:: wikimiki.org ::

Lepät

Lepät

Lepät (Alnus) on kasvisuku, johon kuuluu noin 30 lajia puita ja pensaita. Lepät ovat levinneet koko pohjoiselle lauhkealle vyöhykkeelle ja lisäksi osaan Etelä-Amerikkaa.

Nimen alkuperä

Puun nimi "leppä" tulee vanhasta suomalaisesta verta tarkoittavasta sanasta; nimitys johtuu siitä että lepän puuaines värjäytyy punaiseksi katkaisupinnoilta.

Luokitus

Leppien suku jakaantuu kolmeen alasukuun:
- Alnus
- Alnus acuminata
- Alnus cordata
- Alnus formosana
- Alnus glutinosa – tervaleppä
- Alnus glutinosa subsp. pyramidalis – pilaritervaleppä
- Alnus incana – harmaaleppä
- Alnus oblongifolia (Alnus incana subsp. oblongifolia)
- Alnus rugosa (Alnus incana subsp. rugosa)
- Alnus tenuifolia (Alnus incana subsp. tenuifolia)
- Alnus japonica
- Alnus jorullensis
- Alnus orientalis
- Alnus rhombifolia
- Alnus rubra – punaleppä
- Alnus serrulata
- Alnus subcordata
- Clethropsis
- Alnus maritima
- Alnus nepalensis
- Alnus nitida
- Alnobetula
- Alnus viridis – pensasleppä
- Alnus viridis subsp. viridis
- Alnus viridis subsp. maximowiczii (Alnus maximowiczii)
- Alnus viridis subsp. crispa (Alnus crispa)
- Alnus viridis subsp. sinuata (Alnus sinuata)

Yleistä

Alnus viridis Leppä voi hyvällä kasvupaikoilla elää yli satavuotiaaksi. Suurin leppälaji on pohjoisamerikkalainen punaleppä (Alnus rubra), joka voi kasvaa jopa 40 metrin korkuiseksi. Suomessa harmaaleppä voi parhaimmillaan kasvaa 15 metriin, tervaleppä hieman korkeammaksi. Monet lepät jäävät pieniksi pensaiksi. Leppälajeille tyypillistä on taipumus kasvattaa juurivesoja. Myös kaadettu leppä lähtee yleensä kasvamaan uudestaan kannosta. Leppien juurinystermissä elää Frankiella alni -bakteereja, jotka kykenevät sitomaan typpeä ilmasta. Leppä elää symbioosissa bakteerien kanssa tarjoten niille ravintoa ja saaden niiltä typpiyhdisteitä. Bakteerien ansiosta lepät yleensä muuttavat kasvupaikkansa maaperää aikaisempaa hedelmällisemmäksi. Suomessa kasvaa kahta leppälajia, harmaaleppää (Alnus incana) ja tervaleppää (Alnus glutinosa). Molemmat Suomen leppälajit kukkivat hyvin varhain keväällä ennen lehtien puhkeamista. Hedenorkoista leviävä siitepöly aiheuttaa monille ihmisille keväisin allergiaoireita. Käpymäiseen runsaan sentin mittaiseen siemenkotaan kehittyy pieniä ruskeita siemeniä.

Käyttö

Leppien lehtiä ja kuorta käytettiin ennen vanhaan kankaiden ja nahan värjäämiseen. Leppien nuoret oksat soveltuivat niukkoina aikoina lehdeksiksi, joita käytettiin lisärehuna kotieläimille. Leppien puuainesta, erityisesti tervaleppää, käytetään muun muassa puukenkien ja muiden käsitöiden valmistukseen sekä saunojen laudelautoina. Puu on punertavaa ja suhteellisen pehmeää. Luokka:Lepät

Kasvit

Kasvit ovat monisoluisia, pääasiassa yhteyttämällä ravintonsa saavia eliöitä. Kuuden eliökunnan järjestelmässä ne muodostavat kasvikunnan (Plantae), yhden aitotumaisten eliöiden neljästä pääryhmästä eläinten, sienten ja alkueliöiden ohella. Kasveiksi voidaan kuitenkin tulkinnasta riippuen laskea vaihteleva joukko erilaisia eliöitä.

Yleistä

Kasvit poikkeavat eläimistä ja sienistä monella tavalla. Ne eivät yleensä kykene liikkumaan paikasta toiseen, vaan pysyvät koko elämänsä tietyllä kasvualustalla. Niillä ei ole lihaksia eikä myöskään hermosoluja. Kasvit ovat yleensä omavaraisia eli autotrofisia, sillä ne hankkivat tarvitsemansa aineet yhteyttämisen avulla. Kasvisolut poikkeavat eläinsoluista muun muassa kiinteällä, selluloosasta koostuvalla soluseinällään ja väriaineita sisältävillä plastideillaan. Vaikka kasvit eivät ole yhtä pitkälle kehittyneitä kuin eläimet, ovat ne maapallon hallitseva ja näkyvin elämänmuoto. Ne muodostavat levien kanssa suurimman osan planeettamme biomassasta. Lähes ainoina omavaraisina eliöinä kasvit ovat ravintoketjun perusta, ja ne ovat luoneet ilmakehän runsaan happipitoisuuden tuottamalla kaasua yhteyttämisellä. Nykyisen kaltainen elämä maapallolla on pitkälti kasvien ansiota. Vielä ennen 1950-lukua kaikki eliöt jaettiin kasveihin ja eläimiin. Kasveja olivat kaikki ne eliöt, jotka eivät täyttäneet eläimen tuntomerkkejä, kuten sienet ja jopa bakteerit. Viiden eliökunnan järjestelmän synnyttyä kasvit saivat oman määritelmänsä, joka kuitenkin jätti levät kasvikunnan ulkopuolelle alkueliökuntaan (Protista). Määritelmä sisällytti kasvikuntaan versokasvit eli embryofyytit, joita ovat sammalet ja putkilokasvit ja joille on tunnusomaista omiin tehtäviinsä erikoistuneet varsi ja lehdet erotuksena sekovartisista kasveista. Nykyään on yleisesti hyväksyttynä vaihtoehtona myös termi vihreät kasvit (Viridiplantae, Cavalier-Smith 1981), johon kuuluvat versokasvien lisäksi myös viherlevät. Usein näiden lisäksi myös punalevät on laskettu kasvikuntaan. Johtuen kasvi-käsitteen löyhästä liitoksesta nykyisen systematiikan kanssa ei käsitteelle voida asettaa täysin yksiselitteisiä rajoja. Arviot maapallon kasvilajien määrästä vaihtelevat suuresti. Eri tutkijoiden esittämiä lukuja koppisiemenisten kasvien määrälle ovat 231 413 (G. L. Stebbins 1974), nykyään yleisesti hyväksytty 270 000 (Robert May 1992), 422 127 (Rafaël Govaerts 2001) ja edellisestä riippumaton tulos 421 968 (David Bramwell 2002). Tämän lisäksi erilaisia sammalia tunnetaan noin 24 000, sanikkaisia yli 12 000 ja paljassiemenisiä yli 800.

Versokasvien systemaattinen luokittelu

Tieteellisissä nimissä esiintyy jonkin verran vaihtelua riippuen siitä, mihin hierarkiatasoon ryhmän katsotaan kuuluvan. Aiemmin käpypalmut, neidonhiuspuut, havupuut ja Gnetophytina-ryhmä luokiteltiin paljassiemenisten (Gymnospermae) kaareen, mutta uusimpien tutkimusten mukaan ryhmillä ei ole yhteistä kantamuotoa.

