:: wikimiki.org ::

Marxilaisuus

Marxilaisuus

Marxismi on yhteiskunnallisen ajattelun traditio, joka juontuu Karl Marxin teorioista. Marxismissa on monta eri suuntausta joiden näkemykset poikkeavat toisistaan. Keskeinen jako oli aiemmin länsimaisen akateemisen marxismin sekä toisaalta Neuvostoliiton marxismi-leninismin välillä. Länsimaiden akateeminen marxismi oli suurelta osin sanoutunut irti Neuvostoliitosta.

Marxilainen filosofia

Marxilaiseen filosofiaan kuuluvat historiallinen materialismi, materialistinen dialektiikka ja paljon muita teoreettisen filosofian osa-alueita. Ks. erillinen artikkeli marxilaisesta teoreettisesta filosofiasta. Marxilainen filosofia on ollut suosituinta manner-euroopassa. Se on joskus katsottu osaksi mannermaista filosofiaa. Erityisesti Frankfurtin kriittinen koulukunta oli pitkään marxismin tunnettu edustaja. Viime aikoina tunnettu marxilaista filosofiaa edustava teos on ollut esimerkiksi tunnettu "Empire" -kirja.

Marxismi yhteiskuntatieteissä

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa marxismilla on vahvat perinteet. Esimerkiksi politiikan tutkimuksessa kansainvälisten suhteiden teorioissa marxismi oli pitkään yksi kolmesta koulukunnasta liberalismin sekä realismi/nationalismin rinnalla (nyttemmin tämä kenttä nähdään usein hajanaisempana). Marxilaista kansainvälisten suhteiden teoriaa edustavat nykyään esimerkiksi uus-gramscilaiset hegemoniateoriat. Samoin esimerkiksi sosiologiassa marxismilla oli pitkään vahva asema. Taloustieteessä marxismi ei sen sijaan koskaan ollut kovin vahvoilla länsimaiden yliopistossa, joskin marxilaisia taloustieteen professoreja on edelleen suurten maiden pienissä yliopistoissa. Länsimaisissa taloustieteen suuntauksissa Marxismia ovat edustaneet esimerkiksi monet riippuvuusteorian edustajat, ranskalainen regulaatiokoulukunta (josta käsite fordismi on lähtöisin), sekä maailmanjärjestelmäteoria. Historiantutkimuksessa marxismi on edelleen yksi teoreettinen vaihtoehto muiden joukossa. Marxilaisessa historiantutkimuksessa tärkeää on tuotantovälineiden ja teknologian kehityksen vaikutus muuhun yhteiskuntaan.

Marxismi poliittisena ideologiana

Poliittisena ideologiana marxismi perustettiin tärkeänä vaihtoehtona liberalismille sekä konservatismille, jotka olivat hallinneet länsimaista kulttuuria modernilla aikakaudella. Marxismi kansainvälisen kommunistisen liikkeen muodossa on myös ollut länsimaisen kapitalismin päävihollinen ainakin vuosina 1917-1991. Kommunismin romahtaminen 1900-luvun lopulla ei tarkoittanut marxismin poliittisen ideologian kuolemaa, koska monet marxilaiset olivat hylänneet tukensa Neuvostoliitolle jo aiemmin. Suomessa 1970-luvulla esiintynyt taistolaisuus oli länsimaissa suhteellisen poikkeuksellinen ilmiö, ja muiden maiden nuoret radikaalit 1970-luvulla pitivät Leonid Brezneviä yleensä konservatiivisena hahmona. Neuvostoliittoa ennen sen romahtamista tukeneet marxilaiset saattoivat aatteen hylkäämisen sijasta muuttaa suhtautumistaan Neuvostoliittoon (joissakin poikkeustapauksissa he kehittelivät salaliittoteorioita, jotka selittävät, miksi Neuvostoliitto romahti, vaikka se oli heidän mielestään ollut hyvä yhteiskunta).

Marxilaisia suuntauksia

- marxismi-leninismi
- trotskilaisuus
- maolaisuus
- vasemmistokommunismi
- autonominen marxilaisuus
- vasemmistososialismi
- analyyttinen marxismi Luokka:Sosialismi Luokka:Poliittinen ideologia luokka: Filosofian koulukunnat luokka: yhteiskuntatiede zh-min-nan:Marx-chú-gī ko:마르크스주의 ja:マルクス主義 simple:Marxism th:ลัทธิมาร์กซ

Karl Marx

Karl Marx (5. toukokuuta 1818 - 14. maaliskuuta 1883) oli preussilaissyntyinen juutalainen yhteiskuntafilosofi ja sosiaaliteoreetikko. Marxin kuuluisin luomus on teoria työtätekevän ja omistavan luokan luokkaristiriidasta ja taistelusta.

Elämä

Karl Marx syntyi edistykselliseen juutalaiseen perheeseen Preussin Trierissä. Hänen isänsä, Hirschel, sittemmin Heinrich, Marx oli lakimies, joka ajalle tyypillisen juutalaissyrjinnän takia kääntyi luterilaiseksi. Marxien perhe oli mukana liberaaleissa seurapiireissä, ja talossa vierailikin useita älymystön ja taiteiden edustajia. Koulu sujui nuorelta Marxilta hyvin ja 1833 hän kirjautui Bonnin yliopistoon lukemaan lakia. Kesällä 1836 hän kihlautui (vihkimistä saatiin odottaa noin seitsemän vuotta) aatelisen Jenny von Westphalenin kanssa, avioliiton kestäessä läpi koko Marxin myrskyisen ja taloudellisia vaikeuksia täynnä olevan elämän aina Jennyn kuolemaan asti 1881. Valitettavasti Marxin opiskelut menivät rankaksi ryyppäämiseksi ja oluttuvissa laulamiseksi. Vaihdettuaan yliopistoa Berliiniin vuonna 1836, Marx kiinnostui filosofiasta ja etenkin hegeliläisyydestä. Juuri Hegeliltä Marx peri käsityksen dialektiikasta, joka tarkoittaa maailmanhistorian etenemistä ristiriidan kautta. Tässä tapauksessa nuoret hegeliläiset uskoivat Preussin yhteiskunnan olevan teollisessa kehityksessään ja kehittyneine yliopistoineen senhetkisen dialektisen kehityksen huipentuma. Muutoksia kuitenkin oli vielä heidän mukaansa tulossa, sillä yhteiskunnassa oli vielä kehittymättömiä puolia kuten köyhyys, sensuuri ja uskonnollinen sorto. Vuonna 1841 Marx valmistui Berliinin yliopistosta, toimittaen tohtorinväitöskirjansa, Differenz der demokritischen und epikureischen Naturphilosophie (Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofian ero), Jenan yliopistoon. Nuoren teologin Bruno Bauerin kanssa 1841 Marx aloitti oman pikku häirintäkampanjansa oikeistohegeliläisiä ja kirkkoa vastaan; kovaäänisen kirkossa hohottelun lisäksi he kirjoittivat pamfletin, nimellään hurskaita lukijoita teoksen kansien ansaraudan väliin houkuttelevan Die Posaune des Jüngsten Gerichts über Hegel (jonka Pentti Määttänen on suomentanut vain Tuomiopäivän pasuuna Hegelin yllä, mutta jonka Aarne T.K. Lahtinen on kääntänyt kenties komeammin, mutta epätarkemmin nimellä Tuomiopäivän pasuunan törähdys Ateisti-Hegeliä ja Anti-Kristusta vastaan) Teoksen tekijöiden paljastumisen vuoksi vuonna 1842 Marx hylkäsi yliopistollisen maailman ja siirtyi journalismin pariin, toimittaen kohua herättänyttä Rheinische Zeitung -lehteä. Viranomaiset lopettivat lehden monta kertaa sen ja etenkin Marxin tulisten pääkirjoitusten jouduttua ristiriitaan valtiollisen sensuurin kanssa. Lopulta Marx painostettiin maanpakoon Ranskaan, Pariisiin. Ranskassa Marx perusti lehden uudestaan, kirjoitti paljon ja tapasi 1844 elämänmittaiseksi ystäväksi muodostuvan Friedrich Engelsin. Engelsin, joka oli englantilaisen tehtaanomistajasuvun vesa, ansiosta Karl Marx kiinnostui taloustieteestä, josta hän ei vielä siinä vaiheessa tiennyt juuri mitään. Lehden jouduttua jälleen vaikeuksiin ja Preussin virkamiesten protestoidessa ranskalaisille Marxin uuden lehden provosoivasta sävystä, Marx joutui jälleen pakenemaan - Brysseliin. Brysselissä Marx ja Engels kirjoittivat yhdessä arvostelua hegeliläisyyttä vastaan, kymmeniä väittelykirjoituksia niin konservatiiveista, ranskalaisista sosialisteista ja liberalisteistakin. Marxille oli ominaista riitaantua lähes jokaisen ystävänsä kanssa – v. 1864 hetken aikaa jopa Engelsin, kun tämän rakastajatar Mary Burns kuoli, eikä Marx osannut valita osanottokirjeessään sanojaan oikein – ja Engelsin kanssa he päättivät kirjoittaa aluksi pelkän artikkelin Marxin entistä toveria, Baueria ja tämän veljiä sekä heidän kumppaneitaan vastaan. Molemmat saivat osakseen n. parikymmentä sivua, minkä Engels riipaisi hetkessä, mutta kuultuaan vain kuukausia myöhemmin Marxin uutiset artikkelin tiimoilta, se oli kasvanut kolmesataa sivua, ja entinen nimi, Kriittisen kritiikin kritiikki oli muuttunut alaotsikoksi uudelle, Pyhälle perheelle. Ranskassa ollessaan Marx ja Engels olivat liittyneet saksalaisten maanpakolaisten perustamaan "Oikeamielisten liittoon" joka Marxin vaikutuksesta muutti nimensä "Kommunistien liitoksi" vuonna 1847. Vanhan Oikeamielisten liiton tunnus "kaikki ihmiset ovat veljiä" korvattiin tunnuksella "kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen". Marxin ja Engelsin kuuluisin työ, Kommunistisen puolueen manifesti kirjoitettiin Brysselissä Kommunistien liiton julistukseksi ja julkaistiin vuonna 1848. Alun perin se oli Engelsin versiona yhtämittaista "kysymys-vastaus"-litaniaa, mutta vaikka hänenkin jälkensä näkyi lopullisessa versiossa, latomoon saapuva teksti oli kokonaisuudessaan Marxin kynästä syntynyt, ja hän olikin kirjoittanut sitä Kommunistiliiton painostuksen alla yötä päivää, paksun sikarinsavun keskellä. 1848] Vallankumousvuosien 1848-1849 jälkeen Marx joutui etsimään turvapaikan Lontoosta, jossa hän syventyi vuosiksi kirjoitustyöhön. Hänen tarkoituksenaan oli kirjoittaa suuri magnum opus taloustieteestä, jonka piti olla miekka joka ilmestyessään olisi aikojen loppuun saakka alamaailman seiväs kapitalistien ja porvarien sydämessä. 1850-luvulla hän julkaisi sen ensimmäisen version, joka oli täysi pettymys, ja sen ja lopulta v. 1867 ilmestyneen kirjan väliin mahtui paljon, rahavaikeuksia, sairauksia, huolia, taistelua väärämielisiä vastaan, proletariaatin asioita ajavien yhdistysten sääntökeskusteluja, niiden hajoamisia. Vaikka Marx julkaisikin vuoden 1860 tienoilla parhaaksi pamfletikseen kutsutun häpäisykirjansa sveitsiläistä luonnontieteilijää, Karl Vogtia, vastaan, ei se auttanut hänen tilannettaan vaan hän oikeastaan tuhlasi aikaansa. "Kuka taas ampuikaan kärpästä mörssärillä?" on Francis Wheen kysynyt. Vuonna 1864 Marxin odotus palkittiin, hänen äitinsä Henriette kuoli, ja samana vuonna hän sai myös aivokalvontulehdukseen kuolleelta Wilhelm "Lupus" Wolffilta perintöä jopa 820 puntaa. Näistä huolimatta joutui Marx – mikään varovainen säästelijä (mitä ominaisuutta hän porvareissa halveksi) kun ei ollut – vielä myöhemminkin kerjäämään ystäviltään avustuksia. Marxin pääteoksen, Pääoman ensimmäinen osa ilmestyi lopulta 1867 (toinen ja kolmas osa ilmestyivät hänen kuolemansa jälkeen). Jo tuolloin joutui Marx pyytämään Engelsiltä rahat matkatakseen käsikirjoitus mukanaan saksalaiseen kustantamoon. Ensipainos oli tuhat kappaletta, ja palkkio niin pieni, ettei Pääomalla "makseta edes niitä sikareita, jotka sitä tehdessäni olen pannut palamaan!" Vuonna 1864 Ranskan ja Englannin työväenjärjestöt perustivat Työväen Internationaalin, josta oli tarkoitus tulla maailmanlaajuinen työläisliikkeitä yhdistävä organisaatio. Marx valittiin järjestön liittoneuvostoon ja hän toimi aktiivisesti järjestön johtotehtävissä. Nykyään tämä internationaali nähdään niin sanottuna ensimmäisenä internationaalina. Järjestö toimi Marxin poliittisen toiminnan alustana, mutta päätyi viimein hajaannukseen Pariisin kommuunin epäonnistuttua 1871 ja monen sen jäsenen siirtyessä venäläisen anarkistin, Mihail Bakuninin leiriin. Myös englantilainen ammattiyhdistysliikkeen voimaan luottava sosialistinen liike ei panostanut loppuvaiheessa enää tarpeeksi internationaaliin, jotta se olisi voinut pysyä pystyssä. Marx kuoli suhteellisen unohdettuna 1883 ja lepää Lontoon Highgaten hautausmaalla. Vasta myöhempien kehityskulkujen ansiosta Marx nousi asemaansa suurena filosofina. Engels jatkoi vielä työtä hänen jälkeensä, toimittaen esimerkiksi Pääoman viimeisen osan loppuun. Vuonna 2003 saksalaiset äänestivät Marxin kolmanneksi suurimmaksi saksalaiseksi ZDF-televisiokanavan äänestyksessä (edelle pääsivät ainoastaan Konrad Adenauer ja Martin Luther).

