:: wikimiki.org ::
| Osmanien Valtakunta |
Osmanien valtakunta
Ensimmäisen hallitsijansa mukaan nimetty Osmanien valtakunta (myös: Ottomaanien imperiumi, Ottomaanien valtakunta, Turkin sulttaanikunta) oli olemassa 1300-luvulta ensimmäisen maailmansodan loppuun. Turkkilaiset osmanit olivat muslimeja, mutta valtakuntaan kuului monia kansoja jotka saivat säilyttää oman kulttuurinsa ja uskontonsa. Valtakunnan hajottua siitä jäi jäljelle nykyinen Turkki.
Historia
Nousu
1300-luvulla turkkilainen Osman I (Uthmān) perusti pienen emiirikunnan Iznikin kaupungin ympärille. Valtakunta laajentui 1300–1400-luvuilla käsittämään Bysantin valtakunnan alueet, nykyisen Turkin, Kreikan, Balkanin ja Krimin. 1500-luvulla siihen liitettiin Selim I:n (1512–1520) alaisuudessa Egypti, Hijaz (Mekan ja Medinan alueet), Palestiina, Algeria ja alueita Punaisen meren rannalta. Suleiman I Suuren (1520–1566) aikana Osmanien valtakuntaan liitettiin lisäksi Välimeren rantakaistale Egyptistä Tunisiaan, Kaksoisvirran maa, Unkari ja alueita Euroopassa aina Wieniin asti.
Osmanien laajeneminen Eurooppaan pysäytettiin Wienin piirityksessä vuonna 1529 ja Lepanton taistelussa 1571 jolloin paavin, Venetsian ja Espanjan laivastot voittivat osmanit.
Wien pelastui uudelleen 1683 ja nyt osmanit ajettiin lopullisesti Tonavan taa.
Rappeutuminen ja mureneminen
:Pääartikkeli: Osmanien valtakunnan rappeutuminen ja mureneminen
1800-luvulta alkaen valtakunta heikentyi ja Euroopan valtiot ottivat sen alueet Pohjois-Afrikassa siirtomaikseen, vaikka Egypti säilyi virallisesti osana osmanivaltakuntaa.
Venäjä havitteli monia alueita, joista käytiin Krimin sota 1853–1856 ja Turkin sota 1877–1878.
Ensimmäisessä maailmansodassa valtakunta liittyi keskusvaltojen puolelle ja sodan jälkeen valtakunta jaettiin voittajavaltojen kesken, ja suurin osa Anatoliaa annettiin Kreikalle, jonka armeija ryhtyikin välittömästi miehityssotaan. Turkkilaiset eivät kuitenkaan hyväksyneet tätä, vaan taistelivat Mustafa Kemalin johdolla valloittajia vastaan. Vuonna 1922 valloittajat oli ajattu pois nykyisen Turkin alueelta ja Turkki julistettiin tasavallaksi seuraavana vuonna.
Katso myös
- Osmanien sodat Euroopassa
Hallitsijat
Ensimmäiset hallitsijat kutsuivat itseään nimellä bey, vuodesta 1383 arvonimi oli sulttaani. Sulttaaniin alaisuudessa maata hallitsivat visiirit.
Käytettyjen nimien kirjoitustapa vaihtelee käytetyn arabialaisen kirjaimiston translitterointijärjestelmän mukaan.
Kulttuuri
:Pääartikkeli: Osmanien kulttuuri
Osmani oli keinotekoinen hovin ja virkakoneiston käyttämä kieli, jota kirjoitettiin arabialaisin kirjaimin. Vuonna 1928 Turkin tasavallassa otettiin käyttöön Istanbulin alueella käytettyyn puhekieleen pohjaava nykyturkki. Siitä seurasi mm. seuraavia muutoksia: kirjaimisto vaihdettiin latinalaiseksi ja kieltä puhdistettiin arabialaisista ja persialaisista vaikutteista (joidenkin arvioiden mukaan jopa 2/3 osmanin sanastosta oli lainaa näistä kielistä - myös vaikutus kielioppiin oli suuri), sekä luotiin runsaasti uudissanoja. Kielitieteessä sana osmani kielen nimenä tarkoittaa osmanivaltiossa käytettyä turkin kieltä, erotukseksi myöhemmästä turkin kielestä tai muista turkkilaisista kielistä.
Luokka:Osmanien valtakunta
ko:오스만 제국
ja:オスマン帝国の君主
1300-luku
Tärkeitä tapahtumia
- Musta surma riehuu Euroopassa, jopa kolmannes väestöstä menehtyy (1347 - 1351)
- Osmanien valtakunta laajenee Anatoliaan.
- Paavi vankina Avignonissa 1305–1378.
- Läntinen skisma 1378, jopa kolme paavia samaan aikaan.
- Yuan-dynastia kukistuu ja Ming-dynastia nousee Kiinassa
- Hansaliitto hallitsee Itämerta
- Satavuotinen sota Englannin ja Ranskan välillä alkaa
- Dante Alighieri kirjoittaa La divina commedian
- Talonpoikaiskapina Englannissa 1381
- Kalmarin unioni 1397
Merkittäviä henkilöitä
- Englannin Edward III
- Edvard Musta prinssi
- Pyhä Birgitta
- Ibn Khaldun
- Abulfeda
Keksintöjä
- mekaaninen kello
ko:14세기
ja:14世紀
th:คริสต์ศตวรรษที่ 14
TurkkiTurkki on tasavalta, johon kuuluu suurin osa Etu-Aasiasta, mutta valtiosta kolme prosenttia sijaitsee pienellä alueella Euroopassa. Turkin ytimen muodostaa Anatolian niemimaa. Turkin väkiluku on noin 69 miljoonaa ja pinta-ala 780 580 neliökilometriä. Sen naapurimaat ovat Bulgaria, Kreikka, Syyria, Irak, Iran, Armenia, Azerbaidžan ja Georgia.
Nykyinen Turkki muodosti pitkään ydinosan historiallisesta osmanien valtakunnasta. Nykyisen tasavallan perusti Kemal Atatürk vuonna 1923.
Historia
Turkin historia ulottuu pitkälle. Nykyisen Turkin alueella on todisteita ihmisen läsnäolosta jo paleoliittiselta kaudelta (noin 500 000–12 000 eaa). Monet antiikin Kreikan tärkeimmistä kaupungeista sijaitsivat nykyisen Turkin alueella, mm. Efesos, Troija, Smyrna (nyk. Izmir) ja Byzantion (nyk. Istanbul). Kreikkalaisten ja roomalaisten jättämiä muistomerkkejä on runsaasti. Niitä ei ole vain museoissa, vaan suurelta osin ne ovat alkuperäisillä paikoillaan.
Islam saavutti vankan aseman Anatoliassa jo vuonna 1071. Bysantin valtakunnan islamilaisena seuraajana pidetty osmanien valtakunta aloitti vuosisatoja kestäneen mahtikautensa 1453, kun Konstantinopoli kaatui pitkän piirityksen jälkeen ja siitä tehtiin osmanien pääkaupunki. Osmanien valtakunta lakkasi olemasta vasta ensimmäisen maailmansodan päätyttyä. Kemal Atatürk perusti nykyaikaisen Turkin tasavallan 1923, jolloin pääkaupunki siirrettiin Konstantinopolista (Istanbulista) Ankaraan.
Politiikka
NATO-maa
Turkki liittyi sotilasliitto NATOon jo vuonna 1952. Vuoden 1996 alusta tuli vapaakauppasopimus voimaan Turkin ja Euroopan unionin välillä. Geopoliittisesti Turkkiin tulee öljy- ja maakaasuputkia Azerbaidžanista Georgian kautta. Sekä Azerbaidžan että Georgia ovat Yhdysvalloille ja Natolle myönteisiä maita ulkopolitiikaltaan, kun taas niiden rajanaapuri Armenia tukeutuu Venäjään. Turkin valtion yhtenäisyyden ongelmana ovat itsenäisyyteen pyrkivät kurdit, mikä saa Yhdysvallat ja EU:n suhtautumaan maltillisesti kurdien itsenäisyyspyrkimyksiin.
Turkin EU-jäsenyysneuvottelut
Turkki on hyväksytty EU-jäsenehdokkaaksi Helsingin huippukokouksessa 1999, ja jäsenyysneuvottelut alkoivat 3. elokuuta 2005. EU:n puheenjohtajamaa Itävalta vastusti neuvottelujen aloittamista viimeiseen asti, mutta myöntyi kun samalla päätettiin aloittaa jäsenyysneuvottelut myös Kroatian kanssa. Turkin jäsenyysneuvottelut tulevat kestämään pitkään, ja ennen niiden päättymistä Kyproksen tilanteeseen tulee löytyä ratkaisu.
Suomen pääministeri Matti Vanhasen mukaan Turkin EU-jäsenyys olisi mahdollista vuonna 2015 ja Itävallan liittokansleri Wolfgang Schüsselin mukaan neuvottelut tulevat kestämään ainakin 20 vuotta, eikä lopputulos, jäsenyys, ole mitenkään itsestään selvä. Sen sijaan puhemies Paavo Lipposen mukaan Turkista tulee varmasti "jollakin aikavälillä" EU:n jäsen. Ulkoasiainministeri Erkki Tuomioja puolestaan verkkosivullaan arvioi ajaksi 15-20 vuotta.
Turkin jäsenyyden esteitä
Pohjois-Kyproksen turkkilainen vähemmistö
Turkin EU-jäsenyyden tiellä on kuitenkin monia avoimia kysymyksiä: Kyproksen tilanne tullaan varmasti ottamaan esiin ainakin Kreikan ja Kyproksen tasavallan tahoilta. Periaatteessa Turkin pitäisi tunnustaa EU:n jäsenmaa Kypros rajoineen, jolloin Turkki joutuisi luopumaan tunnustamansa Pohjois-Kyproksella sijaitsevan Pohjois-Kyproksen turkkilaistasavallan tunnustamisesta ja tukemisesta, minkä vuoksi turkkilainen puoli ajautuisi ilman neuvotteluja Kyproksen kreikkalaisen enemmistön valtaan. Kyproksen turkkilaiset kannattivat kansanäänestyksessä Kyproksen liittovaltioksi muuttavaa Kofi Annanin suunnitelmaa, kun taas Kyproksen kreikkalaiset torjuivat suunnitelman, jolloin saaren kysymys jäi edelleen ratkaisematta.
EU:n yhteisen maatalouspolitiikan ja nettomaksujen ongelma
Toinen Turkissa esitetty näkökulma on se, ettei EU kuitenkaan myöntäisi turkkilaisille työvoiman vapaaseen liikkumiseen kuuluvaa oikeutta EU:n sisämarkkinoilla, ja ettei Turkkia hyväksyttäisi Euroopan unionin yhteiseen maatalouspolitiikkaan (CAP), koska Euroopan unionissa ei ole ratkaistu nettomaksuosuuksiin ja maataloustukeen liittyviä kysymyksiä. Turkkilaisista edelleen noin 30%:ia saa elantonsa maataloudesta, joten EU:n kaikkien rakennetukien tarve Turkkia varten olisi huomattavan suuri.
