:: wikimiki.org ::

Luostari

Luostari

Luostari on paikka, jonne voivat vetäytyä henkilöt, jotka haluavat keskittyä uskonnolliseen elämään. Nimi tulee latinan sanasta claustrum, suljettu. Miespuolisia luostarin pysyviä asukkaita kutsutaan yleensä munkeiksi ja naispuolisia nunniksi. Munkiksi tai nunnaksi tuleminen on suuri asia erityisesti luostaritoimintaa harjoittavissa kristillisissä uskonnoissa ja vaatii sitoutumista. Ortodoksisen munkkiluostarin johtaja on igumeni ja nunnaluostarin johtaja igumenia. Katolisen munkkiluostarin johtaja on apotti ja nunnaluostarin abbedissa. Noviisi on munkki- tai nunnaharjoittelija, joka vielä miettii, antaako koko loppuelämäänsä koskevan luostarilupauksen. Kristinuskon lisäksi luostarilaitos on buddhalaisuudessa, jossa munkit ovat buddhalaisuuden ydin. Luostarien vetovoima ja niiden asukkaiden määrä on vaihdellut eri aikoina. Aiemmin on ollut kristittyjä luostareita, kuten "Kappadokian luolat", joissa asui yli 50 000 munkkia, tai loistokautenaan 30 000 munkkia majoittanut luostari Athos-vuorella Kreikassa. Nykyään luostarit ovat pienentyneet huomattavasti ja suurimmat niistä ovat buddhalaisia: Drepungin luostarissa Tiibetissä asui 15 000 munkkia ennen Kiinan hyökkäystä.

Kristillinen luostarilaitos

Luostarien synty

Hellenismissä korostettiin hyvän ja pahan, henkisen ja aineellisen, vastakohtaisuutta. Tämä johti ajatukseen, jonka mukaan sielu on ruumista huomattavasti tärkeämpi. Tämän logiikan mukaan arvottomalla ruumiilla saa tehdä mitä vain. Tästä seurasi ääritapauksissa mässäilyä, juominkeja ja seksuaalista hurjastelua. Toisen samaan logiikkaan perustuvan ajatuksen mukaan ruumis täytyy kuolettaa. Tämä ajatus johti asketismiin eli yksinkertaiseen elämään, joskus jopa itsensäkiduttamiseen (ankara paasto, itsensä ruoskiminen). Tämä ajatus johti myös kristillisen luostarilaitoksen syntyyn. Konstantinolaisen käänteen jälkeen monet liittyivät kirkkoon, vaikka eivät itse uskoneet. Monet kristityt taas arvostelivat kirkon maallistumista ja jotkut alkoivat elää erakkoina antautuen täysin hengelliseen elämään. Luostariyhteisöt syntyivät kuin ihminen tai joukko ihmisiä eristyivät ja perustivat oman asuinpaikkansa, jonne he rakensivat mm. sairaaloita kouluja ja majataloja. Luostareja syntyi myös erakkokylistä joihin oli muuttanut kristittyjä vainojen aikana turvaan.

Luostarilaitoksen vaiheet

paasto

Itä

300-luvun Egyptissä paha lama ja yhteiskunnallinen sorto saivat monet vetäytymään autiomaahan erakoiksi. Syntyi erakkoyhdyskuntia. Antonios (k. 356), munkkilaisuuden isä, opetti henkilökohtaisesta kilvoituselämästä. Pakomios (k. 346) perusti ensimmäisen luostarin vuonna 325. Munkkien tehtävänä olivat maanviljelys, jumalanpalvelukset, rukous, raamatunluku ja mietiskely. Munkki sai pitää jopa vaimonsa ja omaisuutensa. Idässä ilmeni äärimmäisyysmuotoja, esim. Syyrian pylväspyhimykset. Idän luostarisäännön kehitti Basileios Suuri (†379). Basileioksen säännön mukaan: :
- Erakkoliike tuli piispan alaisuuteen ja siten johdatettiin terveeseen uomaan. :
- Luostarien tehtäviksi tulivat hartaus, laupeudentyö ja teologinen tutkimus :
- Luostariin tuleva sitoutuu omaisuudettomuuteen, naimattomuuteen sekä kuuliaisuuteen luostarinsa johtajalle

Länsi

Basileios Suuri Lännen luostarisäännön kehitti Benedictus Nursialainen (480 - 543). Säännöt määräsivät luostareita korostamaan käytännön työtä (”Rukoile ja tee työtä” – "Ora et labora" ). Luostarien tehtäviksi tulivatkin laupeudentyö ja sivistys. Luostariin menevä lupautui elämään köyhyydessä, naimattomana ja kuuliaisena. Benediktiiniläisveljestö suhtautui alkuvaiheessaan erittäin vihamielisesti opilliseen sivistykseen, mutta parin sukupolven kuluttua alkoi kannustaa veljiä opintoihin ja henkiseen työhön. Luostarit toimivatkin merkittävinä vanhan sivistyksen tallettajina, vaikka eivät kyenneetkään tuottamaan uutta tietoa. 1100-luvulla benediktiiniläismunkki Bernhard Clairvauxilainen perusti uuden sistersiläisveljeskunnan, joka keskittyi Keski- ja Länsi-Euroopan suurten erämaa-alueiden raivaukseen. Tämän veljeskunnan sisarjärjestönä ja sotilaallisena siipenä toimi ristiretkiin osallistunut Temppeliherrain veljeskunta. Muita merkittäviä ristiretkiajan sotilaallisia veljeskuntia olivat Lähi-idässä toimineet Johanniitat eli hospitaliitat sekä Baltiassa toimineet kalpaveljet sekä heidän seuraajansa Saksalainen ritarikunta. Saksalainen ritarikunta Kaupungistuminen keskiajalla johti uudenlaisten kerjäläisveljestöjen (erityisesti fransiskaanit ja dominikaanit) syntyyn. Samalla ne muodostivat vastareaktion vanhempien veljeskuntien rikkaudelle. Erityisen tiukasti köyhyyden valansa ottivat fransiskaanit, jotka olivat pitkään riidoissa paavin kanssa ja välttivät harhaoppisuustuomion vain taitavalla politiikalla. Kerjäläismunkistot eivät eristäytyneet ihmisistä syrjäseuduille, vaan asuivat ja toimivat erityisesti kaupunkeihin perustetuissa konventeissa. Monet veljet kiersivät kaupungeissa ja maaseudulla saarnaamassa ja hankkivat elantonsa kerjäämällä. Kuitenkin erityisesti dominikaanit, mustat veljet, harrastivat myös opillisen sivistyksen eri aloja ja heidän piiristään nousi keskiajan merkittävin länsimainen filosofi, (Pyhä) Tuomas Akvinolainen. Dominikaanit olivat myös inkvisition kantava voima. Keskiajan viimeiseksi merkittäväksi uudeksi sääntökunnaksi nousi Pyhän Birgitan perustama birgittalaisjärjestö, jonka luostareissa oli (tarkkaan eristetyt) mies- ja naisosastot abbedissan johdossa. Uskonpuhdistus vaikutti voimakkaasti luostarilaitokseen, joka oli päässyt etääntymään alkuperäisestä tarkoituksestaan. Luostarit olivat saaneet huomattavaa taloudellista omaisuutta ja käyttivät monin paikoin merkittävää maallista valtaa. Erityisesti Italiassa munkkien ja nunnien elämäntavat olivat usein siveettömiä. Martti Luther oli itse augustinolaismunkki, mutta omien kokemustensa vuoksi tuomitsi selibaatin luonnonvastaisena ja vaati munkkiuden poistamista. Hän itse ja hänen oppilaikseen ryhtyneet nuoret papit menivät naimisiin. Uskonpuhdistus ei sinänsä vaatinut ehdottomasti luostarilaitoksen poistamista, mutta luostareiden toiminta muuttui taloudellisesti mahdottomaksi, kun uskonpuhdistuksen toteuttaneissa maissa luostarien suuri kiinteä ja irtain omaisuus otettiin valtiolle. Näin mm. Englannista, Pohjoismaista ja suuresta osasta Saksaa luostarit hävisivät. Saksaa Katolisen kirkon piiriin jääneissä maissa alkanut vastauskonpuhdistus kiinnitti huomionsa uskonpuhdistuksen esiin nostamiin epäkohtiin ja luostarikuria tiukennettiin. Uutena ilmiönä oli jesuiittain veljeskunta, josta tuli katolisen kirkon mahtavin työkalu. Jesuiitat alistuivat sotilaalliseen kuriin, kävivät läpi yli vuosikymmenen pituisen korkeatasoisen opillisen koulutuksen ja osasivat laajasti toiminta-alueensa kieliä. Samalla he olivat kuitenkin fanaattisen uskollisia paaville. Korkean sivistyksensä ja hyvien tapojensa ansiosta jesuiitat olivat suosittuja rippi-isiä ylimystön keskuudessa ja käyttivät merkittävää kulissien takaista valtaa. Tämä altisti heidät valistuksen ajan filosofien pilkalle ja vihamielisyydelle. Jesuiittaveljeskunta kiellettiinkin useissa maissa liberaalien hallitusten päästessä valtaan. Nykyän jesuiitat ovat katolisen kirkon suurin sääntökunta ja edustavat kirkon sisäistä, liberaalia oppositiota. Luostarilaitoksen rekyrytointipohjan muodosti pitkään kaksi merkittävää tekijää. Se tarjosi hyvän "suojatyöpaikan" aatelisperheiden nuoremmille pojille, jotka eivät perineet maata. Nämä saatiin kunnialliseen tehtävään, jossa he eivät saaneet hankkia laillisia lapsia. Näin perintökysymykset helpottuivat. Samalla tavoin nunnaluostarit tarjosivat keinon päästä eroon "ylimääräisistä" naisista. Toisaalta alemmille kansanluokille luostarilaitos tarjosi merkittävän väylän sosiaaliseen nousuun. Talonpojan poika saattoi kirkon piirissä kohota omien kykejensä turvin hyvinkin korkealle, vaikka kaikkein korkeimmat asemat olivatkin yleensä aatelistaustaisten miesten hallussa. Molemmat edellä kuvatut mekanismit ovat modernissa yhteiskunnassa menettäneet merkitystään. Nykyään luostarilaitos muodostaakin länsimaissa pikemminkin vaihtoehtokulttuurin kuin varsinaisen kulttuurin osan. Tämä on ollut erityinen ongelma katoliselle kirkolle, jonka pappien on noudatettava selibaattia.

Buddhalainen luostarilaitos

selibaatti Buddhalaiset luostarit syntyivät jo Buddhan aikana. Maallikkokannattajat lahjoittivat puistoja munkeille, ja niihin rakennettiin asumuksia. Buddhalainen kaanon eli Tripitaka (kolme koria) on jaettu kolmeen osaan, joista yksi (Vinaya Pitaka) käsittelee lähinnä luostarielämän ohjeita. Buddhalaisluostarissa munkit käyttävät huomattavan osan ajastaan meditointiin, joissakin koulukunnissa on jopa 14 tuntia ohjattua meditaatiota päivässä.

