Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Kristinusko

Kristinusko

Kristinusko on monoteistinen uskonto, joka pitää sisällään monia erilaisia suuntauksia, joiden alkuperä on Jeesuksen opetuksissa. Jeesuksen elämän vaiheita ja opetuksia on kuvattu kristittyjen pyhässä kirjassa, Raamatussa. Kristinuskon olennainen osa on usko siihen, että Jeesus on Jumalan Poika, Herra ja ainoa ihmiskunnan pelastaja. Kristinuskoa tunnustavaa tai kristilliseen kirkkokuntaan kuuluvaa henkilöä kutsutaan nimellä kristitty. Nimitys perustuu Jeesuksen kreikankieliseen arvonimeen voideltu, Χριστος. Kristinuskon mukaan siihen uskovat ja sen oppeja kannattavat saavat pelastuksen.

Historia

Kristinuskon keskeinen hahmo on Jeesus Nasaretilainen, joka evankeliumien ja raamatuntutkijoiden mukaan eli Israelin alueella ensimmäisen vuosisadan alussa. Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30. Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti Paavali Tarsoslainen ja muut apostolit. Raamatun mukaan kristittyjä kutsuttiin ensimmäisen kerran sillä nimellä Antiokian kaupungissa, johon he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten Palestiinassa tapahtuneiden vainojen jälkeen. Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha ja tieverkoston hyväkuntoisuus mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Keskeisimpiä kristinuskon menestystekijöitä oli keisari Konstantinuksen kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet ajoittaiset vainot loppuivat. Konstantinus myös järjesti ensimmäisen ekumeenisen kokouksen, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja. Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse ottanut kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan. Kristittyjen lukumäärä kuitenkin kasvoi nyt nopeasti. Pakanallinen keisari Julianus yritti palauttaa pakanallisen suvaitsevaisuuden, mutta hän kaatui sodassa Persiaa vastaan. Kristityt saivat lopullisesti ylivallan. Lopulta muiden uskontojen harjoittaminen Rooman valtakunnassa kiellettiin keisari Theodosiuksen toimesta 300-luvun lopulla. Muiden uskontojen hävittämisessä käytettiin runsaasti väkivaltaa. 300-luvun Ensimmäisen vuosisadan ja vuoden 1050 välisenä aikana evankeliumia ja kristinuskoa levitettiin Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa. Raamattua käännettiin paikallisille kielille ja usein uskontoon sekoittui paikallisten kulttuurien erikoisominaisuuksia. Yhtenä näistä voidaan pitää esimerkiksi katolisuudessa ja ortodoksisessa kirkossa vahvana vaikuttavaa kulttuuria pyhistä ihmisistä, mikä käytännössä korvasi vanhakantaisempien uskontojen henki- ja haltijamenot. Kaikkien kristittyjen yhteisen kirkon, joka oli ajan myötä saanut nimen katolinen kirkko, reunat hajoilivat ensimmäisellä vuosituhannella erilaisten opillisten riitojen seurauksena. Kirkosta erosi ryhmiä ja paikalliskirkkoja (esimerkiksi nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit), jotka eivät hyväksyneet jotakin kirkon opetusta. Toisella vuosituhannella, kristinuskon saavuttaessa maailmanlaajuisuutta, vastaava ilmiö kiihtyi. Suuri skisma vuonna 1054 hajotti kirkkoa lisää. Tämän riitaisan eron perillisiä olivat katolinen kirkko, jonka päämaja oli Rooma, ja ortodoksinen kirkko, jonka arvostetuimpana piispana toimi Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka. Ortodoksinen kirkko poikkesi eron jälkeen paavin johtamasta kirkosta myös siten, että siinä on autogefaalisia tai autonomisia paikalliskirkkoja. Katolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko hautasivat riitansa ja yhdistyivät uudelleen Firenzen ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (1438—1445), mutta kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Roomaan katkaistaviksi. Tulevina vuosisatoina moni ortodoksinen kirkko solmi yhteyden Roomaan erillissopimuksella (ks. Itäiset riitukset). Uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa 1520-luvulla protestanteiksi kutsutut uudistajat nousivat useissa maissa katolisen kirkon korruptoituneita rakenteita vastaan. Reformaattorit, joista keskeisimpiä oli Martin Luther, olivat myös sitä mieltä, että kirkossa vallitsi useissa kohdin harhaoppisuus. Luonnollisesti katolisen kirkon puolella protestantteja pidettiin yhtä lailla kerettiläisinä. Seurauksena oli, että useat hallitsijat perustivat maihinsa katolisuuden tilalle omat valtionkirkkonsa, ja katolinen kirkko toteutti suuria sisäisiä uudistuksia. Suomi koki reformaation osana Ruotsin valtakuntaa kuningas Kustaa Vaasan toimesta: vasta myöhemmin, 1500-luvun lopulla, Ruotsin protestanttisen kirkon oppi määriteltiin täsmällisemmin evankelis-luterilaiseksi. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoinen on protestanttista aluetta ja etelä katolista. Poikkeuksia toki esiintyy, esimerkiksi katoliset Irlanti ja Puola. Protestanttisuus levisi myös Pohjois-Amerikkaan ja myöhemmin Australasiaan eurooppalaisten kolonisoijien myötä, mutta koska uskontoa ei kontrolloinut paavi eivätkä kansalliset hallitukset, uuden mantereen protestanttisuus pirstoutui satoihin ja myöhemmin tuhansiin eri suuntauksiin. Etelä-Amerikassa, jonne uskonto oli tullut espanjalaisten ja portugalilaisten mukana, säilyi katolisen kirkon voimakas vaikutus. 1800- ja 1900-luvuilla monet kristinuskon poliittisesti dominoivat valtiot etenkin Euroopassa kehittyivät yhä maallisempaan, sekulaariin suuntaan. Lisäksi kommunistisiksi julistettuja valtioita hallittiin ateismin hengessä, vaikka virallisesti ateistinen oli ainoastaan Albania. Suomi on seurannut tässä suhteessa muita eurooppalaisia valtioita. Vaikka maassa vallitsee edelleen kansalliskirkko, on uskonto periaatteessa erotettu poliittisesta hallinnosta. Myöhemmin kristinusko on kuitenkin alkanut vaikuttaa uudelleen yhteiskunnan päätöksenteossa (lähinnä herätyskristillisessä muodossaan) etenkin Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa Lisätietoa: [http://www.lukio.palkane.fi/raamattunet/kkohjana.html Kirkkohistorian aikajana] Kirkon historian tiivis esitys linkkeineen ( RaamattuNET - uskonnon opetuksen kotisivu )

Kristinusko nykyään

Yhdysvalloissa Kristinusko on suurin uskonto kahdella miljardilla seuraajallaan. Kaksi seuraavaksi suurinta ovat islam 1,2 miljardilla ja hindulaisuus 841 miljoonalla. Kristityistä 1,1 miljardia on katolisia, 367 miljoonaa protestantteja, 216 miljoonaa ortodokseja, 84 miljoonaa anglikaaneja ja 414 miljoonaa itsenäiseen tai määrittelemättömään suuntaukseen kuuluvia. Lisäksi 32 miljoonaa henkilöä kuuluu erilaisiin marginaaliryhmiin kuten Jehovan todistajiin ja mormoneihin. Kristinuskoon kuuluu monia haaroja, kuten esimerkiksi katolisuus, ortodoksisuus ja useita protestantismin muotoja. Muihin muotoihin kuuluvat uskonsuuntaukset, jotka ilmoittavat kuuluvansa erilliseen historialliseen kehitykseen, kuten esimerkiksi mormonismi sekä Jehovan todistajat. Kahta viimeksi mainittua ei kuitenkaan pidetä yleisesti kristillisinä, koska ne eivät hyväksy kolminaisuusoppia. Vaikka kristinusko on maailman suurin uskonto ja lähetystyö on edelleen voimakasta, uskonnon kannattajamäärä suhteessa maailman väkilukuun ei juurikaan kasva. Kun maailman väestönkasvu on 1,39 prosenttia vuodessa (vuonna 2002), kristinuskon kannattajamäärä kasvaa vuodessa 1,43 prosenttia. Esimerkiksi islamin kannattajakunta kasvaa 2,17 prosenttia. Kristinusko kuitenkin kasvaa nopeasti joillakin maantieteellisillä alueilla kuten Aasiassa (+3,66 %), Afrikassa (+2,83 %) ja Etelä-Amerikassa (+1,52 %) ja erityisesti joissakin suuntauksissa (evankelisuus +4,7 %, karismaattisuus +3,9 %). Kristinusko menettää kannattajiaan eniten Länsi-Euroopassa (-0,44 %) ja perinteisten kristillisten kirkkojen keskuudessa (+0,5 %). Täten voidaan sanoa, että kristinuskon yleisluonne on muuttumassa. Kristinuskon painopiste on siirtymässä kolmanteen maailmaan ja kohti herätyskristillisyyttä. Kaikki kristityiksi lasketut ihmiset eivät hyväksy kaikkia saati usein edes useimpia teologisia kantoja, joita heidän kirkkonsa edustaa. Lännen kristittyihin vaikutti voimakkaasti 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun valistuksen aate, joka esimerkiksi aloitti prosessin, joka johti monessa maassa uskonnon ja valtion erottamiseen. Tämän myötä oli mahdollista olla julkisesti eri mieltä asioista kirkon kanssa ja uskonnonvapauden tullessa kirkosta oli mahdollista erota kokonaan. Tämä johti kirkosta eroamisiin ja humanististen, universalistisien, ateististen ja agnostisten aatteiden sekä muiden teististen uskontojen kuin kristinuskon nousuun perinteisesti kristityissä maissa. valistuksen aate Valistuksen ja modernismin vaikutuksesta kehittyi kirjaimellisesti tuhansia erilaisia protestanttisia liikkeitä ja katolisuudesta erkaantuvia haaroja, jotka eivät esimerkiksi tunnusta katolisen kirkon toteuttamia uudistuksia. 1900-luvun alusta lähtien syntyi yhteiskunnallista muutosta vastustaneita satoja fundamentalistiryhmiä, joille on usein tyypillistä Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen. Yhdysvalloissa ja Euroopassa liberalismi johti myös maallistumiseen. Jotkut kristityt ovat jo kauan sitten lakanneet osallistumasta perinteisiin uskonnollisiin riitteihin ja velvollisuuksiin, käyden kirkossa ainoastaan muutamina juhlapyhinä, jos silloinkaan. Yleensä heidän isovanhempansa ovat olleet vielä syvästi uskonnollisia, mutta heidän vanhempansa eivät vastaavasti korostaneet hengellisiä arvoja kasvatuksessaan. Maallistuneilla on usein kaksijakoinen suhtautuminen uskonnolliseen elämään. Toisaalta he pysyttelevät perinteissä (ja kirkon jäseninä) identiteettisyistä, toisaalta sekulaari länsimainen ajatusmalli, päivittäisen elämän vaatimukset ja yhteisöllinen paine ajaa heitä usein pois perinteisestä kristinuskosta. Tätä maallistumisen aikaansaamaa kristillisyyttä kutsutaan yleisesti tapakristillisyydeksi, jossa ihmiset kuuluvat edelleen kristillisiin yhteisöihin, mutta eivät ole vakaumukseltaan kristittyjä. Liberaali kristinusko levisi nopeasti 1900-luvun alussa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. 1960-luvulla monet suurimmista kirkoista voitiin luokitella liberaaleiksi. Kehitys on kuitenkin kääntynyt, ja 2000-luvun alussa, vaikka liberaali kristinusko on edelleen yleisin kristinuskon puhemies maallisessa yhteiskunnassa, liberaalien kristinuskon kannattajien määrä on laskussa. Tämä johtuu osaksi liberaalien kristillisten kirkkojen väkimäärän vähenemisestä maallistumisen takia, ja osaksi kasvavien konservatiivisten sekä karismaattisten suuntauksien noususta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ainoa kasvava uskonsuuntaus on konservatiivista kristillisyyttä edustava etelän baptismi. Suomessa tilanne on edelleen verraten vakaa liberaalin kristillisyyden osalta. Idän kirkkoihin valistuksella on ollut vähemmän vaikutuksia. Kommunististen maiden vihamielisen ateistisessa ilmapiirissä ortodoksiset kirkot ja katoliseen kirkkoon kuuluvat idän katoliset kirkot tottuivat vaikeuksiin ja takertuivat vanhoihin perinteisiin muuttumatta juurikaan, vaikka jäsenmäärät laskivat. Nykyään itäisessä Euroopassa ja Venäjällä kiinnostus kristinuskoon ja uskontoihin yleensä on kommunismin romahdettua voimakkaassa kasvussa. Monia kirkkoja ja luostareita rakennetaan uudelleen. Myös protestantismi on leviämässä näihin maihin. Etelä-Amerikassa ja Afrikassa lähetyssaarnauksen suunta on jopa vaihtunut ja monet pienemmät mantereilla vaikuttavat kirkkokunnat lähettävät lähetystyöntekijöitä Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Modernismin kehityttyä konsumerismiksi 1900-luvun toisella puoliskolla syntyi käsite megakirkosta. Se palvelisi skeptisiä ja itseään etsiviä ei-kristittyjä nostamalla esiin kysymyksiä juuri siten, että ne vetoaisivat uskoaan etsiviin. Esimerkiksi Alfa-kurssi voidaan nähdä esimerkkinä tällaisesta toiminnasta. Postmodernismin kehityksen jälkeen, joka hylkää universaalisti hyväksytyt uskomusjärjestelmät henkilökohtaisempien ja kokemuspohjaisempien totuuksien tieltä, järjestäytynyt kristinusko on joutunut kasvaviin vaikeuksiin sopeutua ihmisten haluun ilmaista uskoa ja henkisyyttä tavalla, joka on heille autenttista. Tämä on johtanut erityisesti karismaattisen kristillisyyden nousuun, jossa ihmisen henkilökohtaisella kokemuksella ja elämyksellisyydellä on huomattavasti enemmän tilaa kuin traditionalistisissa kristillisissä kirkoissa. Nopeiten kasvava ryhmä kristillisessä kirkossa on evankelikaalinen liike. Monissa suurissa protestanttisuuntauksissa on erityisen aktiivinen evankelikaalinen vähemmistö ja joissakin tapauksissa jopa enemmistö. Evankelikaaliset suhtautuvat usein positiivisemmin eri kristinuskon suuntauksien väliseen yhteiskristillisyyteen.

