:: wikimiki.org ::

Keltit

Keltit

Keltit on nimitys, jota käytetään indoeurooppalaisen kielikuntaan kuuluvien kelttiläisten kielten puhujista, nykyisin myös englantia äidinkielenään puhuvista ihmisistä, jotka haluavat identifioitua kelttiläisiin "esivanhempiinsa".

Kelttikäsitteen alkuperä

Kelttiläisiä kieliä puhuvat ihmisryhmät astuivat historian valoon antiikin aikoina, jolloin kreikkalaiset ja roomalaiset kutsuivat näitä kelteiksi (Keltoi) ja galleiksi. Kaikki väestöt, joista näitä termejä käytettiin, eivät kuitenkaan välttämättä puhuneet kelttiläistä kieltä. Keltti ja vastaavat termit edustivat antiikin korkeakulttuurin stereotypioita pohjoisen tai lännen barbaareista. Ne eivät ole mitään objektiivisia yrityksiä kuvata kyseisten ihmisryhmien kieltä, elintapoja, kulttuuria tai uskontoa. Historia ja arkeologia ovat kuitenkin vasta viime vuosikymmeninä alkaneet ottaa tämän seikan järjestelmällisesti huomioon. On myös epävarmaa, oliko kelteillä itsellään mitään kelttiläisen identiteetin tunnetta tai käyttivätkö he itse tuota nimitystä itsestään. Poliittisesti keltit olivat jakautuneet moniin eri heimoyhteisöihin ja kielellisesti eri murteiden puhujiin. Keltit eivät myöskään muodostaneet kulttuurisesti mitään yhtenäistä ryhmää. Arkeologit uskovat, että kelttiläistä kieltä puhuvilla väestöillä oli jokin yhteys La Tené -kulttuuriin. Kaikki tämän kulttuurin piirissä eläneet ihmiset eivät kuitenkaan ehkä olleet kelttejä, eivätkä kaikki keltit kuuluneet La Tené -kulttuurin alueeseen.

Muinaiset keltit

La Tené Kelttiläisen kielen uskotaan syntyneen pronssikauden Keski-Euroopassa maata viljelevän ja karjaa hoitavan indoeurooppalaisen väestön keskuudessa. Keltit luultavasti polveutuvat ainakin osittain varhaispronssikautisen Uneticé-kulttuurin väestöstä. Tämän kulttuurin katsotaan syntyneen noin vuonna 2200 eaa. Kulttuurin keskus sijaitsi Tshekin tasavallan alueella, Etelä-Saksassa ja Länsi-Puolassa. Uneticéa seurasi noin 1550-1250 eaa. keskipronssikautinen tumuluskulttuuri, jonka tuntomerkkinä pidetään suuria hautakumpuja, tumuluksia. Tumuluskulttuuria taas seurasi myöhäispronssikautinen uurnakenttäkulttuuri vuosina 1200-700 eaa. Kelttiläisen kielimuodon kehittyminen lienee suurelta osin tapahtunut näiden kulttuurien keskuudessa. Useimmat tutkijat uskovat, että varhaisrautakautinen Hallstattin kulttuuri Etelä-Saksan, Itävallan ja Itä-Ranskan alueella (noin 700—500 eaa.) oli ainakin osittain kelttiläinen. Tältä alueelta kelttiläistä väestöä levittäytyi tai kelttiläinen kieli omaksuttiin Länsi-Eurooppaan, Britteinsaarille, nykyisen Espanjan alueelle sekä kohti Välimeren ja Mustanmeren maailmaa. Halstatt-kulttuuri muuttui La Tenén kulttuuriksi noin vuonna 500 eaa. 300- ja 200-luvuilla eaa. Välimeren alueen korkeakulttuurit Italiassa ja Kreikassa saivat ottaa vastaan useita kelttien hyökkäyksiä. Jopa nykyisen Turkin alueelle päätyi yksi kelttiläisryhmä, galatalaiset. Rooman valtakunta alisti lopulta useimmat kelttiläiset väestöryhmät. Esimerkiksi Julius Caesar valloitti Gallian, keisari Claudius Britannian. Mannermaalla kelttiläiset väestöt omaksuivat Bretagnea lukuun ottamatta vieraita kieliä, useimmiten latinan ja siihen palautuvat romaaniset kielet. Kansainvaellusajalla kelttiläiset kielet väistyivät myös Britteinsaarilla pohjoisille ja läntisille syrjäseuduille — Irlantiin, Skotlantiin, Walesiin, Cornwalliin ja pienille saarille.

Nykypäivän kelttiläiset vähemmistöt

1800-luvulta lähtien nationalismi johti kelttiläisen identiteetin syntyyn ja kelttiläisten kielten uuteen arvostukseen. Tämä näkyi sekä Britteinsaarten ja Bretagnen kelttiläisten vähemmistöjen keskuudessa että Yhdysvalloissa, jonne oli siirtynyt runsaasti irlantilaista ja skottilaista väestöä. Myös ranskalainen nationalismi alkoi korostaa maan gallialaista menneisyyttä. 1800-luvulla kelttiläisten kielten puhujien määrä alkoi kuitenkin jyrkästi laskea iiriä, kymriä ja gaelia äidinkielenään puhuvien väestöjen jouduttua voimakkaan englantilaistamispolitiikan kohteiksi. Myöskään Ranskan valtio ei gallialaisinnostuksesta huolimatta ollut suopea Bretagnen kelttiläistä kieltä kohtaan. Kielenvaihdoksista huolimatta kelttiläisillä alueilla syntyi voimakas kansallistunne, joka 1900-luvun kuluessa johti Irlannin itsenäisyyteen sekä separatistiseen liikehdintään Walesissa, Bretagnessa ja varsinkin Skotlannissa. Pyrkimys pitää kelttiläiset kielet ja perinteet elossa vaikuttaa myös Cornwallin ja Mansaaren kaltaisilla seuduilla, joilla kukaan ei ole enää pitkiin aikoihin puhunut paikallista kelttikieltä äidinkielenään. Oma lukunsa on kelttiläisten perinteiden vaikutus länsimaiseen kulttuuriin. Keltti-innostus eli keltomania vaikutti 1800-luvulla voimakkaasti arkeologian kehitykseen. Kiinnostus kelttiläistä muinaisuskontoa (esim. druidit) kohtaan vaikutti osaltaan ns. uuspakanallisen liikkeen syntyyn. Runoilija W.B. Yeatsin kaltaiset taiteilijat saivat inspiraatiota kelttiläisestä historiasta ja sankaritarustosta. Näiden ilmiöiden seurauksena kelttiläisyydestä syntyi vahvasti romantisoituja mielikuvia, jotka siirtyivät vähitellen osaksi länsimaista populaarikulttuuria. Suomessakin tunnetaan paljolti juuri kelttiläiseen kansanperinteeseen ja mytologiaan perustuva fantasiakirjallisuus, irlantilainen kansanmusiikki ja "irkkupubit". Osaltaan tätä keltti-innostusta on levittänyt Hollywood, joka on ottanut monien menestyselokuviensa aiheeksi irlantilaisuuden, skottilaisuuden tai muut kelttiläiset teemat. 1990-luvulta lähtien eurooppalaiseen yhdentymiskehitykseen on liittynyt myös pyrkimystä tehdä muinaisista kelteistä Euroopan ja eurooppalaisuuden symboleja. Nykyään puhutaan enää harvoja kelttiläisiä kieliä. Näitä ovat:
- bretoni
- gaeli
- iiri
- kymri

Katso myös

- Kelttiläinen mytologia Luokka:Britteinsaaret Luokka:Kansat als:Kelten ms:Celt ja:ケルト人

Indoeurooppalaiset kielet

Indoeurooppalainen kielikunta sisältää suurimman osan Euroopan kielistä ja aasialaisia kieliä Intiaan saakka. Se on eniten tutkittu ja puhujamäärältään suurin kielikunta.

Indoeurooppalaisten alkuperä

:Pääartikkeli Indoeurooppalaisten alkuperä Marija Gimbutasin ns. kurgaaniteorian mukaan indoeurooppalaisten alkukoti sijoittuu Mustanmeren pohjois- ja itäpuolelle Ukrainan ja Etelä-Venäjän aroille ja ajoittuu vuosituhannelle 4000 eKr. Gimbutasin mallin mukaan indoeurooppalaiset olisivat saapuneet Kaakkois-Eurooppaan kolmena asutusaaltona vuosien 4400 eKr ja 2800 eKr välissä. Sen sijaan Colin Renfrew liittää indoeurooppalaiset maanviljelyksen saapumiseen ja ajoittaa heidän tulonsa Eurooppaan yli 2000 vuotta Kurgan-mallia kauemmas. [http://www.furl.net/item.jsp?id=2642518]. Muitakin teorioita on esitetty. Eurooppaan on levinnyt useampia indoeurooppalaisten kielten aaltoja. Sen lisäksi, että ne syrjäyttivät muiden kielikuntien kieliä, ne syrjäyttivät myös aiemmin puhuttuja indoeurooppalaisia kieliä. Eräinä vanhakantaisimpina euroopassa puhuttavina indoeurooppalaisina kielinä pidetään latviaa (lätti) ja liettuaa.

