:: wikimiki.org ::
| Pinyin |
PinyinPinyin (拼音 pīnyīn) tarkoittaa sananmukaisesti "yhdistää ääniä" (paremmin käännettynä "fonetisoida") kiinan kielessä. Sillä tarkoitetaan tavallisesti järjestelmää nimeltä Hanyu pinyin (汉语拼音, missä "Hanyu" tarkoittaa kiinan kieltä), joka on mandariinikiinan latinisaatiojärjestelmä. Se hyväksyttiin Kiinan kansantasavallassa 1958 ja otettiin siellä käyttöön 1979. Se korvasi aiemmat latinisointijärjestelmät kuten Wade-Giles-järjestelmän. Vastaavia järjestelmiä on kehitetty muillekin murteille ja kielille Kiinassa.
Pinyin on sittemmin hyväksytty lähes kaikkialla maailmassa mandariinin latinisointijärjestelmäksi, mikä helpottaa aiempaa tilannetta, jossa lukuisilla kieliryhmillä oli kullakin omat kiinan latinisointijärjestelmät ja käännösten tekeminen oli vaivalloista. ISO hyväksyi pinyinin mandariinin latinisointijärjestelmäksi 1979. Siitä on tullut myös yleisin tapa syöttää kiinaa tietokoneelle.
Lausuminen
Pinyiniä käytetään osoittamaan kiinan merkkien lausuminen mandariinikiinassa. Kiinassa sillä on erityisesti merkitystä niille koululaisille, jotka eivät puhu mandariinia äidinkielenään (yleistä erityisesti Etelä-Kiinassa), vaan opettelevat sitä vieraana kielenä pinyiniä apuna käyttäen. Myös ulkomailla se on käytössä kiinan opetuksen apuvälineenä sekä kirjoitustapana kiinalaisille henkilöiden ja paikkojen nimille mm. lehdistössä.
Mandariinikiinan äänteet ovat pääosin varsin helppoja suomalaisillekin. Pinyin-järjestelmässä kirjainten ääntäminen kuitenkin poikkeaa tuntuvasti suomen kirjoitusjärjestelmän ääntämisestä; pinyin on pääsääntöisesti lähempänä englannin kuin suomen kirjoitusjärjestelmää (joskaan se ei vastaa sitäkään). Erityisesti huomioitavia suomalaisten kannalta ovat suomessa soinnillisia äänteitä merkitsevät "b", "d" ja "g", jotka pinyinissä ääntyvät soinnittomina kuten suomen "p", "t" ja "k". Nämä jälkimmäiset pinyinissä merkitsevät (soinnittomia) aspiroituja äänteitä (kuten ao. kirjaimet englannissa). Lisäksi "y" on suomen "j" eivätkä "x" ja "q" ole lähelläkään suomalaista lausumista.
Lausumissäännöt tarkemmin
:a: IPA [a] (paitsi ian tai yan), kuten suomen "a"
:ao: IPA [au̯], a kuuluu huomattavasti selkeämmin kuin o, joka lausutaan tässä suomen "o":ta "u-maisempana"
:b: IPA [p], kuten suomen "p"
:c: IPA [tsʰ], kuten "ts", mutta aspiroituna; kuten englannin cats
:ch: IPA [tʂʰ], paksu versio pinyinin "c":stä; kuten englannin chin
:d: IPA [t], kuten suomen "t"
:e: IPA [ɤ], takainen, pyöristämätön vokaali, lausutaan kuta kuinkin samoin kuin englannin epämääräinen artikkeli a
:ê: IPA [ɛ], lähes kuten suomen "e"
:ei: IPA [ei], kuten suomessa
:er: IPA [ɝ], kuten pinyinin "e", mutta kieli sykyssä suulakea vasten; vähän takaisempi kuin englannin her
:f: IPA [f], kuten suomessa
:g: IPA [k], kuten suomen "k"
:h: IPA [x], kuten suomen "h" jos perässä tulee "a", muuten vähän rahinaa mukaan, kuten espanjan "j"
:i: IPA [i], kuten suomessa, ellei edessä ole "c", "ch", "r", "s", "z" tai "zh", jolloin lausuminen on kuten pinyinin "e" mutta hieman suljetumpi
:ie: IPA [iɛ], kuten suomessa, paino on "e":llä
:iu: IPA [iou̯], lausutaan kuin iou
:j: IPA [tɕ], suunnilleen kuin englannin jeep, aspiroimaton
:k: IPA [kʰ], aspiroitu "k" (kh), kuten englannin "k"
:l: IPA [l], kuten suomessa
:m: IPA [m], kuten suomessa
:n: IPA [n], kuten suomessa
:o: IPA [u̯], [ʊ], lähellä suomen "o":ta
:ong: IPA [ʊŋ], suunnilleen suomen "ung"
:p: IPA [pʰ], aspiroitu "p" (ph), kuten englannin "p"
:q: IPA [tɕʰ] aspiroitu versio pinyinin "j":stä, lähes kuin englannin cheap
:r: IPA [ʐ], suunnilleen samoin kuin englannin read
:s: IPA [s], kuten suomessa
:sh: IPA [ʃ], kuten suomen "š" eli suhu-s
:t: IPA [tʰ,] aspiroitu "t" (th), kuten englannin "t"
:u: IPA [u], [y], kuten suomen "u", paitsi jos edellä on y, x, j tai q, jolloin se lausutaan kuin suomen "y"
:uo: IPA [uo], u on lyhyempi ja kevyempi kuin o
:ü: IPA [y], kuten suomen "y"
:üe: IPA [yɛ], kuten suomen "ye", y on kevyt ja lyhyt
:w: IPA [w], kuten englannissa; ei äänny jos perässä tulee u
:x: IPA [ɕ], kuten sh mutta ei yhtä "paksu", sh:n ja s:n väliltä
:y: IPA [j], kuten suomen "j", ei äänny jos perässä tulee i tai ü
:z: IPA [ts], aspiroimaton versio pinyinin "c":stä, kuten suomen "ts"
:zh: IPA [tʂ], aspiroimaton versio pinyinin "ch":sta, kuten suomen "tš"
Oikeinkirjoituksen erikoisuuksia
- u:lla alkavien tavujen eteen kirjoitetaan ylimääräinen w
- i:llä tai ü:llä alkavien tavujen eteen kirjoitetaan ylimääräinen y
- ü kirjoitetaan u jos kyseisessä paikassa mandariinikiinassa ei voi olla u-äännettä (kuten ju, qu ja xu) ja ü vain jos vastaava u-tavu on olemassa (kuten lü ja nü)
- iou, uei, ja uen lyhenevät muotoihin iu, ui, un jos niitä edeltää konsonantti (täten poiketen lausumisesta)
- muo- ja puo-äänteet kirjoitetaan mo ja po.
- Heittomerkkiä (') käytetään jos tavujako ei ole yksiselitteinen, esim. pi'ao (皮袄) vs. piao (票), ja Xi'an (西安) vs. xian (先).
- Yksin tavuna esiintyvä "e" kirjoitetaan ê, muulloin e. Schwa kirjoitetaan aina e.
- zh, ch ja sh voidaan lyhentää ẑ, ĉ, ŝ , mutta näitä ei käytetä juuri koskaan.
- ng voidaan lyhentää ŋ, muttei sitä käytetä juuri koskaan.
- Koska ü voi olla vaikea syöttää tietokoneelle, sen sijaan syötemetodeissa käytetään yleensä v:tä (jota ei käytetä pinyinissä lainkaan).
Toonit
Pinyin-järjestelmä sisältää luonnollisesti myös mandariinikiinan toonit, jotka merkitään kirjaamalla sen vokaalin yläpuolelle diakriittinen merkki, joka ei ole mediaalin asemassa. Seuraavassa esimerkissä toonitettu vokaali on a.
# Ensimmäistä toonia merkitsee yläviiva eli makroni (ˉ) vokaalin päällä:
#: ā
# Toista toonia merkitsee akuutti aksentti (ˊ):
#: á
# Kolmatta toonia merkitään karonilla, (ˇ, jota joskus kutsutaan käänteiseksi sirkumfleksiksi). Tämä ei ole sama kuin breve (˘, joka ei ole kulmikas), vaikka Internetissä breveä käytetäänkin paljon väärin karonin sijasta.
#: ǎ
# Neljättä toonia merkitsee graavi aksentti (ˋ):
#: à
# Viides tooni esitetään kirjoittamalla vokaali ilman toonimerkkiä:
#: a
:(Joskus se voidaan kirjoittaa merkitsemällä piste ennen tavua, esimerkiksi ·ma.)
Koska monista tietokoneen kirjasimista puuttuvat yläviiva ja karon aksentteina, on hyvin tavallista kirjoittaa tooni numerona tavun perään (esim. "tóng" (tong nousevalla toonilla) kirjoitetaan "tong2"). Numerointi menee kuten edellä on esitetty, paitsi että viides tooni voi olla joko numero 5 tai 0, esim. ma0 (吗, jota käytetään kysymyksen merkkinä).
Pinyinin vokaalien järjestys on a, o, e, i, u, ü. Toonimerkki sijoitetaan sen vokaalin päälle, joka tuosta listasta esiintyy tavussa ensimmäisenä. Poikkeuksena iu silloin kun sen lausuminen on iou, jolloin tooni merkitään u:n päälle, sillä o (osana ou:ta joka on lyhentynyt u:ksi) edeltää i:tä - siis iú.
Toonit merkitään tavallisesti vain oppikirjoihin, mutta ne ovat välttämättömiä oikean lausumisen esittämiseksi.
Pinyin Taiwanilla
Kiinan tasavalta (eli Taiwan) on todennäköisesti ottamassa käyttöön oman pinyin-version, joka tunnetaan nimellä tongyong pinyin. Tähän asti siellä on käytetty zhuyin-järjestelmää perusopetuksessa. Latinisointiin siellä ei ole sovittua standardia, mutta käytännössä yleisin on ollut Wade-Giles, usein hieman muunnettuna. 1990-luvun lopussa hallitus teki päätöksen siirtyä pinyin-järjestelmään, jota seurasi kiivas keskustelu siitä voidaanko ottaa käyttöön Kansantasavallasta tullut hanyu pinyin vai täytyykö käyttöön ottaa jokin muu järjestelmä.
Pinyinin kannattajat puolustavat kantaansa sanoen, että se on kansainvälinen standardi, jota käytetään kaikkialla maailmassa. Uutta järjestelmää haluavat sanovat, että Taiwanilla olisi kansallisen identiteettinsä vuoksi oltava erilainen järjestelmä kuin Kansantasavallalla. 1998 Taiwanilla kehitettiin uudeksi järjestelmäksi tongyong pinyin, joka on pääosin samanlainen kuin hanyu pinyin, mutta kirjoittaa joitakin äänteitä eri kirjaimilla.
Lokakuussa 2002 Taiwanin hallitus virallisti tongyong pinyinin, mutta vain hallinnollisella määräyksellä minkä paikallishallinto voi ohittaa. Guomindang-puolueen hallitsemat paikkakunnat, huomattavimpana Taipei, ovat ohittaneet määräyksen ja ottaneet käyttöön hanyu pinyinin (joskin he käyttävät isoja kirjaimia jossain märin manner-Kiinasta poiketen). Niinpä Taiwanilla kylteissä on vaihteleva latinisaatio, useimmissa paikoissa käytetään tongyong pinyiniä, mutta joissakin hanyu pinyiniä. Hyvin kummalliselta tämä näyttää Taipeissa, jossa maanteiden kyltit, jotka ovat maan hallituksen hallinnassa, käyttävät eri latinisaatiojärjestelmää kuin katukyltit, jotka ovat kaupungin hallinnassa.
Vuonna 2003 pinyiniä ei vielä ollut käytössä perusopetuksessa Taiwanilla. Hallitus on tehnyt päätöksen latinisaation pikemmin kuin zhuyinin käytöstä, mutta vielä ei olla päästy yksimielisyyteen siitä, mitä pinyiniä tulisi käyttää. Käyttöönottoa hidastaa vielä se, että opettajien lisäkoulutus vaatii voimavaroja.
Ulkoiset linkit
- [http://www.pinyin.info/ Pinyin.info] - kattava selitys pinyinistä Unicodessa.
- [http://www.pinyin.info/unicode/testpage.html testisivu pinyinille]
- [http://www.math.nus.edu.sg/aslaksen/read.shtml Lue/kirjoita Unicodea käyttämällä]
- [http://www.geocities.com/hao520/research/papers/pinyin-comparison.htm Tongyong ja Hanyu Pinyinin erot]
- [http://lcweb.loc.gov/catdir/pinyin/ Yhdysvaltain kongressin kirjaston pinyiniin siirtymisprojekti]
- [http://enciclopedia.us.es/wiki.phtml?title=pinyin IPA-pinyin vastaavustaulukko (sivun lopussa)]
- [http://www.pinyin.info/unicode/marks3.html Automaattinen muunnos tooninumeroista toonimerkeiksi]
- [http://www.foolsworkshop.com/ptou/convert.php Toinen automaattinen muunnosväline]
- [http://www.helsinki.fi/~alhonen/pinyinconv.html Imuroitavissa oleva muunnosväline erilaisille pinyin-järjestelmille ja zhuyinille]
Kirjasimia
:UTF-8 Unicode kattaa pinyinin hyvin, katso yksityiskohtia sivulta [http://www.pinyin.info/ Pinyin.info]
- [ftp://ftp.netscape.com/pub/communicator/extras/fonts/windows/Cyberbit.ZIP Netscape Cyberbit-kirjasin]
- [http://www.wiedenhof.nl/ul/pinyinok.ttf PiyinOK.ttf]
- [http://www.wiedenhof.nl/ul/pinyinok.fot PinyinOK.fot]
Luokka:Kiina
luokka:kirjoitusjärjestelmät
ko:병음
ja:ピン音
th:พินอิน
LatinisaatioLatinisaatio tai romanisaatio merkitsee tapaa kirjoittaa latinalaisin aakkosin kieltä, jossa on käytössä jokin muu kirjoitusjärjestelmä. Usein latinisaatiolla tarkoitetaan tällaista menettelyä vain silloin, kun translitteraatio kieleltä toiselle ei ole mahdollinen, eli latinisoitavan kielen kirjoitusjärjestelmästä ei voida muodostaa vastaavuutta latinalaiseen aakkostoon. Tällaisella tavalla kirjoitettavia kieliä ovat ainakin kiina ja japani.
