KielitiedeKielitiede eli lingvistiikka on kieltä tutkiva tiede. Varsinaisessa kielitieteessä kieltä tutkitaan autonomisena järjestelmänä ilman kytköksiä kielen ulkopuoliseen todellisuuteen. Kielitieteessä tutkimuksen kohteena voi olla
- ihmiskielen yleiset ominaisuudet. Tämä ala on yleistä kielitiedettä.
- yksi kieli tai murre eli dialekti.
- yhden henkilön kieli eli idiolekti, tai ryhmän kieli.
Yleisemmin kielitieteessä tutkitaan muun muassa kielten universaaleja yhtäläisyyksiä, kielen ja ajattelun yhteyksiä, kielissä tapahtuvia muutoksia ja niiden syitä. Kielitieteellinen tutkimus voi olla
- synkronista, jolloin tutkitaan jollakin hetkellä vallitsevaa kielen tilaa. Yleensä tutkitaan käsitteellisen nykyhetken kieltä.
- diakronista, jolloin tutkitaan kieltä ajan kuluessa muuttuvana ilmiönä. Diakronisessa tutkimuksessa ilmiöiden muutoksia kuvataan vanhojen tekstien ja sukukielten antaman aineiston avulla.
Kielitieteen juuret ovat filosofiassa. Antiikin filosofit pohtivat esineiden ja asioiden oikeita nimiä. Näistä pohdinnoista syntyivät sanaluokat, ja samalla syntyi uusi tieteenala, kielitiede, eli kielitieteen käsitykset kielen olemuksesta ovat filosofien luomia. Antiikin filosofi-kielitieteilijät loivat nykyiset sanaluokkakäsitteet, jotka osoittavat, mitkä luokat olivat tärkeitä kreikassa ja latinassa. Nämä sanaluokat eivät kuitenkaan ole universaaleja, esim. suomessa olisi tarpeen deverbaalinominien oma luokka (sana voi saada sekä verbin määritteet että substantiivin sijapäätteet), ja turkkilaiskielissä adverbi (verbin attribuutti) ja adjektiivi (substantiivin attribuutti) eivät useinkaan eroa muodollisesti toisistaan.
Kielitieteen tutkimuskohteena on muun muassa kielioppi, eli säännöt, jotka tekevät kielen mahdolliseksi ja ymmärrettäväksi. Kyse on siis eri asiasta kuin kielenhuoltoihmisten käsitys yhteisöllisesti hyväksyttävästä kielestä. Kielioppi koostuu sanojen morfologiasta eli muoto-opista, syntaksista eli lauseopista ja ortografiasta. Puheääniä yleensä kielestä riippumatta tutkii fonetiikka, kun taas fonologia on keskittynyt yhden tietyn kielen foneemeihin eli äänteisiin ja niiden funktioihin.
Kielitieteen osa-alueita
- fonetiikka (äänneoppi)
- fonologia (funktionaalinen äänneoppi)
- kielioppi
- morfologia (muoto-oppi)
- syntaksi (lauseoppi)
- ortografia
- leksikologia (sanasto-oppi)
- onomasiologia (nimitysoppi)
- etymologia (sanojen alkuperän tutkimus)
- leksikografia (sanakirjaoppi)
- terminologia (oppisanasto)
- semantiikka (merkitysoppi)
- stilistiikka (tyylintutkimus)
- pragmatiikka (kielen käytön tutkimus)
Kielitieteeseen liittyviä tieteenaloja
- kielifilosofia
- kielipsykologia
- neurolingvistiikka
- sosiolingvistiikka
- semiotiikka (yleinen merkkioppi)
- eri kielten filologiat
- vanhojen tekstien tutkimus
- paleografia (vanhojen kirjoitusjärjestelmien tutkimus)
- kieliteknologia
- psykolingvistiikka
- käännöstiede
- tekstilingvistiikka
- keskusteluntutkimus
- kognitiivinen kielentutkimus
Kielitieteeseen liittyviä henkilöitä
- Roland Barthes
- Jean Baudrillard
- Walter Benjamin
- Noam Chomsky
- Jacques Derrida
- Umberto Eco
- Michel Foucault
- Roman Jakobson
- Jacques Lacan
- Claude Lévi-Strauss
- Charles Morris
- Charles Sanders Peirce
- Ferdinand de Saussure
- George Lakoff
Luokka:Kielitiede
zh-min-nan:Gí-giân-ha̍k
ko:언어학
ja:言語学
th:ภาษาศาสตร์
fiu-vro:Keeletiidüs
Kieli:Tämä sivu käsittelee luonnollisia kieliä, muut kielet, katso: kieli (täsmennyssivu)
----
kieli (täsmennyssivu) vuodelta 1407.]]
"Kielellä tarkoitetaan ensisijaisesti ihmisten käyttämiä luonnollisia kieliä, jotka tavallisesti toteutuvat puheviestintänä. Yksittäiset kielet ovat mahdollisia, olemassa, ihmislajin kielikyvyn ansiosta. Puhetta myötäilee ja tukee sanaton viestintä. Luonnolliset kielet ovat symbolisia ja niissä on useita osajärjestelmiä. Kielissä on rakenne, joka palvelee tai täyttää ihmiselle tärkeitä funktioita, ja tämä toteutuu kielenkäyttöprosessina. Kielen rakenne ei ole staattinen järjestelmä, vaan sallii paljon vaihtelua esimerkiksi maantieteellisesti, sosiaalisesti ja käyttötilanteen mukaan. Kieli on keskeisimpiä ihmisyyttä luovia tekijöitä. Kieltä on tarkasteltava monesta näkökulmasta. Toisaalta se on autonominen järjestelmä, toisaalta sosiaalinen, kulttuurinen, mentaalinen, biologinen ja kognitiivinen ilmiö. On erilaisia käsityksiä autonomisen kielijärjestelmän suhteesta muihin mainittuihin ulottuvuuksiin, eli kielen rakenteen, tehtävien ja kielenkäyttöprosessien keskinäisistä suhteista." -Fred Karlsson, Yleinen kielitiede (Yliopistopaino 1998)
----
Kieli on järjestelmä, jossa ihminen ilmaisee ajatuksensa kielellisillä merkeillä, abstraktioilla. Näitä merkkejä nimitetään kielellisiksi ilmauksiksi. Puhutuissa kielissä kuuluvia (auditiivisia) merkkejä tuotetaan puhe-elimillä. Kirjoitetussa kielessä kielelliset ilmaukset on tehty silmin nähtäviksi eli luettaviksi. Viitotuissa kielissä kielelliset ilmaukset ovat visuaalisia, eivät auditiivisia.
Kieli on kommunikoinnin ja abstraktin ajattelun väline. Sitä on pidetty eräänä olennaisena erona ihmisen ja muiden eläinten välillä. Useimmat eläimet tosin viestivät jollakin tavalla, mutta ihmiskieli on kehittynyt selvästi pisimmälle. Eräät kädellisten yksilöt, kuten simpanssit ja gorillat, ovat ihmisten koulutuksessa oppineet ilmaisemaan monimutkaisiakin käsitteitä viittomilla.
Kieli mahdollistaa abstraktina ajatteluna tulevaisuuden ja menneisyyden käsittelyn. Se laajentaa olemisen tulemiseksi. Kieli siis laajentaa ja tehostaa niiden vasteiden määrää, joilla yksilö voi sopeutua ympäristöönsä, erityisesti yhteisönä, yhteistyötä tekevänä yksilöiden kokonaisuutena. Kielen syntyminen on ilmeisesti ollut laukaiseva tekijä tieteen, taiteen ja teknologian syntyyn.
Eläinten ja hyönteisten viestintä tapahtuu myös kemiallisen "kielen" välityksellä, esimerkkinä reviirin rajojen merkitseminen hajuilla. Kemiallisella kielellä on merkitystä myös ihmisten viestinnässä. Ihmisellä on esim. kyky tunnistaa jollain merkitystä omaavalla tasolla vastakkainen sukupuoli, jolla on mahdollisimman erilainen immuunijärjestelmä. Evoluution kannalta tämä takaa jälkeläisille mahdollisimman monipuolisen immuunijärjestelmän, siis eloonjäännin.
Kielten tutkimus
Kielitiede tutkii kieliä.
Ihmisen kielet
Luonnollisen kielen piirteitä ovat seuraavat:
- Se on kehittynyt vuosituhansien aikana jossakin ihmisyhteisössä.
- Se on jonkun yksilön ensikieli eli äidinkieli, jonka hän on lapsena omaksunut (ei opiskellut tietoisesti).
- Sitä käytetään erilaisissa tilanteissa yhteydenpitovälineenä ja maailman hahmotustapana.
Ihmisen kielten historia ja kehitys
Kielten luokittelu ja kielikunnat
Maailmassa on tuhansia kieliä. Tavallisesti arvio liikkuu 6 000 kielen paikkeilla. Se vaihtelee kuitenkin tuhansilla puoleen ja toiseen, koska kielen ja murteen välille on mahdotonta vetää selkeää rajaa.
Luonnolliset kielet luokitellaan
- typologisesti tyyppeihin (kielitypologia)
- genealogisesti kielikuntiin (historiallis-komparatiivinen tutkimus).
- Kansainväliset apukielet. Tunnetuimpia apukieliä ovat muun muassa
- volapük (1880)
- esperanto (1887)
- ido (1907)
- interlingua (1951)
- lingua franca nova (1965)
- Muut keinotekoiset kielet
- klingon
Eläinten kielet
Formaaliset kielet
Formaaliset kielet, esim. tietokoneen ohjelmointikielet
Katso myös
- Luettelo kielistä
- Luettelo kielistä puhujamäärän perusteella
- Luettelo hokemista
- Kieli ja aivot
- Sodankäynnin kehitys ja kieli
Luokka:Harrastukset
Luokka:Kielitiede
ja:言語
ms:Bahasa
simple:Language
ko:언어
MurreMurre on jonkin ryhmän tai yksilön puhuma kielimuoto. Murteet voidaan jakaa aluemurteisiin, sosiaalisiin murteisiin eli sosiolekteihin, ja yksilömurteisiin eli idiolekteihin.
Murretyypit
Yleensä murteella tarkoitetaan aluemurretta eli kielen alueellista muotoa, jota puhutaan tietyllä seudulla. Murrealueen koolle tai murteen puhujien määrälle ei ole rajaa. Laajalla alueella puhuttu murre voi jakaantua moniin (ala)murteisiin, jotka vuorostaan voivat muodostua vielä pienemmistä murteista, ja niin edelleen.
