:: wikimiki.org ::
| Magnitudi |
MagnitudiMagnitudilla (lat. magnitudo,suuruus tai koko) tarkoitetaan jonkin suureen suuruusluokkaa.
Tarkemmin:
- Tähtitieteessä magnitudilla tarkoitetaan taivaankappaleiden absoluuttista tai näennäistä kirkkautta, katso Magnitudi (Tähtitiede)
- Matematiikassa objektin magnitudi on ei-negatiivinen reaaliluku, joka yksinkertaisesti on sen pituus.
- Seismologiassa magnitudi tarkoittaa maanjäristyksessä vapautunutta energiamäärää. Katso Richter ja momenttimagnitudi
Latinan kieli
Latina, lingua latina, on indoeurooppalainen kieli, jota puhuttiin antiikin aikana Roomaa ympäröivällä Latiumin alueella. Se on sukua mm. sanskritille. Siitä tuli Rooman valtakunnan pääkieli. Romaaniseen kieliryhmään kuuluvat kielet kuten espanja ja ranska ovat kehittyneet latinasta. Latina oli pitkään Länsi-Euroopan lingua franca, ennen kuin ranska syrjäytti sen.
Nykyisin latinaa ei puhuta enää äidinkielenä eli se on kuollut kieli. Latinan kieltä käytetään kuitenkin edelleen esimerkiksi lääketieteen tautiluokituksissa ja eliöiden tieteellisissä nimissä.
Historia
:Pääartikkeli: latinan historia
latinan historia riemukaaressa lukee latinaksi, että Rooman kansa on omistanut sen jumalaiselle keisarille.]]
Latinaa puhuttiin alkuaan vain pienessä Latiumin maakunnassa (nykyään nimeltään Lazio) Italiassa yhtenä kielenä muiden joukossa. Muita Italiassa puhuttuja kieliä olivat latinan sukukielet oski, umbri ja volski sekä isolaattikieli etruski. Varhaislatinaa on säilynyt vain fragmentaarisesti.
Kultaa ja hopeaa
Rooman imperiumin mukana kieli levisi koko Välimeren alueelle puhe-, kirja- ja hallintokielenä. Kreikan kieli tosin säilytti vahvan asemansa valtakunnan itäosissa. Latinan kultakaudeksi kutsutaan yleensä n. ajanjaksoa 75 eaa.–14 jaa. Aika sijoittuu tasavallan lopulle ja keisariajan alkuun. Niin sanottu klassinen latina perustuu tämän ajan kieleen. Klassinen latina tarkoittaa yläluokan käyttämää huoliteltua ja tyyliteltyä kielimuotoa, jota tavallinen kansa ei juuri käyttänyt. Merkittävimpiä latinaksi kirjoittaneita runoilijoita ja kirjailijoita tänä aikana olivat Lucretius, Catullus, Vergilius, Horatius, Livius, Ovidius, Julius Caesar ja Cicero.
Hopeakaudeksi kutsutaan kahta kultaista aikaa seurannutta vuosisataa. Ajan kirjallisuutta on perinteisesti, mutta varsin kevein perustein, pidetty hieman heikompilaatuisena kuin kultaisen ajan kirjallisuutta. Ajan tärkeitä runoilijoita ja kirjailijoita olivat Seneca, Tacitus, Juvenalis, Apuleius ja Petronius.
Arvottavat käsitteet "kultakausi", "hopeakausi" ja "klassinen" ovat luonnollisesti moderneja käsitteitä, ja syntyneet vasta renessanssihumanistien nostettua roomalaisen kirjallisuuden ja kielen esikuvalliseen asemaan.
Vulgaarilatina
Petronius
Vulgaarilatinaksi kutsutaan kansan käyttämää, "arkipäiväistä" latinaa. Se tarkoittaa yleisesti puhekieltä ja erityisesti "kansan syvien rivien" puhumaa latinaa, mutta viittaa oikeastaan yksinomaan kirjalliseen latinaan. Puhuttua latinaahan ei ole säilynyt antiikinaikaisessa muodossaan, vaan sitä koskevat päätelmät on tehtävä pitkälti kirjallisten lähteiden perusteella.
Rooma levitti laajetessaan vulgaarilatinaa ympäri valtakuntaa, ennen muuta kuitenkin länsiosiin. Länsi-Rooman luhistumisen jälkeen 476 jaa. latinan murteiden eriytyminen toisistaan kiihtyi, ja lopulta niistä kehittyivät romaaniset kielet – mm. ranska, espanja, portugali, romania, italia, retoromaani, provensaali, katalaani ja sardi. Latina vaikutti voimakkaasti myös muihin kieliin. On esimerkiksi arvioitu, että englanninkielisessä kirjoitetussa tekstissä 70–80% sanoista saattaa olla latinalaisperäisiä.
Latinasta kehittyneille kielille on ominaista, että monet sanat ja ilmaukset periytyvät nimenomaan puhutusta vulgaarilatinasta eivätkä kirjakielestä. Siksi nykyisten romaanisten kielten vertailevalla tutkimuksella saadaan epäsuorasti tietoja myös vulgaarilatinasta. Esimerkiksi ranskan sana "hevonen", cheval, juontaa juurensa latinan "kaakkia" tai "konia" tarkoittavasta sanasta caballus, eikä kirjakielen hevosta tarkoittavasta sanasta equus.
Keskiaikainen latina
Keskiajalla latina säilyi käytössä ennen muuta kirkon ja hallinnon kielenä. Kirkkolatina ja keskiaikainen latina ovatkin monella tapaa lähes yhteneviä käsitteitä. Kieli oli lakannut olemasta äidinkieli, joten sen kehitys muuttui merkittävästi. Sanasto laajeni, kun uusia sanoja lainattiin vapaasti muista lähteistä. Kreikka ja germaaniset kielet olivat tärkeitä lähteitä. Latina levisi myös kirkon mukana alueille, joissa sitä ei aiemmin ollut puhuttu, esimerkiksi Irlantiin, Saksaan ja Suomeen.
Kaarle Suuren kaudella 700-luvun lopussa sai alkunsa karolinginen renessanssi. Kirjallinen latina "syntyi uudestaan" varhaiskeskiajan pimeiden vuosisatojen jälkeen. Toisaalta tämä sai aikaan latinan luonnollisen kehityksen loppumisen, kun kirjallinen ja puhuttu kieli lopullisesti erosivat toisistaan.
Klassisen latinan arvostus säilyi. Kirjalliset tekstit pyrkivät jäljittelemään klassisten kirjailijoiden tyyliä. Kuitenkin vulgaarilatinan vaikutus näkyy tämän ajan teoksissa. Kun latina lakkasi olemasta kirjoittajien äidinkieli, siihen ilmestyi monia piirteitä näistä kielistä. Sanojen ortografia muuttui radikaalisti. Muutokset ortografiassa kertovat ennen muuta muutoksista lausumisessa. Kun sanojen lausuminen muuttui, muuttui oikeinkirjoitus hankalaksi. Lausumisen muuttuminen oli niin suurta, että Erasmuksen mukaan eri maiden latinantaitoisten oli lopulta lähes mahdoton ymmärtää toisiaan. Keskiaikaisen latinan katsotaan yleensä päättyvän renessanssiin.