Luokittelu

Albanialaiset kielet
- albania Armenialaiset kielet
- armenia Balttilaiset kielet
- itäbalttilaiset kielet
- latvia (lätti)
- liettua
- länsibalttilaiset kielet
- preussi Germaaniset kielet
- itägermaaniset kielet
- länsigermaaniset kielet
- alasaksin kieli (Plattdüütsch)
- afrikaans
- englanti
- friisi
- hollanti
- luxemburgin kieli
- saksa
- pohjoisgermaaniset kielet
- fääri
- islanti
- norja
- ruotsi
- tanska Indoiranilaiset kielet
- indoarjalaiset kielet
- bengali
- gujarati
- hindi
- pandžabi (punjabi, panjabi)
- sanskrit
- iranilaiset kielet
- persia Kelttiläiset kielet
- bretoni
- iiri
- kymri
- gaeli
- manksi
- korni Kreikkalaiset kielet (Helleeniset kielet)
- kreikka Itaaliset kielet
- latina
- romaaniset kielet
- eteläromaaniset kielet
- korsika
- sardi (Sardinia)
- italo-länsiromaaniset kielet
- italo-dalmaatialaiset kielet
- italia
- sisilia
- länsiromaaniset kielet
- galloromaaniset kielet
-
- ranska
- iberialais-romaaniset kielet
-
- espanja
-
- galego (galicia)
-
- katalaani
-
- portugali
- itäromaaniset kielet
- romania Slaavilaiset kielet
- eteläslaavilaiset kielet
- serbokroatia
- bosnia
- kroaatti
- serbi
- bulgaria
- makedonia
- sloveeni
- kirkkoslaavi
- itäslaavilaiset kielet
- ukraina
- valkovenäjä
- venäjä
- länsislaavilaiset kielet
- puola
- slovakki
- sorbi
- tšekki Katso myös Indoeurooppalaisten alkuperä Luokka:Kieliryhmät Luokka:Kielikunnat ja:インド・ヨーロッパ語族 zh-cn:印欧语系

Antiikin Kreikka

Antiikin Kreikka on termi, jolla kuvataan antiikin kulttuurin muinaiskreikkaa puhuneita alueita. Se ei rajoitu nykyisen Kreikan valtion alueisiin, vaan siihen sisältyvät myös alueet, joille helleeninen kulttuuri antiikin aikana levittäytyi. Näihin alueisiin lukeutuvat Kypros, osa Turkista, Sisilia, Etelä-Italia ja kreikkalaiset siirtokunnat ympäri Välimerta. Antiikin Kreikan historia jaetaan yleensä arkaaiseen aikaan (n. 700 eaa.–480 eaa.), klassiseen aikaan (480 eaa.–330 eaa.) ja hellenistiseen aikaan (330 eaa.–27 eaa.). Antiikin hellenistinen kulttuuri jatkui tämän jälkeen Rooman vallan alaisuudessa, samalla leviten yhä laajempien ihmisryhmien ulottuville. Kulttuurin ja etenkin kreikan kielen elinvoimaisuudesta kertoo Bysantin kreikankielisyys puoli vuosituhatta myöhemmin.

Historia

Arkaainen aika

Kreikka kehitti jo pronssikautena korkean esihistoriallisen kulttuurin. Ensimmäinen alueen luotettavasti kreikkalaiseksi tunnistettu kulttuuri oli mykeneläinen kulttuuri. Se syntyi n. 1700 eaa. ja nousi suurimpaan kukoistukseensa n. 400 vuotta myöhemmin. Kulttuuri romahti vuoden 1100 eaa. paikkeilla. Toinen varhainen kreikkalainen kulttuuri oli kreetalainen kulttuuri. Rautakauden alussa n. vuonna 1100 eaa. Kreikka joutui eristetyksi ja taantui sivistyksellisesti. Tästä seurasi kaksisataa vuotta kestänyt levottomampi aikakausi, jota on perinteisesti kutsuttu pimeiksi vuosisadoiksi. Kreikkaan tunkeutui uusia indoeurooppalaisia heimoja (doorilaisten vaellus), ja näin muodostui vähitellen historiallisesti tunnettu Kreikan kansa. Näiden vuosisatojen aikana kehittyi kaupunkivaltioksi kutsuttu poliittinen järjestelmä, joka nousi hallitsevaksi Kreikassa. Kehityksen etunenään astuivat merkittävimpinä kaupunkivaltioina Efesos, Miletos, Theba, Argos, Ateena ja Sparta. Tänä aikana alkoi myös kreikkalaisten ympäri Välimerta ja Mustaamerta ulottunut asutustoiminta. Itärannikon ja Vähä-Aasian kaupungit alkoivat harjoittaa merikauppaa, ja perustivat n. vuodesta 750 eaa. siirtokuntia pitkin Euroopan etelärannikkoa Mustaltamereltä Marseillen seuduille saakka ja varsinkin Sisiliaan ja Etelä-Italiaan (Suur-Kreikka). Tytärkaupungit veivät emämaahan viljaa ja ostivat sieltä kulttuurituotteita, joita – kuten kreikkalaista sivistystä yleensä – ne levittivät laajalle. Siirtyminen maataloudesta kauppaan aiheutti sisäisiä taisteluita. Useissa kaupungeissa se vei tyrannivaltaan. Ateenassa, yhtyneen Attikan pääkaupungissa, alemman kansan tyytymättömyys oikeudelliseen mielivaltaan ja taloudelliseen ahdinkoonsa aiheutti kirjoitettujen lakien säätämisen (katso Drakon, Solon). Noin vuosina 560–510 eaa. Ateena – joka muuiden valtioiden tavoin oli aikoinaan ollut kuningaskunta, mutta sitten karkoittanut kuninkaansa – oli tyrannien hallitsema (katso Peisistratos, Hipparkhos, Hippias). Heidän kukistuttuaan Ateenasta tuli kansanvaltainen tasavalta, jossa tosin arkontit ja areiopagi edelleen säilytettiin rajoitetuin valtuuksin, mutta jossa kansa kansankokouksen kautta sai entistä suuremman sananvallan. Vapaudelle vaaralliset kansalaiset saatettiin äänestyksellä karkottaa maanpakoon (katso ostrakismi).

Klassinen aika

Klassista aikaa on pidetty kreikkalaisen kulttuurin kultakautena. Sen on katsottu alkavan persialaissodista n. vuonna 480 eaa. ja päättyvän Aleksanteri Suuren kuolemaan vuonna 323 eaa. Ajanjaksolle osuu myös kuuluisa peloponnesolaissota 431–404 eaa. Vuonna 338 eaa. Makedonian Filippos II, Aleksanteri Suuren isä, alisti Kreikan hallintaansa ja perusti Korintin liiton. Aikakautta kuvaa kilpailevien kaupunkivaltioiden Ateenan ja Spartan kilpailu hegemoniasta, Ateenan nousu merimahdiksi ja demokratian alkeismuotojen kehitys Ateenassa. Aikakautena eli myös useita kuuluisia valtiomiehiä, puhujia, sotilaita, historioitsijoita, runoilijoita, näytelmäkirjailijoita ja filosofeja. Mainetta saavuttivat esimerkiksi Themistokles, Aristeides, Perikles, Sokrates, Platon, Aristoteles, Simonides, Euripides, Sofokles, Herodotos ja Thukydides. 500-luvulla eaa. oli Persia alistanut valtaansa Vähän-Aasian kreikkalaiset kaupungit. Nämä tekivät vuonna 500 eaa. kapinan, jonka persialaiset kukistivat, mutta joka aloitti persialaissodat (500-449 eaa). Kostaakseen kapinallisia auttaneille Ateenalle ja Eretrialle Persian kuningas Dareios I Suuri lähetti laivaston Kreikan vesille. Se laski sotajoukon maihin Attikassa, mutta Miltiadeksen johtamat kreikkalaiset voittivat sen Marathonin taistelussa vuonna 490 eaa. Vuonna 480 eaa. Kserkses toi Aigeianmeren ympäri armeijan, jota vastaan taistellessaan Thermopylain solassa Spartan kuningas Leonidas kärsi sankarikuoleman. Ateena hävitettiin. Salamiin taistelussa persialainen laivasto voitettiin perin pohjin (480), ja seuraavana vuonna vuorostaan maa-armeija Plataiain taistelussa sekä laivasto Mykalen niemen kohdalla. Persialaiset karkotettiin kokonaan Aigeianmereltä. Voittojen hedelmät tulivat etupäässä Ateenan hyväksi, jota Themistokles, Aristeides ja myöhemmin Perikles johtivat. Se oli suuren, 200 kaupunkia käsittävän meriliiton päävaltio. Spartan ja Ateenan kilpailu Kreikan hegemoniasta eli ylivallasta aiheutti peloponnesolaissodat (431-404 eaa.), joiden päättyessä Ateenan oli luovutettava Attikan ulkopuolella olevat alueensa, purettava satamakaupunkiinsa Pireakseen johtavat muurit ja luovutettava laivastonsa. Perikleen aikana laajennettua kansanvaltaa kohtasi Ateenassa lyhytaikainen taantumus: 30 tyrannin kausi. Vähän-Aasian kreikkalaiset kaupungit menetettiin uudelleen Persialle (katso Antalkidas). Spartalta hegemonian peri Theba lyhyeksi ajaksi (katso Epameinondas).

Hellenistinen ja Rooman vallan aika

Makedonialaisen Aleksanteri Suuren valloitusten myötä alkoi hellenistiseksi ajaksi kutsuttu aika. Perinteisessä historiankäsityksessä hellenististä aikaa on pidetty jonkinlaisena rappiokautena, vaikka esimerkiksi luonnontiede nousi tänä aikakautena ennennäkemättömälle tasolle Aleksandriassa. Hellenistinen aika päättyi roomalaisvalloituksiin. Hellenistinen aika alkoi, kun Makedonia alkoi vähitellen sekaantua Kreikan asioihin ja teki lopun Kreikan valtioiden itsenäisyydestä (katso Demosthenes). Ratkaiseva oli Khaironeian taistelu vuonna 338 eaa. Kapinat tukahdutettiin Filippos II:n ja Aleksanteri Suuren kuoltua. Roomalaisten voitettua makedonialaiset vuonna 197 eaa. (katso makedonialaissodat) he alkoivat puuttua Kreikan asioihin ja kukistivat vastarintaan nousseen Akaian liiton vuonna 146 eaa. Kreikka menetti nyt kaiken itsenäisyytensä ja liitettiin lopullisesti vuonna 27 eaa. Akaia-nimisenä provinssina Rooman valtakuntaan.

Katso myös

- Antiikin Kreikan kulttuuri
- Antiikin filosofia
- Kreikkalainen mytologia Luokka:Antiikin Kreikka ja:古代ギリシャ zh-cn:古希腊

Rooman valtakunta

Rooman valtakunta (usein antiikin Rooma) oli antiikin aikainen imperiumi. Varhaisimmat merkit asutuksesta Rooman kaupungin alueella ovat noin 1300-luvulta eaa. Kaupungistuminen lienee alkanut 700-luvulla eaa. Rooma kehittyi vuosisatojen aikana Välimeren ympäröiväksi maailmanvallaksi. Rooman valtakunnan länsiosa kukistui vuonna 476, jolloin Länsi-Rooman viimeinen keisari syrjäytettiin. Rooman valtakunnan yhdistämisyritykset Itä-Rooman johdolla päättyivät islamin yllättävään nousuun 600-luvulla. Itä-Rooma eli Bysantti pysyi kuitenkin koossa turkkilaisvaltaukseen saakka 1453.

