:: wikimiki.org ::
| Kommunismi |
Kommunismi
Käsite kommunismi voi tarkoittaa yhteiskunnallista tai taloudellista järjestelmää, ideologiaa, joka tukee näitä, tai poliittista liikettä, joka haluaa toteuttaa tällaisen järjestelmän.
Yhteiskunnallisena tai taloudellisena järjestelmänä kommunismi olisi egalitaarinen yhteiskunta, jossa ei olisi valtio-järjestelmää, tuotantovälineiden yksityisomistusta ja yhteiskuntaluokkia. Yhteisö omistaisi tuotantovälineet kollektiivisesti ja päättäisi niiden käytöstä. Kaikilla ihmisillä olisi tasa-arvoinen asema ja oikeudet. Köyhyyden ja kapitalismin ongelmien katsotaan poistuvan, kun resurssit kohdistetaan työntekijöiden itsensä hallitsemina yhteiseksi hyväksi.
Poliittisena aatesuuntana kommunismi (latinan kielen sanasta communis, yhteinen) eriytyi 1800-luvulla syntyneestä sosialismista ja kehittyi laajaulotteiseksi maailmankatsomukseksi. Sosialismin perusajatus oli yksityisten omistamien tuotantovälineiden yhteiskunnallistaminen, ja se muovautui Karl Marxin ja Friedrich Engelsin vaikutuksesta laajaksi kokoelmaksi oppeja. Kommunismin eri suuntauksia edustavat (esimerkiksi) anarkokommunismi, marxismi-leninismi, maolaisuus ja trotskilaisuus.
Kommunisteilla tarkoitetaan nykyään lähinnä vuonna 1917 syntyneen Neuvosto-Venäjän ja Leninin perinteen nimeen vannovia vasemmistolaisia, vaikka on aina ollut kommunisteja, joille Neuvostoliitto ei koskaan edustanut kuin kommunismin irvikuvaa. Lisäksi sellaisten ajattelijoiden kuin Karl Popperin (Avoin yhteiskunta) ja Thomas Moren (Utopia) yhteiskuntafilosofisissa ajatuksissa on yhtäläisyyksiä kommunismin kanssa, vaikka näistä esimerkkifilosofeista Popper pitikin Marxia historistisena.
Marxin mukaan: "Kommunismi ei merkitse meille mitään olotilaa, joka pitää luoda, ideaalia jonka mukaan todellisuus tulee mukauttaa. Nimeämme kommunismiksi sen todellisen liikkeen, joka kumoaa vallitsevat olot. Tämän liikkeen edellytykset käyvät ilmi tänään vallitsevista olosuhteista." (Marx/Engels: Saksalainen ideologia)
Suomessa toimii nykyään kaksi rekisteröitynyttä kommunistista puoluetta: Rauhan ja sosialismin puolesta - Kommunistinen työväenpuolue ja Suomen kommunistinen puolue.
Katso myös
- Kommunistiset puolueet
- Sosialismi
- Kommuuni
Luokka:Kommunismi
Luokka:Poliittinen ideologia
ms:Komunisme
zh-min-nan:Kiōng-sán-chú-gī
ko:공산주의
ja:共産主義
simple:Communism
KöyhyysKöyhyys on käsite, jolla kuvataan ihmisen taloudellista ja toisinaan myös sosiaalista asiantilaa. 1900-luvulla köyhiksi on kuvattu myös valtioita ja jopa kokonaisia maanosia.
Köyhyys on monimutkainen käsite, jolla on objektiivisia ja subjektiivisia piirteitä. Puhutaan absoluuttisesta ja suhteellisesta köyhyydestä.
Köyhyyden mittaaminen on erittäin hankalaa ilmiön monimutkaisen luonteen vuoksi. Varsinkin Maailmanpankki on pyrkinyt kehittämään erilaisia köyhyyden mittaustapoja, mutta nämä ovat jatkuvan kiistelyn kohteena. Esimerkkinä köyhyyden mittaamisen ongelmista voidaan pitää, että jos suuri joukko ihmisiä siirtyy jonkun määritellyn "köyhyysrajan" yläpuolelle, tämä näyttää tilastoissa hyvältä, mutta muutos konkreettisessa elämässä saattaa olla samalla varsin pieni.
Köyhyys nähdään laajalti yhtenä aivan keskeisimmistä sosiaalisista ongelmista. Kansainvälinen kehitysyhteisö pitää kehitysparadigmanaan nykyään "köyhyyden vähentämistä" (poverty reduction). Aiemmin taas teollistuminen ja modernisaatio nähtiin ratkaisuina köyhyyden ongelman voittamiseksi.
Kehityskriitikot ovat usein arvostelleen köyhyyden käsitettä siitä, että sillä kuvataan ulkoapäin ihmisten elämä kurjaksi välittämättä heidän omasta arviostaan. Eräisiin aatteisiin kuuluu asketismin ihanne, joka pitää itse valittua, usein tilapäistä, köyhyyttä positiivisena asiana.
Luokka:Sosiaalipolitiikka
KapitalismiKapitalismi on Max Weberin kehittämän määritelmän mukaan (General Economic History, 1927): Talousjärjestelmä, joka perustuu:
- henkilökohtaisesta tai perheen taloudesta erotettuihin kirjanpitoa ylläpitäviin yrityksiin,
- vapaisiin markkinoihin, jotka ovat avoimet sosiaalisesta asemasta riippumatta,
- kehittyneen teknologian käyttöön, erityisesti suuryrityksissä, jotka tarvitsevat runsaasti sijoituspääomaa,
- tasa-arvoon lain edessä perustuvat oikeusjärjestelmä, joka takaa yksityisen omistusoikeuden
- joustavat työmarkkinat, jotka takaavat sosiaalisen liikkuvuuden, ilman orjuutta tai maaorjuutta ja lakiin perustuvia tai institutionaalisia rajoituksia, kuten minimipalkkoja tai ammattiyhdistyksiä
- osakkeiden julkinen kauppa, jolla kerätään suuria määriä sijoituspääomaa.
Yksikään talousjärjestelmä ei ole ikinä saavuttanut näitä kaikki vaatimuksia täydellisinä.
Huolimatta siitä, että "kapitalismi" on "ismi", se ei ole ideologia tai liike, vaan tuotannon tapa.
Usein kapitalismi rinnastetaan suoraan markkinatalouteen. Sanan "kapitalismi" suomennokseksi on myös ehdotettu sanaa pääomatalous.(kuka?) Edellämainittujen käsitteiden käytöstä ei olla kuitenkaan yksimielisiä.
Historiaa
Marxilaisen näkemyksen mukaan kapitalismi kehittyi alun perin käsi kädessä käsityöläisperinteestä nousevan teollisuustuotannon myötä ja kapitalismi edusti uudenlaista tuotantotapaa suhteessa orjayhteiskunnan ja feodalismiin maanviljelykseen ja maanomistukseen.[http://www.valt.helsinki.fi/staff/ptkettun/sosialismi04/luento3.html]
"Kapitalismi"-sanan keksi William Makepeace Thackeray 1800-luvun puolivälin tienoilla. Nykyaikaisen kapitalismin instituutiot, korporaatio, pörssit ja kauppaliitot syntyivät jo sydänkeskiaikana vuosina 1000–1300. (katso myös: Hansaliitto). Kapitalismi on saattanut syntyä ilmiönä noin 200 vuotta vuoden 1349 Mustan surman jälkeen. Tarkka ajoitus on kuitenkin heikolla pohjalla, koska se mitä kapitalismiin tarkalleen ottaen kuuluu on hankala määritellä. Rahaa ja rahoituslaitoksia on ollut olemassa muinaisessa Foinikiassa ja Intiassa ja Kiinassa jo vuosisatoja, mutta modernin kapitalismin synty Länsi-Euroopassa on kuitenkin kiistatonta. Tuotantovoimaa alettiin suunnata tuotantokapasiteetin parantamiseen edellisten vuosisatojen pyramidien ja katedraalien rakentamisen sijaan. Kiistely siirtymisen tapahtumisesta feodalismista kapitalismiin kävi vilkkaana etenkin marxilaisten keskuudessa, koska se muodostaa pääkohdan marxilaisessa historian teoriassa.
Kapitalismin synnylle on esitetty sisäisiä ja ulkoisia syitä: maaorjuuden heikkeneminen rahatalouden myötä ja itsevaltiuden kasvu, jolloin feodaaliruhtinaiden valta väheni. Ulkoisia syitä ovat törmäys islamin kanssa ja uusien kauppareittien etsiminen entisten katkettua (silkkitie), tykin keksiminen, jolloin kauppalaivat saattoivat purjehtia turvassa pidemmälle kotisatamastaan. Max Weber esitti teoksessaan "Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki", että kapitalismin syntyy vaikutti kalvinismin ennaltamääräämisoppi, jonka mukaan taivaaseen pääsyyn ei voinut itse vaikuttaa, mutta maallinen menestys oli osoitus kuulumisesta pelastuvien joukkoon. Tämä synnytti taloudellisen järjestelmän, joka myöhemmin jatkoi olemassaoloa uskontoon perustuneesta synnystään riippumatta.
Länsi-Euroopassa 1700-luvulle, Itä-Euroopassa kauemmin, kapitalismi vallitsi feodalismin kanssa rinnan. Aateliston valta perustui etuoikeuksiin ja verotusoikeuteen, maanomistukseen ja maanviljelijöiltä perittyyn maanvuokraan. Kuitenkin raha, markkinat, sopimukset, omistusoikeus ja yhtenäinen laki (vuodesta 1648) alkoivat olla yleisiä.
Teollisuustuotanto sekä valistusajattelu mullistivat talouden ja ajattelun rakenteet ja lisäsivät porvariluokan valtaa ja asemaa. Höyrykone mullisti tuotannon ja kapitalismin kehitys siirtyi kaupasta teollisuuteen. Teollistumisesta tuli synonyymi kapitalismin kanssa. Englannin 1770-luvun teollista vallankumousta seurasivat muut kahden seuraavan vuosisadan aikana. Tämä talouden ja vallan muutos johti suuriin mullistuksiin; väestönkasvu, liikenneyhteyksien ja kommunikaation nopeutuminen.
Amerikan vallankumous ja sen seuraajat kuten Ranskan suuri vallankumous olivat kansan, etenkin porvarien kapinoita monarkiaa ja verotusta, yleensä myös mm. aatelin ja kirkon etuoikeuksia vastaan. Ranskan vallankumous ja Napoleonin sodat pyyhkivät feodalismin jääneet pois. 1800-luvun liberalismin piirteisiin kuuluivat vapaakauppa, kulta rahan arvon takeena, tasapainoiset budjetit ja minimaalinen köyhäinapu.
Perheen rikkoutuminen tuotannon perusyksikkönä ja ihmisten siirtyminen kaupunkeihin johti sosiaalisiin mullistuksiin. Erilaiset utopistit ja nostalgikot haaveilivat paremmasta maailmasta. Syntyi sosialismi, josta tuli vastavoima ja uudistusliike kapitalismille. Samaan aikaan syntyivät ensimmäiset ammattiyhdistysliikkeet. Ammattiyhdistykset ja joukkovoima olivat voimakas vaikuttaja, mikä johti työsuojelun ja sosiaaliturvan syntyyn.
