Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Kansallissosialistinen Saksa

Kansallissosialistinen Saksa

Kansallissosialistinen Saksa, Kolmas valtakunta tai natsi-Saksa viittaa vuosien 1933 ja 1945 väliseen Saksaan, jota kansallissosialistinen puolue Adolf Hitlerin johdolla hallitsi totalitaristisesti. Natsi-Saksa -nimitys viittaa kansallissosialistisen aatteen saksankieliseen muotoon nationalsozialismus. Käsiteltäessä Saksan historiaa, nimitystä natsi on syytä käyttää varoen — se on yleisesti väärinkäytetty ja yleistävä termi nykykielenkäytössä. Kolmas valtakunta taas juontaa juurensa kansallissosialistien tapaan nähdä hallintonsa kolmantena suurena saksalaisena valtakuntana, jota olivat edeltäneet Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta ja vuoden 1871 Saksan keisarikunta. Tarkoitus oli korostaa historiallisen loistavuuden ja vallan jatkuvuutta, jonka alennustila oli ollut ensimmäisen maailmansodan jälkeisen Saksan Weimarin tasavalta. Natsipropaganda käytti itsestään myös nimitystä "tuhatvuotinen valtakunta." Saksalaisen vallan perintöä korostettiin kansallissosialistisessa propagandassa myös sekoittamalla nationalistisia, traditionalistisia ja kansallissosialistisia symboleja toisiinsa. Kansallissosialistisessa Saksassa hallinto valvoi kansalaisiaan hyvin henkilökohtaiselle tasolle ideologian viitoittamien päämäärien edistämiseksi. Tarkoitus oli luoda kulttuurisesti, rodullisesti ja terveydellisesti mahdollisimman voimakas arjalainen kansa. Historiaan kansallissosialistinen Saksa jäi etenkin toteuttamansa kansanmurhan takia, jossa surmattiin joukoittain eri vähemmistöryhmiin, esimerkiksi homoseksuaaleihin, juutalaisiin, romaneihin ja slaaveihin kuuluneita henkilöitä. Kansanmurhasta käytetään yleisesti nimitystä holokausti. Hallinto itse käytti termiä die endgültige Endlösung (lopullinen ratkaisu).

Rotuhygieniaohjelma

Kansallisosialistien rotuhygieniaohjelma tyytyi aluksi mielisairaiden ja kehitysvammaisten pakkosterilointeihin, joita harjoitettiin samaan aikaan myös muissa Euroopan maissa ja Amerikassa. Sodan alettua rotuhygieniaohjelmassa siirryttiin sykysyllä 1939 laajamittaiseen mielisairaalapotilaiden tappamiseen nimellä "Operaatio T4". Elokuuhun 1941 mennessä tapettujen määrä nousi 70 000:een ja ns. eutanasiaohjelmaa jatkettiin salassa sodan loppuun asti. Toimintaa oikeutettiin eugeniikalla, mutta syynä oli myös yksinkertainen laskelmointi hoitokulujen karsimisesta ja sairaalaresurssien vapauttamisesta haavoittuneile sotilaille.

"Lopullinen ratkaisu"

Kansallissosialistien laatimat rotulait veivät Saksan juutalaisilta kansalaisoikeudet 1935 ja kielsivät seka-avioliitot. Vähitellen lainsäädäntöä kiristettiin yhä enemmän ja kansallissosialistit pyrkivät poistamaan juutalaiset Saksasta ja lopulta kaikilta valtaamiltaan alueilta sekä liittolaismaista. Juutalaisten karkoitus Saksaan liitetyiltä Puolan alueilta loi ensimmäiset suuret juutalaisten keskitysleirit ja eristetty juutalaisväestö, jolta oli viety mahdollisuudet itsensä elättämiseen, alkoi kuolla nälkään ja tauteihin. Kun organisoitua joukkomurhaa oli kokeiltu ja harjoiteltu "Operaatio T4":n puitteissa, päätyivät kansallisosialistit Wannseen konferenssin jälkeen "juutalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisuun", eli juutalaisten järjestelmälliseen tappamiseen. Tuhoamisen ensimmäisiksi uhreiksi joutuivat työkyvyttömät. Työkykyiset juutalaiset laitettiin ensin pakkotyöhön, jossa monet kuolivat tauteihin ja aliravitsemukseen. Erilaisten kokeilujen jälkeen päädyttin tehokkaimpana tappamisen muotona kaasukammioihin, joissa tuhottaviksi määrätyt kaasutettiin kuoliaiksi. Juutalaisten lisäksi järjestelmällisen tuhoamisen uhreiksi joutuivat myös romanit. Myös venäläisiä, ukrainalaisia, valkovenäläisiä ja puolalaisia pidettiin rodullisesti alempiarvoisina, "arvottomana elämänä", ja heitä kuoli joukoittain pakkotyössä, vaikka järjestelmällistä tuhoamisohjelmaa ei heihin ulotettukaan. Kansallissosialistisen hallinnon arvellaan tappaneen noin 5,3—6 miljoonaa juutalaista, mukaan lukien muissa tapauksissa kuolleet, ja ehkä 200 000 romania (joidenkin arvioiden mukaan jopa miljoona).

Kansallissosialistisen Saksan organisaatioita

Wehrmacht

(armeija)
- Heer - maavoimat
- Kriegsmarine - merivoimat
- Luftwaffe - ilmavoimat
- Abwehr - armeijan tiedustelupalvelu

Puolisotilaalliset


- SA (Sturmabteilung)
- SS (Schutzstaffel)
  - Waffen-SS (Waffen-Schutzstaffel)
- Volkssturm

Poliisi

(RSHA, Reichsicherheithauptamt)
- Järjestyspoliisi
  - Schutzpolizei
  - Gendarmerie
  - Gemeindepolizei
- Turvallisuuspoliisi
  - Geheime Staatspolizei, Gestapo
  - Reich Kriminalpolizei, Kripo
  - Sicherheitdienst, SD

Poliittiset


- Kansallissosialistinen puolue, NSDAP
- Nuorisojärjestöt
  - Hitler-Jugend, HJ
  - Bund Deutscher Mädel, BDM
- Työorganisaatiot
  - Deutscher Arbeitsfront
  - Kraft durch Freude

Kirjallisuutta

Michael Burleigh, Kolmas valtakunta: Uusi historia, WSOY 2004, ISBN 951-0-28721-0 ---- Luokka:Saksan historia Luokka:Kansallissosialistinen Saksa ja:ナチス・ドイツ

1933

Tapahtumia


- 5. tammikuuta - Golden Gate -sillan rakennus alkoi San Franciscossa.
- 30. tammikuuta - Edouard Daladier muodosti uuden hallituksen Ranskassa.
- 30. tammikuuta - Adolf Hitler nimitettiin Saksan valtakunnankansleriksi.
- 4. helmikuuta - Kapina hollantilaisella panssarilaiva Zeven Provinciënilla.
- 15. helmikuuta - Giuseppe Zangara yrittää murhata Franklin D. Rooseveltin Miamissa, mutta surmaakin Chicagon pormestarin Anton J. Cermakin.
- 17. helmikuuta - Kieltolaki päättyi Yhdysvalloissa, Blaine Act salli 3,2 vol-% oluen myynnin.
- 25. helmikuuta - USS Ranger, ensimmäinen varta vasten suunniteltu lentotukialus laskettiin vesille.
- 27. helmikuuta - Saksan valtiopäivätalo, Reichstag, tuhopoltetaan. (Katso: Natsien valtaannousu)
- 4. maaliskuuta - Franklin Delano Roosevelt astuu virkaan Yhdysvaltain presidenttinä Herbert Clark Hooverin seuraajana.
- 5. maaliskuuta - Laman vuoksi Roosevelt määrää kaikki pankit suljettaviksi. (Rahaliikenne jatkui 13. maaliskuuta).
- 5. maaliskuuta - Kansallissosialistinen puolue sai 43,9% äänistä Saksan vaaleissa. SPD 18,3%, KPD 12,3%, Zentrumspartei 11,2%, DNVP 8%.
- 20. maaliskuuta - Dachaun, ensimmäisen keskitysleirin rakentaminen tulee päätökseen. Se otetaan käyttöön 22. maaliskuuta.
- 23. maaliskuuta - Reichstag päättää antaa Adolf Hitlerille diktaattorin aseman (Ermächtigungsgesetz, laki kansan ja valtion kurjuuden helpottamiseksi).
- 27. maaliskuuta - Japani erosi Kansainliitosta.
- 1. huhtikuuta - Natsit järjestävät Julius Streicherin johdolla päivän mittaisen boikotin juutalaisia liikkeitä vastaan.
- 5. huhtikuuta - Haagin kansainvälinen tuomioistui päätti Grönlannin kuuluvan Tanskalle ja tuomitsi Norjan maihinnousut. Norja tyytyi päätökseen.
- 11. huhtikuuta - Saksan poliisi sulkee Bauhausin.
- 11. huhtikuuta - Lentäjä William Lancaster lähti Englannista tavoitteenaan tehdä nopeusennätys lennossa Cape Towniin. Hänen ruumiinsa löytyi 1962 Saharasta.
- 26. huhtikuuta - Gestapo perustettiin.
- 27. huhtikuuta - Stahlhelm liittyy natsipuolueeseen.
- 2. toukokuuta - Ensimmäinen nykyaikainen havainto Loch Nessin hirviöstä.
- 10. toukokuuta - Sensuuri: Saksassa natsit järjestävät julkisia kirjanpolttajaisia. Heinrich Mannin, Erich Maria Remarquen, Karl Marxin, Heinrich Heinen, Ernst Blochin ja Sigmund Freudin teokset joutuvat tulilinjalle.
- 17. toukokuuta - Vidkun Quisling ja Johan Bernhard Hjort muodostavat Nasjonal Samlingin, Norjan natsipuolueen.
- 21. kesäkuuta - Kaikki muut puolueet kuin NSDAP kiellettiin Saksassa.
- 4. heinäkuuta - Mohandas Gandhi tuomittiin vankilaan.
- 14. heinäkuuta - Uusien puolueiden perustaminen kiellettiin Saksassa.
- 20. heinäkuuta - 500 000 osoitti mieltään antisemitismiä vastaa Hyde Parkissa, Lontoossa.
- 30. elokuuta - Air France aloitti lennot 250 koneella.
- 3. syyskuuta - Alejandro Leroux muodosti uuden hallituksen Espanjassa.
- 12. syyskuuta - Fyysikko Leó Szilárd saa liikennevaloissa seistessään idean ketjureaktiosta.
- 1. lokakuuta - Salamurhayritys Itävallan kansleria Engelbert Dollfussia vastaan.
- 16. lokakuuta - Saksa ilmoitti eroavansa Kansainliitosta (virallisesti 19. lokakuuta).
- 29. lokakuuta - José Antonio Primo de Rivera perustaa Falange Españolan.
- 16. marraskuuta - Yhdysvallat ja Neuvostoliitto solmivat diplomaattisuhteet.
- 16. marraskuuta - Brasilian presidentti Getúlio Dornelles Vargas julistaa itsensä diktaattoriksi.
- 29. joulukuuta - Legioonalaisliikkeen (Mişcarea Legionară) natsit surmaavat presidentti Ion Gheorghe Ducan Romaniassa.

Muita tapahtumia


- XI yleinen kirkolliskokous ottaa käyttöön vanhan kirkkoraamatun Vanhan testamentin.

Syntyneitä


- 16. tammikuuta - Susan Sontag, kirjailija
- 25. tammikuuta - Corazón Aquino, Filippiinien presidentti
- 13. helmikuuta - Kim Novak, näyttelijä
- 18. helmikuuta - Yoko Ono, laulaja, taiteilija ja John Lennonin vaimo
- 21. helmikuuta - Nina Simone, yhdysvaltalainen laulaja († 2003)
- 14. maaliskuuta - Michael Caine, näyttelijä
- 14. maaliskuuta - Quincy Jones, tuottaja, säveltäjä
- 22. maaliskuuta - May Britt, näyttelijä
- 19. huhtikuuta - Jayne Mansfield, näyttelijä
- 20. huhtikuuta - Birgitta Andersson, näyttelijä
- 3. toukokuuta - James Brown, muusikko
- 23. toukokuuta - Joan Collins, näyttelijä
- 11. kesäkuuta - Gene Wilder, näyttelijä
- 18. elokuuta - Roman Polański, elokuvaohjaaja
- 3. marraskuuta - Michael Dukakis, Yhdysvaltalainen poliitikko, vuoden 1988 demokraattien presidenttiehdokas.
- 23. joulukuuta - Akihito, Japanin keisari

Kuolleita


- 5. tammikuuta - Calvin Coolidge, Yhdysvaltain presidentti
- 22. maaliskuuta - Uuno Kailas
- 25. joulukuuta - Francesc Macià, presidentti, Generalitat de Catalunya (Katalonian autonominen hallitus). ms:1933 ko:1933년 ja:1933年 simple:1933 th:พ.ศ. 2476

Saksa

Saksan liittotasavalta (Bundesrepublik Deutschland) on noin 82 miljoonalla asukkaallaan Länsi-Euroopan suurin valtio ja yksi maailman johtavista teollisuusmaista. Saksan naapurimaita ovat Tanska, Alankomaat, Belgia, Luxemburg, Ranska, Sveitsi, Itävalta, Tšekki ja Puola. Saksa on yksi Euroopan unionin perustajavaltioita ja sijaitsee lähes sen keskellä.