Kristinuskon vaikutus historiaan

Kristinusko on vaikuttanut erittäin laajasti koko läntisen maailman historiaan ja maailmankuvaan, mukaan lukien tieteet, taiteet, poliittiset tapahtumat ja myös ihmisten arkinen elämä. Vaikka kristinusko onkin saanut aikaan paljon hyvää on sitä nykyaikana myös kritisoitu runsaasti, etenkin katolista kirkkoa ja Vatikaania. Monet kristinuskon arvostelijat katsovat kristinuskon myös muokanneen historiaa paljolti mieleisekseen pyrkimällä vaikuttamaan ihmisten mieliin ja mielikuviin. Samoin arvostelijat usein kokevat, että aikojen saatossa kristinusko on onnistunut saamaan suuren osan muista uskonnoista näyttämään saatanallisilta, etenkin vanhat muinaiset uskonnot ja niiden jumalat. Esimerkiksi arkadialaisesta hedelmällisyyden jumalasta Panista tuli itse paholainen, jolla oli pukinsarvet ja alaruumis. Poseidonin (Kreikkalaisen mytologian merenjumala) kolmikärjestä tuli paholaisen keihäs. Samanlaisia yhteyksiä kristinuskon ja muiden uskontojen välillä on paljon. Näin kristinusko on arvostelijoiden mukaan aikojen saatossa pystynyt vahvistamaan asemaansa "ainoana oikeana uskontona" ja saamaan muut uskonnot näyttämään entistä huonommilta. Tämä ei sinänsä ole välttämättä ristiriidassa Raamatun oppien kanssa, koska dogmiin kuuluu käsitys yhdestä todellisesta jumalasta ja muiden jumalien olemattomuudesta. (Vaihtoehtoinen, aggressiivisempi, tulkinta on, että muut jumalat ovat pahoja henkiä.)

Dogmit

Kristillisen teologian juuret ovat yhtäältä juutalaisuudessa ja apostoli Paavalin kirjeissä, mutta samalla myös antiikin filosofisissa traditioissa, erityisesti platonismin eri muodoissa. Kristillinen oppi ja Uuden testamentin ajattelu pohjautuu pitkälti juutalaisten pyhään kirjaan Vanhaan testamenttiin, ja samalla Raamatun opettamia asioita kuten esimerkiksi kolminaisuusoppi muotoillaan teologiassa länsimaisen ajattelun kielelle. Keskeinen uskomus kristinuskossa on, että uskomalla Jeesuksen, Vapahtajan, uhrikuolemaan ristillä ja ylösnousemukseen ihminen puhdistuu synneistään ja pelastuu sielun kadotukselta. Protestanttisen (luterilaisen) näkemyksen mukaan pelastuminen tapahtuu "yksin armosta", ilman ihmisen omia ansioita. Joissakin kristinuskon haaroissa taas korostetaan enemmän tai vähemmän ihmisen omien tekojen tai moraalin vaikutusta pelastukseen Jeesuksen ristinkuoleman ohella. Keskeisiä kristinuskon tapahtumia ovat Jeesuksen syntymä ('sanan tuleminen lihaksi'), kärsimys, ristiinnaulitseminen, kuolema ja ylösnousemus, jonka tavoitteena oli ihmiskunnan pelastaminen synniltä ja kuolemalta. Keskeinen on myös usko Pyhään Kolminaisuuteen eli kolmiyhteiseen Jumalaan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Juutalaisia, jotka ovat ei-kristittyjä, ei pidetä enää valittuna kansana, koska he hylkäävät Jeesuksen roolin messiaana ja Jumalan Poikana. Juutalaisten asemasta on kristinuskon sisällä kuitenkin erilaisia näkemyksiä, eikä ylläkuvattu päde kaikkiin suuntauksiin. Kristinusko korostaa sitä, että Jumala lähetti Poikansa (tai Pojan, joka on saman Jumalan toinen persoona) maan päälle ihmisten takia. Valtaosassa muita uskontoja korostetaan ihmisen omaa panosta ja pyrkimystä pelastukseen. Kristinuskon keskeisimmät dogmit mutoiltiin vuosien 325 ja 787 välisenä aikana pidetyissä seitsemässä ekumenisessa kirkolliskokouksessa, jotka järjestettiin ennen idän ortodoksisen ja lännen katolisen kirkon eroa vuonna 1054. Näiden kokousten pohjalta muotoiltiin Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus, jonka suurin osa kristillisistä kirkoista hyväksyy. Yhtenäisimmät ja yleisesti hyväksytyimmät opinkohdat, joiden säilyvyys on ollut kenties pisin ja jotka katolinen kirkko sekä ortodoksiset ja protestanttiset kirkkokunnat yleensä (eivät aina) hyväksyvät ovat seuraavat:
- Jumala on kolmiyhteinen, toisin sanoen Jumalalla on yksi olemus, mutta kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki.
- Jeesus on samanaikaisesti täysin jumalallinen ja täysin inhimillinen.
- Maria, Jeesuksen äiti, kantoi kohdussaan ja synnytti Jumalan Pojan. Jeesus sikisi Jumalan Hengestä, mutta toisaalta hän oli myös olemassa jo ennen syntymäänsä. Ihmiseksi tullessaan hän kuitenkin saavutti ihmisluonnon ja tahdon.
- Jeesus on juutalaisten odottama, Vanhassa Testamentissa ennustettu messias ja Daavidin valtaistuimen perillinen. Hän hallitsee Jumalan oikealla puolella kaikella auktoriteetilla ja vallalla. Hän on ihmiskunnan toivo, neuvonantaja ja tuomari. Ennen hänen paluutaan kirkolla on auktoriteetti ja velvollisuus saarnata ilosanomaa ja kerätä uusia kannattajia.
- Jeesus oli kaikista synneistä vapaa. Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta uskovaiset saavat syntinsä anteeksi ja tekevät sovinnon Jumalan kanssa.
- Kristityt kastetaan seurakunnan (sekä konkreettinen organisaatio että Kristuksen ruumis, kaikki maailman kristityt) jäseniksi. Pyhä Henki tulee heille Jeesuksen lähettämänä opettamaan Raamatun tuntemisessa, tuomaan toivoa ja johdattamaan todelliseen tietämykseen Jumalasta ja hänen tahdostaan ja auttamaan heitä kasvamaan pyhyydessä. Uskon kautta heidät tullaan herättämään henkiin ja he elävät ikuisen elämän Kristuksen kanssa.
- Jeesus palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
- Läntiset kristityt sanovat, että Raamattu on Jumalan sana. Monet idän kristityt pitävät tätä ilmaisua liian lähellä ilmaisua "Jumalan Sanasta", joka on epiteetti Jeesuksesta Kristuksesta. He eivät kuitenkaan kyseenalaista Raamatun auktoriteettia. Kristittyjen keskuudessa on eriäviä mielipiteitä Raamatun tarkkuudesta ja siitä kuinka sitä tulisi tulkita. Protestantismissa korostetaan yksilön vastuuta kun taas katolisuudessa ja ortodoksisuudessa korostetaan kirkon yhteisöllistä luonnetta. Kristinuskon pääsuuntausten mukaan kristinusko on juutalaisen uskonnon täyttymys tai jatkumo. Toisaalta historiallisesti monilla kristillisillä organisaatioilla on ollut poikkeavia käsityksiä siitä, mitkä ovat kristinuskon dogmaattiset peruspilarit. Vanhoista lahkoista kuten gnostilaisuus, kataarit ja muut keskiajalla kerettiläisiksi katsotut suuntaukset ulottuu pitkä hajaannus aina nykypäivän Jehovan todistajiin, rastafareihin ja mormoneihin, joiden ei yleisesti katsota kuuluvan kristinuskon piiriin. Esimerkiksi mormonit katsovat, että vuonna 1829 Jumala loi uuden apostolin tuomalla kristikansalle lisää opetuksia ja tekstejä heidän johtajansa Joseph Smith, Jr.:n kautta. Huolimatta opillisista erimielisyyksistä Jeesusta kuitenkin pidetään lähes poikkeuksetta keskeisenä hahmona opillisessa rakenteessa. Jotkut suuntauksista pitävät itseään ainoana oikeana kristittynä kirkkona. Yleisesti ihmiset, joilla on traditionaalisempi käsitys uskon oppirakennelmasta, pitävät yllä olevissa kappaleissa kuvattuja opillisesti eroavia suuntauksia erillisinä kristinuskosta. Tärkein kristinuskon käsite on kuitenkin armo eli lahja, joka annetaan ihmiselle. Usko Jeesukseen on siis sitä että ottaa lahjan vastaan. Tottelevaisuus kristinuskossa on alistumista. Alistumisella tarkoitetaan sen myöntämistä ettei ole täydellinen. Sen ei kuitenkaan ajatella asettavan ihmistä Jumalan orjan asemaan, vaan pikemminkin siirtävän tämän synnin orjuudesta Jumalan lapsen ja perillisen asemaan. Myöntämällä epätäydellisyytensä ihminen voi tuoda "likansa" ja epäonnistumisensa Jumalan eteen ja kokea armoa, ettei tarvitse suorittaa tai ollakaan täydellinen. Tämä on historiallisesti äärimmäisen outoa, sillä muut uskonnot laittavat ihmisen täydellistymään. Se että saa jotain niin suurta kuin armo voi saada myös ihmisen antamaan ilmaiseksi jotain pois. Ei siis esim. hyväntekeväisyydellä itsessään voida saavuttaa mitään vaan se on pikemminkin seuraus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö itseään voisi kehittää, mutta saatuaan armoa voi "tekemisen" suorittaa uudesta näkökulmasta.