Levät

paljassiemenisiä :Pääartikkeli levä. Syanobakteerien eli sinilevien ei katsota nykyisin kuuluvan leviin vaan bakteereihin. Nykyinen tieteellinen luokittelu ei enää pidä leviä kasvikuntaan kuuluvina eliöinä, mutta niiden yhteneväisyydet kasvien kanssa ovat niin suuret, että niitä voidaan myös pitää alkukantaisina kasveina. Levät ovat sekovartisia, kuten jotkut alkeelliset varsinaiset kasvitkin, eli niiden rakenteesta ei ole erotettavissa lehtiä, juuria eikä kukkia. Lisäksi ne pystyvät yhteyttämään – levät muodostavatkin noin 90 % kaikesta maapallolla tapahtuvasta yhteyttämisestä. Lehtivihreän ohella levät saattavat sisältää muitakin pigmenttejä, kuten keltaisia tai ruskeita karotenoideja ja sinisiä tai punaisia fykobiliinejä, jotka antavat leville niiden ominaisvärin. Myös levien solurakenne muistuttaa kasveja, poikkeuksena piilevät, joiden soluseinä koostuu piidioksidista. Monilla yksisoluisilla levillä on kuitenkin soluseinässään värekarvoja, joiden avulla ne pystyvät uimaan vedessä. Muutamat lajit, joilla soluseinä ei ole jäykkä, pystyvät lisäksi ryömimään amebojen tapaan. Useimmat levät elävät makeissa ja suolaisissa vesistöissä, joissa ne joko ajelehtivat irrallaan tai ovat kiinnittyneinä pohjaan. Lisäksi ne ovat metsien kosteiden paikkojen tavallisia asukkeja. Leviä on kuitenkin tavattu myös lumesta, merellä olevan jääpeitteen alta ja läpikuultavien kvartsilohkareiden alta Namibin aavikolla. Ne muodostavat usein symbiooseja muiden eliöryhmien kanssa: jäkälät ovat sienten ja levien symbioottisia kaksoiseliöitä, ja korallieläimet taas tarvitsevat zooxanthellae-nimistä yksisoluista levää muodostaakseen koralliriuttoja. Levät ovat hyvin moninainen ja varsin keinotekoisesti luokiteltu eliöryhmä, ja niitä kutsutaankin yhteisellä nimellä lähinnä käytännöllisistä syistä. Viherlevät ovat käytännössä oikeita kasveja; piilevät taas ovat hyvin kaukana niistä.

Kehitys

Ensimmäiset yhteyttävät eliöt olivat noin 2700 miljoonaa vuotta sitten eläneitä esitumallisia syanobakteereja. Monet niistä muodostivat yhdyskuntia, stromatoliitteja, joita on yhä olemassa esimerkiksi Shark Bayn matalissa rannikkovesissä läntisessä Australiassa. Endosymbioottisen teorian mukaan levät syntyivät, kun syanobakteerit muodostivat solunsisäisen symbioosin (endosymbioosin) eräiden yksisoluisten alkueliöiden kanssa ja kehittyivät leväsolun kloroplasteiksi. Uskotaan myös, ettei näin syntyneitä kantamuotoja ollut vain yksi, vaan endosymbioosi muodostui samoihin aikoihin useiden eri lajien kanssa, jotka sitten kehittyivät muun muassa rusko-, kulta-, puna- ja viherleviksi. Ensimmäinen tunnettu aitotumainen levä oli Grypania, joka ilmestyi noin 2100 miljoonaa vuotta sitten. Seuraavat 1500 miljoonaa vuotta eliöt pysyttelivät merissä, sillä tappavat UV-säteet pääsivät pinnalle saakka otsonikerroksen puuttuessa. Vähitellen levien yhteyttämisen ansiosta ilmakehän happipitoisuus nousi riittävälle tasolle synnyttääkseen otsonikerroksen, ja näin elämä myös maanpinnalla tuli mahdolliseksi. Luonnolla on taipumus täyttää tyhjät ekologiset lokerot, ja niinpä ordovikikaudella 510–439 miljoonaa vuotta sitten kasvit alkoivat siirtyä myös maalle. DNA-ajoituksen perusteella on kuitenkin arveltu ensimmäisten maakasvien ilmestyneen jo selvästi aiemmin, noin 700 miljoonaa vuotta sitten. Maalle siirtyneet ensimmäiset pioneerikasvit olivat kehittyneitä leviä, syanobakteereja ja jäkäliä. Viherlevien Charophyta-luokan lajeista kehittyivät sammalet, ensimmäiset varsinaiset kasvit. Sammalet olivat edelleen sidoksissa kosteisiin paikkoihin, sillä ne ovat poikilohydrisiä, eli niiden kosteustasapaino määräytyy ympäristön mukaan. Kuivuuden koittaessa myös sammalet kuivuvat, siirtyvät horrosmaiseen tilaan, ja elpyvät taas nopeasti olojen muututtua suotuisammiksi. jäkäliä Siluurikauden alkupuolella noin 425 miljoonaa vuotta sitten ilmaantuivat ensimmäiset putkilokasvit, joista fossiililöytöjen perusteella vanhin tunnettu on muutaman senttimetrin korkuinen Cooksonia, jonka lehdettömien varsien päässä oli itiöpesäke. Rakenteeltaan paljon monimutkaisempi Baragwanathia oli lähes yhtä varhainen laji, ja sillä oli spiraalimaisesti järjestäytyneet lehdet. Putkilokasveille kehittyi kuivumiselta suojaava vahakerros niiden pinnalle, säädeltävät ilmaraot lehtien alapinnoille sekä puuosa, joiden putkilot tuovat juurien imemän veden ja ravinteet kasvin käytettäväksi. Putkilokasvit olivat siis homoiohydrisiä, ne pystyivät ylläpitämään kosteustasapainonsa ympäristön heilahteluista huolimatta. Kilpailu valosta sai aikaan lehtien kehittymisen, jotta kasvit saisivat kerättyä auringon energiaa tehokkaammin; samalla vedenottomekanismien oli edelleen kehityttävä haihtumisen lisääntyessä. Uusien innovaatioiden myötä devonikaudella 408–362 miljoonaa vuotta sitten tapahtui voimakas putkilokasvien runsastuminen ja niiden moninaisuuden lisääntyminen. Lieot ja kortteet ilmestyivät näihin aikoihin, samoin saniaiset, kortteet, sinettipuut, käpypalmut sekä Calamites- ja Cordaites-puut. Itiökasveista kehittyi niiden sekä siemenkasvien välimuoto, nykyisin sukupuuttoon hävinnyt siemensaniaisten luokka Progymnospermae. Kauden lopulla kehittyivät ensimmäiset liekomaiset puut ja paljassiemeniset siemenkasvit. Vanhimmat siementen fossiilit ovat noin 365 miljoonaa vuotta vanhoja, ja niiden esimuotoja tavattiin ainakin 20 miljoonaa vuotta aiemmin. Kivihiilikaudella 362–290 miljoonaa vuotta sitten ilmasto oli lämmin, lämpötilanvaihtelut pieniä ja maaperä soista. Olosuhteet olivat ihanteelliset korte- ja saniaispuille, joiden itiöt tarvitsivat kosteita olosuhteita itääkseen. Ne muodostivat ensimmäiset metsät. Myös monet muut devonikaudella kehittyneet kasviryhmät kukoistivat. Suuri osa niistä kuoli kuitenkin sukupuuttoon paleotsooisen maailmankauden loppuun tultaessa olosuhteiden muututtua epäsuotuisammiksi. Permikaudella 290–245 miljoonaa vuotta sitten ilmasto oli viileä ja kuiva. Mannerjäätiköt valtasivat alaa eteläisellä pallonpuoliskolla. Ensimmäiset havupuut ilmaantuivat. Tyypillisimpiä lajeja tälle aikakaudelle olivat Gondwanamantereelle levinneet Glossopteris-siemensaniaiset, jotka kuitenkin hävisivät kauden lopulla. Niiden lokeron täytti pensasmainen, noin nelimetrinen siemensaniainen Dicroidium sukulaisineen. Ne olivat triaskauden (245–208 miljoonaa vuotta sitten) tyypillisimpiä trooppisten seutujen kasveja. Triaskaudella myös paljassiemeniset havupuut, käpypalmut ja neidonhiuspuut yleistyivät ja muodostivat valtaosan metsistä koko Pangaean suurmantereella. Niiden – erityisesti käpypalmujen – valtakausi jatkui vielä jurakaudella 208–145 miljoonaa vuotta sitten. Liitukaudella (145–65 miljoonaa vuotta sitten) koitti koppisiemenisten (Magnoliophytina) vallankumous. Ne kehittyivät yhteisevoluutiossa niitä pölyttävien hyönteisten kanssa korkeammalle kuin muut kasvit, ja ne valtasivatkin nopeasti alaa. Kauden puolivälissä jo noin 90 prosenttia maakasveista oli kukkakasveja. Eoseeni (56,5–35,4 miljoonaa vuotta sitten) toi mukanaan heinäkasvit, jotka puolestaan vaikuttivat kasvissyöjänisäkkäiden evoluutioon oligoseenillä (35,4–23,2 miljoonaa vuotta sitten). Maapallon keskilämpötilan laskiessa mioseenilla (23,2–5,2 miljoonaa vuotta sitten) heinäarot alkoivat syrjäyttää metsiä, ja plioseenin (5,2–1,6 miljoonaa vuotta sitten) alkuun mennessä esiintyi jo aavikoita. Heinävaltaisten alueiden, kuten savannien yleistyminen vaikutti merkittävästi myös ihmisen kehitykseen.

