Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Lestadiolaisuus

Lestadiolaisuus

Lestadiolaisuus on konservatiivinen 1800-luvun puolivälissä syntynyt luterilaisuuden herätysliike, jonka kannattajia löytyy pääasiassa Suomesta, Norjasta, Pohjois-Amerikasta, Ruotsista, Venäjältä ja Virosta. Pienempiä ryhmiä on muun muassa Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Keski-Euroopassa. Lestadiolaisuus on Pohjoismaiden suurin herätysliike ja se toimii kirkon sisällä. Se on myös laajimmalle levinnyt Pohjoismaissa syntynyt uskonnollinen liike. Liike on opillisten erimielisyyksien takia jakaantunut noin 19 osaan, joista nykyisin toimii enää noin 15, Suomessa niistä on toiminut noin 10. Merkittäviä pääsuuntauksia on kuitenkin vain neljä ja niihin kuuluu noin 90% lestadiolaisista. Kannattajamäärältään suurimmat ryhmät ovat vanhoillislestadiolaisuus, esikoislestadiolaisuus, rauhansanalaisuus ja First Apostolic Lutheran Church. Osa suunnista on määrältään hyvin pieniä ja jotkin niistä ovat jo lopettaneet toimintansa. Yhteensä lestadiolaisia on maailmanlaajuisesti noin 155 000. Elämänsanalaisuus on ollut pienestä koostaan huolimatta merkittävä liike Suomen teologisissa piireissä. Yhteistä eri suuntien opetuksessa on syntien anteeksi antaminen "Jeesuksen nimessä ja veressä". Lestadiolaisuuden suunnat ovat halunneet opillisista eroista huolimatta pysyä luterilaisen kirkon jäseninä. Yhteistä eri suuntien opetukselle on parannuksen ja armon korostaminen, ero Pyhän Hengen saaneiden uskovien ja ei-uskovien välillä ja opetus siitä että syntien anteeksiantamisen valta on kaikilla uskovilla. Tämä synninpäästö julistetaan yleensä sanoilla: "Kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä". Toiminnan keskeisin tapahtuma on seurat ja näkyvin tapahtuma on vanhoillislestadiolaisten suviseurat. Eri suunnat julkaisevat omia sanoma- tai aikakauslehtiään.

Lestadiolaisuuden synty

suviseurat Lestadiolaisuus ei syntynyt tyhjästä, vaan sitä edeltäneitä herätysliikkeitä olivat lukijalaisuus ja viklundilaisuus. Lestadiolaisuutta on L.L. Laurenin Suomen kirkkohistoriassa kutsuttu "laestadiolaiseksi lukijalaisuudeksi". Lestadiolaisuus lähti leviämään, kun ruotsalaissyntyinen pappi Lars Levi Laestadius koki hengellisen uudelleensyntymisen vuonna 1844. Tuolloin hän tapasi Lapin Marian. Tapaaminen sytytti Laestadiuksen saarnoihin uuden palon ja kirkon sisällä alkoi levitä herätysliike. Laestadius halusi, että uskovaisia kutsuttaisiin kristityiksi, mutta pian syntynyttä liikettä alettiin kutsua lestadiolaisuudeksi. Liike levisi varsin nopeasti Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosiin. Lestadiolaisuudessa on korostettu yleistä pappeutta eli sitä, että jokaisella uskovaisella on avainten valta, jolla voi päästää epäuskoisia synneistä. Siihen aikaan kirkossa opetettiin avainten vallan olevan saarnaviralla eli papeilla. Lukuisat kanssapuheet markkinoilla levittivät sanomaa eteenpäin. Myös maallikkosaarnaajat ja Juhani Raattamaan lähetyskoulu edesauttoivat herätyksen leviämistä. Lestadiolaisuus levisi Amerikkaan lestadiolaissiirtolaisten mukana 1860-luvulla. Muun muassa Titanicilla matkusti lestadiolaisia siirtolaisia Amerikkaan. Pelastautuneet kertovat lestadiolaispastori William Lahtisen pitäneen seuroja uppoavan laivan kannella. 1870-luvun alussa lestadiolaisuus saavutti Venäjän ja Viron. Vuonna 1884 Ewangelinen-lehdessä todetaan: "Hihhulilaisuus on lewinnyt 20 w. ajalla yli Suomen, sanoakseni kulowalkean tawalla". Vuonna 1899 Suomessa arvellaan olleen lestadiolaisia noin 64 000, mikä on suunnilleen 2,5% silloisesta Suomen väestöstä. Amerikan lestadiolaisten lukumäärän on arvioitu olleen jopa 50 000. Lestadiolaiset alkoivat järjestäytyä 1800-luvulta alkaen ja perustivat rauhanyhdistyksiksi kutsuttuja toimitiloja. Lannavaaran kokouksista muodostui lestadiolaisten vuosittain pitämä suuri tapahtuma, johon kokoontui saarnaajia ja seuraväkeä. Lestadiolaisuus levisi myös Ruotsin kuninkaallisten joukkoon. Ruotsin prinsessa Eugenia rahoitti lestadiolaisten lähetyskoulun rakennuksen Lannavaarassa. Prinsessan kuoltua 1889 Juhani Raattamaa kirjoitti hänestä: "Rakastettu äiti, joka on nyt uskoaksemme korkeammassa palatsissa kuin kuninkaallinen palatsi - siellä, missä Herrojen Herra ja Kuninkaiden Kuningas on."

Hajaannukset

Lestadiolaisuus on ollut herkkä hajaantumaan. Hajaantumisherkkyys johtuu osittain muita herätysliikkeitä voimakkaammasta painotuksesta opin Raamatun mukaisuuteen ja "oikeaan oppiin". Keskustelu oikeasta opista on synnyttänyt opillisia erimielisyyksiä, jotka näkyvät suuntauksien moninaisina opillisina painotuksina, sekä suuntauksien suurena lukumääränä. Lestadiolaisten ryhmien väliltä löytyy hyvinkin paljon toisistaan poikkeavia opillisia painotuksia, lähtien kristinuskon perusteista, kuten sakramenteista. Hajaannukset ovat tapahtuneet hiukan eri aikaan Amerikassa ja Euroopassa. Näiltä mantereilta löytyy myös paikallisia suuntauksia, joita ei muualta löydy. Esimerkiksi Norjassa vaikuttava Lyngenin suunta, Amerikkalainen pollarilaisuus, Ruotsalaiset leskisläisyys ja Sveriges Kristna Fridsförbund, sekä virossa syntynyt narvalaisuus. Pääsuunnat löytyvät kuitenkin sekä Amerikasta että Euroopasta. Hajaantumiskehitys alkoi Amerikasta.

Hajaannukset Amerikassa

narvalaisuus Amerikan lestadiolaisuuden keskellä alkoi ilmetä erimielisyyksiä 1800-luvun lopussa. Ensimmäiset ongelmat syntyivät, kun nk. hallilaisuus erosi emokirkostaan Finnish Apostolic-Lutheran Congregationista vuonna 1885. He vuokrasivat oman hallin, jossa alkoivat pitää tilaisuuksiaan. Seuraava avoin hajaannus tapahtui, kun esikoislestadiolaiset erosivat emokirkostaan vuonna 1892. He perustivat kirkon, joka sai nimekseen Old Apostolic Lutheran Church. Hallilaisuus kuitenkin tuli uudestaan mukaan FALC:n toimintaan 1900-luvun alkuvaiheessa. Vuonna 1906 Amerikan esikoisuus jakaantui sisäisesti kahtia the old firstborneihin ja the little firstborneihin. Jälkimmäinen ryhmä liittyi takaisin FALC:n toimintaan vuonna 1908. Vastaavia jälleenliittymisiä ei ole Euroopassa ryhmätasolla tapahtunut. Vuonna 1922 syntyi Amerikan mantereella oma suuntaus pollarilaisuus, joka sai nimensä saarnaaja John Pollarin mukaan. Vuoden 1928 tienoilla alkoi FALC:n sisälle muodostua "suurseuralaisuus". Tähän joukkoon meni suurin osa silloisista OALC:sta, sekä FALC:sta. Tämä suurseuralainen yhteenliittymä aiheutti erimielisyyksiä suhtautumisessa sekaoppisuuteen Suomessa ja Amerikassa. Suurseuralaisuus synnytti Suomessa rauhansanalaisuuden ja Amerikan suurseuralaisuus alkoi toimia yhteistyössä sen kanssa. Ne, jotka eivät hyväksyneet syntynyttä suurseuralaisuutta alkoivat käyttää nimenään First Apostolic Lutheran Churchia ja he olivat yhteydessä Suomen vanhoillislestadiolaisiin. Vuonna 1963 pollarilaisuudeksi kutsuttu ryhmä jakautui kahtia. Syntyi auneslaisuus, sekä Independent Apostolic Lutheran Church. Vuonna 1973 osa First Apostolic Lutheran Churchin jäsenistä katkaisi yhteyden Suomen vanhoillislestadiolaisuuteen ja alkoivat yhteistyöhön Suomessa syntyneen sillanpääläisyyden kanssa. Osa kuitenkin jatkoi yhteyden pitämistä vanhoillislestadiolaisuuden kanssa ja he ottivat uudeksi nimekseen Association of American Laestadian Congregations. Vuonna 1994 AALC vaihtoi nimensä Laestadian Lutheran Churchiksi. Amerikan mantereen viimeisin hajaannus tapahtui vuonna 1978 auneslaisten jakauduttua kahtia. Ryhmiä kutsutaan englantilaisittain melvinites ja davidites. Tämän hajaannuksen jälkeen ei uusia ole Amerikan mantereella tapahtunut. Apostolic Lutheran Church on tosin jakautunut sisäisesti liberaaleihin ja konservatiiveihin.

Hajaannukset Euroopassa

Apostolic Lutheran Church Lestadiolaisuuden hajaannus alkoi Euroopassa suuresta hajaannuksesta, joka ajoittui 1900-luvun taitteeseen. Hajaannus oli jatkoa Amerikan tapahtumille. Suuressa hajaannuksessa syntyi kolme ryhmittymää: esikoislestadiolaisuus (isoesikoisuus), uusheräys (Kittilän suunta), sekä vanhoillislestadiolaisuus. 1900-luvun alussa uusheräyksen sisällä syntyi Virossa narvalaisuus. Tämän jälkeen tapahtui Norjassa hajaannus ja Lyngenin suunta erkani vanhasta suunnasta omakseen. Sekä narvalaisuutta että Lyngenin suuntaa kutsuttiin syntypaikkansa mukaan. Vuonna 1932 vanhoillislestadiolaisuuden sisällä vaikutti hurmoshenkinen korpelalaisuus, eikä sitä pidetä varsinaisesti itsensäisenä lestadiolaisuuden suuntana. Korpelalaisuus erkani 30-luvulla alkuperäisistä opetukistaan ja sai hurmoksellisia ja laittomiakin muotoja. Vuonna 1934 syntyi rauhansanalaisuus (pikkuesikoisuus), joka alkoi pitää yhteyttä Amerikassa syntyneeseen "suurseuralaisuuteen". Suomessa liikkeeseen ei liittynyt paljoa vanhoillislestadiolaisia, mutta Amerikassa kato oli suurempi. 1950-luvulla sotavuosien jälkeen syntyi uudenheräyksen sisällä kaksi pientä ryhmää: kontiolaisuus ja peuralaisuus. Ruotsissa vanhoillisuudesta erkani leskisläisyys vuonna 1953. 1960-luvun vanhoillislestadiolaisuuden hajaannuksessa syntyi pappislinja, jota kutsutaan myös elämänsanalaisuudeksi. Liike oli opillinen ja piti itseään kirkollisena. Siihen liittyi kaksi kolmasosaa vanhoillisuuden papeista. Samaan aikaan Ruotsissa vanhoillisuudesta erkani Sveriges Kristna Fridsförbund. 1960-luvun jälkeen esikoislestadiolaisuudessa tapahtuivat ensimmäiset hajaannukset, joissa syntyi leeviläisyys ja steeniläisyys. Vanhoillisuudesta hajaantui 1970-luvulla sillanpääläisyys, jolla on myös sisarkirkko Amerikassa. Uusimmat lestadiolaisuuden hajaannukset Euroopassa ovat tapahtuneet Norjassa, jossa Lyngenin suunta hajaantui lyhyen ajan sisällä kolmeen osaan. Vuonna 1992 suunnan sisällä ollut liberaalisuuntaus erkani virallisesti muusta Lyngenin suunnasta. Viimeisin Euroopassa sattunut avoin hajaannus tapahtui vuonna 1998, kun nk. valkoiset enkelit erosivat Lyngenin suuntauksesta ja myös Norjan kirkosta.