Länsimaat kokivat 1800-luvulla suhdannevaihteluja sekä maailmansotien välillä vuonna 1929 alkaneen suuren laman, joka osoittautui vakavaksi kapitalismin kriisiksi. Kollektivistinen Neuvostoliitto ja korporativistiset Saksa ja Italia olivat laman runtelemille Euroopan valtioille merkittävä kilpailija. Talouden vaihteluja pyrittiin tasaamaan valtion talouden, mm. investointien kautta. Tämän tyyppisen ajattelutavan teorisoi John Maynard Keynes. Vanhemman talousteorian ja Keynesin ajatusten pohjalta muokattiin näiden kahden synteesi, jota kutsutaan keynesiläisyydeksi. Hyvinvointikapitalismi Yhdysvalloissa New Dealin mukana ja Britanniassa toisen maailmansodan jälkeen palauttivat luottamusta kapitalismiin. Keynesiläisyyden täystyöllisyys näytti pysyvältä ratkaisulta ongelmiin.
Keynesiläisyyttä kritisoi esimerkiksi monetarismin isä, Milton Friedman 1950-luvun lopulla. Perinteisestä keynesiläisyydestä pitkälti luovuttiin taloustieteessä 1970-luvulla, jolloin monet teollisuusmaat olivat taloudellisesti vaikeassa tilanteessa inflaation ja työttömyyden noustessa samanaikaisesti. Vaikka keynesiläisyyden eri versioilla on yhä kannattajia, 1970-luvulta lähtien taloustieteen valtavirta on siirtynyt uusklassiseen taloustieteeseen. Radikaalimpia oikeistolaisia näkemyksiä edustavat monetarismi, itävaltalainen taloustiede ja uusi klassiseen koulukunta. Margaret Thatcher ja Ronald Reagan yksityistivät valtion omistamia yrityksiä, vähensivät verotusta ja sääntelyä sekä uudistivat hyvinvointivaltiota. (kts. uusliberalismi)
1900-luvun alussa syntyneet monikansalliset yhtiöt nousivat uuden globaalin kapitalismin keulakuviksi. Itä- ja Keski-Euroopan maiden vapautuminen sosialismista 1989–1991 vähensi oleellisesti sosialistisen suunnitelmatalouden mainetta ja teki kapitalismista useimpien maiden johtajien silmissä ainoan varteenotettavan talousjärjestelmän. 1990-luvulta eteenpäin kapitalistiset piirteet lisääntyivät entisestään useiden maiden kansantalouksissa. Tämä tapahtui erilaisten talouden liberalisointitoimien kautta.
Teoriaa
Kapitalismille on tunnusomaista, että jokainen on itse vastuussa toimeentulostaan. Kansalaisilla on oikeus vapaasti päättää ammatistaan, työpaikastaan ja taloudellisesta toiminnastaan.
Kapitalismin perusajatuksiin kuuluu yksityisomistus. Yksityinen omistus merkitsee, että yksityishenkilöt tai heidän vapaaehtoisesti muodostamansa yksityiset yritykset, yhdistykset tai muut yhteisöt omistavat tuotannon tekijät ja palkkaavat työvoimaa. Yksityisomistukseen kuuluu oikeus päättää omaisuudestaan, siis esim. käyttää, myydä, lahjoittaa.
Liberaalissa kapitalismissa taloudelliset toimijat kilpailevat valtion korkeintaan vähän rajoittamilla vapailla markkinoilla lain rajoissa. Yksityisestä omistusoikeudesta ja vapaista markkinoista seuraa taloudellista kilpailua. Kapitalistisessa taloudessa on työnjakoa ja erikoistumista, jossa jokainen henkilö ja yritys voi erikoistua parhaiten osaamaansa.
Kapitalistinen talous ei kuitenkaan merkitse ns. täydellistä kilpailua, jolla taloustieteen määritelmän mukaan tarkoitetaan vapaan kilpailun lisäksi tuotteiden homogeenisuutta, yritysten äärimmäisen suurta määrää ja pientä kokoa (markkinoilla toimijoiden atomistisuus) ja informaation täydellistä ja äärimmäisen nopeata välittymistä ja ulkoisvaikutusten olemattomuutta.
Kapitalismissa tavaroiden ja palveluiden markkinoiden lisäksi vaaditaan esimerkiksi arvopaperimarkkinat ja pääomasijoittamista, muun muassa koska yritystoimintaan on kerättävä suuria määriä pääomaa.
Kapitalismia kannattavien mukaan kapitalismi merkitsee vapautta toteuttaa halujaan lain rajoissa. Valtion tulisi eräiden radikaalien kapitalismin kannattajien mielestä sekaantua vain minimivaltion ylläpitoon, jolla pidetään yllä omistusoikeus, henkilökohtainen koskemattomuus ja sopimukset.
Heidän mukaansa kapitalismi merkitsee vapautta toteuttaa halujaan lain rajoissa. Valtion tulisi sekaantua vain, joidenkin mukaan ainoastaan, lakijärjestelmän ylläpitoon, jolla pidetään yllä omistusoikeus ja sopimukset. Anarkokapitalistit vastustavat kuitenkin valtion kaikenlaista toimintaa. Kapitalismia ovat puolustaneet esimerkiksi Milton Friedman kirjassaan ”Capitalism and Freedom” ja Ayn Rand kirjassaan ”Capitalism: The Unknown Ideal”.
Näkemyksiä
Kapitalismilla on ollut työväenliikkeessä aina kielteissävytteisiä vivahteita. Siihen yhdistetään usein pääoman ylivalta ja riisto. Karl Marxin mukaan kapitalismi on kuitenkin edistyksellinen ja välttämätön kehitysvaihe. Marxin seuraajat taas ovat jakautuneet niihin, jotka näkevät kapitalismin välttämättömänä ja edistyksellisenä, sekä toisaalta niihin, jotka näkevät kapitalismin yksinomaan negatiivisena.
Nykyisten sosialistien mukaan kapitalismille luonteenomainen piirre on riskien ulkoistaminen, jossa yritystoiminnan toteutuneet riskit (esim. ympäristöriskit, työttömyys) siirretään yhteiskunnan maksettavaksi, mutta voitto jaetaan omistajien kesken.
Lähteitä
- Meghnad Desai "Capitalism", The Oxford Companion to the Politics of the World, 2e. Joel Krieger, ed. Oxford University Press Inc. 2001.
- Clive H. Lee "capitalism" The Oxford Companion to British History. Ed. John Cannon. Oxford University Press, 1997.
Katso myös
- Kehityskritiikki
- Laissez faire
- Markkinatalous
- Vapaakauppa
Luokka:Talous
ja:資本主義
th:ทุนนิยม
1800-luku
Tärkeitä tapahtumia
- 1803–1815: Napoleonin sodat, Napoleon valloittaa suuren osan Eurooppaa.
- 1809: Aleksanteri I liittää Suomen Venäjään.
- 1815: Wienin kongressi
- Orjuus päättyy Britannian siirtomaissa ja Amerikassa.
- Viktoriaaninen aika 1837–1901: Yhdistynyt Kuningaskunta on Euroopan johtava mahti.
- Kiinan oopiumsodat (ensimmäinen 1840 ja toinen 1856) johtivat Kiinan heikentymiseen
- 1848: Hullu vuosi Euroopassa. Vallankumouksia lähes joka maassa. Karl Marx kirjoittaa Kommunistisen manifestin
- 1854–1856, Krimin sota.
- 1859 Charles Darwin julkaisee teoksensa Lajien synty evoluutiosta.
- 1861–1865 Yhdysvaltain sisällissota
- 1866: Meiji-restauraatio Japanissa
- 1866: Itävalta-Unkari muodostetaan.
- 1869: Suezin kanava avataan.
- 1870–1871: Saksan-Ranskan sota, Saksa yhdistyy Preussin johdolla.
- Italia yhdistyy
- 1877 Belgian kuningas Leopold II ostaa suuren alueen Afrikkaa, josta muodostetaan Kongon vapaavaltio.
- 1898: Yhdysvaltain-Espanjan sota lopettaa Espanjan suurvalta-ajan ja korostaa Yhdysvaltain sotilaallista mahtia Amerikoissa.
- Teollinen vallankumous jatkuu: käyttöön rautatiet, lennätin ja puhelin.
- Muuttoliike Euroopasta Yhdysvaltoihin. Australiasta ja Yhdysvalloista löydetään kultaa.
Merkittäviä henkilöitä
Hallitsijoita
- Aleksanteri I
- Napoleon Bonaparte
- Otto von Bismarck, saksalainen poliitikko
- Giuseppe Garibaldi, Italian yhdistäjä
- Viktoria
- Mutsuhito, Japanin keisari
Kirjailijoita
- Charles Dickens
- Victor Hugo
- Edgar Allan Poe
- Mark Twain
- Leo Tolstoi
- Fjodor Dostojevski
- Johann Wolfgang von Goethe
- Jules Verne
- Elias Lönnrot
- Johan Ludvig Runeberg
- Sakari Topelius
Taiteilijoita
- Ludwig van Beethoven
- Johannes Brahms
- Giuseppe Verdi
- Richard Wagner
- Antonín Dvořák
- Vincent van Gogh
- Frédéric Chopin
Filosofeja
- Friedrich Nietzsche
Poliittisia henkilöitä
- Karl Marx, poliittinen filosofi
- Benjamin Disraeli
- J. V. Snellman
Yhteiskuntatieteilijöitä
- Alfred Marshall, kansantaloustieteilijä
- John Stuart Mill, taloustieteilijä ja filosofi
Tiedemiehiä
- Charles Darwin, biologi
- Gregor Mendel, biologi
- Thomas Alva Edison, keksijä
- Louis Pasteur, biologi
- Henri Becquerel
Keksintöjä
- Auto
- Elokuva
- Höyryveturi ja rautatie
- Lennätin
- Puhelin
- Sähkövalo
- Valokuvaus
- Radio
Luokka:1800-luku
als:19. Jahrhundert
zh-min-nan:19 sè-kí
ko:19세기
ja:19世紀
simple:19th century
th:คริสต์ศตวรรษที่ 19
Friedrich Engels
Friedrich Engels (syntyi 28. marraskuuta 1820, Barmen, Preussi — kuoli 5. elokuuta 1895, Lontoossa) oli sosialistinen filosofi ja toimi yhteistyössä Karl Marxin kanssa modernin kommunistisen teorian luomisessa. Yhdessä he julkaisivat Kommunistisen manifestin 1848. Engels toimitti kaksi osaa Pääomaa Marxin kuoleman jälkeen.
Elämäkerta
Engels oli menestyvän saksalaisen tekstiiliyrittäjän vanhin poika. Hänen isänsä lähetti nuoren Engelsin Englantiin auttamaan Manchesterissä sijaitsevan puuvillatehtaansa hoitamisessa. Järkyttyneenä laajalle levinneestä köyhyydestä kaupungissa hän aloitti raportin Työväenluokan asema Englannissa kirjoittamisen. Raportti julkaistiin 1844.
