:: wikimiki.org ::

Marxismi

Marxismi

Marxismi on yhteiskunnallisen ajattelun traditio, joka juontuu Karl Marxin teorioista. Marxismissa on monta eri suuntausta joiden näkemykset poikkeavat toisistaan. Keskeinen jako oli aiemmin länsimaisen akateemisen marxismin sekä toisaalta Neuvostoliiton marxismi-leninismin välillä. Länsimaiden akateeminen marxismi oli suurelta osin sanoutunut irti Neuvostoliitosta.

Marxilainen filosofia

Marxilaiseen filosofiaan kuuluvat historiallinen materialismi, materialistinen dialektiikka ja paljon muita teoreettisen filosofian osa-alueita. Ks. erillinen artikkeli marxilaisesta teoreettisesta filosofiasta. Marxilainen filosofia on ollut suosituinta manner-euroopassa. Se on joskus katsottu osaksi mannermaista filosofiaa. Erityisesti Frankfurtin kriittinen koulukunta oli pitkään marxismin tunnettu edustaja. Viime aikoina tunnettu marxilaista filosofiaa edustava teos on ollut esimerkiksi tunnettu "Empire" -kirja.

Marxismi yhteiskuntatieteissä

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa marxismilla on vahvat perinteet. Esimerkiksi politiikan tutkimuksessa kansainvälisten suhteiden teorioissa marxismi oli pitkään yksi kolmesta koulukunnasta liberalismin sekä realismi/nationalismin rinnalla (nyttemmin tämä kenttä nähdään usein hajanaisempana). Marxilaista kansainvälisten suhteiden teoriaa edustavat nykyään esimerkiksi uus-gramscilaiset hegemoniateoriat. Samoin esimerkiksi sosiologiassa marxismilla oli pitkään vahva asema. Taloustieteessä marxismi ei sen sijaan koskaan ollut kovin vahvoilla länsimaiden yliopistossa, joskin marxilaisia taloustieteen professoreja on edelleen suurten maiden pienissä yliopistoissa. Länsimaisissa taloustieteen suuntauksissa Marxismia ovat edustaneet esimerkiksi monet riippuvuusteorian edustajat, ranskalainen regulaatiokoulukunta (josta käsite fordismi on lähtöisin), sekä maailmanjärjestelmäteoria. Historiantutkimuksessa marxismi on edelleen yksi teoreettinen vaihtoehto muiden joukossa. Marxilaisessa historiantutkimuksessa tärkeää on tuotantovälineiden ja teknologian kehityksen vaikutus muuhun yhteiskuntaan.

Marxismi poliittisena ideologiana

Poliittisena ideologiana marxismi perustettiin tärkeänä vaihtoehtona liberalismille sekä konservatismille, jotka olivat hallinneet länsimaista kulttuuria modernilla aikakaudella. Marxismi kansainvälisen kommunistisen liikkeen muodossa on myös ollut länsimaisen kapitalismin päävihollinen ainakin vuosina 1917-1991. Kommunismin romahtaminen 1900-luvun lopulla ei tarkoittanut marxismin poliittisen ideologian kuolemaa, koska monet marxilaiset olivat hylänneet tukensa Neuvostoliitolle jo aiemmin. Suomessa 1970-luvulla esiintynyt taistolaisuus oli länsimaissa suhteellisen poikkeuksellinen ilmiö, ja muiden maiden nuoret radikaalit 1970-luvulla pitivät Leonid Brezneviä yleensä konservatiivisena hahmona. Neuvostoliittoa ennen sen romahtamista tukeneet marxilaiset saattoivat aatteen hylkäämisen sijasta muuttaa suhtautumistaan Neuvostoliittoon (joissakin poikkeustapauksissa he kehittelivät salaliittoteorioita, jotka selittävät, miksi Neuvostoliitto romahti, vaikka se oli heidän mielestään ollut hyvä yhteiskunta).

Marxilaisia suuntauksia

- marxismi-leninismi
- trotskilaisuus
- maolaisuus
- vasemmistokommunismi
- autonominen marxilaisuus
- vasemmistososialismi
- analyyttinen marxismi Luokka:Sosialismi Luokka:Poliittinen ideologia luokka: Filosofian koulukunnat luokka: yhteiskuntatiede zh-min-nan:Marx-chú-gī ko:마르크스주의 ja:マルクス主義 simple:Marxism th:ลัทธิมาร์กซ

Karl Marx

Karl Marx (5. toukokuuta 1818 - 14. maaliskuuta 1883) oli preussilaissyntyinen juutalainen yhteiskuntafilosofi ja sosiaaliteoreetikko. Marxin kuuluisin luomus on teoria työtätekevän ja omistavan luokan luokkaristiriidasta ja taistelusta.

Elämä

Karl Marx syntyi edistykselliseen juutalaiseen perheeseen Preussin Trierissä. Hänen isänsä, Hirschel, sittemmin Heinrich, Marx oli lakimies, joka ajalle tyypillisen juutalaissyrjinnän takia kääntyi luterilaiseksi. Marxien perhe oli mukana liberaaleissa seurapiireissä, ja talossa vierailikin useita älymystön ja taiteiden edustajia. Koulu sujui nuorelta Marxilta hyvin ja 1833 hän kirjautui Bonnin yliopistoon lukemaan lakia. Kesällä 1836 hän kihlautui (vihkimistä saatiin odottaa noin seitsemän vuotta) aatelisen Jenny von Westphalenin kanssa, avioliiton kestäessä läpi koko Marxin myrskyisen ja taloudellisia vaikeuksia täynnä olevan elämän aina Jennyn kuolemaan asti 1881. Valitettavasti Marxin opiskelut menivät rankaksi ryyppäämiseksi ja oluttuvissa laulamiseksi. Vaihdettuaan yliopistoa Berliiniin vuonna 1836, Marx kiinnostui filosofiasta ja etenkin hegeliläisyydestä. Juuri Hegeliltä Marx peri käsityksen dialektiikasta, joka tarkoittaa maailmanhistorian etenemistä ristiriidan kautta. Tässä tapauksessa nuoret hegeliläiset uskoivat Preussin yhteiskunnan olevan teollisessa kehityksessään ja kehittyneine yliopistoineen senhetkisen dialektisen kehityksen huipentuma. Muutoksia kuitenkin oli vielä heidän mukaansa tulossa, sillä yhteiskunnassa oli vielä kehittymättömiä puolia kuten köyhyys, sensuuri ja uskonnollinen sorto. Vuonna 1841 Marx valmistui Berliinin yliopistosta, toimittaen tohtorinväitöskirjansa, Differenz der demokritischen und epikureischen Naturphilosophie (Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofian ero), Jenan yliopistoon. Nuoren teologin Bruno Bauerin kanssa 1841 Marx aloitti oman pikku häirintäkampanjansa oikeistohegeliläisiä ja kirkkoa vastaan; kovaäänisen kirkossa hohottelun lisäksi he kirjoittivat pamfletin, nimellään hurskaita lukijoita teoksen kansien ansaraudan väliin houkuttelevan Die Posaune des Jüngsten Gerichts über Hegel (jonka Pentti Määttänen on suomentanut vain Tuomiopäivän pasuuna Hegelin yllä, mutta jonka Aarne T.K. Lahtinen on kääntänyt kenties komeammin, mutta epätarkemmin nimellä Tuomiopäivän pasuunan törähdys Ateisti-Hegeliä ja Anti-Kristusta vastaan) Teoksen tekijöiden paljastumisen vuoksi vuonna 1842 Marx hylkäsi yliopistollisen maailman ja siirtyi journalismin pariin, toimittaen kohua herättänyttä Rheinische Zeitung -lehteä. Viranomaiset lopettivat lehden monta kertaa sen ja etenkin Marxin tulisten pääkirjoitusten jouduttua ristiriitaan valtiollisen sensuurin kanssa. Lopulta Marx painostettiin maanpakoon Ranskaan, Pariisiin. Ranskassa Marx perusti lehden uudestaan, kirjoitti paljon ja tapasi 1844 elämänmittaiseksi ystäväksi muodostuvan Friedrich Engelsin. Engelsin, joka oli englantilaisen tehtaanomistajasuvun vesa, ansiosta Karl Marx kiinnostui taloustieteestä, josta hän ei vielä siinä vaiheessa tiennyt juuri mitään. Lehden jouduttua jälleen vaikeuksiin ja Preussin virkamiesten protestoidessa ranskalaisille Marxin uuden lehden provosoivasta sävystä, Marx joutui jälleen pakenemaan - Brysseliin. Brysselissä Marx ja Engels kirjoittivat yhdessä arvostelua hegeliläisyyttä vastaan, kymmeniä väittelykirjoituksia niin konservatiiveista, ranskalaisista sosialisteista ja liberalisteistakin. Marxille oli ominaista riitaantua lähes jokaisen ystävänsä kanssa – v. 1864 hetken aikaa jopa Engelsin, kun tämän rakastajatar Mary Burns kuoli, eikä Marx osannut valita osanottokirjeessään sanojaan oikein – ja Engelsin kanssa he päättivät kirjoittaa aluksi pelkän artikkelin Marxin entistä toveria, Baueria ja tämän veljiä sekä heidän kumppaneitaan vastaan. Molemmat saivat osakseen n. parikymmentä sivua, minkä Engels riipaisi hetkessä, mutta kuultuaan vain kuukausia myöhemmin Marxin uutiset artikkelin tiimoilta, se oli kasvanut kolmesataa sivua, ja entinen nimi, Kriittisen kritiikin kritiikki oli muuttunut alaotsikoksi uudelle, Pyhälle perheelle. Ranskassa ollessaan Marx ja Engels olivat liittyneet saksalaisten maanpakolaisten perustamaan "Oikeamielisten liittoon" joka Marxin vaikutuksesta muutti nimensä "Kommunistien liitoksi" vuonna 1847. Vanhan Oikeamielisten liiton tunnus "kaikki ihmiset ovat veljiä" korvattiin tunnuksella "kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen". Marxin ja Engelsin kuuluisin työ, Kommunistisen puolueen manifesti kirjoitettiin Brysselissä Kommunistien liiton julistukseksi ja julkaistiin vuonna 1848. Alun perin se oli Engelsin versiona yhtämittaista "kysymys-vastaus"-litaniaa, mutta vaikka hänenkin jälkensä näkyi lopullisessa versiossa, latomoon saapuva teksti oli kokonaisuudessaan Marxin kynästä syntynyt, ja hän olikin kirjoittanut sitä Kommunistiliiton painostuksen alla yötä päivää, paksun sikarinsavun keskellä. 1848] Vallankumousvuosien 1848-1849 jälkeen Marx joutui etsimään turvapaikan Lontoosta, jossa hän syventyi vuosiksi kirjoitustyöhön. Hänen tarkoituksenaan oli kirjoittaa suuri magnum opus taloustieteestä, jonka piti olla miekka joka ilmestyessään olisi aikojen loppuun saakka alamaailman seiväs kapitalistien ja porvarien sydämessä. 1850-luvulla hän julkaisi sen ensimmäisen version, joka oli täysi pettymys, ja sen ja lopulta v. 1867 ilmestyneen kirjan väliin mahtui paljon, rahavaikeuksia, sairauksia, huolia, taistelua väärämielisiä vastaan, proletariaatin asioita ajavien yhdistysten sääntökeskusteluja, niiden hajoamisia. Vaikka Marx julkaisikin vuoden 1860 tienoilla parhaaksi pamfletikseen kutsutun häpäisykirjansa sveitsiläistä luonnontieteilijää, Karl Vogtia, vastaan, ei se auttanut hänen tilannettaan vaan hän oikeastaan tuhlasi aikaansa. "Kuka taas ampuikaan kärpästä mörssärillä?" on Francis Wheen kysynyt. Vuonna 1864 Marxin odotus palkittiin, hänen äitinsä Henriette kuoli, ja samana vuonna hän sai myös aivokalvontulehdukseen kuolleelta Wilhelm "Lupus" Wolffilta perintöä jopa 820 puntaa. Näistä huolimatta joutui Marx – mikään varovainen säästelijä (mitä ominaisuutta hän porvareissa halveksi) kun ei ollut – vielä myöhemminkin kerjäämään ystäviltään avustuksia. Marxin pääteoksen, Pääoman ensimmäinen osa ilmestyi lopulta 1867 (toinen ja kolmas osa ilmestyivät hänen kuolemansa jälkeen). Jo tuolloin joutui Marx pyytämään Engelsiltä rahat matkatakseen käsikirjoitus mukanaan saksalaiseen kustantamoon. Ensipainos oli tuhat kappaletta, ja palkkio niin pieni, ettei Pääomalla "makseta edes niitä sikareita, jotka sitä tehdessäni olen pannut palamaan!" Vuonna 1864 Ranskan ja Englannin työväenjärjestöt perustivat Työväen Internationaalin, josta oli tarkoitus tulla maailmanlaajuinen työläisliikkeitä yhdistävä organisaatio. Marx valittiin järjestön liittoneuvostoon ja hän toimi aktiivisesti järjestön johtotehtävissä. Nykyään tämä internationaali nähdään niin sanottuna ensimmäisenä internationaalina. Järjestö toimi Marxin poliittisen toiminnan alustana, mutta päätyi viimein hajaannukseen Pariisin kommuunin epäonnistuttua 1871 ja monen sen jäsenen siirtyessä venäläisen anarkistin, Mihail Bakuninin leiriin. Myös englantilainen ammattiyhdistysliikkeen voimaan luottava sosialistinen liike ei panostanut loppuvaiheessa enää tarpeeksi internationaaliin, jotta se olisi voinut pysyä pystyssä. Marx kuoli suhteellisen unohdettuna 1883 ja lepää Lontoon Highgaten hautausmaalla. Vasta myöhempien kehityskulkujen ansiosta Marx nousi asemaansa suurena filosofina. Engels jatkoi vielä työtä hänen jälkeensä, toimittaen esimerkiksi Pääoman viimeisen osan loppuun. Vuonna 2003 saksalaiset äänestivät Marxin kolmanneksi suurimmaksi saksalaiseksi ZDF-televisiokanavan äänestyksessä (edelle pääsivät ainoastaan Konrad Adenauer ja Martin Luther).