Humanistilatina
renessanssi]
Humanistilatinaksi kutsutaan renessanssin aikana humanistien kehittämää latinan tyyliä. Suuntauksen tunnuslause oli ad fontes, lähteille. Humanistit pyrkivät "puhdistamaan" latinan keskiaikaisesta sanastosta ja rakenteista. Cicero ja Vergilius asetettiin muiden yläpuolelle tyyliä määriteltäessä. Suuri osa keskiaikaisesta latinasta leimattiin "goottilaiseksi", termi joka sisälsi heille oletuksen barbaarisesta pahoinpitelystä. Tämän arvotuksen oikeudenmukaisuus on kyseenalainen.
Humanistien uudistusohjelma onnistui monilta osin. Kouluissa siirryttiin opettamaan humanistien määrittämää latinaa ja rohkaistiin humanistien suosimien tekstien tutkimista. Humanistien latinaihanne kuitenkin jäykisti kieltä. Teknisen kirjallisuuden – esimerkiksi lakikirjojen, lääketieteen oppikirjojen ja tieteellisten kirjojen – kirjoittaminen tuli huomattavasti hankalammaksi. Tämän seurauksena latinan käyttö uudessa teknisessä kirjallisuudessa vähentyi ja latina alkoi muuttua käytännöllisestä apukielestä muinaisjäänteeksi. Humanistien ansioksi voidaan kuitenkin laskea kiinnostuksen lisääntyminen moniin vanhoihin teksteihin.
Uuslatina
Uuslatinalla tarkoitetaan tyypillisesi renessanssin jälkeistä latinaa. Uuslatinan tärkein käyttökohde on ollut tieteen kielenä. Carl von Linnén eliöluokitus on tärkeä esimerkki tieteellisestä latinasta. Isaac Newton kirjoitti tärkeimmän teoksensa Philosophiae Naturalis Principia Mathematica uuslatinaksi. Latina oli tuolloin Euroopassa tieteilijöiden laajimmin ymmärtämä yhteinen kieli. Myös diplomatian kielenä latinalla oli merkitystä. Latinaa voitiin pitää puolueettomana vaihtoehtona, joka oli vieras kieli tasapuolisesti kaikille osapuolille. Lopulta ranska syrjäytti sen.
Renessanssiaikana latina oli monin paikoin pakollinen kouluaine. Kaikki yliopistot vaativat latinantaitoa. Latinan käyttökelpoisuus kansainvälisenä kielenä jätti kuitenkin toivomisen varaa vaihtelevien lausumistapojen vuoksi. Lopulta 1800-luvun loppua kohti latinan opetus väheni huomattavasti ympäri Eurooppaa. Katolisessa kirkossa latinan käyttöä kuitenkin jatkettiin paljon pidempään, ja sitä puhutaan yhä usein erimaalaisten pappien kesken ja käytetään useissa liturgisissa yhteyksissä. Muualla yhteiskunnassa latina on kuitenkin muuttunut lähinnä kuriositeetiksi, jolla ei nähdä todellista arvoa. Englannin dominanssi kansainvälisenä apukielenä taannee kuitenkin latinan jäämisen akateemisen tutkimuksen kohteeksi ja harrastelijoiden puuhasteluksi.
Latina Suomessa
Suomessa latinaa on puhuttu jo lähes tuhannen vuoden ajan, välillä vähemmän, välillä enemmän. Latina saavutti Suomen yli puoli vuosituhatta Rooman luhistumisen jälkeen, mutta siitä tuli silti hallinnon ja uskonnon kieli. 1600-luvuilta lähtien latina oli keskeinen osa suomalaista yliopisto-opetusta, ja se oli pitkään pakollinen osa ylioppilaskirjoituksia. Yliopistollinen opetus oli niin ikään pitkään latinankielistä, samoin yliopistolliset väitöskirjat laadittiin 1700-luvulle saakka lähes yksinomaan latinaksi.
Latina vaikutti suomen kielen muotoutumiseen välillisesti, kun kirjakielen luojat ja kielioppien kirjoittajat muovasivat kieltä osittain latinan mallin mukaisesti. Kuten muuallakin Euroopassa latinan lukijoiden määrä on tasaisesti laskenut. Edelleen sitä voi yhä opiskella monissa kouluissa, ja sen voi kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa.
Merkitys
Latina vaikuttaa vielä tänäkin päivänä monin tavoin ja sitä voidaan nähdä eri paikoissa. Usein sitä on paikoissa, joista sitä ei osaa edes tunnistaa. Esimerkiksi monien yritysten ja tuotteiden nimet ovat latinaa tai pseudolatinaa: volvo (pyörin). Tunnetuimmat ovat varmastikin latinankieliset lentävät lauseet, kuten: Alea iacta est (Arpa on heitetty). Useimmat näistä lentävistä lauseista ovat syntyneet vasta antiikin jälkeen.
Suomi on tullut ympäri maailmaa tunnetuksi Yleisradion latinankielisestä uutislähetyksestä Nuntii Latini. Kasvien ja eläinten tieteelliset nimet perustuvat latinaan: Canis lupus - susi. Kaikkialta maailmasta löytyy julkisissa rakennuksissa latinankielisiä piirtokirjoituksia (inscriptiones). Monet musiikin, tieteen, tekniikan, jne. termit tulevat latinasta. Vatikaanin virallinen kieli on latina ja sitä käytetään katolisessa kirkossa edelleen useissa yhteyksissä. Sanastoa kehitetään jatkuvasti ja uusille termeille keksitään latinankielisiä nimiä (esimerkiksi CD on discus compactus).
Lääketieteellinen latina
Lääketieteessä käytetään paljon latinankielisiä termejä, koska ne ovat yleismaailmallisia ja mahdollistavat eri maiden ammatinharjoittajien ymmärtävän toisiaan. Lääketieteellisen latinan ymmärtämiseksi ei tarvitse osata koko latinan kielioppia, sillä esimerkiksi verbejä ja pronomineja käytetään vähän sekä lyhennyksiä paljon. Lisäksi lääketieteelliseen latinaan on otettu viljalti kreikankielistä sanastoa.
Lääketieteelliset diagnoosit muodostuvat tavallisesti yhdestä potilaan vaivaa tarvittavan tarkasti kuvaavasta sanasta, esimerkiksi "dementia" (henkinen tylsistyminen) tai "ulcus" (haava). Jos diagnoosiin tarvitaan useampia sanoja, muodostuu se yleensä substantiivista ja sen jälkeen tulevasta, sitä tarkentavasta adjektiivista, esimerkiksi "abscessus profundus" (syvä paise) tai paikkaa kuvaavasta anatomisesta termistä "fractura humeri" (olkavarrenluun murtuma).
Latinan ääntämisestä
pronomineja
Kielien ääntämiskäytäntö normaalisti vaihtelee ajan kuluessa. Näin on käynyt myös latinalle. Äänteiden äännearvot muuttuivat jo Rooman aikoina useaan otteeseen. Tämä on voitu havaita esimerkiksi tutkimalla piirtokirjoituksissa esiintyviä kirjoitusvirheitä, jotka kielivät sanojen todellisesta ääntämisestä kunakin aikana.