Luostarit Suomessa

- Keskiajalla:
- Naantalin birgittalaisluostari
- Rauman fransiskaaniluostari
- Uudella ajalla:
- Ortodoksiset luostarit
- Uusi Valamo (Heinävedellä) [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/luostarit/valamon_%20luostari.htm]
- Lintulan luostari (Heinävedellä) [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/luostarit/lintulan_luostari.htm]
- Valamon luostari (perustettu keskiajalla, mutta tuolloin ei kuulunut valtakuntaan)
- Konevitsan luostari (Neuvostoliitolle luovutetulla alueella, Suomen alueella ennen sotia) [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/luostarit/konevitsan_luostari.htm]
- Petsamon luostari (Neuvostoliitolle luovutetulla alueella, Suomen alueella ennen sotia) [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/luostarit/petsamon_luostari.htm]
- Pokrovan yhteisö (Kirkkonummella, ei virallista luostaristatusta) [http://www.pokrova.fi/] [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/luostarit/pokrovan_yhteiso.htm]
- Heinolan naisyhteisö (Heinolassa, ei virallista luostaristatusta) [http://www.ort.fi/naisyhteisosaatio/]
- Luterilaiset luostarit
- Enonkosken luostari (aloitti toimintansa vuonna 1994)
- Katoliset luostarit
- Turun birgittalaisluostari (aloitti toimintansa 1986) [http://www.kolumbus.fi/birgitta.turku/]
- Helsingin birgittalaiskonventti
- Jumalanäidin karmeliittaluostari (Espoo) [http://maria.catholic.fi/sivut/monastery.html] Luokka:Kristinusko ja:修道院

Munkki (uskonto)

Munkki on eri uskontokuntien tapaperinteessä mies, joka viettää tiukan uskonnollista ja askeettiista elämää usein saman elämäntavan valinneiden ihmisten yhteisössä, luostarissa. Sana tulee kreikan sanasta monakhos (μοναχός), joka käännetään yleensä yksinäiseksi henkilöksi, joko mieheksi tai naiseksi. Sana otettiin käyttöön kuvaamaan egyptiläisiä miehiä ja naisia, jotka 200-luvulla vetäytyivät yksinäisyteen Nitrian autiomaahan jäljitelläkseen Pyhän Antoniuksen, ensimmäisen kristityn munkin, elämää. Munkin naispuolinen vastine on nunna.

Munkki kristinuskossa

Munkki katolisessa kirkossa

Katolisessa kirkossa munkiksi tuleminen muodostuu useista eri vaiheista, jotka voivat erota sekä luostarin että sääntökunnan traditioiden mukaan. Munkiksi pyrkivää kutsutaan ensimmäisessä vaiheessa postulantiksi. Tänä aikana postulantti osallistuu luostarin elämään parhaan kykynsä mukaan, minkä jälkeen hänestä tulee noviisi. Noviisivaiheen elämä vastaa munkin elämää, se kestää vähintään vuoden, mutta sinä aikana ei yleensä vielä tehdä munkkilupausta. Katolisessa kirkossa munkit kutsuvat toisiaan veljiksi. Vain papiksi vihittyjä munkkeja kutsutaan isiksi. Miesluostarin johtajaa kutsutaan katolisessa maailmassa apotiksi.

Munkki ortodoksisessa kirkossa

Ortodoksisessa kirkossa tie munkkeuteen kulkee kokelaskauden kautta. Silloin kilvoittelijaa nimitetään noviisiksi ja häntä kutsutaan puhuttelunimellä veli. Noviisikauden jälkeen seuraa vihkimys viitankantajamunkiksi, josta lyhykäisyydessään käytetään nimeä munkki ja puhuttelunimenä on Suomessa edelleen veli mm. Kreikassa munkkeja kutsutaan myös puhuttelunimellä isä. Munkki voidaan vihkiä myös pappeuden eri asteisiin diakoniksi tai papiksi, jolloin heistä vastaavasti tulee munkkidiakoneja tai pappismunkkeja ja kutsumanimenä käytetään kirkollisen nimen yhteydessä isä. Munkki voi saada kirkollisen arvonimen, arkkimandriitta. Arvon myöntää piispa. Miesluostarin johtajaa kutsutaan ortodoksisessa maailmassa igumeniksi.

Munkki buddhalaisuudessa

igumeniksi Buddhalaisuudessa munkki- ja nunnavihkimyksen sisältö ja asteet riippuvat koulukunnasta. Esim. zen-munkin lupaukset ovat erilaiset kuin Theravada-munkin. Buddhalaiset munkkilupaukset voi ottaa joissakin traditioissa määräajaksi tai pysyvästi. Kokelaan luostarisäännöstö Theravada-traditiossa koostuu kahdeksasta harjoitusohjeesta, joita myös maallikoiden tulisi noudattaa luostarialueella: # Elämän tuhoamisesta pidättyminen. # Pidättyminen ottamasta sitä, mitä ei ole annettu. # Seksuaalisesta toiminnasta pidättyminen (selibaatti) # Väärästä (valheellisesta, riitaisasta, panettelevasta ja turhasta) puheesta pidättyminen. # Tarkkavaisuutta heikentävien aineiden käytöstä pidättyminen. # Väärään aikaan (keskipäivän jälkeen) syömisestä pidättyminen. # Huvituksista ja ruumiin koristamisesta pidättymimen. # Ylellisten huonekalujen käytöstä pidättyminen. Muissa traditiossa lupausten sisältö vaihtelee vähän (esim. Zen-luostareissa saatetaan nauttia ilta-ateria). Myös ohjeiden tulkinta vaihtelee, jotkut traditiot esim. pitävät tupakkaa tarkkavaisuutta heikentävänä aineena. Varsinainen noviisivihkimys käsittää kymmen lupausta. Huvituksia ja ruumiin koristamista koskeva seitsemäs sääntö on jaettu kahtia, ja lisäksi rahan käsittelyä tulisi välttää. Täyden vihkimyksen Theravada-munkkia kutsutaan bhikkhuksi (nunnan on bhikkhuni), myös bhiksu ja bhiksuni -muotoa tavataan. Sana tarkoittaa kirjaimellisesti kerjäläistä. Maallikot käyttävät usein varsinkin vanhemmista munkeista kunnioittavaa nimitystä bhante (kunniotettu herra) Bhikkhujen oletetaan seuraavan vinaya-säännöstöä, johon kuuluu 227 sääntöä. Tiibetiläisessä traditiossa munkin nimitys on gelong (nunnan gelongma). Buddhalaismunkin yhteiskunnallinen asema on varsin korkea. Thaimaassa kuningas kumartaa munkille, mutta munkki ei kumarra kuninkaalle.

Kuuluisia munkkeja

- Pyhä Basileios Suuri
- Rasputin (venäläinen mystikko joka yleisesti tunnetaan munkkina, joskaan hän ei sitä varsinaisesti ollut)
- Martin Luther (katolinen munkki, luterilaisuuden perustaja)
- Simeon Pylväspyhimys
- Pyhä Antonius (egyptiläinen erakkomunkki)
- Benedictus Nursialainen (benediktiläisen veljeskunnan perustaja)
- Pyhittäjä Sergei Valamolainen (Valamon luostarin perustaja, ortodoksinen munkki)
- Pyhittäjä Herman Valamolainen (Valamon luostarin perustaja, ortodoksinen munkki)
- Pyhittäjä Arseni Konevitsalainen (Konevitsan luostarin perustaja, ortodoksinen munkki) Luokka:Uskonto Luokka:Munkit ja:修道士

Ortodoksisuus

Ortodoksisuus (myös termiä kreikkalaiskatolisuus käytetään, vaikka sille on vakiintunut Suomessa toinen merkitys) on kristillisten kirkkojen ryhmä, johon kuuluu nykyisin n. 170 miljoonaa kannattajaa. Suurin osa maailman ortodoksisista kirkoista sijaitsee Venäjällä, Balkanin niemimaalla ja Lähi-idässä.

Historia

Ortodoksiset kirkot syntyivät 1000-luvun alussa kristinuskon kannattajien jakauduttua suuressa skismassa vuonna 1054 lännen ja idän kirkkoihin. Ennen vuotta 1054 ollutta yhtenäistä kirkkoa nimitetään katoliseksi eli yleiseksi kirkoksi. Se jakaantui lännen katoliseen kirkkoon ja idän ortodoksisiin (suom. oikeaoppinen, oikein ylistävä) kirkkoihin. Firenzen ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (1438–1445) ortodoksiset kirkot ja katolinen kirkko saivat keskinäisen ykseytensä takaisin, mutta kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin 1453, he määräsivät kaikki suhteet Roomaan katkaistavaksi. Ortodoksit, niin kuin kaikki kristityt katsovat kirkkonsa saaneen alkunsa Helluntaina tapahtuneesta Pyhän Hengen vuodatuksesta. Suomen ortodoksinen kirkko on Suomen toiseksi suurin uskonnollinen yhteisö, johon kuuluu 57 000 ihmistä eli 1,1 prosenttia suomalaisista. Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin jurisdiktion alle autonomisena kirkkona. Konstantinopoli tunnetaan nykyisin paremmin turkkilaiselta nimeltään Istanbul.

Unioidut kirkot

Toisen vuosituhannen jälkipuolella (aikavälillä 1550-1930) osa ortodoksisista kirkoista Lähi-idän, Afrikan ja Itä-Euroopan alueilla liittyi katoliseen kirkkoon. Osa näistä ei ollut eronnut siitä vuonna 1053, vaan myöhemmin tai aiemmin. Näistä ortodoksisen kaltaista jumalanpalvelusjärjestystä noudattavista katoliseen kirkkoon ja paavin alaisuuteen kuuluvista ryhmittymistä käytetään nimeä unioidut kirkot (ven. unija). Teologisesti niiden katsotaan edustavan katolisen kirkon itäisiä riittejä, ja aikaisemmin ortodoksisuutta tarkoittanut sana "kreikkalaiskatolinen" tarkoittaa nykyään näitä kirkkoja. Suurin näistä kirkoista on [http://www.ugcc.org.ua/eng/ Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko]. Luettelo näistä kirkoista on artikkelissa Itäiset riitukset.

Ortodoksia

Ortodoksia on alun perin kreikankielinen sana joka tarkoittaa oikeaoppista tai oikein ylistävää. Sana saattaa aiheuttaa Suomen ulkopuolella väärinkäsityksiä, koska sanaa käytetään esimerkiksi ortodoksi-juutalaisista, ortodoksi-presbyteereista tai luterilaisesta ortodoksiasta, jolla tarkoitetaan 1600-luvun puhdasoppisuuden aikaa. Suomessa sana on kanonisoitu merkitsemään kristinuskon itäistä päähaaraa edustavaa ortodoksisuutta ja sen dogmeja. Englannin kielessä idän kirkon kristityistä käytetään nimitystä Eastern Orthodox (myös Orthodox Christianity tai Orthodox Church) erotukseksi yleissanasta orthodox (puhdasoppinen) ja ilmaisusta Oriental Orthodox, mikä tarkoittaa vuonna 451 pidetyn Kalkedonin kirkolliskokouksen seurauksena opillisten erimielisyyksien vuoksi katolisesta kirkosta eronneita itäisiä kirkkoja. Lisäksi englanksi puhutaan usein eri kansallisista ortodoksisista kirkoista (Greek Orthodox Chruch, Russian Orthodox Church jne) johtuen erityisesti Yhdysvalloissa vallitsevasta ortodoksisten kirkkojen diasporasta.

Katso myös

- Suomen ortodoksinen kirkko
- Ortodoksisen kirkon kanonit

Linkkejä

[http://www.ort.fi/ Suomen ortodoksinen kirkko], virallinen kotisivu [http://www.ortodoksi.net/ Ortodoksi.net] yksityishenkilöiden ylläpitämä tietosivu [http://www.oca.org/ Orthodox Church of America] OCA Luokka:Ortodoksinen kirkko ja:東方正教会 zh-cn:东正教

Igumeni

Igumeni on ortodoksisessa kirkossa käytettävä katolista apottia vastaava nimitys mies- eli munkkiluostarin johtajasta. Nais- eli nunnaluostarin johtajasta puhuttaessa arvonimi on igumenia.

Katso myös

- igumenia Luokka:Ortodoksinen kirkko

Igumenia

Igumenia on ortodoksisessa kirkossa käytettävä katolista abbedissaa vastaava nimitys nais- eli nunnaluostarin johtajasta. Mies- eli munkkiluostarin johtajasta puhuttaessa arvonimi on igumeni.

