Monopoli

:Sanan monopoli muista merkityksistä Monopoli (täsmennyssivu). Monopoli on tilanne, jossa markkinoilla on vain yksi tietyn palvelun tai tuotteen tarjoaja (tuottajan monopoli) tai yksi ainoa ostaja (ostajan monopoli). Monopolille ominaista on siten kilpailun puuttuminen ja usein tästä johtuva epäluonnollisen korkea tai matala hintataso sekä täydelliseen kilpailuun verrattuna liian vähäinen tuotannon määrä. Useimmiten voittoa maksimoidessaan monopoliyritys tuottaa vähemmän ja myy kalliimmalla kuin täydellisessä kilpailussa tuotettaisiin ja myytäisiin. Monopoli määritellään useimmiten markkinoiden kautta: esimerkiksi tietyn maan markkinoilla jollakin myyjällä on monopoli, jos myyjä on maan ainoa myyjä, tai kyläkaupalla voi olla kylän kaupan monopoli, mutta ei koko kunnan kaupan monopolia. Valtio voi luoda itselleen ja jollekin muulle taholle monopolin johonkin hyödykkeeseen rajoittamalla sen tarjontaa lainsäädännöllä. Lainsäädännöllinen monopoli on empiiristen tutkimusten ja teorian mukaan useimmiten tehoton. Valtionmonopoliin usein liitetty tehottomuus johtuu siitä, että monopolilla ei ole kannustimia tai mahdollisuuksia toimia tehokkaasti eikä kykyä usein keskusjohtoisena organisaationa suunnitella toimintaansa tehokkaasti ilman kilpailun tuomaa informaatiota ja ulkoista painetta. Kilpailulainsäädännöllä monet valtiot yrittävät estää varsinkin yksityisiä monopoleja tai niiden väärinkäytöksiä, mutta tulokset ovat epävarmoja ja usein lainsäädäntö epäonnistuu tavoitteensa saavuttamisessa. Itävaltalaisessa taloustieteessä yleensä vain valtion luomaa monopolia pidetään monopolina eikä yksityistä myyjää, jonka kanssa kilpailu on sallittu ja siten uusia yrittäjiä saa vapaasti tulla markkinoille. Eräs määritelmä on luonnollinen monopoli eli monopoli, jonka markkinoilla ei voi kannattavasti toimia useampia myyjiä. Luonnollinen monopoli on taloustieteen mukaan tehokkaampi tilanne kuin kilpailu. Luonnollinen monopoli voi kadota esimerkiksi tekniikan tai muunlaisen talouden kehityksen ansiosta.

Katso myös

- Epätäydellinen kilpailu
- Markkinahäiriö
- Monopsoni
- Kartelli
- Määräävä markkina-asema Luokka:Liiketalous

Monopoli (täsmennyssivu)

Monopolilla voidaan tarkoittaa #tiettyä markkinatilannetta varsinainen monopoli #Monopoli-lautapeliä. #magneettista monopolia. #Monopol-konjakkia

Kilpailija

Vastustaja (vihollinen, hyökkääjä, kilpailija) on sodankäynnin tai yleisesti kaksinkamppailun toinen, aktiivinen ja vastustava osapuoli ja sodankäynnin ja kilpailun keskeisin käsite. Sodankäynnin ulkopuolella vastustaja esiintyy merkittävässä roolissa mm. yritystoiminnassa, urheilussa, politiikassa ja rakkaudessa. Sodankäynnin ja kilpailun perusdynamiikka ja monet oleelliset ilmiöt sodankäynnissä syntyvät vastustajasta (vast.), mm. suhteellinen etu ja paradoksaalinen logiikka.

