Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Palestiina

Palestiina

] Palestiina (arabiaksi فلسطين ) on alue Lähi-idässä. Sen poliittinen asema on kiistanalainen. Palestiinasta puhuttaessa pitää erottaa toisistaan Palestiinan alue, palestiinalaishallinto ja Palestiinan arabiväestö, palestiinalaiset, joista osa elää maanpaossa naapurimaissa. Tärkeä asema on myös Palestiinan vapautusjärjestöllä (PLO), jonka johtajana toimi pitkään vastikään menehtynyt Jasser Arafat.

Palestiinan historia

Palestiinasta on kirjoistuslöytöjä jo 2100-luvulta eaa. Egyptiläiset valloittajat valloittivat maan 1500-luvulla eaa. Ensimmäisiä asukkaita olivat indoeurooppalainen heimo, filistealaiset, joka asettui alueelle noin 1200 eaa. Raamatun mukaan kuningas Daavid valloitti heidän maansa. Babylonia valloitti alueen 586 eaa ja Persia liitti Babylonian itseensä. Aleksanteri Suuri valloitti Gazan tienoon 330-luvulla eaa., jonka jälkeen se jaettiin diadokien kesken. Rooma valloitti rannikon 63 eaa. ja maakunta siitä tehtiin vuonna 6. Suuri juutalaiskapina ja Jerusalemin temppelin tuho tapahtui 70. 500-luvulla eaa kreikkalainen historioitsija Herodotos ja myöhemmin Ptolemaeus ja Plinius vanhempi käyttävät alueesta nimeä Syria Palaestina. Roomalaisten kukistettua Juudean juutalaiskapinan 135 maakunta nimettiin Palestiinaksi ja alueen pääkaupunki Jerusalem Aelia Capitolinaksi. Juutalaiset karkoitettiin diasporaan Palestiinasta juutalaiskapinan jälkeen. Vuonna 638 ensimmäinen kalifaatti valloitti Palestiinan Bysantin valtakunnalta. Fatimidien kalifaatin aikana 900-luvulla juutalaisista tuli alueella vähemmistö. 1000-luvulla seldžukkiturkkilaiset valloittivat Anatolian ja Palestiinan. Ristiretkien aikana Palestiinaan, Pyhään maahan, hyökkäsivät ristiretkeläiset, jotka pyrkivät valloittamaan pyhät paikat muslimeilta. Lyhytaikaiset ristiretkivaltiot kukistuivat jo 1100-luvulla. Mamelukit valloittivat Palestiinan ayyubidien sulttaanilta 1250 ja 1500-luvulla osmanien valtakunta. Palestiina kuului pääosin turkkilaisten osmanien alaisuuteen ennen brittien tuloa.

Brittiläinen Palestiinan mandaatti

Osmanien valtakunta hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Nykyinen Palestiinan alue on osa brittien ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kansainliiton tuella haltuunsa saamasta Ison-Britannian Palestiinan mandaatista, josta lohkaistiin irti Transjordanian kuningaskunta (nyk. Jordania). Alueella eli jonkin verran juutalaisia 1800-luvulla, mutta heitä alkoi tulla lisää, kun siionistit valitsivat alueen suunnittelemansa juutalaisvaltion paikaksi 1897. Britit lupasivat juutalaisvaltion 1917 Balfourin julistuksessa. 1920-luvulla Palestiinaan muutti 10000 juutalaista. Alueelle asetettiin maahantulokiintiöt, mutta jännitys johti useita kertoja väkivaltaan. Sekä juutalaiset että arabit hylkäsivät vuoden 1936 jakosuunnitelman. Vuosina 1936–1939 arabinationalismi alkoi nousta ja molemmat osapuolet perustivat omia terroriryhmiään brittien kykenemättä pitämään turvallisuutta yllä. Toisen maailmansodan aikana britit kielsivät Euroopan juutalaispakolaisilta maahanmuuton kokonaan. Vuosina 1946–1947, toisen maailmansodan ja holokaustin jälkeen, Palestiinaan saapui laittomasti 70000 juutalaista. Tilanteen ollessa riistäytymässä käsistä britit ilmoittivat halunsa luopua mandaatistaan. Marraskuussa 1947 YK äänesti Brittiläisen Palestiinan mandaatin jakamisesta juutalaisten ja arabien valtioon, jonka arabit hylkäsivät.

Israelin valtion perustaminen

Väkivallan ja terrorismin aallon jälkeen brittiarmeija vetäytyi alueelta ja juutalaiset julistivat 14. toukokuuta 1948 alueelle perustetuksi Israelin valtion. Alueella jo edellisestä vuodesta lähtien velloneet väkivaltaisuudet kärjistyivät seuraavana päivänä täysmittaiseksi sodaksi, kun arabimaat hyökkäsivät itsenäisyysjulistuksen jälkeisenä päivänä estääkseen juutalaisvaltion synnyn. Israelin puolustusvoimat kukistivat arabiliiton ja valtasivat lisäalueita. Samassa yhteydessä alueelta pakeni suuri määrä arabipakolaisia. Israel onnistui jopa laajentamaan alueitaan, mutta samalla alueelle syntyi pakolaisongelma. Kartoissa esiintyvät rajat perustuvat suurimmalta osalta vuoden 1949 aselevon rintamalinjoihin, joita nimitetään vihreäksi linjaksi (Green Line). Näiden alueiden katsotaan yleisesti kuuluvan Israelin valtioon. Nämä vuoden 1949 rajat ovat Israel ilman Gazan kaistaa, Golania ja Länsirantaa. Jordania otti haltuunsa 1948 länsirannan ja Egypti Gazan, mutta Israel valloitti nämä alueet 1967. Monet arabit pitävät Israelin valtiota laittomana ja katsovat koko alueen kuuluvan palestiinalaisille eli Palestiinan arabeille. Ympäröivien arabimaiden mielipide on vuosikymmenten kuluessa muuttunut Israelin valtion hyväksyväksi. Nykyiset kiistat koskevat etupäässä Gazan ja Länsirannan asemaa. Erimielisyyksisiä on myös pakolaisten paluun sallimisessa ja jälkeenjääneen omaisuuden korvaamisessa. Lukuisten sotien jälkeen Palestiinan mandaatista on jäljellä kaksi aluetta, jotka eivät kuulu Israelin valtioon eivätkä muihinkaan yleisesti tunnustettuihin valtioihin. Nämä ovat Gazan kaista Egyptin vastaisella rajalla ja Länsiranta Jordanian vastaisella rajalla. Alueet ovat osittain palestiinalaishallinnon valvonnassa ja osittain Israelin miehittämiä. Israelilaiset ovat laajentaneet asutustaan miehittämilleen alueille rakentamalla alueille siirtokuntia. YK:n turvallisuusneuvosto tuomitsi siirtokunnat laittomiksi maaliskuussa 1979.

Kuuden päivän sota

Israel valloitti vuoden 1967 kuuden päivän sodassa Golanin kukkulat Syyrialta, Siinain ja Gazan kaistan Egyptiltä ja Länsirannan Jordanialta. Se ei ole kuitenkaan näitä alueita suoraan liittänyt itseensä (maita ei voida liittää Israeliin jo pelkästään siksi, koska tällöin juutalaiset olisivat vaarassa tulla vähemmistöksi omassa maassaan). Egypti luopui vaatimuksistaan Gazaan 1979 osana rauhansopimusta, jossa Israel perääntyi Siinailta, ja Jordania luovutti 1988 vaatimuksensa Länsirantaan. YK:n turvallisuusneuvoston päätökset #242 (1967) ja #338 (1973) vaativat Israelia vetäytymään näiltä alueilta ja neuvottelemaan niiden asemasta. Israel valloitti myös Jerusalemin kaupungin itäosan, joka on liitetty Israeliin ja se on julistettu Israelin pääkaupungiksi. Useat maat eivät hyväksy Israelin vaatimusta kaupungista eivätkä siten Israelin julistusta, jonka mukaan koko Jerusalem on Israelin pääkaupunki. Jerusalem on kahden uskonnon pyhä kaupunki, ja tärkeä myös kristityille. Historiallisesti vanhimmat siteet siihen on kuitenkin juutalaiskansalla, sillä se oli heidän keskeisin kaupunkinsa jo Israelin kuninkaiden Daavidin ja Salomon aikana. Kaupunki on jakautunut osiltaan juutalaisten ja arabien asuttamiin osiin. Palestiinan hallinto on vaatinut itselleen kaupungin itäosaa oman valtionsa pääkaupungiksi.

Nykytilanne

Israel on rakentamassa länsirannalle turva-aitaa, jonka tarkoituksena on torjua palestiinalaisterroristien iskut juutalaissiirtokuntia ja kaupunkeja vastaan. Turva-aita erottaa palestiinalaisten alueet ja israelilaisten siirtokuntien alueet toisistaan ja erottaa suuren osan Länsirannasta erilleen. Se ei noudata vuoden 1949 rajaa vaan menee Länsirannan puolelle. Palestiinalaisten mukaan Israelin turva-aidalla siirtokunnilleen erottamat alueet ovat Länsirannan kaikkien hedelmällisimmät, ja niillä on mm. suurin osa alueen vesivaroista. Turva-aitahanke on tuomittu laajasti ja mm. YK pitää sitä laittomana.

Palestiinalaiset

Palestiinalaiset ovat etupäässä arabiaa puhuvia muslimeja, kristittyjä on 3–6 %:n vähemmistö. Palestiinalaisista 49 % asuu entisen UK:n Palestiinan mandaatin rajojen sisällä, loput ovat pakolaisina lähialueilla. Jordanian asukkaista 50–80 % on arvioiden mukaan palestiinalaispakolaisia tai heidän jälkeläisiään. Osa pakolaisista evakuoitiin arabien toimesta pois tulevan sodan tieltä jo ennen Israelin valtion perustamista vuonna 1948, jolloin Syyria, Jordania, Egypti, Libanon ja Irak hyökkäsivät vastaperustettuun Israeliin. Osa pakolaisista pakeni sodan aikana Israelin armeijan joukkoja ja Israel takavarikoi taakse jätetyn omaisuuden 1950. Ensimmäisen Israelin ja arabien välisen sodan jälkeen palestiinalaisia arabipakolaisia oli n. 700 000. YK:n UNRWA on rekisteröinyt 4 082 300 palestiinalaista pakolaisiksi. Palestiinalaispakolaisia vuodelta 1948 eivät koske vuoden 1951 YK:n pakolaismäärittelyt. He ovat ainoa pakolaisryhmä, johon sisältyvät myös maanpaossa syntyneet pakolaisten jälkeläiset. Muilla sukupolvia maanpaossa olleilla kansanryhmillä YK:n määrittämä pakolaisen asema ei ole voimassa pakolaisten lapsilla. Jotkut palestiinalaiset nimittävät itseään filistealaisiksi sen kansan mukaan, joka asutti Palestiinaa ennen muinaisten israelin heimojen muuttoa sinne, ja joilta alue on saanut nimensä. Palestiinalaisten alkuperää ei kuitenkaan ole pystytty kiistattomasti osoittamaan. Palestiinalaisten kansallisidentiteetti muodostui vasta 1900-luvun kuluessa (yleensäkin kaikki arabivaltiot ovat Ranskan ja Iso-Britannian siirtomaa-aikana luomia alueita ja niiden kansallisuus on syntynyt vasta 1900-luvulla). Joidenkin israelilaisten mukaan erillisestä palestiinalaisesta identiteetistä tai kansanryhmästä puhumiselle ei ole historiallisia perusteita, vaan palestiinalaiset tulisi asuttaa ympäröiviin arabimaihin ja sulauttaa niiden väestöön. Myös Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) peruskirjan 1. artiklan mukaan palestiinalaiset ovat erottamaton osa arabikansaa.

Palestiinalaishallinto

Vuonna 1993 perustettiin Oslon sopimuksella palestiinalaishallinto (Palestinian National Authority; PNA tai PA). Palestiinalaishallintoa pidetään palestiinalaisten edustajana kansainvälisissä yhteyksissä. Palestiinalaishallinto on paljolti PLO:n seuraaja, se luotiin neuvotteluissa Israelin ja PLO:n välillä, ja sen presidentiksi valittiin vaaleilla Jasser Arafat, PLO:n johtaja, joka kuoli vuoden 2004 marraskuussa. Arafatin kotiarestin aikana 2003 palestiinalaishallinnon johdossa oli Mahmud Abbas ja hänen jälkeensä Ahmed Qurei. Abbasista tuli vaaleilla valittu palestiinalaisten presidentti Arafatin jälkeen. Palestiinalaishallinto pitää yllä 40 000–80 000 miehen vahvuisia poliisijoukkoja, jotka on aseistettu automaattiasein ja panssariautoin. Oslon sopimukset rajoittavat poliisivoimat 30 000 mieheen ilman puolisotilaallisia joukkoja tai armeijaa. Poliisijoukoilla ei kuitenkaan ole raskasta aseistusta. Palestiinalaishallinto järjesti presidentinvaalit 1996, jolloin presidentiksi valittiin Jasser Arafat. Seuraavat vaalit oli määrätty vuodeksi 2001, niitä ei kuitenkaan ole vielä järjestetty al-Aksan kansannousun alkaessa vuonna 2000. Elokuulle 2004 suunniteltuja kunnallisvaaleja siirrettiin eteenpäin marraskuuksi 2004. Tammikuussa 2005 järjestetyssä presidentinvaalissa palestiinalaisten presidentiksi valittiin Mahmud Abbas. Palestiinalaishallintoa on syytetty demokratian puutteesta, tehottomuudesta ja korruptiosta ja etenkin Israelin taholta myös kyvyttömyydestä hallita militantteja palestiinalaisryhmiä.