Nykyään Suomessa käytetään yleensä latinan klassista ääntämystä, joka on tiedeyhteisön uudelleenkonstruointi tasavallan loppuaikojen oletetusta ääntämyksestä. Latinaa lausutaan periaatteessa hyvin samalla tavalla kuin suomea. Kuitenkin:
- c lausutaan aina k:na; esim. circus [kirkus]
- ae ja oe lausutaan ee, paitsi jos a kuuluu eri tavuun kuin e, esimerkiks aer [aer], ilma
- Joissain suomalaisissa oppilaitoksissa, kuten Turun yliopistossa, noudatetaan kuitenkin arkaaisempaa tasavallanaikaista latinan ääntämystä, jolloin diftongit ae ja oe saavat niiden alkuperäisen foneettisen asun [ai] ja [oi].
- qu lausutaan kv; esim. quasi [kvasi]
Keskiaikaisen latinan ääntämissäännöt eroavat edellä mainituista seuraavasti:
- c äännetään s:nä tai ts:nä etuvokaalin edessä
- ti äännetään [tsi] jos sitä seurasi vokaali; esim. tristitia [tristitsia]
- sc äännetään etuvokaalin edellä s
Latinassa ei merkitä pitkiä vokaaleja erikseen. Vokaalien kesto (kvantiteetti) on kuitenkin voitu päätellä latinalaisen metriikan perusteella, joka perustui yksinomaan avoimien ja suljettujen tavujen kvantiteettiin.
Tämän perusteella on esimerkiksi todettu sanan plus (enemmän) antiikinaikaiseksi ääntämiseksi [pluus], kun taas sana minus (vähemmän) on äännetty [minus], eli lyhyellä vokaalilla. Pitkän ja lyhyen vokaalin erosta ei voida kuitenkaan olla täysin varmoja, ja on epäilty, että pitkät vokaalit ovat tosiasiassa olleet puolipitkiä kuten italian kielessä. Muussa tapauksessa sellaisten pelkästään pitkiä vokaaleja sisältävien sanojen kuten infinitivo [iinfiiniitiivoo] oikea ääntäminen on voinut olla melkoisen työlästä. Ainoa keino varmasti tietää kaikkien vokaalien pituus latinassa on tarkastaa sanakirjasta, joissa pitkät vokaalit on useimmiten merkitty kirjaimen päälle piirretyllä vaakaviivalla.
Maailmasta löytyy myös useita muita latinan ääntämistapoja. Esimerkiksi saksalaiset lausuvat c:n ts, englantilaiset s ja italialaiset italian kielen mukaisesti. Ääntämistä on kuitenkin pyritty yhtenäistämään klassiseen käytäntöön.
Latinan oikeinkirjoitus
Latinalaisista aakkosista puuttui antiikin aikana monia nykyisistä kirjaimista. "J", "U" ja "W" on keksitty myöhemmin ja esimerkiksi "K" ja "Y" esiintyivät vain harvoissa sanoissa. Pieniä kirjaimia ei ollut. Välimerkkejä ei käytetty lukuun ottamatta joissain piirtokirjoituksissa esiintyvää sanojen väleissä käytettyä pistettä. Kirjainten ulkomuoto vaihteli, nykyisen näköisiä kirjaimia käytettiin lähes ainoastaan monumentaalipiirtokirjoituksissa (scriptura monumentalis). Käytetty kirjoitusalusta määritti pitkälti kirjainmuotoja: kivi kirjoitusmateriaalina johti suorakulmaisiin kirjaimiin, papyrukselle ja pergamentille kirjoitettaessa käytössä olivat myös erilaiset kursiivikäsialat (unsiaalit).
Näistä syistä mikä tahansa nykyinen oikeinkirjoitussääntö on uudenaikainen sopimus, joka eroaa jotenkin antiikin käytännöstä. Suomessa yleisin käytäntö on kirjoittaa isolla lauseen ensimmäinen kirjain. Lisäksi isolla kirjoitetaan erisnimet (esim. Roma) ja erisnimistä johdetut adjektiivit (esim. Romanus, Romana). Muuten käytetään pieniä kirjaimia. Usein käytetään myös kirjaimia "J" ja "U" näitä äänteitä alun perin kuvanneiden kirjainten "I" ja "V" tilalla, joskin "J"-kirjainta hieman harvemmin. Esimerkiksi nimi GAIVS IVLIVS CAESAR kirjoitetaan useimmiten Gaius Julius Caesar tai Gaius Iulius Caesar. Kirjainta "W" ei usein käytetä edes nykyisissä lainasanoissa. Tämän vuoksi Wikipedia on latinaksi Vicipaedia.
Latinankielisen tekstin välimerkit kirjoitetaan yleensä kirjoittajan äidinkielen mukaisesti. Täten suomea äidinkielenään puhuva käyttää latinankielisessä tekstissä suomen välimerkkisääntöjä.
Muita vaihtoehtoisia oikeinkirjoitussääntöjä:
- Ei käytetä pieniä kirjaimia ollenkaan. Ei käytetä kirjaimia "J" ja "U". Käytetään välimerkeistä vain pistettä tai sitten ei mitään (käytössä lähinnä teosten nimissä ja monumentaalipiirtokirjoituksissa).
- Käytetään pieniä kirjaimia. Suurella kirjoitetaan vain erisnimet, ei esimerkiksi lauseen ensimmäistä sanaa (käytössä erityisesti roomalaisten tekstien tieteellisissä julkaisuissa).
- Kirjoitetaan suurella samat sanat kuin kirjoittajan äidinkielessä, esimerkiksi virkkeiden alkukirjaimet (käytössä erityisesti oppikirjoissa).
Nykyaikaiset nimet latinankielisessä tekstissä
Kun käytetään nykyaikaisia nimiä (tai lainasanoja) latinankielisessä tekstissä, niitä tarvitsee joskus taivuttaa. Tämähän on tilanne, johon ajaudutaan suomessakin, kun tulee tarvetta taivuttaa ulkomaisia sanoja. Käytäntöjä on monia, seuraavassa muutamia:
- Sanoja ei taivuteta. Esimerkiksi hepreankieliset nimet eivät taipuneet antiikin aikanakaan, joten myös nykyiset nimet voidaan jättää taivuttamatta. Jos sijamuodon ilmaiseminen on välttämätöntä, käytetään jotain tilkesanaa, josta muoto näkyy.
- Sanoja taivutetaan suoraan. Valitaan sopiva deklinaatio, ja liitetään raa'asti sanaan latinankieliset päätteet.
- Nimistä voidaan muodostaa latinankielinen muoto. Usein esimerkiksi etunimi palautetaan aikaisempaan muotoon, josta se on johdettu. Toimii hyvin pyhimyksistä johdettujen nimien ja muiden ulkomaalaisperäisten nimien kohdalla. Tämän jälkeen taivutetaan vain etunimeä, ja sukunimi jätetään ennalleen. Esimerkiksi George W. Bush on latinankielisessä Wikipediassa Georgius W. Bush. Esimerkiksi Mari voi olla Maria, Olli voi olla Olavus, Juho voi olla Iohannes. Latinankielisen nimen valinta on tietysti täysin vapaata. Jos nimi ei juonnu yhteiseurooppalaisesta nimiperinteestä (esim. Aino tai Mohammed), joutuu valinnan joka tapauksessa tekemään itse.