Perinteisesti myös koreaa ja vietnamia on kirjoitettu kiinan kirjoitusjärjestelmällä, minkä vuoksi näidenkin translitterointia edelleen usein kutsutaan latinisoinniksi. Koska vietnamia kuitenkin nykyisin kirjoitetaan latinalaisella aakkostolla (ks. quốc ngữ), latinisaatio-sanaa kuulee lähinnä vain ns. CJK-kielten (engl. Chinese, Japanese, Korean) yhteydessä ja lyhenne CJKV on vain vähäisessä käytössä.
Joskus latinisaatio ajatellaan kuitenkin yläkäsitteeksi kaikille tavoille edustaa muita kirjoitusjärjestelmiä latinalaisin aakkosin, jolloin sen osa-alueet ovat translitteraatio, transkriptio ja foneeminen muunnos. Tällöin esimerkiksi venäjänkin translitteraatio olisi latinisointia. Se, millä tavalla latinisoinnin tuloksena syntyvät sanat lausutaan on järjestelmäkohtaista.
Kiinan latinisointi
Mandariinikiinalle on olemassa lukuisia latinisointijärjestelmiä, mikä onkin johtanut siihen, että kiinalaisia paikkojen ja henkilöiden nimiä latinisoidaan useilla eri tavoilla (esim. Peking vs. Beijing). Manner-Kiinan virallinen järjestelmä on 1950-luvulta lähtien ollut hanyu pinyin, Taiwanilla yleisin järjestelmä on Wade-Giles. Lisäksi on olemassa lukuisia muita järjestelmiä mandariinin ja kantoninkiinan latinisointiin, näistä enemmän artikkelissa kiinan latinisointi.
Japanin latinisointi
Japaniksi latinalaista aakkostoa kutsutaan nimellä "Romaji". Yleisiä järjestelmiä japanin latinisointiin ovat Hepburn-latinisointi ja Kunrei-shiki. ISO 3602 on ISO:n hyväksymä järjestelmä.
Korean latinisointi
Koreaksi latinalaista aakkostoa kutsutaan nimellä "Romaja". Yleisin latinisointijärjestelmä on viime vuosiin saakka ollut McCune-Reischauer, jota edelleen käytetään Pohjois-Koreassa. Sen sijaan Etelä-Koreassa hyväksyttiin vuonna 2000 korean uudistettu latinisaatio, joka ratkaisee useita McCune-Reischauer-järjestelmän ongelmakohtia. Tienviittojen ja oppikirjojen on siirryttävä uudistettuun järjestelmään niin pian kuin mahdollista. Ihmisten nimet on jätetty heidän itse ratkaistavakseen, mutta virallisen järjestelmän käyttäminen on suositeltavaa.
Kolmas järjestelmä, Yale-latinisaatio esiintyy pääosin englanninkielisessä akateemisessa kirjallisuudessa. 1900-luvun alussa kun Venäjä osoitti mielenkiintoa Koreaa kohtaan kehitettiin myös tapoja esittää koreaa kyrillisellä aakkostolla.
Luokka:Kirjoitus
Kansainvälinen foneettinen aakkosto
Kansainvälinen foneettinen aakkosto (engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen käytetty aakkosto. Sen tarkoituksena on, että kielitieteilijät pystyisivät sitä käyttäen merkitsemään minkä tahansa luonnollisen kielen äänteitä ja foneemeja.
Historia
Kansainvälistä foneettista aakkostoa alettiin kehittää alun perin Pariisissa vuodesta 1886 alkaen kansainvälisen fonetiikkayhdistyksen International Phonetic Associationin (IPA) toimesta. Tuolloin yhdistyksen nimi oli Dhi Fonètik Tîcerz' Asóciécon (The Phonetic Teachers' Association, Fonetiikanopettajien yhdistys). Työ perustui filologien Henry Sweetin sekä Isaac Pitmanin ja Alexander John Ellisin ehdotuksiin 1800-luvulta.
Aakkostoa on muokattu yli satavuotisen historiansa aikana moneen otteeseen. Suurimmat muutokset tehtiin yhdistyksen vuoden 1986 kokouksessa, ja viimeisin versio on vuodelta 1993 (päivitetty v. 1996).
Kuvaus
IPA:n pääperiaatteisiin kuuluu tarjota erillinen symboli jokaiselle puheen segmentille välttäen kirjainyhdistelmiä (digrafeja) kuten suomen ja monimerkityksisyyttä (vrt. englannin [ ~ ~ ]; kirjoitusasu kulmasulkeissa, ääntämys IPA:aa käyttäen hakasulkeissa).
IPA:aa on kuvattu selektiiviseksi aakkostoksi, sillä se pyrkii tarjoamaan yksittäisen aakkosen jokaiselle kontrastiiviselle (l. foneemiselle, ks. fonologia) äänteelle, mitä ihmiskielessä esiintyy. Äänteet voivat erota äärettömän monella tavalla toisistaan, minkä takia erilaisia äänteitä on periaatteessa ääretön erilaista, mutta jos jotain tiettyä pientä eroa ei käytetä missään luonnollisessa kielessä sanojen erottamiseen toisistaan, ei IPA tarjoa sitä varten merkintämahdollisuutta. Tarkemerkeillä on mahdollista kuitenkin tarvittaessa merkitä hyvinkin tarkkoja äänteiden piirteitä. Joitain niistä tarvitaan monissa kielissä silti myös foneemisten erojen merkitsemiseen (on esim. kieliä, joissa on kontrastiivisia apikaalisia dentaalisia ja laminaalisia alveolaarisia klusiileja).
Symbolit äänteille ovat enimmäkseen peräisin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta. Jotkut on otettu mainituista kirjoitusjärjestelmistä suoraan , jotkut muokattuina . Muutamat, kuten glottaaliklusiilin symboli , on muokattu latinalaisten ortografioiden välimerkeistä, ja soinnillisen faryngaalisen frikatiivin symboli on peräisin arabialaisesta kirjaimesta ﻉ. Latinalaisen aakkoston merkit ovat yleisesti lähellä niiden ääntämystä eurooppalaisissa kielissä, varsinkin suomessa. Tärkeimmät erot suomeen ovat erillinen symboli äng-äänteelle , :n ja :n ero (edellinen, kuten myös , vastaa suomen /ä/:tä ja jälkimmäinen /a/:ta) ja omat merkit suhuäänteille (<š> vs. , <ž> vs. ).
IPA:n akkosiin voi yhdistää tarkemerkkejä, joilla ilmaistaan tarkkoja foneettisia piirteitä tai toissijaisia artikulaatioita. Myös suprasegmentaalisille piirteille on omat merkkinsä.
International Phonetic Association suosittelee, että foneettiset kuvaukset sijoitetaan hakasulkeiden sisään ("[ ]"), kun taas tietyn kielen kontrastiivisia foneemeja ilmaistessa on syytä käyttää vinoviivoja ("/ /"). Jos transkriboidessa ilmenee epävarmuutta siitä, kumpi on kyseessä, on syytä käyttää hakasulkeita, sillä vinoviivoja käyttäessä tulee ilmaisseeksi teoreettisen kannan kyseisen kielen fonologisista ominaisuuksista. Kun on tarve ilmaista, että tietty kirjainjono on jonkin tietyn kielen kirjoituksessa käytetty tapa, eikä foneeminen tai foneettinen kuvaus, on mahdollista sijoittaa sana kulmasulkeiden väliin ("< >").
IPA tarjoaa joustavuutta foneettisen kuvauksen tarkkuuden suhteen. Kielen ääntämystä voi kuvata lavealla transkriptiolla, mikä tarkoittaa sitä, että ilmaistaan vain tärkeimmät, kontrastiiviset piirteet; tällöin transkriptio voi olla lähellä foneemista kuvausta. Vastaavasti joitain tarkoituksia varten voi olla soveliasta käyttää hyvinkin tarkkaa transkriptiota, jossa pienimmätkin artikulatoriset piirteet on ilmaistu.
Aiheesta muualla
- [http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_International_Phonetic_Alphabet Vanhoja IPA:n kaavioita] (englanniksi)
Luokka:Fonetiikka
Luokka:Kirjoitusjärjestelmät
ko:국제 음성 기호
zh-min-nan:Kok-chè Im-phiau
ja:国際音声記号
th:สัทอักษรสากล
Kansainvälinen foneettinen aakkosto
Kansainvälinen foneettinen aakkosto (engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen käytetty aakkosto. Sen tarkoituksena on, että kielitieteilijät pystyisivät sitä käyttäen merkitsemään minkä tahansa luonnollisen kielen äänteitä ja foneemeja.
Historia
Kansainvälistä foneettista aakkostoa alettiin kehittää alun perin Pariisissa vuodesta 1886 alkaen kansainvälisen fonetiikkayhdistyksen International Phonetic Associationin (IPA) toimesta. Tuolloin yhdistyksen nimi oli Dhi Fonètik Tîcerz' Asóciécon (The Phonetic Teachers' Association, Fonetiikanopettajien yhdistys). Työ perustui filologien Henry Sweetin sekä Isaac Pitmanin ja Alexander John Ellisin ehdotuksiin 1800-luvulta.
Aakkostoa on muokattu yli satavuotisen historiansa aikana moneen otteeseen. Suurimmat muutokset tehtiin yhdistyksen vuoden 1986 kokouksessa, ja viimeisin versio on vuodelta 1993 (päivitetty v. 1996).
Kuvaus
IPA:n pääperiaatteisiin kuuluu tarjota erillinen symboli jokaiselle puheen segmentille välttäen kirjainyhdistelmiä (digrafeja) kuten suomen ja monimerkityksisyyttä (vrt. englannin [ ~ ~ ]; kirjoitusasu kulmasulkeissa, ääntämys IPA:aa käyttäen hakasulkeissa).
IPA:aa on kuvattu selektiiviseksi aakkostoksi, sillä se pyrkii tarjoamaan yksittäisen aakkosen jokaiselle kontrastiiviselle (l. foneemiselle, ks. fonologia) äänteelle, mitä ihmiskielessä esiintyy. Äänteet voivat erota äärettömän monella tavalla toisistaan, minkä takia erilaisia äänteitä on periaatteessa ääretön erilaista, mutta jos jotain tiettyä pientä eroa ei käytetä missään luonnollisessa kielessä sanojen erottamiseen toisistaan, ei IPA tarjoa sitä varten merkintämahdollisuutta. Tarkemerkeillä on mahdollista kuitenkin tarvittaessa merkitä hyvinkin tarkkoja äänteiden piirteitä. Joitain niistä tarvitaan monissa kielissä silti myös foneemisten erojen merkitsemiseen (on esim. kieliä, joissa on kontrastiivisia apikaalisia dentaalisia ja laminaalisia alveolaarisia klusiileja).
Symbolit äänteille ovat enimmäkseen peräisin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta. Jotkut on otettu mainituista kirjoitusjärjestelmistä suoraan , jotkut muokattuina . Muutamat, kuten glottaaliklusiilin symboli , on muokattu latinalaisten ortografioiden välimerkeistä, ja soinnillisen faryngaalisen frikatiivin symboli on peräisin arabialaisesta kirjaimesta ﻉ. Latinalaisen aakkoston merkit ovat yleisesti lähellä niiden ääntämystä eurooppalaisissa kielissä, varsinkin suomessa. Tärkeimmät erot suomeen ovat erillinen symboli äng-äänteelle , :n ja :n ero (edellinen, kuten myös , vastaa suomen /ä/:tä ja jälkimmäinen /a/:ta) ja omat merkit suhuäänteille (<š> vs. , <ž> vs. ).
IPA:n akkosiin voi yhdistää tarkemerkkejä, joilla ilmaistaan tarkkoja foneettisia piirteitä tai toissijaisia artikulaatioita. Myös suprasegmentaalisille piirteille on omat merkkinsä.
International Phonetic Association suosittelee, että foneettiset kuvaukset sijoitetaan hakasulkeiden sisään ("[ ]"), kun taas tietyn kielen kontrastiivisia foneemeja ilmaistessa on syytä käyttää vinoviivoja ("/ /"). Jos transkriboidessa ilmenee epävarmuutta siitä, kumpi on kyseessä, on syytä käyttää hakasulkeita, sillä vinoviivoja käyttäessä tulee ilmaisseeksi teoreettisen kannan kyseisen kielen fonologisista ominaisuuksista. Kun on tarve ilmaista, että tietty kirjainjono on jonkin tietyn kielen kirjoituksessa käytetty tapa, eikä foneeminen tai foneettinen kuvaus, on mahdollista sijoittaa sana kulmasulkeiden väliin ("< >").