Symbolit

Risti on kristinuskon tunnetuin symboli. Kriitikot ovat ihmetelleet, että suurin maailmanuskonto on ottanut teloitusvälineen tunnuksekseen. Symbolisia selityksiä on esimerkiksi se, että pystypuu kuvaa vertikaalista, "taivaallista" ulottuvuutta ja lyhyempi poikkipuu puolestaan "horisontaalista" maailmaulottuvuutta. Kala on vanhimpia Kristus-kuvioita. Välimeren alueella se on ollut tavallinen onnen symboli. Kalaa merkitsevät kreikankielisen sanan kirjaimet (i-kh-th-y-s) ovat samat kuin alkukirjaimet sanoissa Iesous Khristos Theou Hyios Soter eli Jeesus Kristus Jumalan poika Vapahtaja.

Pääasialliset kristilliset kirkkokunnat ja yhteisöt


- Katoliset
- Ortodoksit
- Luterilaiset
- Reformoidut
- Anglikaanit
- Baptistit
- Metodistit
- Helluntailaiset
- Adventistit

Kirkkojen koko valtioittain

Luvut perustuvat kristillisten kirkkojen rekistereissä oleviin lukuihin. #Yhdysvallat - 223 miljoonaa #Brasilia - 136 miljoonaa #Entinen Neuvostoliitto - 105 miljoonaa #Meksiko - 85 miljoonaa #Saksa - 61 miljoonaa #Filippiinit - 57 miljoonaa #Yhdistynyt kuningaskunta - 50 miljoonaa #Italia - 48 miljoonaa #Nigeria - 45 miljoonaa #Ranska - 44 miljoonaa

Kristillisyyteen liittyvää


- Kristillinen filosofia
- Kristillisyys Suomessa
- Evankelis-luterilainen kirkko
- Gospel-musiikki

Kirjallisuus


- Raamattu
- Pentti Lempiäinen: Kuvien kieli
- Hans Biederman: Suuri symbolikirja
- ms:Kristian zh-min-nan:Ki-tok-kàu ko:기독교 ja:キリスト教 simple:Christianity th:คริสต์ศาสนา

Monoteismi

Monoteismi eli yksijumalisuus on käsitys, jonka mukaan on olemassa yksi jumala. Monoteismi esiintyy useissa muodoissa, esimerkiksi:
- Teismi - viittaa yleensä uskomukseen henkilöityneestä jumalasta, jolla on oma havaittava persoonallisuutensa.
- Deismi - on monoteismin muoto, joka uskoo yhden jumalan olemassaoloon ja päätyy tähän tulokseen järjen kautta, mutta hylkää kaikki uskonnolliset ilmestykset kuten Raamattu tai Koraani.
- Panteismi - pitää kaikkeutta jumalana. Ymmärrystavasta riippuen tämä voi tarkoittaa ateismia, deismiä tai teismiä.
- Panenteismi - on teismin muoto, joka uskoo kaikkeuden olevan osa jumalaa, mutta ei kuitenkaan koko jumala. Monoteismi on vastakkainen ilmaisu polyteismille, jonka perusta on käsitys monista jumalista. Dualismi tarkoittaa teismin yhteydessä käsitystä, että on kaksi itsenäistä jumalista olentoa tai ikuista periaatetta, joista toinen on hyvä ja toinen paha. Dualismia edustaa esimerkiksi zarathustralaisuus ja manikealaisuus. Suurin osa monoteisteista on sitä mieltä, että jo määritelmältään monoteismi on yhteensopimaton polyteismin kanssa. Siitä huolimatta monet polyteististen uskontojen seuraajat usein käyttäytyvät monoteistien tapaan. Polyteistisissä järjestelmissä ihmiset usein uskovat useampien jumalien olemassaoloon, mutta palvovat vain yhtä heistä, jota he pitävät mahdollisena ylimpänä jumalana. Käytäntöä kutsutaan henoteismiksi. Myös polyteististen uskontojen sisällä on monoteistisiä dogmaattisia jumaluusoppeja, kuten esimerkiksi jotkut hinduismin koulukunnat, jotka katsovat monien jumalien edustavan todellisuudessa yhtä jumalista voimaa. Zarathustralaisuutta pidetään usein varhaisimpana yksijumalisena uskontona, vaikka tämä ei tarkalleen ottaen pidä paikkaansa koska pääjumala Ahura Mazda ei ole ainoa luojajumala. Joidenkin teorioiden mukaan juutalaisuus olisi saanut vaikutteita sekä zarathustralaisuudesta että kreikkalaisesta filosofiasta ennen muuttumistaan nykyiseen monoteistiseen muotoonsa. Varhaisemman juutalaisuuden oletetaan opettaneen ainoastaan, että Jahve on heimojumala, joka oli Abrahamin jälkeläisten suojelija ja herra tai vastaavasti, että Jahven lisäksi on muita jumalia, mutta juutalaisten palvoma oli niistä vahvin. Tämä historiallinen näkemys ei ole sopusoinnussa kolmen monoteistisen uskonnon - juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin itseymmärryksen kanssa, joka sisältää ajatuksen alkuperäisestä, oikeasta jumalasta ja pitää muita jumalia epäjumalina, joita palvotaan vain väärin perustein. Kristillinen usko kolminaisuuteen on monoteismia sikäli, että kyseessä on kristillisen opin mukaan ainoastaan yhden jumalan monet kasvot. Monet juutalaiset, muslimit ja tietyt kristinuskon haarat kuitenkin kyseenalaistavat tämän näkemyksen. Nämä arvostelijat perustelevat, että kristinusko on itse asiassa "triteismi", jossa on kolme toisistaan selvästi poikkeavaa eri jumalaa - Isä, Poika ja Pyhä Henki. Luokka:Uskonto ja:一神教

Jeesus

Jeesus Nasaretilainen oli ajanlaskun alun aikoina elänyt opettaja, marttyyri ja ihmeidentekijä, joka tuomittiin kuolemaan ristiinnaulitsemalla Jerusalemissa, Rooman valtakunnan alkuvuosina. Jeesuksen nimen yhteydessä mainitaan usein Kristus. Se on kreikkaa ja käännös hepreankielisestä sanasta Messias, joka tarkoittaa voideltua eli siunattua. Tästä johdettuna Jeesuksen seuraajia alettiin kutsua hieman myöhemmin Antiokiassa kristityiksi. Kristityt uskovat, että Jeesus on Messias ja Jumalan poika, joka sovitti ihmiskunnan synnit kuolemallaan. Muslimit puolestaan pitävät Jeesusta profeettana, juutalaiset vääränä messiaana, baha'i eräänä Jumalan ilmentymänä, buddhalaiset Matrieyan olomuotona ja monet New Age -liikkeen jäsenet guruna.

Kristillinen tulkinta

Suurin osa kristillisistä kirkoista hyväksyy Athanasioksen uskontunnustuksen. Sen, Raamatun ja perimätiedon tulkintojen mukaan:
- Jumala lähetti Jeesuksen, koska Hän rakastaa kaikkia ihmisiä, eikä halua heidän joutuvan kadotukseen. (Joh. 3:16)
- Usko Jeesukseen pelastaa tuomiolta, joka tulee maailmanlopussa synnin tähden. Jeesukseen uskovat saavat nimittäin syntinsä anteeksi ja heistä tulee Jumalan lapsia niinkuin oli kaikkien ihmisten tila ennen syntiinlankeemusta. Raamattu kutsuu tätä ennalleenasettamiseksi.
- Jeesusta ei hedelmöittänyt mies, vaan Pyhä Henki. Hän syntyi Neitsyt Mariasta.
- Jeesus on yksi kolmiyhteisen Jumalan kolmesta persoonasta, Poika Jumala.
- Jeesus oli kaikessa kuuliainen Isä Jumalalle koko maanpäällisen elämänsä ajan; hänessä ei ollut mitään moitetta, eikä hän tehnyt yhtään syntiä.
- Jeesusta ei myöskään tahrannut perisynti, koska hän sikisi Pyhästä Hengestä.
- Noin 30 vuoden ikäisenä Jeesus alkoi opettaa, parantaa sairaita, ruokkia nälkäisiä ja herättää kuolleita.
- Jeesus ristiinnaulittiin Golgatalle noin vuonna 30 jaa.
- Jeesus sovitti ristillä maailman synnit ja nousi kuolleista kolmantena päivänä kuolemansa jälkeen, minkä jälkeen hän nousi Taivaaseen. Tämä oli välttämätöntä, koska syntinen ihminen ei voinut kärsiä rangaistusta kuin omien rikkeittensä edestä. Tämä näkyi jo Juutalaistenkin pääsiäisuhreissa; vain virheettömät lampaat kelpasivat uhriksi Jumalalle.
- Jeesus tulee maailmanlopussa tuomitsemaan jokaisen taivaaseen tai helvettiin.