Historia

Rooman alkuvaiheet

Tieto Rooman kaupungin alkuajoista on suurelta osin peittynyt myyttien ja legendojen alle. Rooman perustivat tarun mukaan veljekset Romulus ja Remus 21. huhtikuuta 753 eaa. 700–650 eaa. Rooman kukkulat yhdistyivät, tästä kertoo esimerkiksi tarina sabiinitarten ryöstöstä. 600-luvulla Rooma levittäytyi Latiumiin, ja tuhosi emäkaupunkinsa Alba Longan. Tradition mukaan Roomaa hallitsivat tällöin kuninkaat. Todellisuudessa Rooma sai alkunsa pronssikautisena kyläyhteisönä ehkä noin vuoden 1000 eaa. tienoilla, ehkä jonkin verran aiemmin. Alueella on ilmeisesti ollut jo tätä ennen metsästyksestä ja kalastuksesta elänyttä ihmisasutusta. Vähitellen arkeologiseen todistusaineistoon ilmestyy jälkiä paimentolaisuudesta, maanviljelyksestä ja hautausrituaaleista, sitten kaupasta, sosiaalisesta hierarkiasta, sodankäynnistä ja kylämäisesta asutuksesta. 800-luvulta eaa. on merkkejä kreikkalaisvaikutteista, ehkä Etelä-Italian kreikkalaissiirtokunnista. 700-luvulta on löytynyt merkkejä paalutuksista, jotka kertovat jonkinlaisesta linnoittautumisesta. Rooma alkoi etruskikulttuurin vaikutuksesta muodostua kaupunkimaiseksi yhteisöksi 600-luvun eaa. kuluessa. Kukkuloiden välinen suo kuivatettiin. Tässä vaiheessa Rooma ei juuri eroa muusta Latiumista. Eriytymistä ilmenee 500-luvulla. Tältä ajalta löytyy muureja, hallintorakennuksia ja uskonnollisia rakennuksia. Lisäksi on löydetty kreikkalaisin kirjaimin kirjoitettuja piirtokirjoituksia. :Katso myös: Rooman kuningas ja Roomalainen mytologia

Tasavalta

Tradition mukaan Rooman viimeinen kuningas Tarquinius Superbus syrjäytettiin vuonna 509 eaa. Tarinat kertovat pienen joukon vallankumouksesta. Kyseessä saattoi olla myös roomalaisten ja etruskien välinen yhteenotto, tai kuninkaan ja ylimysten välinen konflikti. Siirtymä saattoi olla myös vähittäinen. Toisaalta tasavaltaan saatettiin siirtyä vasta 400-luvulla eaa. plebeijien ja patriisien konfliktissa. Roomasta tuli tasavalta, jota johtivat kaksi konsulia, jotka kansalaiset valitsivat senaatin jäsenistä vuoden mittaisiksi virkakausiksi. Rooman kansalaiset jaettiin perinnöllisesti etuoikeutettuihin patriiseihin ja alempiarvoisiin plebeijeihin. Senaatissa olivat edustettuna vaikutusvaltaiset patriisisuvut, joten valtion johto oli käytännössä kapean kansanosan käsissä. Konsulit ottivat aluksi kuninkaan roolin lukuun ottamatta Juppiterin ylipapin asemaa. Tämän tehtävään valittiin rex sacrorum eli pyhien asioiden kuningas. Avioliittoja luokkien välillä ei sallittu ennen vuotta 445 eaa. Plebeijeitä varten perustettiin 494 eaa. kansantribuunin virka, johon ei voitu valita patriisia. Tämä oli ainut alemmalle luokalle avoin virka, mutta sillä oli suuret oikeudet. Uskonnolliset asemat oli myöhemminkin rajattu vain patriiseille. Yhteiskuntaluokkien välille tuli joskus niin suuria erimielisyyksiä, että plebeijit ottivat perheensä ja tavaransa ja lähtivät kaupungista leiriytyen sen ulkopuolelle kunnes heidän vaatimuksiinsa suostuttiin. Näin kävi 494, 450 ja 287 eaa. Tavallisin riidanaihe oli maanjako. Vähitellen patriisien etuoikeudet purettiin ja virat avattiin plebeijeille. Vanhat patriisisuvut ja menestyneet plebeijisuvut sulautuivat yhteen uudeksi yläluokaksi.

Nousu maailmanvallaksi

Rooma laajensi hallitsemaansa aluetta vähitellen. 400- ja 300-luvuilla käytiin monia sotia Italian muita valtioita ja heimoja vastaan. Aluksi Rooma oli vain yksi Italian monista kaupunkivaltioista. Voitokkaat sodat ja taitava diplomatia saattoivat kuitenkin vähitellen etruskilaiset, kreikkalaiset, latinalaiset, samnilaiset, kelttiläiset jne. yhteisöt Rooman valtaan. Niiden asukkaat eivät yleensä saaneet Rooman kansalaisoikeuksia. Koko Apenniinien niemimaa oli kokonaan Rooman hallussa 270 eaa. Seuraavaksi laajeneminen jatkui läntisen Välimeren rannikoille, jolloin käytiin puunilaissodat Karthagoa vastaan. Puunilaissotien tuloksena Rooma sai haltuunsa Sisilian, Hispanian ja Pohjois-Afrikan. Sitten vuorossa oli Makedonia, jota vastaan roomalaiset kävivät ns. makedonialaissodat. Makedonia voitettiin 197 eaa. Seleukidit lyötiin nykyisessä Syyriassa 189 eaa. Rooman sanottiin puolessa vuosisadassa levittäneen herruutensa Italiasta koko antiikin tuntemaan maailmaan.

Sisällissotien kausi

Rooma ajautui kriisiin vuodesta 133 eaa. alkaen. Tämä johti sarjaan sisällissotia ja diktatuureja. Yksi osa ongelmaa oli sosiaalisen rakenteen muutos. Roomalaisen yhteiskunnan selkärankana pidetty vapaiden talonpoikien luokka supistui orjatyövoimalla viljeltyjen suurtilojen kasvaessa. Ihmisiä hakeutui kaupunkeihin, joihin muodostui levoton ja köyhä väestöaines. Gracchuksen veljekset yrittivät toteuttaa talonpoikaiston elvyttämiseen tähtäävän maareformin, mutta suurmaanomistajia edustava senaatti järjesti heidät hengiltä. Senaatin johtama armeija kärsi tappioita Numidian kuningasta Jugurthaa vastaan 122–105 eaa., Sisilian orjakapinassa ja kimbrejä vastaan 105 eaa. Kimbrien voittaja Marius korvasi asevelvollisista talonpojista koostuvan armeijan ammattisotilailla, jotka värvättiin köyhän väestön keskuudesta. Seuraavien vuosikymmenten kuluessa sotapäälliköt, jotka tavoittelivat valtaa itselleen uskollisten legioonien avulla, muodostuivat toistuvaksi ilmiöksi Rooman politiikassa. Kaupunkivaltion tasavaltainen hallintomuoto ei enää toiminut kitkatta imperiumissa. Orjat nousivat jälleen kapinaan 73 eaa. Spartacuksen johdolla kolmannessa orjakapinassa. Spartacuksen joukot löivät monta legioonaa ennen joutumistaan viimein Pompeiuksen voittamiksi. 6000 orjaa ristiinnaulittiin Via Appian varrelle. Vuonna 91 eaa. lähes koko Italia kapinoi ja se rauhoitettiin vain antamalla kaikille Pojoen eteläpuolisille asukkaille kansalaisuus. Samaan aikaan Pontoksen kuningas Mithridates VI valtasi Bithynian ja häntä kukistamaan lähetetty sotapäällikkö Sulla marssikin Roomaan legioonien kanssa julistaen itsensä diktaattoriksi. Sullan jäätyä eläkkeelle 79 eaa. tasavalta palautettiin. Sotapäälliköt Gnaeus Pompeius Magnus ja Julius Caesar valloittivat Syyrian ja Gallian Reiniltä Atlantille asti. Vuonna 49 eaa. Caesar palasi Roomaan armeijansa kanssa aloittaen sisällissodan jonka päätytyä Caesar kaappasi vallan nousten diktaattoriksi.

Keisariajan alku

diktaattori] Caesarin sisarentyttären pojasta, Octavianuksesta, tuli Rooman ensimmäinen keisari nimellä Augustus. Augustusta seurasivat Juliusten-Claudiusten suvun keisarit (mm. Tiberius ja Nero) ja näitä Flaviukset (mm. Vespasianus). Vuosia 96—180 pidetään keisarikunnan suurimman kukoistuksen kautena. Tällöin hallitsivat Nerva, Trajanus, Hadrianus, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius. Marcus Aurelius joutui taistelemaan Tonavan rajalla germaaneja vastaan. Tämä markomannisota antoi esimakua tulevien vuosisatojen ongelmista. Vuonna 193 valtaan nousi voimakas Septimus Severus, jota seurasi vuoteen 235 saakka hallinnut Severusten dynastia. Egypti liitettiin Rooman valtaan 31 eaa., Augustus antoi keisarikunnan rajojen pysyä luonnonesteiden muodostamilla rajoilla, mutta Claudius valloitti Britannian. Trajanuksen aikana (vuonna 106) valloitettiin Daakia (likimain nykyinen Romania), mutta se hylättiin 270. Samoin Mesopotamian valloitus jäi lyhytaikaiseksi (114—117). Katso myös: Rooman keisari

200-luvun kriisi

200-luvun kriisi on nimitys, jota yleisesti käytetään Rooman valtakunnan hajoamiskaudesta, joka vallitsi noin vuosina 235—275. Valtakunta kävi tällöin tuhon partaalla. Samaan aikaan sijoittuu myös niin kutsuttu sotilasanarkian aika 235—284. Roomassa oli kriisikaudella yli 35 eri hallitsijaa. Useimmat näistä olivat sotapäälliköitä, jotka omaksuivat keisarin vallan joko koko valtakunnassa tai jossakin sen osassa menettäen sen myöhemmin tappion, murhan tai luonnollisen kuoleman jälkeen. Keisarit viettivät yhä vähemmän aikaa Roomassa. Poliitiikan lisäksi kriisiytyi myös talous (katso alla). Toisaalta ilmeni myös monia muita ongelmia kuten levottomuuksia, tauteja ja sisällissotia. Sisäiset levottomuudet ilmenivät esimerkiksi separatistisina pyrkimyksinä. Lännessä niin sanotun Gallian keisarikunnan perustanut Postumus ja idässä kuningatar Zenobia pyrkivät kummatkin saavuttamaan itsenäisyyttä keskushallinnosta. Aiemmassa vaiheessa armeija oli pyritty siirtämään kauemmas valtakeskuksista, mikä vakautti valtiota. Nyt armeija palasi vallan keskiöön ja dominoi koko yhteiskuntaa. Se myös kasvoi merkittävästi. Armeija alkoi värvätä ulkopuolisia, etenkin germaaneja. Raja-alueiden siirtokunnat autioituivat monin paikoin. 200-luvulla imperiumi koki myös ensimmäiset vakavat sotilaalliset tappionsa vuosisatoihin. Germaanit ryöstelivät monin paikoin, gootit voittivat Deciuksen ja Persia nousi Rooman kilpailijaksi. Keisari Valerianus joutui Persian kuninkaan Sapor I:n vangiksi. Hänet nyljettiin. Kun tällaista menoa oli kestänyt 35 vuotta, valtakunta oli kuoleman kielissä. Rooman lahjakkaimpien keisareiden joukkoon luettu Aurelianus kuitenkin onnistui turvaamaan valtakunnan rajat. Diocletianus vakiinnutti oloja edelleen. Selviytyminen kriisistä oli luultavasti kuitenkin enemmän sattumaa ja rakenteellisten tekijöiden sanelemaa kuin yksilöiden ansiota.