Historia

Saksa ja saksalaisuus lähti kehittymään Kaarle Suuren valtakunnan jaosta vuonna 843, jolloin tämän pojat Lothar ja Ludvig Saksalainen saivat Verdunin sopimuksella hallintaansa suuren, nykyisestä Pohjois-Saksasta Keski-Italiaan ulottuvan alueen. Tästä kehittyi Pyhä roomalainen keisarikunta, jota 1500-luvulla alettiin nimittää Pyhäksi saksalais-roomalaiseksi keisarikunnaksi. Keisarikunnan yhtenäisyys oli kuitenkin rajallista; se koostui lukuisista pienistä hyvin pitkälle itsenäisistä ruhtinaskunnista ja kaupungeista. Saksalaisten vaikutus ulottui jo sydänkeskiajalta alkaen ns. pohjoisten ristiretkien, kaupankäynnin ja hansaliiton mukanaan tuoman muuttoliikkeen myötä koko Itämeren alueelle. Ensimmäinen valtakunta kukistui Napoleonin edessä 1806. Vuonna 1815 Wienin kongressin jälkeen perustettiin Saksan liitto, johon kuului joukko ruhtinaskuntia Itävallan ja Preussin johtamina. 18. tammikuuta 1871 Preussin kuningas Vilhelm I kruunattiin keisariksi Versailles'ssa Ranskan häviön jälkeen ja perustettiin toinen Saksan keisarikunta. Samana vuonna nimitettiin Saksan valtakunnankansleriksi Otto von Bismarck. Keisarikunta kesti ensimmäisen maailmansodan loppuun 9. marraskuuta 1918 asti, jolloin Vilhelm II luopui kruunusta ja Saksa julistettiin tasavallaksi (Weimarin tasavalta). Weimarin tasavallan aika oli lopussa, kun 1932 Adolf Hitlerin NSDAP-puolue sai vaalivoiton ja 1933 siitä tuli ainoa puolue. Saksasta tuli kansallissosialistinen. Vuonna 1939 Saksa julisti sodan Puolalle ja aloitti toisen maailmansodan. Sotaa kesti Euroopassa toukokuuhun 1945, jolloin Saksa antautui. Sodan jälkeen voittajavaltiot ja Ranska jakoivat Saksan neljään miehitysvyöhykkeeseen. Neuvostoliiton vyöhykkeestä muodostui Saksan demokraattinen tasavalta (DDR) ja USA:n, Ranskan ja Yhdistyneiden kuningaskuntien vyöhykkeestä Saksan liittotasavalta (BRD). Ne yhdistyivät jälleen vuonna 1990 DDR:n lakatessa olemasta ja siitä muodostettujen uusien osavaltioiden liittyessä Saksan liittotasavaltaan ja samalla Euroopan unioniin.

Saksan historia -artikkelit


- Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta (843–1806)
- Saksan liitto (1815–1866)
- Saksan keisarikunta (1871–1918)
- Weimarin tasavalta (1919–1933)
- Kansallissosialistinen Saksa (1933–1945)
- Saksan demokraattinen tasavalta (1949–1990)

Politiikka

Saksa on liittovaltio. Se koostuu laajaa autonomista päätösvaltaa käyttävistä osavaltioista (Bundesländer) sekä Hampurin ja Bremenin vapaakaupungeista. Muodollinen valtion pää on liittopresidentti. Presidentin valitsee liittokokous, johon kuuluvat kaikki liittopäivien edustajat ja sama määrä osavaltioiden edustajia. Liittokokouksella ei ole muuta tehtävää kuin valita presidentti viiden vuoden välein. Saksan parlamentti, eli liittopäivät (Bundestag) on kokoontunut vuodesta 1999 jälleen valtiopäivätalossa Berliinissä. Edustajat valitaan neljän vuoden välein, puolet edustajista valitaan tietystä vaalipiiristä, ja puolet puolueiden listoilta. Tämän lisäksi puolueiden on ylitettävä 5 % äänikynnys, tai saatava vähintään kolme suoraan valittua edustajaa. Vuoden 2002 vaaleissa valittiin 603 edustajaa. Liittopäivät valitsee liittopresidentin ehdotuksesta liittokanslerin, joka on käytännössä suurimman puolueen puheenjohtaja. Liittokansleri nimittää ministerit, tähän hän ei tarvitse liittopäivien hyväksyntää. Ministerien määrä vaihtelee hallituksesta toiseen. Päinvastoin kun useimmissa parlamentaarisissa järjestelmissä, liittokokous ei voi suoraan erottaa kansleria valitsematta hänen seuraajaansa. Saksassa on myös liittoneuvosto (Bundesrat), joka on osavaltioiden edustajien kokous. Liittoneuvosto ei ole varsinaisesti parlamentin ylähuone, vaan aivan oma instituutionsa. Liittoneuvostossa on 69 paikkaa, jotka on jaettu osavaltioiden asukasluvuilla painotettuina. Puheenjohtajuus on kiertävä, ja liittoneuvoston puheenjohtaja on liittopresidentin varamies. Osavaltioiden edustajilla on velvollisuus äänestää hallituksensa tahdon mukaan, eikä ryhmien ääniä voi jakaa. Edustajien suhteet vaihtelevat osavaltioiden vaalien mukaan, joita on yleensä 3–4 vuodessa. Puoluejärjestelmältään Saksassa vallitsee monipuoluejärjestelmä, joka kuitenkin on toistaiseksi ollut selkeän kaksinapainen. Sosiaalidemokraatit (SPD) ja Kristillisdemokraatit (CDU/CSU, missä CDU edustaa lähinnä protestantteja, ja CSU on Baijerin katolilaisten puolue) vuorottelevat vallassa ja käyttävät apupuolueita – SPD Vihreitä (Die Grünen) ja CDU Liberaaleja (FDP). Osavaltio- ja paikallistasolla erilaisetkin liittoumat ovat olleet mahdollisia. 23. toukokuuta 2004 järjestetyissä presidentinvaaleissa valittiin Johannes Raun seuraajaksi Horst Köhler (CDU/CSU) 604 äänellä. Vastaehdokas, sosiaalidemokraattien Gesine Schwan sai 1205-jäsenisessä liittokokouksessa 589 ääntä. Liittokanslerina toimi vuodesta 1998 Gerhard Schröder (SPD), jonka hallitus sai 1. heinäkuuta 2005 liittopäivien äänestyksessä epäluottamuslauseen. Ennenaikaiset vaalit järjestettiin 18. syyskuuta. CDU/CSU sai Bundestagin vaaleissa 226 paikkaa, SPD 222, FDP 61, die Linke (entinen PDS) 54 ja Vihreät 51. Tuloksen perusteella kristillisdemokraattien Angela Merkelillä on parempi mahdollisuus kanslerin toimeen.

Osavaltiot

Saksan osat Saksan 16 osavaltiota ovat: #Baden-Württemberg #Baijeri (vapaavaltio) #Berliini #Brandenburg #Bremen (vapaakaupunki) #Hampuri (vapaakaupunki) #Hessen #Mecklenburg-Vorpommern #Niedersachsen #Nordrhein-Westfalen #Rheinland-Pfalz #Saarland #Sachsen (vapaavaltio) #Sachsen-Anhalt #Schleswig-Holstein #Thüringen Saksan maantieteellisistä alueista ja vanhoista maakunnista käytetään nykyisinkin suomalaistettuja nimiasuja, etenkin nimiä Saksi, Ala-Saksi, Etu-Pommeri ja Reininmaa. Osavaltioiden virallisissa nimissä on kuitenkin selkeintä pysytellä saksalaisissa asuissa. Poikkeuksena ovat yksinkertaiset ja täysin vakiintuneet Baijeri, Berliini ja Hampuri. Osavaltiot on edelleen jaettu 438 piiriin (Kreise).

Maantiede

Saksan maantiede Saksan ulottuu Itämeren ja Pohjanmeren rannoilta Alpeilla asti (korkein huippu Zugspitze 2962 m), maan keskiosat ovat metsäistä ylänköä. Maata halkovat Euroopan suurimmat joet: Rein, Tonava ja Elbe. Ilmasto on leuto ja merellinen, kosteat, pilviset ja viileät talvet ja kesät. Föhn-tuulet Alpeilta voivat nostaa lämpötilaa 30 °C tunneissa. Saksan Pääkaupunki on Berliini, mutta taloudellinen keskus Frankfurt am Main.

Talous

Saksan talous on maailman kolmanneksi suurin Yhdysvaltain ja Japanin jälkeen. Saksa on suurin teollisuusmaa Euroopassa. Korkea työttömyys on ollut ongelma jo vuosia, ja sitä myötä kohonneet sosiaalimenot. Saksan yhdistyminen on maksanut jo 1500 miljardia euroa, eikä talous ole parantunut idässä 50 miljardin vuosittaisista tulonsiirroista huolimatta (4 % lännen BKT:sta). Vienti tuo joka kolmanneksen kansatulosta. Suurimmat vientituotteet ovat koneet, ajoneuvot, kemikaalit, metallit, ruokatuotteet ja tekstiilit.

Väestöjakauma

Saksassa on 7,3 miljoonaa ulkomaalaista, sisältäen pakolaiset, vierastyöläiset ja heidän perheensä. 2/3 heistä on ollut maassa yli 8 vuotta ja 1/5 on syntynyt Saksassa. Turvapaikanhakijoiden määrä on laskenut viime vuosina, 2003 hakijoita oli 50 000. Saksassa on 50 000 hengen tanskalainen vähemmistö Schleswigissa lähellä Tanskan rajaa, ja pieni sorbin kieltä puhuva vähemmistö, 40 000 Saksissa ja 20 000 Brandenburgissa. Friisin kieltä puhuu 12 000. Ala-saksa on myös käytössä Pohjois-Saksan maaseudulla. Vähemmistökielet ovat Euroopan neuvoston suojelemia. Maahanmuuttajista merkittävimmät ryhmät ovat turkkilaiset ja kurdit (1,9 miljoonaa). Pienempiä ryhmiä ovat italialaiset (0,6 miljoonaa), serbit (0,6 miljoonaa), kreikkalaiset (0,4 miljoonaa), puolalaiset (0,3 miljoonaa) ja kroaatit (0,2 miljoonaa) (luvut vuodelta 2002). Saksalaiset paluumuuttajat entisen Neuvostoliiton alueilta (yhteensä 1,7 miljoonaa vuosina 1980—1999), Puolasta (0,7 miljoonaa) ja Romaniasta (0,3 miljoonaa) saavat automaattisesti kansalaisuuden, eivätkä siten näy tilastoissa.

Kulttuuri

Saksan kieli oli ennen lingua franca keski-, itä-, ja Pohjois-Euroopassa ja on edelleen opetelluin vieras kieli englannin jälkeen Euroopassa. Monet historialliset henkilöt, jotka eivät varsinaisesti olleet saksalaisia, elivät saksalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä ja jättivät siihen jälkensä, kuten: Wolfgang Amadeus Mozart, Franz Kafka ja Stefan Zweig. Säveltäjiä: Beethoven, Bach, Brahms, Schumann ja Wagner Runoilijoita: Goethe, Schiller ja Heine Filosofeja: Gottfried Wilhelm Leibniz, Kant, Hegel, Marx, Arthur Schopenhauer, Nietzsche ja Martin Heidegger Teologeja: Martin Luther, Albert Schweitzer Kirjailijoita: Hermann Hesse, Thomas Mann, Heinrich Böll ja Günter Grass Tiedemiehiä: Johannes Kepler, Ernst Haeckel, Albert Einstein, Max Born, Max Planck, Werner Heisenberg, Heinrich Rudolf Hertz ja Robert Bunsen Keksijöitä: Johann Gutenberg, Nikolaus August Otto, Werner von Siemens, Wernher von Braun, Gottlieb Daimler, Carl Benz, Rudolf Diesel ja Carl von Linde Taiteilijoita, kuten renensanssin Albrecht Dürer, surrealisti Max Ernst, ekspressionisti Franz Marc, konseptitaitelija Joseph Beuys ja neo-ekspressionisti Georg Baselitz.