Sosiaalinen murre, sosiolekti, on tietyn sosiaalisen ryhmän puhemuoto. Esimerkiksi tiettyjen ammattikuntien tai tieteenalojen erikoiskielet, sekä yhdistysten ja harrastajien slangit ovat sosiolekteja. Ammattislangeilla on tyypillisesti runsas yleiskielestä poikkeava sanasto (tai leksikko kielitieteilijöiden slangissa).
Yksilömurre, idiolekti, on yhden henkilön puheenparsi. Siihen luetaan kaikki yksilön käyttämät rekisterit (ihminen puhuu eri tavalla äidilleen tai poliisille). Koska puhetapa muuttuu ja kehittyy ajan kuluessa, yksilömurre on syytä rajata tiettyyn ajanjaksoon.
Aluemurteet, idiolektit ja sosiolektit, eivät eroa toisistaan vain sanastoltaan, vaan eroja on myös kieliopissa, äänteissä ja painotuksessa.
Kielen ja murteen raja
Kielen ja murteen välinen raja on veteen piirretty viiva: kielitieteen menetelmin ei voida erottaa murretta kielestä. Pikemmin jotenkin sosiolingvistisesti (tai kielitieteilijöiden tapauksessa historiallisesti) arvioiden ihmiset puhuvat joko kielestä tai murteesta. Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että (yhden kielen) eri murteita puhuvat ymmärtävät toisiaan, mutta eri kieliä puhuvat eivät ymmärrä. Usein murretta kutsutaan murteeksi
- yksinomaan, koska sillä ei ole kirjallisuutta,
- koska sitä ei ole normitettu,
- koska sen puhujilla ei ole omaa valtiota, tai
- koska sitä ei arvosteta.
Kielimuodon luokittelu kieleksi tai murteeksi, ja sen sukulaisuus muitten puheenparsien kanssa voi olla epäselvää ja kiistanalaista - aivan samoin kuin politiikka, joka vahvasti vaikuttaa kielen asemaan. Esimerkkejä tästä ovat muun muassa makedonian ja taiwanin kieli. Myös norjaa ja ruotsia (joiden puhujat ymmärtävät toisiaan) pidettäisiin saman kielen eri murteina ilman valtionrajaa. Rauman murretta taas pidetään suomen murteena, vaikka valtaväestö ei ymmärrä sitä.
Antropologisessa kielitieteessä murre on jonkin kielen puhuttu kielimuoto. Toisin sanoen kielen ja murteen erottaa se, että edellinen on abstrakti ja yleinen käsite, kun taas jälkimmäinen on konkreettinen ja erityinen. Tästä näkökulmasta katsoen kieltä ei puhu kukaan, vaan kaikki puhuvat kielen murretta. Ne, jotka pitävät jotain murretta kielen "oikeana", muita parempana muotona, itse asiassa käyttävät näitä termejä tuomaan ilmi sosiaalista eroa. Kirjakieli on usein eliitin sosiolektin kaltainen.
Kun arvoasetelmat unohdetaan, murteella voi yksinkertaisesti viitata vähäisiin alueellisiin eroihin kielimuodoissa, joita pidetään keskenään ymmärrettävinä. Puheenparsi paljastaa muukalaisen, ja kertoo vieraan alkuperästä; mistä kylästä tai kaupunginosasta, tai miltä seudulta hän on kotoisin. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan alkuperäiskielillä navaholla ja apassilla on monia ilmeisiä, laajalle levittäytyneitä murteita, millä kielitieteilijät tarkoittavat vain, että vaihtelusta huolimatta puhujat suurelta osin ymmärtävät toisiaan ja tiedostavat kaikkien puhuvan yleisesti ottaen samalla tavalla.
Kielen asemaa ei määritä ainoastaan kielitieteelliset kriteerit, vaan se on myös historiallisen ja poliittisen kehityksen tulos. Kirjakielen asemaan päätynyt retoromaani tunnustetaan omaksi kielekseen, vaikka se ei juuri eroakaan Lombardian alppimurteista. Vastakkainen esimerkkitapaus on kiinan kieli, jonka muotoja usein pidetään kielten sijaan murteina, koska niillä on yhteinen kirjoitusjärjestelmä - välittämättä siitä, että niiden keskinäinen ymmärrettävyys on olematonta.
Max Weinreich ilmaisi asian ytimekkäästi: "Kieli on murre, jolla on armeija ja laivasto."
Luokka:Kielitiede
als:Dialekt
ko:방언
ja:方言
FilosofiaFilosofia (kr. φιλοσοφία) on noin 600-400 eaa. välisenä aikana Kreikassa syntynyt ajatteluperinne ja oppiala, joka tutkii todellisuuden perimmäistä olemusta, tiedon yleisiä ehtoja, kauneuden ja arvojen olemassaoloa, hyvän yhteiskunnan ehtoja, ihmisenä olemisen luonnetta sekä näihin kytkeytyviä yleisiä teemoja. Sana 'filosofia' on lähtöisin kreikan kielen sanoista filia ja sofia, joista ensimmäinen merkitsee rakastamista tai ystävyyttä ja jälkimmäinen viisautta. Filosofia ei siis tavoittele mitä tahansa tietoa vaan viisautta, yleistä ymmärrystä elämän ja todellisuuden syvimmistä periaatteista.
Filosofian harjoittajaa kutsutaan filosofiksi.
Filosofia ja tieteet
filosofi
Filosofinen tutkimus suuntautuu todellisuuden yleiseen perustaan, kysymyksiin kuten "onko todellisuus perimmältään henkeä, ainetta vai kieltä?", "Mitä tarkoitetaan arvoilla?", "Mihin yhteiskunnallinen vallanjako perustuu?", "Miten voi saavuttaa varmaa tietoa?". Tämä erottaa sen erityistieteistä, jotka tutkivat rajattuja tutkimuskohteita, esimerkiksi fysikaalisia ilmiöitä (fysiikka), historiallisia tapahtumia ja niiden vaikutuksia (historia), ihmiskehon toimintaa (lääketiede), ihmisyhteisöjen toimintaa (sosiologia) tai rakkausromaanien kerrontapoja (kirjallisuustiede).
Filosofian menetelmät voivat olla luonteeltaan hyvin vaihtelevia. Filosofit pyrkivät usein analyysissään luonnontieteitä vastaavaan tarkkaan argumentointiin, mutta toisaalta on olemassa myös "julistavaa filosofiaa", jonka luonne on varsin erilainen. Yleisesti voidaan kuitenkin hahmotella, että filosofian keskeisiin metodeihin kuuluu tavallisesti täsmällinen käsitteiden käyttö, käsitteiden analyysi, kriittisyys aiemmin opittua kohtaan, itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen ja systemaattinen tutkiskelu. 1600-luvulle saakka kaikkea luontoon, ihmiseen tai yhteiskuntaan kohdistuvaa tutkimusta kutsuttiin filosofiaksi, ja vasta myöhemmin tietyt tutkimusalueet ovat erkaantuneet omiksi erityistieteikseen, esimerkiksi luonnontieteiksi, psykologiaksi ja sosiologiaksi. Erityistieteille on kehittynyt kullekin oma tutkimuskohteensa, tutkimusmenetelmänsä ja joukko tieteenalan perustana pidettäviä olettamuksia eli paradigma.
Filosofian perusolettamuksien joukko on pienempi kuin erillistieteissä, joten se on alttiimpi muutokselle ja eri aikakausina ja eri filosofioissa esiintyy toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, mitä filosofia on ja mikä on sen suhde yhteiskuntaan, erityistieteisiin, uskontoon tai arvoihin. Filosofian identiteetin määrittelemisen tekee vaikeaksi juuri perusolettamuksien vähyys, sillä filosofit kiistelevät myös näistä perusolettamuksista, kuten siitä, mikä on filosofian tutkimusala ja tutkimusmenetelmät. Filosofiaa on pidetty muiden tieteiden perustana siksi, että se tutkii yleisiä tiedon hankkimisen ja tieteen ehtoja. Tästä syystä filosofisin argumentein voi kritisoida eri tieteenalojen, myös luonnontieteiden, lähtökohtia ja väittämiä. Toisaalta esimerkiksi positivistit näkivät filosofian vain luonnontieteellisen tutkimuksen apulaisena ja halusivat rajata metafysiikkaan tai arvoihin liittyvät kysymykset filosofian ulkopuolelle, teologian ja psykologian tutkimuskohteiksi. Filosofian tehtävänä voidaan myös nähdä synteesin luominen erillistieteiden tutkimustuloksista.
Filosofian tekemisen ja filosofisen kirjoittamisen tapoja on useita. Esimerkiksi Platonin tapana oli kirjoittaa vuoropuheluja (dialogeja), jotka kuvasivat filosofi Sokrateen oppilaidensa kanssa käymiä filosofisia keskusteluja. Usein käytetty tapa on Aristoteleen kehittämä systemaattisen tutkielman tyyli, johon kuuluu ilmiöiden ja niihin liittyvien käsitteiden systemaattinen kuvaaminen ja jaottelu alakäsitteisiin. Jotkut filosofit, esimerkiksi Ludwig Wittgenstein varhaisfilosofiassaan, ovat käyttäneet matematiikasta lainattua menetelmää, jossa systemaattisesti esitetään väitelauseita ja niistä johdettuja lauseita. Fenomenologisessa filosofiassa pyritään kuvaamaan ilmiöitä niin kuin ne meille ilmenevät, jolloin kaunokirjallisempi tai runollisempi ilmaus on tarpeen. Useille kirjoittamisen tavoille on kuitenkin yhteistä, ettei niissä esitetä yhtä lopputulosta luonnontieteellisen tutkimuksen tapaan, vaan tarkoituksena on lisätä ymmärrystä ilmiöistä, käsitteistä ja niiden suhteista.
Filosofia voidaan myös nähdä itse tieteenalana siinä mielessä, että se on järjestäytynyt yliopistoihin samoin kuin muutkin oppialat, filosofista tutkimusta tehdään samanlaisella rahoituksella kuin muutakin tutkimusta ja sitä opetetaan yliopistoissa pääaineena. Filosofia on myös suomalaisen lukion pakollinen oppiaine.
Filosofian jaottelua
Filosofian osa-alueet
Filosofian keskeisiin osa-alueisiin kuuluvat:
- Epistemologia eli tietoteoria tutkii mitä tieto on, mitä voimme tietää ja miten saamme uutta tietoa.
- Metafysiikka on se filosofian osa-alue, joka ulottuu fysiikan ja empiiristen havaintojen ulkopuolelle. Suurimman osan ontologisista teorioista voidaan katsoa olevan metafyysisiä. Myös muilla filosofian osa-alueilla on metafysiikkaa.