Vastustajasta yleensä

Jos vastustajaa ei ole, ei ole mitään järkeä salata, harhauttaa, oppia nopeasti, kyetä johtamaan nopeasti ja tiedustelemaan. Jos vastustaja on olemassa, nämä taidot ovat sodankäynnin ja kilpailun ydintä. Vastustaja pakottaa myös kehittymään, oppimaan. Jos (merkittävää) vastustajaa ei ole, vaarana on toiminnan byrokratisoituminen, kehityksen loppuminen, tehokkuuden väheneminen ja toiminnan muuttuminen jopa rituaaliseksi. Yritystoiminnassa tämä tilanne syntyy esim. monopoleissa. Vastustajan oleellisuus em. mielessä on todettu mm. ensimmäisissä "itsekseen kehittyvissä" ohjelmissa. Jos ohjelmaa tuhoavaa ja uhkaavaa vastustajaa ei ole, ohjelmien kehitys pysähtyy tietylle tasolle. Vasta vastustajan olemassaolo pakottaa ohjelmat nopeampaan kehitykseen. Vrt. Red Team- idea alla. Vastustajan oppimisesta johtuen yrityksellä voi olla hetkellinen etu, mutta ei pysyvää jne. Vaikka yritys oppisi jatkuvasti parantamaan toimintaansa, niin oppii lopulta vastustajakin. Vaatimus on siis olla jatkuvasti tarpeeksi parempi kuin vastustaja. Koska kukaan ihminen eikä mikään organisaatio tai valtio ei ole pystynyt siihen loputtomasti, tämä merkitsee aina vallan vaihtumista, ennemmin tai myöhemmin.

Vastustaja sodankäynnissä

Sodankäynti on "kehittynyt" eniten niinä aikakausina ja niillä alueilla, joilla on sodittu pitkään, siis (merkittävän) vastustajan vaikuttaessa. Tämä liityy siihen, että pitkään sodittaessa, osapuolet huomaavat konkreettisesti toistensa tehokkaat toimintamenetelmät, aseet jne. ja oppivat niistä. Osapuolet alkavat muistuttaa toisiaan. Koska sodankäynnissä on vastustaja, mikään asia ei ole sodankäynnissä voimassa kuin hetken. Vastustaja oppii. Toisen maailmansodan alussa britit laskivat saksalaisten pommitusten tehon perusteella (Coventry), että tietyllä panoksella ja teholla he voivat kuuden kuukauden pommituksilla saada Saksan polvilleen. Tämä ei ollut sodankäyntiä, vaan insinööritiedettä, ehkä pelkästään alkeismatematiikkaa. Miksi? Koska kuudessa kuukaudessa tyhmäkin vastustaja oppii ja lopettaa ensimmäisten viikkojen tehokkaan operaation lyhyeen. Rauhan aikana asevoimien "ongelma" on vastustajan puuttuminen. Tätä puutetta pyritään poistamaan kaksipuoleisilla harjoituksilla ja Red Team- organisaatioilla. Kolmas tapa hoitaa rauhan ajan vastustajan puuttuminen on silloin tällöin järjestää itse tai itselleen "pieniä" sotia, joissa uusimmat ideat ja teknisen järjestelmät voidaan testata luotettavimmissa oloissa, mutta joissa riskit ovat kuitenkin vielä hallittavissa. Mitä kauemmin edellisestä sodasta on kulunut, sitä suurempi riski asevoimien todelliseen osaamiseen todellisessa sodassa liittyy. Luokka:Sodankäynti Luokka:Pelit