Merkittävimmät luonnonvarat


- rautamalmi
- kivihiili
- kupari
- ligniitti
- potaska
- uraani
- maakaasu
- nikkeli
- puu

Merkittävimmät vientituotteet


- koneet
- kulkuneuvot
- kemikaalit

Aiheesta muualla


- [http://maps.google.com/maps?ll=51.138001,9.052734&spn=6.122846,16.215820&z=11&t=h&hl=en Saksa Google Mapsissa] Luokka:Saksa fiu-vro:S'aksamaa als:Deutschland roa-rup:Ghirmânii ms:Jerman zh-min-nan:Tek-kok ko:독일 ja:ドイツ simple:Germany th:สหพันธ์สาธารณรัฐเยอรมนี

Kansallissosialismi

Kansallissosialistisen Saksan tunnus
Kansallissosialistisen Saksan tunnus
Kansallissosialismi (saks. Nationalsozialismus) oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa syntynyt äärioikeistolainen kansallis- ja sosiaalivallankumouksellinen poliittinen liike. Kansallissosialismi korosti nationalistisisia, fasistisia, sosialistisia, korporatiivisia ja antisemiittisiä periaatteita sekä totalitarismia. Yksilöllä oli merkitystä vain kansan jäsenenä. Kansallissosialismin ideologia pohjautui erityisesti Georges Sorelin, Friedrich Nietzschen, Joseph Arthur de Gobineaun, Houston Stewart Chamberlainin, Heinrich von Treitschken, Henri Bergsonin ja Alfred Rosenbergin ajatuksiin. Liikkeen perusteoksia olivat Adolf Hitlerin Taisteluni ja kansallissosialistisen puolueen ohjelma (Nationalsozialistische Deutsche Arbeitpartei, NSDAP). Ennen Hitleriä "kansallissosialistiseksi" itseään nimittävä puolue löytyi ainakin Tšekkoslovakiasta. Tämä ei kuitenkaan ollut Hitlerin natsipuolueeseen verrattava totalitaristinen järjestö, jos kohta sen edustama kansallisuusaatteen muoto ei nykymaailmassa olisikaan poliittisesti kovin korrekti. Tätä valtiokokonaisuutta kutsutaan Kolmanneksi valtakunnaksi (saks. Das Dritte Reich). Nimitys tulee Hitlerin hallinnon tavasta laskea Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta ensimmäiseksi valtakunnaksi, vuonna 1871 perustettu Saksan keisarikunta toiseksi ja kansallissosialistinen hallinto kolmanneksi. Kansallissosialismia kutsutaan yleisesti myös natsismiksi, jonka alkuperä on kansallissosialismin saksankielisen nimen ääntämyksessä. Lisäksi ideologia samaistetaan usein fasismiin, mikä ei ole kuitenkaan täysin vastaava asia. Kansallissosialismin historiaan liittyy olennaisena osana kansallissosialistinen puolue, NSDAP (saks. Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei), jonka johdossa Adolf Hitler nousi Saksan diktaattoriksi. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa useat eri kansallissosialistiset suuntaukset ja puolueet kilpailivat keskenään, mutta kilpailusta selvisi voittajana NSDAP. Erilaiseen, suomalaiseen muotoon muuntuneita, kansallissosialistisia aatteita nousi Suomessakin 1920- ja 1930-luvuilla, mutta niiden vaikutus jäi hyvin vähäiseksi. Tunnetuimmat suomalaiset äärioikeistolaiset liikkeet eli oikeistoradikaalit Lapuan liike ja IKL eivät edustaneet kansallissosialismia. Suomalaisia kansallissosialistisia järjestöjä olivat mm. Arvi Kalstan johtama Suomen Kansan Järjestö sekä Teo Snellmanin johtama Suomen kansallissosialistinen työjärjestö, joilla ei ollut käytönnösä lainkaan merkitystä Suomen politiikassa.

Ideologinen teoria

Käsitteen kansallissosialismi nostivat jo 1800-luvun lopulla esiin papit Friedrich Naumann ja G. Göhre, jotka perustivat "Kansallis-Sosiaalisen Yhdistyksen"." Hieman myöhemmin nimi muutettiin "Kansallis-Sosiaaliseksi Puolueeksi". Göhre ehdotti jo tuolloin organisaatiolle nimeksi "Kansallisen Sosialismin Yhdistystä" ja Naumannin tavoitteena oli todistaa, että 'nationalismi ja sosialismi voidaan sulauttaa yhdeksi poliittiseksi liikkeeksi'. Vuonna 1891 perustettu "Suursaksalainen liitto" (Alldeutscher Verband, ADV) ja sen johtajan Heinrich Classin kirjoitukset pohjustivat myös osaltaan hitleriläistä kansallissosialismia. Itävalta-Unkarin alueella perustettiin ADV:n tukemana 1903 "Itävaltalainen työväenpuolue", jonka ideologi Rudolf Jung nosti esiin käsitteen "kansallissosialismi". Jung ja itävallan kansallissosialistit toimivat sittemmin Hitlerin NSDAP:n innoittajina. Ilmeisesti tähän viitaten Natsi-ideologi Alfred Rosenberg kirjoitti myöhemmin "kansallissosialismin nimi ... on peräisin Sudeetti-Saksan alueelta." Varhaiset kansallissosialistiset järjestöt olivat konservatiivisia tai taantumuksellisia ja nationalistisia, mutta ne omaksuivat sosialistisia tunnuksia. Luokkataistelun ja marxilaisuuden sijaan ne kuitenkin julistivat Otto Glagaun muotoilemaa teoriaa "riistävän" (= juutalainen, kansainvälinen) ja "tuottavan" (= saksalainen; kansallinen) pääoman ristiriidasta. Adolf Hitlerin keskeisen poliittisen teoksen, Taisteluni (saks. Mein Kampf) mukaan hän kehitti poliittiset oppinsa tarkkaillessaan Itävalta-Unkarin keisarikunnan käytäntöjä. Syntyperäisenä itävaltalaisena Hitler oli tarkkaillut hallinnon politiikkaa ja havainnut kuinka kielellinen ja etninen hajanaisuus hajoitti keisarikuntaa. Lisäksi hän näki demokratian haitallisena, koska se antoi valtaa hallinnolle vihamielisten vähemmistöjen käsiin. Kansallissosialistiselle ideologialle on myös keskeistä rotu, jonka suurin saavutus on nationalistisen ajatusmallin mukaan yhtenäinen valtio. Saksan tapauksessa ylivertainen arjalainen herrarotu on luotu muodostamaan Saksan valtiossa kulttuurisesti, sotilaallisesti ja taloudellisesti väkevin kansakunta ja valtio, jonka kohtalona on hallita alempia rotuja. Vahvojen rotujen vastakohtina olivat heikot valtiot ja kulttuurit, joita riitely, etninen ja kielellinen hajaannus ja ali-ihmiset heikensivät. Kolmannen pykälän muodostivat kotimaattomat ihmiset eli loisrodut (esimerkiksi juutalaiset ja romanit), jotka poistamalla herrarotu vahvistuisi. Herrarotu-ideologia perusteli myös vaatimuksen elintilasta, joka toisessa maailmansodassa toteutui konkreettisena sotaretkenä. Alempien rotujen kohtalona tuli olla sotilaallisesti heikompia ja siten herrarodun laajenemisetujen edessä väistyviä. Näkökulmassa on selvä viite 1900-luvun alkuvuosikymmenten muodikkaaseen sosiaalidarwinistiseen teoriaan. Uskonnot, jotka hyväksyivät nämä "elämän julmat tosiasiat" olivat hyviä uskontoja. Vastaavasti rakkauden ja suvaitsevaisuuden sanomaa levittävät uskonnot olivat orjauskontoja. Tämä viittaa Friedrich Nietzschen ajatuksiin kristinuskosta ja toisaalta kansallissosialismin uskonnonomaisuuteen ja pyrkimykseen luoda uusi uskonto muinaisten skandinaavisten uskomusten mytologiselle pohjalle. Kansallissosialismi ei kuitenkaan perustunut ideologisesti pelkästään rotukäsitteelle - joka on osittain sodanjälkeisen natsismin historiallisen käsittelyn ja trauman vääristämää, vaan sen juuret ovat syvemmällä 1700-luvun romantiikassa, 1800-luvun nationalistisessa ajatustavassa, esimerkiksi Nietzschen hieman väärinymmärretyssä yli-ihmisfilosofiassa ja toisaalta esimerkiksi antisemitismin kohdalla vuosisatoja vanhasta eurooppalaisesta juutalaisvastaisesta perinteestä. Maailmalle tutuksi tulleen "hitleriläisen" kansallissosialismin lisäksi alussa suosiota nautti Otto Strasserin vasemmistolaisempi linja, mutta hän joutui Hitlerin vainon kohteeksi ja lopulta maanpakoon. Eräät ei-sosialistit ovat pitäneet kansallissosialismia vain sosialismin muotona, jossa suunnitelma- eli komentotalouden välineenä käytettiin pikemminkin suoria komentoja kuin valtio-omistusta. Kansallissosialismissa on kuitenkin eroja useimpiin muihin sosialismin muotoihin, kuten marxilais-leniniläiseen, stalinistiseen, maolaiseen ja arabisosialistiseen. Erottaviin tekijöihin kuuluvat mm. nationalismi sekä kansallissosialismin idealistinen luonne vastakohtana sosialismin materialismille. Jyrkin ero kansallissosialismin ja "muun sosialismin" välillä löytyykin käytännön politiikasta: muut sosialistit eivät juuri sympatisoinneetkaan kansallissosialismia sen paremmin Saksassa kuin ulkomaillakaan, kun taas oikeistosta se sai enemmän ymmärrystä (esimerkiksi Suomessa). Sama päti toiseen suuntaan; perinteisiin konservatiiveihin natsit suhtautuivat niin ennen valtaannousuaan kuin sen jälkeenkin suopeammin kuin vasemmistolaisiin. Yleinen selitys kansallissosialismin suosiolle on se, että se yhdisti kaksi suosittua aatetta, nationalismin ja sosialismin, vieläpä otollisena ajankohtana Saksan kärsiessä Versaillesin rauhanehtojen tuomasta köyhyydestä ja nöyryytyksestä. Hitlerin luomassa [http://www.historyplace.com/worldwar2/riseofhitler/25points.htm puolueen alkuperäisessä ohjelmassa] vaadittiin toisaalta lisää elintilaa, uhrauksia valtiolle, kansalaisuutta vain saksalaisille ja maahanmuuton lopettamista ja toisaalta korkojen ja pääomatulojen lakkauttamista "kuolemanrangaistuksen uhalla", maan, suurmyymälöiden ja trustien sosialisoimista, sosiaalietujen suurta kasvattamista ja vahvaa valtiota. Viime aikoina (mm. historioitsija Götz Aly) on myös esitetty taloustieteellisin laskelmin, että kansallissosialistien hyvinvointivaltio rikastutti merkittävästi keskiluokkaa juutalaisilta sosialisoidulla omaisuudella ja että tämä olisi ollut kannatuksen pääsyy, mutta asiasta ei ole yksimielisyyttä tieteilijöiden kesken.

Kansallissosialistisen ideologian avainelementtejä


- Antimarxismi
  - Antikommunismi
  - Antisosialismi (sosiaalidemokraatit)
  - Antibolševismi
- Antiliberalismi
  - lehdistönvapauden, kokoontumisvapauden ja järjestäytymisvapauden lakkauttaminen
  - uskonnonvapauden rajoittaminen
  - Demokratian hylkääminen
  - vahva valtiovalta
  - suunnitelmatalous
  - yritysten ja maan sosialisoiminen (myöhemmässä vaiheessa tyydyttiin jättämään yritykset kapitalistien haltuun valtion komennossa)
  - korkojen ja pääomatulojen vastustaminen
- Kansan, maan ja valtion sopusointu
  - Kansan jakamatonta tahtoa ilmentävä valtio, Führer-kultti
  - Yhtenäinen, elinvoimainen kansa - yksi kansa, yksi valtio, yksi johtaja
    - Rotuhygienia - Eutanasia ja Eugeniikka
    - Rasismi
    - Antisemitismi
    - Antislavismi
    - Sosiaalidarwinismi
    - "Pohjoisen rodun" määrittely kulttuurillisesti ylivertaiseksi.
    - Elintilapolitiikka (katso: Lebensraum)
  - Sopusointu luonnon kanssa, eläinsuojelu, myyttisen talonpoikaisen menneisyyden ihannointi vs. urbanismi
- Historiallinen glorifiointi, viittaukset antiikin Roomaan.
  - Uskonnonomaiset, hurmoshenkiset, poliittiset kokoukset, mytologiset elementit
  - Vahvat opilliset ja filosofiset yhtymäkohdat muinaisiin pakanauskontoihin.
  - Taiteen ja arkkitehtuurin yhdenmukaistaminen antiikin esimerkkien mukaan

Kansallissosialismi ja romantiikka

Bertrand Russellin mukaan kansallissosialismin juuret sijaitsevat liberalismista, sosialismista ja kommunismista poiketen muualla kuin Ranskan suuressa vallankumouksessa ja sen jälkeisessä eurooppalaisessa poliittisessa perinteessä, ja ilmiötä pitää tarkastella juuttumatta 1930-luvun huippuvuosiin ja rasismiin. Kansallissosialismi ammensi paljon vaikutteita 1800-luvun alussa vaikuttaneesta saksalaisesta, irrationalistisesta romantiikasta, joka oli syntynyt 1700-luvulla tietynlaiseksi vastapainoksi valistuksen rationalistiselle todellisuuskäsitykselle. Romantiikalle tyypillinen voima, intohimo, yhteisöllisyys, perinteiden arvostus ja kansallistunne olivat juuri kansallissosialisteille tärkeitä arvoja, joten he ihailivat suuresti saksalaisen romantiikan suuria taiteilijoita. Yhtenä esimerkkinä tästä voidaan pitää esimerkiksi Richard Wagneria, joka oli Kolmannessa valtakunnassa suuressa suosiossa. Wagner yhdisteli oopperoissaan kristillisiä teemoja intohimoon ja skandinaaviseen mytologiaan. Toiset näkevät kansallissosialismin ihmisen ja luonnon harmoniassa, kansan jakamaton tahtoa ilmentävässä valtiossa ym. Rousseaun perinnön. Romanttinen näkemys kansan yhtenäisestä tahdosta on sukua Marxin näkemyksille ja poissulkee liberaalin demokratian, jossa mm. lehdistönvapauden ja eri puolueiden kautta ihmiset sovittavat erilaisia näkemyksiä yhteen.