- Ontologia eli oppi olemassaolosta tutkii todellisuutta (sitä mitä on olemassa) käsitteellisesti. Osittain päällekkäinen metafysiikan kanssa. Epistemologian, metafysiikan ja ontologian kysymykset nivoutuvat useissa tapauksissa toisiinsa, jolloin niitä myös tutkitaan samanaikaisesti.
- Etiikka eli moraalifilosofia tutkii, mitä voidaan sanoa moraalisesta hyväksi tai pahaksi ja miten tulisi elää.
- Tieteenfilosofia on tietoteorian päälle rakentuva filosofian osa-alue, joka pyrkii määrittämään luotettavalle tieteenteolle ja päättelylle pohjan.
- Logiikka on itsenäinen tieteenala ja filosofian osa-alue, joka pyrkii muodostamaan yhtenäisen ja ristiriidattoman aksiomaattisen järjestelmän matematiikan ja muun kuvailun pohjaksi.
- Estetiikka tutkii kauneutta ja sitä, mitä voidaan sanoa kauniiksi ja taiteenfilosofia sitä, mitä taide on.
- Yhteiskuntafilosofia tutkii ihmisten järjestäytymisen myötä syntyneitä rakenteita ja suhteita.
- Poliittinen filosofia tutkii valtion, julkisen moraalin ja pakkovallan käytön oikeutuksia sekä myötäelävien ihmisten oikeuksien ja vapauksien törmäyksiä.
Mitä tahansa inhimillisen toiminnan aluetta voidaan tutkia filosofisesti. On olemassa esimerkiksi erityistieteiden filosofioita (fysiikan filosofia, biologian filosofia, matematiikan filosofia), kielifilosofia, uskonnonfilosofia, historianfilosofia, oikeusfilosofia, tietoyhteiskuntafilosofia ja sukupuolen filosofia.
Teoreettinen ja käytännöllinen filosofia
Aristoteles jakoi filosofian käytännölliseen ja teoreettiseen filosofiaan. Käytännöllinen filosofia käsittelee sitä miten tulisi toimia tietyjen päämäärien saavuttamiseksi ja teoreettisen filosofian tehtävänä on kuvailla maailmaa. Useissa yliopistoissa filosofian opiskelu jaetaan edelleen teorettiseen ja käytännölliseen filosofiaan, joista edellistä opiskellaan humanistisessa ja jälkimmäistä valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Jako on kuitenkin melko sumea ja molemmissa tiedekunnissa opiskellaan kummankin filosofian alaan kuuluvia asioita.
Yleisesti filosofiasta
Aristoteles
Filosofia-sanan alkuperä on kreikassa ja tarkoittaa viisauden rakastamista tai ystävyyttä. Robert Nozick jatkoi samaa perinnettä todeten, että "ainakin filosofit rakastavat tiedosta keskustelemista".
Filosofia on toimintaa, jonka tavoitteena on saavuttaa totuus eli toisin sanoen saada selville miten asiat ovat. Tästä eroavia näkemyksiä ovat esittäneen muun muassa Karl Marx ja Ludwig Wittgenstein, joiden mukaan filosofia oli ennen muuta tietynlaista toimintaa (Marxille yhteiskunnallisten olosuhteiden muuttamista, Wittgensteinille käsitteellisten ongelmien purkamista).
Filosofisiin ongelmiin voidaan nähdä ainakin kaksi perussyytä:
# Elävät olennot saavat tietonsa ulkoisesta todellisuudesta hermosignaalien kautta. Miten todellisuuskäsityksen rakentaminen tapahtuu ja kuinka hyvin tulos vastaa ulkoista todellisuutta? Mitä on tietoisuus?
# Mikä on ihmisen luoman kielen ja tietoisuuden, tai kielen ja todellisuuden välinen suhde?
Käsitteellinen ajattelu filosofiassa
Filosofisella käsitteellä tarkoitetaan sanallista avainta ajatuskokonaisuuteen tai todellisuuteen. Tyypillisesti filosofinen käsite on rajoiltaan epämääräinen ja venyttää ajattelua äärirajoille - se on tuskin koskaan yksikäsitteinen nimike jollekin täsmällisesti rajattavalle ilmiölle. Lähtökohtaisesti filosofiassa asiaa ei ole ymmärretty kun se on jollakin yhdellä tapaa ymmärretty. Käsitteellisellä ajattelulla pyritään asian valottamista prosessimaisena tapahtumana, jossa asiaan palataan uudelleen ja uudelleen eri sanoin.
Länsimainen filosofinen ajattelu suosii käsitteellisyyttä ja kehittelevyyttä, eikä lyhytsanaista aforistiikkaa.
Filosofian historiaa
Pääartikkeli: Länsimaisen filosofian historia
Antiikin filosofia
Länsimainen filosofia syntyi antiikin Kreikassa. Tiettävästi ensimmäisenä sanaa "filosofia" käytti joko Pythagoras tai ateenalainen ajattelija Sokrates. Sokrateen lisäksi tärkeimpinä antiikin filosofeina pidetään hänen oppilastaan Platonia ja Platonin oppilasta Aristotelesta. Antiikin Kreikassa oli useita muitakin filosofeja ja moni ennen Sokratesta elänyt henkilö vastasi tavalla tai toisella filosofin kuvausta. Näitä henkilöitä kutsutaan esisokraatikoiksi. Filosofian historian sadan ensimmäisen vuoden aikana Ateena muodostui filosofian keskukseksi, ja sen moniin filosofikouluihin tuli oppilaita jopa Roomasta saakka. Koulut lakkautettiin myöhemmin uskonnolle vaarallisina.
Filosofian syntyyn vaikutti kreikkalaisten vaurastuminen kaupankäynnin ja valloitusten myötä, jolloin jäi aikaa miettiä asioita, joista ei välttämättä ollut välitöntä käytännön hyötyä. Tietoa hankittiin sen itseisarvon vuoksi. Etua oli myös demokraattisesta valtiomuodosta ja uskonnollisesta vapaamielisyydestä. Tällöin oli mahdollista miettiä vapaasti elämän peruskysymyksiä, ja tahtonsa läpi saamiseen tarvittiin perusteluja - enää ei riittänyt syntyperään, yhteiskunnalliseen asemaan tai fyysiseen voimaan vetoaminen.
Antiikin kreikan kultakauden filosofisia suuntauksia olivat muun muassa Platonin akatemialaisuus, peripateettisuus, kyynisyys, stoalaisuus ja epikurolaisuus.
Siirryttäessä roomalaiselle kaudelle tärkeimmiksi muodostuivat stoalaiset, epikurolaiset ja uusplatonistiset koulukunnat. Esimerkiksi keisari Marcus Aurelius oli myös stoalainen filosofi.
Keskiajan filosofia
Keskiajan filosofia oli pääasiassa uskonnollispainotteista. Keskiaikaisissa yliopistoissa harjoitettiin ahkerasti teologiaa, ja filosofia oli alistettu teologian aputieteeksi. Yksi vallitsevista keskiaikaisista filosofisista suuntauksista oli skolastiikka, jossa Raamatun oppeja yritettiin todistaa oikeiksi järjen avulla.
Keskiajan tärkeimmät filosofit olivat Augustinus, Albert Suuri ja Tuomas Akvinolainen. Aluksi keskiaikaiset filosofit yrittivät tukea Raamattua platonismilla (kuten Augustinus), mutta epäonnistumisten jälkeen monet (kuten Tuomas Akvinolainen) päätyivät aristotelismiin.
Vastaavasti islamilaisessa maailmassa oppineet pyrkivät yhdistämään Koraanin opetuksia aristotelismiin. Tällaista islamilaista skolastiikka edustivat muun muassa Averroës ja Avicenna.
Uuden ajan filosofia
Uuden ajan alkaessa haluttiin vapautua dogmaattisen uskonopin ja muiden auktoriteettien vallanalaisuudesta. Sen sijaan alettiin vaatia kokemusperäistä luonnontutkimusta tiedon perustukseksi. Bacon ja Descartes aloittivat huomattavimmat oppisuunnat, empirismin ja rationalismin. Empirismiä kehittivät etenkin Englannissa Locke ja Hume. 1700-luvulla se siirtyi myös Ranskaan ja muodostui siellä sensualismiksi ja materialismiksi. Euroopan mannermaalla rationalistiset ajattelijat rakensivat 1600-luvulla tärkeimmät metafyysilliset maailmankatsomukset. Descartesin mukaan nimetyn kartesiolaisuuden lisäksi tällaista ajattelua edustivat muun muassa Spinoza ja Leibniz.
Uuden käänteen filosofiassa sai aikaan Kant, jonka mielestä olevainen itsessään (Ding an sich) jää tuntemattomaksi, ja kaikki tietopuolinen tutkimuksemme koskee vain olioita sellaisina, kuin ne meille näyttäytyvät. Kantin jälkeen saksalainen spekulatiivinen filosofia, jota edustivat muun muassa Fichte, Schelling ja Hegel, ajatteli voivansa palata rohkeisiin mietiskelyihin, joissa filosofi syventymällä "hengen olemukseen" yrittää osoittaa, miten maailma on johtunut alkuhengestä.
Sittemmin tieto-opilliset kysymykset kiinnittivät suuressa määrässä filosofien huomiota. Voimakkaana ja laajalle levinneenä esiintyi se mielipide, että on luovuttava yrityksistä tutkia olevaisen "olemusta" ja "alkuperusteita" sekä supistuttava vain määräämään ilmiöiden säännönmukaisuuksia. Tällaista näkemystä edustivat muun muassa Comten positivismi, uuskantilaisuus, Schuppe, Avenarius ja Mach).
Englantilaista jyrkkää empirismiä edusti Mill. Myös naturalistiset suunnat, kuten materialismi (Büchner ym.) ja naturalistinen kehitysoppi (Spencer ja Haeckel), saivat kannatusta, vieden myös pessimismiin (Schopenhauer ja von Hartmann). Idealistista metafysiikkaa ovat edustaneet muun muassa Lotze, Renouvier ja tavallaan myös Fouillée.
Nykyfilosofia
Metafilosofiset näkemykset ovat kautta aikain jakaantuneet positivistisiin ja tulkitseviin koulukuntiin. Jako näkyy enemmän tai vähemmän nykyfilosofiassakin.