Rakenne

Solutason rakenne

plioseeni Kasvisolu on aitotumallinen eli eukaryoottinen solu. Se eroaa muiden eliöryhmien soluista muun muassa seuraavasti:
- Kasvisolut ovat kooltaan keskimäärin 10–100 μm (eläinsolut 10–30 μm).
- Soluseinä koostuu selluloosasta sekä muista polymeereistä, kuten pektiinistä ja ligniinistä. Se on rakenteeltaan jäykkä ja vankka, ja sen avulla solu pystyy luomaan nestepaineen, joka pitää koko kasvia muodossaan. Mikäli kasvi ei saa tarpeeksi vettä, nestepaine vähenee ja kasvi nuutuu.
- Viherhiukkaset eli kloroplastit ovat solulimassa sijaitsevia soluelimiä, jotka suorittavat yhteyttämisen. Niiden rakenne sisältää liukoisen perusaineksen eli strooman sekä päällekkäisistä pussimaisista kelmuista koostuvan yhteyttämis- eli tylakoidivesikkelikalvoston. Pusseissa sijaitsevat yhteyttämisreaktion aikaansaavat väripigmentit, niistä tärkeimpänä vihreä klorofylli. Ne kasvit, jotka pudottavat lehtensä talveksi, imevät ennen sitä lehdistä klorofyllin talteen sisuksiinsa, jolloin muut väriaineet tulevat näkyviin. Siten syntyy syksyinen ruska.
- Solunesterakkula eli vakuoli sisältää veden lisäksi entsyymejä, ravintoaineita, jäteaineksia tai jopa myrkkyjä. Nuorilla soluilla saattaa olla useita pieniä rakkuloita, jotka vanhemmiten yhdistyvät vieden jopa 90 % solun tilavuudesta.
- Kasvisoluilla ei ole sentrioleja, lysosomeja tai värekarvoja (poikkeuksena eräät yksisoluiset levät).

Solukot

Solukot muodostuvat keskenään samaan tehtävään erikoistuneista soluista. Ne ovat syntyneet, kun kehittyneiden monisoluisten eliöiden solujen työnjako on johtanut solujen erilaistumiseen. Lähes kaikilla putkilokasveilla on vähintään kolmenlaisia solukkoja:
- Pintasolukko on tavallisesti yhden solukerroksen vahvuinen, ja se verhoaa kasvia tiiviisti. Solukon ulkoseinä on yleensä paksu ja kestävä. Sen päällä on vielä ohut kalvo, joka suojaa kasvia liialta haihtumiselta.
- Perussolukko muodostaa pääosan kasvista. Solut voivat olla pyöreähköjä tai lähes suorakulmaisia, pitkiä ja paksuseinäisiä, jolloin ne ovat tukisoluja.
- Johtosolukko muodostaa johtojänteet.

Johtojänteet

Putkilokasveille on kehittynyt erityinen johtojänteiden verkosto, joka toimii veden ja ravinteiden tuojana soluille sekä yhteyttämistuotteiden viejänä soluista pois. Jänteet ovat selkeimmin nähtävissä lehtien suonina. Varressa jänteiden sijainti vaihtelee: yksisirkkaisilla kasveilla ne ovat sekaisin. Kaksisirkkaisilla ja havupuilla ne ovat järjestäytyneet renkaaksi poikkileikkauksen tasossa. Ytimenpuoleinen johtojänteen osa on puu ja ulompi osa nila; lisäksi niiden välissä on vielä ohut jälsi. Ohuet jälsisolut jakaantuvat ja muodostavat uusia soluja lähinnä sisäänpäin, ja myös hieman ulospäin kuoreksi. Tähän perustuu varren paksuuskasvu. Puuosassa sijaitsevat putkilot, jotka ovat syntyneet päällekkäisten kuolleiden solujen seinämistä. Niitä pitkin vesi kulkeutuu juurista aina kasvin kärkiosiin saakka. Havupuilla on putkiloiden sijaan kapeita ja pitkiä soluja. Nilassa sijaitsevat siiviläputket. Ne muodostuvat päällekkäisistä elävistä soluista, joiden väliseinät ovat täynnä reikiä. Siiviläputket kuljettavat yhteyttämistuotteet lehdistä kasvin muihin osiin. Puuvartisilla kasveilla johtojänteet ovat kasvaneet kiinni toisiinsa ydintä ympäröiväksi putkeksi. Niiden solut ovat paksuseinäisiä ja vahvoja, ja niiden puuosan solujen selluloosaseinissä on kerrostuneena puuainetta. Keväällä syntyvät uudet solut ovat suurikokoisempia kuin myöhemmin kesällä syntyvät, mistä aiheutuu vuosirenkaiden näkyminen puun poikkileikkauksessa.

Kasvin osat

- Varsi toimii kasvin tukena, rakenteen perustana ja johtojänteiden ensisijaisena paikkana. Jotkut lajit kasvattavat pinnan alla kulkevan maavarren, jota pitkin kasvi voi levitä kasvullisesti. Paksuimmillaan varsi on vanhoilla puilla, joilla sen ympärysmitta saattaa harvoin kasvaa jopa muutamaan kymmeneen metriin.
- Lehti on useimmilla kasveilla pääasiallinen yhteyttävä elin. Sen muoto ja ulkonäkö vaihtelee erittäin paljon kasviryhmästä riippuen. Tyypillinen korkean kehitystason kasvin lehti on pitkulainen, teräväkärkinen ja melko pehmeä. Havupuiden neulaset ovat hyvin kapeita, jäykkiä ja teräviä; kaktusten lehdet taas ovat kehittyneet piikeiksi. Lihansyöjäkasveilla lehdet ovat erikoistuneet esimerkiksi suppiloiksi.
- Kukka on siemenkasvin lisääntymiselin. Se sisältää emiön ja hetiön, jotka voivat sijaita samassa kukassa, erikseen saman kasvin kukissa tai kokonaan eri kasveissa. Koristeelliset ja värikkäät terälehdet houkuttelevat hyönteisiä ja muita pölyttäjiä vierailemaan kukissa pölytyksen aikaansaamiseksi. Tuulipölytteiset kukat ovat yleensä pieniä ja vaatimattoman näköisiä.
- Hedelmä on siemenkasveilla hedelmöityksen jälkeen paisuneesta emiöstä muodostunut elin, joka sisältää kasvin siemenet.
- Juuri on kasvin maanalainen osa, joka ankkuroi kasvin paikalleen ja imee maaperästä ravinteita sekä vettä kasvin käyttöön. Epifyyteillä juuret ovat usein paljaat ja niiden avulla päällyskasvi kiinnittyy isäntäkasviinsa.
- Sekovarsi on ominainen alkeellisille kasveille, kuten leville, jäkälille sekä eräille sammalille. Siitä ei ole erotettavissa yllä mainittuja eri tehtäviin erikoistuneita kasvinosia.