Kurdit ja armenialaiset
Turkki puoletaan käsittellee Kreikan osuutta terroristijärjestö PKKn tukemisessa. Kyproksen tasavallan tunnustamisen vaatiminen onkin ollut esillä mm. Ranskan taholta - tosin tähän vaikuttanee suuresti hallitsevan UMP-puolueen sisäinen valtataistelu, sillä molemmat pääehdokkaat de Villepin ja Sarkozy yrittävät Turkki-kortilla vahvistaa asemiaan tulevassa presidentinvaalikampanjassaan. Saksassa kristillisdemokraattien (CDU/CSU) kansleriehdokas Angela Merkel epäonnistui vaalikampanjansa viime metreillä todennäköisesti juuri siitä syystä, että hän luotti liikaa Turkin EU-jäsenyyttä vastustavien tukeen vaaleissa.
Turkkilaisista noin 1/5 osa on kurdeja, joiden oikeutta omaan kieleen ja kulttuuriin on parannettu ihimsoikeuskysymyksenä osanan Turkin EU-jäsenyysneuvotteluja. Turkissa on myös armenialaisia, jotka vaalivat edelleen vuoden 1916 armenialaisten kansanmurhan muistoa eivätkä suhtaudu Turkkiin valtiona tai turkkilaiseen enemmistöön myönteisesti. Armenia hakee tukensa Venäjältä vastustaakseen turkinsukuisten azereiden Azerbaidžania. Azerbaidžan puolestaan on NATO-myönteinen ja transatlanttinen Georgian kanssa. Pohjois-Georgiassa olevat kapinalliset ovat puolestaan olleet Venäjän tukemia.
Mustafa Kemalin perinteen kieltäminen nationalismina
Euroopan parlamentin taholta on esitetty viime aikoina vaatimuksia "kemalistisen, nationalistisen" politiikan hylkäämisestä, autonomian myöntämisestä Koillis-Turkin kurdiväestölle sekä neuvotteluiden aloittamisesta terroristijärjestö PKK:n kanssa. Näihin vaatimuksiin on suhtauduttu tyrmistyen jopa erittäin EU-myönteisissäkin piireissä. Varsinkin vaatimusta luopua Atatürkin perinnöstä valtion ideologisena pohjana on pidetty erityisen loukkaavana. Myöhemmin europarlamentin edustaja Andrew Duff joutui pyytämään kommenttejaan anteeksi. Turkin media toi esille erityisesti Duff´in nimityksen "Officer of the British Empire" -tittelillä. Useat poliittiset tahot ovatkin nimittäneet kommentteja imperialistisen ajan jälkikaiuiksi. Turkin valtioidea on maallinen ja nykyaikaistuva valtio, minkä armeija veto-oikeudella takaa siinä tapauksessa, että demokraattinen kehitys johtaisi islamismiin. Tässä mielessä malli muistuttaa latinalaisten sotilasdiktatuurien mallia, missä demokratialla on armeijan asettamat reunaehdot.
EU-maiden linjauksia
EU - avoin länsimainen organisaatio kaikille
Euroopan unioni yritetään pitää periaatteessa kaikille halukkaille vapaana järjestönä, kunhan jäseniksi haluavat maat täyttävät sen ehdot. Käytännössä itälaajenemisen ongelmaksi muodostuu uusien väkirikkaiden, köyhien tai maatalousvalaisten maiden liittyminen Euroopan unioniin, koska ne tarvitsisivat vastineeksi EU:n sisämarkkinaan liittymiselle mittavaa rakennetukea Euroopan unionin rakennerahastoista, mikä aiheuttaisi Euroopan unionin jäsenmaksujen suurenemista. Tämä vaikuttaisi erityisesti EU:n nettomaksajamaihin.
Saksan kristillis- ja sosialidemokraatit
Saksassa, mikä on merkittävä EU:n nettomaksaja on kahdenlaisia mielipiteitä. Sosialidemokraatit näkevät EU:n laajenemisen periaatteessa suurena hankkeena, minkä kustannukset pystytään kantamaan. Toisaalta kristillisdemokraateissa on niitä, jotka laskevat itälaajenemisen ja myös sitä kautta nettomaksujen lisääntymisen sekä näkevät, ettei Turkin pitäisi ainakaan pikaisesti liittyä Euroopan unioniin, mutta sille voitaisiin myöntää kauppapoliittinen erityisasema. Tätä näkemystä on kannattanut mm. Saksan liittotasavallan tuleva kristillisdemokraattinen liittokansleri Angela Merkel. Turkki oli Saksan ja Itävalta-Unkarin liittolainen ensimmäisessä maailmansodassa ja Saksassa on 1960- ja 1970-luvuilta peräisin oleva merkittävä turkkilaisvähemmistö, joten Turkin integroiminen on toisaalta myös Saksan intresseissä.
Ranskan kanta
Ranskan kannalta Turkin EU-jäsenyys ei ole tärkeä, mutta Ranska tukee Romaniaa ja sitä kautta myös Romanialle aikaisemmin kuuluneen Bessarabian, entisen Moldovian neuvostotasavallan, nykyisen Moldovan mahdollista EU-jäsenyyttä, mikä auttaisi ratkaisemaan Transdnestrian kriisiä. Puola puolestaan pitää Ukrainan EU-jäsenyyttä tärkeänä. Lech Walesan 2004 kiteyttämänä:"Puola ei voi olla vapaa, ellei Ukraina ole itsenäinen" (Venäjän vaikutuksesta). Ukrainan ja Turkin EU-jäsenyydet kilpailisivat keskenään nettomaksuista EU:n budjetissa, joten itälaajenemisen sisällöistä on eriäviä mielipiteitä.
Suomalaisia mielipiteitä
Suomessa on-line gallupeissa noin 70%:ia vastaajista ei ole kannattanut Turkin EU-jäsenyyttä, kun taas Taloustutkimuksen gallupin mukaan 3/4 suhtautuu asiaan myönteisesti. Turkin EU-jäsenyyttä edistää EU:n komissiossa laajentumiskomissaari Olli Rehn. Matti Vanhasen hallituksen virallinen kanta neuvotteluihin Turkin EU-jäsenyydestä on myönteinen.
Maakunnat
Turkin maakunnat
Turkin maakunnat
Turkin pääkaupunki on Ankara. Suurin kaupunki on Istanbul.
Turkki jaetaan 81:n maakuntaan (il, monikossa iller).
- Adana
- Adıyaman
- Afyonkarahisar
- Ağrı
- Aksaray
- Amasya
- Ankara
- Antalya
- Ardahan
- Artvin
- Aydın
- Balıkesir
- Bartin
- Batman
- Bayburt
- Bilecik
- Bingöl
- Bitlis
- Bolu
- Burdur Province
- Bursa
- Çanakkale
- Çankırı
- Çorum
- Denizli
- Diyarbakır
- Düzce
|
- Edirne
- Elazığ
- Erzincan
- Erzurum
- Eskişehir
- Gaziantep
- Giresun
- Gümüshane
- Hakkari
- Hatay
- Iğdır
- Isparta
- İstanbul
- İzmir
- Kahramanmaraş
- Karabük
- Karaman
- Kars
- Kastamonu
- Kayseri
- Kilis
- Kırıkkale
- Kırklareli
- Kırşehir
- Kocaeli
- Konya
- Kütahya
|
- Malatya
- Manisa
- Mardin
- Mersin
- Muğla
- Muş
- Nevşehir
- Niğde
- Ordu
- Osmaniye
- Rize
- Sakarya
- Samsun
- Şanlıurfa
- Siirt
- Sinop
- Şırnak
- Sivas
- Tekirdağ
- Tokat
- Trabzon
- Tunceli
- Uşak
- Van
- Yalova
- Yozgat
- Zonguldak
|
Maantiede
Turkin maantiede
Turkin maantiede Kansainväliseltä avaruusasemalta kuvattuna]]
Vuoret hallitsevat Turkin maisemia. Ne ovat osa suurta vuoristosysteemiä, joka kulkee kohti länttä Iranista aina Keski-Eurooppaan asti. Alue on maanjäristysvyöhykettä.
Turkin eurooppalaiselle osalle ovat ominaisia hedelmälliset, kumpuilevat tasangot, joita ympäröivät matalat vuoret. Aasian puolella Anatolian läntistä osaa hallitsevat useat pitkät vuoristoharjanteet, joiden välissä on syviä laaksoja. Tämä laaja keskusylänkö jakautuu useammaksi altaaksi, joista suurin on täynnä suolajärviä ja sammuneita tulivuoria. Anatolian pohjoispuolella Pontiset vuoret kohoavat Taurusvuoriston kolmena suurena haarana kulkien Välimeren rannikon suuntaisina.
Tämän vuoristomaan länsi- ja itäpuolella on alankoja. Idempänä kohoaa vieläkin korkeampi vuoristo, jonka korkein kohta on Ararat. Sen massiivinen keila kohoaa 5 165 metrin korkeuteen Armenian raja-alueella. Sieltä lounaaseen on suuri Van -järvi. Järveä ympäröivät sammuneet tulivuoret, joista muutamissa on kraatterijärviä. Maisema viettää jyrkästi kohti Syyrian rajaa etelässä ja vaihtuu tasangoiksi, joita Tigris- ja Eufrat-joet ovat muodostaneet yläjuoksuilleen.
Välimeren, Egeanmeren ja Marmaranmeren rannikoilla kesät ovat kuumia ja kuivia ja talvet leutoja ja sateisia. Suurin osa sateista tulee marras-helmikuussa. Keskikesällä lämpötilat nousevat yli 30 celsiusasteeseen, mutta merituulet vilvoittavat. Suurin osa maan hedelmistä, vihanneksista, puuvillasta, viljasta ja tupakasta kasvatetaan rannikkovyöhykkeellä. Banaanit kasvavat ainoastaan Välimeren alueella.
Mustanmeren rannikolla vallitsee viileämpi ja sateisempi meri-ilmasto. Asukkaat viljelevät muun muassa maissia, riisiä, ohraa, perunaa, sokerijuurikasta, sipuleita ja hamppua. Ympärivuotiset sateet ja leuto ilmasto mahdollistavat myös teen ja hasselpähkinöiden viljelyn, erityisesti alueen itäosissa.
Maan sisäosien ylängöillä on mannerilmasto: kesät ovat kuumia ja vähäsateisia ja talvet kylmiä ja lumisia. Ylänkö on suhteellisen tasaista, mutta siellä täällä horisontissa häämöttää vuorenhuippuja, joilla saattaa olla kesälläkin lunta. Maanviljelys ja karjanhoito ovat tärkeitä tulonlähteitä. Alueella kasvatetaan vehnää, papuja, perunoita, sokerijuurikasta ja paikoitellen viinirypäleitä.