Sovintokokoukset

Hajaannukset ovat syntyneet erilaisista opillisista painotuksista, joista ei yhtenäisyyteen pyrkineissä ns. sovintokokouksissa päästy yksimielisyyteen. Ensimmäinen sovintokokous pidettiin vuonna 1911. Kokoukseen kutsuttiin kaikki osapuolet, mutta esikoisten kielteisen suhtautumisen takia kokous jäi uudenheräyksen ja vanhoillisuuden väliseksi. Myös Amerikassa pidettiin vuonna 1893 suuri sovintokokous kaikkien ryhmien välillä. Vaikutus jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Sovintokokouksia on pidetty myöhemminkin, lähinnä uudenheräyksen, vanhoillisuuden ja rauhansanalaisuuden välillä. Amerikassa ja Venäjällä on tapahtunut suuntauksien yhdistymisiä. Suomessakin yhdistymisiä on tapahtunut, mutta ne ovat olleet yksittäisten ihmisten siirtymiä liikkeestä toiseen.

Oppi

Hajaannusten vuoksi yhtenäisestä opista lestadiolaisuudessa ei voi puhua. Yhteistä eri suunnille on parannuksen ja armon korostaminen, ero Pyhän Hengen saaneiden uskovien ja ei-uskovien välillä ja opetus siitä että syntien anteeksiantamisen valta on kaikilla uskovilla. Tämä synninpäästö julistetaan yleensä sanoilla: "Kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä". Lestadiolaisten mukaan syntien anteeksiantamuksen voima ei ole sanoissa vaan Pyhässä Hengessä, joka kaikilla uskovaisilla on. Uusheräys korostaa henkilökohtaista rippiä. Suunnassa on vastustettu hajaannuksista lähtien syntien anteeksiantamusta "seiniä myöten" eli saarnassa julkisesti julistettavaa anteeksiantamusta. Tätä opetusta on vanhoillislestadiolaisuudessa. Uusheräyksessä on myös hyväksytty muista suunnista poiketen lain kolmas käyttö ja opetus siitä, että pelastavaa uskoa on myös uusheränneiden ulkopuolella. Uusheräys on myös aktiivinen lähetystyössä. Uusheräys tekee lähetystyötä Suomen lähetysseuran yhteydessä ja on yhteistyössä myös muiden lähetysyhdistysten kanssa. Sekä vanhoillis- että esikoislestadiolaiset pitäytyvät siinä, että on vain yksi usko, jolla pelastuu. Esikoislestadiolaisuuden erottaa vanhoillislestadiolaisuudesta erityisesti sen painotus "esikoisten seurakuntaan", joka on heidän mukaansa todellinen Jumalan seurakunta. Sen seurakuntavanhimpina toimivat Ruotsin Jällivaarassa olevat maallikkosaarnaajat eli "Lapin vanhimmat". Lestadiolaisen saarnamiehen Juhani Raattamaan uskotaan siirtäneen seurakuntavanhimman tehtävät esikoisten seurakunnalle. Historia on tältä osin ristiriitainen. Vanhoilliset ovat torjuneet ajatuksen tietyille ihmisille siirtyvästä vanhimman tehtävästä. Esikoislestadiolaisuutta on pidetty tapakulttuurin perusteella vanhoillisimpana haarana, myös sen suhtautuminen kansankirkkoon on ollut ja on vielä nykyäänkin torjuvampi. Liikkeessä ei esimerkiksi toimi pappeja vaan pelkästään maallikoita. Liikkeessä vaikuttaa myös pyrkimys hoitaa sakramentit omissa rukoushuoneissa. Nykyään esikoislestadiolaisuuden sisällä vaikuttaa liberaali suuntaus, jolla on avoin ekumeeninen suhtautuminen kirkkoon ja muihin herätysliikkeisiin. Tämä ryhmä julkaisee Ruukku-lehteä. Esikoislestadiolaisuus korostaa elämässä koruttomuutta, mikä näkyy erityisesti pukeutumisessa ja sisustuksessa. Rauhansanalaisuus on perusteeltaan vanhoillislestadiolainen, mutta väljempi opiltaan. Liike on jakautunut sisäisesti liberaaleihin ja konservatiiveihin, erityisesti Amerikassa. Liike syntyi Amerikassa esikoisuuden, uudenheräyksen ja vanhoillisuuden yhteenliittymänä. Siksi se ei ole opillisesti yksimielinen. Opiltaan kirkkoa lähellä olevan elämänsanalaisuuden piiristä on noussut kolme piispaa.

Lestadiolaisuus Amerikassa

lain kolmas käyttö Lestadiolaisuus levisi Amerikkaan 1860-luvulla siirtolaisten mukana, jotka tulivat Norjasta ja Suomen Pohjanmaalta. Ensimmäisenä saarnaajana mainitaan Antti Witikkohuhta, joka saapui Norjan Hammerfestistä. Aluksi lestadiolaisuus levisi Minnesotaan, Oregoniin ja Washingtoniin. Tärkeimmäksi herätyksen keskukseksi muodostui Calumet. Seurakuntia perustettiin muodollisesti ensimmäisen kerran Cokatossa, Minnesotassa (1872) ja Calumetissa, Michiganissa (1873). 1900-luvun vaihteessa lestadiolaisia oli Amerikassa jo kymmeniä tuhansia. Myös Pohjois-Amerikan lestadiolaisuus on kärsinyt lukuisista hajaannuksista 1890-luvulta lähtien. Vuonna 1873 kirkko sai nimekseen Solomon Kortetniemi Lutheran Society. Tämä lestadiolaiskirkko perustettiin, koska silloisen Amerikan luterilaisen kirkon papit julistivat lestadiolaiset pannaan ja sulkivat lestadiolaiset villiuskoisina ulkopuolelle. He eivät myöskään päästäneet lestadiolaisia ehtoolliselle ja estivät jopa pääsyn lasten kummeiksi. Lakimiehen neuvosta lestadiolaiset perustivat pakon edessä oman kirkon. Vuonna 1879 nimi vaihtui Finnish Apostolic-Lutheran Congregationiksi. Tämän jälkeen on tapahtunut hajaannuksia ja tällä hetkellä Amerikassa on noin seitsemän suuntausta. Yhteenlaskettu kannattajamäärä Pohjois-Amerikassa on noin 32 000. Lestadiolaisuuden pääkannatusalueita Pohjois-Amerikassa ovat osavaltiot: Arizona, California, Colorado, Connecticut, Florida, Illinois, Massachusetts, Michigan, Minnesota, New Hampshire, North Carolina, North Dakota, Oregon, South Carolina, South Dakota, Washington, sekä Wisconsin. Kanadassa British Columbia, Ontario ja Saskatchewan. Etelä-Amerikassa vanhoillislestadiolaisuutta löytyy Ecuadorista. Rauhan sana tekee lähetystyötä Guatemalassa. Muut lestadiolaisryhmät eivät tee lähetystyötä Etelä-Amerikassa.

Liikutukset

Lestadiolaisuudessa on esiintynyt "liikutuksia", joista on syntynyt lukuisia pilkkanimiä, esimerkiksi hihhulit ja lentokristityt. Liikutukset syntyivät, kun ihmiset saivat syntinsä anteeksi. Taakan keveneminen synnytti erilaisia tunteenpurkauksia. Erityisesti lapsenomaisten ja tunteitaan peittelemättömien lappalaisten liikutukset olivat voimakkaita ja äänekkäitä. Liikutukset aiheuttivat papeissa erilaisia reaktioita. Toiset pitivät niitä aitoina osoituksina armosta, toiset ajoivat lestadiolaiset niiden takia kirkosta ulos. Esimerkiksi rovasti A.Heikel, joka ei vielä ollut lestadiolainen nousi Ylitornion kirkossa saarnastuoliin kesken saarnan ja lausui: "Kun tämmöistä elämää pidetään kirkossa, niin kaikki Suomen kirkot tulevat suljetuiksi tämmöisiltä kokouksilta". Lestadiolaisuudessa on kuitenkin saarnattu "kylmiä hyppyjä" vastaan. Ne syntyivät, kun jotkut yrittivät saada itsensä väkisin liikutuksiin. Kaaresuvannossa joulukuussa 1845 eräs nainen sai parannuksen armon ja siitä liikuttuneena vaipui hurmoksiin. Samaan aikaan tapahtui maanjäristys, jonka myös Laestadius pappilassaan pani merkille. Laestadius piti sitä Jumalan merkkinä.

Lestadiolaisuus ja kirkko

Lestadiolaisuus perustuu Raamatun, Martti Lutherin ja Lars Levi Laestadiuksen opetuksiin. Eri suunnilla on erilaisia opillisia painotuksia. Liikkeen leviämistä vaikeutti konventikkeliplakaatti ja kirkossa vaikuttanut puhdasoppisuus. Lestadiolaisuutta ei katsottu hyvällä ja se tuomittiin lahkoksi ja villiuskoksi. Kirkon piispat ja papit toimivat aktiivisesti sitä vastaan. Lestadiolaisuudessa vaikuttaneista papeista osa pyrki kirkollistamaan syntyneen herätyksen. Esimerkiksi A.Heikel ja K.A.Heikel pyrkivät avoimesti muuttamaan lestadiolaisuuden oppia kirkollisemmaksi. He olivat uusheräyksen pioneereja. Esimerkiksi lestadiolaisuudessa olleen opin avainten vallasta he halusivat luovuttaa pois käytöstä pappien ja piispa Johanssonin painostuksen vuoksi. Piispantarkastuksen pöytäkirjassa vuonna 1876 he lupasivat poistaa tämän opetuksen: "Uskovaisissa käytetyn synninpäästön myönsivät he (provastit A.Heikel ja K.A.Heikel) vääräksi ja aikoivat sen poistaa". Juhani Raattamaa ei hyväksynyt Heikeleiden oppia ja heti Raattamaan kuoltua syntyikin avoin hajaannus uusheräyksen ja vanhalestadiolaisuuden välille. Lestadiolaisuuteen kuului jonkin verran pappeja herätyksen alkuajoista lähtien, ensimmäisenä Lars Levi Laestadius. Myöhemmin mukaan liittyivät myös P.O. Grape, Aatu Laitinen, Paul Heideman, Oskari Jussila ja Väinö Havas. Kaikki eivät menneet Heikeleiden mukana uusheräykseen. Nykyään kirkossa toimii jonkin verran yli 100 lestadiolaiseen herätysliikkeeseen kuuluvaa pappia. Puhdasoppisen kirkon oli vaikea hyväksyä lestadiolaisten opetuksia sakramenteista, ripistä, avainten vallasta, seurakuntaopista, lapsen uskosta, rukouksesta ja uskon syntymisestä. Esimerkiksi piispa Gustaf Johansson on näitä eroavaisuuksia käsitellyt kirjassaan Laestadiolaisuus. Vaikka lestadiolaisuus on luterilainen herätysliike on siihen kuulunut myös katolilaisia ja ortodokseja.