Tetrarkia eli neljän keisarin valta

Tetrarkia eli "nelivalta" oli hallintojärjestelmä, jonka keisari Diocletianus otti käyttöön vuonna 293 ratkaistakseen valtakunnan vakavat sotilaalliset ja taloudelliset ongelmat. Valtakunta jaettiin länsi- ja itäosaan. Diocletianus piti itse idän vallassaan ja antoi lännen kanssahallitsija Maximinianukselle. Kahdeksan vuotta myöhemmin Diocletianus katsoi, että sekä sotilaallisiin että siviililuontoisiin ongelmiin tulisi kiinnittää vielä enemmän huomiota. Tällöin kummallekin keisarille, "augustukselle", nimitettiin alikeisari eli "caesar". Tämä tetrarkkinen järjestelmä säilyi noin vuoteen 324. Ensimmäiset tetrarkit olivat Diocletianus (idän keisari), Galerius (idän alikeisari), Maximianus (lännen keisari) ja Constantius Chlorus (lännen alikeisari).

Myöhäisantiikki

Myöhäisantiikki tarkoittaa yleensä noin vuosien 300 - 600 jaa. välistä aikaa. Myöhäisantiikkisen Länsi-Rooman kehitys voidaan mieltää rappioksi, joka ilmeni keisarillisen keskushallinnon romahduksena sekä talouden ja yhteiskunnan perusrakenteiden järkähtelynä. Kritiikin mukaan kyseessä oli pikemmin muutosprosessi, jota ei pidä arvostella lopputuleman eli keskiajan pohjalta. Molempien näkemysten tueksi löytyy todisteita. Vaikka nykynäkökulmasta selviä rappion merkkejä näkyi, kannattaa siis kuitenkin muistaa myös jatkuvuus ja jopa joillain aloilla tapahtunut edistys. Myöhäisantiikin merkittävin piirre on kristinuskon leviäminen ja sen aseman vakiintuminen. Rooman keisarikunnasta tuli kristitty vuonna 313 jaa. Milanon ediktin myötä. Konstantinus I Suuren valtakaudella annettu edikti teki kristinuskosta yhden Rooman virallisista uskonnoista. Konstantinus siirsi pääkaupungin Konstantinopoliin, "Uuteen Roomaan", vaikka vanhakin Rooma säilytti suuren symbolisen merkityksensä. Keisari Theodosiuksen hallitessa (379—395) kristinuskosta tuli Rooman ainoa virallinen uskonto. Myöhäisantiikissa syntyi käsitys kirkon ja valtion yhteydestä. Keisari nähtiin Jumalan sijaisena maan päällä, ja häntä pyrittiin samaistamaan monin tavoin Jeesukseen. Toisaalta kristittyjen näkemys Jeesuksesta otti vaikutteita keisari-instituutiosta. Kirkko alkoi muistuttaa "valtiota valtiossa". Myös luostarilaitos syntyi. Theodosiuksen kuoltua Rooma jakautui lopullisesti itäiseen ja läntiseen keisarikuntaan, joiden polut alkoivat kulkea eri teitä. Jako ei näyttänyt aikalaisista lopulliselta, mutta sellaiseksi se osoittautui. Keskushallinto alkoi halvaantua 400-luvulla. Vuonna 410 visigootit hävittivät Roomaa Alarikin johdolla. Vaikka hävitys ei ehkä loppujen lopuksi ollut totaalista, oli tämän tapahtuman merkitys aikalaisten silmissä suuri. Yleisesti tässä yhteydessä on puhuttu kansainvaellusten ajasta. Siirtyneet ihmismäärät lienevät kuitenkin olleet pieniä. Germaaniheimot perustivat Rooman alueella useita kuningaskuntia, joiden väestö oli lähes kokonaan roomalaista. Germaanit itse omivat monia roomalaisten tapoja ja hyödynsivät esimerkiksi roomalaista paikallishallinnon koneistoa. Keisarius sortui lopullisesti vuonna 476 ostrogoottien valloittaessa Rooman kaupungin ja syrjäyttäessä viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen. Rooman senaatti jatkoi kokoontumisia ilmeisesti pitkälle 500-luvulle asti. Itä-Rooma, josta nykyään käytetään nimeä Bysantti, säilytti mahtiasemansa vielä vuosisatoja pysyen pystyssä vuoteen 1453. Rooman tuhon syistä on väitelty loputtomiin. Gibbonin mukaan tuho johtui kristittyjen moraalittomuudesta. Edwin Linkomieskin epäili moraalisen rappion ja arvotyhjiön olleen pääsyy. Jo antiikissa itäroomalainen ei-kristitty Zosimos syytti Konstantinusta ja kristittyjä. Toisaalta on epäilty syyksi myöhäisantiikin henkistä köyhyyttä, rotujen sekoittumista, kansainvaelluksia, talouden rappiota, valtiorakenteiden heikkenemistä ja valtion desentralisaatiota, lyijyä vesijohdoissa ja aristokratian degeneroitumista, ilmastonmuutosta, ryöstöviljelyä ja eroosiota, korruptiota ja tehotonta hallintoa, provinssien ryöstöä, epätasaista tulonjakoa, epätasapainoa maaseudun ja kaupungin välillä, orjuutta, teknologisen kehityksen pysähtymistä ja lukemattomia muita syitä. Nykyisissä tulkinnoissa korostetaan eniten ehkä imperiumin taloudellisia vaikeuksia ja poliittisen järjestelmän tasapainottomuutta, mutta yksimielisyys on vielä kaukana.

Politiikka

provinssien Roomalaiset kutsuivat valtiotaan tasavallaksi (libera res publica), mutta se ei missään historiansa vaiheessa ollut demokraattinen sanan nykymerkityksessä. Rooman poliittinen järjestelmä oli luonteeltaan konservatiivinen, ja uudistuksiin oltiin yleensä varsin haluttomia. Läpi Rooman historian keskeinen poliittinen kysymys oli maanomistus ja maan jakaminen. Varhaisemmissa vaiheissa Rooma oli kuningasvaltainen. Tästä siirryttiin harvainvaltaiseen tasavaltaan, jota hallittiin monimutkaisella senaatin, virkamiesten ja vinoon jyvitettyjen kansankokousten järjestelmällä. Vähitellen tietyt yksilöt omivat enenevissä määrin valtaa. Tästä syntyi keisarijärjestelmä Augustuksen ja hänen seuraajiensa aikana. Katso myös: Rooman kuningas, Rooman senaatti, Rooman keisari, Cursus honorum

Hallinnollinen jako

On harhaanjohtavaa puhua Rooman imperiumista valtiona nykyisessä merkityksessä. Rooma koostui lukuisista kaupunkivaltioista ja alueista, jotka oli tehty pääkaupungista riippuvaisiksi erilaisin sopimuksin ja poliittisin järjestelyin. Rooman hallinnollinen järjestelmä vaihteli eri aikoina. Alussa sitä hallittiin kaupunkivaltiomaisesti, mutta laajentumisen myötä oli pakko kehittää uusia keinoja selvitä ilmenneistä hallinnollisista haasteista. Imperiumin hallinnollista järjestelmää pidettiin osin tarkoituksellisesti monimutkaisena. Tavoitteena oli minimoida alueiden kapinointi suomalla niille eriarvoisia asemia imperiumin sisällä. Tällä hajoita ja hallitse (divide et impera) -taktiikalla eri alueet usutettiin toistensa kimppuun keskushallinnon asemasta. Katso myös: Rooman provinssi

Maantiede

Rooman provinssi Laajimmillaan Rooman valtakunta rajautui pohjoisessa Germanian metsiin, koillisessa aroihin, lännessä Atlanttiin (Oceanus Atlanticus) ja etelässä Saharaan. Sahara oli kuitenkin antiikin aikana selvästi nykyistä pienempi. Idässä rajoittava tekijä ei ollut niinkään luonto kuin ajan kuluessa vaihtuneet suurvallat, esimerkiksi Parthia. Keskeinen yhdistävä tekijä oli Välimeri (Mare nostrum - meidän meremme), joka mahdollisti kaupan ja liikkumisen suhteellisen laajalla alueella. Purjehtiminen oli tärkein liikkumistapa läpi antiikin, maakuljetukset olivat paitsi kalliita myös alttiita esimerkiksi rosvojen hyökkäyksille. Purjehtiminen onnistui kuitenkin vain kesällä, talvella sateet ja myrskyt tekivät liikkumisen vaaralliseksi. Toinen merkittävä meri oli Mustameri (Pontus Euxinus, suora laina kreikasta, tarkoittaa vieraanvaraista merta). Joet olivat myös merkittävä liikenneväylä. Italian joet ovat pääsääntöisesti helppokulkuisia, kun taas kreikan joet usein kuivuivat. Valtakunnan alueilla esiintyi monin paikoin myös vulkaanista toimintaa ja maanjäristyksiä, mistä tunnetuin esimerkki lienee Pompeji. Rooman kaupunkikin syntyi joen eli Tiberin rannalle. Sitä ympäröivät kukkulat olivat vulkaanisia. Kukkuloiden välissä oli kosteikko, joka myöhemmin kuivattiin. Rooman sijainti oli valtakunnan laajenemiselle alkuvaiheessa tärkeää: Rooma pystyi kontrolloimaan vesitietä sisämaahan ja siten kauppaa. Huomattava, jo antiikissa havaittu ja vaikuttanut ilmiö oli eroosio. Rankkasateista johtunut eroosio saattoi liikutella jokien uomia huomattavastikin. Ihmisen toiminnan, erityisesti puunhakkuiden seurauksena eroosio kiihtyi monin paikoin. Ilmasto oli perustyypiltään sama kuin nykyäänkin, eli välimerenilmasto. Tutkijat ovat myös pohtineet erilaisten ilmastonmuutosten vaikutuksia antiikissa. Ilmeisesti ilmasto ehti muuttua Rooman historiankin aikana useaan kertaan. Lämpötilavaihteluja on yritetty jäljittää esimerkiksi taiteessa kuvattujen ihmisten vaatetuksen vaihteluista eri aikoina.