IPA tarjoaa joustavuutta foneettisen kuvauksen tarkkuuden suhteen. Kielen ääntämystä voi kuvata lavealla transkriptiolla, mikä tarkoittaa sitä, että ilmaistaan vain tärkeimmät, kontrastiiviset piirteet; tällöin transkriptio voi olla lähellä foneemista kuvausta. Vastaavasti joitain tarkoituksia varten voi olla soveliasta käyttää hyvinkin tarkkaa transkriptiota, jossa pienimmätkin artikulatoriset piirteet on ilmaistu.
Aiheesta muualla
- [http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_International_Phonetic_Alphabet Vanhoja IPA:n kaavioita] (englanniksi)
Luokka:Fonetiikka
Luokka:Kirjoitusjärjestelmät
ko:국제 음성 기호
zh-min-nan:Kok-chè Im-phiau
ja:国際音声記号
th:สัทอักษรสากล
Kansainvälinen foneettinen aakkosto
Kansainvälinen foneettinen aakkosto (engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen käytetty aakkosto. Sen tarkoituksena on, että kielitieteilijät pystyisivät sitä käyttäen merkitsemään minkä tahansa luonnollisen kielen äänteitä ja foneemeja.
Historia
Kansainvälistä foneettista aakkostoa alettiin kehittää alun perin Pariisissa vuodesta 1886 alkaen kansainvälisen fonetiikkayhdistyksen International Phonetic Associationin (IPA) toimesta. Tuolloin yhdistyksen nimi oli Dhi Fonètik Tîcerz' Asóciécon (The Phonetic Teachers' Association, Fonetiikanopettajien yhdistys). Työ perustui filologien Henry Sweetin sekä Isaac Pitmanin ja Alexander John Ellisin ehdotuksiin 1800-luvulta.
Aakkostoa on muokattu yli satavuotisen historiansa aikana moneen otteeseen. Suurimmat muutokset tehtiin yhdistyksen vuoden 1986 kokouksessa, ja viimeisin versio on vuodelta 1993 (päivitetty v. 1996).
Kuvaus
IPA:n pääperiaatteisiin kuuluu tarjota erillinen symboli jokaiselle puheen segmentille välttäen kirjainyhdistelmiä (digrafeja) kuten suomen ja monimerkityksisyyttä (vrt. englannin [ ~ ~ ]; kirjoitusasu kulmasulkeissa, ääntämys IPA:aa käyttäen hakasulkeissa).
IPA:aa on kuvattu selektiiviseksi aakkostoksi, sillä se pyrkii tarjoamaan yksittäisen aakkosen jokaiselle kontrastiiviselle (l. foneemiselle, ks. fonologia) äänteelle, mitä ihmiskielessä esiintyy. Äänteet voivat erota äärettömän monella tavalla toisistaan, minkä takia erilaisia äänteitä on periaatteessa ääretön erilaista, mutta jos jotain tiettyä pientä eroa ei käytetä missään luonnollisessa kielessä sanojen erottamiseen toisistaan, ei IPA tarjoa sitä varten merkintämahdollisuutta. Tarkemerkeillä on mahdollista kuitenkin tarvittaessa merkitä hyvinkin tarkkoja äänteiden piirteitä. Joitain niistä tarvitaan monissa kielissä silti myös foneemisten erojen merkitsemiseen (on esim. kieliä, joissa on kontrastiivisia apikaalisia dentaalisia ja laminaalisia alveolaarisia klusiileja).
Symbolit äänteille ovat enimmäkseen peräisin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta. Jotkut on otettu mainituista kirjoitusjärjestelmistä suoraan , jotkut muokattuina . Muutamat, kuten glottaaliklusiilin symboli , on muokattu latinalaisten ortografioiden välimerkeistä, ja soinnillisen faryngaalisen frikatiivin symboli on peräisin arabialaisesta kirjaimesta ﻉ. Latinalaisen aakkoston merkit ovat yleisesti lähellä niiden ääntämystä eurooppalaisissa kielissä, varsinkin suomessa. Tärkeimmät erot suomeen ovat erillinen symboli äng-äänteelle , :n ja :n ero (edellinen, kuten myös , vastaa suomen /ä/:tä ja jälkimmäinen /a/:ta) ja omat merkit suhuäänteille (<š> vs. , <ž> vs. ).
IPA:n akkosiin voi yhdistää tarkemerkkejä, joilla ilmaistaan tarkkoja foneettisia piirteitä tai toissijaisia artikulaatioita. Myös suprasegmentaalisille piirteille on omat merkkinsä.
International Phonetic Association suosittelee, että foneettiset kuvaukset sijoitetaan hakasulkeiden sisään ("[ ]"), kun taas tietyn kielen kontrastiivisia foneemeja ilmaistessa on syytä käyttää vinoviivoja ("/ /"). Jos transkriboidessa ilmenee epävarmuutta siitä, kumpi on kyseessä, on syytä käyttää hakasulkeita, sillä vinoviivoja käyttäessä tulee ilmaisseeksi teoreettisen kannan kyseisen kielen fonologisista ominaisuuksista. Kun on tarve ilmaista, että tietty kirjainjono on jonkin tietyn kielen kirjoituksessa käytetty tapa, eikä foneeminen tai foneettinen kuvaus, on mahdollista sijoittaa sana kulmasulkeiden väliin ("< >").
IPA tarjoaa joustavuutta foneettisen kuvauksen tarkkuuden suhteen. Kielen ääntämystä voi kuvata lavealla transkriptiolla, mikä tarkoittaa sitä, että ilmaistaan vain tärkeimmät, kontrastiiviset piirteet; tällöin transkriptio voi olla lähellä foneemista kuvausta. Vastaavasti joitain tarkoituksia varten voi olla soveliasta käyttää hyvinkin tarkkaa transkriptiota, jossa pienimmätkin artikulatoriset piirteet on ilmaistu.
Aiheesta muualla
- [http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_International_Phonetic_Alphabet Vanhoja IPA:n kaavioita] (englanniksi)
Luokka:Fonetiikka
Luokka:Kirjoitusjärjestelmät
ko:국제 음성 기호
zh-min-nan:Kok-chè Im-phiau
ja:国際音声記号
th:สัทอักษรสากล
Kansainvälinen foneettinen aakkosto
Kansainvälinen foneettinen aakkosto (engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen käytetty aakkosto. Sen tarkoituksena on, että kielitieteilijät pystyisivät sitä käyttäen merkitsemään minkä tahansa luonnollisen kielen äänteitä ja foneemeja.
Historia
Kansainvälistä foneettista aakkostoa alettiin kehittää alun perin Pariisissa vuodesta 1886 alkaen kansainvälisen fonetiikkayhdistyksen International Phonetic Associationin (IPA) toimesta. Tuolloin yhdistyksen nimi oli Dhi Fonètik Tîcerz' Asóciécon (The Phonetic Teachers' Association, Fonetiikanopettajien yhdistys). Työ perustui filologien Henry Sweetin sekä Isaac Pitmanin ja Alexander John Ellisin ehdotuksiin 1800-luvulta.
Aakkostoa on muokattu yli satavuotisen historiansa aikana moneen otteeseen. Suurimmat muutokset tehtiin yhdistyksen vuoden 1986 kokouksessa, ja viimeisin versio on vuodelta 1993 (päivitetty v. 1996).
Kuvaus
IPA:n pääperiaatteisiin kuuluu tarjota erillinen symboli jokaiselle puheen segmentille välttäen kirjainyhdistelmiä (digrafeja) kuten suomen ja monimerkityksisyyttä (vrt. englannin [ ~ ~ ]; kirjoitusasu kulmasulkeissa, ääntämys IPA:aa käyttäen hakasulkeissa).
IPA:aa on kuvattu selektiiviseksi aakkostoksi, sillä se pyrkii tarjoamaan yksittäisen aakkosen jokaiselle kontrastiiviselle (l. foneemiselle, ks. fonologia) äänteelle, mitä ihmiskielessä esiintyy. Äänteet voivat erota äärettömän monella tavalla toisistaan, minkä takia erilaisia äänteitä on periaatteessa ääretön erilaista, mutta jos jotain tiettyä pientä eroa ei käytetä missään luonnollisessa kielessä sanojen erottamiseen toisistaan, ei IPA tarjoa sitä varten merkintämahdollisuutta. Tarkemerkeillä on mahdollista kuitenkin tarvittaessa merkitä hyvinkin tarkkoja äänteiden piirteitä. Joitain niistä tarvitaan monissa kielissä silti myös foneemisten erojen merkitsemiseen (on esim. kieliä, joissa on kontrastiivisia apikaalisia dentaalisia ja laminaalisia alveolaarisia klusiileja).
Symbolit äänteille ovat enimmäkseen peräisin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta. Jotkut on otettu mainituista kirjoitusjärjestelmistä suoraan , jotkut muokattuina . Muutamat, kuten glottaaliklusiilin symboli , on muokattu latinalaisten ortografioiden välimerkeistä, ja soinnillisen faryngaalisen frikatiivin symboli on peräisin arabialaisesta kirjaimesta ﻉ. Latinalaisen aakkoston merkit ovat yleisesti lähellä niiden ääntämystä eurooppalaisissa kielissä, varsinkin suomessa. Tärkeimmät erot suomeen ovat erillinen symboli äng-äänteelle , :n ja :n ero (edellinen, kuten myös , vastaa suomen /ä/:tä ja jälkimmäinen /a/:ta) ja omat merkit suhuäänteille (<š> vs. , <ž> vs. ).
IPA:n akkosiin voi yhdistää tarkemerkkejä, joilla ilmaistaan tarkkoja foneettisia piirteitä tai toissijaisia artikulaatioita. Myös suprasegmentaalisille piirteille on omat merkkinsä.
International Phonetic Association suosittelee, että foneettiset kuvaukset sijoitetaan hakasulkeiden sisään ("[ ]"), kun taas tietyn kielen kontrastiivisia foneemeja ilmaistessa on syytä käyttää vinoviivoja ("/ /"). Jos transkriboidessa ilmenee epävarmuutta siitä, kumpi on kyseessä, on syytä käyttää hakasulkeita, sillä vinoviivoja käyttäessä tulee ilmaisseeksi teoreettisen kannan kyseisen kielen fonologisista ominaisuuksista. Kun on tarve ilmaista, että tietty kirjainjono on jonkin tietyn kielen kirjoituksessa käytetty tapa, eikä foneeminen tai foneettinen kuvaus, on mahdollista sijoittaa sana kulmasulkeiden väliin ("< >").
IPA tarjoaa joustavuutta foneettisen kuvauksen tarkkuuden suhteen. Kielen ääntämystä voi kuvata lavealla transkriptiolla, mikä tarkoittaa sitä, että ilmaistaan vain tärkeimmät, kontrastiiviset piirteet; tällöin transkriptio voi olla lähellä foneemista kuvausta. Vastaavasti joitain tarkoituksia varten voi olla soveliasta käyttää hyvinkin tarkkaa transkriptiota, jossa pienimmätkin artikulatoriset piirteet on ilmaistu.
Aiheesta muualla
- [http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_International_Phonetic_Alphabet Vanhoja IPA:n kaavioita] (englanniksi)
Luokka:Fonetiikka
Luokka:Kirjoitusjärjestelmät
ko:국제 음성 기호
zh-min-nan:Kok-chè Im-phiau
ja:国際音声記号
th:สัทอักษรสากล
Kansainvälinen foneettinen aakkosto
Kansainvälinen foneettinen aakkosto (engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen käytetty aakkosto. Sen tarkoituksena on, että kielitieteilijät pystyisivät sitä käyttäen merkitsemään minkä tahansa luonnollisen kielen äänteitä ja foneemeja.
Historia
Kansainvälistä foneettista aakkostoa alettiin kehittää alun perin Pariisissa vuodesta 1886 alkaen kansainvälisen fonetiikkayhdistyksen International Phonetic Associationin (IPA) toimesta. Tuolloin yhdistyksen nimi oli Dhi Fonètik Tîcerz' Asóciécon (The Phonetic Teachers' Association, Fonetiikanopettajien yhdistys). Työ perustui filologien Henry Sweetin sekä Isaac Pitmanin ja Alexander John Ellisin ehdotuksiin 1800-luvulta.
Aakkostoa on muokattu yli satavuotisen historiansa aikana moneen otteeseen. Suurimmat muutokset tehtiin yhdistyksen vuoden 1986 kokouksessa, ja viimeisin versio on vuodelta 1993 (päivitetty v. 1996).
Kuvaus
IPA:n pääperiaatteisiin kuuluu tarjota erillinen symboli jokaiselle puheen segmentille välttäen kirjainyhdistelmiä (digrafeja) kuten suomen ja monimerkityksisyyttä (vrt. englannin [ ~ ~ ]; kirjoitusasu kulmasulkeissa, ääntämys IPA:aa käyttäen hakasulkeissa).
