:: wikimiki.org ::

Keskitysleiri

Keskitysleiri

Keskitysleiri on paikka, jonne kootaan vangittavaksi tai muuta rangaistustarkoitusta varten suuri määrä ihmisiä. Keskitysleireilla on pidetään suurta määrää vankeja, yleensä poliittisia tai sotavankeja, joita ei voida sijoittaa soveltuviin tiloihin, kuten vankiloihin. Huonosta hygieniasta ja yleensä huonosta ravitsemuksesta johtuen useat vangit menehtyvät vangitsemisen aikana. Nimi "keskitysleiri" on saanut huonon maineen sen natsikonnotaation vuoksi, leireistä käytetään myös useita muita nimiä: internointileiri, työleiri, vankileiri. Natsi-Saksassa oli myös erikseen ihmisten surmaamiseen erikoistuneita tuhoamisleirejä.

Käsitteen synty

Keskitysleirien varsinainen historia alkoi Yhdysvaltain sisällissodassa (1860–1865) ja Etelä-Amerikan valtioiden itsenäisyyssodista sen jälkeen. Näissä vangitut olivat vihollispuolen vangittuja sotilaita ja keskitysleirit toimivat nimensä mukaisesti suurina leirimäisinä vankiloina, johon suuret vankimäärät keskitettiin. Termiä "reconcentración" käytettiin internoinnin yhteydessä ensimmäisen kerran Kuuban kolmannen vapaussodan yhteydessä (1895–1898), tällöin kuvernööri Valeriano Weylerin toimesta. Maaseudun väestön siirroilla pyrittiin vähentämään tukea Kuuban vapaustaistelijoille. Sää ja taudit johtivat kuolemiin, joita USA:n lehdistö käytti muokkaamaan mielipidettä Espanjan vastaiseen sotaan. Vuonna 1899 alkaneessa toisessa buurisodassa keskitysleirejä käytettiin siviilien "suojeluun" brittien buureja vastaan soveltaman poltetun maan taktiikan vuoksi. Idean keksi alun perin Lordi Kitchener. Noin 160 000 ihmistä vangittiin, joista 30 000 kuoli.

Keskitysleirit Saksassa

Kitchener Saksassa keskitysleirijärjestelmä (Konzentrationslager, KZ) perustettiin Hitlerin saatua vallan tammikuussa 1933. SA aloitti vangitsemiset, aluksi kellareihin ja muihin varastoihin. Maaliskuussa perustettiin Preussiin ensimmäiset keskitysleirit Nohra ja Oranienburg. SA ja Baijerin poliisi taas avasivat leirin Dachaussa. Elokuuhun 1934 mennessä 80 000 ihmistä vangittiin. SS sai keskitysleirien hallinnon toukokuussa 1934. Suurin osa alkuperäisistä leireistä suljettiin ja Heinrich Himmler nimitti entisen Dachaun komendantin, Theodor Eicken keskitysleirien tarkastajaksi. Aluksi leireille vangittiin poliittisia toisinajattelijoita, Jehovan todistajia, pappeja, homoseksuaaleja, romaneita ja mielisairaita. Toukokuussa 1935 Natsi-Saksassa oli viisi leiriä, joilla oli 3 500 vankia: Esterwegen (322), Lichtenburg (706), Moringen (49 naista), Dachau (1 800) ja Sachsenburg (678). Marraskuun 1938 juutalaisvainoissa vangittiin 50 000 ihmistä lisää. Huhtikuussa 1939 suurin osa vangeista oli vapautettu, ja leireillä oli vain 21 000 henkeä. Tällöin alettiin vankien työvoimaa hyödyntää pakkotyössä vangitsemisen lisäksi. Uudet leirit perustettiin lähelle kuljetusreittejä ja SS:n tehtaita. Ensimmäinen näistä oli Sachsenhausen lähellä Berliiniä heinäkuussa 1936. Saksan vallattua Puolan toisen maailmansodan aluksi leirien vankien määrä nousi rajusti. Uudet leirit, kuten Auschwitz, suunniteltiin sotavankileireiksi, mutta osasta tuli myös tuhoamisleirejä. Massatuhoaminen alkoi Operaatio Reinhardin yhteydessä vuoden 1941 lopulla. Kuuluisin keskitysleiri Auschwitz oli pakkotyöleiri, sen rinnalla toimi Birkenaun tuhoamisleiri ja kaupallinen Monowitz eli "IG Auschwitz". Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesällä 1941 tuhansia neuvostoarmeijan upseereita murhattiin leireillä, Sachsenhausenissa ja Buchenwaldissa yli 22 000 henkeä. Neuvostovangit säilytettiin eristetyissä parakeissa, jotka saivat nimen sotavankityöleiri. Suurin osa upseereista teloitettiin välittömästi kuulustelujen jälkeen. Useimmat vangit eivät saaneet lähes lainkaan ruokaa tai suojia. Yli puolet 3,3 miljoonasta sotavangista kuoli talveen 1941–1942. Kertomusten mukaan leirien asukit söivät maassa kasvaneen ruohon ja multaa nälkäänsä. Myös ihmissyöntiä saattoi esiintyä. Neuvostoliitto ei ollut allekirjoittanut Geneven sopimusta sotavankien kohtelusta, joten saksalaiset eivät katsoneet olleensa sen ehtojen alaisia. Osansa neuvostosotavankien kohtelulla oli natsien rotumyytillä, jonka mukaan slaavit olivat ali-ihmisiä. Kaikkiaan 5,7 miljoonasta itärintaman sotavangista Saksassa 3,5 miljoonaa menetti henkensä. Jotkut leirit nimettiin erikoisleireiksi (Sonderlager). Näillä säilytettiin merkittävimpiä vankeja, kuten Stalinin poikaa Sachsenhausenissa, entistä Itävallan kansleri Kurt von Schuschniggia, Hitlerin murhaa yrittänyttä Georg Elseria ja merkittävimpiä liittoutuneiden sotavankeja Dachaussa. Joillakin leireillä järjestettiin lääketieteellisiä kokeita vangeilla (mm. tohtori Josef Mengele). Josef Mengele Vuonna 1944 leiriverkosto saavutti huippunsa. Osa aseteollisuudesta siirrettiin maanalaisiin bunkkereihin, joissa vangit työskentelivät. Flossenburgissa tuotettiin Messerschmittin lentokoneita ja Neuengammen vangit rakensivat Porta Westfalican luoliin mahtavan teollisuuskompleksin. V-aseiden osia tuotettiin Dora-Mittelbaun leirillä Harz-vuoristossa. Vuonna 1944 Suur-Saksan alueella oli 7,1 miljoonaa työvoimaksi rekisteröityä ulkomaalaista siviiliä tai sotavankia. Tämä oli 24 % kaikesta työvoimasta. Leirien vangeista kuoli heinäkuusta 1942 heinäkuuhun 1943 joka kymmenes. Myöhemmin kuolleisuus oli korkeampi. Kuolleiden kokonaismääräksi on rekisteröity 450 000 ja arvioitu yli 600 000, johon ei ole laskettu tuhoamisleireillä kuolleita. 15. tammikuuta 1945 SS:llä oli 511 537 rekisteröityä mies- ja 202 674 naisvankia. Ks. myös natsien keskitysleirit: Auschwitz, Buchenwald, Dachau, Drancy, Monowitz, Natzweiler-Struthof, Sachsenhausen ja Westerbork.

Neuvostoliitossa

Neuvosto-Venäjällä jo Leninin aikana (1919) laajennettiin tsaarinvallanaikaisia työleirejä (katorga), jotka saivat vuonna 1930 nimen Gulag, leirien hallinnosta vastanneen viranomaisen mukaan. Jopa 15 miljoonaa vankia tuomittiin pakkotyöleireille Stalinin hallinnon aikana. Monet kuolivat tauteihin, nälänhätään ja teloitettiin. 1920-luvun lopulla vankileirien saaristossa oli n. 100 000 vankia. Merkittävästi lisävankeja leireille saapui kolmessa aallossa: 1929–1932 maatalouden kollektivisoinnin aikana, 1936–1938 Stalinin puhdistusten aikana ja toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Gulag koostui sadoista leireistä, joilla oli 2 000–10 000 vankia. Useimmat näistä olivat ojennustyöleirejä, joilla tehtiin metsätöitä tai rakennettiin kanavia tai rautateitä tai työskenneltiin kaivoksissa. Solženitsyn on väittänyt että vuosina 1928–1954 n. 40–50 miljoonaa ihmistä kärsi tuomioita leireillä. Leirihallinnosta 1989 kerätyt luvut väittävät n. 10 miljoonan hengen joutuneen lähetetyiksi leireille vuosina 1934–1947. Gulag alkoi kutistua Stalinin kuoleman jälkeen. Satoja tuhansia armahdettiin ja leirijärjestelmä palasi 1920-luvun mittoihin. Vuonna 1955 Gulag lopetettiin virallisesti. Sen tilalle tuli GUITK, ojennustyöleirien päähallinto. Kaikkiaan länsimaiset historioitsijat ovat arvioineet Neuvostoliitossa kuolleen vuosina 1918–1956 n. 10–30 miljoonaa ihmistä pakkotyössä, pakkoväestönsiirroissa, teloituksissa ja terrorissa.

Muualla

Keskitysleirejä on kuitenkin käytetty monissa sodissa, esimerkiksi Yhdysvallat internoi toisen maailmansodan aikana japanilaista alkuperää olevia amerikkalaisia internointileireille. Kolmanneksi suurin keskitysleirijärjestelmä oli natsi-Saksan ja Neuvostoliiton jälkeen keisarillisella Japanilla. Japanilaiseen moraaliin kuului, ettei antautuminen ollut hyväksyttävää. Tämän vuoksi myöskään sotavankien kohtelussa ei edes pyritty inhimillisyyteen. Sotavankivoimalla rakennettiin mm. Burman–Thaimaan rautatietä. Viime aikoina keskitysleirejä on käytetty muun muassa Jugoslavian hajaantumissodissa ja työleirinomaisia keskitysleirejä on edelleen olemassa Kiinassa ja Pohjois-Koreassa, joissa niitä käytetään myös poliittisten toisinajattelijoiden vangitsemiseen. Yhdysvaltain Kuubassa sijaitsevasta Guantanamo Bayn sotilastukikohdan terroristiepäiltyjen säilytyspaikasta mm. Amnesty International ei käytä nimeä keskitysleiri.

Keskitysleirit Suomen historiassa

Myös Suomessa on historian aikana sovellettu kolmeen kertaan eräänlaisia keskitysleirejä. Ensimmäisen kerran 1918 kansalaissodan aikana ja välittömästi sen jälkeen Suomen armeija vangitsi tappion kärsineitä punakaartilaisia sotavankileireille noin 75 000, joista noin 12 000 kuoli nälkään ja sairauksiin – osittain maassa jo muutenkin vallinneen puutteen ja elintarvikepulan seurauksena. Nk. "espanjantauti", influenssa, levisi leireillä heikkokuntoisten parissa tappaen heitä suurin määrin. Tautia ei osattu diagnosoida, joten joissain lähteissä sairauksiin kuolleiden määräksi on arvioitu vain 500 henkeä, merkittävimpinä isorokko. Suurin osa leirikuolemista kuitenkin johtui vankien raa'asta kohtelusta, kuten liian ahtaista ja kylmistä selleistä. Joillain leireillä kuolleisuus oli huomattavan suurta, kuten Tammisaaressa (30,5 %) ja Lappeenrannassa (22,1 %) Toisen kerran eräänlaisia keskitysleirejä käytettiin jatkosodan yhteydessä Itä-Karjalan suomalaisen sotilashallinnon alaisuudessa olevan miehitysalueen venäläisten siviilien internoimiseen. Venäläisen väestön sodanaikaisen valvonnan ohella näiden ns. siirtoleirien tavoitteena oli mahdollisesti myös alueiden väestön suomalaistaminen sodan voittamisen jälkeen. Mm. professori Jalmari Jaakkola suunnitteli jatkosodan aikana Itä-Karjalan venäläisen väestön lähettämistä näiltä siirtoleireiltä sodan jälkeen itään. Kolmannen kerran keskitysleirin määritelmän täyttävää erityistyölaitosta käytettiin Karvialla vuonna 1961. Leiri oli tarkoitettu Jehovan todistajille, jotka kieltäytyivät asepalveluksesta. Se lakkautettiin vuonna 1969, jolloin Jehovan todistajia alettiin tuomita ehdottomiin vankeusrangaistuksiin.