Talous

ilmastonmuutos Kärjistäen roomalaisen talouspolitiikan voi sanoa pohjautuneen suunnitelmien puutteeseen. Aikana, jolloin raha-asioita pidettiin hienommalle väelle sopimattomana puuhasteluna, rahavarojen riittävyyteen ei usein kiinnitetty liiemmälti huomiota. Yhteiskunnan konservatiivisuus esti monet välttämättömät uudistukset, ja talous pääsi toistuvasti kriisiytymään. Rooman talousjärjestelmän peruskivi oli maatalous. Maan tuottavuus oli alhainen ja teknistä kehitystä ei juurikaan tapahtunut. Rooman laajetessa sotasaalis muodostui merkittäväksi tulonlähteeksi. Valloitettuja kansoja alettiin myös verottaa. Rooma alkoi kasvaessaan imeä hyödykkeitä yhä laajemmalta alueelta. Näkemykset orjien merkityksestä taloudelle vaihtelevat. Keisariajalla ylimääräinen raha sijoitettiin edelleen mieluiten maahan. Syntyi pienimuotoista teollisuutta, mutta se ei muodostanut merkittävää osaa tuotannosta. Kaupankäynti oli kohtuullisen vilkasta, joskaan ei valtaisaa. 200- luvun kriisiin liittyi myös vakavia taloudellisia ongelmia. Myöhäisantiikissa taloudessa alkoi näkyä jo monia tulevan keskiajan piirteitä.

Väestö

Rooman valtakunnan väkiluvusta on monenlaisia arvioita. Edward Gibbon arvioi 1700-luvulla asukkaiden määrän ensimmäisellä vuosisadalla olleen n. 120 miljoonaa. J. B. Buryn uudempi arvio (1928) on päätynyt lukuun 54 miljoonaa, alle puolet Gibbonin luvusta. Nykyään yleisimmät arviot väkiluvusta keisariajan alussa vaihtelevat välillä 45–60 miljoonaa. Suurimmillaan väkiluku on saattanut nousta lähelle sataa miljoonaa. Väkiluvun kasvu taittui 200-luvulla, jolloin monet tautiepidemiat koettelivat väestöä.

Kulttuuri

Rooman imperiumi oli kulttuurillisesti hyvin hajanainen. Roomalainen kulttuuri otti runsaasti vaikutteita kreikkalaisesta (käytännössä hellenistisestä) maailmasta sekä Italian varhaisemmista kulttuureista, etenkin etruskeilta. Myös Karthagon vaikutus oli merkittävä. Rooman kaupunkivaltion alkuperäinen kieli oli latina. Rooman laajetessa latina vähitellen syrjäytti paikalliset kielet imperiumin länsiosissa. Itäosissa ja Afrikassa paikalliset kielet pitivät paremmin pintansa. Latina oli myös pääasiallinen hallintokieli, mutta kreikan asema vahvistui jatkuvasti. Roomalaisten valtauskonto muuttui historian kuluessa animistisesta luonnonuskonnosta polyteistiseen kreikkalaisvaikutteiseen valtionuskontoon ja edelleen erilaisten itämaisten mysteerikulttivaikutteiden kautta kristinuskoon. Valtakunnan laajuus varmisti sen, että sen sisään mahtui varsin erilaisia uskonnollisia näkemyksiä. Roomalainen mytologia oli myös kreikkalaisvaikutteista. Kaikista aloista juuri taiteessa näkyivät kreikkalaisvaikutteet selvimmin. Maalaustaiteessa ja kuvanveistossa jäljiteltiin surutta kreikkalaista tyyliä. Kirjallisuudessa esikuvista onnistuttiin jossain määrin irtautumaan. Rooma tuotti monia klassikoiksi muodostuneita kirjailijoita, mainittakoon Vergilius, Cicero, Ovidius, Horatius ja Juvenalis. Roomalainen luonnontiede ei koskaan yltänyt kreikkalaisten esikuviensa tasolle. Luonnontieteistä kehittyivät lähinnä käytännönläheiset alat, ennen muuta lääketiede. Myös arkkitehtuurissa pystyttiin luomaan uutta. Filosofian alalla tärkeimmiksi muodostuivat epikurolaiset, stoalaiset ja uusplatonistiset koulukunnat. Antiikki käsitetään helposti läheisemmäksi kuin se olikaan. Monien säilyneiden kulttuurivaikutteiden johdosta roomalaisesta elämänmenosta on helppo löytää samaistumiskohteita. Antiikin maailma oli kuitenkin kovin toisenlainen kuin nykyään.

Rooman sotahistoria

Rooman vallan näkyvin merkki provinsseissa oli usein sen armeija. Se oli Rooman politiikan toteuttaja, mutta myös politiikan luoja ja keisarintekijä. Se toimi tärkeänä sosiaalisen nousun väylänä ja roomalaistamisen työkaluna. Rooma oli luonteeltaan hyvin sotilaallinen valtio. Armeija kehittyi vähitellen Välimeren mahtavimmaksi sotilasmahdiksi, kun tarpeen vaatiessa kootuista sotajoukoista siirryttiin ammattiarmeijaan Gaius Mariuksen uudistusten yhteydessä n. 100 eaa. Lopulta syntyi legioona, n. 5 000 miehen hyvin järjestäytynyt yksikkö. Alun perin armeijassa palvelivat vain kansalaiset, mutta keisariajalla armeijaan alettiin ottaa myös ns. barbaareja. Rooman armeija käytti myös monia sotakoneita, esimerkiksi katapultteja ja piiritystorneja. Rooman myöhemmin merkittäväksi kehittynyt laivasto syntyi puunilaissotien yhteydessä, kun aiemmin lähes purjehdustaidottomat roomalaiset löysivät haaksirikkoutuneen karthagolaisen laivan ja kopioivat sen millintarkasti.

Mitä Roomasta voidaan tietää

Nykymaailman tietämys Roomasta perustuu lukuisiin eri lähteisiin. Pitkään historiantutkimuksessa käytettiin lähteenä ennen kaikkea keskiaikaisen kopiointitradition kautta säilynyttä kirjallisuutta. Luonnollisesti tärkeimpänä lähteenä pidettiin historiankirjoitusta. Esimerkiksi kirjekokoelmia pidettiin myös arvokkaina, "autenttisina" lähteinä. Toisaalta suurin osa kirjallisuudesta oli eliitin kirjoittamaa, ja kuvasi asioita heidän näkökannaltaan. Kirjallisten lähteiden tulkinta ei ole ongelmatonta oli kyse sitten ns. kertovista lähteistä (historiankirjoitus) tai kaunokirjallisuudesta. Jo se, että vain murto-osa ajan kirjallisuudesta on säilynyt meidän aikoihimme nostaa esiin kysymyksen säilyneen kirjallisuuden todistusvoimasta. Teosten säilymiseen on vaikuttanut paitsi sattuma, myös eri aikakausina vallinneet näkemykset (kauno)kirjallisuuden esteettisestä tai moraalisesta arvosta. Modernin tutkimuksen käyttämä lähdeaineisto on huomattavasti laajempaa. Tämä johtuu osin jo kysymyksenasettelujen laajentumisesta. Kiinnostus alempien sosiaaliryhmien, naisten, lasten, yhteiskuntaryhmien jne. historiaan on tehnyt esimerkiksi piirtokirjoituksista keskeisen tärkeää lähdeaineistoa. Vaikkapa hautakiviin laaditut hautapiirtokirjoitukset voivat kertoa paitsi ikärakenteesta, myös esimerkiksi perhesuhteista ja tunne-elämästä. Arkeologiset kaivaukset tuovat jatkuvasti esiin uutta piirtokirjoitusaineistoa. Runsaasti tietoa saamme myös meidän aikoihimme säilyneistä papyruksista, rahoista ja lakiteksteistä. Äärimmäisen suuri merkitys on myös ei-tekstuaalisilla arkeologisilla löydöillä, joista Pompejin kaupunki on kuuluisa, muttei ainoa esimerkki. Monista asioista ihmisten ja eläinten jäännökset, keramiikka ja muut arkisten kulutustavaroiden jäänteet jne. antavat tietoa paljon enemmän kuin kirjalliset lähteet. Syntyvään kuvaan Roomasta on siis syytä suhtautua terveellä kriittisyydellä. Arkeologinen tutkimus kykenee omalta osaltaan tasapainottamaan tilannetta ja tuomaan vertailukohtia kirjallisiin lähteisiin sisältyville tendensseille. Mielekkään kokonaiskuvan rakentaminen edellyttää sekä kirjallisten että arkeologisten lähteiden tasapuolista ja lähdekriittistä käyttöä. Tärkeintä kuitenkin - kuten kaikessa historiantutkimuksessa - on se, minkälaisia kysymyksiä säilyneelle, vaikkakin fragmentaariselle, lähdeaineistolle asetetaan.

