Kokoomushallitus

Tämä artikkeli käsittelee hallitustyyppiä. Kokoomus on myös puolue Kokoomushallitus on nimitys hallitustyypille, jossa on edustettuna enemmän kuin yksi eduskunnan puolue.

Katso myös

- Enemmistöhallitus
- Porvarihallitus
- Punamultahallitus
- Sateenkaarihallitus
- Suomen hallitus
- Suuri koalitio
- Virkamieshallitus
- Vähemmistöhallitus Luokka:Politiikka

Kokoomus

Kansallinen Kokoomus (lyhenne Kok.) on 9. joulukuuta 1918 perustettu suomalainen poliittinen puolue. Vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelussa se nähdään oikeistolaiseksi, liberalismia edustavaksi puolueeksi. Kokoomus suhtautuu suurista puolueista myönteisimmin vapaaseen markkinatalouteen ja globalisaatioon sekä kannattaa Euroopan Unionia.

Historia

Lue pääartikkeli Kokoomuksen historia Puolueen aatepohja oli Kokoomuksen alkutaipaleella selkeästi konservatiivinen, mutta varsinkin 1970-luvulta lähtien liberalismi ja sosiaalireformismi ovat nousseet vähintään yhtä merkittävään asemaan. Kokoomuksen asema perinteisessa poliittisessa ristiriitaulottuvuudessa(oikeisto-vasemmisto) on oikealla puolella, ja siksi on usein merkinnyt voimakasta vastakkainasettelua poliittisen vasemmiston kanssa. Kokoomus ei kuitenkaan ole rinnastatettavissa äärioikeistoon millään tavalla.

Kokoomus nykyään

Euroopan parlamentissa Kokoomus kuuluu Euroopan Kansanpuolueen ja Euroopan Demokraattien (EPP-ED) muodostamaan parlamentin suurimpaan ryhmään. Kokoomuksen Nuorten Liitto on Kokoomuksen nuorisojärjestö sekä Kokoomuksen Naisten Liitto puolueen naisjärjestö. Puolueen presidenttiehdokas vuoden 2006 vaaleihin on Sauli Niinistö.

Kokoomuslaisia kansanedustajia

Katso puolueiden mukaan järjestetty luettelo Suomen kansanedustajista.

Tunnettuja kokoomuslaisia

- Harri Holkeri (mm. entinen pääministeri, 14. puheenjohtaja, puoluesihteeri)
- Jyri Häkämies (eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja)
- Kari Häkämies (entinen sisäasiainministeri ja entinen Kuopion kaupunginjohtaja)
- Raimo Ilaskivi (Helsingin entinen ylipormestari, Helsingin pörssin johtaja)
- Ville Itälä (18. puheenjohtaja, Euroopan parlamentin konservatiiviryhmän varapuheenjohtaja)
- Harri Jaskari (puoluesihteeri)
- Ilkka Kanerva (pitkäaikaisin kokoomuslainen kansanedustaja)
- Jyrki Katainen (nykyinen puheenjohtaja)
- Piia-Noora Kauppi (europarlamentaarikko)
- Pekka Kivelä (entinen puoluesihteeri)
- Jari Koskinen (varapuheenjohtaja, entinen maa- ja metsätalousministeri)
- Edwin Linkomies (9. puheenjohtaja)
- Marjo Matikainen-Kallström (varapuheenjohtaja, kilpahiihtäjä)
- Sauli Niinistö (17. puheenjohtaja, entinen valtionvarainministeri, Euroopan investointipankin johtaja, presidenttiehdokas 2006)
- Heikki A Ollila (entinen puoluesihteeri)
- J.K. Paasikivi (entinen tasavallan presidentti, 7. puheenjohtaja)
- Jussi Pajunen (Helsingin kaupunginjohtaja, entinen liberaali)
- Sirpa Pietikäinen (entinen ympäristöministeri ja ex-varapuheenjohtaja)
- Juha Rihtniemi (13. puheenjohtaja, puoluesihteeri, kansanedustaja)
- Paula Risikko (varapuheenjohtaja)
- Pertti Salolainen (16.puheenjohtaja, entinen ministeri ja suurlähettiläs)
- Kimmo Sasi (entinen liikenne- ja viestinäminissteri)
- Eva-Riitta Siitonen (entinen Helsingin ylipormestari ja maaherra)
- Ilkka Suominen (15. puheenjohtaja)
- Alexander Stubb (europarlamentaarikko)
- P.E. Svinhufvud (entinen nuorsuomalainen valtionhoitaja ja kokoomuslainen presidentti)
- Jouni Särkijärvi (ympäristöministeriön ylijohtaja)
- Anneli Taina (Etelä-Suomen läänin maaherra ja entinen puolustusministeri)
- Martti Tiuri (entinen kansanedustaja)
- Riitta Uosukainen (entinen eduskunnan puhemies)
- Jan Vapaavuori (kansanedustaja, Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja)
- Raija Vahasalo (kansanedustaja, Koululiikuntaliiton puheenjohtaja)
- Iiro Viinanen (entinen valtiovarainministeri)
- Ben Zyskowicz (pitkäaikainen eduskuntaryhmän puheenjohtaja)