Katso myös

- Luettelo natsien keskitysleireistä

Aiheesta muualla

- [http://www.holocaustinfo.org/leirit/ Jad Veshem - Tunnetuimmat keskitys- ja tuhoamisleirit (suomeksi)]
- [http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/stat2 Suomen sotasurmat 1914-1922] Luokka:Holokausti Luokka:Keskitysleirit ja:強制収容所

Sotavanki

Sotavanki on jonkin valtion sotilas joka on jäänyt vihollisvaltion vangiksi näiden valtioiden välisessä sodankäynnissä. Sotavankien kohtelusta on määrätty Geneven ihmisoikeussopimuksessa. Sotavangit sijoitetaan yleensä vankileireille. Taistelevat osapuolet voivat vaihtaa toistensa sotavankeja. Sodan loputtua sotavangit tulisi palauttaa kotimaahansa. Luokka:Sodankäynti ja:捕虜

Natsi-Saksa

Kansallissosialistinen Saksa, Kolmas valtakunta tai natsi-Saksa viittaa vuosien 1933 ja 1945 väliseen Saksaan, jota kansallissosialistinen puolue Adolf Hitlerin johdolla hallitsi totalitaristisesti. Natsi-Saksa -nimitys viittaa kansallissosialistisen aatteen saksankieliseen muotoon nationalsozialismus. Käsiteltäessä Saksan historiaa, nimitystä natsi on syytä käyttää varoen — se on yleisesti väärinkäytetty ja yleistävä termi nykykielenkäytössä. Kolmas valtakunta taas juontaa juurensa kansallissosialistien tapaan nähdä hallintonsa kolmantena suurena saksalaisena valtakuntana, jota olivat edeltäneet Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta ja vuoden 1871 Saksan keisarikunta. Tarkoitus oli korostaa historiallisen loistavuuden ja vallan jatkuvuutta, jonka alennustila oli ollut ensimmäisen maailmansodan jälkeisen Saksan Weimarin tasavalta. Natsipropaganda käytti itsestään myös nimitystä "tuhatvuotinen valtakunta." Saksalaisen vallan perintöä korostettiin kansallissosialistisessa propagandassa myös sekoittamalla nationalistisia, traditionalistisia ja kansallissosialistisia symboleja toisiinsa. Kansallissosialistisessa Saksassa hallinto valvoi kansalaisiaan hyvin henkilökohtaiselle tasolle ideologian viitoittamien päämäärien edistämiseksi. Tarkoitus oli luoda kulttuurisesti, rodullisesti ja terveydellisesti mahdollisimman voimakas arjalainen kansa. Historiaan kansallissosialistinen Saksa jäi etenkin toteuttamansa kansanmurhan takia, jossa surmattiin joukoittain eri vähemmistöryhmiin, esimerkiksi homoseksuaaleihin, juutalaisiin, romaneihin ja slaaveihin kuuluneita henkilöitä. Kansanmurhasta käytetään yleisesti nimitystä holokausti. Hallinto itse käytti termiä die endgültige Endlösung (lopullinen ratkaisu).

Rotuhygieniaohjelma

Kansallisosialistien rotuhygieniaohjelma tyytyi aluksi mielisairaiden ja kehitysvammaisten pakkosterilointeihin, joita harjoitettiin samaan aikaan myös muissa Euroopan maissa ja Amerikassa. Sodan alettua rotuhygieniaohjelmassa siirryttiin sykysyllä 1939 laajamittaiseen mielisairaalapotilaiden tappamiseen nimellä "Operaatio T4". Elokuuhun 1941 mennessä tapettujen määrä nousi 70 000:een ja ns. eutanasiaohjelmaa jatkettiin salassa sodan loppuun asti. Toimintaa oikeutettiin eugeniikalla, mutta syynä oli myös yksinkertainen laskelmointi hoitokulujen karsimisesta ja sairaalaresurssien vapauttamisesta haavoittuneile sotilaille.

"Lopullinen ratkaisu"

Kansallissosialistien laatimat rotulait veivät Saksan juutalaisilta kansalaisoikeudet 1935 ja kielsivät seka-avioliitot. Vähitellen lainsäädäntöä kiristettiin yhä enemmän ja kansallissosialistit pyrkivät poistamaan juutalaiset Saksasta ja lopulta kaikilta valtaamiltaan alueilta sekä liittolaismaista. Juutalaisten karkoitus Saksaan liitetyiltä Puolan alueilta loi ensimmäiset suuret juutalaisten keskitysleirit ja eristetty juutalaisväestö, jolta oli viety mahdollisuudet itsensä elättämiseen, alkoi kuolla nälkään ja tauteihin. Kun organisoitua joukkomurhaa oli kokeiltu ja harjoiteltu "Operaatio T4":n puitteissa, päätyivät kansallisosialistit Wannseen konferenssin jälkeen "juutalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisuun", eli juutalaisten järjestelmälliseen tappamiseen. Tuhoamisen ensimmäisiksi uhreiksi joutuivat työkyvyttömät. Työkykyiset juutalaiset laitettiin ensin pakkotyöhön, jossa monet kuolivat tauteihin ja aliravitsemukseen. Erilaisten kokeilujen jälkeen päädyttin tehokkaimpana tappamisen muotona kaasukammioihin, joissa tuhottaviksi määrätyt kaasutettiin kuoliaiksi. Juutalaisten lisäksi järjestelmällisen tuhoamisen uhreiksi joutuivat myös romanit. Myös venäläisiä, ukrainalaisia, valkovenäläisiä ja puolalaisia pidettiin rodullisesti alempiarvoisina, "arvottomana elämänä", ja heitä kuoli joukoittain pakkotyössä, vaikka järjestelmällistä tuhoamisohjelmaa ei heihin ulotettukaan. Kansallissosialistisen hallinnon arvellaan tappaneen noin 5,3—6 miljoonaa juutalaista, mukaan lukien muissa tapauksissa kuolleet, ja ehkä 200 000 romania (joidenkin arvioiden mukaan jopa miljoona).

Kansallissosialistisen Saksan organisaatioita

Wehrmacht

(armeija)
- Heer - maavoimat
- Kriegsmarine - merivoimat
- Luftwaffe - ilmavoimat
- Abwehr - armeijan tiedustelupalvelu

Puolisotilaalliset

- SA (Sturmabteilung)
- SS (Schutzstaffel)
- Waffen-SS (Waffen-Schutzstaffel)
- Volkssturm

Poliisi

(RSHA, Reichsicherheithauptamt)
- Järjestyspoliisi
- Schutzpolizei
- Gendarmerie
- Gemeindepolizei
- Turvallisuuspoliisi
- Geheime Staatspolizei, Gestapo
- Reich Kriminalpolizei, Kripo
- Sicherheitdienst, SD

Poliittiset

- Kansallissosialistinen puolue, NSDAP
- Nuorisojärjestöt
- Hitler-Jugend, HJ
- Bund Deutscher Mädel, BDM
- Työorganisaatiot
- Deutscher Arbeitsfront
- Kraft durch Freude

Kirjallisuutta

Michael Burleigh, Kolmas valtakunta: Uusi historia, WSOY 2004, ISBN 951-0-28721-0 ---- Luokka:Saksan historia Luokka:Kansallissosialistinen Saksa ja:ナチス・ドイツ

Tuhoamisleiri

Tuhoamisleirillä tarkoitetaan yleensä kansallissosialistien perustamia kansanmurhan toteuttamiseen suunniteltuja leirejä. Nämä leirit sotketaan usein keskitysleireihin, jotka eivät olleet tuhoamisleirejä sanan varsinaisessa merkityksessä. Esimerkiksi Auschwitz itsessään oli keskitysleiri, kun taas sen yhteydessä toiminut Birkenau (myös kutsuttu nimellä Auschwitz II) oli suurin kaikista tuhoamisleireistä. Muita tuhoamisleirejä olivat Belzec, Chelmno, Majdanek, Sobibor ja Treblinka. Luokka:Holokausti Luokka:Tuhoamisleirit

1860

Tapahtumia

- Toinen oopiumsota päättyi Kiinassa.
- Alfred Nobel keksi dynamiitin.
- Etelä-Karoliina julistautui itsenäiseksi 20. joulukuuta ensimmäisenä etelävaltiona, mikä seuraavana vuonna johti Yhdysvaltojen sisällissotaan.

Syntyneitä

Kuolleita

- Luokka:1800-luku ms:1860 ko:1860년 simple:1860 th:พ.ศ. 2403

Etelä-Amerikka

Etelä-Amerikka on maanosa, joka sijaitsee Keski-Amerikan eteläpuolella. Etelä-Amerikan itsenäiset valtiot:
- Argentiina
- Bolivia
- Brasilia
- Chile
- Ecuador
- Guyana
- Kolumbia
- Paraguay
- Peru
- Suriname
- Uruguay
- Venezuela Ei-itsenäiset alueet:
- Etelä-Georgia ja Eteläiset Sandwichsaaret (Yhdistynyt kuningaskunta)
- Falklandinsaaret (Yhdistynyt kuningaskunta)
- Ranskan Guayana (Ranskan territorio) Luokka:Etelä-Amerikka Luokka:Mantereet zh-min-nan:Lâm Bí-chiu ko:남아메리카 ja:南アメリカ simple:South America th:ทวีปอเมริกาใต้

1895

Tapahtumia

- 17. huhtikuuta - Shimonosekin rauhansopimus päätti Kiinan-Japanin sodan.
- Italia hyökkää Etiopiaan

Syntyneitä

- ...

Kuolleita

- 11. huhtikuuta - Lothar Meyer, saksalainen kemisti
- 28. syyskuuta - Louis Pasteur, ranskalainen kemisti ja mikrobiologi Luokka:1895 ms:1895 ko:1895년 simple:1895 th:พ.ศ. 2438

1899

Tapahtumia

- Sortokaudet alkavat Suomessa
- Suomen Työväenpuolue (myöhemmin nimeltään Suomen Sosialidemokraattinen Puolue) perustetaan
- Haagin kansainvälinen tuomioistuin perustetaan

Syntyneitä

- 13. elokuuta - Alfred Hitchcock, elokuvaohjaaja

Kuolleita

- 17. tammikuuta - Alphonse Gabriel Capone, Al Capone yhdysvaltalainen gangsteri
- 7. maaliskuuta - Juhani Raattamaa, lestadiolainen saarnamies Luokka:1899 ms:1899 ko:1899년 ja:1899年 simple:1899 th:พ.ศ. 2442

Buurisota

Buurisota oli Etelä-Afrikassa vuosina 1880-1902 brittien ja hollantilaista, ranskalaista ja saksalaista alkuperää olevien siirtolaisten välillä käyty sota, jonka syynä olivat siirtolaisten (buurien, afrikaanien ja boortrekkerien) pyrkimykset perustaa Etelä-Afrikkaan kaksi itsenäistä tasavaltaa. Sota jaetaan kahteen erilliseen vaiheeseen, ensimäiseen buurisotaan (12. joulukuuta 1880 - 23. maaliskuuta 1881) ja toiseen buurisotaan (11. lokakuuta 1899 - 31. toukokuuta 1902).

Ensimmäinen buurisota

Myös Transvaalin sotana tunnettu ensimmäinen buurisota oli ensimmäinen yhteenotto brittien ja Transvaalin buurien välillä. Yhteenottoa joudutti Sir Theophilus Shepstone, joka liitti Transvaalin (Etelä-Afrikan tasavalta) brittien omistukseen 1877. Britit lujittivat valtaansa englantilaisten ja zulujen sodan jälkeen suurimmassa osassa Etelä-Afrikan siirtomaa-alueita vuonna 1879. Buurit protestoivat nousten kapinaan 1880 joulukuussa. Ensimmäinen buurisota alkoi 16. joulukuuta 1880 Transvaalin buurien ampuessa laukauksia Potchefstroomin kylässä pian sen jälkeen, kun Transvaal oli julistanut itsenäisyytensä Isosta-Britanniasta. Tätä seurasi taistelu Bronkhorstspruitissa 20. joulukuuta 1880 ( Bronkhorstspruitin taistelu). Buurit väijyttivät brittien saattueen ja tuhosivat sen. Brittien varuskunnat Transvaalissa joutuivat piiritetyiksi Joulukuun 22:sta 1880 aina 6. tammikuuta 1881 asti . Buurit pukeutuivat arkivaatteisiinsa, jotka olivat väriltään khakia tai maanvärisiä, kun taas britit käyttivät yhä kuuluisaa kirkkaanpunaista univormuaan. Afrikan luonnossa brittisotilaat erottuivat kauaksi, mikä helpotti jo valmiiksi taitavina tarkka-ampujina tunnettujen buurien toimintaa. Brittiläisen varuskunnan piiritys johti Laing's Nekin taisteluun 28. tammikuuta 1881. Kenraalimajuri Sir George Pomeroy-Collerin johtamat brittijoukot yrittivät murtaa buurien asemat Drakensbergin vuoristossa vapautuakseen piirityksestä. P.J. Joubertin komentamat buurit kuitenkin torjuivat kaikki jalka- ja ratsuväen hyökkäykset. Lisäksi 8. helmikuuta 1881 Schuinshoogten taistelussa brittiläiset joukot hädin tuskin pelastuivat tuholta. Suurin nöyryytys briteille kuitenkin tapahtui 27. helmikuuta 1881 Majuba Hillin taistelussa usean buurijoukon vallatessa rynnäköllä erään kukkulan, jolta brittiläiset joukot ajettiin pois. Pomeroy-Collery kaatui tässä taistelussa. William Gladstonen johtama brittihallitus katsoi sodan menetetyksi ja allekirjoitti aselevon 6. maaliskuuta. Lopullisen rauhansopimus allekirjoitettiin 23. maaliskuuta 1881. Buureille myönnettiin itsehallinto Transvaalissa brittien valvonnassa. Ensimmäinen buurisota oli päättynyt.

