:: wikimiki.org ::

Natsi

Natsi

Kansallissosialistisen Saksan tunnus
Kansallissosialistisen Saksan tunnus

Kansallissosialismi (saks. Nationalsozialismus) oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa syntynyt äärioikeistolainen kansallis- ja sosiaalivallankumouksellinen poliittinen liike. Kansallissosialismi korosti nationalistisisia, fasistisia, sosialistisia, korporatiivisia ja antisemiittisiä periaatteita sekä totalitarismia. Yksilöllä oli merkitystä vain kansan jäsenenä. Kansallissosialismin ideologia pohjautui erityisesti Georges Sorelin, Friedrich Nietzschen, Joseph Arthur de Gobineaun, Houston Stewart Chamberlainin, Heinrich von Treitschken, Henri Bergsonin ja Alfred Rosenbergin ajatuksiin. Liikkeen perusteoksia olivat Adolf Hitlerin Taisteluni ja kansallissosialistisen puolueen ohjelma (Nationalsozialistische Deutsche Arbeitpartei, NSDAP). Ennen Hitleriä "kansallissosialistiseksi" itseään nimittävä puolue löytyi ainakin Tšekkoslovakiasta. Tämä ei kuitenkaan ollut Hitlerin natsipuolueeseen verrattava totalitaristinen järjestö, jos kohta sen edustama kansallisuusaatteen muoto ei nykymaailmassa olisikaan poliittisesti kovin korrekti. Tätä valtiokokonaisuutta kutsutaan Kolmanneksi valtakunnaksi (saks. Das Dritte Reich). Nimitys tulee Hitlerin hallinnon tavasta laskea Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta ensimmäiseksi valtakunnaksi, vuonna 1871 perustettu Saksan keisarikunta toiseksi ja kansallissosialistinen hallinto kolmanneksi. Kansallissosialismia kutsutaan yleisesti myös natsismiksi, jonka alkuperä on kansallissosialismin saksankielisen nimen ääntämyksessä. Lisäksi ideologia samaistetaan usein fasismiin, mikä ei ole kuitenkaan täysin vastaava asia. Kansallissosialismin historiaan liittyy olennaisena osana kansallissosialistinen puolue, NSDAP (saks. Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei), jonka johdossa Adolf Hitler nousi Saksan diktaattoriksi. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa useat eri kansallissosialistiset suuntaukset ja puolueet kilpailivat keskenään, mutta kilpailusta selvisi voittajana NSDAP. Erilaiseen, suomalaiseen muotoon muuntuneita, kansallissosialistisia aatteita nousi Suomessakin 1920- ja 1930-luvuilla, mutta niiden vaikutus jäi hyvin vähäiseksi. Tunnetuimmat suomalaiset äärioikeistolaiset liikkeet eli oikeistoradikaalit Lapuan liike ja IKL eivät edustaneet kansallissosialismia. Suomalaisia kansallissosialistisia järjestöjä olivat mm. Arvi Kalstan johtama Suomen Kansan Järjestö sekä Teo Snellmanin johtama Suomen kansallissosialistinen työjärjestö, joilla ei ollut käytönnösä lainkaan merkitystä Suomen politiikassa.

Ideologinen teoria

Käsitteen kansallissosialismi nostivat jo 1800-luvun lopulla esiin papit Friedrich Naumann ja G. Göhre, jotka perustivat "Kansallis-Sosiaalisen Yhdistyksen"." Hieman myöhemmin nimi muutettiin "Kansallis-Sosiaaliseksi Puolueeksi". Göhre ehdotti jo tuolloin organisaatiolle nimeksi "Kansallisen Sosialismin Yhdistystä" ja Naumannin tavoitteena oli todistaa, että 'nationalismi ja sosialismi voidaan sulauttaa yhdeksi poliittiseksi liikkeeksi'. Vuonna 1891 perustettu "Suursaksalainen liitto" (Alldeutscher Verband, ADV) ja sen johtajan Heinrich Classin kirjoitukset pohjustivat myös osaltaan hitleriläistä kansallissosialismia. Itävalta-Unkarin alueella perustettiin ADV:n tukemana 1903 "Itävaltalainen työväenpuolue", jonka ideologi Rudolf Jung nosti esiin käsitteen "kansallissosialismi". Jung ja itävallan kansallissosialistit toimivat sittemmin Hitlerin NSDAP:n innoittajina. Ilmeisesti tähän viitaten Natsi-ideologi Alfred Rosenberg kirjoitti myöhemmin "kansallissosialismin nimi ... on peräisin Sudeetti-Saksan alueelta." Varhaiset kansallissosialistiset järjestöt olivat konservatiivisia tai taantumuksellisia ja nationalistisia, mutta ne omaksuivat sosialistisia tunnuksia. Luokkataistelun ja marxilaisuuden sijaan ne kuitenkin julistivat Otto Glagaun muotoilemaa teoriaa "riistävän" (= juutalainen, kansainvälinen) ja "tuottavan" (= saksalainen; kansallinen) pääoman ristiriidasta. Adolf Hitlerin keskeisen poliittisen teoksen, Taisteluni (saks. Mein Kampf) mukaan hän kehitti poliittiset oppinsa tarkkaillessaan Itävalta-Unkarin keisarikunnan käytäntöjä. Syntyperäisenä itävaltalaisena Hitler oli tarkkaillut hallinnon politiikkaa ja havainnut kuinka kielellinen ja etninen hajanaisuus hajoitti keisarikuntaa. Lisäksi hän näki demokratian haitallisena, koska se antoi valtaa hallinnolle vihamielisten vähemmistöjen käsiin. Kansallissosialistiselle ideologialle on myös keskeistä rotu, jonka suurin saavutus on nationalistisen ajatusmallin mukaan yhtenäinen valtio. Saksan tapauksessa ylivertainen arjalainen herrarotu on luotu muodostamaan Saksan valtiossa kulttuurisesti, sotilaallisesti ja taloudellisesti väkevin kansakunta ja valtio, jonka kohtalona on hallita alempia rotuja. Vahvojen rotujen vastakohtina olivat heikot valtiot ja kulttuurit, joita riitely, etninen ja kielellinen hajaannus ja ali-ihmiset heikensivät. Kolmannen pykälän muodostivat kotimaattomat ihmiset eli loisrodut (esimerkiksi juutalaiset ja romanit), jotka poistamalla herrarotu vahvistuisi. Herrarotu-ideologia perusteli myös vaatimuksen elintilasta, joka toisessa maailmansodassa toteutui konkreettisena sotaretkenä. Alempien rotujen kohtalona tuli olla sotilaallisesti heikompia ja siten herrarodun laajenemisetujen edessä väistyviä. Näkökulmassa on selvä viite 1900-luvun alkuvuosikymmenten muodikkaaseen sosiaalidarwinistiseen teoriaan. Uskonnot, jotka hyväksyivät nämä "elämän julmat tosiasiat" olivat hyviä uskontoja. Vastaavasti rakkauden ja suvaitsevaisuuden sanomaa levittävät uskonnot olivat orjauskontoja. Tämä viittaa Friedrich Nietzschen ajatuksiin kristinuskosta ja toisaalta kansallissosialismin uskonnonomaisuuteen ja pyrkimykseen luoda uusi uskonto muinaisten skandinaavisten uskomusten mytologiselle pohjalle. Kansallissosialismi ei kuitenkaan perustunut ideologisesti pelkästään rotukäsitteelle - joka on osittain sodanjälkeisen natsismin historiallisen käsittelyn ja trauman vääristämää, vaan sen juuret ovat syvemmällä 1700-luvun romantiikassa, 1800-luvun nationalistisessa ajatustavassa, esimerkiksi Nietzschen hieman väärinymmärretyssä yli-ihmisfilosofiassa ja toisaalta esimerkiksi antisemitismin kohdalla vuosisatoja vanhasta eurooppalaisesta juutalaisvastaisesta perinteestä. Maailmalle tutuksi tulleen "hitleriläisen" kansallissosialismin lisäksi alussa suosiota nautti Otto Strasserin vasemmistolaisempi linja, mutta hän joutui Hitlerin vainon kohteeksi ja lopulta maanpakoon. Eräät ei-sosialistit ovat pitäneet kansallissosialismia vain sosialismin muotona, jossa suunnitelma- eli komentotalouden välineenä käytettiin pikemminkin suoria komentoja kuin valtio-omistusta. Kansallissosialismissa on kuitenkin eroja useimpiin muihin sosialismin muotoihin, kuten marxilais-leniniläiseen, stalinistiseen, maolaiseen ja arabisosialistiseen. Erottaviin tekijöihin kuuluvat mm. nationalismi sekä kansallissosialismin idealistinen luonne vastakohtana sosialismin materialismille. Jyrkin ero kansallissosialismin ja "muun sosialismin" välillä löytyykin käytännön politiikasta: muut sosialistit eivät juuri sympatisoinneetkaan kansallissosialismia sen paremmin Saksassa kuin ulkomaillakaan, kun taas oikeistosta se sai enemmän ymmärrystä (esimerkiksi Suomessa). Sama päti toiseen suuntaan; perinteisiin konservatiiveihin natsit suhtautuivat niin ennen valtaannousuaan kuin sen jälkeenkin suopeammin kuin vasemmistolaisiin. Yleinen selitys kansallissosialismin suosiolle on se, että se yhdisti kaksi suosittua aatetta, nationalismin ja sosialismin, vieläpä otollisena ajankohtana Saksan kärsiessä Versaillesin rauhanehtojen tuomasta köyhyydestä ja nöyryytyksestä. Hitlerin luomassa [http://www.historyplace.com/worldwar2/riseofhitler/25points.htm puolueen alkuperäisessä ohjelmassa] vaadittiin toisaalta lisää elintilaa, uhrauksia valtiolle, kansalaisuutta vain saksalaisille ja maahanmuuton lopettamista ja toisaalta korkojen ja pääomatulojen lakkauttamista "kuolemanrangaistuksen uhalla", maan, suurmyymälöiden ja trustien sosialisoimista, sosiaalietujen suurta kasvattamista ja vahvaa valtiota. Viime aikoina (mm. historioitsija Götz Aly) on myös esitetty taloustieteellisin laskelmin, että kansallissosialistien hyvinvointivaltio rikastutti merkittävästi keskiluokkaa juutalaisilta sosialisoidulla omaisuudella ja että tämä olisi ollut kannatuksen pääsyy, mutta asiasta ei ole yksimielisyyttä tieteilijöiden kesken.

Kansallissosialistisen ideologian avainelementtejä

- Antimarxismi
- Antikommunismi
- Antisosialismi (sosiaalidemokraatit)
- Antibolševismi
- Antiliberalismi
- lehdistönvapauden, kokoontumisvapauden ja järjestäytymisvapauden lakkauttaminen
- uskonnonvapauden rajoittaminen
- Demokratian hylkääminen
- vahva valtiovalta
- suunnitelmatalous
- yritysten ja maan sosialisoiminen (myöhemmässä vaiheessa tyydyttiin jättämään yritykset kapitalistien haltuun valtion komennossa)
- korkojen ja pääomatulojen vastustaminen
- Kansan, maan ja valtion sopusointu
- Kansan jakamatonta tahtoa ilmentävä valtio, Führer-kultti
- Yhtenäinen, elinvoimainen kansa - yksi kansa, yksi valtio, yksi johtaja
- Rotuhygienia - Eutanasia ja Eugeniikka
- Rasismi
- Antisemitismi
- Antislavismi
- Sosiaalidarwinismi
- "Pohjoisen rodun" määrittely kulttuurillisesti ylivertaiseksi.
- Elintilapolitiikka (katso: Lebensraum)
- Sopusointu luonnon kanssa, eläinsuojelu, myyttisen talonpoikaisen menneisyyden ihannointi vs. urbanismi
- Historiallinen glorifiointi, viittaukset antiikin Roomaan.
- Uskonnonomaiset, hurmoshenkiset, poliittiset kokoukset, mytologiset elementit
- Vahvat opilliset ja filosofiset yhtymäkohdat muinaisiin pakanauskontoihin.
- Taiteen ja arkkitehtuurin yhdenmukaistaminen antiikin esimerkkien mukaan

Kansallissosialismi ja romantiikka

Bertrand Russellin mukaan kansallissosialismin juuret sijaitsevat liberalismista, sosialismista ja kommunismista poiketen muualla kuin Ranskan suuressa vallankumouksessa ja sen jälkeisessä eurooppalaisessa poliittisessa perinteessä, ja ilmiötä pitää tarkastella juuttumatta 1930-luvun huippuvuosiin ja rasismiin. Kansallissosialismi ammensi paljon vaikutteita 1800-luvun alussa vaikuttaneesta saksalaisesta, irrationalistisesta romantiikasta, joka oli syntynyt 1700-luvulla tietynlaiseksi vastapainoksi valistuksen rationalistiselle todellisuuskäsitykselle. Romantiikalle tyypillinen voima, intohimo, yhteisöllisyys, perinteiden arvostus ja kansallistunne olivat juuri kansallissosialisteille tärkeitä arvoja, joten he ihailivat suuresti saksalaisen romantiikan suuria taiteilijoita. Yhtenä esimerkkinä tästä voidaan pitää esimerkiksi Richard Wagneria, joka oli Kolmannessa valtakunnassa suuressa suosiossa. Wagner yhdisteli oopperoissaan kristillisiä teemoja intohimoon ja skandinaaviseen mytologiaan. Toiset näkevät kansallissosialismin ihmisen ja luonnon harmoniassa, kansan jakamaton tahtoa ilmentävässä valtiossa ym. Rousseaun perinnön. Romanttinen näkemys kansan yhtenäisestä tahdosta on sukua Marxin näkemyksille ja poissulkee liberaalin demokratian, jossa mm. lehdistönvapauden ja eri puolueiden kautta ihmiset sovittavat erilaisia näkemyksiä yhteen.