Palestiinalaishallinnon alaiset alueet

Maantieteellisesti palestiinalaishallinnossa on kaksi aluetta: Välimeren rannalla olevaan Gazan alue ja Jerusalemin itäpuolelle levittäytyvä Länsirannan alue. Alueet ovat joko kokonaan palestiinalaishallinnon kontrollissa (noin 20 %), osittain palestiinalaisen hallinnossa ja Israelin armeijan kontrolloimana tai täysin Israelin hallussa.

Palestiinan valtio

Palestiinan kansallisneuvosto, maanpaossa oleva palestiinalaisten parlamentti, julisti 15. marraskuuta 1988 Palestiinan valtion perustetuksi kokoontuessaan Algiersissa, Algeriassa. Palestiinan itsenäisyyden on tunnustanut 94 valtiota [http://www.pna.gov.ps/Government/gov/recognition_of_the_State_of_Palestine.asp]. Yhdysvallat ja Israel eivät ole kuitenkaan tätä tehneet. YK:ssa Palestiinalla on tarkkailijan asema, joka on määritelty seuraavasti: Entities and Intergovernmental Organizations having received a standing invitation to participate as observers in the sessions and the work of the General Assembly and maintaining permanent offices at Headquarters. Palestiina on myös edustettuna Arabiliitossa ja Kansainvälisessä olympiakomiteassa.

Aiheesta muualla


- [http://www2.helsinginsanomat.fi/kronot/palestiina/01.html HS Verkkoliite - Palestiinan alueen historiaa] Luokka:Palestiina Luokka:Israel ja:パレスチナ

Palestiinalaiset

Palestiinalaiset ovat arabeja, jotka elävät Palestiinasssa tai joiden sukujuuret ovat peräisin alueelta. Palestiinalaisia on noin 9 395 000 (2001). Vuonna 1968 Palestiinalaisten kansalliskokous määritteli palestiinalaiseksi arabin, joka on asunut Palestiinassa ennen vuotta 1947 ja juutalaisen, joka on elänyt alueella ennen nykyistä sionismia seurannut laajaa kansanvaellusta. Suurin osa alueen juutalaisista ei kuitenkaan pidä itseään palestiinalaisina. Uskonnoltaan palestiinalaiset arabit ovat pääasiassa sunnimuslimeja, pienet vähemmistöt druuseja ja kristittyjä. Nykyään noin puolet palestiinalaisista asuu kotimaansa ulkopuolella, joista 4,25 miljoonaa pakolaisina muissa arabimaissa. Luokka:Palestiina Luokka:Kansat

PLO

Palestiinan vapautusjärjestö (منظمة تحرير فلسطينية) eli PLO (lyhenne englannin sanoista Palestine Liberation Organization) on palestiinalaisten järjestö, joka perustettiin 1964 yhdistämään erilaiset Palestiinan pakolais- ja sissiryhmät, jotka syntyivät Israelin valtion perustamisen ja Lähi-idän sotien jälkeen. PLO:n lakiasäätävä elin, kansalliskokous, valitsee 15-jäsenisen toimeenpanevan komitean, joka johtaa järjestöä kokoontumisten välillä. Nimillisesti 300-jäseninen kansalliskokous kokoontuu noin kahden vuoden välein. PLO perustettiin 1964. Sen ensimmäisenä johtajana toimi Ahmad Shukeiri. Ensimmäinen 422 jäseninen kansalliskokous tapasi Jerusalemissa toukokuussa 1964 ja hyväksyi peruskirjan. PLO:n peruskirjassa otettiin tavoitteeksi maallinen ja demokraattinen Palestiinan valtio ja Israelin tuhoaminen. Kuuden päivän sodan jälkeen 1968 peruskirjaan tehtiin merkittäviä lisäyksiä. 1970-luvulla PLO:hon kuului kahdeksan Damaskoksessa ja Beirutissa päämajaansa pitävää järjestöä, tärkeimpinä Fatah ja vasemmistolaiset vapautusjärjestöt. Kaksi marxismi-leninistiläistä ryhmää erosi PLO:sta 1974 syytettyään sitä Israelin tuhoamisen päämäärän pettämisestä ja siirtymisestä kohti kahden valtion tavoitetta. Helmikuun 1969 kokouksessa Kairossa PLO:n johtajaksi valittiin Jasser Arafat ja Fatahin vaikutusvalta kasvoi. PLO:n julistus palestiinalaisten kansan edustuksesta johti ristiriitaan Jordanian kuningas Husseinin kanssa palestiinalaisten edustaessa suurinta osaa Jordanian väestöstä. Jordania karkoitti PLO:n Jordaniasta taistelujen jälkeen 1970–1971 (Musta syyskuu 1970). Tämän jälkeen PLO siirtyi Libanoniin, jossa se saavutti diplomaattisen voiton 1974 kun kaikki arabimaat (ml. Jordania) tunnustivat sen palestiinalaisten edustajaksi. Israelin vastahyökkäys pakolaisleireille 1981 ja Libanoniin 1982 pakotti PLO:n siirtämään päämajansa Tunisiaan. PLO:n epäonnistuminen päästä ratkaisuun palestiinalaisten asiassa ja Arafatin siirtyminen aseellisesta vastarinnasta diplomatiaan johti radikaalimpien järjestöjen, kuten Hizbollah ja Hamas syntyyn. Tämä vakuutti Israelin hyväksymään PLO:n tasavertaisena neuvottelukumppanina. Oslon sopimuksen allekirjoituksen Washingtonissa 13. syyskuuta 1993 jälkeen Israel tunnusti PLO:n palestiinalaisten edustajaksi ja PLO tunnusti Israelin. Sopimuksessa sovittiin myös palestiinalaisten itsehallinnon pääkohdat. Gaza–Jerikon sopimuksessa palestiinalaisille annettiin autonomia Gazan kaistalla ja Länsirannalla. Sopimuksessa määriteltiin Israelin armeijan kuusikuukautisesta vetäytymisestä. Jitzhak Rabinin murhan jälkeen marraskuussa 1995 häntä seurannut Benjamin Netanjahu keskeytti vetäytymisen Israelin vielä hallitsemilta alueilta. Vuonna 1996 palestiinalaisalueilla järjestettiin ensimmäiset vaalit, joissa palestiinalaisten presidentiksi valittiin PLO:n johtaja Jasser Arafat 88,1 %:lla äänistä. PLO:n kansalliskokous kokoontui Kairossa huhtikuussa 1996 ja mitätöi äänin 504–54 peruskirjan kohdat, jotka kielsivät Israelin olemassaolon. Osa kokousedustajista jätti tällöin PLO:n, uskoessaan Palestiinasta karkotettujen pakolaisten tällöin menettäneen oikeutensa palata koteihinsa nykyisen Israelin alueella. Rauhanprosessin ajauduttua jäihin, kansalliskokous julisti marraskuussa 1988 Algiersissa yksipuolisesti Palestiinan valtion perustetuksi. Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin välittämä Wyen sopimus lokakuussa 1998 yritti herättää rauhanprosessin jälleen vauhtiin. Israel suostui vetäytymään 13 % länsirannasta kolmessa kuukaudessa ja asettamaan sen yhteiseen hallintaan Palestiinalaishallinnon kanssa. Palestiinalaiset saivat myös käytävän Gazan ja länsirannan välillä. Välien kuitenkin kiristyessä, Israel jätti suurimman osan sopimuksesta toteuttamatta. Arafatin ja Barakin välisten lisäneuvotteluiden lisäsopimus tuli voimaan 1999 ja käytävä avattiin 2000. Edes Barakin alla sitä ei toteutettu täysin, ja väkivalta kiihtyi. Toisen intifadan alkaessa Israelin armeija miehitti jälleen suuren osan Länsirantaa maaliskuussa 2002, nollaten rauhankehityksen. Israelin hyökkäykset palauttivat jonkin verran PLO:n kansansuosiota, mutta tuhosivat myös suuren osan palestiinalaishallinnon hallinto- ja poliisivoimia. Luokka:Palestiina Luokka:Israel Luokka:Terroristijärjestöt ja:パレスチナ解放機構

PLO

Palestiinan vapautusjärjestö (منظمة تحرير فلسطينية) eli PLO (lyhenne englannin sanoista Palestine Liberation Organization) on palestiinalaisten järjestö, joka perustettiin 1964 yhdistämään erilaiset Palestiinan pakolais- ja sissiryhmät, jotka syntyivät Israelin valtion perustamisen ja Lähi-idän sotien jälkeen. PLO:n lakiasäätävä elin, kansalliskokous, valitsee 15-jäsenisen toimeenpanevan komitean, joka johtaa järjestöä kokoontumisten välillä. Nimillisesti 300-jäseninen kansalliskokous kokoontuu noin kahden vuoden välein. PLO perustettiin 1964. Sen ensimmäisenä johtajana toimi Ahmad Shukeiri. Ensimmäinen 422 jäseninen kansalliskokous tapasi Jerusalemissa toukokuussa 1964 ja hyväksyi peruskirjan. PLO:n peruskirjassa otettiin tavoitteeksi maallinen ja demokraattinen Palestiinan valtio ja Israelin tuhoaminen. Kuuden päivän sodan jälkeen 1968 peruskirjaan tehtiin merkittäviä lisäyksiä. 1970-luvulla PLO:hon kuului kahdeksan Damaskoksessa ja Beirutissa päämajaansa pitävää järjestöä, tärkeimpinä Fatah ja vasemmistolaiset vapautusjärjestöt. Kaksi marxismi-leninistiläistä ryhmää erosi PLO:sta 1974 syytettyään sitä Israelin tuhoamisen päämäärän pettämisestä ja siirtymisestä kohti kahden valtion tavoitetta. Helmikuun 1969 kokouksessa Kairossa PLO:n johtajaksi valittiin Jasser Arafat ja Fatahin vaikutusvalta kasvoi. PLO:n julistus palestiinalaisten kansan edustuksesta johti ristiriitaan Jordanian kuningas Husseinin kanssa palestiinalaisten edustaessa suurinta osaa Jordanian väestöstä. Jordania karkoitti PLO:n Jordaniasta taistelujen jälkeen 1970–1971 (Musta syyskuu 1970). Tämän jälkeen PLO siirtyi Libanoniin, jossa se saavutti diplomaattisen voiton 1974 kun kaikki arabimaat (ml. Jordania) tunnustivat sen palestiinalaisten edustajaksi. Israelin vastahyökkäys pakolaisleireille 1981 ja Libanoniin 1982 pakotti PLO:n siirtämään päämajansa Tunisiaan. PLO:n epäonnistuminen päästä ratkaisuun palestiinalaisten asiassa ja Arafatin siirtyminen aseellisesta vastarinnasta diplomatiaan johti radikaalimpien järjestöjen, kuten Hizbollah ja Hamas syntyyn. Tämä vakuutti Israelin hyväksymään PLO:n tasavertaisena neuvottelukumppanina. Oslon sopimuksen allekirjoituksen Washingtonissa 13. syyskuuta 1993 jälkeen Israel tunnusti PLO:n palestiinalaisten edustajaksi ja PLO tunnusti Israelin. Sopimuksessa sovittiin myös palestiinalaisten itsehallinnon pääkohdat. Gaza–Jerikon sopimuksessa palestiinalaisille annettiin autonomia Gazan kaistalla ja Länsirannalla. Sopimuksessa määriteltiin Israelin armeijan kuusikuukautisesta vetäytymisestä. Jitzhak Rabinin murhan jälkeen marraskuussa 1995 häntä seurannut Benjamin Netanjahu keskeytti vetäytymisen Israelin vielä hallitsemilta alueilta. Vuonna 1996 palestiinalaisalueilla järjestettiin ensimmäiset vaalit, joissa palestiinalaisten presidentiksi valittiin PLO:n johtaja Jasser Arafat 88,1 %:lla äänistä. PLO:n kansalliskokous kokoontui Kairossa huhtikuussa 1996 ja mitätöi äänin 504–54 peruskirjan kohdat, jotka kielsivät Israelin olemassaolon. Osa kokousedustajista jätti tällöin PLO:n, uskoessaan Palestiinasta karkotettujen pakolaisten tällöin menettäneen oikeutensa palata koteihinsa nykyisen Israelin alueella. Rauhanprosessin ajauduttua jäihin, kansalliskokous julisti marraskuussa 1988 Algiersissa yksipuolisesti Palestiinan valtion perustetuksi. Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin välittämä Wyen sopimus lokakuussa 1998 yritti herättää rauhanprosessin jälleen vauhtiin. Israel suostui vetäytymään 13 % länsirannasta kolmessa kuukaudessa ja asettamaan sen yhteiseen hallintaan Palestiinalaishallinnon kanssa. Palestiinalaiset saivat myös käytävän Gazan ja länsirannan välillä. Välien kuitenkin kiristyessä, Israel jätti suurimman osan sopimuksesta toteuttamatta. Arafatin ja Barakin välisten lisäneuvotteluiden lisäsopimus tuli voimaan 1999 ja käytävä avattiin 2000. Edes Barakin alla sitä ei toteutettu täysin, ja väkivalta kiihtyi. Toisen intifadan alkaessa Israelin armeija miehitti jälleen suuren osan Länsirantaa maaliskuussa 2002, nollaten rauhankehityksen. Israelin hyökkäykset palauttivat jonkin verran PLO:n kansansuosiota, mutta tuhosivat myös suuren osan palestiinalaishallinnon hallinto- ja poliisivoimia. Luokka:Palestiina Luokka:Israel Luokka:Terroristijärjestöt ja:パレスチナ解放機構

Jasser Arafat

Jasser Arafat (ياسر عرفات koko nimeltään Muhammad Abd al-Rahman ar-Rauf al-Qudwah al-Husayni, s. luult. 4. elokuuta 1929, Kairo, Egypti–11. marraskuuta 2004, Pariisi, Ranska) oli palestiinalaisten palestiinalaishallinnon johtaja vuodesta 1993. Hänet valittiin presidentiksi vaaleilla 1996 ja hän hoiti virkaa kuolemaansa asti. Arafat oli myös Palestiinan vapautusrintaman PLO:n puheenjohtaja ja ja Fatahin johtaja. Arafat voitti Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1994.