Toinen buurisota (myös Etelä-Afrikan sota)

Vuonna 1887 kullankaivajat löysivät maailman suurimman kultaesiintymän Witwatersrandista ("Randi") harjanteelta, joka leviää Pretorian eteläpuolella vajaat sata kilometriä itään ja 50 kilometriä länteen. Löydön tuomasta hyödystä huolimatta Transvaalin presidentti Paul Kruger lausui kaukonäköisesti: "Riemuitsemisen sijaan teidän olisi parempi vuodattaa kyyneleitä, sillä tämän kullan takia maamme kylpee vielä veressä". Kullan löytämisewn jälkeen tuhannet brittiläiset siirtolaiset alkoivat vyöryä rajan yli Kapmaasta. Johannesburgin kaupunki syntyi hökkelikylä lähes yhdessä yössä, kun uitlanderit leiriytyivät kaivosten lähelle. Pian uitlandereita oli Randilla enemmät kuin buurejaa, mutta he pysyivät kuitenkin koko Transvaalissa vähemmistönä. Afrikaanit hermostuivat ja närkästyivät uitlanderien läsnäolosta ja kielsivät heiltä oikeuden äänestää. Kultateollisuutta verotettiin raskaasti. Vastauksena tähän uitlanderit ja brittiläiset kaivosten omistajat yrittivät kaataa buurihallituksen. Vuonna 1895 Cecil Rhodes sponsoroi epäonnistuneen vallankaappauksen, johon liittyi aseellinen isku, Jamesonin hyökkäys. Epäonnistunut yritys saada paremmat oikeudet briteille toimi tekosyynä armeijoiden kasvattamiselle Kapmaassa, sillä useat tärkeistä brittiläisistä siirtomaaherroista tukivat buurivaltioiden liittämistä Ison-Britannian valtakuntaan. Heihin kuului mm. Kapmaan kuvernööri Sir Alfred Milner, Iso-Britannian siirtomaasihteeri Joseph Chamberlain ja kaivosyhtymien omistajat kuten Alfred Bait, Barney Barnato ja Lionel Phillips. Varmoina siitä, että buurit häviäisivät, he yrittivät hätiköidä sotaa. Oranjen vapaavaltion presidentti Marthinus Steyn kutsui Milnerin ja Krugerin neuvotteluihin Bloemfonteiniin joka alkoi 30. toukokuuta 1899, mutta neuvottelut katkesivat pian. Syyskuussa 1899 Chamberlain lähetti uhkavaatimuksen, jossa hän vaati täyttä tasavertaisuutta Ison-Britannian kansalaisille Transvaalissa. Kruger, joka oli varma, että että sota syttyisi, lähetti samanaikaisesti oman uhkavaatimuksensa, jossa hän antoi briteille 46 tuntia aikaa siirtää joukot pois Transvaalin rajalta, tai Transvaali liittoutuneena Oranjen vapaavaltion kanssa aloittaisi sodan.

Ensimmäinen vaihe: Buurien offensiivi - lokakuusta joulukuuhun 1899

Sota julistettiin 12. lokakuuta 1899 ja buurit iskivät ensin valtaamalla Kapmaan ja Kwazulu-Natalin lokakuun 1899 ja tammikuun 1900 valillä. Tätä seurasi Afrikaanien joitakin aikaisia sotilasvoittoja Kenraali Redvers Bulleria vastaan. Buurit onnistuivat myös piiritämään Ladysmithin, Mafekingin (jonka joukkoja komensi Robert Baden-Powell) ja Kimberleyn kaupungit. Ruuan vähennyttyä riittämättömäksi alkoi piiritys verottaa Ladysmithiä, Mafekingiä ja Kimberleytä puolustavia sotilaita sekä siviileitä. Mafekingissä Sol Plaatje kirjoitti "Näin ensimmäistä kertaa hevosen lihaa käytettävän ihmisten ruokana". Piirityksessä olleita kaupunkeja pommitettiin jatkuvasti tykistöllä ja tämän takia kadut olivat erittäin vaarallisia paikkoja liikkua. Kimberleyn piirityksen lopussa odotettiin buurien kiihdyttävän keskityksiään, joten ihmisiä kehoitettiin menemään kaivoksiin piiloon. Kaupungin väestö panikoi ja ihmisiä virtasi kaivoksiin 12 tunnin ajan. Vaikka keskitystä ei koskaan tullutkaan, ei se auttanut alentamaan siviiliväestön ahdinkoa. Joulukuun puoliväli osoittautui vaikeaksi brittiarmeijalle. Mustana viikkona (10.-15. joulukuuta 1899) tunnettuna aikana britit kärsivät sarjan tuhoisia tappioita Magerfonsteinissä, Strombergissä ja Colensossa. Strombergin taistelussa 10. joulukuuta, Kenraali Sir William Gatacre, komennossaan 3 000 miestä, joiden tehtävänä oli lyödä buurien hävitysretket Kapmaasta, yritti vallata takaisin rautatiesolmun noin 80 km etelään Oranje-joesta. Gatacre valitsi hyökkäävänsä buurien asemiin yli jyrkän kiviseinämän. Hyökkäyksessä kaatui tai haavoittui 135 sotilasta, lisäksi Gatacre menetti kaksi tykkiä ja noin 600 miestä antautuneina. Magersfontein taistelussa 11. joulukuuta 14 000 brittisotilasta Paul Sanford Methuen alaisuudessa yritti taistella tiensä buurien linjojen läpi vapauttaakseen Kimberleyn piirityksestä. Buurien komentajat Koos de la Rey ja Piet Cronje kaivoivat taisteluhautansa ennakkoluulottoman suunnitelman mukaan antaakseen kiväärimiehilleen suuremman kantomatkan. Heidän suunnitelmansa toimi. Britit lyötiin kiistattomasti ja he kärsivät 120 miehen tappiot kuolleina ja 690 haavottuneina, mikä esti brittejä vapauttamasta Kimberleytä ja Mafekingiä. Koko viikon aallonpohja oli Colenson taistelu 15. joulukuuta, jossa Redvers Bullerin komentamat 21 000 brittisotilasta yrittivät ylittää Tugela-joen vapauttaakseen Ladysmithin, jossa 8 000 Louis Bothan komentamaa buuria oli odottamassa heitä. Tykkitulen ja tarkan kivääritulen yhdistelmän ansiosta buurit onnistuivat lyömään kaikki brittien yritykset ylittää joki. Britit kärsivät 1 127 miehen tappiot ja vetäytyessään joutuivat hylkäämään 10 tykkiä, jotka buurit myöhemmin valtasivat. Buurit kärsivät alle 40 miehen tappiot.

Toinen vaihe: Brittien offensiivi - tammikuusta syyskuuhun 1900

Louis Botha Britit kärsivät lisää tappioita yrityksissään vallata Ladysmithin Spionkopin taistelussa 19.-24. tammikuuta 1900. Redvers Buller yritti jälleen ylittää Tugela-joen Colensosta länteen, mutta Louis Botha löi hänen joukkonsa jälleen. Taistelun jälkeen britit olivat kärsineet noin 1 000 kaatuneen tappiot, buurien kärsiessä noin 300 kaatuneen tappiot. Buller yritti vielä kerran 5. helmikuuta Val Krantzissa, mutta kärsi jälleen tappion. Vasta 14. helmikuuta vahvistusten saapuessa Lordi Robertsin alaisuudessa olleet britit pystyivät käynnistämään vastahyökkäyksen varuskuntien vapauttamiseksi. Kenraali John Frenchin johtama ratsuväkidivisioona vapautti Kimberlyn 15. helmikuuta. 18.-27. helmikuuta Paardebergin taistelussa Lordi Roberts lopulta löi buurit ja onnistui pakottamaan Kenraali Piet Cronjen antautumaan 4 000 miehensä kanssa. Tämä heikensi buurien voimia huomattavasti ja mahdollisti Ladysmithin vapautuksen seuraavana päivänä. 18. toukokuuta tapahtunut Mafekingin vapautus synnytti lähes mellakkamaista juhlintaa Englannissa. Tämän jälkeen Britit työntyivät kahteen valtioon ja valtasivat Oranjen vapaavaltion pääkaupungin Bloemfontein 13. maaliskuuta ja Transvaalin pääkaupungin Pretorian 5. kesäkuuta. Brittiläiset tarkkailijat uskoivat sodan olevan jo ohitse, kun kaksi pääkaupukia oli vallattu. Kuitenkin buurit tapasivat uudessa pääkaupungissa, Kroonstadissa ja suunnittelivat aloittavansa sissisodan brittien huolto- ja yhteyslinjoja vastaan. Ensimmäinen tämän uuden sodankäynnin taistelu käytiin Sanna's Postilla 31. maaliskuuta, kun Christian De Wetin komentamat 1 500 buuria hyökkäsivät Bloemfonteinin vesilaitokseen noin 37 kilometriä kaupungista itään ja väijyttivät raskaasti vartioidun brittisaattueen. Tuloksena 155 brittisotilasta kaatui, 7 tykkiä, 117 vankkuria kaapattiin ja 428 brittisotilasta jäi vangiksi. Yksi viimeisimmistä virallisista taisteluista tapahtui Diamond Hillillä 11.-12. kesäkuuta, Lordi Robertsin yrittäessä työntää viimeisetkin jäänteet buurien kenttäarmeijasta iskuetäisyyden toiselle puolelle Pretoriasta. Vaikka Roberts onnistui lyömään buurit pois mäeltä, Louis Botha ei kuitenkaan nähnyt tätä tappiona, sillä hän aiheutti briteille 162 miehen tappiot kärsien itse vain 50 miehen tappiot. Tämä taistelu lopetti viralliset sotilasoperaatiot maassa ja aloitti uudenlaisen sodankäynnin.

Kolmas vaihe: Sissisota - syyskuusta 1900 toukokuuhun 1902

Vaikka buurit lyötiin taistelukentällä, he kieltäytyivät myöntämästä tappiota ja monet heistä pakenivatkin metsiin ja käynnistivät pitkällisen sissisodan, joka muuttui brutaalimmaksi loppuaan kohden. Buurisissit alkoivat iskeä rautateitä ja lennätinlinjoja vastaan eripuolilla Transvaalia, Oranjen vapaavaltiota ja jopa Kapmaan sisällä. Heidän uudet taktiikkansa muuttivat sodan taktiikkaa ja tekivät perinteiset suuret brittimuodostelmat tehottomiksi. Brittiläisten uusi komentaja, Lordi Kitchener, vastasi haasteeseen rakentamalla piikkilangalla ympäröityjä paaluvarustuksia, pieniä kivestä rakennettuja rakennuksia, joilla hän pyrki rajoittamaan sissien liikkumisen pienelle alueelle jossa heidät pystyttäisiin helposti tuhoamaan. Yleensä paaluvarustuksien välimatka oli noin 900 metriä. Paaluvarustuksien välissä usein kulki rautalankaa, johon oli kiedottu peltitölkkejä tai valoraketteja - joskus jopa ladattuja kivääreitä linjan suuntaisesti - ilmoittamaan liikkeistä linjan yli ja estämään sitä. Tammikuun 1901 ja sodan lopun välillä noin 8 000 paaluvarustusta oli rakennettu lähes 6 000 kilometrin matkalle. Jokaista paaluvarustusta miehitti aliupseeri sekä noin kuusi muuta miestä, luutnantin ollessa vastuussa kolmesta tai neljästä varustuksesta. Lopulta briteillä oli noin 450 000 brittiläis- ja siirtomaalaissotilasta maassa. Maaliskuussa 1901 Kitchener alkoi käyttää poltetun maan taktiikkaa ja alkoi riisua maaseutua kaikesta, mikä saattaisi olla hyödyksi buurisisseille - karja takavarikoitiin, sadot ja maatilat poltettiin, kaivot myrkytettiin - ja siirsi alueella asuneet perheet väkisin keskitysleireille. Taktiikka johti sodan loppuun mennessä 30 000 maatilan ja noin 40 pienen kylän tuhoon. Kaikkiaan, 116 572 buurimiestä, -naista ja -lasta siirrettiin keskitysleireille. Määrä oli noin neljännes koko buuriväestöstä. Lisäksi leireille suljettiin noin 120 000 mustaa afrikkalaista. Tämä taktiikka nopeasti tuhosikin buurien taistelutahdon ja huoltolinjat. Joulukuuhun 1901 mennessä, monet leireille joutuneista oli päästetty lähtemään ja monet miehistä liittyivät kahteen uuteen rykmenttiin jotka taistelivat brittien rinnalla, the Transvaal National Scouts ja Orange River Volunteers, saadakseen sodan loppumaan nopeasti. Sota loppuikin pian, 31. toukokuuta 1902.