Laki

:Laki-sanan muita määritelmiä, katso Laki (täsmennyssivu). Laki on valtion suvereenin viranomaisen, tavallisesti kansallisen parlamentin, antama velvoittava säädös. Laajasti ymmärrettynä laeiksi käsitetään myös valtioneuvoston ja tasavallan presidentin antamat asetukset. Laki koostuu muun muassa velvoittavista oikeusnormeista ja sisältää usein erilaisia määritelmiä. Oikeuslähteenä laki on sen soveltajaa vahvasti velvoittava. Oikeusnormit ovat kieltäviä, käskeviä tai sallivia. Suomen perustuslakia tulkittaessa "laki" tarkoittaa nimenomaan eduskunnan antamaa lakia, ei valtioneuvoston asetusta tai muuta alemman tason säädöstä. Esimerkiksi "Oikeudesta saada vakaumuksen perusteella vapautus osallistumisesta sotilaalliseen maanpuolustukseen säädetään lailla" (perustuslaki 127 §) tarkoittaa, että tästä oikeudesta ei voi säätää lakia alemmantasoisella säädöksellä (asetuksella, sotilaskäskyllä tms.) Oikeusnormit eroavat esimerkiksi moraalisista normeista siten, että oikeusnormi sisältää aina julkisen pakkovallan käytön uhan siten, että oikeusnormin rikkomisesta lainsäätäjä on määrännyt seuraamuksen, kuten oikeustoimen pätemättömyyden, velvollisuuden suorittaa vahingonkorvausta tai rangaistuksen. Lain rikkomuksen tutkii ja seuraamuksen määrää asiallisesti, alueellisesti ja asteellisesti toimivaltainen tuomioistuin. Yleisiä tuomioistuimia ovat käräjäoikeudet, hovioikeudet ja korkein oikeus ja hallinnollisia tuomioistuimia hallinto-oikeudet ja korkein hallinto-oikeus. Lisäksi on muutamia erikoistuomioistuimia, kuten työtuomioistuin ja markkinaoikeus. Normihierarkian huipulla on perustuslaki, jonka kanssa ristiriidassa oleva alempi säädös väistyy. Oikeusnormien muodostamaa oikeusjärjestystä tutkii oikeustiede. Rikosoikeudellinen laillisuusperuste kieltää tuomitsemasta ketään teosta, jota ei ole tekohetkellään nimenomaan määrätty rangaistavaksi. Rikollisuutta tutkiva tieteenala on nimeltään kriminologia. Suomen oikeusjärjestys, kuten lähes kaikki länsimaiset oikeusjärjestykset, jaetaan yleensä yksityisoikeuteen ja julkisoikeuteen. Ensin mainittu koskee henkilöiden ja oikeushenkilöiden keskinäisiä suhteita ja viimeksi mainittu näiden suhteita julkisyhteisöihin, kuten kuntiin ja valtioon.

Lakitekstien tekijänoikeus

Pääsääntöisesti tekijänoikeuslaki edellyttää kirjallisten tekstien kopioimiseen ja levittämiseen tekijän luvan. Tekijänoikeuslain mukaan kuitenkaan "lakeihin ja asetuksiin sekä viranomaisen tai muun julkisen elimen päätöksiin ja lausumiin ei ole tekijänoikeutta" (tekijänoikeuslaki 9 §). Näitä viranomaisten alkuperäistekstejä saa vapaasti kopioida ja levittää. Tosin mikäli kokoelma lakeja tai viranomaisen lausumia on toimitettu valikoiden julkaisuksi, toimittajalla voi olla tähän toimitustyöhön tekijänoikeus. Näin esimerkiksi Talentum Oyj:n toimittamien Suomen Laki -teosten ja sähköisen FINLEX-tietokannan toimitukselliset ratkaisut ovat luultavasti suojattuja.

Linkkejä

- [http://www.laki24.fi www.laki24.fi] Suomen laki suomeksi - Asianajaja - Lakimies.
- [http://www.finlex.fi www.finlex.fi] Valtion säädöstietopankki FINLEX.
- [http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/tekoik/tekoik.html#laki Lakien tekijänoikeuksista] Luokka:Suomen laki Luokka:Oikeustiede ja:法 (法学) simple:Law th:กฎหมาย

Epätäydellinen kilpailu

Epätäydellinen kilpailu tarkoittaa taloustieteissä tilannetta joillain markkinoilla, jolloin kaikki täydellisen kilpailun premissit eivät täyty. Epätäydellisen kilpailun muotoja ovat:
- Monopoli, vain yksi myyjä
- Oligopoli, harvoja myyjiä
- Monopolistinen kilpailu, useita myyjiä mutta hyvin erilaisia tuotteita
- Monopsoni, vain yksi ostaja
- Oligopsoni, vain harvoja ostajia Markkinoille saattaa syntyä myös epätäydellinen kilpailutilanne, mikäli ostajilla tai myyjillä ei ole tarpeeksi tietoa vaihdettavista hyödykkeistä. Epätäydellistä kilpailua voi esiintyä myös markkinoiden hitauden takia. Esim. 1990-luvulla oli kova pula tietokoneohjelmoijista, mutta sellaiseksi kouluttautumisessa kestää useita vuosia.