Elämä

Lapsuus

Arafat oli seitsenlapsisen perheen viides lapsi. Hänen synnyinpaikastaan ja ajastaan on epävarmuutta. Arafatin on sanottu syntyneen Jerusalemissa ja Gazassa 4. elokuuta 1929. Hän on saanut Kairossa 24. elokuuta 1929 päivätyn syntymätodistuksen. Arafatin isä oli palestiinalainen kauppias. Hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan viisivuotias ja hän eli sukulaistensa luona Kairossa ja Jerusalemissa. Hän opiskeli kuningas Faud I:n yliopistossa Kairossa (nyt Kairon yliopisto). Arafatista tuli nationalisti vuoteen 1946 mennessä ja hän hankki aseita Kairossa toimitettavaksi Palestiinaan arabipuolelle. Vuoden 1948 Israelin-arabien sodan alkaessa Arafat lähti yliopistosta ja pyrki Palestiinaan. Egyptin joukot eivät kuitenkaan sallineet huonosti varustettujen partisaanien pääsyä sota-alueelle ja joukko riisuttiin aseista ja käännytettiin takaisin. Yliopistossa Arafat liittyi muslimien veljesjärjestöön ja toimi palestiinalaisopiskelijoiden järjestön johdossa 1952–1956. Hän valmistui insinööriksi ja taisteli Suezin kriisissä Egyptin armeijan vänrikkinä.

Fatah ja PLO

Sodan jälkeen Arafat muutti Kuwaitiin, jossa hän työskenteli insinöörinä ja perusti oman yrityksensä. Hän perusti myös Fatah-järjestön, joka pyrki perustamaan itsenäisen Palestiinan valtion. Fatah yritti räjäyttää kiistellyn Israelin vesipumpun joulukuussa 1964. Kuuden päivän sodan jälkeen Israelin huomio kääntyi arabimaista palestiinalaisliikkeisiin, mukaan lukien Fatahiin. Vuonna 1968 Israelin puolustusvoimat hyökkäsi Fatahia vastaan jordanialaisessa Al-Karamehin kylässä. Taistelussa kuoli 150 palestiinalaississia ja 29 Israelin sotilasta. Tappiosta huolimatta taistelua pidetään voittona Fatahille ja Israel joutui perääntymään. 1960-luvun lopussa Fatah sai Palestiinan vapautusjärjestön johtopaikat ja Arafat nimettiin PLO:n johtoon 3. helmikuuta 1969 Kairossa. Arafatista tuli Palestiinan joukkojen ylipäällikkö 1971 ja PLO:n poliittisen osaston johtaja 1973.

Jordania

1960-luvulla palestiinalaispakolaisten ja Jordanian hallituksen välit kiristyivät raskaasti aseistettujen vastarintajoukkojen muodostaessa oman valtionsa Jordanian sisällä ja hallittua strategisia alueita Jordaniassa. Jordania yritti riisua palestiinalaisjoukot aseista, jolloin kesäkuussa 1970 puhkesi aseellisia yhteenottoja. Muut arabimaat yrittivät sovitella rauhanomaista ratkaisua, mutta jatkuvat fedayeen-toimet johtivat hallituksen toimiin. 16. syyskuuta kuningas Hussein määräsi sotatilan. Samana päivänä Arafat nimitettiin PLO:n joukkojen ylipäälliköksi. Sisällissodassa Syyria avusti PLO:ta ja hyökkäsi Jordaniaan 200 panssarilla. 24. syyskuuta mennessä Jordanian armeija pääsi voitolle ja PLO suostui tulitaukoon.

Libanon

Arafat siirsi PLO:n joukot Libanoniin. Heikon keskushallituksen vuoksi PLO toimi lähes kuin itsenäinen valtio. Sissit hyökkäsivät Israeliin rajan yli ja Israel vastasi iskuilla Libanoniin. Syyskuussa 1972 tapahtuneessa ns. Münchenin verilöylyssä palestiinalainen Musta syyskuu kaappasi Münchenin olympialaisissa 11 israelilaista urheilijaa, jotka saivat kaikki surmansa. Iskun suunnittelija Mohammed Daoud Oudeh sanoi varojen tulleen Mahmud Abbasilta joka oli Arafatin johtaman PLO:n pääsihteeri. Arafat itse sanoutui irti toimista. Vuonna 1974 Arafat määräsi PLO:n lopettamaan väkivallan Israelin, Länsirannan ja Gazan ulkopuolella. Samana vuonna Arafat puhui ensimmäisenä valtioiden ulkopuolisena edustajana YK:n yleiskokoukselle. Samana vuonna PLO hyväksyttiin ensimmäiseksi valtioiden ulkopuoliseksi järjestöksi YK:hon. Hyökkäykset Israelia vastaan jatkuivat ja Israel syytti Arafatin olevan viime kädessä iskujen takana. Arafat kielsi osallisuudensa ja sanoi ettei voinut hallita näitä ryhmiä. Vuonna 1974 arabit nimittivät PLO:n ainoaksi lailliseksi palestiinalaisten edustajaksi ja se otettiin arabiliittoon 1976. PLO oli mukana myös Libanonin sisällissodassa ja sen on väitetty syyllistyneen kymmenien tuhanten siviilien kuolemaan. Israel liittoutui Libanonin kristittyjen kanssa ja teki kaksi suurhyökkäystä Libanoniin. Ensimmäisessä, operaatio Litanissa 1978 Israelin puolustusvoimat ja Etelä-Libanonin armeija miehittivät kaistaleen "turvallisuusvyöhykkeeksi". Toisessa hyökkäyksessä, operaatio Galilee 1982 Israel valloitti suurimman osan Etelä-Libanonia, mutta joutui lopulta perääntymään turvallisuusvyöhykkeelle 1985. Israel päästi miehityksen aikana Libanonin maroniittikristityt falangistit hyökkäämään Sabran ja Shatilan pakolaisleireille ja surmaamaan 460–3500 palestiinalaispakolaista. Tapaus aiheutti palestiinalaisissa syvän vihan Israelin puolustusministeriä Ariel Sharonia kohtaan, jonka Israelin tutkintakomissio totesi epäsuorasti syylliseksi ja pakotti eroamaan.

Tunisiassa

Syyskuussa 1982 Israelin hyökkäyksen aikana yhdysvaltalaisjoukot rikkoivat tulitauon PLO:n vetäytyessä. PLO siirtyi viimein Tunisiaan, jossa se toimi vuoteen 1993. 1980-luvulla Arafat sai tukea Irakista, joka auttoi jälleenrakentamaan pahoja tappioita kärsineen PLO:n. Tämä tuli tarpeeseen etenkin ensimmäisen intifadan alettua joulukuussa 1987. Viikoissa Arafat sai kansannousun hallintaansa ja Fatahin Länsirannan joukkojen ansiosta sitä saatiin jatkettua. 15. marraskuuta 1988 PLO julisti itsenäisen Palestiinan valtion perustetuksi. Pakolaishallitus hylkäsi Palestiinan jaon ja vaati koko brittien Palestiinan mandaatin rajoja. 13. joulukuuta Arafat myöntyi YK:n turvallisuusneuvoston päätökseen ja lupasi tunnustaa Israelin valtion olemassaolon ja sanoutui irti terrorismista kaikissa muodoissaan. Yhdysvallat piti tunnustusta Camp Davidin rauhanneuvottelujen aloittamisen ehtona. Lausunto oli myös siirtyminen PLO:n alkuperäisesta tavoitteesta – Israelin tuhoamisesta – kohti kahden valtion perustamista, Israelin vuoden 1949 rajojen sisään ja Palestiinan Länsirannalle ja Gazan alueelle. Vuonna 1990 Arafat meni naimisiin Suha Tawilin kanssa. Hän oli palestiinalainen katolinen joka työskenteli PLO:ssa Tunisiassa ja kääntyi muslimiksi ennen naimisiinmenoa. Vuoden 1991 Madridin konferenssissa Israel avasi ensimmäistä kertaa neuvottelut PLO:n kanssa. Ennen Persianlahden sotaa Arafat vastusti Yhdysvaltain hyökkäystä. Tämä suututti Yhdysvallat ja muut arabimaat ja palestiinalaisten rahatulo loppui. Myös käynnissä olleet käynnissä olleet neuvottelut katkaistiin. Kuwaitin vapauttamisen jälkeen Arafat oli menettänyt kansainvälisen tukensa ja taipui salaisiin neuvotteluihin Israelin kanssa. Huhtikuussa 1992 Arafat selviytyi lentokoneen pudotessa Libyan aavikolle hiekkamyskyssä. Lentäjät ja perämies saivat surmansa.

Palestiinalaishallinto

Neuvottelujen tulos, Oslon sopimus, solmittiin syyskuussa 1993 Washingtonissa. Sen mukaan perustettaisiin palestiinalaisten itsehallinto Länsirannalle ja Gazaan viiden vuoden kuluessa. Seuraavana vuonna Arafat sai Nobelin rauhanpalkinnon Shimon Peresin ja Jitzhak Rabinin kanssa. Vuonna 1994 Arafat muutti palestiinalaisten hallintoalueelle, näin palaten Palestiinaan ensimmäistä kertaa 26 vuoteen. Heinäkuussa 1995 hän sai lapsen, joka nimettiin Zawhaksi hänen äitinsä mukaan. 20. tammikuuta 1996 Arafat valittiin palestiinalaishallinnon presidentiksi (ra'is) 87 % ääntenenemmistöllä, vastaehdokkaanaan Samiha Khalil. Vaaleja pidettiin reiluina, mutta useat oppositioryhmät eivät olleet asettaneet omia ehdokkaitaan. Seuraavat vaalit oli määrä pitää tammikuussa 2002, mutta ne on lykätty Israelin puolustusvoimien hyökkäyksien ja Gazan ja Länsirannan liikkumarajoitusten vuoksi. Vuoden 1996 puolivälissä monien itsemurhapommitusten jälkeen Benjamin Netanjahu nimettiin Israelin pääministeriksi. Palestiinan–Israelin suhteet muuttuivat kireämmiksi hyökkäysten jatkuessa. Netanjahu yritti estää palestiinalaishallinnon muodostamiseksi määrättyjä toimia. 1998 presidentti Bill Clinton puuttui asiaan ja Wye Riverin sopimuksessa 23. lokakuuta sovittiin yksityiskohtaisesti rauhanprosessissa otettavat askeleet. Arafat jakoi neuvotteluja Netanjahun seuraajan Ehud Barakin kanssa. Vasemmistolainen Barak myöntyi tarjoamaan palestiinalaisille Gazan ja Länsirannan lisäksi Itä-Jerusalemia pääkaupunkina, osan pakolaisista paluuta ja korvausta lopuille. Laajasti kritisoidussa päätöksessä Arafat kieltäytyi tarjouksesta eikä tehnyt vastatarjousta. Israelin oppositiojohtaja Ariel Sharonin kiistellyn Al-Aksan moskeijavierailun jälkeen alkanut toinen kansannousu ja seurannut väkivalta (2000–) ajoi neuvottelut umpikujaan. Israel syytti Arafatia terrorismin tukijaksi ja hänen liikkumisensa Ramallahista estettiin. Arafatin vaimo ja tytär siirtyivät turvaan Pariisiin, jossa nämä asuvat edelleen. Arabiliitto tarjoutui tunnustamaan Israelin vastineeksi vetäytymisestä 1949 rajoilla ja Palestiinalaishallinnon ja Palestiinan valtion tunnustamisesta. Sopimuksen kannattajat pitivät tätä historiallisena mahdollisuutena, mutta Israel kieltäytyi tarjouksesta. Tätä seurasi hyökkäys Israeliin, jossa Fatah oli mukana, jossa 135 israelilaista sai surmansa. Ariel Sharon julisti Arafatin tukeneen terroristeja ja tehneen itsestään Israelin vihollisen. Tätä seurasi Israelin invaasio, jossa surmattiin satoja palestiinalaisia ja tuhottiin kokonaisia kortteleita. Joukot valtasivat myös Ramallahin, mukaan lukien suuren osa Afaratin päämajarakennuksesta. Huolimatta Israelin yrityksistä löytää toinen neuvottelukumppani, Arafat on ainoa joka nauttii useimpien ryhmien luottamusta. Arafatin sallittiin viimein poistua päämajastaan 3. toukokuuta 2002 neuvottelujen jälkeen. Arafat vetosi iskujen lopettamiseksi, mutta hänen vetoomuksensa jäi huomiotta. Israel piti Arafatia vankina päämajassaan Ramallahissa joulukuussa 2001 alkaen, julistaen että palaaminen on mahdotonta mikäli hän poistuu. Pääministeri Sharon vihjasi useita kertoja mahdollisuudesta murhata Arafat.