Katso myös

- igumeni Luokka:Ortodoksinen kirkko

Katolisuus

Katolisuus tarkoittaa katolisen kirkon uskoa ja käytäntöä sekä niiden noudattamista. Sana tulee kreikan sanasta katholikein (καθολικην), joka tarkoittaa "yleistä" tai "universaalia". Rooman valtakunnan eri osiin muodostui katoliseksi kutsutusta valtionkirkosta useita uskontokuntia, jotka pitävät itseään tämän alkuperäisen kirkon jälkeläisinä. Näistä selkeästi yleisin tunnetaan nykyisin katolisena kirkkona.

"Yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen"

Antiokian piispa Ignatius on tiettävästi ensimmäinen, joka käytti ilmaisua "katolinen kirkko" viitaten ilmaisullaan kaikkiaan kristittyihin kirjeessään Smyrnän kristityillen noin vuonna 107. Ilmaisulla katolinen tarkoitetaan yhtä, yhtenäistä ja alkuperäistä Kristuksen ja apostolien perustamaksi ajateltua kirkkoa. Tämä ajatus näkyy tärkeimmissä uskontunnustuksissa, kuten apostolisessa uskontunnustuksisessa sekä Nikean uskontunnustuksessa. Yksi keskeisimpiä ajatuksia katoliselle kirkolle on ajatus siitä, että paavius perustuu Pietarin perinnölle (Matt. 16:18).

Katoliset

Katolinen kirkko on ylivoimaisesti suurin kristillisistä kirkoista ja kirkkokunnista. Katolilaisia on yhteensä noin 1,1 miljardia, enimmäkseen Keski-, Länsi- ja Etelä-Euroopassa sekä Amerikassa, erityisesti Latinalaisessa Amerikassa. Lisäksi monissa Afrikan maissa sekä mm. Irlannissa ja Filippiineillä väestön enemmistö on katolilaisia. Suomessa katolilaisia on lähes 10 000.

Kirkon organisaatio

Katolinen kirkko on yhtenäinen verrattuna protestanttisiin, ortodoksisiin tai ns. orientaalisiin kirkkoihin. Yhtenäisyyden tärkeimpänä takaajana on paavi. Kirkon usko, sakramentit (joita on seitsemän) ja hallinto ovat kaikkialla samat ja muuttumattomat. Liturgian luonne kuitenkin vaihtelee maantieteellisesti, ja roomalaiskatolisten eli latinalaista jumalanpalvelusjärjestystä eli riitusta käyttävien paikalliskirkkojen lisäksi katoliseen kirkkoon kuuluu kreikkalaiskatolisia eli bysanttilaisia paikalliskirkkoja, joiden erilaiset jumalanpalvelukset ovat pitkälti identtisiä ortodoksisten kirkkojen liturgiatyyppien kanssa. Suomessa katolisuus samaistetaan usein roomalaiskatolisuuteen, ja nimitystä "kreikkalaiskatolisuus" käytettiin erityisesti vielä 1900-luvun alkupuolella ortodoksisuudesta sanan erityismerkitystä huomioon ottamatta. Paavi hallitsee Vatikaanivaltiota Roomassa. Paavilla on huomattava arvovalta myös monien ei-katolilaisten kristittyjen joukossa.

Sakramentit

Katolisen kirkon usko rakentuu seitsemän sakramentin ympärille. Kreikankielinen sana mysterion on käännetty latinaksi sacramentum, josta myös suomenkielinen sana periytyy.
- Kasteen sakramentti: ::Katolinen kirkko uskoo kasteen olevan kristillisen elämän perustus, joka avaa oven muille sakramenteille. Kastevesi siunataan Pääsiäisyön liturgiassa. Kasteen voi toimittaa piispa ja pappi, sekä latinalaisessa riituksessa myös diakoni. Kirkko uskoo myös kasteen olevan välttämätön pelastukselle, mutta esimerkiksi kastamattomina kuolleiden lasten tapauksessa kirkko painottaa uskovansa Jumalan suureen armahtavaisuuteen. Kirkko uskoo kasteen olevan myös häviämätön "Herran sinetti" eli Dominicus character ja siksi kerran toimitettua kastetta ei voida toimittaa uudestaan.
- Vahvistuksen sakramentti: ::Latinalaisessa riituksessa vahvistuksen sakramenttia vietetään erillään kasteessa kun taas bysanttilaisessa riituksessa vahvistus vietetään välittömästi kasteen jälkeen. Ennen varsinaista vahvistusta toimitetaan pyhän krisman vihkiminen kiirastorstain krismamessussa. Vahvistuksen sakramentissa uudistetaan kastelupaukset ja tunnustetaan usko. Latinalaisessa riituksessa krismalla voidellaan otsa ja bysanttilaisessa riituksessa otsan lisäksi esim. silmät ja selkä. Vahvistuksen jakaa ensisijaisesti piispa, kuitenkin joissakin erityistapauksissa myös pappi voi sen toimittaa.
- Eukaristian sakramentti: ::Eukaristia on katolisen elämän keskeisin tapahtuma ja kaikki muut sakramentit ovat sidottuja siihen. Eukaristia tarkoittaa käytännössä ehtoollisen sisältävää messua. Katolisessa kirkossa vietetään messua joka päivä ja esimerkiksi sääntökuntalaiset saattavat osallistua messuun jopa useita kertoja päivässä. Latinalaisessa riituksessa messun kaava on kaikkialla maailmassa sama. Latinalaisessa messussa käytetään sekä paikallista kieltä, että latinaa.
- Parannuksen ja sovittamisen sakramentti: ::Tätä sakramenttia kutsutaan myös synnintunnustuksen sakramentiksi, koska syntien tunnustaminen papille on keskeinen osa tätä sakramenttia. Se on kuitenkin myös anteeksiantamuksen sakramentti, koska pappi antaa ripittäytyjälle "anteeksiannon ja rauhan". Tämän sakramentin tarkoitus on tuoda synnin kautta etääntynyt ihminen takaisin Jumalan luo (perusteita tälle sakramentille löytyy: Mark. 1:15; Luuk. 15:18; Luuk. 11:4; Matt. 5:24; Matt. 16:19). Rippisalaisuus on ehdoton, eikä katolinen pappi voi missään tilanteessa rikkoa sitä. Tähän sakramenttiin liittyy myös parannuksen tekeminen, jonka ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi rukous, paasto ja almujen antaminen. Kirkko korostaa kuitenkin, että pappi ei anna syntejä anteeksi vaan Jumala ja näin ollen pappia pidetään Jumalan rakkauden välikappaleena. Tähän sakramenttiin liittyvät myös aneet.
- Sairaiden voitelun sakramentti: ::Tämä sakramentti on säädetty vahvistamaan sairaita, ja koska usein tämä sakramentti tulee ajankohtaiseksi vasta kun ihminen alkaa olla sairauden tai iän puolesta kuolemanvaarassa, se tunnetaan usein nimellä "viimeinen voitelu". Sakramentti toimitetaan voitelemalla otsa ja kädet erityisesti tätä tarkoitusta varten vihityllä oliiviöljyllä. Vain papit ja piispat voivat tämän sakramentin toimittaa. Katolisia suositellaan ottamaan vastaan tämä sakramentti esimerkiksi ennen leikkausta.
- Vihkimyksen sakramentti: ::Vihkimys käsittää kolme astetta: diakonaatin, piispuuden ja pappeuden. Latinalaisessa riituksessa sakramentin voivat vastaaottaa ainoastaan miehet, jotka elävät selibaatissa. Kuitenkin pysyvän diakonin vihkimyksen voi saada myös jo naimisissa oleva mies. Bysanttilaisessa riituksessa myös papit voivat, ortodoksien tapaan, olla naimisissa mikäli ovat solmineet avioliiton ennen vihkimyksen vastaanottamista. Kuitenkin myös bysanttilaisessa riituksessa piispan täytyy olla selibaatin valinnut mies. Näin ollen selibaattivaatimus perustuu nimenomaan kirkkojärjestykseen.
- Avioliiton sakramentti: ::Normaalisti avioliittoon vihkiminen tapahtuu messun yhteydessä. Ennen avioliiton sakramenttia suositellaan aviopuolisoita ottamaan vastaan parannuksen sakramentti. Puolisot jakavat tämän sakramentin toisilleen. Kirkko painottaa, että tämän aviosopimuksen on synnyttävä puolisoiden täysin vapaasta tahdosta eikä esimerkiksi pakosta. Mikäli avioliitto solmitaan vastoin puolisoiden inhimillisestä vallasta vapaata tahtoa sakramentti voidaan katsoa pätemättömäksi. Tämän vuoksi myös kerran sovittu avioliitto on ikuisesti pätevä, eikä pätevästi solmittua avioliittoa voida purkaa. Mikäli katolinen haluaa mennä muuhun uskontokuntaan kuuluvan henkilön kanssa naimisiin tulee hänen saada siihen lupa kirkolliselta auktoriteetilta. Tämän luvan edellytys on lupaus lasten kasvattamisesta katoliseen uskoon. (Lähdeteos: Katolisen kirkon katekismus, Katolisen kirkon tiedotuskeskus 2005, Jyväskylä)

Pedofiliaskandaali

Katolisen kirkon mainetta ovat erityisesti länsimaissa vahingoittaneet viime aikoina paljastuneet pedofiliatapaukset. Eräät piispat yrittivät suojella pedofiliasta epäiltyjä pappeja siirtämällä heitä eri tehtäviin. Pedofiliaskandaali herätti paljon kritiikkiä myös kirkon sisällä. Paavi Johannes Paavali II kuitenkin tuomitsi pedofiilit sekä heidän suojelijansa kovin sanoin ja osa pedofiileista ekskommunikoitiin. Myös nykyinen paavi Benedictus XVI on tuominnut pedofiilit ja heidän suojelijansa.

Katso myös

- Luettelo paaveista - Vastapaavi
- Johannes Paavali I - Johannes Paavali II
- Luettelo pyhimyksistä
- Tomismi ja uustomismi
- Vastauskonpuhdistus

Linkkejä

- [http://www.catholic.fi/ Katolinen kirkko Suomessa - Suomen katolisen kirkon virallinen kotisivu]
- [http://www.aanekoski.fi/lukio/opet/rossi/katoli.html Jyrki Rossi: Katolinen kirkko Suomessa]
- [http://www.vatican.va/ Vatikaanin virallinen kotisivu] (mm. saksaksi, englanniksi ja ranskaksi)
- [http://www.catholic-forum.com/saints/indexsnt.htm Patron saints index] - Lista suojeluspyhimyksistä (englanniksi)
- [http://www.newadvent.org/cathen/ The Catholic Encyclopaedia (1907)] Luokka:Katolinen kirkko ja:カトリック教会

Abbedissa

Abbedissa on katolisessa kirkossa benediktiiniläis-, sistersiläis-, kartusiaani-, birgittalais- tai klarissalaisnaisluostarin johtaja. Abbedissa toimii nunnien johtajana. ja heistä on joskus käytetty myös nimitystä "luostarin paavi". Luokka:Katolinen kirkko

Kristinusko

Kristinusko on monoteistinen uskonto, joka pitää sisällään monia erilaisia suuntauksia, joiden alkuperä on Jeesuksen opetuksissa. Jeesuksen elämän vaiheita ja opetuksia on kuvattu kristittyjen pyhässä kirjassa, Raamatussa. Kristinuskon olennainen osa on usko siihen, että Jeesus on Jumalan Poika, Herra ja ainoa ihmiskunnan pelastaja. Kristinuskoa tunnustavaa tai kristilliseen kirkkokuntaan kuuluvaa henkilöä kutsutaan nimellä kristitty. Nimitys perustuu Jeesuksen kreikankieliseen arvonimeen voideltu, Χριστος. Kristinuskon mukaan siihen uskovat ja sen oppeja kannattavat saavat pelastuksen.