Taloudellinen käytäntö

Tulleessaan valtaan kansallissosialistit olivat osin luopuneet ajatuksistaan sosialisoida tuotantovälineitä, ja sosialisointi rajoittui lähinnä vainottujen ryhmien sekä valloitettujen alueiden omaisuuteen. Osittainen suunnitelmatalous toteutettiinkin ilman sosialisointia: nähtiin tehokkaammaksi antaa osaavien yrittäjien hoitaa yrityksiään jatkossakin mutta valtion komentojen mukaan. Kansallisella tasolla kansallissosialistien tärkeimmät tavoitteet taloudessa olivat työttömyyden ja hyperinflaation poistaminen ja keski- ja alaluokkien käytössä olevien kulutushyödykkeiden tuotannon laajentaminen. Kolmannessa valtakunnassa talouspolitiikka perustui enemmän ad hoc -toimenpiteisiin kuin pitkäjänteiseen ja kestävän kasvun politiikkaan tai ylipäätään mihinkään konsistenttiin ohjelmaan. Nämä olivat keskeisiä poliittisen suosion lisäämiseen pyrkiviä tavoitteita ja vastasivat omalta osaltaan Weimarin tasavallan puutteisiin. Kansallissosialistinen puolue oli toimissaan tuloksekas ja talous kasvoikin huippuvauhtia vuosina 1933—1936 (keskimäärin 9,5 prosenttia vuodessa ja teollisuuden kasvaessa 17,2 prosenttia). Joidenkin taloustieteilijöiden mukaan tämä ei kuitenkaan ollut varsinaisesti kansallissosialistien ansiota, vaan heidän mukaansa talouskasvun itse asiassa aiheuttivat Weimarin tasavallan loppuaikojen talouspoliittiset ratkaisut. Vaikka hyperinflaation päättyminen usein luetaan kansallissosialistien menestyksien joukkoon, sen päättyminen sijoittuu kuitenkin valtaannousua edeltäneisiin vuosiin. Talouden laajeneminen nosti Saksan syvästä lamasta ja täystyöllisyyteen vähemmässä kuin neljässä vuodessa. Julkinen ja yksityinen kulutus kasvoi nopeasti. Tämän kasvun ollessa kulutuksellista, eikä tuotannollista (sotakoneiston laajentaminen, työhankkeet ja niin edelleen) inflaatio nosti jälleen päätään, mutta ei kuitenkaan samoihin lukuihin kuin Weimarin tasavallan aikaan. Saksan talouden elvyttäminen julkisia menoja lisäämällä oli keynesiläistä talouspolitiikkaa, minkä Keynes itse myönsi pääteoksensa General Theoryn saksankielisen laitoksen esipuheessa 30-luvulla suosittelemalla natseille talouden kokonaiskysynnän elvytystä. Monet taloustieteilijät ovat sanoneet, että tämä keynesiläinen, kysynnänelvytykseen perustuva kansallissosialistinen talousmalli ei olisi kyennyt pysymään pystyssä ilman sotaa. Kansainvälisen talouden kannalta voidaan nähdä, ettei kansallissosialistisen puolueen tavoitteena niinkään ollut yhdentää Kolmatta valtakuntaa kansainväliseen talousjärjestelmään kaupan välityksellä, vaan valloittaa voimavarat valtion haltuun asein. Yleensäkin epäluuloa kansainvälistä kauppaa kohtaan lisäsi varmuus juutalaisen pankkiirisalaliiton hallussa olevista maailmanmarkkinoista, joka ajatuksena sopi hyvin juutalaisvastaiseen propagandaan. Taloudellisesti fasismin ja kansallissosialismin välillä on selkeät siteet, koska kumpaankin kuuluu valtion hallinnassa oleva sijoitusmaailma, rahamarkkinat, teollisuus ja maanviljely. Kummassakin talousmallissa on kuitenkin myös yksityisiä yrityksiä ja osittain markkinatalouteen perustuva hinnanmääräytyminen. Italian fasismi oli kuitenkin selvemmin korporativistinen, jossa työnantajat ja työntekijät sopivat asiat valtion tiukassa kontrollissa, mutta silti erillisinä toimijoina. Konfliktit, kuten lakot olivat kuitenkin estettyjä.

Kansallissosialismi ja uskonto

Kansallissosialismin ja kristinuskon suhde oli varsin ongelmallinen. Hitlerin propagandaan kristillisyys kuului olennaisena osana, koska saksalaiset olivat varsin uskonnollista väestöä. Kansallissosialismi oli kuitenkin symboliselta kieleltään voimakkaan antikristillinen ja seremonioissaan lähes pakanallinen, kuten suomalainen aikalaiskirjailija ja silminnäkijä Olavi Paavolainen kirjassaan Kolmannen valtakunnan vieraana havainnoi. Lisäksi kansallissosialistinen käsitys heikkouden ja suvaitsevaisuuden tuomittavuudesta ei sopinut kristilliseen sanomaan, minkä monet papit näkivätkin ja siksi protestoivat voimakkaasti kansallissosialisteja vastaan 1930-luvun Saksassa. Papistosta monet joutuivat vainotuiksi mielipiteidensä tähden ja kirkollisen instituution lopettaminen oli suunnitelmissa.

Kansallissosialismi ja naiset

Kansallissosialismin ihanteelliseen perhemalliin kuului selkeästi roolittunut perhe. Kulttuurielämä ja taide korosti voimakkaasti miehen maskuliinisuutta ja miehekkyyttä, kun taas naisen osa oli kansallissosialistisessa valtiossa pitää huolta kodista ja huolehtia lapsista. Saksassa kotiäitiyden korostaminen liittyi myös korkeaan työttömyyteen toista maailmansotaa edeltävänä aikana - palauttamalla työssä käyvät naiset takaisin kotilieden äärelle vapautettiin työpaikkoja miehille ja vähennettiin siten työttömyyttä. Nämä olivat kuitenkin ihannemalleja, jotka eivät käytännössä toteutuneet Kolmannessa valtakunnassa näin konkreettisesti. Avioliitossa korostettiin erityisesti rotupuhtauden ja perinnöllisen terveyden vaalimista. Naisen yhteiskunnallinen asema oli syrjäänvetäytyvä ja poissa julkisuudesta. NSDAP:n merkkihenkilöihin kuuluikin vain vähän naisia, vaikka kannattajakunnassa naisia oli paljon. Osasyynä oli se, että Kansallissosialistisen Saksan hyvinvointivaltio oli maailman anteliain ja siihen kuuluivat mm. runsaat äitiysedut.

Kansallissosialismi ja eläimet

Kansallissosialismin ideologiaan kuului ihmisten eläminen sopusoinnussa itsensä ja luonnon kanssa. Kolmannen valtakunnan eläinsuojelulakeja pidettiin historian edistyksellisempinä, ja esimerkiksi Hitler antoi ymmärtää olevansa kasvissyöjä, mitä esimerkkiä monet hänen kannattajansa seurasivat, myös Suomessa.

Kansallissosialismi oikeisto-vasemmisto-akselilla

Kansallissosialismia kutsutaan usein äärioikeistolaiseksi, mikä on kuitenkin kyseenalaista, koska kansallissosialismi ei ole "ääriporvarillista" eikä kapitalistista. Kansallissosialismissa keskeisiä ajatuksia olivat nationalismi ja demokratian sekä ihmissoikeuksien polkeminen, jotka eivät kaikkien mittareiden mukaan sijoitu vasemmisto-oikeisto-akselille. Käytännössä tosin kiihkeät nationalistit itse katsovat lähes poikkeuksetta edustavansa oikeistoa tai ainakin antivasemmistoa. Talous- ja sosiaalipoliittisesti kansallissosialismissa on piirteitä sekä perinteisestä oikeistosta että vasemmistosta.

Kolmannen valtakunnan kansallissosialisteja

Alla on listattu lähinnä NSDAP:n alkuaikojen jäseniä ja puolueen "sisäpiiriin" kuuluneita, ei esimerkiksi Wehrmachtin kenraaleita. Tämä siitä syystä, että vaikka käytännössä puolueen jäsenyys oli Kolmannessa valtakunnassa ennemminkin sääntö kuin poikkeus, ei muiden yhteys puolueeseen ole kuitenkaan yhtä merkityksellinen.
- Martin Bormann - Hitlerin yksityissihteeri, Parteikanzlerein johtaja
- Joseph Goebbels - propagandaministeri
- Hermann Göring - Saksan ilmavoimien, Luftwaffen komentaja, Valtakunnanmarsalkka
- Rudolf Hess - NSDAP:n varajohtaja Skotlantiin lentoonsa saakka
- Reinhard Heydrich - Sicherheitdienstin (SD) johtaja, "Prahan teurastaja"
- Heinrich Himmler - Reichsführer SS (SS-joukkojen johtaja)
- Adolf Hitler - Führer, Kolmannen valtakunnan johtaja
- Rudolf Höss - Auschwitzin keskitysleirin komendantti. Ei pidä sekoittaa Rudolf Hessiin
- Ernst Kaltenbrunner - Reichssicherheitshauptamtin (RSHA) johtaja, Heydrichin seuraaja
- Joachim von Ribbentrop - Saksan ulkoministeri 1938 - 1945
- Ernst Röhm - Sturmabteilungin (SA) organisoija
- Alfred Rosenberg - kansallissosialismin pääideologi
- Baldur von Schirach - Hitler-Jugendin (HJ) johtaja
- Albert Speer - Hitlerin hoviarkkitehti, varusteluministeri
- Julius Streicher - Antisemitistisen Der Stürmer-lehden päätoimittaja
- Fritz Todt - Kolmannen valtakunnan työpalveluorganisaation perustaja.
- Otto Strasser - Puolueen sisäisen vasemmistolaisen opposition johtaja ja pääideologi
- Walter Funk - teollisuusministeri
- Wilhelm Frick - sisäministeri
- Hans Frank - ministeri, Saksan lakiakatemian päällikkö
- Robert Ley - Saksan työväenrintaman päällikkö
- Walther Schellenberg - Gestapo-johtaja
- Josef Mengele - natsitohtori, "kuolemanenkeli"

Tietoa muualta

- [http://www.thepaganfront.com/brangolf/music.html Natsien musiikkia] - kokeile esimerkiksi kappaleita - "Bomben Auf England" ja "Panzer Rollen in Afrika Vor"
- [http://www.yle.fi/opintoradio/tasavalta/valtio/html/kansallissos.html YLE Opintoradio: Kansallissosialismi 1920- ja 30-lukujen Suomessa]
- [http://www.historyplace.com/worldwar2/riseofhitler/25points.htm Hitlerin kirjoittama Kansallissosialistisen puolueen 25 kohdan ohjelma]

Lähteet

#Jouko Jokisalo (1995): Kansallissosialismin ideologia, Snellman-instituutti 1995, ISBN 951-842-165-X Luokka:Poliittinen ideologia Luokka:Kansallissosialistinen Saksa ja:ナチズム simple:Nazism

Ensimmäinen maailmansota

Ensimmäinen maailmansota käytiin vuosina 1914 - 1918. Se oli ensimmäinen sota, johon liittyi maita yli puolen maapallon alueelta. Se oli myös ensimmäinen motorisoitu sota. Vastapuolina sodassa olivat keskusvallat, joihin kuuluivat Saksa, Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Ottomaanien valtakunta, sekä liittoutuneet ympärysvallat, joihin kuuluivat mm. Yhdistynyt kuningaskunta siirtomaineen, Ranska siirtomaineen, Kreikka, Italia, Romania, Venäjä, Serbia ja Yhdysvallat. Sodalle antoi muodollisen syyn Itävalta-Unkarin kruununperillisen arkkiherttua Frans Ferdinandin salamurha, jonka teki "musta käsi"-nimiseen järjestöön kuuluva bosnialainen opiskelija Gavrilo Princip 28. kesäkuuta 1914 Sarajevossa. Sota alkoi Itävalta-Unkarin sodanjulistuksella Serbialle 28. heinäkuuta 1914. Sota päättyi 11. marraskuuta 1918 keskusvaltojen häviöön ja Saksa julistettiin yksin syylliseksi. "Musta käsi"-järjestön tarkoituksena oli liittää kaikki serbien asumat alueet Serbiaan. Itävaltalaiset väittivät Serbian salaisen palvelun auttavan järjestöä, mutta väitettä ei voitu todistaa ennen sodan syttymistä.