Lestadiolaisuus ja valtiovalta

Lestadiolaiset ovat kautta aikojen vahvasti kunnioittaneet esivaltaa. Taustalla on opetus siitä, että esivalta on Jumalan asettama ja uskovien turva yhdessä kirkon kanssa. Kirkkoa ja esivaltaa on lestadiolaisuudessa kuvattu kahden munankuoren kaltaiseksi suojaksi, jonka sisällä se on suojassa. Vanhoillislestadiolaisten järjestön SRK:n sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena on muun muassa "isänmaallisen mielen vakiinnuttamista kansan keskuudessa". He pitävät arvossaan maanpuolustusta: vanhoillislestadiolainen kansanedustaja Väinö Havas lähti vapaaehtoisena talvi- ja jatkosotaan ja suviseurateltta toimi evakkojen tavaroiden säilytyspaikkana. Suomen valtiovalta sai lestadiolaisvaikutteita, kun vanhoillislestadiolaisen isän pojasta Urho Kekkosesta tuli Suomen presidentti. Hänen luonaan kävi vanhoillislestadiolaisia saarnamiehiä ja hänellä oli lämpimät välit lestadiolaisuuteen. Suomen eduskuntasali on todistanut tapauksen, jossa lestadiolainen ministeri Kalle Lohi saarnasi kesken hallituksen istunnon synnit anteeksi istuntosaliin ilmestyneelle miehelle. Tämän välikohtauksen jälkeen silloinen pääministeri Kyösti Kallio totesi: "Olemme saaneet olla todistamassa oikeaa sielunhoitoa". Lestadiolaisuudessa ei juuri ole vieroksuttu yhteiskunnallista osallistumista. Tällä hetkellä istuvat eduskunnassa mm. vanhoillislestadiolaiset keskustalaiset Terhi Peltokorpi ja Kyösti Karjula. Myös Hannu Takkulalla on lestadiolaistausta. [http://lestadiolaisuus.info/politiikka/eduskunta.htm Lestadiolaistaustaisia kansanedustajia]. Varsinkin Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa, missä lestadiolaisia on paljon, pääsee kunnanvaltuustoihinkin paljon lestadiolaisia, kun lestadiolaiset keskittävät ääniään "omille" ehdokkailleen. Tämä on synnyttänyt puheita "lestadiolaismafiasta". Lestadiolaisia on myös kritisoitu siitä, että he äänestävät lähinnä vain keskustaa ja kokoomusta, joiden arvopohjan he katsovat olevan lähinnä omaansa.

Lestadiolaisuus ja kulttuuri

Lestadiolaisuudessa tiettyihin kulttuurin osa-alueisiin kuten teatteriin ja elokuviin on suhtauduttu torjuvasti. Myös esimerkiksi kilpaurheilu ja lauluesiintyminen on koettu vieraaksi niihin sisältyvän oman kunnian tavoittelun vuoksi. Kuitenkin kaunokirjallisuudesta tunnetaan useitakin lestadiolaisia. Tunnettuja ovat lestadiolaisuuteen kuulunut runoilija Anna-Maija Raittila, Väinö Havas, modernisti Antti Hyry ja runoilija Niilo Rauhala. Lestadiolaisuuden piirissä syntyneistä hengellisistä lauluista osa on valittu Virsikirjaan. Säveltäjä Toivo Kuulalla on lestadiolaistausta. Monet kirjailijat ovat käsitelleet lestadiolaisuutta romaaneissaan. Kalle Päätalo kuvasi laajassa tuotannossaa "Koillismaan uskovaisia" eli lestadiolaisia. Myös vanhoilla päivillää vanhoillisuuteen siirtynyt Paavo Rintala on käsitellyt kirjoissaan aihetta. Lestadiolaisuutta kirjoissaan ovat käsitelleet myös ruotsalaiset kirjailijat: Bengt Pohjanen, Macke Nilsson, Mikael Niemi ja Stina Aronson, sekä norjalaiset Andreas Markusson ja Idar Kristiansen. SRK julkaisee uskonnollista kaunokirjallisuutta. Tuoreimmat esimerkit lestadiolaisuuden käytöstä muussa kirjallisuudessa ovat Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu ja Ilkka Remeksen Nimessä ja veressä.

Lestadiolaisuuden julkisuuskuva

Lestadiolaisuus herätti alusta asti kielteisiä tunteita. Liike leimattiin kirkon taholta lahkoksi 1910-luvulle asti. Liikutukset aiheuttivat pilkkanimet "hihhulit" ja "lentokristityt". Liikkeen opetukset esimerkiksi siitä, että vain he pelastuvat, loivat kuvaa hengellisesti ylpeistä ihmisistä. 1920-luvulla liike alkoi saada tunnustusta herätysliikkeenä. Ennen 1970-lukua lestadiolaisuus sulkeutui eikä juuri oikonut julkisuudessa esitettyjä väitteitä. 1930-luvulla kuitenkin kommentoitiin yleisesti vanhoillislestadiolaisuuteen liitettyä korpelalaisuutta, joka kuitenkin oli voimakkaasti irtaantunut lestadiolaisuuden opetuksista. 1960- ja 1970-luvulla erityisesti vanhoillislestadiolaisuus joutui liikkeessä tapahtuneiden hajaannusten, tv-asian, perhesuunnittelun, hoitokokousten ja ns. Kristuksen kirkkolain käytön vuoksi julkisen riepottelun kohteeksi. Julkisuuskuvaa loi myös Timo K. Mukan teos Maa on syntinen laulu, joka käsitteli korpelalaisuutta. Myös ruotsalainen kirjailija Bengt Pohjanen on useassa romaanissaan käsitellyt samaa aihetta. 1980-luvulla liike alkoi voimakkaammin huolehtia julkisuuskuvastaan. SRK esimerkiksi kutsui toimittajia suviseuroihin ja alkoi julkaista vuosittain liikkeestä kertovia vuosikirjoja. Yleisradio on tehnyt lestadiolaisuudesta televisiodokumentit "Matkalla taivaskotiin" (2000), "Kuuma kesä: Enkelten varjeluksessa" (2000) ja "Ainoa oikea Jumala" (2004). Osittain julkisuuskuva on edelleen kielteinen ja lestadiolaisuus liitetään sensaationhakuisesti yhteyksiin, joihin se liittyy vain toissijaisesti: Koististen veljeksistä kirjoiteltiin aluksi pitkään lestadiolaisina, vaikka he olivat eronneet leeviläisistä. Mediassa ei aina eritellä liikkeen eri suuntia vaan käsitellään niitä kaikkia lestadiolaisuutena. Yleisessä kielenkäytössä lestadiolaista saatetaan kutsua pilkkanimillä "lesta", "lestis", "lessu", "L-positiivinen" tai "lestantti", nykyään harvemmin "hihhuliksi".

Lestadiolaislehdistö

Historiaa

Lestadiolaisten ensimmäinen lehti oli Öljypuu. Sitä alettiin julkaista vuonna 1877, mutta pian lehti lopetti toimintansa. Sen takana oli oululainen kirjapaino ja muutama lestadiolainen. Vuonna 1880 alettiin julkaista Kristillistä kuukausilehteä. Sen päätoimittajana toimi K.A. Heikel ja vuodesta 1883 eteenpäin Aatu Laitinen. Vuonna 1888 lehden nimeksi vaihdettiin Sanomia Siionista ja vuonna 1904 Armonsanomat. Päätoimittaja ei vaihtunut. Jo ennen hajaannuksia monet lestadiolaiset eivät tilanneet Sanomia Siionista eivätkä kirjoittaneet siihen. Syynä oli se, että lehti ei ollut puhdashenkinen siinä esiintyneiden Kittilän suunnan eli uudenheräyksen kirjoitusten takia. Hajaannusten jälkeen yhä useampi lestadiolainen lopetti lehden tilaamisen ja se jäi lähinnä uudenheräyksen lehdeksi. Armonsanomat lopetti toimintansa vuonna 1911 Oulun sovintokokoukseen. Kokkolan suurissa seuroissa 1911 perustivat vanhoillislestadiolaiset Siionin lähetyslehden. Jopa Juhani Raattamaa kirjeissään huomasi Kittilän suunnan kirjoitukset lehdissä. Hän on kirjoittanut eräistä lehden kirjoituksista seuraavaa: "En usko löytyvän totisia kristityitä Ruotsin ja Suomen Lapissa eikä myöskään Torniolla yhtään, joka saattaa Kristillisen kuukausilehden tuomiot oikeaksi todistaa". Muita lakkautettuja lestadiolaislehtiä ovat: leskisläistenA och O, elämänsanalaisten Elämän sana, esikoislestadiolaistenFaders rösten, sekä uusheräyksenHuutavan ääni, Kolkuttaja sekä Vartijan ääni.

Nykytila

Nykyisin Euroopassa ilmestyy yhdeksän lestadiolaislehteä: vanhoillislestadiolaisten Siionin lähetyslehti (1911), Siionin kevät (1931) ja Päivämies (1954), rauhansanalaisuuden Rauhan sana (1935) ja Zions Missionstidning, Under Vandringen (1967), esikoislestadiolaisten Rauhan side (1978) ja Ruukku (1998), uudenheräyksen Lähettäjä ja sillanpääläisten Armon ja rauhan tervehdys. Esikoislestadiolaiset ry:n virallinen julkaisu on Rauhan side. Ruukku-lehti taas ei ole esikoislestadiolaiset ry:n virallisesti hyväksymä julkaisu, mutta lehden toimittajat, sisältö ja lukijat ovat liikkeen vaikutuspiiristä. Amerikassa ilmestyy neljä lehteä: ALC:nChristian Monthly, IALC:nGreetings of Peace, LLC:nThe Shepherd's Voice ja The Voice of Zion.

Lestadiolaisuuden suunnat

The Voice of Zion Lestadiolaisuus on luokiteltu maantieteellisesti itäiseen ja läntiseen suuntaukseen. Läntistä suuntaa edustaa esikoislestadiolaisuus, leeviläisyys ja steeniläisyys. Loput ryhmät ovat peräisin itäisestä sukuhaarasta. Lukuisista sovintoyrityksistä huolimatta erot ovat jääneet pysyviksi. Suunnat ovat nykyisin itsenäisiä ja toimivat toisistaan riippumatta. Suurin suuntaus on vanhoillislestadiolaisuus ja heitä arvellaan olevan maailmanlaajuisesti noin 90 000 – 110 000. Toiseksi suurin ryhmä on suunnilleen 26 000 kannattajan esikoislestadiolaisuus. Rauhan sanan kannattajamäärä on noin 18 000. Amerikkalaisessa töröläläisten (FALC) ryhmässä on noin 5 000 jäsentä. Toisella amerikkalaisryhmällä riitinmattilalaisuudella (IALC) on kannattajia noin 3 000. Pohjoismaissa toimiva uusheräys on suurin piirtein saman kokoinen. Muut lestadiolaisuuden suunnat ovat pienempiä. Esimerkiksi kontiolaisia oli aikoinaan vain noin 20. Kannatusalueet ja -määrät vaihtelevat paljon suuntauksien välillä. Seuraavassa on luetteloitu eri suunnat sen maan mukaan, jossa kannatus on suurinta tai jossa se on alkanut. Nimen perässä on suunnan mahdollinen suomalainen sisaryhteisö. Amerikassa lestadiolaisuuden suuntia ovat Apostolic Lutheran Church (rauhansanalaisuus), auneslaiset, Davidites, First Apostolic Lutheran Church (sillanpääläisyys), hallilaisuus, Independent Apostolic Lutheran Church, Laestadian Lutheran Church (vanhoillislestadiolaisuus), Melvinites, Old Apostolic Lutheran Church (esikoislestadiolaisuus) ja pollarilaisuus. Norjassa syntyneitä suuntia ovat Lyngenin suunta ja Valkoiset enkelit, Ruotsissa leeviläisyys, leskisläisyys, morjärveläisyys (sillanpääläisyys), steeniläisyys ja Sveriges Kristna Fridsförbund. Suomessa elämänsanalaisuus, esikoislestadiolaisuus, kontiolaisuus, peuralaisuus, rauhansanalaisuus, sillanpääläisyys, uusheräys ja vanhoillislestadiolaisuus, joka on suurin ryhmä ja käsittää noin kolme neljäsosaa lestadiolaisista; Virossa esiintyi narvalaisuutta.