Historia

Kristinuskon keskeinen hahmo on Jeesus Nasaretilainen, joka evankeliumien ja raamatuntutkijoiden mukaan eli Israelin alueella ensimmäisen vuosisadan alussa. Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30. Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti Paavali Tarsoslainen ja muut apostolit. Raamatun mukaan kristittyjä kutsuttiin ensimmäisen kerran sillä nimellä Antiokian kaupungissa, johon he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten Palestiinassa tapahtuneiden vainojen jälkeen. Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha ja tieverkoston hyväkuntoisuus mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Keskeisimpiä kristinuskon menestystekijöitä oli keisari Konstantinuksen kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet ajoittaiset vainot loppuivat. Konstantinus myös järjesti ensimmäisen ekumeenisen kokouksen, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja. Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse ottanut kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan. Kristittyjen lukumäärä kuitenkin kasvoi nyt nopeasti. Pakanallinen keisari Julianus yritti palauttaa pakanallisen suvaitsevaisuuden, mutta hän kaatui sodassa Persiaa vastaan. Kristityt saivat lopullisesti ylivallan. Lopulta muiden uskontojen harjoittaminen Rooman valtakunnassa kiellettiin keisari Theodosiuksen toimesta 300-luvun lopulla. Muiden uskontojen hävittämisessä käytettiin runsaasti väkivaltaa. 300-luvun Ensimmäisen vuosisadan ja vuoden 1050 välisenä aikana evankeliumia ja kristinuskoa levitettiin Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa. Raamattua käännettiin paikallisille kielille ja usein uskontoon sekoittui paikallisten kulttuurien erikoisominaisuuksia. Yhtenä näistä voidaan pitää esimerkiksi katolisuudessa ja ortodoksisessa kirkossa vahvana vaikuttavaa kulttuuria pyhistä ihmisistä, mikä käytännössä korvasi vanhakantaisempien uskontojen henki- ja haltijamenot. Kaikkien kristittyjen yhteisen kirkon, joka oli ajan myötä saanut nimen katolinen kirkko, reunat hajoilivat ensimmäisellä vuosituhannella erilaisten opillisten riitojen seurauksena. Kirkosta erosi ryhmiä ja paikalliskirkkoja (esimerkiksi nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit), jotka eivät hyväksyneet jotakin kirkon opetusta. Toisella vuosituhannella, kristinuskon saavuttaessa maailmanlaajuisuutta, vastaava ilmiö kiihtyi. Suuri skisma vuonna 1054 hajotti kirkkoa lisää. Tämän riitaisan eron perillisiä olivat katolinen kirkko, jonka päämaja oli Rooma, ja ortodoksinen kirkko, jonka arvostetuimpana piispana toimi Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka. Ortodoksinen kirkko poikkesi eron jälkeen paavin johtamasta kirkosta myös siten, että siinä on autogefaalisia tai autonomisia paikalliskirkkoja. Katolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko hautasivat riitansa ja yhdistyivät uudelleen Firenzen ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (1438—1445), mutta kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Roomaan katkaistaviksi. Tulevina vuosisatoina moni ortodoksinen kirkko solmi yhteyden Roomaan erillissopimuksella (ks. Itäiset riitukset). Uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa 1520-luvulla protestanteiksi kutsutut uudistajat nousivat useissa maissa katolisen kirkon korruptoituneita rakenteita vastaan. Reformaattorit, joista keskeisimpiä oli Martin Luther, olivat myös sitä mieltä, että kirkossa vallitsi useissa kohdin harhaoppisuus. Luonnollisesti katolisen kirkon puolella protestantteja pidettiin yhtä lailla kerettiläisinä. Seurauksena oli, että useat hallitsijat perustivat maihinsa katolisuuden tilalle omat valtionkirkkonsa, ja katolinen kirkko toteutti suuria sisäisiä uudistuksia. Suomi koki reformaation osana Ruotsin valtakuntaa kuningas Kustaa Vaasan toimesta: vasta myöhemmin, 1500-luvun lopulla, Ruotsin protestanttisen kirkon oppi määriteltiin täsmällisemmin evankelis-luterilaiseksi. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoinen on protestanttista aluetta ja etelä katolista. Poikkeuksia toki esiintyy, esimerkiksi katoliset Irlanti ja Puola. Protestanttisuus levisi myös Pohjois-Amerikkaan ja myöhemmin Australasiaan eurooppalaisten kolonisoijien myötä, mutta koska uskontoa ei kontrolloinut paavi eivätkä kansalliset hallitukset, uuden mantereen protestanttisuus pirstoutui satoihin ja myöhemmin tuhansiin eri suuntauksiin. Etelä-Amerikassa, jonne uskonto oli tullut espanjalaisten ja portugalilaisten mukana, säilyi katolisen kirkon voimakas vaikutus. 1800- ja 1900-luvuilla monet kristinuskon poliittisesti dominoivat valtiot etenkin Euroopassa kehittyivät yhä maallisempaan, sekulaariin suuntaan. Lisäksi kommunistisiksi julistettuja valtioita hallittiin ateismin hengessä, vaikka virallisesti ateistinen oli ainoastaan Albania. Suomi on seurannut tässä suhteessa muita eurooppalaisia valtioita. Vaikka maassa vallitsee edelleen kansalliskirkko, on uskonto periaatteessa erotettu poliittisesta hallinnosta. Myöhemmin kristinusko on kuitenkin alkanut vaikuttaa uudelleen yhteiskunnan päätöksenteossa (lähinnä herätyskristillisessä muodossaan) etenkin Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa Lisätietoa: [http://www.lukio.palkane.fi/raamattunet/kkohjana.html Kirkkohistorian aikajana] Kirkon historian tiivis esitys linkkeineen ( RaamattuNET - uskonnon opetuksen kotisivu )

Kristinusko nykyään

Yhdysvalloissa Kristinusko on suurin uskonto kahdella miljardilla seuraajallaan. Kaksi seuraavaksi suurinta ovat islam 1,2 miljardilla ja hindulaisuus 841 miljoonalla. Kristityistä 1,1 miljardia on katolisia, 367 miljoonaa protestantteja, 216 miljoonaa ortodokseja, 84 miljoonaa anglikaaneja ja 414 miljoonaa itsenäiseen tai määrittelemättömään suuntaukseen kuuluvia. Lisäksi 32 miljoonaa henkilöä kuuluu erilaisiin marginaaliryhmiin kuten Jehovan todistajiin ja mormoneihin. Kristinuskoon kuuluu monia haaroja, kuten esimerkiksi katolisuus, ortodoksisuus ja useita protestantismin muotoja. Muihin muotoihin kuuluvat uskonsuuntaukset, jotka ilmoittavat kuuluvansa erilliseen historialliseen kehitykseen, kuten esimerkiksi mormonismi sekä Jehovan todistajat. Kahta viimeksi mainittua ei kuitenkaan pidetä yleisesti kristillisinä, koska ne eivät hyväksy kolminaisuusoppia. Vaikka kristinusko on maailman suurin uskonto ja lähetystyö on edelleen voimakasta, uskonnon kannattajamäärä suhteessa maailman väkilukuun ei juurikaan kasva. Kun maailman väestönkasvu on 1,39 prosenttia vuodessa (vuonna 2002), kristinuskon kannattajamäärä kasvaa vuodessa 1,43 prosenttia. Esimerkiksi islamin kannattajakunta kasvaa 2,17 prosenttia. Kristinusko kuitenkin kasvaa nopeasti joillakin maantieteellisillä alueilla kuten Aasiassa (+3,66 %), Afrikassa (+2,83 %) ja Etelä-Amerikassa (+1,52 %) ja erityisesti joissakin suuntauksissa (evankelisuus +4,7 %, karismaattisuus +3,9 %). Kristinusko menettää kannattajiaan eniten Länsi-Euroopassa (-0,44 %) ja perinteisten kristillisten kirkkojen keskuudessa (+0,5 %). Täten voidaan sanoa, että kristinuskon yleisluonne on muuttumassa. Kristinuskon painopiste on siirtymässä kolmanteen maailmaan ja kohti herätyskristillisyyttä. Kaikki kristityiksi lasketut ihmiset eivät hyväksy kaikkia saati usein edes useimpia teologisia kantoja, joita heidän kirkkonsa edustaa. Lännen kristittyihin vaikutti voimakkaasti 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun valistuksen aate, joka esimerkiksi aloitti prosessin, joka johti monessa maassa uskonnon ja valtion erottamiseen. Tämän myötä oli mahdollista olla julkisesti eri mieltä asioista kirkon kanssa ja uskonnonvapauden tullessa kirkosta oli mahdollista erota kokonaan. Tämä johti kirkosta eroamisiin ja humanististen, universalistisien, ateististen ja agnostisten aatteiden sekä muiden teististen uskontojen kuin kristinuskon nousuun perinteisesti kristityissä maissa. valistuksen aate Valistuksen ja modernismin vaikutuksesta kehittyi kirjaimellisesti tuhansia erilaisia protestanttisia liikkeitä ja katolisuudesta erkaantuvia haaroja, jotka eivät esimerkiksi tunnusta katolisen kirkon toteuttamia uudistuksia. 1900-luvun alusta lähtien syntyi yhteiskunnallista muutosta vastustaneita satoja fundamentalistiryhmiä, joille on usein tyypillistä Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen. Yhdysvalloissa ja Euroopassa liberalismi johti myös maallistumiseen. Jotkut kristityt ovat jo kauan sitten lakanneet osallistumasta perinteisiin uskonnollisiin riitteihin ja velvollisuuksiin, käyden kirkossa ainoastaan muutamina juhlapyhinä, jos silloinkaan. Yleensä heidän isovanhempansa ovat olleet vielä syvästi uskonnollisia, mutta heidän vanhempansa eivät vastaavasti korostaneet hengellisiä arvoja kasvatuksessaan. Maallistuneilla on usein kaksijakoinen suhtautuminen uskonnolliseen elämään. Toisaalta he pysyttelevät perinteissä (ja kirkon jäseninä) identiteettisyistä, toisaalta sekulaari länsimainen ajatusmalli, päivittäisen elämän vaatimukset ja yhteisöllinen paine ajaa heitä usein pois perinteisestä kristinuskosta. Tätä maallistumisen aikaansaamaa kristillisyyttä kutsutaan yleisesti tapakristillisyydeksi, jossa ihmiset kuuluvat edelleen kristillisiin yhteisöihin, mutta eivät ole vakaumukseltaan kristittyjä. Liberaali kristinusko levisi nopeasti 1900-luvun alussa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. 1960-luvulla monet suurimmista kirkoista voitiin luokitella liberaaleiksi. Kehitys on kuitenkin kääntynyt, ja 2000-luvun alussa, vaikka liberaali kristinusko on edelleen yleisin kristinuskon puhemies maallisessa yhteiskunnassa, liberaalien kristinuskon kannattajien määrä on laskussa. Tämä johtuu osaksi liberaalien kristillisten kirkkojen väkimäärän vähenemisestä maallistumisen takia, ja osaksi kasvavien konservatiivisten sekä karismaattisten suuntauksien noususta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ainoa kasvava uskonsuuntaus on konservatiivista kristillisyyttä edustava etelän baptismi. Suomessa tilanne on edelleen verraten vakaa liberaalin kristillisyyden osalta. Idän kirkkoihin valistuksella on ollut vähemmän vaikutuksia. Kommunististen maiden vihamielisen ateistisessa ilmapiirissä ortodoksiset kirkot ja katoliseen kirkkoon kuuluvat idän katoliset kirkot tottuivat vaikeuksiin ja takertuivat vanhoihin perinteisiin muuttumatta juurikaan, vaikka jäsenmäärät laskivat. Nykyään itäisessä Euroopassa ja Venäjällä kiinnostus kristinuskoon ja uskontoihin yleensä on kommunismin romahdettua voimakkaassa kasvussa. Monia kirkkoja ja luostareita rakennetaan uudelleen. Myös protestantismi on leviämässä näihin maihin. Etelä-Amerikassa ja Afrikassa lähetyssaarnauksen suunta on jopa vaihtunut ja monet pienemmät mantereilla vaikuttavat kirkkokunnat lähettävät lähetystyöntekijöitä Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Modernismin kehityttyä konsumerismiksi 1900-luvun toisella puoliskolla syntyi käsite megakirkosta. Se palvelisi skeptisiä ja itseään etsiviä ei-kristittyjä nostamalla esiin kysymyksiä juuri siten, että ne vetoaisivat uskoaan etsiviin. Esimerkiksi Alfa-kurssi voidaan nähdä esimerkkinä tällaisesta toiminnasta. Postmodernismin kehityksen jälkeen, joka hylkää universaalisti hyväksytyt uskomusjärjestelmät henkilökohtaisempien ja kokemuspohjaisempien totuuksien tieltä, järjestäytynyt kristinusko on joutunut kasvaviin vaikeuksiin sopeutua ihmisten haluun ilmaista uskoa ja henkisyyttä tavalla, joka on heille autenttista. Tämä on johtanut erityisesti karismaattisen kristillisyyden nousuun, jossa ihmisen henkilökohtaisella kokemuksella ja elämyksellisyydellä on huomattavasti enemmän tilaa kuin traditionalistisissa kristillisissä kirkoissa. Nopeiten kasvava ryhmä kristillisessä kirkossa on evankelikaalinen liike. Monissa suurissa protestanttisuuntauksissa on erityisen aktiivinen evankelikaalinen vähemmistö ja joissakin tapauksissa jopa enemmistö. Evankelikaaliset suhtautuvat usein positiivisemmin eri kristinuskon suuntauksien väliseen yhteiskristillisyyteen.