Kirjallisuutta

-
-

Katso myös

- Antiikki
- Antiikin Kreikka
- Bysantin valtakunta
- Rooman keisari

Aiheesta muualla

- [http://savonlinna.joensuu.fi/snor/rooma/ Antiikin Rooma]
- [http://www.koulukanava.fi/historia/rooma/ Koulukanavan Rooma-sivusto], suunnattu peruskoululaisille luokka:Rooman valtakunta ja:ローマ帝国 ko:로마 제국 simple:Roman Empire

Arkeologia

Arkeologia on humanistinen tai yhteiskuntatieteellinen tiede tai oikeammin joukko tieteitä, jotka tutkivat ihmisen menneisyyttä analysoimalla muinaisjäännöksiä eli niitä jälkiä, joita ihmisten toiminta kautta aikojen on jättänyt maaperään tai meren pohjaan. Tällaisia ovat esimerkiksi vanhat rakennukset ja niiden perustukset, esinelöydöt eli artefaktit, ihmisten hyödykseen käyttämien eläinten ja kasvien jäännökset (kuten makrofossiilit), haudat ja ihmisten jäännökset, laivanhylyt sekä ihmisen maisemassa aiheuttamat muutokset. Arkeologiaa ei pidä sekoittaa paleontologiaan eli muinaisten eliölajien ja ekosysteemien tutkimukseen. Arkeologian tehtävänä on kerätä informaatiota ja esittää tulkintoja sellaisista ihmisen historian osa-alueista ja aihepiireistä, joista kirjallista tietoa on liian vähän tai ei lainkaan. Useimmiten arkeologia tutkii verraten kaukaista menneisyyttä, esi- tai varhaishistoriaa, joka voi ulottua esim. 1700-luvulta miljoonien vuosien takaisiin aikoihin, jolloin ensimmäiset hominidit elivät). Toisinaan arkeologinen tutkimus on kuitenkin tarpeen myös suhteellisen tuoreiden historiallisten tapahtumien selvittämiseksi. Esimerkiksi toinen maailmansota ja 1900-luvun diktatuurien aiheuttamat joukkotuhot ovat jo nyt myös arkeologisia tutkimuskohteita. Arkeologian tutkimusmenetelmiä sovelletaan joskus rikostutkimuksessa (ns. rikospaikka-arkeologia). Jopa sosiologista tutkimusta on tehty arkeologisesti esim. kaatopaikkojen muodostumista ja kulutustottumuksien muutoksia selvitettäessä. Arkeologia käyttää paljon luonnontieteellisiä apumenetelmiä. 1980-luvulta lähtien yhteiskuntatieteellisten teorioiden (esim. Anthony Giddens ja Pierre Bourdieu) ja tieteenfilosofian merkitys arkeologiassa on kasvanut voimakkaasti (ns. interpretatiivinen eli postprosessualistinen arkeologia). Monet arkeologian tutkimussuuntaukset tekevät tiivistä yhteistyötä kirjallisia lähteitä hyödyntävän historiantutkimuksen kanssa (esim. keskiajan arkeologia). Myös antropologia on tärkeä arkeologian lähitiede.

Tutkimussuuntaukset

Koska arkeologian tutkimuskenttä on tavattoman laaja, arkeologia on jakautunut suureksi joukoksi erilaisia tutkimussuuntauksia, joilla on omat erilliset instituutionsa, tutkimusperinteensä ja osittain oma metodiikkansakin. Arkeologian erilaisia osa-alueita ovat esimerkiksi seuraavat:
- assyriologia
- egyptologia
- esihistoriallinen arkeologia
- etnoarkeologia
- indologia
- historiallinen arkeologia
- kaupunkiarkeologia
- keskiajan arkeologia
- klassillinen arkeologia
- linnoitusarkeologia
- meriarkeologia
- rikospaikka-arkeologia
- teollisuusarkeologia Arkeologiaa jäljitteleviä näennäistieteitä kutsutaan vaihtoehtoarkeologiaksi.

Arkeologisia kohteita

Suomessa

- Kuninkaanhauta
- Linnavuoret
- Susiluola

Ulkomailla

- Chichén Itzá
- Nag Hammadi
- Oksyrhynkhos
- Pompeji
- Villa Papyri

Aiheesta muualla

- [http://www.doaj.org/ljbs?cpid=12 DOAJ: Archaeology] Arkeologian Open Access -aikakausjulkaisut Luokka:Arkeologia als:Archäologie ms:Arkeologi ko:고고학 ja:考古学 simple:Archaeology th:โบราณคดี

La Tenén kulttuuri

Euroopassa noin vuosina 500 eaa - 50 eaa. vaikuttanut rautakautinen kulttuuri, jolla lienee voimakas yhteys kelttiläistä kieltä puhuneisiin väestöihin. Nykyinen arkeologia suhtautuu kuitenkin torjuvasti aikaisempaan käsitykseen, jonka mukaan La Tené -kulttuuri olisi ollut yksinomaan kelttiläinen. La Tenén löytöpaikka sijaitsee Neuchâtel-järven pohjoisosassa Sveitsissä. Kulttuuri kehittyi Neuse-, Neckar- ja Main-jokien välisessä kolmiossa nykyisessä Sveitsissä, Saksassa, Ranskassa, Itävallassa ja Tšekissä. Kulttuuri levisi sydänmailtaan Britteinsaarille, Tonavalle, Pohjois-Italiaan ja Iberiaan. Keltit myös hyökkäilivät Välimeren alueen korkeakulttuurien kimppuun ryöstäen mm. Rooman (390 eaa) ja Delfoin (279 eaa). La Tenén kulttuurin loppuvaiheessa manner-Euroopan kelttiläisillä alueilla oli jo kehittynyt kaupunkeja (oppidumeja). Kelttiläishallitsijat löivät rahaa roomalaisten ja kreikkalaisten esikuvien mukaisesti. Rooman valtakunta kuitenkin alisti vähitellen valtaansa hajanaiset kelttiläisvaltiot ja -heimoyhteisöt. Luokka:Kulttuurit Luokka:Arkeologia

Pronssikausi

Pronssikausi on esihistorian ja varhaishistorian kausi Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa. Keski-Euroopassa se ajoittuu noin 2300 - 800 eaa. Skandinavian eteläosissa se ajoitetaan noin 1700 - 600/500 eaa. ja Suomessa 1500/1300 - 500 eaa. Mesopotamiassa, Egyptissä ja Kiinassa pronssikausi on kehittyneiden kaupunkivaltioiden ja imperiumien aikakautta, kun taas esimerkiksi Euroopan pohjoisimmissa osissa pronssikautiset yhteiskunnat olivat yksinkertaisia metsästäjä-kalastaja-ryhmiä. Euroopan ensimmäiset kirjoitustaidon tunteneet kulttuurit kehittyvät pronssikaudella Kreetalla ja manner-Kreikassa (minolainen ja mykeneläinen kulttuuri). Pronssikautta seurasi rautakausi.

Pronssitekniikka

Pronssikauteen siirtymisen katsotaan alkavan siitä, että keksitään sekoittaa kuparia muihin metalleihin pronssin muodostamiseksi. Sekoittaminen mahdollisti entistä vahvempia rakenteita ilman kuumempaa sulamispistettä. Varhaisvaiheessa kuparin kanssa sekoitettiin arseenia, joka on myrkyllistä. Myöhemmässä vaiheessa tuli tina, joka arseenia myrkyttömämpi metalli.

Katso myös

- [http://www.csc.fi/arctinet/pronssikausi/ CSC Elävä pronssikausi] Luokka:Historian ajanjaksoja ko:청동기 시대 ja:青銅器時代 simple:Bronze Age

Hallstattin kulttuuri

Hallstattin kulttuuri on vanha rautakautinen eurooppalainen kulttuuri vuosilta 1200—500 eaa. Hallstattin ihmiset tai ainakin osa heistä olivat varhaisia kelttejä. Kulttuurin asuttama alue Itävallassa tuli arkeologeille tutuiksi hautalöydöistä 1800-luvulla. Kulttuurin ajallinen seuraaja on La Tenén kulttuuri ja ehkä uurnakenttäkulttuuri 1200-800 eaa. Hallstatt on osavaltio Keski-Itävallassa. Hallstattin alueella oli suolakaivoksia, joissa työskenteli orjia. 25% Hallstattiin haudoista sisältää aseita. Haudat ovat suuureksi osaksi vuosilta 700—500 eaa. Hautalöydöt kertovat huomattavista varallisuus- ym. eroista eri ihmisten välillä. Yhteiskunta oli kerrostunut jyrkkärajaisiin ryhmiin. Hallstatin kulttuuri hiipui, kun Salzburgin lähellä avattiin uusi suolakaivos, josta suolaa löytyi helpommin.

Hallstattin edeltäjät

Kelttien varhaisvaiheet liittyvät pronssikauteen Euroopassa. Myös pronssikautiset yhtesikunnat olivat voimakkasti kerrostuneita. Vasarakirveskulttuurinn ja kellopikarikulttuurin yhdistyessä syntyi Únêtice-kulttuuri, jota seurasi Tumulus-kulttuuri. Tumulukset (tumuli) ovat kumpuhautoja joihin mm. etruskit hautasivat vainajansa. Uneticen kulttuuri levisi Euroopassa noin 2000—1500 eaa. Tumulus-kulttuuri seurasi noin 1500 eaa. Kelttien tavoin se pyrki kontrolloimaan alueen kautta kulkevia kauppateitä. Tämä päättyi noin 1200 eaa, jolloin Lähi-Idässäkin tapahtui suuria kansainvaelluksia.

Hallstattin vaiheet

- Hallstatt A ja B n. 1200-800 eaa myöhäispronssikausi
- Hallstatt C n. 800-600 eaa varhainen rautakausi
- Hallstatt D n. 600-500 eaa lukuisia Hallstatt-hautoja
- 500-400 Hallstat hiipuu
- Hallstat tuhoutuu maanvyöryssä 400-500 eaa Hallstatt C-kaudella vuoden 800 jälkeen havaitaan mäkilinnoituksia ja soturiylimystön nousu sekä kaupan volyymin kasvu. Tämän täytyy merkitä kelttien voimistumista. Luokka:Itävalta Luokka:Kulttuurit

700-luku eaa

Vuosisadat: 900-luku eaa 800-luku eaa - 700-luku eaa - 600-luku eaa 500-luku eaa ----

Tärkeitä tapahtumia

- Romulus ja Remus perustavat tarun mukaan Rooman (753 eaa, 21. huhtikuuta)
- Armenian valtakunnan kulta-aika.
- Assyria valtaa Damaskoksen ja Samarian
- Ninive tuhoutuu (789 eaa)
- Ensimmäiset muistiinmerkityt olympialaiset (776 eaa)
- Assyrian kuningas Sargon II tuhoaa Israelin kuningaskunnan 721 eaa
- Helleenit perustavat siirtokuntia Mustalle merelle ja Välimerelle.

Tärkeitä henkilöitä

- Midas, Fryygian kuningas
- Sanherib, Assyrian kuningas ja Babylonin valloittaja (vallassa 705 eaa - 681 eaa).