Nykytila

narvalaisuutta Lestadiolaisryhmien yhteenlasketun henkilömäärän arvioidaan olevan maailmanlaajuisesti noin 155 000. Suurin ryhmä on vanhoillislestadiolaisuus, jolla on Suomessa eri arvioiden mukaan 70 000—100 000 kannattajaa. Laestadiuksen ja lestadiolaisuuden tutkija tohtori Seppo Lohi arvioi vuosituhannen vaihteessa Suomen vanhoillisten määräksi noin 80 000. Erityisesti Oulunsalo, Kempele, Ruukki, Sievi ja Tyrnävä, sekä monet muut pohjoiset kunnat ovat tulleet tunnetuiksi siitä, että näissä kunnissa on huomattava määrä lestadiolaisia. On pieniä kuntia, joissa on väkilukuun suhteutettuna on jopa enemmän lestadiolaisia kuin muita kansankirkkoon kuuluvia. Lestadiolaisuuden perinteiset kannatusalueet ovat olleet Lapissa, Pohjanmaalla, Koillismaalla, sekä Etelä-Suomessa. Ryhmistä vanhoillislestadiolaisuus on laajimmalle levinnyt. Sillä on Suomessa 199 rauhanyhdistystä eri puolilla maata. Esikoislestadiolaisuus on keskittynyt Suomessa lähinnä Etelä-Suomen kaupunkeihin ja sillä on 23 rukoushuonetta. Uusheräys on hajaantunut ympäri maata ja seuratoimintaa on noin 18 paikassa. Rauhansanalaisuuden toiminta keskittyy ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Sillä on 21 paikallisyhdistystä. Koillismaa Maailman kansainvälistyessä on lestadiolaisuus tavoittanut uusia alueita. Esimerkiksi työn perässä siirtyminen, oppilasvaihto, lähetystyö, sekä matkailu ovat laajentaneet lähetystyön alueita. Lestadiolaisuuden laajin kannatus on Pohjoismaissa, erityisesti Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Lestadiolaisuutta löytyy myös Venäjältä, sekä Baltian maista Virosta, sekä Latviasta. Islantiin ja Tanskaan tehdään pienimuotoista lähetystyötä. Keski-Euroopan maista Iso-Britanniassa, Espanjassa, Saksassa, Sveitsissä, sekä Unkarissa on pienimuotoista seuratoimintaa. Viime aikoina lestadiolaisuus on levinnyt Afrikkaan, Aasiaan, sekä Etelä-Amerikkaan. Uudellaheräyksellä on nimikkolähettejä Suomen Lähetysseuran kanssa esimerkiksi Angolassa, Etiopiassa, Senegalissa, Tansaniassa ja Taiwanissa. Vanhoillislestadiolaisuus ei lähtenyt mukaan Suomen lähetysseuran toimintaan sille asetettujen ehtojen takia. Rauhan sanalla on Intiassa oma sairaala, sekä lähetystoimintaa Nigeriassa ja Guatemalassa. Vanhoillislestadiolaisten uusia lähetyskohteita ovat Ecuador, Togo ja Kenia. Pohjoismaissa lestadiolaiset toimivat kansankirkon sisällä, mutta luterilaisen maailman ulkopuolella perustetaan omia kirkkoja. Esimerkiksi Togon pääkaupunkiin Lomeen on rakennettu LLC. Lähetystoiminta tapahtuu usein lestadiolaisuudelle tutulla tavalla kahdenkeskisten keskustelujen kautta. Kukin lestadiolaisuuden suunta järjestää kesäisin kesäseurat. Pohjoismaiden suurin hengellinen tapahtuma suviseurat on vanhoillislestadiolaisuuden vuotuinen pääjuhla. Muiden suuntien pääseurat ovat nimeltään juhannusseurat (esikoislestadiolaiset), kesäseurat (uusheräys) ja suvijuhlat (Rauhan sana). Esikoislestadiolaiset järjestävät juhannusseurojen lisäksi vuosittaset jouluseurat Gällivaressa Pohjois-Ruotsissa. Vanhoillislestadiolaisten laulukirjan nimi on Siionin laulut, jota yleensä julkaistaan yhdessä Virsikirjan kanssa. Esikoislestadiolaiset käyttävät laulukokoelmaa Virsikirja ja Hengellisiä lauluja, jossa on virsien lisäksi 168 hengellistä laulua. Uusheräys ja rauhansanalaisuus käyttävät Siionin matkalaulut -nimistä laulukirjaa. Nykyisin erityisesti vanhoillislestadiolaisuuden ja Rauhan sanan kuoro- ja musiikkitoiminta on vilkasta. Rauhan sanan kuoro Toukomettiset, sekä SRK:n opistojen laulutallenteet soivat välillä Radion hengellisen musiikin ohjelmissa.

Kirjallisuutta


- Mauri Kinnunen: Herätysliike kahden kulttuurin rajalla. Lestadiolaisuus Karjalassa 1870-1939
- Juhani Raattamaan kirjeet ja kirjoitukset - toimittanut Pekka Raittila
- Kirti Suolinna ja Kaisa Sinikaira: Juhonkylä. Tapaustutkimus pohjoissuomalaisesta lestadiolaiskylästä
- Heikki Jussila: Kutsujan armo
- Wäinö Havas: Lestadiolaisuuden historia pääpiirteissään
- Aatu Laitinen: Muistoja Lapin kristillisyydestä
- Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys

Aiheesta muualla

Suomeksi

Liikkeiden sivut


- [http://www.lyrs.fi Lähetysyhdistys Rauhan Sana]
- [http://www.srk-oulu.net Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys] - vanhoillislestadiolaiset
- [http://www.uusherays.fi Uusheräys]

Kirjoituksia aiheesta

Historia ja leviäminen

- [http://www.teolinst.fi/luennot/jt000308.html Lestadiolaisuuden hajaantumisista]
- [http://lestadiolaisuus.info Lestadiolaisuuden historiaa]
- [http://www.laestadius.net/HistoriaFIN.htm Tuntureiden kevät - lestadiolaisuuden historiaa]
- [http://www.teolinst.fi/luennot/mv000220.html Lestadiolaisuuden leviämisestä]
- [http://edu.kuusamo.fi/kuusamo/historia/lest.html Lestadiolaisen herätysliikkeen leviäminen Kuusamoon]
- [http://selene.lib.jyu.fi:8080/vaitos/studies/studhum/9513918351.pdf Lestadiolaisuus Karjalassa 1870-1939 (pdf-dokumentti)]
- [http://www.evl.fi/kkh/ktk/nelivuotiskertomus2000_2003/kehitys/kartta1.gif Lestadiolaisten toiminta Suomessa 2000-2003 karttana]
- [http://web.telia.com/~u81805732/Dokument/dok15.htm Esikoislestadiolaisten "Lapin vanhimpien" elämänkertoja]
Kirkon sivuilta

- [http://www.evl.fi/kkh/ktk/kertomus/xvi.htm#alku Herätysliikkeistä ja lestadiolaisuudesta kirkon nelivuotiskertomuksessa 1992-1995]
- [http://www.evl.fi/kkh/ktk/kertomus96-99/nelivuotiskertomus-16.shtml#P1907_493292 Lestadiolaisuus kirkon nelivuotiskertomuksessa 1996-1999]
- [http://www.evl.fi/kkh/ktk/nelivuotiskertomus2000_2003/kehitys/kaksitoista.htm#12_2 Lestadiolaisuus kirkon nelivuotiskertomuksessa 2000-2003]
- [http://www.evl.fi/sanasto/selitysL.htm#LESTADIOLAISUUS Kirkollinen sanasto - lestadiolaisuus]
- [http://195.236.185.74/ktuutiset.nsf/0/27e9f165d19f21f0c22570050042dd97?OpenDocument Oulun kirkkopäivät: Lestadiolaisuudesta saa vapaasti kysyä]
Oppilaitoksilta

- [http://www.opinto.net/uskonto/timomuola/herlesta.html Suomen kirkkohistoria - lestadiolaisuus]
- [http://www.uta.fi/%7Etlmaih/julkaisu.htm#le Lestadiolaisuuden kielestä ja kulttuurista]
- [http://www.aanekoski.fi/lukio/opet/rossi/lestad.html Lukiokurssi - lestadiolaisuus]
- [http://www.tornio.fi/kirjasto/torkok/laestadius/tholma1.htm Lestadiolaisuus kansanliikkeenä]
- [http://www.yle.fi/multifoorumi/arkki/zgo.php?z=20031218173775450066 Ylen radiokuunnelma lestadiolaisuudesta]
Laulut

- [http://www.tornio.fi/kirjasto/torkok/laestadius/tholma2.htm Lestadiolaisen lauluperinteen historiaa]
- [http://www.teolinst.fi/luennot/th050413.html Lestadiolaisen liikkeen laulukirjat]
Lestadiolaisryhmien saarnoja

- [http://www.uusherays.fi/Puheita.html Uusheräyksen puheita]
- [http://www.lyrs.fi/puheet/ Rauhan sanan seurapuheita]
- [http://www.suviseurat.fi/ohjelma-perjantai-fi.html Vanhoillislestadiolaisten saarnoja]
Muuta

- [http://www.srk-oulu.net/sivu3.htm Vanhoillislestadiolaisuus SRK:n sivuilla]
- [http://troms.kulturnett.no/laestadius/artikler/finartikler/fin_hoved.htm Lestadiolaisuudesta erityisesti Norjassa]
- [http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/kas/kotit/pg/rasanen Pukeutumisnormit Lars Levi Laestadiuksen saarnoissa]
- [http://www.helsinki.fi/hum/hist/yhd/julk/loppu01 Suomalais-ugrilainen millenarismi - Kautokeino ja korpelalaisuus]
- [http://www.tornio.fi/kirjasto/torkok/laestadius/jussila.htm Vangituille vapautusta - sidotuille päästöä]
- [http://www.suviseurat.net/images/infoimages/vanhlest.jpg Infokuva vanhoillislestadiolaisuudesta]
- [http://www.kaltio.fi/index.php?134 Lestadiolaisuus suomalaisena ääriliikkeenä - Aini Linjakummun kirjoitus Kaltio -lehdessä]
- [http://kotiweb.kotiportti.fi/kai.siltala/seurakunta.htm Yleistä tietoa esikoislestadiolaisuudesta]
- [http://www.tornio.fi/kirjasto/torkok/laestadius Tornion kirjaston lista lestadiolaisuudesta kirjoitetuista kirjoista]

Lestadiolaisaiheisia kirjoja ja lehtiä


- [http://www.freebok.net/books/Kirjaporssi/view.html Lestadiolaisuusaiheinen kirjapörssi]
- [http://www.pokstaavi.fi Antikvariaatti Pokstaavi]
- [http://www.ludd.luth.se/users/afs/laestadiana Biblioteca Laestadiana]
- [http://www.srk-oulu.net/sivu7.htm SRK:n myymälä]
- [http://www.srk-oulu.net/7artik.htm SRK:n lehtiä internetissä]
- [http://www.ruukku.net Ruukku-lehti]

Vieraskieliset

Liikkeiden sivut


- [http://www.apostolic-lutheran.org Apostolic Lutheran Church] - rauhansanalaiset
- [http://laestadianlutheran.org Laestadian Lutheran Church] - vanhoillislestadiolaiset

Kirjoituksia aiheesta

englanniksi
- [http://users.erols.com/ewheaton/struct.htm Lestadiolaissaarnaajien kirjeitä]
- [http://www.genealogia.fi/church Suomalaiskirkot Pohjois-Amerikassa]
- [http://www.apostolic-lutheran.org/history/index.html ALC:n historiasarja lestadiolaisuudesta - Pekka Raittila]
- [http://users.erols.com/ewheaton/laest1.htm#john Apostolis-Lutherilaisten hajaantumisen syyt Amerikassa - John Pollari]
- [http://www.me.mtu.edu/~mahepoko/disputes/disputes-main.htm Lestadiolaisuuden hajaannukset 1861-2000 - Warren H. Hepokoski]
- [http://www.laestadianlutheran.org/main_menu.html Vanhoillislestadiolaisuus - kirjoituksia opillisista asioista]
- [http://www.laestadius.net/HistoriaENG.htm Lestadiolaisuuden historiaa]
- [http://www.srk-oulu.net/teksti3e.htm Vanhoillislestadiolaisuus]
- [http://en.wikipedia.org/wiki/Laestadianism_in_America Lestadiolaisuus Amerikassa]
- [http://www.uta.fi/~johanna.kouva/Laestadianism.html Lestadiolaisuus Suomessa]
- [http://www.missionhospitalindia.org Rauhan sanan lähetyssairaala Intiassa] espanjaksi
- [http://www.laestadianlutheran.org/main_menu_spanish.html Vanhoillislestadiolaisuus - kirjoituksia opillisista asioista] norjaksi
- [http://www.love.is/roald/lestad01.htm Lestadiolaisuudesta]
- [http://troms.kulturnett.no/laestadius/artikler/nedlast.htm Kirjoituksia lestadiolaisuudesta] ruotsiksi
- [http://www.laestadius.net/HistoriaSWE.htm Lestadiolaisuuden historiaa] unkariksi
- [http://www.geocities.com/athens/aegean/4369/egyht600.htm Lars Levi Laestadiuksesta ja lestadiolaisuudesta] Luokka:Herätysliikkeet Luokka:Lestadiolaisuus

1800

Tapahtumia


- William Herschel löysi infrapunasäteilyn.