Väestöjakauma
Suurin osa Turkin väestöstä puhuu äidinkielenään turkkilaiskielten ryhmään kuuluvaa turkin kieltä. Maan kaakkoisosissa on paljon kurdeja. Muita suuria vähemmistöryhmiä ovat mm. tsherkessit, arabit, lazit, assyrialaiset ja romanit. Valtauskonto on islam: 99,8 prosenttia on muslimeja. Maltillisen, sunnilaisen islamin ohella maassa on yli kymmenen miljoonaa alevi-muslimia. Sunnilaisen islamin lisäksi myös juutalaisuudella sekä ortodoksisella ja Armenian gregoriaanisella kirkolla on tunnustettu asema eli näihin uskontokuntiin kuuluvilla on muun muassa oikeus uskonnonopetukseen kouluissa.
Kulttuuri
Turkki oli kolmas jalkapallon MM-kisoissa 2002. Turkkilainen Sertab Erner voitti Eurovision laulukilpailun 2003 kappaleellaan Every Way That I Can, joten vuoden 2004 Euroviisut järjestettiin Istanbulissa.
Merkittävimmät luonnonvarat
- kivihiili
- antimoni
- elohopea
- kupari
- rikki
- rautamalmi
Rahauudistus
Rahauudistuksessa 1. tammikuuta 2005 Turkin vanhasta lirasta (valuuttatunnus TL tai TRL, Türk Lirasi) poistettiin kuusi nollaa ja saatiin näin Turkin uusi liira (YTL, Yeni Türk Lirasi). Uusi liira jakautuu 100 uuteen kurusiin (Yeni Kurus). Uusien kolikoiden arvot ovat 1, 5, 10, 25 ja 50 YKr ja 1 liira. Uudet setelit ovat 1, 5, 10, 20, 50 ja 100 YTL. Vuoden 2005 marraskuussa 1 EUR = 1,60 YTL ja 1 USD = 1,36 YTL.
Linkit
- [http://maps.google.com/maps?ll=38.993572,35.288086&spn=7.580501,16.215820&z=11&t=h&hl=en Turkki Google Mapsissa]
Luokka:Turkki
ms:Turki
zh-min-nan:Türkiye
ko:터키
ja:トルコ
simple:Turkey
th:ประเทศตุรกี
Bysantin valtakuntaBysantin valtakunta tai Itä-Rooma oli se Rooman valtakunnan itäosa, joka säilyi länsiosan romahdettua 400-luvulla.
Nimi Bysantin valtakunta on keksitty renessanssin aikana. Nimeä käytettiin Länsi-Euroopassa lähinnä sen vuoksi, että haluttiin korostaa säilyneen Rooman itäosan uskonnon, kulttuurin ja yhteiskunnan "kreikkalaisuutta" ja vähittäistä erkanemista myöhäisantiikkisesta Roomasta. Valtakunnan asukkaat itse kuitenkin näkivät itsenä roomalaisina loppuun saakka. Latina säilyi valtakunnan hallintokielenä aina 600-luvulle asti, jolloin sen syrjäytti enemmistön puhuma kreikan kieli.
Itä-Rooma/Bysantti koki nousu- ja laskukausia, mutta pysyi Välimeren alueen suurvaltana 1100-luvulle asti. Valtakunta katosi lopullisesti turkkilaisten valloittaessa sen pääkaupungin Konstantinopolin vuonna 1453. Bysantin kulttuuriperintö ja ortodoksinen uskonto vaikuttavat kuitenkin yhä - Kreikan ohella varsinkin Venäjällä, joka 1500-luvulta lähtien on usein mieltänyt itsensä Bysantin perilliseksi.
Historia
Itä-Rooman synty
Erillinen Itä-Rooman hallintoalue syntyi, kun keisari Diocletianus jakoi Rooman valtakunnan kahtia ja loi järjestelmän, jossa oli kaksi keisaria, toinen Italiassa ja toinen Kreikassa, ja kummallakin nuorempi hallitsijakumppani eli "alikeisari". Tämä vallan jako jatkui aina siihen asti kun keisari Konstantinus Suuresta tuli koko valtakunnan hallitsija vuonna 324. Konstantinus valitsi uudeksi pääkaupungikseen, uudeksi Roomaksi, Byzantionin kaupungin jonka hän nimesi uudelleen Konstantinopoliksi. Konstantinus oli myös ensimmäinen kristitty keisari.
Hajoaminen jatkui, kun keisari Theodosius I jakoi valtakunnan poikiensa kesken. Arcadius hallitsi idässä ja Honorius lännessä. Tässä vaiheessa puhutaan yleensä Itä- ja Länsi-Roomasta. Valtakunnan itäinen osa säästyi suurilta osin germaanien invaasiolta ja asuttamiselta. Germaanien asettuminen länteen johti Länsi-Rooman keisarin aseman heikkenemiseen ja lakkaamiseen vuonna 476, kun vallan kaapannut goottipäällikkö Odoacer ei ottanut keisarin arvoa vaan palautti muodollisuudeksi käyneen arvonimen Konstantinopoliin.
Alkuvuodet
Keisari Justinianus I:n aikana (527-565) Rooma taisteli Persiaa, gootteja ja vandaaleja vastaan. Rooma valtasi takaisin suuria osia Italian niemimaasta, Pohjois-Afrikan rannikosta ja Espanjasta. Näiden voittojen takana oli suurilta osin sotapäällikkö Belisarios. Justinianuksen aikana Rooman lait koottiin ja kirjoitettiin uudestaan Corpus Juris Civilis -lakikokoelman muodossa. Keisarin suuren rakennusohjelman helmi oli Konstatinopolin uusi katedraali Hagia Sofia (Pyhä viisaus).
Hagia Sofia
Hagia Sofia
Justinianuksen seuraajat eivät kyenneet torjumaan uusia uhkia ja Italian niemimaa menetettiin langobardeille, slaavit valtasivat Balkanin ja Persia itäiset provinssit. Sekasortoisen ajan jälkeen keisariksi noussut Herakleios (610-641) valtasi takaisin idässä menetetyt alueet ja kukisti Persian pitkän sodan jälkeen. Sodan heikentämänä Itä-Rooma ei pystynyt vastustamaan muslimeja, jotka 600-luvun kuluessa valtasivat valtasivat Syyrian, Mesopotamian, Egyptin ja lopulta muunkin osat Pohjois-Afrikasta. Arabit yrittivät valloittaa myös Konstantinopolin, mutta epäonnistuivat mm. roomalaisten käyttämän kreikkalaisen tulen ansiosta.
Herakleioksen aikana kreikasta tuli Bysantin virallinen kieli ja valtakunnasta kulttuuriltaan ja uskonnoltaan yhtenäisempi. Muslimien valtaamissa eteläisissä provinseissa vallitsi monofysitismi, joka oli ristiriidassa Khalkedonin kirkolliskokouksessa määritellyn ortodoksisen kristinuskon kanssa.
700-luvulla käynnistyi ikonoklasmi eli kuvainraasto, kun keisari Leo III kielsi ikonit ja niiden palvonnan. Keisarinna Irenen vaikutuksesta Nikaiassa pidetty seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous päätti vuonna 787 että ikoneja saa kunnioittaa, mutta ei palvoa. Ikonoklasmi palasi vielä 800-luvulla.
Valtaistuimelle tuli vuonna 798 ensi kertaa nainen, keisarinna Irene. Lännessä voitiin katsoa, että Länsi-Rooman valtaistuin oli jäänyt vapaaksi. Vuonna 800 paavi kruunasi frankkien kuninkaan Kaarle Suuren Rooman keisariksi. Lännessä oli nyt keisari yli kolmensadan vuoden tauon jälkeen, eikä Bysantti enää ollut ainoa Rooman imperiumin perillinen.
Bysantin kulta-aika
Makedonialaisen dynastian aikana Bysantti valtasi takaisin maita, jotka slaavit olivat valloittaneet Balkanilla. Myös Etelä-Italia valloitettiin, ja keisari Johannes I Tsimiskes ulotti taistelut aina Jerusalemiin asti. Vuonna 1014 keisari Basileios II (976-1025) kukisti Bulgarian. Bysantti oli voittoisten sotien ja vahvojen hallitsijoiden vaikutuksesta sekä sotilaallisesti että taloudellisesti vahva, ja pääkaupunki Konstantinopoli oli loistelias kulttuurin ja vallan keskipiste. Bysanttilainen sivistys levisi myös naapurikansojen alueille.
Vuonna 1054 ortodoksisen ja katolisen kirkon välit katkesivat lopullisesti. Samalla Bysanttia uhkasivat uudet vaarat: seldžukit Vähä-Aasiassa ja normannit Italiassa.
Manzikertin taistelussa vuonna 1071 seldžukkien sulttaani Alp Arslan kukisti perusteellisesti Bysantin armeijan ja otti keisari Romanus IV Diogenesin vangiksi. Tämän seurauksena Bysantti menetti melkein koko Vähä-Aasian ja parhaimmat maanviljelysalueensa.
Ristiretket
Romanus IV Diogenes
Manzikertin jälkeinen sekasorto loppui Aleksios Komnenoksen (1048-1118) kaapattua vallan vuonna 1081. Hän organisoi armeijan uudelleen ja sai vallattua takaisin tärkeitä alueita seldžukeilta. Aleksios joutui myös taistelemaan normanneja vastaan. Eräs vaarallisimmista normanneista oli Robert Guiscard. Aleksioksen länteen lähettämäänsä avunpyyntöön seurauksena käynnistyi ensimmäinen ristiretki jonka ansiosta turkkilaisilta vallattiin takaisin Nikaia. Bysanttilaisten ja ristiretkeilijöiden välit eivät koskaan olleet lämpimät ja kummatkin osapuolet epäilivät toisiaan. Aleksioksen työta jatkoivat hänen poikansa Johannes ja pojanpoikansa Manuel. Komnenosten dynastia loppui Andronikos Komnenoksen hirmuvaltaan vuonna 1185. Komnenoksia seurasi heikompi Angelosten dynastia.
Angelos
Vakavin valtakuntaa vastaan kohdistuineista vaaroista oli neljäs ristiretki, jonka oli aluksi pitänyt suuntautua Egyptin, mutta päätyi lopulta Venetsian johtamana valtaamaan Konstantinopolin. Ristiretkeläiset perustivat Latinalaisen keisarikunnan vuonna 1204 ja Bysantin perintöä jatkoivat Nikaian keisarikunta, Epeiroksen despotaatti ja Trebizondin keisarikunta. Nikaiassa hallitsi Theodoros Laskariksen perustama Laskaris-hallitsijasuku jonka johdolla Nikaia sai vähitellen valtansa alle muut valtiot. Vuonna 1261 Nikaia valtasi takaisin Konstantinopolin Mikael Palaiologoksen johdolla. Mikaelin perustamasta Palaiologosten hallitsijasuvusta tuli valtakunnan viimeinen.