IPA:aa on kuvattu selektiiviseksi aakkostoksi, sillä se pyrkii tarjoamaan yksittäisen aakkosen jokaiselle kontrastiiviselle (l. foneemiselle, ks. fonologia) äänteelle, mitä ihmiskielessä esiintyy. Äänteet voivat erota äärettömän monella tavalla toisistaan, minkä takia erilaisia äänteitä on periaatteessa ääretön erilaista, mutta jos jotain tiettyä pientä eroa ei käytetä missään luonnollisessa kielessä sanojen erottamiseen toisistaan, ei IPA tarjoa sitä varten merkintämahdollisuutta. Tarkemerkeillä on mahdollista kuitenkin tarvittaessa merkitä hyvinkin tarkkoja äänteiden piirteitä. Joitain niistä tarvitaan monissa kielissä silti myös foneemisten erojen merkitsemiseen (on esim. kieliä, joissa on kontrastiivisia apikaalisia dentaalisia ja laminaalisia alveolaarisia klusiileja).
Symbolit äänteille ovat enimmäkseen peräisin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta. Jotkut on otettu mainituista kirjoitusjärjestelmistä suoraan , jotkut muokattuina . Muutamat, kuten glottaaliklusiilin symboli , on muokattu latinalaisten ortografioiden välimerkeistä, ja soinnillisen faryngaalisen frikatiivin symboli on peräisin arabialaisesta kirjaimesta ﻉ. Latinalaisen aakkoston merkit ovat yleisesti lähellä niiden ääntämystä eurooppalaisissa kielissä, varsinkin suomessa. Tärkeimmät erot suomeen ovat erillinen symboli äng-äänteelle , :n ja :n ero (edellinen, kuten myös , vastaa suomen /ä/:tä ja jälkimmäinen /a/:ta) ja omat merkit suhuäänteille (<š> vs. , <ž> vs. ).
IPA:n akkosiin voi yhdistää tarkemerkkejä, joilla ilmaistaan tarkkoja foneettisia piirteitä tai toissijaisia artikulaatioita. Myös suprasegmentaalisille piirteille on omat merkkinsä.
International Phonetic Association suosittelee, että foneettiset kuvaukset sijoitetaan hakasulkeiden sisään ("[ ]"), kun taas tietyn kielen kontrastiivisia foneemeja ilmaistessa on syytä käyttää vinoviivoja ("/ /"). Jos transkriboidessa ilmenee epävarmuutta siitä, kumpi on kyseessä, on syytä käyttää hakasulkeita, sillä vinoviivoja käyttäessä tulee ilmaisseeksi teoreettisen kannan kyseisen kielen fonologisista ominaisuuksista. Kun on tarve ilmaista, että tietty kirjainjono on jonkin tietyn kielen kirjoituksessa käytetty tapa, eikä foneeminen tai foneettinen kuvaus, on mahdollista sijoittaa sana kulmasulkeiden väliin ("< >").
IPA tarjoaa joustavuutta foneettisen kuvauksen tarkkuuden suhteen. Kielen ääntämystä voi kuvata lavealla transkriptiolla, mikä tarkoittaa sitä, että ilmaistaan vain tärkeimmät, kontrastiiviset piirteet; tällöin transkriptio voi olla lähellä foneemista kuvausta. Vastaavasti joitain tarkoituksia varten voi olla soveliasta käyttää hyvinkin tarkkaa transkriptiota, jossa pienimmätkin artikulatoriset piirteet on ilmaistu.
Aiheesta muualla
- [http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_International_Phonetic_Alphabet Vanhoja IPA:n kaavioita] (englanniksi)
Luokka:Fonetiikka
Luokka:Kirjoitusjärjestelmät
ko:국제 음성 기호
zh-min-nan:Kok-chè Im-phiau
ja:国際音声記号
th:สัทอักษรสากล
Kansainvälinen foneettinen aakkosto
Kansainvälinen foneettinen aakkosto (engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen käytetty aakkosto. Sen tarkoituksena on, että kielitieteilijät pystyisivät sitä käyttäen merkitsemään minkä tahansa luonnollisen kielen äänteitä ja foneemeja.
Historia
Kansainvälistä foneettista aakkostoa alettiin kehittää alun perin Pariisissa vuodesta 1886 alkaen kansainvälisen fonetiikkayhdistyksen International Phonetic Associationin (IPA) toimesta. Tuolloin yhdistyksen nimi oli Dhi Fonètik Tîcerz' Asóciécon (The Phonetic Teachers' Association, Fonetiikanopettajien yhdistys). Työ perustui filologien Henry Sweetin sekä Isaac Pitmanin ja Alexander John Ellisin ehdotuksiin 1800-luvulta.
Aakkostoa on muokattu yli satavuotisen historiansa aikana moneen otteeseen. Suurimmat muutokset tehtiin yhdistyksen vuoden 1986 kokouksessa, ja viimeisin versio on vuodelta 1993 (päivitetty v. 1996).
Kuvaus
IPA:n pääperiaatteisiin kuuluu tarjota erillinen symboli jokaiselle puheen segmentille välttäen kirjainyhdistelmiä (digrafeja) kuten suomen ja monimerkityksisyyttä (vrt. englannin [ ~ ~ ]; kirjoitusasu kulmasulkeissa, ääntämys IPA:aa käyttäen hakasulkeissa).
IPA:aa on kuvattu selektiiviseksi aakkostoksi, sillä se pyrkii tarjoamaan yksittäisen aakkosen jokaiselle kontrastiiviselle (l. foneemiselle, ks. fonologia) äänteelle, mitä ihmiskielessä esiintyy. Äänteet voivat erota äärettömän monella tavalla toisistaan, minkä takia erilaisia äänteitä on periaatteessa ääretön erilaista, mutta jos jotain tiettyä pientä eroa ei käytetä missään luonnollisessa kielessä sanojen erottamiseen toisistaan, ei IPA tarjoa sitä varten merkintämahdollisuutta. Tarkemerkeillä on mahdollista kuitenkin tarvittaessa merkitä hyvinkin tarkkoja äänteiden piirteitä. Joitain niistä tarvitaan monissa kielissä silti myös foneemisten erojen merkitsemiseen (on esim. kieliä, joissa on kontrastiivisia apikaalisia dentaalisia ja laminaalisia alveolaarisia klusiileja).
Symbolit äänteille ovat enimmäkseen peräisin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta. Jotkut on otettu mainituista kirjoitusjärjestelmistä suoraan , jotkut muokattuina . Muutamat, kuten glottaaliklusiilin symboli , on muokattu latinalaisten ortografioiden välimerkeistä, ja soinnillisen faryngaalisen frikatiivin symboli on peräisin arabialaisesta kirjaimesta ﻉ. Latinalaisen aakkoston merkit ovat yleisesti lähellä niiden ääntämystä eurooppalaisissa kielissä, varsinkin suomessa. Tärkeimmät erot suomeen ovat erillinen symboli äng-äänteelle , :n ja :n ero (edellinen, kuten myös , vastaa suomen /ä/:tä ja jälkimmäinen /a/:ta) ja omat merkit suhuäänteille (<š> vs. , <ž> vs. ).
IPA:n akkosiin voi yhdistää tarkemerkkejä, joilla ilmaistaan tarkkoja foneettisia piirteitä tai toissijaisia artikulaatioita. Myös suprasegmentaalisille piirteille on omat merkkinsä.
International Phonetic Association suosittelee, että foneettiset kuvaukset sijoitetaan hakasulkeiden sisään ("[ ]"), kun taas tietyn kielen kontrastiivisia foneemeja ilmaistessa on syytä käyttää vinoviivoja ("/ /"). Jos transkriboidessa ilmenee epävarmuutta siitä, kumpi on kyseessä, on syytä käyttää hakasulkeita, sillä vinoviivoja käyttäessä tulee ilmaisseeksi teoreettisen kannan kyseisen kielen fonologisista ominaisuuksista. Kun on tarve ilmaista, että tietty kirjainjono on jonkin tietyn kielen kirjoituksessa käytetty tapa, eikä foneeminen tai foneettinen kuvaus, on mahdollista sijoittaa sana kulmasulkeiden väliin ("< >").
IPA tarjoaa joustavuutta foneettisen kuvauksen tarkkuuden suhteen. Kielen ääntämystä voi kuvata lavealla transkriptiolla, mikä tarkoittaa sitä, että ilmaistaan vain tärkeimmät, kontrastiiviset piirteet; tällöin transkriptio voi olla lähellä foneemista kuvausta. Vastaavasti joitain tarkoituksia varten voi olla soveliasta käyttää hyvinkin tarkkaa transkriptiota, jossa pienimmätkin artikulatoriset piirteet on ilmaistu.
Aiheesta muualla
- [http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_International_Phonetic_Alphabet Vanhoja IPA:n kaavioita] (englanniksi)
Luokka:Fonetiikka
Luokka:Kirjoitusjärjestelmät
ko:국제 음성 기호
zh-min-nan:Kok-chè Im-phiau
ja:国際音声記号
th:สัทอักษรสากล
Kansainvälinen foneettinen aakkosto
Kansainvälinen foneettinen aakkosto (engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen käytetty aakkosto. Sen tarkoituksena on, että kielitieteilijät pystyisivät sitä käyttäen merkitsemään minkä tahansa luonnollisen kielen äänteitä ja foneemeja.
Historia
Kansainvälistä foneettista aakkostoa alettiin kehittää alun perin Pariisissa vuodesta 1886 alkaen kansainvälisen fonetiikkayhdistyksen International Phonetic Associationin (IPA) toimesta. Tuolloin yhdistyksen nimi oli Dhi Fonètik Tîcerz' Asóciécon (The Phonetic Teachers' Association, Fonetiikanopettajien yhdistys). Työ perustui filologien Henry Sweetin sekä Isaac Pitmanin ja Alexander John Ellisin ehdotuksiin 1800-luvulta.
Aakkostoa on muokattu yli satavuotisen historiansa aikana moneen otteeseen. Suurimmat muutokset tehtiin yhdistyksen vuoden 1986 kokouksessa, ja viimeisin versio on vuodelta 1993 (päivitetty v. 1996).
Kuvaus
IPA:n pääperiaatteisiin kuuluu tarjota erillinen symboli jokaiselle puheen segmentille välttäen kirjainyhdistelmiä (digrafeja) kuten suomen ja monimerkityksisyyttä (vrt. englannin [ ~ ~ ]; kirjoitusasu kulmasulkeissa, ääntämys IPA:aa käyttäen hakasulkeissa).
IPA:aa on kuvattu selektiiviseksi aakkostoksi, sillä se pyrkii tarjoamaan yksittäisen aakkosen jokaiselle kontrastiiviselle (l. foneemiselle, ks. fonologia) äänteelle, mitä ihmiskielessä esiintyy. Äänteet voivat erota äärettömän monella tavalla toisistaan, minkä takia erilaisia äänteitä on periaatteessa ääretön erilaista, mutta jos jotain tiettyä pientä eroa ei käytetä missään luonnollisessa kielessä sanojen erottamiseen toisistaan, ei IPA tarjoa sitä varten merkintämahdollisuutta. Tarkemerkeillä on mahdollista kuitenkin tarvittaessa merkitä hyvinkin tarkkoja äänteiden piirteitä. Joitain niistä tarvitaan monissa kielissä silti myös foneemisten erojen merkitsemiseen (on esim. kieliä, joissa on kontrastiivisia apikaalisia dentaalisia ja laminaalisia alveolaarisia klusiileja).
Symbolit äänteille ovat enimmäkseen peräisin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta. Jotkut on otettu mainituista kirjoitusjärjestelmistä suoraan , jotkut muokattuina . Muutamat, kuten glottaaliklusiilin symboli , on muokattu latinalaisten ortografioiden välimerkeistä, ja soinnillisen faryngaalisen frikatiivin symboli on peräisin arabialaisesta kirjaimesta ﻉ. Latinalaisen aakkoston merkit ovat yleisesti lähellä niiden ääntämystä eurooppalaisissa kielissä, varsinkin suomessa. Tärkeimmät erot suomeen ovat erillinen symboli äng-äänteelle , :n ja :n ero (edellinen, kuten myös , vastaa suomen /ä/:tä ja jälkimmäinen /a/:ta) ja omat merkit suhuäänteille (<š> vs. , <ž> vs. ).
IPA:n akkosiin voi yhdistää tarkemerkkejä, joilla ilmaistaan tarkkoja foneettisia piirteitä tai toissijaisia artikulaatioita. Myös suprasegmentaalisille piirteille on omat merkkinsä.
International Phonetic Association suosittelee, että foneettiset kuvaukset sijoitetaan hakasulkeiden sisään ("[ ]"), kun taas tietyn kielen kontrastiivisia foneemeja ilmaistessa on syytä käyttää vinoviivoja ("/ /"). Jos transkriboidessa ilmenee epävarmuutta siitä, kumpi on kyseessä, on syytä käyttää hakasulkeita, sillä vinoviivoja käyttäessä tulee ilmaisseeksi teoreettisen kannan kyseisen kielen fonologisista ominaisuuksista. Kun on tarve ilmaista, että tietty kirjainjono on jonkin tietyn kielen kirjoituksessa käytetty tapa, eikä foneeminen tai foneettinen kuvaus, on mahdollista sijoittaa sana kulmasulkeiden väliin ("< >").