Syntyneitä


- 10. tammikuuta - Lars Levi Laestadius
- 20. joulukuuta – Gabriel Rein, historiantutkija, professori, Helsingin yliopiston rehtori

Kuolleita


-

Huomaa


- 1800 ei ole karkausvuosi, koska Gregoriaanisessa kalenterissa tasavuosisadat ovat karkausvuosia vain jos itse vuosisataa osoittava luku (tässä 18) on 4:llä jaollinen. Luokka:1800-luku ms:1800 ko:1800년

Luterilaisuus

Luterilaisuus on protestanttinen kristillinen suuntaus, joka syntyi Martti Lutherin katolista kirkkoa kritisoivien teesien pohjalta. Paljon vaikutusta oli myös Philip Melanchthonin, Lutherin työtoverin, ajatuksilla. Suomeen luterilaisuuden toi Mikael Agricola, jonka lisäksi loi suomen kirjakielen. Luterilaisuus on valtionuskonto seuraavissa Pohjoismaissa: Norja, Tanska, Suomi ja Islanti. Se on laajalle levinnyt myös Virossa ja Latviassa sekä Saksassa. Yhdysvalloissa 4,6% ilmottautui luterilaisiksi American Religious Identification Surveryn kyselyssä. Tämä on noin 13,6 miljoonaa yhdysvaltalaista. Luterilaisuuden opetuksissa korostuu kaikkien uskovien pelastus paratiisiin. Uskonpuhdistuksen periaate oli sola scriptura eli yksin Raamattu, jonka arvovaltaa korostetaan. Sitä tulkitsemaan asetettiin kuitenkin kolme toteamusta: "yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden". Kirkko ei kontrolloi jäseniään tiukasti, eikä vaali puhdasoppisuutta. Monille jäsenille kirkossa tärkeintä ovatkin erilaiset rituaalit, kuten kaste, ehtoollinen, häät ja hautajaiset. Luterilaisilla on kaksi sakramenttia kriteerinä se, että Jeesus on asettanut ne: kaste ja ehtoollinen. Luterilaisuuden pyhä kirja on Raamattu, jota tulkitaan pelastushistoriallisesti. Raamatun tulkinnassa korostetaan Uuden Testamentin ja ilosanoman (evankeliumin) merkitystä, jonka katsotaan yleensä ohittavan Vanhan Testamentin lakeja muistuttavat opetukset. Oppi perustuu myös luterilaisiin tunnustuskirjoihin sekä kolmeen uskontunnustukseen. Kristinoppi on esitetty Katekismuksessa. Kirkolla on laulukirja, Virsikirja, jonka perinne nousee uskonpuhdistuksen virsiperinteestä. Uskontunnustuksessa todetaan, että on vain yksi Jumala, joka on yhtä Pyhänä Kolminaisuutena: Isä, Poika (eli Sana, Jeesus) ja Pyhä Henki. Enkelien olemassaolo tunnustetaan, mutta ne eivät ole yhtä merkittävässä asemassa kuin esimerkiksi katolisuudessa. Pyhimyksiä pidetään nykyisessä doktriinissa esikuvallisina kristittyinä, jotka tarjoavat mallin uskon soveltamisesta elämään. Heitä ei kuitenkaan rukoilla eikä heiltä pyydetä esirukouksia, koska luterilaisuudessa katsotaan ihmisen olevan suorassa, välittömässä suhteessa Jumalaan.

Katso myös


- Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys
- Suomen evankelis-luterilainen kirkko
- Vereinigte Evangelisch-Lutherische Kirche Deutschlands

Linkkejä


- [ftp://ftp.funet.fi/pub/doc/religion/christian/Bible/finnish/index.html Raamattu] suomeksi, evankelis-luterilaisen kirkon pyhä kirja, jolla on ollut Suomessa merkittävä vaikutus kulttuuriin 1000-luvulta alkaen.
- [ftp://ftp.funet.fi/pub/doc/religion/christian/Bible/finnish/1992/index.html 1992 käännös]
- Martikainen, Tuomas 1997-2002: Uskonnot Suomessa: [http://www.abo.fi/~tmartika/suomiuskonto/yhteisot_kristinusko_luterilaiset.html Luterilaiset] Luokka:Evankelis-luterilainen kirkko ja:ルーテル教会

Herätysliike

Herätysliike tarkoittaa tavallisesti kollektiivista ei-institutionalistista uskonnollista liikettä, joka pyrkii aktiivisesti sanomansa levittämiseen. Yleensä herätysliike syntyy täyttämään jotakin hengellistä tyhjiötä, mihin traditionalistisempi uskonnollisuus ei ole kyennyt. Liikkeellepanevana voimana voi myös olla jokin yksittäinen uskonnollisesti koettu merkittävä tapahtuma (esim. Telppäs-niityn ihme). Liikkeeksi ilmiö muodostuu sen saadessa johtajia ja säännöllisten kokoontumisten myötä. Herätysliikkeisiin saattaa liittyä varsinkin niiden syntyaikana karismaattisia kokemuksia.

Herätysliikkeet Suomessa

Suomalaiset suuret kristilliset herätysliikkeet syntyivät 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Niiden taustalla on 1600-luvulla Saksasta lähtenyt pietismi. Nämä vanhat herätysliikkeet ovat rukoilevaisuus, körttiläisyys (eli herännäisyys), evankelisuus ja lestadiolaisuus. Viidenneksi herätysliikkeeksi, tai viidesläisyydeksi, kutsutaan 1900-luvulla syntynyttä evankelioivaa herätyskristillisyyttä (ns. uuspietismi). Karismaattisuus on vaikuttanut Suomen ev.lut. kirkossa 1900-luvun loppupuolelta lähtien.

Aiheesta muualla


- [http://www.evl.fi/kkh/ktk/kertomus96-99/nelivuotiskertomus-16.shtml Kirkon nelivuotiskertomuksen herätysliikkeitä koskeva osuus] Luokka:Herätysliikkeet

Norja

Norjan kuningaskunta on Pohjoismaihin ja Skandinaviaan kuuluva valtio. Se on Ruotsin länsinaapuri, ja sillä on yhteistä rajaa myös Suomen ja Venäjän kanssa. Pinta-alaltaan ja väestöltään Norja on hieman Suomea pienempi.

Historia

Norjan kuningaskunta alkoi muodostua viikinkiajalla 800–1000-luvuilla. Norjan kuningassuku päättyi 1387, ja maa päätyi liittoon Tanskan kanssa, vuodesta 1450 sopimuksen sitomana. Tanskan päädyttyä Napoleonin puolelle annettiin Norja Ruotsin kuninkaalle 1814. Ruotsi puolestaan oli menettänyt Suomen 1809 Haminan rauhassa Venäjälle. Norja julistautui itsenäiseksi 17. toukokuuta 1814 ja valitsi oman kuninkaansa. Ruotsi kuitenkin voitti sodan, ja Norja pakotettiin personaaliunioniin, mutta maa säilytti perustuslakinsa ja instituutionsa. Unioni hajosi 1905. Norja julistautui itsenäiseksi 7. kesäkuuta 1905, ja tilanne alkoi kehittyä uhkaavaksi maiden välillä, mutta Ruotsissa nousseen rauhanliikkeen vuoksi Ruotsi pidättäytyi Norjan-vastaisista toimista ja tunnusti Norjan itsenäiseksi valtioksi 26. lokakuuta samana vuonna. Kansallispäivä on kuitenkin 17. toukokuuta. Norjan hallitus pyysi Tanskan prinssi Carlia kuninkaaksi. Kansanäänestyksen jälkeen parlamentti hyväksyi hänet kuninkaaksi, ja hän otti nimen Håkon VII, mikä jatkoi Norjan keskiaikaisten kuninkaiden perinnettä. Ensimmäisen maailmansodan aikana Norja oli Ruotsin tapaan puolueeton. Toisessa maailmansodassa Natsi-Saksa valloitti Norjan vuonna 1940 (Operaatio Weserübung). Norjan vastarinta kesti kaksi kuukautta, ja kuningas ja hallitus jatkoivat toimintaansa pakolaishallituksena Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Saksa asetti miehittämänsä Norjan johtoon Nasjonal Samlingin johtajan, Vidkun Quislingin, nukkehallituksen sekä Norjaa valvovaksi valtakunnankomissaariksi Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen Essenin Gauleiterin, Josef Terbovenin, (23. toukokuuta 1898–8. toukokuuta 1945). Suomen tehtyä aselevon 4. syyskuuta 1944 Neuvostoliiton kanssa annettiin saksalaisille määräys poistua Suomesta 15. syyskuuta 1944 mennessä. Alun perin saksalaiset suunnittelivat pitävänsä kiinni Petsamon nikkelikaivoksista 19. vuoristoarmeijan avulla, mutta lopulta Saksa päätti vetäytyä Lyngen–Skinbotnin tasolle koko 20. vuoristoarmeijaryhmän voimin. Lokakuun 1944 alussa 19. armeija oli vielä Neuvostoliiton puolella Litsajoella Rybachisalmen suulla. Aikomuksena oli vetäytyä kaksi- ja puolisataa kilometriä Norjan puolelle marraskuun puoleenväliin mennessä. Kuitenkin jo 7. lokakuuta 1944 iski marsalkka Kirill Meretškovin johtama Neuvostoliiton 14. armeija ja Pohjoinen laivasto 133 500 miehen voimin 2. ja 6. vuoristodivisioonan väliin. Saartoa peläten määräsi saksalaisia komentanut kenraalieversti Lothar Rendulic 19. vuoristoarmeijan vetäytymään Norjaan. Saksalaiset polttivat Kirkkoniemen, jottei eteneville neuvostoliittolaisille olisi jäänyt sodankäynnille arvokkaita tarvikkeita. Finnmarkin läänistä määrättiin evakuoitavaksi 43 000 asukasta etenevien neuvostojoukkojen tieltä, mutta vielä marraskuun lopussa itäisessä Finnmarkissa oli vajaat 25 000 asukasta odottamassa saksalaisten lähtöä. Neuvostojoukkoihin liittyi Norjan pakolaishallituksen alaisia norjalaisjoukkoja, mutta neuvostojoukot jäivät Pohjois-Norjaan syyskuuhun 1945 asti. Tämän on arveltu johtuvan siitä, että Yhdysvallat osoitti elokuussa 1945 Japanille olevansa ydinasevalta. Tanskalle kuuluvalta Bornholmin saarelta neuvostoliittolaiset poistuivat vasta keväällä 1946. Norjaa olivat olleet pohjoisesta vapauttamassa neuvostojoukot, mutta ne jäivät kuukauksiksi Saksan antautumisen jälkeenkin maahan. Saksalaiset jäivät Norjaan Saksan länsiliittoutuneille antautumiseen, 8. toukokuuta 1945, asti. Saksa antautui toisen kerran Neuvostoliitolle päivää myöhemmin, 9. toukokuuta 1945, mitä juhlitaan valtiollisesti Venäjällä voitonpäivänä. Sodan jälkeen Norjassa arvioitiin maan ulkopoliittinen suuntaus uudelleen ja liittoutuneiden puolelle ajautuneena valittiin länsisuuntaus, mikä näkyi siinä, että Norja ryhtyi Marshall-avun vastaanottajamaaksi, mitä Neuvostoliitto ei periaatteessa hyväksynyt nähden siinä Yhdysvaltain keinon lähentää Länsi-Euroopan maat itseensä. Taloudellisesti Norja alkoi vaurastua merkittävästi 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla, kun Pohjanmereltä alettiin pumpata öljyä. Norja kokosi verrattain nopeasti mittavan valtionyhtiösektorin valtiontalouden tueksi, ja maan elintaso alkoi nousta. Vuosien 1974 ja 1979 öljykriisit nostivat öljyn hintaa voimakkaasti tarjoten tulolähteen Norjan nousulle. Ulkopolitiikassaan Norja on ollut maltillinen Nato-maa suhteessaan Neuvostoliittoon ja Venäjään pyrkien löytämään jälkimmäisen kanssa yhteisiä taloudellisia intressejä Kalottialueella. Norja luopui Saksasta ja osin Neuvostoliitosta saamiensa kokemusten kannustamana pohjoismaisesta puolueettomuudesta, liittyi NATOon 1949 ja oli YK:n perustajajäsen. Norjalaiset ovat hylänneet EY/EU-jäsenyyden kahdesti, vuosina 1972 ja 1994. EU-jäsenyyden riskinä on nähty sisämarkkinoiden mahdollisesti edellyttämä energiasektorin vapauttaminen mahdollisesti muodostuville energian yhteismarkkinoille, mikä veisi halvan energian ja öljysektorin valtionomistuksen avulla suoritettavalta aluepolitiikalta taloudelliset edellytykset samoin kuin voimaperäisen kansallisen maatalouspolitiikan edellytykset. Korvatakseen ulkopuolisuutensa EU:sta toimii Norja aktiivisesti kansainvälisillä foorumeilla rauhanneuvottelijana, YK:n rauhanturvaamistoiminnassa, ja sen kehitysapu suhteessa kansantuloon on maailman suurinta ja monenkeskeisintä. Katso myös: Luettelo Norjan kuninkaista