Kielioppia
Seuraavassa käydään lyhyesti läpi latinan kieliopin muutamia piirteitä. Pitkät vokaalit on monin paikoin merkitty pituusmerkillä (macron), taivutuspäätteet erotettu sanasta yhdysviivalla. Vokaalipituutta ei yleensä merkitä tekstien tieteellisissä julkaisuissa, ainoastaan oppi- ja sanakirjoissa.
Substantiivit ja adjektiivit
Latinan kielessä on useita taivutusmuotoja, kuten suomen kielessäkin. Siinä on substantiiveilla 7 sijamuotoa: nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi, ablatiivi, lokatiivi ja vokatiivi. Näistä kaksi viimeistä ovat harvinaisempia. Sukuja on kolme, maskuliini, neutri ja feminiini. Suku voi määräytyä sanan muodosta (kieliopillinen suku) tai merkityksestä (luonnollinen suku). Lukuja eli numeruksia ovat yksikkö ja monikko. Lisäksi sanoissa duo (kaksi) ja ambo (molemmat) on säilynyt kaksikko eli duaali.
Adjektiivit taipuvat pääsanan mukana samassa sijassa, luvussa ja suvussa. Koska päätteet kertovat sanan tehtävän lauseessa, sanajärjestys on useimmiten vapaa ja subjektia ei ilmaista, jos asiayhteys sen paljastaa.
Mater cibum parat > "Äiti ruokaa tekee" (tavallinen järjestys).
Mater parat cibum > "Äiti tekee ruokaa".
Substantiivit jaetaan viiteen deklinaatioon. Deklinaatiot on helpointa erottaa genetiivin päättestä. Niiden taivutus ei ole täysin suoraviivaista, eikä sitä voida kokonaisuudessaan esittää tässä. Kolme ensimmäistä deklinaatiota ovat kahta viimeistä yleisempiä. Kreikkalaiset lainasanat säilyttävät usein taivutuksensa. Seuraavassa käydään läpi joitain esimerkkejä. Taivutuskaavojen suomennokset on annettu sijamuotojen yleisimpien merkitysten mukaan. Ablatiiville ei ole annettu suomennosta, koska sillä on hyvin monia käyttöjä. Esimerkiksi preposition in yhteydessä se tarkoittaa päätteitä -ssa/-ssä.
I deklinaatio
Genetiivin pääte -ae.
Ensimmäisen deklinaation sanat ovat feminiinejä, paitsi tietyt luonnollista sukua noudattavat sanat kuten nauta (merimies) ja agricola (maanviljelijä), jotka voivat olla maskuliineja.
II deklinaatio
Genetiivin pääte -i.
Toiseen deklinaatioon kuuluu us- loppuisia sanoja, kuten annus (vuosi), er- loppuisia sanoja, kuten puer (poika) ja ager (pelto), sekä um- loppuisia sanoja, kuten verbum (sana). Seuraavassa ensimmäisen tyypin taivutus:
Toisen deklinaation us- ja er- loppuiset sanat ovat maskuliineja, um- loppuiset neutreja. Poikkeuksia tähän mm. Aegyptus (Egypti) ja humus (maa, multa) jotka on feminiinejä, sekä virus (myrkky) ja pelagus (meri), jotka ovat neutreja.
Niillä us- loppuisista sanoista, joita voidaan puhutella, on e- päätteinen vokatiivi. Tätä käytetään puhutellessa, esimerkiksi serve! (orja!).
III deklinaatio
Genetiivin pääte -is. Deklinaatioon kuuluu varsin erinäköisiä sanoja, mm. rex (kuningas), labor (työ, kärsimys), carmen (laulu). Feminiinit ja maskuliinit taipuvat samoin.
IV deklinaatio
Genetiivin pääte -us. Mm. sanat fructus (hedelmä) ja cornu (sarvi).
V deklinaatio
Genetiivin pääte -ei. Harvat, mutta yleiset sanat, kuten dies (päivä) ja res (mm. asia).
Verbit
Latinan verbien pääluokat ovat aktiivi ja passiivi. Moduksia ovat indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Tempuksia ovat preesens, imperfekti, I futuuri, II futuuri, perfekti ja pluskvamperfekti. Konjugaatioita on neljä. Verbien taivutusta varten on tunnettava taivutuskaavojen lisäksi jokaisen verbin teema, esim. amo, amavi, amatum, amare (rakastaa). Latinan verbien muoto-oppi on hyvin säännöllinen. Epäsäännöllisiä ovat lähinnä olla- verbi sum, fui, esse ja sen johdannaiset, tahtoa- verbi volo, volui, velle ja sen johdannaiset ja muutama muu. Sanakirjassa verbit ilmoitetaan yleensä indikatiivin preesensin ensimmäinen persoona, esimerkiksi amo (rakastan).
Esimerkkejä
Yleisimmin latinasta tunnetaan lentävät lauseet, joista useimmat ovat peräisin keskiajalta. Esimerkiksi:
- Veni, vidi, vici. - Tulin, näin (ja) voitin (Julius Caesar)
- Ceterum censeo Carthaginem esse delendam. - Muuten olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä. (Cato)
- Quo vadis, Domine? - Minne menet, Herra? (Paavali)
- Inter arma silent leges. - Lait vaimenevat aseiden välissä. (Cicero)
- Panem et circenses! - Leipää ja sirkushuveja! (Juvenalis)
- Concordia res parvae crescunt. - Yhteisymmärryksessä pienet asiat kukoistavat. (Ateneumin kyljessä.)
- O tempora, o mores! - Oi aikoja, oi tapoja! (Cicero)
- Repetitio mater studiorum - Kertaus (on) opintojen äiti
- In hoc signo vinces. - Tässä merkissä voitat. (Konstantinus Suuri väitti kuulleensa taivaasta.)
- Divide et impera - Hajoita ja hallitse (viittaa Rooman politiikkaan)
- Vade mecum! - Kulje kanssani.
Wikisitaateissa on luettelo latinankielisistä lentävistä lauseista.
Lyhyt latinan oppitunti
Latinaa ei yleensä opetella kuten nykykieliä, vaikka sellainenkin muoti koulutusjärjestelmäämme tiettävästi on ilmestynyt. Koska kahvikupin tilaamisesta latinaksi ei juuri ole hyötyä, tavoitteena on oppia kielioppi ja muinaisten tekstien tulkintaa. Lääkäreille, juristeille ja muille työssään jonkin verran latinaa tarvitseville opetetaan kieltä heidän omista käytännöllisistä lähtökohdistaan. Latinan oppikirjat ovat säilyneet liki samannäköisinä jo noin tuhannen vuoden ajan.
Seuraavassa muutaman lauseen lyhyt ja yksinkertainen "kappale", joka on suomennettu sanasta sanaan. Suomennokseen on myös merkitty joidenkin latinankielisten sanojen muodot. Siitä nähdään latinan rakenne, ja miten kielioppiosassa esitettyjä sanoja voidaan käyttää.
Otetaan esimerkiksi lause Romani ite domum. Sana Romanus taipuu kuten annus, eli se on toista deklinaatiota. Näin ollen sen monikon nominatiivi on Romani. "Menkää" on käsky, joten tulee käyttää imperatiivia. Roomalaisia on monta, joten imperatiivin pitää olla monikossa ite. Meneminen on liikettä jotain kohti, joten tulee käyttää ad -prepositiota ja akkusatiivia. Domus, kotiin, on kuitenkin poikkeus, sillä sen yhteydessä tulee käyttää lokatiivia domum.