Taloudellinen käytäntö

Tulleessaan valtaan kansallissosialistit olivat osin luopuneet ajatuksistaan sosialisoida tuotantovälineitä, ja sosialisointi rajoittui lähinnä vainottujen ryhmien sekä valloitettujen alueiden omaisuuteen. Osittainen suunnitelmatalous toteutettiinkin ilman sosialisointia: nähtiin tehokkaammaksi antaa osaavien yrittäjien hoitaa yrityksiään jatkossakin mutta valtion komentojen mukaan. Kansallisella tasolla kansallissosialistien tärkeimmät tavoitteet taloudessa olivat työttömyyden ja hyperinflaation poistaminen ja keski- ja alaluokkien käytössä olevien kulutushyödykkeiden tuotannon laajentaminen. Kolmannessa valtakunnassa talouspolitiikka perustui enemmän ad hoc -toimenpiteisiin kuin pitkäjänteiseen ja kestävän kasvun politiikkaan tai ylipäätään mihinkään konsistenttiin ohjelmaan. Nämä olivat keskeisiä poliittisen suosion lisäämiseen pyrkiviä tavoitteita ja vastasivat omalta osaltaan Weimarin tasavallan puutteisiin. Kansallissosialistinen puolue oli toimissaan tuloksekas ja talous kasvoikin huippuvauhtia vuosina 1933—1936 (keskimäärin 9,5 prosenttia vuodessa ja teollisuuden kasvaessa 17,2 prosenttia). Joidenkin taloustieteilijöiden mukaan tämä ei kuitenkaan ollut varsinaisesti kansallissosialistien ansiota, vaan heidän mukaansa talouskasvun itse asiassa aiheuttivat Weimarin tasavallan loppuaikojen talouspoliittiset ratkaisut. Vaikka hyperinflaation päättyminen usein luetaan kansallissosialistien menestyksien joukkoon, sen päättyminen sijoittuu kuitenkin valtaannousua edeltäneisiin vuosiin. Talouden laajeneminen nosti Saksan syvästä lamasta ja täystyöllisyyteen vähemmässä kuin neljässä vuodessa. Julkinen ja yksityinen kulutus kasvoi nopeasti. Tämän kasvun ollessa kulutuksellista, eikä tuotannollista (sotakoneiston laajentaminen, työhankkeet ja niin edelleen) inflaatio nosti jälleen päätään, mutta ei kuitenkaan samoihin lukuihin kuin Weimarin tasavallan aikaan. Saksan talouden elvyttäminen julkisia menoja lisäämällä oli keynesiläistä talouspolitiikkaa, minkä Keynes itse myönsi pääteoksensa General Theoryn saksankielisen laitoksen esipuheessa 30-luvulla suosittelemalla natseille talouden kokonaiskysynnän elvytystä. Monet taloustieteilijät ovat sanoneet, että tämä keynesiläinen, kysynnänelvytykseen perustuva kansallissosialistinen talousmalli ei olisi kyennyt pysymään pystyssä ilman sotaa. Kansainvälisen talouden kannalta voidaan nähdä, ettei kansallissosialistisen puolueen tavoitteena niinkään ollut yhdentää Kolmatta valtakuntaa kansainväliseen talousjärjestelmään kaupan välityksellä, vaan valloittaa voimavarat valtion haltuun asein. Yleensäkin epäluuloa kansainvälistä kauppaa kohtaan lisäsi varmuus juutalaisen pankkiirisalaliiton hallussa olevista maailmanmarkkinoista, joka ajatuksena sopi hyvin juutalaisvastaiseen propagandaan. Taloudellisesti fasismin ja kansallissosialismin välillä on selkeät siteet, koska kumpaankin kuuluu valtion hallinnassa oleva sijoitusmaailma, rahamarkkinat, teollisuus ja maanviljely. Kummassakin talousmallissa on kuitenkin myös yksityisiä yrityksiä ja osittain markkinatalouteen perustuva hinnanmääräytyminen. Italian fasismi oli kuitenkin selvemmin korporativistinen, jossa työnantajat ja työntekijät sopivat asiat valtion tiukassa kontrollissa, mutta silti erillisinä toimijoina. Konfliktit, kuten lakot olivat kuitenkin estettyjä.

Kansallissosialismi ja uskonto

Kansallissosialismin ja kristinuskon suhde oli varsin ongelmallinen. Hitlerin propagandaan kristillisyys kuului olennaisena osana, koska saksalaiset olivat varsin uskonnollista väestöä. Kansallissosialismi oli kuitenkin symboliselta kieleltään voimakkaan antikristillinen ja seremonioissaan lähes pakanallinen, kuten suomalainen aikalaiskirjailija ja silminnäkijä Olavi Paavolainen kirjassaan Kolmannen valtakunnan vieraana havainnoi. Lisäksi kansallissosialistinen käsitys heikkouden ja suvaitsevaisuuden tuomittavuudesta ei sopinut kristilliseen sanomaan, minkä monet papit näkivätkin ja siksi protestoivat voimakkaasti kansallissosialisteja vastaan 1930-luvun Saksassa. Papistosta monet joutuivat vainotuiksi mielipiteidensä tähden ja kirkollisen instituution lopettaminen oli suunnitelmissa.

Kansallissosialismi ja naiset

Kansallissosialismin ihanteelliseen perhemalliin kuului selkeästi roolittunut perhe. Kulttuurielämä ja taide korosti voimakkaasti miehen maskuliinisuutta ja miehekkyyttä, kun taas naisen osa oli kansallissosialistisessa valtiossa pitää huolta kodista ja huolehtia lapsista. Saksassa kotiäitiyden korostaminen liittyi myös korkeaan työttömyyteen toista maailmansotaa edeltävänä aikana - palauttamalla työssä käyvät naiset takaisin kotilieden äärelle vapautettiin työpaikkoja miehille ja vähennettiin siten työttömyyttä. Nämä olivat kuitenkin ihannemalleja, jotka eivät käytännössä toteutuneet Kolmannessa valtakunnassa näin konkreettisesti. Avioliitossa korostettiin erityisesti rotupuhtauden ja perinnöllisen terveyden vaalimista. Naisen yhteiskunnallinen asema oli syrjäänvetäytyvä ja poissa julkisuudesta. NSDAP:n merkkihenkilöihin kuuluikin vain vähän naisia, vaikka kannattajakunnassa naisia oli paljon. Osasyynä oli se, että Kansallissosialistisen Saksan hyvinvointivaltio oli maailman anteliain ja siihen kuuluivat mm. runsaat äitiysedut.

Kansallissosialismi ja eläimet

Kansallissosialismin ideologiaan kuului ihmisten eläminen sopusoinnussa itsensä ja luonnon kanssa. Kolmannen valtakunnan eläinsuojelulakeja pidettiin historian edistyksellisempinä, ja esimerkiksi Hitler antoi ymmärtää olevansa kasvissyöjä, mitä esimerkkiä monet hänen kannattajansa seurasivat, myös Suomessa.

Kansallissosialismi oikeisto-vasemmisto-akselilla

Kansallissosialismia kutsutaan usein äärioikeistolaiseksi, mikä on kuitenkin kyseenalaista, koska kansallissosialismi ei ole "ääriporvarillista" eikä kapitalistista. Kansallissosialismissa keskeisiä ajatuksia olivat nationalismi ja demokratian sekä ihmissoikeuksien polkeminen, jotka eivät kaikkien mittareiden mukaan sijoitu vasemmisto-oikeisto-akselille. Käytännössä tosin kiihkeät nationalistit itse katsovat lähes poikkeuksetta edustavansa oikeistoa tai ainakin antivasemmistoa. Talous- ja sosiaalipoliittisesti kansallissosialismissa on piirteitä sekä perinteisestä oikeistosta että vasemmistosta.

Kolmannen valtakunnan kansallissosialisteja

Alla on listattu lähinnä NSDAP:n alkuaikojen jäseniä ja puolueen "sisäpiiriin" kuuluneita, ei esimerkiksi Wehrmachtin kenraaleita. Tämä siitä syystä, että vaikka käytännössä puolueen jäsenyys oli Kolmannessa valtakunnassa ennemminkin sääntö kuin poikkeus, ei muiden yhteys puolueeseen ole kuitenkaan yhtä merkityksellinen.
- Martin Bormann - Hitlerin yksityissihteeri, Parteikanzlerein johtaja
- Joseph Goebbels - propagandaministeri
- Hermann Göring - Saksan ilmavoimien, Luftwaffen komentaja, Valtakunnanmarsalkka
- Rudolf Hess - NSDAP:n varajohtaja Skotlantiin lentoonsa saakka
- Reinhard Heydrich - Sicherheitdienstin (SD) johtaja, "Prahan teurastaja"
- Heinrich Himmler - Reichsführer SS (SS-joukkojen johtaja)
- Adolf Hitler - Führer, Kolmannen valtakunnan johtaja
- Rudolf Höss - Auschwitzin keskitysleirin komendantti. Ei pidä sekoittaa Rudolf Hessiin
- Ernst Kaltenbrunner - Reichssicherheitshauptamtin (RSHA) johtaja, Heydrichin seuraaja
- Joachim von Ribbentrop - Saksan ulkoministeri 1938 - 1945
- Ernst Röhm - Sturmabteilungin (SA) organisoija
- Alfred Rosenberg - kansallissosialismin pääideologi
- Baldur von Schirach - Hitler-Jugendin (HJ) johtaja
- Albert Speer - Hitlerin hoviarkkitehti, varusteluministeri
- Julius Streicher - Antisemitistisen Der Stürmer-lehden päätoimittaja
- Fritz Todt - Kolmannen valtakunnan työpalveluorganisaation perustaja.
- Otto Strasser - Puolueen sisäisen vasemmistolaisen opposition johtaja ja pääideologi
- Walter Funk - teollisuusministeri
- Wilhelm Frick - sisäministeri
- Hans Frank - ministeri, Saksan lakiakatemian päällikkö
- Robert Ley - Saksan työväenrintaman päällikkö
- Walther Schellenberg - Gestapo-johtaja
- Josef Mengele - natsitohtori, "kuolemanenkeli"

Tietoa muualta


- [http://www.thepaganfront.com/brangolf/music.html Natsien musiikkia] - kokeile esimerkiksi kappaleita - "Bomben Auf England" ja "Panzer Rollen in Afrika Vor"
- [http://www.yle.fi/opintoradio/tasavalta/valtio/html/kansallissos.html YLE Opintoradio: Kansallissosialismi 1920- ja 30-lukujen Suomessa]
- [http://www.historyplace.com/worldwar2/riseofhitler/25points.htm Hitlerin kirjoittama Kansallissosialistisen puolueen 25 kohdan ohjelma]

Lähteet

#Jouko Jokisalo (1995): Kansallissosialismin ideologia, Snellman-instituutti 1995, ISBN 951-842-165-X Luokka:Poliittinen ideologia Luokka:Kansallissosialistinen Saksa ja:ナチズム simple:Nazism

Adolf Hitler

Adolf Hitler (Braunau am Inn, Itävalta 20. huhtikuuta 1889 – Berliini, Saksa 30. huhtikuuta 1945) oli Saksan diktaattori (valtakunnankansleri ja valtakunnanpresidentti eli Führer) 1930- ja 1940-luvuilla. Hitler vaikutti maailmanhistoriaan merkittävästi valtakaudellaan. Hän kumosi Versaillesin rauhansopimuksen ehdot. Hän tuli erityisen tunnetuksi kansallissosialismin varsinaisena kehittäjänä, harjoittamansa kansanmurhan ja antisemitismin vuoksi sekä aloittamalla toisen maailmansodan. Hitler oli syntyperältään itävaltalainen. Hitlerin muodostama Sotateollinen kompleksi nosti Weimarin tasavallan ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä talouskriisistä. Valtansa huipulla Hitlerin johtama Saksa oli valloittanut suurimman osan Eurooppaa. Vaikka hänen politiikkansa johti Saksan melkein täydelliseen tuhoon, Hitler oli aikanaan monien saksalaisten kannattama ja palvoma johtaja. Hänen perintönsä näkyy edelleen Saksan kansan "kollektiivisessa syyllisyydessä", jota myöhemmät sukupolvet ovat yrittäneet lievittää.