Puheenjohtajat

- Hugo Suolahti (1918-1919 ja 1925)
- E.N. Setälä (1920)
- Antti Tulenheimo (1921-1924)
- Kyösti Haataja (1926-1932)
- Paavo Virkkunen (1932-1933)
- Juho Kusti Paasikivi (1934-1936)
- Pekka Pennanen (1936-1942)
- Edvin Linkomies (1943-1944)
- K. F. Lehtonen (1945)
- Arvo Salminen (1946-1954)
- Jussi Saukkonen (1955-1965)
- Juha Rihtniemi (1965-1971)
- Harri Holkeri (1971-1979)
- Ilkka Suominen (1979-1991)
- Pertti Salolainen (1991-1994)
- Sauli Niinistö (1994-2001)
- Ville Itälä (2001-2004)
- Jyrki Katainen (2004-)

Linkkejä

- [http://www.kokoomus.fi/ Kokoomus]
- [http://www.kokoomusnuoret.fi/ Kokoomusnuoret]
- [http://www.kokoomusnaiset.fi/ Kokoomuksen naisten liitto]
- [http://www.minijellonat.fi/ Minijellonat Ry]
- [http://w3.kokoomus.fi/tuhatkunta/ Tuhatkunta] Luokka:Suomalaiset puolueet Luokka:Kokoomus

Hallitus

Politiikan käsitteistössä hallitus on toimeenpanovaltaa käyttävä hallinnon osa. Sen alaisuuteen voivat kuulua esimerkiksi virkamieskoneisto, keskuspankki, valtionyhtiöt, poliisi ja armeija. Parlamentarismissa hallituksen on nautittava parlamentin luottamusta. Suomen hallituksen nimi on valtioneuvosto ja sen valitsee eduskunta.

Kaksipuoluejärjestelmän hallitus

Kaksipuoluejärjestelmään voi kuulua olennaisena osana se että kummallakin puolueella on tietyn ministeriön hallinnonalaan keskittyvät henkilönsä, joita voidaan kutsua esimerkiksi kabinettiministereiksi, mutta oppositiopuolueen kabinetti kulkee nimellä varjokabinetti, ja vastaavasti kaikkien kabinettiministerien tehtävänimikkeiden eteen ympätään samainen "varjo-" etuliite. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kaksipuoluejärjestelmässä, missä oppositiopuolue voi täysin korvata hallituspuolueen hallituksessa vaalien jälkeen, on jo ennen mahdollista vaihdosta oppositiopuolueen piiristä katsottu valmiiksi sopiva ministeriehdokas. Yleensä monarkistisissa tai parlamentaarisissa kaksipuoluejärjestelmissä pääministerin rooli korostuu, koska perustuslain vain valtiokäytännön mukaisesti usein seremoniallisella valtionpäämiehellä on vähän päivänpoliittista valtaa.