Jeesuksen elämä ja opetukset

Jeesuksen arvioidaan yleisimmin syntyneen vuosien 6 eaa–4 eaa välillä (erään Jupiterin — jota on arveltu siksi kirkkaaksi tähdeksi, joka Raamatun mukaan syttyi Jeesuksen syntyessä — liikkeisiin perustuneen laskelman mukaan oikea päivämäärä olisi 17. huhtikuuta 6 eaa.), ja kuolleen vuosien 29–33 välillä, mutta myös muut ajankohdat ovat mahdollisia. Epätarkkuudet johtuvat siitä, että hänen syntymänsä ja kuolemansa ajoitus perustuu aikakauden tavan mukaan vallassa olleiden hallitsijoiden hallitusvuosiin ja tekoihin. Jeesuksen vanhemmat olivat Joosef ja Maria. Hänen esitetään olleen kuningas Daavidin sukua joko Joosefin tai Marian puolelta, tai jopa kummankin puolelta. Juutalaisen tavan ja perimyslakien mukaan ottopoika on samassa asemassa kuin oma poika, samoin naimisissa olevaa miestä voidaan sanoa appiukkonsa pojaksi. Näin periytyminen Daavidista ei ole varsinaisesti kiinni Joosefin biologisesta isyydestä. Jeesuksen vanhemmista ei ole olemassa varmoja historiallisia tietoja, mutta Matteuksen evankeliumin mukaan Joosef ei ollut hänen biologinen isänsä, vaan Maria oli tullut raskaaksi Pyhän Hengen vaikutuksesta ollessaan vielä neitsyt. Matteuksen mukaan Maria oli kihloissa Joosefin kanssa tullessaan raskaaksi. Johanneksen evankeliumissa sen sijaan sanotaan Jeesuksen olleen Joosefin poika Nasaretista. Tutkijoiden mukaan neitseellistä syntyperää saatettiin korostaa, jotta ihmiset saataisiin vakuuttumaan Jeesuksen jumalallisuudesta. Erään esille tuodun käsityksen mukaan Jeesuksen neitseellisyys on versio Lähi-idän seudun ikiaikaisesta neitsyt-myytistä, joka alkujaan on syntynyt käännösvirheen seurauksena. Matteuksen evankeliumi kertoo Jeesuksen syntyneen kuningas Herodeksen aikana, eli viimeistään vuonna 4 eaa. Luukkaan evankeliumi puolestaan kertoo Quiriniuksen olleen Jeesuksen syntymän aikaan Syyrian käskynhaltijana. Tämä seikka viittaa vuoteen 7 jaa. Nykyään valtaosa tutkijoista pitää vuotta 4 eaa. todennäköisimpänä vaihtoehtona. Jeesuksen tarkasta syntymäpäivästä ei ole tietoa, mutta 300-luvulta lähtien sitä on juhlittu joulukuussa. Keisari Aureliuksen määräämää voittamattomalle auringolle omistettua Sol Invicti -juhlaa vietettiin 24.-25. joulukuuta ja vuonna 350 paavi Julius I kehotti kristittyjä juhlimaan Kristuksen syntymää samaan aikaan. Nykyään noita päiviä kutsutaan jouluksi. Evankeliumit kertovat Jeesuksen perheen olleen kotoisin Nasaretista, mutta Matteuksen ja Luukkaan mukaan Jeesus itse syntyi Betlehemissä. Joidenkin tutkijoiden mukaan Jeesus syntyi Nasaretissa, mutta kristityt sijoittivat kertomuksissaan syntypaikan Betlehemiin, koska profeetta Miikan ennustuksen mukaan Israelin hallitsija tulee Betlehemistä. Luukkaan mainitsemaa verollepanoa ei ole mainittu muissa historiallisissa lähteissä, eikä myöskään Herodeksen toteuttamaa alle kaksivuotiaiden lasten surmaamista. profeetta Miika Jeesuksen lapsuudesta ja nuoruudesta tiedetään vain legendanomaisia tietoja. Hän aloitti julkisen toimintansa n. 30-vuotiaana, mikä oli juutalaisessa uskossa eräänlainen täysi-ikäisyyden raja. Sen jälkeen mies oli kypsä toimimaan esim. rabbina. Jeesus oli aluksi ilmeisesti Johannes Kastajan opetuslapsi, hän sai tältä mm. kasteen. Myöhemmin hän valitsi omat 12 ensisijaista opetuslastaan, ns. apostolit. Häntä seurasi myös paljon muita ihmisiä, joita voidaan myös pitää opetuslapsina. Heidän joukkoonsa kuului myös naisia, mm. Magdalan Maria. Jeesuksen julkinen toiminta kesti n. 3 vuotta. Päätyönään Jeesus saarnasi ihmisille taivasten valtakunnan tuloa ja tarvetta tehdä parannus. Hänen opetuksensa olivat usein vertauskuvallisia, ja merkittävä osa niistä kuvailee, mitä taivasten valtakunta on ja mitä se ei ole. Jeesuksen tunnetuimpana opetuksena pidetään nk. vuorisaarnaa ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?chp=1&ref=Matt.+5%3A1&rnd=1107981435836 Matt. 5–7]). Se sisältää Jeesuksen tunnetuimmat moraaliopetukset sekä mm. Isä Meidän -rukouksen. Kristityt katsovat Jeesuksen ydinopetusten kiteytyvän Johanneksen evankeliumin kolmannen luvun jakeeseen 16: "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107982642801&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Joh.+3%3A16&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=TR Joh. 3:16]). Tätä raamatunkohtaa kutsutaan usein pienoisevankeliumiksi. Jeesus ärsytti aikansa juutalaisia opettajia, sekä aiheutti levottomuutta myös roomalaisissa vallanpitäjissä, ja osittain näistä syistä hänet tuomittiin kuolemaan ja ristiinnaulittiin Golgatalle. Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesuksen hauta oli tyhjä n. kolmen päivän kuluttua ristiinnaulitsemisesta, ja myös esim. Jeesuksen tuominneet juutalaiset tunnustivat tämän. He syyttivät Jeesuksen opetuslapsia ruumiin varastamisesta. Kristittyjen mukaan Jeesus oli noussut kuolleista. Raamattu kertoo hänen ilmestyneen useille ihmisille kuolemansa jälkeen ja nousseen opetuslastensa silmien edessä taivaaseen. Tämän kokemuksen seurauksena Jeesuksen opetuslapset alkoivat saarnata evankeliumia eli ilosanomaa Jeesuksen ylösnousemuksesta. He olivat niin vakuuttuneita kokemastaan, että vaikka osa kuoli kristittyjen vainoissa marttyyreinä, he eivät lakanneet kertomasta kokemastaan. Kristinusko sai alkunsa tästä liikkeestä.

Jeesus historiallisena henkilönä

Pääasialliset Jeesusta koskevan historiallisen tiedon lähteet ovat kristilliset evankeliumit. Ainakin jotkut neljästä evankeliumista on ilmeisesti kirjoitettu aikana, jolloin Jeesuksen elinajan muistaneita ihmisiä oli vielä elossa. Johanneksen evankeliumia on yleensä pidetty historiallisilta tiedoiltaan muita epäluotettavampana. Vanhempien ns. synoptisten evankeliumien antamasta Jeesus-kuvasta on myös kiistelty. Esimerkiksi monet tutkijat ovat sitä mieltä, että Jeesuksen kuolemantuomion taustalla olivat todellisuudessa roomalaiset, jotka pitivät häntä vaarallisena kansankiihottajana. Toisaalta akateeminen tutkimus pitää usein hyvin todennäköisenä, että evankeliumeihin on päätynyt paljon historiallisen Jeesuksen puhetta. Myös jotkin antiikin historialliset dokumentit todistavat Jeesuksen olemassaolosta: roomalaiset historioitsijat Tacitus, Suetonius, Flegonus, Celsus, Lucianius, Numenius, Galerius ja Plinius nuorempi, kreikkalaiset historioitsijat Lucianus Samosatalainen ja Claudius Galenos, syyrialaiset historioitsijat Thallus ja Mara bar Serapion sekä juutalais-roomalainen historioitsija Josephus mainitsivat Jeesuksen tai kristityt teoksissaan. Monet näistä teoksista ovat ajan saatossa hävinneet ja ne tunnetaan vain viittauksien kautta, toisaalta jotkin myöhemmistä kirjoituksista todistavat pikemminkin kristittyjen kuin itse Jeesuksen olemassaolosta. Etenkin Josephuksen kohdalla on myös epäilyjä alun perin epämiellyttäväksi koetun tekstin muokkaamisesta myöhempien kristittyjen kopioijien toimesta. Yhteenveto Jeesusta sivuavista aikalaislähteistä löytyy Scott Oserin englanninkielisestä artikkelista [http://www.infidels.org/library/modern/scott_oser/hojfaq.html Historicity of Jesus FAQ]. Asian tiimoilta on liikkeellä myös väärää tietoa, esimerkiksi [http://www.guardian.co.uk/newsroom/crozier/ W. P. Crozierin] vuonna 1928 Manchester Guardian -lehdelle kirjoittamaa romaania Pontius Pilatuksen kirjeistä Senecalle toisinaan luullaan historialliseksi lähteeksi. Nykyisin kuitenkin harva historiantutkija asettaa Jeesuksen historiallisen olemassaolon kyseenalaiseksi. Historia ei vastaa kysymyksiin Jeesuksen jumaluudesta, ihmeistä ja ylösnousemuksesta, jotka kuuluvat kristillisen uskon alueelle. Useimmille evankeliumit eivät riitä todisteiksi yliluonnollisesta asioista. Evankeliumin yliluonnollisiin tapahtumiin uskominen onkin katsottu olevan uskon, eikä historiallisen todistettavuuden, asia.

Jeesuksen opetuksista käytyä keskustelua

Jeesuksen opetusten luonne on herättänyt paljon keskustelua. Jeesuksen joistakin puheista ihmiset ovat saaneet sellaisen käsityksen, että Jeesus opetti lopun aikojen olevan hyvin lähellä (esimerkkinä lausahdus "tämä sukupolvi ei katoa, ennen kuin nämä kaikki tapahtuvat" Matteus 24:34, Markus 13:30, Luukas 21:32). Myös alkukristittyjen on tulkittu odottaneen Jeesuksen pikaista paluuta (esimerkiksi Paavalin kirjeiden perusteella). Monet ovat selittäneet Jeesuksen monien opetusten ehdottomuuden tällä esitetyllä maailmanlopun nopean tulemisen odottamisella. Esimerkiksi vuorisaarnan monien opetusten ehdottomuutta on pyritty ymmärtämään tästä näkökulmasta. Näkemys siitä, että Jeesus opetti toisen tulemisensa tai maailmanlopun koettavan pian, on luonnollisesti kiistelty. Esimerkiksi yllä siteerattua Jeesuksen lausahdusta on tulkittu siten, että hän tarkoittaa "sukupolvella" edellisissä jakeissa mainittua viikunapuun sukupolvea. Toinen keskeinen keskustelu on koskenut Jeesuksen suhdetta juutalaisten säädöksiin. Monissa Raamatun kohdissa Jeesus näyttää puolustavan Tooran lakia ("älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan. Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat" Matteus 5:17-18), kun taas toisissa kohdissa hän hyökkää lain ehdotonta noudattamista vaativia fariseuksia vastaan. Vaihtoehtoinen monien tutkijoiden esittämä tulkinta Raamatulle on, että Jeesuksen ja juutalaisten lakien vastakkainasettelua kuvaavat kohdat on kirjoitettu vasta myöhemmin, kun kristinusko oli erkaantumassa juutalaisuudesta. Näin ollen historiallinen Jeesus ei olisi vastustanut juutalaisten lakeja.

Katso myös


- Evankeliumit
- Ihmisen Poika
- Jeesuksen opetuslapset
- Kristinusko
- Uusi testamentti

Aiheesta muualla


- [http://www.koivuniemi.com/cgi-bin/raamattuhaku?kirjat=ut&hakuehto=Jees
- Jeesus] suomenkielisessä Raamatussa (1933/1938)
- [http://www.sosialistiliitto.org/nettik/artikkelit/jeesus_rose.html "Jeesus: historian kuuluisin kadonnut"], John Rosen kirja, jossa kyseenalaistetaan Jeesuksen historiallisuus.
- [http://www.teolinst.fi/luennot/monikasv.html Monikasvoinen Kristus], dosentti Timo Eskolan artikkeli Jeesuksesta
- Artikkeli [http://www.jeesuskristus.fi/?sid=8 Jeesuksen historiallisuudesta] (Maailman evankelioimisen Suomen keskus)
- Helsingin Vineyard-seurakunnan artikkeli [http://www.vineyardsrk.fi/jeesus.htm Historian Jeesus] Luokka:Kristinusko Luokka:Islam Luokka:Israel Luokka:Joulu Luokka:Raamattu Luokka:Uskonnolliset hahmot Luokka:Uuden testamentin henkilöt ko:예수 그리스도 ms:Yesus Kristus ja:イエス・キリスト simple:Jesus th:เยซู คริสต์ zh-cn:耶穌基督 zh-tw:耶穌基督

Raamattu

Raamattu on kristinuskon ja juutalaisuuden pyhä - eli muista erillään oleva - kirja. Kristittyjen käyttämä Raamattu jakaantuu Vanhaan testamenttiin ja Uuteen testamenttiin. Heprealainen Raamattu Tanakh, jota kristityt kutsuvat Raamatun Vanhaksi testamentiksi, on juutalaisuuden pyhä kirja. Sana 'Raamattu' tulee kreikan kielen sanasta grammata eli 'kirjoitukset'. Raamatun kirjoitukset ovat syntyneet noin tuhannen vuoden aikana 1400 eaa.—100. Vanha testamentti koottiin yhteen vakiintuneeksi kaanoniksi n. vuosina 200 eaa.—90. Raamatun alkukielet ovat heprea (suurin osa Vanhasta testamentista), aramea (osia Vanhasta testamentista) ja kreikka (Uusi testamentti). Raamatussa on 66 erillistä kirjaa, joten kirjana Raamattu on myös eräänlainen pienoiskirjasto. Nämä kirjat on kirjoittanut n. 36 ensisijaista kirjoittajaa. Katolisen kirkon käyttämässä käännöksessä, Vulgatassa, on lisäksi seitsemän Vanhan testamentin apokryfikirjaa, jotka ovat hebrealaista alkuperää kuten muutkin Vanhan testamentin kirjat. Raamattu on maailman levinnein kirja, ja se on myös käännetty useammalle eri kielelle kuin mikään muu kirja. Raamattua tutkiva tieteenhaara on nimeltään eksegetiikka.