Filosofisia koulukuntia ovat olleet muun muassa marxismi, hermeneutiikka, pragmatismi, fenomenologia, uustomismi, analyyttinen filosofia ja eksistentialismi. Nämä ovat kaikki olleet hyvin monimuotoisia suuntauksia. Jaosta analyyttiseen (loogiseen) ja mannermaiseen (elämänfilosofiseen, nykyisin ehkä lähinnä hermeneutiikkaan ja fenomenologiaan perustuvaan) filosofiaan pyritään nykyisin eroon. Mielenfilosofiakin tutkii tietoisuutta ja sen sisältöjä koulukunnista paljoa piittaamatta.
Itämainen filosofia
Pääartikkeli: Itämainen filosofia
Filosofinen ajattelu on esiintynyt Intiassa ja Kiinassa jo vuosituhansia sitten lähes ilman mitään yhteyksiä eurooppalaisen filosofian historian kanssa.
Vaikka intialaisten katsanto- ja ajatustapa eroaa eurooppalaisten ajatustottumuksista, niin heidän filosofiassaan on muodostunut pääasiassa samat suuret maailmanselityksen perushypoteesit kuin länsimaissakin. Intialaista filosofiaa voidaan myös parhaiten verrata länsimaiseen filosofiaan. Esimerkiksi muinainen hindulainen Nyaya-koulukunta tutki logiikkaa samalla tavalla kuin nykyaikaiset analyyttiset filosofit. Vastaavasti Carvakan koulukunta oli avoimesti ateistinen ja empiristinen. Intilainen filosofia painotti kuitenkin kokonaisten koulukuntien ja muinaisten kirjoitusten opetuksia yksittäisten filosofien sijaan.
Tärkeimpiin itämaisiin filosofeihin kuuluvat Kapila, Yajnavalkya, Gautama Buddha, Akshapada Gotama, Nagarjuna, Kungfutse, Laotse (Lao Zi), Zhuang Zi (Chuang Tzu), Mengzi, Xun Zi, Zhu Xi, Wang Yangming, Dharmakirti, Sankara, Ramanuja, Narayana Guru, Vivekananda, Aurobindo ja Sarvepalli Radhakrishnan.
Katso myös
- Elämän tarkoitus
- Luettelo filosofeista
- Luettelo filosofisista koulukunnista ja opeista
Sitaatteja
"Tieteistä hallitsevin ja palvelevia tieteitä määräävämpi on tiede, joka tietää, minkä vuoksi mikin toiminta on suoritettava, toisin sanoen sen, mikä on kullekin hyvää, ja ylipäänsä sen, mikä on korkein hyvä koko luonnossa. Kaiken edellä sanotun perusteella tutkittu sana viittaa siis yhteen ja samaan tieteeseen; tämän tieteen täytyy olla teoreettista tietoa ensimmäisistä prinsiipeistä ja syistä, sillä hyvä ja päämäärä on yksi syistä."
:- Aristoteles (Metafysiikka, 982b4-11)
"Tiede on mitä tiedämme, ja filosofia mitä emme tiedä."
:- Bertrand Russell
"Mikä on filosofiani tarkoitus? Osoittaa kärpäselle tie ulos kärpäsansasta."
:- Ludwig Wittgenstein
Linkkejä
- [http://www.helsinki.fi/~pylikosk/flinkit.html Filosofiaa internetissä] — Petri Ylikosken filosofialinkit
- [http://www.netn.fi/netn_linkit.html Filosofialinkkejä] — Filosofinen aikakauslehti niin&näin
- [http://www.iep.utm.edu/ The Internet Encyclopedia of Philosophy]
- [http://plato.stanford.edu Stanford Encyclopedia of Philosophy]
- [http://www.netn.fi/Muut/netn_finfil.html Suomalaisen filosofian kronikka] — Filosofinen aikakauslehti niin&näin
- [http://www.doaj.org/ljbs?cpid=15 DOAJ: Philosophy] Filosofian Open Access -aikakausjulkaisut
Luokka:Filosofia
Luokka:Yhteiskuntatiede
ms:Falsafah
ko:철학
ja:哲学
simple:Philosophy
th:ปรัชญา
AntiikkiAntiikki eli vanha aika on aikakausi erityisesti kreikkalaisessa ja roomalaisessa historiassa, n. 800 eaa - 500 jaa.
Antiikin ajaksi kutsutaan muinaisen Kreikan ja Rooman suuruuden aikaa. Ajanjaksoa pidetään merkittävänä siitäkin syystä, että länsimainen sivistys ja yhteiskunta juontavat juurensa tuosta ajasta. Muun muassa monet keksinnöt, tavat, arvostukset ja tyylit ovat joko antiikin kreikkalaisten tai roomalaisten luomia tai heidän omaksumiaan. Antiikin aikaista on myös latinalaiset aakkoset - foinikialaisilta peräisin oleva kirjaimisto kehittyi kreikkalaisten ja roomalaisten muokkaamana täksi ns. latinalaiseksi kirjaimistoksi, joka on käytössä useimmissa länsimaissa, myös Suomessa.
Klassisella tai klassillisella kulttuurilla tarkoitetaan mm. antiikin ajan kulttuuria.
Kreikkalainen antiikki
Antiikin Kreikkaa pidetään eurooppalaisen sivistyksen kehtona. Kreikkalainen kulttuuri perustui monilta osin aikaisempien korkeakulttuurien, esimerkiksi egyptiläisten ja foinikialaisten luomalle perinnölle.
Arkaainen aika
800 eaa - 480 jaa
Klassinen aika
480 eaa - 300 jaa
Hellenistinen aika
330 eaa - 27 jaa
Roomalainen antiikki
Rooman valtakunta alkoi laajentuessaan dominoida antiikin maailmaa. Sen kautta välittyi antiikin sivistys edelleen keskiajalle ja uudelle ajalle.
Myyttinen kuningasaika
753 eaa - 509 eaa
Tasavallan aika
509 eaa - 27 eaa
Keisariaika
27 eaa - 476 jaa
Katso myös
Filosofia ja uskonto
- antiikin filosofia
- epikurolaisuus
- gnostilaisuus
- kreikkalainen uskonto
- kristillisyys
- kyynikot
- mysteerikultti
- peripateettisuus
- platonismi
- roomalainen uskonto
- skeptismi
- stoalaisuus
- uusplatonismi
Ihmiset
- Aiskhylos
- Arius
- Athanasios
- Ambrosius
- Aristoteles
- Arkhimedes
- Augustinus
- Cicero
- Demokritos
- Epikuros
- Euripides
- Filon
- Herakleitos
- Hesiodos
- Horatius
- Homeros
- Isokrates
- Jeesus Kristus
- Johannes Khrysostomos
- Josephus (Flavius Josefus)
- Julius Caesar
- Kroisos
- Lysippos
- Origenes
- Ovidius
- Paavali
- Parmenides
- Platon
- Plotinos
- Plutarkhos
- Ptolemaios
- Pythagoras
- Sapfo
- Sofokles
- Sokrates
- Suetonius
- Spartacus
- Tacitus
- Zenon
Kaupungit
- Aleksandria
- Antiokia
- Ateena
- Delfoi
- Edessa
- Efesos
- Herculaneum
- Karthago
- Korintti
- Miletos
- Pergamon
- Pompeji
- Rooma
- Sardes
- Sparta
- Theba (Egypti)
- Theba (Kreikka)
- Troija
Muuta
- kreikan kieli
- heksametri
- latina
- Maailman seitsemän ihmettä
- Rooman keisarit
Aiheesta muualla
- [http://www.tkukoulu.fi/antiikki/ Antiikin historiaa vanhojen opetuskuvataulujen kertomana]
Luokka:Antiikki
Kreikan kieli
Kreikan kieli (Ελληνικά) on indoeurooppalainen kieli, joka on syntynyt Kreikassa 1400-luvulla eaa.. Kreikan kieli voidaan jakaa nykykreikkaan ja muinaiskreikkaan.
Suuri määrä kreikan sanoja ja ilmaisuja ovat selvinneet muuttumattomana läpi vuosisatojen ja ne ovat päätyneet muihin kieliin, kuten latinaan sekä saksan, ranskan ja englannin kieliin.
Nykykreikka
Nykykreikka on rikas kieli, jossa on yli 600 000 sanaa. Muinaiskreikka ei ole helposti nykykreikan osaajan ymmärrettävissä. Nykykreikkaa puhutaan Kreikan lisäksi lähinnä Kyproksella.
Nykykreikasta on olemassa kaksi eri kirjakieltä. Kirjakielen käyttö taantui turkkilaisten valloitettua Kreikan vuosisadoiksi. Valloituksen loputtua, vuonna 1834 kehitettiin kirjakieli katharevousa, joka yritti palauttaa kielen vuosisatojen takaiseen asuunsa. Katharevousan ideoijana pidetään vuonna 1833 kuollutta kreikkalaista nationalistijohtajaa Adamantios Koraisia.
Sen rinnalle kehitettiin kuitenkin enemmän puhekieltä muistuttava dimotiki-kirjakieli. Ensimmäisen vakavamieliseksi tarkoitetun kirjan dimotiki-kreikaksi kirjoitti Jannis Psiharis vuonna 1888.
Sotilasjuntan kaatumisen jälkeen vuodesta 1976 dimotiki on ollut hallitseva kirjakieli. Kirjakielen valinta on poliittisesti värittynyt kysymys Kreikassa, ja monet konservatiivit kannattavat yhä katharevousa-kirjakieltä.
Suurin osa nykykreikan murteista on kehittynyt koinee-kreikasta, Aleksanteri Suuren maailmanvalloituksen jälkeen syntyneestä sekamurteesta, joka on myös Uuden Testamentin kieli. Dimotiki-kirjakieli perustuu koinee-pohjaisiin kansanmurteisiin. Poikkeuksia ovat pontoksenkreikka, jota puhuvat mm. Krimin niemimaalta entisestä Neuvostoliitosta Kreikkaan kotiutetut paluumuuttajat, sekä tsakonia, jota puhuu vielä tuhatkunta ihmistä Peloponnesoksen niemimaan syrjäisillä vuoristoseuduilla. Pontoksenkreikka ja tsakonia palautuvat koineeta edeltäviin antiikin ajan murteisiin ja ovat muille kreikan puhujille käsittämättömiä.
Myös koinee-pohjaiset kreikan murteet eroavat toisistaan paljon. Esimerkiksi Hioksella, Rodoksella, Kreetalla ja Kyproksella puhutaan hyvin tunnistettavia murteita. Dimotiki-standardikieli on lähinnä Peloponnesoksen kansankieltä. Ateenan katukieli on nykyään murresekoitus, mutta aikaisemmin Ateenassa puhuttiin ns. vanhaa ateenan murretta, joka elää yhä mm. Euboian saarella ja Attikan maaseudulla. Myös pohjoiset murteet muodostavat oman erityisen murreryhmänsä. Aigeian meren saarilla murteiden kirjavuus on suurinta, onhan kyse saarista.