Filosofia

Filosofiassaan Marxin voi nähdä Hegelin seuraajana. Hegelin filosofia perustuu dialektiikkaan, joka tarkoittaa, että maailma kehittyy kahden vastakkaisen voiman, teesin ja antiteesin, taistellessa. Hegel katsoi filosofisena idealistina, että todellisuus on pohjimmiltaan henkinen. Oman filosofiansa Marx rakensi Hegelin dialektisen logiikan mukaan, mutta hylkäsi idealismin. Ontologiassaan Marx sen sijaan seurasi saksalaista filosofia Ludwig Feuerbachia siinä mielessä, että hän katsoi todellisuuden perustan olevan viime kädessä materiaalinen eli aineellinen. Marxin ja Engelsin mukaan filosofian peruskysymyksiin kuuluu kysymys hengen ja aineen välisestä suhteesta. Marx ja Engels ratkaisivat asian materialistisesti: aine on ensisijainen ja henki vain aineen korkein tuote. Hegelin tavoin Marx erotti havainnot ja ideat toisistaan, mutta ei nähnyt aineellista todellisuutta ideat peittävänä esteenä vaan ennemminkin tiettyjen ideologioiden vaikutuksesta ihmiset eivät nähneet elämänsä todellista aineellista tilaa. Tätä hegeliläisestä dialektiikasta vaikutuksia saanutta teoriaansa Marx kutsui historialliseksi materialismiksi. Dialektinen materialismi puolestaan käsittelee yleisempää oppia aineesta, dialektiikan säännöistä ja maailmasta niiden kohtauspaikkana.

Yhteiskuntateoria

Teoksessaan Pääoma Marx esitti teorian kapitalistisen yhteiskunnan yleisimmistä taloudellisista liikelaeista. Marxia ja Engelsiä kiinnosti, mistä yrittäjä saa liikevoittoa. Ennen Marxia talousteoreetikot luulivat, että yrittäjä varastaa työntekijöiltä, mutta Marx ei tähän uskonut. Sen sijaan hän päätyi tutkimuksissaan uudenlaiseen käsitteeseen, lisäarvoon. Lisäarvo yksinkertaistaen merkitsee, että kun yrittäjä palkkaa työvoimaa hän tekee siihen sijoituksen. Mutta työläinen on erilainen sijoitus kuin esimerkiksi työkoneet: työlainen tuottaa tavaraan enemmän arvoa, kuin mitä työntekijän, työvälineiden ja raaka-aineiden arvo yksinään on. Formaalisti esitettynä, kun: :A= työntekijän palkka :B= työvälineiden kustannukset :C= raaka-aineiden kustannukset :D= valmiin tuotteen hinta niin : A+B+C = D+X missä X on lisäarvo. Tämän lisäarvon yrittäjä saa pitää itsellään. Marx näki tämän ongelmalliseksi, koska tällainen järjestelmä periaatteessa riistää työntekijöitä.

Marxin historiallinen vaiheteoria

Yhteiskuntien historiallinen kehityskulku näyttäytyy Marxin historianfilosofiassa seuraavana: 1.) Orjayhteiskunnat - selkeät rajat vapaiden ja orjien välillä; antikin Kreikan polikset - väkivaltainen orjien kurissapito 2.) Feodaaliyhteiskunta - maanomistajien ja maaorjien välinen kamppailu 3.) Kapitalistinen (teollisuus)yhteiskunta - porvariston ja proletariaatin eli työväenluokat kamppailu - vähän väkivaltaa; laillisesti legitimoitu valta - riisto näkymättömämpää, koska se tapahtuu rakenteellisesti Historiallisessa mielessä siis väkivalta ja näkyvä riisto vähenee, mutta riiston kokonaismäärä säilyy. Marx ja Engels katsoivat, että kapitalistisen(kin) tuotantotavan ristiriidat johtavat väistämättä vallankumoukseen, jonka seurauksena on luokaton yhteiskunta. Sen sijaan vastoin yleistä luuloa Marx ei missään kirjoituksissaan viittaa siihen, millainen tämä uusi yhteiskuntarakenne olisi.

Marxin suomennettuja teoksia

- Marx, Karl (1974) Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. Osa 1: Pääoman tuotantoprosessi. Valmistanut painoon Friedrich Engels. Alkuteos Das Kapital 1867/1890. Suomennos O.V. Louhivuori, T. Lehén, M. Ryömä. Moskova, Edistys
- Marx, Karl (1974) Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. Osa 2: Pääoman kiertokulkuprosessi. Valmistanut painoon Friedrich Engels. Alkuteos 1885. Suomennos Mauri Ryömä. Moskova, Edistys
- Marx, Karl (1976) Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. Osa 3: Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Valmistanut painoon F. Engels. Suomentanut Antero Tiusanen (Alkuteos 1894). Moskova, Edistys
- Marx, Karl (2005) Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofian ero. Minerva Kustannus Oy, Helsinki.
- Marx, Karl (1998) Kommunistinen manifesti. Alkuteos 1848. Vastapaino, Tampere
- Marx, Karl & Engels, Friedrich (1978-1979) Valitut teokset. Kuusi osaa. Moskova, Edistys

Kirjallisuutta

- McLellan, David (1973) Karl Marx. His Life & Thought. London, Macmillan Press
- Mehring, Franz (1935) Karl Marx. The Story of His Life. (Alkuteos 1918). Trans. by Edward Fitzgerald. New York, Covici Friede Publishers
- Berlin, Isaiah (1963) Karl Marx. Suomentanut Juhani Jaskari. Otava 1968
- Wheen, Francis (1999) Karl Marx. Suomentanut A.T.K Lahtinen. Otava 2000
- Schanz, Hans-Jorgen (1996) Karl Marxin teoria muurin murtumisen jälkeen. Suomentanut Tapani Hietaniemi. Helsinki, Tutkijaliitto

Katso myös

- Kommunismi
- Sosialismi
- Marxismi
- Marxilainen filosofia
- Marxilainen uskontokritiikki

Asiasta muualla

- [http://www.marxists.org/archive/marx/works/1867-c1/index.htm] Pääoma-kirja
- [http://www.marx-seura.kaapeli.fi/] Karl Marx -seuran kotisivut
- [http://www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/marx.htm] Grundrissen konefragmentti
- [http://www.vapaasana.net/sisalto.php3?id=484] Karx Marx: työn lisäarvo (kriittinen essee) Marx, Karl Marx, Karl Marx, Karl ms:Karl Marx zh-min-nan:Karl Marx ko:카를 마르크스 ja:カール・マルクス simple:Karl Marx th:คาร์ล มาร์กซ

Politologia

Politologia eli valtio-oppi tutkii politiikkaa ja poliittisen vallan jakautumista ja käyttöä. Toisaalta politologia tutkii positiivisesti asioiden tilaa, mutta toisaalta se pyrkii kuitenkin antamaan tietynlaisia normatiivisia suosituksia politiikaksi. Politologian tutkijat mittaavat politiikan ja erilaisten ohjelmien onnistumista tutkimalla vakautta, oikeudenmukaisuutta, aineellisen hyvän jakautumista sekä rauhaa.

Katso myös

- Politiikka Luokka:Politiikka Luokka:Yhteiskuntatiede ja:政治学 nb:Statsvitenskap

Liberalismi

Liberalismi on 1700-luvun valistusaatteesta lähtöisin oleva poliittinen aatejärjestelmä. Liberalismin alkuperäistä muotoa kutsutaan klassiseksi liberalismiksi, mutta aate on myöhemmin laajentunut erillisiin suuntauksiin. Kaikki liberaalit kuitenkin kannattavat vapausoikeuksia kuten yhdistymisvapautta, laajaa sopimusvapautta ja elinkeinovapautta, sananvapautta, lehdistönvapautta ja liikkumisen vapautta, vapautta orjuudesta, pakkotyöstä ja väkivallasta, uskonnonvapautta ja yksityisomistusoikeuksia eli laajaa henkilökohtaista ja taloudellista vapautta.