Samana vuonna Engels aloitti avustajana Franco-German Annals-lehdessä, jota Pariisissa toimitti ja kustansi Karl Marx. Heidän ensi tapaamisellaan kävi ilmi, että heidän näkemyksensä kapitalismista olivat yhtenevät, joten he päättivät tehdä läheisempää yhteistyötä. Kun Marx karkoitettiin Ranskasta Tammikuussa 1845, he päättivät siirtyä Belgiaan, jossa oli suurenpi mielipiteenvapaus kuin muissa Euroopan maissa.
Heinäkuussa 1845 Engels vei Marxin Englantiin, jossa he tapasivat monia chartistijohtajia, kuten esimerkiksi George Harneyn. He palasivat Brysseliin tammikuussa 1846, jossa he perustivat kommunististisen yhteydenpito-organisaation. Heidän tavoitteenaan oli yhdistää Euroopan eri osissa asuvat sosialistijohtajat. Marxin innoittamana sosialistijohtajat pitivätkin konferenssin Lontoossa, missä muodostettiin uusi organisaatio, kommunistiliiga. Engels osallistui konferenssiin delegaattina ja vaikutti suuresti päätettyihin toimintastrategioihin.
1847 Engels ja Marx aloittivat yhteisen pamfletin kirjoittamisen. Se perustui Engelsin aikaisemmalle teokselle Kommunismin periaatteet. 12000-sanainen pamfletti valmistui kuudessa viikossa ja sen tavoitteena oli muotoilla kommunistinen aate tarpeeksi yksinkertaisesti, että suuri yleisö ymmärtäisi sen. Sen nimeksi tuli Kommunistinen manifesti ja se julkaistiin helmikuussa 1848. Maaliskuussa Marx ja Engels karkoitettiin Belgiasta. He muuttivat Kölniin, jossa he julkaisivat radikaalia lehteä, Neue Rheinische Zeitungia.
Vuonna 1849 heidät karkoitettiin Ranskasta, eikä jäljellä ollut enää kuin Lontoo. Preussin viranomaiset yrittivät painostaa Englannin viranomaisia karkoittamaan miehet Brittein saarilta (siis todennäköisesti Yhdysvaltoihin), mutta tuloksetta. Engels jatkoi Englannissa puuvillateollisuuden harjoittamista, eläen varsin rikkaasti, mutta nipistäen aina silloin tällöin avustuksia Marxille, joka eli perheineen yli varojensa, kovassa köyhyydessä.
Marxin kuoleman (1883) jälkeen Engels omisti loppuelämänsä Marxin teosten toimittamiselle ja kääntämiselle. Hän kuoli Lontoossa 5. elokuuta 1895.
Linkkejä
- [http://www.marxists.org/archive/marx/bio/index.htm Marx/Engelsin tekstien arkisto (englanniksi)]
Engels, Friedrich
Engels, Friedrich
ko:프리드리히 엥겔스
ja:フリードリヒ・エンゲルス
simple:Friedrich Engels
Marxismi-leninismiKäsite marxismi-leninismi syntyi 1920-luvun Neuvostoliitossa tarkoittamaan Josif Stalinin johtaman Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikit) (NKP[b]) virallista ideologiaa, jonka nähtiin pohjautuvan Karl Marxin ja Vladimir Iljitš Leninin ajatuksille. Kommunistisen internationaalin (Komintern 1919-1943) välityksellä marxismi-leninismin vaikutus laajeni jokaiseen maanosaan.
:Marxilais-leniniläiset ovat pitäneet teoriaansa synonyyminä mm. sosialismille, kommunismille, marxismille ja leninismille vaatien itselleen näiden käsitteiden ainutta oikeaa tulkintaa.
leninismi
Käsite
Synty
Käsite marxismi-leninismi syntyi Leninin kuoltua (1924) ja Stalinin kannattajineen saatua päätösvallan 1920-luvun Neuvostoliitossa. Siitä tuli NKP(b):n ja koko kansainvälisen kommunistisen liikkeen virallinen ideologia. Käsitettä käytettiin kuvaamaan kaikkea toimintaa, johon kommunistisen puolueen nähtiin vaikuttavan. Stalinin saatua haltuunsa yhä enemmän valtaa muodostui marxismi-leninisminkin sisältö pitkälti Stalinin versioksi marxismista ja leninismistä. Stalin muotoili opin tärkeimmät lähtökohdat systemaattisesti 1924 kirjoittamassaan teoksessa Leninismin perusteet. Toinen tärkeä teoreetikko oli Nikolai Buharin.
Käyttö
Ei ole väärin kutsua stalinismia marxismi-leninismin synonyymiksi, mutta on hyvä huomata, että käsitteen synnyn jälkeen sitä alettiin käyttää koko ajan uusissa merkityksissä. Neuvostoliiton politiikka uudistui ja kansainvälisesti alkoi ilmaantua kilpailevia marxismi-leninismejä. Kun Neuvostoliitto ei enää ollut ainoa marxilais-leniniläisten hallinnoima valtio, alkoi käsite laajeta koskemaan monien eri "sosialististen" valtioiden vaihtelevia käytäntöjä. Stalinismin jouduttua huonoon maineeseen halusivat monet kommunistit päästä eroon myös siihen kytkeytyneestä marxismi-leninismistä. Puhuttiin esimerkiksi pelkästään marxismista ja leninismistä.
Teoria
Marxilais-leniniläinen teoria perustuu luonnollisesti Karl Marxin ja Vladimir Iljitš Leninin ajatuksille. Lenin kuitenkin muotoili uudelleen Marxin ja aikansa marxilaisten käsityksiä. Leninin seuraajat puolestaan halusivat nähdä Marxin, Engelsin ja Leninin kirjoituksista muodostuvan yhtenäisen opin, jolle annettiin nimeksi marxismi-leninismi. Leninin katsottiin kehittäneen marxismia uudelle asteelle, imperialismin aikakaudelle soveltuvaksi.
Marxismi-leninismin, kuten muidenkaan ideologioiden, yhteydessä ei kuitenkaan voida puhua yhtenäisestä kokonaisuudesta, vaan koko ajan muuttuvasta käsitteestä. Marxilais-leniniläiset itsekin puhuivat aina teorian luovasta soveltamisesta, joka taito useimmiten keskittyi harvoille ja valituille. Voidaan silti eritellä joitain marxilais-leniniläisten valtaenemmistölle yhtenäisiä piirteitä:
Puolue
Keskeisellä sijalla marxismi-leninismissä on ns. leniniläinen puolueteoria, jossa kommunistinen puolue ymmärretään työväenluokkaa johtavaksi etujoukoksi. Stalinille demokraattista sentralismia järjestöperiaatteenaan pitävä marxilais-leniniläinen puolue oli onnistuvan vallankumouksen välttämätön edellytys, minkä venäläisten kokemus oli todeksi osoittanut. Tiettyyn aikaan ja paikkaan sidotun bolševikkien kokemuksen katsotiin yleistettäväksi koskemaan muitakin. 1930-luvun Neuvostoliitossa alettiin korostaa Leninin luoneen uudentyyppisen puolueen, jonka ilmentymäksi NKP(b) nähtiin. Toisen maailmansodan ja Stalinin kuoleman jälkeen nostettiin Leninin Mitä on tehtävä?-kirja puolueteorian keskiöön, vaikkei Lenin itse maininnut teostaan vuoden 1907 jälkeen ja oli puhunut uudentyyppisestä puolueesta vain syyttääkseen sellaisesta kriitikkojaan.
Valtio
Kun kävi ilmeiseksi, ettei sosialistinen vallankumous ollut voittamassa muualla kuin Venäjällä, alkoi Neuvostoliitto rakentaa sosialismia yhdessä maassa, mitä esimerkiksi trotskilaiset voimakkaasti kritisoivat. Sosialismin ja kommunismin rakentamisesta tuli ensisijaisesti valtioon sidottu projekti. Sosialisoiminen tarkoitti valtiollistamista ja suunnittelu keskusjohtoisia 5-vuotissuunnitelmia. Neuvostoliitto pyhitettiin esimerkiksi muiden maiden kommunisteille, vaikka kansallisia erityispiirteitä aina jaksettiinkin korostaa. NKP:n linjan seuraamisesta tehtiin varsin onnistuneesti ainoan oikean kommunismin osoitus. Toisen maailmansodan aikana neuvostopatriotismiksi sanottu venäläinen nationalismi yhdistyi Stalinin politiikkaan ja kylmän sodan aikaista marxismi-leninismiä leimasi sitoutuminen Neuvostoliiton ja/tai muiden sosialististen maiden valtiollisiin etuihin. Trotskilaiset leimasivat Neuvostoliiton valtiokapitalistiseksi tai rappeutuneeksi työväenvaltioksi. Kiinan ja Albanian kritisoidessa Neuvostoliittoa, ne esittivät itsensä alkuperäisen Neuvostoliiton perillisiksi. Myös leniniläinen anti-imperialismi pelkistyi usein valtiollisten etujen ajamiseksi.
Imperialismi
Lenin puhui imperialismista erityisesti 1900-luvun alussa syntyneenä monopolikapitalismin korkeimpana vaiheena. Teoria painottaa taloudellisia riippuvuussuhteita, alueen tai ryhmän toiseen kohdistamaa riistoa. Lenin katsoi myös kehittyneiden maiden kapitalistien ostavan omien maidensa työläiset hiljaisiksi maltillisilla uudistuksilla, joita kykenivät köyhiltä riistämillään suurvoitoilla toteuttamaan. Marxilais-leniniläiset ovat aina pitäneet tätä analyysia ajankohtaisena ja yhtenä leninismin kulmakivistä. Imperialismin kukistamisesta kehittyvissä maissa tuli erittäin tärkeä osa kehittyneidenkin maiden vallankumouksellista taistelua, jopa sen välttämätön edellytys.
Marxilais-leniniläiset ovat usein halunneet liittoutua kaikkien mahdollisten anti-imperialistisiksi katsomiensa voimien kanssa, mikä on johtanut varsin omituisilta vaikuttaneisiin liittoihin.
Henkilöityminen
anti-imperialistisiksiSynnystään asti on marxismi-leninismi (jo itse nimestä lähtien) on henkilöitynyt voimakkaasti, niin kommunistien itsensä kuin myös sen vastustajien toimesta. NKP(b):n intresseissä 1920- ja 1930-luvuilla oli tehdä puolueesta itseoikeutettu Leninin työn jatkaja, ja siinä sivussa ainoa todellinen Marxin tulkitsija. Lenin-kulttia korostettiin mm. balsamoimalla kuollut johtaja. Samanaikaisesti Stalin alettiin propagandassa esittää Leninin perillisenä. Stalinista tehtiin johtaja, jonka palvominen sai uskonnollista ritualismia muistuttavia piirteitä. Stalin ei suinkaan jäänyt viimeiseksi marxilais-leniniläisen "jumaloinnin" kohteeksi. Monissa maissa nousi vastaavia karismaattisia tapauksia kuten Mao Zedong, Fidel Castro, Kim Il-Sung, Ho Tši Minh, Enver Hoxha tai Abimael Guzmán.
