaadittiin havaintoon ja kokemukseen perustuvaa opetusta, ammattikouluja ja käytännön harjoittelua, koulutuksen ulottamista alempiin yhteiskuntaryhmiin ja naisiin sekä aikuisten jatko-opetusta. Rousseau kokosi nämä näkemykset teokseensa Émile. Käytännössä valistuksen kasvatusajatuksia alkoi toteuttaa Johann Heinrich Pestalozzi. Myös talouden alalla syntyi uusia ajatuksia. Kun valtiovalta oli rajoittanut vapaata kilpailua edellisellä vuosisadalla, valistus kannatti vapaata kilpailua. Uudet näkemykset kokosi skotlantilainen Adam Smith kirjaansa Kansojen varallisuus. Hänen taloudellista ajattelutapaansa kutsutaan liberalismiksi, ja tällä ajattelutavalla on ollut suuri merkitys meidän päiviimme asti. Valistusaatteiden piirissä omaisuutta pidettiin yleensä luonnollisena oikeutena. Vuosisadan loppupuolella ranskalainen Franrois Noël Babeuf vaati omaisuuden poistamista. Anarkismin (valtiottomuuden) ensimmäisiin edustajiin kuulunut William Godwin halusi poistaa omaisuuden lisäksi valtion ja avioliiton. Antoine Condorcet uskoi ihmiskunnan saavuttaneen täysi-ikäisyyden ja rajattoman edistyksen asteen. Historioitsijat tutkivat kulttuurien rappion syitä. Erityisen kuuluisaksi tuli Edward Gibbonin Rooman valtakunnan rappiota ja tuhoa käsittelevä teos. Gibbonin suurteoksen kristinuskoa käsittelevät osat on koottu teokseen History of Christianity. Tämä antiikin jumalankuvin koristettu teos pyrki kuvaamaan kristinuskon historiaa puolueettomasti, mutta sen ajan papisto hyökkäsi voimakkaasti Gibbonin teosta vastaan.

Valistusaatteiden seurauksia

Valistusaatteiden leviämistä vaikeutti muun muassa siihen aikaan yleinen lukutaidon puute. Valistus vaikutti kuitenkin usein juuri niihin henkilöihin, joilla oli yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Suvaitsevaisuus lisääntyi valistuksen vaikutuksesta. Jesuiittajärjestö (sotilaallisesti järjestetty katolisen kirkon taistelujärjestö) lakkautettiin, ei ollut uskonsotia kuten edellisellä vuosisadalla, noitavainot vähenivät ja juutalaisten asema parani. Yhteiskunnallinen tasa-arvoisuus lisääntyi, oikeudenkäyttö inhimillistyi (kidutukset poistettiin tai niitä vähennettiin), maaorjuus lakkautettiin Keski-Euroopasta, taistelu orjuuden poistamiseksi alkoi, hallinto kehittyi vallanjaon periaatteiden pohjalta ja alkavan liberalismin hengessä, terveydenhoitoa kehitettiin, sananvapaus laajeni ja kansansivistys levisi. Tieteiden alalla kehitys johti muun muassa kansantaloustieteen, tilastotieteen, sosiologian, kokeellisen psykologian ja kulttuurihistorian syntymiseen. On myös joskus väitetty, että vaikka valistus 1700-luvun puolivälissä edellytti avointa ja avaraa suhtautumista ihmistä ja kulttuuria koskeviin kysymyksiin, se myöhemmin rappeutui ahdasmieliseksi ja saivartelevaksi poroporvarillisuudeksi. Saksalainen Immanuel Kant sanoi, että valistus osoitti ihmisen itsemääräämisoikeuden ja johti hänet täysi-ikäisyyteen ottaen tunnuslauseekseen muinaisroomalaisen Horatiuksen ajatuksen uskalla hankkia tietoa.

Valistus Ruotsi-Suomessa

Suomessa valistusaatteet levisivät 1700-luvulla lähinnä sivistyneistön keskuuteen. Eräissä kartanoissa oli valistusajattelijain teoksia. Myös oppineet ja papit tunsivat jonkin verran näitä aatteita. Valistuksen aatteet olivat myös esillä Valhalla-seurassa, joka toimi vuosina 1781-1786. Tunnetuin ja jyrkin ateistisluontoisen katsomuksen esittäjä silloisessa Ruotsi-Suomessa oli papin poika, kirjailija ja dosentti Johan Kellgren, joka tunsi ranskalaisten materialistien tuotantoa. Valistusaatteet synnyttivät Suomessa myös vastustusta. Turun piispa Juhana Brovallius nimitti materialisteja ja ateisteja ihmiskunnan häpeätahroiksi, ja vuonna 1749 itse kuningas kielsi yliopiston filosofisen tiedekunnan opettajia kajoamasta uskonnollisiin kysymyksiin. Henrik Gabriel Porthanin mukaan ateismia on rangaistava, koska se on yhteiskunnalle vaarallinen. Erityisesti Porthan varoitti ateismin levittämisestä rahvaan (talonpoikien) ja porvareiden keskuuteen. Hän kirjoitti vapaamielisestä papista: "Hän on siinä määrin mieletön, että hän saarnoissaan ja Katkismusta koskevissa kuulusteluissaan selittää helvetin tulen pelkäksi vertauskuvalliseksi lauseeksi ja että paholainen ei enää vaikuta ihmisiin, tuskin lienee olemassakaan..." Kun valistusaatteet levisivät pääasiassa aateliston keskuuteen, Kymin ja Porvoon kihlakuntien talonpojat esittivät eduskunnalle valituksen herrojen vapaa-ajattelusta, "joka ilmeni tolkuttomina ja tuomittavina lausuntoina uskonnon opeista ja sen pääkappaleista sekä Jumalan pyhästä sanasta ja jumalanpalvelusten sekä kalliiden armonosoitusten halveksintana." Sivistyneistön piirissä ja varsinkin upseeristossa esiintyi nurjamielisyyttä papistoa kohtaan. Papisto moitti aatelisia siitä, että nämä eivät käyneet kirkossa eivätkä edes lähettäneet palvelusväkeäänkään. Papisto yritti taivuttaa herrasväkeä kirkkokurilla, mutta nämä vastasivat syytöksillä papiston huonosta elämästä kuten juopottelusta, ahneudesta jne. Herrasväen uskonnon halveksinta oli silloisen hallitusmuodon vastainen. Hallitus sääti lain, jonka mukaan kirkon toimitusten käyttö oli virkanimitysten ehto. Kuningas Kustaa III oli valistunut itsevaltias, ja hän uudisti elinkeinoelämää ja rikoslainsäädäntöä. Hänet murhattiin 29.3. 1792.

Valistusajattelijoita ja ensyklopedia

"Suurmiehet, jotka Ranskassa valistivat päitä lähestyvää vallankumousta varten, esiintyivät itsekin äärimmäisen vallankumouksellisesti. He eivät tunnustaneet minkäänlaisia ulkopuolisia arvovaltoja. Uskonto, luonnonkäsitys, valtiojärjestys - kaikki alistettiin ankaraan arvosteluun, kaiken oli astuttava järjen tuomioistuimen eteen, todistettava oikeutensa olemassaoloon tai luovuttava siitä." Näin kirjoitti Friedrich Engels noin sata vuotta valistusajan jälkeen. Kaikki suuret "päiden valistajat" eivät olleet materialisteja, esimerkiksi Rousseau ja Voltaire eivät olleet materialisteja. Ranskassa katolinen kirkko puolusti voimaperäisesti vanhaa yhteiskuntajärjestystä. Kun kuningas valistusajattelijain vaikutuksesta vapautti maaorjat, kirkko yritti estää kirkon maaorjien vapautusta. On ymmärrettävää, että materialistit vaikuttivat voimakkaasti Ranskan vallankumouksen syntyyn. Nimitys vapaa-ajattelija on peräisin 1600-luvun Englannista. Siihen aikaan vapaa-ajattelija tarkoitti valtiokirkon opista poikkeavasti ajattelevaa. Myöhemmin vapaa-ajattelija on alkanut tarkoittaa ateistia. Englantilainen vapaa-ajattelu vaikutti valistusajattelijoihin. Valistusajattelijain suurin voimannäyte oli tietosanakirja l'Encyclopédie (Ensyklopedia). Se sisälsi 28 nidettä ja seitsemän täydennysosaa. Tietosanakirjan toimittajana oli Denis Diderot. Kysymyksessä ei ollut tavallinen tietosanakirja vaan kaiken kulttuurin rakenteellinen esitys. Kirjoittamiseen osallistui erilaisia ihmisiä, ja artikkelien kannanotot vaihtelivat valistuneen yksinvallan ihailusta kommunismia lähenteleviin kannanottoihin sekä deismistä ateismiin. Kirkko yritti useita kertoja estää tietosanakirjan painamisen, mutta useista painokielloista ja paavin pannaan julistamisesta huolimatta Diderot onnistui ystävineen painattamaan kirjan Pariisissa - tosin painopaikaksi jouduttiin merkitsemään ulkomailla sijaitseva paikkakunta. Kuuluisimmat niistä ranskalaisista materialisteista, jotka avustivat Ensyklopediaa, olivat Julien Offroy de la Mettrie, Claude Adrien Helvetius ja Paul Henri Thierry von Holbach (d'Holbach ). Denis Diderot'ta arvostettiin sosialistisissa maissa, koska hänen materialisminsa katsottiin sisältäneen Karl Marxin materialismille sukua olevia ajatuksia. La Mettrie on tullut kuuluisaksi niin sanotun mekaanisen materialismin kehittäjänä. Helvetiusta arvostetttin muun muassa siksi, että hän ryhtyi soveltamaan materialismia yhteiskuntaelämään. Ryhmän kiistatta selvin ateisti oli kuitenkin d'Holbach, ja hänen teoksensa Système de la nature (Luonnon järjestelmä, 1770) sisältää johdonmukaisen esityksen valistusajan materialismista. D'Holbachin ajattelun kolme pääväitettä ovat:
- Uskonto tarjoaa väärän perustan moraalille.
- Uskonto on ristiriidassa tieteen kanssa.
- Uskonto, erityisesti oppi kuoleman jälkeisestä elämästä, on pääsyyllinen mädäntyneeseen yhteiskuntajärjestelmään.