IPA tarjoaa joustavuutta foneettisen kuvauksen tarkkuuden suhteen. Kielen ääntämystä voi kuvata lavealla transkriptiolla, mikä tarkoittaa sitä, että ilmaistaan vain tärkeimmät, kontrastiiviset piirteet; tällöin transkriptio voi olla lähellä foneemista kuvausta. Vastaavasti joitain tarkoituksia varten voi olla soveliasta käyttää hyvinkin tarkkaa transkriptiota, jossa pienimmätkin artikulatoriset piirteet on ilmaistu.
Aiheesta muualla
- [http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_International_Phonetic_Alphabet Vanhoja IPA:n kaavioita] (englanniksi)
Luokka:Fonetiikka
Luokka:Kirjoitusjärjestelmät
ko:국제 음성 기호
zh-min-nan:Kok-chè Im-phiau
ja:国際音声記号
th:สัทอักษรสากล
Kansainvälinen foneettinen aakkosto
Kansainvälinen foneettinen aakkosto (engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen käytetty aakkosto. Sen tarkoituksena on, että kielitieteilijät pystyisivät sitä käyttäen merkitsemään minkä tahansa luonnollisen kielen äänteitä ja foneemeja.
Historia
Kansainvälistä foneettista aakkostoa alettiin kehittää alun perin Pariisissa vuodesta 1886 alkaen kansainvälisen fonetiikkayhdistyksen International Phonetic Associationin (IPA) toimesta. Tuolloin yhdistyksen nimi oli Dhi Fonètik Tîcerz' Asóciécon (The Phonetic Teachers' Association, Fonetiikanopettajien yhdistys). Työ perustui filologien Henry Sweetin sekä Isaac Pitmanin ja Alexander John Ellisin ehdotuksiin 1800-luvulta.
Aakkostoa on muokattu yli satavuotisen historiansa aikana moneen otteeseen. Suurimmat muutokset tehtiin yhdistyksen vuoden 1986 kokouksessa, ja viimeisin versio on vuodelta 1993 (päivitetty v. 1996).
Kuvaus
IPA:n pääperiaatteisiin kuuluu tarjota erillinen symboli jokaiselle puheen segmentille välttäen kirjainyhdistelmiä (digrafeja) kuten suomen ja monimerkityksisyyttä (vrt. englannin [ ~ ~ ]; kirjoitusasu kulmasulkeissa, ääntämys IPA:aa käyttäen hakasulkeissa).
IPA:aa on kuvattu selektiiviseksi aakkostoksi, sillä se pyrkii tarjoamaan yksittäisen aakkosen jokaiselle kontrastiiviselle (l. foneemiselle, ks. fonologia) äänteelle, mitä ihmiskielessä esiintyy. Äänteet voivat erota äärettömän monella tavalla toisistaan, minkä takia erilaisia äänteitä on periaatteessa ääretön erilaista, mutta jos jotain tiettyä pientä eroa ei käytetä missään luonnollisessa kielessä sanojen erottamiseen toisistaan, ei IPA tarjoa sitä varten merkintämahdollisuutta. Tarkemerkeillä on mahdollista kuitenkin tarvittaessa merkitä hyvinkin tarkkoja äänteiden piirteitä. Joitain niistä tarvitaan monissa kielissä silti myös foneemisten erojen merkitsemiseen (on esim. kieliä, joissa on kontrastiivisia apikaalisia dentaalisia ja laminaalisia alveolaarisia klusiileja).
Symbolit äänteille ovat enimmäkseen peräisin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta. Jotkut on otettu mainituista kirjoitusjärjestelmistä suoraan , jotkut muokattuina . Muutamat, kuten glottaaliklusiilin symboli , on muokattu latinalaisten ortografioiden välimerkeistä, ja soinnillisen faryngaalisen frikatiivin symboli on peräisin arabialaisesta kirjaimesta ﻉ. Latinalaisen aakkoston merkit ovat yleisesti lähellä niiden ääntämystä eurooppalaisissa kielissä, varsinkin suomessa. Tärkeimmät erot suomeen ovat erillinen symboli äng-äänteelle , :n ja :n ero (edellinen, kuten myös , vastaa suomen /ä/:tä ja jälkimmäinen /a/:ta) ja omat merkit suhuäänteille (<š> vs. , <ž> vs. ).
IPA:n akkosiin voi yhdistää tarkemerkkejä, joilla ilmaistaan tarkkoja foneettisia piirteitä tai toissijaisia artikulaatioita. Myös suprasegmentaalisille piirteille on omat merkkinsä.
International Phonetic Association suosittelee, että foneettiset kuvaukset sijoitetaan hakasulkeiden sisään ("[ ]"), kun taas tietyn kielen kontrastiivisia foneemeja ilmaistessa on syytä käyttää vinoviivoja ("/ /"). Jos transkriboidessa ilmenee epävarmuutta siitä, kumpi on kyseessä, on syytä käyttää hakasulkeita, sillä vinoviivoja käyttäessä tulee ilmaisseeksi teoreettisen kannan kyseisen kielen fonologisista ominaisuuksista. Kun on tarve ilmaista, että tietty kirjainjono on jonkin tietyn kielen kirjoituksessa käytetty tapa, eikä foneeminen tai foneettinen kuvaus, on mahdollista sijoittaa sana kulmasulkeiden väliin ("< >").
IPA tarjoaa joustavuutta foneettisen kuvauksen tarkkuuden suhteen. Kielen ääntämystä voi kuvata lavealla transkriptiolla, mikä tarkoittaa sitä, että ilmaistaan vain tärkeimmät, kontrastiiviset piirteet; tällöin transkriptio voi olla lähellä foneemista kuvausta. Vastaavasti joitain tarkoituksia varten voi olla soveliasta käyttää hyvinkin tarkkaa transkriptiota, jossa pienimmätkin artikulatoriset piirteet on ilmaistu.
Aiheesta muualla
- [http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_International_Phonetic_Alphabet Vanhoja IPA:n kaavioita] (englanniksi)
Luokka:Fonetiikka
Luokka:Kirjoitusjärjestelmät
ko:국제 음성 기호
zh-min-nan:Kok-chè Im-phiau
ja:国際音声記号
th:สัทอักษรสากล
Kansainvälinen foneettinen aakkosto
Kansainvälinen foneettinen aakkosto (engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen käytetty aakkosto. Sen tarkoituksena on, että kielitieteilijät pystyisivät sitä käyttäen merkitsemään minkä tahansa luonnollisen kielen äänteitä ja foneemeja.
Historia
Kansainvälistä foneettista aakkostoa alettiin kehittää alun perin Pariisissa vuodesta 1886 alkaen kansainvälisen fonetiikkayhdistyksen International Phonetic Associationin (IPA) toimesta. Tuolloin yhdistyksen nimi oli Dhi Fonètik Tîcerz' Asóciécon (The Phonetic Teachers' Association, Fonetiikanopettajien yhdistys). Työ perustui filologien Henry Sweetin sekä Isaac Pitmanin ja Alexander John Ellisin ehdotuksiin 1800-luvulta.
Aakkostoa on muokattu yli satavuotisen historiansa aikana moneen otteeseen. Suurimmat muutokset tehtiin yhdistyksen vuoden 1986 kokouksessa, ja viimeisin versio on vuodelta 1993 (päivitetty v. 1996).
Kuvaus
IPA:n pääperiaatteisiin kuuluu tarjota erillinen symboli jokaiselle puheen segmentille välttäen kirjainyhdistelmiä (digrafeja) kuten suomen ja monimerkityksisyyttä (vrt. englannin [ ~ ~ ]; kirjoitusasu kulmasulkeissa, ääntämys IPA:aa käyttäen hakasulkeissa).
IPA:aa on kuvattu selektiiviseksi aakkostoksi, sillä se pyrkii tarjoamaan yksittäisen aakkosen jokaiselle kontrastiiviselle (l. foneemiselle, ks. fonologia) äänteelle, mitä ihmiskielessä esiintyy. Äänteet voivat erota äärettömän monella tavalla toisistaan, minkä takia erilaisia äänteitä on periaatteessa ääretön erilaista, mutta jos jotain tiettyä pientä eroa ei käytetä missään luonnollisessa kielessä sanojen erottamiseen toisistaan, ei IPA tarjoa sitä varten merkintämahdollisuutta. Tarkemerkeillä on mahdollista kuitenkin tarvittaessa merkitä hyvinkin tarkkoja äänteiden piirteitä. Joitain niistä tarvitaan monissa kielissä silti myös foneemisten erojen merkitsemiseen (on esim. kieliä, joissa on kontrastiivisia apikaalisia dentaalisia ja laminaalisia alveolaarisia klusiileja).
Symbolit äänteille ovat enimmäkseen peräisin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta. Jotkut on otettu mainituista kirjoitusjärjestelmistä suoraan , jotkut muokattuina . Muutamat, kuten glottaaliklusiilin symboli , on muokattu latinalaisten ortografioiden välimerkeistä, ja soinnillisen faryngaalisen frikatiivin symboli on peräisin arabialaisesta kirjaimesta ﻉ. Latinalaisen aakkoston merkit ovat yleisesti lähellä niiden ääntämystä eurooppalaisissa kielissä, varsinkin suomessa. Tärkeimmät erot suomeen ovat erillinen symboli äng-äänteelle , :n ja :n ero (edellinen, kuten myös , vastaa suomen /ä/:tä ja jälkimmäinen /a/:ta) ja omat merkit suhuäänteille (<š> vs. , <ž> vs. ).
IPA:n akkosiin voi yhdistää tarkemerkkejä, joilla ilmaistaan tarkkoja foneettisia piirteitä tai toissijaisia artikulaatioita. Myös suprasegmentaalisille piirteille on omat merkkinsä.
International Phonetic Association suosittelee, että foneettiset kuvaukset sijoitetaan hakasulkeiden sisään ("[ ]"), kun taas tietyn kielen kontrastiivisia foneemeja ilmaistessa on syytä käyttää vinoviivoja ("/ /"). Jos transkriboidessa ilmenee epävarmuutta siitä, kumpi on kyseessä, on syytä käyttää hakasulkeita, sillä vinoviivoja käyttäessä tulee ilmaisseeksi teoreettisen kannan kyseisen kielen fonologisista ominaisuuksista. Kun on tarve ilmaista, että tietty kirjainjono on jonkin tietyn kielen kirjoituksessa käytetty tapa, eikä foneeminen tai foneettinen kuvaus, on mahdollista sijoittaa sana kulmasulkeiden väliin ("< >").
IPA tarjoaa joustavuutta foneettisen kuvauksen tarkkuuden suhteen. Kielen ääntämystä voi kuvata lavealla transkriptiolla, mikä tarkoittaa sitä, että ilmaistaan vain tärkeimmät, kontrastiiviset piirteet; tällöin transkriptio voi olla lähellä foneemista kuvausta. Vastaavasti joitain tarkoituksia varten voi olla soveliasta käyttää hyvinkin tarkkaa transkriptiota, jossa pienimmätkin artikulatoriset piirteet on ilmaistu.
Aiheesta muualla
- [http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_International_Phonetic_Alphabet Vanhoja IPA:n kaavioita] (englanniksi)
Luokka:Fonetiikka
Luokka:Kirjoitusjärjestelmät
ko:국제 음성 기호
zh-min-nan:Kok-chè Im-phiau
ja:国際音声記号
th:สัทอักษรสากล
Kansainvälinen foneettinen aakkosto
Kansainvälinen foneettinen aakkosto (engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen käytetty aakkosto. Sen tarkoituksena on, että kielitieteilijät pystyisivät sitä käyttäen merkitsemään minkä tahansa luonnollisen kielen äänteitä ja foneemeja.
Historia
Kansainvälistä foneettista aakkostoa alettiin kehittää alun perin Pariisissa vuodesta 1886 alkaen kansainvälisen fonetiikkayhdistyksen International Phonetic Associationin (IPA) toimesta. Tuolloin yhdistyksen nimi oli Dhi Fonètik Tîcerz' Asóciécon (The Phonetic Teachers' Association, Fonetiikanopettajien yhdistys). Työ perustui filologien Henry Sweetin sekä Isaac Pitmanin ja Alexander John Ellisin ehdotuksiin 1800-luvulta.
Aakkostoa on muokattu yli satavuotisen historiansa aikana moneen otteeseen. Suurimmat muutokset tehtiin yhdistyksen vuoden 1986 kokouksessa, ja viimeisin versio on vuodelta 1993 (päivitetty v. 1996).
Kuvaus
IPA:n pääperiaatteisiin kuuluu tarjota erillinen symboli jokaiselle puheen segmentille välttäen kirjainyhdistelmiä (digrafeja) kuten suomen ja monimerkityksisyyttä (vrt. englannin [ ~ ~ ]; kirjoitusasu kulmasulkeissa, ääntämys IPA:aa käyttäen hakasulkeissa).
IPA:aa on kuvattu selektiiviseksi aakkostoksi, sillä se pyrkii tarjoamaan yksittäisen aakkosen jokaiselle kontrastiiviselle (l. foneemiselle, ks. fonologia) äänteelle, mitä ihmiskielessä esiintyy. Äänteet voivat erota äärettömän monella tavalla toisistaan, minkä takia erilaisia äänteitä on periaatteessa ääretön erilaista, mutta jos jotain tiettyä pientä eroa ei käytetä missään luonnollisessa kielessä sanojen erottamiseen toisistaan, ei IPA tarjoa sitä varten merkintämahdollisuutta. Tarkemerkeillä on mahdollista kuitenkin tarvittaessa merkitä hyvinkin tarkkoja äänteiden piirteitä. Joitain niistä tarvitaan monissa kielissä silti myös foneemisten erojen merkitsemiseen (on esim. kieliä, joissa on kontrastiivisia apikaalisia dentaalisia ja laminaalisia alveolaarisia klusiileja).