Johdanto

Kristittyjen Raamattu koostuu kahdesta osasta: juutalaisuuden parissa syntyneestä juutalaisten pyhästä kirjasta Toorasta, jota kristityt kutsuvat Vanhaksi testamentiksi, sekä kristinuskon parissa syntyneestä Uudesta testamentista. Raamattu on historiallinen kirja, joka on syntynyt pitkän ajan kuluessa monissa eri ammateissa ja maissa toimineiden kirjoittajien toimesta. Osa Raamatun sanomasta on levinnyt aluksi suullisena perimätietona sukupolvelta toiselle. Kristinuskon näkemyksen mukaan Raamattu on Jumalan ilmoitusta, ja sisältää sanoman, jonka hän haluaa kertoa ihmiskunnalle. Hän haluaa ilmoittaa ihmiselle itsensä ja tiettyjä asioita maapallon, Israelin ja muiden kansojen historiasta, ihmisen syntisyydestä, sekä pelastuksen Jeesuksen kautta - tien pois synnistä yhteyteen itsensä kanssa. Jeesuksen Tämän vuoksi Raamatusta käytetään kristinuskossa myös nimitystä "Jumalan sana" — se kuvaa ajatusta siitä, että Jumala on inspiroinut Raamatun eri kirjojen kirjoittajia heidän kirjoitustyössään. Tällöin voidaan puhua joko sanainspiraatiosta, jolloin Jumala on ohjannut kirjoittajien työtä yksittäisiä sanavalintoja myöten, tai asiainspiraatiosta, jolloin Jumala on kertonut vain asiat joista tulee kirjoittaa. Kristinuskossa Raamatun ei kuitenkaan katsota olevan samalla tavalla syntyneen suoran ilmoituksen tuloksena kuten Islamin Koraani, sillä kristinuskon näkemyksen mukaan varsinainen "Jumalan sana" (kreik Logos) on Jeesus Kristus, Kolminaisuuden toinen persoona. Raamattu on jaettu kahteen osaan, Vanhaan ja Uuteen testamenttiin. Testamentti on sanana hieman harhaanjohtava — testamentilla tarkoitetaan tässä tapauksessa "liittoa", sitovaa sopimusta ja molemminpuolista sidettä, joka on vahvistettu veren vuodatuksella. Testamentit kuvaavat siis vanhaa ja uutta liittoa, jotka Jumala on tehnyt ihmiskunnan kanssa. Vanha liitto tehtiin juutalaisen kansan kanssa, ja sen merkkinä oli ympärileikkaus. Uusi liitto tehtiin koko ihmiskunnan kanssa, ja sen merkkinä on ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen vastaanottaminen vapahtajaksi ja sen merkkinä otettu kaste. Koska kristinusko on vallinnut Eurooppaa myöhäisen antiikin ajalta valistusajalle, Raamattu on vaikuttanut suuresti paitsi uskonnossa myös länsimaiseen kulttuuriin, kieleen, tieteeseen, lakeihin sekä ennen nykyaikaa myös luonnonfilosofiaan ja maailmankuvaan. Esimerkiksi lainsäädäntö Euroopassa on kehittynyt ja kehittyy yhä Raamattuun perustuvan moraalin pohjalta. Raamattu on vaikuttanut merkittävällä tavalla ajanlaskuun ja länsimaiseen kalenteriin. Myös useat sananlaskut ja sanonnat ovat raamatullista alkuperää. Raamatulliset teemat ovat myös varsin yleisiä taiteessa, kuten kirjallisuudessa, kuvataiteessa, musiikissa ja elokuvissa. Koska Raamattu on kaikkialla sama, on se myös kulttuurillisen yhteyden ylläpitäjä koko maailmassa. Valistusaika ja sen mukanaan tuoma tieteellinen vallankumous Euroopassa ja Amerikassa saivat aikaan sen, että Raamatun ja sen profetioiden jumalalliseen alkuperään ja historialliseen luotettavuuteen alettiin suhtautua skeptisesti. Jumalan ilmoituksen lisäksi useat ihmiset näkevät Raamatun kuitenkin edelleen suurena kirjallisena teoksena, joka sisältää merkittäviä moraalisia opetuksia sekä maailmankirjallisuuden valioluokkaan kuuluvia draamallisia kertomuksia ja runoutta.

Vanha testamentti

elokuvissa Pääartikkeli: Tanakh Vanha testamentti (VT) sisältää kertomuksen koko maailman synnystä ja kertoo, miten Jumala valitsi Israelin omaisuuskansakseen muiden kansojen keskuudesta ja miten hän johdatti kansaansa historian lävitse. Vanha testamentti sisältää myös runoja, mietelmiä ja ylistyksiä sekä käskyjä ja ohjeita siitä, miten ihmisten tulisi elää — tärkeimpänä juutalaisen lain ja kymmenen käskyä. Vanhan testamentin lopussa on profeettojen kirjoituksia ja ennustuksia tulevasta Messiaasta, joka vapahtaisi maailman synnistä. Vanha testamentti kirjoitettiin n. vuosina 1400 — 400 eaa. Siihen kuuluu 39 (Vulgatassa 46) kirjaa. Niiden alkuperäinen kieli oli enimmäkseen heprea, arameaa esiintyy vain muutamissa kirjakääröissä. 1500-luvulla luterilaiset jättivät pois muutamia Vanhan testamentin apokryfikirjoja kuten esimerkiksi Makkabealaiskirjat, jotka ovat katolilaisten käytössä. Joidenkin ortodoksisten kirkkokuntien käytössä on vieläkin laajempi Vanhan testamentin versio. Katolisen ja ortodoksisen kirkon piirissä joistakin protestanttien keskuudessa apokryfisiksi katsotuista Raamatun teksteistä käytetään nimitystä deuterokanoniset kirjat, ja näitä tekstejä käytetään mainittujen kirkkojen liturgiassa runsaasti. Syynä siihen, miksi ortodoksien ja katolisten Raamatussa on mukana myös apokryfikirjat, on varhaisen kreikankielisen Vanhan testamentin käännöksen Septuagintan pitäminen kanonisena. Septuagintassa ovat mukana apokryfikirjat. Luther taas otti apokryfikirjat pois, koska niitä ei ole mukana alkuperäisessä hepreankielisessä kaanonissa, jota mm. Jeesus käytti. Vanhan testamentin kirjat siten kuin ne kirjoitetaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuonna 1992 käyttöön ottamassa Raamatun suomennoksessa eli Uudessa kirkkoraamatussa:
- Ensimmäinen Mooseksen kirja (Genesis)
- Toinen Mooseksen kirja (Exodus)
- Kolmas Mooseksen kirja (Leviticus)
- Neljäs Mooseksen kirja (Numeri)
- Viides Mooseksen kirja (Deuteronomium)
- Joosuan kirja
- Tuomarien kirja
- Ruutin kirja
- Ensimmäinen Samuelin kirja
- Toinen Samuelin kirja
- Ensimmäinen kuninkaiden kirja
- Toinen kuninkaiden kirja
- Ensimmäinen aikakirja
- Toinen aikakirja
- Esran kirja
- Nehemian kirja
- Esterin kirja
- Jobin kirja
- Psalmien kirja
- Sananlaskujen kirja
- Saarnaajan kirja
- Laulujen laulu (vanhemmissa käännöksissä Korkea veisu)
- Jesajan kirja
- Jeremian kirja
- Valitusvirret
- Hesekielin kirja
- Danielin kirja
- Hoosean kirja
- Joelin kirja
- Aamoksen kirja
- Obadjan kirja
- Joonan kirja
- Miikan kirja
- Nahumin kirja
- Habakukin kirja
- Sefanjan kirja
- Haggain kirja
- Sakarjan kirja
- Malakian kirja

Uusi testamentti

Malakian kirja Uusi testamentti (UT) käsittelee Vanhassa testamentissa luvatun Messiaan, Jeesuksen, ja hänen lähimpien seuraajiensa elämää ja tekoja. Uuden testamentin evankeliumeissa (Matteus, Markus, Luukas, Johannes) kerrotaan, miten Jeesus eli ja opetti ja miten hänet lopulta tuomittiin, koska hän ilmoitti olevansa Jumalan poika. Evankeliumien lopussa kerrotaan hänen vihamiestensä saattaneen hänet tuomiolle ja ristinkuolemaan ja siitä, miten hänet herätettiin eloon kolme päivää kuolemansa jälkeen jotta hän voisi ilmestyä uudestaan opetuslapsilleen ennustusten mukaan. Evankeliumeissa kerrotaan myös, miten Jeesus lähetti opetuslapsensa viemään hyvää sanomaa hänestä kaikkialle maailmaan. Evankeliumien lisäksi Uusi testamentti sisältää ensimmäisen kristillisen historiateoksen (Apostolien teot), kolmetoista apostoli Paavalin kirjoittamaa kirjettä, kahdeksan ns. yleistä kirjettä sekä yhden apokalyptisen profetian (Johanneksen ilmestys). Uusi testamentti kirjoitettiin n. vuosina 50 - 100 kreikaksi. Se sisältää 27 kirjaa. Kirjojen kirjoittajat olivat apostoleja, jotka joko tunsivat Jeesuksen henkilökohtaisesti elinaikanaan eli olivat hänen opetuslapsiaan, tai jotka olivat välittömästi opetuslasten seuraajia ja työtovereita. Lopullisesti Uuteen testamenttiin kuuluvien kirjojen kokoelma kanonisoitiin eli virallistettin Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 397 Alexandrian piispa Pyhän Athanasioksen vuonna 367 esittämän kokoelman mukaiseksi. Sen osat olivat toki olleet kristittyjen yleisessä käytössä koko ajan ennen kanonisointia. Uuden testamentin virallisen sisällön osalta lähes kaikki kristilliset kirkot ovat periaatteessa yksimielisiä, joskin käännökset ovat aiheuttaneet erimielisyyksiä Suomenkin luterilaisen kirkon piirissä. Uuteen testamenttiin kuulumattomia ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina liikkuneita Jeesusta ja apostoleja käsitelleitä kristillisiä kirjoituksia nimitetään apokryfisiksi tai pseudoepigrafisiksi. Uuden testamentin kirjat siten kuin ne kirjoitetaan Uudessa kirkkoraamatussa:
- Evankeliumi Matteuksen mukaan
- Evankeliumi Markuksen mukaan
- Evankeliumi Luukkaan mukaan
- Evankeliumi Johanneksen mukaan
- Apostolien teot
- Kirje roomalaisille
- Ensimmäinen kirje korinttilaisille
- Toinen kirje korinttilaisille
- Kirje galatalaisille
- Kirje efesolaisille
- Kirje filippiläisille
- Kirje kolossalaisille
- Ensimmäinen kirje tessalonikalaisille
- Toinen kirje tessalonikalaisille
- Ensimmäinen kirje Timoteukselle
- Toinen kirje Timoteukselle
- Kirje Titukselle
- Kirje Filemonille
- Kirje heprealaisille
- Jaakobin kirje
- Ensimmäinen Pietarin kirje
- Toinen Pietarin kirje
- Ensimmäinen Johanneksen kirje
- Toinen Johanneksen kirje
- Kolmas Johanneksen kirje
- Juudaksen kirje
- Johanneksen ilmestys