Katso myös
- Kreikkalaiset kirjaimet
- Muinaiskreikka
Linkkejä
- Βικιπαίδεια. Κύρια Σελίδα Kreikankielinen Wikipedia
Sanakirjoja nykykreikan ja muiden kielten välillä
- [http://www.kypros.org/cgi-bin/lexicon Kreikka - Englanti, Englanti - Kreikka].
- [http://www.websters-online-dictionary.org/definition/Greek-english/ Kreikka - Englanti]: Webster's Rosetta Edition.
- [http://www.filol.csic.es/dge/ Kreikka-Espanja].
luokka:kielet
Luokka:Kreikan kielet
Luokka:Kyproksen kielet
als:Griechische Sprache
ms:Bahasa Greek
ko:그리스어
ja:ギリシア語
simple:Greek language
th:ภาษากรีก
Substantiivi
Substantiivi eli nimisana on sanaluokka, joka kuuluu nomineihin. Substantiivi ilmaisee asiaa tai esinettä ja sitä taivutetaan sijamuodoissa (ks. suomen kieli) ja luvuissa.
Substantiivit jaetaan yleis- ja erisnimiin. Erisnimet nimeävät jonkun nimenomaisen yksilön, kun taas yleisnimet määrittelevät yleisemmin mikä asia tai esine on kyseessä. Esimerkiksi sana vuoristo viittaa mihin tahansa vuoriryhmään, kun taas sana Kalliovuoret viittaa tietyyn Pohjois-Amerikassa sijaitsevaan vuoristoon.
Yleisnimet voidaan edelleen jakaa laskettaviin ja ei-laskettaviin. Laskettavat yleisnimet viittaavat yksilöihin tai yksittäisiin asioihin/esineisiin, kun taas ei-laskettavat viittaavat yleensä aineisiin tai abstraktioihin, joita ei voi laskea. Laskettavia substantiiveja on esimerkiksi koira, joiden lukumäärä voidaan todeta. Ei-laskettaviin aine- ja abstraktisanoihin kuuluvat esimerkiksi maito tai matematiikka. Esimerkiksi saksassa jokaisella substantiivilla on suku ja sen mukainen artikkeli, jota taivuttamalla ilmaistaan sanan sijamuoto. Nämä artikkelit ovat yksikössä der (maskuliini), das (neutri) ja die (feminiini) sekä monikossa pelkkä die.
Luokka:Sanaluokat
ko:명사 (품사)
ja:名詞
simple:Noun
AdverbiAdverbi eli seikkasana kuuluu partikkelien sanaluokkaan ja ilmaisee aikaa, paikkaa, tapaa tai muuta seikkaa. Adverbit eivät taivu tai niillä on hyvin puuttellinen taivutus.
Adverbejä ovat esimerkiksi:
- aikaa ilmaisevat – eilen, tänään, huomenna, aina, joskus, harvoin.
- paikkaa ilmaisevat – ylös, alas, ulos, ulkoa, ulkona.
- tapaa ilmaisevat – lukuisat -sti-loppuiset sanat: nopeasti, kamalasti, varovasti
- määrää ilmaisevat – paljon, kosolti, hiukan
Luokka:Kielioppi
ja:副詞
simple:Adverb
KielioppiKielioppi on kielen syntaksin eli kielen sisäisten rakenteiden ja sääntöjen yleisesti hyväksytty kokoelma. Kielioppi on siis kokoelma sääntöjä, joka määrää miten sanat kirjoitetaan, millaisia sanoja sijoitellaan mitenkin ja miten lauseita muodostetaan. Se ei ota kantaa semantiikkaan eli sanojen merkityksiin vaan ainoastaan niiden keskinäisiin suhteisiin.
Kielioppia tutkii muun muassa lingvistiikka.
Suomen kieli ja kielioppi
Suomen kielen kielioppia sekä sanojen merkityksiä erittelee Kotimaisten kielten tutkimuskeskus (Kotus), joka on valtion kielitieteellinen tutkimuslaitos. Kielenhuoltoa harjoittaa Kielitoimisto. Suomen kieliopista ks. erillinen artikkeli Suomen kieli.
Katso myös
- Kieliopintarkistin
Linkkejä
- http://www.kotus.fi/
- http://www.kotus.fi/kielitoimisto/
Luokka:Kielioppi
als:Grammatik
ja:文法
simple:Grammar
th:ไวยากรณ์
MorfologiaMorfologia eli muoto-oppi tutkii sanojen muodostusta morfeemeista, eli kielen pienimmistä merkitysyksiköistä. Morfofonologia puolestaan on morfologian yhteys äänneoppiin eli fonologiaan.
Lausekerakenne on usein suppea laajan morfologian omaavissa kielissä, samoin päinvastoin. Esimerkiksi suomessa morfologia on laaja ja sillä ilmaistaan asioita, joita vähemmän morfologisissa kielissä ilmaistaan lausekerakenteen avulla.
Jos sanan morfeemirakenne ja kieliopillinen tai semanttinen rakenne vastaavat toisiaan, kyseessä on luonnollinen morfologia. Päinvastainen tapaus on opaakkia eli läpinäkymätöntä morfologiaa, jota syntyy äänteenmuutoksista. Opaakkia morfologiaa edustavat suomen kielessä esimerkiksi taivutusmuodot lasna, läksi ja tuta, jotka ovat korvautuneet tunnistettavammilla muodoilla lapsena, lähti ja tuntea.
Morfologisissa rakenteissa, kuten syntaksissakin, esiintyy rinnastus- ja alistussuhteita. Konstruktio perii piirteen jonkin piirteen kannalta hallitsevalta jäseneltään, ja on täten alistussuhteessa. Esimerkiksi lausekkeelle olen kirjoittanut luku ja persoona periytyvät pääsanalta olen, joka puolestaan perii ne päätteeltä /n/.
Luokka:Kielitiede
ja:形態素解析
SyntaksiSyntaksi tarkastelee luonnollisen tai formaalin kielen aakkoston merkkien yhdistelmiä (sanoja).
Kielitieteessä syntaksi kuuluu sanojen luokittelu eri sanaluokkiin.
Tietojenkäsittelytieteessä, etenkin ohjelmointikielten alalla syntaksiin kuuluu varattujen sanojen ja lauseiden tunnistus.
Syntaksin ja semantiikan eroa selventää kielitieteilijä Noam Chomskyn 1957 esittämä lause: (engl. "Colorless green ideas sleep furiously").
:"Värittömät vihreät ajatukset nukkuvat raivoisasti"
Lause on syntaktisesti oikein, mutta semanttisesti mieletön.
ja:統語論
OrtografiaOrtografia eli oikeinkirjoitus on kielen kirjoituksen säännöstö. Ortografia kattaa sekä sanojen kirjoituksen että välimerkit (myös suomen pilkkusäännöt).
Suurin osa maailman kielien oikeinkirjoitusjärjestelmistä on äännepohjaisia, eli niissä kirjoitetun kielen yksiköt vastaavat tavalla tai toisella puhutun kielen äänteitä. Tiukan foneemiperiaatteen mukaan kielen tulisi toteuttaa ideaalia "luetaan niin kuin kirjoitetaan", eli jokaista kielen merkitsevää äännettä (eli foneemia) pitäisi vastata tasan yksi kirjain (tai grafeemi). Tämäkään määritelmä ei ole mitenkään yksiselitteinen — on usein huomattavan vaikeaa rajata merkitsevien foneemien joukkoa (joka usein vielä vaihtelee murteesta toiseen) tai edes kielen grafeemien joukkoa, erityisesti jos ne koostuvat useammasta merkistä — mutta kaikkien luonnollisten kielten ortografia kuitenkin poikkeaa tästä vaihtelevin määrin. Lisäksi monet muinaiskulttuurien kielet kuten muinaisegypti sekä kaukoaasialaiset nykykielet kuten japani ja kiina noudattavat osittain toisenlaista järjestelmää: monien sanojen kirjoitusmuoto on ennen kaikkea esittävä eli symbolinen pikemmin kuin äänteisiin perustuva.
Suomen ortografia
Suomen ortografia on moniin muihin kieliin (esim. englantiin) verrattuna melko foneettinen, mutta ei kuitenkaan läheskään täydellinen.
Merkittävin ja tunnetuin poikkeus on ŋ-äänne ("äng"), joka on eri foneemi kuin /n/, mutta jolla ei ole aakkostossa omaa kirjaintaan. Äänne kirjoitetaan monimutkaisten sääntöjen mukaan joko n- tai g-kirjaimena: lyhyt /ŋ/ sanassa keŋkä kirjoitetaan "kenkä", kun taas pitkä /ŋ/ taivutusmuodossa keŋŋän kirjoitetaan "kengän". Poikkeuksia ja hankalasti määriteltäviä lisäsääntöjä on kuitenkin lukuisia, erityisesti lainasanoissa: eŋlanti kirjoitetaan "englanti", maŋneetti kirjoitetaan "magneetti", koŋgestio kirjoitetaan "kongestio", jne.
Osittainen lista muista merkittävistä poikkeuksista:
- pitkät vokaalit merkitään kahdentamalla vokaali
- peräkkäiset lyhyet vokaalit pitää siten erottaa välimerkillä: "tasa-arvo", "ruo'on"
- vokaalin pituus oikeinkirjoituksessa määräytyy usein lähdekielen eikä suomen lausumisen perusteella: symbooli → "symboli", Austraalia → "Australia"; nykyään tosin kirjoitetun kielen mukainen lausumisasu valtaa alaa yhä enenevässä määrin
- loppukahdennuksen merkitsemättä jättäminen: Tulep pian → "Tule pian"
- assimilaation merkitsemättä jättäminen: Olempa → "Olenpa"
- konsonanttien kahdentaminen tai kahdentamatta jättäminen lainasanoissa
- kaksoiskonsonantti kirjoitetaan yhtenä: kamppanja → "kampanja", samppoo → "sampoo"
- yksi konsonantti kirjoitetaan kahtena: penisiliini → "penisilliini", asistentti → "assistentti"
- lainasanojen alkuperäisen kirjoitusmuodon säilyttäminen: pitsa → "pizza" (myös "pitsa"), siti → "city"
- soinnillisten klusiilien g and b merkitseminen vaikka ne voidaankin arkikielessä lausua soinnittomina: kreippi → "greippi", panaani → "banaani"; toisaalta sivistyneeseen lausumiseen b ja g kuuluvat p:stä ja k:sta erillisinä äänteinä
- "nf", ja "mf" luetaan µf: "sinfonia" → siµfonia
- tarkoituksella erotetut homonyymit: sian/sijan, haltia/haltija
- yksittäiset poikkeukset: ruuan → "ruoan", sydämmen → "sydämen"
Katso myös
- Oikeinkirjoituksen tarkistin
Linkit
- [http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/orto.html Onko suomen kirjoitusjärjestelmä ihanteellinen?]