Keksintöjä

- olmeekit rakentavat pyramideja
- Kiinassa pannaan muistiin auringonpimennys

Vuosikymmenet ja vuodet

790-luku eaa: 799 eaa, 798 eaa, 797 eaa, 796 eaa, 795 eaa, 794 eaa, 793 eaa, 792 eaa, 791 eaa, 790 eaa 780-luku eaa: 789 eaa, 788 eaa, 787 eaa, 786 eaa, 785 eaa, 784 eaa, 783 eaa, 782 eaa, 781 eaa, 780 eaa 770-luku eaa: 779 eaa, 778 eaa, 777 eaa, 776 eaa, 775 eaa, 774 eaa, 773 eaa, 772 eaa, 771 eaa, 770 eaa 760-luku eaa: 769 eaa, 768 eaa, 767 eaa, 766 eaa, 765 eaa, 764 eaa, 763 eaa, 762 eaa, 761 eaa, 760 eaa 750-luku eaa: 759 eaa, 758 eaa, 757 eaa, 756 eaa, 755 eaa, 754 eaa, 753 eaa, 752 eaa, 751 eaa, 750 eaa 740-luku eaa: 749 eaa, 748 eaa, 747 eaa, 746 eaa, 745 eaa, 744 eaa, 743 eaa, 742 eaa, 741 eaa, 740 eaa 730-luku eaa: 739 eaa, 738 eaa, 737 eaa, 736 eaa, 735 eaa, 734 eaa, 733 eaa, 732 eaa, 731 eaa, 730 eaa 720-luku eaa: 729 eaa, 728 eaa, 727 eaa, 726 eaa, 725 eaa, 724 eaa, 723 eaa, 722 eaa, 721 eaa, 720 eaa 710-luku eaa: 719 eaa, 718 eaa, 717 eaa, 716 eaa, 715 eaa, 714 eaa, 713 eaa, 712 eaa, 711 eaa, 710 eaa 700-vuosikymmen eaa: 709 eaa, 708 eaa, 707 eaa, 706 eaa, 705 eaa, 704 eaa, 703 eaa, 702 eaa, 701 eaa, 700 eaa (ks. ajan merkitseminen) Luokka:700-luku eaa ko:기원전 8세기 ja:紀元前8世紀

Länsi-Eurooppa

Länsi-Eurooppa on alue Euroopassa. Siihen lasketaan kuuluvaksi seuraavat valtiot:
- Alankomaat
- Belgia
- Irlanti
- Luxemburg
- Ranska
- Yhdistynyt kuningaskunta
- Englanti
- Pohjois-Irlanti
- Skotlanti
- Wales Luokka:Eurooppa

Espanja

Espanjan kuningaskunta on maa, joka sijaitsee lounais-Euroopassa. Se jakaa Iberian niemimaan Portugalin kanssa. Koillisessa rajan takana on Ranska ja pieni ruhtinaskunta Andorra Pyreneiden vuoriston ohella. Maahan kuuluvat myös Baleaarit Välimerellä, Kanariansaaret Atlantilla, Ceutan ja Melillan kaupungit Pohjois-Afrikassa sekä muutama asumaton saari Marokon rannikolla. Espanjan pääkaupunki on Madrid. Toiseksi suurimmat ovat Barcelona ja Valencia.

Historia

Nykyisen Espanjan historia alkaa 1000-luvulla, jolloin kristityt kuningaskunnat alkoivat Iberian niemimaan takaisinvaltauksen (Reconquista) islaminuskoisilta maureilta. Vuonna 1479 Aragonian ja Kastilian kuningaskunnat virallisesti yhdistyivät, kun hallitsijat kuningas Ferdinand ja kuningatar Isabella avioituivat. Yhdessä katoliset kuningaskunnat kukistivat viimeiset maurihallitsijat Iberian niemimaalla 2. tammikuuta 1492, samana vuonna kun Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan. Vuonna 1512 kuningas Ferdinand valloitti Navarran kuningaskunnan ja koko Espanja yhdistyi. Kirkon tueksi perustettiin Inkvisitio ja juutalaiset ja muslimit käännytettiin tai karkoitettiin maasta. 1500-luvun lopussa ja 1600-luvulla Espanjasta tuli Euroopan mahtavin valtio sen Amerikkojen valloitusten takia. Osmanien laivasto lyötiin 1571 Lepanton meritaistelussa. Valtakuntaan liitettiin Filippiinit 1564 ja Portugali 1580, mutta Englannin valloitus epäonnistui 1588 Espanjan Voittamattoman armadan hävittyä Englannin laivastolle. Huolimatta Amerikoista tuodusta kullasta Filip II:n aikana 1556—1578 valtiontalous romahti lukuisien sotien ja suunnattomien rakennushankkeiden vuoksi. Seuraavien hallitsijoiden aikana rappeutuminen jatkui ja lukuisia alueita menetettiin. Portugali irtosi unionista 1640 ja katalonialaiset kapinoivat. Vuosina 1701—1714 sodittiin Espanjan perimyssota (Espanja, Ranska ja Baijeri vastaan Itävalta, Preussi, Englanti ja Katalonia). Sota päättyi Ranskan johtaman liittokunnan voittoon ja Habsburgien hallitsijasuku vaihtui Bourbon-sukuun. Espanja menetti loputkin ulkomaiset alueensa Euroopassa: Itävallalle alueet Italiassa ja Belgian, Savoijille Sisilian ja Gibraltar joutui Englannille. Vuonna 1805 Trafalgarin taistelussa Horatio Nelsonin johtama Englannin laivasto voitti Ranskan ja Espanjan laivastot. Napoléon asetti veljensä Joseph Bonaparten Espanjan valtaistuimelle 1808, mutta englantilaisten tukemina miehitysjoukot ajettiin pois Napoleonin joutuessa vaikeuksiin Venäjällä ja 1814 Bourbonit nousivat uudelleen valtaistuimelle. Ranskan miehityksen aikana siirtomaat Etelä-Amerikassa olivat itsenäistyneet ja taloudellinen tilanne heikko. Käytiin lukuisia sisällissotia eri kansallisuuksien ja monarkistien ja tasavaltalaisten välillä. Vuonna 1898 Yhdysvaltain-Espanjan sodassa Espanja menetti siirtomaansa Filippiinit, Kuuban, Puerto Ricon ja Guamin Yhdysvalloille. Vuonna 1931 Espanjasta tuli demokraattinen tasavalta, joka kuitenkin ajautui jälleen 1936 sisällissotaan. Sota sai alkunsa armeijan johtamana sotilaskapinana tasavallan hallitusta vastaan. Saksa ja Italia antoivat tukea kansallisille joukoille ja Neuvostoliitto tasavaltalaisille. Sotaan osallistui myös kymmeniä tuhansia ulkomaalaisia vapaaehtoisia sekä tasavaltalaisten että kansallisten puolella. Sisällissodan jälkeen vuonna 1939 vallan otti voittajapuolen kenraali Francisco Franco. Hän hallitsi kuolemaansa vuoteen 1975 asti diktaattorina. Espanjan talous kärsi merkittävästi Francon ajan eristyneisyydestä ja huonosta tuottavuudesta. 1960-luvun alun talousuudistusten ja ulkomaisen avun avulla turismi ja teollisuus saatiin lopulta nousuun. Francon kuoltua Espanja palasi monarkiaksi ja kuninkaaksi tuli Francon valitsema seuraaja, Juan Carlos I. Hän aloitti uudistukset sallien poliittiset puolueet 1977. Samana vuonna pidettiin myös ensimmäiset vapaat vaalit. Vuoden 1978 perustuslain myötä myös historialliset alueet Baskimaa, Katalonia ja Galicia saivat itsehallinnon. Vielä 1981 Francon tukijat everstiluutnantti Antonio Tejeron johdolla yrittivät vallankaappausta vaatien autoritäärisen hallinnon palauttamista. Kaappauksen epäonnistumista pidetään kuninkaan vaikutusvallan ansiona, mikä käänsi kiivaimmatkin monarkian vastustajat kuninkaan tukijoiksi. Espanja on kehittynyt 1970-luvulta alkaen moderniksi teollisuusyhteiskunnaksi, jolle turismi on merkittävä elinkeino. Maa liittyi 1982 NATOon ja 1986 Euroopan unioniin. EU:hun liittyminen on tuonut maalle koheesiotukia, jotka ovat auttaneet nostamaan elintasoa lähemmäksi eurooppalaista keskiarvoa.

Politiikka

Espanja on perustuslaillinen monarkia. Parlamentti, Cortes Generales on kaksikamarinen. Alahuoneen tai edustajainhuoneen (Congreso de los Diputados) 350 jäsentä valitaan suhteellisella vaalilla D'Hondtin menetelmällä nelivuotiskausiksi. Ylähuoneen eli senaatin (Senado) 259 jäsenestä 208 valitaan suoralla kansanäänestyksellä ja loput 51 nimitetään virkaan alueellisten, lakia säätävien elinten toimesta. Myös he palvelevat nelivuotiskauden. Toimeenpanovaltaa käyttää ministerineuvosto, jonka puheenjohtajan (pääministeri) parlamentti valitsee kuninkaan ehdotuksesta. Espanja on jaettu itsehallintoalueisiin, joiden itsemääräämisvalta vaihtelee. Joillain on omat koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmänsä, muilla taas ei. Jotkin, varsinkin nationalistipuolueiden hallitsemat alueet, pyrkivät liittovaltio- tai jopa valtioliittotasoiseen itsevaltaan. Keskushallitus on pyrkinyt rajoittamaan innokkaimpien itsehallintoalueiden valtaa. Terrorismi on edelleen ongelma Espanjassa. ETA, baskiryhmittymä, on pyrkinyt ajamaan Baskimaan itsenäisyyttä väkivaltaisinkin keinoin.

Hallinnolliset alueet

Vuoden 1978 perustuslaki jakaa Espanjan seitsemääntoista itsehallintoalueeseen (comunidades autónomas). Itsehallintoalueet jakautuvat yhteen tai useampaan maakuntaan (provincias), joita on yhteensä viisikymmentä.

Maantiede

maakuntaan maakuntaan Espanja sijaitsee Iberian niemimaalla. Koillisessa maata rajoittaa Pyreneiden vuorijono ja etelässä Välimeren rannikon erottaa sisämaasta Sierra Nevadan vuoristo. Pääkaupunki Madrid sijaitsee keskusylängöllä 650 metrin korkeudessa. Yli 2 000 metrin korkuisia vuoria on useita. Kasvillisuus vaihtelee voimakkaasti, etelässä Välimeren rannikolla ja Kanariansaarilla on subtrooppinen ilmasto, mutta vuorijonojen takana sisämaassa on aavikoita, joilla voi kulua vuosia ilman sadetta. Atlantin rannikoilla ilmasto on kostea ja leuto. Keskusylängöllä, joka kattaa lähes puolet maasta on mannerilmasto, kuumat kesät ja kylmät talvet lumisateineen.

Talous

Espanjan bruttokansantuote on 80 prosenttia neljän johtavan Euroopan maan keskiarvosta. Maa otti ensimmäisessä ryhmässä käyttöön eurovaluutan 1. tammikuuta 2002. Työttömyys on ollut laskussa José María Aznarin ja José Luis Rodríguez Zapateron hallituskausilla, mutta on vielä Euroopan unionin suurin (10 prosenttia). Espanja on maailman toiseksi suosituin turistikohde Ranskan jälkeen. Vuosittain maassa vierailee 52 miljoonaa turistia. Työvoima jakaantuu seuraavasti eri ammatteihin: palvelut 64 %, valmistus, kaivostoiminta ja rakentaminen 28 %, maatalous 8 % (1997 arvio).