Monipuoluejärjestelmän hallitus

Monipuoluejärjestelmässä harvoin ylläpidetään jatkuvaa hallituskoneistoa kussakin puolueessa erikseen, koska puolueet joutuvat melkein aina muodostamaan hallituskoalition, jolloin kukin siihen kuuluva puolue saa vain osan ministerinsalkuista. Puolueiden keskinäiset voimasuhteet useimmiten vaikuttavat kohtalaisen merkittävästi siihen kuinka monta ja vaikutusvaltaista salkkua kukin puolue salkkujaossa saa.

Yksipuoluejärjestelmän hallitus

Kun sekä kaksipuoluejärjestelmässä että monipuoluejärjestelmässä suurin merkitys on sillä mitkä puolueet menestyvät vaaleissa; yksipuoluejärjestelmässä olennaisinta on se miten eri suuntauksia edustavat henkilöt nousevat ja laskevat hallituskoneiston sisällä. Tämä on ainoa muutosvoima yksipuoluejärjestelmässä.

Joitain hallitusministerinimikkeitä

- Pääministeri
- Valtionvarainministeri
- Ulkoministeri
- Sisäministeri
- Ulkomaankauppaministeri
- Terveysministeri
- Kulttuuriministeri
- Työministeri

Katso myös

- Suomen hallitus
- vähemmistöhallitus
- toimitusministeriö
- virkamieshallitus
- enemmistöhallitus
- suuri koalitio
- sateenkaarihallitus
- kokoomushallitus Luokka:Politiikka ja:内閣

Punamultahallitus

Punamultahallitus on hallitus, mitä edustavat Suomessa sosialidemokraatit ja keskustalaiset (aikaisemmin maalaisliittolaiset). Ensimmäinen punamultahallitus oli edistyspuolueeseen kuuluneen pääministeri A. K. Cajanderin hallitus. Punamulta on talonpoikaisten rakennusten maalaamiseen käytetty maali ja poliittisena nimityksenä substantiiviattribuutti "puna" tarkoittaa sosialisteja eli käytännössä sosialidemokraatteja, kun taas multa viittaa peltoon ja maaseutuun eli historialliseen talonpoikaispuolue Maalaisliittoon. Mikäli hallitukseen on kuulunut runkona SDP:n sekä Maalaisliiton tai Keskustapuolueen tai Suomen keskustan lisäksi vielä SKDL:kin, on hallistuta kutsuttu kansanrintamahallitukseksi. Yleislänsieurooppalaisessa kielenkäytössä nykyään punamultaa tai kansanrintamaa vastaa lähinnä keskustavasemmistolainen hallitus, koska kansanrintaman ja punamullan ero on heikentynyt siksi, että Varsovan liiton ja Neuvostoliiton purkauduttua ovat kommunistit sosialidemokratisoituneet, jolloin kansanrintamalla ei ole samaa merkitystä kuin sillä oli 1930-luvun puolivälissä, jolloin kansanrintama muodostui Ranskassa vastapainoksi Saksassa ja Italiassa sekä Espanjan sisällissodassa kapinaan nousseilla kansallisilla ilmenneelle länsieurooppalaiselle fasismille. Mikäli Matti Vanhasen johtama Ruotsalaisen kansanpuolueen, Suomen keskustan ja SDP:n hallitusyhteistyö laajenisi vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen esimerkiksi Eero Heinäluoman johtamaksi SDP:n, Suomen keskustan ja Vasemmistoliiton hallitusyhteistyöksi, olisi kysymyksessä kansanrintamahallitus klassisessa mielessä, vaikkei Vasemmistoliittoa luokitella enää edes Yhdysvalloissa edeltäjänsä SKP-SKDL:n tapaan kommunistiseksi puolueeksi. Punamulta- tai kansanrintamahallituksen vaihtoehtona on sinipunahallitus, missä Suomen keskusta on oppositiossa ja päähallitusvastuuta kantavat SDP ja Kansallinen kokoomus. Sinipunahallituksia Suomessa ovat olleet Harri Holkerin hallitus 1987-1991, Paavo Lipposen I hallitus 1995-1999 sekä Lipposen II hallitus 1999-2003. Nykyinen Matti Vanhasen hallitus on pumamultahallitus, koska Kansallinen kokoomus ja Vasemmistoliitto ovat oppositiossa. Luokka:Hallituskoalitiot