Luokka:Kirjoitus
als:Orthographie
zh-min-nan:Chiàⁿ-jī-hoat
ja:正書法
simple:Orthography
FonologiaFonologia (kreikan sanoista phone 'ääni' ja logos 'sana') on kieliopin tutkimuksen osa-alue (ks. kielitiede). Kun fonetiikassa tutkitaan ihmisen kykyä tuottaa kaikenlaisia äänteitä puhe- elimillään ja puhetta konkreettisella tasolla, fonologia käsittelee sitä, miten äänteitä käytetään osana eri kielten järjestelmiä. Fonetiikka ja fonologia ovat kuitenkin kiinteässä yhteydessä toisiinsa ja rajan vetäminen niiden väliin on hyvin vaikeaa.
Terminologiaa
Foneemianalyysin avulla saadaan selville kielen foneemiparadigma, foneemit jotka kuuluvat kielen foneemivarastoon. Foneemi on abstraktinen yksikkö, joka voi toteutua äänteellisesti ja jolla on kielessä distinktiivinen eli merkitystä erottava funktio. Äänne eli fooni on foneemin konkreettinen ja ainutlaatuinen reaalistuma. Foneemin distinktiivinen funktio selviää minimiparien avulla: /apu//asu/, /puu//kuu/, /pussi//bussi/ jne. Joskus foneemi realistuu useana eri äänteenä, joilla ei kuitenkaan ole toisiinsa nähden merkitystä erottavaa funktiota. Tällöin puhutaan foneemin allofoneista. Esim. saksan kielessä foneemi /r/ voidaan lausua joko apikaalisena kielenkärjellä kuten suomessa [r] tai uvulaarisena "kurkkuärränä"[R] ilman että merkitys muuttuu.
Muita termejä:
- vapaa/ kombinatorinen allofoni
- oppositio ja kontrasti
- Junktuuri
- Fonotaksi
Merkitseminen
Foneemeja on tapana kirjoittaa kauttaviivojen väliin, esim. kun taas äänteet, siis foneettiset yksiköt, kirjoitetaan hakasulkeiden väliin. Siinä, missä äänteille on olemassa yhteisesti sovittuja merkkijärjestelmiä, voi kielen foneemeja periaatteessa merkitä millä tahansa merkeillä.
Luokka:Fonologia
ko:음운론
ja:音韻論
FonetiikkaFonetiikka on kielitieteen ala, jossa tutkitaan puhetta: ihmisäänen ja kielen äänteiden — vokaalien ja konsonanttien — syntyä ja niiden akustista luonnetta. Fonetiikassa tutkitaan myös, kuinka kuulija tajuaa kuulemansa äänteet.
Fonetiikka jaetaan edelleen
1. Artikulatoniseen fonetiikkaan
2. Akustiseen fonetiikkaan sekä
3. Auditiiviseen fonetiikkaan
Artikulatoninen fonetiikka
Artikulatoninen fonetiikka keskittyy puheen tuottamiseen ja aiottujen verbaalisten viestien syntymiseen ihmisen puhe-elimissä.
Akustinen fonetiikka
Akustinen fonetiikka tutkii ääniaaltoja.
Auditiivinen fonetiikka
Auditiivisessa fonetiikassa pääpaino on korvan toiminnassa.
Luokka:Fonetiikka
ko:음성학
ja:音声学
FonologiaFonologia (kreikan sanoista phone 'ääni' ja logos 'sana') on kieliopin tutkimuksen osa-alue (ks. kielitiede). Kun fonetiikassa tutkitaan ihmisen kykyä tuottaa kaikenlaisia äänteitä puhe- elimillään ja puhetta konkreettisella tasolla, fonologia käsittelee sitä, miten äänteitä käytetään osana eri kielten järjestelmiä. Fonetiikka ja fonologia ovat kuitenkin kiinteässä yhteydessä toisiinsa ja rajan vetäminen niiden väliin on hyvin vaikeaa.
Terminologiaa
Foneemianalyysin avulla saadaan selville kielen foneemiparadigma, foneemit jotka kuuluvat kielen foneemivarastoon. Foneemi on abstraktinen yksikkö, joka voi toteutua äänteellisesti ja jolla on kielessä distinktiivinen eli merkitystä erottava funktio. Äänne eli fooni on foneemin konkreettinen ja ainutlaatuinen reaalistuma. Foneemin distinktiivinen funktio selviää minimiparien avulla: /apu//asu/, /puu//kuu/, /pussi//bussi/ jne. Joskus foneemi realistuu useana eri äänteenä, joilla ei kuitenkaan ole toisiinsa nähden merkitystä erottavaa funktiota. Tällöin puhutaan foneemin allofoneista. Esim. saksan kielessä foneemi /r/ voidaan lausua joko apikaalisena kielenkärjellä kuten suomessa [r] tai uvulaarisena "kurkkuärränä"[R] ilman että merkitys muuttuu.
Muita termejä:
- vapaa/ kombinatorinen allofoni
- oppositio ja kontrasti
- Junktuuri
- Fonotaksi
Merkitseminen
Foneemeja on tapana kirjoittaa kauttaviivojen väliin, esim. kun taas äänteet, siis foneettiset yksiköt, kirjoitetaan hakasulkeiden väliin. Siinä, missä äänteille on olemassa yhteisesti sovittuja merkkijärjestelmiä, voi kielen foneemeja periaatteessa merkitä millä tahansa merkeillä.
Luokka:Fonologia
ko:음운론
ja:音韻論
MorfologiaMorfologia eli muoto-oppi tutkii sanojen muodostusta morfeemeista, eli kielen pienimmistä merkitysyksiköistä. Morfofonologia puolestaan on morfologian yhteys äänneoppiin eli fonologiaan.
Lausekerakenne on usein suppea laajan morfologian omaavissa kielissä, samoin päinvastoin. Esimerkiksi suomessa morfologia on laaja ja sillä ilmaistaan asioita, joita vähemmän morfologisissa kielissä ilmaistaan lausekerakenteen avulla.
Jos sanan morfeemirakenne ja kieliopillinen tai semanttinen rakenne vastaavat toisiaan, kyseessä on luonnollinen morfologia. Päinvastainen tapaus on opaakkia eli läpinäkymätöntä morfologiaa, jota syntyy äänteenmuutoksista. Opaakkia morfologiaa edustavat suomen kielessä esimerkiksi taivutusmuodot lasna, läksi ja tuta, jotka ovat korvautuneet tunnistettavammilla muodoilla lapsena, lähti ja tuntea.
Morfologisissa rakenteissa, kuten syntaksissakin, esiintyy rinnastus- ja alistussuhteita. Konstruktio perii piirteen jonkin piirteen kannalta hallitsevalta jäseneltään, ja on täten alistussuhteessa. Esimerkiksi lausekkeelle olen kirjoittanut luku ja persoona periytyvät pääsanalta olen, joka puolestaan perii ne päätteeltä /n/.
Luokka:Kielitiede
ja:形態素解析
OrtografiaOrtografia eli oikeinkirjoitus on kielen kirjoituksen säännöstö. Ortografia kattaa sekä sanojen kirjoituksen että välimerkit (myös suomen pilkkusäännöt).
Suurin osa maailman kielien oikeinkirjoitusjärjestelmistä on äännepohjaisia, eli niissä kirjoitetun kielen yksiköt vastaavat tavalla tai toisella puhutun kielen äänteitä. Tiukan foneemiperiaatteen mukaan kielen tulisi toteuttaa ideaalia "luetaan niin kuin kirjoitetaan", eli jokaista kielen merkitsevää äännettä (eli foneemia) pitäisi vastata tasan yksi kirjain (tai grafeemi). Tämäkään määritelmä ei ole mitenkään yksiselitteinen — on usein huomattavan vaikeaa rajata merkitsevien foneemien joukkoa (joka usein vielä vaihtelee murteesta toiseen) tai edes kielen grafeemien joukkoa, erityisesti jos ne koostuvat useammasta merkistä — mutta kaikkien luonnollisten kielten ortografia kuitenkin poikkeaa tästä vaihtelevin määrin. Lisäksi monet muinaiskulttuurien kielet kuten muinaisegypti sekä kaukoaasialaiset nykykielet kuten japani ja kiina noudattavat osittain toisenlaista järjestelmää: monien sanojen kirjoitusmuoto on ennen kaikkea esittävä eli symbolinen pikemmin kuin äänteisiin perustuva.
Suomen ortografia
Suomen ortografia on moniin muihin kieliin (esim. englantiin) verrattuna melko foneettinen, mutta ei kuitenkaan läheskään täydellinen.
Merkittävin ja tunnetuin poikkeus on ŋ-äänne ("äng"), joka on eri foneemi kuin /n/, mutta jolla ei ole aakkostossa omaa kirjaintaan. Äänne kirjoitetaan monimutkaisten sääntöjen mukaan joko n- tai g-kirjaimena: lyhyt /ŋ/ sanassa keŋkä kirjoitetaan "kenkä", kun taas pitkä /ŋ/ taivutusmuodossa keŋŋän kirjoitetaan "kengän". Poikkeuksia ja hankalasti määriteltäviä lisäsääntöjä on kuitenkin lukuisia, erityisesti lainasanoissa: eŋlanti kirjoitetaan "englanti", maŋneetti kirjoitetaan "magneetti", koŋgestio kirjoitetaan "kongestio", jne.