Raamatun käännöksiä ja versioita

Kuuluisimmat Raamatun käännökset ovat kreikankielinen Septuaginta (Vanha testamentti), latinankielinen Versio Vulgata, Lutherin saksankielinen käännös vuodelta 1534 sekä englanninkielinen King James Bible vuodelta 1611. Ruotsiksi Uusi testamentti käännettiin vuonna 1526, koko Raamattu 1541, ja uudet käännökset 1917 ja 2000. Suomeksi Uusi testamentti ilmestyi Agricolan kääntämänä vuonna 1548 (Se Wsi Testamenti), Psalttari 1551 sekä katkelmia Vanhasta testamentista vuosina 1551 ja 1552. Agricolan tavoitteena oli kääntää koko Raamattu suomeksi, mutta työ loppui rahoituksen puutteeseen. 1552 Vuosina Suomessa 1602 ja 1638 asetettiin komiteoita kokonaisen Raamatun kääntämiseksi. Vuoden 1602 komitean asetti kuningas Kaarle IX, ja sen puheenjohtajina toimivat Turun piispat Sorolainen ja Petraeus. Komitea sai käännöksen valmiiksi, mutta se ei koskaan päässyt painoon. Uutta käännöstyötä johti uusi piispa Rothovius, joka hankki rahoituksen vuoden 1638 valtiopäiviltä. Uusi komitea hyödynsi kuitenkin todennäköisesti aiempien kääntäjien tekemää työtä, koska käännös valmistui kolmessa vuodessa. Vuonna 1642 ilmestyi vihdoin ensimmäinen kokonainen Raamattu suomeksi (Biblia, Se on: Coco Pyhä Ramattu Suomexi). Bibliasta tehtiin uusi Florinuksen toimittama painos vuosina 1683 (Uusi testamentti) ja 1685 (Vanha testamentti). Syynä olivat sekä kieliasun tarkistaminen että pienikokoisemman ja halvemman version tarpeellisuus. Kolmas Lizeliuksen toimittama painos valmistui vuonna 1758, ja neljäs painos vuonna 1776. Tämä vuoden 1776 uudistettu versio oli merkittävin vuoden 1642 alkuperäisen käännöksen jälkeen. Siitä otettiin useita painoksia ja se levisi koko maahan ja tavallisiinkin koteihin. Näin se lopulta täytti jo alkuperäiselle käännökselle asetetut uskonpuhdistuksen mukaiset tavoitteet Raamatun saamisesta kaikkien ulottuville. 1800-luvulla alettiin lopulta valmistella täysin uutta käännöstä. A. W. Ingman julkaisi uuden korjatun laitoksen vuosina 1858 ja 1859. Hänen käännöksensä eivät kuitenkaan saaneet yleistä hyväksyntää. Vuoden 1859 Raamattua kutsutaan koetusraamatuksi, koska myyntiin laitettujen kappaleiden kanteen määrättiin liimattavaksi lappu "Koetus-käännös". Vuonna 1861 asetettiin raamatunkäännöskomitea uuden käännöksen aikaansaamiseksi. Komitean 1869-86 valmistamaa Vanhaa testamenttia ei kirkolliskokous kuitenkaan koskaan hyväksynyt. Asetettiin uusi komitea, jonka 1912 julkaiseman Uuden testamentin kirkolliskokous vuonna 1913 erinäisin muutoksin otti vanhan käännöksen rinnalla väliaikaisesti käyttöön. Kokonainen uusi käännös, jota nykyään kutsutaan Vanhaksi kirkkoraamatuksi, hyväksyttiin vuosina 1933 ja -38. Nykyisin käytössä oleva käännös, niin sanottu Uusi kirkkoraamattu, hyväksyttiin ja otettiin käyttöön vuonna 1992. Käännöstyö alkoi kirkolliskokouksen asettaman raamatunkäännöskomitean toimesta vuonna 1973. Komitean jäseninä oli myös edustajia Suomen ortodoksesta kirkosta ja vapaista suunnista. Katolinen kirkko osallistui komitean toimintaan antamalla palautetta.

Suomenkielisiä


- Wanha Biblia (1642)
- Wanhan Biblian revisio (1683/85)
- Biblia (1776)
- Biblian revisio (1859)
- Vanha kirkkoraamattu (1933/38)
- Uusi kirkkoraamattu (1992)
- Jumalan Kansan Raamattu (Uuras Saarnivaaran käännös) (1992)
- Raamattu Kansalle (1999-)
- Raamattu 2005 (2005-)
- Uuden maailman käännös (Jehovan todistajien käännös)

Antiikin käännöksiä


- Septuaginta
- Vulgata

Alkutekstejä


- Biblia Hebraica Stuttgartensia
- Bysantin tekstilaitos
- Textus Receptus
- Westcott-Hort laitos

Katso myös


- Apokryfikirjat
- Eksegetiikka
- Raamatun historiallisuus
- Raamatun ja Koraanin yhtäläisyydet
- Tanakh

Aiheesta muualla


- Raamattu HTML-versiona
  - [http://www.funet.fi/pub/doc/bible/html/finnish/1992/Raamattu.html Kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos]
  - [http://www.funet.fi/pub/doc/bible/html/finnish/1933,38/Raamattu.html Kirkolliskokouksen vuosina 1933 ja 1938 käyttöön ottama suomennos]
  - [http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible Raamattu.uskonkirjat.net: Useita Raamatun eri käännöksiä myös alkukielillä ja rinnakkain, tarkka Raamattuhaku]
  - [http://www.koivuniemi.com/cgi-bin/raamattuhaku Monipuolinen ja tehokas palvelu 1933/1938 käännöksen tutkimiseen]
  - [http://personal.inet.fi/atk/finbible/ Biblia 1776 ja Raamattu 1938 rinnakkain sekä Apokryfikirjat 1776 ja 1938 rinnakkain]
- Raamatun vuoden 1992 suomennos ääneen luettuna
  - [http://www.tky.hut.fi/~rkilta/raamattumaraton/ Projektin etusivu]
  - [http://jt8-1.tky.hut.fi/raamattu/00K%c3%84YTT%c3%96EHDOT Käyttöehdot / oikeudet]
  - [http://jt8-1.tky.hut.fi/raamattu/mp3/q-7/ Äänitiedostot]
- [http://www.sley.fi/luennot/index.shtml Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen (SLEY) Raamattuluennot]
- [http://www.rkk-sansa.net/ Radioraamattukoulu - Raamattu kannesta kanteen]
- [http://users.utu.fi/jasmar/docs/rist/ristiriitoja.htm Raamatun ristiriidat selviksi]
- [http://www.hum.utu.fi/uskontotiede/juutalaisuus/juutalaisuus7.htm Juutalainen usko, Turun yliopisto - uskontotiede]
- [http://www.thebricktestament.com/ Raamatun kertomukset LEGO-palikoilla kuvitettuna]
- [http://www.koivuniemi.com/cgi-bin/raamattuhaku?kirjat=ut&hakuehto=Raamat%5Btu%5D
- Mitä Raamattu kertoo itsestään?] Luokka:Raamattu ko:성서 ko:구약성서 zh-min-nan:Sèng-keng ja:聖書 simple:Bible th:คำพยากรณ์ในคัมภีร์ไบเบิลใหม่

Muinaiskreikka

Apostolien teoista. Vasemman puoleinen palsta on latinaksi, oikeanpuoleinen kreikaksi.]] Muinaiskreikka eli antiikin kreikka on indoeurooppalainen kieli, joka on syntynyt Kreikassa 1400-luvulla eaa. Sillä tarkoitetaan oikeastaan ryhmää antiikissa puhuttuja moninaisia kreikan murteita, joiden keskinäinen ymmärrettävyys oli joskus heikkoa. Sivistyneistö pystyi kuitenkin useimmiten kommunikoimaan keskenään. Varhaisimpia dokumentteja ovat mykeneläiset lineaari B -taulut, jotka oli kirjoitettu akhaialaisella murteella. Murrealueet vakiintuivat 800—700 -luvuilla eaa. Itäisiä murteita olivat attikalainen, joonialainen, Aiolian murre, Arkadian murre ja Kyproksen murre. Läntisiä murteita olivat Aitolian murre, luoteiskreikkalaiset Fokiksen ja Lokriksen murteet, Eliksen murre ja doorilaiset murteet. Hellenistisellä ajalla kehittyi attikalaisvoittoinen yhteismurre koinee (he koine dialektos). Siitä tuli myöhemmin Uuden testamentin kieli ja kirkon yleiskieli. Koinee on pääosin ymmärrettävää nykykreikkalaisillekin. Muinaiskreikkaa ei oikeastaan tarvitse luokitella eri kieleksi kuin nykykreikkaa, koska nykyreikka perustuu muinaiskreikkaan. Yleisesti kielet kuitenkin erotetaan, koska ajan kuluessa tapahtuneet muutokset ovat olleet merkittäviä.

Muinaiskreikka myöhempinä aikoina

Kreikan osaaminen läntisessä Euroopassa hiipui siirryttäessä keskiajalle. Uuden ajan alussa se kuitenkin elpyi yliopistopiireissä kautta Euroopan, myös Suomessa. Pelkästään vuosina 1648—1786 Turun akatemiassa lähes 400 muinaiskreikaksi kirjoitettua tekstiä.

Katso myös


- Antiikin Kreikka
- Bysantin valtakunta
- Nykykreikka
- Kreikkalaiset kirjaimet
- Homeros
- Odysseia

Aiheesta muualla


- [http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/klass/vk/korhonen2/ Humanistikreikkaa Kuninkaallisesta Turun akatemiasta] Luokka:Kielet Luokka:Kuolleet kielet Luokka:Antiikin Kreikka ko:고대 그리스어

Evankeliumi

Evankeliumit (kreikaksi ευαγγελιον, euangelion, suomeksi "ilosanoma" tai "hyvä sanoma") ovat Jeesuksen elämää koskevia alkukristillisiä (katso: Kristinusko) kirjoituksia. Ilosanomalla viitataan levitettyyn kertomukseen siitä, kuinka Jeesus oli toteuttanut ennustukseen juutalaisten Messiaasta, sovittanut kuolemallaan maailman synnit, ja ylösnoussut vakuutukseksi siitä, että kaikki oli ollut totta. Evankeliumeja kirjoitettiin alkukristillisinä aikoina useita. Osassa kerrottiin Jeesuksen elämäkerta ja opetukset, ja kuinka hän täytti Vanhassa testamentissa esitetyt profetiat. Osa oli lähinnä vain kokoelma Jeesuksen opetuksia ja hänen esittämiään vertauksia. Sanaa "evankeliumi" on käytetty kristittyjen keskuudessa toiselta vuosisadalta lähtien. Varmuudella se on esiintynyt Justinianus Marttyyrillä n. vuonna 155, ja mahdollisesti jo niin aikaisin kuin Antiokian piispa Ignatiuksella n. vuonna 117.

Kanoniset evankeliumit

Monista antiikin aikana kirjoitetuista evankeliumeista neljä hyväksyttiin osaksi Raamatun Uutta testamenttia, ehkä jo Ireneuksen aikana n. vuonna 185. Lopullisesti Uuden testamentin kirjojen kaanon hyväksyttiin Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 397. Kanoniset evankeliumit ovat:
- Evankeliumi Matteuksen mukaan
- Evankeliumi Markuksen mukaan
- Evankeliumi Luukkaan mukaan
- Evankeliumi Johanneksen mukaan

Muita evankeliumeja

Kanonisten evankeliumien lisäksi kirjoitettiin useita muita evankeliumeja, joita ei myöhemmin hyväksytty kaanoniin. Ne kuuluvat Uuden testamentin apokryyfisiin kirjoihin. Jotkut näistä evankeliumeista ovat ovat hyvin samantyylisiä kuin kanoniset evankeliumit, ja niistä tunnetuin, Tuomaan evankeliumi, sisältää lähinnä kokoelman Jeesuksen opetuksia, joista osa tunnetaan muutenkin. Osa puolestaan on sävyltään gnostilaisia, ja sisältävät hyvin erilaisen, myöhemmin harhaopiksi tuomitun kuvan Jeesuksesta ja hänen opetuksistaan. Osa apokryyfisistä evankeliumeista on puolestaan kirjoitettu niin kauan Jeesuksen ja hänet tunteneiden ihmisten elämän jälkeen, että ne sisältävät liian ilmiselviä legendoja ja liioitteluja, ja osattiin siksi jättää pois kirkolliskokouksissa. Apokryfisiä evankeliumeja ovat mm.:
- Tuomaan evankeliumi
- Tuomaan lapsuusevankeliumi
- Jaakobin evankeliumi
- Pseudo-Matteuksen evankeliumi
- Nikodeemuksen evankeliumi
- Pietarin evankeliumi
- Marian evankeliumi
- Filippuksen evankeliumi
- Egyptiläinen evankeliumi

Katso myös


- Evankeliointi
- Uusi testamentti
- Apokryfiset kirjat Luokka:Kristinusko Luokka:Raamattu ja:福音

Ensimmäinen vuosisata

Vuosisadat: 100-luku eaa ensimmäinen vuosisata eaa - ensimmäinen vuosisata - 100-luku 200-luku ----

Tärkeitä tapahtumia


- Kristinusko syntyy
- Rooman valtakunta laajenee
- Pompeji tuhoutuu tulivuorenpurkauksessa 79.
- Buddhalaisuus saapuu Kiinaan.