Katso myös

- Markkinahäiriö Luokka:Liiketalous

Kartelli

Kartelli on talouselämässä yritysten yhteenliittymä, jonka tarkoituksena on keskinäistä kilpailua rajoittamalla saavuttaa monopoli tai ainakin sitä lähentyvä asema markkinoilla. Kartellin jäsenet pyrkivät jäädyttämään hintatason, rajoittamaan hyödykkeen tarjontaa ja tukahduttamaan kilpailua sopimalla keskenään hyödykkeiden toimittamisesta ja hintatasosta. Kartelli on epätäydellistä kilpailua. Kartellit, kuten monopolitkin, aiheuttavat hyvinvointitappion ja hyvinvoinnin uudelleen jakamisen, mutta usean toimijan kartellit ovat alttiita epäonnistumiselle, koska yksittäisellä tuottajalla on mahdollisuus livetä sopimuksesta. Kartellit on kielletty useimmissa maissa lainsäädännöllä. Esimerkki kansainvälisesti laillisesta kartellista on öljyntuottajavaltioiden yhteenliittymä OPEC. Suomessa viime aikoina huomiota on saanut Lemminkäisen ns. asfalttikartelli, johon kuului muita suurimpia asfalttialan yrityksiä. Kartelli oli erityisen vakava sen takia, että sen myötä kohonneen hintatason ja suuremmat voitot yhtiöille maksoivat veronmaksajat teiden rakennuksen muodossa. Mm. Itävaltalaisen taloustieteen näkemyksen mukaan kartellit voivat myös lisätä kansantalouden tehokkuutta, koska kartelli voi olla edellytys tuotantopääoman hankkimiseksi tai välttää ylikapasiteettia ja päällekkäisyyttä tai edistää innovaatioita ja palveluja. Laaja sopimusvapaus, jossa kartellit ovat sallittuja, voi itävaltalaisen talousteorian mukaan edistää dynaamista kilpailua. Luokka:Liiketalous Luokka:Taloustiede

Lähteet

- Suomen laki kilpailunrajoituksista (480/1992), ml. muutossäädös 318/2004 [http://www.kilpailuvirasto.fi/cgi-bin/suomi.cgi?luku=lainsaadanto-ja-ohjeet&sivu=laki-kilpailunrajoituksista] #[http://www.tukkk.fi/yltalous/kt/mvihanto/abskil.pdf Matti Vihanto: ABSTRAKTIT OIKEUSPERIAATTEET DYNAAMISEN KILPAILUPROSESSIN EDELLYTYS] ja:カルテル

Määräävä markkina-asema

Määräävä markkina-asema on juridinen termi, joka määritellään Kilpailunrajoituslaissa määrittelee määräävän markkina-aseman niin, että sen saavuttanut yritys tai tuote voi merkittävästi vaikuttaa kilpailuun, hintoihin ja toimitusehtoihin markkinoillaan. Tyypillisiä esimerkkejä määräävässä markkina-asemassa olevista yrityksistä ovat ns. luonnolliset monopolit, eli yritykset, jotka toimivat sellaisilla markkinoilla, joilla tuotannon järjestäminen tehokkaimmin tarkoittaa vain yhden yrityksen toimintaa tällä markkinalla. Esimerkiksi monet teleyritykset omaavat määräävän markkina-aseman eräillä taloudellisilla markkinoilla. Toinen esimerkki määräävän markkina-aseman omaavasta yrityksestä on vaikkapa sähkönsiirtoverkon omistava yritys. Luokka:Liiketalous

Jean de la Bruyère

Jean de La Bruyère (Paris, 16 août 1645 - Versailles, 10 mai 1696) était un écrivain et moraliste français, élu à l'Académie française en 1693. La Bruyère est célèbre pour une œuvre unique, Les Caractères ou Les mœurs de ce siècle (1688), quasiment son unique œuvre publiée. Cet ouvrage, constitué d'un ensemble de brèves pièces littéraires, compose une chronique essentielle de l'esprit du . La Bruyère fut l'un des premiers écrivains à mettre en avant le « style » littéraire, en développant un phrasé rythmé dans lequel les effets de rupture sont prépondérants. Ce style incite à la lecture à haute voix, donnant ainsi à cette activité le statut de jugement moral. Nombre d'écrivains ont suivi le chemin stylistique tracé par La Bruyère : depuis Marivaux à Balzac et Proust, en passant par André Gide.