Suomen hallitus

n laidalla.]] Valtioneuvosto (ruots. statsrådet) käsittää pääministerin ja ministerien muodostaman hallintovallan keskittymän hallituksen ja laajemmassa merkityksessä sillä tarkoitetaan valtioneuvoston yleisistunnon ja ministeriöiden muodostamaa hallitus- ja hallintoasioiden päätöksentekoelintä. Toimeenpanovalta kuuluu perustuslain mukaan valtioneuvostolle, toisin sanoen se panee eduskunnan ja presidentin päätöset täytäntöön ja antaa asetuksia. Valtioneuvostoa johtaa pääministeri, hänen apunaan on valtioneuvoston kanslia, ministeriö, joka vastaa pääministerin johdolla hallitusohjelman toimeenpanon valvonnasta ja avustaa pääministeriä valtioneuvoston johtamisessa. Valtioneuvoston kanslia vastaa Suomen EU-politiikan yhteensovittamisesta ja käsittelee EU:n kehittämistä. Valtioneuvoston kanslia turvaa kaikissa olosuhteissa pääministerin ja hallituksen toimintaedellytykset. Presidentti nimittää ministerit pääministerin esityksestä. Ministeriksi nimitettävien on oltava rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia. Ministerit ovat virkatoimistaan vastuullisia eduskunnalle, ministerien ja koko hallituksen on nautittava eduskunnan luottamusta. Suomessa on nykyisin 13 ministeriötä. Ne vastaavat toimialallaan lainsäädännön valmistelusta ja valtioneuvostossa päätettävien asioiden valmistelusta.
- valtioneuvoston kanslia
- ulkoasiainministeriö
- oikeusministeriö
- sisäasiainministeriö
- puolustusministeriö
- valtiovarainministeriö
- opetusministeriö
- maa- ja metsätalousministeriö
- liikenne- ja viestintäministeriö
- kauppa- ja teollisuusministeriö
- sosiaali- ja terveysministeriö
- työministeriö
- ympäristöministeriö Valtioneuvostossa voi olla myös enemmän ministereitä kuin ministeriöitä on. Osin tämä johtuu tehtävien jakamisesta ja osin salkuttomista ministereistä, joita nimitetään valtatasapainon takia. Tällä hetkellä valtioneuvoston muodostaa Matti Vanhasen koalitiohallitus.

Oikeuskanslerinvirasto

Valtioneuvoston yhteydessä toimiva oikeuskansleri ja oikeuskanslerinvirasto valvoo valtioneuvoston, sen jäsenten ja presidentin päätösten ja toimenpiteiden lainmukaisuutta. Valtioneuvoston toiminnan laillisuusvalvonta suoritetaan ensisijaisesti tarkastamalla yleisistuntojen ja tasavallan presidentin istuntojen esittelylistat ennakolta siten, että havaitut virheet voidaan korjata. Vuonna 2003 tarkastettiin noin 2 300 lista-asiaa.