Latinasta kiinnostuneita kehotetaan tutustumaan artikkelin lopussa annettuun kirjallisuuteen. Alkuun pääsemiseksi tarvitaan sekä kielioppi että tekstikirja.
Kirjallisuutta
- Reijo Pitkäranta, Suomi-latina-suomi-sanakirja (WSOY 2001) – Uusi hyvätasoinen sanakirja, verbit esitetty normaalista poikkeavalla tavalla.
- Tuomo Pekkanen, Ars Grammatica Latinan kielioppi (Yliopistopaino 2002) – Kattava peruskielioppi.
- Erkki Palmén ja Tuomo Pekkanen, Elementa Linguae Latinae (Gaudeamus 1983) – Perinteinen latinan oppikirja. Panostaa kirjallisen kielen opettamiseen ja tarvitsee aina tuekseen kieliopin.
- Matti Oja ja Ilpo Probst, Via Nova (WSOY 1994) – Via Nova -sarja on lukion alkeisopetuksessa käytetty kirjasarja, joka painottaa antiikin kulttuurin esittelyä ja jättää kieliopin ja sanaston opettamisen vähemmälle. Lähestymistyyli on nykykielten opetuksen kaltainen. Etenkin vanhemmat painokset sisältävät lukuisia virheitä.
- Tuulikki Elo, Sisko Penttilä ja Ilpo Probst, Via Nova II (WSOY 1996)
- Maija-Leena Kallela ja Erkki Palmén, Clavis Latina (Finn Lectura ja Opetushallitus) – Clavis Latina on lukion latinan kielen oppikirjasarja, joka soveltuu myös muuhun latinan opetukseen. Kolmiosaisen kirjasarjan kukin osa sisältää kaksi kirjaa: Textus & Cultura -tekstikirjassa ovat latinankieliset tekstit ja niiden sisältöön liittyvät harjoitukset sekä suomenkieliset kulttuurikatsaukset, Grammatica & Exercitia -kielioppiosa sisältää kieliopin harjoituksineen. Kolmas osa ilmestyy kevään 2006 aikana.
Katso myös
- Rooman valtakunta
- DIIS MANIBUS
- Latinalaiset aakkoset
- Roomalainen nimi
Aiheesta muualla
- Vicipaedia. Pagina prima Latinankielinen Wikipedia
- [http://www.yleradio1.fi/nuntii/ Nuntii Latini] - Yleisradion latinankieliset uutiset (myös teksti-tv:n sivu 365)
- [http://195.236.0.10/pls/terveysportti/sanakirjat.koti?p_kirja_id=32 Duodecimin johdatus lääketieteelliseen latinaan]
Luokka:Latina
als:Latein
zh-min-nan:Latin-gí
ko:라틴어
ja:ラテン語
simple:Latin language
th:ภาษาละติน
Magnitudi (Tähtitiede)
Magnitudi eli tähden suuruusluokka tai kirkkausluokka ("kirkkaus") on tähtitieteessä luku, joka ilmaisee tähden tai muun taivaankappaleen kirkkauden. Yhden magnitudin ero kahden tähden kirkkaudessa merkitsee tähdestä tulevien valomäärien suhdetta 2,512. Näennäinen kirkkaus on logaritminen luku, joka kertoo miten kirkas tähti on havaitsijalle. Absoluuttien
kirkkaus eli absoluuttinen magnitudi kertoo tähden
todellisen kirkkauden. Se ilmaistaan lukuna, joka kertoo tähden magnitudin tietyltä etäisyydeltä katsoen.
Taivaan kirkkaimman kiintotähden, Siriuksen näennäinen kirkkaus on -1,47.
Magnitudiasteikko on logaritminen
Magnitudiasteikossa on yhden magnitudin hyppy
alaspäin merkitsee kirkkauden muuttumista kertoimella 2,512. Kirkkaus on tässä tähdestä tulevan valon määrä eli intensiteetti.
Jos hypätään yksi magnitudi ylöspäin, muutos on 0,4-kertainen eli 1/2,512-kertainen Kahden magnitudin hyppy eli vaikka 0:sta -2:een tai 5:sta 2:een muuttaa kirkkautta 6,310-kertaiseksi. Kymmenkertainen muutos tapahtuu, jos magnitudihyppy on noin 2,5 magnitudia. 100-kertainen muutos
tapahtuu magnitudihypyllä 5, ja 10000-kertainen muutos
magnitudin muuttuessa 10.
Jos magnitudi A on 3 ja magnitudi B on 4 ja magnitudi C on 5, niin
C/B=B/A=2,512 eli peräkkäisten suuruusluokkien suhde
on aina sama.
Sanotaan, että magnitudijärjestelmä on logaritminen siten, että logaritmijärjestelmän kantaluku on juuri tuo yhden suuruusluokan hyppyä vastaava kahden kirkkauden suhdeluku 2,512.
Magnitudiasteikko perustuu siihen, että myös ihmissilmä havaitsee valon logaritmisesti. Tämä tasoittaa ympäristöstä tulevan valomäärän muutoksia.
Kahta magnitudia ei voi laskea suoraan yhteen, sillä koska magnitudiasteikko on logaritminen.
Jos lasketaan kaksi 1 suuruusluokkaa yhteen, saadaan tulokseksi 0,49. Tämä vaatii magnitudien purkua intensiteeiksi kaavoilla I= 10^(-0,4
- m) ja intensiteettien yhteenlaskua I3=I1+I2. Lopuksi lasketaan magnitudi intensiteetistä m=-2,5
- log F.
Näennäinen magnitudi (m)
Näennäinen magnitudi (näennäinen eli suhteellinen kirkkaus) kertoo, miten kirkas kohde on havaitsijasta katsottuna. Esimerkiksi Auringon näennäinen kirkkaus on -26,7 ja himmeimpien näkyvien tähtien kirkkaus 5 -- 6. Mitä kirkkaampi kohde on, sitä pienempi kirkkautta kuvaava luku, suuruusluokka eli magnitudi on.
Näennäistä kirkkautta merkitään esim. kirjaimella m , mv tai V. Tähtikartoissa kirkkaudet ovat tavallisesti näennäisiä V-magnitudeja (mV).
Näennäisen magnitudin suuruuteen vaikuttaa kohteen todellinen kirkkaus (absoluuttinen kirkkaus) ja etäisyys: kirkkaus on käänteisesti verrannollinen etäisyyden neliöön, eli esimerkiksi etäisyyden kasvaessa kolminkertaiseksi kohde näkyy noin yhdeksän kertaa himmeämpänä ja näennäinen magnitudi kasvaa noin 2,39 yksikköä. Erittäin suurilla etäisyyksillä avaruuden kaareutuminen vaikuttaa suhteeseen.
Absoluuttinen magnitudi (M)
Absoluuttinen magnitudi (todellinen eli absoluuttinen kirkkaus) M tai MV kuvaa taivaankappaleen kirkkautta tietyltä etäisyydeltä. Tähtienvälisesti käytetään kymmenen parsekin etäisyyttä (32,616 valovuotta eli noin 308,57·1015 metriä).