Bysantin tuho
Palaiologosten
Turkkilaiset osmanit valtasivat melkein koko Bysantin valtakunnan Balkania myöden lukuun ottamatta Konstantinopolia ja muutamaa muuta kaupunkia. Vuonna 1453 valtakunnalle kuului vain Konstantinopolin kaupunki ja osa Peloponnesoksen niemimaata. 2. huhtikuuta osmanien sulttaani Mehmed II aloitti Konstantinopolin piirityksen jota kesti melkein kaksi kuukautta. Keisari lähetti avunpyyntöjä länteen mutta apua ei tullut. Bysantin valtakunta kukistui lopullisesti 29. toukokuuta 1453, kun osmanit valtasivat kaupungin rynnäköllä. Viimeinen keisari Konstantin XI Palaiologos kaatui taistelussa turkkilaisia vastaan. Osmanit valtasivat valtakunnan viimeisetkin rippeet kun Trebizondin keisarikunta kukistui vuonna 1461.
Venäjä peri itselleen ortodoksisen kirkon suojelijan roolin ja keisarin arvonimen kun Iivana IV:stä tuli ensimmäinen Venäjän tsaari.
Kulttuuri
:Pääartikkeli: Bysanttilainen kulttuuri
Bysanttilainen kirjallisuus oli aluksi lähinnä antiikin kirjallisuuden kristillisesti väritettyä ja itämaista vaikutusta saanutta jatkoa. Se oli lamassa vuosina 650-850, mutta virkosi 800-luvulla kohoten vuosina 1000-1200 korkeimpaan kukoistukseensa.
Bysanttilainen taide eli kautta keskiajan ja elää tavallaan vieläkin ortodoksisessa kirkkotaiteessa. Siinä yhtyy itämaisia ja hellenistisiä aineksia. Kuvariitojen jälkeen maalaustaide kaavamaistui. Erittäin huomattavia ovat käsikirjoituksia koristavat miniatyyrit. Rakennustaiteen tärkeimmät muistomerkit ovat Sofiankirkko (Hagia Sofia) Konstantinopolissa (rakennettu 532-537) ja San Marco Venetsiassa.
Bysantin valtakunnan armeija
:Pääartikkeli: Bysantin valtakunnan armeija
Bysantin valtakunnan armeija kehittyi sitä edeltäneestä Rooman valtakunnan armeijasta. Armeija muuttui keisari Diocletianuksen aikana perinteisistä raskaista legioonista käsittämään enemmän ratsuväkeä. Bysantin armeija oli kuuluisa raskaasta katafrakti-ratsuväestään. Myöhemmin armeija järjestettiin uudellen keisari Herakleioksen aikana uuden teema-järjestelmän mukaan. Ulkomaalaiset palkkasotilaat yleistyivät ajan myötä. Armeija koki murskatappion Manzikertin taistelussa josta se ei koskaan toipunut.
Katso myös
- Rooman valtakunta
- Luettelo Bysantin keisareista
- Bysanttilaiset arvonimet
- Luettelo Bysanttilaisista henkilöistä
- Latinalainen keisarikunta
- Thessalonikan kuningaskunta
- Ateenan herttuakunta
- Nikaean keisarikunta
- Epiruksen despotaatti
- Trebizondin keisarikunta
- Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta
- Venäjän keisarikunta
- Ranskan keisarikunta
- Saksan keisarikunta
Kirjallisuutta
-
-
Linkkejä
- [http://www.friesian.com/romania.htm#index Rooman keisarikunta ja Romania 27 BC - 1453 AD]
luokka:Bysantin valtakunta
ko:비잔티움 제국
ja:東ローマ帝国
Suleiman I Suuri
Suleiman I Suuri (6. marraskuuta 1494 - 5/6. syyskuuta, 1566) (turkiksi Süleyman, arabiksi سليمان, kutsumanimeltään Euroopassa "Suuri", Islamilaisessa maailmassa "Lainantaja") oli Osmanien valtakunnansulttaani vuodesta 1520 vuoteen 1566 ja Selim I:n seuraaja. Hän syntyi Trabzonissa, Turkissa.
Osmanien valtakunta saavutti huippukohtansa ja muuttui maailmanvallaksi hänen valtakaudellaan. Vaikkakin valtakunta jatkoi kasvamistaan vielä vuosisadan verran hänen kuolemansa jälkeen, seurasi sitä kuitenkin erittäin pitkä taantuminen.
Seitsemänvuotiaana hänet lähetettiin opiskelemaan tieteitä, historiaa, kirjallisuutta, teologiaa ja sotastrategiaa Istanbulin palatsin kouluihin. Hänen aikainen kokemus hallinnosta tuli hänen ollessaan useiden provinssien hallitsijana, tärkeimpinä Bolu pohjoisessa Anatoliassa ja 15-vuotiaana hänen äitinsä syntymäalueen, Kaffan Krimillä.
Saavutukset
Noustuaan valtaistuimelle isänsä jälkeen Suleiman aloitti sarjan sotilasvalloituksia, alkaen Belgradin valloituksella 1521. Vuonna 1522 hän valloitti Rodosin piirityksen jälkeen ja antoi Johanniitoille mahdollisuuden vetäytyä Maltalle.
29. elokuuta 1526 Suleiman löi Unkarin kuninkaan Louis II:n Mohácsin taistelussa, miehittäen suurimman osan Unkarista ennen kuin luovutti sen Szapolyai Jánosille, Transylvanian prinssille, hallittavaksi. Kaarle V, Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari, ja hänen veljensä Ferdinand, Itävallan arkkiherttua, valloittivat Unkarin uudelleen. Vastauksena Suleiman yritti valloittaa Unkaria kahdesti, tullakseen kahdesti sään lyömäksi saavutettuaan Viennan vuosina 1529 ja 1532. Vuonna 1533 Suleiman kirjoitti sopimuksen Ferdinandin kanssa, joka jakoi Unkarin kahtia Habsburgien ja Szapolyain kesken. Szapolyain kuoltua Unkarin alueet jäivät Ferdinandille ja yllytti Suleimania anneksoimaan Unkarin. Tämä johti useisiin sotiin ja rauhansopimuksiin, ennen kuin status quo saatiin palautettua.
Seuraavina kahtena vuosikymmenenä Suleiman anneksoi valtavia alueita Pohjois-Afrikasta Marokosta länteen ja koko Lähi-Itä Persiasta pohjoiseen anneksoitiin. Tämä nopea laajeneminen liittyy lyhyeeseen meriherruuteen Välimerellä, Punaisella merellä ja Persianlahdella. Vuonna 1562 hän valloitti Transylvanian. Hän ei ollut aivan niin menestyksellinen 1565 kun Johanniittain ritarikunnan onnistui murtamaan Maltan piiritys, joka oli alkanut 18. toukokuuta ja kesti aina 8. syyskuuta asti.
Vaikka Suleiman nähtiin vaarallisena ja jopa julmana hallisijana muualla, valtakunnassaan hänet tunnettiin rehtinä hallitsijana, taisteli korruptiota vastaan ja oli taiteiden ja filosofian suuri ihailija. Hänet myös nimettiin yhdeksi suurimmista islamilaisista runoilijoista ja menestyksekkääksi kultasepäksi. Hän ansaitsi lempinimensä Lainantaja uudistettuaan koko Osmanien lakisysteemin. Lait jotka hän keräsi käsittivät lähes kaikki sen aikaisen elämän haarat.
Suleiman kuoli 1566, Szigetvarin taistelun voittoa edeltäneenä yönä. Hänet on haudattu Süleymaniye Camiihin Istanbuliin yhdessä vaimonsa Roxelanan kanssa.
Hänen kuollessaan suurimmat muslimikaupungit (Mekka, Medina, Jerusalem, Damaskus ja Baghdad), monet Balkanin provinsseista aina Itävaltaan asti ja suurin osa Pohjois-Afrikkaa olivat hänen valtakuntansa osana.
Vallanperimystaistelu
Suleiman rikkoi perinteitä nostamalla kaksi orjaa korkeisiin asemiin. Ensimmäinen oli Ibrahim pašša (İbrahim Paşa) joka nousi suurvisiiriksi 13 vuoden ajaksi. Toinen, kaapattu ukrainalainen ortodoksi papin tytär, Anastasiya Lisovska (tunnetaan myös useilla muilla nimillä kuten Roxelana ja Khourrem (Hürrem)) kohosi haaremin portaita ylös ja tuli Suleimanin lempivaimoksi, valtakunnan ja muun maailman hämmästykseksi . Hänen kanssaan Suleiman sai tyttären, Mihrimar (Mihrumâh) ja pojat Mehmed (kuoli nuorena), Selim, Bayezid ja Cihangir (syntyi fyysisesti vammaisena).
Ilmeisesti Khourremin lietsomassa valtataistelussa Suleiman murhautti Ibrahimin (hän tuki Suleimanin ensimmäistä poikaa, Mustafaa) ja korvasi hänet vävyllään Rustem Paššalla (Rustem Paşa). Myöhemmin, ilmeisesti peläten Mustafan suosion armeijan riveissä uhkaavan hänen valtaansa, antoi Suleiman kuristuttaa myös Mustafan. Näin hän avasi tien Khurremin pojille valtaistuimelle.
Mika Waltarin kirja Mikael Karvajalka ja sen jatko-osa kertovat fiktiivisesti kyseisestä valtataistelusta monen muun historiallisen tapahtuman ohella
Suleimanin kuolemaa ennakoidessa joko Beyazid tai Selim tapettaisiin perinteen mukaan. Vuonna 1559 veljet ottivat yhteen useissa vallanperimystaisteluissa johtaen lopulta Suleimanin määräämään Beyazidin kuolemaan. Beyazid kuoli 25. syyskuuta 1561 palatessaan Iranista paettuun sinne. Siispä Selim lopulta seurasi Suleimania valtaistuimelle, vaikka hänellä oli hyvin vähän kiinnostusta hallinnollisiin asioihin.
ja:スレイマン1世
Wien
Wien on Itävallan pääkaupunki. Se sijaitsee Tonavan rannalla, noin 40km päässä Slovakian rajalta ja pääkaupungista Bratislavasta. Wienissä asuu noin 1,6 miljoonaa ihmistä (maaliskuu 2004).