Keskitysleirit

Keskitysleirit buurisodassa perustettiin alun perin turvapaikaksi niille, jotka olivat menettäneet asuinpaikkansa sodan jaloissa. Kuitenkin Kitchenerin uuden taktiikan mukana yhä useampia ihmisiä siirrettiin kodeistaan leireille, jotta buurisissien huoltaminen hankaloituisi. Leirejä rakennettiin lisää ja muutettiin vartioiduiksi vankiloiksi. Idea oli ennen kaikkea inhimillinen, kun sitä suunniteltiin Lontoossa, mutta toteutus ei yltänyt suunnitelmien tasolle. Buurisodan leirien katsotaankin olevan ensimmäisiä keskitysleirejä (myös Yhdysvaltain sisällissodassa syntyneitä leirejä on sanottu ensimmäisiksi). Yhdysvaltain sisällissodassa Buureja varten rakennettiin kaiken kaikkiaan 45 teltoitettua leiriä, mustia afrikkalaisia varten 64. 28 000 vangiksi jääneestä buurimiehestä 25 630 lähetettiin merentaakse. Täten suurin osa leireille jääneistä buureista oli naisia ja lapsia, kuitenkin mustien afrikkalaisten joukossa oli runsaasti miehiä. Vaikka mustat afrikkalaiset olikin siirretty pakolla buurialueilta, ei heitä nähty brittihallinnon vihollisina ja heitä käytettiinkin usein palkattuna työvoimana. Olot leireillä olivat epäterveelliset ja ruoka-annokset niukkoja. Yhä taistelevien miesten vaimot ja lapset saivat vielä normaaliakin pienemmät annokset ruokaa. Huono ravintotilanne ja hygienia johtivat epidemioihin kuten tuhkarokkoon, lavantautiin ja punatautiin. Tämä yhdistettynä sairaalatilojen puutteeseen johti suureen määrään kuolleita - sodanjälkeinen raportti kertoo että 27 927 buuria (joista 22 074 oli lapsia) ja 14 154 mustaa afrikkalaista oli kuollut nääntymiseen, sairauksiin ja heitteillejättöön. Kaikkiaan 25% buurivangeista ja 12% mustista afrikkalaisista kuoli (viimeaikaiset tutkimukset asettavat mustien afrikkalaisten kuolonuhrit noin 20 000 uhrin paikkeille). Palattuaan Britanniaan the South African Women and Children's Distress Fundin edustaja Emily Hobhouse teki paljon työtä julkistaakseen vankien ahdingon vierailtuaan useilla leireillä Oranjen vapaavaltiossa. Hänen viisitoistasivuinen raporttinsa nostatti julkisen metelin ja johti hallituksen komission perustamiseen. Fawcettin komissio kiersi leirejä elokuusta joulukuuhun 1901 ja vahvisti Hobhousen raportin. He olivat erittäin kriittisiä leirien hoidon suhteen ja tekivät useita parannusehdoituksia, esimerkiksi ravinnon parantamiseksi ja lääkintähuollon jakamiseksi. Helmikuuhun 1902 mennessä leirien vuosittainen kuolinvauhti laski ensin 6,9 prosenttiin ja myöhemmin 2 prosenttiin.

Ulkomaille lähetetyt sotavangit

Ensimmäinen suuri joukko ulkomaille lähetettyjä vankeja koostui brittien 21. lokakuuta 1899 Elandslaagten taistelussa kaappaamista buurisotilaista. [http://www.anglo-boer.co.za/boerpow.html] Ensin suurin osa buurivangeista pidettiin laivoissa, mutta määrien kasvaessa britit päättivät etteivät halua säilyttää heitä paikallisesti. 400 vangin nappaaminen helmikuussa 1900 toimi avaintapahtumana ja britit tajusivat, etteivät he kykene pitämään kaikkia vankeja Etelä-afrikassa. [http://www.boerwarsociety.org/Interests.cfm] Britit pelkäsivät pääasiassa, että ystävällismieliset paikalliset saattaisivat vapauttaa vangit. Lisäksi briteillä oli jo ongelmia huoltaa omat joukkonsa Etelä-afrikassa eivätkä halunneet lisätä taakkaansa huoltamalla vankeja ja päättivät lähettää suurimman osan vangeistaan ulkomaille. Ensimmäinen merentakainen (ei Afrikan mantereella) käyttöön otettu leiri toimi Saint Helenassa, jonne lopulta saapui yhteensä noin 5 000 sotavankia. Samankokoinen määrä lähetettiin myös Ceyloneille (Sri Lanka). Muut sotavangit lähettiin Bermudaan ja Intiaan. Osa sotavangeista lähetettiin brittiläisen imperiumin ulkopuolelle, eniten [http://www.boerwarsociety.org/Picture.cfm?Page=Outline&ID=38] (1443) buureja lähetettiin Portugaliin.

Sodan loppu

Kaiken kaikkiaan sota maksoi noin 75 000 ihmishenkeä. Näistä 22 000 oli brittisotilaita (7 792 taisteluissa, loput sairauksiin), 6 000-7 000 buurisotilaita, 20 000-28 000 buurisiviilejä ja ehkä 20 000 mustaa afrikkalaista. Viimeiset buurit antautuivat toukokuussa 1902 ja sota loppui Vereenigingin sopimukseen samassa kuussa. Buureille annettiin 3 000 000 puntaa korvauksina ja heidän luvattiin lopulta saavan itsehallinnon, joka muodostettiin nimellä Etelä-Afrikan Unioni vuonna 1910. Sopimus lopetti Transvaalin ja Oranjen vapaavaltion olemassaolon itsenäisinä buurivaltioina ja lisäsi ne brittiläisen imperiumin osiksi.

Sodan vaikutus Ison-Britannian kotimaan politiikkaan

Sota osoitti selvästi brittien myöntymättömyyspolitiikan vaarat ja syvensi Iso-britannian sulkeutumista. Pääministeri Lordi Salisbury piti vuoden 1900 parlamenttivaalit, tunnettu myös nimellä "khakivaalit", tuoreiden voittojen mukana. Maassa oli paljon kansalliskiihkoista innostusta sodan tässä vaiheessa ja konservatiininen puolue voittikin vaalit. Kuitenkin kannatus heikkeni, kun kävi selväksi että sota ei olisi helppo ja venyisi. Poltetun maan taktiikasta ja keskitysleirien oloista syntyi kova julkinen meteli. Kävi myös selväksi, että britannian terveydenhuolto ei ollut hyvässä kunnossa: lähes 40% alokkaista oli sopimattomia sotilaspalvelukseen, sillä he kärsivät riisitaudista ja muista köyhyyteen liittyvistä sairauksista. Tämä kaikki osui samaan aikaan kuin yleinen huolestuminen britannian köyhien asemasta. Kiinalaisten työläisten käyttö sodan jälkeen uusissa kruununsiirtomaissa aiheutti myös inhoa Iso-Britanniassa. Työläisiä pidettiin usein surkeissa oloissa, he saivat vain pientä palkkaa ja heiltä kiellettiin kanssakäyminen paikallisväestön kanssa - tämä johti uuteen julkiseen shokkiin, kun tuli julki homoseksuaalisia tapauksia niiden työläisten joukossa, jotka eivät pystyneet käyttämään prostituoitujen palveluita. Jotkut uskovat, että kiinalaisten työläisten ongelma voidaan nähdä sodan aiheuttaman antipatian huppukohtana. Monet irlantilaiset nationalistit sympatisoivat buureja, sillä he näkivät heidät brittiläisen imperialismin sortamana kansana aivan kuten itsensäkin. Pieni joukko irlantilaisia vapaaehtoisia lähtikin taistelemaan buurien rinnalle, huolimatta siitä, että brittien joukoissa taisteli monia heidän irlantilaisia maamiehiään. Englannissa "Pro buuri"-kampanja laajeni kirjailijoiden usein ihannoidessa buurien yhteiskuntaa. Sodan hoidon synnyttämän julkisen levottomuuden tuloksena pidettiin vuoden 1906 parlamenttivaalit, jossa konservatiivit menettivät 246 paikkaa parlamentissa jättäen heille vain 156 paikkaa ja liberaalien saadessa murskavoitolla 216 paikkaa lisää nostaen heidän määränsä 399:ään.

Kansainyhteisön osallistuminen

Suurin osa brittien lipun alla taistelleista miehistä tuli Iso-Britanniasta tai Etelä-afrikasta. Kuitenkin toisessa buurisodassa (Etelä-afrikan sota) pieni määrä tuli muista kansainyhteisön maista. Jokaisella näistä maista oli omat sisäiset kiistansa siitä, pitäisikö heidän pysyä sidoksissa Iso-Britanniaan vai vaatia täyttä itsenäisyyttä. Tämä kiista ajautui lopulta kiistelyksi siitä pitäisikö heidän auttaa Iso-Britanniaa vai ei. Vaikkakin kansainyhteisön mailla ei ollut täyttä valtaa ulkopolitiikkansa suhteen, saivat he valita kuinka paljon ja missä muodossa he antaisivat apua. Lopulta Kanada, Uusi-Seelanti ja Australia jokainen päättivät lähettää vapaaehtoisia avustamaan brittejä, mutta eivät tehneet sitä tarpeeksi nopeasti tai tarpeeksi suurissa määrissä, jotta ne olisivat vaikuttaneet sodan lopputulokseen.

Kanada

Aluksi Kanadan pääministeri Wilfrid Laurier pyrki pitämään Kanadan sodan ulkopuolella. Kanadan hallitus oli jakautunut kahtia pääasiassa osallistumista vastustavien kanadanranskalaisten ja osallistumista kannattvien välillä. Lopulta Kanada lupautui lähettämään vapaaehtoisia, materiaalia ja kuljetuskalustoa Etelä-Afrikkaan, kunhan Iso-Britannia maksaisi heidän palkkansa ja muut kulut sekä palauttaisi heidät Kanadaan palveluksen loppuessa. Buurisota oli ensimmäinen sota, jossa suuri määrä kanadalaisia palveli ulkomailla. Paardeburgin taistelu helmikuussa 1900 oli ensimmäinen kerta, kun kanadalaiset joukot näkivät taistelua. Loppujen lopuksi lähes 7 000 kanadalaista vapaaehtoista palveli Etelä-Afrikan sodassa. Kuitenkin suurin osa saapui vasta vihollisuuksien loputtua muiden palvellessa varuskunnissa vapauttaen britit taistelemaan etulinjassa. Arviolta 277 kanadalaista kuoli sodassa. Kanadalaisista 89 kaatui taistelussa, 135 kuoli tauteihin tai onnettomuuksiin ja lisäksi 252 haavoittui.

Australia

Osana brittiläistä imperiumia, Australian siirokunnat tarjosivat sotilaita Etelä-Afrikan sotaan. Ainakin 12 000 miestä palveli kuuden siirtokunnan, tai (vuodesta 1901 eteenpäin) Australian kansainyhteisön nostattamissa joukkioissa. Noin yksi kolmasosa miehistä värväytyi kaksi kertaa. Moni värväytyi suoraan brittien Etelä-Afrikan osastoihin tai paikallisosastoihin. Noin 600 australialaista kaatui buurisodassa, noin puolet taistelussa ja puolet tauteihin. Australialaiset palvelivat pääosin jokaisesta siirtokunnasta muodostetuissa yksiköissä, joita kutsuttiin nimellä "mounted rifles", "bushmen" tai "imperial bushmen". He taistelivat brittien offensiivissa ja pitkässä sissisodassa. Australialaisia miehiä arvostettiin heidän kykynsä ratsastaa ja ampua samalla takia. Australialaiset kotona pääasiassa tukivat sotaa, mutta sodan venyessä heidän silmänsä avautuivat sodan vaikutuksista buurisiviileihin. Erityisesti heihin vaikutti sellaisten henkilöiden kuin luutnanttien Morant ja Handcock tuomitseminen ja teloittaminen vuonna 1902.

Uusi-Seelanti

Kun toinen buurisota tuntui uhkaavalta, Uusi-Seelanti tarjoutui lähettämään joukkoja brittien tueksi. 28. syyskuuta 1899 pääministeri Richard Seddon pyysi parlamenttilta lupaa tarjota briteille joukkoa ratsuväkeä apuna ja lupaa koota kyseinen yksikkö, jos tarjous hyväksyttäisiin. Hänen mukaansa brittien asema kiistassa Transvaalin kanssa oli "hillitty ja oikeudenmukainen". Hän painotti Uuden Seelannin ja "isänmaan" välistä sidettä ja tarvetta vahvalle brittiläiselle imperiumille suojelemaan siirtokuntia. Monella tapaa Etelä-Afrikan sota asetti raamit Uuden-Seelannin tulevalle osallistumiselle kahdessa maailmansodassa. Erityisesti tilannetta varten kasatut yksiköt, jotka koostuivat pääasiassa vapaaehtoisista, lähetettiin ulkomaille palvelemaan brittiläisen imperiumin tarpeita. Uusiseelantilaisten nauttima menestys poiki ajatuksen, että uusiseelantilaiset olivat luonnostaan hyviä sotilaita ja tarvitsivat vain vähän koulutusta kyetäkseen toimia luotettavasti ja tehokkaasti.