Liberalismin erilaiset painotukset

Liberalismissa on kaksi pääasiallista painotusta:
- Sosiaaliliberalismin mukaan julkinen valta on mukana takaamassa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Valtion tulee hoitaa peruspalvelut kansalaisilleen, mutta muuten sen pitää olla sekaantumatta kansalaisyhteiskunnan toimintaan ja ihmisyksilöiden elämään.
- Markkinaliberalismi kannattaa markkinoiden täydellistä vapauttamista ja tunnustaa vain negatiiviset vapaudet eli vapauden pakkovallasta ja väkivallasta. Markkinaliberalismin teesit kuuluvat myös libertarismiin, jota on kuvailtu radikaaliksi markkinaliberalismiksi tai markkinaliberalismin synonyymiksi.

Liberalismi-sanan erilaiset merkitykset

Anglosaksisessa keskustelussa, kuten Amerikassa, sana "liberalism" yhdistetään useimmiten sosiaaliliberalismiin ja näitä liberalisteja pidetään jopa usein vasemmistolaisina (heidät asetetaan tällöin vastakkain republikaanien ja muiden konservatiivien kanssa). Markkinoiden avoimuutta painottava suuntaus suljetaan tällöin useimmiten libertarismi-käsitteen alle. Suomessa sana "liberalismi" viittaa usein nimenomaan markkinaliberalismiin.

Liberalismin suppeus

Liberalismi ei oikeastaan ole kokonaisvaltainen aatejärjestelmä siinä mielessä, että se tarjoaisi vastaukset kaikkiin poliittisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Liberalismi lähinnä pyrkii eriyttämään yksityisen ja julkisen moraalin. Liberalismin perusajatuksena on, että valtio hoitaa korkeintaan vain sitä pienintä yhteistä tehtäväjoukkoa, jonka kaikki tai lähes kaikki hyväksyvät, ja loppu jätetään ihmisten itse päätettäväksi.

Liberalismin suhde valtioon

Valtion osuus on rajattu. Rajauksen tiukkuus riippuu siitä, mitä liberalismin haaraa noudatetaan. Sosiaaliliberalismissa julkinen valta voi jossakin määrin joustavammin saada hoidettavakseen uusia tehtäviä tai joutua luopumaan joistakin tehtävistä. Minarkismin aatejärjestelmässä valtion toimivalta taas on tiukasti määritelty minimaaliseksi. Useimpien liberaalien mielestä valtiovaltaa pitää rajoittaa perustuslailla, jossa määritellään valtion toimivalta. Monien mielestä radikaaleimman liberalismin suunnan anarkokapitalismin mukaan valtiota ei pidä olla olemassa, koska esimerkiksi perustuslailla ei voida estää valtiota loukkaamasta yksilönvapautta. Yllä on kuvattu erilaisia liberaaleja näkökulmia siitä, mitä julkinen valta voi tehdä ja mistä sen tulee pidättäytyä. Libertaristit lähtevät pelkästään negatiivisista vapauksista ja negatiivisista ihmisoikeuksista; sosiaaliliberaalien mielestä mahdollisuuksien tasa-arvon turvaaminen ja järjestäminen julkisen vallan roolina on toivottavaa. Markkinaliberalismin tärkein piirre on sen vaatimus, että julkisen vallan ei pidä sekaantua talouteen ja yhteiskuntaan läheskään niin paljon hyvinvointivaltiot sekaantuvat.

Liberalismin suhde demokratiaan

Monet liberaalit suhtautuvat kriittisesti demokratiaan, koska näkevät sen uhkaavan yksilönvapautta. Demokraattisestikin tehty päätös on epäliberaali, jos se rajoittaa sitä yksilön päätösvaltaa omista asioistaan, joka hänelle liberalismin mukaan kuuluu. Liberalismin mukaan demokratian ei tule sallia loukkaavan yksilönvapautta ainakaan kovin paljon. Liberalismi ei kuitenkaan yleisimmässä mielessä ota kantaa demokratiaan, vaan suhtautuu kaikkiin valtiomuotoihin samalla tavalla eli vaatien yksilönvapautta.

Liberalismin suhde ammattiyhdistystoimintaan

Liberalismi sisältää yhdistymisvapauden, joten ammattiyhdistystoiminnan tulee liberalismin mukaan olla vapaata. Eräät uusliberaaleiksi kutsutut liberalismiin päin kallellaan olevat konservatiivit kuten Margaret Thatcher ovat kuitenkin rajoittaneet ammattiyhdistystoimintaa hieman enemmän kuin yhdistymisvapaus sallisi. Monet liberaalit haluavat poistaa ammattiliittojen etuoikeudet kuten työehtosopimusten yleissitovuuden eli oikeuden sopia muidenkin kuin ammattiliiton jäsenten ja sopimusosapuolten työehdoista vastoin työntekijän ja työnantajan tahtoa. Liberalismin mukaan vapaa eli yksityinen ammattiyhdistystoiminta sinänsä ei ole julkista väliintuloa, jota liberaalit vastustavat. Ammattiliitot kuitenkin usein etuoikeuksiensa avulla loukkaavat yksilönvapautta ja ajavat sosialistista politiikkaa, joka on liberalismin vastaista. 1900-luvun alusta lähtien jotkut sosiaaliliberaalit ovat kuitenkin kannattaneet ammattiliittojen kollektiivista sopimista.

Muita liberalismiin liittyviä termejä

Katso Uusliberalismi

Liberaali perinne yhteiskuntateorioissa

Filosofian saralla useiden varhaisten yhteiskuntateoreetikkojen voi sanoa olevan liberaaleja, tai ainakin käsitelleen asioita, joihin liberalismi perustuu. Thomas Hobbes oli ensimmäinen yhteiskuntateoreetikko, joka esitteli yhteiskuntasopimuksen periaatteen. Hobbesilaiset ideat sopimusteoriasta ovat kurantteja vielä nykyisellekin liberaalille perinteelle. Sen sijaan hobbesilaisessa yhteiskunnassa kansalaiset (liberalismin vastaisesti) luopuivat oikeuksistaan yksinvaltiaalle, kun taas John Locke, liberalismin ensimmäisiä yhteiskuntafilosofeja, määritti luonnolliset oikeudet (ihmisoikeudet), joihin ei saanut kajota. Lockelainen luonnonoikeusteoria on pohjana suurelle osalle liberalismia. 1700-luvulla liberaaleja luonnonoikeuksia julistettiin Amerikan ja Ranskan vallankumouksissa. Lockelaisen luonnonoikeuden mukaan ihmisellä katsotaan olevan määrätä omasta kehostaan, oikeus ottaa omistukseensa omistamatonta materiaa ja luovuttaa omaisuuttaan toiselle. Eräät luonnonoikeusteorian kannattajat kuten Murray Rothbard väittävät näistä perusaksioomista seuraavan yksilönvapauden mukaan lukien taloudellisen vapauden. Locken mukaan jokaisella on oikeus ottaa omaisuudekseen omistamatonta materiaa eli vallata sekoittamalla työtään materiaan, jos kenenkään muun asemaa ei niin tehden huononneta. Monet libertaarit kuten Murray Rothbard kannattavat luonnonoikeuksia. Murray Rothbard ei kuitenkaan kannata Locken varausta, että valtausoikeus olisi vain muiden asemaa huonontamatta. Rothbardin luonnonoikeusteoria on deontologinen moraaliteoria, jonka perusaksiooman mukaan ne teot ovat moraalisesti väärin, jotka loukkaavat toista ihmistä tai hänen työnsä tuloksia. Deontologisuutensa vuoksi teoria ei kuitenkaan tarkastele teon tuloksia, vaan itse tekoa. Monet libertaarit ovat muutenkin johdonmukaisemmin yksilönvapauden kannalla kuin Locke eivätkä kannata teleologista etiikkaa. Tunnettu libertaari filosofi Robert Nozick kirjassaan Anarchy, State and Utopia otti kuitenkin Lockea huomattavasti muistuttavan kannan valtausoikeuteen. Monet myöhemmät yhteiskuntateoreetikot lievensivät lähtökohtiaan, kuten John Stuart Mill, joka määritteli utilitarismin pohjaksi omalle moraalilleen. Individualististen moraaliteorioiden pohjana vaikuttaa vahvasti Immanuel Kantin ajatus, että ihmiset ovat itseisarvo sinällään, eikä heitä saa käyttää keinoina johonkin päämäärään. Kantilainen moraali lähtee siitä, että jos ihmisiä uhrataan yhteisön hyväksi, yhteisö ei kunnioita tarpeeksi heitä ihmisinä eikä pane arvoa sille, että ihmisillä on vain tämä yksi elämä. Kantilla oli myös vahva näkemys, ettei laki saanut suosia ketään, vaan ihmisten tuli olla tasavertaisia lain edessä. Tämä ei kuitenkaan koskenut köyhäinhoitoa, joten valtio pysyi pakottamaan paremmassa asemassa olevat yhteiskunnan jäsenet huolehtimaan heikompiosaisista.

Tunnettuja liberaaleja

- Lordi Acton
- Juan Bautista Alberdi
- Frédéric Bastiat
- Jeremy Bentham
- Isaiah Berlin
- John Bright
- James Buchanan
- Eugen von Böhm-Bawerk
- Camillo Cavour
- Anders Chydenius
- Richard Cobden
- Markiisi Condorcet
- Benjamin Constant
- Luigi Einaudi
- Milton Friedman
- Peter Forsskål
- Friedrich von Hayek
- Henry Hazlitt
- Patrick Henry
- John Hospers
- Wilhelm von Humboldt
- David Hume
- Francis Hutcheson
- Thomas Jefferson
- Immanuel Kant
- John Locke
- James Madison
- Bernard de Mandeville
- Harriet Martineau
- Giuseppe Mazzini
- Leo Mechelin
- Carl Menger
- James Mill
- John Stuart Mill
- Ludwig von Mises
- Charles de Montesquieu
- Robert Nozick
- José Ortega y Gasset
- Thomas Paine
- Karl Popper
- Richard Price
- Joseph Priestley
- Leonard Read
- David Ricardo
- Eugen Richter
- Risto Ryti
- Wilhelm Röpke
- Jean-Baptiste Say
- Adam Smith
- Herbert Spencer
- Anne Louise Germaine de Staël
- K. J. Ståhlberg
- William Graham Sumner
- Johan Rudolf Thorbecke
- Alexis de Tocqueville
- Voltaire, Jean-Marie Arouet
- Friedrich von Weiser

Linkkejä

- Nolanin kartta - testistruktuuri, jolla määrittyy henkilön poliittisen näkemyksen kaukaisuus klassiseen liberalismiin nähden
- [http://www.liberaalinuoret.fi/tekstit/liberalismi.shtml] Johdatus liberalismiin
- [http://www.mises.org/liberal/isec1.asp] Ludwig von Misesin Liberalism-kirja Luokka:Liberalismi Luokka:Poliittinen ideologia ja:自由主義 simple:Liberalism