Sairauskohtaus

Arafatin terveyden heikentyessä lokakuussa 2004 Israel salli hänen poistua lääkärinhoitoa varten. Arafat menetti tajuntansa 27. lokakuuta kymmenen minuutin ajaksi. 29. lokakuuta hänet lennätettiin sairaalaan Pariisiin. Hänen sairautensa laatua ei ole vielä kyetty selvittämään. Aluksi Arafatin huhuttiin sairastavan vaarallista verisyöpää, leukemiaa, mutta sairaala kiisti huhut. Arafatin on väitetty kärsivän aivoverenvuodosta. Sairaalan mukaan Arafat vajosi koomaan 3. marraskuuta. 8. marraskuuta palestiinalaishallinto saapui tapaamaan Arafatia. Arafatin vaimo Suha Arafat aiheutti skandaalin väittämällä palestiinalaishallinnon "yrittävän haudata Arafatin elävältä". 9. marraskuuta Arafatin sanottiin olevan elossa, mutta olevan hyvin kriittisessä tilassa. 11. marraskuuta Sekä sairaalan että palestiinalaishallinnon edustajat kertoivat Arafatin menehtyneen kello 4.30 Suomen aikaa. Useat maailman johtajat esittivät surunvalittelunsa. Arafat haudattiin perjantaina 12. marraskuuta Ramallahiin Muqata-päämajan alueella sijaitsevaan väliaikaiseen mausoleumiin. Arafat itse olisi halunnut tulla haudatuksi Jerusalemiin. Israel kuitenkin kielsi tämän ehdottomasti. Palestiinalaiset äärijärjestöt kuten al-Aksan marttyyrien prikaati ja Hamas uhkasivat jatkaa iskuja Israeliin.

Henkilökohtainen omaisuus

Arafat mainitaan Forbesin vuosittaisessa varakkaimpien "kuninkaitten, kuningattarien ja despoottien" listassa. Vuonna 2003 hänen omaisuutensa arvioitiin "ainakin 300 miljoonan dollarin" arvoiseksi, ja Arafat sijoittui listalla kuudenneksi. Forbes ei kuitenkaan maininnut lähdettä.

Linkkejä


- [http://www.nobel.se/peace/laureates/1994/arafat-bio.html nobelprize.org. Yasser Arafat – Biography] Nobelin e-museo - Jasser Arafatin elämäkerta (englanniksi) Arafat, Jasser Arafat, Jasser ms:Yasser Arafat zh-min-nan:Yasser Arafat ko:야세르 아라파트 ja:ヤーセル・アラファート th:ยัสเซอร์ อาราฟัต

Daavid

Daavid (hepreaksi דָּוִד, nimi merkitsee "rakastettu") oli Israelin tarumainen toinen kuningas n. vuosina 1013-973 eaa. Hän oli kuningas Salomon isä. Daavid tuli Saulin palvelukseen, mutta pakeni herätettyään voitokkaana sotapäällikkönä kuninkaan kateuden. Tämän kuoltua Daavidista tuli ensin Juudan ja sitten Israelin kuningas. Daavid laajensi valloitussodilla Israelia. Hän kukisti filistealaiset ja muut vihamieliset naapurikansat. Ensimmäisessä Samuelin kirjassa kerrotaan, kuinka hän voitti filistealaisen Goljatin. Daavid myös kehitti Isreaelin uskonnollista elämää. Hänen hallituskaudellaan Jerusalemista tuli Israelin pääkaupunki ja uskonnollinen keskus. Suurin osa psalmeista on peräisin Daavidin ajalta. Kristityt uskovat, että Jeesus polveutuu suoraan alenevassa polvessa Daavidista, minkä vuoksi Jeesusta kutsutaan toisinaan "Daavidin pojaksi". Luokka:Israelin kuninkaat ja:ダビデ ko:다윗 왕

Persia

Persia on historiallinen valtio, jonka nimi on nykyään Iran. Persialaiset löivät heitä hallinneet assyrialaiset vuonna 612 eaa. Akemenidien suku hallitsi Persiaa vuoteen 330 eaa, jolloin Aleksanteri Suuri kukisti kuningas Dareios III:n ja poltti silloisen pääkaupungin Persepoliin. Persia kävi monia sotia Roomaa ja Bysanttia vastaan. Vuonna 628 Persia oli romahtanut pitkän Bysanttia vastaan käydyn sodan jälkeen, ja arabit pystyivät valloittamaan Persian vuonna 639. 21. maaliskuuta 1935 Persia vaihtoi virallisesti nimensä Iraniksi. Katso myös: Luettelo Persian kuninkaista ja Satraappi Luokka:Persia ja:ペルシア ko:페르시아 제국

Aleksanteri Suuri

Aleksanteri Suuri eli Aleksanteri III (kr. Αλέξανδρος Γ' ο Μακεδών eli Aléksandros ho Trítos ho Makedón; heinäkuu 356 eaa.–10. kesäkuuta 323 eaa.) oli Makedonian kuningas 336 eaa.–323 eaa. Hän oli eräs antiikin merkittävimmistä sotapäälliköistä, joka valloitti muun muassa Egyptin ja Persian valtakunnan jonka rajoja hän laajensi aina Intiaan asti. Aleksanterin isä Filippos II yhdisti kreikkalaiset kaupunkivaltiot oman valtansa alle. Filippoksen kuoltua Aleksanteri peri isältään rikkaan valtakunnan ja aikansa parhaiten koulutetun armeijan. Kreikkalaisten kaupunkivaltioiden avustuksella Aleksanteri kukisti Persian kuninkaan Dareios III:n ja valtasi koko Persian valtakunnan. Valloitusretkiensä aikana hän perusti monia uusia kaupunkeja, muun muassa Aleksandrian Egyptissä, joihin muutti kreikkalaisia asukkaita. Hän kasvatti armeijaansa muiden kansojen sotilailla ja kannusti kreikkalaisten ja persialaisten välisiä avioliittoja. Aleksanterin valloitukset aloittivat hellenistisen ajan jolloin kreikkalainen kulttuuri levisi aina Intiaa myöden.

Nuoruus

Aleksanteri oli kuningas Filippos II:n ja epeiroslaisen prinsessa Olympiaksen poika. Aleksanteri väitti tosin myöhemmin, että hänen todellinen isänsä olisi ollut itse Zeus-jumala. Vuodesta 343 eaa. Aleksanterin opettajana oli filosofi Aristoteles jonka Filippos oli kutsunut Makedoniaan opettamaan poikaansa ja muita makedonialaisen ylimystön lapsia. Aristoteles opetti nuorelle prinssille retoriikkaa ja kirjallisuutta. Erityisesti Homeroksen Ilias oli Aleksanterin suosikkikirja. Eräs tunnetuin tarina Aleksanterin lapsuudesta kertoo siitä kuinka hän sai hevosensa Bukefaloksen. Jo nuorena mihenä Aleksanteri sai tutustua Makedonian kuninkaan tehtäviin. Kun Filippos oli sotimassa Traakiassa vuonna 340 eaa. sai Aleksanteri toimia isänsä sijaisena ja sai muun muassa ottaa vastaan Persian valtakunnan lähettiläitä. Vuonna 338 eaa. Aleksanteri johti vasenta siipeä ja sen tärkeää raskasta ratsuväkeä, kun Filippoksen armeija löi Ateenan ja Theban joukot Kaironeian taistelussa. Taistelun jälkeen Filippos pakotti kreikkalaiset kaupunkivaltiot mukaan perustamaansa Korintin liittoon, jonka johtajaksi Filippos myös valittiin. Filippoksen ja Olympiaan välille syntyi riita ja Olympias matkusti veljensä, Epeiroksen kuninkaan Aleksanteri I luokse. Aleksanteri seurasi äitinsä mukana, mutta palasi pian Filippoksen toivomuksesta takaisin Makedoniaan. Selvästikin Filippos piti Aleksanteria kruununperillisenä vaikka hänellä oli ainakin toinen poika, Arridaios thessalialaisen vaimonsa Filinnan kanssa.

Aleksanterista tulee kuningas

Aleksanterin isä Filippos salamurhattiin lokakuussa 336 eaa. Antipatros, eräs Filippoksen upseereista, antoi armeijan huudattaa Aleksanterin kuninkaaksi. Aleksanteri oli tuolloin vain 20-vuotias. Heti aluksi Aleksanteri antoi teloittaa kaksi henkilöä Filippoksen murhasta. Saatuaan armeijan tuen Aleksanterin oli yritettävä saada Makedonian valtapiiriin kuuluvat kansat tunnustamaan hänet. Vuoden 336 eaa. lopulla hän hän kutsui koolle Thessalian liiton kokouksen, joka valitsi hänet johtajakseen. Myös Korintin liitto valitsi pian tämän jälkeen Aleksanterin uudeksi johtajakseen. Vuoden 335 eaa. keväällä Aleksanteri johti makedonialaiset Traakiaan, jossa oli syntynyt kapinoita Filippoksen kuoleman jälkeen. Tämän sotaretken aikana Aleksanteri ylitti armeijoineen Tonavan, jonka vastarannalla eläneet heimot hän kukisti. Tämän jälkeen hän kukisti illyrialaiset heimot. Samaan aikaan kun Aleksanteri oli Illyriassa, näkivät kreikkalaiset sopivan tilaisuuden riistäytyä makedonialaisten hallinnasta. Erityisesti ateenalainen puhuja Demosthenes yritti saada aikaan kapinaa Kreikassa. Thebalaiset ryhtyivätkin vastustamaan makedonialaisia ja piirittivät kaupunkiinsa Filippoksen asettaman varuskunnan. Heti palattuaan Illyriasta Aleksanteri marssi etelään ja kukisti thebalaiset. Theban taistelun jälkeen Aleksanteri antoi tuhota koko kaupungin maan tasalle temppeleitä ja runoilija Pindaroksen kotia lukuun ottamatta. Kuusi tuhatta thebalaista tapettiin ja loput myytiin orjiksi. Muita kreikkalaisia kaupunkivaltioita kohdeltiin ystävällisemmin ja Korintin liitto päätti taas valita Aleksanterin johtajakseen.

Hyökkäys Persiaan

Saatuaan Makedonian lähialueet valtaansa Aleksanteri suuntasi katseensa Persian valtakuntaa kohti. Filippos oli jo aikaisemmin lähettänyt makedonialaisen kenraali Parmenionin valloittamaan kreikkalaisia kaupunkeja Vähässä-Aasiassa. Parmenion oli kuitenkin kärsinyt tappioita persialaisia komentanutta rodoslaista Memnonia vastaan ja joutunut perääntymään Hellespontille. Filippoksen tavoitteena oli ollut hyökätä Persiaan ja vapauttaa persialaisten vallassa olleet kreikkalaiskaupungit. Korintin liitto oli perustettu pitkälti sen takia että Filippos tarvitsi kreikkalaisten kaupunkien tuen jos hän aikoi kukistaa persialaiset. Makedonialaisen propagandan mukaan hyökkäyksen tarkoitus oli myös kostaa persialaisille heidän kreikkalaisille persialaissotien aikana tekemät vääryydet. Aika oli hyvin valittu koska Persian kuninkaan Artakserkses III:n kuoleman jälkeen muun muassa Egypti ja Babylonia olivat kapinoineet persialaisia vastaan ja uusi kuningas Dareios III ei ollut vielä saanut valtakuntaa täysin kuriin. Aleksanteri päätti laittaa isänsä suunnitelman käytäntöön. Hän ylitti Hellespontin toukokuussa 334 eaa. suuren armeijan voimin. Armeija koostui Makedonian varsinaisesta armeijasta ja Makedonian liittolaisten joukoista. Tärkeimmät liittolaisjoukot olivat thessalialainen ratsuväki ja kreikkalaisten kaupunkivaltioiden Korintin liiton sääntöjen mukaan asettamat joukot. Mukana oli myös jonkin verran kreikkalaisia palkkasotilaita. Makedoniaan hän jätti Antipatroksen ja osan armeijasta joiden tehtäväksi tuli pitää kreikkalaiset kaupunkivaltiot kurissa.

Persialaiset satraapit lyödään

:Pääartikkeli: Granikosjoen taistelu Granikosjoen taistelu.]] Makedonialaisia vastassa olleet persialaiset joukot olivat kokoontuneet Zelean kaupungissa. Paikalla olivat Vähän-Aasian maakuntien satraapit ja kreikkalaisia palkkasotureja johtava Memnon. Persialaiset päättivät käydä taisteluun hyökkääjiä vastaan, vaikka Memnon olikin sitä mieltä, että persialaiset tulisivat olemaan alakynnessä makedonialaista falangia vastaan. Persialaiset asettuivat puolustusasemiin Granikosjoen rannalle. Kun Aleksanteri saapui paikalle Parmenion suositteli nuorelle kuninkaalle, että olisi paras olla hyökkäämättä. Nykypäivään säilyneet lähteet eroavat siinä mitä seuraavaksi tapahtui. Diodorus Siculuksen mukaan Aleksanteri seurasi Parmenionin neuvoa, mutta muut lähteet ovat yksimielisiä siitä, että Aleksanteri päätti hyökätä heti. Seuranneessa taistelussa Aleksanteri löi persialaiset joukot. Vangeiksi jääneet kreikkalaiset palkkasoturit, jotka nähtiin pettureina, lähetettiin orjatyöhön Makedoniaan.