Lähteet

- Byron Farwell: The Great Anglo-Boer War. New York: Harper and Row, 1976 ISBN 0-06-011204-2 (published in the UK as The Great Boer War. London: Allen Lane, 1977 ISBN 0-7139-0820-3)
- April A. Gordon and Donald L. Gordon (eds.): Understanding contemporary Africa. 3rd ed. Boulder, Colorado: Lynne Rienner, 2001 ISBN 1-55587-850-4
- David Harrison: The white tribe of Africa: South Africa in perspective. Los Angeles: University of California Press, 1981 ISBN 0-520-04690-0
- Thomas Pakenham: The Boer War. New York: Random House, 1979 ISBN 0-394-42742-4
- Sol T. Plaatje: Mafeking diary: a black man's view of a white man's war. Cambridge: Meridor Books; Athens: Ohio University Press, 1990. ISBN 0-852550-64-2 (Meridor) ISBN 0-8214-0944-1 (Ohio UP). Originally published as The Boer War diary of Sol T. Plaatje; an African at Mafeking (Johannesburg: Macmillan, 1973 ISBN 0-8695-4002-5)
- Arthur Conan Doyle: The Great Boer War. London: Smith, Elder, 1900

Ulkoiset linkit

- [http://www.anglo-boer.co.za/ War Museum of the Boer Republics. Anglo Boer War Museum] (accessed 24 December 2003)
- [http://www.nationalarchives.gov.uk/pathways/census/events/britain7.htm National UK Archives site]
- [http://www.drakensberg-tourism.com/battlefields.html Battlefields in KwaZulu Natal]
- [http://web.mala.bc.ca/davies/letters.images/collection.pages/pre-1914.htm The Canadian Letters and Images Project of Canadian war experience, pre-1914]
- [http://www.gutenberg.org/etext/15699 A Handbook of the Boer War] by Gale and Polden, Limited, from Project Gutenberg Luokka:Buurisota Luokka:Sissisota luokka:Sodat ja:ボーア戦争

Saksa

Saksan liittotasavalta (Bundesrepublik Deutschland) on noin 82 miljoonalla asukkaallaan Länsi-Euroopan suurin valtio ja yksi maailman johtavista teollisuusmaista. Saksan naapurimaita ovat Tanska, Alankomaat, Belgia, Luxemburg, Ranska, Sveitsi, Itävalta, Tšekki ja Puola. Saksa on yksi Euroopan unionin perustajavaltioita ja sijaitsee lähes sen keskellä.

Historia

Saksa ja saksalaisuus lähti kehittymään Kaarle Suuren valtakunnan jaosta vuonna 843, jolloin tämän pojat Lothar ja Ludvig Saksalainen saivat Verdunin sopimuksella hallintaansa suuren, nykyisestä Pohjois-Saksasta Keski-Italiaan ulottuvan alueen. Tästä kehittyi Pyhä roomalainen keisarikunta, jota 1500-luvulla alettiin nimittää Pyhäksi saksalais-roomalaiseksi keisarikunnaksi. Keisarikunnan yhtenäisyys oli kuitenkin rajallista; se koostui lukuisista pienistä hyvin pitkälle itsenäisistä ruhtinaskunnista ja kaupungeista. Saksalaisten vaikutus ulottui jo sydänkeskiajalta alkaen ns. pohjoisten ristiretkien, kaupankäynnin ja hansaliiton mukanaan tuoman muuttoliikkeen myötä koko Itämeren alueelle. Ensimmäinen valtakunta kukistui Napoleonin edessä 1806. Vuonna 1815 Wienin kongressin jälkeen perustettiin Saksan liitto, johon kuului joukko ruhtinaskuntia Itävallan ja Preussin johtamina. 18. tammikuuta 1871 Preussin kuningas Vilhelm I kruunattiin keisariksi Versailles'ssa Ranskan häviön jälkeen ja perustettiin toinen Saksan keisarikunta. Samana vuonna nimitettiin Saksan valtakunnankansleriksi Otto von Bismarck. Keisarikunta kesti ensimmäisen maailmansodan loppuun 9. marraskuuta 1918 asti, jolloin Vilhelm II luopui kruunusta ja Saksa julistettiin tasavallaksi (Weimarin tasavalta). Weimarin tasavallan aika oli lopussa, kun 1932 Adolf Hitlerin NSDAP-puolue sai vaalivoiton ja 1933 siitä tuli ainoa puolue. Saksasta tuli kansallissosialistinen. Vuonna 1939 Saksa julisti sodan Puolalle ja aloitti toisen maailmansodan. Sotaa kesti Euroopassa toukokuuhun 1945, jolloin Saksa antautui. Sodan jälkeen voittajavaltiot ja Ranska jakoivat Saksan neljään miehitysvyöhykkeeseen. Neuvostoliiton vyöhykkeestä muodostui Saksan demokraattinen tasavalta (DDR) ja USA:n, Ranskan ja Yhdistyneiden kuningaskuntien vyöhykkeestä Saksan liittotasavalta (BRD). Ne yhdistyivät jälleen vuonna 1990 DDR:n lakatessa olemasta ja siitä muodostettujen uusien osavaltioiden liittyessä Saksan liittotasavaltaan ja samalla Euroopan unioniin.

Saksan historia -artikkelit

- Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta (843–1806)
- Saksan liitto (1815–1866)
- Saksan keisarikunta (1871–1918)
- Weimarin tasavalta (1919–1933)
- Kansallissosialistinen Saksa (1933–1945)
- Saksan demokraattinen tasavalta (1949–1990)

Politiikka

Saksa on liittovaltio. Se koostuu laajaa autonomista päätösvaltaa käyttävistä osavaltioista (Bundesländer) sekä Hampurin ja Bremenin vapaakaupungeista. Muodollinen valtion pää on liittopresidentti. Presidentin valitsee liittokokous, johon kuuluvat kaikki liittopäivien edustajat ja sama määrä osavaltioiden edustajia. Liittokokouksella ei ole muuta tehtävää kuin valita presidentti viiden vuoden välein. Saksan parlamentti, eli liittopäivät (Bundestag) on kokoontunut vuodesta 1999 jälleen valtiopäivätalossa Berliinissä. Edustajat valitaan neljän vuoden välein, puolet edustajista valitaan tietystä vaalipiiristä, ja puolet puolueiden listoilta. Tämän lisäksi puolueiden on ylitettävä 5 % äänikynnys, tai saatava vähintään kolme suoraan valittua edustajaa. Vuoden 2002 vaaleissa valittiin 603 edustajaa. Liittopäivät valitsee liittopresidentin ehdotuksesta liittokanslerin, joka on käytännössä suurimman puolueen puheenjohtaja. Liittokansleri nimittää ministerit, tähän hän ei tarvitse liittopäivien hyväksyntää. Ministerien määrä vaihtelee hallituksesta toiseen. Päinvastoin kun useimmissa parlamentaarisissa järjestelmissä, liittokokous ei voi suoraan erottaa kansleria valitsematta hänen seuraajaansa. Saksassa on myös liittoneuvosto (Bundesrat), joka on osavaltioiden edustajien kokous. Liittoneuvosto ei ole varsinaisesti parlamentin ylähuone, vaan aivan oma instituutionsa. Liittoneuvostossa on 69 paikkaa, jotka on jaettu osavaltioiden asukasluvuilla painotettuina. Puheenjohtajuus on kiertävä, ja liittoneuvoston puheenjohtaja on liittopresidentin varamies. Osavaltioiden edustajilla on velvollisuus äänestää hallituksensa tahdon mukaan, eikä ryhmien ääniä voi jakaa. Edustajien suhteet vaihtelevat osavaltioiden vaalien mukaan, joita on yleensä 3–4 vuodessa. Puoluejärjestelmältään Saksassa vallitsee monipuoluejärjestelmä, joka kuitenkin on toistaiseksi ollut selkeän kaksinapainen. Sosiaalidemokraatit (SPD) ja Kristillisdemokraatit (CDU/CSU, missä CDU edustaa lähinnä protestantteja, ja CSU on Baijerin katolilaisten puolue) vuorottelevat vallassa ja käyttävät apupuolueita – SPD Vihreitä (Die Grünen) ja CDU Liberaaleja (FDP). Osavaltio- ja paikallistasolla erilaisetkin liittoumat ovat olleet mahdollisia. 23. toukokuuta 2004 järjestetyissä presidentinvaaleissa valittiin Johannes Raun seuraajaksi Horst Köhler (CDU/CSU) 604 äänellä. Vastaehdokas, sosiaalidemokraattien Gesine Schwan sai 1205-jäsenisessä liittokokouksessa 589 ääntä. Liittokanslerina toimi vuodesta 1998 Gerhard Schröder (SPD), jonka hallitus sai 1. heinäkuuta 2005 liittopäivien äänestyksessä epäluottamuslauseen. Ennenaikaiset vaalit järjestettiin 18. syyskuuta. CDU/CSU sai Bundestagin vaaleissa 226 paikkaa, SPD 222, FDP 61, die Linke (entinen PDS) 54 ja Vihreät 51. Tuloksen perusteella kristillisdemokraattien Angela Merkelillä on parempi mahdollisuus kanslerin toimeen.

Osavaltiot

Saksan osat Saksan 16 osavaltiota ovat: #Baden-Württemberg #Baijeri (vapaavaltio) #Berliini #Brandenburg #Bremen (vapaakaupunki) #Hampuri (vapaakaupunki) #Hessen #Mecklenburg-Vorpommern #Niedersachsen #Nordrhein-Westfalen #Rheinland-Pfalz #Saarland #Sachsen (vapaavaltio) #Sachsen-Anhalt #Schleswig-Holstein #Thüringen Saksan maantieteellisistä alueista ja vanhoista maakunnista käytetään nykyisinkin suomalaistettuja nimiasuja, etenkin nimiä Saksi, Ala-Saksi, Etu-Pommeri ja Reininmaa. Osavaltioiden virallisissa nimissä on kuitenkin selkeintä pysytellä saksalaisissa asuissa. Poikkeuksena ovat yksinkertaiset ja täysin vakiintuneet Baijeri, Berliini ja Hampuri. Osavaltiot on edelleen jaettu 438 piiriin (Kreise).

Maantiede

Saksan maantiede Saksan ulottuu Itämeren ja Pohjanmeren rannoilta Alpeilla asti (korkein huippu Zugspitze 2962 m), maan keskiosat ovat metsäistä ylänköä. Maata halkovat Euroopan suurimmat joet: Rein, Tonava ja Elbe. Ilmasto on leuto ja merellinen, kosteat, pilviset ja viileät talvet ja kesät. Föhn-tuulet Alpeilta voivat nostaa lämpötilaa 30 °C tunneissa. Saksan Pääkaupunki on Berliini, mutta taloudellinen keskus Frankfurt am Main.

Talous

Saksan talous on maailman kolmanneksi suurin Yhdysvaltain ja Japanin jälkeen. Saksa on suurin teollisuusmaa Euroopassa. Korkea työttömyys on ollut ongelma jo vuosia, ja sitä myötä kohonneet sosiaalimenot. Saksan yhdistyminen on maksanut jo 1500 miljardia euroa, eikä talous ole parantunut idässä 50 miljardin vuosittaisista tulonsiirroista huolimatta (4 % lännen BKT:sta). Vienti tuo joka kolmanneksen kansatulosta. Suurimmat vientituotteet ovat koneet, ajoneuvot, kemikaalit, metallit, ruokatuotteet ja tekstiilit.

Väestöjakauma

Saksassa on 7,3 miljoonaa ulkomaalaista, sisältäen pakolaiset, vierastyöläiset ja heidän perheensä. 2/3 heistä on ollut maassa yli 8 vuotta ja 1/5 on syntynyt Saksassa. Turvapaikanhakijoiden määrä on laskenut viime vuosina, 2003 hakijoita oli 50 000. Saksassa on 50 000 hengen tanskalainen vähemmistö Schleswigissa lähellä Tanskan rajaa, ja pieni sorbin kieltä puhuva vähemmistö, 40 000 Saksissa ja 20 000 Brandenburgissa. Friisin kieltä puhuu 12 000. Ala-saksa on myös käytössä Pohjois-Saksan maaseudulla. Vähemmistökielet ovat Euroopan neuvoston suojelemia. Maahanmuuttajista merkittävimmät ryhmät ovat turkkilaiset ja kurdit (1,9 miljoonaa). Pienempiä ryhmiä ovat italialaiset (0,6 miljoonaa), serbit (0,6 miljoonaa), kreikkalaiset (0,4 miljoonaa), puolalaiset (0,3 miljoonaa) ja kroaatit (0,2 miljoonaa) (luvut vuodelta 2002). Saksalaiset paluumuuttajat entisen Neuvostoliiton alueilta (yhteensä 1,7 miljoonaa vuosina 1980—1999), Puolasta (0,7 miljoonaa) ja Romaniasta (0,3 miljoonaa) saavat automaattisesti kansalaisuuden, eivätkä siten näy tilastoissa.

