:: wikimiki.org ::

Kalsium

Kalsium

Kalsium on maa-alkalimetalleihin kuuluva alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Ca ja järjestysluku 20. Kalsium on viidenneksi yleisin alkuaine maankuoressa, jossa sitä on 41,5 kilogrammaa tonnissa. Kalsium on elintärkeä aine eläville organismeille.

Ominaisuudet

Kalsium on hopeanvalkoinen, kiteinen metalli. Se on hieman lyijyä kovempi, kevyt, ja helposti leikattavissa ja venytettävissä. Kalsium peittyy ilmassa heti harmahtavalla oksidikerroksella, joka estää hapettumisen leviämistä syvemmälle, vaikka kalsium kylmänä ja kuivana reagoikin heikosti. Se reagoi veden kanssa muodostaen kalsiumhydroksidia ja yhtyy kuumana nopeasti happeen, vetyyn, halogeeneihin ja typpeen. Elimistö tarvitsee kalsiumia luuston rakennusaineena, lihastoiminnassa ja veren hyytymisprosessissa. Kalsium puhdistetaan elektrolyysillä kalsiumfluoridista. Kalsium palaa keltapunaisella liekillä ja muodostaa valkoisen nitridikerroksen altistettaessa ilmalle. Luonnossa kalsiumia esiintyy muun muassa kalkkikivessä ja marmorissa, jotka ovat suurelta osin kalsiumkarbonaattia. Kalkkikiveä polttamalla karbonaatti muuttuu kalsiumoksidiksi, jota on käytetty yleisesti laastin raaka-aineena jo antiikin ajoista lähtien. Nykyään kalkkikiveä käytetään tähän tapaan sementin raaka-aineena.

Käyttö

Kalsiumia käytetään muun muassa uraanin, zirkoniumin ja toriumin erottamiseen kuten myös hapen, rikin ja hiilen poistamiseen rauta- ja epärautametalliseoksissa. Sitä käytetään myös lejeerinkien valmistuksessa. Kalsium on tärkeä aine terveellisessä ruokavaliossa, erityisesti lapsilla. Sen puute voi vaikuttaa luun ja hampaiden kasvuun. Kalsiumin liikasaanti voi johtaa munuaiskiviin. Kalsium haittaa raudan imeytymistä elimistöön. Kalsiumin imeytyminen tarvitsee D-vitamiinia. Maitotuotteet ovat hyvä kalsiuminlähde. Eniten käytettyjä kalsiumyhdisteitä lienee maatalouskalkkina käytettävä kalsiumkarbonaatti, joka on kalkkikiveä, kalsiumkloridia taasen käytetään kesäisin pölyn sidontaan teillä ja kidevedettömänä kaasujen ja orgaanisten nesteiden kuivaajana. Kalsiumhypokloriittia käytetään puhdistus- ja desinfiointiaineena. Kalsiumoksidi eli poltettu kalkki on käytössä kuivausaineena, ja kalsiumhydroksidi eli sammutettu kalkki laastin valmistuksessa. Kalsiumkarbidi (CaC₂) synnyttää asetyleenia veden kanssa reagoidessaan. Kalsiumsulfaattia esiintyy kidevedellisenä sekä kidevedettömänä anhydridinä ja se tunnetaan paremmin nimellä kipsi. Kalsium estää valujen kuplaisuutta ja metallisena sitä käytetään pelkistimenä ja hapen sitomiseen valmistettaessa erikoisteräksiä ja muita metalliseoksia. Kalsiumia käytetään myöskin argonin erottamiseen typestä ja metalliseosten kovettamiseen. Kalsium suojaa toisia aineita korroosiolta metalliseoksissa. Metallisen, puhtaan kalsiumin merkitys on pieni. Fosforilannoitteiden valmistuksessa käytetään kalsiumyhdisteitä sisältäviä mineraaleja apatiitti ja fosforiitti. Laboratoriotyöskentelyssä käytetään kalsiumia kuivausaineena. Kalsiumia käytetään myöskin rikin poistoon maaöljystä ja muiden metallien kanssa parantamaan niiden lujuusominaisuuksia. Luokka:Alkuaineet ko:칼슘 ja:カルシウム simple:Calcium th:แคลเซียม

Maa-alkalimetalli

Maa-alkalimetallit ovat seuraavia alkuaineita: beryllium, magnesium, kalsium, strontium, barium ja radium. Ne kuuluvat alkuaineryhmään 2, jossa atomeilla on vain hapetusluvut +II (yhdisteissä) ja 0 (alkuaineissa), sillä luovuttamalla kaksi elektronia ne pääsevät oktettiin eli niillä on kahdeksan elektronia uloimmalla kuorellaan (poikkeus: berylliumilla on vain kaksi ulkoelektronia oktetissa). Kahden viimeisen kuoren konfiguraatiot ovat seuraavat (kuoren numero n) (n-1)s2 (n-1)p6 ns2). Niiden elektronegatiivisuus on alhainen, tosin alkalimetalleilla on korkeampi. Maa-alkalimetallien metalliluonne on alkalimetalleja heikompi ja useimmat niiden suoloista ovat veteen liukenevia. Maa-alkalimetallit reagoivat veden kanssa sekä helposti ilman hapen kanssa. Ryhmän 2 alkuaineiden halogenidit liukenevat helposti veteen kun taas sulfaatit ovat niukkaliukoisia. Jos käytetään tiukkaa määritelmää niin beryllium ja magnesium eivät kuulu tähän ryhmään. Ryhmän aineilla on kalsiumiin saakka hyvä lämmönjohtavuus, mutta sitten se romahtaa melko radikaalisti. Berylliumin, magnesiumin ja kalsiumin tiheyksien vaihteluväli on vain 300 kg/m³, mutta kalsiumista eteenpäin tiheydet kasvavat 1000 kg/m³ per aineväli ja radiumin ja bariumin välillä eroa on peräti 1500 kg/m³. Maa-alkalimetallien yleisyys maankuoressa [mg/kg]: beryllium 2,8; magnesiun 23300; kalsium 41500; strontium 370; barium 425 ja radium 9
- 10^-7. Luokka:Alkuaineet ms:Alkali Bumi ko:알칼리 토금속 ja:アルカリ土類金属 th:โลหะแอลคาไลน์เอิร์ธ

Järjestysluku

Järjestysluvulla voidaan tarkoittaa
- lukusanoja ensimmäinen, toinen, kolmas, jne. (1., 2., 3., ...) tai
- kemiallista järjestyslukua eli atomin paikkaa jaksollisessa järjestelmässä

Lyijy

Lyijy on on hiiliryhmään kuuluva metallimainen alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Pb (lat. Plumbum). Jaksollisessa järjestelmässä lyijy on 82. alkuaine.

Ominaisuudet

Lyijy on sinertävänharmaa, kiiltävä ja pehmeä metalli, jonka vetolujuus on huono. Ilmassa lyijy hapettuu ja sen pinnalle muodostuu nopeasti himmeän harmaa emäksinen karbonaattikerros. Kaikki lyijy-yhdisteet ovat myrkyllisiä ja lyijyn käyttö pyritään vähentämään ympäristönsuojelullisista syistä. Kuumennettaessa lyijy reagoi helposti mm. hapen, rikin ja halogeenien kanssa. Laimeisiin happoihin se liukenee huonosti, sillä happojen muodostamat suolat estävät hapon syövyttävää vaikutusta. Typpihappoon ja kuumaan väkevään rikkihappoon lyijy liukenee helposti. Tärkeitä lyijymineraaleja ovat lyijyhohde PbS, serusiitti PbCO₃, ja anglesiitti PbSO₄.

Käyttö

Yhdisteissä lyijy on +II:n ja +IV:n arvoinen. Lyijy(II)oksidia PbO, käytetään lasien ja emalien valmistukseen. Ruskea lyijyoksidi PbO₂, on voimakas hapetin, jota käytetään esim. akuissa. Mönjää Pb₃O₄, käytetään lyijylasin valmistukseen ja korroosionestopigmenttinä. Lyijytetraetyyliä Pb(C₂H₅)₄, käytetään moottoripolttoaineissa ehkäisemään ”nakutusta”. Lyijyä käytetään erityisesti laitteisiin, jotka joutuvat kosketuksiin rikkihapon kanssa, sekä säteilysuojaukseen. Lyijy on myös tärkeä seosmetalli. Kovalyijyjä käytetään mm. kaapeleiden vaippoihin, kemianteollisuuden laitteisiin ja akkuihin. Suuren tiheyden vuoksi lyijystä tehdään tuliaseiden luoteja ja hauleja. Ympäristöhaittojen takia lyijyhauleista on pyritty luopumaan, ja nykyään käytetään enenevässä määrin teräs- ja vismuttihauleja. Lyijyä on aikaisemmin käytetty myös väripigmenttinä valkoisissa maaleissa. 1960-luvulle saakka käytännössä kaikki valkoiset maalit sisälsivät lyijyä. Tietoisuus lyijyn terveyshaitoista vähensi lyijyn käyttöä maaleissa 1970-luvulla, eikä lyijyä nykyisin enää maaleissa käytetä. Lyijyä on käytetty myös veneiden pohjamaaleissa. Myrkillisyytensä ansiosta lyijy estää tehokkaasti eliöiden kasvun veneen pohjassa. Lyijyä sisältävien pohjamaalien käyttö on lopetettu ympäristöhaittojen takia.