Katso myös

- Wikisource:Senaatin nimeksi valtioneuvosto Luokka:Suomi Luokka:Politiikka

Virkamieshallitus

Virkamieshallitus toimii väliaikaisena toimeenpanoelimenä tilanteessa jolloin poliittista hallitusta ei ole nopeasti saatu muodostettua. Virkamieshallitus ei tee mitään pitkän aikavälin suunnitelmia vaan hoitaa ainoastaan juoksevat päiväkohtaiset asiat. Suomessa perinteisesti eduskuntavaalien jälkeen vanha hallitus jatkaa virkamieshallituksena kunnes uusi hallitus on saatu muodostettua. Luokka:Politiikka

Luokka:Politiikka

Poliittisia aiheita. Luokka:Yhteiskunta zh-min-nan:Category:Chèng-tī ko:분류:정치 ja:Category:政治

Muhakkima

Le kharidjisme ou kharijisme est avec le sunnisme et le chiisme l'une des trois principales branches de l'islam. Il se divise à son tour en diverses communautés et tendances. Cette branche est née du refus de l'arbitrage entre Ali et Mu`âwîya à l'issue de la bataille de Siffin qui les avaient opposés en 657. Cette bataille entre musulmans avait été meurtrière et Ali accepta l'idée d'un arbitrage pour arrêter le bain de sang. En principe partisans d'Ali, les Kharijites (خارجيّ [ḫārijīy], extérieur; étranger) se sont retirés et ont condamné les deux camps. Ils ont reproché à Ali de s'être soumis à un arbitrage car « L'arbitrage n'appartient qu'à Dieu ». Cette formule vaut un autre nom au kharijisme celui de la muhakkima (محكّمة [muḥakkima]) ce qui désigne la communauté de ceux qui prononcent la formule « L'arbitrage n'appartient qu'à Dieu ». Selon eux, une fois accepté par Dieu, le calife n'avait pas le droit de se laisser remettre en question par des humains. Ils se basent sur ce verset du Coran : :Si deux partis de croyants se combattent :rétablissez la paix entre eux :Si l'un se rebelle encore contre l'autre, :Luttez contre celui qui se rebelle :Jusqu'à ce qu'il s'incline devant l'ordre de Dieu. ::Le Coran (XLIX ; 9) Le clan rebelle était, du point de vue kharijite, celui de Mu`âwîya qui aurait dû s'incliner devant Ali. Alors que son intention était de se diriger vers la Syrie pour combattre de nouveau Mu`âwîya, Ali dut combattre les Kharijites à Nahrawân (النهروان [an-nahrawān]) près de la ville de Bagdad actuelle en 658. Les Kharijites furent mis en déroute, et beaucoup furent tués, mais après cette victoire son armée refusa de repartir au combat contre Mu`âwîya. Ali retourna à Koufa. Trois ans plus tard des Kharijites organisèrent le triple meurtre des protagonistes de cet arbitrage. Mu`âwîya à Damas, Ali à Koufa et l'arbitre du conflit `Amrû en Égypte devaient être assassinés le même jour. Ali est mort de ses blessures, Mu`âwîya fut blessé et survécut et `Amrû échappa complètement à l'attentat (661).