Kulttuuri

Saksan kieli oli ennen lingua franca keski-, itä-, ja Pohjois-Euroopassa ja on edelleen opetelluin vieras kieli englannin jälkeen Euroopassa. Monet historialliset henkilöt, jotka eivät varsinaisesti olleet saksalaisia, elivät saksalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä ja jättivät siihen jälkensä, kuten: Wolfgang Amadeus Mozart, Franz Kafka ja Stefan Zweig. Säveltäjiä: Beethoven, Bach, Brahms, Schumann ja Wagner Runoilijoita: Goethe, Schiller ja Heine Filosofeja: Gottfried Wilhelm Leibniz, Kant, Hegel, Marx, Arthur Schopenhauer, Nietzsche ja Martin Heidegger Teologeja: Martin Luther, Albert Schweitzer Kirjailijoita: Hermann Hesse, Thomas Mann, Heinrich Böll ja Günter Grass Tiedemiehiä: Johannes Kepler, Ernst Haeckel, Albert Einstein, Max Born, Max Planck, Werner Heisenberg, Heinrich Rudolf Hertz ja Robert Bunsen Keksijöitä: Johann Gutenberg, Nikolaus August Otto, Werner von Siemens, Wernher von Braun, Gottlieb Daimler, Carl Benz, Rudolf Diesel ja Carl von Linde Taiteilijoita, kuten renensanssin Albrecht Dürer, surrealisti Max Ernst, ekspressionisti Franz Marc, konseptitaitelija Joseph Beuys ja neo-ekspressionisti Georg Baselitz.

Merkittävimmät luonnonvarat

- rautamalmi
- kivihiili
- kupari
- ligniitti
- potaska
- uraani
- maakaasu
- nikkeli
- puu

Merkittävimmät vientituotteet

- koneet
- kulkuneuvot
- kemikaalit

Aiheesta muualla

- [http://maps.google.com/maps?ll=51.138001,9.052734&spn=6.122846,16.215820&z=11&t=h&hl=en Saksa Google Mapsissa] Luokka:Saksa fiu-vro:S'aksamaa als:Deutschland roa-rup:Ghirmânii ms:Jerman zh-min-nan:Tek-kok ko:독일 ja:ドイツ simple:Germany th:สหพันธ์สาธารณรัฐเยอรมนี

Hitler

Adolf Hitler (Braunau am Inn, Itävalta 20. huhtikuuta 1889 – Berliini, Saksa 30. huhtikuuta 1945) oli Saksan diktaattori (valtakunnankansleri ja valtakunnanpresidentti eli Führer) 1930- ja 1940-luvuilla. Hitler vaikutti maailmanhistoriaan merkittävästi valtakaudellaan. Hän kumosi Versaillesin rauhansopimuksen ehdot. Hän tuli erityisen tunnetuksi kansallissosialismin varsinaisena kehittäjänä, harjoittamansa kansanmurhan ja antisemitismin vuoksi sekä aloittamalla toisen maailmansodan. Hitler oli syntyperältään itävaltalainen. Hitlerin muodostama Sotateollinen kompleksi nosti Weimarin tasavallan ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä talouskriisistä. Valtansa huipulla Hitlerin johtama Saksa oli valloittanut suurimman osan Eurooppaa. Vaikka hänen politiikkansa johti Saksan melkein täydelliseen tuhoon, Hitler oli aikanaan monien saksalaisten kannattama ja palvoma johtaja. Hänen perintönsä näkyy edelleen Saksan kansan "kollektiivisessa syyllisyydessä", jota myöhemmät sukupolvet ovat yrittäneet lievittää.

Varhaiset vuodet

Adolf Hitler syntyi 20. huhtikuuta 1889 Braunau am Innissä, pienessä kaupungissa 90 km länteen Linzistä, Ylä-Itävallassa, Itävalta-Unkarissa. Hänen isänsä Alois Hitler oli tullivirkailija. Alois Hitler oli syntynyt aviottomana, ja käytti 40:een ikävuoteensa saakka äitinsä sukunimeä Schicklgruber. Hitlerin äiti Klara Hitler (os. Pölzl) synnytti yhteensä kuusi lasta. Ainoastaan Adolf ja nuorempi Paula-sisar jäivät henkiin. Alois Hitler ja hänen toinen vaimonsa saivat vielä pojan, Alois nuoremman ja tyttären Angelan. Nuorena Hitler oli hyvä oppilas, mutta kuudennella luokalla (1900-1901) Linzin Realschulessa hänen menestyksensä loppui ja hän joutui uusimaan luokan. Opettajiensa mukaan hänellä ei ollut "halua tehdä koulutyötä". Hän jätti koulun kesken isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1903. Nuoruudessaan Hitler haaveili taidemaalarin urasta, mutta häntä ei hyväksytty Wienin taideakatemiaan kahdesta yrityksestä (1907 ja 1908) huolimatta. Maalauksissaan Hitler kuvasi pääasiassa kaupunkimaisemia, joissa näkyvät ihmiset olivat lähinnä hahmotelmia, sekä perinteisiä kukka-asetelmia. Hitler elätti itsensä maalaamalla postikortteja ja avustuksilla. Äitinsä kuoltua 1907 Hitler sai orvonavustusta, mutta lahjoitti sen sisarelleen. Hän peri kuitenkin hiukan rahaa tätinsä kuoltua. Jo Wienissä asuessaan Hitler innostui politiikasta. Hän alkoi vihata marxismia ja liberalismia sekä erityisesti monikulttuurista Habsburgien hallitsemaa Itävalta-Unkarin valtakuntaa. Hitlerin varat loppuivat pian sen jälkeen, kun hänen hakemuksensa taideakatemiaan oli hylätty toisen kerran, ja 1909 hän joutui muuttamaan kodittomien suojaan ja 1910 varattomien työläisten asuntolaan. Vuonna 1913 hän sai hiukan rahaa isänsä perinnöstä ja muutti Müncheniin Saksaan välttääkseen asepalveluksen. Hänet kuitenkin kutsuttiin Itävalta-Unkarin keisarilliseen armeijaan, mutta terveystarkastuksessa Hitler havaittiin palvelukseen kelpaamattomaksi.

Ensimmäinen maailmansota

München Ensimmäisen maailmansodan syttyessä elokuussa 1914 Hitler liittyi kuitenkin vapaaehtoisena Baijerin armeijaan. Hän palveli Ranskassa ja Belgiassa lähettinä 16. baijerilaisessa reservirykmentissä. Hänen sotilasuransa oli moitteeton, mutta hänet ylennettiin vain korpraaliksi, koska hän ei ollut Saksan kansalainen. Hitler piirsi myös sarjakuvia ja ohjeita armeijan lehteen. Lokakuussa 1916 Hitler haavoittui jalkaan Pohjois-Ranskassa, mutta palasi rintamalle maaliskuun alussa 1917. Hitler sai urheudestaan kaksi kunniamerkkiä, toisen luokan rautaristin joulukuussa 1915 ja ensimmäisen luokan rautaristin elokuussa 1918, jota ei yleensä myönnetty korpraaleille. 15. lokakuuta 1918, vain hiukan ennen sodan loppua, Hitler tuotiin kenttäsairaalaan sokeutuneena myrkkykaasuhyökkäyksen jälkeen. Sodan aikana Hitleristä tuli intomielinen kansallismielinen, vaikkakaan hän ei ollut Saksan kansalainen. Sanaa "patriootti" hän piti kuuluvan aatelisten suvuille, käytännössä vain muodolliselle isänmaallisuudelle. Saksan antautuminen marraskuussa 1918 järkytti häntä, kuten monia muutakin, koska Saksan armeija oli sotilaiden ja kansalaisten mielikuvissa voittamaton. Monien nationalistien tapaan Hitler syytti poliitikkoja, "marraskuun rikollisia", antautumisesta. Laajalle levinneen oikeistolais-konservatiivisen selkäänpuukotuslegendan (Dolchstosslegende) mukaan liberaalipoliitikot olivat pettäneet ja "puukottaneet selkään" Saksan kansaa ja sotilaita. Versaillesin rauhansopimus oli saksalaisten mielissä nöyryytys. Se vieritti syyn sodan alusta Saksalle ja määräsi sen huikeisiin sotakorvauksiin. Näitä mielialoja historioitsijat pitävät yhtenä tekijöistä, jotka johtivat myöhemmin Hitlerin valtaannousuun.

Kansallissosialistinen puolue

Sodan päätyttyä Saksan tappioon se joutui luovuttamaan suuria maa-alueita ja maksamaan suuret sotakorvaukset. Hitler jäi armeijaan, joka osallistui lähinnä sosialistien työläiskapinoiden kukistamiseen. Hän osallistui "kansallisen ajattelun" kursseille, joita Baijerin Reichswehr järjesti. Heinäkuussa 1919 Hitler määrättiin puhetaitojensa ansiosta poliisivakoojaksi pienen Saksan työväenpuolueen (Deutsche Arbeiterpartei, DAP) joukkoon. 12. syyskuuta hän meni kuuntelemaan puhetta "Kuinka kapitalismi voidaan eliminoida". Seuranneessa väittelyssä hän raivostui ja puhui voimakkaasti separatisteja vastaan Saksan yhtenäisyyden puolesta. Pian tämän jälkeen Hitler liittyi puolueeseen. Siellä hän tapasi Dietrich Eckartin, erään puolueen perustajista ja antisemiitin. Hitler pääsi armeijasta 1920 ja alkoi toimia täysipäiväisesti puolueen toiminnassa nousten pian sen johtoon. Hän muutti puolueen nimen kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi (Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei, NSDAP). Hitlerin puhetaidot ja hänen korostamansa lojaalisuus toivat hänelle kannattajajoukkoa. Hän puhui kadunkulmissa ja hyökkäsi juutalaisia, sosialisteja, liberaaleja, kapitalisteja ja kommunisteja vastaan. Hitlerin varhaisimpiin seuraajiin kuuluivat Rudolf Hess, Hermann Göring ja Ernst Röhm, natsien taisteluosasto SA:n johtaja. Eräs liittolaisista oli ensimmäisen maailmansodan veteraani, kenraali Erich Ludendorff. Pian Hitler nousi Baijerin nationalistisen liikkeen johtavaksi hahmoksi. Tärkein tavoite puolueohjelmassa oli Versaillesin häpeärauhan kumoaminen. Muita tavoitteita olivat mm. elintilan lisääminen, etnisesti ei-saksalaisten (mm. juutalaisten) kansalaisuuden lakkauttaminen, vahva valtiovalta, korkojen ja muiden pääomatulojen kieltäminen sekä kartellien, suurten kauppojen ja osin maankin valtiollinen haltuun otto. Viimeisenä vaatimuksena oli "yhteinen etu ennen yksilön etua". Kansallissosialistien ideologia ei ollut erityisen omaperäistä. Se lähti rodun käsitteestä ja ylemmän rodun hallitsemasta imperiumista, joka oli yleinen käsitys silloisessa Euroopan radikaalissa oikeistossa. Kansallissosialistit hyödynsivät myös sosialismin kapitalismin vastaisuutta, mutta hylkäsivät marxilaisen sosialismin kansainvälisyyden ja korvasivat sen kansallismielisyydellä. Hitlerin valtaannousun jälkeen radikaalimpi vasemmistolainen siipi puhdistettiin puolueesta. Natsi-ideologit, kuten Alfred Rosenberg, hylkäsivät demokratian sekä vapaamieliset arvot ja kannattivat yli-ihmisten eliitin hallitsemaa valtiota. Natsit pitivät omaa ideologiaansa "kolmantena tienä" radikaalin sosialismin ja porvarillisen kapitalismin välillä. Natsien yhteiskunnallista järjestelmää kutsuttiin nimellä Volksgemeinschaft, kansanyhteisö. Yhteiskuntamalli oli jäykän hierarkkinen ja johtajuus säteili alaspäin kansan johtajasta kohti hänen seuraajiaan. Kaikki oli määrä tapahtua ennemmin kansan kuin yksilön eduksi. Yhteisöllisyyttä toteutettiin rituaalisesti: joukkokokoontumisilla, paraateilla, järjestäytyneellä urheilulla, kulttuuriaktiviteeteillä, kampanjoilla nälkäisten auttamiseksi, jne.. Yleisen vihollisen Hitler löysi juutalaisista, jotka edustivat paitsi suurpääomaa, myös "bolševikkijuutalaisuutta." Hitler yritti vallankaappausta 8. marraskuuta 1923 Baijerin pääkaupungissa Münchenissä ottaakseen vallan ja marssiakseen Berliiniin, kuten Mussolini oli tehnyt Roomassa edellisenä vuonna. Apunaan hänellä oli kenraali Ludendorff. Alkuhämmennyksen jälkeen Baijerin poliisi kukisti kaappausyrityksen, jossa kuoli 16 ihmistä. Hitlerin pidättäneet ja vanginneet viranomaiset olivat osittain hänen aatteidensa kannalla. Joutuessaan oikeuteen maanpetoksesta huhtikuussa 1924, Hitler muutti oikeudenkäynnin propagandatilaisuudeksi. Tuomarit sallivat hänen esittää ajatuksiaan oikeudelle määräämättömän ajan. Hitler sai viiden vuoden tuomion, mutta istui Landsbergin vankilassa vain yhdeksän kuukautta. Vankeusaikanaan hän sai suuren määrän ihailijapostia, mukaan lukien paljon postia naisilta. Vankeusaikanaan hän saneli kirjaansa Mein Kampf (Taisteluni) varamiehelleen Hessille. Kirjan ensimmäisen osan hän omisti viime vuoden marraskuun vallankaappausyrityksen kaatuneille tukijoilleen. Kun Hitler armahdettiin joulukuussa 1924, natsipuolue oli kuihtunut lähes olemattomiin.