Marxilais-leniniläisen historiakäsityksen mukaan henkilöillä on vain suhteellinen merkitys historiassa. Yhteiskunnan perustan muutokset kuten vallankumouksellinen tilanne nostavat johtajia näkyviin asemiin, mikä ei siis ole niinkään johtajien itsensä ominaisuuksista kiinni. Marxin tai Lenininkin tilalle olisi ennemmin tai myöhemmin tullut joku muu, koska historiallinen tilanne vaati sitä.
Kommunismi
Kommunismi on marxilais-leniniläisten puolueiden päämäärä. Kommunistisen yhteiskunnan marxilais-leniniläiset näkevät tulevaisuuden järjestykseksi, jota yhdessäkään marxilais-leniniläisten hallitsemassa maassa ei ole katsottu saavutetun. Siirtymisen kommunismiin katsotaan tarvitsevan oikeaoppisen marxilais-leniniläisen puolueen ohjausta ja proletariaatin diktatuuria. Käsitykset siitä, millä tavoin siirtyminen kommunismiin ja sosialismiin tapahtuu vaihtelevat. Osa on painottanut aseellisen vallankumouksen merkitystä toisten tyytyessä rauhanomaisempiin keinoihin.
Tulkinnat
Neuvostoliitto
proletariaatin diktatuuriaMarxismi-leninismi säilyi NKP:n virallisena ideologiana aina Neuvostoliiton lakkauttamiseen (1991) asti. Puolueen teot oikeutettiin vetoamalla Karl Marxin, Friedrich Engelsin ja Vladimir Iljitš Leninin teksteihin. Lukijan vakuuttaminen tekstin marxilais-leniniläisyydestä muodosti keskeisen osan kommunistien teksteissä ja tämä tapahtui mm. siteeraamalla niitä, jotka varmasti tunnettiin marxilais-leniniläisiksi. Marxismi-leninismi oli retoriikassa mahdollistanut saavutetut voitot ja sille oli pysyttävä ehdottoman uskollisena. NKP:n päätösten nähtiin olevan osoitus tämän tieteen matemaattisen tarkasta soveltamisesta. Oikean lopputuloksen ei nähty olevan tulkitsijasta riippuvainen vaan “objektiivisesti tosi”. Tässä mielessä tulkittuna marxismi-leninismin historia seuraa siis Neuvostoliiton valtiollista historiaa.
Hruštšov
1956 Stalin-kritiikkinsä julkituonut Nikita Hruštšov kehitti marxismi-leninismiä korostaen sosialististen ja kapitalististen maiden välistä rauhanomaista rinnakkaineloa. Hänen aikanaan Neuvostoliitossa alettiin myös korostaa marxismi-leninismin muotoutumista maan käytännön kokemuksissa. Kehittyi ajatus Neuvostoliitosta koko kansan valtiona, vaikka esimerkiksi Marxille, Engelsille ja Leninille valtio ilman luokkia oli mahdoton ajatus. Syntyi teoria valtiomonopolistisesta kapitalismista.
Brežnev
valtiomonopolistisesta kapitalismistaLeonid Brežnevin Neuvostoliitossa oltiin yhtä varmoja maan marxilais-leniniläisestä oikeaoppisuudestaan kuin oltiin aiemmin oltu Stalinin ja Hrustsevinkin aikoina. Kommunistien taistelemat voitot, suuret saavutukset ja hieno historia osoittivat kaiken arvostelun olevan turhaa. NKP jakoi tuomioita harhaoppisuudesta niille, jotka rohkenivat epäillä Leninin puolueen analyysin tasoa. Kommunismia uhkasi tässä visiossa vaara monesta suunnasta. Maon Kiinalle neuvostoliittolaiset toverit eivät suoneet ymmärtämystä, sillä maolaisuutta pidettiin adventuristisena vasemmistopoikkeamana. Huolta aiheuttivat kuitenkin myös varsinkin Länsi-Euroopan oikeistorevisionistit, joita myös eurokommunisteiksi kutsuttiin. Muutaman vuoden välein kutsuttiin koolle kansainvälisiä kommunististen ja työväenpuolueiden neuvottelukokouksia, joissa Neuvostoliitolle uskollisen kansainvälisen kommunistisen liikkeen edustajat saivat evästystä toimintaansa.
Konstantinovin virallinen neuvostoliittolainen määritelmä marxismi-leninismistä vuodelta 1975:
:Marxismi-leninismi on ehyt ja johdonmukainen oppi, joka sisältää kolme perusosaa: filosofian, kansantaloustieteen ja tieteellisen kommunismin teorian. Nämä perusosat ovat sisäisessä, erottamattomassa yhteydessä toisiinsa. Marxismi-leninismin filosofia - dialektinen ja historiallinen materialismi - on koko marxilais- leniniläisen opin yleisteoreettinen perusta. [...] Marxismi-leninismin filosofia on maailman filosofisen ajattelun kehityksen tulos ja korkein aste. Siihen sisältyy muokattuna kaikki se paras ja edistyksellisin, mitä ihmiskunta on luonut filosofian monivuosisataisen kehityksen kuluessa. (lainattu: http://honeybee.helsinki.fi/users/niskanen/kotu/kotutapa02.pdf)
Kominternin oppositio
1919 perustetun Kommunistisen internationaalin ottamaa suuntaa vastaan nousivat 1920-luvulla vastustamaan mm. Lev Trotski ja Amadeo Bordiga, jotka kokivat edustavansa todellista leninismiä Stalinin petturuuden vastakohdaksi. Lenin ei tietenkään itse ollut koskaan kutsunut itseään leninistiksi, vaan koki olevansa Marxin ajatusten tulkitsija. Pyrkiessään välttämään assosiaatioita stalinismiksi kutsumaansa marxismi-leninismiin trotskilaiset kutsuivat itseään bolsevikki-leninisteiksi. 1938 Trotski perusti kannattajineen 4. internationaalin, joka myöhemmin jakautui lukuisiin suuntauksiin. Vain harva trotskilainen on koskaan kutsunut itseään marxilais-leniniläiseksi.
Anti-revisionistit
4. internationaalinStalinin kuoltua 1953 Neuvostoliitto joutui mullistusten kouriin ja parin vuoden valtataistelun jälkeen Hrustsev “julkisti” Stalinin aikana tehtyjä lukuisia vääryyksiä. NKP:n linjaa alettiin muuttaa, mutta käsitteestä marxismi-leninismi ei luovuttu. 1950-luvun lopussa Neuvostoliiton suuntaa nousivat vastustamaan mm. Kiinan (KKP) ja Albanian (ATP) hallitsevat marxilais-leniniläisiksi itseään kutsuneet puolueet, joiden mielestä vallan NKP:ssa olivat saaneet revisionistit. Kiinan johtaja Mao Zedong nousi 1960-luvulla kansainvälisen anti-revisionistisen marxilais-leniniläisen liikkeen keulakuvaksi. Lukuisiin maihin perustettiin kilpailevia maolaisia kommunistipuolueita, jotka usein ilmoittivat sitoutumisensa marxismi-leninismiin jo nimissään. Maolaiset ylistivät Stalinia, vaikkeivat aivan kaikessa samaa mieltä olleetkaan.
Maon alettiin nähdä teoreettisilla aikaansaannoksillaan korottaneen marxismin jälleen uuteen vaiheeseeen, marxismi-leninismi-Mao Zedongin ajatteluun. 1980-luvulla osa maolaisista alkoi itsekin kutsumaan itseään maolaisiksi ja alettiin puhua marxismi-leninismi-maoismista.
Maon kuoltua (1976) Enver Hoxhan johtama Albania joutui törmäyskurssille lähimmän liittolaisensa Kiinan uuden johdon kanssa ja koki olevansa nyt ainut todellisen marxismi-leninismin edustaja. Anti-revisionistiset puolueet jakautuivat maolaisiin ja hoxhalaisiin.
Eurokommunismi
Varsinkin Stalinin ajan jälkeen alkoi länsieurooppalaisista kommunistipuolueista kuulua vaatimuksia itsenäisemmästä asemasta suhteessa NKP:hen. 1970-luvulla tätä mm. Italian (IKP), Ranskan (RKP), Espanjan (EKP) ja Suomen (SKP) puolueissa vaikuttanutta kriittistä suuntausta alettiin kutsua eurokommunismiksi.
Sissiliikkeet
1960- ja 1970-luvuilla marxismi-leninismiä kokivat edustavansa lukuisat ns. kolmannen maailman vapautus- ja sissiliikkeet ympäri maailmaa. Jotkut näistä pääsivät myös toteuttamaan visioitaan, jolloin marxismi-leninismi saattoi tarkoittaa hyvinkin erilaisia käytäntöjä.
Uusvasemmisto
1960-lukulaisen uusvasemmiston piiristä nousi monissa maissa vuosikymmenen lopulla marxilais-leniniläisen ideologian omaksuneita nuorisoliikkeitä. Maolaisuus oli suosittua, mutta länsimaissa syntyi myös aseellisia marxilais-leniniläisiä ryhmittymiä, tunnetuimpina Punaiset prikaatit Italiassa ja Punainen armeijakunta Saksassa.
Marxismi-leninismi Suomessa
Suomen kommunistinen puolue (SKP) oli yksi kolmannen Kommunistisen internationaalin (Komintern) perustajapuolueista. SKP seurasi aina 1960-luvulle asti NKP:n linjaa kansainvälisissä asioissa varsin tiiviisti. Uudistuslinja pääsi kuitenkin enemmistöön, mikä johti SKP:n hajoamiseen kahtia 1960-luvun lopussa. SKP:n tuomitessa Varsovan liiton toimenpiteet Tšekkoslovakiassa 1968 otti puolueoppositio jyrkästi tehtyä puolustavan kannan. 1970-luvulla oikeaoppista marxismi-leninismiä väittivät Suomessa edustavansa SKP:n saarislaisen enemmistön lisäksi edellä mainittu oppositio eli taistolaiset sekä maolaiset, joiden järjestönkin nimenä oli Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR).
Vanha SKP jätti maininnat marxismi-leninismistä pois 21. edustajakokouksessaan 1987 eikä sen perillinen Vasemmistoliitto puhu edes sosialismista. Nykyään myös vähemmistö suomalaisista kommunisteista kutsuu itseään marxilais-leniniläiseksi. Yrjö Hakasen SKP:n edeltäjä SKPy luopui käsitteen käytöstä Neuvostoliiton kaatuessa ja tukeutuu vain Marxismin ja Leninismin kehittämiseen. Vuonna 1988 perustettu Rauhan ja sosialismin puolesta - Kommunistinen työväenpuolue (KTP) on ainoa rekisteröity marxilais-leniniläinen puolue. KTP:sta 2002 erotettujen Kommunistien liitto tosin toimii puolueen tavoin ja väittää olevansa marxilais-leniniläisempi.