Konservatismi

Konservatismi on poliittinen, henkinen ja yhteisöllinen näkemys, joka pyrkii säilyttämään vallitsevan arvo- ja yhteiskuntajärjestelmän. Varsinaisesti konservatismi tarkoittaa kuitenkin alempana selostettua poliittista aatetta. Konservatismin asenteelliset juuret ovat kaukana historiassa. Poliittisena aatteena konservatismi alkoi esiintyä 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Konservatismi syntyi Euroopassa vastavaikutuksena valistusajattelulle sekä vallankumouksellisille virtauksille. Konservatismi oli vastavaikutusta rationalismille (varsinkin uudella ajalla länsimaissa nousseelle järkeä korostavalle vapaudesta ja samanarvoisuudesta sekä valtiollisten oikeuksien laajennukselle. Sana konservatismi johtuu luultavasti ranskalaisen Le Conservateur- lehden nimestä. (Latinankielen conservare = säilyttää.) 1700-luvun lopulla aatelisto, papisto ja virkamiehistö eivät pitäneet vallankumouksellisen keskiluokan pyrkimyksistä. Asenteilleen hallitsevat ryhmät kehittivät teoreettisen perustelun. Ote norfolkilaisen kirkkoherra Woodforden päiväkirjasta (tammikuun 26. pivä 1793) "Nautin aamiaisen, päivällisen jne. jälleen kotona. Päivälliseksi tänään siansylttyä, vasikanmunuaisia ja sydäntä paahdettuna. Bidewellin väki toi sanomalehtemme Norwichista. Ranskan kuninkaan Ludwig XVI:n julmat ja verenhimoiset alamaiset ovat epäinhimillisesti ja epäoikeudenmukaisesti mestanneet hänet viime maanantaina. Pelkäänpä, että Ranskan näytettyä esimerkkiä kauheat ajat ovat edessä kaikkialla Euroopassa." Konservatismi arvosteli valistusajattelun ja liberalismin oppia ihmisjärjen kyvykkyydestä selvittää todellisuuden arvoitukset. Tilalle konservatismi asetti uskonnollisen lähestymistavan. Lisäksi konservatismi korosti perinteiden merkitystä. Tulevaisuuteen suhtauduttiin toiveikkaasti, mutta perustana eivät olleet ihmisen kyvyt vaan Jumalan maailmansuunnitelman asteittainen toteutuminen. Moraalinormit johdettiin lähinnä kristinuskosta. Konservatiivit vertaavat usein yhteiskuntaa ihmisruumiiseen, jossa jokaisella osalla on oma tehtävänsä. Samoin kuin ihmisruumissa yhteiskunnassa jokainen hakeutuu omalle paikalleen. Konservatiiveille yhteiskunta on valtion (pään) ohjaama elimistö. Ajattelu on toinen kuin liberalisteilla, jotka vastustavat valtion puuttumista yksilöiden ja yritysten asioihin. Konservatiivit korostavat erityisesti kansallista ja valtiollista yhteyttä. Valtion lujuutta ja puolustustahtoa korostetaan. Suomessa konservatiivista ajattelua on edustanut muun muassa Kansallinen Kokoomus. Kokoomuksen perustavan kokouksen pöytäkirjassa 9.12.1918 sanotaan mm.: "11...vaatiessaan lujaa valtiovaltaa kokoomus on sitä mieltä, että tämä on mahdollista vain kansanvaltaiselta pohjalta siinä vakavassa ja terveessä merkityksessä, että valtiovalta ei milloinkaan saa olla esteenä, kun kansantahto, joka on tullut ilmi pysyväisenä suunnitelmanmukaisena kansantahtona, on toteutuva." Kokoomuksen puolueohjelmassa vuodelta 1936 sanottiin muun muassa: "..isiltä perityille pohjoismaisille katsomuksille sekä valtiolliselle vapaudelle vieraat fasistiset pyrkimykset on torjuttava." Konservatiivit ovat kannattaneet yksityisomistukseen perustuvaa markkinataloutta. Yksityisomistus kuuluu konservatiiviseen arvoperinteeseen. Konservatiivit sanovat, että kansalaiset omistusviettinsä mukaisesti keräävät pääomaa mieluummin itselleen kuin yhteisölle. Konservativismin mukaan yhteisomistus hävittää varallisuuden moraalisen arvon. Tässä suhteessa konservatiivit ovat samoilla linjoilla liberalistien kanssa. Kokoomuslainen Juho Kusti Paasikivi sanoi vuonna 1936 muun muassa: "Me emme kannata nykyistä talousjärjestelmää sen vuoksi, että se muka edistää varallisuuden kerääntymistä harvojen yksityisten haltuun, samalla kun kansan suurten joukkojen elintaso jäisi alhaiseksi ja heidän elämäänsä aina tulisi painamaan köyhyyden raskas taakka. Jokaisen taloudellisen järjestelmän tarkoituksenmukaisuutta on arvosteltava sen mukaan, missä määrässä se kykenee tyydyttämään kansan kaikkien kerrosten tarpeita. Historia ja kokemus on osoittanut, että laajojen kansankerrosten tila juuri nykyisen järjestelmän aikana on kohonnut niin suuresti, ettei taloushistoria sellaista tunne." Konservatiivien historiankäsityksestä seuraa kunnioittava suhtautuminen perinteisiin. Konservatismin teoreetikko Edmund Burke (1729-1797) sanoi perinteen olevan ohje, jonka mukaan yhteiskunta oli järjestettävä. Jokaiselle kansalle oli kehittynyt historian kuluessa juuri sille sopiva yhteiskuntajärjestelmä, joka merkitsi menneiden sukupolvien kokemuksen summaa. Burke yhdisti perinteet kansan yhteisen hengen tuotteeksi, jota on kunnioitettava kuin uskontoa. Burken mielestä jokainen äkillinen hyppäys yhteiskunnan kehityksessä rikkoo asteittaisen perinnesidonnaisen kehityksen. Tästä syystä hän arvosteli ankarasti Ranskan suurta vallankumousta, jota hän piti häiritsevänä puuttumisena oikeaan historian kulkuun. Konservatismin piirissä on perusteltu tasaista kehitystä muun muassa seuraavasti:
- Kumouksellinen uudistaminen on sokeata ja hätäistä. Uudistusinnossa mennään pitemmälle kuin alun perin oli tarkoituksena.
- Kumouksessa rikotaan peritty järjestys huomaamatta, että yhteiskunta on suuri ja monimutkainen laitos, jonka yhtäkkinen järkyttäminen johtaa sekasortoon.
- Pelkkä lakien ja säädösten muuttaminen ei poista maailmasta pahaa.
- Usein puuttuvat riittävät edellytykset uudistusten toteuttamiseksi ja säilyttämiseksi. Suomen historiassa vaikuttaneet konservatismin perusperiaatteita ovat olleet muun muassa seuraavat:
- Ihminen on pohjimmaltaan uskonnollinen olento. Uskonto ja moraali [kristillinen) ovat sivistyneen yhteiskunnan perusta.
- Yhteiskunta on sen osien yläpuolella. Kansallinen kehitys ilmentää kansan yhteistä henkeä. Perhe on yhteiskunnan perusosa.
- Yksityinen omistusoikeus ja vapaa kilpailu takaavat niin yksityisille kuin kansoille korkeimman elintason
- Yhteiskunnallisia oloja kehitettäessä on seurattava perinteitä ja uudistuksissa on edettävä varovasti.

Katso myös

- Uuskonservatismi
- Konservatiiviset puolueet
- Konservatiivisuus Luokka:Konservatismi Luokka:Poliittinen ideologia ja:保守 simple:Conservatism

Leonid Breznev

Leonid Iljitš Brežnev (Леонид Ильич Брежнев; 19. joulukuuta 1906–10. marraskuuta 1982) oli neuvostoliittolainen poliitikko. Brežnev oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri ja valtion päämies vuodesta 1964 kuolemaansa saakka, pisimmän ajan Stalinin jälkeen.

Alkuvaiheet

Brežnev oli syntyisin Kamenskojesta (nyt Dneprodzeržinsk) Ukrainasta, mutta perhetaustaltaan venäläinen. Hän opiskeli metallurgiaa ja valmistui insinööriksi Dneprodzeržinskin metallurgisesta instituutista ja työskenteli Itä-Ukrainan rauta- ja terästeollisuudessa. Hän liittyi kommunistisen puolueen nuorisojärjestöön, Komsomoliin 1923 ja puolueeseen 1931. Vuosina 1935–1936 Brežnev suoritti asepalveluksensa panssarikomppanian poliittisena komissaarina. Vuonna 1936 hänestä tuli opinahjonsa johtaja, mutta samana vuonna hän siirtyi Dnepropetrovskiin ja 1939 hänestä tuli puolueen johtaja kaupungissa, vastuussa paikkakunnan tärkeästä puolustusteollisuudesta. Brežnev oli ollut liian nuori osallistumaan vallankumoukseen ja Leninin kuoleman jälkeiseen valtakamppailuun, ja hänen aikanaan Stalin oli ehdoton johtaja. Stalinin puhdistukset 1937–1939 avasivat nuorelle polvelle monia paikkoja puolueen ja valtion johdossa. Natsi-Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 Brežnev oli evakuoimassa monia tärkeitä tehtaita, ennen kuin Dnepropetrovsk joutui Wehrmachtin valloittamaksi 26. elokuuta. Monen puolueen alemman johtoportaan johtajan tavoin Brežnev määrättiin Puna-armeijan joukko-osaston poliittiseksi komissaariksi. Lokakuussa Brežnevistä tuli eteläisen rintaman poliittisen johtajan varamies prikaatinkenraalina. Vuonna 1942 Ukraina oli kokonaan menetetty ja Brežnev toimi Transkaukasian rintaman poliittisen osaston kakkosmiehenä. Huhtikuussa 1943 hänestä tuli 18. armeijan poliittisen osaston johtaja. 18. armeija liitettiin ensimmäiseen Ukrainan rintamaan, jonka poliittisena johtajana toi Nikita Hruštšov, josta tuli Brežnevin uran tärkeä tukija. Sodan lopussa kenraalimajurin arvoinen Brežnev oli Prahan vapauttaneen neljännen Ukrainan rintaman poliittinen komissaari.

Valtaannousu

Sodan jälkeen Brežnevistä tuli puolueen johtaja Dnepropetrovskissa ja 1950 hänet nimitettiin korkeimman neuvoston varasijalle ja myöhemmin samana vuonna Neuvostoliiton Moldavian puolueen pääsihteeri. Vuonna 1952 hänestä tuli kommunistisen puolueen keskuskomitean jäsen ja presidiumin (entinen politbyroo) ehdokas. Stalinin kuoltua maaliskuussa 1953, presidiumi purettiin ja pienempi politbyroo järjestettiin uudelleen. Brežnev ei päässyt politbyrooseen, mutta hänestä tuli armeijan ja laivaston poliittisen johdon puheenjohtaja ja 1955 Kazakstanin puolueen pääsihteeri. Helmikuussa 1956 Brežnev kutsuttiin jälleen Moskovaan, politbyroon ehdokkaaksi, ja puolustusteollisuuden, avaruusohjelman, raskaan teollisuuden ja pääkaupungin uudelleenrakennuksen johtoon. Tuettuaan Hruštševia valtataistelussa puolueen sisällä Molotovia, Georgi Malenkovia ja Lazar Kaganovitšiä vastaan Brežnevistä tuli politbyroon täysjäsen. Vuonna 1959 Brežnevistä tuli keskuskomitean toinen sihteeri ja toukokuussa 1960 korkeimman neuvoston puheenjohtajiston presidentti, nimellinen valtion pää, vaikka todellinen valta oli tietenkin Hruštševilla puolueen johdossa. Hruštševin valta oli turvattu vuoteen 1962, mutta johtajan ikääntyessä sekä Neuvostoliiton talousvaikeuksien ja hänen toimintansa herätettyä epäluottamusta Anastas Mikojanin organisoima kaappaus poisti hänet vallasta. Brežnev oli pitkään lojaali Hruštševille, mutta osallistui kuitenkin kaappaukseen. Brežnev oli nimitetty jo keskuskomitean pääsihteeriksi ja oli todennäköinen Hruštševin seuraaja. Hruštševin ollessa lomalla kaappaajat iskivät 14. lokakuuta 1964 ja poistivat hänet vallasta. Brežnev nimitettiin pääsihteeriksi, Aleksei Kosygin pääministeriksi ja Mikojan valtion johtoon ennen jäämistään eläkkeelle 1965. Mikojanin korvasi niin sanotussa "troikassa" Nikolai Podgornyi.