Merkittävimmät esiintymisalueet

- Aasia
- Korean demokraattinen kansantasavalta
- Korean tasavalta
- Iran
- Kazakstan
- Kiina
- Myanmar
- Thaimaa

- Afrikka
- Kongon tasavalta
- Marokko
- Namibia
- Sambia
- Tunisia
- Zimbabwe

- Amerikka
- Argentiina
- Grönlanti
- Honduras
- Kanada
- Meksiko
- Nicaragua
- Yhdysvallat

- Eurooppa
- Bulgaria
- Espanja
- Irlanti
- Itävalta
- Makedonian tasavalta
- Norja
- Puola
- Ruotsi
- Serbia ja Montenegro
- Slovenia
- Yhdistynyt kuningaskunta

- Australia ja Oseania
- Salomonsaaret
- Uusi-Kaledonia

Luokka:Alkuaineet Luokka:luonnonvarat ja:鉛 th:ตะกั่ว

Oksidi

Oksidi on hapen ja jonkin toisen alkuaineen yhdiste. Esimerkiksi ruosteessa on raudan oksideja. Oksideja on paljon maankuoressa. Useimmat alkuaineet muodostavat oksideja. Oksideja syntyy yleensä hapetusreaktioissa.

Esimerkkejä

- Vesi (H₂O) on vedyn oksidi. Vedyllä on myös toinen oksidi, vetyperoksidi (H₂O₂).
- Hiilen tärkeimmät oksidit ovat hiilidioksidi (CO₂) ja hiilimonoksidi (CO). Molemmat ovat normaaliolosuhteissa kaasuja.
- Poltettu kalkki on kalsiumoksidia (CaO).
- Raudan oksidin Fe₂O₃ eli ferrioksidin eräs kidetyyppi tunnetaan myös nimellä hematiitti. Raudan oksidi Fe₃O₄, magnetiitti, on tärkeä rautamalmi.
- Piin oksidia, piidioksidia (SiO₂), on hiekassa, kvartsissa, vuorikristallissa ja useissa puolijalokivissä, muun muassa ametistissa, opaalissa, zirkonissa ja akaatissa.
- Kiteinen alumiinioksidi (Al₂O₃), korundi, on hyvin kovaa ainetta, ja sitä käytetäänkin hankaus- ja hionta-aineena. Rubiini on korundi, jossa on hieman kromia. Luokka:Epäorgaaniset yhdisteet Luokka:Oksidit ja:酸化物

Hapettuminen

Hapetus on kemiallinen reaktio, jossa hapetusluku kasvaa. Hapettuva aine luovuttaa muodollisesti elektroneja pelkistyvälle aineelle. Esimerkiksi lyijy(II)ioni voi hapettua lyijy(IV)ioniksi: Pb²⁺ → Pb⁴⁺ + 2e⁻. Lyijyn hapetusluku kasvaa II:sta IV:ksi. Hapetus tapahtuu aina samanaikaisesti pelkistyksen kanssa. Reaktiota kutsutaan hapetus-pelkistysreaktioksi. Hapettuva aine on toisaalta pelkistin ja pelkistyvä aine hapetin. Voimakkaita hapettimia ovat muun muassa otsoni (O₃), typpihappo (HNO₃) ja kaliumpermanganaatti (KMnO₄). Entisen, suppean määritelmän mukaan hapetus on aineen yhtymistä happeen. Esimerkiksi metaanin palaessa metaani hapettuu ja happi pelkistyy: CH₄ + 2 O₂ → CO₂ + 2 H₂O. Orgaanisessa kemiassa alkoholi voidaan hapettaa ketoniksi tai aldehydiksi, joka voidaan edelleen hapettaa karboksyylihapoksi. Tarpeeksi hapettamalla ketoni tai karboksyylihappo palaa eli muuttuu vedeksi ja hiilidioksidiksi. Luokka:Kemialliset reaktiot ja:酸化 simple:Oxidation

Happi

Happi (lat. oxygenium) on alkuaine, jonka kemiallinen merkki on O ja järjestysluku 8. Se esiintyy yleensä kaasuna ja reagoi herkästi monien aineiden kanssa. Happi on useimpien eliöiden elämälle välttämätöntä. Sitä vapautuu kasvien yhteyttämisessä ja kuluu eläinten soluhengityksessä.

Ominaisuudet

Happimolekyyli (O₂) muodostuu kahden happiatomin liitoksesta, ja esiintyy kaasumaisena huoneenlämpötilassa. Happi on tärkeä ainesosa ilmakehässä, jossa sitä on 21 %. Nestehappi ja kiinteä happi ovat vaaleansinisiä, ja molemmat ovat hyvin paramagneettisia aineita. Otsoni (O₃) on hapen ns. allotrooppinen muoto, jossa yhdessä molekyylissä on kolme happiatomia kahden sijasta. Korkealla ilmakehässä otsonikerros on välttämätön elämän säilymiseksi maapallolla, mutta alempana ilmakehässä esiintyessään otsoni on erittäin paha ympäristömyrkky ja suurina pitoisuuksina tappava. Äskettäin on löytynyt neljäs allotrooppinen muoto O₄, syvänpunainen yhdiste, joka syntyy paineistamalla O₂ 20 GPa:n paineeseen. Sitä tutkitaan rakettipolttoainekäyttöä varten, koska se on voimakkaampi hapetin kuin O₂tai O₃. Avaruudessa happea esiintyy Maan lähiavaruudessa suhteellisen runsaasti myös atomaarisena (O). Atomaarinen happi on aina 900 km korkeille satelliittien kiertoradoille asti ongelma, koska se reagoidessaan satelliitin pintamateriaalien kanssa muuttaa niiden säteily- ja absorptio-ominaisuuksia, ja sitä kautta satelliitin lämpötilaa. Happea voidaan valmistetaan laboratoriossa vetyperoksidista (H₂O₂). Teollisuus valmistaa happea myös ilmakehästä alhaisessa lämpötilassa tislaamalla. Suuremmissa paineissa happi voi olla myrkyllistä. Tietyt johdokset ja yhdisteet kuten otsoni, vetyperoksidi, hydroksyyliradikaalit ovat myös hyvin myrkyllisiä. Korkea happipitoisuus muodostaa tulipalo- ja räjähdysvaaran palavien aineiden kanssa. Esimerkiksi nestehappeen sekoitettuna hieno sahajauho muodostaa räjähdysaineen.

Käyttö

Teollisuudessa hapella on käyttöä voimakkaana hapettimena. Nestehappea käytetään raketeissa polttoaineena. Hapella on myös lääketieteellistä käyttöä sairaaloissa. Lisäksi happea käytetään hitsaamisessa sekä teräksen ja metanolin valmistuksessa.

Historia

Hapen löysi ruotsalainen Carl Wilhelm Scheele vuonna 1771, mutta tätä löytöä ei heti tunnustettu. Itsenäisesti sen löysi Joseph Priestley vuonna 1774. Kansainvälisen nimen oxygenium antoi Antoine Lavoisier 1774.

Linkkejä

Kokeita nestemäisellä hapella: http://koti.mbnet.fi/antitz/dime. Luokka:Alkuaineet als:Sauerstoff ms:Oksigen ko:산소 ja:酸素 simple:Oxygen th:ออกซิเจน

Halogeeni

Halogeenit ovat jaksollisen järjestelmän 17. ryhmän alkuaineet eli fluori, kloori, bromi, jodi ja astatiini. Halogeenien reaktiokyky kasvaa ryhmässä ylöspäin mentäessä. Fluori on siis halogeeneista reaktiokykyisin. Halogeenien uloimmalta kuorelta puuttuu vain yksi elektroni oktetista. Elektronirakenteensa vuoksi halogeenien yleisin hapetusluku on -I, mutta fluoria lukuun ottamatta ne esiintyvät yhdisteissään muillakin hapetusluvuilla: +I - +VII. Halogeeneistä ihmiselle välttämättömiä ovat fluori, kloori ja jodi. Kloridi-ioneita tarvitaan soluneisteissä positiivisten natrium- ja kaliumionien vastapainoksi. Fluoridi-ionia löytyy hammaskiilteestä, ja jodia tarvitaan kilpirauhasten tyroksiinihormooniin. Puhtaat halogeenit esiintyvät kaksiatomisina molekyyleinä, joissa on yksinkertaiset, kovalenttiset sidokset. Halogeenit ovat epämetalleista herkimmin reagoivia ja voimakkaita hapettimia. Luonnossa halogeenit esiintyvätkin erilaisissa suoloissa, mistä myös nimitys "suolanmuodostajat". Kemianteollisuudessa halogeenejä liitetään hiilivetyihin. Halogeenien happiyhdisteiden suuren hapetuskyvyn takia niitä käytetään esim. ilotulitusaineitta, rakettien polttoaineseoksissa. Halogeeni-polttimot ja -valaisimet ovat viime vuosikymmenen aikana yleistyneet moneen kotitalouteen. Halogeenit ovat tavallisiin hehkulampuihin (keksinyt Thomas Alva Edison jo vuonna 1879) verrattuina paljon taloudellisempia, kestävämpiä ja tehokkaampia. Halogeenilampun suojakaasuun on lisätty pieni määrä jodia tai bromia, joka mahdollistaa wolframista valmistetun hehkulangan polttamisen kuumempana ja kirkkaampana tavalliseen hehkulamppuun nähden. Luokka:Alkuaineet ms:Halogen ko:할로젠 ja:ハロゲン th:แฮโลเจน

Typpi

Typpi on alkuaine, joka esiintyy normaalisti kaksiatomisena kaasuna. Typen järjestysluku on 7 ja kemiallinen merkki N. Typpi on osana monissa elämälle välttämättömissä yhdisteissä.

Ominaisuudet

Typpi on epämetalli, jolla on viisi elektronia uloimmalla elektronikuorellaan. Huoneenlämmössä typpi on hajutonta, mautonta ja väritöntä. Kahden typpiatomin muodostamassa typpimolekyylissä N₂ on kestävä kolmoissidos, mikä tekee typestä passiivisen.

Historia

Daniel Rutherford löysi typen vuonna 1772, mutta jo keskiajan alkemistit tunsivat typen yhdisteitä.