Voltaire

Puhuttaessa valistusajattelijoista mainitaan aina myös Voltaire. Voltaire ei kuitenkaan ollut niinkään merkittävä filosofian tai tieteen kehittäjänä, vaan hänen maailmanmaineensa perustui siihen, että hän oli taitava kiistakirjoittaja, runoilija ja historioitsija. Hänet kasvatettiin jesuiittaopistossa. Käytännön elämässä hän puolusti suvaitsevaisuutta, ihmisyyttä ja vapautta. Hän puolusti pelottomasti kirkollisen ja valtiollisen vainon uhreja ja joutui itsekin elämään maanpaossa. Voltaire ei ollut ateisti vaan deisti. Tästä huolimatta hän laati ateisti Meslierin testamentista lyhennelmän ja levitti teosta. Voltaire kirjoitti, että Meslierin testamentti pitäisi olla jokaisen kunniallisen miehen taskussa. Voltaire oli saanut vaikutteita etenkin englantilaisilta. Poliittisesti hän kannatti valistunutta yksinvaltaa. Pyöveli poltti kuitenkin hänen teoksensa Lettres Philosophiques vaarallisena uskonnolle ja porvarilliselle yhteiskuntajärjestykselle. Vanhoilla päivillään Voltaire alkoi taistella vääryyttä kärsineiden puolesta ja maaorjuuden jäänteitä vastaan. Vaikka Voltaire ei vaatinutkaan valtion ja kirkon eroa, kirkko oli hänen mielestään alistettava siviilioikeuden alaiseksi. Kirkon omaisuutta oli verotettava ja pappien saatava palkkansa valtiolta. Avioliitto oli maallistettava, kirkollisia juhlapäiviä vähennettävä sekä lakkautettava luostarit. Eri uskontokunnat tuli laillistaa. Nykyaikana Voltairen vaatimukset eivät ehkä tunnu kovin jyrkiltä, mutta hänen omana aikanaan niitä vastustettiin ankarasti. Valistushallitsijoinakin mainitut kuninkaat tyytyivät toteuttamaan lähinnä elinkeinoelämän kannalta tärkeitä uudistuksia sekä inhimillistämään jossain määrin oikeuslaitosta. Sen sijaan kirkon etuoikeuksiin ei juuri uskallettu kajota. Voltaire taisteli myös ihme- ja henkiuskoa vastaan. Perisynti-, kolminaisuus- ja neitseestäsyntymisoppeja hän piti mielettöminä. Hänen mielestään myös sielun kuolemattomuusoppia vastaan puhuivat järkiperusteet, mutta moraalin tukipönkkänä Voltaire piti sitä tarpeellisena.

Hume ja Kant

Varsinaisten valistusajattelijain lisäksi valistuksen vuosisadalla eli kaksi ajattelijaa, joiden ajattelu ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan vieläkään. Heidän ajatuksiinsa törmätään aina, kun filosofiassa pohditaan inhimillisen tiedon mahdollisuuksia tai moraalin luonnetta ja totuusarvoa. Nämä ajattelijat olivat David Hume ja Immanuel Kant. Eräät Humen ajatukset erottavat Humen jyrkästi valistusajattelijoista. Nämä samat ajatukset ovat aiheuttaneet filosofisia kiistoja, jotka eivät ole vieläkään osoittaneet laantumisen merkkejä. Hume esitti esimerkiksi, että emme voi johtaa syy- ja -seuraussuhteita järjestämme, vaan tietomme kausaalisuudesta on viime kädessä uskon varassa. Toiseksi Hume väitti, ettei tiedossamme olevia luonnonlakeja voida lopullisesti todistaa, sillä myöhemmät havainnot voivat osoittaa aikaisemmat havaintomme luonnonlaeista paikkansa pitämättömiksi. Ei ole mikään ajatusvälttämättömyys, että luonnonlait ovat tulevaisuudessa samanlaiset kuin mitä ne ovat olleet tähän asti. Moraalin alueella Hume esitti ajatuksen, jota on myöhemmin kutsuttu Humen laiksi eli Humen giljotiiniksi. Humen mukaan siitä, mitä on, ei voida päätellä, mitä pitäisi olla. Tämä merkitsee sitä, ettei Humen mukaan tosiasioita koskevista väitteistä voida johtaa moraalinormeja. Toisaalta Hume oli valmis perustelemaan moraalia inhimillisinä tunteilla. Kant yritti ratkaista Humen esittämän ongelman kokemustiedon mahdollisuudesta seuraavasti. Hän väitti, että vaikka kaikki tietomme alkaa kokemuksesta, itse meidän kokemuksiimme sekaantuu tietoja, joiden alkuperän täytyy olla kokemusta edeltävä. Maailman monet järjestystä ilmentävät periaatteet, kuten avaruus, aika ja kausaliteetti, ovat oman mielenkykymme maailmasta kumpuaville havainnoillemme antamia muotoja. Kantin mukaan tietoa moraalista ei voida saada kokemuksesta, vaan moraalin perusteet ovat valmiina meissä itsessämme. Tästä syystä Kantin moraaliajattelua on sanottu myös intuitiiviseksi (intuitio = sisäinen oivallus).

Valistusajan keskeisiä hahmoja

- Ranskalaiset ensyklopedistit
- Pierre Bayle
- Thomas Paine
- Jean le Rond d'Alembert
- Denis Diderot
- Leandro Fernández de Moratín
- Benjamin Franklin
- Edward Gibbon
- David Hume
- Thomas Jefferson
- Gotthold Lessing
- John Locke
- Montesquieu
- Isaac Newton
- Immanuel Kant
- Jean-Jacques Rousseau
- Adam Smith
- Benedict Spinoza
- Voltaire
- Antoine Condorcet
- Claude Adrien Helvetius

Katso myös

- Modernismi
- Humanismi
- Reformaatio Luokka:Historian ajanjaksoja ko:계몽주의 ja:啓蒙時代 th:ยุคแสงสว่าง

1300-luku

Tärkeitä tapahtumia

- Musta surma riehuu Euroopassa, jopa kolmannes väestöstä menehtyy (1347 - 1351)
- Osmanien valtakunta laajenee Anatoliaan.
- Paavi vankina Avignonissa 1305–1378.
- Läntinen skisma 1378, jopa kolme paavia samaan aikaan.
- Yuan-dynastia kukistuu ja Ming-dynastia nousee Kiinassa
- Hansaliitto hallitsee Itämerta
- Satavuotinen sota Englannin ja Ranskan välillä alkaa
- Dante Alighieri kirjoittaa La divina commedian
- Talonpoikaiskapina Englannissa 1381
- Kalmarin unioni 1397

Merkittäviä henkilöitä

- Englannin Edward III
- Edvard Musta prinssi
- Pyhä Birgitta
- Ibn Khaldun
- Abulfeda