Politiikka

Norja on perustuslaillinen kuningaskunta, tällä hetkellä hallitsijana on Harald V.

Norjan läänit

Norja on jakaantunut 19:a hallinnolliseen lääniin (norjaksi fylke). Näissä lääneissä on yhteensä 433 kuntaa. Katso myös Luettelo Norjan kunnista. Luettelo Norjan kunnista
- Akershusin lääni
- Itä-Agderin lääni
- Buskerudin lääni
- Finnmarkin lääni
- Hedmarkin lääni
- Hordalandin lääni
- Møre ja Romsdalin lääni
- Nordlandin lääni
- Nord-Trøndelag
- Opplandin lääni
- Oslon lääni
- Østfoldin lääni
- Rogalandin lääni
- Sogn ja Fjordanen lääni
- Etelä-Trøndelagin lääni
- Telemarkin lääni
- Tromssan lääni
- Länsi-Agderin lääni
- Vestfoldin lääni

Maantiede

Vestfoldin lääni Norjan maantiede Lännessä sijaitsee Norjanmeri, etelässä Skagerrak ja pohjoisessa Barentsinmeri. Skandit on vanha poimuvuoristo, joka on Ruotsin ja Norjan valtiollisella rajalla. Norjalle kuuluvat Huippuvuorten (Svalbard) saariryhmä Pohjoisella Jäämerellä sekä kaksi muuta saarta: Jan Mayen ja Bouvet'nsaari. Norjassa on runsaasti järviä ja jokia. Suurin järvi on Mjosa ja pisin joki Glåma. Suurin osa Norjasta on havumetsien peitossa ja puusto melko samanlaista kuin Suomessa. Etelässä on lauhkeaa lehtimetsävyöhykettä ja rannikolla karua tundraa. Norjan pääkaupunki on Oslo, muita suuria kaupunkeja ovat Trondheim, Bergen ja Tromssa. Norjan rantaviivan pituus on vuonot ja saaret mukaan luettuna 83 000 km.

Talous

Norjan rahayksikkö on kruunu (NOK), joka jakaantuu sataan äyriin. Norjan öljyvarat ovat nostaneet sen maailman talouksien huipulle: 1999 öljynvienti toi 35 % vientituloista. Norja on maailman kolmanneksi suurin öljynviejä Saudi-Arabian ja Venäjän jälkeen. Norjan valtio on säästänyt öljytuloista rahastoon 114 miljardia USA:n dollaria. Norja on Euroopan alueen suurimpia maakaasun tuottajia, ja se on myös merkittävä alumiinin jalostaja. Noin puolet teollisuudesta keskittyy Oslon ympärille. Vientiin menee alumiinia, terästä, paperia ja kalaa. Etelä-Norjassa harjoitetaan intensiivistä sekataloutta, mutta vain kolme prosenttia maa-alasta on viljelyksessä. Norjassa kylmyys huonontaa satoja, ja merellisten alueiden epävakainen sää haittaa leipäviljan viljelyä. Sen takia alueella kasvatetaan vihanneksia ja juureksia, esimerkiksi perunaa. Rehukasvit menestyvät hyvin, ja siksi lypsykarjatalous on tärkeää. Norja kuuluu maailman tärkeimpiin kalastusalueisiin pitkän rantaviivansa ja matalanmeren aluiden takia. Silli on yleisin ja tärkein laji kalastuksen kannalta. Ennen Norjassa oli merkittävää laivanrakennusteollisuutta, mutta 1980-luvun puolivälissä se vähentyi murto-osaan. Norjassa melkein kaikki sähkö tuotetaan vesivoimalla ja vesivoimalaitoksia on rakennettu paljon vuorille. Siksi Norja on monessa suhteessa päässyt lähemmäs kestävää kehitystä. Öljynporauslautat saavat voimansa aaltoenergiasta.

Väestöjakauma

Norjan väkiluku on pysynyt koko ajan tasaisena eikä ole noussut. Siksi Norja on väestöllisen muuntumisen neljännessä vaiheessa. Norjassa puhutaan norjaa, joka jakautuu kahteen päämurteeseen: bokmålet, jota puhuu 86–90 prosenttia (mukaan lukien riksmål) ja nynorsk, jota puhuu 10–12 prosenttia väestöstä. 86 prosenttia väestöstä kuuluu Norjan evankelis-luterilaiseen valtionkirkkoon. Muiden uskontokuntien edustajia on neljä prosenttia ja uskonnottomia 10 prosenttia.

Merkittävimmät luonnonvarat


- öljy
- maakaasu
- kupari
- nikkeli
- rautamalmi
- sinkki
- lyijy
- kala
- puu

Merkittävimmät vientituotteet


- öljy
- maakaasu
- koneet
- kala

Aiheesta muualla


- [http://maps.google.com/maps?ll=63.975961,12.919922&spn=17.321181,64.863281&z=13&t=h&hl=en Norja Google Mapsissa] Luokka:Norja als:Norwegen ms:Norway zh-min-nan:Norge [[got:

Pohjois-Amerikka

Pohjois-Amerikka on manner Etelä-Amerikan pohjoispuolella, Tyynen valtameren ja Atlantin valtameren välissä. Päämantereella on kolme suurta ja väkirikasta valtiota:
- Kanada
- Meksiko
- Yhdysvallat Nämä kolme valtiota käsittävät lähes koko Pohjois-Amerikan. Näiden lisäksi kuitenkin myös Keski-Amerikan ja Karibianmeren saarien katsotaan yleensä olevan osa Pohjois-Amerikkaa. Myös Tanskalle kuuluva Grönlanti kuuluu Pohjois-Amerikkaan. Luokka:Mantereet zh-min-nan:Pak Bí-chiu ko:북아메리카 ja:北アメリカ simple:North America th:ทวีปอเมริกาเหนือ

Venäjä

Venäjän federaatio (Россия, Rossija) on pinta-alaltaan maailman suurin valtio, joka ulottuu sekä Euroopan että Aasian alueelle. Venäjän naapurimaita ovat Norja, Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Valko-Venäjä, Ukraina, Georgia, Azerbaidžan, Kazakstan, Kiina, Mongolia, Pohjois-Korea ja Japani (ei maarajaa). Venäjällä on rantaviivaa Pohjoiselle jäämerelle, Tyynellemerelle, Itämerelle, Mustallemerelle ja Kaspianmerelle.

Historia

Pääartikkeli: Venäjän historia Nestorin kronikan mukaan Venäjän perusti Skandinaviasta tullut varjagi, Rurik. Ensimmäinen Venäjä perustettiin Kiovaan ja se oli Ukraina. Toinen Venäjä on Moskovan suuriruhtinaskunnan ympärille mongolimiehityksen aikana muodostunut auktokraattinen valtio. Venäjä on Suomen itänaapuri, mistä johtuen Suomella ja Venäjällä on pitkä yhteinen historia. Suomi oli Venäjän keisarikunnan autonominen osa vuosina 1809–1917. Keisarikunta lakkasi vuoden 1917 vallankumouksissa eikä väliaikainen hallitus kyennyt säilyttämään kokonaisuutta. Bolšekivit muodostivat Venäjän federaation johdolla Neuvostoliiton 1922, mikä oli alueiltaan pienempi kuin Venäjän keisarikunta. Vuonna 1991, Neuvostoliiton purkautuessa ja korvautuessa entisten neuvostotasavaltojen välisten suhteiden osalta Itsenäisten valtioiden yhteisöllä, Venäjästä tuli jälleen oma valtionsa, Venäjän federaatio.

Politiikka

Pääartikkeli: Venäjän politiikka Venäjän valtiomuoto on federaatio eli liittovaltio. Venäjän valtionpäämies on presidentti, joka valitaan neljäksi vuodeksi kerrallaan. Presidentin toimikausien määrä on rajoitettu kahteen peräkkäiseen kauteen. Presidentti nimittää korkeimmat virkamiehet sekä pääministerin, jonka duuma hyväksyy. Lainsäädäntövalta Venäjällä kuuluu kaksikamariselle parlamentille eli liittokokoukselle. Parlamentin ylähuoneeseen, liittoneuvostoon, valitaan 178 edustajaa, kaksi kultakin 89 alueelta. Alahuone eli duuma koostuu 450 edustajasta. Näistä puolet valitaan yksittäisistä vaalipiireistä suoralla kansanvaalilla ja puolet maanlaajuisilta listoilta suhteellisella vaalilla. Parlamenttiedustajien kaudet ovat neljän vuoden mittaisia.

Ihmisoikeusrikokset

Lukuisat ihmisoikeusjärjestöt ovat syyttäneet Venäjää Tšetšeniassa ja Ingušiassa tehdyistä ihmisoikeurikoksista. Amnestyn mukaan räikeisiin ihmisoikeusrikoksiin kuuluu muun muassa Venäjän viranomaisten harjoittama kidutus, sieppaukset ja salaiset pidätykset. Ihmisiä kerrotaan pidätetyn mielivaltaisesti ja pidetyn eristettyinä, jotta heiltä saataisiin tunnustus rikoksiin, joita he eivät ole tehneet.

Venäjän federaation subjektit

Pääartikkeli: Venäjän osat Venäjän federaation koostuu 88 liittovaltiosubjektista. Niitä pyritään hallinnoimaan seitsemän liittovaltiopiirin (федеральный округ, federal'nyj okrug) ryhmissä. Jako liittovaltiopiireihin ei perustu Venäjän federaation perustuslakiin ja on siksi hallinnon itsensä luoma tapa koordinoida alueita. Liittovaltiopiirit eivät ole Venäjän federaation yhdessä muodostavia osia, liittovaltiosubjekteja. Vastaavanlainen tapa Neuvostoliitossa perustui neuvostotasavaltojen rajat ylittäviin taloussuunnittelualueisiin, mikä ei sekään perustunut perustuslakiin, vaan koordinaation vuoksi kansantalouden keskussuunnittelun kautta omaksuttuun hallintokäytäntöön. Näistä laajin itsehallinto on 21 tasavallalla (республика, respublika), joilla on muun muassa omat perustuslakinsa, minkä tulee olla sopusoinnussa Venäjän federaation perustuslain kanssa. Tasavaltojen lisäksi federaatiossa on 7 aluepiiriä (край, kraj) sekä 48 aluetta (область, oblast'). Eräiden aluepiirien ja alueiden sisällä sijaitsevat vielä 9 autonomista piirikuntaa (автономный округ, avtonomnyj okrug) sekä yksi autonominen alue (автономная область, avtonomnaja oblast'). Kaksi kaupunkia, Pietari ja Moskova, ovat itsessään liittovaltiosubjekteja ilman ympäröiviä oblasteja, Leningradin oblastia tai Moskovan oblastia. Muissa suurissa kaupungeissa oblastiin kuuluu sekä itse kaupunki että sitä ympäröivä seutu.