Suomalaisia marxilais-leniniläisiä järjestöjä:
- Suomen kommunistinen puolue (1918-1990)
- Marxilais-leniniläiset ryhmät (1973-1979)
- Suomen kommunistinen puolue (yhtenäisyys) (1986-1994)
- Rauhan ja sosialismin puolesta - Kommunistinen työväenpuolue (1988-)
- Kommunistien liitto (2002-)
luokka:kommunismi
luokka:poliittinen ideologia
zh-min-nan:Marx-Lenin-chú-gī
Maolaisuus
Maolaisuus on kiinalaisen Mao Zedongin (1893-1976) ajatuksiin pohjautuva marxilainen suuntaus, josta käytetään/käytettiin myös nimeä marxismi-leninismi-Mao Zedongin ajattelu. Maolaisten erkaantuminen Neuvostoliiton johtamasta kommunistisesta liikkeestä alkoi Stalinin kuoltua (1953) ja Nikita Hruštšovin "yksipuolisesti ja parjaavasti" kritisoitua Stalinia NKP:n 20. puoluekokouksessa 1956. Maolla oli tosin riitoja myös Stalinin kanssa jo tämän eläessä ja Stalin olikin “70% oikeassa ja 30% väärässä”. Mao Zedongin johtama Kiinan Kommunistinen puolue (KKP) puolusti Stalinia ja syytti NKP:ta revisionismista, joka ilmeni mm. kapitalismin palauttamisena ja "sosiaali-imperialismina". Jälkimmäisellä tarkoitettiin Tshekkoslovakian miehityksen (1968) kaltaisia toimenpiteitä. 1960-luvun lopussa tilanne kärjistyi lähelle suursotaa Ussurjoen alueen hallinnasta synnytetyn kiistan johdosta.
Maolaisuus nosti kolmannen maailman ja maaseutuväestön keskeiseen rooliin sosialistisessa vallankumouksessa. Maolaisen näkemyksen mukaan menestyksellisen vallankumouksen mallina oli pikemminkin sissien maaseudun köyhien tuella käymä pitkitetty kansansota kuin kaupunkien tehdastyöläisten kapina. Kouluttamattoman maaseutuväestön muuttaminen kommunistisen yhteiskunnan kansalaisiksi vaati laajamittaisen uudelleen propagandaohjelman "ajatusreformin" tai "aivopesun" miten kulloinkin vastaavia progandakampanjoita kutsutaan. Mallina olivat venäläisen psykologin Ivan Pavlovin tutkimukset.
Maolaisuus sai omat erityispiirteensä kiinalaisista sananlaskuista ja perinteistä. Moraaliset käskyt saivat poliittisen sisällön. Mao Zeodong käynnisti kampanjoita ajankohtaisia asioita kohtaan. Näitä asioita oli esim. korruptio, tuhlauksen ja byrokratian vastaiset kampanjat. Maolaisuuden propagandakampanja toteuttiin julkaisemalla Maon Pientä punaista kirjaa. Uudet opit esitettiin käskyjen muodossa.
Työmoraalin käskyt esitettiin viitenä käskynä.
1. Ajattele poliittisesti oikein.
2. Auta muita lujittamaan kollektiivista yhteyttä.
3. Opi kelvollisimmilta ja opeta vähemmän kelvollisia
4. Tee työssäsi uudistuksia ja noudata siinä säästäväisyyttä
5. Täytä tuotantonormit.
Lisäksi otettiin käyttöön viisi "rakkauden käskyä"
1.Isänmaanrakkaus
2. Kansan rakkaus
3. Rakkaus työhön
4. Rakkaus yhteiseen omaisuuteen
5. Rakkaus puolueseen.
Uskollisuutta puolueelle korostettiin ja sen seurauksena erilaisia ilmiantokampanjoita ja julkisia teloituksia järjestettiin. Arviolta kaksi miljonaa ihmistä teloitettiin Kiinassa vuosina 1949-1952.
Maolaisuus sai kannatusta erityisesti monissa Aasian kommunistisissa puolueissa. Euroopassa maolaiset jäivät vähemmistöön, joskin nuorison/opiskelijoiden liikehdinnässä maolaisuus oli monissa länsimaissa vahvassa asemassa. Ainoa valtiollinen liittolainen maolaisilla Euroopassa oli Albania. Enver Hoxhan johtama sulkeutunut valtio kuitenkin riitaantui kiinalaisten kanssa Maon kuoltua (1976) ja hoxhalaisuus itsenäisenä liikkeenä syntyi. Kiinassa vallan yritti ottaa ns. Neljän kopla, joka kukistui ja uudeksi johtajaksi nousi Hua Guofeng. Kiinan kommunistinen puolue alkoi hiljalleen siirtyä pois Maon linjoilta, vaikka ideologista jatkuvuutta Maon ajatteluun jaksetaan korostaa vielä nykyäänkin.
Tunnetuimpia nykyisiä maolaisia puolueita ovat Filippiinien kommunistinen puolue', Intian kommunistinen puolue (maolaiset), Perun kommunistinen puolue (loistava polku) ja Nepalin kommunistinen puolue (maolaiset), jotka kaikki ovat mukana sotilaallisessa toiminnassa. Suuri osa maolaisista liikkeistä toimii kuitenkin laillisesti ja osa myös parlamentaarisesti.
Maolaisuus herätti kiinnostusta 1960-luvulla Suomessakin ja 1969 virallistettiin parisen vuotta toiminut Helsingin marxilais-leniniläinen seura (HMLS). Toiminnan kehittyessä 1970-luvun alussa perustettiin Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR, 1973-1979) maolaisten maanlaajuiseksi katto-organisaatioksi. MLR julkaisi lehtiä Punakaarti (1969-1977) ja Lokakuu (1972-1978) . Parhaimmillaan maolaisten toiminnassa oli mukana n. 100-200 ihmistä. Maolaisten toimintaa Suomessa leimasi suhde taistolaisuuteen, jolla oli 1970-luvun laitavasemmiston keskuudessa ideologisesti hegemoninen asema. NKP:n johtoaseman tunnustaneilta taistolaisilta eivät Neuvostoliitto-kriittiset maolaiset saaneet suopeaa vastaanottoa ja MLR pyrittiin eristämään kaikin mahdollisin keinoin. 1970-luvun lopulla maolaisten toiminta Suomessa kriisiytyi ja hiipui. Maolaiset kuitenkin jatkoivat toimintaansa perustamansa Vaihtoehtoliike Idun, Uusi Kapina -yhdistyksen ja Ihmiskunta-seuran puitteissa.
Linkkejä:
- [http://www.etext.org/Politics/MIM/ Maoist Internationalist Movement]
- [http://www.awtw.org/rim/index.htm Revolutionary Internationalist Movement]
- [http://www.alli.fi/nuorisotutkimus/tuhti/julkaisut/kastari.htm Pirkko-Liisa Kastari: Maolaiset - 60-luvun nuoret, jotka joutuivat marginaaliin]
Luokka:Kommunismi Luokka:Poliittinen ideologia
ja:毛沢東思想
TrotskilaisuusTrotskilaisuus on venäläisen Lev Trotskin ajatuksiin pohjautuva marxilainen suuntaus.
Historia
Käsite trotskilaisuus syntyi 1920-luvun Neuvostoliitossa Stalinin voittoon päättyneen valtataistelun yhteydessä. Trotski itse koki olevansa bolshevikki-leninisti vastapainona stalinistien marxismi-leninismille. Kansainvälisesti Trotskin kannattajat Kominternissa järjestäytyivät aluksi nimellä Kansainvälinen Vasemmisto-oppositio ja perustivat lopulta 1938 Neljännen Internationaalin.
Nykypäivä
Stalinin agentin tapettua Trotskin Meksikossa 1940 Neljäs internationaali ja trotskilaisuus alkoi hajota lukuisiin eri suuntauksiin. Nykyisin toimii ainakin toistakymmentä kansainvälistä trotskilaista suuntausta.
Euroopassa merkittävä trotskilainen liike on International Socialist Tendency -suuntaus, jonka suurin puolue on brittiläinen Socialist Workers Party. Puolueen perustajiin kuuluva sosialisti Tony Cliff loi 1940-luvun lopulla teorian, joka näki Venäjän olleen sosialismin sijasta valtiokapitalistinen 1920-luvun lopulta alkaen.
IS-suuntauksen lisäksi kaksi muuta merkittävää trotskilaissuuntausta ovat Committee for a Workers International ja United Secretariat of the Fourth International.
Trotskilaisuuden suosio on kasvannut murroskausten mukana. Viime vuosikymmenenten aikana tällaisia ovat olleet "hullu vuosi" 1968 ja Itä-Euroopan järjestelmien kaatuminen.
Viime vuosina trotskilaiset ryhmät olleet rakentamassa vaalikoalitioita yhdessä muiden muutosvoimien kanssa. Läpimurtoja on nähty Tanskassa, Saksassa, Britanniassa, Italiassa ja Portugalissa. Ranskassa trotskilaiset puolueet Ligue Communiste Révolutionnaire sekä Lutte Ouvrière onnistuivat saamaan merkittäviä äänisaaliita Ranskan vuoden 2002 presidentin vaaleissa.
Suomessa trotskilaisuus ei ole ollut johtava voima vasemmalla, mutta pieniä trotskilaisia järjestöjä on ollut olemassa ainakin 1970-luvulta lähtien. Nykyisin Suomessa toimivia trotskilaiseen perinteeseen nojaavia järjestöjä ovat Sosialistiliitto (SL), Marxilainen työväenliitto (MTL) ja Sosialistinen vaihtoehto. Sosialistiliitto on suurin ja aktiivisin näistä järjestöistä ja se on ollut keskeisessä osassa rakentamassa antikapitalistista ja sodanvastastaista liikettä Suomessa.
Trotskilaisille liikkeille ominaisia toimintatapoja on osallistuminen lakkoihin ja mielenosoituksiin omin tunnuksin. Trotskilaiset liikeet ovat aina erittäin kriittisiä Neuvostoliittoa kohtaan ja kritisoivat perinteisiä kommunisteja Neuvostoliiton kaipuusta eivätkä (ymmärrettävistä historiallisista syistä) halua olla tekemisissä stalinististen liikkeiden kanssa. "Stallareiden" ja trotskilaisten liikkeiden suhdetta leimaakin keskenäinen vihanpito, epäluulo ja kilpailu vaikutusvallasta.
Trotskilaista liikettä (myös Suomessa) on leimannut erityisen voimakkaasti vasemmistolaisia liikkeitä vaivaava hajanaisuus ja jatkuva jakautuminen keskenään kilpaileviin ryhmiin, tämä näkyy hyvin Trotskilaisen liikkeen historiassa jossa lukuisia jakautumisia ja hajoamisia on lähes mahdoton seurata tarkasti.
Ideologia
Trotskilainen ideologia pitää jakaa kahteen alueeseen, toisaalta Lev Trotskin omiin kirjoituksiin sekä Trotskin kuoleman jälkeen vaikuttaneiden trotskilaisten ideologien ajatuksiin.