Neuvostoliiton johdossa

Brežnevin aikaa Neuvostoliiton johtajana on sanottu "pysähtyneisyyden ajaksi". Toisaalta tähän aikaan osuvat mm. Neuvostoliiton invaasiot Tšekkoslovakiaan vuonna 1968 ja Afganistaniin 1979. Hruštševin aikana Brežnev oli tukenut Hruštševin aloittamaa Stalinin henkilökultin purkua, mutta astuttuaan valtaan aloitti puolestaan Stalinin rehabilitoinnin. Toukokuussa 1965 hän mainitsi puheessaan ensimmäisen kerran Stalinin positiivisessa sävyssä. Hän otti itselleen Stalin tittelin, ja toisinajattelevien kirjailijoiden oikeudenkäynnit 1966 lopettivat kulttuurin vapautumisen. Juri Andropovin johtama KGB sai jälleen valtaa, jota se oli menettänyt Stalinin kuoleman jälkeen. Ensimmäinen Brežnevin ajan kriisi alkoi 1968, Alexander Dubčekin Tšekkoslovakian kommunistijohdon aloitettua uudistuksen (Prahan kevät). Heinäkuussa Brežnev arvosteli Tšekkoslovakian johtoa revisionistiseksi ja neuvostovastaiseksi, ja elokuussa Varsovan liiton joukot saapuivat Tšekkiin syrjäyttämään Dubčekin. Brežnev vastasi vastalauseisiin sanomalla, että Neuvostoliitolla oli oikeus puuttua muiden maiden asioihin suojellakseen sosialistisia järjestelmiä. Kanta tuli tunnetuksi Brežnevin oppina, vaikka jo Hruštšev oli harjoittanut samaa politiikkaa Unkaria kohtaan 1956. Brežnevin aikana Neuvostoliiton suhteet Kiinaan rapistuivat edelleen 1960-luvun alun välirikon jälkeen. Vuonna 1965 Kiinan Zhou Enlai vieraili Moskovassa, mutta ratkaisuihin ei päästy. 1969 Neuvostoliiton ja Kiinan rajajoukot kahinoivat useaan kertaan Ussurijoella. Brežnev jatkoi myös Pohjois-Vietnamin tukemista Vietnamin sodassa. Vietnamin sodassa Kiinan–Yhdysvaltain suhteiden parannuttua 1971 lähtien, Brežnevin oli avattava uusi neuvottelukierros Yhdysvaltain kanssa estääkseen neuvostovastaisen liiton syntymisen. Toukokuussa 1972 Yhdysvaltain Richard Nixon vieraili Moskovassa, ja johtajat solmivat ydinaseita rajoittavan SALT I -sopimuksen (Strategic Arms Limitation Treaty). Vietnamin sodan päätyttyä este Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain suhteiden kehittymiselle poistui, ja Brežnev vieraili toukokuussa 1973 Länsi-Saksassa ja kesäkuussa Yhdysvalloissa. Helsinki-sopimus 1975 tunnusti toisen maailmansodan jälkeiset etupiirit, ja siten Neuvostoliiton hegemonian Itä-Euroopassa. Vastavuoroisesti Neuvostoliitto tunnusti tietyt periaatteelliset ihmisoikeudet, tosin sopimuksen noudattamisen laajuus jäi kyseenalaiseksi. 1970-luvun puoliväli oli Neuvostoliiton kulta-aikaa ulkopoliittisesti. Samaan aikaan Brežnev pönkitti sisäpoliittista asemaansa määräämällä Podgornyn eläkkeelle, ja ottamalla puhemiehen paikan korkeimmassa neuvostossa. Toukokuussa 1976 hänestä tuli ensimmäinen Neuvostoliiton marsalkka poliittisin perustein sitten Stalinin ajan. Brežnevin nimitys herätti närää upseeriston keskuudessa, koska hän ei ollut ikinä toiminut joukkojen komentajana, mutta kylmän sodan vastakkainasettelun korostama armeijan asema piti kenraalit tyytyväisinä.

Brežnevin hallinnon kriisi

Neuvostoliiton talouden ongelmat olivat hiljalleen kasvaneet 1970-luvulla. Talouden perusta oli edelleen maatalous Stalinin teollistamissuunnitelmista huolimatta, ja tehoton maatalous ei pystynyt ruokkimaan väestöä. Teollisuus oli myös kykenemätön vastaamaan kysyntään, modernisaatioon tai tekniseen kehitykseen. Nuorien puoluejohtajien astuttua johtoon Stalinin puhdistuksen jälkeen he säilyttivät asemansa ikääntyen, eikä uusia nuoria johtajia noussut korkeisiin asemiin. Valtavat sijoitukset armeijaan ja avaruusohjelmiin, ja samanaikainen tarve tuoda elintarvikkeita maailmanmarkkinahintaan johtivat elintason laskuun. Asuinolojen hidas rapautuminen ja terveydenhuollon ja koulutuksen alamäki johtivat vähitellen tuottavuuden laskuun. Kulutustavaroiden puute johti laajaan mustan pörssin kauppaan ja korruptioon, joka oli ollut tuntematon aikaisemmin. Brežnev itse piti ulkomaisista autoista ja vaatteista, joita tuotettiin hänen käyttöönsä. Brežnevin viimeisinä vuosina hänen ympärilleen alettiin rakentaa henkilökulttia, jonka huippu oli hänen 70. syntymäpäivänään joulukuussa 1976. Päinvastoin kuin Stalinin kulttiin, hänen kulttiinsa suhtauduttiin kyynisyydellä, koska Brežneviä kohtaan ei tunnettu pelkoa eikä juurikaan kunnioitusta. kyynisyydellä -sopimuksen Wienissä 18.6.1979]] Viimeiset vuotensa Brežnev vietti keskittyen ulkopoliittisiin suhteisiin kuten SALT II -sopimukseen, joka allekirjoitettiin kesäkuussa 1979, jättäen huomiotta sisäpoliittiset ongelmat. Hänen alaisensa kuten Mihail Gorbatšov, maatalouden johtaja, vakuuttuivat siitä että uudistusten aika oli edessä. Brežnevin viimeisimmäksi jäänyt päätös oli lähettää joulukuussa 1979 neuvostojoukot tukemaan Afganistanin kommunistihallitusta. Päätöstä ei tehnyt politbyroo, vaan Brežnevin sisäpiiri yksityisessä kokouksessaan. Neuvostoliiton sekaantuminen johti liennytyksen alamäkeen, USA:n osittaiseen kauppasaartoon ja kärjisti Neuvostoliiton ongelmia. Jo Carter aloitti uuden asevarustelun kierteen, jota hänen seuraajansa Ronald Reagan edelleen kiihdytti. Neuvostoliiton oli pakko vastata, mikä johti edelleen voimavarojen siirtymiseen asevarusteluun. Brežnev kärsi sairaskohtauksen maaliskuussa 1982 ja kuoli lopulta sydänkohtaukseen marraskuussa. Hänet on haudattu Kremlin muuriin. Brežnev, Leonid Brežnev, Leonid ja:レオニード・ブレジネフ

Marxismi-leninismi

Käsite marxismi-leninismi syntyi 1920-luvun Neuvostoliitossa tarkoittamaan Josif Stalinin johtaman Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikit) (NKP[b]) virallista ideologiaa, jonka nähtiin pohjautuvan Karl Marxin ja Vladimir Iljitš Leninin ajatuksille. Kommunistisen internationaalin (Komintern 1919-1943) välityksellä marxismi-leninismin vaikutus laajeni jokaiseen maanosaan. :Marxilais-leniniläiset ovat pitäneet teoriaansa synonyyminä mm. sosialismille, kommunismille, marxismille ja leninismille vaatien itselleen näiden käsitteiden ainutta oikeaa tulkintaa. leninismi

Käsite

Synty

Käsite marxismi-leninismi syntyi Leninin kuoltua (1924) ja Stalinin kannattajineen saatua päätösvallan 1920-luvun Neuvostoliitossa. Siitä tuli NKP(b):n ja koko kansainvälisen kommunistisen liikkeen virallinen ideologia. Käsitettä käytettiin kuvaamaan kaikkea toimintaa, johon kommunistisen puolueen nähtiin vaikuttavan. Stalinin saatua haltuunsa yhä enemmän valtaa muodostui marxismi-leninisminkin sisältö pitkälti Stalinin versioksi marxismista ja leninismistä. Stalin muotoili opin tärkeimmät lähtökohdat systemaattisesti 1924 kirjoittamassaan teoksessa Leninismin perusteet. Toinen tärkeä teoreetikko oli Nikolai Buharin.

Käyttö

Ei ole väärin kutsua stalinismia marxismi-leninismin synonyymiksi, mutta on hyvä huomata, että käsitteen synnyn jälkeen sitä alettiin käyttää koko ajan uusissa merkityksissä. Neuvostoliiton politiikka uudistui ja kansainvälisesti alkoi ilmaantua kilpailevia marxismi-leninismejä. Kun Neuvostoliitto ei enää ollut ainoa marxilais-leniniläisten hallinnoima valtio, alkoi käsite laajeta koskemaan monien eri "sosialististen" valtioiden vaihtelevia käytäntöjä. Stalinismin jouduttua huonoon maineeseen halusivat monet kommunistit päästä eroon myös siihen kytkeytyneestä marxismi-leninismistä. Puhuttiin esimerkiksi pelkästään marxismista ja leninismistä.