Varhaiset vuodet

Adolf Hitler syntyi 20. huhtikuuta 1889 Braunau am Innissä, pienessä kaupungissa 90 km länteen Linzistä, Ylä-Itävallassa, Itävalta-Unkarissa. Hänen isänsä Alois Hitler oli tullivirkailija. Alois Hitler oli syntynyt aviottomana, ja käytti 40:een ikävuoteensa saakka äitinsä sukunimeä Schicklgruber. Hitlerin äiti Klara Hitler (os. Pölzl) synnytti yhteensä kuusi lasta. Ainoastaan Adolf ja nuorempi Paula-sisar jäivät henkiin. Alois Hitler ja hänen toinen vaimonsa saivat vielä pojan, Alois nuoremman ja tyttären Angelan. Nuorena Hitler oli hyvä oppilas, mutta kuudennella luokalla (1900-1901) Linzin Realschulessa hänen menestyksensä loppui ja hän joutui uusimaan luokan. Opettajiensa mukaan hänellä ei ollut "halua tehdä koulutyötä". Hän jätti koulun kesken isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1903. Nuoruudessaan Hitler haaveili taidemaalarin urasta, mutta häntä ei hyväksytty Wienin taideakatemiaan kahdesta yrityksestä (1907 ja 1908) huolimatta. Maalauksissaan Hitler kuvasi pääasiassa kaupunkimaisemia, joissa näkyvät ihmiset olivat lähinnä hahmotelmia, sekä perinteisiä kukka-asetelmia. Hitler elätti itsensä maalaamalla postikortteja ja avustuksilla. Äitinsä kuoltua 1907 Hitler sai orvonavustusta, mutta lahjoitti sen sisarelleen. Hän peri kuitenkin hiukan rahaa tätinsä kuoltua. Jo Wienissä asuessaan Hitler innostui politiikasta. Hän alkoi vihata marxismia ja liberalismia sekä erityisesti monikulttuurista Habsburgien hallitsemaa Itävalta-Unkarin valtakuntaa. Hitlerin varat loppuivat pian sen jälkeen, kun hänen hakemuksensa taideakatemiaan oli hylätty toisen kerran, ja 1909 hän joutui muuttamaan kodittomien suojaan ja 1910 varattomien työläisten asuntolaan. Vuonna 1913 hän sai hiukan rahaa isänsä perinnöstä ja muutti Müncheniin Saksaan välttääkseen asepalveluksen. Hänet kuitenkin kutsuttiin Itävalta-Unkarin keisarilliseen armeijaan, mutta terveystarkastuksessa Hitler havaittiin palvelukseen kelpaamattomaksi.

Ensimmäinen maailmansota

München Ensimmäisen maailmansodan syttyessä elokuussa 1914 Hitler liittyi kuitenkin vapaaehtoisena Baijerin armeijaan. Hän palveli Ranskassa ja Belgiassa lähettinä 16. baijerilaisessa reservirykmentissä. Hänen sotilasuransa oli moitteeton, mutta hänet ylennettiin vain korpraaliksi, koska hän ei ollut Saksan kansalainen. Hitler piirsi myös sarjakuvia ja ohjeita armeijan lehteen. Lokakuussa 1916 Hitler haavoittui jalkaan Pohjois-Ranskassa, mutta palasi rintamalle maaliskuun alussa 1917. Hitler sai urheudestaan kaksi kunniamerkkiä, toisen luokan rautaristin joulukuussa 1915 ja ensimmäisen luokan rautaristin elokuussa 1918, jota ei yleensä myönnetty korpraaleille. 15. lokakuuta 1918, vain hiukan ennen sodan loppua, Hitler tuotiin kenttäsairaalaan sokeutuneena myrkkykaasuhyökkäyksen jälkeen. Sodan aikana Hitleristä tuli intomielinen kansallismielinen, vaikkakaan hän ei ollut Saksan kansalainen. Sanaa "patriootti" hän piti kuuluvan aatelisten suvuille, käytännössä vain muodolliselle isänmaallisuudelle. Saksan antautuminen marraskuussa 1918 järkytti häntä, kuten monia muutakin, koska Saksan armeija oli sotilaiden ja kansalaisten mielikuvissa voittamaton. Monien nationalistien tapaan Hitler syytti poliitikkoja, "marraskuun rikollisia", antautumisesta. Laajalle levinneen oikeistolais-konservatiivisen selkäänpuukotuslegendan (Dolchstosslegende) mukaan liberaalipoliitikot olivat pettäneet ja "puukottaneet selkään" Saksan kansaa ja sotilaita. Versaillesin rauhansopimus oli saksalaisten mielissä nöyryytys. Se vieritti syyn sodan alusta Saksalle ja määräsi sen huikeisiin sotakorvauksiin. Näitä mielialoja historioitsijat pitävät yhtenä tekijöistä, jotka johtivat myöhemmin Hitlerin valtaannousuun.

Kansallissosialistinen puolue

Sodan päätyttyä Saksan tappioon se joutui luovuttamaan suuria maa-alueita ja maksamaan suuret sotakorvaukset. Hitler jäi armeijaan, joka osallistui lähinnä sosialistien työläiskapinoiden kukistamiseen. Hän osallistui "kansallisen ajattelun" kursseille, joita Baijerin Reichswehr järjesti. Heinäkuussa 1919 Hitler määrättiin puhetaitojensa ansiosta poliisivakoojaksi pienen Saksan työväenpuolueen (Deutsche Arbeiterpartei, DAP) joukkoon. 12. syyskuuta hän meni kuuntelemaan puhetta "Kuinka kapitalismi voidaan eliminoida". Seuranneessa väittelyssä hän raivostui ja puhui voimakkaasti separatisteja vastaan Saksan yhtenäisyyden puolesta. Pian tämän jälkeen Hitler liittyi puolueeseen. Siellä hän tapasi Dietrich Eckartin, erään puolueen perustajista ja antisemiitin. Hitler pääsi armeijasta 1920 ja alkoi toimia täysipäiväisesti puolueen toiminnassa nousten pian sen johtoon. Hän muutti puolueen nimen kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi (Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei, NSDAP). Hitlerin puhetaidot ja hänen korostamansa lojaalisuus toivat hänelle kannattajajoukkoa. Hän puhui kadunkulmissa ja hyökkäsi juutalaisia, sosialisteja, liberaaleja, kapitalisteja ja kommunisteja vastaan. Hitlerin varhaisimpiin seuraajiin kuuluivat Rudolf Hess, Hermann Göring ja Ernst Röhm, natsien taisteluosasto SA:n johtaja. Eräs liittolaisista oli ensimmäisen maailmansodan veteraani, kenraali Erich Ludendorff. Pian Hitler nousi Baijerin nationalistisen liikkeen johtavaksi hahmoksi. Tärkein tavoite puolueohjelmassa oli Versaillesin häpeärauhan kumoaminen. Muita tavoitteita olivat mm. elintilan lisääminen, etnisesti ei-saksalaisten (mm. juutalaisten) kansalaisuuden lakkauttaminen, vahva valtiovalta, korkojen ja muiden pääomatulojen kieltäminen sekä kartellien, suurten kauppojen ja osin maankin valtiollinen haltuun otto. Viimeisenä vaatimuksena oli "yhteinen etu ennen yksilön etua". Kansallissosialistien ideologia ei ollut erityisen omaperäistä. Se lähti rodun käsitteestä ja ylemmän rodun hallitsemasta imperiumista, joka oli yleinen käsitys silloisessa Euroopan radikaalissa oikeistossa. Kansallissosialistit hyödynsivät myös sosialismin kapitalismin vastaisuutta, mutta hylkäsivät marxilaisen sosialismin kansainvälisyyden ja korvasivat sen kansallismielisyydellä. Hitlerin valtaannousun jälkeen radikaalimpi vasemmistolainen siipi puhdistettiin puolueesta. Natsi-ideologit, kuten Alfred Rosenberg, hylkäsivät demokratian sekä vapaamieliset arvot ja kannattivat yli-ihmisten eliitin hallitsemaa valtiota. Natsit pitivät omaa ideologiaansa "kolmantena tienä" radikaalin sosialismin ja porvarillisen kapitalismin välillä. Natsien yhteiskunnallista järjestelmää kutsuttiin nimellä Volksgemeinschaft, kansanyhteisö. Yhteiskuntamalli oli jäykän hierarkkinen ja johtajuus säteili alaspäin kansan johtajasta kohti hänen seuraajiaan. Kaikki oli määrä tapahtua ennemmin kansan kuin yksilön eduksi. Yhteisöllisyyttä toteutettiin rituaalisesti: joukkokokoontumisilla, paraateilla, järjestäytyneellä urheilulla, kulttuuriaktiviteeteillä, kampanjoilla nälkäisten auttamiseksi, jne.. Yleisen vihollisen Hitler löysi juutalaisista, jotka edustivat paitsi suurpääomaa, myös "bolševikkijuutalaisuutta." Hitler yritti vallankaappausta 8. marraskuuta 1923 Baijerin pääkaupungissa Münchenissä ottaakseen vallan ja marssiakseen Berliiniin, kuten Mussolini oli tehnyt Roomassa edellisenä vuonna. Apunaan hänellä oli kenraali Ludendorff. Alkuhämmennyksen jälkeen Baijerin poliisi kukisti kaappausyrityksen, jossa kuoli 16 ihmistä. Hitlerin pidättäneet ja vanginneet viranomaiset olivat osittain hänen aatteidensa kannalla. Joutuessaan oikeuteen maanpetoksesta huhtikuussa 1924, Hitler muutti oikeudenkäynnin propagandatilaisuudeksi. Tuomarit sallivat hänen esittää ajatuksiaan oikeudelle määräämättömän ajan. Hitler sai viiden vuoden tuomion, mutta istui Landsbergin vankilassa vain yhdeksän kuukautta. Vankeusaikanaan hän sai suuren määrän ihailijapostia, mukaan lukien paljon postia naisilta. Vankeusaikanaan hän saneli kirjaansa Mein Kampf (Taisteluni) varamiehelleen Hessille. Kirjan ensimmäisen osan hän omisti viime vuoden marraskuun vallankaappausyrityksen kaatuneille tukijoilleen. Kun Hitler armahdettiin joulukuussa 1924, natsipuolue oli kuihtunut lähes olemattomiin.