Lisääntyminen

Kasvit voivat lisääntyä suvullisesti (siemenien avulla) tai suvuttomasti (itiöiden avulla tai kasvullisesti). Suvullisessa lisääntymisessä kasvi tuottaa koiraspuolisia siittiöitä ja naaraspuolisia munasoluja. Ne saattavat kehittyä samassa kasvissa (kaksineuvoisuus) tai eri kasveissa (yksineuvoisuus). Prosessi alkaa pölytyksellä, jossa siittiösoluista koostuva siitepöly kulkeutuu joko saman kasvin (itsepölytys) tai toisen kasvin (ristipölytys) heteen ponnesta emin luotille. Usein yksittäinen kaksineuvoinen kukka saattaa pölyttää itse itsensä. Hyönteissuosijakasvit houkuttelevat kukkien värin ja tuoksun sekä meden tai siitepölyn avulla hyönteisiä luokseen, jotka sitten levittävät siitepölyn muiden kukkien emiin. Tuulensuosijakasvit (monet puut ja heinät) levittävät valtavat siitepölymääränsä tuulen avulla. Koppisiemenisillä emin luotille päätynyt siitepölyhiukkanen kasvattaa pitkän siiteputken emin vartalon läpi sikiäimeen, jossa siemenaihe sijaitsee. Samalla putkessa oleva siittävä tuma on jakautunut kahtia. Niistä toinen sulautuu yhteen munasolun ja toinen keskussolun tuman kanssa. Näin hedelmöitys on tapahtunut. Sikiäin muuttuu suuremmaksi hedelmäksi, siemenaihe siemeneksi ja siemenaiheen kalvot siemenkuoriksi. Munasolusta on kehittynyt alkio siemenen sisälle ja keskussolusta yleensä varastoainesolukkoa. Paljassiemenisillä siitepölyhiukkanen kiinnittyy suoraan siemenaiheen pinnalla olevaan nestepisaraan. Jos siitepölyä joutuu toisen lähisukua olevan kasvin emin luotille, saattaa hedelmöitys tapahtua, jolloin siemenistä kasvaa lajien risteymä eli hybridi. Itiökasveille on tyypillistä sukupolvenvuorottelu. Niiden kehitys sisältää kaksi sukupolvea, joista toinen lisääntyy suvullisesti ja toinen suvuttomasti. Itiöt tarvitsevat kosteutta uidakseen munasoluun. Koska siementen on epäedullista kehittyä emokasvin juurelle, ovat kasvit kehittäneet erilaisia keinoja siementensä levittämiseksi. Tuuli on tässä tehokas apu, ja niinpä monilla siemenillä on lisäke, jonka tuuli helposti tempaa mukaansa (esimerkiksi maitohorsma, voikukka, leskenlehti ja monet puut). Monet hedelmät taas tarjoavat syöjälleen ravintoa vastineeksi sen sisältämien siementen kuljettamisesta. Jotkut siemenet tai hedelmät takertuvat esimerkiksi koukkumaisten piikkien avulla helposti turkkiin tai vaatteisiin (takiaiset, rusokki). On olemassa myös kasveja, jotka osaavat itse singota siemenensä kauemmas, esimerkiksi käenkaali, metsäkurjenpolvi, hernekasvit ja aho-orvokki. Aho-orvokki saattaa ampua siemeniään jopa viiden metrin päähän. Siementen koko vaihtelee suuresti. Seychellinpalmun (Lodoicea seychellarum) yhden siemenen sisältävä hedelmä painaa jopa 20 kg, kun taas orkideoiden siemenet painavat pienimmillään 10^-9 grammaa. Ne eivät sisällä lainkaan vararavintoa, vain pelkän alkion, joka tarvitsee sienirihmaston apua itääkseen. Suvuton lisääntyminen on kasveilla hyvin tavallista. Yksisoluiset levät lisääntyvät jakautumalla. Sanikkaisten ja sammalten itiöt itävät ilman hedelmöitystä. Muillakin kasveilla on runsaasti keinoja suvuttomaan lisääntymiseen, sillä kukkaa lukuun ottamatta lähes mikä tahansa kasvin osa voi kehittyä uudeksi yksilöksi. Tällaisia ovat muun muassa katkenneet oksat ja varrenpätkät (monet pensaat), juuristot (leskenlehti, peltokorte), maavarret (kielo), rönsyt (mansikka, rönsylilja), lehdet (voikukka, paavalinkukka), sipulit ja silmut. Tällä tavalla syntyneet kasvit ovat aina emokasvinsa klooneja, ellei tapahdu mutaatiota.

Kasvu ja elämä

Useimmilla siemenkasveilla siemenen sisällä oleva alkio on kuivahorroksessa siihen asti, kunnes se pääsee kosketuksiin veden, lämmön ja hapen kanssa. Solut alkavat imeä vettä, jolloin ne turpoavat ja siemenkuori halkeaa. Sirkkajuuri kasvaa pääjuureksi (kaksisirkkaiset) tai surkastuu ja sen tyvestä kasvaa hajajuuria (yksisirkkaiset). Sirkkalehdet (tai sirkkalehti yksisirkkaisilla) ja sirkkavarsi alkavat kasvaa. Lehdet alkavat yhteyttää saatuaan valoa. Sirkkavarren kärjessä on silmu, josta kehittyvät kasvin muut osat. Kasvin pituuskasvu tapahtuu kasvuvyöhykkeissä, jotka ovat juurien kärjissä 5–10 mm pituisena alueena sekä heti verson kärjen alapuolella. Heinäkasveilla kasvuvyöhykkeitä on useita pitkin vartta. Aluksi kasvuvyöhykkeen solut jakaantuvat voimakkaasti, jonka jälkeen ne suurentuvat, kehittyvät ja erilaistuvat tehtäviinsä. Puuvartisten kasvien rungot ja juuret kasvavat myös paksuutta. Elinkaarensa perusteella kasvit jaetaan yksivuotisiin, kaksivuotisiin ja monivuotisiin kasveihin. Yksivuotiset (monet heinä- ja viljelykasvit) kasvavat keväällä, lisääntyvät kesällä ja kuolevat talven tuloon mennessä. Kaksivuotiset (monet kaalit ja malvakasvit) kasvavat ensimmäisenä vuonna ja kukkivat sekä lisääntyvät vasta seuraavana. Monivuotiset kasvit saattavat olla lisääntymiskykyisiä vasta monien vuosien kuluttua itämisestään (esimerkiksi puut), jonka jälkeen ne tuottavat siemeniä tai itiöitä vuosittain kuolemaansa asti, mikäli olosuhteet niin sallivat. Lauhkean ja sitä kylmempien vyöhykkeiden kasvit menettävät usein lehtensä tai koko maanpäällisen osansa talveksi, poikkeuksena havupuut, jotka pitävät lehtensä ympäri vuoden. Ne ovat siten ikivihreitä. Lämpimällä vyöhykkeellä jotkut kasvit menettävät lehtensä kuivan kauden ajaksi. Yksittäisten kasviyksilöiden elinikä vaihtelee yhdestä kasvukaudesta satoihin vuosiin. Kaikkein pisimpään elävät eräät havupuut, jotka karuilla seuduilla (kuten vuoristoissa ja levinneisyysalueensa pohjoisrajalla) ovat erittäin hidaskasvuisia. Amerikkalainen vihnemänty (Pinus longaeva) ja mammuttipetäjä (Sequoiadendron giganteum) saattavat elää jopa 5000-vuotiaiksi.