Keksintöjä

- mekaaninen kello ko:14세기 ja:14世紀 th:คริสต์ศตวรรษที่ 14

Kieli

:Tämä sivu käsittelee luonnollisia kieliä, muut kielet, katso: kieli (täsmennyssivu) ---- kieli (täsmennyssivu) vuodelta 1407.]] "Kielellä tarkoitetaan ensisijaisesti ihmisten käyttämiä luonnollisia kieliä, jotka tavallisesti toteutuvat puheviestintänä. Yksittäiset kielet ovat mahdollisia, olemassa, ihmislajin kielikyvyn ansiosta. Puhetta myötäilee ja tukee sanaton viestintä. Luonnolliset kielet ovat symbolisia ja niissä on useita osajärjestelmiä. Kielissä on rakenne, joka palvelee tai täyttää ihmiselle tärkeitä funktioita, ja tämä toteutuu kielenkäyttöprosessina. Kielen rakenne ei ole staattinen järjestelmä, vaan sallii paljon vaihtelua esimerkiksi maantieteellisesti, sosiaalisesti ja käyttötilanteen mukaan. Kieli on keskeisimpiä ihmisyyttä luovia tekijöitä. Kieltä on tarkasteltava monesta näkökulmasta. Toisaalta se on autonominen järjestelmä, toisaalta sosiaalinen, kulttuurinen, mentaalinen, biologinen ja kognitiivinen ilmiö. On erilaisia käsityksiä autonomisen kielijärjestelmän suhteesta muihin mainittuihin ulottuvuuksiin, eli kielen rakenteen, tehtävien ja kielenkäyttöprosessien keskinäisistä suhteista." -Fred Karlsson, Yleinen kielitiede (Yliopistopaino 1998) ---- Kieli on järjestelmä, jossa ihminen ilmaisee ajatuksensa kielellisillä merkeillä, abstraktioilla. Näitä merkkejä nimitetään kielellisiksi ilmauksiksi. Puhutuissa kielissä kuuluvia (auditiivisia) merkkejä tuotetaan puhe-elimillä. Kirjoitetussa kielessä kielelliset ilmaukset on tehty silmin nähtäviksi eli luettaviksi. Viitotuissa kielissä kielelliset ilmaukset ovat visuaalisia, eivät auditiivisia. Kieli on kommunikoinnin ja abstraktin ajattelun väline. Sitä on pidetty eräänä olennaisena erona ihmisen ja muiden eläinten välillä. Useimmat eläimet tosin viestivät jollakin tavalla, mutta ihmiskieli on kehittynyt selvästi pisimmälle. Eräät kädellisten yksilöt, kuten simpanssit ja gorillat, ovat ihmisten koulutuksessa oppineet ilmaisemaan monimutkaisiakin käsitteitä viittomilla. Kieli mahdollistaa abstraktina ajatteluna tulevaisuuden ja menneisyyden käsittelyn. Se laajentaa olemisen tulemiseksi. Kieli siis laajentaa ja tehostaa niiden vasteiden määrää, joilla yksilö voi sopeutua ympäristöönsä, erityisesti yhteisönä, yhteistyötä tekevänä yksilöiden kokonaisuutena. Kielen syntyminen on ilmeisesti ollut laukaiseva tekijä tieteen, taiteen ja teknologian syntyyn. Eläinten ja hyönteisten viestintä tapahtuu myös kemiallisen "kielen" välityksellä, esimerkkinä reviirin rajojen merkitseminen hajuilla. Kemiallisella kielellä on merkitystä myös ihmisten viestinnässä. Ihmisellä on esim. kyky tunnistaa jollain merkitystä omaavalla tasolla vastakkainen sukupuoli, jolla on mahdollisimman erilainen immuunijärjestelmä. Evoluution kannalta tämä takaa jälkeläisille mahdollisimman monipuolisen immuunijärjestelmän, siis eloonjäännin.

Kielten tutkimus

Kielitiede tutkii kieliä.

Ihmisen kielet

Luonnollisen kielen piirteitä ovat seuraavat:
- Se on kehittynyt vuosituhansien aikana jossakin ihmisyhteisössä.
- Se on jonkun yksilön ensikieli eli äidinkieli, jonka hän on lapsena omaksunut (ei opiskellut tietoisesti).
- Sitä käytetään erilaisissa tilanteissa yhteydenpitovälineenä ja maailman hahmotustapana.

Ihmisen kielten historia ja kehitys

Kielten luokittelu ja kielikunnat

Maailmassa on tuhansia kieliä. Tavallisesti arvio liikkuu 6 000 kielen paikkeilla. Se vaihtelee kuitenkin tuhansilla puoleen ja toiseen, koska kielen ja murteen välille on mahdotonta vetää selkeää rajaa. Luonnolliset kielet luokitellaan
- typologisesti tyyppeihin (kielitypologia)
- genealogisesti kielikuntiin (historiallis-komparatiivinen tutkimus).

Keinotekoiset kielet

- Kansainväliset apukielet. Tunnetuimpia apukieliä ovat muun muassa
- volapük (1880)
- esperanto (1887)
- ido (1907)
- interlingua (1951)
- lingua franca nova (1965)
- Muut keinotekoiset kielet
- klingon

Eläinten kielet

Formaaliset kielet

Formaaliset kielet, esim. tietokoneen ohjelmointikielet

Katso myös

- Luettelo kielistä
- Luettelo kielistä puhujamäärän perusteella
- Luettelo hokemista
- Kieli ja aivot
- Sodankäynnin kehitys ja kieli Luokka:Harrastukset Luokka:Kielitiede ja:言語 ms:Bahasa simple:Language ko:언어

Kreikan kieli

Kreikan kieli (Ελληνικά) on indoeurooppalainen kieli, joka on syntynyt Kreikassa 1400-luvulla eaa.. Kreikan kieli voidaan jakaa nykykreikkaan ja muinaiskreikkaan. Suuri määrä kreikan sanoja ja ilmaisuja ovat selvinneet muuttumattomana läpi vuosisatojen ja ne ovat päätyneet muihin kieliin, kuten latinaan sekä saksan, ranskan ja englannin kieliin.

Nykykreikka

Nykykreikka on rikas kieli, jossa on yli 600 000 sanaa. Muinaiskreikka ei ole helposti nykykreikan osaajan ymmärrettävissä. Nykykreikkaa puhutaan Kreikan lisäksi lähinnä Kyproksella. Nykykreikasta on olemassa kaksi eri kirjakieltä. Kirjakielen käyttö taantui turkkilaisten valloitettua Kreikan vuosisadoiksi. Valloituksen loputtua, vuonna 1834 kehitettiin kirjakieli katharevousa, joka yritti palauttaa kielen vuosisatojen takaiseen asuunsa. Katharevousan ideoijana pidetään vuonna 1833 kuollutta kreikkalaista nationalistijohtajaa Adamantios Koraisia. Sen rinnalle kehitettiin kuitenkin enemmän puhekieltä muistuttava dimotiki-kirjakieli. Ensimmäisen vakavamieliseksi tarkoitetun kirjan dimotiki-kreikaksi kirjoitti Jannis Psiharis vuonna 1888. Sotilasjuntan kaatumisen jälkeen vuodesta 1976 dimotiki on ollut hallitseva kirjakieli. Kirjakielen valinta on poliittisesti värittynyt kysymys Kreikassa, ja monet konservatiivit kannattavat yhä katharevousa-kirjakieltä. Suurin osa nykykreikan murteista on kehittynyt koinee-kreikasta, Aleksanteri Suuren maailmanvalloituksen jälkeen syntyneestä sekamurteesta, joka on myös Uuden Testamentin kieli. Dimotiki-kirjakieli perustuu koinee-pohjaisiin kansanmurteisiin. Poikkeuksia ovat pontoksenkreikka, jota puhuvat mm. Krimin niemimaalta entisestä Neuvostoliitosta Kreikkaan kotiutetut paluumuuttajat, sekä tsakonia, jota puhuu vielä tuhatkunta ihmistä Peloponnesoksen niemimaan syrjäisillä vuoristoseuduilla. Pontoksenkreikka ja tsakonia palautuvat koineeta edeltäviin antiikin ajan murteisiin ja ovat muille kreikan puhujille käsittämättömiä. Myös koinee-pohjaiset kreikan murteet eroavat toisistaan paljon. Esimerkiksi Hioksella, Rodoksella, Kreetalla ja Kyproksella puhutaan hyvin tunnistettavia murteita. Dimotiki-standardikieli on lähinnä Peloponnesoksen kansankieltä. Ateenan katukieli on nykyään murresekoitus, mutta aikaisemmin Ateenassa puhuttiin ns. vanhaa ateenan murretta, joka elää yhä mm. Euboian saarella ja Attikan maaseudulla. Myös pohjoiset murteet muodostavat oman erityisen murreryhmänsä. Aigeian meren saarilla murteiden kirjavuus on suurinta, onhan kyse saarista.