Trotskilla oli merkittävä rooli ensin vuoden 1905 vallankumouksessa ja sittemin lokakuun vallankumouksessa 1917. Trotski organisoi lähes tyhjästä Neuvostoliiton sisällissodan menestyksekkäästi voittaneen Puna-armeijan, joka puolusti vallankumousta. Traagisesti hän myös oli ensimmäinen, joka joutui analysoimaan Stalinin diktatuuria ja venäläisen yhteiskunnan muuttumista.
Trotskin ydinajatuksiin, aivan kuten koko lokakuun vallankumouksen tehneen bolsevikkijohdon, kuului teoria maailman vallankumouksesta. Sosialismi ei tulisi selviämään yksin eristäytyneenä. Myöhemmin tämä oli yksi keskeisimpiä eroja Stalinin ja Trotskin välillä 1920-luvun puolivälissä.
Trotskin jälkeen tunnetuimpia trotskilaisia teoreetikkoja on ollut Palestiinassa 1917 syntynyt, Britanniassa asunut kirjailija ja toimittaja Yigael Gluckstein (1917-2000), paremmin tunnettu nimellä Tony Cliff. Tony Cliffin ajatuksiin kuului kritiikki Neuvostoliittoa kohtaan joka perustui ajatukseen siitä, että Neuvostoliitto ei ollutkaan sosialistinen valtio, vaan valtiokapitalistinen. Toisin sanoen, Neuvostoliiton valtio oli ottanut yritysten paikan työläisten riistäjänä ja toimi ikään kuin pääomat länsimaissa.
Linkkejä
- [http://www.broadleft.org/trotskyi.htm Linkkejä trotskilaisten puolueiden kotisivuille (Leftist parties of the world)]
- [http://www.marxists.org/history/etol/ Encyclopedia of Trotskyism On-Line (englanniksi)]
- [http://www.marxists.org/suomi/trotsky/index.htm Trotskia suomeksi (Marxists internet archive)]
- [http://www.mtl-fi.org/tia/tia.html Trotskia suomeksi 2 (MTL)]
- [http://www.sosialistiliitto.org Sosialistiliitto]
- [http://www.mtl-fi.org Marxilainen työväenliitto]
- [http://www.trotskyana.net/ The Lubitz TrotskyanaNet] dealing with Leon Trotsky, Trotskyism and Trotskyists (englisch)
- [http://www.marxists.de/trotism/callinicos/index.htm Trotskyism] Alex Callinicos
Luokka:Kommunismi
Luokka:Poliittinen ideologia
Luokka:Marxismi
Luokka:Sosialismi
ja:トロツキズム
Neuvosto-Venäjä
Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta, lyhemmin Venäjän SFNT (venäjäksi Росси́йская Сове́тская Федерати́вная Социалисти́ческая Респу́блика, lyhyemmin РСФСР, Rossijskaja Sovetskaja Federativnaja Sotsialistitšeskaja Respublika, lyhyemmin RSFSR), oli sekä pinta-alaltaan että väkiluvultaan suurin Neuvostoliiton tasavalloista. Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan pohjalle muodostui Neuvostoliiton lakkauttamisen yhteydessä nykyinen Venäjän federaatio.
Neuvosto-Venäjä syntyi lokakuun vallankumouksen yhteydessä 7. marraskuuta 1917 (gregoriaanisen kalenterin mukaan). Bolševikkien ja vasemmistososialistivallankumouksellisten neuvostokongressi ei tunnustanut olevansa keisarillisen Venäjän seuraajavaltio ja mitätöi kaikki sen ulkomaiden kanssa tekemät sopimukset ja lainat. Kongressi perusti myös työläisten ja talonpoikien hallituksen, kansankommissaarien neuvoston hallitsemaan maata perustuslakia säätävän kansalliskokouksen alkuun saakka. Sen puheenjohtajaksi valittiin aluksi vastaan hangoitellut Lenin. Perustuslakia säätävä kokous kuitenkin hajotettiin ja kolmas yleisvenäläinen neuvostokongressi julisti Venäjän työläisten, sotilaiden ja talonpoikien neuvostojen tasavallaksi.
Venäjänä SFNT:n ensimmäinen perustuslaki hyväksyttiin Moskovassa bolševikkien ja sosialistivallankumouksellisten välisen aseellisen yhteenoton jälkeen 10. heinäkuuta 1918. Vuonna 1922 muodostettiin Neuvostoliitto, jonka yksi viidestä alkuperäisestä jäsenestä Venäjän SFNT oli.
Vuoteen 1922 mennessä neuvostovallan olivat tunnustaneet vasta Suomi ja Baltian maat, jotka olivat solmiseet sen kanssa sopimuksen Tartossa. Vuonna 1924 Neuvostoliiton tunnustivat Britannia, Ranska, Italia, Kiina ja Ruotsi.
Huolimatta siitä, että Venäjän SFNT oli Neuvostoliiton suurin neuvostotasavalta, sillä ei ollut omaa kommunistista puoluetta eikä siten itsenäisiä johtoelimiä. Vuoden 1936 Neuvostoliiton perustuslain mukaan Venäjän SFNT sai oman korkeimman neuvostonsa. Se valitsi myös korkeimman neuvoston presidiumin ja kansankomissaarien neuvoston.
Vuoden 1991 alussa luotiin Venäjän presidentin virka, jolle siirrettiin korkeimman neuvoston toimeenpanovalta. Ensimmäisen presidentinvaalin voitti Boris Jeltsin kesäkuussa 1991, jolloin hän erosi korkeimman neuvoston puhemiehen asemasta. Venäjän SFNT erosi Neuvostoliitosta 12. joulukuuta samana vuonna.
Luokka:Neuvostotasavallat
ko:러시아 SFSR
VasemmistoVasemmisto on usein vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelussa käytetty termi kuvaamaan jonkun mielipiteen edustajaryhmää. Sen vastakohdaksi nähdään oikeisto. Vastakkainasettelu ei seuraa selkeitä ideologioita, vaan se muodostuu enimmäkseen poliittisessa järjestelmässä vasemmistoksi ja oikeistoksi nähtyjen puolueiden ottamien kantojen mukaan.
Lue lisää tämän kaltaisesta luokittelusta artikkeleissa vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelu ja oikeisto.
Esimerkkejä
Suomessa vallitseva assosaatio mieltää vasemmistolaisiksi yleensä:
- Suomen sosialidemokraattinen puolue
- Vasemmistoliitto
- Suomen Kommunistinen Puolue
- Kommunistinen työväenpuolue
Termin historiaa
Ranskan (suuren) vallankumouksen (1789-) aikana eniten muutoksia halunneet istuivat puheenjohtajasta vasemmalla. Tavan levitessä tyypillisesti parlamenteissa liberaalit istuivat vasemmalla ja konservatiivit oikealla. Sosialismin noustessa 1800-luvulla liberaalit tekivät tilaa siirtyen keskemmälle.
Poliittisen vasemmiston tärkeitä hahmoja ovat olleet 1800-luvulla Karl Marx, Friedrich Engels ja 1900-luvulla Eduard Bernsteinin ajatusten muovaamaa. 1800-luvulla tärkeitä vaikuttajia olivat myös niin sanotut utopistisosialistit sekä anarkismin ja syndikalismin edustajat. Heidän hahmottelemansa kommunismi ja sosialismi ovat muovanneet yhteiskuntia modernien ajattelijoiden ja poliitikkojen johdolla. Vasemmistossa oli 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella leimaa antavaa toisaalta jako valtiososialismin ja valtiottoman sosialistien muotoihin, ja toisaalta jako vallankumouksellisiin että "revisionisteihin". Samoin suhtautuminen Neuvostoliittoon oli merkittävä vasemmiston jakaja. Nykyaikana vasemmisto jakautuu keskenään ehkä selvimmällä tavalla sen mukaan, kuinka paljon talouden liberalisointiin mennään mukaan ja missä määrin sitä taas kritisoidaan ja vastustetaan (hyvä esimerkki tästä on Saksan sosiaalidemokraattien viime aikainen jakaantuminen Schröderin ja Lafontainen leireihin).
Vasemmisto katsoi 1800-luvulla edustavansa kansainvälistä työväenliikettä. Edelleen vasemmistolaisuuteen liitetään selkeästi työväen aate sekä myös selvästi oikeistolaisuutta useammin epäilevä suhtautuminen nationalismiin ja kansainvälisyyden korostaminen. Tämä on saattanut näkyä esimerkiksi konservatiivipuolueita avoimemman maahanmuuttajapolitiikan kannattamisena. Samoin tiermondialismin ("kolmasmaailmallisuus") tapaiset aatteet on usein liitetty nimenomaan vasemmistolaisuuteen.
Ulkopolitiikassa vasemmistolaisuuteen on usein liitetty rauhanliike. Rauhanliikkeen politiikkaan on kuulunut suurvaltojen voimapolitiikan kritisointi, ja muutenkin sotilaallisten ratkaisujen ja varustautumisen kritisointi. Neuvostoliittoon päin kallellaan olevat vasemmistolaiset eivät usein arvostelleet Neuvostoliiton imperialismia, vaikka tuomitsivat länsimaiden imperialismin. Maltilliset vasemmistolaiset ja anarkistit olivat usein kritiikissään johdonmukaisempia. Erityisesti kritiikki USA:n ulkopolitiikkaa kohtaan on ollut pitkään leimallista vasemmistolaiselle ulkopolitiikalle. Suhtautuminen sodan ja rauhan kysymyksiin on tietysti myös jakanut vasemmistoa sen koko olemassaolon ajan, ja monet vasemmistopuolueet ovat käytännön politiikassaan tukeneet imperialismia ja muuta voimapolitiikkaa. Tästä historiallinen esimerkki on Eduard Bernsteinin pysyminen pasifistina Ensimmäisessä Maailmansodassa hänen puolueensa, Saksan Sosiaalidemokraattien, sotaa puoltavasta kannasta huolimatta. Viime aikoina suhtautuminen Kosovon sodan tapaisiin kriiseihin ovat jakaneet vasemmistoa.
Vielä muutama vuosikymmen sitten jako sosialismin ja sen vastustamisen mukaan oli laajalti hallitsevaa, mutta yhteiskunnan tultua moniarvoisemmaksi puolueita on mahdotonta asettaa yhden periaatteen mukaan janalle ilman että toisistaan kovin kaukana olevat aatteet joutuisivat vierekkäin. Siksi nykyinen parlamenttien istumajärjestys on vain suuntaa-antava. Joka tapauksessa vasemmisto on usein nähty painottavan liberalisteihin ja konservatiiveihin nähden enemmän valtion aktiivista roolia talouspolitiikassa. Tämä on voimassa suhteellisen selkeänä edelleen.