Teoria

Marxilais-leniniläinen teoria perustuu luonnollisesti Karl Marxin ja Vladimir Iljitš Leninin ajatuksille. Lenin kuitenkin muotoili uudelleen Marxin ja aikansa marxilaisten käsityksiä. Leninin seuraajat puolestaan halusivat nähdä Marxin, Engelsin ja Leninin kirjoituksista muodostuvan yhtenäisen opin, jolle annettiin nimeksi marxismi-leninismi. Leninin katsottiin kehittäneen marxismia uudelle asteelle, imperialismin aikakaudelle soveltuvaksi. Marxismi-leninismin, kuten muidenkaan ideologioiden, yhteydessä ei kuitenkaan voida puhua yhtenäisestä kokonaisuudesta, vaan koko ajan muuttuvasta käsitteestä. Marxilais-leniniläiset itsekin puhuivat aina teorian luovasta soveltamisesta, joka taito useimmiten keskittyi harvoille ja valituille. Voidaan silti eritellä joitain marxilais-leniniläisten valtaenemmistölle yhtenäisiä piirteitä:

Puolue

Keskeisellä sijalla marxismi-leninismissä on ns. leniniläinen puolueteoria, jossa kommunistinen puolue ymmärretään työväenluokkaa johtavaksi etujoukoksi. Stalinille demokraattista sentralismia järjestöperiaatteenaan pitävä marxilais-leniniläinen puolue oli onnistuvan vallankumouksen välttämätön edellytys, minkä venäläisten kokemus oli todeksi osoittanut. Tiettyyn aikaan ja paikkaan sidotun bolševikkien kokemuksen katsotiin yleistettäväksi koskemaan muitakin. 1930-luvun Neuvostoliitossa alettiin korostaa Leninin luoneen uudentyyppisen puolueen, jonka ilmentymäksi NKP(b) nähtiin. Toisen maailmansodan ja Stalinin kuoleman jälkeen nostettiin Leninin Mitä on tehtävä?-kirja puolueteorian keskiöön, vaikkei Lenin itse maininnut teostaan vuoden 1907 jälkeen ja oli puhunut uudentyyppisestä puolueesta vain syyttääkseen sellaisesta kriitikkojaan.

Valtio

Kun kävi ilmeiseksi, ettei sosialistinen vallankumous ollut voittamassa muualla kuin Venäjällä, alkoi Neuvostoliitto rakentaa sosialismia yhdessä maassa, mitä esimerkiksi trotskilaiset voimakkaasti kritisoivat. Sosialismin ja kommunismin rakentamisesta tuli ensisijaisesti valtioon sidottu projekti. Sosialisoiminen tarkoitti valtiollistamista ja suunnittelu keskusjohtoisia 5-vuotissuunnitelmia. Neuvostoliitto pyhitettiin esimerkiksi muiden maiden kommunisteille, vaikka kansallisia erityispiirteitä aina jaksettiinkin korostaa. NKP:n linjan seuraamisesta tehtiin varsin onnistuneesti ainoan oikean kommunismin osoitus. Toisen maailmansodan aikana neuvostopatriotismiksi sanottu venäläinen nationalismi yhdistyi Stalinin politiikkaan ja kylmän sodan aikaista marxismi-leninismiä leimasi sitoutuminen Neuvostoliiton ja/tai muiden sosialististen maiden valtiollisiin etuihin. Trotskilaiset leimasivat Neuvostoliiton valtiokapitalistiseksi tai rappeutuneeksi työväenvaltioksi. Kiinan ja Albanian kritisoidessa Neuvostoliittoa, ne esittivät itsensä alkuperäisen Neuvostoliiton perillisiksi. Myös leniniläinen anti-imperialismi pelkistyi usein valtiollisten etujen ajamiseksi.

Imperialismi

Lenin puhui imperialismista erityisesti 1900-luvun alussa syntyneenä monopolikapitalismin korkeimpana vaiheena. Teoria painottaa taloudellisia riippuvuussuhteita, alueen tai ryhmän toiseen kohdistamaa riistoa. Lenin katsoi myös kehittyneiden maiden kapitalistien ostavan omien maidensa työläiset hiljaisiksi maltillisilla uudistuksilla, joita kykenivät köyhiltä riistämillään suurvoitoilla toteuttamaan. Marxilais-leniniläiset ovat aina pitäneet tätä analyysia ajankohtaisena ja yhtenä leninismin kulmakivistä. Imperialismin kukistamisesta kehittyvissä maissa tuli erittäin tärkeä osa kehittyneidenkin maiden vallankumouksellista taistelua, jopa sen välttämätön edellytys. Marxilais-leniniläiset ovat usein halunneet liittoutua kaikkien mahdollisten anti-imperialistisiksi katsomiensa voimien kanssa, mikä on johtanut varsin omituisilta vaikuttaneisiin liittoihin.

Henkilöityminen

anti-imperialistisiksiSynnystään asti on marxismi-leninismi (jo itse nimestä lähtien) on henkilöitynyt voimakkaasti, niin kommunistien itsensä kuin myös sen vastustajien toimesta. NKP(b):n intresseissä 1920- ja 1930-luvuilla oli tehdä puolueesta itseoikeutettu Leninin työn jatkaja, ja siinä sivussa ainoa todellinen Marxin tulkitsija. Lenin-kulttia korostettiin mm. balsamoimalla kuollut johtaja. Samanaikaisesti Stalin alettiin propagandassa esittää Leninin perillisenä. Stalinista tehtiin johtaja, jonka palvominen sai uskonnollista ritualismia muistuttavia piirteitä. Stalin ei suinkaan jäänyt viimeiseksi marxilais-leniniläisen "jumaloinnin" kohteeksi. Monissa maissa nousi vastaavia karismaattisia tapauksia kuten Mao Zedong, Fidel Castro, Kim Il-Sung, Ho Tši Minh, Enver Hoxha tai Abimael Guzmán. Marxilais-leniniläisen historiakäsityksen mukaan henkilöillä on vain suhteellinen merkitys historiassa. Yhteiskunnan perustan muutokset kuten vallankumouksellinen tilanne nostavat johtajia näkyviin asemiin, mikä ei siis ole niinkään johtajien itsensä ominaisuuksista kiinni. Marxin tai Lenininkin tilalle olisi ennemmin tai myöhemmin tullut joku muu, koska historiallinen tilanne vaati sitä.

Kommunismi

Kommunismi on marxilais-leniniläisten puolueiden päämäärä. Kommunistisen yhteiskunnan marxilais-leniniläiset näkevät tulevaisuuden järjestykseksi, jota yhdessäkään marxilais-leniniläisten hallitsemassa maassa ei ole katsottu saavutetun. Siirtymisen kommunismiin katsotaan tarvitsevan oikeaoppisen marxilais-leniniläisen puolueen ohjausta ja proletariaatin diktatuuria. Käsitykset siitä, millä tavoin siirtyminen kommunismiin ja sosialismiin tapahtuu vaihtelevat. Osa on painottanut aseellisen vallankumouksen merkitystä toisten tyytyessä rauhanomaisempiin keinoihin.

Tulkinnat

Neuvostoliitto

proletariaatin diktatuuriaMarxismi-leninismi säilyi NKP:n virallisena ideologiana aina Neuvostoliiton lakkauttamiseen (1991) asti. Puolueen teot oikeutettiin vetoamalla Karl Marxin, Friedrich Engelsin ja Vladimir Iljitš Leninin teksteihin. Lukijan vakuuttaminen tekstin marxilais-leniniläisyydestä muodosti keskeisen osan kommunistien teksteissä ja tämä tapahtui mm. siteeraamalla niitä, jotka varmasti tunnettiin marxilais-leniniläisiksi. Marxismi-leninismi oli retoriikassa mahdollistanut saavutetut voitot ja sille oli pysyttävä ehdottoman uskollisena. NKP:n päätösten nähtiin olevan osoitus tämän tieteen matemaattisen tarkasta soveltamisesta. Oikean lopputuloksen ei nähty olevan tulkitsijasta riippuvainen vaan “objektiivisesti tosi”. Tässä mielessä tulkittuna marxismi-leninismin historia seuraa siis Neuvostoliiton valtiollista historiaa.

Hruštšov

1956 Stalin-kritiikkinsä julkituonut Nikita Hruštšov kehitti marxismi-leninismiä korostaen sosialististen ja kapitalististen maiden välistä rauhanomaista rinnakkaineloa. Hänen aikanaan Neuvostoliitossa alettiin myös korostaa marxismi-leninismin muotoutumista maan käytännön kokemuksissa. Kehittyi ajatus Neuvostoliitosta koko kansan valtiona, vaikka esimerkiksi Marxille, Engelsille ja Leninille valtio ilman luokkia oli mahdoton ajatus. Syntyi teoria valtiomonopolistisesta kapitalismista.

Brežnev

valtiomonopolistisesta kapitalismistaLeonid Brežnevin Neuvostoliitossa oltiin yhtä varmoja maan marxilais-leniniläisestä oikeaoppisuudestaan kuin oltiin aiemmin oltu Stalinin ja Hrustsevinkin aikoina. Kommunistien taistelemat voitot, suuret saavutukset ja hieno historia osoittivat kaiken arvostelun olevan turhaa. NKP jakoi tuomioita harhaoppisuudesta niille, jotka rohkenivat epäillä Leninin puolueen analyysin tasoa. Kommunismia uhkasi tässä visiossa vaara monesta suunnasta. Maon Kiinalle neuvostoliittolaiset toverit eivät suoneet ymmärtämystä, sillä maolaisuutta pidettiin adventuristisena vasemmistopoikkeamana. Huolta aiheuttivat kuitenkin myös varsinkin Länsi-Euroopan oikeistorevisionistit, joita myös eurokommunisteiksi kutsuttiin. Muutaman vuoden välein kutsuttiin koolle kansainvälisiä kommunististen ja työväenpuolueiden neuvottelukokouksia, joissa Neuvostoliitolle uskollisen kansainvälisen kommunistisen liikkeen edustajat saivat evästystä toimintaansa. Konstantinovin virallinen neuvostoliittolainen määritelmä marxismi-leninismistä vuodelta 1975: :Marxismi-leninismi on ehyt ja johdonmukainen oppi, joka sisältää kolme perusosaa: filosofian, kansantaloustieteen ja tieteellisen kommunismin teorian. Nämä perusosat ovat sisäisessä, erottamattomassa yhteydessä toisiinsa. Marxismi-leninismin filosofia - dialektinen ja historiallinen materialismi - on koko marxilais- leniniläisen opin yleisteoreettinen perusta. [...] Marxismi-leninismin filosofia on maailman filosofisen ajattelun kehityksen tulos ja korkein aste. Siihen sisältyy muokattuna kaikki se paras ja edistyksellisin, mitä ihmiskunta on luonut filosofian monivuosisataisen kehityksen kuluessa. (lainattu: http://honeybee.helsinki.fi/users/niskanen/kotu/kotutapa02.pdf)

Kominternin oppositio

1919 perustetun Kommunistisen internationaalin ottamaa suuntaa vastaan nousivat 1920-luvulla vastustamaan mm. Lev Trotski ja Amadeo Bordiga, jotka kokivat edustavansa todellista leninismiä Stalinin petturuuden vastakohdaksi. Lenin ei tietenkään itse ollut koskaan kutsunut itseään leninistiksi, vaan koki olevansa Marxin ajatusten tulkitsija. Pyrkiessään välttämään assosiaatioita stalinismiksi kutsumaansa marxismi-leninismiin trotskilaiset kutsuivat itseään bolsevikki-leninisteiksi. 1938 Trotski perusti kannattajineen 4. internationaalin, joka myöhemmin jakautui lukuisiin suuntauksiin. Vain harva trotskilainen on koskaan kutsunut itseään marxilais-leniniläiseksi.