Sodan syyt

Ensimmäistä maailmansotaa on kutsuttu sodaksi, jota kukaan maa ei halunnut, mutta monien maiden eri valtapiirit provosoivat haluamaan. Erään teorian mukaan sodan todelliset syyt olivat Saksan taloudelliset ja poliittiset kunnianhimot. Nykytutkimus on nostanut yhdeksi pääsyyksi sodalle myös Yhdistyneen Kuningaskunnan halun pitää kiinni poliittisesta valta-asemastaan ja hidastaa Saksan nousua maailmanvallaksi. Myös Itävallan sisäpoliittiset ongelmat oli keskeinen syy sodalle ja maan valtaeliitti yritti viedä huomion sisäisiltä ongelmilta maan ulkopuolelle. Useimmat sotilasasiantuntijat olivat myös sitä mieltä, että sota jää lyhyeksi, korkeintaan kolmen kuukauden mittaiseksi, jolloin kustannukset ja miestappiot jäisivät vähäisiksi. 1900-luvun alussa Euroopassa poliittista tilannetta hallitsivat kaksi perustettua suurvaltaryhmittymää. Vuonna 1882 oli perustettu Saksan, Italian ja Itävalta-Unkarin välinen kolmiliitto ja 1891 perustettu Ranskan ja Venäjän välinen ystävyysliitto. Britit liittyivät myöhemmin kahdenkeskisillä sopimuksilla liittoon Ranskan ja Venäjän kanssa. Saksalla ja Ranskalla oli ollut kinaa raja-alueistaan jo Kaarle Suuren valtakunnan hajoamisen jälkeisistä ajoista lähtien. Ranska halusi saada takaisin kiistellyt Elssassin (Alsace) ja Lothringenin (Lorraine) maakunnat, jotka olivat pääosin 1600-luvulla valloitettu Ranskan yhteyteen, mutta menetetty vuonna 1870 Saksaa vastaan käydyssä sodassa. Venäjällä ja Itävalta-Unkarilla oli kiistoja Balkanin maista. Balkanilla asui paljon slaaveja, minkä vuoksi Venäjä tunsi sympatiaa tätä aluetta kohtaan. Samaan aikaan Saksan taloudellinen vahvistuminen ja erityisesti voimakas laivaston laajentaminen kismitti brittejä. Kruununperillisen murhan jälkeen Venäjä asettui Serbian puolelle ja Saksa Itävallan. Diplomaattisista neuvotteluista ei ollut apua selkkauksen selvittämiseksi.

Sodan kulku

Kaarle Suuren Kaarle Suuren Saksa julisti sodan Venäjää vastaan 1. elokuuta 1914 sen jälkeen, kun Venäjä oli aloittanut joukkojen liikekannallepanon. Saksa halusi murskata Venäjän armeijan ennen kuin se oli ehtinyt koota voimansa. Samalla Ranska aloitti liikekannallepanon ja Saksa julisti sodan myös Ranskaa vastaan. Tämän jälkeen saksalaiset joukot valtasivat Belgian ja Luxemburgin ja etenivät niiden läpi Pohjois-Ranskaan. Tällä tapaa saksalaiset kiersivät Ranskan itärajalleen rakentamat linnoitukset. Belgian valtaus antoi Isolle-Britannialle, joka oli yksi Belgian puolueettomuuden taanneista valtioista, muodollisen syyn julistaa sota Saksaa vastaan. Sen jälkeen kaikki Ison-Britannian siirtomaat ja dominiot tulivat emämaansa rinnalle. Japani liittyi Iso-Britannian ja Ranskan rinnalle elokuussa 1914. Japanilla oli taka-ajatuksena valtansa laajentaminen Kaukoidässä, ja Japanin sotatoimet rajoittuivatkin Saksan Tyynellä Valtamerellä hankkimien siirtomaiden valtaamiseen. Turkki ja Bulgaria liittyivät Saksan puolelle lokakuussa 1914. Bulgaria oli menettänyt alueita Serbialle maiden välisessä sodassa 1912, ja halusi nyt kostaa. Itävallan hyökkäys Serbiaa vastaan sodan alussa epäonnistui, mutta Bulgariasta voitiin avata toinen rintama Serbiaa vastaan. Talvella 1914 kaikki osapuolet joutuivat toteamaan, että tavoiteltua nopeaa ratkaisua ei oltu saavutettu. Sota muuttui uuvutussodaksi, jossa pyrittiin vastustajan voimien kuluttamiseen ja raaka-aineiden saannin rajoittamiseen. Italia pysytteli alkuun puolueettomana, sillä Saksa ja Itävalta eivät ilmoittaneet liittolaiselleen etukäteen sotaan ryhtymisestä kolmiliittosopimuksen edellyttämällä tavalla. Iso-Britannian ja Ranskan luvattua Italialle Itävallan italiankieliset alueet, liittyi se sotaan toukokuussa 1915. 1915 britit yrittivät avata uuden rintaman Turkkiin, ja käytiin Gallipolin taistelu. Uuden rintaman avaamisessa kuitenkin epäonnistuttiin. Portugali, Romania ja Kreikka liittyivät Saksaa vastaan 1916. Romanian osalta tämä johti katastrofiin, kun suurin osa maan alueesta miehitettiin nopeasti. Yhdysvallat liittyi Saksan vastaiseen rintamaan vasta huhtikuussa 1917. Yhdysvaltain liittymiseen vaikutti osaltaan Saksan helmikuussa 1917 aloittama rajoittamaton sukellusvenesota, eli ympärysvaltojen satamiin pyrkivien rahti- ja matkustajalaivojen upottaminen varoituksetta. Yhdysvallat oli myös saanut selville, että Saksa oli tunnustellut etukäteen Meksikon halukkuutta hyökätä Yhdysvaltoihin, ja luvannut Meksikolle tästä hyvästä Teksasin, Arizonan ja New Mexicon osavaltiot. Monet Latinalaisen Amerikan valtiot seurasivat Yhdysvaltain esimerkkiä ja julistivat Saksalle sodan, mutta eivät osallistuneet varsinaisiin sotatoimiin. Kansallisuusaatetta käytettiin molemmin puolin vastustajan heikentämiseksi. Saksa ja Itävalta lupasivat perustaa itsenäisen Puolan Venäjän kustannuksella, jolloin he pystyivät muodostamaan puolalaisista sotavangeista joukko-osastoja. Samaan tapaan Venäjä ja länsivallat kannustivat Itävallan slaavien, italialaisten ja romanialaisten kansallistunnetta. Kokonaisia tsekkiläisiä joukko-osastoja loikkasikin Venäjän puolelle, missä niistä ja sotavangeista muodostettiin Tsekkiläinen legioona. Englanti, Ranska ja Venäjä tunnustivat sen itsenäiseksi valtioksi. Venäjällä sota johti kahteen vallankumoukseen vuonna 1917, ensin tsaarinvastaiseen Helmikuun vallankumoukseen ja sitten kommunistiseen Lokakuun vallankumoukseen. Toisen vallankumouksen jälkeen Venäjä irrottautui sodasta Brest-Litovskin rauhansopimuksella, jossa se luovutti Saksalle Baltian maat, Puolan ja Ukrainan. Ensimmäisen maailmansodan on sanottu olleen sota, joka käytiin 1900-luvun tekniikalla, mutta 1800-luvun taktiikoilla. Varsinkin sodan länsirintamalla Ranskan ja Saksan välillä rintamalinja pysyi pitkiä aikoja lähes paikallaan, ja vähäisinkin eteneminen lunastettiin valtavin miestappioin. Erään arvion mukaan sotilaita kuoli yhteensä 8,5 miljoonaa. Sodan aikana käytettiin laajalti joitakin uusia aseita, kuten lentokoneita, sukellusveneitä ja taistelukaasuja. Myös panssarivaunuja käytettiin jossain määrin, pääasiallisesti ympärysvaltojen puolella, mutta niiden todellinen läpimurto jäi toiseen maailmansotaan. Ironisesti tehokkainta panssarivaunutaktiikkaa toisessa maailmansodassa käyttivät saksalaiset, jonka yritykset olivat ensimmäisessä maailmansodassa jääneet muutamaan vaunuun.

Sodan seuraukset

Ennen toista maailmansotaa ensimmäistä maailmansotaa kutsuttiin myös "sodaksi joka lopetti kaikki sodat". Hävitty sota johti Saksassa talouden romahdukseen ja inflaatioon ja yleisesti epäoikeutettuna pidetty rauhansopimus aiheutti tyytymättömyyttä, jotka osaltaan myöhemmin johtivat natsien valtaannousuun. Venäjän huono sotamenestys johti osaltaan Lokakuun vallankumoukseen ja Keisarillisen Venäjän loppuun, veriseen sisällissotaan ja lopulta Neuvostoliiton syntyyn. Uuvutussodan suunnattomat tappiot ja korkeat kustannukset rasittivat Euroopan talouksia. Ennen sotaa Ranska ja Yhdistynyt Kuningaskunta olivat "maailman pankkiireita" joilla oli enemmän saatavia muualta maailmasta kuin velkoja, ja Yhdysvallat kuului velallisiin. Sotakustannukset johtivat siihen, että Länsi-Euroopan suurvalloista tuli velallisia, vieläpä niin pahasti velkautuneita, että ilman Saksalle määrättyjä valtavia sotakorvauksia ne eivät olisi kyenneet suoriutumaan veloistaan. Neuvostoliitto kieltäytyi maksamasta Keisarillisen Venäjän velkoja. Maailmantalouden painopiste siirtyi sodan jälkeen Yhdysvaltoihin.

Versailles'n rauha

Sodan päätyttyä Pariisissa kokoontuivat voittajavaltojen johtajat neuvottelemaan rauhanehdoista. Rauhansopimuksia kutsuttiin nimellä Versailles'n sopimus. Venäjää ei kutsuttu eikä hävinneillä keskusvalloilla ollut äänivaltaa. Käytännössä suurimman osan päätöksistä tekijät neljän suurinta voittajavaltiota (Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia ja Italia).
- Voittajavaltioiden sanelema
- Saksan "häpeärauha"
- Tuomittiin yksin sotasyylliseksi
- Riisuttiin aseista; sai pitää vain 100 000 sotilaan armeijan (Reichswehr), tiukat aserajoitukset.
- Ei sukellusveneitä, taistelulentokoneita, panssarivaunuja tai asevelvollisuutta.
- Valtavat sotakorvaukset
- Menetti siirtomaansa Kansainliiton säännöt sisältyivät rauhansopimuksiin.

Aluemuutokset sodan jälkeen

- Venäjästä irtosi itsenäiseksi Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Puola (ns. reunavaltiot).
- Itävalta-Unkari hajosi
- Itävaltaan ja Unkariin
- Kokonaan uutena syntyi Tšekkoslovakia
- Serbiasta, Montenegrosta ja Itävalta-Unkariin kuuluneista slaavilaisalueista muodostui Jugoslavia
- Etelä-Tiroli ja Istria liitettiin Italiaan
- Transsilvania liitettiin Romaniaan
- Galitsia liitettiin Puolaan
- Ottomaanien valtakunta hajosi Turkiksi ja sen alueet Lähi-Idässä päätyivät Iso-Britannian ja Ranskan valvontaan.
- Saksa menetti siirtomaansa, luovutti Elsass-Lothringenin alueen Ranskalle ja Reininmaa demilitarisoitiin. Tanska sai Pohjois-Slesvigin, Liettua Memelin alueen ja Puolalle ns. Puolan käytävä ja osia Sleesiasta. Danzigista (nykyinen Gdansk) tehtiin itsenäinen kaupunkivaltio. Luokka:Ensimmäinen maailmansota ms:Perang Dunia I ko:제1차 세계 대전 ja:第一次世界大戦 simple:World War I th:สงครามโลกครั้งที่หนึ่ง

Saksa

Saksan liittotasavalta (Bundesrepublik Deutschland) on noin 82 miljoonalla asukkaallaan Länsi-Euroopan suurin valtio ja yksi maailman johtavista teollisuusmaista. Saksan naapurimaita ovat Tanska, Alankomaat, Belgia, Luxemburg, Ranska, Sveitsi, Itävalta, Tšekki ja Puola. Saksa on yksi Euroopan unionin perustajavaltioita ja sijaitsee lähes sen keskellä.