Kristinuskon vaikutus historiaan

Kristinusko on vaikuttanut erittäin laajasti koko läntisen maailman historiaan ja maailmankuvaan, mukaan lukien tieteet, taiteet, poliittiset tapahtumat ja myös ihmisten arkinen elämä. Vaikka kristinusko onkin saanut aikaan paljon hyvää on sitä nykyaikana myös kritisoitu runsaasti, etenkin katolista kirkkoa ja Vatikaania. Monet kristinuskon arvostelijat katsovat kristinuskon myös muokanneen historiaa paljolti mieleisekseen pyrkimällä vaikuttamaan ihmisten mieliin ja mielikuviin. Samoin arvostelijat usein kokevat, että aikojen saatossa kristinusko on onnistunut saamaan suuren osan muista uskonnoista näyttämään saatanallisilta, etenkin vanhat muinaiset uskonnot ja niiden jumalat. Esimerkiksi arkadialaisesta hedelmällisyyden jumalasta Panista tuli itse paholainen, jolla oli pukinsarvet ja alaruumis. Poseidonin (Kreikkalaisen mytologian merenjumala) kolmikärjestä tuli paholaisen keihäs. Samanlaisia yhteyksiä kristinuskon ja muiden uskontojen välillä on paljon. Näin kristinusko on arvostelijoiden mukaan aikojen saatossa pystynyt vahvistamaan asemaansa "ainoana oikeana uskontona" ja saamaan muut uskonnot näyttämään entistä huonommilta. Tämä ei sinänsä ole välttämättä ristiriidassa Raamatun oppien kanssa, koska dogmiin kuuluu käsitys yhdestä todellisesta jumalasta ja muiden jumalien olemattomuudesta. (Vaihtoehtoinen, aggressiivisempi, tulkinta on, että muut jumalat ovat pahoja henkiä.)

Dogmit

Kristillisen teologian juuret ovat yhtäältä juutalaisuudessa ja apostoli Paavalin kirjeissä, mutta samalla myös antiikin filosofisissa traditioissa, erityisesti platonismin eri muodoissa. Kristillinen oppi ja Uuden testamentin ajattelu pohjautuu pitkälti juutalaisten pyhään kirjaan Vanhaan testamenttiin, ja samalla Raamatun opettamia asioita kuten esimerkiksi kolminaisuusoppi muotoillaan teologiassa länsimaisen ajattelun kielelle. Keskeinen uskomus kristinuskossa on, että uskomalla Jeesuksen, Vapahtajan, uhrikuolemaan ristillä ja ylösnousemukseen ihminen puhdistuu synneistään ja pelastuu sielun kadotukselta. Protestanttisen (luterilaisen) näkemyksen mukaan pelastuminen tapahtuu "yksin armosta", ilman ihmisen omia ansioita. Joissakin kristinuskon haaroissa taas korostetaan enemmän tai vähemmän ihmisen omien tekojen tai moraalin vaikutusta pelastukseen Jeesuksen ristinkuoleman ohella. Keskeisiä kristinuskon tapahtumia ovat Jeesuksen syntymä ('sanan tuleminen lihaksi'), kärsimys, ristiinnaulitseminen, kuolema ja ylösnousemus, jonka tavoitteena oli ihmiskunnan pelastaminen synniltä ja kuolemalta. Keskeinen on myös usko Pyhään Kolminaisuuteen eli kolmiyhteiseen Jumalaan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Juutalaisia, jotka ovat ei-kristittyjä, ei pidetä enää valittuna kansana, koska he hylkäävät Jeesuksen roolin messiaana ja Jumalan Poikana. Juutalaisten asemasta on kristinuskon sisällä kuitenkin erilaisia näkemyksiä, eikä ylläkuvattu päde kaikkiin suuntauksiin. Kristinusko korostaa sitä, että Jumala lähetti Poikansa (tai Pojan, joka on saman Jumalan toinen persoona) maan päälle ihmisten takia. Valtaosassa muita uskontoja korostetaan ihmisen omaa panosta ja pyrkimystä pelastukseen. Kristinuskon keskeisimmät dogmit mutoiltiin vuosien 325 ja 787 välisenä aikana pidetyissä seitsemässä ekumenisessa kirkolliskokouksessa, jotka järjestettiin ennen idän ortodoksisen ja lännen katolisen kirkon eroa vuonna 1054. Näiden kokousten pohjalta muotoiltiin Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus, jonka suurin osa kristillisistä kirkoista hyväksyy. Yhtenäisimmät ja yleisesti hyväksytyimmät opinkohdat, joiden säilyvyys on ollut kenties pisin ja jotka katolinen kirkko sekä ortodoksiset ja protestanttiset kirkkokunnat yleensä (eivät aina) hyväksyvät ovat seuraavat:
- Jumala on kolmiyhteinen, toisin sanoen Jumalalla on yksi olemus, mutta kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki.
- Jeesus on samanaikaisesti täysin jumalallinen ja täysin inhimillinen.
- Maria, Jeesuksen äiti, kantoi kohdussaan ja synnytti Jumalan Pojan. Jeesus sikisi Jumalan Hengestä, mutta toisaalta hän oli myös olemassa jo ennen syntymäänsä. Ihmiseksi tullessaan hän kuitenkin saavutti ihmisluonnon ja tahdon.
- Jeesus on juutalaisten odottama, Vanhassa Testamentissa ennustettu messias ja Daavidin valtaistuimen perillinen. Hän hallitsee Jumalan oikealla puolella kaikella auktoriteetilla ja vallalla. Hän on ihmiskunnan toivo, neuvonantaja ja tuomari. Ennen hänen paluutaan kirkolla on auktoriteetti ja velvollisuus saarnata ilosanomaa ja kerätä uusia kannattajia.
- Jeesus oli kaikista synneistä vapaa. Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta uskovaiset saavat syntinsä anteeksi ja tekevät sovinnon Jumalan kanssa.
- Kristityt kastetaan seurakunnan (sekä konkreettinen organisaatio että Kristuksen ruumis, kaikki maailman kristityt) jäseniksi. Pyhä Henki tulee heille Jeesuksen lähettämänä opettamaan Raamatun tuntemisessa, tuomaan toivoa ja johdattamaan todelliseen tietämykseen Jumalasta ja hänen tahdostaan ja auttamaan heitä kasvamaan pyhyydessä. Uskon kautta heidät tullaan herättämään henkiin ja he elävät ikuisen elämän Kristuksen kanssa.
- Jeesus palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
- Läntiset kristityt sanovat, että Raamattu on Jumalan sana. Monet idän kristityt pitävät tätä ilmaisua liian lähellä ilmaisua "Jumalan Sanasta", joka on epiteetti Jeesuksesta Kristuksesta. He eivät kuitenkaan kyseenalaista Raamatun auktoriteettia. Kristittyjen keskuudessa on eriäviä mielipiteitä Raamatun tarkkuudesta ja siitä kuinka sitä tulisi tulkita. Protestantismissa korostetaan yksilön vastuuta kun taas katolisuudessa ja ortodoksisuudessa korostetaan kirkon yhteisöllistä luonnetta. Kristinuskon pääsuuntausten mukaan kristinusko on juutalaisen uskonnon täyttymys tai jatkumo. Toisaalta historiallisesti monilla kristillisillä organisaatioilla on ollut poikkeavia käsityksiä siitä, mitkä ovat kristinuskon dogmaattiset peruspilarit. Vanhoista lahkoista kuten gnostilaisuus, kataarit ja muut keskiajalla kerettiläisiksi katsotut suuntaukset ulottuu pitkä hajaannus aina nykypäivän Jehovan todistajiin, rastafareihin ja mormoneihin, joiden ei yleisesti katsota kuuluvan kristinuskon piiriin. Esimerkiksi mormonit katsovat, että vuonna 1829 Jumala loi uuden apostolin tuomalla kristikansalle lisää opetuksia ja tekstejä heidän johtajansa Joseph Smith, Jr.:n kautta. Huolimatta opillisista erimielisyyksistä Jeesusta kuitenkin pidetään lähes poikkeuksetta keskeisenä hahmona opillisessa rakenteessa. Jotkut suuntauksista pitävät itseään ainoana oikeana kristittynä kirkkona. Yleisesti ihmiset, joilla on traditionaalisempi käsitys uskon oppirakennelmasta, pitävät yllä olevissa kappaleissa kuvattuja opillisesti eroavia suuntauksia erillisinä kristinuskosta. Tärkein kristinuskon käsite on kuitenkin armo eli lahja, joka annetaan ihmiselle. Usko Jeesukseen on siis sitä että ottaa lahjan vastaan. Tottelevaisuus kristinuskossa on alistumista. Alistumisella tarkoitetaan sen myöntämistä ettei ole täydellinen. Sen ei kuitenkaan ajatella asettavan ihmistä Jumalan orjan asemaan, vaan pikemminkin siirtävän tämän synnin orjuudesta Jumalan lapsen ja perillisen asemaan. Myöntämällä epätäydellisyytensä ihminen voi tuoda "likansa" ja epäonnistumisensa Jumalan eteen ja kokea armoa, ettei tarvitse suorittaa tai ollakaan täydellinen. Tämä on historiallisesti äärimmäisen outoa, sillä muut uskonnot laittavat ihmisen täydellistymään. Se että saa jotain niin suurta kuin armo voi saada myös ihmisen antamaan ilmaiseksi jotain pois. Ei siis esim. hyväntekeväisyydellä itsessään voida saavuttaa mitään vaan se on pikemminkin seuraus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö itseään voisi kehittää, mutta saatuaan armoa voi "tekemisen" suorittaa uudesta näkökulmasta.

Symbolit

Risti on kristinuskon tunnetuin symboli. Kriitikot ovat ihmetelleet, että suurin maailmanuskonto on ottanut teloitusvälineen tunnuksekseen. Symbolisia selityksiä on esimerkiksi se, että pystypuu kuvaa vertikaalista, "taivaallista" ulottuvuutta ja lyhyempi poikkipuu puolestaan "horisontaalista" maailmaulottuvuutta. Kala on vanhimpia Kristus-kuvioita. Välimeren alueella se on ollut tavallinen onnen symboli. Kalaa merkitsevät kreikankielisen sanan kirjaimet (i-kh-th-y-s) ovat samat kuin alkukirjaimet sanoissa Iesous Khristos Theou Hyios Soter eli Jeesus Kristus Jumalan poika Vapahtaja.