Yhteyttäminen

:Pääartikkeli: yhteyttäminen Kasvien ravinnonsaannin perusta on yhteyttäminen eli fotosynteesi. Siinä kasvisolut tuottavat auringon säteilyenergian avulla sokeria ja happea vedestä ja hiilidioksidista (6H₂O + 6CO₂ + valo → C₆H₁₂O₆ (glukoosi) + 6O₂). Yhteyttävä pigmentti, klorofylli, sijaitsee kasvisolun viherhiukkasissa eli kloroplasteissa. On olemassa noin sata varsinaisten kasvien lajia, joilla ei ole yhteyttäviä soluja. Niistä Suomessa tunnetuimpia ovat humalavieras, pesäjuuri ja mäntykukka. Lehtivihreättömät kasvit ovat muiden kasvien loisia tai saavat ravintonsa yksinomaan sienirihmastojen avulla.

Vesi

Kuten muillekin eliöille, myös kasveille vesi on välttämätön aine. Ne tarvitsevat sitä ravintoaineiden kuljetukseen juurista lehtiin sekä lehtien valmistamien aineiden kuljetukseen niistä pois. Vettä tarvitaan myös yhteyttämisessä sokerin muodostamiseen. Solut taas imevät itseensä vettä siinä määrin, että syntyy painetta soluseinämiä vasten (nestejännitys). Sen avulla myös pehmeävartiset kasvit pysyvät jäykkinä. Solujen elintoiminnot tapahtuvat solulimassa, joka on suurimmaksi osaksi vettä. Kasvin imemässä vedessä on vain noin yksi promille erilaisia suoloja. Kasvi tarvitsee suuria määriä vettä saadakseen tarvittavan määrän aineita, ja niiden päästyä lehtiin vesi käy tarpeettomaksi. Niinpä kasvi haihduttaa veden erityisten ilmarakojen kautta (putkilokasvit), ja myös suoraan lehtien pinnan kautta nuorilla ja ohuilla lehdillä. Sitä haihdunnan osuutta, joka kulkee kasvien läpi osana niiden elintoimintoja, kutsutaan transpiraatioksi. Jos vettä ei ole saatavilla tarpeeksi, kasvi sulkee ilmarakonsa. Niin se tekee myös yöllä, kun yhteyttäminen lakkaa. Kuivilla seuduilla kasvit saattavat turvautua liiallista haihtumista vastaan esimerkiksi paksuilla pyöreähköillä lehdillä, jotka varastoivat vettä hyvin ja niiden haihtumispinta-ala on pieni. Lehtien pinnalla saattaa lisäksi olla paksu karva- tai vahapeite.

Hengitys

Kasvit tuottavat happea, mutta myös tarvitsevat sitä omaan hengitykseensä. Prosessi on jotakuinkin vastakkainen yhteyttämiselle: kasvi hapettaa eli polttaa sokeria, josta se saa energiaa. Samalla vapautuu vettä ja hiilidioksidia. Palaminen on yhteyttämiseen nähden pientä, ja niinpä kasvit ovat siitä huolimatta hapen tuottajia. Koska kasveilta puuttuu hengitys- ja verenkiertoelimistö, huolehtii jokainen kasvin osa omasta hapensaannistaan. Happea kulkeutuu lähinnä ilmarakojen ja kuoren huokosten kautta kasvin sisään, jossa se kulkeutuu edelleen soluväleissä. Myös juuret ottavat happea maasta, jossa sitä yleensä on tarpeeksi. Vesikasvit sen sijaan saavat happea vain lehdillään; lehtiruotiin onkin usein kehittynyt erityinen ilmakäytävä, jota pitkin happi kulkeutuu aina juuriin asti.

Symbioosi

Monet kasvit elävät symbioosissa toisen kasvin tai muuhun eliöryhmään kuuluvan lajin kanssa. Ehkä pitkälle viedyin symbioosi on jäkälä, jossa levä ja sieni muodostavat ikään kuin kaksoiseliön. Sieni imee vettä, jota rihmastojen välissä olevat levät käyttävät ja muodostavat yhteyttämällä sienen tarvitsemia aineita. Eräs tärkeä symbioosi on palkokasvien ja typpibakteerien välillä. Typpibakteerit tunkeutuvat mullasta kasvin juuriin muodostaen niihin nystyröitä. Ne alkavat muodostaa ilman typestä typpiyhdisteitä, joita syntyy yli kasvin oman tarpeen ja jotka leviävät multaan lannoitteeksi myös muiden kasvien käytettäväksi. Palkokasvi taas tuottaa bakteereille hiilihydraatteja. Myös harmaalepällä on samankaltainen symbioosi. Usein vähäravinteisilla soilla elävät lihansyöjäkasvit ovat kehittäneet omalaatuisen tavan typen hankkimiseen: ne pyydystävät pieniä hyönteisiä houkuttelemalla ne esimerkiksi tahmeille lehdilleen (kihokit) tai erityisille suppilonmuotoisiksi erikoistuneille lehdille (kannukasvi), jonne hyönteinen putoaa. Äärimmillään kasvit saattavat pyydystää hyönteisiä aktiivisesti, kuten kärpäsloukku (Dionaea muscipula). Lihansyöjäkasvien tapauksessa ei voida enää puhua symbioosista. Kanervat ja kämmekkäkasvit ovat hyvin riippuvaisia niiden kanssa yhteiselämää viettävistä sienirihmastoista. Myös muilla kasveilla sienirihmasto saattaa yhteistyötarkoituksessa ympäröidä kasvin juuren muodostaen ns. sienijuuren.

Kasvit ja ihminen

Ihminen on käyttänyt kasveja ravinnokseen koko olemassaolonsa ajan. Ajalta noin 8500 eaa ovat peräisin ensimmäiset todisteet maanviljelykulttuurin synnystä, jolloin viljeltiin aluksi lähinnä villivehnää ja pian myös ohraa, hernettä, linssejä ja pellavaa. Maanviljelyn avulla ihmisten lukumäärä alkoi kasvaa nopeasti ja he saattoivat jäädä aloilleen tietylle seudulle. Jalostuksen myötä ihminen on muokannut viljelykasveista tuottavampia ja kestävämpiä. Ihmisten ravinnoksi sopivat erityisesti helposti sulavat kasvinosat, kuten hedelmät ja juurekset. Puusta ihminen on saanut materiaalia muun muassa asumusten ja veneiden rakentamiseen sekä paperin valmistukseen. Puuvillasta ja pellavasta hän on valmistanut kankaita. Esteettisen mielihyvän tuottamiseen ihminen kasvattaa koristekasveja puutarhoissa ja huonekasveja sisätiloissa. Lääkekasveja on käytetty vuosituhansien ajan erilaisten vaivojen hoitamiseen, ja myös modernissa lääketieteessä niiden parantaviin ainesosiin on kiinnitetty yhä enemmän huomiota.

Katso myös

- kasvitiede eli botaniikka
- luettelo kasveista
- kasvillisuusvyöhyke
- kasveja kasvutavan mukaan: puu, pensas, köynnös, ruoho, mehikasvi
- kasveja kasvupaikan mukaan: epifyytti

Lähteet

- Soveri, Ulvinen, Kalliola: Kasvioppi (Otava, 1970)
- Uusi Pikkujättiläinen, (WSOY, 1989)
- Guinness Suuri ennätyskirja, 1993
- CD-Facta 2004 (WSOY)
- [http://sci.waikato.ac.nz/evolution/plantEvolution.shtml Plant evolution] (englanniksi)
- [http://www.plant-talk.org/stories/28bramw.html How many plant species are there?] (englanniksi) Luokka:Kasvit Luokka:Kasvitiede ms:Tumbuhan zh-min-nan:Si̍t-bu̍t ko:식물 ja:植物 simple:Plant

Tervaleppä

Tervaleppä (Alnus glutinosa) on Suomen kahdesta leppälajista suurempi. Tervalepän tyypillisiä kasvupaikkoja ovat meren, järvien ja jokien rantamat, joskus myös muut kosteat alueet. Tervaleppä on kasvutavaltaan puumaisempi kuin harmaaleppä. Sen tunnistaa myös harmaalepän kuorta tummemmasta kuorestaan, joka vanhalla puulla paksuuntuu kaarnaksi. Tervalepän silmut ovat keväällä tahmeita. Tervalepän lehdet ovat pyöreämpiä ja vähemmän sahalaitaisia kuin harmaalepän lehdet. Katkaistu puupinta punertuu voimakkaasti. Pilaritervaleppä (Alnus glutinosa f. pyramidalis) on tervalepästä jalostettu terävän kartiomainen puu. Tervaleppä ei menesty aivan koko Suomessa. Se harvinaistuu Keski-Suomen korkeudelta alkaen, ja kasvaa paikoitellen vielä Lapin läänin eteläosassa.