Maantiede

Pääartikkeli Venäjän maantiede Venäjän korkein kohta on Mt. Elbrus (Gora El-brus) 5 633 m. Venäjän suurimmat, yli miljoonan asukkaan kaupungit asukaslukuineen:
- Moskova (Москва), 10,1 milj.
- Pietari (Санкт-Петербург), 4,6 milj.
- Novosibirsk (Новосибирск), 1,4 milj.
- Nižni Novgorod (Нижний Новгород), 1,3 milj.
- Jekaterinburg (Екатеринбург), 1,3 milj.
- Samara (Самара), 1,2 milj.
- Omsk (Омск), 1,1 milj.
- Kazan (Казань), 1,1 milj.
- Tšeljabinsk (Челябинск), 1,1 milj.
- Rostov-na-Donu (Ростов-на-Дону), 1,1 milj.
- Ufa (Уфа), 1,0 milj.
- Volgograd (Волгоград), 1,0 milj.
- Perm (Пермь), 1,0 milj. Katso myös: Luettelo Venäjän kaupungeista

Venäjän alueet

Tasavallat

Luettelo Venäjän kaupungeista Luettelo Venäjän kaupungeista #Adygeia (Адыгея) #Altai (Алтай) #Baškortostan, Baškiria (Башкортостан) #Burjatia (Бурятия) #Dagestan (Дагестан) #Ingušia (Ингушская) #Kabardi-Balkaria (Кабардино-Балкарская) #Kalmukia (Калмыкия) #Karatšai-Tšerkessia (Карачаево-Черкессия) #Karjala (Карелия) #Komi (Коми) #Mari (Марий-Эл) #Mordva (Мордовия) #Saha (Jakutia) (Саха (Якутия)) #Pohjois-Ossetia (Северная Осетия) #Tatarstan (Tataria) (Татарстан) #Tuva (Тува) #Udmurtia (Удмуртия) #Hakassia (Хакасия) #Tšetšenia (Чечня) #Tšuvassia (Чувашия)

Aluepiirit


- Altai (Алтайский)
- Habarovsk (Хабаровский)
- Krasnodar (Краснодарский)
- Krasnojarsk (Красноярский)
- Perm
- Primorje (Приморский)
- Stavropol (Ставропольский)

Alueet


- Amur
- Arkangeli
- Astrahan
- Belgorod
- Brjansk
- Irkutsk
- Ivanovo
- Jaroslavl
- Kaliningrad
- Kaluga
- Kamtšatka
- Kemerovo
- Kirov
- Kostroma
- Kurgan
- Kursk
- Leningrad
- Lipetsk
- Magadan
- Moskova
- Murmansk
- Nižni Novgorod
- Novgorod
- Novosibirsk
- Omsk
- Orenburg
- Orel
- Penza
- Pihkova (Pskov)
- Rjazan
- Rostov
- Samara
- Sahalin
- Saratov
- Smolensk
- Sverdlovsk
- Tambov
- Tjumen
- Tomsk
- Tšeljabinsk
- Tšita
- Tula
- Tver
- Uljanovsk
- Vladimir
- Volgograd
- Vologda
- Voronež

Liittovaltion kaupungit


- Moskova
- Pietari

Autonominen alue


- Juutalaisten autonominen alue (Еврейская автономная область)

Autonomiset piirikunnat


- Agin-Burjatia (Агин-Бурятия, Агинский-Бурятский автономный округ)
- Evenkia (Эвенкия, Эвенкийский автономный округ)
- Hanti-Mansia (Ханты-Мансия, Ханты-Мансийский автономный округ)
- Jamalin Nenetsia (Ямало-Ненеция, Ямало-Ненецкий автономный округ)
- Korjakia (Корякия, Корякский автономный округ)
- Nenetsia (Ненеция, Ненецкий автономный округ)
- Taimyr (Таймырия (Долгано-Ненеция), Таймырский (Долгано-Ненецкий) автономный округ)
- Tšukotka (Чукотка, Чукотский автономный округ)
- Ust-Ordan Burjatia (Усть-Ордин-Бурятия, Усть-Ордынский Бурятский автономный округ)

Talous

Pääartikkeli Venäjän talous Venäjän bruttokansantuote on ostovoimalla korjattuna maailman 10. suurin, mutta suuren väkiluvun takia se on henkilöä kohden melko alhainen. Bruttokansantuote romahti 45 % Neuvostoliiton romahduksen jälkeen 1991. Vuosina 1999-2002 kasvu on ollut 6 % vuodessa ja sitä on siivittänyt korkea öljyn hinta. Öljyn, kaasun, metallien ja puutavaran vienti tuo 80 % vientituloista. Venäjällä on runsaasti luonnonvaroja, korkeasti koulutettu väestö ja laaja teollisuuspohja. Venäjä on lähes velaton. Maan ulkomaanvelka on vain 28% BKT:sta, kun se vielä 1998 oli 90%. Venäjän tärkeitä viljelyskasveja ovat vehnä, ruis, kaura, peruna ja pellava. Mustanmeren koilispuolella viljellään tupakkaa, viiniä, puuvillaa, teetä ja hedelmiä. Kuivilla alueilla laidunnetaan lampaita, ja pohjoisella tundralla harjoitetaan poronhoitoa. Siperian taigalla metsätalous on tärkeä toimeentulon lähde. Venäjä on merkittävä kalastusvaltio. Tärkeitä kalastussatamia ovat Murmansk, Arkangeli, sekä Kaukoidän satamat Tyynenmeren rannalla.

Väestö

Pääartikkeli: Venäjän väestö Venäjä on valtavan pinta-alansa vuoksi verrattain harvaan asuttu maa, vaikka sen väkiluku on maailman 7. suurin. Väestö on keskittynyt maan länsi- ja lounaisosaan. Yleisesti ottaen 60. leveyspiirin pohjoispuolelle jäävä osa Siperiasta on erittäin harvaan asuttua. Vuonna 2002 toimitetun väestölaskennan mukaan venäjän väestöstä 79,8 % on venäläisiä. Muita kansallisuusryhmiä ovat tataarit (3,8 %), ukrainalaiset (2 %), baškiirit (1,2 %), tšuvassit (1,1%), mordvalaiset, valkovenäläiset. Alle 0,5 % väestönosuuden muodostavia kansallisuuksia ovat lisäksi muun muassa armenialaiset, avaarit, tšetšeenit, saksalaiset, juutalaiset, kazakit, marit ja udmurtit. Venäjän väestöstä 73 % asuu kaupungeissa.

Kulttuuri

Venäjällä sekä muissa entisen Neuvostoliiton maissa on varsin edistynyt kulttuuri Neuvostoliiton romahduksesta ja talouden lama-ajoista huolimatta. Sekä kirjallisuus että teatteri ovat Venäjällä suosittuja kulttuurimuotoja, mutta venäläinen musiikki ei ole merkittävästi menestynyt maan rajojen ulkopuolella hitiksi noussutta tyttöbändi t.A.T.u.:a lukuun ottamatta. Venäjän syrjäisemmillä alueilla kansanmusiikki on yhä voimissaan. Venäläinen kirjallisuus, teatteri, baletti sekä runous on maailmallakin arvostettua. Katso myös venäläinen keittiö.

Merkittävimmät luonnonvarat


- öljy
- maakaasu
- kivihiili
- timantit
- useat mineraalit
- puu

Merkittävimmät vientituotteet


- öljy
- maakaasu
- puutavara
Juhlapäivät
PvmSuomalainen nimiPaikallinen nimiHuomautuksia
1. tammikuuta & 2. tammikuutauusivuosiНовый годvaltiollinen juhlapäivä
7. tammikuutaortodoksinen jouluРождествоvaltiollinen juhlapäivä
23. helmikuutaisänmaan puolustajan päiväДень защитника отечестваvaltiollinen juhlapäivä
8. maaliskuutakansainvälinen naistenpäiväМеждународный женский деньvaltiollinen juhlapäivä
1. & 2. toukokuutakevään ja työn juhlaПраздник весны и трудаvaltiollinen juhlapäivä
9. toukokuutavoitonpäiväДень Победыvaltiollinen juhlapäivä
12. kesäkuutaVenäjän Federaation kansallispäiväДень независимостиvaltiollinen juhlapäivä
4. marraskuutakansallisen yhtenäisyyden päivävaltiollinen juhlapäivä
12. joulukuutaperustuslain päiväДень конституцииvaltiollinen juhlapäivä

Aiheesta muualla


- [http://www.rusembassy.fi/IndexFinl.htm Venäjän federaation suurlähetystö Suomessa]
- [http://www.venajaseura.com/linkit/alaotsikko10.htm Venäjä-aiheita ja -yhteyksiä]
- [http://maps.google.com/maps?ll=64.014496,90.527344&spn=33.827367,123.240234&t=h&hl=en Venäjä Google Mapsissa]
- [http://www.archive.org/details/VenajanHistoria Venäjän Historia 1878-1918] e-kirja Internet Archivessa
- Luokka:Entiset neuvostotasavallat als:Russland roa-rup:Rusii ms:Russia zh-min-nan:Lō·-se-a ko:러시아 ja:ロシア simple:Russia th:สหพันธรัฐรัสเซีย

Viro

Viron tasavalta (viroksi Eesti Vabariik) on tasavalta Itämeren itärannalla Koillis-Euroopassa Suomenlahden eteläpuolella, Suomesta etelään. Virolla on itärajaa Venäjän federaation ja etelärajaa toisen Baltian maan, Latvian, kanssa. Viron pääkaupunki on Tallinna. Noin kolmannes maan asukkaista elää Tallinnassa ja yhteensä 70 prosenttia kaupungeissa. Tallinnan jälkeen suurimpia kaupunkeja ovat yliopistokaupunki Tartto (101 744 asukasta), teollisuuskaupunki Narva (73 295 asukasta) ja kesäpääkaupunki Pärnu (50 966 asukasta). Muiden valtioiden pääkaupungeista Tallinnaa lähinnä on Helsinki – matkaa yli Suomenlahden tulee vain 85 kilometriä. Latvian pääkaupunki Riika on päivän automatkan päässä (307 kilometrin) eikä Pietariinkaan ole pitkä matka (395 kilometriä). Tukholmakin on melko lähellä, 405 kilometrin päässä.

Nimitykset Eesti ja Viro

Eesti on Viron vironkielinen nimi. Nimi esiintyy jo roomalaisen Tacituksen Germania-teoksessa muodossa aestii. Yleisen käsityksen mukaan rautakautinen nimitys aestii kuitenkin viittasi Itämeren kaakkoisrannikon balttilaista kieltä puhuvaan väestöön eikä varsinaisiin virolaisten esivanhempiin. Virolaisten alkuperäinen omakielinen nimi on maarahvas ja kielen nimi maakeel. Nimi "Eesti" tuli Viroon vasta 1700-luvulla ja kirjakieleen 1800-luvun puolessa välissä. Suomessa Viroa on kutsuttu Eestiksi varsinkin 1920- ja 1930-luvulla heimotyöstä innostuneiden oikeistolaisten keskuudessa ja neuvostovallan aikana vasemmistossa. Suomeen vakiintunut sovinnaisnimi on kuitenkin "Viro". Muun muassa Viron entinen presidentti, kielentutkija Lennart Meri ja Kielitoimisto suosittelevat suomeen vakiintuneen Viro-nimen käyttöä. Viro-nimitys on tullut suomen kieleen Koillis-Viron historiallisesta Virun maakunnasta, josta pidettiin vanhastaan yhteyksiä Suomenlahden pohjoispuolelle, mm. Virolahdelle. Virun alueella on kaksi nykymaakuntaa: Länsi-Viru ja Itä-Viru (Lääne-Viru ja Ida-Viru).