Pääasialliset kristilliset kirkkokunnat ja yhteisöt

- Katoliset
- Ortodoksit
- Luterilaiset
- Reformoidut
- Anglikaanit
- Baptistit
- Metodistit
- Helluntailaiset
- Adventistit

Kirkkojen koko valtioittain

Luvut perustuvat kristillisten kirkkojen rekistereissä oleviin lukuihin. #Yhdysvallat - 223 miljoonaa #Brasilia - 136 miljoonaa #Entinen Neuvostoliitto - 105 miljoonaa #Meksiko - 85 miljoonaa #Saksa - 61 miljoonaa #Filippiinit - 57 miljoonaa #Yhdistynyt kuningaskunta - 50 miljoonaa #Italia - 48 miljoonaa #Nigeria - 45 miljoonaa #Ranska - 44 miljoonaa

Kristillisyyteen liittyvää

- Kristillinen filosofia
- Kristillisyys Suomessa
- Evankelis-luterilainen kirkko
- Gospel-musiikki

Kirjallisuus

- Raamattu
- Pentti Lempiäinen: Kuvien kieli
- Hans Biederman: Suuri symbolikirja
- ms:Kristian zh-min-nan:Ki-tok-kàu ko:기독교 ja:キリスト教 simple:Christianity th:คริสต์ศาสนา

Athos

:Tämä artikkeli käsittelee vuorta, muskettisoturia käsittelee artikkeli Athos (fiktiivinen hahmo). Athos-vuori (Άγιο Όρος, pyhä vuori) on itsehallinnollinen alue, joka pitää sisällään vuoren ja niemimaan Makedoniassa, Pohjois-Kreikassa. Siellä sijaitsee 20 ortodoksista suurempaa luostaria ja lukuisia sivuluostareita ja skiittoja sekä erakkomajoja. Ainoastaan munkit saavat asua Athoksella, ja sen tämänhetkinen väkiluku on n. 1400. Alueelle ei lasketa vierailulle ollenkaan naisia. Ulkopuolisten vierailuun alueella tarvitaan aluehallinnon erillinen lupa, eräänlainen viisumi, Diamonitiria (Διαμονητήρια). Niemimaa pistää Aigeianmereen noin 60 km pitkänä ja 7-12 km leveänä. Sen pinta-ala on n. 390 km². Varsinainen Athos-vuori on 2033 m korkea. Luokka:Kreikka

Tiibet

Tiibet, koko nimeltä Tiibetin autonominen alue (西藏, pinyin: Xīzàng,བོད་རང་སྐྱོང་ལྗོངས་:Pö Rangyongjong) on autonominen alue Kiinassa. Kiinan autonomiset alueet ovat jotakin vähemmistökansallisuutta varten varattuja, Tiibet on varattu tiibetiläisille. Tiibetin asema on kiistanalainen, sillä on maanpaossa oleva hallitus, jonka mukaan Tiibet on itsenäinen valtio jota kiinalaiset miehittävät.

Historia

Kansan vapautusarmeija marssi Tiibetiin 1950. Dalai-laman ja panchen-laman edustajat solmivat sopimuksen kiinalais-tiibetiläisestä yhteishallinnosta kiinalaisten kanssa. Kiinan ote Tiibetistä kuitenkin kiristyi 1950-luvun loppupuolella, ja samalla tiibetiläisten vastarintaliike vahvistui. Tilanne kärjistyi alkuvuodesta 1959. Suurimmissa kaupungeissa armeija kukisti kapinan nopeasti ja dalai-lama pakeni Intiaan. Panchen-lama jäi johtokuvaksi Lhasaan. Harvaan asutuilla seuduilla vastarinta jatkui pitkään tämän jälkeenkin. Tiibetistä tehtiin autonominen alue vuonna 1965. Buddhalainen koulutusjärjestelmä korvattiin maallisella. Kulttuurivallankumouksen aikana Tiibetissä hävitettiin perinteistä kulttuuria, erityisesti buddhalaisuus tuomittiin täysin ja buddhalaista taidetta ja esineistöä tuhottiin. Suuri osa luostareista oli tosin kokenut pahoja vaurioita jo 50-luvun väkivaltaisuuksien aikana. Kiinan uudistuspolitiikan myötä vuonna 1979 osa uskonnollisista vapauksista palautettiin ja hallintoa liberalisoitiin, mutta Kiinan hallintaa alueesta ei saa kiistää. Kiina on nujertanut kovin ottein Tiibetin itsenäisyyttä tai suurempia vapauksia vaativat kansanliikkeet.

Maantiede

Naapurivaltiot: Intia, Nepal, Bhutan, Myanmar Naapuriprovinssit: Xinjiang, Qinghai, Sichuan, Yunnan Tiibetin ylänköä kutsutaan joskus "maailman katoksi". Suuri osa Himalajan vuoristosta sijaitsee Tiibetin alueella. Syksyllä 2005 Kiinasta Tiibetiin on valmistunut junayhteys. Tiibetiläiset itse kuitenkin kokevat junaradan uhkana omalle vanhalle kulttuurilleen. Tiibetin pelätään kiinalaistuvan, koska kiinalaiset voivat nyt matkustaa Pekingistä Tiibetiin alle 2 päivässä.

Talous

Tiibetissä vallitseva elinkeino on maanviljelys omiin tarpeisiin. Koska viljeltävää maata on vähän, harjoitetaan myös karjan kasvatusta. Qinghain ja Tiibetin välille ollaan rakentamassa rautatietä, joka kenties auttaisi Tiibetin taloutta mahdollistamalla helpomman kulun sekä tavaroille että ihmisille muualle Kiinaan.

Väestöryhmät

Tiibetin väestötiheys on Kiinan alhaisin, mikä johtuu pääosin hankalakulkuisesta, vuoristoisesta maastosta. Valtaosa Tiibetin väestöstä on tiibetiläisiä, mutta han-kiinalaisia on muuttanut alueelle huomattavia määriä viime vuosikymmenten aikana. Han-asutus keskityy lähinnä Lhasaan ja muihin suuriin kaupunkeihin. Mm. Tiibetin maanpaossa oleva hallitus esittää joskus lukuja, joissa liki puolet väestöstä olisi han-kiinalaisia, mutta näissä lasketaan mm. Tiibetiin sijoitetut Kansanarmeijan joukot asukkaiksi. Tiibetin autonomisella alueella elää myös muita kansoja, mm. lhobia, menboja ja hui-kiinalaisia.

Kulttuuri

Tiibetillä on oma buddhalaisuuden lahkonsa, vajrayana-buddhalaisuus. Tiibetin lisäksi sitä harjoitetaan lähinnä Qinghaissa ja Mongoliassa. Tiibet oli ennen kiinalaisten tuloa teokratia, jota johti dalai-lama, joka nykyisin elää maanpaossa Intiassa. Tiibetissä on myös hengellinen perinne nimeltä Bön. Katso myös: Tiibetin kieli

Turismi

- Potalan palatsi (maailman perintökohde)
- Mount Everest

Aiheesta muualla

- [http://dmoz.org/Regional/Asia/China/Provinces_and_Regions/Tibet/ dmoz-haku: Tibet]
- [http://www.tibettrip.com/ Tibet Travel]
- [http://www.asinah.org/travel-guides/chinaprovinces_tibet.html Xizang (Tibet) Autonomous Region]
- [http://www.asinah.org/travel-guides/chinaphotos.html Kuvia Tiibetistä] Luokka:Tiibet Luokka:Kiistanalaiset alueet ko:티베트 자치구 ja:チベット自治区

Hellenismi

Hellenismi oli Aleksanteri Suuren valtakunnan raunioille syntynyt, useisiin eri etnisiin ryhmiin kuuluvien kansojen yhteinen kulttuuri, jota kreikkaa puhuvat dominoivat. Hellenismiä edeltäneen kreikkalaisen kulttuurin valtakeskuksia olivat olleet kaupunkivaltiot, mutta hellenismissä valta oli laajemmilla kuningaskunnilla. Hellenistisenä aikakautena kreikkalainen kulttuuri muuttui voimakkaan itäisen, erityisesti persialaisen vaikutuksen johdosta uskonnon, vallankäytön ja monien muiden asioiden suhteen. Kulttuurikeskukset siirtyivät pois Kreikan mantereelta Pergamoniin, Antiokiaan ja Aleksandriaan. ja:ヘレニズム Luokka:Antiikin Kreikka

Asketismi

Asketismi (kreik. askesis) tarkoittaa fyysistä harjoittamista, harjoittelua. Sanalla viitataan usein materiaalisesti niukkaan elämäntapaan.

Asketismi kristinuskossa

Varhaiskristillisyydessä asketismi liitettiin jo varhain erakkojen, munkkien, nunnien ja luostarilaitoksen elämään. Sen sisällöksi näillä muodostui elämäntapa, jossa pidättäydyttiin mm. ruuasta (paasto) ja seksuaalisuuden harjoittamisesta (selibaatti). Juuret tällaiselle löytyvät antiikin filosofien ajattelusta ja sen ajan lääketieteellisistä teorioista. Nykyään askeettisen elämäntavan noudattajia löytyy useasta kristillisestä kirkkokunnasta, mutta eritoten ortodoksisen kirkon ja katolisen kirkon piiristä. Asketismissa itsehillintä, itsekuri ja hyveiden harjoittaminen on nostettu etusijalle elämässä.

Askeesi muissa uskonnoissa

Askeesi ei ole yksinomaan kristillinen elämäntapa. Sen harjoittajia löytyy useista muistakin uskonnoista ja kulttuureista. Haluttujen henkisten ominaisuuksien kehittäminen ja vääristä ominaisuuksista erkaneminen liitetään asketismissa tiukasti fyysiseen elämäntapaan. Ihminen on kokonaisuus, ruumis on kiinteästi yhteydessä henkeen, sieluun. Asketismiin kuuluu olennaisena osana myös muilla uskontokunnilla paasto ja selibaatti.

Katso myös

- Ortodoksisuus
- Katolisuus
- Luostari
- Hesykasmi
- Paasto
- Selibaatti
- munkki
- nunna Luokka:Ortodoksinen kirkko Luokka:Katolinen kirkko

Paasto

Paasto on vapaaehtoista luopumista kaikesta ruoasta ja joskus vedestä, tai joissain tapauksissa vain joistain ruokaryhmistä, yleensä etenkin lihan syömisestä. Paaston syyt voivat olla hengellisiä tai terveydellisiä.

Paasto uskonnoissa

Uskonnollisista syistä paastoamista on harjoitettu ikiaikoija. Paasto esiintyy useissa uskonnoissa, osin itsenäisenä uskonnonharjoituksena (surun, tuskan ja nöyrtymyksen osoituksena), osin valmistautumisena tärkeisiin uskonnollisiin menoihin. Paasto mainitaan Koraanissa, Upanishadeissa, ja Raamatussa sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa.

Hindulaisuus

Hindulaisuudessa uskonnollista paastoa harjoitetaan ekadasina (jokaisen Kuun puolijakson yhdentenätoista päivänä). Tiukasti noudatettuna paaston aikana ei nautita ruokaa eikä juomaa ja paasto alkaa edellisen päivän auringonlaskusta seuraavan päivän auringonnousuun.

Buddhalaisuus

Buddhalaisuudessa ei ole varsinaista paastoa. Joidenkin koulukuntien luostareissa syödään vain yksi ateria päivässä, ja keskipäivän jälkeen ei syödä mitään. Suurempina juhlapäivinä näitä suuntauksia seuraavat maallikot eivät syö keskipäivän jälkeen. Tarkoituksena on vapauttaa koko iltapäivä uskonnon harjoittamiseen.