Historia

Saksa ja saksalaisuus lähti kehittymään Kaarle Suuren valtakunnan jaosta vuonna 843, jolloin tämän pojat Lothar ja Ludvig Saksalainen saivat Verdunin sopimuksella hallintaansa suuren, nykyisestä Pohjois-Saksasta Keski-Italiaan ulottuvan alueen. Tästä kehittyi Pyhä roomalainen keisarikunta, jota 1500-luvulla alettiin nimittää Pyhäksi saksalais-roomalaiseksi keisarikunnaksi. Keisarikunnan yhtenäisyys oli kuitenkin rajallista; se koostui lukuisista pienistä hyvin pitkälle itsenäisistä ruhtinaskunnista ja kaupungeista. Saksalaisten vaikutus ulottui jo sydänkeskiajalta alkaen ns. pohjoisten ristiretkien, kaupankäynnin ja hansaliiton mukanaan tuoman muuttoliikkeen myötä koko Itämeren alueelle. Ensimmäinen valtakunta kukistui Napoleonin edessä 1806. Vuonna 1815 Wienin kongressin jälkeen perustettiin Saksan liitto, johon kuului joukko ruhtinaskuntia Itävallan ja Preussin johtamina. 18. tammikuuta 1871 Preussin kuningas Vilhelm I kruunattiin keisariksi Versailles'ssa Ranskan häviön jälkeen ja perustettiin toinen Saksan keisarikunta. Samana vuonna nimitettiin Saksan valtakunnankansleriksi Otto von Bismarck. Keisarikunta kesti ensimmäisen maailmansodan loppuun 9. marraskuuta 1918 asti, jolloin Vilhelm II luopui kruunusta ja Saksa julistettiin tasavallaksi (Weimarin tasavalta). Weimarin tasavallan aika oli lopussa, kun 1932 Adolf Hitlerin NSDAP-puolue sai vaalivoiton ja 1933 siitä tuli ainoa puolue. Saksasta tuli kansallissosialistinen. Vuonna 1939 Saksa julisti sodan Puolalle ja aloitti toisen maailmansodan. Sotaa kesti Euroopassa toukokuuhun 1945, jolloin Saksa antautui. Sodan jälkeen voittajavaltiot ja Ranska jakoivat Saksan neljään miehitysvyöhykkeeseen. Neuvostoliiton vyöhykkeestä muodostui Saksan demokraattinen tasavalta (DDR) ja USA:n, Ranskan ja Yhdistyneiden kuningaskuntien vyöhykkeestä Saksan liittotasavalta (BRD). Ne yhdistyivät jälleen vuonna 1990 DDR:n lakatessa olemasta ja siitä muodostettujen uusien osavaltioiden liittyessä Saksan liittotasavaltaan ja samalla Euroopan unioniin.

Saksan historia -artikkelit

- Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta (843–1806)
- Saksan liitto (1815–1866)
- Saksan keisarikunta (1871–1918)
- Weimarin tasavalta (1919–1933)
- Kansallissosialistinen Saksa (1933–1945)
- Saksan demokraattinen tasavalta (1949–1990)

Politiikka

Saksa on liittovaltio. Se koostuu laajaa autonomista päätösvaltaa käyttävistä osavaltioista (Bundesländer) sekä Hampurin ja Bremenin vapaakaupungeista. Muodollinen valtion pää on liittopresidentti. Presidentin valitsee liittokokous, johon kuuluvat kaikki liittopäivien edustajat ja sama määrä osavaltioiden edustajia. Liittokokouksella ei ole muuta tehtävää kuin valita presidentti viiden vuoden välein. Saksan parlamentti, eli liittopäivät (Bundestag) on kokoontunut vuodesta 1999 jälleen valtiopäivätalossa Berliinissä. Edustajat valitaan neljän vuoden välein, puolet edustajista valitaan tietystä vaalipiiristä, ja puolet puolueiden listoilta. Tämän lisäksi puolueiden on ylitettävä 5 % äänikynnys, tai saatava vähintään kolme suoraan valittua edustajaa. Vuoden 2002 vaaleissa valittiin 603 edustajaa. Liittopäivät valitsee liittopresidentin ehdotuksesta liittokanslerin, joka on käytännössä suurimman puolueen puheenjohtaja. Liittokansleri nimittää ministerit, tähän hän ei tarvitse liittopäivien hyväksyntää. Ministerien määrä vaihtelee hallituksesta toiseen. Päinvastoin kun useimmissa parlamentaarisissa järjestelmissä, liittokokous ei voi suoraan erottaa kansleria valitsematta hänen seuraajaansa. Saksassa on myös liittoneuvosto (Bundesrat), joka on osavaltioiden edustajien kokous. Liittoneuvosto ei ole varsinaisesti parlamentin ylähuone, vaan aivan oma instituutionsa. Liittoneuvostossa on 69 paikkaa, jotka on jaettu osavaltioiden asukasluvuilla painotettuina. Puheenjohtajuus on kiertävä, ja liittoneuvoston puheenjohtaja on liittopresidentin varamies. Osavaltioiden edustajilla on velvollisuus äänestää hallituksensa tahdon mukaan, eikä ryhmien ääniä voi jakaa. Edustajien suhteet vaihtelevat osavaltioiden vaalien mukaan, joita on yleensä 3–4 vuodessa. Puoluejärjestelmältään Saksassa vallitsee monipuoluejärjestelmä, joka kuitenkin on toistaiseksi ollut selkeän kaksinapainen. Sosiaalidemokraatit (SPD) ja Kristillisdemokraatit (CDU/CSU, missä CDU edustaa lähinnä protestantteja, ja CSU on Baijerin katolilaisten puolue) vuorottelevat vallassa ja käyttävät apupuolueita – SPD Vihreitä (Die Grünen) ja CDU Liberaaleja (FDP). Osavaltio- ja paikallistasolla erilaisetkin liittoumat ovat olleet mahdollisia. 23. toukokuuta 2004 järjestetyissä presidentinvaaleissa valittiin Johannes Raun seuraajaksi Horst Köhler (CDU/CSU) 604 äänellä. Vastaehdokas, sosiaalidemokraattien Gesine Schwan sai 1205-jäsenisessä liittokokouksessa 589 ääntä. Liittokanslerina toimi vuodesta 1998 Gerhard Schröder (SPD), jonka hallitus sai 1. heinäkuuta 2005 liittopäivien äänestyksessä epäluottamuslauseen. Ennenaikaiset vaalit järjestettiin 18. syyskuuta. CDU/CSU sai Bundestagin vaaleissa 226 paikkaa, SPD 222, FDP 61, die Linke (entinen PDS) 54 ja Vihreät 51. Tuloksen perusteella kristillisdemokraattien Angela Merkelillä on parempi mahdollisuus kanslerin toimeen.

Osavaltiot

Saksan osat Saksan 16 osavaltiota ovat: #Baden-Württemberg #Baijeri (vapaavaltio) #Berliini #Brandenburg #Bremen (vapaakaupunki) #Hampuri (vapaakaupunki) #Hessen #Mecklenburg-Vorpommern #Niedersachsen #Nordrhein-Westfalen #Rheinland-Pfalz #Saarland #Sachsen (vapaavaltio) #Sachsen-Anhalt #Schleswig-Holstein #Thüringen Saksan maantieteellisistä alueista ja vanhoista maakunnista käytetään nykyisinkin suomalaistettuja nimiasuja, etenkin nimiä Saksi, Ala-Saksi, Etu-Pommeri ja Reininmaa. Osavaltioiden virallisissa nimissä on kuitenkin selkeintä pysytellä saksalaisissa asuissa. Poikkeuksena ovat yksinkertaiset ja täysin vakiintuneet Baijeri, Berliini ja Hampuri. Osavaltiot on edelleen jaettu 438 piiriin (Kreise).

Maantiede

Saksan maantiede Saksan ulottuu Itämeren ja Pohjanmeren rannoilta Alpeilla asti (korkein huippu Zugspitze 2962 m), maan keskiosat ovat metsäistä ylänköä. Maata halkovat Euroopan suurimmat joet: Rein, Tonava ja Elbe. Ilmasto on leuto ja merellinen, kosteat, pilviset ja viileät talvet ja kesät. Föhn-tuulet Alpeilta voivat nostaa lämpötilaa 30 °C tunneissa. Saksan Pääkaupunki on Berliini, mutta taloudellinen keskus Frankfurt am Main.

Talous

Saksan talous on maailman kolmanneksi suurin Yhdysvaltain ja Japanin jälkeen. Saksa on suurin teollisuusmaa Euroopassa. Korkea työttömyys on ollut ongelma jo vuosia, ja sitä myötä kohonneet sosiaalimenot. Saksan yhdistyminen on maksanut jo 1500 miljardia euroa, eikä talous ole parantunut idässä 50 miljardin vuosittaisista tulonsiirroista huolimatta (4 % lännen BKT:sta). Vienti tuo joka kolmanneksen kansatulosta. Suurimmat vientituotteet ovat koneet, ajoneuvot, kemikaalit, metallit, ruokatuotteet ja tekstiilit.

Väestöjakauma

Saksassa on 7,3 miljoonaa ulkomaalaista, sisältäen pakolaiset, vierastyöläiset ja heidän perheensä. 2/3 heistä on ollut maassa yli 8 vuotta ja 1/5 on syntynyt Saksassa. Turvapaikanhakijoiden määrä on laskenut viime vuosina, 2003 hakijoita oli 50 000. Saksassa on 50 000 hengen tanskalainen vähemmistö Schleswigissa lähellä Tanskan rajaa, ja pieni sorbin kieltä puhuva vähemmistö, 40 000 Saksissa ja 20 000 Brandenburgissa. Friisin kieltä puhuu 12 000. Ala-saksa on myös käytössä Pohjois-Saksan maaseudulla. Vähemmistökielet ovat Euroopan neuvoston suojelemia. Maahanmuuttajista merkittävimmät ryhmät ovat turkkilaiset ja kurdit (1,9 miljoonaa). Pienempiä ryhmiä ovat italialaiset (0,6 miljoonaa), serbit (0,6 miljoonaa), kreikkalaiset (0,4 miljoonaa), puolalaiset (0,3 miljoonaa) ja kroaatit (0,2 miljoonaa) (luvut vuodelta 2002). Saksalaiset paluumuuttajat entisen Neuvostoliiton alueilta (yhteensä 1,7 miljoonaa vuosina 1980—1999), Puolasta (0,7 miljoonaa) ja Romaniasta (0,3 miljoonaa) saavat automaattisesti kansalaisuuden, eivätkä siten näy tilastoissa.

Kulttuuri

Saksan kieli oli ennen lingua franca keski-, itä-, ja Pohjois-Euroopassa ja on edelleen opetelluin vieras kieli englannin jälkeen Euroopassa. Monet historialliset henkilöt, jotka eivät varsinaisesti olleet saksalaisia, elivät saksalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä ja jättivät siihen jälkensä, kuten: Wolfgang Amadeus Mozart, Franz Kafka ja Stefan Zweig. Säveltäjiä: Beethoven, Bach, Brahms, Schumann ja Wagner Runoilijoita: Goethe, Schiller ja Heine Filosofeja: Gottfried Wilhelm Leibniz, Kant, Hegel, Marx, Arthur Schopenhauer, Nietzsche ja Martin Heidegger Teologeja: Martin Luther, Albert Schweitzer Kirjailijoita: Hermann Hesse, Thomas Mann, Heinrich Böll ja Günter Grass Tiedemiehiä: Johannes Kepler, Ernst Haeckel, Albert Einstein, Max Born, Max Planck, Werner Heisenberg, Heinrich Rudolf Hertz ja Robert Bunsen Keksijöitä: Johann Gutenberg, Nikolaus August Otto, Werner von Siemens, Wernher von Braun, Gottlieb Daimler, Carl Benz, Rudolf Diesel ja Carl von Linde Taiteilijoita, kuten renensanssin Albrecht Dürer, surrealisti Max Ernst, ekspressionisti Franz Marc, konseptitaitelija Joseph Beuys ja neo-ekspressionisti Georg Baselitz.

Merkittävimmät luonnonvarat

- rautamalmi
- kivihiili
- kupari
- ligniitti
- potaska
- uraani
- maakaasu
- nikkeli
- puu

Merkittävimmät vientituotteet

- koneet
- kulkuneuvot
- kemikaalit

Aiheesta muualla

- [http://maps.google.com/maps?ll=51.138001,9.052734&spn=6.122846,16.215820&z=11&t=h&hl=en Saksa Google Mapsissa] Luokka:Saksa fiu-vro:S'aksamaa als:Deutschland roa-rup:Ghirmânii ms:Jerman zh-min-nan:Tek-kok ko:독일 ja:ドイツ simple:Germany th:สหพันธ์สาธารณรัฐเยอรมนี

Nationalismi

Nationalismi eli kansallisuusaate on yhteiskunnallinen ideologia, jonka mukaan yhteiskunnat järjestyvät parhaiten etnisesti yhtenäisen populaation, kansan, varaan. Universaalina poliittisena liikkeenä se pyrkii luomaan etnisesti yhtenäisiä kansallisvaltioita tai itsehallintoalueita ja vastustaa monietnisiä valtioita. Käytännössä nationalistiset liikkeet ovat myös vahvasti patrioottisia omaa kansaansa kohtaan ja ensisijaisena poliittisena tavoitteena onkin oman etnisen ryhmän, kansan, edun ajaminen suhteessa muihin kansoihin. Tällöin nationalismi aatteena ilmenee tavoitteessa säilyttää kansakunnan identiteetti, piirteet ja itsenäisyys sekä sen hyvinvointi ja kukoistus kaikissa muodoissaan. Jotkut nationalistiset liikkeet ovat muodostaneet ylikansallisia yhteenliittymiä ajaakseen myös nationalismin universaalia ideaa. Nationalismille ominainen isänmaallisuus on tietysti eri maiden kulttuurissa arkipäiväinen ja monissa yhteyksissä ilmenevä ilmiö, jota useimmat ihmiset eivät tietoisesti edes tule yhdistäneeksi nationalismiin poliittisena aatteena. Poliittisena työvälinenä nationalismilla pyritään useasti legitimoimaan poliittinen järjestys tai kun kyseessä on separatismi, legitimoida irtautuva uusi kansakuntainen kokonaisuus. Monesti nationalismiin sekoitetaan eri asiaa merkitsevä patriotismi ja sen ylikorostuneet muodot (šovinismi, nykyään käytetään kuitenkin yleisemmin kirjoitusasua chauvinismi erotuksena eri asiaa tarkoittavasta sovinismista, ) ja jopa vastakkainen ideologia (imperialismi). Termin määritteleminen eksaktisti on sen vaihtelevan käyttötavan ja ajan saatossa muuttuneen käsitteellistämisen sekä poliittisten intohimojen takia suhteellisen vaikeaa.