Symbolit äänteille ovat enimmäkseen peräisin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta. Jotkut on otettu mainituista kirjoitusjärjestelmistä suoraan , jotkut muokattuina . Muutamat, kuten glottaaliklusiilin symboli , on muokattu latinalaisten ortografioiden välimerkeistä, ja soinnillisen faryngaalisen frikatiivin symboli on peräisin arabialaisesta kirjaimesta ﻉ. Latinalaisen aakkoston merkit ovat yleisesti lähellä niiden ääntämystä eurooppalaisissa kielissä, varsinkin suomessa. Tärkeimmät erot suomeen ovat erillinen symboli äng-äänteelle , :n ja :n ero (edellinen, kuten myös , vastaa suomen /ä/:tä ja jälkimmäinen /a/:ta) ja omat merkit suhuäänteille (<š> vs. , <ž> vs. ).
IPA:n akkosiin voi yhdistää tarkemerkkejä, joilla ilmaistaan tarkkoja foneettisia piirteitä tai toissijaisia artikulaatioita. Myös suprasegmentaalisille piirteille on omat merkkinsä.
International Phonetic Association suosittelee, että foneettiset kuvaukset sijoitetaan hakasulkeiden sisään ("[ ]"), kun taas tietyn kielen kontrastiivisia foneemeja ilmaistessa on syytä käyttää vinoviivoja ("/ /"). Jos transkriboidessa ilmenee epävarmuutta siitä, kumpi on kyseessä, on syytä käyttää hakasulkeita, sillä vinoviivoja käyttäessä tulee ilmaisseeksi teoreettisen kannan kyseisen kielen fonologisista ominaisuuksista. Kun on tarve ilmaista, että tietty kirjainjono on jonkin tietyn kielen kirjoituksessa käytetty tapa, eikä foneeminen tai foneettinen kuvaus, on mahdollista sijoittaa sana kulmasulkeiden väliin ("< >").
IPA tarjoaa joustavuutta foneettisen kuvauksen tarkkuuden suhteen. Kielen ääntämystä voi kuvata lavealla transkriptiolla, mikä tarkoittaa sitä, että ilmaistaan vain tärkeimmät, kontrastiiviset piirteet; tällöin transkriptio voi olla lähellä foneemista kuvausta. Vastaavasti joitain tarkoituksia varten voi olla soveliasta käyttää hyvinkin tarkkaa transkriptiota, jossa pienimmätkin artikulatoriset piirteet on ilmaistu.
Aiheesta muualla
- [http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_International_Phonetic_Alphabet Vanhoja IPA:n kaavioita] (englanniksi)
Luokka:Fonetiikka
Luokka:Kirjoitusjärjestelmät
ko:국제 음성 기호
zh-min-nan:Kok-chè Im-phiau
ja:国際音声記号
th:สัทอักษรสากล
Kansainvälinen foneettinen aakkosto
Kansainvälinen foneettinen aakkosto (engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen käytetty aakkosto. Sen tarkoituksena on, että kielitieteilijät pystyisivät sitä käyttäen merkitsemään minkä tahansa luonnollisen kielen äänteitä ja foneemeja.
Historia
Kansainvälistä foneettista aakkostoa alettiin kehittää alun perin Pariisissa vuodesta 1886 alkaen kansainvälisen fonetiikkayhdistyksen International Phonetic Associationin (IPA) toimesta. Tuolloin yhdistyksen nimi oli Dhi Fonètik Tîcerz' Asóciécon (The Phonetic Teachers' Association, Fonetiikanopettajien yhdistys). Työ perustui filologien Henry Sweetin sekä Isaac Pitmanin ja Alexander John Ellisin ehdotuksiin 1800-luvulta.
Aakkostoa on muokattu yli satavuotisen historiansa aikana moneen otteeseen. Suurimmat muutokset tehtiin yhdistyksen vuoden 1986 kokouksessa, ja viimeisin versio on vuodelta 1993 (päivitetty v. 1996).
Kuvaus
IPA:n pääperiaatteisiin kuuluu tarjota erillinen symboli jokaiselle puheen segmentille välttäen kirjainyhdistelmiä (digrafeja) kuten suomen ja monimerkityksisyyttä (vrt. englannin [ ~ ~ ]; kirjoitusasu kulmasulkeissa, ääntämys IPA:aa käyttäen hakasulkeissa).
IPA:aa on kuvattu selektiiviseksi aakkostoksi, sillä se pyrkii tarjoamaan yksittäisen aakkosen jokaiselle kontrastiiviselle (l. foneemiselle, ks. fonologia) äänteelle, mitä ihmiskielessä esiintyy. Äänteet voivat erota äärettömän monella tavalla toisistaan, minkä takia erilaisia äänteitä on periaatteessa ääretön erilaista, mutta jos jotain tiettyä pientä eroa ei käytetä missään luonnollisessa kielessä sanojen erottamiseen toisistaan, ei IPA tarjoa sitä varten merkintämahdollisuutta. Tarkemerkeillä on mahdollista kuitenkin tarvittaessa merkitä hyvinkin tarkkoja äänteiden piirteitä. Joitain niistä tarvitaan monissa kielissä silti myös foneemisten erojen merkitsemiseen (on esim. kieliä, joissa on kontrastiivisia apikaalisia dentaalisia ja laminaalisia alveolaarisia klusiileja).
Symbolit äänteille ovat enimmäkseen peräisin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta. Jotkut on otettu mainituista kirjoitusjärjestelmistä suoraan , jotkut muokattuina . Muutamat, kuten glottaaliklusiilin symboli , on muokattu latinalaisten ortografioiden välimerkeistä, ja soinnillisen faryngaalisen frikatiivin symboli on peräisin arabialaisesta kirjaimesta ﻉ. Latinalaisen aakkoston merkit ovat yleisesti lähellä niiden ääntämystä eurooppalaisissa kielissä, varsinkin suomessa. Tärkeimmät erot suomeen ovat erillinen symboli äng-äänteelle , :n ja :n ero (edellinen, kuten myös , vastaa suomen /ä/:tä ja jälkimmäinen /a/:ta) ja omat merkit suhuäänteille (<š> vs. , <ž> vs. ).
IPA:n akkosiin voi yhdistää tarkemerkkejä, joilla ilmaistaan tarkkoja foneettisia piirteitä tai toissijaisia artikulaatioita. Myös suprasegmentaalisille piirteille on omat merkkinsä.
International Phonetic Association suosittelee, että foneettiset kuvaukset sijoitetaan hakasulkeiden sisään ("[ ]"), kun taas tietyn kielen kontrastiivisia foneemeja ilmaistessa on syytä käyttää vinoviivoja ("/ /"). Jos transkriboidessa ilmenee epävarmuutta siitä, kumpi on kyseessä, on syytä käyttää hakasulkeita, sillä vinoviivoja käyttäessä tulee ilmaisseeksi teoreettisen kannan kyseisen kielen fonologisista ominaisuuksista. Kun on tarve ilmaista, että tietty kirjainjono on jonkin tietyn kielen kirjoituksessa käytetty tapa, eikä foneeminen tai foneettinen kuvaus, on mahdollista sijoittaa sana kulmasulkeiden väliin ("< >").
IPA tarjoaa joustavuutta foneettisen kuvauksen tarkkuuden suhteen. Kielen ääntämystä voi kuvata lavealla transkriptiolla, mikä tarkoittaa sitä, että ilmaistaan vain tärkeimmät, kontrastiiviset piirteet; tällöin transkriptio voi olla lähellä foneemista kuvausta. Vastaavasti joitain tarkoituksia varten voi olla soveliasta käyttää hyvinkin tarkkaa transkriptiota, jossa pienimmätkin artikulatoriset piirteet on ilmaistu.
Aiheesta muualla
- [http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_International_Phonetic_Alphabet Vanhoja IPA:n kaavioita] (englanniksi)
Luokka:Fonetiikka
Luokka:Kirjoitusjärjestelmät
ko:국제 음성 기호
zh-min-nan:Kok-chè Im-phiau
ja:国際音声記号
th:สัทอักษรสากล
Kansainvälinen foneettinen aakkosto
Kansainvälinen foneettinen aakkosto (engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen käytetty aakkosto. Sen tarkoituksena on, että kielitieteilijät pystyisivät sitä käyttäen merkitsemään minkä tahansa luonnollisen kielen äänteitä ja foneemeja.
Historia
Kansainvälistä foneettista aakkostoa alettiin kehittää alun perin Pariisissa vuodesta 1886 alkaen kansainvälisen fonetiikkayhdistyksen International Phonetic Associationin (IPA) toimesta. Tuolloin yhdistyksen nimi oli Dhi Fonètik Tîcerz' Asóciécon (The Phonetic Teachers' Association, Fonetiikanopettajien yhdistys). Työ perustui filologien Henry Sweetin sekä Isaac Pitmanin ja Alexander John Ellisin ehdotuksiin 1800-luvulta.
Aakkostoa on muokattu yli satavuotisen historiansa aikana moneen otteeseen. Suurimmat muutokset tehtiin yhdistyksen vuoden 1986 kokouksessa, ja viimeisin versio on vuodelta 1993 (päivitetty v. 1996).
Kuvaus
IPA:n pääperiaatteisiin kuuluu tarjota erillinen symboli jokaiselle puheen segmentille välttäen kirjainyhdistelmiä (digrafeja) kuten suomen ja monimerkityksisyyttä (vrt. englannin [ ~ ~ ]; kirjoitusasu kulmasulkeissa, ääntämys IPA:aa käyttäen hakasulkeissa).
IPA:aa on kuvattu selektiiviseksi aakkostoksi, sillä se pyrkii tarjoamaan yksittäisen aakkosen jokaiselle kontrastiiviselle (l. foneemiselle, ks. fonologia) äänteelle, mitä ihmiskielessä esiintyy. Äänteet voivat erota äärettömän monella tavalla toisistaan, minkä takia erilaisia äänteitä on periaatteessa ääretön erilaista, mutta jos jotain tiettyä pientä eroa ei käytetä missään luonnollisessa kielessä sanojen erottamiseen toisistaan, ei IPA tarjoa sitä varten merkintämahdollisuutta. Tarkemerkeillä on mahdollista kuitenkin tarvittaessa merkitä hyvinkin tarkkoja äänteiden piirteitä. Joitain niistä tarvitaan monissa kielissä silti myös foneemisten erojen merkitsemiseen (on esim. kieliä, joissa on kontrastiivisia apikaalisia dentaalisia ja laminaalisia alveolaarisia klusiileja).
Symbolit äänteille ovat enimmäkseen peräisin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta. Jotkut on otettu mainituista kirjoitusjärjestelmistä suoraan , jotkut muokattuina . Muutamat, kuten glottaaliklusiilin symboli , on muokattu latinalaisten ortografioiden välimerkeistä, ja soinnillisen faryngaalisen frikatiivin symboli on peräisin arabialaisesta kirjaimesta ﻉ. Latinalaisen aakkoston merkit ovat yleisesti lähellä niiden ääntämystä eurooppalaisissa kielissä, varsinkin suomessa. Tärkeimmät erot suomeen ovat erillinen symboli äng-äänteelle , :n ja :n ero (edellinen, kuten myös , vastaa suomen /ä/:tä ja jälkimmäinen /a/:ta) ja omat merkit suhuäänteille (<š> vs. , <ž> vs. ).
IPA:n akkosiin voi yhdistää tarkemerkkejä, joilla ilmaistaan tarkkoja foneettisia piirteitä tai toissijaisia artikulaatioita. Myös suprasegmentaalisille piirteille on omat merkkinsä.
International Phonetic Association suosittelee, että foneettiset kuvaukset sijoitetaan hakasulkeiden sisään ("[ ]"), kun taas tietyn kielen kontrastiivisia foneemeja ilmaistessa on syytä käyttää vinoviivoja ("/ /"). Jos transkriboidessa ilmenee epävarmuutta siitä, kumpi on kyseessä, on syytä käyttää hakasulkeita, sillä vinoviivoja käyttäessä tulee ilmaisseeksi teoreettisen kannan kyseisen kielen fonologisista ominaisuuksista. Kun on tarve ilmaista, että tietty kirjainjono on jonkin tietyn kielen kirjoituksessa käytetty tapa, eikä foneeminen tai foneettinen kuvaus, on mahdollista sijoittaa sana kulmasulkeiden väliin ("< >").
IPA tarjoaa joustavuutta foneettisen kuvauksen tarkkuuden suhteen. Kielen ääntämystä voi kuvata lavealla transkriptiolla, mikä tarkoittaa sitä, että ilmaistaan vain tärkeimmät, kontrastiiviset piirteet; tällöin transkriptio voi olla lähellä foneemista kuvausta. Vastaavasti joitain tarkoituksia varten voi olla soveliasta käyttää hyvinkin tarkkaa transkriptiota, jossa pienimmätkin artikulatoriset piirteet on ilmaistu.