Filosofia

Filosofiassaan Marxin voi nähdä Hegelin seuraajana. Hegelin filosofia perustuu dialektiikkaan, joka tarkoittaa, että maailma kehittyy kahden vastakkaisen voiman, teesin ja antiteesin, taistellessa. Hegel katsoi filosofisena idealistina, että todellisuus on pohjimmiltaan henkinen. Oman filosofiansa Marx rakensi Hegelin dialektisen logiikan mukaan, mutta hylkäsi idealismin. Ontologiassaan Marx sen sijaan seurasi saksalaista filosofia Ludwig Feuerbachia siinä mielessä, että hän katsoi todellisuuden perustan olevan viime kädessä materiaalinen eli aineellinen. Marxin ja Engelsin mukaan filosofian peruskysymyksiin kuuluu kysymys hengen ja aineen välisestä suhteesta. Marx ja Engels ratkaisivat asian materialistisesti: aine on ensisijainen ja henki vain aineen korkein tuote. Hegelin tavoin Marx erotti havainnot ja ideat toisistaan, mutta ei nähnyt aineellista todellisuutta ideat peittävänä esteenä vaan ennemminkin tiettyjen ideologioiden vaikutuksesta ihmiset eivät nähneet elämänsä todellista aineellista tilaa. Tätä hegeliläisestä dialektiikasta vaikutuksia saanutta teoriaansa Marx kutsui historialliseksi materialismiksi. Dialektinen materialismi puolestaan käsittelee yleisempää oppia aineesta, dialektiikan säännöistä ja maailmasta niiden kohtauspaikkana.

Yhteiskuntateoria

Teoksessaan Pääoma Marx esitti teorian kapitalistisen yhteiskunnan yleisimmistä taloudellisista liikelaeista. Marxia ja Engelsiä kiinnosti, mistä yrittäjä saa liikevoittoa. Ennen Marxia talousteoreetikot luulivat, että yrittäjä varastaa työntekijöiltä, mutta Marx ei tähän uskonut. Sen sijaan hän päätyi tutkimuksissaan uudenlaiseen käsitteeseen, lisäarvoon. Lisäarvo yksinkertaistaen merkitsee, että kun yrittäjä palkkaa työvoimaa hän tekee siihen sijoituksen. Mutta työläinen on erilainen sijoitus kuin esimerkiksi työkoneet: työlainen tuottaa tavaraan enemmän arvoa, kuin mitä työntekijän, työvälineiden ja raaka-aineiden arvo yksinään on. Formaalisti esitettynä, kun: :A= työntekijän palkka :B= työvälineiden kustannukset :C= raaka-aineiden kustannukset :D= valmiin tuotteen hinta niin : A+B+C = D+X missä X on lisäarvo. Tämän lisäarvon yrittäjä saa pitää itsellään. Marx näki tämän ongelmalliseksi, koska tällainen järjestelmä periaatteessa riistää työntekijöitä.

Marxin historiallinen vaiheteoria

Yhteiskuntien historiallinen kehityskulku näyttäytyy Marxin historianfilosofiassa seuraavana: 1.) Orjayhteiskunnat - selkeät rajat vapaiden ja orjien välillä; antikin Kreikan polikset - väkivaltainen orjien kurissapito 2.) Feodaaliyhteiskunta - maanomistajien ja maaorjien välinen kamppailu 3.) Kapitalistinen (teollisuus)yhteiskunta - porvariston ja proletariaatin eli työväenluokat kamppailu - vähän väkivaltaa; laillisesti legitimoitu valta - riisto näkymättömämpää, koska se tapahtuu rakenteellisesti Historiallisessa mielessä siis väkivalta ja näkyvä riisto vähenee, mutta riiston kokonaismäärä säilyy. Marx ja Engels katsoivat, että kapitalistisen(kin) tuotantotavan ristiriidat johtavat väistämättä vallankumoukseen, jonka seurauksena on luokaton yhteiskunta. Sen sijaan vastoin yleistä luuloa Marx ei missään kirjoituksissaan viittaa siihen, millainen tämä uusi yhteiskuntarakenne olisi.

Marxin suomennettuja teoksia

- Marx, Karl (1974) Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. Osa 1: Pääoman tuotantoprosessi. Valmistanut painoon Friedrich Engels. Alkuteos Das Kapital 1867/1890. Suomennos O.V. Louhivuori, T. Lehén, M. Ryömä. Moskova, Edistys
- Marx, Karl (1974) Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. Osa 2: Pääoman kiertokulkuprosessi. Valmistanut painoon Friedrich Engels. Alkuteos 1885. Suomennos Mauri Ryömä. Moskova, Edistys
- Marx, Karl (1976) Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. Osa 3: Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Valmistanut painoon F. Engels. Suomentanut Antero Tiusanen (Alkuteos 1894). Moskova, Edistys
- Marx, Karl (2005) Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofian ero. Minerva Kustannus Oy, Helsinki.
- Marx, Karl (1998) Kommunistinen manifesti. Alkuteos 1848. Vastapaino, Tampere
- Marx, Karl & Engels, Friedrich (1978-1979) Valitut teokset. Kuusi osaa. Moskova, Edistys

Kirjallisuutta

- McLellan, David (1973) Karl Marx. His Life & Thought. London, Macmillan Press
- Mehring, Franz (1935) Karl Marx. The Story of His Life. (Alkuteos 1918). Trans. by Edward Fitzgerald. New York, Covici Friede Publishers
- Berlin, Isaiah (1963) Karl Marx. Suomentanut Juhani Jaskari. Otava 1968
- Wheen, Francis (1999) Karl Marx. Suomentanut A.T.K Lahtinen. Otava 2000
- Schanz, Hans-Jorgen (1996) Karl Marxin teoria muurin murtumisen jälkeen. Suomentanut Tapani Hietaniemi. Helsinki, Tutkijaliitto

Katso myös

- Kommunismi
- Sosialismi
- Marxismi
- Marxilainen filosofia
- Marxilainen uskontokritiikki

Asiasta muualla

- [http://www.marxists.org/archive/marx/works/1867-c1/index.htm] Pääoma-kirja
- [http://www.marx-seura.kaapeli.fi/] Karl Marx -seuran kotisivut
- [http://www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/marx.htm] Grundrissen konefragmentti
- [http://www.vapaasana.net/sisalto.php3?id=484] Karx Marx: työn lisäarvo (kriittinen essee) Marx, Karl Marx, Karl Marx, Karl ms:Karl Marx zh-min-nan:Karl Marx ko:카를 마르크스 ja:カール・マルクス simple:Karl Marx th:คาร์ล มาร์กซ

Marxismi (filosofia)

Marxismin filosofia on mannermaisen filosofian eri suuntauksista selkeimmin omaksi koulukunnakseen eroteltava ideologia. Se kumpuaa suurimmaksi osaksi Karl Marxin sekä Friedrich Engelsin kirjoituksista. Marxilaista filosofiaa jatkoivat omalta osaltaan Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden akateeminen maailma sekä esimerkiksi Frankfurtin koulukunta.

Marxilainen yhteiskuntafilosofia

Karl Marxin varhaisten, 1840-luvulta peräisin olevien kirjoitusten perusteella on mahdollista seurata, miten hänen yhteiskuntafilosofiansa eriytyy hegeliläisyydestä ja saa itsenäisen muotonsa välien selvittelyissä sekä Hegelin että tiettyjen vasemmistohegeliläisten kanssa. Varsin nopeasti Marxin pääasiallinen mielenkiinto siirtyy uskonnon kritiikistä poliittisten, sosiaalisten ja taloudellisten olojen kritiikkiin. Tämä näkyy selkeästi esimerkiksi artikkelissa, jonka nimi on Zur Kritik der Hegelschen Rechtsphilosophie. Einleitung (Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. Johdanto, 1844). Marx toteaa, että Saksassa uskonnon kritiikki on oikeastaan jo viety loppuun ja lisää, että uskonnon tuottaa tietynlainen yhteiskunta: "Tämä valtio, tämä yhteisö tuottavat uskonnon, nurinkurisen maailmankatsomuksen, koska ne muodostavat nurinkurisen maailman." Uskonto on ilmausta valtion ja yhteiskunnan kurjuudesta ja samalla myös vastalause sitä vastaan: Se on inhimillisen olemuksen mielikuvitustoteutuma, koska inhimillisellä olemuksella ei ole mitään tosi todellisuutta. Taistelu uskontoa vastaan on siis välillisesti taistelua sitä maailmaa vastaan, jonka henkistä aromia uskonto on. Uskonto on ilmausta ihmisen vieraantumisesta, siitä että hän on kadottanut oman olemuksensa, mikä taas on seurausta siitä, että hän elää vääristyneessä maailmassa. Taistelu uskontoa vastaan voi olla vain käytännöllistä kamppailua nurinkurista maailmaa vastaan. Kyse on poliittisesta taistelusta, jota käyvät työtätekevät luokat, ennen muuta köyhälistö. Köyhälistön tulee suorittaa vallankumous, joka merkitsee tähänastisen yhteiskuntajärjestyksen hajottamista, yksityisomistuksen poistamista. Tällöin se samalla toteuttaa tehtävän, jonka kanssa saksalainen filosofia oli painiskellut: kumoaa vieraantumisen ja palauttaa ihmisen täyteen arvoonsa. "Kuten filosofia löytää köyhälistössä aineellisen aseensa, samoin löytää köyhälistö filosofiassa henkisen aseensa". Köyhälistön vallankumouksessa filosofia muuttuu teoriasta toiminnaksi. Pariisin käsikirjoituksissaan (suomennettu nimellä Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset, 1844) Marx katsoo, että ihmisen luonto löytyy hänen työstään, tuotannollisesta toiminnastaan. Kun nyt kapitalismissa työläiseltä riistetään hänen työnsä - so. hän menettää mahdollisuuden valvoa tuotantoprosessia, työvälineitä ja työn tuloksia - ja hänet typistetään kapitalistisen koneiston rattaaksi, niin häneltä itse asiassa riistetään hänen luontonsa, inhimillisyytensä. Pääoman esitöihin kuuluvassa ns. Grundrissessä (suom. nimellä Vuosien 1857-1858 taloudelliset käsikirjoitukset) erittelyä viedään eteenpäin. Markkinatalouden vallitessa ihmisten työ objektivoituu rahoina, taloudellisena arvona, myytäviksi tarkoitettuina tavaroina sekä taloudellisina lainalaisuuksina, jotka hallitsevat heidän toimintaansa. Ihminen luo rahan, mutta muuttuu sitten sen käskyläiseksi. Suunnilleen sama on totta ihmisen ja koneiden sekä ihmisen ja tieteen suhteisiin. Kaikissa tapauksissa ihmisestä tulee omien luomustensa orja. Das Kapital -teoksessa (Pääoma, ensimmäinen osa 1867). Marxin varsinaisessa pääteoksessa, vastaavia ajatuksia sisältyy tavarafetisismiä (Warenfetischismus) koskevaan teoriaan. Kapitalismissa tavaroiden tuotantoa ei ohjaa niiden käyttöarvo, vaan vaihtoarvo. Tavaroiden todelliset, luonnolliset ominaisuudet ovat vähemmän tärkeitä; oleellista on vain, että tavarat voidaan vaihtaa rahaksi. Näin niiden abstrakti ominaisuus, niiden markkinoilla saama vaihtoarvo, kohoaa hallitsevaksi: tavaroista tulee kuin fetissejä joita palvotaan niiden sisäisen voiman takia. Kapitalistinen talous näyttää siis Marxin silmissä abstraktioiden hallitsemalta. Taloudesta tulee tavallaan uutta mystiikkaa ja uskontoa. Kapitalismissa ihmisiä alkavat hallita heille vieraat voimat. Kuitenkin vieraantuminen on historiallisesti välttämätöntä ja palvelee tiettyä tarkoitusta. Kuten Hegelille, myös Marxille historia on murhenäytelmä, jolla kuitenkin on onnellinen loppu. Repeytymiä, vastakohtaisuuksia, ristiriitoja ja ihmisten kärsimyksiä tarvitaan, sillä ilman niitä historia ei voisi kulkea eteenpäin. Marxin mukaan koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa. Samalla keskeisen merkityksen saavat taloudelliset suhteet, erityisesti tuotantosuhteet. Marxin historiallinen materialismi on teoria siitä, miten talous toimii historiaa eteenpäin kuljettavana voimana. Marx itse tiivistää perusajatuksiaan seuraavasti: "Elämänsä yhteiskunnallisessa tuotannossa ihmiset tulevat tiettyjen väistämättömien heidän tahdostaan riippumattomien suhteiden, tuotantosuhteiden alaisiksi, jotka vastaavat heidän aineellisten tuotantovoimiensa määrättyä kehitysastetta. Näiden tuotantosuhteiden kokonaisuus muodostaa yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, sen reaaliperustan, jolle kohoaa laillinen ja poliittinen päällysrakenne ja jota vastaavat määrätyt yhteiskunnallisen tajunnan muodot. Aineellisen elämän tuotantotapa on ylipäätään yhteiskunnallisen, poliittisen ja henkisen elämän ehtona. Ihmisten tajunta ei määrää heidän olemistaan, vaan päinvastoin heidän yhteiskunnallinen olemisensa määrää heidän tajuntansa." Marx katsoi, että historiallisen materialisminsa ansiosta hän oli onnistunut kääntämään Hegelin "jaloilleen". Historiaa selitettäessä ei pidä lähteä hengestä tai itsetajunnasta, vaan aineellisista suhteista, jotka Marx ilman tarkempaa todistelua samaistaa taloudellisiin suhteisiin. Ideat ja ideologiat, kaikki kulttuurin ja uskonnon ilmentymät ovat vain ylärakennetta (Oberbau) merkitykseltään ratkaisevan taloudellisen perustan (die ökonomische Basis) päällä. Tuotantosuhteiden piiristä löytyvät myös luokkajaon ja luokkataistelun perimmäiset syyt. Historian kussakin vaiheessa ovat taloudellisilta eduiltaan vastakkaiset luokat - antiikissa orjanomistajat ja orjat, feodalismin kaudella feodaaliherrat ja maaorjat, kapitalismissa kapitalistit ja työläiset - taistelleet keskenään ja vieneet sillä tavoin historiaa eteenpäin. Kapitalismia, luokkayhteiskunnan viimeistä muotoa, luonnehtivat sorto, kurjuus ja vieraantuminen. Toisaalta kapitalismi on pystyttänyt valtavat tuotantovoimat. Kun työnjako kapitalismin oloissa eriytyy yhä pidemmälle, niin se köyhdyttää ihmisen ahtaaksi spesialistiksi, mutta myös jalostaa ja monipuolistaa ihmisten tarpeita, antaa heille uusia taitoja ja valmiuksia. Näin kypsyvät edellytykset monipuolisen, yleismaailmallisesti kehittyneen ihmisen synnylle. Tosin käy niin, että sadon siitä, minkä kapitalismi on kylvänyt, korjaa vasta sosialismi. Köyhälistön historialliseen tehtävään kuuluva sosialistinen vallankumous pyyhkäisee pois tuotantovälineiden yksityisomistuksen ja sen mukana vieraantumisen. Näin avautuu tie luokattomaan yhteiskuntaan, jossa sorron muodot katoavat ja kaikki pääsevät osallisiksi taloudellisen kehityksen hedelmistä. "Mutta kapitalistinen tuotanto tuottaa luonnollisen prosessin välttämättömyydellä oman kieltämisensä. Se on kieltämisen kieltämistä." Tämä mullistus "ei palauta yksityisomaisuutta, mutta kylläkin yksilöllisen omaisuuden kapitalistisen ajan saavutusten perusteella: yhteistoiminnan ja maan sekä itse työn tuottamien tuotantovälineiden yhteisomistuksen perusteella." Ajan myötä Marx alkoi kokea itsensä enemmän poliittisen taloustieteen harjoittajaksi kuin filosofiksi. Ihmiskunnan ongelmien ratkaiseminen tuntui vaativan talouden tutkimista sekä poliittista, vallankumouksellista toimintaa, ei niinkään paljon filosofiaa. "Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen", totesi Marx jo kuuluisissa Feuerbach-teeseissään 1845. Marxin lähtökohta oli ollut filosofiassa, ja aina myöhemminkin filosofia muodosti hänen todellisuuskäsityksensä kehykset Vielä sen jälkeen, kun Marx oli saattanut laajat taloudelliset tutkimuksensa lopuilleen, oli järjestelmän filosofisia osia täydennettävä. Tähän tehtävään paneutui Engels: hän muun muassa työsti "luonnon dialektiikkaa", jossa romantikkojen ja Hegelin luonnonfilosofiset aiheet heräsivät henkiin uudessa muodossa, materialistiseen perusnäkemykseen yhdistettyinä.