Anti-revisionistit

4. internationaalinStalinin kuoltua 1953 Neuvostoliitto joutui mullistusten kouriin ja parin vuoden valtataistelun jälkeen Hrustsev “julkisti” Stalinin aikana tehtyjä lukuisia vääryyksiä. NKP:n linjaa alettiin muuttaa, mutta käsitteestä marxismi-leninismi ei luovuttu. 1950-luvun lopussa Neuvostoliiton suuntaa nousivat vastustamaan mm. Kiinan (KKP) ja Albanian (ATP) hallitsevat marxilais-leniniläisiksi itseään kutsuneet puolueet, joiden mielestä vallan NKP:ssa olivat saaneet revisionistit. Kiinan johtaja Mao Zedong nousi 1960-luvulla kansainvälisen anti-revisionistisen marxilais-leniniläisen liikkeen keulakuvaksi. Lukuisiin maihin perustettiin kilpailevia maolaisia kommunistipuolueita, jotka usein ilmoittivat sitoutumisensa marxismi-leninismiin jo nimissään. Maolaiset ylistivät Stalinia, vaikkeivat aivan kaikessa samaa mieltä olleetkaan. Maon alettiin nähdä teoreettisilla aikaansaannoksillaan korottaneen marxismin jälleen uuteen vaiheeseeen, marxismi-leninismi-Mao Zedongin ajatteluun. 1980-luvulla osa maolaisista alkoi itsekin kutsumaan itseään maolaisiksi ja alettiin puhua marxismi-leninismi-maoismista. Maon kuoltua (1976) Enver Hoxhan johtama Albania joutui törmäyskurssille lähimmän liittolaisensa Kiinan uuden johdon kanssa ja koki olevansa nyt ainut todellisen marxismi-leninismin edustaja. Anti-revisionistiset puolueet jakautuivat maolaisiin ja hoxhalaisiin.

Eurokommunismi

Varsinkin Stalinin ajan jälkeen alkoi länsieurooppalaisista kommunistipuolueista kuulua vaatimuksia itsenäisemmästä asemasta suhteessa NKP:hen. 1970-luvulla tätä mm. Italian (IKP), Ranskan (RKP), Espanjan (EKP) ja Suomen (SKP) puolueissa vaikuttanutta kriittistä suuntausta alettiin kutsua eurokommunismiksi.

Sissiliikkeet

1960- ja 1970-luvuilla marxismi-leninismiä kokivat edustavansa lukuisat ns. kolmannen maailman vapautus- ja sissiliikkeet ympäri maailmaa. Jotkut näistä pääsivät myös toteuttamaan visioitaan, jolloin marxismi-leninismi saattoi tarkoittaa hyvinkin erilaisia käytäntöjä.

Uusvasemmisto

1960-lukulaisen uusvasemmiston piiristä nousi monissa maissa vuosikymmenen lopulla marxilais-leniniläisen ideologian omaksuneita nuorisoliikkeitä. Maolaisuus oli suosittua, mutta länsimaissa syntyi myös aseellisia marxilais-leniniläisiä ryhmittymiä, tunnetuimpina Punaiset prikaatit Italiassa ja Punainen armeijakunta Saksassa.

Marxismi-leninismi Suomessa

Suomen kommunistinen puolue (SKP) oli yksi kolmannen Kommunistisen internationaalin (Komintern) perustajapuolueista. SKP seurasi aina 1960-luvulle asti NKP:n linjaa kansainvälisissä asioissa varsin tiiviisti. Uudistuslinja pääsi kuitenkin enemmistöön, mikä johti SKP:n hajoamiseen kahtia 1960-luvun lopussa. SKP:n tuomitessa Varsovan liiton toimenpiteet Tšekkoslovakiassa 1968 otti puolueoppositio jyrkästi tehtyä puolustavan kannan. 1970-luvulla oikeaoppista marxismi-leninismiä väittivät Suomessa edustavansa SKP:n saarislaisen enemmistön lisäksi edellä mainittu oppositio eli taistolaiset sekä maolaiset, joiden järjestönkin nimenä oli Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR). Vanha SKP jätti maininnat marxismi-leninismistä pois 21. edustajakokouksessaan 1987 eikä sen perillinen Vasemmistoliitto puhu edes sosialismista. Nykyään myös vähemmistö suomalaisista kommunisteista kutsuu itseään marxilais-leniniläiseksi. Yrjö Hakasen SKP:n edeltäjä SKPy luopui käsitteen käytöstä Neuvostoliiton kaatuessa ja tukeutuu vain Marxismin ja Leninismin kehittämiseen. Vuonna 1988 perustettu Rauhan ja sosialismin puolesta - Kommunistinen työväenpuolue (KTP) on ainoa rekisteröity marxilais-leniniläinen puolue. KTP:sta 2002 erotettujen Kommunistien liitto tosin toimii puolueen tavoin ja väittää olevansa marxilais-leniniläisempi. Suomalaisia marxilais-leniniläisiä järjestöjä:
- Suomen kommunistinen puolue (1918-1990)
- Marxilais-leniniläiset ryhmät (1973-1979)
- Suomen kommunistinen puolue (yhtenäisyys) (1986-1994)
- Rauhan ja sosialismin puolesta - Kommunistinen työväenpuolue (1988-)
- Kommunistien liitto (2002-) luokka:kommunismi luokka:poliittinen ideologia zh-min-nan:Marx-Lenin-chú-gī

Trotskilaisuus

Trotskilaisuus on venäläisen Lev Trotskin ajatuksiin pohjautuva marxilainen suuntaus.

Historia

Käsite trotskilaisuus syntyi 1920-luvun Neuvostoliitossa Stalinin voittoon päättyneen valtataistelun yhteydessä. Trotski itse koki olevansa bolshevikki-leninisti vastapainona stalinistien marxismi-leninismille. Kansainvälisesti Trotskin kannattajat Kominternissa järjestäytyivät aluksi nimellä Kansainvälinen Vasemmisto-oppositio ja perustivat lopulta 1938 Neljännen Internationaalin.

Nykypäivä

Stalinin agentin tapettua Trotskin Meksikossa 1940 Neljäs internationaali ja trotskilaisuus alkoi hajota lukuisiin eri suuntauksiin. Nykyisin toimii ainakin toistakymmentä kansainvälistä trotskilaista suuntausta. Euroopassa merkittävä trotskilainen liike on International Socialist Tendency -suuntaus, jonka suurin puolue on brittiläinen Socialist Workers Party. Puolueen perustajiin kuuluva sosialisti Tony Cliff loi 1940-luvun lopulla teorian, joka näki Venäjän olleen sosialismin sijasta valtiokapitalistinen 1920-luvun lopulta alkaen. IS-suuntauksen lisäksi kaksi muuta merkittävää trotskilaissuuntausta ovat Committee for a Workers International ja United Secretariat of the Fourth International. Trotskilaisuuden suosio on kasvannut murroskausten mukana. Viime vuosikymmenenten aikana tällaisia ovat olleet "hullu vuosi" 1968 ja Itä-Euroopan järjestelmien kaatuminen. Viime vuosina trotskilaiset ryhmät olleet rakentamassa vaalikoalitioita yhdessä muiden muutosvoimien kanssa. Läpimurtoja on nähty Tanskassa, Saksassa, Britanniassa, Italiassa ja Portugalissa. Ranskassa trotskilaiset puolueet Ligue Communiste Révolutionnaire sekä Lutte Ouvrière onnistuivat saamaan merkittäviä äänisaaliita Ranskan vuoden 2002 presidentin vaaleissa. Suomessa trotskilaisuus ei ole ollut johtava voima vasemmalla, mutta pieniä trotskilaisia järjestöjä on ollut olemassa ainakin 1970-luvulta lähtien. Nykyisin Suomessa toimivia trotskilaiseen perinteeseen nojaavia järjestöjä ovat Sosialistiliitto (SL), Marxilainen työväenliitto (MTL) ja Sosialistinen vaihtoehto. Sosialistiliitto on suurin ja aktiivisin näistä järjestöistä ja se on ollut keskeisessä osassa rakentamassa antikapitalistista ja sodanvastastaista liikettä Suomessa. Trotskilaisille liikkeille ominaisia toimintatapoja on osallistuminen lakkoihin ja mielenosoituksiin omin tunnuksin. Trotskilaiset liikeet ovat aina erittäin kriittisiä Neuvostoliittoa kohtaan ja kritisoivat perinteisiä kommunisteja Neuvostoliiton kaipuusta eivätkä (ymmärrettävistä historiallisista syistä) halua olla tekemisissä stalinististen liikkeiden kanssa. "Stallareiden" ja trotskilaisten liikkeiden suhdetta leimaakin keskenäinen vihanpito, epäluulo ja kilpailu vaikutusvallasta. Trotskilaista liikettä (myös Suomessa) on leimannut erityisen voimakkaasti vasemmistolaisia liikkeitä vaivaava hajanaisuus ja jatkuva jakautuminen keskenään kilpaileviin ryhmiin, tämä näkyy hyvin Trotskilaisen liikkeen historiassa jossa lukuisia jakautumisia ja hajoamisia on lähes mahdoton seurata tarkasti.

Ideologia

Trotskilainen ideologia pitää jakaa kahteen alueeseen, toisaalta Lev Trotskin omiin kirjoituksiin sekä Trotskin kuoleman jälkeen vaikuttaneiden trotskilaisten ideologien ajatuksiin. Trotskilla oli merkittävä rooli ensin vuoden 1905 vallankumouksessa ja sittemin lokakuun vallankumouksessa 1917. Trotski organisoi lähes tyhjästä Neuvostoliiton sisällissodan menestyksekkäästi voittaneen Puna-armeijan, joka puolusti vallankumousta. Traagisesti hän myös oli ensimmäinen, joka joutui analysoimaan Stalinin diktatuuria ja venäläisen yhteiskunnan muuttumista. Trotskin ydinajatuksiin, aivan kuten koko lokakuun vallankumouksen tehneen bolsevikkijohdon, kuului teoria maailman vallankumouksesta. Sosialismi ei tulisi selviämään yksin eristäytyneenä. Myöhemmin tämä oli yksi keskeisimpiä eroja Stalinin ja Trotskin välillä 1920-luvun puolivälissä. Trotskin jälkeen tunnetuimpia trotskilaisia teoreetikkoja on ollut Palestiinassa 1917 syntynyt, Britanniassa asunut kirjailija ja toimittaja Yigael Gluckstein (1917-2000), paremmin tunnettu nimellä Tony Cliff. Tony Cliffin ajatuksiin kuului kritiikki Neuvostoliittoa kohtaan joka perustui ajatukseen siitä, että Neuvostoliitto ei ollutkaan sosialistinen valtio, vaan valtiokapitalistinen. Toisin sanoen, Neuvostoliiton valtio oli ottanut yritysten paikan työläisten riistäjänä ja toimi ikään kuin pääomat länsimaissa.