Osittainen lista muista merkittävistä poikkeuksista:
- pitkät vokaalit merkitään kahdentamalla vokaali
- peräkkäiset lyhyet vokaalit pitää siten erottaa välimerkillä: "tasa-arvo", "ruo'on"
- vokaalin pituus oikeinkirjoituksessa määräytyy usein lähdekielen eikä suomen lausumisen perusteella: symbooli → "symboli", Austraalia → "Australia"; nykyään tosin kirjoitetun kielen mukainen lausumisasu valtaa alaa yhä enenevässä määrin
- loppukahdennuksen merkitsemättä jättäminen: Tulep pian → "Tule pian"
- assimilaation merkitsemättä jättäminen: Olempa → "Olenpa"
- konsonanttien kahdentaminen tai kahdentamatta jättäminen lainasanoissa
- kaksoiskonsonantti kirjoitetaan yhtenä: kamppanja → "kampanja", samppoo → "sampoo"
- yksi konsonantti kirjoitetaan kahtena: penisiliini → "penisilliini", asistentti → "assistentti"
- lainasanojen alkuperäisen kirjoitusmuodon säilyttäminen: pitsa → "pizza" (myös "pitsa"), siti → "city"
- soinnillisten klusiilien g and b merkitseminen vaikka ne voidaankin arkikielessä lausua soinnittomina: kreippi → "greippi", panaani → "banaani"; toisaalta sivistyneeseen lausumiseen b ja g kuuluvat p:stä ja k:sta erillisinä äänteinä
- "nf", ja "mf" luetaan µf: "sinfonia" → siµfonia
- tarkoituksella erotetut homonyymit: sian/sijan, haltia/haltija
- yksittäiset poikkeukset: ruuan → "ruoan", sydämmen → "sydämen"
Katso myös
- Oikeinkirjoituksen tarkistin
Linkit
- [http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/orto.html Onko suomen kirjoitusjärjestelmä ihanteellinen?]
Luokka:Kirjoitus
als:Orthographie
zh-min-nan:Chiàⁿ-jī-hoat
ja:正書法
simple:Orthography
OnomasiologiaLeksikologia eli sanasto-oppi tutkii sanojen alkuperää (etymologia), esineiden ja asioiden nimitysperusteita (onomasiologia) ja sanaston kuvauksen ja esittämisen periaatteita (leksikografia). Käytännössä leksikografi on sanakirjankirjoittaja.
Leksikologiassa voidaan tutkia myös, mitä elementtejä sanastossa on. Tällöin leksikaalisessa morfologiassa tutkitaan sananmuotoja ja leksikaalisessa semantiikassa tutkitaan sananmuotojen merkityksiä.
Yleensä leksikologiassa tutkimuskohteena on yleiskieli tai jokin murre, mutta kun kohteena jonkin ammattialan sanasto, kyseessä on oppisanasto (terminologia). Yleiskielen sanastotyössä työ lähtee sanasta (materiaalista), jonka sisältö pitää selittää. Ammattikielen sanastotyössä lähtökohtana on käsite, jolle pitää löytää sopiva sana (termi) ja määritelmä. Termillä on aina tarkkarajainen merkitys päinvastoin kuin yleiskielen sanalla, jolla voi olla hyvinkin rönsyilevä merkitys. Terminologisessa sanastotyössä käsiteanalyysi on välttämätön työvaihe.
Esimerkiksi käsi-sana on etymologisen tutkimuksen mukaan suomalais-ugrilainen sana, minkä takia sen alkuperäinen motivaatio on täysin hämärän peitossa. Ymmärtämistä tarkoittava sana käsittää on saanut merkityksensä konkreettisesta käsin kiinni ottamisesta: joskus varas on voitu käsittää. Onomasiologinen tutkimus tuo tietoon, että tämä konkreettinen tekeminen on muuttunut abstraktiseksi älyllä ja tietoisuudella kiinni ottamiseksi: nykyään käsitetään vitsi, tehtävä, tai ryhmä voi käsittää 10 ihmistä.
Leksikografiassa nämä tiedot esitetään jonkin periaatteen mukaisesti: etymologisessa sanastossa luvun hakusanana on käsi, jonka alaluvussa esitetään johdokset (käsittää, käsite, käsitys, kättely, kätevä jne.) Ns. tavallisessa sanastossa sekä käsi että käsittää ovat omina lukuinaan yleensä ilman mitään viittausta toisiinsa. Lisäksi periaatteena voi olla mm. mainita jokaisen sanan sanaluokka (substantiivi, adjektiivi, verbi jne.).
Yksikielisessä terminologisessa sanastossa termi on selitettynä (laveasti) toisin sanoin. Kaksi- tai useampikielisessä sanastossa termille annetaan vain yksisanainen vastine. Usein kahden kielen termit eivät kuitenkaan täysin vastaa toisiaan, jolloin joudutaan yhden kielen termi selittämään toisella kielellä hyvinkin laajasti. Tällöin jälleen joudutaan pohtimaan sanakirjan leksikografista puolta: mikä on monikielisen termisanaston ns. normikieli, jonka suhteessa sanat pitää selittää muilla kielillä.
Luokka:Kielitiede
EtymologiaLeksikologia eli sanasto-oppi tutkii sanojen alkuperää (etymologia), esineiden ja asioiden nimitysperusteita (onomasiologia) ja sanaston kuvauksen ja esittämisen periaatteita (leksikografia). Käytännössä leksikografi on sanakirjankirjoittaja.
Leksikologiassa voidaan tutkia myös, mitä elementtejä sanastossa on. Tällöin leksikaalisessa morfologiassa tutkitaan sananmuotoja ja leksikaalisessa semantiikassa tutkitaan sananmuotojen merkityksiä.
Yleensä leksikologiassa tutkimuskohteena on yleiskieli tai jokin murre, mutta kun kohteena jonkin ammattialan sanasto, kyseessä on oppisanasto (terminologia). Yleiskielen sanastotyössä työ lähtee sanasta (materiaalista), jonka sisältö pitää selittää. Ammattikielen sanastotyössä lähtökohtana on käsite, jolle pitää löytää sopiva sana (termi) ja määritelmä. Termillä on aina tarkkarajainen merkitys päinvastoin kuin yleiskielen sanalla, jolla voi olla hyvinkin rönsyilevä merkitys. Terminologisessa sanastotyössä käsiteanalyysi on välttämätön työvaihe.
Esimerkiksi käsi-sana on etymologisen tutkimuksen mukaan suomalais-ugrilainen sana, minkä takia sen alkuperäinen motivaatio on täysin hämärän peitossa. Ymmärtämistä tarkoittava sana käsittää on saanut merkityksensä konkreettisesta käsin kiinni ottamisesta: joskus varas on voitu käsittää. Onomasiologinen tutkimus tuo tietoon, että tämä konkreettinen tekeminen on muuttunut abstraktiseksi älyllä ja tietoisuudella kiinni ottamiseksi: nykyään käsitetään vitsi, tehtävä, tai ryhmä voi käsittää 10 ihmistä.
Leksikografiassa nämä tiedot esitetään jonkin periaatteen mukaisesti: etymologisessa sanastossa luvun hakusanana on käsi, jonka alaluvussa esitetään johdokset (käsittää, käsite, käsitys, kättely, kätevä jne.) Ns. tavallisessa sanastossa sekä käsi että käsittää ovat omina lukuinaan yleensä ilman mitään viittausta toisiinsa. Lisäksi periaatteena voi olla mm. mainita jokaisen sanan sanaluokka (substantiivi, adjektiivi, verbi jne.).
Yksikielisessä terminologisessa sanastossa termi on selitettynä (laveasti) toisin sanoin. Kaksi- tai useampikielisessä sanastossa termille annetaan vain yksisanainen vastine. Usein kahden kielen termit eivät kuitenkaan täysin vastaa toisiaan, jolloin joudutaan yhden kielen termi selittämään toisella kielellä hyvinkin laajasti. Tällöin jälleen joudutaan pohtimaan sanakirjan leksikografista puolta: mikä on monikielisen termisanaston ns. normikieli, jonka suhteessa sanat pitää selittää muilla kielillä.
Luokka:Kielitiede
LeksikografiaLeksikologia eli sanasto-oppi tutkii sanojen alkuperää (etymologia), esineiden ja asioiden nimitysperusteita (onomasiologia) ja sanaston kuvauksen ja esittämisen periaatteita (leksikografia). Käytännössä leksikografi on sanakirjankirjoittaja.
Leksikologiassa voidaan tutkia myös, mitä elementtejä sanastossa on. Tällöin leksikaalisessa morfologiassa tutkitaan sananmuotoja ja leksikaalisessa semantiikassa tutkitaan sananmuotojen merkityksiä.
Yleensä leksikologiassa tutkimuskohteena on yleiskieli tai jokin murre, mutta kun kohteena jonkin ammattialan sanasto, kyseessä on oppisanasto (terminologia). Yleiskielen sanastotyössä työ lähtee sanasta (materiaalista), jonka sisältö pitää selittää. Ammattikielen sanastotyössä lähtökohtana on käsite, jolle pitää löytää sopiva sana (termi) ja määritelmä. Termillä on aina tarkkarajainen merkitys päinvastoin kuin yleiskielen sanalla, jolla voi olla hyvinkin rönsyilevä merkitys. Terminologisessa sanastotyössä käsiteanalyysi on välttämätön työvaihe.
Esimerkiksi käsi-sana on etymologisen tutkimuksen mukaan suomalais-ugrilainen sana, minkä takia sen alkuperäinen motivaatio on täysin hämärän peitossa. Ymmärtämistä tarkoittava sana käsittää on saanut merkityksensä konkreettisesta käsin kiinni ottamisesta: joskus varas on voitu käsittää. Onomasiologinen tutkimus tuo tietoon, että tämä konkreettinen tekeminen on muuttunut abstraktiseksi älyllä ja tietoisuudella kiinni ottamiseksi: nykyään käsitetään vitsi, tehtävä, tai ryhmä voi käsittää 10 ihmistä.
Leksikografiassa nämä tiedot esitetään jonkin periaatteen mukaisesti: etymologisessa sanastossa luvun hakusanana on käsi, jonka alaluvussa esitetään johdokset (käsittää, käsite, käsitys, kättely, kätevä jne.) Ns. tavallisessa sanastossa sekä käsi että käsittää ovat omina lukuinaan yleensä ilman mitään viittausta toisiinsa. Lisäksi periaatteena voi olla mm. mainita jokaisen sanan sanaluokka (substantiivi, adjektiivi, verbi jne.).
Yksikielisessä terminologisessa sanastossa termi on selitettynä (laveasti) toisin sanoin. Kaksi- tai useampikielisessä sanastossa termille annetaan vain yksisanainen vastine. Usein kahden kielen termit eivät kuitenkaan täysin vastaa toisiaan, jolloin joudutaan yhden kielen termi selittämään toisella kielellä hyvinkin laajasti. Tällöin jälleen joudutaan pohtimaan sanakirjan leksikografista puolta: mikä on monikielisen termisanaston ns. normikieli, jonka suhteessa sanat pitää selittää muilla kielillä.