Islam

Islamilaisuudessa paastotaan Ramadan-kuun päivinä auringonnoususta auringonlaskuun. Ramadan-paasto on yksi islamin viidestä pilarista eli yksi tärkeimmistä tavoista harjoittaa uskontoa. Paastoamalla muslimi tulee lähemmäksi jumalaansa luopumalla asioista, joista hän nauttii, kuten ruoka, juoma ja seksi. Tämä tuo esille hänen vakaan omistautumisensa Allahille. Uskovainen tietää, että Allah rakastaa häntä, koska tämä on valmis luopumaan maallisista nautinnoistaan Allahin vuoksi. Muslimit uskovat, että paastoaminen on muutakin kuin kieltäytymistä ruoasta ja juomasta. Se tarkoittaa myös pidättäytymistä valheellisista sanoista ja teoista, sopimattomista puheista, riitelystä ja tappelusta. Paasto siis auttaa kehittämään hyvää käytöstä. Paasto opettaa myös veljeyden ja solidaarisuuden tunteen, kun muslimi kokee, miltä hänen nälässä ja puutteessa elävästä veljestä tuntuu.

Juutalaisuus

Juutalaiset paastoavat seitsemänä juutalaisen kalenterin päivänä, joista viittä pidetään pienempinä paaston päivinä. Juutalaisuuden pyhin päivä, jom kippur on toinen juutalaisten kahdesta tärkeimmästä paastopäivästä.

Kristinusko

Paastoa harjoitetaan monissa kristillisissä suuntauksissa. Alun perin kristillisessä kirkossa paastottiin keskiviikkoisin ja perjantaisin ja 300-luvulta lähtien 40 päivää ennen pääsiäistä, mikä on edelleen tapana varsinkin katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa. Tästä paastosta ovat myös luterilaisen kirkon kirkkovuoden viisi paastonaikaista sunnuntaita edelleen muistona. Jotkus kristilliset suuntaukset eivät harjoita paastoa, koska pitävät sitä ulkoisena.

Ortodoksisuus

Ortodoksisessa kirkossa paasto merkitse pidättäytymistä tietyistä ruoista ja myös toisten ihmisten loukkaamisesta sanoin ja teon. Se merkitsee myös erottautumista sellaisista tottumuksista tai taipumuksista, jotka erottavat ihmisen Jumalasta. Paastoa harjoitetaan henkisen kasvun vuoksi eli pyrkimyksenä on saavuttaa sen avulla Jumalan kaltaisuus. Paastoa käytetään myös valmistauduttaessa suureen kirkolliseen juhlaan. Ortodoksisessa kirkossa on neljä suurempaa ja pidempää paastoaikaa:
- Pääsiäispaasto ennen pääsisäistä.
- Apostolinen paasto, joka on Apostolien Pietarin ja Paavalin nimeä kantava paasto, jonka kesto riippuu kunakin vuonna vietettävän pääsiäisen ajankohdasta. Paasto alkaa aina viikko Pyhän Hengen päivän jälkeen ja päättyy 29.6. vietettävään apostolien muistopäivään.
- Herran Äidin paasto elokuun alusta aina Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen juhlaan 15.8. saakka kestävä paastojakso.
- Joulupaasto ennen joulua. Viikonpäivistä keskiviikko ja perjantai ovat paastopäiviä ortodoksisessa kirkossa. Lisäksi vuoden aikana on joitakin muitakin erillisiä paastopäiviä. Katso myös: [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/tietous/paastoajat.htm / Ortodoksiset paastoajat / Ortodoksi.net]

Katolisuus

Katolisille paasto tarkoittaa päiviä, jolloin uskovaisen on kirkon mukaan vähennettävä päivittäinen syömisensä yhteen täyteen ateriaan ja kahteen pieneen ateriaan erotuksena abstinenssista, joka tarkoittaa lihasta kieltäytymistä perjantaisin erityisesti pääsiäisen edellä. Paaston yleiset säännöt ovat seuraavat:
- Kaikkien yli 14-vuotiaiden pitää pidättäytyä lihasta tuhkatorstaina ja kaikkina pääsiäispaaston perjantaina.
- Paasto koskee kaikkia 18—59-vuotiaita tuhkakeskiviikkona ja pitkäperjantaina. Aterioiden välillä ei saa syödä kiinteitä ruokia.
- Paasto ja abstinenssi eivät koske niitä, joiden terveyteen tai työhön se vaikuttaisi huonosti Aikaisemmin tuhkakeskiviikko ja sitä seuraavat perjantait ja lauantait pääsiäiseen asti olivat paaston ja abstinenssin päiviä, ja muitä päiviä koski paasto ilman abstinenssia.

Protestantismi

Uskonpuhdistajat arvostelivat paastoa ulkoisena toimintana, jolla ei voinut saavuttaa pelastusta, eivätkä eurooppalaiset protestantit usein vietä paastoa.

Paasto terveyssyistä

Paastoaminen terveyssyistä on kasvava trendi, vaikka toisaalta paaston lääketieteelliset hyödyt ja haitat tunnetaan huonosti. Paastoa perustellaan usein sen positiivisilla vaikutuksilla suoliston toimintaan. Joillekin ihmisille paasto on osa painonhallintaa, vaikka pysyvä laihtuminen edellyttää pysyvää muutosta elintavoissa. Paasto saattaa liittyä valmistautumiseen muihin lääketieteellisiin toimenpiteisiin. Paastoa edellytetään potilailta ennen anestesiaa ja monia lääketieteellisiä testejä.

Paaston fysiologiset vaikutukset

Paaston aikana elimistö käyttää energialähteinään aluksi lihasten ja maksan glykogeenivarastoja sekä rasvaa. Kun paasto jatkuu pidempään keho alkaa ensin tuottaa hermostoa varten ketoniyhdisteitä rasvasta ja lopulta keho alkaa hajoittaa lihasten proteiinia energianlähteeksi.

Juomat paaston aikana

Terveydellisistä syistä pidettävät paastot ovat joko vesi-, mehu- tai liemipaastoja. Vesipaasto on näistä rankin ja elimistö kestää sitä hyvinvoivana vain muutaman päivän. Mehu- ja liemipaastoissa elimistö saa jonkin verran sokereita sekä pieniä määriä muita ravintoaineita. Mehu- tai liemipaasto sisältää korkeintaa 1000—1500 kilojoulea energiaa. Luokka:Uskonto Luokka:Ravinto-oppi ms:Puasa ja:断食

300-luku

Vuosisadat: 100-luku 200-luku - 300-luku - 400-luku 500-luku ----

Tärkeitä tapahtumia

- Kreikan kieli korvaa demioottisen kirjoituksen.
- Konstantinus I lopettaa kristittyjen vainot Rooman valtakunnassa, ja kristinuskosta tulee valtionuskonto.
- 316: Läntisen Jin-dynastian hovi joutuu pakenemaan etelään ja perustaa Itäisen Jin-dynastian Kiinassa.
- Rooman armeija tuhoutuu Adrianoplen taistelussa 378.
- piispa Wulfila (n. 311 - 383) käänsi Raamatun goottien kielelle.

Merkittäviä henkilöitä

- Pyhä Ambrosius, Milanon piispa
- Ammianus Marcellinus, roomalainen historioitsija
- Keisari Konstantinus Suuri

Vuosikymmenet ja vuodet

300-vuosikymmen: 300, 301, 302, 303, 304, 305, 306, 307, 308, 309 310-luku: 310, 311, 312, 313, 314, 315, 316, 317, 318, 319 320-luku: 320, 321, 322, 323, 324, 325, 326, 327, 328, 329 330-luku: 330, 331, 332, 333, 334, 335, 336, 337, 338, 339 340-luku: 340, 341, 342, 343, 344, 345, 346, 347, 348, 349 350-luku: 350, 351, 352, 353, 354, 355, 356, 357, 358, 359 360-luku: 360, 361, 362, 363, 364, 365, 366, 367, 368, 369 370-luku: 370, 371, 372, 373, 374, 375, 376, 377, 378, 379 380-luku: 380, 381, 382, 383, 384, 385, 386, 387, 388, 389 390-luku: 390, 391, 392, 393, 394, 395, 396, 397, 398, 399 (ks. ajan merkitseminen) Luokka:300-luku ko:4세기 ja:4世紀 simple:4th century th:คริสต์ศตวรรษที่ 4

Egypti

Egypti on valtio Pohjois-Afrikassa. Sen naapurivaltioita ovat Israel, Libya ja Sudan. Egyptissä on arabimaista eniten asukkaita. Noin 70 miljoonasta asukkaasta suurin osa on keskittynyt Niilin varrelle ja suistoalueelle. Tärkeimmät kaupungit ovat pääkaupunki Kairo ja Välimeren rannalla sijaitseva Aleksandria.

جمهوريّة مصرالعربيّة
Jumhuriyat Misr al-Arabiyah
Egyptin arabitasavalta

Presidentti

Pääministeri

Pinta-ala
- Yhteensä
- % vettä

Sijalla 29
1 001 450 km²
0.6%

Väkiluku
- Yhteensä (2002)
- Tiheys

Sijalla 15
70 712 345
71/km²

HDI
- Arvo (2002)

Sijalla 120
0,653

Itsenäisyys

Britanniasta
28. helmikuuta 1922

Rahayksikkö

Egyptin punta (EGP)

Aikavyöhyke

UTC +2, Kesäaika +3

Kansallislaulu

Bilady, Bilady, Bilady

Internet-verkkotunnus

.eg

Kansainvälinen suuntanumero

Historia

Katso: Muinainen Egypti Rooman valtakunnan hajottua Egypti jäi osaksi Bysanttia, mutta tuli 600-luvulla muslimien valloittamaksi, jolloin koptit jäivät vähemmistöön. Vuonna 1250 mamelukit ottivat vallan. Egypti kuului vuodesta 1517 Ottomaanien valtakuntaan kunnes Yhdistynyt kuningaskunta otti sen suojelukseensa 1882. Ottomaanien valtakunnan hajottua 1914 Egypti jäi virallisesti Britannialle, jonka alla se itsenäistyi 1922 Egyptin kuningaskuntana, joka kesti vuoteen 1952 asti. Vuosina 1958-1961 Egypti muodosti yhdessä Syyrian kanssa Yhdistyneen arabitasavallan.

Politiikka

Hosni Mubarak on ollut presidenttinä 14. lokakuuta 1981 lähtien.

Osat

Egypti on jaettu 26 kuvernöörin hallintoalueeseen (muhāfazāh). Kuvernöörillä on suurehko valta oman alueensa kehittämisessä.

Kulttuuri

Tunnettuja nähtävyyksiä

- Deir El Medina
- Karnakin temppeli
- Kuningattarien laakso
- Kuninkaiden laakso
- Luxorin temppeli
- Memnonin kolossit
- Sfinksi

Merkittävimmät luonnonvarat

Sfinksi
- öljy
- maakaasu
- rautamalmi
- fosfaatti
- mangaani

Merkittävimmät vientituotteet

- öljy ja öljytuotteet
- puuvilla

Katso myös

- Alabasteri
- Papyrus Luokka:Egypti als:Ägypten ms:Mesir zh-min-nan:Ai-ki̍p ko:이집트 ja:エジプト simple:Egypt th:ประเทศอียิปต์

Pyhä Antonius

Pyhä Antonius Suuri (n. 253-358) eli erakkona Egyptissä 300-luvulla. Häntä pidetään luostarijärjestelmän ja ensimmäisen varsinaisen kristillisen luostarin perustajana. Antonius oli syntyisin varakkaasta egyptiläisestä perheestä ja hän aikanaan päätti kirjaimellisesti noudattaa Jeesuksen sanoja luopua omaisuudestaan, antaa ne köyhille ja seurata Jeesusta. Antonius vetäytyi erämaahan yksinäisyyteen mietiskelemään, rukoilemaan ja palvelemaan Jumalaa. Hän majaili tyhjissä haudoissa ja hänen luonaan vieraili paljon ihmisiä tapaamassa ja saamassa elämänohjeita. Vuosien saatossa Antoniuksen maine erakkona lisääntyi ja hänen luokseen saapui toisia erakkoja pyrkien elämään Antoniuksen antaman esimerkin mukaisesti. Erakkoelämästä tuli yhä suositumpaa. Erakot perivät alkukirkon marttyyrien kunnioituksen ja heidän askeettista elämäntapaansa pidettiin kristillisyyden korkeimpana muotona. Näin syntyi luostarilaitos. Luostarit olivat alkuun vain majoja, mutta vuosikymmenien ja –satojen kuluessa ne ovat kasvaneet ja muuttuneet suuriksi laitoksiksi ja valtaviksi instituutioiksi.