Linkkejä

- [http://www.broadleft.org/trotskyi.htm Linkkejä trotskilaisten puolueiden kotisivuille (Leftist parties of the world)]
- [http://www.marxists.org/history/etol/ Encyclopedia of Trotskyism On-Line (englanniksi)]
- [http://www.marxists.org/suomi/trotsky/index.htm Trotskia suomeksi (Marxists internet archive)]
- [http://www.mtl-fi.org/tia/tia.html Trotskia suomeksi 2 (MTL)]
- [http://www.sosialistiliitto.org Sosialistiliitto]
- [http://www.mtl-fi.org Marxilainen työväenliitto]
- [http://www.trotskyana.net/ The Lubitz TrotskyanaNet] dealing with Leon Trotsky, Trotskyism and Trotskyists (englisch)
- [http://www.marxists.de/trotism/callinicos/index.htm Trotskyism] Alex Callinicos Luokka:Kommunismi Luokka:Poliittinen ideologia Luokka:Marxismi Luokka:Sosialismi ja:トロツキズム

Maolaisuus

Maolaisuus on kiinalaisen Mao Zedongin (1893-1976) ajatuksiin pohjautuva marxilainen suuntaus, josta käytetään/käytettiin myös nimeä marxismi-leninismi-Mao Zedongin ajattelu. Maolaisten erkaantuminen Neuvostoliiton johtamasta kommunistisesta liikkeestä alkoi Stalinin kuoltua (1953) ja Nikita Hruštšovin "yksipuolisesti ja parjaavasti" kritisoitua Stalinia NKP:n 20. puoluekokouksessa 1956. Maolla oli tosin riitoja myös Stalinin kanssa jo tämän eläessä ja Stalin olikin “70% oikeassa ja 30% väärässä”. Mao Zedongin johtama Kiinan Kommunistinen puolue (KKP) puolusti Stalinia ja syytti NKP:ta revisionismista, joka ilmeni mm. kapitalismin palauttamisena ja "sosiaali-imperialismina". Jälkimmäisellä tarkoitettiin Tshekkoslovakian miehityksen (1968) kaltaisia toimenpiteitä. 1960-luvun lopussa tilanne kärjistyi lähelle suursotaa Ussurjoen alueen hallinnasta synnytetyn kiistan johdosta. Maolaisuus nosti kolmannen maailman ja maaseutuväestön keskeiseen rooliin sosialistisessa vallankumouksessa. Maolaisen näkemyksen mukaan menestyksellisen vallankumouksen mallina oli pikemminkin sissien maaseudun köyhien tuella käymä pitkitetty kansansota kuin kaupunkien tehdastyöläisten kapina. Kouluttamattoman maaseutuväestön muuttaminen kommunistisen yhteiskunnan kansalaisiksi vaati laajamittaisen uudelleen propagandaohjelman "ajatusreformin" tai "aivopesun" miten kulloinkin vastaavia progandakampanjoita kutsutaan. Mallina olivat venäläisen psykologin Ivan Pavlovin tutkimukset. Maolaisuus sai omat erityispiirteensä kiinalaisista sananlaskuista ja perinteistä. Moraaliset käskyt saivat poliittisen sisällön. Mao Zeodong käynnisti kampanjoita ajankohtaisia asioita kohtaan. Näitä asioita oli esim. korruptio, tuhlauksen ja byrokratian vastaiset kampanjat. Maolaisuuden propagandakampanja toteuttiin julkaisemalla Maon Pientä punaista kirjaa. Uudet opit esitettiin käskyjen muodossa. Työmoraalin käskyt esitettiin viitenä käskynä. 1. Ajattele poliittisesti oikein. 2. Auta muita lujittamaan kollektiivista yhteyttä. 3. Opi kelvollisimmilta ja opeta vähemmän kelvollisia 4. Tee työssäsi uudistuksia ja noudata siinä säästäväisyyttä 5. Täytä tuotantonormit. Lisäksi otettiin käyttöön viisi "rakkauden käskyä" 1.Isänmaanrakkaus 2. Kansan rakkaus 3. Rakkaus työhön 4. Rakkaus yhteiseen omaisuuteen 5. Rakkaus puolueseen. Uskollisuutta puolueelle korostettiin ja sen seurauksena erilaisia ilmiantokampanjoita ja julkisia teloituksia järjestettiin. Arviolta kaksi miljonaa ihmistä teloitettiin Kiinassa vuosina 1949-1952. Maolaisuus sai kannatusta erityisesti monissa Aasian kommunistisissa puolueissa. Euroopassa maolaiset jäivät vähemmistöön, joskin nuorison/opiskelijoiden liikehdinnässä maolaisuus oli monissa länsimaissa vahvassa asemassa. Ainoa valtiollinen liittolainen maolaisilla Euroopassa oli Albania. Enver Hoxhan johtama sulkeutunut valtio kuitenkin riitaantui kiinalaisten kanssa Maon kuoltua (1976) ja hoxhalaisuus itsenäisenä liikkeenä syntyi. Kiinassa vallan yritti ottaa ns. Neljän kopla, joka kukistui ja uudeksi johtajaksi nousi Hua Guofeng. Kiinan kommunistinen puolue alkoi hiljalleen siirtyä pois Maon linjoilta, vaikka ideologista jatkuvuutta Maon ajatteluun jaksetaan korostaa vielä nykyäänkin. Tunnetuimpia nykyisiä maolaisia puolueita ovat Filippiinien kommunistinen puolue', Intian kommunistinen puolue (maolaiset), Perun kommunistinen puolue (loistava polku) ja Nepalin kommunistinen puolue (maolaiset), jotka kaikki ovat mukana sotilaallisessa toiminnassa. Suuri osa maolaisista liikkeistä toimii kuitenkin laillisesti ja osa myös parlamentaarisesti. Maolaisuus herätti kiinnostusta 1960-luvulla Suomessakin ja 1969 virallistettiin parisen vuotta toiminut Helsingin marxilais-leniniläinen seura (HMLS). Toiminnan kehittyessä 1970-luvun alussa perustettiin Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR, 1973-1979) maolaisten maanlaajuiseksi katto-organisaatioksi. MLR julkaisi lehtiä Punakaarti (1969-1977) ja Lokakuu (1972-1978) . Parhaimmillaan maolaisten toiminnassa oli mukana n. 100-200 ihmistä. Maolaisten toimintaa Suomessa leimasi suhde taistolaisuuteen, jolla oli 1970-luvun laitavasemmiston keskuudessa ideologisesti hegemoninen asema. NKP:n johtoaseman tunnustaneilta taistolaisilta eivät Neuvostoliitto-kriittiset maolaiset saaneet suopeaa vastaanottoa ja MLR pyrittiin eristämään kaikin mahdollisin keinoin. 1970-luvun lopulla maolaisten toiminta Suomessa kriisiytyi ja hiipui. Maolaiset kuitenkin jatkoivat toimintaansa perustamansa Vaihtoehtoliike Idun, Uusi Kapina -yhdistyksen ja Ihmiskunta-seuran puitteissa.

Linkkejä:

- [http://www.etext.org/Politics/MIM/ Maoist Internationalist Movement]
- [http://www.awtw.org/rim/index.htm Revolutionary Internationalist Movement]
- [http://www.alli.fi/nuorisotutkimus/tuhti/julkaisut/kastari.htm Pirkko-Liisa Kastari: Maolaiset - 60-luvun nuoret, jotka joutuivat marginaaliin] Luokka:Kommunismi Luokka:Poliittinen ideologia ja:毛沢東思想

Vasemmistokommunismi

Vasemmistokommunismi tai "työläisneuvostokommunismi" (council communism) on marxilainen suuntaus joka erkani Kominternista jo sen alkuvaiheissa Leninin ja bolsevikkien kanssa käytyjen kiistojen seurauksena. Vasemmistokommunismia ei voi pitää yhtenäisenä teoreettisena suuntauksena vaan pikemmin kollektiivisena nimikkeenä erilaisille järjestöille ja teoreetikoille jotka kritisoivat Kominternia ja Neuvostoliittoa keskusjohtoisuudesta ja "porvarillisuudesta". Vasemmistokommunistit hylkäävät yleisesti ottaen parlamentaarisen toiminnan ja tähtäävät vallankumouksen kautta syntyvään työläisneuvostojen valtaan. Tärkeimpiä vasemmistokommunistisia teoreetikkoja olivat mm. Anton Pannekoek, Otto Ruhle, Paul Mattick ja Amadeo Bordiga. 1920-luvun jälkeen varsinainen vasemmistokommunismi on ollut hyvin marginaalinen liike, mutta sillä on ollut vaikutusta autonomisen marxilaisuuden syntyyn ja anti-kapitalistisen anarkistiliikkeen kehitykseen. Luokka:Kommunismi Luokka:Poliittinen ideologia

Vasemmistososialismi

Vasemmistososialismi sijoittuu poliittisella janalla sosiaalidemokratian ja kommunismin väliin. Suomessa aatetta ovat edustaneet esimerkiksi Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ja Suomen Kansan Demokraattisen Liiton väliin sijoittuneet puolueet Työväen ja Pienviljelijäin Sosialistinen Liitto sekä sen seuraaja Sosialistinen Työväenpuolue. Myös SKDL:n niin sanotun sosialistisiiven edustajat, kuten Ele Alenius ja Kalevi Kivistö, voidaan katsoa vasemmistososialisteiksi. Laajaa kannatusta vasemmistososialismi on nauttinut muun muassa maailmansotien välisenä aikana Japanissa. Luokka:Sosialismi

Luokka:Sosialismi

Luokka:Poliittinen ideologia

Luokka:Filosofian koulukunnat

luokka: filosofia

Cleomenes

There have been three kings of Sparta by the name Cleomenes
- Cleomenes I (c.520-c.490)
- Cleomenes II (370-309 BC)
- Cleomenes III (236-219 BC)

Marxismi

Marxilainen filosofia

Marxismi yhteiskuntatieteissä

Marxismi poliittisena ideologiana

Marxilaisia suuntauksia

Karl Marx

Elämä

Filosofia

Yhteiskuntateoria

Marxin historiallinen vaiheteoria

Marxin suomennettuja teoksia

Kirjallisuutta

Katso myös

Asiasta muualla

Politologia

Katso myös

Liberalismi

Liberalismin erilaiset painotukset

Liberalismi-sanan erilaiset merkitykset

Liberalismin suppeus

Liberalismin suhde valtioon

Liberalismin suhde demokratiaan

Liberalismin suhde ammattiyhdistystoimintaan

Muita liberalismiin liittyviä termejä

Liberaali perinne yhteiskuntateorioissa

Tunnettuja liberaaleja

Linkkejä

Konservatismi

Katso myös

Leonid Breznev

Alkuvaiheet

Valtaannousu

Neuvostoliiton johdossa

Brežnevin hallinnon kriisi

Marxismi-leninismi

Käsite

Synty

Käyttö

Teoria

Puolue

Valtio

Imperialismi

Henkilöityminen

Kommunismi

Tulkinnat

Neuvostoliitto

Hruštšov

Brežnev

Kominternin oppositio

Anti-revisionistit

Eurokommunismi

Sissiliikkeet

Uusvasemmisto

Marxismi-leninismi Suomessa

Trotskilaisuus

Historia

Nykypäivä

Ideologia

Linkkejä

Maolaisuus

Linkkejä:

Vasemmistokommunismi

Vasemmistososialismi

Luokka:Sosialismi

Luokka:Filosofian koulukunnat

Cleomenes

See also