Auringon absoluuttinen kirkkaus MV on 4,8.
Magnitudin suuruus voidaan määrittää esimerkiksi silmämääräisesti, valokuvaamalla tai fotometrillä. Monissa tapauksissa magnitudin mittaustarkkuus on 0,01.
Absoluuttista magnitudia käytetään lähinnä tähtien ja galaksien yhteydessä. Koska etäisyys on vakio, voidaan absoluuttisia magnitudeja vertaamalla todeta kohteiden todellisten kirkkauksien eroja. Mitä pienempi absoluuttinen magnitudi on, sitä suurempi on tähden tai galaksin luminositeetti. Jos säteily lasketaan kaikilla aallonpituuksilla, kutsutaan sitä silloin bolometriseksi magnitudiksi.
Bolometrinen magnitudi
Bolometrinen magnitudi ilmoitetaan tähdelle harvoin.
Bolometrinen näennäinen magnitudi voidaan
saada selville laskemalla tähden väristä ja magnitudista.
Väri ja magnitudi
Magnitudin mittaamista vaikeuttaa se, ettei valo ole monokromaattista, ja siten eri aallonpituuksilla taivaankappaleiden kirkkaus on erilainen. Havaitun kirkkauden suuruus riippuu myös havaintolaitteen tai havaitsijan herkkyydestä aallonpituuksien suhteen. Esimerkiksi ihmisen silmä on päivänvalossa herkin noin 555 nanometrin säteilylle (kellertävän vihreä) ja yöllä taas noin 500 nanometrin aallonpituudelle (sinertävän vihreä). Tätä varten on kehitetty UBV-järjestelmä, jossa magnitudi määritetään kolmella tietyllä aallonpituudella: U (350 nm, ultraviolet eli ultravioletti), B (435 nm, blue eli sininen) ja V (555 nm, visual eli visuaalinen). V-magnitudia käytetään useimmin sen sopiessa erityisesti paljain silmin tehtäviä havaintoja varten, ja se merkitään mV tai MV. Jos erityistä tunnusta magnitudin perässä ei ole, on kyse yleensä nimenomaan visuaalisesta magnitudista.
Jotkut viileät tähdet, kuten punaiset jättiläiset ja punaiset kääpiöt, lähettävät merkittävän osan säteilystään infrapuna-aaltoina, jolloin niiden todellinen kirkkaus jää UBV-järjestelmässä aliarvioiduksi.
Rajamagnitudi
Rajamagnitudi on suurin (himmein) magnitudi, jonka kohteet on merkitty tähtikarttaan, tai suurin magnitudi, jonka jollakin havaintolaitteella, esimerkiksi kaukoputkella, pystyy havaitsemaan. Ihmissilmän rajamagnitudi on noin +7, mitä himmeämpiä kohteita ei siis voi nähdä paljain silmin. Monissa tähtikartoissa rajamagnitudi on usein vain +4...+5. Kokeneelle harrastajalle käyttökelpoisessa kartassa kohteiden tulee näkyä vähintään magnitudiin +7 saakka. Jo 1950-luvulla valokuvauslevyille laaditussa Palomar Sky Surveyssä rajamagnitudi on peräti +22; se oli pitkään paras saatavilla oleva tähtikartta, vaikkei se katakaan eteläisimpiä deklinaatioita.
Jos kaukoputken tai kiikarin suurimman peilin tai linssin (objektiivin) läpimitta on 5 cm,
rajamagnitudi on 12,0 magnitudia. Jos kaukoputken objektiivin läpimitta on 10 cm, rajamagnitudi on 13,5. Rajamagnitudi on liukuva käsite, sillä kyse on kohteen erottumistodennäköisyydestä. Kohteen erottuminen vaihtelee ilmakehän aaltoilun mukana. Esimerkiksi jos kaukoputken läpimitta on 4 tuumaa eli 10,16 cm. kohde erottuu 98% todennäköisyydellä jos sen kirkkaus on 12,7 ja 50% todennäköisyydellä jos kirkkaus on 13,7 magnitudia.
Jos erottumistodennäköisyys on 20% eli kohde erottuu viidesosan varmuudella, sen kirkkaus on 14,2. Kohde erottuu 2% todennäköisyydellä, jos
sen kirkkaus on 16,2. Näin ollen rajamagnitudi on yleensä sama kuin kohteen erottuminen 50%:n todennäköisyydellä. Melko suurella 50 cm:n putkella rajamagnitudi on 17,5. Kohde erottuu 98%:n todennäköisyydellä jos sen kirkkaus on 16,2.
Kuinka kirkas kynttilä on eri etäisyyksillä
- 1 m V=-14,2 magnitudia
- 1 km V=0,8 mag
- 1000 km V=15,8 mag
Laskukaavoja
Magnitudin muutoksen likiarvon laskeminen kirkkauden muutoskertoimesta
:, jossa on kirkkauden muutoksen kerroin
Absoluuttisen magnitudin laskeminen näennäisen magnitudin ja etäisyyden perusteella
:, jossa on kohteen etäisyys ja 10 parsekia
Magnitudijärjestelmän historia
Hipparkoksen uskotaan kehittäneen magnitudin periaatteet jo 100-luvulla eaa., ja myös Ptolemaios kirjoitti siitä Almagestissä 140-luvulla jaa. Tällöin tähdet jaettiin kuuteen kirkkausluokkaan: kirkkaimmat olivat magnitudiltaan +1 ja himmeimmät paljain silmin havaittavat +6. Jokaisen magnitudin katsottiin olevan kaksinkertainen seuraavaan luokkaan verrattuna.
Vuonna 1856 Norman Pogson standardisoi järjestelmän määrittämällä magnitudin 1 tasan sata kertaa magnitudia 6 kirkkaammaksi. Yhden magnitudin muutoksen suhde kirkkauden muutokseen saadaan ottamalla viides juuri luvusta sata: tuloksena on irrationaaliluku 2,512..., jota kutsutaan myös Pogsonin suhteeksi kehittäjänsä mukaan.
2,512 on 10-0,4
Alun perin magnitudin referenssipisteeksi valittiin Pohjantähti (Polaris), jonka kirkkaudeksi määriteltiin tasan +2. Myöhemmin havaittiin kuitenkin, että tähden kirkaus vaihtelee hieman, ja niinpä uudeksi vertailukohdaksi valittiin Vega (kirkkaus 0 magnitudia). Pogsonin skaala mahdollisti myös kirkkaampien kohteiden kirkkauden ilmaisemisen magnitudeina, jotka saavat negatiivisen arvon (esimerkiksi kirkkain tähti Sirius on kirkkaudeltaan −1,46 magnitudia).
Katso myös
- Luminositeetti
- Väri-indeksi
- Seeing
Luokka:Tähtitiede
PituusPituus on fysiikan perussuure, jota voidaan toisissa yhteyksissä kutsua etäisyydeksi tai matkaksikin. Matkan tunnus on yleensä s, kappaleen mittana pituudesta käytetään usein tunnusta l. Pituutta mitataan SI-järjestelmässä metreinä.
Pituuden mittavälineenä voidaan käyttää mittanauhaa tai viivoitinta.
Muita pituuden mittayksiköitä
- Ångström on vanha hyvin lyhyiden mittojen yksikkö (1 Å = 10-10 m).