Katso myös

- luostari
- ortodoksisuus
- antoniitat

Linkkejä

- [http://www.ortodoksi.net/tietopankki/henkilot/antonius_suuri.htm Pyhä Antonius Suuri / Ortodoksi.net] Antonius Suuri Antonius Antonius Antonius

356

Tapahtumia

Syntyneitä

Kuolleita

- ko:356년

325

Tapahtumia

- –– Nikaian kirkolliskokous

Syntyneitä

Kuolleita

- ko:325년 ja:325年

Benedictus Nursialainen

Benedictus Nursialainen (480-543) oli munkkilaitoksen järjestäjä. Hän syntyi 480 ja pakeni jo nuorena maailmasta, vetäytyen erääseen luostariin lähellä Subiacoa, jossa saavutti kuuluisuutta pyhyydellään. Hän perusti vuonna 529 Rooman ja Napolin välille Monte Cassinon luostarin, joka tuli esikuvaksi länsimaiselle luostarilaitokselle. Hänen sääntökuntaansa kutsutaan hänen mukaansa benediktiineiksi. Benedictus kuoli luostarissaan v. 543.

Katso myös

- Benediktiinit Luokka:Pyhimykset Luokka:Munkit Luokka:Keskiajan henkilöt ja:ベネディクトゥス

543

Vuosisadat: 400-luku - 500-luku - 600-luku Vuosikymmenet: 490 500 510 520 530 - 540 - 550 560 570 580 590 Vuodet: 538 539 540 541 542 - 543 - 544 545 546 547 548 ----

Tapahtumia

Syntyneitä

Kuolleita

- ko:543년

Temppeliherrat

Temppeliherrain ritarikunta oli keskiajalla ristiretkien aikaan perustettu veljeskunta, joka vaikutti laajalti Euroopassa ja Lähi-Idässä vuosien 1118–1314 välisenä aikana. 1314 Temppeliherrain ritarikunta oli ensimmäinen hengellisistä ritarikunnista, ja sen säännöt ja organisaatio olivat esikuvana useille muille ritarikunnille. Muita merkittäviä hengellisiä ritarikuntia olivat Johanniittain ritarikunta ja Saksalainen ritarikunta.

Organisaatio

Temppeliherrat olivat munkkiveljeskunta, ja he noudattivat Bernhard Clairvauxlaisen laatimaa säännöstöä. He saivat paavilta useita erivapauksia, jotka sallivat heille muun muassa veronkanto-oikeuden hallitsemillaan alueilla, mikä johti heidän varallisuutensa ja vaikutusvaltansa nopeaan kasvuun. Osa ritarikunnan jäsenistä omistautui kokonaan pankkitoiminnalle, sillä ristiretkeläiset uskoivat usein kalleutensa temppeliherrojen huostaan. Ritarikunnan johdossa oli suurmestari. Hän oli vastuussa ainoastaan paaville. Suurmestarista seuraava oli senesalkki ja hänestä seuraava marsalkka. Heidän alapuolellaan olivat provinssien komentajat eli mestarit. Provinsseja olivat Jerusalem, Jerusalemin kuningaskunta, Antiokia, Tripoli, Aragon, Portugali, Englanti, Akvitania, Poitou, Provence, Apulia, Unkari, Saksa, Sisilia ja Kreikka. Provinssit oli jaettu taloihin eli preceptoreiksi, joilla jokaisella oli oma komentajansa. Ritarikunnan jäsenet jakaantuivat neljään ryhmään:
- ritarit, jotka muodostivat raskaan ratsuväen
- asemiehet (sergeants, "kersantit"), jotka muodostivat kevyen ratsuväen ja jotka värvättiin alemmasta säädystä kuin ritarit
- talonpojat, jotka huolehtivat ritarikunnan maaomaisuudesta
- kappalaiset, jotka huolehtivat ritarikunnan hengellisistä tarpeista

Järjestön historia

1095 kristityt lähtivät ensimmäiselle ristiretkelle Palestiinaan vallatakseen Jerusalemin takaisin muslimeilta. Neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1099, saatuaan voiton muslimeista ristiretkeläiset perustivat Jerusalemin kuningaskunnan. 1118 yhdeksän ranskalaisritaria perusti Hugo Paynsilaisen (Hugues de Payens) ja Godfrey de Saint Adhemarin johdolla munkkiritarien veljeskunnan suojelemaan kristittyjä pyhiinvaeltajia Lähi-Idässä. Heidän päämajansa sijaitsi kuningas Salomon temppelin raunioissa, minkä vuoksi järjestö sai nimekseen "Kristuksen ja Salomon temppelin köyhät ritarit". Ritarikunta tunnetaan kuitenkin paremmin nimillä Temppeliherrain ritarikunta, Temppeliherrat tai Temppeliritarit. Ritarien ohjesäännöstön ja köyhyysvalan loi heidän merkittävä liittolaisensa ja ystävänsä, Bernhard Clairvauxlainen. Bernhardin ansiosta temppeliherrat saivat arvostusta ja paavi Honorius II:n tuen. Lopulta paavi määräsi, että ritarikunta oli kaikkien maallisten lakien yläpuolella ja vain paavin määräysvallan alainen. Sekä paavin hyväksyntä että Bernhard Clairvauxlaisen vaikutusvalta johtivat siihen, että veljeskunta sai suuren määrän lahjoituksia sekä rikkaista aatelissuvuista tulevilta jäseniltään että varakkailta pyhiinvaeltajilta. Ritarikunta laajeni nopeasti, ja uusia preceptoreita perustettiin mm. Antiokiaan, Tripoliin, Aragoniaan ja Portugaliin. Toisen ristiretken aikaan ritarikuntaan kuului jo 600 ritaria, ja 1100-luvulla temppeliherrain ritarikunnasta tuli Syyrian ja Palestiinan suurimpia maanomistajia. Ritarikunta aloitti pankkitoiminnan kyetäkseen paremmin hallinoimaan paisuvaa omaisuuttaan. Temppeliherrat harjoittivat rahanlainaamista, vaikka kirkko olikin kieltänyt koronkiskonnan. Honorius II Temppeliherrat loivat perustan nykyiselle pankkilaitokselle, ja he keksivät muun muuassa eräänlaisen luottokortin. Sen avulla kykeni nostamaan haluamansa summan rahaa missä tahansa temppeliherrojen omistamassa pankissa. Heidän luomiaan käytäntöjä ja periaatteita käytetään yhä nykyisessä pankkilaitoksessa. Temppeliherrat myös perustivat oman laivastonsa, joka kuljetti maksua vastaan pyhiinvaeltajia Pyhään maahan. Temppeliherrat rikastuivat Lähi-Idän ryöstämisellä nopeasti ja nousivat Euroopan merkittävimpien ja vaikutusvaltaisimpien ritarikuntien joukkoon. Temppeliherroihin kuului enimmillään jopa 20 000 jäsentä. Ritarikunnan sotilaallinen voima kasvoi samaa tahtia taloudellisen mahdin kanssa. Temppeliherrat olivat yhdessä johanniittain kanssa Lähi-Idän parhaita sotilaita. Temppeliherrojen sotilaallinen merkitys alkoi kuitenkin vähentyä 1200-luvulla, sillä vapaaehtoisia ei enää tullut Euroopasta entiseen tapaan. Myös hengellisten ritarikuntien keskinäinen kilpailu alkoi heikentää temppeliherroja.

Ritarikunnan hävitys

Suhtautuminen hengellisiin ritarikuntiin muuttui kielteisemmäksi 1200-luvun loppupuolella. Monien mielestä ritarikunnat olivat syypäitä siihen, että kristityt olivat menettäneet Jerusalemin ja Pyhän maan. Hengellisten ritarikuntien olemassaolon tarkoitus kyseenalaistettiin, sillä ritarikunnat eivät enää hoitaneet niitä velvoitteita, joita varten järjestöt oli alun perin perustettu. Temppeliherratkin olivat menettäneet alkuperäisen tehtävänsä ja muuttuneet soturimunkeista pankkiireiksi. Kateus rikkaita ja maallisten lakien yläpuolella olevia temppeliherroja kohtaan kasvoi vähitellen avoimeksi vainoksi. 1300-luvulla Ranskan Temppeliherrain ritarikunnalle pahasti velkaantunut kuningas Filip IV Kaunis päätti tuhota temppeliherrat. Paavi Bonifacius VIII tuki Filipiä tässä hankkeessa. Filip käytti ovelasti hyväkseen niitä huhuja, joita ritarikunnasta oli alkanut kiertää. Niiden varjolla hän vangitutti kaikki Ranskan temppeliherrat samana päivänä perjantaina 13. lokakuuta vuonna 1307. Vangittujen joukossa oli myös järjestön suurmestari Jacques de Molay. Myöhemmin paavi Klemens V käski vangitsemaan temppeliherrat koko kristikunnassa. Klemens V Kidutuksella temppeliherrat saatiin tunnustamaan, että ritarikunnassa oli syyllistytty seuraaviin tekoihin:
- Kristuksen kieltäminen
- Ristin polkeminen ja sylkeminen
- Epäjumala Baphometin (behemoth) palvonta
- Sodomia Vankeudesta päästyään monet temppeliherrat kiistivät nämä syytökset, mutta ritarikunnan maine oli jo tahrattu. Vuonna 1310 satoja ranskalaisia temppeliherroja poltettiin roviolla harhaoppisina, ja vuonna 1312 paavi Klemens V julisti Temppeliherrain ritarikunnan lakkautetuksi. Vuonna 1314 temppeliherrojen viimeinen suurmestari Jacques de Molay poltettiin roviolla Pariisissa.

Temppeliherrain ritarikunnan suurmestarit

# Hugues de Payens 1119–1136 # Robert de Craon 1136–1147 # Évrard des Barres 1147–1151 # Bernard de Tramelay 1151–1153 # André de Montbard 1153–1156 # Bertrand de Blanquefort 1156–1169 # Philippe de Milly 1169–1171 # Eudes de Saint-Amand 1171–1179 # Arnaud de Toroge 1179–1184 # Gérard de Ridefort 1184–1189 # Robert de Sablé 1189–1193 # Gilbert Hérail 1193–1200 # Philippe du Plaissis 1201–1209 # Guillaume de Chartres 1209–1218 # Pierre de Montaigu 1218–1232 # Armand de Périgord 1232–1244 # Guillaume de Sonnac 1244–1250 # Richard de Bures 1244–1247 (?) # Renaud de Vichiers 1250–1252 # Thomas Béraud 1252–1273 # Guillaume de Beaujeu 1273–1291 # Thibaud Gaudin 1291–1292 # Jacques de Molay 1292–1312

Myyttejä ja legendoja

Temppeliherrat ovat kautta aikain esiintyneet useissa salaliittoteorioissa. Monet ovat esimerkiksi epäilleet Temppeliherrojen keksityksikin väitetyn alajärjestön, Siionin luostarin uhkailleen paavia jollakin hyvin tärkeällä asialla, muuten ei muka voitaisi selittää sitä, että temppeliherrat saivat paavilta niin paljon erivapauksia. Koska temppeliherrat olivat alusta asti salamyhkäisiä ja kävivät salaperäisissä kokouksissa, heistä oli liikkeellä monenlaisia huhuja. Nykyisinkään ei tiedetä, mitä temppeliritarit tekivät näissä kokouksissa, mutta heidän aikalaisensa ja vihollisensa keksivät tarinoita kokousten todellisesta luonteesta. He väittivät temppeliritarien palvovan niissä Saatanaa ja demoneita. Nämä syytökset olivat kuitenkin lu