Vähä-Aasian valloitus

taistelu.]] Lyötyään satraapit Aleksanteri jatkoi valtaamalla Vähän-Aasian länsirannikon kaupunkeja. Lyydian pääkaupunki Sardes antautui ilman taistelua. Sardeksessa Aleksanteri perusti uuden temppelin Zeus-jumalalle, julisti kaupungin vapautetuksi ja antoi kaupungin asukkaille takaisin heidän vanhat lakinsa. Tosiasiassa mikään ei muuttunut, Lyydiaa hallittiin tulevaisuudessakin persialaisen satraappi-järjestelmän mukaan. Sardeksesta armeija jatkoi matkaansa Efesosta kohti. Kaupungin varuskunta oli paennut ja kaupungin asukaat olivat syrjäyttäneet sen persialaismieliset oligarkkiset johtajat. Kaupunki sai hyvän kohtelun ja muutkin lähistöllä olevat kaupungit antautuivat Aleksanterille. Efesoksesta armeija siirtyi kohti tärkeää satamakaupunkia Miletosta. Avuksi saapunut 400-laivainen persialainen laivasto joutui perääntymään, koska makedonialaiset saivat tukituksi kaupunkiin johtavan väylän. Kaupunki antautui piirityksen jälkeen. Kuultuaan Granikosjoen tappiosta Persian kuningas Dareios III nimitti Memnonin johtamaan Vähän-Aasian puolustusta sillä välin, kun hän itse kokosi suurta armeijaa. Memnon tiesi ettei voittaisi makedonialaisia avoimessa taistelussa ja asettui puolustusasemiin Halikarnassoksen kaupunkiin, jota makedonialaiset alkoivat piirittää. Halikarnassoksen piiritys loppui, kun makedonialaiset valtasivat kaupungin verisen rynnäkön jälkeen. Memnon pääsi pakoon meriteitse ja osa hänen varuskunnastaan jäi kaupungin sisällä oleviin linnakkeisiin. Persialainen laivasto kokoontui Kosin saarelle ja jatkoi toimintaansa sieltä. Aleksanterin armeijan moraali oli laskenut piirityksen aikana niin, ettei hän halunnut yrittää linnakkeiden valtaamista. Armeija jatkoi matkaansa, paikalle jätettiin pieni varuskunta valvomaan persialaisia jotka toimivat Halikarnassoksesta käsin vielä vuonna 332 eaa. Vaikka sodan alkuperäinen päämäärä, Vähän-Aasia kreikkalaisten kaupunkien vapauttaminen, oli nyt saavutettu, Aleksanteri päätti jatkaa sotaretkeään itää kohti. Vähän-Aasian lounaisrannan maakuntien Lykian ja Pamfylian kaupungit kukistuivat helposti. Tulevan talven aikana makedonialaiset valtasivat Vähän-Aasian sisäosan käsittävän Fryygian maakunnan. Parmenion hyökkäsi Sardesista itään ja Aleksanteri Pamfyliasta pohjoiseen. Joukot kohtasivat Fryygian pääkaupungissa Gordionissa vuoden 333 eaa huhtikuussa. Gordionissa makedonialaiset pysähtyivät lepäämään. Täällä Aleksanterin sanotaan avanneen niin sanotun Gordionin solmun. Legendan mukaan hänestä, joka pystyisi avaamaan solmun, tulisi Aasian kuningas. Gordionissa armeijalle saapui vahvistuksia jotka käsittivät noin 3000 makedonialaista ja tuhat kreikkalaista sotilasta. Heinäkuussa Aleksanteri lähti marssimaan kohti etelää armeijansa kanssa, jättäen yksisilmäisen kenraali Antigonoksen Fryygiaan satraapiksi 1500 palkkasoturin kanssa. Vallattuaan Kilikian pääkaupungin Tarsoksen, Aleksanteri sai kuulla Dareioksen olevan Syyriassa suuren armeijan kanssa.

Issoksen taistelu

Tarsoksen :Pääartikkeli: Issoksen taistelu Aleksanteri päätti johtaa armeijansa etelään Dareiosta kohti, mutta sai pian kuulla että Dareios oli päässyt hänen ohitseen ja oli tällä hetkellä armeijoineen makedonialaisten takana. Armeija teki täyskäännöksen ja alkoi marssia pohjoiseen. Aleksanteri löi Issoksen taistelussa Dareios III:n, joka joutui pakenemaan ja jättämään jälkeensä perheensä. Vangeiksi jäivät muiden muassa Dareioksen äiti Sisygambis, hänen vaimonsa Statira, poikansa Okhos ja hänen tyttärensä Statira ja Drypetis. Aleksanteri kohteli heitä ystävällisesti, ehkä siksi että persialaisen tavan mukaan uusi kuningas huolehti aina vanhan kuninkaan perheestä. Pian taistelun jälkeen Dareios lähetti viestin jossa hän halusi vaihtaa perheensä valtavaa palkkiota vastaan. Aleksanteri kieltäytyi. Myöhemmin Dareiokselta saapui myös toinen viesti, jossa Aleksanterille luvattiin kaikki Persian alueet Eufratista länteen. Aleksanteri ei suostunut tähänkään. Parmenionin sanotaan sanoneen: "Jos minä olisin Aleksanteri niin hyväksyisin tämän tarjouksen", johon Aleksanteri vastasi: "niin minäkin hyväksyisin, jos olisin Parmenion".

Foinikian valloitus

Eufrat.]] Makedonialaiset eivät voineet kuitenkaan lähteä heti seuraamaan Dareiosta, koska persialainen laivasto Välimerellä oli vielä kukistamatta. Farnabazoksen johtama laivasto hallitsi vielä Aigeianmerta ja vaaransi armeijan huoltoyhteyksiä. Persialaista laivastoa huolletiin Foinikian satamakaupungeista käsin ja siksi Aleksanteri päätti valloittaa nämä kaupungit. Foinikian valloitus avaisi myös tien Egyptiin, jonka viljasta Kreikka oli usein ollut riippuvainen. Foinikian tärkeimmät kaupungit, Arados, Tripoli, Byblos, Beirut ja Sidon antautuivat heti makedonialaisille valloittajille. Ainoastaan Tyros kieltäytyi antautumasta Aleksanterille tämän asettamien ehtojen mukaan. Aleksanteri olisi halunnut uhrata kaupungissa Melqart-jumalan temppelissä (kreikkalaiset yhdistivät jumalan Heraklekseen), mutta tyroslaiset eivät suostuneet tähän. Loukkaantunut Aleksanteri päätti vallata strategisesti tärkeän kaupungin vaikka se sijaitsi saarella, jonne oli miltein mahdotonta päästä rannalta käsin. Tyroksen piiritys alkoi vuoden 332 eaa. tammikuussa ja kaupunki kukistui heinäkuussa. Kaupungin asukkaista 2000 ristiinnaulittiin ja noin 6000 menehtyi itse piirityksessä. Tyros asutettiin uudelleen Aleksanterille lojaalien foinikialaisten kaupunkien asukkailla ja sodassa haavoittuneilla sotilailla. Seuraavaksi makedonialaiset alkoivat piirittämään Gazaa, joka myös oli kieltäytynyt antautumasta makedonialaisille. Gazan piiritys kesti lokakuuhun asti ja kaikki kapungin miespuoliset asukaat tapettiin. Historioitsija Josephuksen mukaan Aleksanteri Suuri vieraili Jerusalemissa Tyroksen piirityksen aikana, mutta tätä ei pidetä yleensä todellisena tapahtumana.

Egyptin valloitus

Joulukuussa 332 eaa. Aleksanterin armeija pääsi Egyptiin. Pelusiumin kaupungissa (nykyinen Port Said) Egyptin satraappi Mazakes ja persialainen virkamies Amminapes antautuivat Aleksanterille. Amminapes oli alkujaan parthialainen. Hän oli aikaisemmin ollut maanpaossa Filippoksen hovissa ja tunsi luultavasti Aleksanterin jo entuudestaan. Mazakesilla ei ollut käytettävissä tarpeeksi joukkoja joilla vastustaa makedonialaisia, koska suurin osa joukoista oli kaatunut Issoksen taistelussa. Egypti oli myös aiemmin kapinoinut Persian valtaa vastaan (vuosina 338 eaa.-336 eaa.) ja Mazekes pelkäsi varmasti joutuvansa taistelemaan valloittajia ja egyptiläisiä vastaan. Egyptiläiset ottivatkin makedonialaiset vastaan vapauttajina ja Egyptin valtaaminen kävi erittäin kivuttomasti. Aleksanteri nimitti egyptiläisen Petesisin ja persialaisen Doloaspisin hallitsemaan maata. Myös kaksi makedonialaista nimitettiin johtamaan Egyptiin jätettäviä joukkoja. Samalla nimitettiin myös yksi makedonialainen johtamaan laivastoa. Aleksanteri määräsi laivastonsa valtaamaan Memfisin ja jatkoi itse armeijoineen matkaa Heliopolisiin, Egyptin uskonnolliseen pääpaikkaan. Täällä hän varmaankin otti itselleen faaraon arvonimen, koska siitä lähtien egyptiläiset papit käyttivät hänestä faaraolle kuuluvia arvonimiä. Tammikuussa 331 eaa Aleksanteri päätti perustaa uuden kaupungin Niilin suistolle. Aleksandriaan jätettiin armeijan haavoittuneet sotilaat ja sinne muutti pian paljon kreikkalaisia. Ollessaan Egyptissä Aleksanteri kävi keskellä autiomaata sijaitsevassa Amon-jumalan temppelissä (kreikkalaiset yhdistivät Amonin Zeus-jumalaan). Arrianoksen mukaan hän halusi jäljitellä sankariaan ja myyttistä esi-isäänsä Heraklesta, joka myös tarun mukaan oli käynyt temppelissä. Tarun mukaan temppelin oraakkeli olisi tervehtinyt Aleksanteria "Amonin poikana". Tästä ei kuitenkaan ole mitään varmuutta. Varmaan on kuitenkin että tämän jälkeen Aleksanteri alkoi uhrata Amonille ja halusi itseään kutsuttavan "Amonin pojaksi" tai "Zeuksen pojaksi".

Gaugamelan taistelu

:Pääartikkeli: Gaugamelan taistelu Aleksanteri palasi Egyptista Foinikiaan vuoden 331 eaa. toukouussa. Aluksi hän kukisti Samariassa puhjenneen kapinan ja palasi sen jälkeen Tyrokseen. Vuoden 331 eaa. heinäkuussa Aleksanteri lähti Syyriasta noin 40 000 sotilaan voimin Eufratia kohti. Aleksanterin tarkoitus oli varmastikin seurata Eufratia Babyloniin asti, jäljitellen Ksenofonin kuvausta Kyyros nuoremman sotaretkestä vuonna 401 eaa. Kun hän sai kuulla, että Dareios oli Tigriksen toisella puolella valtavan armeijan kanssa, hän päätti ylittää joen. Dareios oli valinnut sopivan tasaisen paikan, jossa hänen ylivoimaisella ratsuväellään olisi tilaa liikkua. Hänellä oli myös elefantteja ja viikatevaunuja. Kaikesta huolimatta Aleksanteri kukisti Dareioksen toistamiseen Gaugamelan taistelussa ja Dareios joutui taas pakenemaan. Gaugamelan jälkeen makedonialaiset valtasivat Arbelan ja pian myös Persian valtakunnan rikkaimman alueen, Babylonian, jonka satraappi Mazaios antautui valloittajille. Babylonialaiset olivat Egyptiläisten tapaan vasta äskettäin (336 eaa.) kapinoineet persialaisia vastaan. Aleksanteri määräsi Mazaioksen jatkamaan tehtäviään Babylonian satraappina.

Persian valloitus

Aleksanterin joukot viipyivät Babylonissa viisi viikkoa, jonka jälkeen he jatkoivat matkaansa Susaan, yhteen Persian valtakunnan neljästä pääkaupungista. Babylonissa hän otti myös vastaan Makedoniasta lähetetyt täydennykset, jotka käsittivät noin 15 000 miestä. Susaan päästiin joulukuussa. Paikallinen komentaja Abulites antautui heti ja hänestä tehtiin pian Susianan (entinen Elam) satraappi. Päästäkseen Susasta Persian valtakunnan sisäosiin armeijan oli ylitettävä Zagros-vuoristo. Aleksanteri jakoi joukkonsa kahteen erilliseen armeijaan. Parmenion sai suurimman osan armeijasta ja käskyn marssia Persepoliin pidempää eteläistä reittiä pitkin. Aleksanteri itse johti joukkoja joiden tarkoitus oli vallata niin sanotut "Persian portit", solan jonka läpi pääkaupunkien välinen kuninkaallinen tie kulki. Persian porttien taistelussa persialainen komentaja Ariobarzanes puolusti solaa ja makedonialaiset kärsivät suuria tappioita ennen kun saivat vastustajansa lyötyä. Persepoliin armeija pääsi vuoden 330 eaa alussa. Aleksanteri antoi armeijansa ryöstää Persepoliin kuninkaallista palatsia lukuun ottamatta. Samaan aikaan vallattiin myös Persian uskonnollinen pääkaupunki Pathragada.

Aasian kuningas

Pathragada Makedonialaiset ja kreikkalaiset olivat nyt omasta mielestään kostaneet Persialle Kreikan kaupunkien persialaissotien aikana kärsimät vääryydet ja heidän sotaonnensa oli ylittänyt kaikkien odotukset. Aleksanteri oli jo aikaisemmin alkanut kutsua itseään Aasian kuninkaaksi ja hän haaveili ilmeisesti koko Persian valtakunnan kuninkuudesta. Hän oli myös nimittänyt persialaisia satraapeiksi eri maakuntiin ja oli selvä, että hän aikoi hallita valtaamiaan alueita. Dareioksella oli kuitenkin vielä kannattajansa ja hänen tiedettiin olevan Ekbatanaassa, Meedian vanhassa pääkaupungissa. Vain muutama Persian vanhan aristokratian jäsen oli valmis asettumaan Aleksanterin puolelle. Eräs heistä oli Frasaortes, jonka Aleksanteri nimitti Persisin maakunnan satraapiksi. Persepoliissa ollessaan Aleksanteri määräsi kuninkaallisen palatsin poltettavaksi maan tasalle. Tästä tapahtumasta on säilynyt nykypäivään kaksi eri versiota. Arrianoksen mukaan Aleksanteri päätti korkeimpien päällikköjensä kanssa että palatsi poltettaisiin kostoksi siitä, että persialaiset tuhosivat Ateenan persialaissotien aikana. Esimerkiksi Plutarkhos kuitenkin kertoo, että Aleksanteri määräsi palatsin poltettavaksi humalpäissään.