- Tuuma on vanha Iso-Britanniassa käytetty pituuden yksikkö (1 tuuma = 25,4 mm).
- Jalka on vanha brittiläinen pituusmitta. Sitä käytetään myös ilmailussa lentokorkeuden mittayksikkönä. (1 jalka = 12 tuumaa = 30,48 cm)
- Meripeninkulma on merenkulussa ja ilmailussa toisinaan käytetty etäisyyksien yksikkö (1 mpk = 1852 m)
- Astronominen yksikkö on käytössä tähtitieteessä aurinkokuntaamme koskevissa mittauksissa (1 AU = 149 597 870 691 m) Matka vastaa Auringon ja Maan keskietäisyyttä.
- Valovuosi on tähtitieteessä käytetty yksikkö (9,46·1015 m). Valovuosi on matka, jonka valo kulkee yhdessä vuodessa. Yksikköä käytetään kansanomaistamaan avaruuden etäisyyksiä. Virallinen "avaruusmittayksikkö" pitkillä etäisyyksillä on Parsek.
- Parsek on käytössä tähtitieteessä suurissa etäisyyksissä (1 pc = 30,85678·1015 m)
- Poronkusema on vanha lappalaisten käyttämä pituusmitta. Poronkusema on se matka, jonka ajoporo kulkee virtsaamatta välillä. Keskimääräinen pituus lienee viiden kilometrin paikkeilla.
- Vaaksa on peukalon ja etusormen pään välinen etäisyys.
- Kortteli on vanha suomalainen pituusmitta.
- Kyynärä on kyynärän mitta.
- Linja (lat. linea = pellavalanka, luotinuora, viiva) on vanha suomalainen ja ruotsalainen pituusmitta, joka on ollut 1/12 tuumaa (= 2,06 mm), myöhemmin 1/10 desimaalituumaa (2,97 mm). Englantilainen linja on 1/10 tuumaa (2,54 mm) ja venäläinen 1/280 arsinaa (2,55 mm)
- Virsta on vanha venäläinen pituusmitta.
Luokka:Fysiikka
Luokka:Suureet
Luokka:Geometria
Luokka:Klassinen mekaniikka
ko:길이
ja:長さ
Maanjäristys
Maanjäristys on maan kuoren värähtelyä, jota syntyy tulivuorenpurkauksissa ja mannerlaattojen liikkuessa toistensa suhteen. Värähtelyt leviävät aaltoina järistyskeskuksesta maan kuoreen ja sisään. Aaltotyyppejä on kolme: primääri- (P), sekundaari- (S) ja pinta-aallot.
Primääri- eli pitkittäisaallot kulkevat nopeimmin ja saapuvat nimensä mukaisesti ensimmäisinä havaintopaikalle. Aallot kulkevat myös Maan nestemäisen ytimen läpi aina maapallon vastakkaiselle puolelle asti. Kaikkia alueita P-aallot eivät kuitenkaan saavuta, koska edetessään ne kääntyvät kohti Maan pintaa ja taipuvat vaipan ja ytimen rajalla. Ytimen ohi kulkevat aallot kulkevat etäisimmillään 103 asteen päähän järistyskeskuksesta. Ytimen läpäisseet aallot puolestaan peittävät noin 20 asteen säteisen alueen vastapuolella.
Sekundaariaallot ovat poikittaista aaltoliikettä, joka ei voi edetä nesteessä eikä siten läpäise Maan ydintä. Ne kulkevat P-aaltoja lähes puolet hitaammin. P-aaltojen tavoin S-aallot voidaan havaita 103 asteen säteisellä vyöhykkeellä järistyspaikasta, mutta ei kuitenkaan sen ulkopuolella.
Maajäristysten voimakkuus ilmaistaan yleensä logaritmisella Richterin asteikolla tai momenttimagnitudilla jotka likimain vastaavat toisiaan. Pienimmät ihmisaistein havaittavat järistykset ovat kolme richteriä ja suurimmat mitatut lähes yhdeksän richteriä. Yhden askelman kasvu asteikossa vastaa värähtelyn noin kymmenkertaistumista ja energiamäärän 32-kertaistumista. Erityisillä mittalaitteilla, seismografeilla, havaitaan yhdenkin richterin järistykset.
Maapallolla on tiettyjä seutuja, joilla järistyksiä sattuu tiheään. Alttiita alueita ovat esimerkiksi Turkki, Iran, Kalifornia ja Japani. Voimakas järistys voi tuhota kokonaisen kaupungin, jos se sattuu sijaitsemaan lähellä järistyskeskusta. Tuhoja yritetään lieventää rakentamalla maanjäristyksen kestäviä rakennuksia ja muita rakenteita.
Maanjäristysten ennustaminen on vaikeaa. Tiedetään kyllä, että tietyllä alueella maa tulee järisemään ennemmin tai myöhemmin, mutta päivämäärää ja tarkkoja koordinaatteja ei pystytä antamaan. Joskus päästään kuitenkin kohtalaiseen tarkkuuteen. Esimerkiksi Turkissa on havaittu maanjäristysten seuraavan toisiaan muutaman vuoden välein, ja aina noin saman verran edellistä lännempänä. Vuoden 1999 voimakas järistys oli surullinen todiste tutkijoiden tuloksille. Seuraavan suurjäristyksen Turkissa ennustetaan sattuvan Istanbulin lähellä.
Suurta maanjäristystä seuraa usein heikompia jälkijäristyksiä. Jälkijäristykset ovat yleensä joitakin richtereitä pääjäristystä heikompia.
Voimakkaita maanjäristyksiä
- 17. elokuuta 1999 Pohjois-Turkki (7,4 richteriä)
- : Yli 12000 kuollutta.
- 26. joulukuuta 2003 Bam, Iran (6,7 richteriä)
- : 45000 ihmistä kuoli, 30000 loukkaantui ja 100000 jäi kodittomaksi. Bamin historiallinen kaupunki tuhoutui täysin.
- 2. tammikuuta 2004 Lombokin salmi, Indonesia (6,1 richteriä)
- 26. joulukuuta Vuoden 2004 Intian valtameren maanjäristys, Sumatran rannikko, Indonesia (9,0 Mw)
- 28. maaliskuuta Vuoden 2005 Sumatran maanjäristys, Sumatra rannikko, Indonesia (8.7 Mw)
Muita järistyksiä luettelona.
Katso myös
- tsunami
Linkit
- [http://www.seismo.helsinki.fi/fi/maanjaristykset/maanjtietoa/sanasto.htm Seismologian laitos - seismologian sanastoa]
- [http://koti.mbnet.fi/mvnet/salaisetkansiot/tutkielmat/maantieto/ge3_endogeenisethasardit.php MVnet :: Endogeeniset hasardit - Perustietoa maanjäristyksistä, tsunameista ja tulivuorista suomeksi]
- [http://earthquake.usgs.gov/faq/meas.html Maanjäristysten mittaamisen FAQ - USGS]
Luokka:Seismologia
Luokka:Luonnonilmiöt
ms:Gempa bumi
ko:지진
ja:地震
simple:Earthquake
th:แผ่นดินไหว
RichterRichterin asteikko (oikeammin paikallisen magnitudin asteikko ML) on matemaattinen menetelmä, jolla mitataan maanjäristysten voimakkuutta. Asteikon kehitti yhdysvaltalainen seismologi Charles Richter yhdessä Beno Gutenbergin kanssa vuonna 1935 tutkittuaan satoja maanjäristyksiä. Asteikko perustuu kymmenkantaiseen logaritmiin, mikä tarkoittaa sitä, että arvon muutos yhtä suuremmaksi Richterin asteikolla on voimakkuudeltaan kymmenkertainen.