Esiintyminen

Typpi on luonnossa hyvin yleinen alkuaine ja sitä esiintyy kaikissa eliöissä maanpallolla. Typpi kuuluu keskeisesti mm. aminohappoihin. 78% Maan ilmakehästä koostuu typestä.

Isotoopit

Typellä on kaksi isotooppia, pysyvä N-14, jota on yli 99,6% kaikesta typestä, ja pysymätön N-15.

Käyttö

Nestemäinen typpi soveltuu matalan kiehumispisteensä ansiosta mm. jäähdytykseen. Tämän lisäksi typen passiivisuus mahdollistaa sen käytön suojakaasuna. Teollisuudessa typpeä käytetään ammoniakkin, lannoitteiden sekä perinteisten räjähdysaineiden raaka-aineena. Typpihapon ja suolahapon seos, kuningasvesi on yksi harvoja aineita, joka voi liuottaa kultaa.

Biologinen merkitys

Typpi on elintärkeää kaikelle elämälle, sillä sitä tarvitaan aminohappojen sekä nukleiinihappojen muodostamisessa. Vaikka suurin osa ilmakehästä onkin typpeä, voi kasveille syntyä siitä vajausta, sillä ne eivät voi vastaanottaa sitä suoraan ilmasta. Tähän pystyy mm. hernekasvien juurinystyissä elävät typensitojabakteerit, jotka elävät symbioosissa kasvin kanssa. Eläimet eivät voi sitoa typpeä itse lainkaan, vaan saavat tarvitsemansa typen syödessään kasveja ja muita eläimiä.

Huomioitavaa ja varoitukset

Typpi on kasviravinne, joka aiheuttaa vesistöjen rehevöitymistä. Typen oksidit aiheuttavat happamia sateita.

Linkit

[http://www.ttl.fi/internet/ova/typpi.html Onnettomuutta ja vaaraa aiheuttavat aineet] Luokka:Alkuaineet ko:질소 ja:窒素 simple:Nitrogen th:ไนโตรเจน

Veri

Veri on nestemäinen kudos, joka kuljettaa happea ja ravinteita kehoon ja kuonaa pois kehosta. Veri liikkuu sydämen rytmikkään pumppauksen vaikutuksesta verisuonistoa pitkin keuhkojen (ja uudelleen sydämen) kautta kaikkialle elimistöön. Verta kutsutaan myös hurmeeksi, joskin sanalla hurme on nykyisin juhlallinen ja runollinen sävy.

Veren tehtävä

Veren tehtävänä on kuljettaa happea veren punasoluissa kudoksille ja tarpeeton hiilidioksidi pois keuhkojen kautta. Ravintoaineet kuten vitamiinit, hivenaineet ja proteiinit kulkeutuvat veressä kudoksille. Veri pitää elimistön lämpötilan tasaisena ja sydämen aiheuttama verenpaine muuttaa elimistön yleistä lämpötilaa. Elimistöstä poistettavat kuona-aineet kulkeutuvat veressä munuaisten suodattamana pois. Samoin veri on myös kulkeutumisreitti hormoneille ja valkosoluille.

Veren koostumus

Verestä 55% on plasmaa eli verinestettä. Verinesteen tehtävänä on kuljettaa ravintoaineita, hiilidioksidia, lämpöä, hormoneja ja muita aineita.Verineste on väriltään kellertävää ja kirkasta. Verisoluja on 45% verivolyymistä. Verisoluja on kolmea päätyyppiä: punasoluja, valkosoluja ja verihiutaleita.

Katso myös

- Antikoagulaatio
- Hematologia
- Laskimo
- Lasko (Senkka)
- Veriplasma
- Verenkierto
- Veriryhmä Luokka:Veri ms:Darah ko:혈액 ja:血液 simple:Blood

Elektrolyysi

Elektrolyysissä saadaan sähkövirran avulla aikaan pakotettu hapetus-pelkistysreaktio. Elektrolyytti hajoaa positiivisiksi ja negatiivisiksi ioneiksi. Positiiviset ionit eli kationit kulkeutuvat katodiin, jossa ne pelkistyvät. Negatiiviset ionit, eli anionit kulkeutuvat anodiin, jossa ne hapettuvat. Elektrolyysillä voidaan valmistaa erittäin puhtaita alkuaineita ja päällystää esineitä metallilla. Luokka:Kemia ko:전기분해 ja:電気分解

Ilma

Ilmakehällä tarkoitetaan yleensä Maata ympäröivää noin parin kymmenen kilometrin korkuista ilmamassaa. Ilmakehällä voidaan tarkoittaa myös yleisesti kaasukehää. Ilmakehä, ilma, koostuu pääasiassa typestä (78,08 %), hapesta (20,94 %), argonista (0,93 %), hiilidioksidista (0,03 %) sekä muista kaasuista. Ilma sisältää myös vesihöyryä (0-5 %) ja kiinteitä hiukkasia. Ilmakehä voidaan jakaa osiin joko lämpötilan, kemiallisen koostumuksen tai kemiallisten ja sähköisten ominaisuuksien mukaan. Ilman koostumus muuttuu korkeuden mukana.

Ilmakehän rakenne

Jako lämpötilan mukaan

kaasu
- Troposfäärillä tarkoitetaan ilmakerrosta, joka ulottuu maanpinnasta noin 10-15 kilometrin (Suomessa 9 - 10 km) korkeuteen. Korkeus vaihtelee vuodenajan, maantieteellisen leveyden ja sään mukana. Tässä kerroksessa lämpötila laskee korkeuden kasvaessa keskimäärin 5-8 °C/km ja on alimmillaan noin -50 °C. Suurin osa sääilmiöistä, kuten esimerkiksi tuuli ja sade sekä pilvet esiintyvät tässä kerroksessa. Noin 75 % ilmakehän massasta on keskittynyt troposfääriin. Suurin osa ilmansaasteista on täällä. Troposfäärissä esiintyy myös optisia ilmiöitä.
- Stratosfäärillä tarkoitetaan ilmakerrosta, joka ulottuu noin 50 kilometrin korkeuteen. Stratosfäärissä Auringon ultraviolettisäteily muodostaa otsonia. Otsonikerros estää haitallisen ultraviolettisäteilyn pääsyn Maan pinnalle. Ilmakehän otsonikerros on tiheimmillään noin 30 kilometrin korkeudella maanpinnasta.
- Mesosfääri alkaa stratosfäärin yläpuolelta ja jatkuu aina 80 kilometrin korkeuteen. Ilmanpaine mesosfäärissä on vain noin kymmenestuhannesosa siitä, mitä se on maan pinnalla. Mesosfäärin yläpuolella ilmakehä vaihtuu vähitellen avaruudeksi.
- Mesosfäärin yläpuolella on vielä ionosfääri. Kerroksen nimi tulee siitä, että tässä kerroksessa ilmakehän kaasut ovat auringonvalon vaikutuksesta ionisoituneita ja siten johtavat sähköä. Ionosfääri heijastaa radiosäteilyä, mikä mahdollistaa radioasemien (ula-taajuuksia alempien) kuuntelun ympäri maapallon. Siellä esiintyy myös Auringon hiukkassäteilyn ansiosta revontulia.

Jako koostumuksen mukaan:

- Homosfäärissä ilmakehän koostumus ja atomipaino pysyy vakiona.
- Heterosfäärissä ilmakehän koostumus muuttuu. Alkaa noin 80 kilometrin korkeudesta. 500 kilometrin korkeudesta alkaen myös vety hajoaa. Myös heterosfääri jaetaan eri osiin:
- Eksosfäärissä vety on kokonaan ionisoitunutta ja atomien liike-energia riittää saattamaan ne pois ilmakehästä. Myös eksosfääri jaetaan osiin vedyn ionisaation mukaan:
- Metasfäärissä, joka alkaa 500 kilometrin korkeudesta, vety on vain osaksi ionisoitunutta ja
- protosfäärissä vety on ionisoitunut kokonaan.

Jako kemiallisten ja sähköisten ominaisuuksien mukaan:

- Otsonikerros sijaitsee noin 25 kilometrin korkeudessa ja koostuu nimensä mukaisesti otsonista, ei tosin kokonaan.
- Kemosfäärissä (30-100 km) Auringon ultraviolettisäteily hajottaa vesihöyryä ja hiilidioksidia. Ionien ja elektronien yhtyminen aiheuttaa airglow'n eli ilmahehkun.
- Ionosfääri (alkaen 100 kilometristä) sisältää ionisoituneita hiukkasia, jotka keskittyvät neljään vyöhykkeeseen: D, E, F₁ ja F₂. Ionosfäärin alaosan sähköpotentiaali maanpinnan suhteen on noin +300 kV.
- D-kerros sijaitsee mesopaussin alapuolella, muodostuu päivällä ja heijastaa alle 50 kHz:n radioaaltoja.
- E-kerros eli Heaviside-kerros (nimetty löytäjänsä Oliver Heavisiden mukaan) syntyy Auringon noustessa, ollen minimissään yöllä ja se heijastaa alle 1 MHz:n radioaaltoja. Ilmahehku sijaitsee näillä main ja aiheutuu siitä kun vapaat elektronit yhtyvät takaisin ioneihin.
- F-kerros sisältää kaksi tiheämpää kohtaa:
- F₁-kerros sijaitsee noin 200 km:n korkeudella.
- F₂-kerros eli Appleton-kerros (nimetty brittifyysikko Edvard Victor Appletonin mukaan) noin 300 km:n korkeudella. Tämä kerros on varsin pysyvä luonteeltaan, sillä ionien ja elektronien yhtyminen, joka kerroksen aiheuttaa on varsin hidasta johtuen pienestä ilmantiheydestä. F-kerrokset heijastavat lyhyitä radioaaltoja, Suomessa auringonpilkkumaksimin aikoihin noin 7-15 MHz:n ja minimin aikaan noin 4-5 MHz:n aaltoja. Suurempitaajuuksiset aallot menevät kerrosten läpi.