Merkittävimpiä teollisuuden haaroja

Tekstiilit ja jalkineet, elintarvikkeet, metallit, kemikaalit, laivat, autot, koneet ja työkalut, turismi. Espanja on maailman viidenneksi ja Euroopan kolmanneksi suurin autojen valmistaja.

Espanjalaisia yrityksiä

Astra (aseteollisuus), CASA (lentokoneet), El Corte Inglés (vähittäiskauppa), Cepsa (öljynjalostus), Iberia Airlines (lentoyhtiö), Renfe (rautatiet), SEAT (autot), Spanair (lentoyhtiö), Talgo (veturit ja junanvaunut), Telefónica (televiestintä).

Kulttuuri

Juhlapäivät

Huomaa, että kansallisten juhlapäivien lisäksi Espanjan itsehallintoalueilla ja jopa eri kylillä on suuri määrä erilaisia paikallisia juhlapyhiä, fiestas locales.

Kulttuurihistoriallisia muistomerkkejä

Espanjassa on useita kulttuurihistoriallisia muistomerkkejä. Oheisesta listasta käyvät ilmi UNESCO:n maailmanperintöluetteloon kuuluvat, Espanjassa sijaitsevat monumentit (suluissa vuosiluku, jolloin monumentti on lisätty luetteloon):
- Córdoban vanha kaupunki, Córdoba (1984)
- Alhambra, Generalife ja Albayzin, Granada (1984)
- Burgosin katedraali, Burgos (1984)
- Escorialin luostari ja sen ympäristö, Madrid (1984)
- Güellin puisto, Güellin palatsi ja Casa Milà, Barcelona (1984)
- Altamiran esihistoriallinen luola, Santillana del Mar (1985)
- Segovian vanha kaupunki ja akvedukti, Segovia (1985)
- Oviedon ja Asturian ruhtinaskunnan monumentit, Oviedo ja Asturia (1985 , 1998)
- Santiago de Compostelan vanha kaupunki, Santiago de Compostela (1985)
- Ávilan vanha kaupunki muureineen, Ávila (1985)
- Aragonian mudéjar-rakennukset, Aragonia (1986 , 2001)
- Toledon vanha kaupunki, Toledo (1986)
- Garajonayn kansallispuisto, La Gomera (1986)
- Cáceresin vanha kaupunki, Cáceres (1986)
- Sevillan katedraali, el Alcázar ja Archivo de Indias, Sevilla (1987)
- Salamancan vanha kaupunki, Salamanca (1988)
- Pobletin luostari, Poblet, Tarragona (1991)
- Méridan arkeologiset löydöt, Mérida (1993)
- Santa Marían kuninkaallinen luostari, Guadalupe (1993)
- Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitti, kulkee useiden alueiden halki (1993)
- Doñanan kansallispuisto, Huelvan ja Sevillan rajalla (1994)
- Cuencan vanha kaupunki ja sen muurit, Cuenca (1996)
- La Lonja de los Mercaderes, vanha silkkikauppakeskus, Valencia (1996)
- Mont Perdu, Pyreneet, Espanjan ja Ranskan rajalla (1997)
- Las Médulas, muinaiset kultakaivokset, León (1997)
- Palau de la Música Catalana, katalonialaisen musiikin palatsi, ja Sant Paun sairaala, Barcelona (1997)
- San Millánin Yuson ja Suson luostarit, La Rioja (1997)
- Kaikki Iberian niemimaan luolamaalaukset, useilla alueilla (1998)
- Alcalá de Henaresin yliopisto ja historialliset osat, Alcalá de Henares (1998)
- Ibizan biodiversiteetti ja kulttuuri, Ibiza (1999)
- San Cristóbal de La Laguna, Santa Cruz de Tenerife (1999)
- Muinaisen Tárracon arkeologiset jäänteet, Tarragona (2000)
- Elxin / Elchen taatelipalmuviljelmät, Elx / Elche, Alicante (2000)
- Lugon roomalaiset muurit, Lugo (2000)
- Vall de Boín roomalaistyyliset kirkot, Vall de Boí, Katalonia (2000)
- Atapuercan arkeologinen alue, Atapuerca (2000)
- Aranjuezin kulttuurimaisema, Aranjuez (2001)
- Renessanssiajan muistomerkit, Úbeda ja Baeza (2003)

Merkittävimmät luonnonvarat

- kivihiili
- rautamalmi
- uraani
- ligniitti
- elohopea
- lyijy
- sinkki
- kupari

Merkittävimmät vientituotteet

- matkailu
- koneet
- kulkuneuvot
- hedelmät

Lähteet

- Maailmanperintöluettelon Espanja-osuus käännetty UNESCO:n Internet-sivuilta: http://whc.unesco.org/en/list

Katso myös

- Espanjalaiset
- Espanjalaiset nimet

Aiheesta muualla

- [http://maps.google.com/maps?ll=40.078071,-4.482422&spn=7.463320,16.215820&z=11&t=h&hl=en Espanja Google Mapsissa] Luokka:Espanja ms:Sepanyol zh-min-nan:Se-pan-gâ ko:에스파냐 ja:スペイン simple:Spain th:ประเทศสเปน fiu-vro:Hispaania

Mustameri

Mustameri on meri Kaakkois-Euroopan ja Vähän-Aasian välissä. Sen rantavaltiot ovat Turkki, Bulgaria, Romania, Ukraina, Venäjä ja Georgia. Suurimmat siihen laskevat joet ovat Tonava, Dnepr ja Don. Pohjoisesta Mustaanmereen työntyy Ukrainaan kuuluva Krimin niemimaa, jonka itäpuolelle jää Asovanmeri-niminen Mustanmeren lahti. Bosporinsalmi yhdistää Mustanmeren Välimereen.
Välimereen Välimereen Luokka:Meret ko:흑해 ja:黒海 th:ทะเลดำ

La Tenén kulttuuri

300-luku eaa

Tärkeitä tapahtumia

- Keltit saapuvat Irlantiin
- Makedonia valloittaa Persian
- Roomalaiset rakentavat ensimmäisen akveduktin.

Tärkeitä henkilöitä

- Platon
- Aristoteles
- Makedonian Filippos II (s. 382 eaa, vallassa 359 eaa - 336 eaa)
- Aleksanteri Suuri, Makedonian kuningas valtaa Vähä-Aasian, Persian ja saapuu Intian rajalle. (s. 356 eaa, vallassa 336 eaa - 323 eaa).

Keksintöjä

- Palkeet Kiinassa
- Brahmi-kirjoitus Luokka:300-luku eaa ko:기원전 4세기 ja:紀元前4世紀

200-luku eaa

Tärkeitä tapahtumia

- Ensimmäiset puunilaissodat Karthagon ja Rooman välillä.
- Rooma valloittaa Hispanian
- Kiinan muurin rakennus alkaa
- Intialaiset kauppiaat matkustavat Arabiaan
- Skyytit saapuvat nykyiseen Uzbekistaniin

Tärkeitä henkilöitä

- Arkhimedes
- Hannibal

Keksintöjä

- Eratosthenes laskee maapallon koon Luokka:200-luku eaa

Turkki

Turkki on tasavalta, johon kuuluu suurin osa Etu-Aasiasta, mutta valtiosta kolme prosenttia sijaitsee pienellä alueella Euroopassa. Turkin ytimen muodostaa Anatolian niemimaa. Turkin väkiluku on noin 69 miljoonaa ja pinta-ala 780 580 neliökilometriä. Sen naapurimaat ovat Bulgaria, Kreikka, Syyria, Irak, Iran, Armenia, Azerbaidžan ja Georgia. Nykyinen Turkki muodosti pitkään ydinosan historiallisesta osmanien valtakunnasta. Nykyisen tasavallan perusti Kemal Atatürk vuonna 1923.

Historia

Turkin historia ulottuu pitkälle. Nykyisen Turkin alueella on todisteita ihmisen läsnäolosta jo paleoliittiselta kaudelta (noin 500 000–12 000 eaa). Monet antiikin Kreikan tärkeimmistä kaupungeista sijaitsivat nykyisen Turkin alueella, mm. Efesos, Troija, Smyrna (nyk. Izmir) ja Byzantion (nyk. Istanbul). Kreikkalaisten ja roomalaisten jättämiä muistomerkkejä on runsaasti. Niitä ei ole vain museoissa, vaan suurelta osin ne ovat alkuperäisillä paikoillaan. Islam saavutti vankan aseman Anatoliassa jo vuonna 1071. Bysantin valtakunnan islamilaisena seuraajana pidetty osmanien valtakunta aloitti vuosisatoja kestäneen mahtikautensa 1453, kun Konstantinopoli kaatui pitkän piirityksen jälkeen ja siitä tehtiin osmanien pääkaupunki. Osmanien valtakunta lakkasi olemasta vasta ensimmäisen maailmansodan päätyttyä. Kemal Atatürk perusti nykyaikaisen Turkin tasavallan 1923, jolloin pääkaupunki siirrettiin Konstantinopolista (Istanbulista) Ankaraan.

Politiikka

NATO-maa

Turkki liittyi sotilasliitto NATOon jo vuonna 1952. Vuoden 1996 alusta tuli vapaakauppasopimus voimaan Turkin ja Euroopan unionin välillä. Geopoliittisesti Turkkiin tulee öljy- ja maakaasuputkia Azerbaidžanista Georgian kautta. Sekä Azerbaidžan että Georgia ovat Yhdysvalloille ja Natolle myönteisiä maita ulkopolitiikaltaan, kun taas niiden rajanaapuri Armenia tukeutuu Venäjään. Turkin valtion yhtenäisyyden ongelmana ovat itsenäisyyteen pyrkivät kurdit, mikä saa Yhdysvallat ja EU:n suhtautumaan maltillisesti kurdien itsenäisyyspyrkimyksiin.

Turkin EU-jäsenyysneuvottelut

Turkki on hyväksytty EU-jäsenehdokkaaksi Helsingin huippukokouksessa 1999, ja jäsenyysneuvottelut alkoivat 3. elokuuta 2005. EU:n puheenjohtajamaa Itävalta vastusti neuvottelujen aloittamista viimeiseen asti, mutta myöntyi kun samalla päätettiin aloittaa jäsenyysneuvottelut myös Kroatian kanssa. Turkin jäsenyysneuvottelut tulevat kestämään pitkään, ja ennen niiden päättymistä Kyproksen tilanteeseen tulee löytyä ratkaisu.