Aiheesta muualla
- [http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_International_Phonetic_Alphabet Vanhoja IPA:n kaavioita] (englanniksi)
Luokka:Fonetiikka
Luokka:Kirjoitusjärjestelmät
ko:국제 음성 기호
zh-min-nan:Kok-chè Im-phiau
ja:国際音声記号
th:สัทอักษรสากล
Kansainvälinen foneettinen aakkosto
Kansainvälinen foneettinen aakkosto (engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen käytetty aakkosto. Sen tarkoituksena on, että kielitieteilijät pystyisivät sitä käyttäen merkitsemään minkä tahansa luonnollisen kielen äänteitä ja foneemeja.
Historia
Kansainvälistä foneettista aakkostoa alettiin kehittää alun perin Pariisissa vuodesta 1886 alkaen kansainvälisen fonetiikkayhdistyksen International Phonetic Associationin (IPA) toimesta. Tuolloin yhdistyksen nimi oli Dhi Fonètik Tîcerz' Asóciécon (The Phonetic Teachers' Association, Fonetiikanopettajien yhdistys). Työ perustui filologien Henry Sweetin sekä Isaac Pitmanin ja Alexander John Ellisin ehdotuksiin 1800-luvulta.
Aakkostoa on muokattu yli satavuotisen historiansa aikana moneen otteeseen. Suurimmat muutokset tehtiin yhdistyksen vuoden 1986 kokouksessa, ja viimeisin versio on vuodelta 1993 (päivitetty v. 1996).
Kuvaus
IPA:n pääperiaatteisiin kuuluu tarjota erillinen symboli jokaiselle puheen segmentille välttäen kirjainyhdistelmiä (digrafeja) kuten suomen ja monimerkityksisyyttä (vrt. englannin [ ~ ~ ]; kirjoitusasu kulmasulkeissa, ääntämys IPA:aa käyttäen hakasulkeissa).
IPA:aa on kuvattu selektiiviseksi aakkostoksi, sillä se pyrkii tarjoamaan yksittäisen aakkosen jokaiselle kontrastiiviselle (l. foneemiselle, ks. fonologia) äänteelle, mitä ihmiskielessä esiintyy. Äänteet voivat erota äärettömän monella tavalla toisistaan, minkä takia erilaisia äänteitä on periaatteessa ääretön erilaista, mutta jos jotain tiettyä pientä eroa ei käytetä missään luonnollisessa kielessä sanojen erottamiseen toisistaan, ei IPA tarjoa sitä varten merkintämahdollisuutta. Tarkemerkeillä on mahdollista kuitenkin tarvittaessa merkitä hyvinkin tarkkoja äänteiden piirteitä. Joitain niistä tarvitaan monissa kielissä silti myös foneemisten erojen merkitsemiseen (on esim. kieliä, joissa on kontrastiivisia apikaalisia dentaalisia ja laminaalisia alveolaarisia klusiileja).
Symbolit äänteille ovat enimmäkseen peräisin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta. Jotkut on otettu mainituista kirjoitusjärjestelmistä suoraan , jotkut muokattuina . Muutamat, kuten glottaaliklusiilin symboli , on muokattu latinalaisten ortografioiden välimerkeistä, ja soinnillisen faryngaalisen frikatiivin symboli on peräisin arabialaisesta kirjaimesta ﻉ. Latinalaisen aakkoston merkit ovat yleisesti lähellä niiden ääntämystä eurooppalaisissa kielissä, varsinkin suomessa. Tärkeimmät erot suomeen ovat erillinen symboli äng-äänteelle , :n ja :n ero (edellinen, kuten myös , vastaa suomen /ä/:tä ja jälkimmäinen /a/:ta) ja omat merkit suhuäänteille (<š> vs. , <ž> vs. ).
IPA:n akkosiin voi yhdistää tarkemerkkejä, joilla ilmaistaan tarkkoja foneettisia piirteitä tai toissijaisia artikulaatioita. Myös suprasegmentaalisille piirteille on omat merkkinsä.
International Phonetic Association suosittelee, että foneettiset kuvaukset sijoitetaan hakasulkeiden sisään ("[ ]"), kun taas tietyn kielen kontrastiivisia foneemeja ilmaistessa on syytä käyttää vinoviivoja ("/ /"). Jos transkriboidessa ilmenee epävarmuutta siitä, kumpi on kyseessä, on syytä käyttää hakasulkeita, sillä vinoviivoja käyttäessä tulee ilmaisseeksi teoreettisen kannan kyseisen kielen fonologisista ominaisuuksista. Kun on tarve ilmaista, että tietty kirjainjono on jonkin tietyn kielen kirjoituksessa käytetty tapa, eikä foneeminen tai foneettinen kuvaus, on mahdollista sijoittaa sana kulmasulkeiden väliin ("< >").
IPA tarjoaa joustavuutta foneettisen kuvauksen tarkkuuden suhteen. Kielen ääntämystä voi kuvata lavealla transkriptiolla, mikä tarkoittaa sitä, että ilmaistaan vain tärkeimmät, kontrastiiviset piirteet; tällöin transkriptio voi olla lähellä foneemista kuvausta. Vastaavasti joitain tarkoituksia varten voi olla soveliasta käyttää hyvinkin tarkkaa transkriptiota, jossa pienimmätkin artikulatoriset piirteet on ilmaistu.
Aiheesta muualla
- [http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_International_Phonetic_Alphabet Vanhoja IPA:n kaavioita] (englanniksi)
Luokka:Fonetiikka
Luokka:Kirjoitusjärjestelmät
ko:국제 음성 기호
zh-min-nan:Kok-chè Im-phiau
ja:国際音声記号
th:สัทอักษรสากล
Kansainvälinen foneettinen aakkosto
Kansainvälinen foneettinen aakkosto (engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen käytetty aakkosto. Sen tarkoituksena on, että kielitieteilijät pystyisivät sitä käyttäen merkitsemään minkä tahansa luonnollisen kielen äänteitä ja foneemeja.
Historia
Kansainvälistä foneettista aakkostoa alettiin kehittää alun perin Pariisissa vuodesta 1886 alkaen kansainvälisen fonetiikkayhdistyksen International Phonetic Associationin (IPA) toimesta. Tuolloin yhdistyksen nimi oli Dhi Fonètik Tîcerz' Asóciécon (The Phonetic Teachers' Association, Fonetiikanopettajien yhdistys). Työ perustui filologien Henry Sweetin sekä Isaac Pitmanin ja Alexander John Ellisin ehdotuksiin 1800-luvulta.
Aakkostoa on muokattu yli satavuotisen historiansa aikana moneen otteeseen. Suurimmat muutokset tehtiin yhdistyksen vuoden 1986 kokouksessa, ja viimeisin versio on vuodelta 1993 (päivitetty v. 1996).
Kuvaus
IPA:n pääperiaatteisiin kuuluu tarjota erillinen symboli jokaiselle puheen segmentille välttäen kirjainyhdistelmiä (digrafeja) kuten suomen ja monimerkityksisyyttä (vrt. englannin [ ~ ~ ]; kirjoitusasu kulmasulkeissa, ääntämys IPA:aa käyttäen hakasulkeissa).
IPA:aa on kuvattu selektiiviseksi aakkostoksi, sillä se pyrkii tarjoamaan yksittäisen aakkosen jokaiselle kontrastiiviselle (l. foneemiselle, ks. fonologia) äänteelle, mitä ihmiskielessä esiintyy. Äänteet voivat erota äärettömän monella tavalla toisistaan, minkä takia erilaisia äänteitä on periaatteessa ääretön erilaista, mutta jos jotain tiettyä pientä eroa ei käytetä missään luonnollisessa kielessä sanojen erottamiseen toisistaan, ei IPA tarjoa sitä varten merkintämahdollisuutta. Tarkemerkeillä on mahdollista kuitenkin tarvittaessa merkitä hyvinkin tarkkoja äänteiden piirteitä. Joitain niistä tarvitaan monissa kielissä silti myös foneemisten erojen merkitsemiseen (on esim. kieliä, joissa on kontrastiivisia apikaalisia dentaalisia ja laminaalisia alveolaarisia klusiileja).
Symbolit äänteille ovat enimmäkseen peräisin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta. Jotkut on otettu mainituista kirjoitusjärjestelmistä suoraan , jotkut muokattuina . Muutamat, kuten glottaaliklusiilin symboli , on muokattu latinalaisten ortografioiden välimerkeistä, ja soinnillisen faryngaalisen frikatiivin symboli on peräisin arabialaisesta kirjaimesta ﻉ. Latinalaisen aakkoston merkit ovat yleisesti lähellä niiden ääntämystä eurooppalaisissa kielissä, varsinkin suomessa. Tärkeimmät erot suomeen ovat erillinen symboli äng-äänteelle , :n ja :n ero (edellinen, kuten myös , vastaa suomen /ä/:tä ja jälkimmäinen /a/:ta) ja omat merkit suhuäänteille (<š> vs. , <ž> vs. ).
IPA:n akkosiin voi yhdistää tarkemerkkejä, joilla ilmaistaan tarkkoja foneettisia piirteitä tai toissijaisia artikulaatioita. Myös suprasegmentaalisille piirteille on omat merkkinsä.
International Phonetic Association suosittelee, että foneettiset kuvaukset sijoitetaan hakasulkeiden sisään ("[ ]"), kun taas tietyn kielen kontrastiivisia foneemeja ilmaistessa on syytä käyttää vinoviivoja ("/ /"). Jos transkriboidessa ilmenee epävarmuutta siitä, kumpi on kyseessä, on syytä käyttää hakasulkeita, sillä vinoviivoja käyttäessä tulee ilmaisseeksi teoreettisen kannan kyseisen kielen fonologisista ominaisuuksista. Kun on tarve ilmaista, että tietty kirjainjono on jonkin tietyn kielen kirjoituksessa käytetty tapa, eikä foneeminen tai foneettinen kuvaus, on mahdollista sijoittaa sana kulmasulkeiden väliin ("< >").
IPA tarjoaa joustavuutta foneettisen kuvauksen tarkkuuden suhteen. Kielen ääntämystä voi kuvata lavealla transkriptiolla, mikä tarkoittaa sitä, että ilmaistaan vain tärkeimmät, kontrastiiviset piirteet; tällöin transkriptio voi olla lähellä foneemista kuvausta. Vastaavasti joitain tarkoituksia varten voi olla soveliasta käyttää hyvinkin tarkkaa transkriptiota, jossa pienimmätkin artikulatoriset piirteet on ilmaistu.
Aiheesta muualla
- [http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_International_Phonetic_Alphabet Vanhoja IPA:n kaavioita] (englanniksi)
Luokka:Fonetiikka
Luokka:Kirjoitusjärjestelmät
ko:국제 음성 기호
zh-min-nan:Kok-chè Im-phiau
ja:国際音声記号
th:สัทอักษรสากล
Kansainvälinen foneettinen aakkosto
Kansainvälinen foneettinen aakkosto (engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen käytetty aakkosto. Sen tarkoituksena on, että kielitieteilijät pystyisivät sitä käyttäen merkitsemään minkä tahansa luonnollisen kielen äänteitä ja foneemeja.
Historia
Kansainvälistä foneettista aakkostoa alettiin kehittää alun perin Pariisissa vuodesta 1886 alkaen kansainvälisen fonetiikkayhdistyksen International Phonetic Associationin (IPA) toimesta. Tuolloin yhdistyksen nimi oli Dhi Fonètik Tîcerz' Asóciécon (The Phonetic Teachers' Association, Fonetiikanopettajien yhdistys). Työ perustui filologien Henry Sweetin sekä Isaac Pitmanin ja Alexander John Ellisin ehdotuksiin 1800-luvulta.
Aakkostoa on muokattu yli satavuotisen historiansa aikana moneen otteeseen. Suurimmat muutokset tehtiin yhdistyksen vuoden 1986 kokouksessa, ja viimeisin versio on vuodelta 1993 (päivitetty v. 1996).
Kuvaus
IPA:n pääperiaatteisiin kuuluu tarjota erillinen symboli jokaiselle puheen segmentille välttäen kirjainyhdistelmiä (digrafeja) kuten suomen ja monimerkityksisyyttä (vrt. englannin [ ~ ~ ]; kirjoitusasu kulmasulkeissa, ääntämys IPA:aa käyttäen hakasulkeissa).
IPA:aa on kuvattu selektiiviseksi aakkostoksi, sillä se pyrkii tarjoamaan yksittäisen aakkosen jokaiselle kontrastiiviselle (l. foneemiselle, ks. fonologia) äänteelle, mitä ihmiskielessä esiintyy. Äänteet voivat erota äärettömän monella tavalla toisistaan, minkä takia erilaisia äänteitä on periaatteessa ääretön erilaista, mutta jos jotain tiettyä pientä eroa ei käytetä missään luonnollisessa kielessä sanojen erottamiseen toisistaan, ei IPA tarjoa sitä varten merkintämahdollisuutta. Tarkemerkeillä on mahdollista kuitenkin tarvittaessa merkitä hyvinkin tarkkoja äänteiden piirteitä. Joitain niistä tarvitaan monissa kielissä silti myös foneemisten erojen merkitsemiseen (on esim. kieliä, joissa on kontrastiivisia apikaalisia dentaalisia ja laminaalisia alveolaarisia klusiileja).