Muuta ionosfääristä:

- Mögelin-Dellingerin häiriö, joka aiheutuu Auringon ultraviolettisäteilyn väliaikaisesta voimistumisesta. Lyhyiden radioaaltojen absorptio kasvaa ja pitkien radioaaltojen heijastuskyvyn paraneminen. Ionosfäärissä on myös voimakkaita sähkövirtoja; jopa kymmeniä tuhansia ampeereja.
- Faraday-kiertymä, joka tarkoittaa sähkömagneettisen aallon polarisaatiotason kiertymistä. Kiertymä on suoraan verrannollinen ionosfäärin vapaiden ionien määrään. Kiertymän vaikutus alkaa näkyä matalilla mikroaaltotaajuuksilla (~1 GHz) ja sitä pienemmillä taajuuksilla.

Ilmakehän havainnointi ja tutkimus

Vuonna 1640 saatiin Italian Firenzessä valmistettua pumppulaite, jolla todistettiin että yli 10 metrin korkeuteen oli mahdotonta imeä vettä, oli imutehoa käytettävissä kuinka paljon tahansa. Siihen asti oli vallalla ollut Aristoteleen aikainen käsitys pumpun toimintaperiaatteesta, joka nyt osoittautui vääräksi: vesi kohosi pumppuun siksi, että luonto kammoaisi tyhjiötä. ja vesi kiiruhtaisi täyttämään sen. Torricellli, Galilein oppilas, huomasi pian todellisen syyn pumpun imuvoiman puutteelle: ilmakehän paino painaa veden putkeen, jonka hän todisti oikeaksi kuululla elohopeapatsaalla, joka on vielä nykyäänkin paineen mitta. Samalla hän tuli keksineeksi tavan mitata ilmakehän paine. Maanpinnalla tehtävät säähavainnot sisältävät myös tuulen, lämpötilan ja kosteuden mittauksen. Myöhemmin ilmakehän in situ-mittaukset, eli sellaiset joissa anturi koskettaa mittauskohdetta, ulotettiin ylempiin ilmakerroksiin nostamalla mittareita ylös ensin leijojen, myöhemmin kaasuilmapallojen avulla. Vilho Väisälä oli eräs uranuurtajia tässä, ja nykyisin Vaisala Oyj:n mittalaitteita käytetään säähavainnoinnin lisäksi teollisuudessa ja monissa avaruusprojekteissa ja –luotaimissa. Kaukokartoituslaitteista säätutka on ensimmäisenä saanut jalansijaa ilmakehän luotaamisessa. Erilaisilla tutkilla voidaan tutkia ilmamassojen, pilvien, saderintamien, revontulien ja muiden vastaavien kulkusuuntaa, nopeutta ja muita sääennustukselle tärkeitä ominaisuuksia käyttäen hyväksi mikroaaltojen sirontaa sekä dopplerilmiötä. Myös sään ja ilmakehän havainnointiin on omat satelliittinsa, Yhdysvaltojen vuonna 1960 laukaisemaa Tiros 1:ta pidetään ensimmäisenä ’oikeana’ sääsatelliittina. Nyt kun ilmakehästä saadaan erittäin runsaasti tietoja, on niiden käsittelyssä avuksi otettu tehokkaat supertietokoneet ja monimutkaiset matemaattiset mallit ennustusten tekoon. Suomessa ilmakehän tutkimusta (samoin kuin revontulienkin) suorittaa Ilmatieteenlaitos.

Katso myös

- meteorologia
- sää
- sään ennustaminen
- revontulet
- dopplertutka
- ilmansaasteet Luokka:Meteorologia Luokka:Maantiede Luokka:Klimatologia Luokka:Maa ms:Atmosfera ko:대기권 ja:大気

Kalkkikivi

Kalkkikivi (CaCO₃) on kerrostunut kivilaji, jota syntyy kalsiumkarbonaatin saostuessa vedessä. Kivilajia, joka sisältää pääasiallisesti kalkkisälpää (kalsiittia), nimitetään kalkkikiveksi, marmoriksi tai liiduksi. Kalkkikivi voi sisältää myös magnesiumkarbonaattia. Jos magnesiumpitoisuus on yli 7 prosenttia, kiveä nimitetään dolomiitiksi (MgCO₃ · CaCO₃). Kalsiittinen kalkkikivi, jossa on vähemmän magnesiumia, on yleisempää kuin dolomiitti. Kalkkikivi on yksi maapallomme yleisimmistä kivilajeista. Suomesta löytyvä kalkkikivi on noin 2000 miljoonaa vuotta vanhaa. Paraisten kaivosten kalkkikivi on kalsiittia. Kalkkikiveä käytetään rakennuskivenä esim marmorina sekä rakennusaineena mm. sementin valmistukseen ja maataloudessa maaperän happamuuden torjuntaan. Kalkkikiveä annetaan myös monille lemmikkieläimille, jotta saisivat tarpeeksi kalkkia.

Merkittävimmät esiintymisalueet

- Aasia
- Libanon
- Sri Lanka

- Afrikka
- Kap Verde
- Kenia
- Malawi
- Mali
- Togo
- Uganda

- Amerikka
- Bermuda
- Jamaika
- Paraguay
- Yhdysvallat

- Eurooppa
- Irlanti
- Latvia
- Malta
- Tanska
- Yhdistynyt kuningaskunta

Luokka: Luonnonvarat ko:석회암 ja:石灰岩

Sementti

Betonia käytetään erilaisten rakennelmien rakentamiseen. Se on yksi käytetyimmistä rakennusmateriaaleista puun ja teräksen ohella. Betoni koostuu runkoaineesta (raekooltaan vaihtelevasta kiviaineksesta tietyssä optimoidussa suhteessa), sementistä, ja vedestä, jota valmiissa betonissa esiintyy sidosvetenä. Betonin osatekijä sementti on ainetta, joka veden kanssa kosketuksiin joutuessaan kovettuu kemiallisen reaktion tuloksena. Rakennelmaa vahvistetaan lisäksi teräskehikoin ja raudoituksin, sillä pelkkä betoni kestää huonosti vetorasitusta (vain noin 1/10-osan puristuskestävyydestä). Raudoitukset hoitavat valmiissa rakennelmassa vetorasitukset, kun taas betoni puristusrasitukset. Näitä kahta materiaalia voidaan käyttää yhdessä koska niillä on sama lämpölaajenemiskerroin. Betonia on lukuisia eri laatuja. Ne on suunniteltu erilaisiin paikkoihin ja tarkoituksiin, niiden ominaisuudet voivat vaihdella kestävyyden, lujuuden ja säilyvyyden suhteen.

Betonin valmistus

Betoni on ensi sijassa sementtiä, joka on sen tärkein raaka-aine. Sementti muodostaa veden kanssa kovan rakenteen. Sementti on koostunut luonnon materiaaleista, kuten kalkkikivi, kvartsi ja savi. Roomalaiset käyttivät betonin valmistukseen vesuvius-tulivuoren kvartsipitoista kivituhkaa. Nämä aineet on jauhettu ja poltettu korkeassa lämpötilassa. Palaessa aineista vapautuu vettä.

Betonivalu

Betonin valmistus aloitetaan työmaalla sekoittamalla keskenään vesi, sementti ja runkoaine. Betoni alkaa kovettua välittömästi reagoidessaan veden kanssa - reaktio on tosin melko hidas. Betoni katsotaan kovettuneeksi ja saavuttaneen lujuutensa noin 28 vuorokauden kuluttua, tosin betoni kovettuu vielä tämänkin jälkeen. Betonin paras valamiseen soveltuva lämpötila on +20°C, mutta valuja voidaan tehdä jopa pienellä pakkasella, sillä kovettuessaan betoni vapauttaa hieman lämpöä. Valmista valua voidaan myös lämmittää keinotekoisesti erilaisin menetelmin. Jos pakkasta on liikaa, ei betoni kovetu ja menee pilalle, ts. se ei kovetu enää myöhemmässäkään vaiheessa. Betoni valetaan muottiin ja muotti voidaan poistaa betonin kovettumisen jälkeen. Isoja valuja tehtäessä betonia estetään kuivumasta liian nopeasti joko kaatamalla sen päälle vettä tai suojaamalla se kuivumiselta.

Betonielementit

Usein betoni valetaan valmiiksi määrämittaan tehtaalla ja toimitetaan työmaalle valmiina elementteinä, joissa on mukana tarpeelliset lämpöeristeet sekä ikkuna- ja oviaukot. Elementit nostetaan paikalleen ja kiinnitetään toisiinsa. Usein julkisivuun tarkoitettujen elementtien pinnassa on jokin betoninharmaata miellyttävämpi pinnoite, esim. tiiliä. Elementtirakentaminen on hyvin nopeaa ja vaivatonta verrattuna paikallavaluun (esimerkiksi muottityöt itse työpaikalla vähenevät huomattavasti). Myös erilaisia valmiita betoniputkia ja -paaluja käytetään paljon rakentamisessa.

Historia

Betonin esiastetta käytettiin jo antiikin Rooman aikana. Rooman kulttuurin rappeutumisen myötä betonin käyttö kuitenkin hiipui ja keski-ajalla sitä ei käytännössä edes tunnettu. 1800-luvulla betoni tuli uudelleen käyttöön ja 1900-luvulla sen käyttö laajeni huomattavasti koska raudoitusten ja betonin yhdistelmä, teräsbetoni, keksittiin vahingossa. Myös betonin muottiin valamisen keksiminen nosti sen suosiota huomattavasti. Muotti mahdollisti periaatteessa hyvin monenlaiseen muotoon valamisen.