Katso myös

- Kreikkalaiset kirjaimet
- Muinaiskreikka

Linkkejä

- Βικιπαίδεια. Κύρια Σελίδα Kreikankielinen Wikipedia

Sanakirjoja nykykreikan ja muiden kielten välillä

- [http://www.kypros.org/cgi-bin/lexicon Kreikka - Englanti, Englanti - Kreikka].
- [http://www.websters-online-dictionary.org/definition/Greek-english/ Kreikka - Englanti]: Webster's Rosetta Edition.
- [http://www.filol.csic.es/dge/ Kreikka-Espanja]. luokka:kielet Luokka:Kreikan kielet Luokka:Kyproksen kielet als:Griechische Sprache ms:Bahasa Greek ko:그리스어 ja:ギリシア語 simple:Greek language th:ภาษากรีก

Tiede

:Suomessa ilmestyvää Tiede-nimistä aikakauslehteä käsittelee artikkeli Tiede-lehti. Tiede on järjestelmällistä toimintaa, jossa pyritään saavuttamaan uutta tietoa, joka selittää todellisuutta paremmin. Tieteessä pyritään tutkimaan tapahtumia, jotka voidaan toistaa tieteellisistä tutkimusta varten. Toisaalta tieteellä tarkoitetaan järjestelmällistä ja yhtenäistä tietojen kokonaisuutta, joka on hankittu tällä kriittisellä menetelmällä. Se, mikä erottaa tieteen esimerkiksi tavallisen arkikokemuksen avulla hankituista tiedoista, ovat sen tehtävät. Tiede kuvaa miten asiat ovat, selittää miksi asiat ovat niin kuin ovat ja pyrkii myös ennustamaan tietojen pohjalta, miten asiat tulevat tulevaisuudessa olemaan. Tieteen tutkimuksen luonnetta tarkastelevaa tiedettä kutsutaan tieteenfilosofiaksi, jonka piiriin kuuluvat niin tieteen perusteisiin kohdistuva yleinen tieteenfilosofia kuin tarkemmin eri aloihin keskittyvä erillistieteiden filosofia.

Tieteellinen toiminta

Yhteiskunnassa tieteenteko on erityisten tieteellisten instituutioiden tehtävä. Suomessa tieteenteko kuuluu pääasiassa yliopistolaitokselle, joiden perustan koko tieteellinen tutkimus muodostaa. Myös erilaiset tutkimuslaitokset ja yritykset tekevät tieteellistä tutkimusta. Vaikka tiedettä tehdään erilaisissa ympäristöissä, esimerkiksi luonnontieteitä laboratorioissa ja arkeologiaa kaivauksilla, ovat keskeiset "pelisäännöt" kaikilla samanlaiset. Tutkimuksen tavoitteena on jonkin kysymyksen tai ongelman ratkaiseminen. Tiedettä ei kuitenkaan ole pelkkä yksityinen tutkimustyö, vaan tulokset tulee myös julkaista esimerkiksi tieteellisissä lehtijulkaisuissa. Tieteilijät myös osallistuvat muun muassa erilaisiin kokouksiin sekä kommentoivat arvioivat tutkimuksilla saavutettuja tuloksia. Tällä tavalla tutkimusken tulokset asetetaan kritiikin kohteeksi, jonka pohjalta tulos voidaan hyväksyä, sitä saatetaan korjata tai se voidaan hylätä.

Tieteen kriteerit

Toinen tieteen arkitiedosta ja ns. näennäistieteestä erottava seikka ovat sen kriteerit eli ehdot. Nämä ehdot ovat tarkoin määritellyt ja valvotut. Kuten tutkimuksen teossa, myös niiden kriittisessä tarkastelussa on vakiintuneet pelisäännöt. Tieteellisen tiedon pääperiaatteet ovat objektiivisuus, autonomisuus, kriittisyys ja edistyvyys.

Tieteen lajit

Tiede jaetaan tiedon laadun perusteella kahteen ryhmään: reaalitieteisiin ja käsitteellisiin tieteisiin. Reaalitieteet jaetaan usein luonnontieteisiin, humanistisiin tieteisiin eli ihmistieteisiin sekä yhteiskuntatieteisiin. Käsitteellisiin tieteisiin sisältyy matematiikka ja logiikka. Luonnontieteiden pohjana pidetään luonnontieteellistä menetelmää. Hermeneutikot pitävät sen lisäksi pätevänä hermeneuttista menetelmää. Yksi tieteenfilosofian kysymyksiä on, kuinka erilaisia luonnontieteet ja ihmistieteet loppujen lopuksi ovat. Realistisen käsityksen mukaan molemmissa voidaan vedota syysuhteellisiin (kausaalisiin) syihin, vaikka vain jälkimmäisessä on toimijoiden omilla käsityksillä merkitystä.

Tieteiden jaottelua

Formaaliset eli käsitteelliset tieteet
- Matematiikka ja logiikka Todellisuutta koskevat reaalitieteet
- Luonnontieteet
- Esim. tähtitiede, geotieteet, fysiikka, kemia, biokemia, biologia, psykologia.
- Yhteiskunnalliset ja humanistiset tieteet ('ihmistieteet')
- Esim. maantiede, taloustiede, sosiologia, historia, arkeologia, antropologia, lingvistiikka, semiotiikka, kulttuurintutkimus.
- Soveltavat tieteet
- Esim. tekniikka, lääketiede, hoitotiede, kasvatustiede, sosiaalipolitiikka, valtio-oppi, maailmanpolitiikka.
- "Argumentoivat" tieteet
- Filosofia

Tutkimuksen lajit

Tieteellinen tutkimus jakautuu perustutkimukseen ja soveltavaan tutkimukseen. Perustutkimus tavoittelee tietoa, josta ei välttämättä ole suoraan käytännöllistä hyötyä. Soveltava tutkimus yrittää saavuttaa perustutkimuksen antaman tiedon avulla tietoa jotakin käytännöllistä tavoitetta varten. Lisäksi voidaan vielä erottaa kehittämistyö, joka perustuu tutkimustuloksiin ja pyrkii kehittämään uusia tai parempia välineitä, menetelmiä tai palveluja. Tutkimuksen päätyypit ovat laadullinen eli kvalitatiivinen ja määrällinen eli kvantitatiivinen tutkimus. Laadullinen tutkimus tutkii asioita laadullisesti. Määrällinen tutkimus mittaa asioiden määrää tai suuruutta. Sen etuna on, että tuloksia voidaan käsitellä matemaattisesti.

Tieteentutkimus

Tieteentutkimus on monitieteinen ala, johon kuuluu muun muassa tieteenfilosofia, tieteen sosiologia ja tieteen historia. Tieteentiede tarkoittaa niitä tieteentutkimuksen aloja, jotka tutkivat tiedettä kokeellisesti. Näihin luetaan esimerkiksi tieteen sosiologia.

Tiede ja tekniikka

Luonnontieteet eivät ole sama asia kuin tekniikka, joka kyllä on ainakin nykyään riippuvainen tieteen edistymisestä. Tieteen puolustus pelkkänä tekniikan mahdollistajana ei tee sille oikeutta, sillä uteliaisuus ja tarve ymmärtää ovat syvällisiä inhimillisiä tarpeita. Tekniikka on kuitenkin eräässä mielessä tärkeä tieteelle: se osoittaa kehityksellään tieteellisten teorioiden todellisuuspohjan.