Hyötykäyttö

Tervalepän puuainesta on alettu kauneutensa vuoksi arvostaa. Siitä valmistetaan muun muassa saunan lauteita. Luokka:Lepät

Harmaaleppä

Harmaaleppä (Alnus incana) on Suomessa kasvava puulaji, joka kuuluu leppien sukuun. Se on saanut nimensä runkonsa ja oksiensa harmaasta kuoresta. Se kasvaa hyvin monenlaisilla kasvupaikoilla, esimerkiksi rannoilla, metsänlaidoissa ja vanhoilla laidunalueilla. Se menestyy kuivemmilla mailla kuin tervaleppä. Kasvutavaltaan se on usein pensasmainen. Harmaaleppää kasvaa koko Suomessa, mutta aivan etelärannikolla se on harvinainen. Harmaaleppä on levinnyt lähes koko Eurooppaan. Pioneeripuulaji kasvaa parhaiten valoisassa ympäristössä pohjoisinta Suomea lukuun ottamatta. Harmaaleppä viihtyy parhaiten kalkkipitoisilla, ravinteikkailla ja kosteilla mailla. Hyvällä kasvupaikalla se kasvaa nopeasti, tukkipuuta siitä saadaan jopa 30 vuodessa. Harmaaleppä on puu tai iso pensas ja se kasvaa jopa 20 metriseksi. Latvus on kartiomainen ja runko sileä. Sillä on laaja ja monihaarainen juuristo, joka tekee hyvin juuri- ja kantoversoja. Harmaaleppä lisääntyy sekä siemenistä että vesoista. Harmaaleppää käytetään metsänhoidossa suojuspuuna. Luokka:Lepät

Pohjois-Amerikka

Pohjois-Amerikka on manner Etelä-Amerikan pohjoispuolella, Tyynen valtameren ja Atlantin valtameren välissä. Päämantereella on kolme suurta ja väkirikasta valtiota:
- Kanada
- Meksiko
- Yhdysvallat Nämä kolme valtiota käsittävät lähes koko Pohjois-Amerikan. Näiden lisäksi kuitenkin myös Keski-Amerikan ja Karibianmeren saarien katsotaan yleensä olevan osa Pohjois-Amerikkaa. Myös Tanskalle kuuluva Grönlanti kuuluu Pohjois-Amerikkaan. Luokka:Mantereet zh-min-nan:Pak Bí-chiu ko:북아메리카 ja:北アメリカ simple:North America th:ทวีปอเมริกาเหนือ

Bakteerit

Bakteerit (eli eubakteerit tai aitobakteerit) on yksi kolmesta eliöiden pääryhmästä. Bakteerit ovat yksisoluisia esitumallisia eli prokaryootteja eli tumattomia soluja. Ne ovat evolutiivisesti kaikkein vanhimpia eliöitä. Niitä elää kaikkialla niin vedessä, maassa kuin muissakin eliöissä. Monet bakteerit elävät loisina muissa eliöissä ja ovat siten haitallisia, mutta jotkut niistä ovat hyödyllisiä kantajalleen.

Jaottelu

Bakteereja voidaan jaotella usealla eri tavalla. Perinteisesti niitä on luokiteltu ulkomuodon avulla:
- kokit ovat pallon muotoisia
- basillit sauvamaisia
- spirillit kierteisiä
- vibriot käyriä. Niitä voidaan myös jaotella gramvärjäysmenetelmällä: grampositiiviset bakteerit värjääntyvät tummiksi ja gramnegatiiviset bakteerit eivät värjäänny ollenkaan. Gramnegatiivisilla bakteereilla on kalvo soluseinän päällä ja tämä estää väriä tarttumasta. Bakteereja voidaan luokitella myös niiden kasvutavan avulla.

Rakenne

Bakteeria ympäröi solukalvo ja soluseinä, niitä voi ympäröidä limainen kapseli. Joillakin bakteereilla, mykoplasmoilla, ei ole ollenkaan soluseinää ja niiden uloin kerros on solukalvo. Bakteerin pinnassa voi olla karvoja, jotka helpottavat solun kiinnittymistä, ja siimoja, joiden avulla se voi liikkua. Bakteereilla ei ole mitokondrioita. Niiden soluhengitys tapahtuu mesosomeissa, joka ovat solukalvon poimuja.

Lisääntyminen

Bakteerit lisääntyvät suvuttomasti jakaantumalla kahtia mitoottisesti, jolloin alkuperäisestä solusta muodostuu kaksi tytärsolua, jotka ovat alkuperäisen solun klooneja. Bakteerit voivat jakautua jopa kahdenkymmenen minuutin välein. Ennen jakautumista solun rengasmainen DNA ja plasmidit kahdentuvat. Bakteerien perimä on haploidinen ja geenejä on vain yksi kappale perimässä, joten geenimutaatiot tulevat heti näkyviin.

Rekombinaatio

Rekombinaatioita eli uusien ominaisuuksien syntyä voi tapahtua bakteerisoluissa kolmella eri tavalla: konjugaatiolla, siirtymällä kasvuympäristöstä ja viruksen mukana.

Katso myös

- Arkit
- Bakteerimoottori Luokka:Mikrobiologia Luokka:Bakteerit ja:真正細菌 ko:세균 th:แบคทีเรีย

Symbioosi

Symbioosi (kreikan kielestä: sym = kanssa-, biono = elävä) on biologiassa kahden tai useamman eliölajin edustajien yhteiseloa, josta kaikki osapuolet hyötyvät. Joskus symbioosilla voidaan viitata myös kaikenlaiseen yhteiseloon, kuten loisiin, jotka saavat isännästään yksipuolista hyötyä. Jos symbioosin toinen osapuoli on selvästi suurempi kuin toinen, kutsutaan suurempaa isännäksi ja pienempää symbiontiksi. Ektosymbioosissa symbiontti elää isäntänsä pinnalla, ruuansulatuskanavissa tai rauhasten huokosissa. Endosymbioosissa symbiontti puolestaan elää isäntänsä kudosten sisällä joko solujen sisällä tai niiden ulkopuolella. Biologi Lynn Margulis on esittänyt, että symbioosi on merkittävä eteenpäin vievä voima evoluutiossa. Hänen mukaansa Darwinin evoluutioteoria on puutteellinen väittäessään pelkän kilpailun ja eloonjäämistaistelun aiheuttavan evoluutiota, ja että elämä on levinnyt maapallolle verkostoitumalla, ei taistelulla. Toisaalta yhteistyötä tekevät organismit ovat kilpailukykyisempiä yksineläviin organismeihin nähden. Symbioosi ei ole sopimuksellinen yhteistyö, vaan se vallitsee vain niin kauan kuin se on paras vaihtoehto kaikille osapuolille. Olosuhteiden muutoksesta johtuen tai osapuolten elinkaaren edetessä symbioosi saattaa loppua. Tällöin symbiontista saattaa esimerkiksi tulla loinen tai isäntä saattaa käyttää symbiontin ravinnokseen.