Katso myös

- Betonimylly Luokka:Rakentaminen ja:コンクリート

Uraani

muodostavat yhdessä maapallon merkittävimmän nykytekniikalla hyödynnettävissä olevan energiavaran.]] Uraani on raskas, lievästi radioaktiivinen alkuaine. Jaksollisessa järjestelmässä sen kemiallinen merkki on U ja järjestysnumero 92. Uraanin sulamispiste on 1132 °C ja tiheys 19050 kg/m³. Uraani on myrkyllinen raskasmetalli. Uraania käytetään yleisesti ydinpolttoaineena. Uraanilla on kolme allotrooppista tilaa:
- alfa (ortorombinen); vakaa 667,7 °C:seen asti
- beta (nelikulmio); vakaa 667,7–774,8 °C:ssa
- gamma (kuutio); vakaa 774,8 °C:sta sulamispisteeseen (takokelpoisin tila) Uraanin yleisimmät isotoopit ovat ²³⁵U ja ²³⁸U. Isotooppia ²³⁵U käytetään sekä ydinreaktoreissa että ydinaseissa, koska se on ainoa luonnossa esiintyvä isotooppi, jolla saadaan aikaan fissioiden ketjureaktio termisillä neutroneilla. Myös isotoopista ²³⁸U tuotetaan ydinpolttoainetta. Absorboidessaan neutronin se muodostaa radioaktiivisen isotoopin, joka hajoaa fissiokelpoiseksi isotoopiksi ²³⁹U. Fissioituva on myös keinotekoinen isotooppi ²³³U, jota tuotetaan pommittamalla toriumin isotooppia 232 neutroneilla. Uraani oli ensimmäinen fissioituvaksi havaittu alkuaine. ²³⁵U muodostaa erittäin lyhytikäisen isotoopin ²³⁶U, joka jakaantuu heti pienemmiksi ytimiksi vapauttaen samalla energiaa ja neutroneita. Jos neutronit osuvat toisiin ²³⁵U-ytimiin, tuloksena on ydinketjureaktio. Ketjureaktiosta seuraa ydinräjähdys vain hyvin erityisissä olosuhteissa. Tällä tavoin toimi ensimmäinen atomipommi (ydinfissio). Täsmällisempi termi sille ja vetypommille (ydinfuusio) on ydinpommi, koska reaktiossa ovat mukana vain ytimet.

Tärkeimpiä uraania sisältäviä aineita

Yleisin uraanimalmi on uraniniitti. Nykyisten erottelulaitosten tuottama uraanioksidi (U₃O₈) on lähes mustaa tai vihertävää. Vanhempien laitosten tuote oli kellertävää. Erottelualtaissa uraanimalmin uraanioksidipitoisuus nostetaan kemiallisesti jopa 90 prosenttiin malmin painosta. Erotteluprosessin välivaiheena uraani muodostaa kirkkaankeltaista ammoniumdiuranaattia. Uraanimalmi on uraanin mineraaleja sisältävää kiveä, jota on taloudellisesti kannattavaa louhia. Tyypillisesti uraanimalmista 0,05–0,20 prosenttia on uraanioksidia. Uraanitetrafluoridi (UF₄) on välivaihe uraaniheksafluoridin tuotannossa. Uraaniheksafluoridi (UF₆) on valkoista kiinteää ainetta, joka kaasuuntuu yli 56 celsiusasteen lämpötilassa. UF₆ on rikastamoissa yleisimmin käytetty uraaniyhdiste. Rikastetussa uraanissa ²³⁵U-isotoopin pitoisuutta on nostettu 0,711 prosentista, joka on lähes kaiken nykyään louhitun uraanin luonnontilainen pitoisuus. Rikastamoissa ²³⁸U-isotooppia poistetaan joko diffuusioprosessissa tai sentrifugissa, kunnes saavutetaan noin neljän prosentin ²³⁸U-pitoisuus. Alhaisella 3-5%:n rikastusasteella uraani kelpaa ydinpolttoaineeksi. Ydinaseissa käytetään yli 90%:n rikastusastetta. Köyhdytetyssä uraanissa ²³⁵U-pitoisuus on alle 0,711 prosenttia. Se on yleensä rikastamisen jätetuote, mutta sitä on löydetty myös Afrikasta Oklon alueelta. Sitä käytetään lentokoneiden vastapainoissa ja ammuksissa.

Historiallista taustaa

Uraanin löysi saksalainen kemisti Martin Heinrich Klaproth vuonna 1789 pikivälkkeestä. Se nimettiin Uranus-planeetan mukaan, joka oli löydetty kahdeksan vuotta aikaisemmin. Radioaktiivisten malmien tutkinta ja louhinta Yhdysvalloissa alkoi 1900-luvun vaihteessa, kun mm. kellotauluissa käytetyn itsevalaisevan maalin raaka-aineeksi etsittiin radiumia, jota uraanimalmikin sisältää. Sotakäyttöön uraani valjastettiin toisessa maailmansodassa, kun ns. Manhattan-projektissa kehitettiin ensimmäinen ydinase. 1970-lukuun mennessä Yhdysvaltain hallitus luopui uraanintuotannon tukemisesta, koska uraani ei ollut enää sotilaallisesti tärkeää. Samoihin aikoihin uraanille avautui uudet markkinat ydinvoimaloiden polttoaineena.

Tilastoja

USA:n siviilireaktorit ostivat vuonna 2001 kaikkiaan 21 300 tonnia uraania, josta maksettiin keskimäärin 26,39 dollaria kilolta. Hinta oli pudonnut 16 prosenttia vuoden 1998 tasosta. Vuonna 2001 USA tuotti 1018 tonnia uraania seitsemältä kaivauspaikalta, jotka kaikki sijaitsevat Mississippijoen länsipuolella. Uraania jaellaan maailmanlaajuisesti, erityisesti Ranskasta. Yleensä suuret maat tuottavat uraania pieniä maita enemmän, koska uraani on jakautunut maaperään melko tasaisesti. Australialla on laajat uraanivarat, jotka muodostavat arviolta 30 % maailman tunnetuista uraanivarannoista. Uraani saastuttaa maaperää ja ruokaa joillakin alueilla. Uraani ei ole kovin harvinaista; se on yleisempää kuin volframi, beryllium ja kulta. Uraania on maapallon meriin liuenneena arviolta 4 miljardia tonnia. Suomessa on neliökilometrin suuruisella alueella metrin syvyyteen ulottuvassa maakerroksessa uraania 4500 kiloa. Katso myös: ydinfysiikka, ydinase, ydinreaktori, ydinsuunnittelu, köyhdytetty uraani

Linkit

- Kansanterveyslaitoksen tietosivu http://www.ktl.fi/ytos/vesi/uraani.html Luokka:Alkuaineet Luokka:luonnonvarat Luokka:ydinvoima ja:ウラン th:ยูเรเนียม

Zirkonium

Zirkonium on alkuaine, jonka järjestysluku on 40. Zirkonium on harmahtava metalli, joka on terästä kevyempää ja yhtä kovaa kuin kupari. Se on poikkeuksellisen korroosionkestävää, minkä vuoksi sitä käytetään vaativissa erikoistarkoituksissa kuten ydinvoimaloissa polttoainesauvojen materiaalina. Luokka:Alkuaineet ja:ジルコニウム nb:Zirkonium

Happi

Ominaisuudet

Käyttö

Historia

Linkkejä

Kokeita nestemäisellä hapella: http://koti.mbnet.fi/antitz/dime. Luokka:Alkuaineet als:Sauerstoff ms:Oksigen ko:산소 ja:酸素 simple:Oxygen th:ออกซิเจน

Hiili

Hiili (lat. carboneum) on on yleinen epämetalli, neliarvoinen alkuaine, jolla on myös useita allotrooppisia muotoja. Sanaa hiili käytetään puheessa myös, kun tarkoitetaan kivi- tai puuhiiltä.

Ominaisuuksia

Ionisoitumisenergiat
1. ionisoitumisenergia	1086,5 kJ/mol
2. ionisoitumisenergia	2352,6 kJ/mol
3. ionisoitumisenergia	4620,5 kJ/mol
4. ionisoitumisenergia	6222,7 kJ/mol
5. ionisoitumisenergia	37831 kJ/mol
6. ionisoitumisenergia	47277 kJ/mol
7. ionisoitumisenergia	- kJ/mol
8. ionisoitumisenergia	- kJ/mol
9. ionisoitumisenergia	- kJ/mol
10. ionisoitumisenergia	- kJ/mol

Hiiltä esiintyy kaikkialla missä on elämää ja orgaanisia yhdisteitä. Hiilellä on myös kemiallisesti mielenkiintoinen kyky sitoutua itseensä ja laajoin eri muodoin muihin alkuaineisiin muodostaen lähes 10 miljoonaa tunnettua yhdistettä. Kun hiili yhdistyy happeen niin muodostaa hiilidioksidia, joka on äärimmäisen tärkää kasveille. Kun hiili yhdistyy vetyyn, saadaan hiilivetyjä, jotka ovat oleellisia teollisuudelle fossiilisten polttoaineiden muodossa. Kun hiili yhdistyy sekä happeen että vetyyn, saadaan monia yhdisteitä, kuten mm. rasvahappoja, jotka ovat oleellisia elämälle sekä estereitä, jotka antavat aromit monille hedelmille. Hiili siis muodostaa Maan elämän perustan. Hiiltä ei syntynyt alkuräjähdyksessä, koska sen synty tarvitsee kolmen alfahiukkasen (heliumytimen) törmäyksen, mikä on äärimmäisen epätodennäköistä ja universumi laajeni ja jäähtyi nopeasti. Sitä kuitenkin syntyy tähtien sisuksissa kolmi-alfa-prosessilla.