Tiede ja matematiikka

Immanuel Kantin mukaan asia on sitä enemmän tiedettä, mitä enemmän se perustuu matematiikkaan. Myös filosofi Benedict de Spinoza oli samaa mieltä. Hänen mielestä ilman matematiikkaa ihminen olisi tuomittu ikuiseen pimeyteen. Matemaatiikka luo perusteet muiden tieteiden, esim. fysiikan alalla todellisuuden mallintamiselle ja siihen taas voi perustua käytännöllisemmät insinööritieteet. Tällä tavalla ymmärrettynä matematiikka on mm. kaiken teknologian takana tai sen ylempi taso. Matematiikka, tiede ja tekniikka liittyvät siis toisiinsa. Tämän rakennelman mukaan uusi matematiikka ennakoi uusia tieteen aloja ja edelleen uutta teknologiaa. Jälkimmäisestä esimerkkinä käy George Boolen kehittämä Boolen algebra, digitaalitekniikka ja tietokoneet. DNA oli ensin ajatuksellinen konsepti, sitten fysikaalinen ja kemiallinen todellisuus ja ehkä sen sisältämä matematiikka löydetään aikanaan. Toisaalta vektori-integraalit mahdollistivat sähkömagneettisen aaltoliikeen mallintamisen Maxwellin yhtälöiden muodossa ja ne taas koko sähkötekniikan luonnin, siis radiot, puhelimet, tutkat, tietokoneet, valokaapelit jne. Tämä matematiikan perustava olemus koskee lähinnä luonnontieteitä. Humanistisemmilla tieteenaloilla matematiikan soveltaminen ei ole näin suoraviivaista ja se voi jopa puuttua kokonaan. Yhteiskuntatieteistäkin mm. psykologian kohdalla on havaittu matematiikan ilmaisun rajoittuneisuus tutkimustuloksien julkaisemisessa. Kuuluisin kriittinen sitaatti matematiikan ja todellisuuden yhteydestä on Albert Einsteinin sanat: "Jos matematiikka kuvaa todellisuutta, se ei ole puhdasta. Jos matematiikka on puhdasta, se ei kuvaa todellisuutta." Jos tämän lausuman perusteita katsotaan systeemisestä näkökulmasta saadaan seuraava rakennelma: Matematiikka on asioiden pohjalla, alimmalla, kaikkeen vaikuttavalla tasolla. Se mitä näemme todellisuudesta ei ole alin taso ja emme useinkaan tunne ylätason todellisuuden ja alatason matematiikan välillä olevia useita emergenttejä tasoja ja niiden emergenttejä ilmiöitä. Tämä ajatusrakennelma sopii edellä esitettyyn luonnontieteiden ja humanististen tieteiden matemaattiseen eroon. Atomi on yksikertaisempi ja monta olemassaolon systeemitasoa yhteiskunnan alapuolella. Atomia hallitsee yksinkertainen matematiikka ja yhteiskuntaa ihmiselle hallitsemattomasti kompleksinen matematiikka.

Tiede ja valetiede

Nk. postmoderni filosofia esittää, että tiede on vain yksi uskonto muiden joukossa. Tieteen puolustajat väittävät tieteen kuitenkin poikkeavan uskonnosta siinä, että se testaa jatkuvasti omia teorioitaan. Heidän mukaansa tiedemiehet ovat ihmisinä erehtyväisiä, mutta tiede on itseään korjaava prosessi ja sellaisena jotain oleellisesti erilaista kuin uskonto.

Katso myös

- Yhteiskuntatiede
- Paradigma
- Benedict de Spinoza ja tieteen (järjen) asema Spinozan tietofilosofiassa
- Tiede on aina suhteellista
- Nollatutkimus
- Näennäistiede Luokka:Tiede Luokka:Tieteenfilosofia ms:Sains zh-min-nan:Kho-ha̍k ko:과학 ja:科学 simple:Science th:วิทยาศาสตร์

Filosofia

Filosofia (kr. φιλοσοφία) on noin 600-400 eaa. välisenä aikana Kreikassa syntynyt ajatteluperinne ja oppiala, joka tutkii todellisuuden perimmäistä olemusta, tiedon yleisiä ehtoja, kauneuden ja arvojen olemassaoloa, hyvän yhteiskunnan ehtoja, ihmisenä olemisen luonnetta sekä näihin kytkeytyviä yleisiä teemoja. Sana 'filosofia' on lähtöisin kreikan kielen sanoista filia ja sofia, joista ensimmäinen merkitsee rakastamista tai ystävyyttä ja jälkimmäinen viisautta. Filosofia ei siis tavoittele mitä tahansa tietoa vaan viisautta, yleistä ymmärrystä elämän ja todellisuuden syvimmistä periaatteista. Filosofian harjoittajaa kutsutaan filosofiksi.

Filosofia ja tieteet

filosofi Filosofinen tutkimus suuntautuu todellisuuden yleiseen perustaan, kysymyksiin kuten "onko todellisuus perimmältään henkeä, ainetta vai kieltä?", "Mitä tarkoitetaan arvoilla?", "Mihin yhteiskunnallinen vallanjako perustuu?", "Miten voi saavuttaa varmaa tietoa?". Tämä erottaa sen erityistieteistä, jotka tutkivat rajattuja tutkimuskohteita, esimerkiksi fysikaalisia ilmiöitä (fysiikka), historiallisia tapahtumia ja niiden vaikutuksia (historia), ihmiskehon toimintaa (lääketiede), ihmisyhteisöjen toimintaa (sosiologia) tai rakkausromaanien kerrontapoja (kirjallisuustiede). Filosofian menetelmät voivat olla luonteeltaan hyvin vaihtelevia. Filosofit pyrkivät usein analyysissään luonnontieteitä vastaavaan tarkkaan argumentointiin, mutta toisaalta on olemassa myös "julistavaa filosofiaa", jonka luonne on varsin erilainen. Yleisesti voidaan kuitenkin hahmotella, että filosofian keskeisiin metodeihin kuuluu tavallisesti täsmällinen käsitteiden käyttö, käsitteiden analyysi, kriittisyys aiemmin opittua kohtaan, itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen ja systemaattinen tutkiskelu. 1600-luvulle saakka kaikkea luontoon, ihmiseen tai yhteiskuntaan kohdistuvaa tutkimusta kutsuttiin filosofiaksi, ja vasta myöhemmin tietyt tutkimusalueet ovat erkaantuneet omiksi erityistieteikseen, esimerkiksi luonnontieteiksi, psykologiaksi ja sosiologiaksi. Erityistieteille on kehittynyt kullekin oma tutkimuskohteensa, tutkimusmenetelmänsä ja joukko tieteenalan perustana pidettäviä olettamuksia eli paradigma. Filosofian perusolettamuksien joukko on pienempi kuin erillistieteissä, joten se on alttiimpi muutokselle ja eri aikakausina ja eri filosofioissa esiintyy toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, mitä filosofia on ja mikä on sen suhde yhteiskuntaan, erityistieteisiin, uskontoon tai arvoihin. Filosofian identiteetin määrittelemisen tekee vaikeaksi juuri perusolettamuksien vähyys, sillä filosofit kiistelevät myös näistä perusolettamuksista, kuten siitä, mikä on filosofian tutkimusala ja tutkimusmenetelmät. Filosofiaa on pidetty muiden tieteiden perustana siksi, että se tutkii yleisiä tiedon hankkimisen ja tieteen ehtoja. Tästä syystä filosofisin argumentein voi kritisoida eri tieteenalojen, myös luonnontieteiden, lähtökohtia ja väittämiä. Toisaalta esimerkiksi positivistit näkivät filosofian vain luonnontieteellisen tutkimuksen apulaisena ja halusivat rajata metafysiikkaan tai arvoihin liittyvät kysymykset filosofian ulkopuolelle, teologian ja psykologian tutkimuskohteiksi. Filosofian tehtävänä voidaan myös nähdä synteesin luominen erillistieteiden tutkimustuloksista. Filosofian tekemisen ja filosofisen kirjoittamisen tapoja on useita. Esimerkiksi Platonin tapana oli kirjoittaa vuoropuheluja (dialogeja), jotka kuvasivat filosofi Sokrateen oppilaidensa kanssa käymiä filosofisia keskusteluja. Usein käytetty tapa on Aristoteleen kehittämä systemaattisen tutkielman tyyli, johon kuuluu ilmiöiden ja niihin liittyvien käsitteiden systemaattinen kuvaaminen ja jaottelu alakäsitteisiin. Jotkut filosofit, esimerkiksi Ludwig Wittgenstein varhaisfilosofiassaan, ovat käyttäneet matematiikasta lainattua menetelmää, jossa systemaattisesti esitetään väitelauseita ja niistä johdettuja lauseita. Fenomenologisessa filosofiassa pyritään kuvaamaan ilmiöitä niin kuin ne meille ilmenevät, jolloin kaunokirjallisempi tai runollisempi ilmaus on tarpeen. Useille kirjoittamisen tavoille on kuitenkin yhteistä, ettei niissä esitetä yhtä lopputulosta luonnontieteellisen tutkimuksen tapaan, vaan tarkoituksena on lisätä ymmärrystä ilmiöistä, käsitteistä ja niiden suhteista. Filosofia voidaan myös nähdä itse tieteenalana siinä mielessä, että se on järjestäytynyt yliopistoihin samoin kuin muutkin oppialat, filosofista tutkimusta tehdään samanlaisella rahoituksella kuin muutakin tutkimusta ja sitä opetetaan yliopistoissa pääaineena. Filosofia on myös suomalaisen lukion pakollinen oppiaine.