Biographie

Jeunesse

On a longtemps cru qu'il était né dans un village voisin de Dourdan, jusqu'à ce que l'on eût retrouvé son acte de baptême, qui établit qu'il a été baptisé le 17 août 1645 à l'église Saint-Christophe, dans la Cité. Il était le fils aîné de Louis de La Bruyère, contrôleur général des rentes de l'Hôtel de Ville, bourgeois de Paris, et d'Elisabeth Hamonyn. Son trisaïeul paternel, Jean de La Bruyère, apothicaire dans la rue Saint-Denis, et son bisaïeul, Mathias de La Bruyère, lieutenant civil de la prévôté et vicomté de Paris, avaient joué, au , un rôle actif dans la Ligue. Il fut vraisemblablement élevé à l'Oratoire de Paris, et, à vingt ans, obtint le grade de licencié ès deux droits à l'Université d'Orléans. Il revint vivre à Paris avec sa famille, dont la situation de fortune était assez aisée, et fut inscrit au barreau, mais plaida peu ou point. En 1673, il acheta une charge de trésorier général de France au bureau des finances de la généralité de Caen, charge qui valait une vingtaine de mille livres, rapportait environ 12,350 livres par an, et conférait en outre l'anoblissement; il fit le voyage de Normandie pour son installation, puis, les formalités remplies, il retourna à Paris et ne parut plus à Caen. Il vendit sa charge en 1686. Depuis le 15 août 1684, il était l'un des précepteurs du jeune duc de Bourbon, petit-fils du grand Condé. Cet emploi fut confié à La Bruyère, d'après l'abbé d'Olivet, sur la recommandation de Bossuet, « qui fournissait ordinairement aux princes, a dit Fontenelle, les gens de mérite dans les lettres dont ils avaient besoin ». On ignore d'ailleurs comment La Bruyère connaissait Bossuet.

Précepteur du duc de Bourbon

Le jeune duc de Bourbon était âgé de seize ans, et il venait d'achever sa seconde année de philosophie au collège de Clermont (Louis-le-Grand), qui était dirigé par les jésuites. C'est avec deux jésuites encore, les pères Alleaume et du Rosel, et avec le mathématicien Sauveur, que La Bruyère partagea le soin d'achever l'éducation du jeune duc, auquel il était chargé d'enseigner, pour sa part, l'histoire, la géographie et les institutions de la France. Condé suivait de près les études de son petit-fils, et La Bruyère, comme les autres maîtres, devait lui faire connaître le programme de ses leçons et les progrès de son élève, qui, à vrai dire, était un assez mauvais élève. Le 24 juillet 1685, le duc de Bourbon épousa M de Nantes, fille de Louis XIV et de M de Montespan, qui était âgée de onze ans et dix mois; La Bruyère fut invité à partager ses leçons entre les deux jeunes époux. Le 11 décembre 1686, Condé mourut à Fontainebleau, et l'éducation du duc de Bourbon fut considérée comme terminée. La Bruyère resta néanmoins dans la maison de Condé en qualité de gentilhomme de Monsieur le duc, ou « d'homme de lettres », suivant l'abbé d'Olivet, avec mille écus de pension. Ces fonctions assez vagues laissaient à La Bruyère le loisir de travailler selon ses goûts, et elles lui permettaient d'observer à son aise ces grands et ces courtisans dont il devait faire de si mordants portraits. Mais il eut certainement à souffrir du caractère insupportable des «Altesses à qui il était», et que Saint-Simon nous a dépeintes sous de si noires couleurs. «Fils dénaturé, cruel père, mari terrible, maître détestable…», tel était, d'après l'auteur des Mémoires, Henri-Jules de Bourbon, fils du grand Condé; et quant à son petit-fils, l'élève de La Bruyère, « sa férocité était extrême et se montrait en tout. C'était une meule toujours en l'air, qui faisait fuir devant elle, et dont ses amis n'étaient jamais en sûreté, tantôt par des insultes extrêmes, tantôt par des plaisanteries cruelles en face, et des chansons qu'il savait faire sur-le-champ, qui emportaient la pièce et qui ne s'effaçaient jamais… Il se sentait le fléau de son plus intime domestique… » La Bruyère, qui avait naturellement l'humeur sociable et le désir de plaire, souffrit de la contrainte que lui imposait l'obligation de défendre sa dignité. Il évita les persécutions auxquelles était en butte le pauvre Santeul, mais on sent l'amertume de l'amour-propre blessé dans les plus âpres passages de son chapitre des Grands.