Hiili eri muodoissa

Hiilen eri muotoihin sisältyy yksi pehmeimmistä aineista (grafiitti) ja yksi kovimmista aineista (timantti). Timanteilla on kolmiulotteinen, maailman vahvin rakenne. Grafiitilla on levymäinen rakenne kuin kirjan lehdillä, joka saa aikaan grafiitin pehmeyden. Fullereenit ovat nanoluokan molekyylejä, yksinkertaisessa muodossaan 60 hiiliatomia muodostaa grafiittimaisen kerroksen taipuneena 3-ulotteiseksi jalkapallomaiseksi rakenteeksi. Lamppunoki koostuu pienistä grafiittimaisista osista. 'Lasimainen hiili' on isotrooppinen ja vahva kuin lasi. Toisinkuin normaali grafiitissa, kerrokset ovat rypistyneet kuin rypistynyt paperi. Hiilikuidut ovat samanlaisia kuin lasimainen hiili. Erikoiskäsittelyllä on mahdollista järjestää hiilitasot kuidun suuntaan. Tuloksena on terästä kestävämpi rakenne.

Varoituksia

Jotkut hiiliyhdisteet ovat hengenvaarallisia. Hiilimonoksidi (CO) eli häkä on jo pieninä annoksina tappava, ja henkiinjääneet kärsivät muistinmenetyksistä ja heikkoudesta. Syanidit (CN-) ovat äärimmäisen myrkyllisiä nisäkkäille. Eteeni, etyyni, metaani ovat vaarallisen herkkiä räjähtämään ja syttymään, kun ne sekoittuvat ilman kanssa.

Isotoopit

Hiilellä on kaksi pysyvää isotooppia, Hiili-12 (C-12) (98.89%) ja hiili-13 (C-13) (1.11%). Lisäksi on olemassa epävakaa C-14 isotooppi, joka on radioaktiivinen ja sitä esiintyy luonnossa vain hyvin pieniä määriä, koska sitä syntyy kosmisella säteilyllä typpiatomeista. C-14:n puoliintumisaika on n. 5700 vuotta.

Isotooppi	NA	p.aika	DM	DE MeV	DP
¹²C	98,9%	C on vakaa 6 neutronilla
¹³C	1,1%	C on vakaa 7 neutronilla
¹⁴C	synt. radioisotooppi	5730 vuotta	β^-	0,156	¹⁴N

Hiili-13-/hiili-12-isotooppisuhdetta voidaan käyttää hiilen lähteen tunnistamisessa. Eliöt eivät käytä hyväkseen molempia isotooppeja tasapuolisesti vaan suosivat voimakkaasti hiilen kevyempää isotooppia C-12. Tämä rikastuminen kevyemmän C-12:n suhteen on mitattavissa niin nykyisestä elävästä luonnosta kuin muinaisten sedimenttien joukkoon kerrostuneesta eloperäisestä materiaalista ja on voitu päätellä, että elämä ilmaantui maapallolle hyvin varhain hydrologisen kierron käynnistyttyä. Erikoistapauksessa, koska eroja myös kasvien ja eläinten välillä, tätä rikastumista voidaan käyttää myös yhdisteen kasvi- vastaan eläinalkuperän tunnistamiseen, johon sanotaan eräiden dopingvalvontatestien perustuvan (eräiden synteettisten hormonien hiilen lähde oli kasviperäinen ja erottui siten ihmisen normaalista luonnollisesta hormonista).

Sovellutuksia

hormoni Hiili on elintärkeä komponentti eläville olennoille, ilman sitä elämää ei olisi sellaisena kuin sen tunnemme. Ekonomisesti tärkein hiilen käyttö on hiilivetyjen, lähinnä fossiilipolttoaineiden muodossa, metaanikaasuna ja raakaöljynä. Jalostamalla saadaan synteettisiä materiaaleja kuten muoveja. Hiiltä käytetään myös:
- Isotooppina hiili-14 (C-14) iänmäärityksessä
- Grafiittia voiteluaineena ja lyijykynän "lyijynä"
- Timantteina hioma-aineena ja koruina
- Teräksen valmistuksessa raudasta kovuutta lisäämään
- Taidepiirustuksessa
- Hiilitabletteina imemään myrkkyjä
- Aktiivihiilen muodossa imemään hajuja ja puhdistamisessa

Lue myös

- fullereeni
- timantti
- grafiitti
- hiilivoima
- hiilikuitu
- kivihiili
- nanoputki Luokka:Alkuaineet ms:Karbon ko:탄소 ja:炭素 simple:Carbon th:คาร์บอน

Lejeerinki

Lejeerinki on seos, joka koostuu yhdestä tai useammasta metallista sekä muista alkuaineista. Lejeerinki on metallinen: se on hyvä sähkön- ja lämmönjohde, taottava sekä sillä on metallikiilto. Lejeeringin ominaisuudet voivat poiketa alkuperäisten metallien ominaisuuksista huomattavastikin, sillä esimerkiksi kovuus, haponkestävyys, sulamispiste ja magneettiset ominaisuudet voivat muuttua. Metallien ominaisuuksia voidaan muuttaa haluttuun suuntaan seostamalla. Jo pienet määrät muuta ainetta voivat näkyä, esim. 0,01% booria tekee metallista huomattavasti kestävämpää. Tunnetuimpia lejeerinkejä ovat
- messinki (sisältää kuparia ja sinkkia),
- pronssi (sisältää kuparia ja tinaa),
- teräs (sisältää rautaa ja hiiltä) ja
- Woodin metalli (sisältää vismuttia, lyijyä, tinaa ja kadmiumia). Luokka:Metalliseokset ms:Aloi ko:합금 ja:合金 simple:Alloy

Luu

] Luu on kalkkinen selkärankaisen eläimen sisäisen tukirangan eli luurangon osa. Luut kiinnittyvät yleensä toisiinsa nivelin. Luun sisällä on pehmeä luuydin eli ydinluu, joka tekee verisoluja. Luusta on tehty esineitä jo muinoin. Norsunluu on ollut arvokas raaka-aine. Luut ovat liittyneet myös taikuuteen.

Luiden rakenne ja luuston anatomia

:pääartikkeli:luuranko

Luu taikakaluna

Yksittäinen luu on mytologiassa voimakas taikaväline. Arpa on tietäjän taikakalu, luu, joka pudotetaan rummun kalvolle. Mihin paikkaan ja asentoon arpa jää rummulle, siitä esimerkiksi ennustetaan tulevaa. Luuytimen täyttämä tila muodostaa pitkiin luihin tyhjän putken sen jälkeen, kun luuydin maatuu. Tämän putken vuoksi luut on koettu osoittamisen tai tuijottamisen välineeksi tai vaarallisia voimia suuntaaviksi. Saamelaiset ovat rikkoneet luut ennen niiden jättämistä maastoon, ettei paha silmä olisi voinut katsoa niiden läpi. Australian aboriginaalit ovat uskoneet voivansa kirota jonkun kuolemaan tai sairastumaan, tai vaikkapa auton hajoamaan osoittamalla tätä luulla. Myös jotkut eurooppalaiset siirtolaiset ovat pelänneet aboriginaalien voivan vahingoittaa tällä tavoin.

Luu raaka-aineena

On löydetty neanderthalin ihmisten tekemä luuesine, jota arvellaan soittimeksi. Luusta on tehty myöhemminkin soittimia. Norsunluu ja mursunluu ovat kyseisten eläinten syöksyhampaita. Ne ovat olleet kallis ja hieno valmistusaine monille esineille.

Luu ravintona

Ihmiselle syötävää on luussa lähinnä luuydin. Monet petoeläimet eivät ole saaneet luuydintä esiin, mutta ihmislajin edeltäjät ovat oppineet murskaamaan luita kiviesineillä. Luuydinravintoa pidetään mahdollisena osasyynä ihmisten esivanhempien aivojen kehitykseen nykyihmisen tasolle. Luokka:Taikaesineet Luokka:Anatomia luokka:raaka-aineet ko:뼈 ja:骨 simple:Bone

Hammas

] Hampaat (dentes) tavataan lähes kaikilla kehittyneillä nisäkkäillä. Hampaat sijaitsevat suussa, jossa niitä on ylhäällä ja alhaalla leukaluussa. Hampailla on erilaisia käyttötapoja. Yleensä hampaat jauhavat ruuan hienoksi ennen nielaisua, Lihansyöjät käyttävät hampaitaan repiäkseen lihaa. Hampailla on myös mahdollista tarttua saaliiseen. Hampaat voivat olla pysyviä tai niitä voi kasvaa lisää. Esimerkiksi haille kasvaa hampaita koko sen elämän ajan. Jyrsijöillä hampaat taas kasvavat jatkuvasti, jolloin hampaista saattaa tulla ongelma jollei ne saa kulutettua hampaitaan tarpeeksi.

Ihmisen hampaat

Jyrsijöillä Ihmisellä on elämänsä aikana kahdet hampaat: maitohampaat ja ns. pysyvät hampaat. Ensimmäiset hampaat eli maitohampaat alkavat tulla näkyviin noin puolen vuoden iässä ja niitä on yhteensä 20 eli viisi kussakin neljässä leukapuoliskossa. Yleensä maitohampaiden puhkeaminen saattaa olla todella kivuliasta. Ensimmäiset pysyvät hampaat (kuutoset) alkavat ilmestyä noin kuuden vuoden iässä ja yleensä 13-vuotiaalla on jo kaikki pysyvät hampaat. Ne kasvavat ulos leukaluusta ja tiputtavat pois maitohampaat kasvunsa aikana. Viisaudenhampaat eli kahdeksikot ovat poikkeus pysyvistä hampaista, koska ne ilmestyvät usein vasta noin 20. ikävuoden jälkeen ja joillakin ne jäävät kokonaan puhkeamatta. Pysyviä hampaita on siis aikuisella 28-32 riippuen viisaudenhampaiden määrästä. Pysyvät hampaat pitäisivät kestää lopun ihmisiän, näin ei kuitenkaan aina käy ja hammas pitää huonoimmassa tapauksessa korvata tekohampailla.