Asteikolla mitataan vapautuvaa energiamäärää. Asteikkoa kutsutaan avoimeksi, koska asteikolla ei ole ylä- eikä alarajaa. Järistykset mitataan herkällä piirturilla, seismografilla. Laitetta, joka vastaanottaa maanpinnan liikkeitä kutsutaan seismometriksi.
Richter valitsi sattumanvaraisesti voimakkuudeltaan eli magnitudiltaan 0-arvoisen maanjäristyksen olevan sellainen, joka näyttää maksimissaan yhden mikrometrin pystysuuntaisen siirtymän käytettäessä Wood-Andersonin kiertymäseismometriä 100 km maanjäristyksen keskipisteestä. Tämän valinnan hän teki välttääkseen negatiivisia magnitudiarvoja. Herkillä nykyaikaisilla seismografeilla voidaan kuitenkin mitata myös negatiivisia arvoja.
Alkuperäisen Wood-Andersonin seismometrin rajoituksien vuoksi alkuperäistä Richterin ML-arvoa ei voi mitata 6,8-arvoisia suuremmille järistyksille. Sitä laajentamaan on kehitetty monia muita asteikkoja: käytetyimmät ovat pinta-aallon magnitudin asteikko MS ja perusaallon magnitudin asteikko Mb.
| Kuvaus | Richterin asteikko |
Vaikutukset |
Esiintyy vuosittain |
| Minimaalinen | Alle 2,0 |
Ei havaita ilman mittalaitteita. |
Noin 8000 / päivä |
| Erittäin vähäinen | 2,0-2,9 |
Havaitaan tavallisesti vain mittalaitteiden avulla. |
Noin 1000 / päivä |
| Vähäinen | 3,0-3,9 |
Havaitaan heikosti sisällä, mutta vahingot harvinaisia. |
49 000 (arvio) |
| Pienehkö | 4,0-4,9 |
Ikkunat helisevät. Merkittävät vahingot ovat epätodennäköisiä. |
6200 (arvio) |
| Keskinkertainen | 5,0-5,9 |
Huonosti suunnitellut rakennukset saattavat kärsiä merkittäviä vaurioita, astiat särkyvät. Korkeintaan pieniä vaurioita hyvin suunnitelluille rakennuksille. |
800 |
| Voimakas | 6,0-6,9 |
Tuhoisa noin 150 km:n säteellä. |
120 |
| Erittäin voimakas | 7,0-7,9 |
Voi aiheuttaa vakavia vaurioita laajoilla alueilla, mm. sillat sortuvat. |
18 |
| Valtava | 8,0 tai suurempi |
Täydellinen tuho, vakavia vaurioita satojen kilometrien alueella. |
1 |
Suurin tunnettu maanjäristys oli voimakkuudeltaan 9,5 (MW).
Richterin asteikon ongelmat
Suurin ongelma Richterin asteikolla on, että se ei helposti ole yhteydessä järistyslähteen fysikaalisiin ominaisuuksiin. Lisäksi järistyksissä, jotka ovat suuruusluokaltaan vähintään 8,3—8,5, tapahtuu mitattaessa saturaatioilmiö. Se ilmenee siten, että perinteisillä mittaustavoilla (kuten MS) saadaan samoja arvoja järistyksille, jotka kuitenkin selvästi ovat erilaisia voimakkuudeltaan. Vuonna 1979 seismologi Hiroo Kanamori ehdotti momenttimagnitudin asteikkoa (MW), joka kuvaa tavan ilmaista seismisiä momentteja muodossa jota voidaan suurin piirtein verrata perinteisiin seismisten magnitudien mittaamistapoihin (kuten Richterin asteikko).
Magnitudia ei saa sekoittaa intensiteettiin. Makroseisminen intensiteetti kuvaa maanjäristyksen vaikutusten voimakkuutta ja se on yhteenveto tietyssä paikassa tehdyistä havainnoista maanjäristyksen vaikutuksista rakennettuun ympäristöön ja elollisiin olentoihin. Intensiteettiä kuvataan mm. Rossi-Forelin ja Mercallin asteikoilla.
Luokka:Maantiede
Luokka:Seismologia
Luokka:Geologia
ms:Skala Richter
ja:マグニチュード
simple:Richter scale
th:ริกเตอร์
MomenttimagnitudiMomenttimagnitudin asteikon esitti vuonna 1979 Tom Hanks ja Hiroo Kanamori.
Seismologit käyttävät sitä määrittämään maanjäristyksestä vapautuvaa energiaa samaan tapaan kuin Richterin asteikkoa.
Momenttimagnitudi määritellään seuraavan kaavan mukaan:
:
jossa on seisminen momentti mitattuna dyne-senttimetreinä (dyn·cm = 10−7N·m). SI-yksiköissä kaava on seuraavanlainen:
:
Vakiot tässä kaavassa on valittu niin, että se vastaa karkeasti muita asteikkoja, kuten Richterin asteikkoa.
Yksi etu momenttimagnitudissa muihin asteikkoihin verrattuna on se, että se ei saturoi eli kyllästy yläpäässä. Toisin sanoen sillä ei ole arvoa, jonka jälkeen kaikki suuret maanjäristykset saavat saman arvon. Tästä johtuen momenttimagnitudi on nykyään yleisimmin käytetty asteikko suurissa maanjäristyksissä.
USGS ei käytä momenttimagnitudia maanjäristyksissä jonka suuruus on alle 3.5.
Energia
Energia on 1/2000 kertaa momentti.
:
Käytettäessä :
:
Käytettäessä EMt (equivalent Mt) maan järisemisen vertaamiseen, kerrotaan Mt luku luvulla 1000/15 sen tutkimuksen perusteella, että 1000 tonnia räjähdettä vastaa noin 4 magnitudin maanjäristystä:
:
Tästä kaavasta voidaan päätellä, että tarvitaan noin 32-kertainen energiamäärä, jos järistys on yhden magnitudin verran suurempi, eli 6 magnitudin maanjäristys vastaa noin 1 Megatonnia räjähdettä jne (tarkemmin 1.1 megatonnia, katso [http://earthquake.usgs.gov/faq/meas.html#19])
Linkkejä englanniksi
- [http://earthquake.usgs.gov/faq/meas.html#4 USGS: What is moment magnitude?]
- [http://earthquake.usgs.gov/bytopic/mag_int.html USGS: magnitude and intensity]
Luokka:Seismologia
Tegal kabupatenTegal kabupaten
- Ibukutha: Slawi
- Wiyaripun Tlatah: 932 km²
- Pedhunung: ~ 1,5 yuta jiwa.
- Provinsi: Jawa Tengah
Mangga Kapurih Ugi Mriksani
- Daftar Daerah Tingkat II
category:Daerah Tingkat II
opisy gg Reklama liczniki jastrzbia gra pensjonat narty sowacja
|
|
|
|