Katso myös:

- Marxilainen uskontokritiikki luokka: filosofian koulukunnat

Politologia

Politologia eli valtio-oppi tutkii politiikkaa ja poliittisen vallan jakautumista ja käyttöä. Toisaalta politologia tutkii positiivisesti asioiden tilaa, mutta toisaalta se pyrkii kuitenkin antamaan tietynlaisia normatiivisia suosituksia politiikaksi. Politologian tutkijat mittaavat politiikan ja erilaisten ohjelmien onnistumista tutkimalla vakautta, oikeudenmukaisuutta, aineellisen hyvän jakautumista sekä rauhaa.

Katso myös

- Politiikka Luokka:Politiikka Luokka:Yhteiskuntatiede ja:政治学 nb:Statsvitenskap

Liberalismi

Liberalismi on 1700-luvun valistusaatteesta lähtöisin oleva poliittinen aatejärjestelmä. Liberalismin alkuperäistä muotoa kutsutaan klassiseksi liberalismiksi, mutta aate on myöhemmin laajentunut erillisiin suuntauksiin. Kaikki liberaalit kuitenkin kannattavat vapausoikeuksia kuten yhdistymisvapautta, laajaa sopimusvapautta ja elinkeinovapautta, sananvapautta, lehdistönvapautta ja liikkumisen vapautta, vapautta orjuudesta, pakkotyöstä ja väkivallasta, uskonnonvapautta ja yksityisomistusoikeuksia eli laajaa henkilökohtaista ja taloudellista vapautta.

Liberalismin erilaiset painotukset

Liberalismissa on kaksi pääasiallista painotusta:
- Sosiaaliliberalismin mukaan julkinen valta on mukana takaamassa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Valtion tulee hoitaa peruspalvelut kansalaisilleen, mutta muuten sen pitää olla sekaantumatta kansalaisyhteiskunnan toimintaan ja ihmisyksilöiden elämään.
- Markkinaliberalismi kannattaa markkinoiden täydellistä vapauttamista ja tunnustaa vain negatiiviset vapaudet eli vapauden pakkovallasta ja väkivallasta. Markkinaliberalismin teesit kuuluvat myös libertarismiin, jota on kuvailtu radikaaliksi markkinaliberalismiksi tai markkinaliberalismin synonyymiksi.

Liberalismi-sanan erilaiset merkitykset

Anglosaksisessa keskustelussa, kuten Amerikassa, sana "liberalism" yhdistetään useimmiten sosiaaliliberalismiin ja näitä liberalisteja pidetään jopa usein vasemmistolaisina (heidät asetetaan tällöin vastakkain republikaanien ja muiden konservatiivien kanssa). Markkinoiden avoimuutta painottava suuntaus suljetaan tällöin useimmiten libertarismi-käsitteen alle. Suomessa sana "liberalismi" viittaa usein nimenomaan markkinaliberalismiin.

Liberalismin suppeus

Liberalismi ei oikeastaan ole kokonaisvaltainen aatejärjestelmä siinä mielessä, että se tarjoaisi vastaukset kaikkiin poliittisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Liberalismi lähinnä pyrkii eriyttämään yksityisen ja julkisen moraalin. Liberalismin perusajatuksena on, että valtio hoitaa korkeintaan vain sitä pienintä yhteistä tehtäväjoukkoa, jonka kaikki tai lähes kaikki hyväksyvät, ja loppu jätetään ihmisten itse päätettäväksi.

Liberalismin suhde valtioon

Valtion osuus on rajattu. Rajauksen tiukkuus riippuu siitä, mitä liberalismin haaraa noudatetaan. Sosiaaliliberalismissa julkinen valta voi jossakin määrin joustavammin saada hoidettavakseen uusia tehtäviä tai joutua luopumaan joistakin tehtävistä. Minarkismin aatejärjestelmässä valtion toimivalta taas on tiukasti määritelty minimaaliseksi. Useimpien liberaalien mielestä valtiovaltaa pitää rajoittaa perustuslailla, jossa määritellään valtion toimivalta. Monien mielestä radikaaleimman liberalismin suunnan anarkokapitalismin mukaan valtiota ei pidä olla olemassa, koska esimerkiksi perustuslailla ei voida estää valtiota loukkaamasta yksilönvapautta. Yllä on kuvattu erilaisia liberaaleja näkökulmia siitä, mitä julkinen valta voi tehdä ja mistä sen tulee pidättäytyä. Libertaristit lähtevät pelkästään negatiivisista vapauksista ja negatiivisista ihmisoikeuksista; sosiaaliliberaalien mielestä mahdollisuuksien tasa-arvon turvaaminen ja järjestäminen julkisen vallan roolina on toivottavaa. Markkinaliberalismin tärkein piirre on sen vaatimus, että julkisen vallan ei pidä sekaantua talouteen ja yhteiskuntaan läheskään niin paljon hyvinvointivaltiot sekaantuvat.

Liberalismin suhde demokratiaan

Monet liberaalit suhtautuvat kriittisesti demokratiaan, koska näkevät sen uhkaavan yksilönvapautta. Demokraattisestikin tehty päätös on epäliberaali, jos se rajoittaa sitä yksilön päätösvaltaa omista asioistaan, joka hänelle liberalismin mukaan kuuluu. Liberalismin mukaan demokratian ei tule sallia loukkaavan yksilönvapautta ainakaan kovin paljon. Liberalismi ei kuitenkaan yleisimmässä mielessä ota kantaa demokratiaan, vaan suhtautuu kaikkiin valtiomuotoihin samalla tavalla eli vaatien yksilönvapautta.

Liberalismin suhde ammattiyhdistystoimintaan

Liberalismi sisältää yhdistymisvapauden, joten ammattiyhdistystoiminnan tulee liberalismin mukaan olla vapaata. Eräät uusliberaaleiksi kutsutut liberalismiin päin kallellaan olevat konservatiivit kuten Margaret Thatcher ovat kuitenkin rajoittaneet ammattiyhdistystoimintaa hieman enemmän kuin yhdistymisvapaus sallisi. Monet liberaalit haluavat poistaa ammattiliittojen etuoikeudet kuten työehtosopimusten yleissitovuuden eli oikeuden sopia muidenkin kuin ammattiliiton jäsenten ja sopimusosapuolten työehdoista vastoin työntekijän ja työnantajan tahtoa. Liberalismin mukaan vapaa eli yksityinen ammattiyhdistystoiminta sinänsä ei ole julkista väliintuloa, jota liberaalit vastustavat. Ammattiliitot kuitenkin usein etuoikeuksiensa avulla loukkaavat yksilönvapautta ja ajavat sosialistista politiikkaa, joka on liberalismin vastaista. 1900-luvun alusta lähtien jotkut sosiaaliliberaalit ovat kuitenkin kannattaneet ammattiliittojen kollektiivista sopimista.

Muita liberalismiin liittyviä termejä

Katso Uusliberalismi

Liberaali perinne yhteiskuntateorioissa

Filosofian saralla useiden varhaisten yhteiskuntateoreetikkojen voi sanoa olevan liberaaleja, tai ainakin käsitelleen asioita, joihin liberalismi perustuu. Thomas Hobbes oli ensimmäinen yhteiskuntateoreetikko, joka esitteli yhteiskuntasopimuksen periaatteen. Hobbesilaiset ideat sopimusteoriasta ovat kurantteja vielä nykyisellekin liberaalille perinteelle. Sen sijaan hobbesilaisessa yhteiskunnassa kansalaiset (liberalismin vastaisesti) luopuivat oikeuksistaan yksinvaltiaalle, kun taas John Locke, liberalismin ensimmäisiä yhteiskuntafilosofeja, määritti luonnolliset oikeudet (ihmisoikeudet), joihin ei saanut kajota. Lockelainen luonnonoikeusteoria on pohjana suurelle osalle liberalismia. 1700-luvulla liberaaleja luonnonoikeuksia julistettiin Amerikan ja Ranskan vallankumouksissa. Lockelaisen luonnonoikeuden mukaan ihmisellä katsotaan olevan määrätä omasta kehostaan, oikeus ottaa omistukseensa omistamatonta materiaa ja luovuttaa omaisuuttaan toiselle. Eräät luonnonoikeusteorian kannattajat kuten Murray Rothbard väittävät näistä perusaksioomista seuraavan yksilönvapauden mukaan lukien taloudellisen vapauden. Locken mukaan jokaisella on oikeus ottaa omaisuudekseen omistamatonta materiaa eli vallata sekoittamalla työtään materiaan, jos kenenkään muun asemaa ei niin tehden huononneta. Monet libertaarit kuten Murray Rothbard kannattavat luonnonoikeuksia. Murray Rothbard ei kuitenkaan kannata Locken varausta, että valtausoikeus olisi vain muiden asemaa huonontamatta. Rothbardin luonnonoikeusteoria on deontologinen moraaliteoria, jonka perusaksiooman mukaan ne teot ovat moraalisesti väärin, jotka loukkaavat toista ihmistä tai hänen työnsä tuloksia. Deontologisuutensa vuoksi teoria ei kuitenkaan tarkastele teon tuloksia, vaan itse tekoa. Monet libertaarit ovat muutenkin johdonmukaisemmin yksilönvapauden kannalla kuin Locke eivätkä kannata teleologista etiikkaa. Tunnettu libertaari filosofi Robert Nozick kirjassaan Anarchy, State and Utopia otti kuitenkin Lockea huomattavasti muistuttavan kannan valtausoikeuteen. Monet myöhemmät yhteiskuntateoreetikot lievensivät lähtökohtiaan, kuten John Stuart Mill, joka määritteli utilitarismin pohjaksi omalle moraalilleen. Individualististen moraaliteorioiden pohjana vaikuttaa vahvasti Immanuel Kantin ajatus, että ihmiset ovat itseisarvo sinällään, eikä heitä saa käyttää keinoina johonkin päämäärään. Kantilainen moraali lähtee siitä, että jos ihmisiä uhrataan yhteisön hyväksi, yhteisö ei kunnioita tarpeeksi heitä ihmisinä eikä pane arvoa sille, että ihmisillä on vain tämä yksi elämä. Kantilla oli myös vahva näkemys, ettei laki saanut suosia ketään, vaan ihmisten tuli olla tasavertaisia lain edessä. Tämä ei kuitenkaan koskenut köyhäinhoitoa, joten valtio pysyi pakottamaan paremmassa asemassa olevat yhteiskunnan jäsenet huolehtimaan heikompiosaisista.