Natsien valtaannousu

Mein Kampf Puolueen uudelleen perustamisen jälkeen Hitler ryhtyi päämääriensä ajamiseen laillisin keinoin. Kannatus oli aluksi vähäistä. Käännekohta tuli suuren laman myötä 1930. Konservatiivit eivät olleet ikinä hyväksyneet Saksaan 1919 perustettua demokraattista hallintoa (Weimarin tasavaltaa), ja myös äärioikeisto vastusti sitä avoimesti. Sosiaalidemokraatit sekä keskustan ja oikeiston vakiintuneet puolueet eivät pystyneet vastaamaan laman aiheuttamaan šokkiin. Syyskuun 1930 vaaleissa NSDAP sai yllättäen 18 % äänistä ja 107 paikkaa Reichstagissa nousten toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Vaalitulos oli katastrofi Heinrich Brüningin keskustaoikeistolaiselle hallitukselle, joka nyt menetti enemmistönsä. Hitlerin äänestäjistä suurin osa oli maanviljelijöitä, sotaveteraaneja ja keskiluokkaa, joihin 1920-luvun hyperinflaatio ja työttömyys iskivät kovimmin. Kaupungin työväestö ei juuri Hitleriä kannattanut: Berliinissä ja Ruhrin alueella kannatus oli olematonta. Brüningin tiukka taloudenpito oli tuomassa pientä helpotusta talouteen, joten hallitus halusi välttää presidentinvaalin 1932 ennen nousukautta ja taivutteli natsipuoluetta suostumaan valtakunnanpresidentti Paul von Hindenburgin kauden jatkamiseen. Hitler kieltäytyi ja lähti Hindenburgia vastaan vaalissa, jonka hävisi. Hän tuli kuitenkin toiseksi molemmilla kierroksilla ja sai 35 % äänistä toisella kierroksella huhtikuussa. Hindenburg erotti hallituksen ja nimitti uudeksi pääministeriksi Franz von Papenin, joka välittömästi määräsi uudet Reichstagin vaalit. Heinäkuussa 1932 NSDAP sai parhaan vaalituloksensa, 230 paikkaa, ja siitä tuli suurin puolue. Koska natsit ja heille vihamieliset kommunistit hallitsivat nyt yhdessä enemmistöä paikoista, hallituksen muodostaminen kävi mahdottomaksi. Uusi Reichstag hajotettiin ja määrättiin uudet vaalit. Papenin keskustapuolue (Zentrumspartei) alkoi neuvottelut natsien kanssa hallitusyhteistyöstä, mutta Hitler vaati valtakunnankanslerin asemaa ja valtakunnanpresidentin lupausta antaa hänelle poikkeustilavaltuudet. Yhteistyö kariutui, eikä NSDAP saavuttanut työväenluokan tukea, joten marraskuun 1932 vaaleissa natsit menettivät kannatustaan, mutta olivat edelleen suurin puolue. Hindenburg erotti luottamuksensa menettäneen Papenin, ja määräsi kenraali Kurt von Schleicherin muodostamaan hallituksen. Von Schleicher saikin koottua hallituksen sosiaalidemokraattisista ammattiyhdistysten edustajista ja Gregor Strasserin johtamista NSDAPista erkaantuneista kansallissosialisteista. Gregor Strasser Papen ja Alfred Hugenberg, Saksan nationalistisen kansanpuolueen (Deutschnationale Volkspartei, DNVP) johtaja taivuttelivat Hindenburgia nimittämään Hitler valtakunnankansleriksi koalitiossa DNVP:in kanssa ja lupasivat, että he pitäisivät Hitlerin aisoissa. 4. tammikuuta 1933 Hitler tapasi von Papenin salaa. He sopivat muodostavansa yhdessä hallituksen, jossa olisi Hitlerin lisäksi vain kaksi muuta kansallissosialistia (Wilhelm Frick ja Hermann Göring) von Papenin toimiessa Hitlerin varavaltakunnankanslerina. Tällä välin von Schleicher myönsi epäonnistumisensa ja pyysi hajoittamaan Reichstagin uudelleen. Hindenburg erotti hänet ja nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi, Papenin varakansleriksi ja Hugenbergin valtiovarainministeriksi. Hitler vannoi virkavalansa uudeksi valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933. Vaikka Hindenburg vastusti jyrkästi kansallissosialisteja ja oli voittanut presidentinvaalit, hän hyväksyi vastentahtoisesti von Papenin teorian NSDAP:n katoavasta kansansuosiosta ja siitä, että valtakunnankanslerina Hitler olisi kontrolloitavissa. Päivämäärää, jolloin Hitler sai virkansa, pidetään yleisesti kansallissosialistisen Saksan alkuna, ja natsipropagandassa sitä kutsuttiin Machtergreifungiksi, vallanotoksi.

Valtiopäivätalon palo

Uusi hallitus perusti diktatuurin sarjalla nopeita määräyksiä. 27. helmikuuta 1933 valtiopäivätalo paloi raunioksi – kansallissosialistien propaganda syytti teosta kommunisteja. Seuraavana päivänä säädettiin valtakunnanpresidentin määräys kansan ja valtion suojelemiseksi (Verordnung des Reichspräsidenten zum Schutz von Volk und Staat). Sillä peruutettiin suurin osa 1919 perustuslaissa määrätyistä ihmisoikeuksista, mukaan lukien lehdistön- ja sananvapaus. Suuresta määrästä rikoksia voitiin nyt langettaa kuolemantuomio. Kommunistipuolueen johtajat vangittiin pian ennen seuraavia vaaleja, ja puolue kiellettiin. 3. maaliskuuta 1933 vaaleissa natsit saivat 43,9 % äänistä. Hitlerin hallitus sai vain pienen enemmistön Reichstagissa koalitiossa DNVP:in kanssa. Uuden Reichstagin kokoonnuttua ensimmäisenä toimena ajettiin läpi laki kansan ja valtakunnan kurjuuden helpottamiseksi (Ermächtigungsgesetz, 23. maaliskuuta). Se antoi Hitlerin hallitukselle luvan säätää lakeja Reichstagin asemasta. Lisäksi hallitus saisi toimia vain valtakunnankanslerin aloitteiden mukaan. Ainoastaan sosiaalidemokraatit uskalsivat äänestää lakia vastaan, kommunistit oli jo vangittu, ja SA:n joukot "taivuttelivat" muut edustajat vaadittavaan kahden kolmasosan enemmistöön. Lain säätämisen jälkeen myös SPD kiellettiin, eikä heinäkuun 1933 jälkeen uusia puolueita enää saanut perustaa. Hitlerille diktaattorin oikeudet takaava Ermächtigungsgesetz uudistettiin säännöllisesti neljän vuoden välein, myös sodan aikana. Muut puolueet päättivät hajoittaa itsensä välttääkseen pidätykset ja keskitysleirituomiot. 14. heinäkuuta NSDAP julistettiin ainoaksi lailliseksi puolueeksi. Ammattiyhdistysliike ADGB (Allgemeiner Deutscher Gewerkschaftsbund) murskattiin 2. toukokuuta 1933, kun SA ja NSBO (Nationalsozialistische Betriebszellenorganisation) valloittivat sen tilat ja sen johtajat vangittiin. Tärkeimmät liitot määrättiin yhdistymään saksalaiseen työläisrintamaan (Deutsche Arbeitsfront, DAF), joka oli natsien järjestö. Tammikuun 30. päivänä vuonna 1934 Saksan osavaltiot lopetettiin lailla ja niiden tehtävät siirrettiin keskushallitukselle. Kesällä 1934 tapahtui natsipuoleen puhdistus, pitkien puukkojen yö (30. kesäkuuta–1. heinäkuuta). Hitler määräsi SS:n surmaamaan SA:n Ernst Röhmin ja muut johtajat, entisen valtakunnankansleri von Schleicherin sekä muutamat Papenin alaisista.

Führer

:Pääartikkeli: Kansallissosialistinen Saksa Kansallissosialistinen Saksa Valtakunnanpresidentti Hindenburg kuoli 2. elokuuta 1934 kello yhdeksältä aamulla. Kolme tuntia aikaisemmin hallitus oli säätänyt lain, joka astuisi voimaan hänen kuoltuaan. Uusia presidentinvaaleja ei järjestetty, vaan Hitler määräsi valtakunnankanslerin ja presidentin virat yhdistettäväksi ja siirrettäväksi "Führer und Reichskanzler Adolf Hitler"ille, kuten laki määräsi. Tästä lähtien Hitler käytti arvonimeä Führer, joka tarkoittaa yksinkertaisesti johtajaa. Pian Hitler määräsi jokaisen asevoimien jäsenen vannomaan hänelle henkilökohtaisen uskollisuudenvalan. Saatuaan diktatuurisen valta-aseman ilman äänestäjien enemmistön hyväksyntää Hitler hankki kansan luottamuksen puhetaidoillaan ja propagandaministeri Joseph Goebbelsin avulla. Valtion kontrollissa oleva lehdistö sai kansan uskomaan Hitlerin olevan vapahtaja lamasta, kommunismista, Versaillesin sopimuksesta ja juutalaisista (Führer-myytti). Vuoden 1935 Nürnbergin lakien mukaan juutalaiset menettivät kansalaisuutensa ja heidät erotettiin valtion viroista, heiltä kiellettiin monet ammatit ja kaupankäynti. Seksuaalinen kanssakäyminen ja avioliitto juutalaisen kanssa kiellettiin. Juutalaisvastaista propagandaa harjoitettiin laajasti. Määräykset tiukkenivat etenkin vuoden 1938 kristalliyön jälkeen, jonka jälkeen yli 180 000 juutalaista pakeni maasta ennen sodan alkua. Maastamuutto oli kielletty, jollei omaisuuttaan jättänyt jälkeensä. Maaliskuussa 1935 Hitler julisti Versaillesin sopimuksen mitättömäksi ja otti jälleen käyttöön asevelvollisuuden. Hän aloitti massiivisen sotakoneiston, Wehrmachtin, rakentamisen. Siihen kuuluivat myös uusi laivasto, Kriegsmarine ja ilmavoimat, Luftwaffe. Työttömyys väheni nopeasti laajojen rakennushankkeiden ja sotateollisuuden ansiosta. Maaliskuussa 1936 Hitler rikkoi jälleen Versaillesin sopimusta miehittämällä demilitarisoidun Reininmaan. Kun Britannia ja Ranska eivät reagoineet, Hitler siirtyi edemmäs. Heinäkuussa 1936 alkoi Espanjan sisällissota, jossa kenraali Francisco Francon johtamat kansalliset kapinoivat tasavaltalaista kansanrintamahallitusta vastaan. Hitler lähetti joukkoja Espanjaan tukemaan Francoa ja testaamaan Saksan uusia asevoimia (katso: Legion Condor). Neuvotteluissa 25. lokakuuta 1936 Galeazzo Cianon, Mussolinin johtaman Italian ulkoministerin kanssa julistettiin syntyneeksi Rooma–Berliini akseli, jonka ympäri muut Euroopan maat pyörisivät. Ystävyyssopimus muuttui 1939 sotilasliitoksi, johon liittyivät vielä Japani, Unkari, Romania ja Bulgaria. Maat tunnettiin akselivaltoina. Hitlerin hallitus sijoitti arkkitehtuuriin suurin määrin varoja, ja Albert Speer tuli tunnetuksi valtakunnan johtavana arkkitehtinä. Berliini isännöi vuoden 1936 kesäolympialaisia, jotka Hitler avasi. Koreografit esittelivät avajaisissa arjalaisen rodun ylivoimaisuutta muita kohtaan. Elokuvaohjaaja Leni Riefenstahl teki kisoista dokumentaarisen propagandafilmin. Vuodesta 1936 lähtien Hitler itse muutti Saksan talouden sotateollisuuden tarpeisiin asettamalla aina vain korkeampia vaatimuksia aseistautumiselle ja vaatimalla talouden ja työvoiman valmistautumista armeijan täyteen liikekannallepanoon. Heinäkuussa 1937 avattiin Münchenissä rappiotaiteen näyttely, jossa oli varoittavana esimerkkinä esillä juutalaisten ja modernien taiteilijoiden töitä.

Toinen maailmansota

:Pääartikkeli: Toinen maailmansota Yksikään toinen johtaja ei osallistunut sodanjohtoon yhtä paljon kuin Hitler. Hänen ulkopolitiikkansa ja sotastrategiansa hallitsivat Saksaa 1930-luvulla ja koko sodan ajan. Hänen näkemyksiään oli lähes mahdoton kumota, vaikka hänen lisääntyvässä määrin järjenvastaiset päätöksensä johtivat lopulta Saksan tuhoon 1945. Sodan lopussa Hitler käyttäytyi Napoleonin tavoin, eikä luottanut kehenkään, vaan hoiti pienimmätkin päätökset itse. Helmikuussa 1938 Hitler otti itselleen armeijan korkeimman johtajan valtuudet.

Itävallan liittäminen Saksaan

Helmikuussa 1938 Hitlerin uhka pakotti Itävallan diktaattorin Schuschniggin eroamaan. Itävallan johtoon nousi maan natsipuolueen Arthur Seyss-Inquart. Hän kutsui Saksan joukot "apuun", ja Itävalta liitettiin kansanäänestyksessä Saksaan (Anschluss). Seuraavaksi Hitler aloitti kansainvälisen kriisin Tšekkoslovakian saksalaisten asuttamien sudeettien kysymyksestä. Syyskuussa 1938 päätettiin Hitlerin, Mussolinin, Britannian Chamberlainin ja Ranskan Daladierin kesken Münchenissä sudeettialueen luovuttamisesta Saksalle. Amerikkalainen Time-lehti valitsi Adolf Hitlerin "Vuoden Mieheksi" (Man of The Year). Sarja verettömiä voittoja toi Hitlerille laajan kansansuosion ja ruokki hänen kuvaansa voittamattomuudesta. Saksan laajeneminen toi sille myös tärkeitä resursseja (kuten Tšekkoslovakian teollisuuden), joita ilman riittävän sotavoiman rakentaminen oli mahdotonta. Vuonna 1939 Hitler oli vakuuttunut, etteivät Versaillesin sopimuksen allekirjoittajat enää vastustaisi Saksan laajenemista itään, ja että pienemmistä maista tulisi Saksan satelliittivaltioita. Heinäkuun 1938 ja tammikuun 1939 välillä armeijan vahvuutta lisättiin laajoin varusteluohjelmin kaikissa kolmessa puolustushaarassa. Wermacht eteni Prahaan 10. maaliskuuta 1939, ja Saksa sai Memelin Liettualta. Lisäksi Hitler vaati Puolalle Versaillesin rauhassa menetettyjä alueita. Tällöin Hitler kohtasi ensi kertaa vastarintaa tavoitteilleen; Puola ei suostunut luovuttamaan alueita eikä alistumaan Saksan tahtoon. Hitlerin reaktiona oli rankaista puolalaisia heidän taipumattomuudestaan.