Historia
Bratislava
Wienin perustivat keltit noin 500 eaa. Vuonna 15 eaa. siitä tuli Rooman imperiumin rajakaupunki (Vindobona), joka puolusti valtakuntaa saksalaisia heimoja vastaan. Keskiajalla Babenbergien hallitsijasuku asettui Wieniin ja siitä tuli 1156 Itävallan herttuakunnan pääkaupunki. 1276 kaupunkiin asettui Habsburgien dynastia, jonka myötä Wienistä tuli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan pääkaupunki. Ottomaanien hyökkäykset Euroopassa pysähtyivät 1500- ja 1600-luvuilla Wieniin. Napoleon valtasi Wienin 1805 ja lakkautti Saksalais-roomalaisen valtakunnan, minkä jälkeen Wien muuttui Itävallan keisarikunnan pääkaupungiksi. Vuonna 1815 kaupungissa pidettiin Wienin kongressi, jossa päätettiin Euroopan rajoista Napoleon Bonaparten hävittyä Waterloossa. Vanhat kaupungin muurit purettiin vuonna 1857 keskustan ympäriltä ja niiden paikalle rakennettiin Ringstraße, joka ympäröi vanhaa, keskiaikaista kaupunkia. Wieniin liitettiin ympäröiviä alueita vuosina 1890, 1910 ja 1938. Natsien liitettyä Itävallan Saksaan kaupungista oli tarkoitus tehdä yksi maailman suurimmista kaupungeista ja siihen liitettiin ympäröiviä alueita. Vuonna 1954 alueliitokset purettiin ja kaupungin pinta-ala supistui kolmannekseen.
Tunnettuja wieniläisiä
Wien oli 1700-1800-luvuilla Euroopan suurimpia kulttuurin ja taiteen keskuksia. Kuuluisia Wienissä vaikuttaneita henkilöitä ovat muun muassa psykoanalyysin isä Sigmund Freud, säveltäjät Wolfgang Amadeus Mozart, Joseph Haydn, Ludwig van Beethoven, Franz Schubert, Johannes Brahms, Gustav Mahler sekä Johann Strauss vanhempi ja nuorempi, formulakuski Niki Lauda sekä filosofit Karl Popper ja Ludwig Wittgenstein.
Antonio Vivaldi kuoli Wienissä.
Nähtävyydet
Antonio Vivaldi
Wienin sydämenä on sen historiallinen keskusta, jonka vanhimmat osat periytyvät keskiajalta. Keskustan huomattavimmat rakennukset ovat Stephansdom eli Pyhän Tapanin katedraali (1100-l.) sekä keisarillinen palatsi Hofburg (vanhimmat osat 1200-luvulta), jossa nykyään toimii lukuisia museoita sekä kuuluisa espanjalainen ratsastuskoulu. Keskustaa kiertää 1800-luvun lopulla vanhojen kaupunginmuurien paikalle rakennettu bulevardikatu Ringstraße, jota reunustavat monumentaalirakennukset: parlamenttitalo (1883), yliopisto (1884), raatihuone (1883), taidehistoriallinen ja luonnonhistoriallinen museo (1889-91) (sekä niiden yhteydessä oleva, lukuisia museoita sisältävä Museumsqartier), barokkityylinen Karlskirche (1739) ja uusromaaninen Votivkirche (1879). Keskustassa on myös lukuisia huomattavia patsaita, joista mainittakoon arkkiherttua Karlin ja prinssi Eugenin ratsastajapatsaat, keisarinnat Maria Teresia ja Elisabet (Sissi) sekä säveltäjämestarit Johann Strauss nuorempi, W. A. Mozart ja Ludvig van Beethoven.
Ydinkeskustan ulkopuolella sijaitsevat keisarillinen kesäpalatsi Schönbrunn (1744-49) ja prinssi Eugenin kesäpalatsi Belvedere (1714-22). Praterin huvipuiston ja koko Wienin symboli on Riesenrad, yksi Euroopan suurimmista ja vanhimmista maailmanpyöristä (1897). Modernimpia nähtävyyksiä ovat suurin "punaisen Wienin" aikana rakennettu työläisten asuintalo Karl-Marx-Hof (1924-30), joka sisältää 1325 asuntoa ja on yksi Euroopan pisimpiä rakennuksia, arkkitehti Friedensreich Hundertwasserin suunnittelema mielikuvituksellinen asuintalo Hundertwasserhaus (1985) sekä modernistinen UNO-City (1970) jossa sijaitsee YK:n kolmas päämaja New Yorkin ja Geneven jälkeen.
Sekä Schönbrunnin linna että Wienin vanha keskusta ovat mukana UNESCOn maailmanperintöluettelossa.
Ruoka
Wien on tunnettu ruoka- ja kahvilakulttuuristaan. Miltei kaikista kahviloista voi saada herkullista Sacher-kakkua.
Järjestöt
YK:n teollistamisjärjestö (UNIDO), Öljyntuottajamaiden järjestö OPEC ja Kansainvälinen atomienergiajärjestö (IAEA) ovat järjestöjä, joilla on päämaja Wienissä.
Linkkejä
- [http://www.wien.at Kaupungin viralliset kotisivut]
- [http://www.wien.info Wienin turistiopas]
- [http://wien.touristcam.at Webkamerat Wienissä]
Luokka:Pääkaupungit
Luokka:Itävallan kaupungit
Luokka:Wien
Luokka:Unescon maailmanperintökohteet
ko:빈
ja:ウィーン
simple:Vienna
1529
Tapahtumia
- Ruotsin kuningas Juhana III teki aatelisarvosta perinnöllisen.
Syntyneitä
-
Kuolleita
-
Luokka:1500-luku
ko:1529년
1571Vuosisadat: 1400-luku - 1500-luku - 1600-luku
Vuosikymmenet: 1520 1530 1540 1550 1560 - 1570 - 1580 1590 1600 1610 1620
Vuodet: 1566 1567 1568 1569 1570 - 1571 - 1572 1573 1574 1575 1576
----
Tapahtumia
- Lepanton meritaistelu - Turkin laivasto häviää espanjalaisille
Syntyneitä
- 27. joulukuuta Johannes Kepler, saksalainen tähtitieteilijä
Kuolleita
- 13. helmikuuta - Benvenuto Cellini, italialainen kultaseppä, kuvanveistäjä ja renessanssinero. Kuoli naimattomana, ilman jälkikasvua Firenzessä. Haudattiin näyttävissä hautajaisissa Annunziatan kirkossa.
Luokka:1500-luku
ko:1571년
Tonava
Tonava (englanniksi Danube, bulgariaksi Dunav, saksaksi Donau, kreikaksi Ister, unkariksi Duna, latinaksi Danubius, romaniaksi Dunăre, serbiaksi ja kroatiaksi Dunav, slovakiksi Dunaj, ukrainaksi Dunay) on Euroopan toiseksi pisin joki.
Tonava on ainoa Euroopan suurista joista joka virtaa lännestä itään. Se saa alkunsa Saksan Schwarzwaldista ja virrattuaan 2850 km:n matkan laskee Romaniassa Mustaanmereen.
Joki mainitaan itävaltalaisen säveltäjän Johann Strauss nuoremman kuuluisan valssin nimessä Tonava kaunoinen (saksaksi An der schönen, blauen Donau).
"Ajatusten Tonava" oli yksi Nicolae Ceauşescun itselleen antamista lempinimistä.
Nicolae Ceauşescun
Valtiot tonavan varrella
Tonava virtaa kymmenen valtion halki: (Saksa, Itävalta, Slovakia, Unkari, Kroatia, Serbia, Bulgaria, Romania ja Ukraina) ja sen sivujoet lisäksi seitsemän valtion kautta.
Kaupungit Tonavan varrella
Tonava virtaa useiden suurkaupunkien läpi:
- Regensburg - Saksa
- Ulm - Saksa
- Wien - Itävallan pääkaupunki
- Bratislava - Slovakian pääkaupunki
- Budapest - Unkarin pääkaupunki
- Belgrad - Serbian pääkaupunki
- Ruse - Bulgaria
- Braila - Romania
Luokka:Saksan joet
Luokka:Euroopan joet
als:Donau
ko:다뉴브 강
ja:ドナウ川
Krimin sotaKrimin sota käytiin Venäjän ja Osmanivaltakunnan, Ison-Britannian, Ranskan ja Sardinian liittouman välillä vuosina 1854–1856.
Krimin sota oli siirtomaakauden suurimpia eurooppalaisia mittelöitä. Sodan lopulla Englanti liittolaisineen saavutti asettamansa sotatavoitteet mutta silti Krimin sodasta on vaikea löytää selvää voittajaa. Sota johdettiin erittäin huolimattomasti ja sen käymistä leimasivat logistinen kaaos ja välinpitämättömyys sotilaiden hyvinvoinnista. Krimin sota oli myös ensimmäinen suuri mediasota, mikä perustui lennättimen käyttöön tiedonvälityksessä sanomalehtiin sekä sanomalehtiin lisättyihin piirustuksiin taistelukentiltä.
Sotaa käytiin etupäässä Krimin niemimaalla ja Balkanilla, mutta myös Itämerellä (Oolannin sota), Venäjän Tyynenmeren rannikolla ja Vienanmerellä.
Yleiskatsaus sodan tapahtumiin
Sodan syyt
Krimin sota sai alkusysäyksensä Venäjän ortodoksien ja Osmanien valtakunnan kiistasta Venäjän vaadittua osmaneita hyväksymään Venäjän keisari kaikkien osmanien valtakunnassa asuvien kristittyjen suojelijaksi.
Ennen tätä vaatimusta olivat riidan aloittaneet ranskalaiset roomalais-katoliset ja venäläis-ortodoksiset munkit, joilla oli erimielisyyksiä Betlehemissä sijaitsevan ja Jeesuksen ylösnousemuskirkon hallinnasta Jerusalemissa. Puolustaakseen ortodokseja ryhtyi Nikolai I painostamaan osmaneja pyrkien näin vaikuttamaan tilanteeseen ortodoksien hyväksi katolilaisia vastaan.
Venäjä miehittää Valakian ja Moldavian pantiksi
Kiista aiheutti väkivaltaista mellakointia alueella ja näiden tapahtumien varjolla osmanien painostamiseksi tsaari Nikolai I miehitti Valakian ja Moldavian, puoli-itsenäiset osmanien vasallivaltiot nykyisen Romanian alueelle.
Miehitys johti osmanien sodanjulistukseen Venäjälle loppuvuodesta 1853. Osmanit eivät olisi uskaltaneet julistaa sotaa Venäjälle, jolleivät olisi olleet varmoja Ison-Britannian ja Ranskan tuesta.
Venäjän toiminta uhkasi myös Ison-Britannian ulkopoliittisia intressejä. Britit halusivat pitää Venäjän laivaston poissa Välimereltä estämällä Venäjää saamasta haltuunsa Turkin kapeikkoja, ja rajoittaa Venäjän vallan kasvua Intian pohjoispuolella. Ranskan Napoleon III taas oli kiinnostunut palauttamaan Ranskalle sen Napoleon Bonaparten menettämän arvovallan. Näin ollen Englanti tarjosi yhdessä valloitusintoisen Ranskan kanssa joukkojaan osmanien tueksi.
Sotatoimien alku
Lontoossa huolestuttiin todenteolla kun venäläisten onnistui saartaa ja tuhota 30. marraskuuta 1853 osmanien laivasto Sinopen satamaan.