Dareioksen kuolema

Oltuaan neljä kuukautta Persepoliissa Aleksanteri lähti Ekbatanaa kohti, jonne Dareios oli yrittänyt koota uutta armeijaa. Kun Dareios sai kuulla Aleksanterin lähestvän pakeni hän Baktriaa kohti, jossa hän toivoi saavansa koottua uuden armeijan. Kun näytti siltä että Aleksanteri oli pian saamassa Dareioksen kiinni, otti Baktrian satraappi Bessos Dareioksen vangiksi. Bessos julisti pian itsensä kuninkaaksi ja alkoi nimitää itseään Artakserkses V:ksi. Kun makedonialaiset olivat saada kiinni Bessoksen ja hänen joukkonsa, määräsi Bessos Dareioksen murhattavaksi. Tämä sopi Aleksanterille joka näin saattoi jatkaa valloituksiaan itään ja samalla sanoa, että hän aikoi vain kostaa Darioksen kuoleman. Aleksanterin armeija seurasi Bessosta Parthiaan ja valtasi samalla Hyrkanian maakunnan. Hyrkanian maaherraksi Aleksanteri nimitti Amminapesin, joka oli ollut kuninkaan seurueessa aina Egyptin valloituksesta saakka. Aleksanterin seuraan liittyi täällä myös Artabazos, joka oli Aleksanterin rakastajattaren Barsinen isä ja entinen Fryygian satraappi. Aleksanterin hoviin liittyi myös yksi Dareioksen velijstä ja muita tärkeitä persialaisia aristokraatteja,. Hyrkanian sotaretken aikana eräs vuoristoheimo sai kaapattua Aleksanterin hevosen Bukefaloksen erään pienen kahakan aikana. Aleksanterin sanotaan uhanneen tappaa koko heimon viimeiseen mieheen jos hevosta ei luovuteta takaisin. Hevonen palautettiin tietysi heti.

Filotaan murha

Vuoden 330 eaa. syksyllä makedonialaiset alkoivat valittaa siitä, että Aleksanteri oli alkanut pukeutua persialaiseen tapaan. Heti Dareioksen kuoleman jälkeen hän oli alkanut pitää diadeemia. Vuoden 330 eaa. lopulla, armeijan ollessa Drangianassa, paljastui salajuoni Aleksanteria kohtaan. Salajuonen taustalla oli ehkä sotilaiden halu saada loppu sodalle, jolla ei enää ollut mitään tekemistä joonialaisten kaupunkien vapauttamisen ja persialaissodissa kärsittyjen vääryyksien kostamisen kanssa. Parmenionin poikaa, ratsuväkikomentjaa Filotasta syytettiin siitä, että hän olisi tiennyt salajuonesta, mutta ei ollut ilmoittanut tästä kenellekkään. Salajuoni oli luultavasti todellinen, ja Filotas olisi voinut hyötyä jos Aleksanteri olisi murhattu. Armeija olisi saattanut valita hänen isänsä, koko armeijan kokeneimman upseerin, uudeksi kuninkaaksi. Aleksanteri antoi kuitenkin Filotaalle anteeksi, mutta kun falanginkomentajat Koinos ja Krateros esittivät lisää syytöksiä, järjesti hän oikeudenkäynnin. Filotas tuomittiin kuolemaan ja pian tämän jälkeen Aleksanteri antoi käskyn että myös Parmenion pitäisi teloittaa. Filotaan kuoleman jälkeen Parmenionin uskollisuudesta ei enää ollut takuita. Parmenion oli tuolloin Ekbatanassa ja hänelle oli jätetty paljon joukkoja ja rahaa. Parmenionin kuoleman jälkeen moni nuorempi makedonialainen upseeri sai tärkeämmän aseman armeijassa. Kleitos musta and Hefaistion saivat jakaa toveriratsuväen komennon. Aikaisemmin tätä armeijan tärkeintä ratsuväkiyksikköä oli johtanut yksi ainut henkilö.

Itäisten maakuntien valloitus

Arianan maakunnan satraappi Satibarzanes oli ollut eräs Dareioksen murhaajista, mutta Aleksanteri oli armahtanut hänet. Satibarzanes hyökkäsi nyt kuitenkin taas makedonialaisia vastaan. Aleksanteri päätti rankaista arialaisia vaikka Satibarzanes pääsikin pakoon. Arianan pääkaupungin Artakoanan asukkaat myytiin orjuuteen ja kaupunki perustettiin uudelleen Aleksandriana (nykyinen Herat). Artabazoksen pojasta Arsameesta tehtiin Arianan uusi satraappi. Myöhemmin Satibarzanes pääsi taas palaamaan Arianaan ja aloitti uuden kapinan. Pitääkseen huoltoyhteytensä vapaana Aleksanteri lähetti 6000 miestä Artabazoksen johdolla kukistamaan Satibarzanesta. Armeija oli tällöin päässyt Arakhosian pääkaupunkiin (nykyinen Kandahar), joka pikaisesti nimettiin uudelleen Aleksandriaksi. Kun armeija pääsi Gandaran maakuntaan vuoden 329 eaa. huhtikuussa, perustettiin taas uusi Aleksandria, jonne jätettiin taisteluissa haavoittuneet sotilaat. Tämän jälkeen armeija ylitti Hindukush-vuoriston ja yllätti vuoriston solia vartoivat heimot. Sää oli tuohon aikaan vuodesta vielä epäsuotuisa ja sotilaat joutuivat kärsimään nälkää ja vilua marssin aikana. Kun Bessos sai kuulla, että Aleksanteri oli hänen kintereillään pakeni hän Oksus-joelle. Pari päivää myöhemmin Aleksanterin armeija valloitti Baktrian pääkaupungin Baktran ja Artabazos nimitettiin maakunnan satraapiksi. Baktriasta marssi jatkui Bessosta seuraten Oksus-joelle. Bessos oli yrittänyt estää vastustajiaansa ylittämästä jokea polttamalla kaikki veneet. Makedonialaiset ylittivät joen lautoilla, jotka he tekivät heinillä täytetyistä eläinten nahoista. Armeija oli nyt päässyt Sogdian maakuntaan (osapuilleen nykyinen Turkmenistan). Kun Bessoksen lähimmät apulaiset Spitamenes ja Datames kuulivat että Aleksanteri oli ylittänyt Hindukushin ja Oksuksen, päättivät he vangita Bessoksen. He luovuttivat hänet Aleksanterin ystävälle, Ptolemaiokselle. Aleksanteri antoi persialaiseen tapaan silpoa Bessoksen korvat ja nenän rangaistukseksi Dareioksen murhasta. Tämä järkytti makedonialaisia jotka pitivät tekoa barbaarisena. Tämän jälkeen Aleksanteri antoi Bessoksen Dareioksen sukulaisille, jotka teloittivat hänet "orientaaliseen tapaan". Tämän jälkeen Aleksanteri oli kiistattomasti Persian kuningas. Hän määräsi armeijansa marssimaan valtakuntansa itärajalle. Kun armeija pääsi Jaksartes-joelle, perustettiin uusi kaupunki Aleksandria Eskhate ("kaukaisin"), jonka tarkoitus oli suojella valtakuntaa itäisten saka-nomadiheimon hyökkäyksiltä. Kreikkalaiset kutsuivat näitä heimoja yleisesti skyyteiksi. Rauha ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun eräs Bessoksen entisistä kannattajista, Spitamenes, aloitti kapinan Sogdiassa. Kapinaan liittyivät myös skyytit, joiden jousin varustettu nopea ratsuväki oli raskaammalle makedonialaiselle ratsuväelle vaikea haaste taistelussa. Kapinan aikana valloitettujen kaupunkien miespuoliset asukaat tapettiin ja naiset myytiin orjuuteen. Lopulta skyytit kukistettiin, kun Aleksanteri ylitti Jaksartesin ja löi heidät taistelussa. Aleksanteri oli aikaisemmin liittänyt armeijaansa persialaista kevyttä ratsuväkeä, joista oli apua tällaisessa taistelussa. Aleksanterin armeija kärsi kapinan aikana suuria tappioita ja sitä jouduttiin myöhemmin täydentämään Euroopasta tuoduilla lisäjoukoilla. Vuoden 328 eaa. keväällä makedonialaiset kävivät vastahyökkäykseen kapinallisia vastaan ja alkoivat rakentaa linnoitettuja varuskuntia. Tätä työtä valvomaan Aleksanteri nimitti läheisimmän ystävänsä Hefaistionin. Armeija jaettiin pienempiin osiin, joille annettiin eriltisiä tehtäviä. Aleksanterin johtama osasto hyökkäsi Sogdianan vuoriston asukkaita vastaan. Veristen taisteluiden jälkeen Sogdianan eri kaupungit antautuivat Aleksanterille. Myös Spitameneen kannattajat hylkäsivät johtajansa vuoden 328 eaa. joulukuun tienoilla ja lopulta Koinos saattoi esittää kapinallisen pään Aleksanterille.

Kleitoksen murha

Seuraavan talven aikana Aleksanteri murhasi juovuspäissään Kleitos mustan, joka oli aikaisemmin pelastanut hänen henkensä Granikosjoella. Makedonialaiset olivat juhlineet ja eräät heistä haukkuivat Filippos II:a ja niitä upseereja jotka olivat kuolleet taistelussa persialaisia vastaan. Tätä Kleitos ei ollut kestänyt vaan oli alkanut ylistää Filipposta. Seuranneessa käsikähmässä Aleksanteri oli ottanut erään henkivartijansa keihään ja tappanut sillä Kleitoksen. Aleksanteri katui humalaista tekoaan ja oli monen päivän ajan masentunut. Pian hän kuitenkin toipui. Vuonna 327 eaa. Sogdian kapinan kukistettiin lopullisesti. Kuuluisampia tapahtumia oli erään erittäin vaikealla paikalla sijaitsevan vuoristolinnoituksen valtaus. Lopulta Baktriaan ja Sogdiaan jätettiin suuri varuskunta ja armeija kokoontui taas yhteen Baktriassa. Täällä Aleksanteri antoi määräyksen että 30 000 nuorta persialaista koulutettaisiin makedonialaiseen falangi-taktiikkaan. Samalla armeijaan lisättiin paikallisia ratsuväkiosastoja. Samana vuonna hän meni myös naimisiin erään sogdialaisen aristokraatin tyttären Roksanen kanssa.

Proskynesis

Vuonna 327 eaa Aleksanteri yritti ottaa käyttöön persialaisen kuninkaiden tervehdystavan, proskynesisin. Tervehdykseen sisältyi kumartuminen kuningasta kohti. Tämä oli kreikkalaisille täysin vastenmielinen toimenpide, koska heidän oli tapana kumartaa vain jumalia. Aleksanterin hovihistorioitsija Kallisthenes kieltäytyi tervehtimästä kuningasta tällä tavalla, ja joutui tästä syystä kuninkaan epäsuosioon. Samoihin aikoihin paljastui myös uusi salajuoni Aleksanteria kohtaan. Kun kuningas oli ollut metsästämässä, oli eräs hänen nuorista avustajistaan surmannut villisian, joka oli hyökännyt Aleksanteria kohti. Persialaisen tavan mukaan kuninkaan tuli aina metsästettäessä saada antaa ensimmäinen isku eläintä kohti. Aleksanteri oli suuttunut tapahtuneesta ja antanut piiskata pojan, joka myöhemmin päätti kostaa murhaamalla kuninkaan. Salajuoneen oli liittynyt myös muita alempiarvoisia henkilöitä kuninkaan lähipiiristä. Kun juoni paljastui, joutui myös moni siihen kuulumaton, kuten Kallisthenes, syytetyksi. Kaikki tuomittiin lopulta teloitettavaksi. Tapahtumien johdosta monet makedonialaiset olivat alkaneet paheksua Aleksanterin käytöstä. Proskynesis ja kuninkaan käyttämä persialainen vaatetus olivat kreikkalaiseen kulttuuriin oppineille vieraita asioita. Avioliitto ulkomaalaisen prinsessan kanssa aiheutti myös varmasti närkästystä. Aleksanteri oli myös alkanut liittämään armeijaansa persialaisia joukkouja, mikä sai monet makedonialaiset pelkäämään, että heidän erityisasemansa Aleksanteriin nähden oli katoamassa. Toisaalta Aleksanterin oli pakko yrittää lähentyä persialaisia, jos hän aikoi pystyä hallitsemaan heitä. Avioliitto Roksanen kanssa taas oli oiva keino saada kapina-altis maakunta rauhalliseksi.

Intian sotaretki

villisian Vuonna 326 eaa Aleksanteri jatkoi sotaretkeään Intiaan. Tuohon aikaan kreikkalaiset tunsivat Intian pääasiassa Herodotoksen ja Ktesiasin täysin mielikuvituksellisten kuvauksien perusteella. Kreikkalaisen maailmankuvan mukaan Aasia loppui Intiaan, jonka jälkeen alkaisi suuri valtameri joka ympäröi koko maailman. Aikaisemmin Aleksanterin hoviin oli saapunut kaksi intialaista ruhtinasta, Sasigupta ja Ambh. Kummallakin oli ongelmia naapurikansojensa kanssa ja he pyysivät apua nuorelta kuninkaalta. Aleksanteria kiinnostivat ehkä tarinat siitä kuinka jumala Dionysos, joka myös oli eräs hänen myyttisistä esi-isistään, oli aikoinaan käynyt Intiassa. Vuoden 326 alussa Perdikkas ja Hefaistion johtivat armeijan pääosan Khyber-solan läpi Indus-joelle. Aleksanteri johti pienempää osastoa joka hyökkäsi aremijan kulkureitin pohjoispuolella asuvia heimoja vastaan. Tämän matkan aikana hän kävi muun muassa Nysan kaupungissa, jossa Dionysos-jumalaa palvottiin. Myöhemmin Aleksanteri sai kuulla linnoituksesta nimeltä Aornus, jota tarun mukaan edes Krishna-jumala (jonka kreikkalaiset yhdistivät Heraklekseen) ei ollut pystynyt valloittamaan. Aleksanterin oli tietysti pakko yrittää onnistua siinä missä Herakles oli epäonnistunut. Linnoitus vallattiin sen jälkeen, kun joukko makedonialaisia pääsi kiipeämään korkelle vuorelle joka sijaitsi linnoituksen vierellä.