Tunnettuja liberaaleja

- Lordi Acton
- Juan Bautista Alberdi
- Frédéric Bastiat
- Jeremy Bentham
- Isaiah Berlin
- John Bright
- James Buchanan
- Eugen von Böhm-Bawerk
- Camillo Cavour
- Anders Chydenius
- Richard Cobden
- Markiisi Condorcet
- Benjamin Constant
- Luigi Einaudi
- Milton Friedman
- Peter Forsskål
- Friedrich von Hayek
- Henry Hazlitt
- Patrick Henry
- John Hospers
- Wilhelm von Humboldt
- David Hume
- Francis Hutcheson
- Thomas Jefferson
- Immanuel Kant
- John Locke
- James Madison
- Bernard de Mandeville
- Harriet Martineau
- Giuseppe Mazzini
- Leo Mechelin
- Carl Menger
- James Mill
- John Stuart Mill
- Ludwig von Mises
- Charles de Montesquieu
- Robert Nozick
- José Ortega y Gasset
- Thomas Paine
- Karl Popper
- Richard Price
- Joseph Priestley
- Leonard Read
- David Ricardo
- Eugen Richter
- Risto Ryti
- Wilhelm Röpke
- Jean-Baptiste Say
- Adam Smith
- Herbert Spencer
- Anne Louise Germaine de Staël
- K. J. Ståhlberg
- William Graham Sumner
- Johan Rudolf Thorbecke
- Alexis de Tocqueville
- Voltaire, Jean-Marie Arouet
- Friedrich von Weiser

Linkkejä

- Nolanin kartta - testistruktuuri, jolla määrittyy henkilön poliittisen näkemyksen kaukaisuus klassiseen liberalismiin nähden
- [http://www.liberaalinuoret.fi/tekstit/liberalismi.shtml] Johdatus liberalismiin
- [http://www.mises.org/liberal/isec1.asp] Ludwig von Misesin Liberalism-kirja Luokka:Liberalismi Luokka:Poliittinen ideologia ja:自由主義 simple:Liberalism

Taistolaisuus

Helsingin Sanomien toimituskunta keksi 1970-luvun alussa termin taistolaisuus tarkoittamaan Suomen kommunistisen puolueen sisäistä oppositiota. SKP:n rivit olivat alkaneet rakoilla 1960-luvun puolivälissä, kun puolueen linjaa alettiin uudistaa ja tilanne kärjistyi vähemmistöön jääneen opposition ulosmarssiin (14.) edustajakokouksesta 1969. Puolue ei kuitenkaan hajonnut, vaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) “toverillisia neuvoja” noudattaen säilytti muodollisen yhtenäisyytensä 1980-luvun puoliväliin asti taistelun käydessä koko ajan kiivaana.

Käsitteen synty ja määrittely

Taistolaisuus sai nimensä 1960-luvun lopussa opposition keulakuvaksi nousseelta, puolueen varapuheenjohtaja (1970-1982) Taisto “Tasi” Sinisalolta (1926-2002), Opposition johtohahmoista juuri hän oli näkyvimmin julkisuudessa ja hallitsi puheiden pitämisen. Käsitteestä teki lisäksi osuvan sen viittaus liikkeen keskeiseen metaforaan, taisteluun. Sana taistolaisuus keksittiin Helsingin sanomien toimituksessa, kuten lehden tuolloinen toimittaja Aarno "Loka" Laitinen on kertonut. Sanaa alettiin käyttää varsinkin Sosialistisen opiskelijaliiton (SOL) valittua SKP:n opposition liittolaisekseen 1971. Taistolaisuus on nimenomaan kattokäsite SKP:n opposition kanssa liittoutuneille varsin erilaisille aineksille ja joskus on epäilty sitä, voidaanko edes puhua mistään yhdestä taistolaisuudesta. Myöhemmin taistolaisuudesta on usein puhuttu tarkoittaen vain radikaalia nuoriso- ja taiteilijaliikettä unohtaen oppositiolaisten kuitenkin olleen suurelta osin SKP:n perinteistä työväenluokkaista kannattajakuntaa. Taistolaisuus-käsitteellä on ollut lähinnä negatiivisia konnotaatioita, joten monet entiset taistolaiset eivät edelleenkään halua käyttää sitä. Aikanaan puolueoppositio kutsui itseään esimerkiksi luokkakantaisiksi, terveiksi voimiksi tai yhtenäisyysvoimiksi. Toisaalta, monet sen ajan poliittisesti aktiiviset vasemmistolaiset ovat alkaneet puhua itsestään entisinä taistolaisina.

Nuortaistolaisuus

Taistolaisesta nuorisoliikkeestä on käytetty nimityksiä opiskelija- ja nuortaistolaisuus pyrittäessä korostamaan ilmiöiden erillisyyttä SKP:n oppositiosta. Nuortaistolaisuus syntyikin itsenäisesti 1970-luvun vaihteessa, vasta vuosia SKP:n puolueriidan alettua mm. Teiniliiton ja Uudenmaan sosialistisen nuorisoliiton piirissä. Yhteydet SKP:n oppositioon muodostuivat kuitenkin nopeasti ja uusista liittolaisista oli varmasti hyötyä molemmille osapuolille. Vähemmistön piiriin nuoria ajoi myös enemmistön paikoin huomattavan nihkeä suhtautuminen näitä kohtaan. 1980-luvun alussa tosin eräät luokkakantaiset toverit näkivät varsinkin opiskelijoiden tulon liikkeeseen erääksi sen epännistumisten syistä. Opiskelijataistolaisuus kietoutui vahvasti SOL:n 1971 alkaneeseen projektiin. SOL:n lehdissä käytiin teoreettista keskustelua liikkeen periaatteista ja esitettiin tärkeimmät kannanotot. 1970-luvun puolivälissä opiskelijataistolaisuuden piiristä nousi Tutkijaliitto, jossa akateeminen taistolaisuus koki lyhyen kukoistuskautensa.

Kulttuuritaistolaisuus

On puhuttu myös kulttuuritaistolaisista tarkoittaen taistolaisia taiteilijoita, joilla oli varsin näkyvä rooli liikkeessä. Love recordsin suojissa levyttäneet artistit kuten Agit-prop, Aulikki Oksanen, Kristiina Halkola tai Kaisa Korhonen olivat maanlaajuisia julkkiksia, Agit-propin maineen kiiriessä ulkomaille asti. 1972 perustettiin Kulttuurityöntekijöiden liitto (KTL) organisoimaan marxilais-leniniläistä kulttuurityötä. Kristiina Halkola valittiin 1986 Demokraattisen vaihtoehdon puheenjohtajaksi.

Poliittinen linja

SKP:n opposition linja muotoutui vastakkainasettelussa enemmistön kanssa. Puolueen johdon linjasta löydettiin vähitellen elementtejä, jotka tulivat muodostamaan taistolaisuuden ytimen. Oppositio koki taistelevansa itsenäisen kommunistisen puolueen puolesta. Sen mielestä SKP:n johto oli sabotoimassa puoluetta pyrkiessään uudistuksiin esimerkiksi joistakin käsitteistä luopumalla.

SKDL:n luonne

SKP:n ja Suomen kansan demokraattisen liitonn toimintojen päällekkäisyyksien johdosta ajatus puolueiden yhdistämisestä oli saanut kannatusta myös SKP:ssa 1960-luvulla. Oppositiolle tämä oli kuitenkin kauhistus ja kiistat SKDL:n roolista muodostivat yhden keskeisen osan keskusteluissa. Sanan sosialismi lisääminen SKDL:n päätöslauselmiin 1967 oli oppositiolle harhaoppista. Taistolaisten mielestä SKDL:n tuli olla alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti laaja demokraattisia voimia keräävä yhteenliittymä, jolla ei saisi/voisi olla omaa ideologiaa. Tämä siitä huolimatta, että SKDL:sta oli selvästi (alusta asti) tullut vain kommunistien ja sosialistien puolue. Sananvaihdon edetessä 1970-luvulla taistolaisten suhtautuminen sosialisteihin oli jyrkkeni entisestään ja SKP:n riidat heijastuivat SKDL:n toimintaan. Epäonnistuttuaan johdon vaihtamisessa 1972 Tiedonantajassa alettiin syytellä SKDL:n sosialistipuheenjohtaja Ele Aleniusta maolaiseksi. SKDL:n suhteet NKP:hen viilenivät taistolaisten kampanjoinnin ansiosta.

Hallituskysymys

Hallituspolitiikka nousi pysyväksi kiistanaiheeksi SKP:n osallistuttua pitkästä aikaa hallitukseen 1966 lähtien. Taistolaiset eivät katsoneet hallituksiin osallistumista yhtä olennaiseksi kuin puolueen saarislainen enemmistö, vaan halusivat painottaa joukkoliikkeiden merkitystä ja periaatteellista politiikkaa. Opposition Erkki Tuominen tosin toimi lyhyen aikaa ministerinä 1970-luvun alussa, joten periaatteellisesti hallituksiin osallistumista ei vastustettu. SKDL:n lähdettyä hallituksesta 1971 jäi tämä kiista vähemmälle huomiolle palaten jälleen 1975 entistä pahempana taistolaisten kieltäydyttyä tukemasta SKDL:n paluuta ministerisosialismiin. Hallituspuolueena olon katsottiin vain helpottavan työväenluokan etujen vastaisten uudistusten läpimenoa. Taistolaiset kansanedustajat käyttäytyivät eduskunnassa kuin oppositiopuolue ja 1979 esitettiin jopa oma "varjobudjetti".

Ammattiyhdistysliike

Maan ay-liikkeen eheyttäminen yhden keskusjärjestön (SAK) alaisuuteen merkitsi yhdessä kansanrintamahallituksen kanssa keskitettyjen tuloratkaisujen alkamista. Tulopolitiikasta tuli taistolaisille kirosana ja he vetivät omaa jyrkän ekonomistista linjaansa ammattiliitoissa esittäen itsensä todellisena vasemmistona vastakohtana työväenaatteen pettureille, revisionisteille. Esimerkiksi inflaatiota pidettiin vain porvareiden katalana salajuonena. Ainoa taistolaisten hallitsemana kokonainen liitto oli pieni Kumi ja nahkatyöläisten liitto, vaikka he hallitsivatkin esimerkiksi monia suuria Metalliliiton osastoja.

Henkilöt

Henkilökysymysten merkitys oli myös suuri ja puolueen johtoon nähtiin "pesiytyneen luteita" kuten Erkki Salomaa tai Arvo Aalto, jotka saivat osakseen ankaraa arvostelua. Taistolaisten vaatimukset saattoivat usein pelkistyä henkilökysymyksiksi, kuten 1982 Taisto Sinisalon joutuessa pois varapuheenjohtajan paikalta. Sinisalon putoamisella eduskunnasta 1979 oli symbolista merkitystä taistolaisuuden elinvoiman kannalta. Taistolaiset olivat presidentti Urho Kekkosen ystävällismielisen idänpolitiikan vannoutuneita tukijoita. Kekkosen usein SKP:n opposition kanssa ristiriidassa olleella sisäpolitiikalla ei juuri ollut merkitystä tämän suosioon. Kekkosen joutuessa luovuttamaan taistolaiset asettuivat tukemaan Keskustan Ahti Karjalaista jo ennen tämän oman puolueen päätöstä asiasta. Keskustan valittua Johannes Virolaisen ehdokkaakseen eläteltiin taistolaisten keskuudessa edelleen toivoa Karjalaisen mukaantulosta mustana hevosena. SDP:n Mauno Koivistoon suhtauduttiin hyvin epäilevästi.