Sinopen taistelu
13. marraskuuta 1853 Turkin laivaston aluksia lähetettiin Sinopeen Mustallamerellä. Amiraali Osman pasha oli kieltänyt ampumasta venäläisiä, elleivät nämä ammu ensin. Kuusi venäläistä laivaa Sevastopolista purjehti juuri linnoituksen edestä, mitä vastaan Osman pasha protestoi. Osman varoitti venäläisiä, että mikäli tilanne jatkuu samana ja elleivät osmanit saa vahvistuksia, voi Venäjän keisarillista laivastoa kohdata onnettomuus. Aamulla 30. marraskuuta venäläiset esittivät uhkavaatimuksen, minkä mukaan osmanien olisi pitänyt antautua ja nostaa sen merkiksi valkoinen lippu. Osman ampui vastaukseksi ja venäläiset laivat tuhosivat Sinopessa olevat turkkilaisalukset. Lisäksi 3 000 turkkilaista kuoli.
Venäjän mahti Mustallamerellä huolestuttaa britit
Bosporisalmi näytti olevan joutumassa Venäjän hallintaan. Pitkän diplomaattisen nokittelun päätteeksi Krimin sota alkoi todenteolla kun Iso-Britannia, Ranska ja Sardinia julistivat sodan Venäjälle 28. maaliskuuta 1854.
Englantilais-ranskalaiset maajoukot saapuivat Balkanille maaliskuussa 1854. Englantilaisia johti Waterloon taistelun veteraani, Lordi Raglan ja ranskalaisia siirtomaasotien kenraalit Jacques Leroy de Saint Arnaud ja François Certain Canrobert. Alkuperäisenä tarkoituksena retkellä oli ollut pakottaa Venäjä vetämään joukkonsa pois alueelta ja tässä onnistuttiinkin ensimmäisten kuuden sotakuukauden aikana. Saavutetut voitot vahvistivat liittolaisten uskoa sotilaalliseen paremmuuteensa ja niinpä sotatoimet päätettiin ulottaa koskemaan Krimin niemimaata ja ennen kaikkea siellä sijainnutta Sevastopolin kaupunkia, joka oli Venäjälle elintärkeä laivastotukikohta.
Sotatoimet Krimin niemimaalla
Syyskuussa 1854 liittolaisten joukot nousivat maihin Pohjois-Krimillä ja marssivat taistellen kohti Sevastopolia. Sodan ensimmäinen merkittävä kamppailu käytiin Almajoella, jossa venäläiset epäonnistuivat yrityksessään pysäyttää liittolaisarmeijoiden eteneminen. Venäläiset vetäytyivät sisämaahan päin ja liittoarmeija piiritti massiivisesti linnoitetun Sevastopolin kaupungin syyskuun 20. päivänä 1854.
Almajoen häviöstä palautuneet venäläiset ryhmittyivät uudelleen ja muodostivat uhan liittoarmeijan huoltoyhteyksille ja erityisesti Balaklavan elintärkeälle satamakaupungille.
Balaklava
Lokakuun 25. päivä 1854 venäläiset hyökkäsivät Balaklavaan. Huonosti johdetun ja komentajien keskinäisestä rettelöinnistä kärsineen puolustuksen onnistui vain valtaisin menetyksin pysäyttää venäläisten hyökkäys ja varmistaa Balaklavan säilyminen huollon elämänlankana.
Balaklavan taistelussa tapahtui taktisen taitamattomuuden takia ehkä sotahistorian kuuluisin onnettomuus, englantilaisen Kevyen ratsuväen rynnäkkö, jossa ratsuväki eteni rämäpäisellä rynnäköllä laaksoa pitkin, jota venäläisten tykistöasemat ympäröivät kolmelta taholta. Valtavan tulituksen alaiseksi joutuneesta seitsemästäsadasta ratsumiehestä vajaat kaksisataa selvisi takaisin omille linjoilleen. Tapaus saavutti suurta huomiota maailmalla, joka seurasi sotaa ensimmäistä kertaa lähes reaaliaikaisesti lehdistön kautta.
Balaklavan tappion jälkeen venäläiset yrittivät vielä kertaalleen murtaa Sevastopolin piirityksen Inkermanin taistelussa marraskuun 5. päivä 1854, mutta onnistuivat vain aiheuttamaan molemmille osapuolille valtaisia tappioita. Kuusi tuntia kestäneen taistelun jälkeen kokonaistappiot osapuolilla olivat 16 000 kaatunutta ja haavoittunutta. Tämän jälkeen sota muuttuikin asemasodaksi. Vuosien 1854—1855 talvi paljasti julmalla tavalla puutteet liittoarmeijoiden huollossa ja ennen kaikkea brittisotilaat saivat kärsiä loputtomia tuskia puutteellisen sairaanhoidon, vaatetuksen ja muonituksen takia. Englanti ja Ranska lähettivät Krimille maavoimia yhteensä 450 000 miestä joista 25 600 kaatui taistelussa ja 38 800 kuoli tauteihin. Kuvat ja raportit sotilaiden kärsimyksistä levisivät laajalti lehdissä ja vaikuttivat suuresti sotivien maiden kansalaismielipiteeseen ja sisäpolitiikkaan. Esimerkkinä voidaan mainita Florence Nightingale, rikkaan brittiläisen perheen tytär joka lehtien kertomuksista kauhistuneena lähti järjestämään sotilaiden terveydenhoitoa Krimin sotatantereille. Florence Nightingalea on tituleerattu modernin sotilassairaanhoidon äidiksi. Tammikuussa 1855 Itävalta uhkasi liittyä liittolaisten puolelle, mikä aiheutti venäläisten vetäytymisen Valakian ja Moldavian alueilta. Venäläisten vetäytymisen jälkeen Itävalta miehitti alueet elokuussa 1855.
Piiritystoimissa viruvien sotilaiden helpotukseksi Sevastopolin kaupunki antautui syyskuun 8. päivänä 1855. Sevastopolin kukistuminen merkitsi käytännössä sotatoimien päättymistä, vaikka venäläisten onnistui vielä voittaa turkkilaiset Kaukasiassa.
Pariisin rauha 1856
Krimin sota sai päätöksensä Pariisissa, jossa allekirjoitettiin Pariisin rauhansopimus. Sen nojalla Sevastopol palautettiin Venäjälle, joka luopui vaatimuksista että Osmanien valtakunnan tulisi tunnustaa Venäjän keisari kaikkien kristittyjen suojelijaksi Osmanien valtakunnassa, Moldova ja Valakia jäivät autonomisina osmanien alaisiksi valtioiksi, kaikkien sotalaivojen olo Mustallamerellä kiellettiin ja Ahvenanmaa demilitarisoitiin. Käytännössä tämä tarkoitti kieltoa korvata brittilaivaston rikki tykeillään ampuma Bomarsundin linnoitus uudella linnoituksella.
Suomi noudattaa edelleen kansainvälistä sopimusta Ahvenanmaan demilitarisoinnista, vaikka Venäjä ilmoitti jo 1870, ettei Mustanmeren demilitarisoiminen sitonut enää Venäjää. Ahvenanmaan demilitarisoitu asema perustuu Suomen tasavallan solmimiin myöhempiin valtiosopimuksiin, mihin Venäjältä periytyvä Pariisin rauhan vaatimus periytynyt.
Kokonaisuudessaan rauha ei ratkaissut alueen kohtaloa ja parhaimmillaankin onnistui vain vahvistamaan Venäjällä vallinnutta panslavistista liikettä. Aleksanteri II vakuuttui kuitenkin siitä että sota oli paljastanut perusheikkouksia Venäjän valtiossa, mitkä osaltaan johtivat uudistuksiin Venäjällä. Ennen kuin 20 vuotta oli kulunut Pariisin rauhasta, kävi kaikille kuitenkin selväksi, ettei Krimin sota ollut ratkaissut alueen ongelmia.
Krimin sodan vaikutukset Suomessa
Sodan aikana englantilais-ranskalainen laivasto kävi tuhoamassa Bomarsundin
linnoituksen ja Kastelholman linnan Ahvenanmaalla, Svartholman merilinnoituksen Loviisan eteläpuolella sekä Ruotsinsalmen linnoituskaupungin Kymissä (nyk. Kotkassa). Myös Viaporin linnoitusta Helsingin edustalla pommitettiin 48 tunnin ajan mereltä. Sotatoimia Itämerellä kutsutaan Suomessa "Oolannin sodaksi" Ahvenanmaan ruotsinkielisen nimen Åland mukaan.
Krimin sota ja tiedonvälitys
Krimin sodassa otetiin käyttöön ja vaikutti ensimmäistä kertaa uusi tiedonvälityksen keksintö, lennätin. Sitä ei osattu vielä kontrolloida ja sotakentiltä suoraan ja nopeasti saatavat tiedot kaatoivat mm. Englannissa hallituksen.
luokka:Sodat
Luokka:Suomenlinna
ja:クリミア戦争
Turkin sotaTurkin sota -nimellä tunnetaan Suomessa Venäjän keisarikunnan ja Osmanien valtakunnan välinen sota 1877–1878. Sotaa on nimitetty eri maissa myös Romanian itsenäisyyssodaksi ja Bulgarian itsenäisyyssodaksi.
Vuonna 1876 turkkilaiset kukistivat Bulgarian kapinan, jolloin Euroopan lehdistössä nostettiin meteli Bulgarian hirmuteoista. Venäjän joukot hyökkäsivät maahan 1877, nimellisesti suojelemaan Bulgarian kristittyjä ja vapauttamaan slaavit Turkin vallasta ja turvaaman Venäjän etuja Mustallamerellä.
Venäjän joukot ylittivät Tonavan ponttoonein ja etenivät lähelle Konstantinopolia. Suomen kaarti kunnostautui sodassa erityisesti.
San Stefanon rauha maaliskuussa 1878 liitti Venäjään itäosan Armeniaa ja loi suur-Bulgarian, johon kuului 3/5 Balkanista. Britannian ja Saksan vastustuksen vuoksi kutsuttiin koolle Berliinin kongressi, jossa Venäjän menetti voittamansa alueet.
Vuonna 1879 demokraattisesti valittu kansankokous valitsi Bulgarian tsaariksi saksalaisen Battenburgin prinssin Alexanderin. Aleksanteri II nimitti kenraaliluutnantti Casimir Ehrnroothin (1833–1913) vuonna 1880 Bulgarian sotaministeriksi. Vuonna 1885 Bulgarian Aleksanteri liitti Itä-Rumelian Bulgariaan, jonka johdosta venäläiset upseerit vangitsivat hänet ja hänet pakotettiin eroamaan. Ehrnroothista tuli maan diktaattori. Häntä ei kuitenkaan asetettu kuninkaaksi Itävallan vastustuksen vuoksi.