Natsien valtaannousu

Mein Kampf Puolueen uudelleen perustamisen jälkeen Hitler ryhtyi päämääriensä ajamiseen laillisin keinoin. Kannatus oli aluksi vähäistä. Käännekohta tuli suuren laman myötä 1930. Konservatiivit eivät olleet ikinä hyväksyneet Saksaan 1919 perustettua demokraattista hallintoa (Weimarin tasavaltaa), ja myös äärioikeisto vastusti sitä avoimesti. Sosiaalidemokraatit sekä keskustan ja oikeiston vakiintuneet puolueet eivät pystyneet vastaamaan laman aiheuttamaan šokkiin. Syyskuun 1930 vaaleissa NSDAP sai yllättäen 18 % äänistä ja 107 paikkaa Reichstagissa nousten toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Vaalitulos oli katastrofi Heinrich Brüningin keskustaoikeistolaiselle hallitukselle, joka nyt menetti enemmistönsä. Hitlerin äänestäjistä suurin osa oli maanviljelijöitä, sotaveteraaneja ja keskiluokkaa, joihin 1920-luvun hyperinflaatio ja työttömyys iskivät kovimmin. Kaupungin työväestö ei juuri Hitleriä kannattanut: Berliinissä ja Ruhrin alueella kannatus oli olematonta. Brüningin tiukka taloudenpito oli tuomassa pientä helpotusta talouteen, joten hallitus halusi välttää presidentinvaalin 1932 ennen nousukautta ja taivutteli natsipuoluetta suostumaan valtakunnanpresidentti Paul von Hindenburgin kauden jatkamiseen. Hitler kieltäytyi ja lähti Hindenburgia vastaan vaalissa, jonka hävisi. Hän tuli kuitenkin toiseksi molemmilla kierroksilla ja sai 35 % äänistä toisella kierroksella huhtikuussa. Hindenburg erotti hallituksen ja nimitti uudeksi pääministeriksi Franz von Papenin, joka välittömästi määräsi uudet Reichstagin vaalit. Heinäkuussa 1932 NSDAP sai parhaan vaalituloksensa, 230 paikkaa, ja siitä tuli suurin puolue. Koska natsit ja heille vihamieliset kommunistit hallitsivat nyt yhdessä enemmistöä paikoista, hallituksen muodostaminen kävi mahdottomaksi. Uusi Reichstag hajotettiin ja määrättiin uudet vaalit. Papenin keskustapuolue (Zentrumspartei) alkoi neuvottelut natsien kanssa hallitusyhteistyöstä, mutta Hitler vaati valtakunnankanslerin asemaa ja valtakunnanpresidentin lupausta antaa hänelle poikkeustilavaltuudet. Yhteistyö kariutui, eikä NSDAP saavuttanut työväenluokan tukea, joten marraskuun 1932 vaaleissa natsit menettivät kannatustaan, mutta olivat edelleen suurin puolue. Hindenburg erotti luottamuksensa menettäneen Papenin, ja määräsi kenraali Kurt von Schleicherin muodostamaan hallituksen. Von Schleicher saikin koottua hallituksen sosiaalidemokraattisista ammattiyhdistysten edustajista ja Gregor Strasserin johtamista NSDAPista erkaantuneista kansallissosialisteista. Gregor Strasser Papen ja Alfred Hugenberg, Saksan nationalistisen kansanpuolueen (Deutschnationale Volkspartei, DNVP) johtaja taivuttelivat Hindenburgia nimittämään Hitler valtakunnankansleriksi koalitiossa DNVP:in kanssa ja lupasivat, että he pitäisivät Hitlerin aisoissa. 4. tammikuuta 1933 Hitler tapasi von Papenin salaa. He sopivat muodostavansa yhdessä hallituksen, jossa olisi Hitlerin lisäksi vain kaksi muuta kansallissosialistia (Wilhelm Frick ja Hermann Göring) von Papenin toimiessa Hitlerin varavaltakunnankanslerina. Tällä välin von Schleicher myönsi epäonnistumisensa ja pyysi hajoittamaan Reichstagin uudelleen. Hindenburg erotti hänet ja nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi, Papenin varakansleriksi ja Hugenbergin valtiovarainministeriksi. Hitler vannoi virkavalansa uudeksi valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933. Vaikka Hindenburg vastusti jyrkästi kansallissosialisteja ja oli voittanut presidentinvaalit, hän hyväksyi vastentahtoisesti von Papenin teorian NSDAP:n katoavasta kansansuosiosta ja siitä, että valtakunnankanslerina Hitler olisi kontrolloitavissa. Päivämäärää, jolloin Hitler sai virkansa, pidetään yleisesti kansallissosialistisen Saksan alkuna, ja natsipropagandassa sitä kutsuttiin Machtergreifungiksi, vallanotoksi.

Valtiopäivätalon palo

Uusi hallitus perusti diktatuurin sarjalla nopeita määräyksiä. 27. helmikuuta 1933 valtiopäivätalo paloi raunioksi – kansallissosialistien propaganda syytti teosta kommunisteja. Seuraavana päivänä säädettiin valtakunnanpresidentin määräys kansan ja valtion suojelemiseksi (Verordnung des Reichspräsidenten zum Schutz von Volk und Staat). Sillä peruutettiin suurin osa 1919 perustuslaissa määrätyistä ihmisoikeuksista, mukaan lukien lehdistön- ja sananvapaus. Suuresta määrästä rikoksia voitiin nyt langettaa kuolemantuomio. Kommunistipuolueen johtajat vangittiin pian ennen seuraavia vaaleja, ja puolue kiellettiin. 3. maaliskuuta 1933 vaaleissa natsit saivat 43,9 % äänistä. Hitlerin hallitus sai vain pienen enemmistön Reichstagissa koalitiossa DNVP:in kanssa. Uuden Reichstagin kokoonnuttua ensimmäisenä toimena ajettiin läpi laki kansan ja valtakunnan kurjuuden helpottamiseksi (Ermächtigungsgesetz, 23. maaliskuuta). Se antoi Hitlerin hallitukselle luvan säätää lakeja Reichstagin asemasta. Lisäksi hallitus saisi toimia vain valtakunnankanslerin aloitteiden mukaan. Ainoastaan sosiaalidemokraatit uskalsivat äänestää lakia vastaan, kommunistit oli jo vangittu, ja SA:n joukot "taivuttelivat" muut edustajat vaadittavaan kahden kolmasosan enemmistöön. Lain säätämisen jälkeen myös SPD kiellettiin, eikä heinäkuun 1933 jälkeen uusia puolueita enää saanut perustaa. Hitlerille diktaattorin oikeudet takaava Ermächtigungsgesetz uudistettiin säännöllisesti neljän vuoden välein, myös sodan aikana. Muut puolueet päättivät hajoittaa itsensä välttääkseen pidätykset ja keskitysleirituomiot. 14. heinäkuuta NSDAP julistettiin ainoaksi lailliseksi puolueeksi. Ammattiyhdistysliike ADGB (Allgemeiner Deutscher Gewerkschaftsbund) murskattiin 2. toukokuuta 1933, kun SA ja NSBO (Nationalsozialistische Betriebszellenorganisation) valloittivat sen tilat ja sen johtajat vangittiin. Tärkeimmät liitot määrättiin yhdistymään saksalaiseen työläisrintamaan (Deutsche Arbeitsfront, DAF), joka oli natsien järjestö. Tammikuun 30. päivänä vuonna 1934 Saksan osavaltiot lopetettiin lailla ja niiden tehtävät siirrettiin keskushallitukselle. Kesällä 1934 tapahtui natsipuoleen puhdistus, pitkien puukkojen yö (30. kesäkuuta–1. heinäkuuta). Hitler määräsi SS:n surmaamaan SA:n Ernst Röhmin ja muut johtajat, entisen valtakunnankansleri von Schleicherin sekä muutamat Papenin alaisista.

Führer

:Pääartikkeli: Kansallissosialistinen Saksa Kansallissosialistinen Saksa Valtakunnanpresidentti Hindenburg kuoli 2. elokuuta 1934 kello yhdeksältä aamulla. Kolme tuntia aikaisemmin hallitus oli säätänyt lain, joka astuisi voimaan hänen kuoltuaan. Uusia presidentinvaaleja ei järjestetty, vaan Hitler määräsi valtakunnankanslerin ja presidentin virat yhdistettäväksi ja siirrettäväksi "Führer und Reichskanzler Adolf Hitler"ille, kuten laki määräsi. Tästä lähtien Hitler käytti arvonimeä Führer, joka tarkoittaa yksinkertaisesti johtajaa. Pian Hitler määräsi jokaisen asevoimien jäsenen vannomaan hänelle henkilökohtaisen uskollisuudenvalan. Saatuaan diktatuurisen valta-aseman ilman äänestäjien enemmistön hyväksyntää Hitler hankki kansan luottamuksen puhetaidoillaan ja propagandaministeri Joseph Goebbelsin avulla. Valtion kontrollissa oleva lehdistö sai kansan uskomaan Hitlerin olevan vapahtaja lamasta, kommunismista, Versaillesin sopimuksesta ja juutalaisista (Führer-myytti). Vuoden 1935 Nürnbergin lakien mukaan juutalaiset menettivät kansalaisuutensa ja heidät erotettiin valtion viroista, heiltä kiellettiin monet ammatit ja kaupankäynti. Seksuaalinen kanssakäyminen ja avioliitto juutalaisen kanssa kiellettiin. Juutalaisvastaista propagandaa harjoitettiin laajasti. Määräykset tiukkenivat etenkin vuoden 1938 kristalliyön jälkeen, jonka jälkeen yli 180 000 juutalaista pakeni maasta ennen sodan alkua. Maastamuutto oli kielletty, jollei omaisuuttaan jättänyt jälkeensä. Maaliskuussa 1935 Hitler julisti Versaillesin sopimuksen mitättömäksi ja otti jälleen käyttöön asevelvollisuuden. Hän aloitti massiivisen sotakoneiston, Wehrmachtin, rakentamisen. Siihen kuuluivat myös uusi laivasto, Kriegsmarine ja ilmavoimat, Luftwaffe. Työttömyys väheni nopeasti laajojen rakennushankkeiden ja sotateollisuuden ansiosta. Maaliskuussa 1936 Hitler rikkoi jälleen Versaillesin sopimusta miehittämällä demilitarisoidun Reininmaan. Kun Britannia ja Ranska eivät reagoineet, Hitler siirtyi edemmäs. Heinäkuussa 1936 alkoi Espanjan sisällissota, jossa kenraali Francisco Francon johtamat kansalliset kapinoivat tasavaltalaista kansanrintamahallitusta vastaan. Hitler lähetti joukkoja Espanjaan tukemaan Francoa ja testaamaan Saksan uusia asevoimia (katso: Legion Condor). Neuvotteluissa 25. lokakuuta 1936 Galeazzo Cianon, Mussolinin johtaman Italian ulkoministerin kanssa julistettiin syntyneeksi Rooma–Berliini akseli, jonka ympäri muut Euroopan maat pyörisivät. Ystävyyssopimus muuttui 1939 sotilasliitoksi, johon liittyivät vielä Japani, Unkari, Romania ja Bulgaria. Maat tunnettiin akselivaltoina. Hitlerin hallitus sijoitti arkkitehtuuriin suurin määrin varoja, ja Albert Speer tuli tunnetuksi valtakunnan johtavana arkkitehtinä. Berliini isännöi vuoden 1936 kesäolympialaisia, jotka Hitler avasi. Koreografit esittelivät avajaisissa arjalaisen rodun ylivoimaisuutta muita kohtaan. Elokuvaohjaaja Leni Riefenstahl teki kisoista dokumentaarisen propagandafilmin. Vuodesta 1936 lähtien Hitler itse muutti Saksan talouden sotateollisuuden tarpeisiin asettamalla aina vain korkeampia vaatimuksia aseistautumiselle ja vaatimalla talouden ja työvoiman valmistautumista armeijan täyteen liikekannallepanoon. Heinäkuussa 1937 avattiin Münchenissä rappiotaiteen näyttely, jossa oli varoittavana esimerkkinä esillä juutalaisten ja modernien taiteilijoiden töitä.

Toinen maailmansota

:Pääartikkeli: Toinen maailmansota Yksikään toinen johtaja ei osallistunut sodanjohtoon yhtä paljon kuin Hitler. Hänen ulkopolitiikkansa ja sotastrategiansa hallitsivat Saksaa 1930-luvulla ja koko sodan ajan. Hänen näkemyksiään oli lähes mahdoton kumota, vaikka hänen lisääntyvässä määrin järjenvastaiset päätöksensä johtivat lopulta Saksan tuhoon 1945. Sodan lopussa Hitler käyttäytyi Napoleonin tavoin, eikä luottanut kehenkään, vaan hoiti pienimmätkin päätökset itse. Helmikuussa 1938 Hitler otti itselleen armeijan korkeimman johtajan valtuudet.