Maantiede

Viron pinta-ala on noin 45 000 neliökilometriä. Alueeltaan se on siis hiukan suurempi kuin esimerkiksi Alankomaat, Tanska tai Sveitsi, mutta toisaalta pienempi kuin vaikkapa Itä-Suomen lääni. Idästä länteen Virolla on leveyttä 350 kilometriä ja pohjoisesta etelään pituutta 240 kilometriä. Meren saaret muodostavat noin yhden kymmeneksen ja järvet kahdeskymmenesosan Viron pinta-alasta. Viro sijaitsee samalla leveyspiirillä kuin Keski-Ruotsi ja Skotlannin pohjoiskärki. Kesäkuukausien (kesäkuu-syyskuu) keskilämpötila on tavallisesti 15–18 celsiusastetta, talvella 4–5 °C. Viron yli tuhat järveä täplittävät maaseutua. Pinnanmuodoiltaan Viro on melko tasainen. Korkein kohta on Suur Munamägi Etelä-Virossa, 318 metriä meren pinnan yläpuolella. Taivas on Virossa pilvien peitossa noin puolet vuodesta. Merellisen ilmaston takia kumpuilevassa Etelä-Virossa sataa vuodessa noin 750 millimetriä. Kun seitsemän tuhatta jokea ja puroa kuljettaa sadevettä mereen, maasto on vetinen: suot ja erityyppiset puuta kasvavat rämeet kattavat yli viidenneksen Viron pinta-alasta. Maailmassa on suhteessa enemmän suomaata vain Suomessa. Erityyppiset metsät kattavat hiukan yli puolet Viron pinta-alasta. Suomaat ja aarniometsät edustavat luontotyyppejä, jotka ovat tuhoutuneet suuresta osasta Eurooppaa.

Historia

millimetri millimetri millimetri millimetri

Esihistoria

Viimeisen jääkauden hellittäessä vetäytyi mannerjää pohjoiseen, että nykyisen Viron alue vapautui jääpeitteestä n. 10 000 eaa ja Etelä-Suomi n. 8000 eaa. Pian maanpinnan paljastumisen jälkeen alkoi myös ihmisasutus levitä etelästä näille alueille ja siitä lähtien asutus on jatkunut tähän päivään asti. Varhaisimman asujamiston etnisestä pohjasta tai kielestä ei ole tietoa, mutta vuoden 3300 eaa jälkeen Suomenlahden molemmille puolille levinneen ns. kampakeraamisen kulttuurin on arveltu olevan itämerensuomalaista alkuperää. Kivikautta seurasivat Virossakin pronssikausi (1500 - 500 eaa.) ja rautakausi (500 eaa. - 1200 jaa.), joilta on runsaasti arkeologisia löytöjä. Rautakaudelle ajoittuvat esimerkiksi "maalinnoiksi" kutsutut linnoitukset. Viron ja Suomen välillä vallitsivat jo tällöin vilkkaat yhteydet. Viro oli tähän aikaan tiheämmin asuttu kuin Suomi, ehkä myös kehittyneempi ja vauraampikin.

Keskiaika ja uuden ajan alku

1200-luvun alkupuolella Saksalainen ritarikunta yhdessä Kalparitariston kanssa valloitti pitkän sodan jälkeen jälkeen Viron eteläosan ja Tanska pohjoisosan. Lopulta saksalaiset hallitsivat koko aluetta. 1500-luvun lopulla Ruotsi valloitti Pohjois-Viron, Puola Etelä-Viron (Ruotsille 1629) ja Tanska Saaremaan (Ruotsille 1645).

Venäjän vallan aika ja kansallistunteen nousu

Venäjä valloitti Viron Ruotsilta 1700-luvun suuressa pohjan sodassa. Kansallinen herääminen Virossa alkoi 1800-luvun puolivälissä, kun maaorjuus lakkautettiin. Jo Ruotsin vallan aikana (1632) oli perustettu mm. Tarton yliopisto. 1800-luvun lopulla Venäjä yritti tukahduttaa vaaralliseksi kokemaansa kansallisuusaatetta. Venäläistämisohjelman aikana vironkielisiä sanomalehtiä ja kouluja lakkautettiin ja Tarton yliopistossa venäjästä tuli ainoa opetuskieli. Venäjän luhistuttua ensimmäisessä maailmansodassa ja bolševikkien vallankumouksen jälkeen Viro julistautui ensimmäisen kerran itsenäiseksi. Bolševikit pyrkivät estämään irtautumisen, mutta Saksa miehitti Viron heti sen julistauduttua itsenäiseksi.

Itsenäisyyskamppailu

Itsenäiseksi Viro pääsi julistautumaan 24. helmikuuta 1918. Konstantin Päts muodosti väliaikaisen hallituksen, mutta Saksa miehitti Tallinnan seuraavana päivänä ja vangitsi Pätsin. Brest-Litovskin rauhassa maaliskuussa 1918 bolševikkien oli pakko luovuttaa Viro Saksalle. Saksalaisten romahdettua sodan lopuksi Neuvosto-Venäjä mitätöi rauhansopimuksen ja puna-armeija hyökkäsi Viroon. Hyökkäystä seurasi yli vuoden mittainen Viron vapaussota brittilaivaston tukemana. Puna-armeija lyötiin takaisin. Vuonna 1920 solmittiin Tarton rauha ja Viro ja Neuvosto-Venäjä tunnustivat toisensa. Virolaisen kulttuurin ja talouden perusta luotiin seuraavina vuosikymmeninä. Maahan järjestettiin tehokas vironkielinen alkeisopetus, Tarton yliopisto muutettiin vironkieliseksi jo vuonna 1919. Maauudistuksessa kartanoiden maat jaettiin talonpojille. Vuonna 1921 Viro liittyi Kansainliittoon. Kommunistien kansannousu tukahdutettiin joulukuussa 1924.

Demokraattinen Viro

Vuoden 1920 perustuslaki kuului demokraattisimpia maailmassa, koska siinä oli lähes ääriparlamentaristinen korostus. Parlamentti valitsi valtionpäämiehen (riigivanem), joka johti hallitusta ja hoiti myös presidentin tehtävät. Taloudellisesti hyvänä aikana järjestelmä toimi tyydyttävästi, mutta talouslaman aikana 1929–1933 ajauduttiin sisäpoliittiseen kriisiin. Tyytymättömyys demokraattisen järjestelmän saamattomuuteen kanavoitui äärioikeiston kannatukseksi, kuten monessa muussakin Euroopan maassa. Virossa oikeisto-oppositiota nousi edustamaan Viron vapaussoturien liitto, ns. vapsit.

Konstantin Pätsin autoritaarinen hallinto

Suuri lama 1932–1933 johti radikalisoitumiseen ja parlamentarismi näytti olevan pystymätön ratkaisemaan ongelmia. Viron rintamamiesten eli vapsien liike voitti suuren vaalivoiton syksyllä 1933. Vapsien painostuksesta hyväksyttiin vuonna 1933 uusi perustuslaki, joka teki riigivanemista itsenäisen toimenpanovallan haltijan, jolla oli laajat valtaoikeudet. Vapsien aloitteesta perustuslakia muutettiin siten, että presidentin valtaa lisättiin huomattavasti. Uusi perustuslaki astui voimaan 1934. Ylimenokauden hallituksen johtaja, keskustaan edustava Konstantin Päts huolestui kuitenkin vapsien yhä kasvavasta voimasta ja uusia valtionpäämiehen valtaoikeuksiaan hyväksikäyttäen julisti kenraali Johan Laidonerin kanssa ja armeijan tuella maan 23. maaliskuuta 1934 poikkeustilaan ja lakkautti koko vapsien järjestön ja vangitutti liikkeen johdon. Kansanedustuslaitos hajotettiin syksyllä 1934 ja kaikki puolueet lakkautettiin 1935. Diktaattorina hallinnut Päts perusti ylhäältä johdetun puolueen isänmaanliitto (isamaalit). Joulukuussa 1935 vapsit suunnittelivat vallankaappausta suomalaisen sinimustat-järjestön tuella, mutta viranomaiset saivat siitä vihiä ja juonijat pidätettiin. Päts hallitsi Viroa varsin yksinvaltaisesti vuoteen 1938, jolloin hänet nimitettiin uuden, vuonna 1937 säädetyn perustuslain mukaiseksi presidentiksi ja hän palasi perustuslailliseen hallintotapaan.

Neuvostoliiton uhka

Suomen ja muiden Baltian maiden tavoin Viro solmi hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa 1932. Baltian maat solmivat puolustusliiton 12. syyskuuta 1934. Helmikuussa 1936 kansanäänestyksessä kannatettiin paluuta demokratiaan. Perustuslaillisuuteen palaaminen ei kuitenkaan tuonut juurikaan muutosta vallanpitoon ja Päts jatkoi presidenttinä. Neuvostoliiton ja Britannian neuvotellessa sopimusta huhtikuussa 1939, Viro ja Latvia solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa.

Toinen maailmansota

Toisen maailmansodan alkaessa Viro tahtoi pysytellä puolueettomana, mutta oli pakotettu tekemään Neuvostoliiton kanssa tukikohtasopimuksen 1939. Viroon tuli 25 000 sotilasta suljettuihin tukikohtiin. Toukokuussa 1940 Neuvostoliitto painosti Viroa päästämään 90 000 neuvostosotilasta maahan ja elokuussa 1940 Virosta tuli yksi neuvostotasavalloista. Presidentti Päts vangittiin ja kuljettiin Venäjälle, jossa hän menehtyi. Neuvostolaistaminen keskeytyi kolmeksi vuodeksi Saksan vallattua jälleen Baltian kesällä 1941. Saksalaismiehityksen aikana Virossa toimi saksalaisten alaisuudessa virolaisjohtoinen nukkehallinto. Sen johdossa oli vapaussoturien liikkeen (vapsien) johtohahmoihin kuulunut Hjalmar Mäe. Saksan miehityksen aikana Viro oli ensimmäinen maa, mistä juutalaiset (noin 950-1000 henkilöä) poistettiin kokonaan 1941 aikana, mikä todettiin Wannseen pöytäkirjoissa 20. tammikuuta 1942. Puna-armeija sai Viron haltuunsa uudelleen syksyllä 1944.

Neuvosto-Eesti

Varsinaisesti neuvostojärjestelmä vakiinnutettiin toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvun lopulla. Kymmeniä tuhansia virolaisia karkotettiin Siperiaan ja maatilat muutettiin kollektiiveiksi. 1950-luvulla Viron kulttuurielämä alkoi vilkastua.

Uusi itsenäisyys

Marraskuussa 1988 Viron korkein neuvosto julisti maan suvereeniksi. Toukokuussa 1990 osa vuoden 1938 perustuslaista palautettiin voimaan ja maan nimi muutettiin Viron tasavallaksi. Kansanäänestyksessä suurin osa kansasta kannatti itsenäisyyden palauttamista. Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20. elokuuta 1991, kun Neuvostoliitossa tapahtui epäonnistunut vallankaappausyritys. Suomen ei tarvinnut tunnustaa Viron uutta itsenäisyyttä monien muiden valtioiden tapaan, koska se ei ollut de jure koskaan tunnustanut Viron liittymistä Neuvostoliittoon, vaan se saattoi todeta itsenäisyyden edellisen tunnustuksen olevan voimassa. Vuonna 1993 Viron hallitus määritteli 500000 maan asukasta "ulkomaalaisiksi" ja määräsi heidät hakemaan oleskelupaa. Viimeiset Venäjän joukot vetäytyivät elokuuhun 1994 mennessä. Viro on yksi niistä kymmenestä valtiosta, jotka liittyivät Euroopan unioniin