Molotov–Ribbentrop-sopimus

Elokuussa Hitlerin Saksa liittoutui yllättäen Josif Stalinin johtaman Neuvostoliiton kanssa. Solmittu Molotov–Ribbentrop sopimus (myös Hitler–Stalin-sopimus) 23.8.1939 oli luonteeltaan hyökkäämättömyyssopimus, mutta sen salainen lisäpöytäkirja jakoi Itä-Euroopan etupiireihin maiden kesken. Kauppasopimuksia solmittiin Romanian ja Jugoslavian kanssa; Puola oli nyt eristettynä. 1. syyskuuta 1939 Hitler käynnisti hyökkäyksen Puolaan, minkä lasketaan aloittaneen toisen maailmansodan. Hitler ei uskonut, että länsivallat sekaantuisivat kriisiin. Tavoitteena oli lyhyt sota syksyn aluksi, vaikka neuvonantajat ja sotilasjohtajat varoittelivat, että Saksa ei ollut valmis sotaan. Ranskan ja Britannian julkinen mielipide oli Saksan pysäyttämisen kannalla. Hitler kuitenkin uskoi, että niiden johtajat olisivat heikkoja eivätkä uskaltaisi julistaa sotaa. Maat olivat kuitenkin luvanneet tukensa Puolalle, joten ne julistivat syyskuussa sodan Saksalle. Sodanjulistuksesta huolimatta hyökkäystä ei kuitenkaan tapahtunut, ja länsirintaman sotaa nimitetäänkin nimellä Sitzkrieg, istumasota. Hitlerin oli sodanjulistuksesta raivoissaan; hän määräsi armeijan talvihyökkäykseen Ranskaa vastaan. Viimeisen kerran Hitler kuitenkin kuunteli sotilaskomentajia, mutta lopulta vain huono sää pakotti luopumaan hyökkäyksestä. Myöhemmin hän syytti kenraaleita siitä, että oli menettänyt tilaisuuden yllättää sotaan varautumaton Ranska ja heikot brittijoukot. Vuoden 1939 lopulla Hitler valvoi henkilökohtaisesti kevään hyökkäyksen valmistelua. Hän ei hyväksynyt puolustuksellista vaihtoehtoa, vaan päätti tuhota länsivallat yhdellä ratkaisevalla iskulla. Hitler ehdotti hyökkäystä Ardennien metsien läpi, mutta vasta von Manstein viimeisteli suunnitelman. Hitler ihastui suunnitelmaan ja piti siitä kiinni vastoin kaikkia varoituksia ja neuvoja. Suunnitelmasta lähes luovuttiin siinä pelossa, että britit valtaisivat Skandinavian ja pääsisivät Saksan joukkojen sivustaan. Jälleen Hitler vaati varoituksista huolimatta Norjan valtausta, ennen kuin britit ehtisivät sen tehdä.

Hyökkäys länsirintamalla

Hiljaiselo päättyi maaliskuussa, kun Saksan joukot hyökkäsivät Tanskaan ja Norjaan. Länsirintaman sota alkoi toukokuussa, kun Saksa hyökkäsi Ranskaan, valloitti Alankomaat, Luxemburgin ja Belgian. Ranska antautui 22. kesäkuuta 1940. Suurista riskeistä huolimatta molemmat hyökkäykset johtivat suuriin voittoihin. Voittojen sarja sai Hitlerin pääliittolaisen, Mussolinin Italian liittymään sotaan toukokuussa 1940. Kesällä 1940 Saksa oli saanut mantereen hallintaansa. Saksalaiset kuvittelivat sodan olevan ohi. Hitler tarjosi rauhaa Britannialle, mutta Winston Churchillin johtama hallitus hylkäsi kaikki tarjoukset. Britannia jäi yksin sotaan Saksaa vastaan. Hitler aloitti heinäkuussa ilmasodan (Taistelu Britanniasta), joka oli tarkoitettu edeltämään maihinnousua. Kuninkaalliset ilmavoimat pääsivät viimein niskan päälle Luftwaffea vastaan lokakuussa 1940. Pommitukset (Blitz) kestivät toukokuuhun 1941. Heinäkuussa 1940 alkoi näyttää selvältä, että Josif Stalin käytti hyväkseen sotaa lännessä laajentaakseen valtapiiriään Itä-Euroopassa mm. Baltian maihin. Hitler alkoi vaatia iskua Neuvostoliittoa vastaan seuraavana keväänä. Keväällä 1941 ilmahyökkäykset Iso-Britanniaan päätettiin, ja armeija valmistui hyökkäykseen Neuvostoliittoon toukokuussa. Suunnitelman keskeytti kuitenkin brittien interventio Balkanille. Sen lisäksi, että brittijoukot saapuivat Kreikkaan, Jugoslaviassa tapahtui armeijan vallankaappaus, joka kaatoi hitlerinmielisen hallituksen.

Hyökkäys Neuvostoliittoon

Huhtikuussa Jugoslavia vallattiin ja brittijoukot ajettiin Kreikasta. Laskuvarjojoukot valtasivat Kreetan. Hitlerin mukaan Neuvostoliito oli Britannian ainoan toivo. Hitler arvioi, että jos Saksa kukistaisi Neuvostoliiton, britit antautuisivat. Neuvostoliittoon tehtävään hyökkäykseen innosti myös puna-armeijan surkea suoriutuminen Suomea vastaan talvisodassa 1939-1940. Hitler vertasi Neuvostoliittoa mätään latoon: "kun ovi potkaistaan sisään, koko rakennelma romahtaa". Hyökkäys Neuvostoliittoon, "ristiretki bolshevismia vastaan", pääsi käynnistymään kuukautta myöhässä aikataulusta. 22. kesäkuuta 1941 Saksan kolmen miljoonan miehen joukot hyökkäsivät Neuvostoliittoon rikkoen aiemmin solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen. Operaatio Barbarossaksi nimetty hyökkäys eteni syvälle Baltian maihin, Ukrainaan ja Venäjälle. Hitler ajatteli jo ennalta ja määräsi sotatuotannon keskittymään maavoimien kaluston sijasta ilmavoimiin ja laivastoon valmistelemaan uutta hyökkäystä Iso-Britanniaa ja mahdollisesti USA:ta vastaan. Saksan hyökkäys pysähtyi Venäjällä syksyn mutiin ja neuvostojoukot alkoivat vastahyökkäyksen Moskovan edustalla joulukuussa 1941. Tappioista huolimatta Hitler määräsi, että rintama täytyi pitää . 19. joulukuuta 1941 hän päätti ottaa armeijan suoraan komentoonsa. 11. joulukuuta 1941 Saksa julisti myös sodan Yhdysvalloille liittolaisensa Japanin tueksi. Nyt Saksa oli sodassa Britannian ja Neuvostoliiton lisäksi Yhdysvaltoja vastaan. Yhdysvalloista Hitlerillä oli pinnallinen kuva. Hän piti Rooseveltia "imbesillinä" ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa "huijauspolitiikkana" (Bluffpolitik). Hän uskoi Japanin kykenevän pidättelemään Yhdysvaltoja, kunnes Saksa olisi lyönyt Neuvostoliiton. 20. tammikuuta 1941 turvallisuuspäällikkö Reinhard Heydrich esitteli Wannseen kokouksessa Hitlerille suunnitelman juutalaisongelman "lopullisesta ratkaisemisesta", juutalaisten tuhoamisesta keskitysleireillä. Adolf Eichmann sai käyttöönsä SS-yksikön suunnitelman toteuttamiseksi. Seuraavana keväänä Hitler vaati vastoin sotilasjohdon neuvoja, että itärintaman taisteluissa painopiste siirrettäisiin rintaman eteläosaan. Hänen tavoitteensa oli vallata Neuvostoliiton öljyvarat, joskaan niiden hyödyntämiseksi ei tehty mitään valmisteluja. Kesällä 1942 Hitler vieraili yllättäen kutsumatta Suomen marsalkka Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivillä Focke-Wulf Fw-200 Condor -koneellaan. Keskusteluista salaa tehty nauhoitus on luultavasti ainoa, jossa Hitler puhuu rauhallisella äänellä tavanomaisen raivoisan puheensa sijasta.

Sodan käännekohta

Sodan käännekohta tapahtui seuraavana talvena Stalingradin taistelussa. Lähi-idän ja Suezin kanavan valloitus pysähtyi El Alameinin taisteluihin marraskuussa 1942. Hitlerin periaattena oli, että vetäytyminen oli mahdotonta. Tämän seurauksena menetettiin suuri joukko laivoja, kun yritettiin pitää Rommelin joukot Afrikassa huollettuna. Lopulta Saksa menetti kaikki Pohjois-Afrikan joukot. Stalingradin taistelussa Saksa menetti mottiin jääneen 6. armeijansa Hitlerin vaadittua sitä pitämään asemansa siitä huolimatta, että murtautuminen saarrosta olisi saattanut ollut mahdollista. Kun kriisi paheni, Hitler hyväksyi Göringin lupauksen huoltaa joukot ilmateitse, mutta tämä johti suuriin tappioihin myös ilmavoimissa. Seuraavana kesänä saksalaisjoukot kärsivät tappion Kurskissa. Samaan aikaan amerikkalaiset ja brittijoukot nousivat maihin Sisiliassa ja Hitlerin liittolainen Mussolini syöstiin vallasta. Hitlerin terveys rapistui. Hänen vasen kätensä alkoi vapista ja sitä oli vaikea ohjata. Professori Ian Kershaw on uskonut tämän olevan Parkinsonin taudin merkki.

Normandian maihinnousu

Kesäkuussa 1944 alkoi samaan aikaan Normandian maihinnousu ja suurhyökkäys itärintamalla. Saksassa realistit päättelivät tappion olevan väistämätön. Joukko upseereja muodosti salaliiton Hitleriä vastaan. Claus von Stauffenberg asetti pommin heinäkuussa 1944 Hitlerin päämajaan, mutta Hitler pelastui täpärästi. Seuranneissa kostotoimenpiteissä teloitettiin yli 4000 ihmistä (usein nälkään näännyttämällä eristyksessä, jota seurasi hidas kuristaminen) ja vastarintaliike murskattiin. Britannian ilmasota oli vakuuttanut Hitlerin siitä, että vihollisen teollisuuden pommittamisella ei saavutettu juuri mitään, ja hän otaksui pitkän aikaa liittoutuneiden strategisten pommitusten olevan vain terroritaktiikkaa, johon vastattiin omalla terrorilla. Saksan strategisia aseita olivat mm. V1 ja V2-ohjukset. Mitään laajempaa yritystä integroida ilmavoimia laajempaan kokonaisstrategiaan ei kuitenkaan tehty. Vuosina 1943 ja 1944 Hitler suhtautui vihamielisesti sotilaskomentajien ehdotuksiin keskittyä pommituksilta puolustautumiseksi hävittäjäkoneiden tuotantoon hävittäjäpommittajien ja kevyiden pommittajien sijaan. Kuitenkin vuonna 1944 laajamittaisten pommitusten kiihtyessä hän raivostui ilmavoimien komentajille, koska he eivät olleet tehneet tarpeeksi pysäyttääkseen hyökkäykset , ja uhkasi koko Luftwaffen lopettamisella. Luftwaffelta puuttui kunnollinen komentaja koko loppusodan ajan, mutta Hitler kieltäytyi erottamasta Göringiä suosituksista huolimatta.

Sodan loppu

Sodan loppua kohden Saksan tilanne heikentyi molemmilla rintamilla. Hitler kääntyi jopa omia joukkojaan vastaan syyttäen heitä pelkuruudesta ja pätemättömyydestä ja erotti kaikki, jotka uskalsivat uhmata häntä. Hitlerin näkemykset olivat peräisin korpraalina toimimisesta ensimmäisessä maailmansodassa ja hänen katsantokantansa mukaan armeijalla oli yksi tehtävä: tuhota vihollinen hyökkäyksellä eikä perääntyä. Kenraalit kuitenkin vetäytyivät ja ryhmittyivät puolustuskannalle, mikä suututti Hitleriä. Pitkän vetäytymisen ja liikkuvan puolustuksen aikana saavutettujen voittojen voidaankin katsoa tulleen Hitleristä huolimatta pikemminkin kuin hänen ansiostaan. Saksan sodanjohdossa nähtiin sarja itsemurhia alkaen Luftwaffen Ernst Udetista (1941) ja Hans Jeschonnekista (1943) sotamarsalkkoihin Rommel (1944), von Kluge (1944) ja Model (1945).