Yleisiä nationalistisia kansakunnan määritelmiä

Etnisyys

Nationalismin perusajatus tarvitsee etnisesti yhtenäiseksi määritellyn kansan, joka rajaa tietyn kansallisidentiteetin rajatulle ihmisryhmälle. Etninen samankaltaisuus perustellaan eri tilanteissa eri asioita painottaen. Useimmiten tällaisena yhdistävänä tekijänä on kieli, todellinen tai myyttinen käsitys samasta alkuperästä (genotyyppi), yhteinen historia, rotu (fenotyyppi), kulttuuri tai uskonto. Joskus myös puhtaasti esimerkiksi erityyppisen asuinalueen asuttaminen tai taloudellinen eriarvoisuus voidaan katsoa erottavaksi tekijäksi. Tällöin kuitenkin yleensä puhutaan separatismista.

Kieli

Yhteinen kieli on useimmiten kansakunnan määrittäjä. Perusajatus on siinä, että ihmiset ymmärtävät toisiaan puhuessaan omaa äidinkieltänsä. Kielen käyttäminen yhdistävänä tekijänä on kuitenkin jossain määrin hankala, sillä esimerkiksi rajaseuduilla läheisten sukukielten puhujat ymmärtävät toisiaan, kun taas maiden pääkaupungeissa olijat eivät ymmärtäisi toisiaan äidinkieltään puhuttaessa, sillä lähes kaikki valtiokielet ovat jälkikäteen luotuja kokonaisuuksia, joita alun perin pieni osa kansasta puhui tai mahdollisesti ei jopa kukaan (ks. nykyheprea). Kielestä kansakuntaa yhdistävänä tekijänä ei ole juurikaan voinut puhua ennen yleisen alkeiskouluvelvollisuuden ja lukutaidon kehittymisen ja sittemmin myös radion ja television tulon, jotka ovat tasoittaneet eroja kielten sisällä. Eräs kieleen pohjautuva nationalismin muoto on arabinationalismi, joka pyrkii yhdistämään kaikki arabit.

Yhteinen historia

Yhteisyyden kokeminen yhteisen historian vuoksi oli voimissaan 1800-luvun kansallisromanttisella kaudella ja on sittemmin hiipunut, joskin maailmanpolitiikassa yhteinen historia edelleen näyttelee tärkeää tekijää, esimerkiksi Yhdysvaltojen suhteissa Englantiin ja Ranskaan. Toisaalta yhteinen historia on usein myyttistä ja tosiasiallisesti perustuu vain muutamaan vuosikymmeneen ennen nationalismin kultakautta.

Rotu

Rotuoppeihin perustunut kansakuntiin luokittelu oli syntyi 1800-luvun lopun darwinistisen innostuksen pyörteissä. Rotu on käsitys yhteisestä alkuperästä ja geneettisestä samankaltaisuudesta. Nykyään genetiikan aikakaudella rotukäsitykset ovat osin kumoutuneet, mikä on aikaan saanut etäisyydenottoa rotumäärittelyihin ja niiden käyttämiseen etnisyyden tekijänä. Erityisesti Yhdysvalloissa on syntynyt rotuun perustuva valkoinen nationalismi yhdistämään Amerikan valkoisia, koska näiden uskonto ja kieli ovat eronneet toisistaan.

Uskonto

Kansakuntaa voi pyrkiä määrittelemään myös uskonnon mukaan. Esimerkiksi juutalaisuus on uskonto, joka on joskus haluttu nähdä nimenomaan yhden tietyn kansan uskontona. Myös samaa kieltä puhuvat kansanryhmät ovat muotoutuneet omiksi kansoikseen nimenomaan erilaisen uskonnon vuoksi (esimerkiksi kroaatit ja serbit, hollantilaiset ja flaamit, suomalaiset ja karjalaiset).

Nationalismin historiaa

Historiallinen tausta

Nationalistisia piirteitä on esiintynyt jo antiikin yhteiskunnissa, mutta varsinaiseksi ideologiaksi se muodostui valistuksen aikana. Ranskan vallankumouksen kumottua vanhan perinteisen feodaaliyhteiskunnan, alkoi erilaisten vapausliikkeiden syntyminen. Yhtenä näistä syntyi nationalismi vastaamaan kysymykseen siitä, mikä on se kansa, jolle valta oli kuuluva. Nationalismi on historian saatossa ollut myös muiden ideologioiden kannattajien työkaluna. Yleensä nationalismi liitetään osin virheellisesti 1700-luvun kulttuurilliseen aaltoon, saksalaiseen romantiikkaan, jonka yksi suuntaus oli romanttinen suhtautuminen talonpoikaiskulttuuriin. Saksassa tätä liikettä voi katsoa edustaneen Niebelungin laulun kokoaminen ja muu kansanrunouden koostaminen. Alkuperäinen saksalainen romanttinen liike ei kuitenkaan alkuvaiheessaan ollut välttämättä nationalistinen siinä merkityksessä, missä termi nykyään ymmärretään. Esimerkiksi Johann Gottfried Herder (1744-1803) kirjoitti nationalismista kansakuntien yhtenäisyyttä korostaen. Hänen ajattelussaan tärkeää oli muiden kansakuntien kunnioitus. Johann Gottlieb Fichtellä (1762-1814) taas nationalismissa näkyi jo oman kansakunnan korostaminen muiden ylitse. Hänen mukaansa oman kansakunnan palveleminen oli vapauden todellinen merkitys. 1800-luvulla kuitenkin kansallismieliset valjastivat talonpoikaiskulttuurin ja yhteisen myyttisen menneisyyden osaksi tavoitetta rakentaa tunne kansakunnasta. Suomessa tätä kyseistä liikettä edusti Elias Lönnrot, joka kokosi suomalaisten vanhaa kansanperinnettä Kalevala-teokseen. Kalevalasta on selvästi nähtävissä, miten nationalistien tavoite oli nimenomaan luoda mielikuva kansan yhtenäisyydestä ja historiallisesta menneisyydestä, vaikka monelta osin tämä ei pitäne paikkaansa (mitenkään Lönnrotin teoksen folkloristista arvoa vähättelemättä).

Kulta-aika

1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa uusia kansakuntia rakennettiin kovaa vauhtia. Keskeisimpiä nationalistisia projekteja olivat Saksan yhdistyminen Otto von Bismarckin johdolla 1870 ja Italian yhdistyminen 1861 Giuseppe Garibaldin johdolla. Taitekohta oli kuitenkin nationalistisessa mielessä suhteellisen painostava, sillä Euroopassa oli vielä monia monikansallisia keisarikuntia, keskeisimpänä Habsburgien Itävalta-Unkari ja Venäjän keisarikunta. On huomattava, että nykyisin usein itsestään selvältä tuntuva kansallistunne on verrattain uusi asia maailmanhistoriassa.

1900-luvun alku

Ensimmäisen maailmansodan voi hyvällä syyllä katsoa johtaneen nationalismin voittoon ja lyhytaikaiseen porvarillisten parlamentaaridemokratioiden hallintoon Euroopassa. Suuret monikansalliset keisarikunnat olivat hajonneet ja esimerkiksi Venäjän imperiumi oli hajonnut sosialistiseen vallankumoukseen (jonka vanhat maat Neuvostoliitto otti myöhemmin haltuunsa). Voittajavaltioissa kansalliset arvot olivat pönkittyneet ja ihmiset sitoutuneet tietoisemmin valtioonsa ja sen kautta kansalaisuuteen - eli saavutettuihin yhteiskunnallisiin etuihin, joiden edestä kannattaisi taistella (yleisesti sanottuna siis, ensimmäisen maailmansodan jälkeen sotaan oltiin hyvin kyllästyneitä). Hävinneiden maiden hallitukset vastaavasti olivat useimmiten ongelmien edessä, koska talousvaikeuksien takia kansa vaati yhteiskunnallista muutosta. Ilmassa oli sosialistisen vallankumouksen tuntua, mutta lopulta haastajaksi vanhalle mallille ja ensimmäisen maailmansodan tappion katkeruuden lääkkeeksi nousivat vahvasti nationalismia hyödyntäneet alun perin sosialistiset fasismi ja kansallissosialismi.

Sodan jälkeen

Euroopasta levinnyt kansallisuusaate omaksuttiin laajalti ympäri maailmaa. 1960-luvulla käynnistyi siirtomaiden vapautuminen ja uusia valtioita syntyi paljon. Nationalistisen katsantokannan mukaan tällöin tehtiin virhe, kun maat itsenäistyivät siirtomaa rajoinensa ja tulivat monietnisiksi valtioiksi. Kansalliset rajat oli aikoinaan rikottu siirtomaavallan ylläpitämiseksi (hajoita ja hallitse-periaate). Siirtomaavallan perintönä aiemmin saman kansan jäsenet puhuivat nyt sivistyskielinään eri eurooppalaisia kieliä, mikä on hajoittanut tunteen samasta kansallisuudesta ja siksi pirstonut vanhoja siirtomaita. Juutalaisten nationalististen voimien ansiosta muodostettiin Israelin valtio, jossa juutalaisilla on muita ryhmiä ylemmät oikeudet, ja miehitettiin laittomasti palestiinalaisalueet. Monien mielestä kansallisvaltioiden aika näyttää jälkeen päin katsottuna sotien täyttämältä. Toiseen maailmansotaan johtaneiden nationalismia hyödyntäneiden totalitarististen ideologioiden kauhujen jälkeen monet halusivat Euroopassa poliittista integraatiota kansallisvaltioiden vastakkainasettelun välttämiseksi. Kuitenkin 2000-luvulla Euroopan unioni on kohdannut haasteen juuri kansallismielisyyden uuden nousun suhteen. Yleisesti katsotaan nationalististen voimien heikentyneen globalisaatiokehityksen, kansainvälisen kaupan ja liikkuvuuden lisääntyessä. Johtopäätös kuitenkin saattaa olla ennenaikainen. Kuten esimerkiksi Neuvostoliiton, Jugoslavian ja Tšekkoslovakian hajoaminen, arabinationalismi, Tšetšenian kamppailu, Itä-Timorin vapautuminen ja muu kiehunta Indonesiassa ja muissa monikansallisissa valtioissa osoittaa, nationalismi vaikuttaa yhä maailman kehitykseen. Vaikka kansainvälistyminen etenee, on kansallisvaltio vielä keskeinen toimija maailmanpoliitikassa. Nationalismin elinvoimaisuuden voi havaita ajattelemalla suomalaistakin kulttuuria - Suomessa isänmaallisuus on suosittua ja monet pitävät sitä hyveenä. Ranskan annalistihistorioitsijoiden parissa on jopa esitetty ajatus, että nationalismi oli 1900-luvun todellinen pohja-aate, ja niin kommunismi kuin kansallissosialismikin olivat vain sen ilmenemismuotoja.

Nationalismin kritiikkiä ja puolustusta

Nationalismia vastaan

Nationalismia on arvosteltu monella tapaa. Nationalismin vastustajat ovat sanoneet, että nationalismi sumentaa ihmisten harkintakyvyn kansainvälisen politiikan asioissa. Nämä nationalismin kriitikot pitävät kriittisyyttä asuinmaataan kohtaan tärkeänä, ja väittävät nationalismin estävän kriittisen suhtautumisen kunkin yksilön kotimaan harjoittamaa politiikkaa kohtaan. Tästä väitetään olevan seurauksena sotia ja muita selkkauksia. Tällaisessa kritiikissä nationalismi nähdään usein vallanpitäjien työkaluna, jolla valtioiden hallitukset saavat istutettua massoihin esimerkiksi vihaa toisia kansoja kohtaan ja kannatusta sotapolitiikalleen. On myös kyseenalaistettu nationalismiin kuuluvaa kansallisylpeyttä, jolloin tosin on sekoitettu asia ylikorostuneeseen isänmaallisuuteen. Kannattaako ihmisen olla ylpeä jostain, minkä eteen hän ei ole itse tehnyt välttämättä mitään? Nationalismi saatetaan nähdä myös vastakkaisena ihmiskunnan veljeyden ajatukselle ja muille vastaaville kansainvälistä solidaarisuutta korostaville aatteille. Nationalismin kriitikoiden mukaan hyvää ja pahaa nationalismia ei voida erotella toisistaan, koska kaikki isänmaalliset aatteet on luonteeltaan sellaisia, että niillä on taipumus saada aina aikaan huonoja vaikutuksia useimpien yksilöiden ajattelussa: oman kansan ihannointi samaistuu välittömästi oman valtion ihannointiin, josta seuraa kritiikitön asenne valtiota kohtaan.