La doctrine

Cette tendance puritaine et égalitariste voulait notamment faire désigner par le peuple les chefs de la communauté islamique. Pour eux, tous les hommes sont égaux, et ils s'élèvent contre les privilèges de l'aristocratie quraychite, accentués sous le règne de la dynastie omeyyade. Ils vont répandre par les armes leurs idées égalitaires et démocratiques : n'importe qui peut être calife, pourvu qu'il soit un croyant pieux pratiquant la justice et ne faisant de tort à personne; même un esclave noir peut être porté à cette charge. Il n'est d'ailleurs pas nécessaire que la communauté ait un calife. Si on décide d'en avoir un, il doit être élu par la communauté tout entière. Les différentes tendances du kharijisme se distinguent surtout par l'attitude à prendre à l'égard des autres musulmans. Certaines sources donnent jusqu'à une quinzaine de sous-courants kharijites, en soulignant les querelles internes. Certains kharidjites font du djihâd un sixième pilier de l'islam. La tendance la plus radicale, les Azraqites, considérait tous les autres musulmans comme des incroyants (مُشْرِك [mušrik], asssociateur; polythéiste) et fut développée en Perse vers 685 par Nâfi` ben al-Azraq (نافع بن الازرق [nāfi` ben al-azraq]). Les kharijites azraqites préconisaient et appliquaient un véritable terrorisme fanatique. Ils utilisaient des pratiques particulières :
- L'examen probatoire (امتحان [imtiḥān], examen; épreuve) consistait à exiger de tout néophyte kharijite, comme gage de sa sincérité, d'égorger un adversaire prisonnier, se référant au fait que le prophète avait demandé à `Ali de couper la tête de prisonniers mecquois.
- Le meurtre religieux (استعراض [isti`rāḍ], démonstration), qui autorisait la mise à mort des hommes mais aussi des femmes et des enfants, fussent-ils impubères, de ces derniers. Ils considéraient le territoire occupé par les autres musulmans comme un territoire d'infidélité (دار الكفر [dār al-kufr], territoire de l'incroyance) où il était licite de s'attaquer aux personnes et aux biens, mais c'est un territoire dont on doit s'exiler comme le prophète Muhammad s'était exilé de la Mecque pour échapper aux infidèles. Accuser ainsi les autres musulmans d'être infidèles c'est pratiquer le takfîr. Une tendance moins brutale, les Sufrites, vivant en milieu hostile au kharijisme, fut développée par Ziyâd ben al-Asfar (زياد بن الأصفر [ziyād ben al-aṣfar]). Cette tendance condamne le meurtre politique, admet la dissimulation de la foi (taqîya) par prudence et rejette le massacre des enfants des infidèles. Il considèrent que la sourate XII (Joseph) ne fait pas réellement partie du Coran. Une troisième tendance, les Ibadites, s'est beaucoup plus développée que les deux précédentes et existe encore actuellement en plusieurs variantes régionales. Fondée par `Abd Allah ben Ibâd (إباض بن الله عبد [`abd allah ben ibāḍ]), elle garde un caractère d'intransigeance politique et de rigorisme moral. Cependant les Ibadites se montrent beaucoup plus souples dans les relations avec les autres musulmans. Par exemple il leur est interdit de les attaquer par surprise sans les avoir invités à se rallier. La branche fondée par Chabib ben Yazîd al-Harûrî ( شبيب بن يزيد الحروري[šabib ben yazīd al-ḥarūrī]) soutenait qu'il était légitime de confier l'imamat à une femme si cette dernière était capable de remplir les tâches reliées à ce rôle. Son épouse Ghazala al-Harûrîya (غزالة الحرورية [ġazāla al- ḥarūrīa]) ( ?-697) commanda des troupes à l'instar de Juwayrîya (جويرية بنت أبي سفيان [juwayrīya bint abī sufyān]), la fille d'Abû Sufyân, lors de la bataille de Yarmouk. Lors d'un combat, elle aurait mis en fuite le fameux général omeyyade al-Hajjâj ben Yûsuf (الحَجّاج بن يوسف الثَّقَفيّ [al-ḥajjāj ben yūsuf ath-thaqafī]) (660-714). Dans certains ouvrages les Ibadites sont appelés « kharijites blancs » tandis que les Sufrites sont appelés « kharijites jaunes » et les Azraqites « kharijites bleus ». Les noms de « blancs » ou « jaunes » et « bleus » viennent sans doute du rapprochement entre le nom du fondateur des Ibâdites, `Abd Allah ben Ibâd et l'adjectif blanc (ابيض [abyaḍ]), du nom du fondateur des Sufrites, Ziyâd ben al-Asfar et l'adjectif jaune (أصفر [aṣfar]) et du nom du fondateur des Azraqites Nâfi`ben al-Azraq et de l'adjectif bleu (أزرق [azraq]).