Hampaiden rakenne

Hampaan näkyvää osaa kutsutaan teräksi eli kruunuksi ja sitä peittää elimistön kovin kudos, kiille, joka sisältää noin 98% epäorgaanisia suoloja. Kiille kestää hyvin kulutusta, mutta se uusiutuu huonosti. Kiille on paksuimmillaan hampaan purupinnoilla. Ikenen sisällä olevaa osaa kutsutaan hampaan kaulaksi ja leukaluun hammaskuopassa olevia osia juuriksi. Hampaalla on juuria tavallsesti yhdestä kolmeen. Hampaan sisällä on sidekudoksinen ydinontelo, joka kapenee juuren alueella juurikanavaksi. Ydinontelossa kulkevat hampaan verisuonet ja hermosyyt, joita on hampaassa paljon, koska hammas toimii tärkeänä aistinelimenä. Hampaassa on kiilteen lisäksi kahta luukudosta. Hampaan pääosan muodostaa hammasluu eli dentiini, jonka kudosta muodostavat solut, ontoblastit, ovat yhtenäisenä kerroksena hammasluun ja hammasytimen rajalla, jonka vuoksi hampaaseen tullut vaurio ei yleensä korjaudu. Hampaan kaulan alueella kiille muuttuu pehmeämmäksi hammassementiksi. Hammas kiinnittyy leukaluuhuun kollageenisyiden välityksellä.

Hampaiden hoito

Hammaslääkärien nykyään antamien ohjeiden mukaan hampaat tulisi harjata joka päivä kaksi kertaa, ensin aamulla ennen aamupalan syömistä ja lopuksi illalla ennen nukkumaanmenoa. Harjatessa tulee käyttää fluoria sisältävää hammastahnaa. Usein reiät alkavat hampaiden väleistä, joten erittäin suositeltavaa on myös hammaslangan käyttö kahdesti viikossa. Hammaslangalla puhdistetaan hampaiden välit (myös takimmaisten purupintojen välit, mikä vaatii hieman harjoittelua). Syömiskertoja ei tulisi olla enempää kuin viisi kertaa päivässä, koska jokaista syömiskertaa seuraa happohyökkäys, jolloin hampaiden reikiintyminen voi edetä. Syömiskerraksi lasketaan, jos laittaa vaikka yhden viinirypäleen suuhun. Napostelua tulisi siis ehdottomasti välttää. Lisäksi ruokailun jälkeiset happohyökkäykset olisi hyvä pyrkiä katkaisemaan ksylitolia sisältävällä purukumilla tai mieluummin pienillä fluoritableteilla, jotka ovat tehokkaampia kuin purukumi, koska ne liukenevat nopeasti suuhun. Näiden ohjeiden lisäksi ruokavaliossa tulisi käyttää mahdollisimman vähän sokeria ja happamia elintarvikkeita. Happamiin elintarvikkeisiin kuuluvat kaikki mehut ja virvoitusjuomat sekä hedelmät. Suositeltava juoma on vesi. Monille ihmisille sokeria sisältävien ja happamien tuotteiden käytöstä luopuminen voi tuntua liian vaikealta. Tällöin kannattaa käyttää näitä tuotteita kuitenkin säännöllisesti, ja asettaa jokin realistinen sääntö itselleen. Hammas saattaa kuitenkin kulua kaikista ehkäisevistä toimenpiteistä huolimatta ja siihen muodostuu reikä, joka ennepitkään johtaa hammasmätään. Karies eli hammasmätä aiheutuu siitä, että eräät hampaan pinnalla elävät bakteerit tuottavat sokereista (etenkin sakkaroosista ja glukossista) happamia aineenvaihduntatuotteita, jotka syövyttävät hammaskudosta. Hammasmätä saattaa aiheuttaa jopa yleiskuntoa haittaavia lisätauteja. Suomessa on kattava kunnallinen ja yksityinen hammashoito. Suomen laki velvoittaa kunnan tarjoamaan kaikille kuntalaisille hammashoidon. Luokka:Anatomia Luokka:Hammaslääketiede ja:歯 ko:이 (몸) simple:Tooth zh-min-nan:Chhùi-khí

Munuaiskivi

Munuaiskivet ovat munuaisaltaassa sijaitsevia muodostumia, joiden pääasiallinen oire on kohtauksittain esiintyvä kipu. Ne saattavat aiheuttaa myös oksentelua ja joskus kuumetta. Munuaiskivet ovat yleisimpiä keski-iässä. Suomessa noin yksi kymmenestä ihmisestä saa elämänsä aikana munuaiskiviä. Jos munuaiskivet ovat pieniä, ne tulevat itsestään ulos useimmiten muutaman päivän kuluessa. Suurikokoisempia munuaiskiviä voidaan joutua poistamaan kirurgisesti. Luokka:Urologia

Rauta

Rauta on siirtymämetallien ryhmään kuuluva alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Fe (latinasta Ferrum). Rauta on painavin tähdissä nukleosynteesin kautta syntyvä alkuaine. Näin ollen se on yleisin raskasmetalli maailmankaikkeudessa. Jaksollisessa järjestelmässä rauta on 26. alkuaine. Se on pehmeä metalli, joka liukenee happoihin muodostaen samalla vetyä. Hopean värinen, kiiltävä, aktiivinen ja helposti hapettuva. Rauta on yleinen maaperästä löytyvä metalli, jolla on useita hyödyllisiä käyttökohteita, tärkein näistä on teräs. Rauta esiintyy vapaana: meteoriittirautana sekä myös yhdisteinä mm. magnetiittina ja hematiittina. Raudan ominaisuuksia:
- tiheys 7874 kg/m3
- atomipaino 55,845 u
- sulamispiste 1808 K
- kiehumispiste 3023 K

Historia

Löytövuosi on esihistoriallinen. Ensimmäiset todisteet raudan käytöstä ovat Sumeriasta ja Egyptistä n. 4000 eaa. Silloin raudasta tehtiin pääasiassa keihään kärkiä tai muita suhteellisen pieniä esineitä, koska rautaa kerättiin meteoriittien jäännöksistä.

Valmistus ja käyttö

Valmistetaan oksideista hiilellä pelkistämällä masuuneissa. Rautaa käytetään autojen valmistukseen, polkupyörissä, säilykepurkeissa, työkaluissa ja katalysaattori ammoniakin valmistukseen. Rauta on hemoglobiinissa hapen sitoja sekä hivenaine. Luokka:Alkuaineet Luokka:luonnonvarat ms:Besi ko:철 ja:鉄 simple:Iron th:เหล็ก

Maito

Maito on nisäkkäiden nisistään eli maitorauhasistaan erittämä neste, jonka tarkoitus on ruokkia pienokaista. Maitorauhaset eli mammaalit ovat kehittyneet evoluution seurauksena muuntuneista hikirauhasista. Maitorauhaset ovat nokkaeläimillä, pussieläimillä ja aidoilla nisäkkäillä, joihin myös ihminen kuuluu. Suomessa maidolla tarkoitetaan puhekielessä yleisimmin lehmän maitoa. Ihmisen maitoa kutsutaan äidinmaidoksi. Maailmanlaajuisesti myös vuohen ja vesipuhvelin maito ovat taloudellisesti ja ravitsemuksellisesti merkittäviä. Tamman, kamelin ja aasin maitoa käytetään myös laajasti ihmisravintona.

Maidon ravintosisältö

Maidon koostumus muuttuu voimakkaasti pitkin laktaatiokautta (lehmillä lypsykausi) ja vaihtelee huomattavasti myös yksilöstä toiseen. Esimerkiksi heti ensimmäisten synnytyksen jälkeisten päivien aikana eritettyä maitoa kutsutaan ternimaidoksi. Se poikkeaa koostumukseltaan voimakkaasti normaalista maidosta. Yksi litra normaalia lehmän raakamaitoa (käsittelemätöntä) sisältää keskimäärin noin 32-40 g proteiineja, joista kaseiineja (juustoproteiinit) on noin 30 g, alfa-laktalbumiinia 1,4 g, beta-laktoglobuliinia 3,3 g immunoglobuliineja 0,7 g, glykomakropeptidiä n. 1 g ja laktoferriiniä 0,1 g. Maitoproteiineihin sisältyy myös mikrobeja tuhoavia entsyymejä, kuten laktoperoksidaasia ja lysotsyymejä, sekä kasvutekijöitä. Lehmän raakamaidon rasvapitoisuus on noin 4 g/litra, sokeripitoisuus 5 g/litra ja mineraaleja n. 0,8 g/litra. Litra äidinmaitoa sisältää keskimäärin noin 6-7 g proteiineja, joista kaseiineja on 2-3 g, alfa-laktalbumiinia 3,5 g, immunoglobuliineja 0,4-1,8 g ja laktoferriiniä 0,1 g. Beta-laktoglobuliinia ei ole äidinmaidossa. Myös äidinmaito sisältää lisäksi entsyymejä, hormoneja ja kasvutekijöitä. Sekä äidin- että lehmänmaidon rasvakoostumus vaihtelee enemmän kuin proteiinikoostumus. Muutokset emon ravinnon rasvoissa vaikuttavat maidon rasvahappoprofiiliin. Lehmänmaidon kolesterolimäärät ovat korkeammat kuin ihmisen maidossa. Lehmänmaito sisältää varsin runsaasti niin sanottuja tyydyttyneitä rasvahappoja, jonka vuoksi sitä ei suositella käytettäväksi runsaasti silloin, kun kuluttajalla on korkea veren kolesteroli, ylipainoa tai 2-tyypin diabetes. Toisaalta lehmän maitorasvan sisältämällä konjugoidulla linolihapolla (CLA)on todettu myönteisiä terveysvaikutuksia, muun muassa pienentynyt syöpäriski. Joissakin uusimmissa tutkimuksissa on toisaalta CLA:ta syöttämällä lisätty koe-eläinten riskiä sairastua 2-tyypin diabetekseen, joten kohtuus lienee maitorasvojen kohdalla paikallaan. Rasvattomia tai vähärasvaisia maitotuotteita on nykyisin runsaasti tarjolla. Maitotuotteita suositellaan mm. lapsille ja ikääntyvälle väestölle riittävän kalsiumin saannin varmistamiseksi.