Taxila

Vuoden 326 eaa. huhtikuussa armeija kokoontui taas paikalla jonne Perdikkas ja Hefaistion olivat rakennuttaneet sillan Induksen yli. Induksen toisella puolella oli Taxilan kuningaskunta jossa kuningas Omphis otti heidät vastaan. Taxilassa Aleksanterin luokse saapui lähettiläitä eri heimoilta jotka antautuivat hänelle. Vain kuningas Poros, jonka valtakunta oli Hydaspesjoen (nykyinen Jhelum) toisella puolelle ei suostunut. Aleksanteri päätti toimia nopeasti ja marssi joukkoineen Hydaspekselle.

Hydaspesjoen taistelu

:Pääartikkeli: Hydaspesjoen taistelu Hydaspesjoen taistelussa Aleksanteri kukisti Poroksen, joka antautui taistelun jälkeen. Taistelun jälkeen Aleksanteri perusta kaksi uutta kaupunkia Nikaian ja Bukefalan (hevosensa mukaan, joka oli kuollut ennen taistelua). Poros sai pitää kuningaskuntansa ja Aleksanteri nimitti hänet sen satraapiksi. Poroksen kuningaskunnan itäpuolella Ganges-joen varrella oli vielä kuningaskunta, joka tunnettiin nimellä Magadha. Tämänkin Aleksanteri päätti liittää jo valtavaan kuningaskuntaansa. Samoihin aikoihin alkoivat monsuunisateet ja monet joet tulvivat niin ettei niitä pystynyt turvallisesti ylittämään. Armeija ylitti kuitenkin kaksi Induksen sivujokea ennen kun se pääsi Hyphasis-joelle. Tänne päästyään sotilaat olivat saaneet tarpeekseen. Nythän ei edes sodittu enää persialaisia vastaan, vaan maata, joka ei edes koskaan ollut kuulunut Persialle. He olivat myös ymmärtäneet kuinka laaja Intia tosiasiassa oli. Aikaisemmin oli myös tapahtunut kuunpimennys, jota pidettiin huonona enteenä. Aleksanterin oli pakko luopua aikeistaan vallata Magadha. Armeija palasi takaisin Hydaspekselle, josta matkaa aiottiin jatkaa jokea pitkin ensin Indukselle, ja sieltä valtamerelle. Marraskuussa 326 eaa. oli saatu rakennettua laivasto, johon kuului jopa 800 laivaa. Laivaston komentajaksi Aleksanteri nimitti Nearkhoksen. Ennen laivaston lähtöä Aleksanteri uhrasi jokien jumalille, Heraklekselle ja Amonille. Laivastoa seurasi kaksi armeijaa joita johtivat Krateros, joka marssi joen länsirannalla, ja Hefaistion itärannalla.

Matka Induksella

Induksen varrella asuvat kansat vastustivat maihinsa tunkeutuneita muukalaisia. Vuoden 325 eaa. alussa armeija joutui taistelemaan oxydrakai- ja malava-kansojen maiden läpi. Aleksanteri haavoittui pahasti hyökkäyksessä malavalaisten pääkaupunkia vastaan (ehkä nykyinen Multan). Aleksanterin hengen pelastivat Abreas (joka kuoli), Peukestas ja henkivartija Leonnatos. Lopulta kummatkin kansat antautuivat ja Aleksanteri määräsi Peithonin alueen satraapiksi. Hän määräsi myös uuden Aleksandrian rakennettavaksi Indus ja Akesines -jokien liittymäkohtaan. Seuraavaksi armeija tunkeutui kuningas Musikanosin valtakuntaan. Musikanos taisteli aluksi Aleksanteria vastaan, mutta päätti lopulta antautua ja sai tästä syystä pitää kuningaskuntansa. Aleksanteri suuntasi matkansa seuraavaan kuningaskuntaan, jonka kuningas oli Sambos ja jonka pääkaupungin uskotaan olleen nykyinen Sehwan. Kun Aleksanteri jatkoi matkaansa etelään vuoden 325 eaa. huhtikuussa, alkoivat hänen juuri kukistamansa kansat kapinoida. Kapinaa kukistamaan lähetettiin kolmasosa armeijasta Krateroksen johdolla. Hänen tehtäväkseen tuli kapinoiden kukistamisen jälkeen palata joukkoineen Persiaan. Kapina kukistettiin ja sitä tukenut Musikanos teloitettiin.

Valtameri

Lopulta armeija pääsi perille Intian valtamerelle. Sotilaat luulivat nyt päässeensä maailman ääriin asti. Meren rannalle Aleksanteri rakennutti uuden kaupungin (ehkä nykyinen Bahmanabad), jossa laivastoa saatettiin varustaa merimatkaa varten. Elokuussa Aleksanterin armeija lähti taas matkaan. Noin 50 000 sotilaan oli tarkoitus marssia Gedrosian aavikon yli päästäkseen Karmanan maakuntaan. Aleksanterin vanhan lapsuudenystävä Nearkhos sai tehtäväkseen johtaa laivastoa, jonka piti purjehtia merenrantaa pitkin aina Persianlahdelle. Heti, kun Aleksanteri oli päässyt matkaan armeijan kanssa, alkoivat paikalliset kansat kapinoida ja koko eteläisen Induslaakson valloituksista oli lopulta luovuttava. Armeijan matka aavikon yli kesti noin kaksi kuukautta ja sen aikana armeija kärsi suuresti janosta ja nälkästä. Luultavasti ankarimmin aavikon olot vaikuttivat armeijan mukana seuranneisiin sotilaiden perheisiin. Lopulta armeija pääsi Karmanaan, jossa paikallinen satraappi oli kerännyt ruokaa ja juomaa armeijan tarpeisiin. Vuoden 325 eaa. lopulla Krateroksen johtama armeija liittyi suurempaan armeijaan ja tämän kunniaksi pidettiin viikon pituiset juomingit. Vuoden 324 eaa. tammikuussa Aleksanteri perusti taas uuden Aleksandrian. Täällä hänen puheilleen tuli persialaisia, jotka syyttivät eräitä makedonialaisia satraappeja pyhäinhäväistyksestä. Aleksanteri päätti antaa teloittaa satraapit, ehkä siksi että halusi näyttää persialaisille, että hän tosiaan välitti heidän valituksistaan. Myös Nearkhoksen laivasto saapui näihin aikoihin Karmanaan. Aleksanteri määräsi Nearkhoksen purjehtimaan Persianlahdelle ja jatkoi itse matkaansa Pathragadaan, jossa hän halusi käydä Kyyroksen haudalla. Persialaisen perinteen mukaan Persian kuninkaat asetettiin virkaan haudan vierellä tapahtuvassa seremoniassa. Kyyroksen hauta oli kuitenkin häpäisty ja kruunaamisesta ei tullut mitään. Aleksanteri määräsi Aristobuloksen korjaamaa haudan ja matkusti itse Susaan, jossa hän taas kohtasi Nearkhoksen laivaston.

Paluu Persiaan

Maaliskuussa vuonna 324 eaa. Aleksanterin armeija pääsi Susaan. Täällä järjestettiin juhlat, joissa muun muassa palkittiin urhollisia sotilaita. Nearkhos, Peukestas ja Hefaistion saivat kultaiset kruunut. Susassa Aleksanterin mukana Intiasta seurannut viisas mies Kalyana kuoli. Hänen hautajaistensa kunniaksi järjestettiin juhlat, joiden yhteydessä järjestettiin muun muassa juomakilpailu. 35 kilpailijaa kuoli jo samana iltana. Kaksitoista litraa viiniä juonut voittaja ja kuusi muuta kilpailijaa, kuolivat seuraavana päivänä. Susassa järjestettiin myös häät joissa Aleksanterin korkea-arvoisimmat upseerit menivät naimisiin persialaisten artistokraattien tytärten kanssa. Aleksanteri itse nai Dareios III:n tyttären Statiran (Barsine) ja Artakserkses III:n tyttären Parysatisin. Hefaistion sai puolisokseen toisen Dareioksen tyttären ja Krateros Amastrisin, joka oli Dareioksen veljentytär. Perdikkas sai vaimokseen Atropatesin tyttären. Ptolemaios ja Eumenes taas saivat kummatkin yhden Artabazoksen tyttäristä. Nearkhos sai Barsinen ja Mentorin tyttären vaimokseen. Seleukos sai vaimokseen kapinallisen Spitamenesin tyttären. Samalla Aleksanteri lupasi myös maksaa sotilaidensa velat ja antoipa hän myös häälahjan niille sotilaille jotka olivat aikaisemmin menneet persialaisen naisen kanssa naimisiin. Tämä ei kuitenkaan kohottanut sotilaiden mielialaa, kun armeijaan liittyi 30 000 persialaista nuorukaista, jotka oli opetettu sotimaan "makedonialaiseen tapaan". Uusia sotilaita kutsuttiin nimellä epigonoi eli seuraajat. Pian Aleksanteri myös määräsi, että makedonialaiset saisivat halutessaan palata kotiinsa. Tämä oli makedonialaisille viimeinen pisara, koska he uskoivat, että heidät aiottiin korvata persialaisilla sotilailla. Seurasi kapina, jonka Aleksanteri sai vain vaivoin tukahdutettua uhkaamalla käyttää uusia persialaisia joukkojaan vanhoja sotilaitaan vastaan. Lopulta sotilaat antoivat periksi ja myös Aleksanteri antoi heille anteeksi. Krateros sai tehtäväkseen johtaa noin 10 000 palveluksesta vapautettua sotilasta takaisin Eurooppaan. Hänen piti myös ottaa vastuulleen Makedonian hallinto ja lähettää Antipatros Persiaan uusien täydennysten kanssa.

Hefaistionin kuolema

Susasta matka jatkui Ekbatanaan jossa Hefaistion sairastui paikallisen satraapin järjestämän juhlan jälkeen. Viikon kuluttua hän oli kuollut. Aleksanteri otti lapsuudenystävänsä ja rakastajansa kuoleman hyvin raskaasti. Hän antoi muun muassa teloittaa Hefaistionia hoitaneet lääkärit. Lyötyään erään Zagros-vuoristossa asuvan heimon, joka ei ollut halunnut alistua, Aleksanteri lähti Babyloniin vuoden 323 eaa. alussa.

Kuolema

323 eaa Babyloniassa Aleksanteri otti vastaan lähetystöjä Karthagosta ja joiltain italialaisilta heimoilta. Hän alkoi myös suunnittelemaan uusia valloituksia. Ensimmäisenä vuorossa olisi ollut Arabia ja sen jälkeen Karthago. Babylonissa Aleksanteri sairastui ystävänsä Medioksen pitämän juhlan jälkeen. Kuten tavallista juhlan aikana oli juotu suuria määriä viiniä. Hänen vointinsa huononi nopeasti ja hän kuoli 10. kesäkuuta 323 eaa. vain 33 vuoden ikäisenä. Kuoleman syyksi on arveltu muun muassa malariaa, myrkytystä ja alkoholia. Myrkytysteorian takana on esimerkiksi Curtiuksen väite siitä että Antipatroksen poika Kassandros olisi tuonut myrkyn mukanaan Euroopasta ja että Kassandroksen veli Iollas, joka oli Aleksanterin juomanlaskija, olisi myrkyttänyt kuninkaan. Muut historioitsijat kuten Arrianos väittävät kuitenkin ettei Aleksanteria myrkytetty. Aleksanterin ruumis sijoitettiin aluksi kultaiseen sarkofagiin joka oli tarkoitus viedä Makedoniaan. Lopulta se päätyi kuitenkin Egyptiin Ptolemaioksen toimesta. Tarinan mukaan Egyptissä Aleksanterin ruumista kävi satoja vuosia myöhemmin katsomassa muun muassa Rooman ensimmäinen keisari Augustus. Aleksanterin kuoleman jälkeen hänen kenraaliensa, niin sanottujen diadokien, syntyi heti valtataistelu. Jalkaväki tuki Aleksanterin velipuolta Filippoksesta, mutta Ratsuväen johtava kenraali Perdikkas suosi Aleksanterin ja Roksanen vielä syntymätöntä lasta. Päädyttiin kompromissiin jossa Filippoksesta tulisi Makedonian kuningas ja hän hallitsisi lapsen kanssa, siinä tapauksessa että tämä olisi poika (kuten olikin, Aleksanteri IV). Niin sanottujen diadokisotien aikana, 322 eaa. – 301 eaa., Aleksanterin valloitukset jakaantuivat useaan eri kuningaskuntaan.