Eläinten symbiooseja

Eräs tunnetuimmista symbiooseista vallitsee vuokkokalan ja eräiden trooppisten merivuokkojen välillä. Kala elää merivuokon pistävien ulokkeiden seassa, jossa se puolustaa merivuokkoa sitä ravinnokseen käyttäviltä kaloilta ja suojautuu samalla itse omilta vihollisiltaan. Eräät tokot ovat puolestaan muodostaneet symbioosin katkaravun kanssa: molemmat elävät katkaravun pohjahiekkaan kaivamassa kuopassa, ja mikäli vaara uhkaa, koskettaa tokko merkiksi pyrstöllään lähes sokeaa katkarapua, jolloin molemmat kaivautuvat kuoppaan suojaan viholliselta. Krokotiilinvartija (Pluvianus aegyptius) on kahlaajalintu, joka on saanut nimensä erikoisesta symbioosistaan krokotiilien kanssa. Krokotiili antaa linnun syödä vapaasti loisiaan avaten jopa leukansa ammolleen, jotta lintu pääsisi puhdistamaan suussa mahdollisesti pesivät loiseläimet. Lintu saa vastineeksi helppoa ravintoa ja suojaa, sillä vain harva eläin uskaltaisi hyökätä linnun kimppuun sen ollessa isäntäeläimensä päällä.

Kasvien symbiooseja

Monet kasvit elävät symbioosissa toisen kasvin tai muuhun eliöryhmään kuuluvan lajin kanssa. Ehkä pitkälle viedyin symbioosi on jäkälä, jossa levä ja sieni muodostavat ikään kuin kaksoiseliön. Sieni imee vettä, jota rihmastojen välissä olevat levät käyttävät ja muodostavat yhteyttämällä sienen tarvitsemia aineita. Eräs tärkeä symbioosi on palkokasvien ja typpibakteerien välillä. Typpibakteerit tunkeutuvat mullasta kasvin juuriin muodostaen niihin nystyröitä. Ne alkavat muodostaa ilman typestä typpiyhdisteitä, joita syntyy yli kasvin oman tarpeen ja jotka leviävät multaan lannoitteeksi myös muiden kasvien käytettäväksi. Palkokasvi taas tuottaa bakteereille hiilihydraatteja. Myös harmaalepällä on samankaltainen symbioosi. Usein vähäravinteisilla soilla elävät lihansyöjäkasvit ovat kehittäneet omalaatuisen tavan typen hankkimiseen: ne pyydystävät pieniä hyönteisiä houkuttelemalla ne esimerkiksi tahmeille lehdilleen (kihokit) tai erityisille suppilonmuotoisiksi erikoistuneille lehdille (kannukasvi), jonne hyönteinen putoaa. Äärimmillään kasvit saattavat pyydystää hyönteisiä aktiivisesti, kuten kärpäsloukku (Dionaea muscipula). Lihansyöjäkasvien tapauksessa ei voida enää puhua symbioosista. Kanervat ja kämmekkäkasvit ovat hyvin riippuvaisia niiden kanssa yhteiselämää viettävistä sienirihmastoista. Myös muilla kasveilla sienirihmasto saattaa yhteistyötarkoituksessa ympäröidä kasvin juuren muodostaen erityisen sienijuuren eli mykorritsan. Kasvit kehittyivät todennäköisesti endosymbioosin seurauksena, kun yhteyttävä syanobakteeri alkoi elää jonkin yksisoluisen alkueliön sisällä. Syanobakteerista kehittyi soluelin, viherhiukkanen.

Ihmisen symbiooseja

Ihminen on symbioosissa eräiden bakteerien kanssa. Esimerkiksi suolistobakteerit muun muassa tuottavat ravinteita ja osallistuvat ruoansulatukseen. Luokka:Biologia ja:共生

Harmaaleppä

Tervaleppä

Hyötykäyttö

Tervalepän puuainesta on alettu kauneutensa vuoksi arvostaa. Siitä valmistetaan muun muassa saunan lauteita. Luokka:Lepät

Allergia

Allergia on yliherkkyys jollekin elimistölle vieraalle aineelle, antigeenille. Allergisen reaktion aiheuttavaa antigeeniä sanotaan allergeeniksi. Allergikko saa oireita siitä, mille on allerginen. Allergia johtuu elimistön immuunijärjestelmän häiriöistä. Allergiassa immuniteettijärjestelmä käynnistyy tarpeettomasti erittäen lymfokiinejä, jotka tuhoavat allergeeneja ja aihettavat samalla tulehdusreaktion. Allergeeneja voivat olla useat vieraat proteiinit, kuten siitepöly, homeitiöt, lääkeaineet (mm. penisilliini), ruoka-aineet (esim. pähkinät, kala, munanvalkuainen, maito), hyönteisten myrkyt ja jätökset (mehiläisen pisto, pölypunkit) sekä eläinten karva ja hilse. Lisäaineista yliherkkyyttä voivat aiheuttaa atsovärit, bentsoehappo ja sulfiitit. Kosketusihottumaa synnyttävät esimerkiksi nikkeli ja kromi. Allergian oireet voivat vaihdella vuotavasta nenästä, punoittavista silmistä ja ihottumasta hengitysteiden turvotukseen ja anafylaktiseen šokkiin, siitä seuraavaan koomaan ja kuolemaan. Allergiaa voi olla kaikenikäisillä, mutta eniten sitä on lapsilla ja nuorilla. Joitain allergioita on pystytty hoitamaan siedätyshoidolla, joka totuttaa allergian aiheuttajaan. Allergioiden syitä on tutkittu ahkerasti ongelman yleistymisen vuoksi varsinkin länsimaissa. Eräissä tutkimuksissa on havaittu maaseudulla kotieläinten, varsinkin lehmien, parissa varttuneiden nuorten sairasvan allergioita selvästi vähemmän kuin kaupunkilaisten. Syynä voi olla lapsen immuunijärjestelmän tottuminen vieraisiin valkuaisaineisiin, joita kotieläimistä kulkeutuu lapsen elimistöön.
Linkkejä

- [http://www.allergia.com/ Allergia- ja Astmaliitto] Luokka:Sairaudet ko:알레르기 ja:アレルギー

Siemen

Siemen on suvullisesti lisääntyvän kasvin alkio. Siemen muodostuu varsinaisesta alkiosta, ravintovarastosta ja näitä suojaavasta kuoresta. Ravintovarastona on proteiinia sekä rasvaa tai tärkkelystä. Koska kasvit eivät liiku, siementen kulkeutuminen on niille paras tapa levittäytyä uusille elinalueille. Siemeniin on kehittynyt useita erilaisia rakenteita leviämisen vauhdittamiseksi: joissakin on karvoja ja ulokkeita jotta ne leviäisivät tuulen mukana (voikukka, vaahtera), jotkut varisevat lumihangelle ja kelluvat sulamisvesien pinnalla (kuusi), jotkut houkuttelevat eläimiä keräämään ja kätkemään niitä (pähkinät).