Suhtautuminen ekologisiin suuntauksiin on yksi vasemmistoa jakava tekijä. Jotkut vasemmistolaiset eivät tunne erityistä kiinnostusta vihreään aatteeseen. Toiset taas haluavat sisällyttää vihreyden vasemmistolaisuuteen ja puhuvat "punavihreydestä". Suomessa Vihreä liitto katsoo, että poliittiset jakolinjat eivät kulje oikeisto-vasemmisto -akselilla ja että puoluetta ei siksi voi yrittää asettaa sille. Vasemmistolaisia on siirtynyt myös Vihreään liittoon ja muihin vihreisiin liikkeisiin. Ruotsissa vihreät luetaan vasemmistoon.
Suomalaisia vasemmistopuolueita ovat Kommunistinen Työväenpuolue KTP, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue SDP, Suomen Kommunistinen Puolue SKP ja Vasemmistoliitto. Historiallisesti merkittävä vasemmistoryhmä oli Suomen Kansan Demokraattinen Liitto SKDL, joka kattoi koko vasemmiston kentän SDP:tä lukuun ottamatta. Nykyään SDP ja SDKL:n roolin perinyt Vasemmistoliitto ovat eduskuntapuolueita.
Kritiikkiä
Lue luokittelutavan kritiikkiä artikkelissa vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelu
Katso myös
- työväenpuolueet
Luokka:Poliittinen ideologia
ko:좌익
Neuvostoliitto
Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto (СССР ; SNTL) oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikkien) hallitsema valtio, joka oli olemassa vuosina 1922–1991. Neuvostoliitto oli purkautuessaan 1991 pinta-alaltaan maailman suurin valtio (22,4 miljoonaa neliökilometriä) ja väkiluvultaan kolmanneksi suurin (noin 300 miljoonaa asukasta).
Pääkaupunki oli Moskova. Historiansa aikana Neuvostoliittoon kuuluneiden maiden määrä vaihteli, hajotessaan Neuvostoliitto oli jaettu viiteentoista sosialistiseen neuvostotasavaltaan, joista tuli itsenäisiä valtioita maan hajotessa. Neuvostoliiton osista Ukrainan ja Valko-Venäjän sosialistiset neuvostotasavallat kuuluivat myös YK:iin. Neuvostoliitto oli myös YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa.
Historia
Sosiaaliset levottomuudet, kyllästyneisyys autoritaariseen keisarin hallintoon, ensimmäisen maailmansodan aiheuttama taisteluväsymys ja jo pitkään kytenyt vallankumouksellisuus johti viimein 1917 Keisarillisen Venäjän luhistumiseen. Vallan otti ensin lähinnä duuman johtama väliaikaishallitus, joka kuitenkin kaatui vuoden sisällä bolševistisen puolueen ottaessa hallitsevan aseman johtajansa Vladimir Iljitš Leninin johdolla. 7. marraskuuta 1917 vallankaappauksella alkanut Lokakuun vallankumouksen nimellä tunnettu tapahtumasarja johti sisällissotaan, jossa vastakkaisina osapuolina olivat sosialistiset punaiset ja (vastavallankumoukselliset), ulkovaltojen tukemat valkoiset.
Sisällissota päättyi puna-armeijan voittoon, minkä jälkeen olot rauhoittuivat niin paljon, että oli mahdollista perustaa uusi valtio, Neuvostoliitto.
Vuoden 1917 tapahtumien yhteydessä ja niiden jälkeen Puola, Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Ukraina itsenäistyivät Keisarillisesta Venäjästä. Kansankomissaarit tunnustivat Saksan, Itävalta-Unkarin ja Bulgarian kanssa 3.3.1918 tehdyllä Brest-Litovskin rauhansopimuksella Ukrainan. Vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjää hallitsivat bolševikkipuolue, joka alkoi kutsua itseään kommunistiseksi maaliskuussa 1918.
Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä ja Transkaukasian neuvostotasavallat yhdistyivät 30. joulukuuta 1922 Neuvostoliitoksi, josta tuli maailman ensimmäinen kommunismiin pyrkivä sosialistinen valtio. Vuonna 1925 mukaan liittyivät Turkmenistan ja Uzbekistan ja vuonna 1929 Tadžikistan.
Samana vuonna valmistui myös Stalinin hoviohjaaja Sergei Eisensteinin ohjaama, Neuvostoliiton kansalliselokuva, tositapahtumiin perustuva Panssarilaiva Potemkin. Elokuvalla oli suuri merkitys osittain lukutaidottomassa maassa. Leninin mukaan elokuva oli neuvostoyhteiskunnan tärkein taidemuoto.
Sisällisodan aikaisen sotakommunismin jälkeen hallitus alkoi sallia yksityisyritteliäisyyttä kansallistetun teollisuuden rinnalla. Satojen takavarikointi maaseuduilla korvattiin verolla. Uuden talouspolitiikan (NEP) aikana Neuvostoliitto nousi maailman suurimmaksi viljan tuottajaksi. Teollisuustuotannon kehittymättömyys johti kuitenkin vakavaan inflaatioon ja markkinaspekulointiin, josta seurasi ruuan puutetta kaupungeissa.
Leninin kuoleman jälkeen 1924 puolueessa käytiin valtataistelu Lev Trotski, Nikolai Buharinin ja Josif Stalinin välillä. Trotskin vasemmisto-opposition kanta oli internationalistisempi ja tähtäsi jatkuvan vallankumouksen periaatteen mukaisesti keskeytymättömään vallankumousten sarjaan muissa maissa, kun taas Stalin oli valmiimpi etenemään Buharinin "Sosialismia yhdessä maassa" -periaatteen mukaan, mikä sisälsi käytönössä stalinistisen raskaan teollistamisohjelman sekä sen rahoittamiseksi maatalouden kollektivisoinnin sovhooseiksi ja kolhooseiksi.
Vasemmisto-oppositio oli vastustanut NEPiä ideologisista ja käytännön syistä, kun taas Buharinin maltillisemmat tukivat NEPiä. Stalin liittoutui alussa Buharinin kannattajien kanssa ja voitti Trotskin, hänen karkotuksensa jälkeen hän kääntyi kuitenkin maltillisia vastaan ottaakseen vallan puolueessa ja hallinnossa. Buharin teloitettiin osana Stalinin puhdistuksia 1938. Trotski pakeni maasta aluksi Turkkiin, ja sitten Meksikoon, jossa hänet murhattiin 1940.
Stalinin johdolla teollisesti kehittämätöntä Neuvostoliittoa lähdettiin modernisoimaan stalinismin kautta. Vaurastunut talonpoikaluokka, kulakit saivat kokea vainon. Taloudessa markkinat korvattiin keskusjohtoisella kansantalouden viisivuotissuunnittelulla.
Yksityiset viljelijät pakotettiin takavarikoivilla veroilla ja fyyisellä painostamisella kolhooseihin tai jopa sovhooseihin ja näin maatalous kollektivisoitiin. Drastiset uudistustoimet maataloudessa ja teollisuudessa vauhdittivat teollistumista ja sen edellyttämää kaupungistumista, mutta samalla ne aiheuttivat suuria nälänhätiä etenkin keski-Venäjällä ja Ukrainassa.
Stalin voimisti Neuvostoliiton totalitarismia voimistamalla valtiollista poliisia (GPU, OGPU ja NKVD). 1930-luvulla Stalin toteutti puhdistukset, joissa lähes koko entinen johtajakaarti syrjäytettiin ja teloitettiin. Tästä lähtenyt terrori johti laajoihin vangitsemisiin, joiden aikana miljoonia, joidenkin lukujen mukaan kymmeniä miljoonia ihmisiä lähetettiin vankileirien saaristoon (GULAG), likvidoitiin tai yksinkertaisesti katosi. Huolimatta tästä, Neuvostoliitto kehittyi sotaa edeltävinä vuosina voimakkaaksi teollisuusmahdiksi.
23. elokuuta 1939 toistensa päävastustajilta Espanjan sisällissodasta alkaen Neuvostoliitto ja Adolf Hitlerin johtama Saksa yllättäen solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen, ja salaisesti jakoivat Itä-Euroopan keskenään etupiireihin. Maat jakoivat keskenään Puolan, jonne ne olivat hyökänneet syyskuussa 1939.
Talvella 1939–1940 Neuvostoliitto kävi Suomea vastaan talvisodan. Sodan aloittamisen vuoksi Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta. Sota alkoi Suomen hallituksen kieltäydyttyä Neuvostoliiton aluevaatimuksista ja neuvottelujen katkettua. Neuvostoliiton vaatimusten perusteena oli väite Leningradin turvavyöhykkeen laajentaminen ja Suomenlahden purjehduskelpoisuuden varmistaminen ja sotilastukikohta Hangossa.
22. kesäkuuta 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Sen eteneminen pysähtyi ensimmäisenä talvena näköetäisyydelle Moskovasta. Sodan kulku kääntyi seuraavana talvena Stalingradissa ja Kurskissa 1943. Neuvostoliitto onnistui voittamaan vain tekemällä suuria uhrauksia, ja menetti enemmän ihmishenkiä kuin mikään toinen maa sodassa. Sodan jälkeen joutuivat karkoitetuiksi mm. Volgan saksalaiset, tšetšeenit ja useat muut kansallisuudet, joita syytettiin yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Maailmansodan ja erityisesti ydinaseen kehittämisen jälkeen (1949) Stalinin Neuvostoliitto oli kohonnut toiseksi maailman supervalloista. Itä-Euroopan maat olivat nyt Neuvostoliiton valtapiirissä, ja niihin luotiin sosialistinen järjestelmä. Myös sosialistinen Kiina oli Neuvostoliiton läheinen liittolainen ennen maiden välirikkoa.
Stalinin kuoltua 1953 seuranneen valtataistelun voittajaksi nousi Nikita Hruštšov, joka aloitti yhteiskunnassa voimakkaat destalinisaatiotoimet ja purki GULAG-järjestelmää.
Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kamppailivat hegemonia-asemasta kylmän sodan aikana. Taistelua käytiin useiden ns. proxy-sotien välityksellä, eli osapuolten kanssa liittoutuneet tahot kävivät sotaa keskenään, suurvaltojen tukiessa kumpikin omaa leiriään. Suoraa sotaa ei kuitenkaan koskaan käyty, johtuen mahdollisesti molempien kookkaista ydinasereserveistä.
Neuvostoliiton loppu
1980-luvun alussa iäkkäät puoluejohtajat vaihtuivat toinen toisensa jälkeen. Leonid Brežneviä seurasivat Juri Andropov ja Konstantin Tšernenko. Maaliskuussa 1985 Mihail Gorbatšovista tuli maan johtaja.
Kun Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan vuonna 1986 esitti hyvin suuren, yli 320 000 000 000 dollarin puolustusbudjetin, jolla USA pyrki luomaan ydinaseiden torjuntajärjestelmän ja saamaan sotilaallisesti etulyöntiaseman Neuvostoliittoon nähden. Tämä heilautti kylmän sodan tasapainoa. Gorbatšov päätti mennä kilpavarusteluun mukaan, mutta jotta hän olisi saanut resursseja kilpaillakseen USAn kanssa, oli Neuvostoliiton taloutta uudistettava. Niinpä Gorbatšov aloitti uudistuspolitiikan, joka tuli tunnetuksi "perestroika" (uudistuspolitiikka) ja "glasnost" (avoimuus) nimillä.