Perhe

Aleksanterin isä oli Makedonian kuningas Filippos II ja hänen äitinsä oli Epeiroksen prinsessa Olympias. Filippoksella oli ainakin viisi vaimoa ennen kun hän meni naimisiin Olympiaan kanssa. Aleksanterilla oli myös sisko Kleopatra, velipuoli Arridaios ja siskopuoli Kynane. Junianus Justinus mainitsee myös velipuolen Karanoksen, josta ei tiedetä mitään muuta. Aleksanterin suurin rakkaus oli luultavasti hänen lapsuudenystävänsä Hefaistion. Hän otti Persian sotaretken aikana rakastajattarekseen Artabazoksen tyttären ja lapsuudenystävänsä Barsinen. Antiikin lähteiden mukaan Parmenionin olisi suositellut Aleksanterille että tämä ottaisi itselleen rakastajattaren. Barsinen kanssa Aleksanteri sai pojan Herakleen. Baktrian sotaretken aikana Aleksanteri rakastui Oksyarteen tyttäreeseen Roksaneen. Aleksanteri meni Roksanen kanssa naimisiin ehkä myös siksi että se saisi persian ylimystön hyväksymään hänet. Palattuuan Intian sotaretkeltä Aleksanteri nai Dareios III:n tyttären Statiran ja Artakserkses III:n tyttären Parysatisin. Kun Aleksanteri kuoli vuonna 323 eaa. oli Roksane raskaana ja synnytti myöhemmin pojan Aleksanteri IV:n. Niin sanottu Metzin epitomi mainitsee myös Aleksanterin ja Roksanen pojan joka kuoli vauvana vuonna 326 eaa.

Aleksanteri Suuren armeija

:Pääartikkeli Aleksanteri Suuren armeija Aleksanterin isä Filippos II oli jättänyt pojalleen hyvin koulutetun armeijan. Se koostui raskaasta ratsuväestä jonka tärkeimmät yksiköt olivat ns. toveriratsuväkeä (hetairoi). Jalkaväestä suurin osa taisteli falangimuodostelmassa ja oli varustettu pitkillä sarisa-keihäillä. Tärkeä jalkaväkiyksikkö oli myös hypaspistai ("kilvenkantajat") jotka taistelivat falangissa ja myös kevyemmin aseistettuna huonokulkuisessa maastossa. Armeijaan kuului myös kevyttä ratsuväkeä (prodomoi), joiden tehtäviin kuului etupäässä tiedustelu ja armeijan sivustojen suojaaminen taistelussa. Persian hyökkäykseen osallistui myös noin 6000 sotilasta korintin liiton jäsenkaupungeista. Armeijaan kuului myös thessalialaista ratsuväkeä, jota pidettiin makedonialaisen veroisena. Samoin armeijaan kuului kevytaseistettuja joukkoja joista traakialaiset agrianit olivat kuuluisimpia. Persian valtauksen jälkeen armeijaa laajennettiin persialaisilla joukoilla. Baktrian sotaretken aikana siihen lisättiin myös "skyyttejä" sakai-heimosta. Intian sotareken aikana makedonialaiset muodostivat armeijasta vain kuudesosan.

Lähteet

Antiikista on meidän aikaamme säilynyt ajankohtaan nähden suuri määrä lähteitä Aleksanteri Suuren elämästä. Aleksanteri itse jätti jälkeensä vain muutamia kirjoituksia, joiden aitoudesta on kiistelty. Monet hänen kanssaan samaan aikaan eläneet henkilöt kuitenkin kirjoittivat muistiinpanoja. Näihin kuuluvat Aleksanterin hovihistorioitsijansa Kallisthenes, kenraali Ptolemaios, laivaston komentaja Nearkhos ja Aristobulos. Vanhimpiin lähteisiin kuuluu myös Kleitarkhoksen kirjoitukset. Valitettavasti kaikki nämä lähteet ovat kadonneet ja niistä ei ole enää jäljellä muuta kuin sitaatteja myöhemmissä teoksissa. Nykyään on olemassa viisi suurempaa lähdettä jotka ovat peräisin antiikin ajalta:
- Arrianoksen Anabasis on ehkä tärkein lähteemme Aleksanteri Suuren elämästä.
- Plutarkhoksen kirjoittama Aleksanterin elämäkerta.
- Quintus Curtius Rufuksen Historiae Alexandri Magni.
- Diodoros Siculuksen Bibliotheca historiasta neljä kirjaa kertoo Aleksanterista ja hänen jälkeisestä ajasta.
- Junianus Justinuksen lyhennelty ja osittain virheellinen elämäkerta. Aleksanteri Suuren henkilökuvaukset eroavat suuresti eri lähteiden välillä, Arrianoksen kuvaus on imarteleva ja Curtiuksen taas on synkempi. Kaikissa lähteissä on enemmän tai vähemmän fantastisia elementtejä.

Aleksanterin legenda

Junianus Justinuksen Aleksanteri Suuri oli jo legenda eläessään. Hänen kuolemansa jälkeen hänestä alettiin kertoa mitä mielikuvitkusellisimpia tarinoita. Aleksanterin legendaarinen elämäkerta sai alkunsa luultavasti Aleksandriassa. Sen kirjoittajaksi väitettiin virheellisesti Aleksanterin hovihistorioitsijaa Kallisthenesta. Todellista kirjoittajaa kutsutaan tästä syystä pseudo-Kallistheneeksi. Elämäkertaa laajennettiin ja muokattiin antiikin ja keskiajan aikana ja se käännettiin monille eri kielille.

Aleksanteri Suuri taiteessa

Vuonna 1956 valmistuneessa elokuvassa Alexander the Great Richard Burton näytteli Aleksanteria. Oliver Stonen ohjaamassa elokuvassa Alexander häntä näytteli Colin Farrell. Ohjaaja Baz Luhrmann oli myös aikonut tehdä Aleksanterista kertovan elokuvan, jonka pääosassa olisi ollut Leonardo DiCaprio, mutta hän luopui aikeistaan kun kuuli Stonen suunnitelmista.

Aleksanteri Suuren taistelut


- 334 eaa. – Granikosjoen taistelu
- 334 eaa. – Halikarnassoksen piiritys
- 333 eaa. – Issoksen taistelu
- 333 eaa. – Tyroksen piiritys
- 331 eaa. – Gaugamelan taistelu
- 330 eaa. – Taistelu Persian porteilla
- 326 eaa. – Hydaspesjoen taistelu

Kirjallisuutta


-
-

Aiheesta muualla

Antiikin lähteet


- [http://penelope.uchicago.edu/Thayer/E/Roman/Texts/Plutarch/Lives/Alexander
- /home.html Plutarkhoksen Aleksanterin elämäkerta] (englanniksi)
- [http://www.forumromanum.org/literature/justin/english/index.html Justinuksen Aleksanterin elämäkerta] (englanniksi)
- [http://penelope.uchicago.edu/Thayer/E/Roman/Texts/Curtius/home.html Quintus Curtius Rufuksen Historiae Alexandri Magni] (latinaksi ja tiivistelmä englanniksi)

Muita sivustoja


- [http://www.livius.org/aj-al/alexander/alexander00.html Livius Project] Aleksanteri Suuresta kertovia artikkeleja
- [http://www.ancientlibrary.com/wcd/Category:Alexander_the_Great Wiki Classical Dictionary] Aleksanteri Suureen liityviä artikkeleja luokka:Makedonian kuninkaat luokka:Persian kuninkaat luokka:Egyptin faaraot ko:알렉산드로스 대왕 ja:アレクサンドロス3世

Rooman valtakunta

Rooman valtakunta (usein antiikin Rooma) oli antiikin aikainen imperiumi. Varhaisimmat merkit asutuksesta Rooman kaupungin alueella ovat noin 1300-luvulta eaa. Kaupungistuminen lienee alkanut 700-luvulla eaa. Rooma kehittyi vuosisatojen aikana Välimeren ympäröiväksi maailmanvallaksi. Rooman valtakunnan länsiosa kukistui vuonna 476, jolloin Länsi-Rooman viimeinen keisari syrjäytettiin. Rooman valtakunnan yhdistämisyritykset Itä-Rooman johdolla päättyivät islamin yllättävään nousuun 600-luvulla. Itä-Rooma eli Bysantti pysyi kuitenkin koossa turkkilaisvaltaukseen saakka 1453.

Historia

Rooman alkuvaiheet

Tieto Rooman kaupungin alkuajoista on suurelta osin peittynyt myyttien ja legendojen alle. Rooman perustivat tarun mukaan veljekset Romulus ja Remus 21. huhtikuuta 753 eaa. 700–650 eaa. Rooman kukkulat yhdistyivät, tästä kertoo esimerkiksi tarina sabiinitarten ryöstöstä. 600-luvulla Rooma levittäytyi Latiumiin, ja tuhosi emäkaupunkinsa Alba Longan. Tradition mukaan Roomaa hallitsivat tällöin kuninkaat. Todellisuudessa Rooma sai alkunsa pronssikautisena kyläyhteisönä ehkä noin vuoden 1000 eaa. tienoilla, ehkä jonkin verran aiemmin. Alueella on ilmeisesti ollut jo tätä ennen metsästyksestä ja kalastuksesta elänyttä ihmisasutusta. Vähitellen arkeologiseen todistusaineistoon ilmestyy jälkiä paimentolaisuudesta, maanviljelyksestä ja hautausrituaaleista, sitten kaupasta, sosiaalisesta hierarkiasta, sodankäynnistä ja kylämäisesta asutuksesta. 800-luvulta eaa. on merkkejä kreikkalaisvaikutteista, ehkä Etelä-Italian kreikkalaissiirtokunnista. 700-luvulta on löytynyt merkkejä paalutuksista, jotka kertovat jonkinlaisesta linnoittautumisesta. Rooma alkoi etruskikulttuurin vaikutuksesta muodostua kaupunkimaiseksi yhteisöksi 600-luvun eaa. kuluessa. Kukkuloiden välinen suo kuivatettiin. Tässä vaiheessa Rooma ei juuri eroa muusta Latiumista. Eriytymistä ilmenee 500-luvulla. Tältä ajalta löytyy muureja, hallintorakennuksia ja uskonnollisia rakennuksia. Lisäksi on löydetty kreikkalaisin kirjaimin kirjoitettuja piirtokirjoituksia. :Katso myös: Rooman kuningas ja Roomalainen mytologia

Tasavalta

Tradition mukaan Rooman viimeinen kuningas Tarquinius Superbus syrjäytettiin vuonna 509 eaa. Tarinat kertovat pienen joukon vallankumouksesta. Kyseessä saattoi olla myös roomalaisten ja etruskien välinen yhteenotto, tai kuninkaan ja ylimysten välinen konflikti. Siirtymä saattoi olla myös vähittäinen. Toisaalta tasavaltaan saatettiin siirtyä vasta 400-luvulla eaa. plebeijien ja patriisien konfliktissa. Roomasta tuli tasavalta, jota johtivat kaksi konsulia, jotka kansalaiset valitsivat senaatin jäsenistä vuoden mittaisiksi virkakausiksi. Rooman kansalaiset jaettiin perinnöllisesti etuoikeutettuihin patriiseihin ja alempiarvoisiin plebeijeihin. Senaatissa olivat edustettuna vaikutusvaltaiset patriisisuvut, joten valtion johto oli käytännössä kapean kansanosan käsissä. Konsulit ottivat aluksi kuninkaan roolin lukuun ottamatta Juppiterin ylipapin asemaa. Tämän tehtävään valittiin rex sacrorum eli pyhien asioiden kuningas. Avioliittoja luokkien välillä ei sallittu ennen vuotta 445 eaa. Plebeijeitä varten perustettiin 494 eaa. kansantribuunin virka, johon ei voitu valita patriisia. Tämä oli ainut alemmalle luokalle avoin virka, mutta sillä oli suuret oikeudet. Uskonnolliset asemat oli myöhemminkin rajattu vain patriiseille. Yhteiskuntaluokkien välille tuli joskus niin suuria erimielisyyksiä, että plebeijit ottivat perheensä ja tavaransa ja lähtivät kaupungista leiriytyen sen ulkopuolelle kunnes heidän vaatimuksiinsa suostuttiin. Näin kävi 494, 450 ja 287 eaa. Tavallisin riidanaihe oli maanjako. Vähitellen patriisien etuoikeudet purettiin ja virat avattiin plebeijeille. Vanhat patriisisuvut ja menestyneet plebeijisuvut sulautuivat yhteen uudeksi yläluokaksi.

Nousu maailmanvallaksi

Rooma laajensi hallitsemaansa aluetta vähitellen. 400- ja 300-luvuilla käytiin monia sotia Italian muita valtioita ja heimoja vastaan. Aluksi Rooma oli vain yksi Italian monista kaupunkivaltioista. Voitokkaat sodat ja taitava diplomatia saattoivat kuitenkin vähitellen etruskilaiset, kreikkalaiset, latinalaiset, samnilaiset, kelttiläiset jne. yhteisöt Rooman valtaan. Niiden asukkaat eivät yleensä saaneet Rooman kansalaisoikeuksia. Koko Apenniinien niemimaa oli kokonaan Rooman hallussa 270 eaa. Seuraavaksi laajeneminen jatkui läntisen Välimeren rannikoille, jolloin käytiin puunilaissodat Karthagoa vastaan. Puunilaissotien tuloksena Rooma sai haltuunsa Sisilian, Hispanian ja Pohjois-Afrikan. Sitten vuorossa oli Makedonia, jota vastaan roomalaiset kävivät ns. makedonialaissodat. Makedonia voitettiin 197 eaa. Seleukidit lyötiin nykyisessä Syyriassa 189 eaa. Rooman sanottiin puolessa vuosisadassa levittäneen herruutensa Italiasta koko antiikin tuntemaan maailmaan.

Sisällissotien kausi

Rooma ajautui kriisiin vuodesta 133 eaa. alkaen. Tämä johti sarjaan sisällissotia ja diktatuureja. Yksi osa ongelmaa oli sosiaalisen rakenteen muutos. Roomalaisen yhteiskunnan selkärankana pidetty vapaiden talonpoikien luokka supistui orjatyövoimalla vilje