Histoire

En 685 une première révolte fut acceptée par les Azraqites qui, après s'être séparé des Ibâdites restés dans la région de Bassora, allèrent dans le Fars. Il furent poursuivis par les armées du calife omeyyade `Abd al-Malik sous les ordres de l'émir al-Hajjaj. Leur nouveau chef fut tué et les Azraqites disparurent (699). En 686 Une communauté Ibadite s'installa dans le Sultanat d'Oman et au Yémen. En 695 éclatait une autre révolte kharijite. La tradition sunnite se plaît à souligner, comme un nouvel exemple de la fureur sanguinaire des kharijites, la sauvagerie avec laquelle furent massacrés, dans la mosquée de Kûfa, les musulmans. Toutes ces agitations kharijites eurent pour conséquence d'affaiblir le khalifat Omeyyade et de préparer le succès de ses adversaires Abbassides. Dès les débuts de la pénétration arabe au Maghreb, les kharijites avaient des représentants qui essayaient de se rallier les populations berbères. Les berbères habitués à un système communautaire et supportant mal la domination arabe, trouvaient dans le kharijisme un cadre idéologique à leur révolte. Au moment de la chute des omeyyades de Syrie (750), l'Ouest de l'empire échappa au pouvoir central. L'Espagne revint aux émirs omeyyades de Cordoue et le Maghreb éclata en plusieurs états indépendants (de 745 à 755). Une tribu Sufrite du Sud tunisien occupa Kairouan au prix de massacres sauvages (755). Ce fut un Ibadite, du Djebel Nefousa (à frontière Libye Tunisie actuelle), qui outré des excès commis par la secte rivale repris Kairouan aux Sufrite qu'il extermina. Il étendit son pouvoir sur la Tripolitaine et toute l'Ifriqiya. `Abd ar-Rahman ibn Rustem d'origine persane fut nommé gouverneur de Kairouan (juin 758). La région fut reprise par les gouverneurs abbassides d'Égypte en 761. Ibn Rustem put s'enfuir et alla fonder le royaume de Tahert (aujourd'hui Tagdempt, près de Tiaret, en Algérie) où ses fidèles le nommèrent imam (776 ou 778). Cet état rustémide survécut jusqu'en 909. A la même époque un royaume Sufrite se constitua dans la région de Tlemcen (Ouest algérien). Les berbères Sufrites de la tribu des Meknâsa fondaient la ville de Sijilmâsa sur le versant est de l'Atlas marocain. En 771, Abû Qurra de la tribu Sufrite des Ifren de Tlemcen parvint à reprendre aux arabes toute l'Ifriqiaya. En 778, Ibn Rustem sollicita un traité de paix avec le gouverneur abbasside de Kairouan. La situation resta à stable jusqu'à l'arrivée des chiites Fatimides (909).

De nos jours

Aujourd'hui encore il existe des communautés kharidjites, la plus connue étant celle des Mozabites, qui habitent les oasis du Mzab en Algérie et ceux de l'île de Djerba en Tunisie. Les Kharidjites sont aussi présents à Oman (sous le nom d'ibadites, majoritaires dans ce sultanat ; l'ibadisme est par ailleurs la confession de la dynastie régnante) et à Zanzibar. La pratique du takfîr par certains groupes actuels se réclamant du salafisme, les fait appeler de façon polémique « néo-kharijites » : eux-même ne se considère pas comme kharijites . Le groupe terroriste égyptien « Takfir wa'l-Hijra » (التكفير والهجرة [al-takfīr wa'l-hijra], l'expiation ou l'exil) a tué un uléma modéré en 1977 en se basant sur ce principe. Catégorie:Courant musulman ja:ハワーリジュ派

narty we francji Granada accommodation online casinos kreatyna kreatyna

:: RELATED NEWS ::

Jean Pierre François Bonet
Jean Pierre François Bonet, né à Alençon le 8 août 1768 ; mort dans la même ville, le 23 novembre 1857, est un général de division français. Jean Bonet est, de 1786 à