Suhde Neuvostoliittoon

Taistolaisuudesta ei voida puhua mainitsematta suhdetta suureen itäiseen naapuriin. Liike halusi olla proletaarisen internationalismin uskollisin lipunkantaja Suomessa. Ideologisesti tämä merkitsi sitoutumista usein dogmaattiseksi tulkittuun brežneviläiseen näkemykseen “tieteellisestä maailmankatsomuksesta” eli marxismi-leninismistä. Keskeistä tulkinnassa on sitoutuminen Neuvostoliiton johtavaan rooliin maailman kommunistisessa liikkeessä. NKP:n pitkäaikainen kokemus sosialismin rakentamisessa ja sen saavuttamat "voitot" nähtiin todistuksena sen käsitysten oikeellisuudesta, usein jopa erehtymättömyydestä. Esimerkiksi Varsovan liiton toimenpiteet Tšekkoslovakiassa 1968 ymmärrettiin välttämättömiksi sosialismin puolustamisessa. Maailma koostui tässä visiossa kahdesta suuresta blokista, joista kaikkien oli valittava puolensa. Tehtiin jyrkkä ero "puolueettoman humanismin" ja työväenluokkaisen maailmankatsomuksen välille. Soveltaessaan maailmankatsomustaan käytäntöön taistolaiset paljastivat tehokkaasti julkisuudessa esiintynyttä “neuvostovastaisuutta”, jonka nähtiin jatkuvasti lisääntyvän. Liike ajoi voimakkaasti epämääräistä ns. sotapropagandan kieltävää lakia, jolla neuvostovastaisuuksista oltaisiin voitu rangaista. Taistolaiset pyrkivät edistämään Neuvostoliiton pyrkimyksiä varsinkin jos niiden katsottiin tuottavan etua myös Suomen työväestölle.

Stalinismi

Liikkeestä on usein käytetty myös nimitystä stalinistit varsinkin ennen taistolaisuus-käsitteen yleistymistä. Stalinismia on tosin käytetty oikeiston haukkumasanana kaikkia kommunisteja kohtaan, mikä on hämärtänyt termin merkitystä. Taistolaiset olivat valmiita hyväksymään, että Stalinin aikana tehtiin virheitä, mutta heidän mielestään nuo virheet oli korjattu, eikä niiden käsittelemistä pidetty kovin ajankohtaisena. SKP:n 1940- ja 1950-luvun edustajakokouksissa nähdyt suuret Stalinin kuvat seinillä eivät koskaan kuuluneet taistolaisten käyttämään symboliikkaan. Enemmistöä saatettiin syytellä stalinistisista otteista tai vaikkapa Erkki Salomaan henkilökultista. Toisaalta taistolaiset saattoivat itsekin tunnustautua stalinisteiksi kuten Rauno Setälä teki kirjassaan Uusstalinistin uskontunnustus (1970), jota mm. Tiedonantajassa ylistettiin. Tällöin kyse oli stalinismin ymmärtämisestä porvariston käyttämänä haukkamasanana ja sen käytöstä provokatiivisena taktiikkana. Kun kommunisti-sanan nähtiin menettäneen tehonsa porvareiden yöunien häiritsemisessä, saattoi stalinisti viimein tuoda toivotun vaikutuksen. Taistolaiset eivät argumentoineet Stalinilla, vaan mieluummin vaikenivat tästä. Stalinin teoksia Suomessa levittivät itse asiassa maolaiset (ks. MLR), joille Stalin onkin paljon keskeisempi hahmo.

Organisaatio

Asema SKP:ssä

Taistolaisten tärkein organisaatio SKP:ssa olivat sen hallussa olleet kahdeksan piirijärjestöä, kuten keskeiset Uusimaa ja Turku. Toisen osapuolen haltuun joutunut SKP:n järjestö tai osasto hyvin harvoin vaihtoi puoltaan ja perustettiin uusia "puhtaita" perusosastoja. 15. edustajakokouksessa oppositio olisi käytännössä halunnut muuttaa puolueen piirijärjestöjen federaatioksi, mistä enemmistö päätti kieltäytyä. Kiisteltyä Tiedonantaja-lehteäkin perusteltiin nimenomaan piirijärjestöjen julkaisuoikeuteen vetoamalla, kun sen lakkauttamista jatkuvasti vaadittiin. Taistolaiset olivat SKP:ssa selvästi vähemmistö, vaikka he asian aina halusivatkin kiistää. Heidän ehdokkaansa saivat SKDL:n listoilla vähemmistön äänistä. Eduskuntavaaleissa 1970 opposition saalis oli 12 paikkaa ja 1/4 SKDL:n äänistä. Enimmillään taistolaisia kansanedustajia oli 13 ja oppositio säilytti asemansa suhteellisen suurena. Tämä selittyy äänten keskittämisellä tietyille ehdokkaille yksilömainostuksen dominoimissa vaalikampanjoissa. SKP:n sisällä asemat säilyivät lähes muuttumattomina koko 1970-luvun ns. osalipuolisopimuksen (1970-1981) ansiosta. “Järjestöllisistä toimenpiteistä” pidättäydyttiin ja sääntöjä venytettiin. Oppositiolle annettiin käytännössä veto-oikeus SKP:n päätöksiin, jotka muotoiltiin tarkoituksellisen epäselviksi mahdollistamaan kaksi erilaista tulkintaa. Yhteisten päätösten edellyttämät toimenpiteet vesittyivät näin pelkiksi kiistelyiksi ilman konkreettista merkitystä.

Muut järjestöt

Kun Kommunistien maatakäsittävä neuvottelukunta lakkautettiin, muodostui Tiedonantaja-yhdistyksen levikkijaostoista enemmistöpiireissä toimiva taistolainen rinnakkaisorganisaatio. Yhdistystä johti Markus Kainulainen (1970-1979), jonka johtokunnassa istuivat myös Taisto Sinisalo, Erkki Tuominen, Aimo Aaltonen, Oiva Lehto sekä myöhemmin mm. Seppo Toiviaisen lisäksi SOL:n ja KTL:n puheenjohtajat. Itäistä solidaarisuutta runsaasti nauttineella yhdistyksellä oli merkittävä rooli taistolaisjärjestöjen rahoituksessa eikä sen kanssa ristiriidassa olevia kantoja katsottu hyvällä. Katkera osapuolitaistelu merkitsi voimakasta yksimielisyyden ja sentralismin painotusta sekä SKP:n enemmistössä että oppositiossa. Taistolaiset toimivat ja vaikuttivat monissa joukkojärjestöissä, joissa eivät olleet enemmistönä kuten Suomi-Neuvostoliitto -seurassa (SNS II) ja edesauttoivat näin kehitystä joka tunnetaan nimellä suomettuminen. Rauhanpuolustajissa taistolainen rauhanpolitiikka oli hallitsevana. Taistolaisilla oli omat järjestönsä kuten Asukasliitto, Kulttuurityöntekijöiden liitto (KTL) ja Tutkijaliitto. SOL:lla oli tärkeä asema taistolaisten tiedonvälityksessä ja yhteyksissä muiden maiden kommunisteihin johtuen järjestön julkisesta ja virallisemmasta (SKDL) asemasta verrattuna muihin taistolaisjärjestöihin.

Tiedonvälitys

Taistolaiset saivat äänensä kuuluviin omassa laajassa lehdistössään. SKP:n opposition epävirallinen pää-äänenkannattaja oli 1968 ilmestymisensä aloittanut Tiedonantaja, joka Urho Jokisen ohjaamana hyökkäsi kiivaasti revisionisteja vastaan. Muita taistolaisten julkaisuja olivat mm. Hämeen yhteistyö, Enhet ("ruotsinkielinen tiedonantaja"), Soihtu, Soihdunkantaja ja Pioneeritoveri.

Liikkeen hiipuminen

Taistolaisuuden viehätys alkoi vahvasti haihtua 1970-luvun loppupuolella ja opposition kannatuksen lasku näkyi niin SKDL:ssa kuin yleensäkin. SKP:n enemmistö kyllästyi yhä enemmän kapinoivaan oppositioon ja koko opposition erottamista kannattanut ryhmä sai nimen taistolaisilta nimen “kirveslinja”. Samanaikaisesti ns. kolmaslinjalaisuus pyrki etsimään uudenlaisia näkökulmia puolueen tilanteeseen, mikä merkitsi opposition hajoamista, kun vähemmistö oppositiosta alkoi nähdä revisionisteja omienkin joukossa. Opiskelijoiden keskuudessa aiemmin vahva taistolainen liike kuihtui nopeasti 1980-luvun alussa. Suomalaiset kyllästyivät yleisemminkin puoluepolitiikkaan ja haettiin eroa 1970-luvun “ylipolitisoitumiseen”. Oppositio erotettiin SKP:sta 20. edustajakokouksen (1984) ja ylimääräisen edustajakokouksen (1985) jälkeen, mikä merkitsi erotetuille lähinnä entistä kovempaa takertumista puolueeseen ja sen symboleihin. Viikkoa ennen SKP:n 21. edustajakoukousta (1987) piti oman (21.) edustajakokouksensa Suomen kommunistinen puolue (yhtenäisyys) (SKPy), jonka puheenjohtajan paikalta löytyi Taisto Sinisalo. Vaalipuolueeksi perustettiin Demokraattinen vaihtoehto (1986-1990), joka sai 1987 eduskuntavaaleissa 4,2% (122 181) äänistä ja 4 kansanedustajaa. SKPy:stä erkanivat gorbatšovilaisuutta vastustaneet ja uuden itsenäisen marxilais-leniniläisen puolueen perustamista vaatineet rekisteröimään alkuvuodesta 1988 Rauhan ja sosialismin puolesta – Kommunistisen työväenpuolueen (KTP). Uuteen puolueeseen siirtyi mm. jo 1969 uutta puoluetta vaatinut pitkäaikainen SKP:n Uudenmaan piirisihteeri Kainulainen. KTP on pysynyt varsin uskollisena monille SKP:n opposition alun perin puolustamille periaatteille, vaikka kritiikkiäkin Brežnevin aikaa kohtaan on esitetty. SKPy:sta 1990-luvun lopulla syntynyt uusi SKP (Tiedonantajaliike) on ottanut etäisyyttä taistolaisaikojen periaatteille jo 1980-luvun puolivälistä lähtien. SKP:tta lähellä oleva Kommunistinen nuorisoliitto on kuitenkin käyttänyt "taistolaistyylistä" retoriikkaa ohjelmissa ja kannanotoissa.

Taistolaisuudesta käyty keskustelu

Varsinkin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen taistolaisuudesta on käyty paljon keskustelua mediassa ja entisiä taistolaisia on esimerkiksi vaadittu tuomitsemaan “rikoksensa”. Suhde Neuvostoliittoon on ollut ehdottomasti keskeisin teema ja taistolaiset on tuomittu maanpettureiksi tai vähintäänkin potentiaalisiksi murhaajiksi. Ilkka Kylävaara kokosi 2004 “Taistolaisuuden mustan kirjan” ja Heikki Mäki-Kulmala vastineeksi harmaan. Kirjoissaan molemmat tunnustavat olleensa väärässä, mutta eri lähtökohdista. Entiset taistolaiset voidaankin jakaa niihin, jotka haluavat tehdä täydellisen pesäeron aatteeseen vaatien muiltakin ripittäytymistä, ja niihin, joiden mielestä taistolaisuudessakin oli hyvät puolensa. Taistolaisuuden merkityksen hämärtyessä 1990- ja 2000-luvuilla jotkut ovat alkaneet nähdä taistolaisuutta kaikissa 1970-luvun poliitikoissa, jotka olivat jollain tavalla vasemmistolaisia tai Neuvostoliittoa myötäileviä. Käsite on kuitenkin syytä varata siihen spesifimpään tarkoitukseen, jota varten se aikoinaan on syntynyt ja jossa merkityksessä sitä taistolaisen liikkeen olemassaolon aikana käytettiin. Vasemmistoliitossa syytteitä taistolaisuudesta ja stalinismista esiintyy tasaisin väliajoin. SKDL:n entinen puheenjohtaja Ele Alenius on edelleen sitä mieltä, ettei taistolaisia olisi pitänyt ottaa mukaan Vasemmistoliittoon. Taistolaisuus on selvästi säilyttänyt käyttökelpoisuutensa poliittisena aseena, vaikka sen ideologinen vetovoima on lakannut. Entisiä taistolaisia vaikuttaa Vasemmistoliiton lisäksi "uudessa" SKP ja KTP:ssa. Ehkä merkittävimpään asemaan entisistä taistolaisista on kuitenkin päässyt Satu Hassi, joka toimi Vihreiden puheenjohtajana. 1980-luvulla syntyneeseen vihreään liikkeeseen meni mukaan monia kansandemokraatteihin kyllästyneitä entisiä taistolaisia.