Hitlerin kuolema

Model :Pääartikkeli: Hitlerin kuolema Neuvostoliiton joukot saavuttivat lopulta Berliinin huhtikuussa 1945. Hitlerin avustajat kehottivat häntä pakenemaan Baijerin tai Itävallan vuorille, mutta hän oli päättänyt kuolla pääkaupungissaan. Heinrich Himmler, SS:n johtaja, yritti antautua länsiliittoutuneille ruotsalaisen diplomaatin välityksellä. Hitlerin itsemurhaa edeltävänä päivänä Hitler halusi testata sinihapon tehoa ja niin hänen koiransa Blondi lopetettiin sinihappokapselilla bunkkerin ulkopuolella olevassa puutarhassa. Huhtikuun 29. kello 04.00 Hitler viimeisteli testamenttinsa. Hän meni naimisiin Eva Braunin kanssa bunkkerinsa karttahuoneessa 30. huhtikuuta pian puolenyön jälkeen. Tämän jälkeen hän saneli poliittisen testamenttinsa sihteerilleen Traudl Jungelle ennen menemistään nukkumaan neljän aikaan. Iltapäivällä Hitler piti tapaamisen puolueen sihteerin Bormannin kanssa ennen kuin nautti lounasta. Adolf ja Eva Hitler hyvästelivät Führerbunkerin henkilökunnan ja asujat, kuten Goebbelsin perheen, Bormannin, sihteerit ja upseerit. Tämän jälkeen he vetäytyivät yksityistiloihin. Kun kamaripalvelija Heinz Linge ja Bormann avasivat oven, Hitlerit istuivat pienellä sohvalla kuolleina. Ilmassa oli syanidin haju. Adolf Hitler oli ampunut itseään ohimoon 7,65 mm pistoolilla niellen samalla sinihappokapselin. Silminnäkijöiden mukaan Adolf ja Eva Hitlerin ruumiit poltettiin puutarhassa bunkkerin ulkopuolella, jossa ne valeltiin bensiinillä ja sytytettiin tuleen. Linge, Otto Günsche sekä Erich Kempka eivät saaneet poltettua ruumiita kunnolla, ja pommitus teki mahdottomaksi uudet yritykset. Ruumiit löysi myöhemmin neuvostoliittolainen vastavakoilun yksikkö 79. kivääriarmeijakunnasta. Hitler tunnistettiin hammaspaikkojen perusteella ja ruumiille tehtiin ruumiinavaus kuolinsyyn tutkimiseksi. Ruumiista havaittiin syanidijäämiä, mutta ampumahaavaa ei mainittu raportissa. Ruumiinavaus julkaistiin 16. toukokuuta, mutta se määrättiin pian mitättömäksi bunkkerista vangittujen väitettyä Hitlerin ampuneen itsensä. Marsalkka Žukov ilmoitti 9. kesäkuuta 1945, ettei Hitlerin jäännöksiä ole löydetty, ja hän saattaa olla vielä elossa. Ruumiinavausraportissa oli mainittu osan kallosta olevan poissa. Kallon osanen löydettiin myöhemmin Führerbunkerista, ja siinä havaittiin olevan luodinreikä ja syanidijäämiä. Kallon osanen ja tunnistuksessa käytetty alaleuka lähetettiin Moskovaan arkistoitavaksi. Arkistotietojen mukaan Hitlerien ruumiit haudattiin aluksi Magdeburgiin merkitsemättömään hautaan asfaltin alle. Vuonna 1970 rakennus oli siirtymässä Itä-Saksan hallitukselle, ja KGB:n johtaja Juri Andropov määräsi ruumiit kaivettavaksi ylös ja tuhottavaksi. 4. huhtikuuta 1970 KGB:n ryhmä poltti ruumiit ja tuhkat siroteltiin Elbeen.

Hitlerin perintö

Koko Hitlerin vallassaolon aikana Saksassa ja sen miehittämillä alueilla sovellettiin arjalaista rotuoppia, jonka tarkoituksena oli nostaa "arjalainen" rotu muiden yläpuolelle. Hitlerin tavoitteena oli myös levittää arjalaista rotua hankkimalla sille lisää elintilaa idästä (Lebensraum). Monet vähemmistöt (esimerkiksi homoseksuaalit, romanit, vammaiset, marxilaiset, kommunistit ja tunnetuimpina juutalaiset) joutuivat vainon kohteiksi. Kansallissosialistit perustivat jo 1930-luvulla keskitysleirejä joihin he kokosivat edellä mainittuja ryhmiä ja myös rikollisia. Myöhemmin jo sodan sytyttyä perustettiin useita tuhoamisleirejä, joissa pantiin toimeen lopullista ratkaisua, jonka tarkoituksena oli hävittää juutalaiset, kommunistit ja muut "yhteiskuntaan kelpaamattomat" ihmiset massiivisissa tuhoamisoperaatioissa. Suurin osa tuhoamisleireistä perustettiin nykyisen Puolan alueelle. Tunnetuin näistä lienee Auschwitzin Birkenau. Testamentissaan Hitler erotti kaikki natsijohtajat ja nimitti suuramiraali Karl Dönitzin valtakunnanpresidentiksi ja Goebbelsin valtakunnankansleriksi. Goebbels ja hänen vaimonsa Magda tekivät kuitenkin itsemurhan 1. toukokuuta Magdan myrkytettyä ensin syanidilla heidän kuusi lastaan. 8. toukokuuta 1945 Saksan armeija antautui ehdoitta Ranskan Reimsissä. Hitlerin tuhatvuotinen valtakunta oli kestänyt 12 vuotta.

Katso myös


- Blondi (koira).

Aiheesta muualla


- [http://www.historyplace.com/worldwar2/riseofhitler/ historyplace.com: The Rise of Adolf Hitler] Hitler elämä synnystä diktaattoriksi

Kirjallisuutta

Antony Beevor, Berliini 1945, WSOY 2003, ISBN 9510283479 Hitler, Adolf Hitler, Adolf Hitler, Adolf Hitler, Adolf roa-rup:Adolf Hitler ms:Adolf Hitler ko:아돌프 히틀러 ja:アドルフ・ヒトラー simple:Adolf Hitler th:อดอล์ฟ ฮิตเลอร์

Totalitarismi

Totalitarismilla tarkoitetaan sitä, että valtio asettaa kansalaisensa täydelliseen ja keskitettyyn kontrolliin kaikilla elämän osa-alueilla. Joskus myös ei-valtiollista organisaatiota kuten kulttia kutsutaan totalitaariseksi. Totalitaristinen valtio tunkeutuu ihmisten julkisen elämän lisäksi myös yksityisen elämän alueelle. Ihmisten elämän ohjailu totalitaarisessa valtiossa on viety pidemmälle kuin tyypillisessä poliisivaltiossa. Totalitaarinen valtio levittää jatkuvasti propagandaa hävittääkseen kaiken potentiaalin erilaisiin mielipiteisiin. Kaikki hallintoa vastustava poliittinen ja kulttuurillinen toiminta on totalitaarisessa valtiossa täydellisesti estetty. Totalitarismi on täydellistä autoritarismia. Totalitaarinen valtio on tyypillisesti diktatuuri. Totalitarismi kuvaa kuitenkin valtion puuttumista kansalaisten toimintaan kaikissa asioissa, kun taas autoritarismi ja varsinkin diktatuuri liittyvät enemmän hallinnolliseen järjestelmään. Totalitarismin keinoihin kuuluu yleensä se, että valtion vihollisille ei anneta oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ja että heitä voidaan syyttää mielivaltaisin perustein. Laajimmassa merkityksessä totalitarismia on vahva keskusvalta, joka pyrkii hallitsemaan kaikki elämänalueita pakkokeinoin. Tälläisiä keskittyneitä valtioita ovat olleet mm. Intian Maurya-dynastia (312–185 eaa), Qin-dynastia (221–206 eaa) ja Shaka Zulun valtakunta (1816–1828). Totalitarismi-termin (totalitario) otti käyttöön Italian diktaattori Benito Mussolini kuvatakseen omaa hallintoaan. On kuitenkin esitetty, ettei Mussolinin fasistinen Italia olisi ollut totalitaristinen ennen vuotta 1940. Perusesimerkit totalitaarisista valtioista ovat Stalinin aikainen Neuvostoliitto ja Adolf Hitlerin johtama kansallissosialistinen Saksa. Nämä valtiot olivat esimerkkejä totalitarismeista, joissa valtion johto sai laajan kansansuosion mm. rakentamansa henkilökultin ansiosta. Totalitarismia voi kuitenkin olla olemassa ilman henkilökulttia. Luokka:Politiikka ms:Totalitarianisme ja:全体主義

1871

Tapahtumia


- Saksan keisarikunta julistettiin syntyneeksi Versaillesin peilisalissa. Preussin kuningas Vilhelmistä tuli keisari Vilhelm I ja pääministeri Otto Von Bismarkista liittokansleri.
- Henry Morton Stanley löysi kadonneeksi luullun tutkimusretkeilijän, Tohtori David Livingstonen Tanganjika-järven seudulla.
- Pariisin kommuuni Ranskassa.
- Japanissa Daimiot erotettiin maaherran tehtävistä sekä keisarillinen valtakunnanarmeija perustettiin korvaamaan vanha ritariarmeija.

Syntyneitä


- 10. heinäkuuta - Marcel Proust, ranskalainen kirjailija
- 10. elokuuta – Aino Järnefelt
- 19. elokuuta – Orville Wright.

Kuolleita


- Luokka:1871 ko:1871년 simple:1871

Saksan keisarikunta

Saksan keisarikunta (saksaksi Deutsches Reich) viittaa Saksan valtioon sen muodostuttua pienemmistä valtiokokonaisuuksista yhtenäiseksi kansallisvaltioksi 1871 tammikuussa ja sen kausi ulottuu ensimmäisen maailmansodan jälkeen tapahtuneeseen keisarivallan lakkauttamiseen marraskuussa 1918. Keisarikuntaa seurasi Weimarin tasavalta jonkun virallinen nimi oli myös Deutsches Reich.

Bismarck luo keisarikunnan

Saksalainen nationalismi vaihtui nopeasti vuoden 1848 liberaaleista ja demokraattisista piirteistään Preussin kansleri Otto von Bismarckin autoritaariseen Realpolitikiin. Bismarck ajoi yhdentymistä tavoitteenaan Preussin luotsaama konservatiivinen Saksan valtio. Hän onnistui kolmen sotilaallisluonteisen menestyksen kautta:
- Ensin Bismarck liittoutui Itävallan kanssa päihittääkseen Tanskan lyhyessä 1864 käydyssä sodassa, jossa Saksa valloitti Slesvig-Holsteinin.
- 1866 yhteistyössä Italian kanssa hän voitti Itävallan Königgrätzin taistelussa, joka sota-asetelma auttoi häntä sitomaan pohjoisia saksalaisia pikkuvaltioita lähemmin Preussiin, niiden liittoutuessa Itävalta-Preussi-sotaan Preussin (Bismarckin) puolelle.
- Ranskan-Preussin sota (1870-1871) sinetöi Saksan yhdistymisen preussilaisjohtoiseksi Saksan keisarikunnaksi, jonka valtaistuimelle nousi Vilhelm I - Vilhelm kruunattiin ranskalaisten nöyryytykseksi Versailles'n palatsissa. Bismarck itse muotoili vuoden 1866 pohjoissaksalaisen perustuslain ääriviivat, josta tuli myöhemmin 1871 Saksan keisarikunnan perustuslaki pienin muutoksin. Saksan autoritaarinen valtiomuoto sai muutamien muiden kuningas- tai keisarikuntien (Italia ja Japani) tapaan parlamentaarisia piirteitä, kuten esimerkiksi Reichstagin (valtiopäivät) - parlamentaarisen elimen, jonka edustajat valittiin yleisillä vaaleilla (tosin ainoastaan miehet saivat osallistua ja parlamentin valta oli tarkoin rajattu). Lakiesitykset vaativat myös Preussin dominoiman Bundesratin (liittoneuvosto) edustajien hyväksynnän. Perustuslaillisen vallan takana naruja siis veteli Preussi, jota vahvistivat keisarin ja hänen nimittämänsä liittokanslerin (aluksi pitkään Otto von Bismarck) toimeenpanovalta. Pikkuvaltiot säilyttivät hallintonsa, mutta armeijaa kontrolloi liittohallinto, toisin sanoen Preussi. Autoritaarisesta hallintotavasta huolimatta järjestelmä salli poliittisten puolueiden perustamisen ja kehittymisen. Autoritaarisen Saksan keisarikunnan kehitys muistuttaa suurelta osalta saman aikakauden kehityskulkua Italiassa ja Japanissa. Bismarckin tavoin myös kreivi Camillo Benso di Cavour Italiassa käytti diplomatiaa ja sotaa keinona saavuttaa päämääränsä - hän liittoutui Ranskan kanssa ennen kuin hyökkäsi Itävaltaan, varmistaen näin Italian yhdistymisen Venetsiaa ja kutistettua Kirkkovaltiota lukuun ottamatta 1861. Piemonte-Sardinian intressien mukaisesti Cavour pyrki yhtenäiseen konservatiiviseen Italiaan, vierastaen esimerkiksi liberaalien tasavaltalaisten