Maitoallergia

Maitoallergisille oireita aiheuttavat yleisimmin lehmän maidon beta-laktoglobuliini ja immunoglobuliinit. Osalle lehmänmaitoallergikkoja sopii vuohen, poron tai tamman maito, joissa edellä mainittujen proteiinien rakenne poikkeaa lehmänmaidosta. Ongelmana Suomessa on kuitenkin huono saatavuus. Saatavissa on muun muassa pikkulapsille suunnattuja melko kalliita erikoistuotteita, joissa proteiinit on pilkottu entsymaattisesti peptideiksi.

Laktoosi-intoleranssi

Maitosokeri eli laktoosi pilkkoutuu imeväisikäisen lapsen suolistossa laktoosia hajottavan entsyymin avulla pienemmiksi sokereiksi, glukoosiksi ja galaktoosiksi, jotka imeytyvät hyvin suolistosta. Osalla aikuisväestöstä tämän entsyymin tuotanto on luonnollisesti heikentynyt tai loppunut kokonaan, jolloin pilkkomaton maitosokeri jää suolistoon aiheuttaen vatsavaivoja. Oireyhtymää kutsutaan laktoosi-intoleranssiksi. Suomessa kaupoissa on saatavissa sekä vähälaktoosisisa että laktoosittomia maitotuotteita. Apteekeissa myydään myös laktoosia pilkkovaa entsyymiä sisältäviä kapseleita. Yleensäkin sokerin kulkeutuessa paksusuoleen, siellä K-vitamiinia käsittelevät entsyymit siirtyvät tuottamaan metaania sokerista, joka sitten näkyy ja tuntuu piereskelynä.

Maidon tuotanto

Apteekeissa Lehmän maitoa aletaan ottaa meijeriin vasta seitsemän päivän jälkeen lehmän poikimisesta. Syntynyt vasikka on maidontuotannossa sivutuote. Se eristetäänkin emästään pian syntymänsä jälkeen, jotta se ei kuluttaisi ihmisille myytävää maitoa. Urosvasikkaa kasvatetaan hieman, kunnes se on taloudellisesti kannattavaa teurastaa lihakarjana. Naarasvasikka saattaa päätyä emänsä tavoin ensin lypsykarjaksi, jolloin se teurastetaan vasta sitten, kun sen maidontuotantoa ei pystytä enää käynnistämään poikimisin tai sen teurastaminen lihakarjana on taloudellisesti kannattavampaa. Suomessa suurin osa kauppojen kotimaisesta naudanlihasta onkin maitotiloilta peräisin.

Maidon prosessointi

Maidon teollinen prosessointi tapahtuu meijereissä. Eri maitotiloilta tuleva maito sekoitetaan keskenään, lämpökäsitellään bakteerien vähentämiseksi (pastörointi) tai steriloidaan (UHT-käsittely). Rasva erotetaan separaattorin avulla. Osa rasvasta kirnutaan voiksi, osaa käytetään juustojen valmistuksessa ja osa palautetaan nestemäisiin maitotuotteisiin. Suomessa kerman rasvapallomembraanit hajotetaan pienemmiksi rasvapallosiksi (homogenointi). Kaikissa maissa homogenointia ei suoriteta, jolloin kerma kelluun maidon pinnalla. Osa kermasta palautetaan maitoon. Nykyisin maitoon lisätään D-vitamiinia sen saannin parantamiseksi.

Homogenisointi

Suomalainen maidontuotanto on 1960-luvulta asti käyttänyt maitorasvan pilkkomiseen paljon tutkimusrahoitusta. Ensimmäiset homogenisoidut maitopurkit sisälsivätkin tekstin "Vähärasvaista, homogenisoitua maitoa".

Homogenisoinnin terveydelliset ongelmat

Moni väittää, että luomumaito ei aiheuta heille ainakaan niin pahoja oireita kuin "tavallinen maito". Luomumaito-nimikkeen käyttö kieltää maitorasvan pilkkomisen. Prosessissa pilkotun rasvan on jo pitkään tiedetty hajoavan niin pieniksi palleroiksi, ettei elimistö voi estää LDL/HDL-kolesterolien pääsyä verisuonistoon. Näiden on todettu aiheuttavan mm. verisuonien kalkkeutumista.

Homogenisoinnin taloudelliset hyödyt

Rasvojen pilkkominen auttaa pidempäänkin kylmävarastossa seisseen tuotteen myymisessä, sillä sen pinnalle ei ole kerrostunut "iljettävää" rasvakerrosta. Rasva on myös hyvä haitta-aine bakteereja, sieniä ja leviä vastaan, jolloin tuotteelle saadaan muutama ylimääräinen myyntipäivä, jolloin logistiikan kustannusten osuus tuotteen hinnassa vähenee.

Valmistajien lobbaus homogenisoinnin puolesta

Jo 1960-lta asti on suomen suurimmat meijerit julkaisseet vastatutkimuksia, joissa homogenisoinnin ja muiden prosessissa itse maidolle tehdyt muutokset todetaan vain hyväksi kuluttajan kannalta.

Kulutus

Suomalaiset joivat vuonna 2003 keskimäärin 136 litraa lehmän maitoa, mikä on maailmanlaajuisesti varsin suuri määrä.

Historia

LDL/HDL-kolesterolien Maitoa on historiallisista ajoista lähtien säilötty hapattamalla maitohappobakteerien tai hiivojen aikaansaaman käymisen avulla piimäksi, viileiksi jogurteiksi yms. Mongoliassa valmistetaan tammanmaidosta käymisen avulla alkoholipitoista kumassia. Juustonvalmistus tapahtuu saostamalla maidon kaseiini kymosiinientsyymin avulla. Nykyisin entsyymi tuotetaan hiivassa, aiemmin se saatiin vasikan pullomahasta. Kaseiinin kovetuttua se leikataan kokkareiksi ja saostumaton osa, hera, puristetaan pois. Kaseiinimassa on ns. tuorejuustoa, jota voidaan maustaa tai käsitellä edelleen kypsytetyiksi juustoiksi. Heraa käytetään jonkin verran erilaisten herajuomien raaka-aineena, mutta osa menee eläinten rehuksi.

Kasveista saatavat maitotyyppiset tuotteet

Joitakin kasveista tehtyjä juomia ja muita nestemäisiä proteiinivalmisteita saatetaan puhekielessä kutsua myös maidoiksi. Kasvimaitoja ovat mm. soija-, riisi-, herne- ja kauramaidot, ja jollakin niistä voi aina korvata eläinperäisen maidon ruoanlaitossa. Kasvimaitojen tuotenimissä on kuitenkin kiellettyä käyttää sanaa maito. Kasvimaitojen saatavuus on parantunut eläinperäisten maitojen tuotantoon liittyvien eettisten ongelmien tiedostamisen sekä lasten lehmänmaitoallergioiden yleistymisen vanavedessä. Kasvimaitoja saa sekä lisäravintein että ilman; tyypillisesti niihin on lisätty B12-vitamiinia, D-vitamiinia ja/tai kalsiumia.

Muuta

Kansainvälistä maitopäivää on vietetty vuodesta 1954 asti alkukesäisin ympäri maailmaa. Teeman juhlistamiseen on Suomessa liittynyt vuodesta 1973 alkaen Maitotytön valinta. Sen esikuva on brittien Dairy Queen -kilpailussa. Viime vuosina on vietetty myös Kansainvälistä koulumaitopäivää YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n suosituksesta. Maitopäivien vietto ja tarkka ajankohta vaihtelee eri maissa - toisissa maissa maidolle saatetaan omistaa kokonainen kuukausikin.

Katso myös

- Maitotuotteet Luokka:Juomat Luokka:Fysiologia ja:乳 simple:Milk

Gripsholm Castle

Gripsholm Castle is a castle in Sweden and is regarded as one of Sweden's finest historical monuments. It is located near the town of Mariefred by the lake Mälaren in central Sweden, in the municipality of Strängnäs. The castle was built around 1380 by Bo Jonsson (Grip) and belonged to his family until the confiscation of mansions and castles by King Gustav I of Sweden (Vasa) in 1526. The King subsequently fortified it with corner towers and a wall. It has belonged to the Swedish Royal Family ever since, and was used as a residence until 1713. It was briefly used as a prison between 1713 and 1773. In 1773 it was renovated by King Gustav III of Sweden, on behalf of his wife. A theater was also added at this time. Between 1889 and 1894 it underwent a heavy and controversial restoration by the architect Fredrik Lilljekvist, and many of the 17th and 18th century alterations were removed. The largest change that took place was the addition of a third floor, though the planned demolition of a wing did not take place. Today it houses a historical museum with the governmental collection of portraits (Statens porträttsamlingar).

External link

- [http://www.royalcourt.se/theroyalpalaces/gripsholmcastle/enlargement.4.53abbbfd7ffdfa677fff26500.html Gripsholm Castle information] from the Swedish Royal Court official site. Includes a history section, visiting info. All in English. Category:Royal Palaces in Sweden

zycie Dorota Rabczewska samsung true tone narty w szwajcarii �yciorys

:: RELATED NEWS ::

Sarausa
Sarausa è na cità di 127.000 abbitanti ca si trova nta l'est dâ Sicilia, e capulocu di l'umònima pruvincia. pruvincia

Storia

La cità pigghiò lu nomu dà vicina paludi Sykara ntò sèculu VIII a.C., quannu la funnaru li Corinzi. Fu senza dubbiu la cità cchiù mpurtanti dâ Magna Grecia nzinu a