Nationalismin puolesta

Nationalismin puolustajat voivat esimerkiksi Suomessa argumentoida sanomalla, että isänmaallinen henki oli tärkeä Neuvostoliittoa vastaan käydyissä sodissa. Usein sortajia vastaan on taisteltu nationalismin nimissä. Samoin on esitetty sen tapaisia väitteitä, että nationalismi olisi välttämätön asia ihmisen identiteetille modernissa yhteiskunnassa, jossa perinteistä kyläyhteisöä ei ole. Nationalismiin kuuluu olennaisesti kritiikki markkinaidentiteettiä kohtaan. Nationalistit näkevät, että ihmisen kansallisen identiteetin korvaaminen tuotemerkki-identiteeteillä ja elämäntyyli-identiteeteillä rikkoo yhteiskunnan toiminnalle välttämättömän koheesion ja edesauttaa luonnovaroja tuhlaavaa materialismia.

Kirjallisuus

- Eric Hobsbawm: Nationalismi

Linkkejä

- [http://www.suomensisu.fi Suomen Sisu]
- [http://www.kolumbus.fi/sinivalkoiset/ Suomen Kansan Sinivalkoiset]
- [http://www.suomalaisuudenliitto.fi Suomalaisuuden liitto]
- [http://www.unpo.org/ Unpresented Nations and Peoples Organisation] Luokka:Nationalismi ko:민족주의 ja:民族主義 th:ชาตินิยม

Fasismi

Fasismi on aatejärjestelmä joka perustuu korporaatioteoriaan. Valtio hävittää puolueet ja niiden mukana oikeisto ja vasemmistokäsitteet. Parlamentarismi korvataan ammattikunnista muodostettavalla korporaatiolaitoksella, jonka perusteena on vahvan ammattiosaamisen käyttäminen koko yhteiskunnan hyväksi. Fasistinen valtio on vahva niin ulos- kuin sisäänpäinkin. Markkinatalous on yhteiskunnan talousmuodon perustana, mutta se on valtiovallan toimesta valvottua ja osittain säädeltyä. Käsite totalitarismi on fasistien luoma ja se kuvaa fasistisen Italian perusteita. Kuitenkaan klassinen fasismi ei perustu totalitarismiin, vaan vahvaan ammatti- eli korporaatioyhteiskuntaan. Fasistinen yhteiskunta saattaa tarvitessaan valita itselleen vahvan johtajan, eli diktaattorin. Tämän valta rajataan yleensä määräaikaisiin toimikausiin.

Sanan alkuperä

Sana fasismi tulee antiikin Rooman valtakunnan liktorien, henkivartijoiden, varustuksesta. Rooman viranomaisilla, keisarilla ja konsuleilla oli 12 ja pretoreilla kuusi liktoria. Liktorit kantoivat vitsakimppuja, joiden keskellä oli kirves: fasces. 1800-luvulla Italian sosialistit ryhtyivät perustamaan fasci nimellä kulkevia toimintaryhmiä. Nimitys otettiin vitsakimpusta ja sillä haluttiin symboloida työväen yhtenäisyyden voimaa ja tukea järjestäytymistä. Mussolini toimi yhden tällaisen sosialidemokraattisen fasci-ryhmän aktiivina, mistä nimitys hänen myöhemmin johtamalleen liikkeelle tuli.

Historia

Oikeistoradikalismin henkisiksi esi-isiksi on mainittu muiden muissa Hegelin, Carlylen ja Nietzschen kaltaisia ajattelijoita. Väkivallan ja vaistojen filosofista, Georges Sorelista (1847 -1922), on vaikea sanoa kummanko totalitarismin haaran esi-isänä häntä olisi pidettävä, äärimmäisen oikeiston vaiko äärimmäisen vasemmiston. Sorelhan tunnetaan lähinnä anarkistina ja syndikalistina (ja suurena Leninin ihailijana), mutta hänen irrationalisminsa ja myyttiteoriansa olivat myös fasisteille huomattava inspiraation lähde. Italialaisen fasismin perustaja Benito Mussolini oli Italian sosiaalidemokraattisen puolueen lehden päätoimittaja. Mussolinin kuitenkin erkaantui puolueesta ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vaatien Italian osallistumista sotaan. Vuonna 1919 Mussolini ja eräät muut nationalistit perustivat fasistisen liikkeen (Fasci di Combattimento) ensimmäisen maailmansodan veteraanien kansallismielisenä järjestönä ja muutti sen puolueeksi 1921. Fasistien keskeisenä toimintamuotona oli liikkeen puolisotilaallisten joukkojen väkivaltaiset hyökkäykset vasemmistolaisia järjestöjä ja ammattiyhdistyksiä vastaan. Fasistit omaksuivat joitain sosialistisia ja vasemmistolaisia vaatimuksia, mutta asettuivat nationalismin nimissä vastustamaan luokkataistelua ja vaativat luokkaetujen alistamista kansalliselle yhtenäisyydelle. Lokakuussa 1922 Mussolini järjesti fasistien marssin Roomaan ja nousi pääministeriksi. Alkuun fasistit hallitsivat yhteistyössä muiden porvarillisten puoleiden kanssa, mutta varmistivat itselleen parlamenttienemmistön vuonna 1923. Sosialistien kansanedustajan Giacomo Matteottin murha 1924 ja oppositioliikkeiden kieltäminen vuoteen 1926 mennessä tukahdutti kuitenkin parlamentaarisen opposition. Mussolinin johdolla Italia hyökkäsi muun muassa Abessiniaan (nykyinen Etiopia), Albaniaan, Jugoslaviaan, Kreikkaan ja samanaikaisesti saksalaisten kanssa Ranskaan vuoden 1940 keväällä, josta hetkestä Italian katsotaan liittyneen toiseen maailmansotaan Saksan puolella. Amerikkalaisten ja brittien tultua Pohjois-Afrikan kautta Etelä-Italiaan 1943 Mussolini erotettiin pääministerin virasta ja määrättiin kotiarestiin. Italia oli tuolloin perustuslaillinen kuningaskunta, jossa kuninkaalla oli valta nimittää ja erottaa pääministeri. Saksalaiset kuitenkin asettivat hänet miehitetyn Pohjois-Italian johtoon nukkehallitsijana. Kommunistipartisaanit kidnappasivat ja murhasivat Mussolinin 28. huhtikuuta 1945 juuri ennen sodan loppua estääkseen hänen antautumisensa amerikkalaisille, koska kommunistit epäilivät amerikkalaisten aikovan jättää Mussolinin eloon. Sodan jälkeen Italian fasistit muodostivat uuden "Movimento Sociale Italiano"-puolueen, joka myöhemmin liittyi Alleanza Nazionale-nimiseen liittopuolueeseen. Alleanza Nazionale on Silvio Berlusconin hallituksessa ja AN:n puheenjohtaja Gianfranco Fini varapääministeri. Benito Mussolinin pojantytär Alessandra Mussolini oli mukana MSI:ssä, mutta tämän muodostettua AN:n, perusti Fiamma Tricoloren. Adolf Hitlerin kansallissosialismi sisälsi rotuopin. Fasismi itsessään ei välttämättä sisältänyt esimerkiksi rotusortoa, koska fasismille ominainen militaristinen ja autoritaarinen valtionpalvonta olisi toiminut myös monirotuisessa ja monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Mussolini ei ollut kiinnostunut esimerkiksi juutalaisten vainoamisesta, joten Italian juutalaiset joutuivat vainon kohteeksi vasta saksalaisten miehitysvallan aikana. Fasismiksi on kutsuttu myös Espanjan ja Portugalin diktatuureja (Franco ja Salazar), mutta yleensä fasismi on lähinnä Mussolinin Italiaan viittava erisnimenomainen käsite.

Fasismin yleispiirteitä

Fasismi on esiintynyt monissa muodoissa. Fasismin muodoille yhteisiä piirteitä on katsottu olevan kansallisuusaate, korporaatioperiaate ja vahvan valtion olemus. Kansallisuusaatteen eli oman kansan ja valtion ihannoimisen ja muiden halveksimisen avulla ihmisten huomio voidaan kääntää oman yhteiskunnan epäkohdista kansallisen yhtenäisyyden korostamiseen. Käytännössä tämä merkitsee alistumista voimakkaan johdon alaisuuteen. Edustuksellinen demokratia ei takaa voimakasta kansallista politiikkaa, siksi vaaditaan keskitettyä johtoa. Sotalaitos ei ole pelkästään yhteiskunnan vaan myös yksilön esikuva. Sotilaassa ilmenevät fasismin hyveet: valikoituneisuus, kovuus, rohkeus, ylenkatse, miehekkyys, sankaruus, kuoleman halveksunta, kuri ja tottelevaisuus. Mussolini sanoi: "Vain sota jännittää kaikki ihmisenergiat korkeimmilleen". Vahvan valtio antamat selkeät vastaukset vaikeisiin kysymyksiin ovat tervetulleita, varsinkin, jos ne kohottavat omaa itsetuntoa. Fasismi pyrki kohdistamaan ihmisten huomion omaan erinomaisuuteen ja kansalliseen yhteyteen. Vihollista edustaa useimmiten ulkopuolinen tai aatteellinen vastustaja (vasemmisto, vapaa-ajattelijat), sitten muut kansat ja rodut. Luokka:Poliittinen ideologia ja:ファシズム

Sosialismi

Sosialismi (<< lat. socius toveri, kumppani) on erilaisten kapitalismiin kriittisesti suhtautuvien ajatussuuntien ja ideologioiden yhteisnimitys, joiden kannattamaan yhteiskuntamalliin kuuluu tuotantovälineiden - ja myös usein muiden resurssien - yhteisomistus sekä valtion tai yhteisön vahva kontrolli taloudessa markkinoiden sijaan. Taloudellisella tasa-arvolla on sosialistien oikeudenmukaisuuskäsityksessä keskeinen osa. Sosialismin tavoite voi olla joko valtion keskusjohtoiseen säätelyyn taikka sitten pienempiin paikallistason yksiköihin perustuva talousjärjestelmä. Monet sosialistipuolueet- ja liikkeet ovat muokanneet historiallista tavoitettaan ja siksi sosialismi -sana liittyy nykyään myös useisiin sellaisiin puolueisiin ja ryhmiin, jotka hyväksyvät markkinatalouden.

Lisää termin merkityksestä

Marxilaisessa teoriassa sosialismi on kapitalismin jälkeinen yhteiskunnan kehitysaste, joka edeltää kommunismia. Marx itse kutsui sosialismia kommunismin ensimmäiseksi vaiheeksi, josta kehityksen edetessä seuraa toinen vaihe, joka yleisimmin tunnetaan kommunismina. 1900-luvulla suuressa osassa maailmaa hallitsivat marxismi-leninismiä ideologianaan pitäneet puolueet, joita nimitetään kommunistisiksi. Ensimmäisenä maailman maana sosialismiin julisti siirtyneensä vuonna 1917 Venäjä. Maissa vallinnutta järjestelmää kutsutaan sosialistiseksi, kommunistiseksi tai reaalisosialismiksi. Itse nämä maat katsoivat olevansa yhteiskunnalliselta kehitykseltään sosialistisia. Arabisosialistit halusivat usein erottautua marxismista, mutta heidän monet keskeiset poliittiset periaatteensa olivat samoja kuin "reaalisosialistisilla" mailla ja ne olivat myös liittoutuneet Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliiton synty myös heikensi huomattavasti muun tyyppisten sosialististen liikkeiden, kuten anarkistien ja syndikalistien kannatusta ja asemaa.