Le succès

Santeul La première édition des Caractères parut en mars 1688, sous ce titre: les Caractères de Théophraste, traduits du grec, avec les caractères ou les mœurs de ce siècle. À Paris, chez Etienne Michallet, premier imprimeur du Roy, rue Saint-Jacques, à l'Image Saint Paul. M. DC. LXXXVIII. Avec privilège de Sa Majesté, in °12. — Le nom de l'auteur ne figura sur aucune édition publiée de son vivant. Bien que cette première édition contint surtout des remarques, et presque point de portraits, le succès fut tout de suite très vif, et deux autres éditions parurent dans la même année 1688, sans que La Bruyère eût le temps de les augmenter notablement. En revanche, la 4e éd. (1689) reçut plus de 350 caractères inédits; la cinquième (1690), plus de 150; la sixième (1691) et la septième (1692), près de 80 chacune; la huitième (1693), plus de 40, auxquels il faut ajouter le discours à l'Académie. Seule, la 9e éd. (1696) qui parut quelques jours après la mort de La Bruyère, mais revue et corrigée par lui, ne contenait rien d'inédit. La vente de son ouvrage n'enrichit point La Bruyère, qui d'avance en avait destiné le produit à doter la fille de son libraire Michallet — cette dot fut de 100,000 fr. environ, suiyant certaines estimations, etde 2 à 300,000 fr., suivant d'autres.

La Bruyère à l'Académie

La Bruyère se présenta à l'Académie en 1691, et ce fut Pavillon qui fut élu. Il se représenta deux ans plus tard, et cette fois fut élu, le 14 mai 1693, en remplacement de l'abbé de La Chambre. Il avait été chaudement recommandé par le contrôleur général Pontchartrain. Son discours de réception, qu'il prononça le 15 juin de la même année, souleva des orages. Il fut violemment attaqué dans la Mercure Galant, qu'il avait placé jadis « immédiatement au-dessous de rien », et dont les principaux rédacteurs, Thomas Corneille et Fontenelle, ne lui pardonnèrent pas d'avoir fait l'éloge, dans ce discours, des chefs du parti des Anciens, Bossuet, Boileau, La Fontaine, et surtout d'avoir exalté Racine aux dépens de Corneille. La Bruyère répliqua à l'article du Mercure dans la préface de son discours, et il se vengea de Fontenelle en publiant dans la 8e éd. de son livre le caractère de Cydias, dont tout le monde reconnut l'original.