Luokka:Kielitiede
SemantiikkaSemantiikka eli merkitysoppi tutkii esim. sanojen ja ajatusten merkitystä. Kielen merkitystä tutkiessaan se on kielitieteen alalaji, joka tutkii esimerkiksi sanan, virkkeen tai kokonaisten tekstien merkitystä ja viittauksia. Semantiikalle oleellista ovat ilmaisujen väliset suhteet, kuten antonymia, homonymia, hypernymia, hyponymia, meronymia, polysemia ja synonymia.
Semantiikan lähellä on semiotiikka eli merkkioppi, joka puolestaan tutkii kaikenlaisten merkkien, kuten kuvien ja symbolien merkityksiä. Pragmatiikka lasketaan usein kielitieteellisen semantiikan osa-alueeksi, ja pragmatisismi on merkkiopin tärkeimpiä koulukuntia.
Semantiikka tutkii myös erilaisia temaattisia rooleja sekä totuusehtoja.
Luokka:Kielitiede
ms:Semantik
ko:의미론
ja:意味論
Kielifilosofia
Kielifilosofia on tiede (filosofian haara), joka filosofisella (käsitteellisellä) ajattelulla pyrkii selvittämään kielen olemusta ja ilmiöitä. Tällaisia kysymyksiä ovat esimerkiksi
- kielen alkuperä: kumpi oli ensin, ajattelu vai kieli. Syntyikö kieli ajatellessa vai ajatus puhuessa? (Biologiassa tutkitaan kuinka elimistö on kehittynyt puhetta varten.)
- kielellisen merkin ja ulkomaailman suhde: Miksi eräs nelijalkainen eläin merkitsee ‘hevonen’ (ja kirjoitamme kirjaimin h,e,v,o,n,e,n) eikä ‘lehmä’?
- merkityksen ja tarkoitteen (referentti) suhde: Mikä on se hevonen kun sanomme "hevonen"?
- kielen suhde tietoon: Miten tiedämme että tiedämme? Miten tiedämme että maa on pallo?
- selvittää kielen merkitystä ihmiselle. (Tämä kysymys johtaa sosiologiaan ja psykologiaan.)
Kielifilosofian nk. semioottinen kolmio muodostuu merkistä, merkkiä vastaavasta oliosta (referentistä) ja merkin merkityksestä. Semiotiikan eli yleisen merkkitieteen peruskäsitteitä ovat syntaksi, semantiikka ja pragmatiikka. Semiotiikka laajenee kulttuurintutkimukseksi, paljon pelkän kielen ulkopuolelle.
- Syntaksilla tarkoitetaan merkkien suhdetta toisiinsa.
- Semantiikka tutkii merkkien suhdetta niitä vastaavaan asiaan tai olioon.
- Pragmatiikka tutkii merkkien suhdetta niiden käyttöön ja käyttäjiin.
Semantiikan ja pragmatiikan välistä eroa voidaan pitää keinotekoisena: nk. peliteoreettisessa semantiikassa edellistä voidaan jopa pitää jälkimmäisen osana. Tämä ankkuroi totuuskäsityksemmekin ulkopuoliseen todellisuuteen.
Nk. realistinen semantiikka pitää totuutta kielen ja todellisuuden välisenä semanttisena suhteena. Puhutaan kielestä kalkyylinä ja totuuden vastaavuuskäsityksestä.
Idealistisemman käsityksen mukaan totuudesta on mahdotonta puhua kielen kaikkialle ulottuvan ja rajoittavan vaikutuksen vuoksi. Tällöin puhutaan kielestä universaalina välineenä ja semantiikan 'lausumattomuudesta'. Tämä käsitys liittyy erilaisiin tiedollisiin totuuskäsityksiin. Esimerkiksi postmoderni retoriikka pitää itseään semioottisena, ihmisten vuorovaikutusta tutkivana tieteenä.
Muutama kielifilosofiaan liittyvä asia:
- Lingvistinen filosofia = Oxfordissa 1930-luvulta lähtien vallalla oleva filosofinen suuntaus, jonka mielenkiinto kohdistuu tavalliseen kieleen elävänä todellisuutena, sanojen käyttöön ja merkityksien erottelyyn. Innoittajana Ludwig Wittgenstein, huomattavimpia edustajia G. Ryle, J. L. Austin.
- Looginen kielentutkimus = ns. analyyttisen filosofian käyttämä menetelmä, jolla pyritään ratkomaan filosofisia ongelmia selvittämällä niihin sisältyvien sanojen ja käsitteiden merkitystä. Huomattavia edustajia Ludwig Wittgenstein, W. Quine, Rudolf Carnap.
Luokka:Kielifilosofia
ko:언어철학
ja:言語哲学
SemiotiikkaSemiotiikka eli merkkioppi on filosofinen suuntaus, joka tutkii merkkien, kuten sanojen semantiikkaa eli merkkien merkitystä.
Perustavanlaatuinen ongelma kielessä on, miten kieli voi viitata itsensä ulkopuolelle. Sanat ja käsitteet ajatuksina ovat intentionaalisia, eli niillä on kyky viitata itsensä ulkopuolelle. Miten tämä itsensä ulkopuolelle viittaaminen tapahtuu ja mikä on teoreettinen ja geneettinen selitys kielelle?
Peircen semiotiikka
Charles S. Peirce on tutkinut semiotiikkaa paljon pragmatisistisen filosofian kannalta. Hänen mukaansa merkistä on erotettavissa kolme osaa:
- Objekti on käsite, johon merkki viittaa
- Merkki on itse merkin näkyvä osuus
- Interpretantti on merkitys, joka merkistä syntyy.
Peircen kolminotaatio vaatii, että kahden merkin välillä on kolmas merkki. Kahden merkin välisen suhteen todellista luonnetta kuvataan kolmannella merkillä, ilman sitä merkkien yhteys jää sattuman tai samankaltaisuuden varaan.
Kaikki merkit puolestaan ovat jaettavissa kolmeen ryhmään:
- Indeksi on merkki, jolla on selkeä kausaalinen yhteys kohteeseensa. Esim. savu toimii tulen merkkinä, koska ihmiset käsittävät savun ainoaksi syyksi tulen.
- Ikoni muistuttaa kohdettaan, esim. maalaus muistuttaa maalattua henkilöä ja viittaa täten sisältönsä puolesta häneen.
- Symboli on konventionaalinen merkki, jonka viittaus kohteeseensa perustuu sopimukseen. Sanat, kuten tiettyyn rajaan asti myös matemaattiset symbolit, ovat täysin sopimuksenvaraisia. Esim. sana voikukka ei viittaa ulkonäkönsä puolesta mitenkään voikukkiin, eikä sanalla sinällään ole mitään kausaalista yhteyttä voikukkaan, joten sen viittaus voi perustua vain ihmisten keskinäiseen sopimukseen.
de Saussuren semiotiikka
Ferdinand de Saussuren kielitieteellisiin käsityksiin perustuvaa semiotiikkaa kutsutaan strukturalistiseksi semiotiikaksi tai semiologiaksi. de Saussure edustaa eritoten semiotiikan lingvististä suuntausta. de Saussure erottaa kielessä kaksi eri näkökulmaa: kielisyystemin tason (langue) ja puhunnan tason (parole). Kielisysteemi on se järjestelmä, jonka puitteissa yksittäisiä puhuntoja voidaan tuottaa. Kielen systeemiä ei yksittäinen puhuja voi muuttaa, mutta kukin puhunta on yksilöllinen.
Strukturalistisessa semiotiikassa merkki koostuu kahdesta tekijästä:
- Merkitty (signifie) eli merkin käsitesisältö
- Merkitsijä (signifiant) eli merkin fyysinen puoli
Merkitty ja merkitsijä esiintyvät aina yhdessä - ne edustavat kahta näkökulmaa merkkiin. Ei voi olla sellaista merkkiä, jolla ei olisi lainkaan käsitteellistä sisältöä. Ei voi myöskään olla sellaista merkkiä, jolla ei olisi lainkaan fyysistä ilmiasua. Merkitsijä viittaa merkissä aina tiettyyn merkittyyn: esimerkiksi kirjainjono "kissa" viittaa suomen kielessä nelijalkaiseen lemmikkieläimeen. "Kissa" -sana on siis kissaeläimen merkki. Sen sijaan kirjainjono "kixxa" ei viittaa suomen kielessä mihinkään, eikä sen näin ollen voida sanoa ilmaisevan mitään merkkiä. On huomattava, että merkitsijän ja merkityn suhde on de Saussuren semiotiikassa arbitraarinen samoin kuin merkin suhde siihen todellisuuden ilmiöön tai entiteettiin johon merkki viittaa.
Marxilais-Leniniläinen semiotiikka
Lev Vygotski on neuvostoliittolainen psykologi, joka on tutkinut paljon ihmisen tietoisuuden syntyä. Koska marxilainen teoreettinen filosofia painottaa työn merkitystä muutenkin määräävänä aspektina niin nykyihmisen elämässä kuin ihmisen evolutiivisessa kehityksessä, myös Vygotskyn semioottinen teoria liittyy läheisesti työhön. Hänen mukaansa työkalu on aina myös merkki, joka viittaa itsensä lisäksi työn kohteeseen. Tämä intentionaalisuus on merkin perimmäinen ominaisuus, ja ensimmäiset merkit ovatkin luultavasti olleet työkalun tapaisia: luolamies on näyttänyt keihästä luolanaiselle ilmoittaakseen lähtevänsä metsälle.
Toisaalta myös merkki on työkalu, koska se muokkaa ihmisen ajatusmalleja ja sitä, miten kommunikoimme. Kieli kokonaisuutena saattaa hyvinkin olla työkalumerkeistä lähtöisin. Samalla tavalla kuin työkalujen käyttö on muokannut ihmisen ruumista evoluution myötä, työkalut merkkeinä ovat myös muokanneet ihmisen tietoisuutta lingvistisempään suuntaan, aiheuttaen lopulta aivoihin tietyn osa-alueen, jonka tarkkana tehtävänä on kielellinen ymmärtäminen. Vasta tämä on mahdollistanut kielen synnyn ja sitä kautta käsitteellisen ajattelun. Koska kielen synty on siis ulkoisten merkkien havainnoinnista lähtöisin, on inhimillisen tietoisuuden syntykin sosiaalisen prosessin tulos.
[http://www.isisemiotics.fi Kansainvälinen semiotiikan instituutti Imatralla]
[http://www.semiotics.fi Semiotiikan verkostoyliopisto]
ja:記号学
simple:Semiotics
CharenteCharente môže označovať:
- rieku vo Francúzsku, pozri Charente (rieka)
- departement vo Francúzsku, pozri Charente (departement)
hotels Krakow Sennik online narty SYLWESTER alkomaty
|