Filosofian jaottelua

Filosofian osa-alueet

Filosofian keskeisiin osa-alueisiin kuuluvat:
- Epistemologia eli tietoteoria tutkii mitä tieto on, mitä voimme tietää ja miten saamme uutta tietoa.
- Metafysiikka on se filosofian osa-alue, joka ulottuu fysiikan ja empiiristen havaintojen ulkopuolelle. Suurimman osan ontologisista teorioista voidaan katsoa olevan metafyysisiä. Myös muilla filosofian osa-alueilla on metafysiikkaa.
- Ontologia eli oppi olemassaolosta tutkii todellisuutta (sitä mitä on olemassa) käsitteellisesti. Osittain päällekkäinen metafysiikan kanssa. Epistemologian, metafysiikan ja ontologian kysymykset nivoutuvat useissa tapauksissa toisiinsa, jolloin niitä myös tutkitaan samanaikaisesti.
- Etiikka eli moraalifilosofia tutkii, mitä voidaan sanoa moraalisesta hyväksi tai pahaksi ja miten tulisi elää.
- Tieteenfilosofia on tietoteorian päälle rakentuva filosofian osa-alue, joka pyrkii määrittämään luotettavalle tieteenteolle ja päättelylle pohjan.
- Logiikka on itsenäinen tieteenala ja filosofian osa-alue, joka pyrkii muodostamaan yhtenäisen ja ristiriidattoman aksiomaattisen järjestelmän matematiikan ja muun kuvailun pohjaksi.
- Estetiikka tutkii kauneutta ja sitä, mitä voidaan sanoa kauniiksi ja taiteenfilosofia sitä, mitä taide on.
- Yhteiskuntafilosofia tutkii ihmisten järjestäytymisen myötä syntyneitä rakenteita ja suhteita.
- Poliittinen filosofia tutkii valtion, julkisen moraalin ja pakkovallan käytön oikeutuksia sekä myötäelävien ihmisten oikeuksien ja vapauksien törmäyksiä. Mitä tahansa inhimillisen toiminnan aluetta voidaan tutkia filosofisesti. On olemassa esimerkiksi erityistieteiden filosofioita (fysiikan filosofia, biologian filosofia, matematiikan filosofia), kielifilosofia, uskonnonfilosofia, historianfilosofia, oikeusfilosofia, tietoyhteiskuntafilosofia ja sukupuolen filosofia.

Teoreettinen ja käytännöllinen filosofia

Aristoteles jakoi filosofian käytännölliseen ja teoreettiseen filosofiaan. Käytännöllinen filosofia käsittelee sitä miten tulisi toimia tietyjen päämäärien saavuttamiseksi ja teoreettisen filosofian tehtävänä on kuvailla maailmaa. Useissa yliopistoissa filosofian opiskelu jaetaan edelleen teorettiseen ja käytännölliseen filosofiaan, joista edellistä opiskellaan humanistisessa ja jälkimmäistä valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Jako on kuitenkin melko sumea ja molemmissa tiedekunnissa opiskellaan kummankin filosofian alaan kuuluvia asioita.

Yleisesti filosofiasta

Aristoteles Filosofia-sanan alkuperä on kreikassa ja tarkoittaa viisauden rakastamista tai ystävyyttä. Robert Nozick jatkoi samaa perinnettä todeten, että "ainakin filosofit rakastavat tiedosta keskustelemista". Filosofia on toimintaa, jonka tavoitteena on saavuttaa totuus eli toisin sanoen saada selville miten asiat ovat. Tästä eroavia näkemyksiä ovat esittäneen muun muassa Karl Marx ja Ludwig Wittgenstein, joiden mukaan filosofia oli ennen muuta tietynlaista toimintaa (Marxille yhteiskunnallisten olosuhteiden muuttamista, Wittgensteinille käsitteellisten ongelmien purkamista). Filosofisiin ongelmiin voidaan nähdä ainakin kaksi perussyytä: # Elävät olennot saavat tietonsa ulkoisesta todellisuudesta hermosignaalien kautta. Miten todellisuuskäsityksen rakentaminen tapahtuu ja kuinka hyvin tulos vastaa ulkoista todellisuutta? Mitä on tietoisuus? # Mikä on ihmisen luoman kielen ja tietoisuuden, tai kielen ja todellisuuden välinen suhde?

Käsitteellinen ajattelu filosofiassa

Filosofisella käsitteellä tarkoitetaan sanallista avainta ajatuskokonaisuuteen tai todellisuuteen. Tyypillisesti filosofinen käsite on rajoiltaan epämääräinen ja venyttää ajattelua äärirajoille - se on tuskin koskaan yksikäsitteinen nimike jollekin täsmällisesti rajattavalle ilmiölle. Lähtökohtaisesti filosofiassa asiaa ei ole ymmärretty kun se on jollakin yhdellä tapaa ymmärretty. Käsitteellisellä ajattelulla pyritään asian valottamista prosessimaisena tapahtumana, jossa asiaan palataan uudelleen ja uudelleen eri sanoin. Länsimainen filosofinen ajattelu suosii käsitteellisyyttä ja kehittelevyyttä, eikä lyhytsanaista aforistiikkaa.

Filosofian historiaa

Pääartikkeli: Länsimaisen filosofian historia

Antiikin filosofia

Länsimainen filosofia syntyi antiikin Kreikassa. Tiettävästi ensimmäisenä sanaa "filosofia" käytti joko Pythagoras tai ateenalainen ajattelija Sokrates. Sokrateen lisäksi tärkeimpinä antiikin filosofeina pidetään hänen oppilastaan Platonia ja Platonin oppilasta Aristotelesta. Antiikin Kreikassa oli useita muitakin filosofeja ja moni ennen Sokratesta elänyt henkilö vastasi tavalla tai toisella filosofin kuvausta. Näitä henkilöitä kutsutaan esisokraatikoiksi. Filosofian historian sadan ensimmäisen vuoden aikana Ateena muodostui filosofian keskukseksi, ja sen moniin filosofikouluihin tuli oppilaita jopa Roomasta saakka. Koulut lakkautettiin myöhemmin uskonnolle vaarallisina. Filosofian syntyyn vaikutti kreikkalaisten vaurastuminen kaupankäynnin ja valloitusten myötä, jolloin jäi aikaa miettiä asioita, joista ei välttämättä ollut välitöntä käytännön hyötyä. Tietoa hankittiin sen itseisarvon vuoksi. Etua oli myös demokraattisesta valtiomuodosta ja uskonnollisesta vapaamielisyydestä. Tällöin oli mahdollista miettiä vapaasti elämän peruskysymyksiä, ja tahtonsa läpi saamiseen tarvittiin perusteluja - enää ei riittänyt syntyperään, yhteiskunnalliseen asemaan tai fyysiseen voimaan vetoaminen. Antiikin kreikan kultakauden filosofisia suuntauksia olivat muun muassa Platonin akatemialaisuus, peripateettisuus, kyynisyys, stoalaisuus ja epikurolaisuus. Siirryttäessä roomalaiselle kaudelle tärkeimmiksi muodostuivat stoalaiset, epikurolaiset ja uusplatonistiset koulukunnat. Esimerkiksi keisari Marcus Aurelius oli myös stoalainen filosofi.

Keskiajan filosofia

Keskiajan filosofia oli pääasiassa uskonnollispainotteista. Keskiaikaisissa yliopistoissa harjoitettiin ahkerasti teologiaa, ja filosofia oli alistettu teologian aputieteeksi. Yksi vallitsevista keskiaikaisista filosofisista suuntauksista oli skolastiikka, jossa Raamatun oppeja yritettiin todistaa oikeiksi järjen avulla. Keskiajan tärkeimmät filosofit olivat Augustinus, Albert Suuri ja Tuomas Akvinolainen. Aluksi keskiaikaiset filosofit yrittivät tukea Raamattua platonismilla (kuten Augustinus), mutta epäonnistumisten jälkeen monet (kuten Tuomas Akvinolainen) päätyivät aristotelismiin. Vastaavasti islamilaisessa maailmassa oppineet pyrkivät yhdistämään Koraanin opetuksia aristotelismiin. Tällaista islamilaista skolastiikka edustivat muun muassa Averroës ja Avicenna.