La fin de sa vie

Les dernières années de la vie de La Bruyère furent consacrées à la préparation d'un nouvel ouvrage, dont il avait pris l'idée dans ses fréquents entretiens avec Bossuet: c'est à savoir les Dialogues sur le Quiétisme, qu'il laissa inachevés. Ils ont été publiés après sa mort, en 1699, par l'abbé du Pin, docteur en Sorbonne, qui compléta les sept dialogues trouvés dans les papiers de La Bruyère, par deux dialogues de sa façon. Il est probable qu'il ne se gêna point non plus pour remanier les sept premiers; mais, avec cette réserve, l'authenticité des Dialogues, qui n'était point admise par Walckenaër, parait certaine au plus récent éditeur de La Bruyère, M. G. Servois. Ajoutons que l'on a vingt lettres de La Bruyère, dont dix-sept sont adressées au prince de Condé, et nous aurons achevé l'énumération de ses œuvres complètes. Il mourut à Versailles, dans la nuit du 10 au 11 mai 1696, d'une attaque d'apoplexie. Le récit de sa fin nous a été transmis par une lettre d'Antoine Bossuet, frère de l'évêque de Meaux. « J'avais soupé avec lui le mardi 8, écrit-il; il était très gai et ne s'était jamais mieux porté. Le mercredi et le jeudi même, jusqu'à neuf heures du soir, se passèrent en visites et en promenades, sans aucun pressentiment; il soupa avec appétit, et tout d'un coup il perdit la parole et sa bouche se tourna. M. Félix, M. Fagon, toute la médecine de la cour vint à son secours. Il montrait sa tête comme le siège de son mal. Il eut quelque connaissance. Saignée, émétique, lavement de tabac, rien n'y fit… Il m'avait lu [deux jours auparavant] des Dialogues qu'il avait faits sur le quiétisme, non pas à l'imitation des Lettres Provinciales (car il était toujours original), mais des dialogues de sa façon. C'est une perte pour nous tous; nous le regrettons sensiblement. » Bossuet lui-même écrivait de son côté le 28 mai: « Toute la cour l'a regretté, et monsieur le Prince plus que tous les autres. » Enfin, voici dans quels termes Saint-Simon a enregistré sa mort : «Le public perdit bientôt après (1696) un homme illustre par son esprit, par son style et par la connaissance des hommes : je veux dire La Bruyère, qui mourut d'apoplexie à Versailles, après avoir surpassé Théophraste en travaillant d'après lui, et avoir peint les hommes de notre temps, dans ses nouveaux caractères, d'une manière inimitable. C'était d'ailleurs un fort honnête homme, de très bonne compagnie, simple, sans rien de pédant, et fort désintéressé. Je avais assez connu pour le regretter, et les ouvrages que son âge et sa santé pouvaient faire espérer de lui.» La Bruyère mourait célibataire et pauvre. Sa mort, « si prompte, si surprenante », suivant les expressions de son successeur à l'Académie, l'abbé Fleury, fit naître le soupçon qu'il aurait été empoisonné, sans doute par la vengeance d'un des originaux des Caractères; ces bruits n'avaient aucun fondement sérieux. Il fut inhumé à Versailles le 12 mai, dans la vieille église Saint-Julien, qui a été démolie en 1797.

Conclusion

On a voulu faire de La Bruyère une sorte de réformateur, de démocrate, un « précurseur de la Révolution française ». Les passages abondent dans son livre où l'on voit qu'il partage, au contraire, et qu'il accepte toutes les idées essentielles de son temps, en politique comme en religion. Il critique les abus, mais il respecte les institutions. Il reconnaît même que certains maux sont inévitables. Il avait trop l'amour de son art pour être un révolté, et, comme l'a remarqué Nisard, il ne pouvait haïr ce qu'il peignait si bien. Ceci posé, il reste que le ton des Caractères est presque constamment celui de la plus mordante satire. Il y avait en La Bruyère un mélange singulier d'orgueil et de timidité, d'ambition secrète et de mépris pour les ambitieux, de dédain des honneurs et de conscience qu'il en était digne; il ressentit profondément, malgré son affectation d'indifférence stoïcienne, l'inégalité de son mérite et de sa fortune. Et son grand grief contre la société du est précisément de ne pas faire sa place au mérite personnel. « Domestique » de ces Condé, dont nous avons indiqué d'après Saint-Simon le caractère détestable, il eut plus qu'un autre à se plaindre de la morgue des grands et de leur injustice à l'égard d'hommes « qui les égalent par le cœur et par l'esprit et qui les passent quelquefois ». Doué d'une sensibilité profonde et délicate, qui nous est attestée par certaines de ses réflexions sur l'amour et sur l'amitié, il n'est pas étonnant si La Bruyère, dont les instincts naturels étaient constamment froissés, finit par concevoir quelque amertume contre l'injustice du sort et l'épancha dans son livre. Son humeur aigrie fut admirablement servie par un style incisif, âpre, nerveux, hardi jusqu'à la brutalité. Sa phrase, courte, brusque, saccadée, est déjà celle du {{{

wynajem hosting jastrz�bia g�ra pensjonat suplementy Zam�wienia publiczne

:: RELATED NEWS ::

Firebat
In the StarCraft universe, a Terran Firebat is a unit equipped with flamethrowers and powered armor that's heavier than the standard Marine armor.

General Information

- The Terran Firebat is a unit in StarCraft, a computer simulated real-time strategy game made b