Itävallan liittäminen Saksaan

Helmikuussa 1938 Hitlerin uhka pakotti Itävallan diktaattorin Schuschniggin eroamaan. Itävallan johtoon nousi maan natsipuolueen Arthur Seyss-Inquart. Hän kutsui Saksan joukot "apuun", ja Itävalta liitettiin kansanäänestyksessä Saksaan (Anschluss). Seuraavaksi Hitler aloitti kansainvälisen kriisin Tšekkoslovakian saksalaisten asuttamien sudeettien kysymyksestä. Syyskuussa 1938 päätettiin Hitlerin, Mussolinin, Britannian Chamberlainin ja Ranskan Daladierin kesken Münchenissä sudeettialueen luovuttamisesta Saksalle. Amerikkalainen Time-lehti valitsi Adolf Hitlerin "Vuoden Mieheksi" (Man of The Year). Sarja verettömiä voittoja toi Hitlerille laajan kansansuosion ja ruokki hänen kuvaansa voittamattomuudesta. Saksan laajeneminen toi sille myös tärkeitä resursseja (kuten Tšekkoslovakian teollisuuden), joita ilman riittävän sotavoiman rakentaminen oli mahdotonta. Vuonna 1939 Hitler oli vakuuttunut, etteivät Versaillesin sopimuksen allekirjoittajat enää vastustaisi Saksan laajenemista itään, ja että pienemmistä maista tulisi Saksan satelliittivaltioita. Heinäkuun 1938 ja tammikuun 1939 välillä armeijan vahvuutta lisättiin laajoin varusteluohjelmin kaikissa kolmessa puolustushaarassa. Wermacht eteni Prahaan 10. maaliskuuta 1939, ja Saksa sai Memelin Liettualta. Lisäksi Hitler vaati Puolalle Versaillesin rauhassa menetettyjä alueita. Tällöin Hitler kohtasi ensi kertaa vastarintaa tavoitteilleen; Puola ei suostunut luovuttamaan alueita eikä alistumaan Saksan tahtoon. Hitlerin reaktiona oli rankaista puolalaisia heidän taipumattomuudestaan.

Molotov–Ribbentrop-sopimus

Elokuussa Hitlerin Saksa liittoutui yllättäen Josif Stalinin johtaman Neuvostoliiton kanssa. Solmittu Molotov–Ribbentrop sopimus (myös Hitler–Stalin-sopimus) 23.8.1939 oli luonteeltaan hyökkäämättömyyssopimus, mutta sen salainen lisäpöytäkirja jakoi Itä-Euroopan etupiireihin maiden kesken. Kauppasopimuksia solmittiin Romanian ja Jugoslavian kanssa; Puola oli nyt eristettynä. 1. syyskuuta 1939 Hitler käynnisti hyökkäyksen Puolaan, minkä lasketaan aloittaneen toisen maailmansodan. Hitler ei uskonut, että länsivallat sekaantuisivat kriisiin. Tavoitteena oli lyhyt sota syksyn aluksi, vaikka neuvonantajat ja sotilasjohtajat varoittelivat, että Saksa ei ollut valmis sotaan. Ranskan ja Britannian julkinen mielipide oli Saksan pysäyttämisen kannalla. Hitler kuitenkin uskoi, että niiden johtajat olisivat heikkoja eivätkä uskaltaisi julistaa sotaa. Maat olivat kuitenkin luvanneet tukensa Puolalle, joten ne julistivat syyskuussa sodan Saksalle. Sodanjulistuksesta huolimatta hyökkäystä ei kuitenkaan tapahtunut, ja länsirintaman sotaa nimitetäänkin nimellä Sitzkrieg, istumasota. Hitlerin oli sodanjulistuksesta raivoissaan; hän määräsi armeijan talvihyökkäykseen Ranskaa vastaan. Viimeisen kerran Hitler kuitenkin kuunteli sotilaskomentajia, mutta lopulta vain huono sää pakotti luopumaan hyökkäyksestä. Myöhemmin hän syytti kenraaleita siitä, että oli menettänyt tilaisuuden yllättää sotaan varautumaton Ranska ja heikot brittijoukot. Vuoden 1939 lopulla Hitler valvoi henkilökohtaisesti kevään hyökkäyksen valmistelua. Hän ei hyväksynyt puolustuksellista vaihtoehtoa, vaan päätti tuhota länsivallat yhdellä ratkaisevalla iskulla. Hitler ehdotti hyökkäystä Ardennien metsien läpi, mutta vasta von Manstein viimeisteli suunnitelman. Hitler ihastui suunnitelmaan ja piti siitä kiinni vastoin kaikkia varoituksia ja neuvoja. Suunnitelmasta lähes luovuttiin siinä pelossa, että britit valtaisivat Skandinavian ja pääsisivät Saksan joukkojen sivustaan. Jälleen Hitler vaati varoituksista huolimatta Norjan valtausta, ennen kuin britit ehtisivät sen tehdä.

Hyökkäys länsirintamalla

Hiljaiselo päättyi maaliskuussa, kun Saksan joukot hyökkäsivät Tanskaan ja Norjaan. Länsirintaman sota alkoi toukokuussa, kun Saksa hyökkäsi Ranskaan, valloitti Alankomaat, Luxemburgin ja Belgian. Ranska antautui 22. kesäkuuta 1940. Suurista riskeistä huolimatta molemmat hyökkäykset johtivat suuriin voittoihin. Voittojen sarja sai Hitlerin pääliittolaisen, Mussolinin Italian liittymään sotaan toukokuussa 1940. Kesällä 1940 Saksa oli saanut mantereen hallintaansa. Saksalaiset kuvittelivat sodan olevan ohi. Hitler tarjosi rauhaa Britannialle, mutta Winston Churchillin johtama hallitus hylkäsi kaikki tarjoukset. Britannia jäi yksin sotaan Saksaa vastaan. Hitler aloitti heinäkuussa ilmasodan (Taistelu Britanniasta), joka oli tarkoitettu edeltämään maihinnousua. Kuninkaalliset ilmavoimat pääsivät viimein niskan päälle Luftwaffea vastaan lokakuussa 1940. Pommitukset (Blitz) kestivät toukokuuhun 1941. Heinäkuussa 1940 alkoi näyttää selvältä, että Josif Stalin käytti hyväkseen sotaa lännessä laajentaakseen valtapiiriään Itä-Euroopassa mm. Baltian maihin. Hitler alkoi vaatia iskua Neuvostoliittoa vastaan seuraavana keväänä. Keväällä 1941 ilmahyökkäykset Iso-Britanniaan päätettiin, ja armeija valmistui hyökkäykseen Neuvostoliittoon toukokuussa. Suunnitelman keskeytti kuitenkin brittien interventio Balkanille. Sen lisäksi, että brittijoukot saapuivat Kreikkaan, Jugoslaviassa tapahtui armeijan vallankaappaus, joka kaatoi hitlerinmielisen hallituksen.

Hyökkäys Neuvostoliittoon

Huhtikuussa Jugoslavia vallattiin ja brittijoukot ajettiin Kreikasta. Laskuvarjojoukot valtasivat Kreetan. Hitlerin mukaan Neuvostoliito oli Britannian ainoan toivo. Hitler arvioi, että jos Saksa kukistaisi Neuvostoliiton, britit antautuisivat. Neuvostoliittoon tehtävään hyökkäykseen innosti myös puna-armeijan surkea suoriutuminen Suomea vastaan talvisodassa 1939-1940. Hitler vertasi Neuvostoliittoa mätään latoon: "kun ovi potkaistaan sisään, koko rakennelma romahtaa". Hyökkäys Neuvostoliittoon, "ristiretki bolshevismia vastaan", pääsi käynnistymään kuukautta myöhässä aikataulusta. 22. kesäkuuta 1941 Saksan kolmen miljoonan miehen joukot hyökkäsivät Neuvostoliittoon rikkoen aiemmin solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen. Operaatio Barbarossaksi nimetty hyökkäys eteni syvälle Baltian maihin, Ukrainaan ja Venäjälle. Hitler ajatteli jo ennalta ja määräsi sotatuotannon keskittymään maavoimien kaluston sijasta ilmavoimiin ja laivastoon valmistelemaan uutta hyökkäystä Iso-Britanniaa ja mahdollisesti USA:ta vastaan. Saksan hyökkäys pysähtyi Venäjällä syksyn mutiin ja neuvostojoukot alkoivat vastahyökkäyksen Moskovan edustalla joulukuussa 1941. Tappioista huolimatta Hitler määräsi, että rintama täytyi pitää . 19. joulukuuta 1941 hän päätti ottaa armeijan suoraan komentoonsa. 11. joulukuuta 1941 Saksa julisti myös sodan Yhdysvalloille liittolaisensa Japanin tueksi. Nyt Saksa oli sodassa Britannian ja Neuvostoliiton lisäksi Yhdysvaltoja vastaan. Yhdysvalloista Hitlerillä oli pinnallinen kuva. Hän piti Rooseveltia "imbesillinä" ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa "huijauspolitiikkana" (Bluffpolitik). Hän uskoi Japanin kykenevän pidättelemään Yhdysvaltoja, kunnes Saksa olisi lyönyt Neuvostoliiton. 20. tammikuuta 1941 turvallisuuspäällikkö Reinhard Heydrich esitteli Wannseen kokouksessa Hitlerille suunnitelman juutalaisongelman "lopullisesta ratkaisemisesta", juutalaisten tuhoamisesta keskitysleireillä. Adolf Eichmann sai käyttöönsä SS-yksikön suunnitelman toteuttamiseksi. Seuraavana keväänä Hitler vaati vastoin sotilasjohdon neuvoja, että itärintaman taisteluissa painopiste siirrettäisiin rintaman eteläosaan. Hänen tavoitteensa oli vallata Neuvostoliiton öljyvarat, joskaan niiden hyödyntämiseksi ei tehty mitään valmisteluja. Kesällä 1942 Hitler vieraili yllättäen kutsumatta Suomen marsalkka Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivillä Focke-Wulf Fw-200 Condor -koneellaan. Keskusteluista salaa tehty nauhoitus on luultavasti ainoa, jossa Hitler puhuu rauhallisella äänellä tavanomaisen raivoisan puheensa sijasta.

Sodan käännekohta

Sodan käännekohta tapahtui seuraavana talvena Stalingradin taistelussa. Lähi-idän ja Suezin kanavan valloitus pysähtyi El Alameinin taisteluihin marraskuussa 1942. Hitlerin periaattena oli, että vetäytyminen oli mahdotonta. Tämän seurauksena menetettiin suuri joukko laivoja, kun yritettiin pitää Rommelin joukot Afrikassa huollettuna. Lopulta Saksa menetti kaikki Pohjois-Afrikan joukot. Stalingradin taistelussa Saksa menetti mottiin jääneen 6. armeijansa Hitlerin vaadittua sitä pitämään asemansa siitä huolimatta, että murtautuminen saarrosta olisi saattanut ollut mahdollista. Kun kriisi paheni, Hitler hyväksyi Göringin lupauksen huoltaa joukot ilmateitse, mutta tämä johti suuriin tappioihin myös ilmavoimissa. Seuraavana kesänä saksalaisjoukot kärsivät tappion Kurskissa. Samaan aikaan amerikkalaiset ja brittijoukot nousivat maihin Sisiliassa ja Hitlerin liittolainen Mussolini syöstiin vallasta. Hitlerin terveys rapistui. Hänen vasen kätensä alkoi vapista ja sitä oli vaikea ohjata. Professori Ian Kershaw on uskonut tämän olevan Parkinsonin taudin merkki.

Normandian maihinnousu

Kesäkuussa 1944 alkoi samaan aikaan Normandian maihinnousu ja suurhyökkäys itärintamalla. Saksassa realistit päättelivät tappion olevan väistämätön. Joukko upseereja muodosti salaliiton Hitleriä vastaan. Claus von Stauffenberg asetti pommin heinäkuussa 1944 Hitlerin päämajaan, mutta Hitler pelastui täpärästi. Seuranneissa kostotoimenpiteissä teloitettiin yli 4000 ihmistä (usein nälkään näännyttämällä eristyksessä, jota seurasi hidas kuristaminen) ja vastarintaliike murskattiin. Britannian ilmasota oli vakuuttanut Hitlerin siitä, että vihollisen teollisuuden pommittamisella ei saavutettu juuri mitään, ja hän otaksui pitkän aikaa liittoutuneiden strategisten pommitusten olevan vain terroritaktiikkaa, johon vastattiin omalla terrorilla. Saksan strategisia aseita olivat mm. V1 ja V2-ohjukset. Mitään laajempaa yritystä integroida ilmavoimia laajempaan kokonaisstrategiaan ei kuitenkaan tehty. Vuosina 1943 ja 1944 Hitler suhtautui vihamielisesti sotilaskomentajien ehdotuksiin keskittyä pommituksilta puolustautumiseksi hävittäjäkoneiden tuotantoon hävittäjäpommittajien ja kevyiden pommittajien sijaan. Kuitenkin vuonna 1944 laajamittaisten pommitusten kiihtyessä hän raivostui ilmavoimien komentajille, koska he eivät olleet tehneet tarpeeksi pysäyttääkseen hyökkäykset , ja uhkasi koko Luftwaffen lopettamisella. Luftwaffelta puuttui kunnollinen komentaja koko loppusodan ajan, mutta Hitler kieltäytyi erottamasta Göringiä suosituksista huolimatta.

Sodan loppu

Sodan loppua kohden Saksan tilanne heikentyi molemmilla rintamilla. Hitl