Symbolit äänteille ovat enimmäkseen peräisin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta. Jotkut on otettu mainituista kirjoitusjärjestelmistä suoraan , jotkut muokattuina . Muutamat, kuten glottaaliklusiilin symboli , on muokattu latinalaisten ortografioiden välimerkeistä, ja soinnillisen faryngaalisen frikatiivin symboli on peräisin arabialaisesta kirjaimesta ﻉ. Latinalaisen aakkoston merkit ovat yleisesti lähellä niiden ääntämystä eurooppalaisissa kielissä, varsinkin suomessa. Tärkeimmät erot suomeen ovat erillinen symboli äng-äänteelle , :n ja :n ero (edellinen, kuten myös , vastaa suomen /ä/:tä ja jälkimmäinen /a/:ta) ja omat merkit suhuäänteille (<š> vs. , <ž> vs. ).
IPA:n akkosiin voi yhdistää tarkemerkkejä, joilla ilmaistaan tarkkoja foneettisia piirteitä tai toissijaisia artikulaatioita. Myös suprasegmentaalisille piirteille on omat merkkinsä.
International Phonetic Association suosittelee, että foneettiset kuvaukset sijoitetaan hakasulkeiden sisään ("[ ]"), kun taas tietyn kielen kontrastiivisia foneemeja ilmaistessa on syytä käyttää vinoviivoja ("/ /"). Jos transkriboidessa ilmenee epävarmuutta siitä, kumpi on kyseessä, on syytä käyttää hakasulkeita, sillä vinoviivoja käyttäessä tulee ilmaisseeksi teoreettisen kannan kyseisen kielen fonologisista ominaisuuksista. Kun on tarve ilmaista, että tietty kirjainjono on jonkin tietyn kielen kirjoituksessa käytetty tapa, eikä foneeminen tai foneettinen kuvaus, on mahdollista sijoittaa sana kulmasulkeiden väliin ("< >").
IPA tarjoaa joustavuutta foneettisen kuvauksen tarkkuuden suhteen. Kielen ääntämystä voi kuvata lavealla transkriptiolla, mikä tarkoittaa sitä, että ilmaistaan vain tärkeimmät, kontrastiiviset piirteet; tällöin transkriptio voi olla lähellä foneemista kuvausta. Vastaavasti joitain tarkoituksia varten voi olla soveliasta käyttää hyvinkin tarkkaa transkriptiota, jossa pienimmätkin artikulatoriset piirteet on ilmaistu.
Aiheesta muualla
- [http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_International_Phonetic_Alphabet Vanhoja IPA:n kaavioita] (englanniksi)
Luokka:Fonetiikka
Luokka:Kirjoitusjärjestelmät
ko:국제 음성 기호
zh-min-nan:Kok-chè Im-phiau
ja:国際音声記号
th:สัทอักษรสากล
Kansainvälinen foneettinen aakkosto
Kansainvälinen foneettinen aakkosto (engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen käytetty aakkosto. Sen tarkoituksena on, että kielitieteilijät pystyisivät sitä käyttäen merkitsemään minkä tahansa luonnollisen kielen äänteitä ja foneemeja.
Historia
Kansainvälistä foneettista aakkostoa alettiin kehittää alun perin Pariisissa vuodesta 1886 alkaen kansainvälisen fonetiikkayhdistyksen International Phonetic Associationin (IPA) toimesta. Tuolloin yhdistyksen nimi oli Dhi Fonètik Tîcerz' Asóciécon (The Phonetic Teachers' Association, Fonetiikanopettajien yhdistys). Työ perustui filologien Henry Sweetin sekä Isaac Pitmanin ja Alexander John Ellisin ehdotuksiin 1800-luvulta.
Aakkostoa on muokattu yli satavuotisen historiansa aikana moneen otteeseen. Suurimmat muutokset tehtiin yhdistyksen vuoden 1986 kokouksessa, ja viimeisin versio on vuodelta 1993 (päivitetty v. 1996).
Kuvaus
IPA:n pääperiaatteisiin kuuluu tarjota erillinen symboli jokaiselle puheen segmentille välttäen kirjainyhdistelmiä (digrafeja) kuten suomen ja monimerkityksisyyttä (vrt. englannin [ ~ ~ ]; kirjoitusasu kulmasulkeissa, ääntämys IPA:aa käyttäen hakasulkeissa).
IPA:aa on kuvattu selektiiviseksi aakkostoksi, sillä se pyrkii tarjoamaan yksittäisen aakkosen jokaiselle kontrastiiviselle (l. foneemiselle, ks. fonologia) äänteelle, mitä ihmiskielessä esiintyy. Äänteet voivat erota äärettömän monella tavalla toisistaan, minkä takia erilaisia äänteitä on periaatteessa ääretön erilaista, mutta jos jotain tiettyä pientä eroa ei käytetä missään luonnollisessa kielessä sanojen erottamiseen toisistaan, ei IPA tarjoa sitä varten merkintämahdollisuutta. Tarkemerkeillä on mahdollista kuitenkin tarvittaessa merkitä hyvinkin tarkkoja äänteiden piirteitä. Joitain niistä tarvitaan monissa kielissä silti myös foneemisten erojen merkitsemiseen (on esim. kieliä, joissa on kontrastiivisia apikaalisia dentaalisia ja laminaalisia alveolaarisia klusiileja).
Symbolit äänteille ovat enimmäkseen peräisin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta. Jotkut on otettu mainituista kirjoitusjärjestelmistä suoraan , jotkut muokattuina . Muutamat, kuten glottaaliklusiilin symboli , on muokattu latinalaisten ortografioiden välimerkeistä, ja soinnillisen faryngaalisen frikatiivin symboli on peräisin arabialaisesta kirjaimesta ﻉ. Latinalaisen aakkoston merkit ovat yleisesti lähellä niiden ääntämystä eurooppalaisissa kielissä, varsinkin suomessa. Tärkeimmät erot suomeen ovat erillinen symboli äng-äänteelle , :n ja :n ero (edellinen, kuten myös , vastaa suomen /ä/:tä ja jälkimmäinen /a/:ta) ja omat merkit suhuäänteille (<š> vs. , <ž> vs. ).
IPA:n akkosiin voi yhdistää tarkemerkkejä, joilla ilmaistaan tarkkoja foneettisia piirteitä tai toissijaisia artikulaatioita. Myös suprasegmentaalisille piirteille on omat merkkinsä.
International Phonetic Association suosittelee, että foneettiset kuvaukset sijoitetaan hakasulkeiden sisään ("[ ]"), kun taas tietyn kielen kontrastiivisia foneemeja ilmaistessa on syytä käyttää vinoviivoja ("/ /"). Jos transkriboidessa ilmenee epävarmuutta siitä, kumpi on kyseessä, on syytä käyttää hakasulkeita, sillä vinoviivoja käyttäessä tulee ilmaisseeksi teoreettisen kannan kyseisen kielen fonologisista ominaisuuksista. Kun on tarve ilmaista, että tietty kirjainjono on jonkin tietyn kielen kirjoituksessa käytetty tapa, eikä foneeminen tai foneettinen kuvaus, on mahdollista sijoittaa sana kulmasulkeiden väliin ("< >").
IPA tarjoaa joustavuutta foneettisen kuvauksen tarkkuuden suhteen. Kielen ääntämystä voi kuvata lavealla transkriptiolla, mikä tarkoittaa sitä, että ilmaistaan vain tärkeimmät, kontrastiiviset piirteet; tällöin transkriptio voi olla lähellä foneemista kuvausta. Vastaavasti joitain tarkoituksia varten voi olla soveliasta käyttää hyvinkin tarkkaa transkriptiota, jossa pienimmätkin artikulatoriset piirteet on ilmaistu.
Aiheesta muualla
- [http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_International_Phonetic_Alphabet Vanhoja IPA:n kaavioita] (englanniksi)
Luokka:Fonetiikka
Luokka:Kirjoitusjärjestelmät
ko:국제 음성 기호
zh-min-nan:Kok-chè Im-phiau
ja:国際音声記号
th:สัทอักษรสากล
Kansainvälinen foneettinen aakkosto
Kansainvälinen foneettinen aakkosto (engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen käytetty aakkosto. Sen tarkoituksena on, että kielitieteilijät pystyisivät sitä käyttäen merkitsemään minkä tahansa luonnollisen kielen äänteitä ja foneemeja.
Historia
Kansainvälistä foneettista aakkostoa alettiin kehittää alun perin Pariisissa vuodesta 1886 alkaen kansainvälisen fonetiikkayhdistyksen International Phonetic Associationin (IPA) toimesta. Tuolloin yhdistyksen nimi oli Dhi Fonètik Tîcerz' Asóciécon (The Phonetic Teachers' Association, Fonetiikanopettajien yhdistys). Työ perustui filologien Henry Sweetin sekä Isaac Pitmanin ja Alexander John Ellisin ehdotuksiin 1800-luvulta.
Aakkostoa on muokattu yli satavuotisen historiansa aikana moneen otteeseen. Suurimmat muutokset tehtiin yhdistyksen vuoden 1986 kokouksessa, ja viimeisin versio on vuodelta 1993 (päivitetty v. 1996).
Kuvaus
IPA:n pääperiaatteisiin kuuluu tarjota erillinen symboli jokaiselle puheen segmentille välttäen kirjainyhdistelmiä (digrafeja) kuten suomen ja monimerkityksisyyttä (vrt. englannin [ ~ ~ ]; kirjoitusasu kulmasulkeissa, ääntämys IPA:aa käyttäen hakasulkeissa).
IPA:aa on kuvattu selektiiviseksi aakkostoksi, sillä se pyrkii tarjoamaan yksittäisen aakkosen jokaiselle kontrastiiviselle (l. foneemiselle, ks. fonologia) äänteelle, mitä ihmiskielessä esiintyy. Äänteet voivat erota äärettömän monella tavalla toisistaan, minkä takia erilaisia äänteitä on periaatteessa ääretön erilaista, mutta jos jotain tiettyä pientä eroa ei käytetä missään luonnollisessa kielessä sanojen erottamiseen toisistaan, ei IPA tarjoa sitä varten merkintämahdollisuutta. Tarkemerkeillä on mahdollista kuitenkin tarvittaessa merkitä hyvinkin tarkkoja äänteiden piirteitä. Joitain niistä tarvitaan monissa kielissä silti myös foneemisten erojen merkitsemiseen (on esim. kieliä, joissa on kontrastiivisia apikaalisia dentaalisia ja laminaalisia alveolaarisia klusiileja).
Symbolit äänteille ovat enimmäkseen peräisin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta. Jotkut on otettu mainituista kirjoitusjärjestelmistä suoraan , jotkut muokattuina . Muutamat, kuten glottaaliklusiilin symboli , on muokattu latinalaisten ortografioiden välimerkeistä, ja soinnillisen faryngaalisen frikatiivin symboli on peräisin arabialaisesta kirjaimesta ﻉ. Latinalaisen aakkoston merkit ovat yleisesti lähellä niiden ääntämystä eurooppalaisissa kielissä, varsinkin suomessa. Tärkeimmät erot suomeen ovat erillinen symboli äng-äänteelle , :n ja :n ero (edellinen, kuten myös , vastaa suomen /ä/:tä ja jälkimmäinen /a/:ta) ja omat merkit suhuäänteille (<š> vs. , <ž> vs. ).
IPA:n akkosiin voi yhdistää tarkemerkkejä, joilla ilmaistaan tarkkoja foneettisia piirteitä tai toissijaisia artikulaatioita. Myös suprasegmentaalisille piirteille on omat merkkinsä.
International Phonetic Association suosittelee, että foneettiset kuvaukset sijoitetaan hakasulkeiden sisään ("[ ]"), kun taas tietyn kielen kontrastiivisia foneemeja ilmaistessa on syytä käyttää vinoviivoja ("/ /"). Jos transkriboidessa ilmenee epävarmuutta siitä, kumpi on kyseessä, on syytä käyttää hakasulkeita, sillä vinoviivoja käyttäessä tulee ilmaisseeksi teoreettisen kannan kyseisen kielen fonologisista ominaisuuksista. Kun on tarve ilmaista, että tietty kirjainjono on jonkin tietyn kielen kirjoituksessa käytetty tapa, eikä foneeminen tai foneettinen kuvaus, on mahdollista sijoittaa sana kulmasulkeiden väliin ("< >").
IPA tarjoaa joustavuutta foneettisen kuvauksen tarkkuuden suhteen. Kielen ääntämystä voi kuvata lavealla transkriptiolla, mikä tarkoittaa sitä, että ilmaistaan vain tärkeimmät, kontrastiiviset piirteet; tällöin transkriptio voi olla lähellä foneemista kuvausta. Vastaavasti joitain tarkoituksia varten voi olla soveliasta käyttää hyvinkin tarkkaa transkriptiota, jossa pienimmätkin artikulatoriset piirteet on ilmaistu.
Aiheesta muualla
- [http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_the_International_Phonetic_Alphabet Vanhoja IPA:n kaavioita] (englanniksi)
Luokka:Fonetiikka
Luokka:Kirjoitusjärjestelmät
ko:국제 음성 기호
zh-min-nan:Kok-chè Im-phiau
ja:国際音声記号
th:สัทอักษรสากล
Kansainvälinen foneettinen aakkosto
Kansainvälinen foneettinen aakkosto (engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen käytetty aakkosto. Sen tarkoituksena on, ett | | |