Tärkeitä henkilöitä


- Arminius
- Augustus
- Caligula
- Claudius
- Boudicca
- Heron Aleksandrialainen
- Jeesus Nasaretilainen
- Josefus
- Livius
- Nero
- Paavali
- Plinius vanhempi
- Seneca
- Tacitus
- Tiberius
- Trajanus
- Vespasianus

Keksintöjä


- Kiinalaiset keksivät paperin (ks. ajan merkitseminen) ko:1세기 ja:1世紀

30

Vuosisadat: 100-luku eaa - ensimmäinen vuosisata eaa - ensimmäinen vuosisata - 100-luku - 200-luku Vuosikymmenet: 10 eaa 0 eaa 0 10 20 - 30 - 40 50 60 70 80 Vuodet: 25 26 27 28 29 - 30 - 31 32 33 34 35 ----

Tapahtumia


-

Syntyneitä


-

Kuolleita


- 7. huhtikuuta - Jeesus Nasaretilainen, uskonnollinen vaikuttaja Luokka:Ensimmäinen vuosisata ko:30년

Apostoli

Apostolit olivat Raamatun ja kristillisen perimätiedon mukaan ne kaksitoista Jeesuksen opetuslasta, jotka hän lähetti ensin Israelin kansan keskuuteen, ja kuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen kaikkeen maailmaan julistamaan evankeliumia Taivasten valtakunnasta. Näiden lisäksi myös eräitä muita alkuseurakunnan lähetystyöhön lähteneitä henkilöitä kutsutaan apostoleiksi.

Kaksitoista apostolia

Sanaa "apostoli" käytetään Markuksen ja Matteuksen evankeliumeissa ainoastaan kerran. Markuksen evankeliumin ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814151744&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Mark.+3%3A16-19&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU Mark. 3:16-19]) ja Matteuksen evankeliumin ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814154862&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Matt.+10%3A2-4&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU Matt. 10:2-4]) mukaan ne kaksitoista, jotka Jeesus valitsi seuraaman häntä ja joita myös hän itse kutsui apostoleiksi, olivat:
- Simon Pietari
- Andreas
- Jaakob Sebedeuksen poika
- Johannes Sebedeuksen poika
- Filippus
- Bartolomeus
- Tuomas (Judas Didymos Tuomas) ("Kaksonen")
- Matteus
- Jaakob Alfeuksen poika
- Taddeus
- Simon Kananeus (Simon Kiivailija)
- Juudas Iskariot Luukkaan evankeliumissa ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814208737&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Luuk.+6%3A13-16&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU Luuk. 6:13-16]) Taddeusta kutsutaan nimellä Juudas, Jaakobin poika. Johanneksen evankeliumi, päinvastoin kuin synoptiset evankeliumit, ei tarjoa listaa apostoleista, eikä kirjoittaja edes mainitse heidän lukumääräänsä. Evankeliumissa esiintyvät kuitenkin seuraavat apostolit: Andreas, Juudas Iskariot, Pietari, Tuomas (jota kutsutaan myös Juudaaksi), Natanael, Filippus, Sebedeuksen pojat (Jaakob ja Johannes), ja "se toinen Juudas".

Uusi kahdestoista apostoli

Juudas Iskariotin petettyä Jeesuksen ja hirtettyä itsensä ennen Jeesuksen ristiinnaulitsemista, apostoleja oli jäljellä yksitoista. Apostolien tekojen mukaan ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814246831&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Apt.+1%3A23-26&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU Apt. 1:23-26]), jäljelle jääneet opetuslapset kokoontuivat Jeesuksen ylösnousemisen ja helluntain välillä valitsemaan kahdennentoista apostolin arvalla. Arpa lankesi Mattiaalle, josta näin tuli viimeinen "kahdestatoista apostolista".

Muut apostolit

Myös Paavali kertoo olevansa apostoli esim. Kirjeessä roomalaisille ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814421640&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Room.+1%3A1&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU Room. 1:1]). Hän kutsuu itseään erityisesti "pakanoiden apostoliksi" ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814280727&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Room.+11%3A13&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU Room. 11:13]). Hän kutsuu myös evankeliumia julistaneita kumppaneitaan apostoleiksi ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814315783&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Room.+16%3A7&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU Room. 16:7]). Tapana siis oli, että kaikki jotka olivat saaneet Jumalalta tai Jeesukselta tehtävän evankeliumin julistamisesta, olivat apostoleja. Paavali kuitenkin mainitsi olevansa apostoleista vähäisin, koska oli aiemmin vainonnut kristittyjä, ja koska ei ollut suoraan Jeesuksen nimittämä. Hän joutui myös monesti puolustamaan auktoriteettiään ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814344616&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=1.+Kor.+9%3A1&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU 1. Kor. 9:1]). Barnabasta kutsutaan apostoliksi Apostolien teoissa ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814374997&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Apt.+14%3A14&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU Apt. 14:14]). Jaakobia, Jeesuksen veljeä, taas ei koskaan kutsuta apostoliksi, vaikka hänen sanottin olevan yksi "seurakunnan pylväistä" ([http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1107814395803&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=Gal.+2%3A9&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=FinPR&mod3=WHNU Gal. 2:9]).

Katso myös


- Apostolien teot
- Apostoliset isät
- Kirkkoisät

Linkkejä


- [http://www.sley.fi/luennot/Raamattu/UT/Markus/03LN.htm SLEY:n Raamattuluennot: Apostolit valitaan — Markuksen evankeliumi, 3. luku] Luokka:Kristinusko ko:사도 ja:使徒

Antiokia

Antiokia (nykyinen Antakya) on kaupunki Turkissa Orontes-joen varrella, n. 40 km Välimerestä. Kaupungin perusti Seleukos I Nikator vuonna 301 eaa. Antiokia on tärkeä paikka kristinuskon historian kannalta: Siellä Paavali piti ensimmäisen kristillisen messun synagogassa, ja siellä Jeesuksen seuraajia alettiin ensimmäisen kerran kutsua kristityiksi. Antiokia toimi Paavalin tukikohtana hänen kahdella ensimmäisellä matkallaan. Kristinuskon levitessä Antiokia oli yksi neljästä partiarkaatista (muut olivat Jerusalem, Aleksandria ja Rooma.) Luokka:Turkin kaupungit ja:アンティオケイア

Rooman valtakunta

Rooman valtakunta (usein antiikin Rooma) oli antiikin aikainen imperiumi. Varhaisimmat merkit asutuksesta Rooman kaupungin alueella ovat noin 1300-luvulta eaa. Kaupungistuminen lienee alkanut 700-luvulla eaa. Rooma kehittyi vuosisatojen aikana Välimeren ympäröiväksi maailmanvallaksi. Rooman valtakunnan länsiosa kukistui vuonna 476, jolloin Länsi-Rooman viimeinen keisari syrjäytettiin. Rooman valtakunnan yhdistämisyritykset Itä-Rooman johdolla päättyivät islamin yllättävään nousuun 600-luvulla. Itä-Rooma eli Bysantti pysyi kuitenkin koossa turkkilaisvaltaukseen saakka 1453.

Historia

Rooman alkuvaiheet

Tieto Rooman kaupungin alkuajoista on suurelta osin peittynyt myyttien ja legendojen alle. Rooman perustivat tarun mukaan veljekset Romulus ja Remus 21. huhtikuuta 753 eaa. 700–650 eaa. Rooman kukkulat yhdistyivät, tästä kertoo esimerkiksi tarina sabiinitarten ryöstöstä. 600-luvulla Rooma levittäytyi Latiumiin, ja tuhosi emäkaupunkinsa Alba Longan. Tradition mukaan Roomaa hallitsivat tällöin kuninkaat. Todellisuudessa Rooma sai alkunsa pronssikautisena kyläyhteisönä ehkä noin vuoden 1000 eaa. tienoilla, ehkä jonkin verran aiemmin. Alueella on ilmeisesti ollut jo tätä ennen metsästyksestä ja kalastuksesta elänyttä ihmisasutusta. Vähitellen arkeologiseen todistusaineistoon ilmestyy jälkiä paimentolaisuudesta, maanviljelyksestä ja hautausrituaaleista, sitten kaupasta, sosiaalisesta hierarkiasta, sodankäynnistä ja kylämäisesta asutuksesta. 800-luvulta eaa. on merkkejä kreikkalaisvaikutteista, ehkä Etelä-Italian kreikkalaissiirtokunnista. 700-luvulta on löytynyt merkkejä paalutuksista, jotka kertovat jonkinlaisesta linnoittautumisesta. Rooma alkoi etruskikulttuurin vaikutuksesta muodostua kaupunkimaiseksi yhteisöksi 600-luvun eaa. kuluessa. Kukkuloiden välinen suo kuivatettiin. Tässä vaiheessa Rooma ei juuri eroa muusta Latiumista. Eriytymistä ilmenee 500-luvulla. Tältä ajalta löytyy muureja, hallintorakennuksia ja uskonnollisia rakennuksia. Lisäksi on löydetty kreikkalaisin kirjaimin kirjoitettuja piirtokirjoituksia. :Katso myös: Rooman kuningas ja Roomalainen mytologia

Tasavalta

Tradition mukaan Rooman viimeinen kuningas Tarquinius Superbus syrjäytettiin vuonna 509 eaa. Tarinat kertovat pienen joukon vallankumouksesta. Kyseessä saattoi olla myös roomalaisten ja etruskien välinen yhteenotto, tai kuninkaan ja ylimysten välinen konflikti. Siirtymä saattoi olla myös vähittäinen. Toisaalta tasavaltaan saatettiin siirtyä vasta 400-luvulla eaa. plebeijien ja patriisien konfliktissa. Roomasta tuli tasavalta, jota johtivat kaksi konsulia, jotka kansalaiset valitsivat senaatin jäsenistä vuoden mittaisiksi virkakausiksi. Rooman kansalaiset jaettiin perinnöllisesti etuoikeutettuihin patriiseihin ja alempiarvoisiin plebeijeihin. Senaatissa olivat edustettuna vaikutusvaltaiset patriisisuvut, joten valtion johto oli käytännössä kapean kansanosan käsissä. Konsulit ottivat aluksi kuninkaan roolin lukuun ottamatta Juppiterin ylipapin asemaa. Tämän tehtävään valittiin rex sacrorum eli pyhien asioiden kuningas. Avioliittoja luokkien välillä ei sallittu ennen vuotta 445 eaa. Plebeijeitä varten perustettiin 494 eaa. kansantribuunin virka, johon ei voitu valita patriisia. Tämä oli ainut alemmalle luokalle avoin virka, mutta sillä oli suuret oikeudet. Uskonnolliset asemat oli myöhemminkin rajattu vain patriiseille. Yhteiskuntaluokkien välille tuli joskus niin suuria erimielisyyksiä, että plebeijit ottivat perheensä ja tavaransa ja lähtivät kaupungista leiriytyen sen ulkopuolelle kunnes heidän vaatimuksiinsa suostuttiin. Näin kävi 494, 450 ja 287 eaa. Tavallisin riidanaihe oli maanjako. Vähitellen patriisien etuoikeudet purettiin ja virat avattiin plebeijeille. Vanhat patriisisuvut ja menestyneet plebeijisuvut sulautuivat yhteen uudeksi yläluokaksi.