Tutkimus

Taistolaisuus on kiinnostanut median lisäksi tutkijoita. SKP:n puolueriidan syntyä 1960-luvulla on tutkinut perusteellisesti esimerkiksi Veli-Pekka Leppänen kirjassaan Kivääri vai äänestyslippu. Jukka Paastelan The Finnish Communist Party in the Finnish Political System 1963-1982 käy yksityiskohtaisesti läpi puoluehajaannuksen aikaa. 1960-luvun nuorisoliikehdinnän muuttumista taistolaisuudeksi on tutkinut mm. Kimmo Rentola, jolta julkaistiin alkuvuodesta 2005 myös Vallankumouksen aave: Vasemmisto, Beljakov, Kekkonen 1970. Kehitystä pidemmällä aikavälillä seuraavat mm. Tapani Suominen (Ehkä teloitamme jonkun) ja Laura Kolbe (Eliitti, traditio, murros). Nuortaistolaista SOL:lia on kahdessa kirjassaan (Alussa oli liike ja Viimeiset taistot) tutkinut Matti Hyvärinen. Taistolaisuuden psykohistoriaa on jo vuosia selvittänyt Jukka Relander, joka ei kuitenkaan ole saanut julkaistua artikkeliensa tueksi kokonaista teosta. Anna Kontula on tutkinut opiskelijataistolaisuuden sosiaalisia juuria ja taistolaisuuden muistamista. Saksaksi on julkaistu Andreas Dörnerin yhdessä Hyvärisen ja Kari Palosen kanssa kirjoittama Hermannschlacht, Taistoismus und unpolitischer Finne. Mm. akatemiatutkija Vesa Oittinen on luennoinut taistolaisuuden teoreettisista juurista.

Muistelmat

Taistolaisuudesta kiinnostuneen on syytä muistaa, että aihetta käsitellään tietysti myös monissa SKP:n aikakauden johtavien henkilöiden muistelmissa. Negatiivisesti sävyttyneitä kokemuksia taistolaisista voi lukea esimerkiksi enemmistöjohdon Saarisen, Aallon tai Aleniuksen (SKDL) muistelmista. Valitettavasti taistolaiset itse ovat olleet nihkeämpiä muistelmien kirjoittamisessa. Sinisalo kirjoitti tosin jonkinlaisia julkaisemattomia muistelmia ennen kuolemaansa. Esko-Juhani Tennilän 2004 julkaistu Svejkin poika on yksi harvoista taistolaisjohdon itse tekemistä muistelmista. Entisten taistolaisten tilityksiä tosin on luettavissa lukuisista enemmän tai vähemmän tasokkaista lehtiartikkeleista ja kirjoituskokoelmista.

Tunnettuja taistolaisia

- Kaj Chydenius (KTL:n aktiivi)
- Yrjö Hakanen (SOL:n puheenjohtaja, SKPy:n varapuheenjohtaja)
- Satu Hassi (Teiniliiton varapuheenjohtaja 1971, SOL:n hallituksen jäsen 1973-1975)
- Pertti Hemánus (Tampereen yliopiston tiedotusopin emeritusprofessori)
- Seppo Hentilä (Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian professori)
- Urho Jokinen (Tiedonantajan päätoimittaja 1969-1984)
- Markus Kainulainen (SKP:n Uudenmaan piirisihteeri 1963-1986)
- Aki Kaurismäki
- Kaisa Kiessling (SKDL/Deva:n kaupunginvaltuutettu Turussa)
- Ilkka Kylävaara
- Jaakko Laakso (Tiedonantajan toimittaja 1976-1991, SKDL/Deva:n kaupunginvaltuutettu Vantaalla 1973-)
- Paul Lillrank (Teknillisen korkeakoulun tuotantotalouden professori)
- Kaarle Nordenstreng (Tampereen yliopiston tiedotusopin professori)
- Matti Rossi (Runoilija)
- Esko-Juhani Tennilä (Hämeen Yhteistyön toimittaja, SKDL/Deva:n kansanedustaja 1975-1990 (1990-> Vas.)
- Pirkko Saisio (kirjailija)
- Taisto Sinisalo (SKP:n Varapuheenjohtaja 1970-1981)
- Erkki Susi (Tiedonantajan toimittaja 1971-1984, päätoimittaja 1984-)
- Seppo Toiviainen (Tutkijaliiton puheenjohtaja, SKDL:n kansanedustaja 1979-1986)

Linkkejä

- [http://www.tiedonantaja.fi/ Tiedonantaja]
- [http://www.tsv.fi/ttapaht/497/Relander.html Jukka Relander: "Ulkoinen totuus ja sisäinen kokemus taistolaisessa opiskelijaliikkeessä"]
- [http://www.helsinki.fi/ylioppilaslehti/2004/040409/taistolaisuus.html Tuhannen ja yhden totuuden taistolaisuus] - Ylioppilaslehden (7/2004) artikkeli taistolaisuudesta
- [http://www.helsinki.fi/ylioppilaslehti/2004/040423/ben.html Taistolaisten tavoitteena oli diktatuuri] - Ben Zyskowiczin (kok.) kriittinen kirjoitus Ylioppilaslehdessä (8/2004)
- Kai Hirvasnoro: [http://hirvasnoro.blogspot.com/2005/04/taistolaisten-aatteen-hurmio-ja.html Taistolaisten aatteen hurmio ja luopumisen tuska] (Kansan uutiset viikkolehti 12/2004)
- Kansan äänen kirjoituksia taistolaisuudesta: [http://www.euvkr.com/2-04taisto.html Taistolaisuus merkitsi työväenluokan etenemistä, osa 1] , [http://www.euvkr.com/3-04taistot.html Taistolaisuus merkitsi työväenluokan etenemistä, osa 2], [http://www.euvkr.com/6-04taistolaisuus.html Taistolaisuuden romahdus ennakoi työväenliikkeen vaikeuksia]
- [http://www.valt.helsinki.fi/staff/jproos/Missaheovatnyt.htm Missä he ovat nyt? 60– ja 70–lukulaiset aktivistit 2000–luvulla] J.P.Roos
- [http://www.tiedonantaja.fi/artikkeli.php?juttu=050128me05 Harmaa Heikki] (Timo Kallinen/Tiedonantaja)
- [http://journalismi.info/fi/salat-2.pdf EEC-vapaakauppasopimus kumottava] luokka:Kommunismi luokka:Sosialismi luokka:Poliittinen ideologia luokka:Marxismi

Marxismi-leninismi

Käsite marxismi-leninismi syntyi 1920-luvun Neuvostoliitossa tarkoittamaan Josif Stalinin johtaman Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikit) (NKP[b]) virallista ideologiaa, jonka nähtiin pohjautuvan Karl Marxin ja Vladimir Iljitš Leninin ajatuksille. Kommunistisen internationaalin (Komintern 1919-1943) välityksellä marxismi-leninismin vaikutus laajeni jokaiseen maanosaan. :Marxilais-leniniläiset ovat pitäneet teoriaansa synonyyminä mm. sosialismille, kommunismille, marxismille ja leninismille vaatien itselleen näiden käsitteiden ainutta oikeaa tulkintaa. leninismi

Käsite

Synty

Käsite marxismi-leninismi syntyi Leninin kuoltua (1924) ja Stalinin kannattajineen saatua päätösvallan 1920-luvun Neuvostoliitossa. Siitä tuli NKP(b):n ja koko kansainvälisen kommunistisen liikkeen virallinen ideologia. Käsitettä käytettiin kuvaamaan kaikkea toimintaa, johon kommunistisen puolueen nähtiin vaikuttavan. Stalinin saatua haltuunsa yhä enemmän valtaa muodostui marxismi-leninisminkin sisältö pitkälti Stalinin versioksi marxismista ja leninismistä. Stalin muotoili opin tärkeimmät lähtökohdat systemaattisesti 1924 kirjoittamassaan teoksessa Leninismin perusteet. Toinen tärkeä teoreetikko oli Nikolai Buharin.

Käyttö

Ei ole väärin kutsua stalinismia marxismi-leninismin synonyymiksi, mutta on hyvä huomata, että käsitteen synnyn jälkeen sitä alettiin käyttää koko ajan uusissa merkityksissä. Neuvostoliiton politiikka uudistui ja kansainvälisesti alkoi ilmaantua kilpailevia marxismi-leninismejä. Kun Neuvostoliitto ei enää ollut ainoa marxilais-leniniläisten hallinnoima valtio, alkoi käsite laajeta koskemaan monien eri "sosialististen" valtioiden vaihtelevia käytäntöjä. Stalinismin jouduttua huonoon maineeseen halusivat monet kommunistit päästä eroon myös siihen kytkeytyneestä marxismi-leninismistä. Puhuttiin esimerkiksi pelkästään marxismista ja leninismistä.

Teoria

Marxilais-leniniläinen teoria perustuu luonnollisesti Karl Marxin ja Vladimir Iljitš Leninin ajatuksille. Lenin kuitenkin muotoili uudelleen Marxin ja aikansa marxilaisten käsityksiä. Leninin seuraajat puolestaan halusivat nähdä Marxin, Engelsin ja Leninin kirjoituksista muodostuvan yhtenäisen opin, jolle annettiin nimeksi marxismi-leninismi. Leninin katsottiin kehittäneen marxismia uudelle asteelle, imperialismin aikakaudelle soveltuvaksi. Marxismi-leninismin, kuten muidenkaan ideologioiden, yhteydessä ei kuitenkaan voida puhua yhtenäisestä kokonaisuudesta, vaan koko ajan muuttuvasta käsitteestä. Marxilais-leniniläiset itsekin puhuivat aina teorian luovasta soveltamisesta, joka taito useimmiten keskittyi harvoille ja valituille. Voidaan silti eritellä joitain marxilais-leniniläisten valtaenemmistölle yhtenäisiä piirteitä:

Puolue

Keskeisellä sijalla marxismi-leninismissä on ns. leniniläinen puolueteoria, jossa kommunistinen puolue ymmärretään työväenluokkaa johtavaksi etujoukoksi. Stalinille demokraattista sentralismia järjestöperiaatteenaan pitävä marxilais-leniniläinen puolue oli onnistuvan vallankumouksen välttämätön edellytys, minkä venäläisten kokemus oli todeksi osoittanut. Tiettyyn aikaan ja paikkaan sidotun bolševikkien kokemuksen katsotiin yleistettäväksi koskemaan muitakin. 1930-luvun Neuvostoliitossa alettiin korostaa Leninin luoneen uudentyyppisen puolueen, jonka ilmentymäksi NKP(b) nähtiin. Toisen maailmansodan ja Stalinin kuoleman jälkeen nostettiin Leninin Mitä on tehtävä?-kirja puolueteorian keskiöön, vaikkei Lenin itse maininnut teostaan vuoden 1907 jälkeen ja oli puhunut uudentyyppisestä puolueesta vain syyttääkseen sellaisesta kriitikkojaan.

Valtio

Kun kävi ilmeiseksi, ettei sosialistinen vallankumous ollut voittamassa muualla kuin Venäjällä, alkoi Neuvostoliitto rakentaa sosialismia yhdessä maassa, mitä esimerkiksi trotskilaiset voimakkaasti kritisoivat. Sosialismin ja kommunismin rakentamisesta tuli ensisijaisesti valtioon sidottu projekti. Sosialisoiminen tarkoitti valtiollistamista ja suunnittelu keskusjohtoisia 5-vuotissuunnitelmia. Neuvostoliitto pyhitettiin esimerkiksi muiden maiden kommunisteille, vaikka kansallisia erityispiirteitä aina jaksettiinkin korostaa. NKP:n linjan seuraamisesta tehtiin varsin onnistuneesti ainoan oikean kommunismin osoitus. Toisen maailmansodan aikana neuvostopatriotismiksi sanottu venäläinen nationalismi yhdistyi Stalinin politiikkaan ja kylmän sodan aikaista marxismi-leninismiä leimasi sitoutuminen Neuvostoliiton ja/tai muiden sosialististen maiden valtiollisiin etuihin. Trotskilaiset leimasivat Neuvostoliiton valtiokapitalistiseksi tai rappeutuneeksi työväenvaltioksi. Kiinan ja Albanian kritisoidessa Neuvostoliittoa, ne esittivät itsensä alkuperäisen Neuvostoliiton perillisiksi. Myös leniniläinen anti-imperialismi pelkistyi usein valtiollisten etujen ajamiseksi.

Imperialismi

Lenin puhui imperialismista erityisesti 1900-luvun alussa syntyneenä monopolikapitalismin korkeimpana vaiheena. Teoria painottaa taloudellisia riippuvuussuhteita, alueen tai ryhmän toiseen kohdistamaa riistoa. Lenin katsoi myös kehittyneiden maiden kapitalistien ostavan omien maidensa työläiset hiljaisiksi maltillisilla uudistuksilla, joita kykenivät köyhiltä riistämillään suurvoitoilla toteuttamaan. Marxilais-leniniläiset ovat aina pitäneet tätä analyysia ajankohtaisena ja yhtenä leninismin kulmakivistä. Imperialismin kukistamisesta kehittyvissä maissa tuli erittäin tärkeä osa kehittyneidenkin maiden vallankumouksellista taistelua, jopa sen välttämätön edellytys. Marxilais-leniniläiset ovat usein halunneet liittoutua kaikkien mahdollisten anti-imperialistisiksi katsomiensa voimien kanssa, mikä on johtanut varsin omituisilta vaikuttaneisiin liittoihin.