Luokka:Sodat
ja:露土戦争 (1877年)
Mustafa KemalMustafa Kemal Atatürk (s. 12. maaliskuuta 1881 k. 10. marraskuuta 1938) oli turkkilainen sotilas ja valtiomies, ja Turkin tasavallan perustaja ja ensimmäinen presidentti. Hän syntyi osmanien Selânikissa (nykyään Thessaloniki, Kreikka), hänen synnyinpaikallaan sijaitsee nykyään Turkin konsulaatti ja museo. Tavan mukaisesti hän sai syntymässään vain nimen Mustafa. Mustafan isä, Ali Rıza (Efendi) oli tulliviranomainen, joka kuoli Mustafan ollessa kuusivuotias, ja äiti Zübeyde Hanım.
Nuoruus
Mustafa opiskeli Selânikissa, jossa hänen matematiikanopettajansa antoi hänelle nimen Kemal (täydellisyys) hänen menestyksensä ansiosta. Mustafa Kemal liittyi sotilasakatemiaan Monastirissa (Makedonian Bitola) 1895. Hän valmistui luutnantiksi 1904 ja sijoitettiin Damaskokseen. Hän liittyi pian salaiseen uudistusmieliseen järjestöön nimeltä Vatan (isänmaa). Vuonna 1907 hänet siirrettiin Selânikiin, jossa hän liittyi nuorturkkilaisina tunnettuun nationalistiseen uudistuspuolueeseen.
Vuonna 1908 Osmanien valtakunnan nöyryyttävä asema Makedoniassa johti nuorturkkilaisten kapinaan, ja pelätessään armeijan marssivan Konstantinopoliin, sulttaani Abdul Hamid II antautui 23. heinäkuuta. Vuonna 1875 kumottu perustuslaki nostettiin jälleen voimaan ja ilmiannot ja sensuuri lopetettiin. 10. joulukuuta parlamentti avattiin uudelleen. Seuraavana vuonna 13. huhtikuuta sotilaiden ja muslimien kapina johti vastavallankumoukseen ja hallituksen kaatumiseen. Selânikin joukot nostivat hallituksen takaisin valtaan, ja komitea päätti sulttaanin syrjäyttämisestä ja nosti hänen veljensä valtaistuimelle Mehmet V:nä. Syrjäytetty sulttaani asetettiin arestiin Selânikiin.
Mustafa Kemal jatkoi uraansa sotilaana ja lähetettiin Libyan maakuntaan puolustamaan sitä Italian hyökkäystä vastaan. Toisen Balkanin sodan aikana Kemal oli saarrettuna Libyassa, eikä voinut osallistua sotaan. Hallituksen ollessa häviämässä sodan, nuorturkkilainen puolue otti vallan hallitukselta, asettaen sisäministeriksi eli suurvisiiriksi pašša Talatin (Mehmed Talat, 1874–1921), sotaministeriksi pašša Enverin (Ismael Enver 1881–1922) ja laivastoministeriksi pašša Cemalin (Ahmed Cemal 1872–1922). Hallinto oli eräänlainen triumviraatti, jota ohjasi puolueen keskuskomitea.
Heinäkuussa 1913 Kemal pääsi palaamaan Konstantinopoliin, ja määrättiin Gallipolin alueen puolustuksen komentajaksi Traakian rannikolle. 1914 hänet siirrettiin syrjään pääkaupungin politiikasta sotilasattašeaksi Sofiaan.
Ensimmäinen maailmansota
Osmanien valtakunta liittyi Saksan rinnalle ensimmäisessä maailmansodassa ja Kemal määrättiin Rodostoon (kreikkalainen nimi - turk. Tekirdag) Marmaranmerellä. Hänen vastuualueenaan oli myös Gallipoli, ja oli siten komentajan torjumassa brittien, ranskalaisten ja ANZAC-joukkojen maihinnousua Gallipoliin huhtikuussa 1915. Häntä pidettiin erinomaisena komentajana, vaikka turkkilaisten tappiot olivat suuret ihmisaaltohyökkäyksissä maihinnousuja vastaan. Tästä huolimatta hänestä tuli ensimmäinen osmanien komentaja, joka oli voittanut länsimaisen armeijan hyökkäyksen sukupolveen, ja hänestä tuli kansallissankari ja hän sai paššan arvonimen.
Vuosina 1917 ja 1918 pašša Kemal oli Kaukasiassa johtamassa taistelua Venäjää vastaan, ja sitten Hejazissa, jossa arabit nousivat kapinaan turkkilaishallintoa vastaan. Hänestä tuli epäluuloinen sulttaanin hallituksen sodanjohtoa saksalaisten vaikutusvaltaa kohtaan. Hän erosi asemastaan, mutta palasi viimein turkkilaisten joukkojen komentajaksi Palestiinassa.
Lokakuussa 1918 turkkilaiset antautuivat ympärysvalloille, Talat ja puolueen ministeriö erosivat ja aselepo allekirjoitettiin brittiläisen taistelulaivan kannella Ageianmerellä.
Kemal oli yksi puolueen johtajista jotka kannattivat perääntymistä turkkilaisalueiden ulkopuolelta puolustamaan Turkin sydänmaita. Turkkilaisten kansallistunne nousi Kreikan miehitettyä Smyrnan (nyk. Izmir) toukokuussa 1919 Sèvres'n rauhansopimuksen mukaan, jonka sulttaani oli hyväksynyt ympärysvaltojen painostuksesta, mutta parlamentti ei ikinä ratifioinut. Sodan lopuksi osmanien hallitus oli täysin romahtanut ja maa jaettiin voittajavaltojen kesken.
Hallitus lähetti Kemalin jälleen pääkaupungista Itä-Anatoliaan kukistamaan kapinaa, jota ei edes ollut tapahtunut. Kemal käytti tilaisuutta hyväkseen ja perusti kansallisen liikkeen, joka valitsi keskuksekseen Ankaran. Huhtikuussa 1920 Ankaran väliaikaishallitus tarjosi Kemalille kansalliskokouksen presidentin paikkaa. Tämä uusi parlamentti ilmoitti hylkäävänsä vanhan hallituksen ja Sèvresin sopimuksen.
Kreikkalaiset olivat jo edenneet sisämaahan ja kohti Ankaraa. Marmaranmeren pikkukaupunkeja alettiin kreikkalaistaa ja esim. Aydiniin ja Izmiriin muutti manner-Kreikasta tuhansia siirtolaisia asuttamaan Kreikan valloittamia alueita. Kemal ja hänen kakkosmiehensä pašša Ismet (myöhemmin Ismet Inönü) löivät kuitenkin kreikkalaiset Sakaryan ja Dumlupinarin taisteluissa elokuussa 1921 ja elokuussa 1922. Italia, jolle osa Anatoliasta oli jaettu ei puolustanut osuuttaan, eikä Ranskalla ja Britannialla ollut enää kiinnostusta liittyä sotaan. 9. syyskuuta 1922 Kemalin joukot valloittivat Izmirin, jossa armeija aloitti armenialaisten systemaattisen vainoamisen. 13. syyskuuta 1922 Turkin armeija sytytti Izmirin armenialaiskaupunginosan palamaan. Suotuisten tuulten ja bensiinillä kasteltujen katujen ansiosta tuli levisi myös kreikkalaisten asuttamaan kaupungin keskustaan. Arviolta 30 000 ihmistä sai surmansa tuhopoltossa ja sitä edeltäneessä kansanmurhassa. Satoja tuhansia jäi kodittomaksi ja lähti pakolaiseksi Kreikkaan. Kemalin voitto itsenäisyyssodassa pelasti Turkin itsenäisyyden ja Sèvresin sopimus korvattiin Lausannen sopimuksella, jossa Turkki sai takaisin koko Anatolian ja Itä-Traakian kreikkalaisilta.
Turkin presidenttinä
Turkin tasavalta perustettiin 29. lokakuuta 1923 ja Kemalista tuli sen ensimmäinen presidentti. Tasavalta oli periaatteessa demokraattinen, mutta Kemal pysyi diktaattorina, joskin lempeänä sellaisena. Yritykset monipuoluejärjestelmän luomiseksi lopetettiin alkuunsa ja islamistien kapinat nitistettiin. Kemal ihaili joitain Neuvostoliiton ja fasistisen Italian piirteitä, mutta yksityisomistus säilytettiin, eikä poliittisia vastustajia kohdannut yleensä maakuntiin karkotusta rankempi kohtalo.
Kreikan kanssa tehdyn sopimuksen perusteella valtiot suorittivat 1923 väestönvaihdon, jossa n. 1,1 miljoonaa ortodoksia muutti Turkista Kreikkaan, ja n. 400 000 muslimia muutti Kreikasta Turkkiin. Koska väestönsiirto perustui uskontoon eikä äidinkieleen, monet Kreikkaan siirtyneistä olivat äidinkieleltään turkkia puhuvia. Lausannen väestönvaihtosopimus ei koskenut Pohjois-Kreikan Traakiaa, eikä Istanbulia tai sen lähisaaria. Tästä syystä Turkissa elää edelleen n. 5000 kreikkalaisen vahvuinen vähemmistö.
1923
Uudistukset
Kemal aloitti laajat uudistustoimet, joihin liittyi maan maallistaminen ja uudenaikaistaminen. Kalifaatti lopetettiin maaliskuussa 1924, ja paššan arvonimet lakkautettiin, joten Pašša Kemalista tuli jälleen Mustafa Kemal. Uskonnolliset koulut lakkautettiin, ja islamilainen šaria-laki korvattiin Sveitsin lakiin perustuvalla lailla. Italiasta lainattiin rikoslaki ja Saksasta taloussäädökset.
Kemal kannatti naisten vapauttamista, ja näytti esimerkkiä naimalla länsimaissa koulunsa käyneen Latife Hanımin - he tosin erosivat 1925. Joulukuussa 1934 naisille annettiin äänioikeus ja he saivat mahdollisuuden päästä parlamenttiin.
Päähänpistostaan hän myös kielsi perinteisen turkkilaisen fetsi-lakin feodalistisena ja piti eurooppalaistyylisiä vaatteita ja odotti muiden turkkilaisten tekevän samoin. Naisilta kiellettiin huivin pito, ja heitä rohkaistiin työelämään. Vuonna 1928 hallitus päätti korvata arabialaisen aakkoston latinalaisella, ja kaikkien 6–40 vuotiaiden tuli mennä kouluun oppimaan uusi kirjoitusjärjestelmä. Turkin kieli puhdistettiin arabialaisista ja persialaisista sanoista ja ne korvattiin uusilla. Konstantinopolin kaupunki nimettiin Istanbuliksi 1930.
Maahan avattiin taidekouluja ja alkoholin kielto kumottiin. Kemal itse arvosti perinteistä rakia ja kumosi sitä suuria määriä. Vuonna 1934 hän määräsi kaikki turkkilaiset ottamaan käyttöön länsimaiset sukunimet. Parlamentti antoi hänelle nimen Kemal Atatürk, turkkilaisten isä.