Sosialismin historiaa

Sosialismin ideoita voi jäljittää valistusajan ja varhaisempiinkiin utopistisiin ideaaleihin. Jo muinaisissa yhteiskunnissa omaisuuden kasautuminen harvojen käsiin synnytti arvostelua. Aristoteles kertoo miehestä, joka vaati maan jakamista tasan kansalaisten kesken sekä teollisuuden ottamista valtion huostaan. Platonin Valtiossa puolestaan on esitetty yhteiskunta, jossa johtavan luokan keskuudessa vallitsee yhteisomistus. Antiikin Kreikan Spartassa oli käytössä omalaatuinen ja aikalaisten kadehtima yhteiskuntajärjestelmä, eunomia, jota on nimitetty kommunistiseksi. Myös eräissä uskonnollisissa liikkeissä on esiintynyt omaisuuden yhteisomistusta. Alkukristillisuus oli lähes anarkokommunistista. Tavallisesti yhteisomistus on kuitenkin rajoittunut luostareihin. Tuomas Akvinolainen totesi keskiajalla, että yksityisomistus on perisynnin seuraus. Lisäksi Akvinolainen katsoi, että yksityisomistus on maallisen omaisuuden taloudellisen käytön takia välttämätön. Thomas Moren Utopia on niin ikään sosialistinen yhteiskuntamalli. Myös eräissä uskonnollisissa liikkeissä on esiintynyt omaisuuden yhteisomistusta. Tavallisesti yhteisomistus on kuitenkin rajoittunut luostareihin (buddhalaiset, essealaiset). Varsinaisesti sosialismi syntyi kuitenkin teollisen vallankumouksen mukana tuoman sosiaalisen ja taloudellisen eriarvoisuuden kritiikkinä. Termi tuli käyttöön nykymerkityksessään 1830-luvulla kuvaamaan François-Marie-Charles Fourierin, saintsimonistilaisten ja Robert Owenin kirjoituksia. Saint-Simonin mukaan tekniikan ja teollisuuden kehitys toisi mukaan asiantuntijoiden vallan, joka ei ole tasa-arvoinen, koska kaikilla ei ollut syntyjään samoja mahdollisuuksia. Hän halusi poistaa omaisuuden ja aatelisarvojen perintöoikeuden, jotta kaikilla olisi mahdollisuus nousta asemassaan kykyjensä mukaan. Owen uskoi uusien tuotantotapojen kääntyvän koko ihmiskunnan hyväksi, jos kilpailu eliminoitaisiin. 1840-luvulla syntyi lukuisia muita sosialistisia liikkeitä, etenkin Ranskassa. Louis-Auguste Blanqui kehitti radikaalin sosialismin muodon, jota hän kutsui kommunismiksi. Hän uskoi kapitalismin lopulta romahtavan ja korvattavan osuustoiminnalla. Louis Blanc perusti L'Organisation du travail'in 1839, joka ajoi kansallisten työpajojen perustamista valtion myöntämällä pääomalla ja demokraattisesti valitulla johdolla. Pierre-Joseph Proudhon tunnetaan anarkistisen perinteen perustajana. Englannissa syntyi kristillissosiaalinen liike Frederick Denison Mauricen ja Charles Kingsleyn johtamana. Karl Marx ja Friedrich Engels julkaisivat vallankumousvuonna 1848 kommunistisen manifestin. Taloustieteilijänäkin tunnettu Marx nimitti omaa oppiaan "tieteelliseksi sosialismiksi" erotukseksi aikaisemmista "utopiasosialisteista." Marx esitteli luokkataistelun idean. Vuonna 1864 Lontoossa perustetiin International Working Men's Association, jota nimitetään ensimmäiseksi internationaaliksi. Marxismista tuli pian työväenliikkeen hallitseva idea. Saksassa työväenliikkeen arkkitehti Ferdinand Lassalle oli samaa mieltä Marxin kanssa työväenluokan organisaation tarpeesta, mutta kannatti työväen osallistumista valtiolliseen toimintaan, mitä Marx ei voinut hyväksyä. Marxin seuraajat perustivat sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen. Marxilaiset ja lassallelaiset sosialistit yhdistyivät 1875. Sosiaalidemokratian kannatus kasvoi nopeasti. Marxin omatkin ajatukset muuttuivat, vielä 1840-luvulla hän uskoi vain vallankumouksen johtavan työväenluokan vapauttamiseen, mutta 1860-luvulla jo ehdotti mahdollisuutta sosialismiin siirtymiseksi rauhanomaisin keinoin. Tanskassa sosiaalidemokraattinen puolue perustettiin 1878, Itävallassa 1888, Suomessa ja Ruotsissa 1889 ja Venäjällä 1898. Vähemmän teollistuneissa maissa, etenkin Italiassa ja Espanjassa vallitsevaksi tuli anarkistinen suuntaus. Anarkismin loi poliittisena liikkeenä Mihail Bakunin. Kiisteltyään Marxin kanssa hänet erotettiin internationaalista 1872. Italiassa sosialistisesta puolueesta tuli lopulta yksi voimakkaimmista marxilaisista liikkeistä. Marxin ja Engelsin jälkeen saksalaisesta Karl Kautskysta tuli marxismin johtava teoreetikko. Eduard Bernstein haastoi sosialistit luopumaan vallankumoushaaveista ja hyväksymään jo saavutetut tavoitteet. Saksalaisen sosialismin lisäksi Vladimir Uljanov (Lenin) hahmotteli vuonna 1902 vallankumouksellisen puolueteoriansa (leninismi). Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue hajosi Lenin seuraajiin (bolševikit) ja Juli Martovin menševikkeihin. Sosialistien rivit hajosivat ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Lenin vaati luopumista kapitalistien imperialistisesta sodasta ja sodan muuttamista kapitalisminvastaiseksi sisällissodaksi. Muut sosialistien johtajat tukivat hallitustaan ja vallankumoushaave jäi. Leninin ja Lev Trotskin johtamat bolševikit ottivat vallankumouksellisen doktriininsa mukaan vallan Venäjällä marraskuuta 1917. Kesään 1918 mennessä bolševikit keskittivät kaiken vallan omiin käsiinsä ja alkoivat nimittää itseään "kommunisteiksi." Työväenluokan kapinoita syttyi lukuisissa maissa, jossa autokraattinen tai autoritaarinen yläluokka oli estänyt työläisten osallistumisen päätöksentekoon. Yhdysvalloissa ja Britanniassa ei tällaista liikehdintää syntynyt. 1890-luvulla syntyi ns. kristillisdemokratia, joka ei niinkään soveltanut marxilaista talousteoriaa kuin raamatullista vaatimusta köyhien auttamisesta. Vuoden 1891 ensyklikassaan Rerum novarum paavi Leo XIII tuomitsi rajoittamattoman kilpailun, joka jättää työntekijät turvattomiksi epäinhimillisten työnantajien armoille. Ensyklika tuomitsi sosialismin luokkataistelun ja vallankumouksen idean. Vaikka kristillisdemokraattinen ja sosialistinen ajattelu lähtivät ideologisesti eri pohjalta, ne ajoivat käytännössä samoja tavoitteita. (Matti Klinge: Sosialistien ja kristillisdemokraattien yhteinen asia) Kommunistisen liikkeen synnyn myötä sosialismi jakaantui lopullisesti kahteen leiriin. Muualla sai laajaa kannatusta reformistinen suunta, joka painotti jatkuvaa, vähittäistä uudistustyötä. Sosiaalidemokraattien perimmäinen tavoite oli edelleen tuotannontekijöiden kansallistaminen, kun ne saavuttaisivat parlamentaarisen enemmistön. Ensimmäinen sosiaalidemokraattinen hallitus perustettiin Ruotsissa 1920. Ilman ehdotonta enemmistöä sosiaalidemokratiasta tuli kapitalismin sisäinen uudistusliike. Se tyytyi parantamaan äänestäjäkuntansa elintasoa sosiaaliturvalla, eläkkeillä ja työsuojelulla. (Suomessa, katso: Forssan ohjelma 1903) 1930-luvun suuri lama johti maailmanlaajuiseen lamaa ja joukkotyöttömyyteen. Ruotsin hallitusvastuussa olevat sosiaalidemokraatit keksivät täysin uuden idean: työttömyyskorvausten sijasta hallitus palkkasi työttömät töihin. Uusi politiikka johti niin hyviin tuloksiin, että se teorisoitiin: keynesiläinen taloustiede. Sosialistiset puolueet saivat syyn olla hallituksessa myös kapitalistisessa järjestelmässä. Liberaalidemokratioiden taloudet saivat etenevässä määrin piirteitä sosialismista ja muuttuivat sekatalouksiksi demokraattisen hyvinvointivaltion kehittyessä (USA:ssa presidentti Franklin Rooseveltin New Deal 1933). Sosiaalidemokraatit unohtivat vallankumoustavoitteet, osallistuivat hallituksiin oikeiston kanssa ja luopuivat marxilaisesta retoriikasta. (Saksassa Frankfurtin julistus 1951). Kommunististen puolueiden hallitsemissa maissa ajauduttiin kansallistettuun valtiojohtoiseen talouteen ja totalitaariseen tai diktatoriseen yhteiskuntaan.

Sosialismin pääsuuntia

Sosialismin pääsuuntauksia ovat olleet muun muassa:
- kommunismi, vallankumouksellinen marxismi, pyrkimys sosialismiin vallankumousten kautta
- arabisosialismi, joka halusi usein erottautua marxismista ja marxismi-leninismistä omaksi aatteekseen
- sosiaalidemokratia, pyrkimys sosialismiin vähittäisten, laillisten, kapitalismin sisäisten uudistusten kautta
- anarkismin muodot, kuten Anarkokommunismi tai anarkosyndikalismi, jotka pyrkivät toteuttamaan sosialismin ilman valtahierarkioita Sosialismin variaatioita: (Heikki Paloheimo, johdatus politiikan tutkimukseen Tampereen yliopisto, syksy 2005 mukaan[http://www.uta.fi/laitokset/politiikka/Johdatus%20politiikan%20tutkimukseen%202005.pdf]) # Kommunismi sosialistisissa maissa # Kommunismi Länsi-Euroopassa # Sosiaalidemokratia # Uusvasemmisto # Kolmannen tien politiikka Erään näkemyksen mukaan sosialismi jakautuu olennaisesti vain kahteen pääsuuntaan:
- valtiososialismiin ja
- anarkistiseen sosialismiin Paloheimon mukaan sosialismin keskeiset arvot ja uskomukset ovat: # yhteisö # yhteistyö # tasa-arvo # tarpeiden tyydytys # yhteisomistus

Sosialismi nykyään

Joukko nykyisiä valtioita julistautuu edelleen sosialistiseksi. Kommunistisen yksipuoluejärjestelmän hallitsemia valtiososialistisia maita ovat Kiina, Pohjois-Korea ja Kuuba sekä vielä jossain määrin Vietnam ja Laos. Venezuela on presidenttinsä Hugo Chávezin mukaan siirtymässä demokraattiseen sosialismiin. Monet sosialisteiksi (ja varsinkin sosialidemokraattisiksi) itseään nimittävät puolueet ja johtajat ovat vallassa varsinkin Euroopassa, mutta eivät aktiivisesti pyri siirtämään maitaan sosialistiseen järjestelmään. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa monet maat olivat pitkään sosialistisia, mutta viime vuosikymmeninä moni niistä on ainakin osin luopunut siitä. Vastaavan kohtalon on kokenut hyvin laajalle levinnyt arabisosialismi, jonka mallimaina pidettiin sosialistisen Baath-puolueen hallitsemia (Saddam Husseinin) Irakia ja Syyria. Myös hyvinvointivaltioita pidetään usein sosialistisina, niin niiden vastustajien kuin kannattajienkin retoriikassa. Paavo Lipponen on sanonut Suomen hyvinvointiyhteiskunnan edustavan sosialismia. Sosialismi elää myös erilaisten radikaalien poliittisten liikkeiden aatteissa. Usein nykyiset marxilaiset sosialistiliikkeet kritisoivat voimakkaasti 1900-luvun "reaalisosialistisia" valtioita esimerkiksi demokratian puutteesta. Samoin radikaalien liikkeiden piirissä elää yhä "libertaris-sosialistinen" anarkismiin ja sen sukuisiin aatteisiin liittyvä sosialismin traditio, joka on saanut myös uusia muotoja, kuten ekoanarkismi, joskaan tällaiset liikkeet eivät usein korosta olevansa jurui sosialistisia, vaikka niiden päämääränä onkin suuren mitatkaavan yksityisomistuksen lakkauttaminen. Nykyaikaisen sosialismin suurimpia haasteita on vastata kysymykseen taloudelilsen järjestelmän tehokkuudesta. Toiset sosialistit katsovat, että suunnintelmatalouteen nojaava järjestelmä on mahdollista toteuttaa kyllin tehokkaasti, jotta voidaan saavuttaa korkea materialistinen elintaso. Ekologisemmat sosialismin suuntaukset taas saattavat ajatella, ettei kapitalististen maiden saavuttama materiaalisen elintason aste ole tavoittelemisen arvoinen.

Lähteitä

- [http://www.valt.helsinki.fi/staff/ptkettun/sosialismi04.html Sosialismin vuosisadat, Helsingin yliopiston poliittisen historian luentosarja]

Huomattavia sosialisteja

Marxilaisia sosialisteja

- Antonio Gramsci
- Friedrich Engels
- Fidel Castro (suuntautui sosialismiin vasta vallankumouksen jälkeen)
- Josif Stalin
- Lev Trotski
- Jean-Paul Sartre
- Vladimir Lenin
- Rosa Luxemburg

Muita sosialisteja

- Mihail Bakunin
-
- Noam Chomsky
-
- Albert Einstein
- Charles Fourier
- Pjotr Kropotkin
-
- Karl Marx (kielsi olevansa itse marxilainen)
- Gamal Abdel-Nasser
- George Orwell
- Robert Owen
- Pierre-Joseph Proudhon
- Bertrand Russell
- Saint-Simon
- Vincent van Gogh
- John Lennon (Tähdellä merkityt ovat anarkisteja tai lähellä sitä)

Tietoa muualta

Myös trotskilaisen Sosialistiliiton verkkokirjastossa julkaistu John Molyneuxin Marxilainen traditio [http://www.sosialistiliitto.org/nettik/marxilainen_traditio_alku.html] -vihko pyrkii selvittämään marxilaisuuden peruspilareita sekä pohtii sosiaalidemokratian, stalinismin ja kolmannen maailman nationalististen liikkeiden marxilaisuutta ja ilmoittaa vastaavansa kysymykseen "Mikä on todellinen marxilainen traditio?". Sosialismista on myös sen kannattajien suomenkielinen sivusto [http://www.sosialismi.net Sosialismi.net].

Sosialismin kannattajien tekstejä

- [http://www.socialistinternational.org/4Principles/dofpeng2.html Sosialistisen internationaalin periaatteet]
- Sosialismista on myös sen kannattajien suomenkielinen sivusto [http://www.sosialismi.net Sosialismi.net].
- Trotskilaisen Sosialistiliiton verkkokirjastossa julkaistu John Molyneuxin Marxilainen traditio
- [http://www.sosialistiliitto.org/nettik/marxilainen_traditio_alku.html] -vihko pyrkii selvittämään marxilaisuuden peruspilareita sekä pohtii sosiaalidemokratian, stalinismin ja kolmannen maailman nationalististen liikkeiden marxilaisuutta ja ilmoittaa vastaavansa kysymykseen "Mikä on todellinen marxilainen traditio?".
- Sosialistiliiton verkkokirjaston julkaisema brittiläisen Socialist Worker -lehden päätoimittajan Chris Harmanin kirja Kuinka marxilaisuus toimii [http://www.sosialistiliitto.org/nettik/harman_marxilaisuus/] kertoo marxilaisuuden perustat yleistajuisesti.