Henkilöityminen

anti-imperialistisiksiSynnystään asti on marxismi-leninismi (jo itse nimestä lähtien) on henkilöitynyt voimakkaasti, niin kommunistien itsensä kuin myös sen vastustajien toimesta. NKP(b):n intresseissä 1920- ja 1930-luvuilla oli tehdä puolueesta itseoikeutettu Leninin työn jatkaja, ja siinä sivussa ainoa todellinen Marxin tulkitsija. Lenin-kulttia korostettiin mm. balsamoimalla kuollut johtaja. Samanaikaisesti Stalin alettiin propagandassa esittää Leninin perillisenä. Stalinista tehtiin johtaja, jonka palvominen sai uskonnollista ritualismia muistuttavia piirteitä. Stalin ei suinkaan jäänyt viimeiseksi marxilais-leniniläisen "jumaloinnin" kohteeksi. Monissa maissa nousi vastaavia karismaattisia tapauksia kuten Mao Zedong, Fidel Castro, Kim Il-Sung, Ho Tši Minh, Enver Hoxha tai Abimael Guzmán. Marxilais-leniniläisen historiakäsityksen mukaan henkilöillä on vain suhteellinen merkitys historiassa. Yhteiskunnan perustan muutokset kuten vallankumouksellinen tilanne nostavat johtajia näkyviin asemiin, mikä ei siis ole niinkään johtajien itsensä ominaisuuksista kiinni. Marxin tai Lenininkin tilalle olisi ennemmin tai myöhemmin tullut joku muu, koska historiallinen tilanne vaati sitä.

Kommunismi

Kommunismi on marxilais-leniniläisten puolueiden päämäärä. Kommunistisen yhteiskunnan marxilais-leniniläiset näkevät tulevaisuuden järjestykseksi, jota yhdessäkään marxilais-leniniläisten hallitsemassa maassa ei ole katsottu saavutetun. Siirtymisen kommunismiin katsotaan tarvitsevan oikeaoppisen marxilais-leniniläisen puolueen ohjausta ja proletariaatin diktatuuria. Käsitykset siitä, millä tavoin siirtyminen kommunismiin ja sosialismiin tapahtuu vaihtelevat. Osa on painottanut aseellisen vallankumouksen merkitystä toisten tyytyessä rauhanomaisempiin keinoihin.

Tulkinnat

Neuvostoliitto

proletariaatin diktatuuriaMarxismi-leninismi säilyi NKP:n virallisena ideologiana aina Neuvostoliiton lakkauttamiseen (1991) asti. Puolueen teot oikeutettiin vetoamalla Karl Marxin, Friedrich Engelsin ja Vladimir Iljitš Leninin teksteihin. Lukijan vakuuttaminen tekstin marxilais-leniniläisyydestä muodosti keskeisen osan kommunistien teksteissä ja tämä tapahtui mm. siteeraamalla niitä, jotka varmasti tunnettiin marxilais-leniniläisiksi. Marxismi-leninismi oli retoriikassa mahdollistanut saavutetut voitot ja sille oli pysyttävä ehdottoman uskollisena. NKP:n päätösten nähtiin olevan osoitus tämän tieteen matemaattisen tarkasta soveltamisesta. Oikean lopputuloksen ei nähty olevan tulkitsijasta riippuvainen vaan “objektiivisesti tosi”. Tässä mielessä tulkittuna marxismi-leninismin historia seuraa siis Neuvostoliiton valtiollista historiaa.

Hruštšov

1956 Stalin-kritiikkinsä julkituonut Nikita Hruštšov kehitti marxismi-leninismiä korostaen sosialististen ja kapitalististen maiden välistä rauhanomaista rinnakkaineloa. Hänen aikanaan Neuvostoliitossa alettiin myös korostaa marxismi-leninismin muotoutumista maan käytännön kokemuksissa. Kehittyi ajatus Neuvostoliitosta koko kansan valtiona, vaikka esimerkiksi Marxille, Engelsille ja Leninille valtio ilman luokkia oli mahdoton ajatus. Syntyi teoria valtiomonopolistisesta kapitalismista.

Brežnev

valtiomonopolistisesta kapitalismistaLeonid Brežnevin Neuvostoliitossa oltiin yhtä varmoja maan marxilais-leniniläisestä oikeaoppisuudestaan kuin oltiin aiemmin oltu Stalinin ja Hrustsevinkin aikoina. Kommunistien taistelemat voitot, suuret saavutukset ja hieno historia osoittivat kaiken arvostelun olevan turhaa. NKP jakoi tuomioita harhaoppisuudesta niille, jotka rohkenivat epäillä Leninin puolueen analyysin tasoa. Kommunismia uhkasi tässä visiossa vaara monesta suunnasta. Maon Kiinalle neuvostoliittolaiset toverit eivät suoneet ymmärtämystä, sillä maolaisuutta pidettiin adventuristisena vasemmistopoikkeamana. Huolta aiheuttivat kuitenkin myös varsinkin Länsi-Euroopan oikeistorevisionistit, joita myös eurokommunisteiksi kutsuttiin. Muutaman vuoden välein kutsuttiin koolle kansainvälisiä kommunististen ja työväenpuolueiden neuvottelukokouksia, joissa Neuvostoliitolle uskollisen kansainvälisen kommunistisen liikkeen edustajat saivat evästystä toimintaansa. Konstantinovin virallinen neuvostoliittolainen määritelmä marxismi-leninismistä vuodelta 1975: :Marxismi-leninismi on ehyt ja johdonmukainen oppi, joka sisältää kolme perusosaa: filosofian, kansantaloustieteen ja tieteellisen kommunismin teorian. Nämä perusosat ovat sisäisessä, erottamattomassa yhteydessä toisiinsa. Marxismi-leninismin filosofia - dialektinen ja historiallinen materialismi - on koko marxilais- leniniläisen opin yleisteoreettinen perusta. [...] Marxismi-leninismin filosofia on maailman filosofisen ajattelun kehityksen tulos ja korkein aste. Siihen sisältyy muokattuna kaikki se paras ja edistyksellisin, mitä ihmiskunta on luonut filosofian monivuosisataisen kehityksen kuluessa. (lainattu: http://honeybee.helsinki.fi/users/niskanen/kotu/kotutapa02.pdf)

Kominternin oppositio

1919 perustetun Kommunistisen internationaalin ottamaa suuntaa vastaan nousivat 1920-luvulla vastustamaan mm. Lev Trotski ja Amadeo Bordiga, jotka kokivat edustavansa todellista leninismiä Stalinin petturuuden vastakohdaksi. Lenin ei tietenkään itse ollut koskaan kutsunut itseään leninistiksi, vaan koki olevansa Marxin ajatusten tulkitsija. Pyrkiessään välttämään assosiaatioita stalinismiksi kutsumaansa marxismi-leninismiin trotskilaiset kutsuivat itseään bolsevikki-leninisteiksi. 1938 Trotski perusti kannattajineen 4. internationaalin, joka myöhemmin jakautui lukuisiin suuntauksiin. Vain harva trotskilainen on koskaan kutsunut itseään marxilais-leniniläiseksi.

Anti-revisionistit

4. internationaalinStalinin kuoltua 1953 Neuvostoliitto joutui mullistusten kouriin ja parin vuoden valtataistelun jälkeen Hrustsev “julkisti” Stalinin aikana tehtyjä lukuisia vääryyksiä. NKP:n linjaa alettiin muuttaa, mutta käsitteestä marxismi-leninismi ei luovuttu. 1950-luvun lopussa Neuvostoliiton suuntaa nousivat vastustamaan mm. Kiinan (KKP) ja Albanian (ATP) hallitsevat marxilais-leniniläisiksi itseään kutsuneet puolueet, joiden mielestä vallan NKP:ssa olivat saaneet revisionistit. Kiinan johtaja Mao Zedong nousi 1960-luvulla kansainvälisen anti-revisionistisen marxilais-leniniläisen liikkeen keulakuvaksi. Lukuisiin maihin perustettiin kilpailevia maolaisia kommunistipuolueita, jotka usein ilmoittivat sitoutumisensa marxismi-leninismiin jo nimissään. Maolaiset ylistivät Stalinia, vaikkeivat aivan kaikessa samaa mieltä olleetkaan. Maon alettiin nähdä teoreettisilla aikaansaannoksillaan korottaneen marxismin jälleen uuteen vaiheeseeen, marxismi-leninismi-Mao Zedongin ajatteluun. 1980-luvulla osa maolaisista alkoi itsekin kutsumaan itseään maolaisiksi ja alettiin puhua marxismi-leninismi-maoismista. Maon kuoltua (1976) Enver Hoxhan johtama Albania joutui törmäyskurssille lähimmän liittolaisensa Kiinan uuden johdon kanssa ja koki olevansa nyt ainut todellisen marxismi-leninismin edustaja. Anti-revisionistiset puolueet jakautuivat maolaisiin ja hoxhalaisiin.

Eurokommunismi

Varsinkin Stalinin ajan jälkeen alkoi länsieurooppalaisista kommunistipuolueista kuulua vaatimuksia itsenäisemmästä asemasta suhteessa NKP:hen. 1970-luvulla tätä mm. Italian (IKP), Ranskan (RKP), Espanjan (EKP) ja Suomen (SKP) puolueissa vaikuttanutta kriittistä suuntausta alettiin kutsua eurokommunismiksi.

Sissiliikkeet

1960- ja 1970-luvuilla marxismi-leninismiä kokivat edustavansa lukuisat ns. kolmannen maailman vapautus- ja sissiliikkeet ympäri maailmaa. Jotkut näistä pääsivät myös toteuttamaan visioitaan, jolloin marxismi-leninismi saattoi tarkoittaa hyvinkin erilaisia käytäntöjä.

Uusvasemmisto

1960-lukulaisen uusvasemmiston piiristä nousi monissa maissa vuosikymmenen lopulla marxilais-leniniläisen ideologian omaksuneita nuorisoliikkeitä. Maolaisuus oli suosittua, mutta länsimaissa syntyi myös aseellisia marxilais-leniniläisiä ryhmittymiä, tunnetuimpina Punaiset prikaatit Italiassa ja Punainen armeijakunta Saksassa.

Marxismi-leninismi Suomessa

Suomen kommunistinen puolue (SKP) oli yksi kolmannen Kommunistisen internationaalin (Komintern) perustajapuolueista. SKP seurasi aina 1960-luvulle asti NKP:n linjaa kansainvälisissä asioissa varsin tiiviisti. Uudistuslinja pääsi kuitenkin enemmistöön, mikä johti SKP:n hajoamiseen kahtia 1960-luvun lopussa. SKP:n tuomitessa Varsovan liiton toimenpiteet Tšekkoslovakiassa 1968 otti puolueoppositio jyrkästi tehtyä puolustavan kannan. 1970-luvulla oikeaoppista marxismi-leninismiä väittivät Suomessa edustavansa SKP:n saarislaisen enemmistön lisäksi edellä mainittu oppositio eli taistolaiset sekä maolaiset, joiden järjestönkin nimenä oli Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR). Vanha SKP jätti maininnat marxismi-leninismistä pois 21. edustajakokouksessaan 1987 eikä sen perillinen Vasemmistoliitto puhu edes sosialismista. Nykyään myös vähemmistö suomalaisista kommunisteista kutsuu itseään marxilais-leniniläiseksi. Yrjö Hakasen SKP:n edeltäjä SKPy luopui käsitteen käytöstä Neuvostoliiton kaatuessa ja tukeutuu vain Marxismin ja Leninismin kehittämiseen. Vuonna 1988 perustettu Rauhan ja sosialismin puolesta - Kommunistinen työväenpuolue (KTP) on ainoa rekisteröity marxilais-leniniläinen puolue. KTP:sta 2002 erotettujen Kommunistien liitto tosin toimii puolueen tavoin ja väittää olevansa marxilais-leniniläisempi. Suomalaisia marxilais-leniniläisiä järjestöjä:
- Suomen kommunistinen puolue (1918-1990)
- Marxilais-leniniläiset ryhmät (1973-1979)
- Suomen kommunistinen puolue (yhtenäisyys) (1986-1994)
- Rauhan ja sosialismin puolesta - Kommunistinen työväenpuolue (1988-)
- Kommunistien liitto (2002-) luokka:kommunismi luokka:poliittinen ideologia zh-min-nan:Marx-Lenin-chú-gī

Trotskilaisuus

Trotskilaisuus on venäläisen Lev Trotskin ajatuksiin pohjautuva marxilainen suuntaus.

Historia

Käsite trotskilaisuus syntyi 1920-luvun Neuvostoliitossa Stalinin voittoon päättyneen valtataistelun yhteydessä. Trotski itse koki olevansa bolshevikki-leninisti vastapainona stalinistien marxismi-leninismille. Kansainvälisesti Trotskin kannattajat Kominternissa järjestäytyivät aluksi nimellä Kansainvälinen Vasemmisto-oppositio ja perustivat lopulta 1938 Neljännen Internationaalin.