Vuonna 1989 uudistuksia vaativat poliitikot voittivat kansanedustajien vaaleissa. Kaivostyöläiset menivät lakkoon. Eri puolilla Neuvostoliittoa syntyi kansallisuuksien välisiä kiistoja. Talous ajautui syvään kriisiin kilpavarustelukierteen takia. Berliinin muuri murtui.
Vuonna 1990 Moskovassa oli 200 000 ihmisen mielenosoitus, joka osoitti mieltään uudistusten puolesta. Liettuan, Latvian ja Viron parlamentit äänestivät itsenäisiksi julistautumisen puolesta.
Heinäkuussa 1991 Boris Jeltsin valittiin Venäjän presidentiksi. Elokuussa vanhoilliset yrittivät kaapata vallan, mutta yritys epäonnistui ja pönkitti Jeltsinin valtaa entisestään. Lokakuussa Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan johtajat päättivät, että Neuvostoliitto lakkautetaan ja perustetaan löyhä liitto nimeltään Itsenäisten valtioiden yhteisö. Neuvostoliiton paikka YK:n turvallisuusneuvostossa siirtyi Venäjälle 24. joulukuuta. Seuraavana päivänä Gorbatšov erosi ja 26. lokakuuta Neuvostoliitto virallisesti lakkasi olemasta.
Hallinnollinen jako
Neuvostoliiton johtajat
Muodollisesti Neuvostoliittoa johti presidentti. Käytännössä valta oli yleensä jossain muualla, esimerkiksi kommunistisen puolueen keskuskomitean pääsihteerillä. Uusi johtaja pyrki vakiinnuttamaan valta-asemansa.
- V. I. Lenin 1922–1924
- J. V. Stalin 1924–1953
- Georgi Malenkov 1953–1955
- Nikita Hruštšov 1955–1964
- Leonid Brežnev 1964–1982
- Juri Andropov 1983–1984
- Konstantin Tšernenko 1984–1985
- Mihail Gorbatšov 1985–1991
ImageSize = width:800 height:100
PlotArea = width:700 height:80 left:0 bottom:20
DateFormat = yyyy
Period = from:1919 till:1991
TimeAxis = orientation:horizontal
ScaleMajor = unit:year increment:5 start:1920
# there is no automatic collision detection,
# so shift texts up or down manually to avoid overlap
Define $dy = 25 # shift text to up side of bar
PlotData=
bar:Leaders color:red width:75 mark:(line,white) align:left fontsize:S
from:start till:1922 shift:(-10,$dy) text:Vladimir~Iljits~Lenin
from:1922 till:1953 shift:(-30,$dy) text:Josif Stalin
from:1953 till:1955 shift:(-7,-5) text:Georgi~Malenkov
from:1955 till:1964 shift:(-40,$dy) text:Nikita Hrustsev
from:1964 till:1982 shift:(-35,$dy) text:Leonid Breznev
from:1982 till:1984 shift:( -7, 5) text:Juri~Andropov
from:1984 till:1985 shift:( -3,-20) text:Konstantin~Tsernenko
from:1985 till:end shift:(-25,$dy) text:Mihail~Gorbatsov
Katso myös
- Venäjä
-
ko:소비에트 연방
ja:ソビエト連邦
simple:Soviet Union
th:สหภาพโซเวียต
Karl Poppersir Karl Popper (28. heinäkuuta 1902 - 17. syyskuuta 1994) oli itävaltalais-brittiläinen tieteenfilosofi, jonka näkemyksiä pidetään eräinä vaikutusvaltaisimmista myös 1900-luvun yhteiskuntafilosofiaan.
Karl Popper syntyi Wienissä, Itävaltassa,
kuoli Lontoossa, Britanniassa
Hänen suurin saavutuksensa tieteenfilosofian saralla oli falsifioitavuuden painottaminen induktivismin sijaan tieteellisten teorioiden todellisena tunnusmerkkinä. Popper vaikutti merkittävästi analyyttisen filosofian kehitykseen. Hänen epistemologinen kantansa on instrumentalistinen, vaikka sen pohjana onkin vahva tieteellinen realismi.
Yhteiskuntafilosofiassa hän perusteli pragmaattisesti liberaalia demokratiaa ja yhteiskuntakritiikkiä Avoimen yhteiskunnan perustana samannimisessä kirjassaan.
Kirjallisuus
Edmonds, David - Eidinow, John: Wittgensteinin hiilihanko
Katso myös
- Avoin yhteiskunta
- [http://www.cc.jyu.fi/~aphamala/pe/2004/poppercj.htm] Essee Karl Popperista
Popper, Karl
ja:カール・ポパー
UtopiaUtopia tarkoittaa jonkinlaista tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaa. Termi tulee Thomas Moren samannimisestä kirjasta, jossa hän kuvaa omaa ihannekuvaansa sosialistisesta yhteiskunnasta. Myöhemmin termi utopia on laajentunut tarkoittamaan yleisesti jonkun henkilön ihannekuvaa yhteiskunnasta ja siitä, kuinka asioiden tulisi olla.
Utopia saattaa ihanteena olla idealistinen tai käytännönläheinen, mutta termi viittaa kuitenkin usein optimistiseen, idealistiseen ja mahdottomaan täydellisyyteen. Nykyisin utopialla ymmärretään yleensä yhteiskunnallista tilaa, mutta perinteisen myytin mukaan utopia on käsitetty maagisena paikkana, jonka sijainti on tuntematon tai jonne pääsy on sallittu vain valituille. Tällaisen utopiamyytin ilmentymiä ovat Atlantis, El Dorado, Shangri-La ja Paratiisi. Utopian vastakohtana on dystopia.
Katso myös
- Yhteiskunta
ko:유토피아
ja:ユートピア
Yhteiskuntafilosofia
Yhteiskuntafilosofia on filosofian osa-alue, jossa pohditaan yhteiskuntaan liittyviä filosofisia kysymyksiä. Yhteiskuntafilosofia on osittain poliittisen filosofian kanssa päällekkäinen termi.
Erikseen on olemassa yhteiskuntatieteiden filosofia, jossa pohditaan yhteiskuntatieteisiin liittyviä filosofisia kysymyksiä.
luokka: filosofian osa-alueet
Suomi
Suomi on pohjoiseurooppalainen valtio, joka sijaitsee Itämeren koillispuolella, Suomenlahden pohjoispuolella ja Pohjanlahden itäpuolella. Suomen naapurimaita ovat Ruotsi, Norja, Venäjä ja Viro. Suomen pääkaupunki on Helsinki. Suomi on harvaan asuttu ja Euroopan mittakaavassa pinta-alaltaan varsin suuri maa. Matkat suurten kaupunkien välillä ovat suhteellisen pitkiä. Suomi on Euroopan unionin jäsen ja pohjoismainen teollisuusvaltio.
Historia
:Pääartikkeli: Suomen historia
Viimeinen jääkausi päättyi nykyisen Suomen alueella noin 11 000 vuotta sitten, jonka jälkeen maahan tulivat ensimmäiset vakituiset asukkaat. Vanhimmat löydöt ovat noin 10 900 vuotta vanhoja kiviesineitä Lahden seuduilta. Mesoliittinen asutus, jota toisinaan kutsutaan Suomusjärven kulttuuriksi (noin 8300–5300 eaa) tunsi koiran kotieläimenä. Elinkeinoina olivat metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus. Noin 3200 eaa etelästä levisi Suomeen vasarakirveskulttuuri, joka vaikutti koko Itämeren alueella. Maanviljelys yleistyi ehkä jo Suomessa vasarakirveskulttuurin aikana, mutta metsästys ja kalastus säilyivät kuitenkin Suomen pohjoisosissa tärkeimpinä elinkeinoina.
Pronssikautta (1500–500 eaa) ja rautakautta (500 eaa–1200 jaa) leimasivat tiiviit yhteydet naapurimaihin. Suomen historiasta ei ole tältä ajalta juuri luotettavia kirjallisia lähteitä. Yhteiskuntaan ilmestyi pronssi- ja rautakaudella hierarkkisia piirteitä, mutta ei ole olemassa näyttöä siitä, että Suomessa olisi tuolloin ollut "kuninkaiden" johtamia suuria ja pitkälle organisoituja yhteisöjä.
Sydänkeskiajalla Ruotsi liitti Länsi-Suomen itseensä ja Novgorod Itä-Suomen. Useiden sotien vuoksi raja vaihteli, mutta vuonna 1809 Suomi siirtyi kokonaisuudessaan Venäjän keisarikunnalle suuriruhtinaskunnaksi ja itsenäistyi 1917.
Itsenäistymisen jälkeen seurasi sisällissota ja joitakin vapaaehtoisten aseellisia retkiä tehtiin Neuvosto-Venäjälle. Rauha solmittiin Tartossa 1920. Toisessa maailmansodassa Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan talvisodassa ja jatkosodassa sekä Saksaa vastaan Lapin sodassa ja joutui luovuttamaan alueitaan, mutta säilytti itsenäisyytensä.
Sotien jälkeen seurasi nopea - etenkin sotavelkojen maksamisen vetämä - teollistuminen, kaupungistuminen ja palvelualojen synty. Keskusjohtoinen talouskasvu oli verkasta mutta ajoittain epävakaata. Neuvostoliitto oli hyvin vaikuttava Suomen politiikassa. Kaupunkien suunnittelu oli heikkoa, ja keskittyi enemmänkin nopeaan rakentamiseen. Suuri osa Suomen vaikutteista omaksuttiin Pohjoismaista, etenkin Ruotsista. Suomi ajatui taloudelliseen kriisiin 90-luvun alussa, josta seurasi talouden romahdus ja vakava lama. Maa liittyi Euroopan unioniin 1995.
Hallinto ja politiikka
:Pääartikkeli: Suomen politiikka
Suomen politiikka
Suomen valtiomuoto on tasavalta. Suomen valtion päämies on presidentti, joka valitaan kuudeksi vuodeksi kerrallaan suoralla kansanvaalilla. Presidentti vahvistaa lait, nimittää korkeimmat virkamiehet ja johtaa ulkopolitiikkaa yhteistyössä valtioneuvoston kanssa.
Hallitus, jota johtaa pääministeri, käyttää toimeenpanovaltaa eli huolehtii hallinnon juoksevista asioista. Hallitukseen kuuluu myös noin tusina muita ministereitä. Valtion budjetin laatiminen ja lakiehdotusten valmistelu tapahtuu myös osittain ministerien alaisissa ministeriöissä.
Perustuslain mukaan korkeinta hallitusvaltaa Suomessa käyttää kansan valitsema eduskunta. Eduskunta on 200-jäseninen suhteellisella vaalilla valittava yksikamarinen parlamentti. Eduskuntavaalit pidetään neljän vuoden välein. Eduskunnan enemmistö voi vaihtaa hallituksen antamalla istuvalle hallitukselle epäluottamuslauseen. Eduskunta säätää lait ja hyväksyy valtion budjetin.
Suomi oli ensimmäisiä valtioita maailmassa, joka antoi äänioikeuden naisille, ja su | | |