Uuden ajan filosofia

Uuden ajan alkaessa haluttiin vapautua dogmaattisen uskonopin ja muiden auktoriteettien vallanalaisuudesta. Sen sijaan alettiin vaatia kokemusperäistä luonnontutkimusta tiedon perustukseksi. Bacon ja Descartes aloittivat huomattavimmat oppisuunnat, empirismin ja rationalismin. Empirismiä kehittivät etenkin Englannissa Locke ja Hume. 1700-luvulla se siirtyi myös Ranskaan ja muodostui siellä sensualismiksi ja materialismiksi. Euroopan mannermaalla rationalistiset ajattelijat rakensivat 1600-luvulla tärkeimmät metafyysilliset maailmankatsomukset. Descartesin mukaan nimetyn kartesiolaisuuden lisäksi tällaista ajattelua edustivat muun muassa Spinoza ja Leibniz. Uuden käänteen filosofiassa sai aikaan Kant, jonka mielestä olevainen itsessään (Ding an sich) jää tuntemattomaksi, ja kaikki tietopuolinen tutkimuksemme koskee vain olioita sellaisina, kuin ne meille näyttäytyvät. Kantin jälkeen saksalainen spekulatiivinen filosofia, jota edustivat muun muassa Fichte, Schelling ja Hegel, ajatteli voivansa palata rohkeisiin mietiskelyihin, joissa filosofi syventymällä "hengen olemukseen" yrittää osoittaa, miten maailma on johtunut alkuhengestä. Sittemmin tieto-opilliset kysymykset kiinnittivät suuressa määrässä filosofien huomiota. Voimakkaana ja laajalle levinneenä esiintyi se mielipide, että on luovuttava yrityksistä tutkia olevaisen "olemusta" ja "alkuperusteita" sekä supistuttava vain määräämään ilmiöiden säännönmukaisuuksia. Tällaista näkemystä edustivat muun muassa Comten positivismi, uuskantilaisuus, Schuppe, Avenarius ja Mach). Englantilaista jyrkkää empirismiä edusti Mill. Myös naturalistiset suunnat, kuten materialismi (Büchner ym.) ja naturalistinen kehitysoppi (Spencer ja Haeckel), saivat kannatusta, vieden myös pessimismiin (Schopenhauer ja von Hartmann). Idealistista metafysiikkaa ovat edustaneet muun muassa Lotze, Renouvier ja tavallaan myös Fouillée.

Nykyfilosofia

Metafilosofiset näkemykset ovat kautta aikain jakaantuneet positivistisiin ja tulkitseviin koulukuntiin. Jako näkyy enemmän tai vähemmän nykyfilosofiassakin. Filosofisia koulukuntia ovat olleet muun muassa marxismi, hermeneutiikka, pragmatismi, fenomenologia, uustomismi, analyyttinen filosofia ja eksistentialismi. Nämä ovat kaikki olleet hyvin monimuotoisia suuntauksia. Jaosta analyyttiseen (loogiseen) ja mannermaiseen (elämänfilosofiseen, nykyisin ehkä lähinnä hermeneutiikkaan ja fenomenologiaan perustuvaan) filosofiaan pyritään nykyisin eroon. Mielenfilosofiakin tutkii tietoisuutta ja sen sisältöjä koulukunnista paljoa piittaamatta.

Itämainen filosofia

Pääartikkeli: Itämainen filosofia Filosofinen ajattelu on esiintynyt Intiassa ja Kiinassa jo vuosituhansia sitten lähes ilman mitään yhteyksiä eurooppalaisen filosofian historian kanssa. Vaikka intialaisten katsanto- ja ajatustapa eroaa eurooppalaisten ajatustottumuksista, niin heidän filosofiassaan on muodostunut pääasiassa samat suuret maailmanselityksen perushypoteesit kuin länsimaissakin. Intialaista filosofiaa voidaan myös parhaiten verrata länsimaiseen filosofiaan. Esimerkiksi muinainen hindulainen Nyaya-koulukunta tutki logiikkaa samalla tavalla kuin nykyaikaiset analyyttiset filosofit. Vastaavasti Carvakan koulukunta oli avoimesti ateistinen ja empiristinen. Intilainen filosofia painotti kuitenkin kokonaisten koulukuntien ja muinaisten kirjoitusten opetuksia yksittäisten filosofien sijaan. Tärkeimpiin itämaisiin filosofeihin kuuluvat Kapila, Yajnavalkya, Gautama Buddha, Akshapada Gotama, Nagarjuna, Kungfutse, Laotse (Lao Zi), Zhuang Zi (Chuang Tzu), Mengzi, Xun Zi, Zhu Xi, Wang Yangming, Dharmakirti, Sankara, Ramanuja, Narayana Guru, Vivekananda, Aurobindo ja Sarvepalli Radhakrishnan.

Katso myös

- Elämän tarkoitus
- Luettelo filosofeista
- Luettelo filosofisista koulukunnista ja opeista

Sitaatteja

"Tieteistä hallitsevin ja palvelevia tieteitä määräävämpi on tiede, joka tietää, minkä vuoksi mikin toiminta on suoritettava, toisin sanoen sen, mikä on kullekin hyvää, ja ylipäänsä sen, mikä on korkein hyvä koko luonnossa. Kaiken edellä sanotun perusteella tutkittu sana viittaa siis yhteen ja samaan tieteeseen; tämän tieteen täytyy olla teoreettista tietoa ensimmäisistä prinsiipeistä ja syistä, sillä hyvä ja päämäärä on yksi syistä." :- Aristoteles (Metafysiikka, 982b4-11) "Tiede on mitä tiedämme, ja filosofia mitä emme tiedä." :- Bertrand Russell "Mikä on filosofiani tarkoitus? Osoittaa kärpäselle tie ulos kärpäsansasta." :- Ludwig Wittgenstein

Linkkejä

- [http://www.helsinki.fi/~pylikosk/flinkit.html Filosofiaa internetissä] — Petri Ylikosken filosofialinkit
- [http://www.netn.fi/netn_linkit.html Filosofialinkkejä] — Filosofinen aikakauslehti niin&näin
- [http://www.iep.utm.edu/ The Internet Encyclopedia of Philosophy]
- [http://plato.stanford.edu Stanford Encyclopedia of Philosophy]
- [http://www.netn.fi/Muut/netn_finfil.html Suomalaisen filosofian kronikka] — Filosofinen aikakauslehti niin&näin
- [http://www.doaj.org/ljbs?cpid=15 DOAJ: Philosophy] Filosofian Open Access -aikakausjulkaisut Luokka:Filosofia Luokka:Yhteiskuntatiede ms:Falsafah ko:철학 ja:哲学 simple:Philosophy th:ปรัชญา

Runo

Runous, lyriikka, on kirjallisuuden taidemuoto, jossa kieltä käytetään esteettisesti sen merkityksen ja kieliopillisen korrektiuden sijaan tai lisäksi. Se koostuu suullisista tai kirjallisista töistä, joissa kieltä käytetään eri tavoin kuin proosassa. Kieltä voidaan tiivistää tai muunnella, jolloin se tuo tietyn idean lukijan tai kuuntelijan mieleen tai korvaan; sitä käytetäänkin usein musiikkikappaleissa. Runot usein luottavat mielikuvitukseen, sana-assosiaatioihin ja kielen soinnillisiin ominaisuuksiin. Runous on vanhin kirjallisuuden laji. Se alkoi suullisena sanataiteena, joka siirtyi yhden runonlaulajan muistista toisen muistiin ja saattoi muuttua matkalla hieman. Muistia auttoivat runomitat alku- ja loppusoinnuin sekä rytmisin keinoin. Kirjoitustaidon kehityttyä runoja alettiin merkitä muistiin, ja kirjoitetusta runoudesta kehittyi uutta taidetta. Moderni runous hylkäsi 1900-luvun alussa runomitat, mutta postmoderni runous on jälleen hyväksynyt näitäkin keinoja joukkoonsa sitaatteina, leikittelynä ja kekseliäinä kuvaelmina. Myös puhdas mitallinen runous elää, joskin nykyään marginaalisena tai populaarikulttuurissa laulujen sanoituksissa. Sanasta on muodostettu kuvaavia adjektiiveja kuten runollinen, lyyrinen. Merkittäviä suomalaisia runoilijoita ovat mm. J. L. Runeberg, Eino Leino, Saima Harmaja, Uuno Kailas, Katri Vala, Paavo Haavikko, Pentti Saarikoski ja Aila Meriluoto.