Nykypäivä

Stalinin agentin tapettua Trotskin Meksikossa 1940 Neljäs internationaali ja trotskilaisuus alkoi hajota lukuisiin eri suuntauksiin. Nykyisin toimii ainakin toistakymmentä kansainvälistä trotskilaista suuntausta. Euroopassa merkittävä trotskilainen liike on International Socialist Tendency -suuntaus, jonka suurin puolue on brittiläinen Socialist Workers Party. Puolueen perustajiin kuuluva sosialisti Tony Cliff loi 1940-luvun lopulla teorian, joka näki Venäjän olleen sosialismin sijasta valtiokapitalistinen 1920-luvun lopulta alkaen. IS-suuntauksen lisäksi kaksi muuta merkittävää trotskilaissuuntausta ovat Committee for a Workers International ja United Secretariat of the Fourth International. Trotskilaisuuden suosio on kasvannut murroskausten mukana. Viime vuosikymmenenten aikana tällaisia ovat olleet "hullu vuosi" 1968 ja Itä-Euroopan järjestelmien kaatuminen. Viime vuosina trotskilaiset ryhmät olleet rakentamassa vaalikoalitioita yhdessä muiden muutosvoimien kanssa. Läpimurtoja on nähty Tanskassa, Saksassa, Britanniassa, Italiassa ja Portugalissa. Ranskassa trotskilaiset puolueet Ligue Communiste Révolutionnaire sekä Lutte Ouvrière onnistuivat saamaan merkittäviä äänisaaliita Ranskan vuoden 2002 presidentin vaaleissa. Suomessa trotskilaisuus ei ole ollut johtava voima vasemmalla, mutta pieniä trotskilaisia järjestöjä on ollut olemassa ainakin 1970-luvulta lähtien. Nykyisin Suomessa toimivia trotskilaiseen perinteeseen nojaavia järjestöjä ovat Sosialistiliitto (SL), Marxilainen työväenliitto (MTL) ja Sosialistinen vaihtoehto. Sosialistiliitto on suurin ja aktiivisin näistä järjestöistä ja se on ollut keskeisessä osassa rakentamassa antikapitalistista ja sodanvastastaista liikettä Suomessa. Trotskilaisille liikkeille ominaisia toimintatapoja on osallistuminen lakkoihin ja mielenosoituksiin omin tunnuksin. Trotskilaiset liikeet ovat aina erittäin kriittisiä Neuvostoliittoa kohtaan ja kritisoivat perinteisiä kommunisteja Neuvostoliiton kaipuusta eivätkä (ymmärrettävistä historiallisista syistä) halua olla tekemisissä stalinististen liikkeiden kanssa. "Stallareiden" ja trotskilaisten liikkeiden suhdetta leimaakin keskenäinen vihanpito, epäluulo ja kilpailu vaikutusvallasta. Trotskilaista liikettä (myös Suomessa) on leimannut erityisen voimakkaasti vasemmistolaisia liikkeitä vaivaava hajanaisuus ja jatkuva jakautuminen keskenään kilpaileviin ryhmiin, tämä näkyy hyvin Trotskilaisen liikkeen historiassa jossa lukuisia jakautumisia ja hajoamisia on lähes mahdoton seurata tarkasti.

Ideologia

Trotskilainen ideologia pitää jakaa kahteen alueeseen, toisaalta Lev Trotskin omiin kirjoituksiin sekä Trotskin kuoleman jälkeen vaikuttaneiden trotskilaisten ideologien ajatuksiin. Trotskilla oli merkittävä rooli ensin vuoden 1905 vallankumouksessa ja sittemin lokakuun vallankumouksessa 1917. Trotski organisoi lähes tyhjästä Neuvostoliiton sisällissodan menestyksekkäästi voittaneen Puna-armeijan, joka puolusti vallankumousta. Traagisesti hän myös oli ensimmäinen, joka joutui analysoimaan Stalinin diktatuuria ja venäläisen yhteiskunnan muuttumista. Trotskin ydinajatuksiin, aivan kuten koko lokakuun vallankumouksen tehneen bolsevikkijohdon, kuului teoria maailman vallankumouksesta. Sosialismi ei tulisi selviämään yksin eristäytyneenä. Myöhemmin tämä oli yksi keskeisimpiä eroja Stalinin ja Trotskin välillä 1920-luvun puolivälissä. Trotskin jälkeen tunnetuimpia trotskilaisia teoreetikkoja on ollut Palestiinassa 1917 syntynyt, Britanniassa asunut kirjailija ja toimittaja Yigael Gluckstein (1917-2000), paremmin tunnettu nimellä Tony Cliff. Tony Cliffin ajatuksiin kuului kritiikki Neuvostoliittoa kohtaan joka perustui ajatukseen siitä, että Neuvostoliitto ei ollutkaan sosialistinen valtio, vaan valtiokapitalistinen. Toisin sanoen, Neuvostoliiton valtio oli ottanut yritysten paikan työläisten riistäjänä ja toimi ikään kuin pääomat länsimaissa.

Linkkejä

- [http://www.broadleft.org/trotskyi.htm Linkkejä trotskilaisten puolueiden kotisivuille (Leftist parties of the world)]
- [http://www.marxists.org/history/etol/ Encyclopedia of Trotskyism On-Line (englanniksi)]
- [http://www.marxists.org/suomi/trotsky/index.htm Trotskia suomeksi (Marxists internet archive)]
- [http://www.mtl-fi.org/tia/tia.html Trotskia suomeksi 2 (MTL)]
- [http://www.sosialistiliitto.org Sosialistiliitto]
- [http://www.mtl-fi.org Marxilainen työväenliitto]
- [http://www.trotskyana.net/ The Lubitz TrotskyanaNet] dealing with Leon Trotsky, Trotskyism and Trotskyists (englisch)
- [http://www.marxists.de/trotism/callinicos/index.htm Trotskyism] Alex Callinicos Luokka:Kommunismi Luokka:Poliittinen ideologia Luokka:Marxismi Luokka:Sosialismi ja:トロツキズム

Vasemmistokommunismi

Vasemmistokommunismi tai "työläisneuvostokommunismi" (council communism) on marxilainen suuntaus joka erkani Kominternista jo sen alkuvaiheissa Leninin ja bolsevikkien kanssa käytyjen kiistojen seurauksena. Vasemmistokommunismia ei voi pitää yhtenäisenä teoreettisena suuntauksena vaan pikemmin kollektiivisena nimikkeenä erilaisille järjestöille ja teoreetikoille jotka kritisoivat Kominternia ja Neuvostoliittoa keskusjohtoisuudesta ja "porvarillisuudesta". Vasemmistokommunistit hylkäävät yleisesti ottaen parlamentaarisen toiminnan ja tähtäävät vallankumouksen kautta syntyvään työläisneuvostojen valtaan. Tärkeimpiä vasemmistokommunistisia teoreetikkoja olivat mm. Anton Pannekoek, Otto Ruhle, Paul Mattick ja Amadeo Bordiga. 1920-luvun jälkeen varsinainen vasemmistokommunismi on ollut hyvin marginaalinen liike, mutta sillä on ollut vaikutusta autonomisen marxilaisuuden syntyyn ja anti-kapitalistisen anarkistiliikkeen kehitykseen. Luokka:Kommunismi Luokka:Poliittinen ideologia

Vasemmistososialismi

Vasemmistososialismi sijoittuu poliittisella janalla sosiaalidemokratian ja kommunismin väliin. Suomessa aatetta ovat edustaneet esimerkiksi Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ja Suomen Kansan Demokraattisen Liiton väliin sijoittuneet puolueet Työväen ja Pienviljelijäin Sosialistinen Liitto sekä sen seuraaja Sosialistinen Työväenpuolue. Myös SKDL:n niin sanotun sosialistisiiven edustajat, kuten Ele Alenius ja Kalevi Kivistö, voidaan katsoa vasemmistososialisteiksi. Laajaa kannatusta vasemmistososialismi on nauttinut muun muassa maailmansotien välisenä aikana Japanissa. Luokka:Sosialismi

Analyyttinen marxismi

Analyyttinen marxismi pyrkii käyttämään tavallisen logiikan ja matematiikan päättelyä, selkeitä käsitteitä ja hyvää kieltä. Dialektista logiikkaa ei sen mielestä tarvita. Analyyttistä marxismia esiintyy lähinnä vanhoissa kapitalistimaissa. Analyyttistä marxismia sanotaan myös järkevien valintojen marxismiksi. Tämä merkitsee sitä, että sosiaaliset valinnat tekevät järkevät vaikka erilaiset yksilöt. Hegelin analyyttinen marxismi on hylännyt kokonaan. Sosialismi on mahdollinen ja toivottava vaihtoehto kapitalismille, mutta analyyttinen marxismi ei usko sosialismin toteutuvat luonnonlain välttämättömyydellä. Sosialismia ei tarvitse perustella dialektisellä logiikalla. Proletariaatti eli köyhälistö ei ole analyyttisen marxismin mukaan enää muutoksen liikkeelle paneva voima eikä uuden, sosialistisen yhteiskunnan johtava luokka.

Katso myös

- Marxismi
- Kyberneettinen marxismi Luokka:Sosialismi Luokka:Poliittinen ideologia

Luokka:Poliittinen ideologia

Luokka:Politiikka ko:Category:정치 이론 zh-cn:Category:意识形态

Luokka:Filosofian koulukunnat

luokka: filosofia

პარა

პარა (Para, PA) - შტატი ბრაზილიაში მდინარე ამაზონის ქვედა დინებაში. პარა ეკონომიკურად სუსტად განვითარებული შტატია.
- ფართობი – 1.253 ათასი კვ.კმ.
- მოსახლეობა – 6,7 მლნ.
- ქალაქები (ათ.) – ბელემი (1.144), ანანინდეუა (419), სანტარემი (192). კატეგორია:ბრაზილია

tapety wygaszacze gry tablice narty we francji spalacze t�uszczu jednor�ki bandyta

:: RELATED NEWS ::

Mailhac-sur-Benaize
Mailhac-sur-Benaize to miejscowość i gmina we Francji, w regionie Limousin, w departamencie Haute-Vienne. Według danych na rok 1990 gminę zamieszkiwało 357 osób, a gęstość zaludnienia wynosiła 17 osób/km² (wśród 747 gmin Limousin Mailhac-sur-Benaize plasuje się na 320. miejscu pod względem liczby ludności, natomiast pod względem powierzchni na miejscu 316.).

Linki zewnętrzne
Read More...

Maisonnais-sur-Tardoire
Maisonnais-sur-Tardoire to miejscowość i gmina we Francji, w regionie Limousin, w departamencie Haute-Vienne. Według danych na rok 1990 gminę zamieszkiwały 512 osoby, a gęstość zaludnienia wynosiła 16 osób/km² (wśród 747 gmin Limousin Maisonnais-sur-Tardoire plasuje się na 253. miejscu pod względem liczby ludności, natomiast pod względem powierzchni na miejscu 145.).

Linki zewnęt

Read More...

Marval
Marval to miejscowość i gmina we Francji, w regionie Limousin, w departamencie Haute-Vienne. Według danych na rok 1990 gminę zamieszkiwało 556 osób, a gęstość zaludnienia wynosiła 14 osób/km² (wśród 747 gmin Limousin Marval plasuje się na 234. miejscu pod względem liczby ludności, natomiast pod względem powierzchni na miejscu 79.).

Linki zewnętrzne

- Źródło danych

Masléon
Masléon to miejscowość i gmina we Francji, w regionie Limousin, w departamencie Haute-Vienne. Według danych na rok 1990 gminę zamieszkiwały 312 osoby, a gęstość zaludnienia wynosiła 36 osób/km² (wśród 747 gmin Limousin Masléon plasuje się na 347. miejscu pod względem liczby ludności, natomiast pod względem powierzchni na miejscu 584.).

Linki zewnętrzne

- Źródło d

Meilhac
Meilhac to miejscowość i gmina we Francji, w regionie Limousin, w departamencie Haute-Vienne. Według danych na rok 1990 gminę zamieszkiwało 251 osób, a gęstość zaludnienia wynosiła 17 osób/km² (wśród 747 gmin Limousin Meilhac plasuje się na 390. miejscu pod względem liczby ludności, natomiast pod względem powierzchni na miejscu 449.).

Linki zewnętrzne

- Źródło dan

Meuzac
Meuzac to miejscowość i gmina we Francji, w regionie Limousin, w departamencie Haute-Vienne. Według danych na rok 1990 gminę zamieszkiwały 753 osoby, a gęstość zaludnienia wynosiła 17 osób/km² (wśród 747 gmin Limousin Meuzac plasuje się na 174. miejscu pod względem liczby ludności, natomiast pod względem powierzchni na miejscu 55.).

Linki zewnętrzne

- Źródło danych

Meyze
Meyze to miejscowość i gmina we Francji, w regionie Limousin, w departamencie Haute-Vienne. Według danych na rok 1990 gminę zamieszkiwało 858 osób, a gęstość zaludnienia wynosiła 31 osób/km² (wśród 747 gmin Limousin Meyze plasuje się na 150. miejscu pod względem liczby ludności, natomiast pod względem powierzchni na miejscu 197.).

Linki zewnętrzne

- Źródło danych:

Mézières-sur-Issoire
Mézières-sur-Issoire to miejscowość i gmina we Francji, w regionie Limousin, w departamencie Haute-Vienne. Według danych na rok 1990 gminę zamieszkiwało 885 osób, a gęstość zaludnienia wynosiła 20 osób/km² (wśród 747 gmin Limousin Mézières-sur-Issoire plasuje się na 148. miejscu pod względem liczby ludności, natomiast pod względem powierzchni na miejscu 56.).

Linki zewnętrzn

Read More...

Moissannes
Moissannes to miejscowość i gmina we Francji, w regionie Limousin, w departamencie Haute-Vienne. Według danych na rok 1990 gminę zamieszkiwały 302 osoby, a gęstość zaludnienia wynosiła 12 osób/km² (wśród 747 gmin Limousin Moissannes plasuje się na 354. miejscu pod względem liczby