Nousu maailmanvallaksi

Rooma laajensi hallitsemaansa aluetta vähitellen. 400- ja 300-luvuilla käytiin monia sotia Italian muita valtioita ja heimoja vastaan. Aluksi Rooma oli vain yksi Italian monista kaupunkivaltioista. Voitokkaat sodat ja taitava diplomatia saattoivat kuitenkin vähitellen etruskilaiset, kreikkalaiset, latinalaiset, samnilaiset, kelttiläiset jne. yhteisöt Rooman valtaan. Niiden asukkaat eivät yleensä saaneet Rooman kansalaisoikeuksia. Koko Apenniinien niemimaa oli kokonaan Rooman hallussa 270 eaa. Seuraavaksi laajeneminen jatkui läntisen Välimeren rannikoille, jolloin käytiin puunilaissodat Karthagoa vastaan. Puunilaissotien tuloksena Rooma sai haltuunsa Sisilian, Hispanian ja Pohjois-Afrikan. Sitten vuorossa oli Makedonia, jota vastaan roomalaiset kävivät ns. makedonialaissodat. Makedonia voitettiin 197 eaa. Seleukidit lyötiin nykyisessä Syyriassa 189 eaa. Rooman sanottiin puolessa vuosisadassa levittäneen herruutensa Italiasta koko antiikin tuntemaan maailmaan.

Sisällissotien kausi

Rooma ajautui kriisiin vuodesta 133 eaa. alkaen. Tämä johti sarjaan sisällissotia ja diktatuureja. Yksi osa ongelmaa oli sosiaalisen rakenteen muutos. Roomalaisen yhteiskunnan selkärankana pidetty vapaiden talonpoikien luokka supistui orjatyövoimalla viljeltyjen suurtilojen kasvaessa. Ihmisiä hakeutui kaupunkeihin, joihin muodostui levoton ja köyhä väestöaines. Gracchuksen veljekset yrittivät toteuttaa talonpoikaiston elvyttämiseen tähtäävän maareformin, mutta suurmaanomistajia edustava senaatti järjesti heidät hengiltä. Senaatin johtama armeija kärsi tappioita Numidian kuningasta Jugurthaa vastaan 122–105 eaa., Sisilian orjakapinassa ja kimbrejä vastaan 105 eaa. Kimbrien voittaja Marius korvasi asevelvollisista talonpojista koostuvan armeijan ammattisotilailla, jotka värvättiin köyhän väestön keskuudesta. Seuraavien vuosikymmenten kuluessa sotapäälliköt, jotka tavoittelivat valtaa itselleen uskollisten legioonien avulla, muodostuivat toistuvaksi ilmiöksi Rooman politiikassa. Kaupunkivaltion tasavaltainen hallintomuoto ei enää toiminut kitkatta imperiumissa. Orjat nousivat jälleen kapinaan 73 eaa. Spartacuksen johdolla kolmannessa orjakapinassa. Spartacuksen joukot löivät monta legioonaa ennen joutumistaan viimein Pompeiuksen voittamiksi. 6000 orjaa ristiinnaulittiin Via Appian varrelle. Vuonna 91 eaa. lähes koko Italia kapinoi ja se rauhoitettiin vain antamalla kaikille Pojoen eteläpuolisille asukkaille kansalaisuus. Samaan aikaan Pontoksen kuningas Mithridates VI valtasi Bithynian ja häntä kukistamaan lähetetty sotapäällikkö Sulla marssikin Roomaan legioonien kanssa julistaen itsensä diktaattoriksi. Sullan jäätyä eläkkeelle 79 eaa. tasavalta palautettiin. Sotapäälliköt Gnaeus Pompeius Magnus ja Julius Caesar valloittivat Syyrian ja Gallian Reiniltä Atlantille asti. Vuonna 49 eaa. Caesar palasi Roomaan armeijansa kanssa aloittaen sisällissodan jonka päätytyä Caesar kaappasi vallan nousten diktaattoriksi.

Keisariajan alku

diktaattori] Caesarin sisarentyttären pojasta, Octavianuksesta, tuli Rooman ensimmäinen keisari nimellä Augustus. Augustusta seurasivat Juliusten-Claudiusten suvun keisarit (mm. Tiberius ja Nero) ja näitä Flaviukset (mm. Vespasianus). Vuosia 96—180 pidetään keisarikunnan suurimman kukoistuksen kautena. Tällöin hallitsivat Nerva, Trajanus, Hadrianus, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius. Marcus Aurelius joutui taistelemaan Tonavan rajalla germaaneja vastaan. Tämä markomannisota antoi esimakua tulevien vuosisatojen ongelmista. Vuonna 193 valtaan nousi voimakas Septimus Severus, jota seurasi vuoteen 235 saakka hallinnut Severusten dynastia. Egypti liitettiin Rooman valtaan 31 eaa., Augustus antoi keisarikunnan rajojen pysyä luonnonesteiden muodostamilla rajoilla, mutta Claudius valloitti Britannian. Trajanuksen aikana (vuonna 106) valloitettiin Daakia (likimain nykyinen Romania), mutta se hylättiin 270. Samoin Mesopotamian valloitus jäi lyhytaikaiseksi (114—117). Katso myös: Rooman keisari

200-luvun kriisi

200-luvun kriisi on nimitys, jota yleisesti käytetään Rooman valtakunnan hajoamiskaudesta, joka vallitsi noin vuosina 235—275. Valtakunta kävi tällöin tuhon partaalla. Samaan aikaan sijoittuu myös niin kutsuttu sotilasanarkian aika 235—284. Roomassa oli kriisikaudella yli 35 eri hallitsijaa. Useimmat näistä olivat sotapäälliköitä, jotka omaksuivat keisarin vallan joko koko valtakunnassa tai jossakin sen osassa menettäen sen myöhemmin tappion, murhan tai luonnollisen kuoleman jälkeen. Keisarit viettivät yhä vähemmän aikaa Roomassa. Poliitiikan lisäksi kriisiytyi myös talous (katso alla). Toisaalta ilmeni myös monia muita ongelmia kuten levottomuuksia, tauteja ja sisällissotia. Sisäiset levottomuudet ilmenivät esimerkiksi separatistisina pyrkimyksinä. Lännessä niin sanotun Gallian keisarikunnan perustanut Postumus ja idässä kuningatar Zenobia pyrkivät kummatkin saavuttamaan itsenäisyyttä keskushallinnosta. Aiemmassa vaiheessa armeija oli pyritty siirtämään kauemmas valtakeskuksista, mikä vakautti valtiota. Nyt armeija palasi vallan keskiöön ja dominoi koko yhteiskuntaa. Se myös kasvoi merkittävästi. Armeija alkoi värvätä ulkopuolisia, etenkin germaaneja. Raja-alueiden siirtokunnat autioituivat monin paikoin. 200-luvulla imperiumi koki myös ensimmäiset vakavat sotilaalliset tappionsa vuosisatoihin. Germaanit ryöstelivät monin paikoin, gootit voittivat Deciuksen ja Persia nousi Rooman kilpailijaksi. Keisari Valerianus joutui Persian kuninkaan Sapor I:n vangiksi. Hänet nyljettiin. Kun tällaista menoa oli kestänyt 35 vuotta, valtakunta oli kuoleman kielissä. Rooman lahjakkaimpien keisareiden joukkoon luettu Aurelianus kuitenkin onnistui turvaamaan valtakunnan rajat. Diocletianus vakiinnutti oloja edelleen. Selviytyminen kriisistä oli luultavasti kuitenkin enemmän sattumaa ja rakenteellisten tekijöiden sanelemaa kuin yksilöiden ansiota.

Tetrarkia eli neljän keisarin valta

Tetrarkia eli "nelivalta" oli hallintojärjestelmä, jonka keisari Diocletianus otti käyttöön vuonna 293 ratkaistakseen valtakunnan vakavat sotilaalliset ja taloudelliset ongelmat. Valtakunta jaettiin länsi- ja itäosaan. Diocletianus piti itse idän vallassaan ja antoi lännen kanssahallitsija Maximinianukselle. Kahdeksan vuotta myöhemmin Diocletianus katsoi, että sekä sotilaallisiin että siviililuontoisiin ongelmiin tulisi kiinnittää vielä enemmän huomiota. Tällöin kummallekin keisarille, "augustukselle", nimitettiin alikeisari eli "caesar". Tämä tetrarkkinen järjestelmä säilyi noin vuoteen 324. Ensimmäiset tetrarkit olivat Diocletianus (idän keisari), Galerius (idän alikeisari), Maximianus (lännen keisari) ja Constantius Chlorus (lännen alikeisari).

Myöhäisantiikki

Myöhäisantiikki tarkoittaa yleensä noin vuosien 300 - 600 jaa. välistä aikaa. Myöhäisantiikkisen Länsi-Rooman kehitys voidaan mieltää rappioksi, joka ilmeni keisarillisen keskushallinnon romahduksena sekä talouden ja yhteiskunnan perusrakenteiden järkähtelynä. Kritiikin mukaan kyseessä oli pikemmin muutosprosessi, jota ei pidä arvostella lopputuleman eli keskiajan pohjalta. Molempien näkemysten tueksi löytyy todisteita. Vaikka nykynäkökulmasta selviä rappion merkkejä näkyi, kannattaa siis kuitenkin muistaa myös jatkuvuus ja jopa joillain aloilla tapahtunut edistys. Myöhäisantiikin merkittävin piirre on kristinuskon leviäminen ja sen aseman vakiintuminen. Rooman keisarikunnasta tuli kristitty vuonna 313 jaa. Milanon ediktin myötä. Konstantinus I Suuren valtakaudella annettu edikti teki kristinuskosta yhden Rooman virallisista uskonnoista. Konstantinus siirsi pääkaupungin Konstantinopoliin, "Uuteen Roomaan", vaikka vanhakin Rooma säilytti suuren symbolisen merkityksensä. Keisari Theodosiuksen hallitessa (379—395) kristinuskosta tuli Rooman ainoa virallinen uskonto. Myöhäisantiikissa syntyi käsitys kirkon ja valtion yhteydestä. Keisari nähtiin Jumalan sijaisena maan päällä, ja häntä pyrittiin samaistamaan monin tavoin Jeesukseen. Toisaalta kristittyjen näkemys Jeesuksesta otti vaikutteita keisari-instituutiosta. Kirkko alkoi muistuttaa "valtiota valtiossa". Myös luostarilaitos syntyi. Theodosiuksen kuoltua Rooma jakautui lopullisesti itäiseen ja läntiseen keisarikuntaan, joiden polut alkoivat kulkea eri teitä. Jako ei näyttänyt aikalaisista lopulliselta, mutta sellaiseksi se osoittautui. Keskushallinto alkoi halvaantua 400-luvulla. Vuonna 410 visigootit hävittivät Roomaa Alarikin johdolla. Vaikka hävitys ei ehkä loppujen lopuksi ollut totaalista, oli tämän tapahtuman merkitys aikalaisten silmissä suuri. Yleisesti tässä yhteydessä on puhuttu kansainvaellusten ajasta. Siirtyneet ihmismäärät lienevät kuitenkin olleet pieniä. Germaaniheimot perustivat Rooman alueella useita kuningaskuntia, joiden väestö oli lähes kokonaan roomalaista. Germaanit itse omivat monia roomalaisten tapoja ja hyödynsivät esimerkiksi roomalaista paikallishallinnon koneistoa. Keisarius sortui lopullisesti vuonna 476 ostrogoottien valloittaessa Rooman kaupungin ja syrjäyttäessä viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen. Rooman senaatti jatkoi kokoontumisia ilmeisesti pitkälle 500-luvulle asti. Itä-Rooma, josta nykyään käytetään nimeä Bysantti, säilytti mahtiasemansa vielä vuosisatoja pysyen pystyssä vuoteen 1453. Rooman tuhon syistä on väitelty loputtomiin. Gibbonin mukaan tuho johtui kristittyjen moraalittomuudesta. Edwin Linkomieskin ep