Katso myös

- Kansanrunous Luokka:Runous ko:시 (문학) ja:詩 th:กวีนิพนธ์

Uskonto

Uskonto voidaan määritellä hyvin monella tavalla. Laajimmillaan uskonto tarkoittaa mitä tahansa joukkoa uskomuksia tai käytäntöjä, jotka käsittelevät elämän peruskysymyksiä, etiikkaa, kuolemaa, tuonpuoleista tai korkeamman olemassaoloa. Useissa uskonnoissa keskeistä on usko yliluonnolliseen. Uskontoihin liittyy rituaaleja ja usein myös henkisyyttä eli rukoilua, meditaatiota tai vastaavaa. Uskonnoissa on myös usein kokoelma noudatettavia sääntöjä, kuten kristinuskon ja juutalaisuuden käyttämässä Vanhassa Testamentissa kymmenen käskyä. Uskontotieteessä on kolme päätapaa määritellä uskonto: #Samaistetaan uskonto uskomuksiin yliluonnollisista asioista. #Väitetään, että uskonto on syntynyt, kun ihmiset ovat alkaneet erottaa pyhän ja maallisen toisistaan #Nähdään uskonnon syntyneen vastausyrityksenä kysymykseen kuolemanjälkeisestä elämästä Länsimainen uskonnollisuus kirkon kautta on varsinkin maallistuneissa Pohjoismaissa usein muodollista ja rajoittuu useimpien osalta kirkon tarjoamiin rituaaleihin: ristiäisiin, rippikouluun, häihin, hautajaisiin ja mahdollisesti joulukirkossa käymiseen. Aktiivisten uskonnonharjoittajien osuus Suomessa on vain pieni osa kirkkoon kuuluvista, esimerkiksi Yhdysvalloissa prosentti on huomattavasti suurempi kulttuurisyistä johtuen. Kirkossakävijöistä enemmistön muodostavat vanhukset ja naiset. Kirkkoon kuulutaan kuitenkin usein, koska jonkinlainen usko jumalaan löytyy monilta vaikkei itse kirkko instituutiona kiinnostaisikaan. Loput ovat ateisteja, agnostikkoja, uskonnottomia tai kuuluvat rekisteröimättömiin uskonnollisiin yhdyskuntiin. Kirkkoonkuuluminen ja uskominen eivät Euroopassa ole kovinkaan usein vahvasti sidoksissa toisiinsa, sillä hyvin moni ateisti tai agnostikko kuuluu edelleen kirkkoon ja toisaalta jotkut uskovaiset eivät arvosta kirkkoa sen nykytilassa. Uskonto on voimakkaita tunteita herättävä aihe sekä monien uskontojen kannattajien kuin myös uskontoa tunnustamattomien kesken. Äärimmillään tämä tulee näkyviin fundamentalistien kohdalla, jotka arvostelijoidensa mielestä tuovat omaa näkemystään esiin hyökkäävästi osoittamatta ymmärtämystä toisinajattelevia kohtaan, ja jopa väkivalloin. Uskontoja puolustettaessa ja vastustattessa asetetaan usein ateismi ja uskonto vastakkain.

Maailman 10 suurinta uskontoa

#Kristinusko 2,1 miljardia #Islam 1.3 miljardia #Hindulaisuus 900 miljoonaa #Kiinan perinteiset uskonnot 394 miljoonaa #Buddhalaisuus noin 376 miljoonaa #Shamanismi, alkuasukasuskonnot 300 miljoonaa #Afrikan perinteiset uskonnot 100 miljoonaa #Sikhiläisyys noin 23 miljoonaa #Juutalaisuus noin 13-15 miljoonaa #Baha'i noin 7 miljoonaa
- Ei-uskonnollisuus, Ateismi tai Agnostismi noin 1,1 miljardia

Suomen suurimmat uskonnot

Suomen suurimpien rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien jäsenmäärät on esitetty seuraavassa. Suluissa on suhteellinen kehityssuunta viimeisen 10 vuoden ajalta, joka on lähes sama kuin viimeisen 50 vuoden kehityssuunta. Vuosi 2004 oli ensimmäinen jolloin evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä väheni (Tilastokeskus, Martikainen). #Suomen evankelis-luterilainen kirkko 83,6 % (laskussa) noin 4 500 000 henkeä #Uskontokuntiin kuulumattomia 13 % (nousussa) 660 000 #Suomen ortodoksinen kirkko 1,1 % (ei muutosta) 57 000 #Muihin uskontokuntiin kuuluvia 1,1 % (nousussa) 57 000 ##Jehovan todistajat noin 19000 ##Suomen Vapaakirkko 13000 ##Islam, useita erillisiä seurakuntia 8000 (arvio, nousussa) ##Katolinen kirkko Suomessa 7000 ##Suomen Adventtikirkko 4000 ##Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko eli mormonit 3000 Usein on jätetty tilastoimatta, että helluntailaisia Suomessa on 45200. Heistä osa on äskettäin rekisteröitynyt Suomen helluntaikirkkoon ja osa pysyy rekisteröitymättömänä. Seurakuntia on 235. (Ristin Voitto -lehti 26.1.2005) Kaikkiaan yli 100 000 henkilöä, 22 % uskontokuntiin kuulumattomista, sanoo uskovansa Kristukseen. Tarkempia tietoja Suomen uskonnoista sekä kristillisistä kirkoista ja yhteisöistä: [http://www.aanekoski.fi/lukio/opet/rossi/suomen.html]

Herätysliikkeet Suomessa

Varsinaisten kirkkojen lisäksi Suomessa toimii useita kristillisiä herätysliikkeitä, joista huomattavimpina vaikuttavat lestadiolaisuus moninen haaroineen, evankelisuus, herännäisyys eli körttiläisyys, rukoilevaisuus sekä niin sanottu viides herätysliike, joka oikeastaan on yläkäsite joukolle samanhenkisiä 1900-luvulla syntyneitä herätysliikkeitä. Herätysliikkeet syntyivät 1800-luvulla (paitsi ns. viidesläisyys) ajamaan kirkollisia uudistuksia kuitenkaan irrottautumatta omiksi kirkoikseen. Ominaista herätysliikkeille ovat omat hengelliset tapahtumansa kuten raamattupiirit, kesäisin suuret herätysjuhlat ja niin edelleen. Myös voimakas yhteisöllisyys on usein tunnusomaista herätysliikkeille. Ks. myös Luther-säätiö, Paavalin synodi

Uskontojen synty ja funktio

Pääartikkeli: Uskontojen synty Tavat lähestyä uskontojen syntyä ja funktiota voidaan näkökulman mukaan jaotella karkeasti kolmeen luokkaan:
- Uskontoja todellisuuspohjaa vailla olevina ihmisen keksintöinä tarkastelevat mallit
- Funktionaalinen selitys uskontojen synnystä kertoo, mitä tarkoituksia palvelemaan uskonnot ovat alun perin syntyneet. Aikaisemmin uskonnot ovat nimenomaan syntyneet tarpeista selittää maailman syntyä ja toimintaa sekä luonnonlakeja, ja ihmiset kokevat edelleen saavansa uskonnoilta vastauksia keskeisiin maailmaa koskeviin kysymyksiin, kuten kysymyksiin kuolemanjälkeisestä elämästä. Myös uskontojen roolia moraalin ja yhteisöllisyyden ylläpitäjänä, esimerkiksi helvetinpelon ja heikompien auttamisen muodossa, pidetään tärkeänä.
- Uskontoja progressiivisesti tosina tarkastelevat mallit
- Baha'i ja jotkut islamin suuntaukset opettavat, että useat uskonnot ovat olleet tosia mutta tiedoltaan vajaita ja että heidän uskontonsa on viimeinen, täydellinen uskonto.
- Monet muut synkretistiset uskonnot
- Tiettyä uskontoa absoluuttisesti totena tarkastelevat mallit
- Kaikkia muita uskontoja pidetään väärinä, yleensä joko Saatanan tai jonkin muun yli-inhimillisen olennon yrityksenä johtaa ihmiskunta harhaan tai ihmismielen epätoivoisena tuotoksena. Monet pitävät uskontoja nykyisin paljon vähemmän kokonaisvaltaisina paketteina kuin aikaisemmin, huomauttaen useimpien pitävän luonnontieteiden selitystä todellisuudesta luotettavampana. Tällaisten ihmisten mielestä uskonnossa voi pikemminkin nauttia hyödyllisistä osista kuten rituaaleista, kirkollisista juhlista, läheisyydestä ja läheisten auttamisesta, mutta jättää ikävämmät asiat pois. Eräs esimerkki tästä ovat Suomessa tietyt luterilaisen kirkon papit, jotka ovat julkisesti myöntäneet, etteivät usko helvettiin. Sekulaari käsitys uskonnoista pelkkinä moraalin ylläpitäjänä ei kuitenkaan katso uskontojen aina onnistuneen moraalin määrittelyssä. Esimerkiksi katolisen kirkon moraaliin kuuluu yhä monia hyvin autoritaarisia piirteitä. Moraaliset instrumentalistit sekä sekulaarit moralistit huomauttavat, että kondomin käytön kieltämisellä tai jopa itsetyydytyksestä rankaisemisella on valtavia haittavaikutuksia ihmisten tässä elämässä. Täten nykyisin voitaisiin olettaa, että julkinen moraali voitaisiin rajoittaa huomattavasti pienempään joukkoon esim. katolisen kirkon ajamasta. Toisaalta monet tiukempaa uskontokäsitystä ylläpitävät arvostelevat tällaista huomauttaen, että useimmat uskonnot eivät tunnusta moraalin riippuvan siitä, millainen sen hetkinen yleinen moraalikäsitys on esimerkiksi länsimaissa.

Eräitä uskontoja

- bahá'í
- buddhalaisuus
- hindulaisuus
- islam
- sunnilaisuus
- shiialaisuus
- juutalaisuus