Vuonna 1931 hallitseva Tasavaltalainen kansanpuolue (CHP) julisti hallituksen virallisen ideologian, ns. kemalismin, jonka Atatürk määritteli. Kemalismin periaatteita ovat tasavaltalaisuus, nationalismi, populismi, valtiojohtoisuus, maallisuus ja vallankumouksellisuus (tai uudistusmielisyys, reformismi). Vuonna 1930 hän oli määrännyt Fethi Okyar Beyn perustamaan oppositiopuolueen demokratian nimissä. Vapaan tasavaltalaispuolueen ideologia oli sama, lukuun ottamatta etatismia. CHP:tä vastustava oppositio kerääntyi pian uuden puolueen ympärille, mikä johtikin sen lakkauttamiseen - tosin sen johtajan Fethi Okyarin toimesta.
Atatürk antoi Turkille uutta arvovaltaa kansainvälisellä kentällä sotilaallisilla ja poliittisilla saavutuksilla. Merkittävin ulkopoliittinen voitto oli Bosporinsalmen hallinta, jonka Turkki sai heinäkuun 1936 Montreux'n yleissopimuksella. Atatürk oli vielä suosittu turkkilaisten keskuudessa kuollessaan 1938 maksakirroosiin.
Atatürkin seuraaja, Ismet Inönü aloitti Atatürkin kuoleman jälkeen häneen kohdistuneen henkilökultin, joka on edelleen voimakas. Tasavaltalainen kansanpuolue pysyi vallassa vuoteen 1946 toisen maailmansodan jälkeisiin demokraattisiin uudistuksiin saakka.
Atatürkin vaikutus näkyy vieläkin julkisissa julisteissa ja kaikissa Turkin seteleissä. Istanbulin lentokenttä on nimeltään Atatürkin kansainvälinen lentokenttä ja Kultaisen sarven yli kulkeva silta on nimetty hänen mukaansa. Armeija on väittänyt suojelevansa kemalistista perintöä ja ideologiaa ottaessaan vallan 1960 ja 1980, tai kun se on pakottanut istuvan hallituksen luopumaan vallasta vuosina 1971 ja 1997.
Atatürk, Kemal
Atatürk, Kemal
Ataturk, Kemal
ja:ケマル・アタテュルク
Osmanien sodat EuroopassaOsmanien valtakunta kävi Euroopassa monia sotia aina 1350-luvulta vuonna 1918 tapahtuneeseen hajoamiseensa asti.
- Kosovo Poljen taistelu 1389
- Konstantinopolin piiritys 1453
- Unkarin valloitus
- Hyökkäys Wieniin
- Kreikan itsenäisyystaistelu
- Krimin sota
- Turkin sota
- Ensimmäinen maailmansota
Luokka: Osmanien valtakunta
Luokka: Sodat
Osman I
Osman I (1258 – 1326) (ottomaaniksi عُثمَان ʿUthmān) oli Osmanien valtakunnan virallinen perustaja. Hän syntyi vuonna 1258 vähäpätöiseen islaminuskoiseen turkkilaissukuun ja nousi isänsä Ertuğrulin kuoltua heimonsa päälliköksi (bey) ja Söğütin kylän hallitsijaksi. Valtakunnan kasvu alkoi turkkilaisen Eskenderumin heimon ja Eskişehirin (turkiksi "Vanha kylä") valloituksella 1301 - 1303, vaikkakin Osman olikin julistanut itsenäisyyden Seldžukien valtakunnasta ja perusti Ottomaanien ruhtinaskunnan.
Bysanttilaisen linnoituksen, Yenişehir ("Uusi kylä"), kukistumisen jälkeen turkkilaiset olivat valmiita piirittämään suuria bysanttilaisia kaupunkeja Proussaa (nykyinen Bursa) ja Nikeaa (nykyinen Iznik). Osman kuoli vuonna 1326, samana vuonna kun Bursa kukistui. Kuolemansa jälkeen hänelle annettiin titteli ghāzī ("Uskonsoturi"). Kun uusi sulttaani astui valtaistuimelle, ihmiset sanoivat "Tulkoon hänestä yhtä mahtava kuin Osmanista". Osmanien valtakunta saikin nimensä Osmanin nimestä.
ja:オスマン1世
Murad I
Murad I (1319 (tai 1326) - 1389, kutsumanimeltään Hüdavendiğar, Jumalan sotilas) oli Osmanien valtakunnan hallitsija vuodesta 1359 vuoteen 1389. Hän oli Orhan I:n ja Bysantin prinsessa Helenin (Nilofer) poika ja nousi valtaistuimelle isänä kuoltua vuonna 1359. Murad loi valtakunnan rakentamalla hienoston juuri valloitettuun Adrianopleen (nykyinen Edirne Turkissa) ja laajentamalla valtakuntaa Eurooppaan, asettaen suurimman osan Balkania Ottomaanien vallan alle ja pakottaen Bysantin keisarin maksamaan hänelle veroa. Murad teki Osmanlien heimosta imperiumin. Hän loi sulttaanin tittelin vuonna 1383 ja janissaarien joukot sekä devşirm värväyssysteemin. Murad myös organisoi hallituksen Divan, timarien ja timarinhaltijan systeemin ja sotilastuomarin, kaziasker. Hän myös loi Anadolun (Anatolia) ja Rumilin (Eurooppa) provinssit.
Murad taisteli vahvaa Karamanidin emiraattia vastaan Anatoliassa ja serbejä, bulgarialaisia ja unkarilaisia vastaan Euroopassa. Hänen liikkeensä Balkanilla loivat Unkarin kuninkaan johtaman kristittyjen liiton syntyyn, joka kuitenkin murskattiin Maritsan taistelussa 26. syyskuuta 1371, Muradin kykenevän luutnantti Lalaşahin, Rumilin ensimmäisen kuvernöörin (Beylerbey) johdolla. 1366 Serbian kuningas pakotettiin maksamaan veroa sulttaanille ja vuonna 1385 Sofia joutui Ottomaanien valloittamaksi. Serbialainen aatelinen, Miloš Obilic, murhasi Muradin Kosovon taistelun aikana.
ja:ムラト1世
Beyazid I
Bayezid I (1354 - 1403, kutsumanimeltään Yıldırım, salama) oli Osmannien valtakunnan sulttaani vuodesta 1389 vuoteen 1402. Hän astui valtaistuimelle isänsä Murad I:n salamurhan jälkeen ja antoi välittömästi kuristaa nuoremman veljensä Yakubin estääkseen tätä kaappaamasta valtaa.
Kostoksi isänsä murhasta, antoi Bayezid käskyn tappaa kaikki Kosovon taistelussa saadut serbivangit. Huolimatta tästä, hänen onnistui neuvotella sopimus serbijohtaja Stephen Bulcovicin kanssa ja myönsi serbialle huomattavan itsevallan. Vuonna 1391 hän aloitti Konstantinopolin piirityksen. Bysantin keisari Johannes V Palaiologosin pyynnöstä uusi ristiretki suunnattiin Bayezidin murskaamiseksi. Vuonna 1396 kristittyjen joukot Unkarin kuninkaan ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Sigismund Luxemburgilaisen alaisuudessa kärsivät tappion Nicopoliksen taistelussa. Konstantinopolin piiritys kesti vuoteen 1398 jolloin Bysantilaiset maksoivat huomattavan summan, jotta Bayezid lopettaisi piirityksen.
Vuonna 1400, Mongolien sotaherra Timur Lenk onnistui suostuttelemaan Ottomaanien valloittamat kuningaskunnat liittymään mukaan sotaretkelleen Ottomaaneja vastaan. Kohtalokkaassa Ankaran taistelussa, 20. heinäkuuta 1402, Timur onnistui kaappaamaan Bayezidin vangikseen. Jotkin aikalaislähteet kertovat, että Timur piti Bayezidiä kahlittuna häkkiin voitonmerkkinään. Lisäksi on olemassa useita tarinoita Bayezidin vankeudesta, kuten tarina joka kertoo Timurin käyttäneen Bayezidiä jalkatuolinaan. Kuitenkin näitä kuvauksia pidetään yleisesti väärinä sillä Timurin omat hovihistorioitsijoiden mukaan Bayezidiä kohdeltiin varsin hyvin ja että Timur suri hänen kuolemaansa. Myös Timurin oma historia muiden johtajien suhteen osoittaa, että hän oli tosissaan sanoessaan että hänen tarkoituksenaan oli palauttaa Bayezid Osmanien valtakunnan valtaistuimelle. Vuotta myöhemmin Bayezid kuoli, joidenkin lähteiden mukaan hän suoritti itsemurhan.
ja:バヤズィト1世
Murad II
Murad II (1404 - 3. helmikuuta 1451) oli Osmanien valtakunnan sulttaani isänsä Mehmed I:n kuoltua vuodesta 1421 vuoteen 1451 (lukuun ottamatta 1444–1446). Muradin hallintokautta leimasi pitkä sota jota hän kävi Balkanin kristittyjä sekä Anatolian turkkilaisia emiraatteja vastaan. Hänet kasvatettiin Amasyassa.
Bysantilaiset suostuttelivat Mustafa Çelebin (tunnetaan myös Düzmece Mustafana) yrittämään sisällissodan sytyttämistä ja nuoren sulttaanin syöksemistä valtaistuimelta. Mustafa voittikin Muradin armeijan ja julisti itsensä Adrianoplen(nykyisen Edirnen) sulttaaniksi. Mehmedin joukot kuitenkin saavuttivat hänet Ulubatissa, lähellä Bursaa ja teloittivat hänet. Tämän jälkeen Mehmed loi uuden armeijan, Azebin, vuonna 1421 ja marssi läpi Bysantin keisarikunnan ja ryhtyi piirittämään pääkaupunkia Konstantinopolia. Mehmedin piirittäessä kaupunkia, Bysantilaisten onnistui yhdessä muutamien Anatolian itsenäisten turkkilaisvaltioiden kanssa lähettämään Mehmedin nuoremman veljen, 13-vuotiaan Mustafan, kapinoimaan veljeään vastaan ja piirittämään Bursaa. Muradin täytyi keskeyttää Konstantinopolin piiritys voidakseen hoidellakseen kapinoivan veljensä. Hän vangitsi prinssi Mustafan ja teloitti tämän. Anatolian valtiot jotka jatkuvasti juonittelivat häntä vastaan - Aydin, Germian, Mentese ja Teke - liitettiin osaksi Osmanien valtakuntaa.
Tämän jälkeen Murad ryhtyi sotaan Venetsiaa, Karamanidin emiraattia, Serbiaa ja Unkaria vastaan. Karamanidialaiset lyötiin vuonna 1428 ja venetsialaiset vetäytyivät 1432 hävittyään toisen Salonikan piirityksen vuonna 1430. 1430-luvulla Murad valtasi valtavia alueita Balkanilta ja onnistui liittämään Serbian valtakuntaansa 1439. Vuonna 1441 Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, Puola ja Albania liittyivät Unkari-Serbia liittoon. Murad voitti Varnan taistelun vuonna 1444 János Hunyadia vastaan, mutta hävisi Jal | | |