Sosialismin kriitikkojen tekstejä

- [http://www.econlib.org/library/Mises/msS.html] Ludvig von Mises: Socialism (engl.)
- [http://www.cc.jyu.fi/~aphamala/pe/2004/poppercj.htm] Analyysiä Karl Popperin sosialismikritiikistä
- [http://www.vapaasana.net/puntari.php3?id=483] Analyysi sosialistisen talouskontrollin toimimattomuudesta Luokka:Sosialismi Luokka:Poliittinen ideologia ms:Sosialisme zh-min-nan:Siā-hoē-chú-gī ja:社会主義 simple:Socialism

Antisemitismi

julistaa: "Juutalaiset ovat meille vihamielinen erilainen rotu... Juutalaisuus on vihollinen!"]] Antisemitismi tarkoittaa juutalaisvastaisuutta tai -kammoa, vaikka kirjaimellisesti seemiläinen tarkoittaa mihin tahansa seemiläiseen kansaan (juutalaiset, arabit, etiopialaiset, somalit) kuuluvia.

Historiaa

Eri maihin hajaantuneet juutalaiset ovat olleet vuosituhansien aikana usein vihattu kansa. Toisaalta tähän ovat olleet syynä kristittyjen ja muslimien uskonnolliset käsitykset ja toisaalta monissa maissa juutalaiset ovat ainoana merkittävänä etnisenä vähemmistönä olleet valtaväestön yleisten ksenofobisten asenteiden keskeinen kohde. Juutalaisvastaisuutta esiintyi jo antiikissa. Keskiajalla kristityssä Euroopassa juutalaisiin kohdistui ajoittain laajojakin vainoja, ja vastaavia toimenpiteitä jatkui pitkin uutta aikaa, varsinkin Espanjassa, josta juutalaisia pakeni suurella joukolla muihin maihin. Englannin Edvard I karkoitti kaikki juutalaiset maasta 1290, ja he saivat palata vasta 1600-luvulla Oliver Cromwellin aikana. Koska keskiajalla kirkko sulki juutalaisilta lähes kaikki ammatit, he joutuivat muun muassa toimimaan rahanlainaajina ja veronkerääjinä. Rahanlainaaminen oli kristityiltä kielletty ja antamalla verojenkeruun juutalaisille, vallanpitäjät saivat kansan antipatiat kohdistumaan itsensä sijaan juutalaisiin (vaikka antisemitismi keskiajalla olikin suurimmaksi osaksi luonteeltaan uskonnollista). Noilta ajoilta on peräisin juutalaisten vieläkin voimakas asema pankkitoiminnassa. Juutalaisia syytettiin milloin minkäkin vitsauksen aiheuttajiksi, esimerkiksi heitä syytettiin ruton alullepanneeksi voimaksi, koska he itse ilmeisesti tarkkojen hygienisääntöjensä ansiosta selvisivät epidemiasta itse melko hyvin. 1800-luvulta juutalaisvihaan alettiin yhdistää näennäistieteellisiä rotuoppeja, jolloin se alkoi saada enemmän rasistisia piirteitä.

1900-luku

:Pääartikkeli: Holokausti Holokausti Merkittävä vaihe antisemitismissa oli holokausti eli kansallissosialistien tekemä juutalaisten kansanmurha vuosina 1942-45. Juutalaisvastaisilla teemoilla kampanjoineiden kansallissosialistien valtaannousun taustalla oli saksalaisten pitkään jatkunut juutalaisvastaisuus, mikä johtui muun muassa juutalaisten voimakkaasta taloudellisesta menestyksestä, sekä osittain Weimarin tasavallan heikkous. Tämän massamurhan vaikutuksesta juutalaisvastaisuus suurelta osin purkaantui ja siitä seuranneen juutalaisvaltion perustamisen myötä muotoutui nykyiseen asuunsa. Monien juutalaisten mielestä Israelin tai sionismin vastustaminen on juutalaisvastaisuutta, mutta monet eurooppalaiset ja amerikkalaiset Israelin politiikkaa vastustavat kiistävät tämän. Jotkut ovat ilmaisseet, että "antisemitismiä" käytetään heidän mielestään tapana leimata Israelin hallituksen kriitikot. Myös muun muassa juutalaisten ja heidän kansallisvaltionsa Israelin Lähi-idässä 1900-luvulla harjoittama sortopolitiikka on erityisesti alueen arabiväestössä, mutta myös muualla maailmassa herättänyt Israelin vastaisia mielipiteitä.

Eurooppalaisten mielipiteet juutalaisista 2000-luvulla

Taylor Nelson Sofresin vuonna 2003 teettämän tutkimuksen mukaan 72 % espanjalaisista, 58 % italialaisista, 55 % saksalaisista, 50 % itävaltalaisista ja belgialaisista, 49 % sveitsiläisistä, 48 % hollantilaisista, 45 % tanskalaisista, 42 % ranskalaisista ja 34 % englantilaisista uskovat, että juutalaiset ovat uskollisempia Israelille kuin asuinmaalleen. Saman tutkimuksen mukaan 63 % espanjalaisista, 44 % belgialaisista, 42 % ranskalaisista, 40 % itävaltalaisista, 37 % sveitsiläisistä, 32 % saksalaisista, 21 % englantilaisista, 20 % hollantilaisista ja 13 % tanskalaisista uskoo, että juutalaisilla on liikaa taloudellista valtaa. Saksalaisista 58 %, espanjalaisista 57 %, itävaltalaisista 56 %, ranskalaisista 46 %, italialaisista 45 %, sveitsiläisistä 42 %, belgialaisista 38 %, hollantilaisista 35 %, tanskalaisista 30 % ja englantilaisista 23 % oli sitä mieltä, että juutalaiset puhuvat liikaa holokaustista. Tutkimuksen virhemarginaali on +/-4,4.

Katso myös

- Ksenofobia
- Rasismi
- Ryssäviha
- Siionin viisaiden pöytäkirjat Luokka:Antisemitismi Luokka:Poliittinen ideologia Luokka:Rasismi ja:反ユダヤ主義 simple:Anti-Semitism

Totalitarismi

Totalitarismilla tarkoitetaan sitä, että valtio asettaa kansalaisensa täydelliseen ja keskitettyyn kontrolliin kaikilla elämän osa-alueilla. Joskus myös ei-valtiollista organisaatiota kuten kulttia kutsutaan totalitaariseksi. Totalitaristinen valtio tunkeutuu ihmisten julkisen elämän lisäksi myös yksityisen elämän alueelle. Ihmisten elämän ohjailu totalitaarisessa valtiossa on viety pidemmälle kuin tyypillisessä poliisivaltiossa. Totalitaarinen valtio levittää jatkuvasti propagandaa hävittääkseen kaiken potentiaalin erilaisiin mielipiteisiin. Kaikki hallintoa vastustava poliittinen ja kulttuurillinen toiminta on totalitaarisessa valtiossa täydellisesti estetty. Totalitarismi on täydellistä autoritarismia. Totalitaarinen valtio on tyypillisesti diktatuuri. Totalitarismi kuvaa kuitenkin valtion puuttumista kansalaisten toimintaan kaikissa asioissa, kun taas autoritarismi ja varsinkin diktatuuri liittyvät enemmän hallinnolliseen järjestelmään. Totalitarismin keinoihin kuuluu yleensä se, että valtion vihollisille ei anneta oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ja että heitä voidaan syyttää mielivaltaisin perustein. Laajimmassa merkityksessä totalitarismia on vahva keskusvalta, joka pyrkii hallitsemaan kaikki elämänalueita pakkokeinoin. Tälläisiä keskittyneitä valtioita ovat olleet mm. Intian Maurya-dynastia (312–185 eaa), Qin-dynastia (221–206 eaa) ja Shaka Zulun valtakunta (1816–1828). Totalitarismi-termin (totalitario) otti käyttöön Italian diktaattori Benito Mussolini kuvatakseen omaa hallintoaan. On kuitenkin esitetty, ettei Mussolinin fasistinen Italia olisi ollut totalitaristinen ennen vuotta 1940. Perusesimerkit totalitaarisista valtioista ovat Stalinin aikainen Neuvostoliitto ja Adolf Hitlerin johtama kansallissosialistinen Saksa. Nämä valtiot olivat esimerkkejä totalitarismeista, joissa valtion johto sai laajan kansansuosion mm. rakentamansa henkilökultin ansiosta. Totalitarismia voi kuitenkin olla olemassa ilman henkilökulttia. Luokka:Politiikka ms:Totalitarianisme ja:全体主義

Friedrich Nietzsche

Friedrich Wilhelm Nietzsche (15. lokakuuta 1844, Röcken, Saksi, Saksa (silloinen Preussi) – 25. elokuuta 1900, Weimar Thüringen) oli erittäin vaikutusvaltainen saksalainen filosofi, kirjailija ja kriitikko.

Elämäkerta

Nietzsche opiskeli klassista filologiaa Bonnissa ja Leipzigissa ja opetti sitä Baselin yliopistossa Sveitsissä. Nietzsche nousi filologian professoriksi jo ennen väitöskirjaansa valmistumista, mutta väitöskirjan valmistuttua sen omaperäinen tyyli teki hänestä hyljeksityn ja hänen luennoilleen ei tullut enää kuin muutama oppilas. Hänen terveydentilansa heikkeneminen pakotti hänet aikaiselle eläkkeelle vuonna 1879 ja hän vietti viimeiset kymmenen aktiivista vuottaan matkustellen Italiassa, Saksassa ja Itävallassa, kustantaen oleilunsa usein mm. puutarhurin hommilla. Vaikka hän kirjoittikin suurimman osan tuotannostaan tuona aikana, hänen kirjansa ja ajatuksensa eivät saavuttaneet juurikaan huomiota. Tammikuussa 1889 Nietzsche sai hermoromahduksen katsoessaan ajuria, joka piiskasi hevostaan. (Mielenterveydellisten ongelmien lisäksi Nietzschen väitetään mm. rakastuneen omaan sisareensa.) Tästä seurasi terveyden lopullinen romahtaminen, eikä hän pystynyt osallistumaan siihen keskusteluun, jota hänen teoksensa 1800-luvun viimeisinä vuosina Euroopassa nostattivat.

Filosofia

Nietzschen filosofian keskeisiä käsitteitä oli yli-ihminen (übermensch), joka "tulee siksi mitä on". Tämä tarkoittaa yhteiskunnassa vallitsevan kristillisen moraalin hylkäämistä, joskaan yli-ihminen ei välttämättä tee yleisen moraalin vastaisia tekoja, hän vain elää niiden yläpuolella toteuttaen itseään. Tavallisten ihmisten massat ja niiden orjamoraalinen uskonto eli kristinusko, sopivat massoille, mutta yli-ihminen on jotain arvokkaampaa. Filosofiassaan Nietzsche korosti erityisesti individualismia, mutta myös alitajunnan, vaistojen ja luovan yksilöllisyyden tärkeyttä autenttisen elämän perusteina. Nietzschen oppi "ikuisesta paluusta" eli kaikkien historian tapahtumien ikuisesta toistumisesta ei ole niinkään metafyysinen oppi kuten stoalaisilla vaan ajatuskoe, jonka tarkoituksena on koetella, voiko ihminen suhtautua omaan menneisyyteensä myöntyvästi. Uskonnollisia kristittyjä alempana Nietzschen ajattelussa ovat "viimeiset ihmiset", jotka ovat jonkinlaisia hengettömiä poroporvareita ja laumaihmisiä. Tyyliltään Nietzschen filosofia on julistavaa, kirjallista ja usein aforistista, joskin teosten tyyli vaihtelee paljon ja niissä on keskenään hyvin erilaisia lähestymistapoja. Nietzscheltä ovat peräisin tunnetut sanonnat "Jumala on kuollut" ja "mikä ei tapa minua, tekee minut vahvemmaksi".

"Tahto valtaan"

"Tahto valtaan" (Der Wille zur Macht) on yksi Nietzschen keskeisistä käsitteistä. Hän kuvasi sen prosessina, jossa yksilö suuntaa ja laajentaa omaa luovaa energiaansa. Hän uskoi sen olevan maailmankaikkeuden tärkeimmän perusvoiman, voiman kaikkien luonnonilmiöiden takana ja voiman, johon kaikki muut voimat voitaisiin palauttaa. Hän yritti myös luoda vallantahtoon perustuvaa yhtenäisteoriaa. Luonnollisinta ja yksinkertaisinta on ymmärtää vallantahtoa elävissä organismeissa. Nietzschen mukaan vallantahto on yksilölle ominaisempaa kuin pelkkä hengissäsäilymisvaisto. Yksilö haluaa ennen kaikkea toteuttaa itseään, ja hengissäsäilyminen on vallantahdon seurausta pikemminkin kuin sen sy