Katso myös

- itiö Luokka:Kasvianatomia ko:씨 ja:種子 simple:Seed

Sauna

Sauna on pieni huone tai rakennus, joka on suunniteltu löylynottoa ja peseytymistä varten. Saunaan kuuluu kiuas, alun perin tulella, nykyisin myös sähköllä lämmitettävä koroke, jonka päällä on kivikasa. Alkujaan saunat olivat sisäänlämpiäviä eli savusaunoja. Nykyään tämä saunatyyppi on käynyt harvinaiseksi ja puulämmitteisetkin saunat ovat yleensä uloslämpiäviä. Saunominen on Suomessa sosiaalinen tapahtuma, jossa osanottajat istuvat kuumassa saunassa rentoutuen ja hikoillen. Tavallisesti sauna lämmitetään 60–120 asteeseen saunan koosta ja tyypistä riippuen. Välillä kiukaaseen lisätään sopivasti vettä, joka saa saunan kosteuspitoisuuden nousemaan voimakkaasti ja ilman tuntumaan kuumemmalta. Tätä höyryä nimitetään löylyksi, ja löylyssä oleskelua löylynotoksi. Sauna on tärkeä osa suomalaista kulttuuria. Suomalaiset ovat jo muinaisajoista lähtien saunoneet usein. Suomalaisten saunaperinteet ovat ainutlaatuiset, vaikka saunoja löytyy muualtakin. Hyvin moni suomalainen sauna sijaitsee rannalla, ja löylyssä käynnin jälkeen on usein tapana mennä vilvoittelemaan kuistille, veteen tai lumihankeen. Saunaan kuuluu myös perinteisesti vihtominen tai vastominen, lehtevistä koivunoksista sidotulla kimpulla, saunavihdalla tai saunavastalla ihon taputtelu ja rauhallinen läiskiminen. Päinvastoin kuin jotkut ulkomaiset lähteet väittävät, vihtomiseen ei liity sadismia tai itsekidutusta. Vihtomisen vaikutus on lähinnä hierova ja ihoa puhdistava. Oikeaoppinen vihta eli vasta sidotaan taivutetulla koivun oksalla. Sauna on suomalaisille perinteisesti harras ja kunnioitettu paikka, joka muistuttaa kirkkoa. Siellä on penkit kuten kirkossakin, ja kiuas on sen alttari, miltä henki eli löyly kohoaa. Monet nykyaikaan säilyneet uskomukset liittyvät saunaan, usein uhaten saunan pyhyyden rikkojaa. Saunassa ei muun muassa saa kiroilla eikä puhua kännykkään. Aikaisemmin on ajateltu, että jos saunassa puhuu rumasti, voi saunanhaltija suuttua. Erityinen juhlasauna on usein lämmitetty juhlapäivinä. Esimerkiksi jouluna on lämmitetty joulusauna, jonne meno on ollut erityisen harras tapahtuma. On hyvä ottaa huomioon kulttuurierot tai olla niistä edes tietoinen. Esimerkiksi amerikkalaisilla alastomuus on erittäin suuri tabu. Tällöin suomalainen tapa käydä perheenjäsenten kanssa yhteissaunassa voi olla ulkomaalaiselle vieraalle järkytys.

Parannus ja rituaalinen puhdistautuminen

Sauna on ollut kansanperinteellinen parannuskeino tai osa hoitoa hyvin moniin erilaisiin sairauksiin. Sauna on korkean kuumuutensa ansiosta ollut hygieeninen paikka. Saunassa tai löylyssä on katsottu asuvan tulen väkeä, joka karkoittaa muiden väkien aiheuttamia sairauksia eli vihoja. Esimerkiksi uimassa saatua sairautta on katsottu voitavan hoitaa saunassa. Saunaa käytetään edelleen esimerkiksi vilustumisen hoitoon ja ehkäisyyn. Hätätilanteessa saunan avulla voidaan jopa pelastaa kylmettynyt. Saunassa on myös kupattu ja annettu hierontaa. Saunalla on katsottu olevan erityinen, yliluonnollinenkin puhdistava vaikutus. Ilmeisesti naisen on kuukautisten aikana ollut hyvä mennä usein saunaan. Tähän saattaa liittyä käsitys kuukautisten likaisuudesta ja saunan puhdistavasta vaikutuksesta. Ilmeisesti myös juhlapäiviin liittyvät saunomiset ovat olleet mukavan kokemuksen lisäksi rituaalista puhdistautumista, jotta tärkeää päivää ei häpäistäisi olemalla likainen. Saunassa on myös synnytetty, ja kylvetetty vastasyntynyt lapsi. Synnytys saunassa on ilmeisesti katsottu hyvin tärkeäksi, sillä on säilynyt kansanrunoja, joissa synnyttäjä on suuressa hädässä, kun ei pääse saunaan. Saunaan on viety myös kuolleet sukulaiset ja kylvetetty siellä. Koska pappi oli vanhoina aikoina monenkin kilometrien päässä ja monet sukulaiset halusivat sanoa vielä hyvästit ja onnen toivotukset vainajan viimeiselle matkalle.

Muiden kulttuurien saunaa vastaavat laitokset

Saunoja tai sitä vastaavia laitoksia on esiintynyt useissa kulttuureissa kautta aikojen. Yksittäisenä tilana se esiintyy useimmiten korkeilla leveysasteilla, jossa esimerkiksi pohjoisamerikkalaisena vastineena ovat intiaanien hikimajat. Eteläisemmillä leveysasteilla kuumat kylpytilat ovat yleisesti olleet liitettynä suurempaan peseytymislaitokseen vesialtaineen ja hierontatiloineen. Tällaisesta esimerkkinä turkkilainen hamam ja antiikin roomalaisten kylpylät sekä öljysaunat. Luokka:Sauna Luokka:Suomalaiset ja:サウナ風呂

BBC2

BBC Two (fram till 1997 BBC2) är den andra kanalen från BBC och den tredje marksända kanalen i Storbritannien. Den startade den 20 april 1964. I november 2004 hade kanalen en tittartidsandel på 6,6 procent (Källa: BARB). Kanalen anses visa program för en smalare publik än BBC One. Ibland kan populära program från BBC Two flyttas till BBC One. Så hände till exempel med Have I Got News For You. Kategori:TV-kanaler

spielautomaten gospodarka Ksi�garnia Internetowa Kredyt hipoteczny slots

:: RELATED NEWS ::

Донецкий национальный технический университет
thumb Донецкий национальный технический университет — старейший и самый крупный ВУЗ Донбасса. Широко известен на Украине по

Ждан-Пушкины (дворянские роды)
Ждан-Пушкины (дворянские роды) — литовский дворянский род, герба Ждан. Их предок Ждан-Пушкин, по всей вероятности, потомок известного русского рода Пуш�

Типы видеоадаптеров
Стандартные типы видеоадаптеров применяющихся на компьютерах, определяюшие такие характеристики как: разрешение, количество цветов, тип интерфейса с VESA, дополнительные функции видео-BIOS видеокарты по отношению к стандартному видео-BIOS для VGA, позволяющие запрашивать у адаптера список поддерживаемых видеорежимов и их параметров (разр�

Динамо Киев
Динамо Киев () — гранд украинского футбола, наиболее титулованый клуб Украины и СССР. Инициаторами создания киевской команды «Динамо» в ноябре 1927 года стали Read More...

Штык
Штык (от ) — холодное колющее оружие, примыкаемое к стволу ружья (с XIX века — Наполеона Бонапарта. В наполеоноведении она упоминается также как Русская кампания 1812. Закончилась поражением французов и положила начало закату империи Наполеона.

Предпосылки и п

Read More...

Рона (река)
Ро́на (, в кантоне Вале Rotten, оба эти слова мужского рода) — река в Швейцарии и Франции. Длина 812 км, площадь бассейна 98 тыс. км². Средний расход воды 1780 м³/с

Lepät

Nimen alkuperä

Luokitus

Yleistä

Käyttö

Kasvit

Yleistä

Versokasvien systemaattinen luokittelu

Levät

Kehitys

Rakenne

Solutason rakenne

Solukot

Johtojänteet

Kasvin osat

Lisääntyminen

Kasvu ja elämä

Yhteyttäminen

Vesi

Hengitys

Symbioosi

Kasvit ja ihminen

Katso myös

Lähteet

Tervaleppä

Hyötykäyttö

Harmaaleppä

Pohjois-Amerikka

Bakteerit

Jaottelu

Rakenne

Lisääntyminen

Rekombinaatio

Katso myös

Symbioosi

Eläinten symbiooseja

Kasvien symbiooseja

Ihmisen symbiooseja

Harmaaleppä

Tervaleppä

Hyötykäyttö

Allergia

Linkkejä

Siemen

Katso myös

Sauna

Parannus ja rituaalinen puhdistautuminen

Muiden kulttuurien saunaa vastaavat laitokset

BBC2

Предпосылки и п Read More...

Предпосылки и п

Read More...