:: wikimiki.org ::

Politiikka

Politiikka

Politiikka tulee kreikankielen sanasta polis, kaupunki. Sovinnaisen käsityksen mukaan se tarkoittaa julkisyhteisön päätöksentekoa ja muuta siihen liittyvää toimintaa. Laajimman määrittelyn mukaan politiikka on toimimista jonkin asian puolesta jotain toista asiaa vastaan. Tällöin huomautetaan perinteisen määrittelyn "yhteisten asioiden hoitamisesta" kuuluvan ennen kaikkea hallinnon alaan. Politiikka on myös määritelty "konfliktiksi päämääristä". Politiikan tutkija Kari Palonen on todennut politiikkaa olevan siellä, missä voi tehdä toisin. Ihmisten toiminta muuttuu poliittiseksi silloin kun on tehtävä ratkaisuja kahden tai useamman vaihtoehdon välillä. Yleensä politiikkaan sisällytetään oikeusvaltiossa lähinnä lainsäädännön muuttamiseen tähtäävä toiminta. Poliittisen vastakohtana on perinteisesti nähty yksityinen, eli toiminta jonka ei katsota liittyvän muihin yksilöihin. Sitä kreikassa merkitsi taloutta tarkoittanut sana oikos, josta on sittemmin johdettu ekonomia, taloustiede. Politiikan käsite voidaan kuitenkin ymmärtää myös hyvin laajassa merkityksessä, jolloin politiikan piiriin kuuluvat lähes kaikki ihmiselämän osa-alueet. 1960-luvulla tuli tunnetuksi iskulause "henkilökohtainen on poliittista". Politiikkaa ja poliittista päätöksentekoa tutkiva yhteiskuntatiede on nimeltään joko politologia, politiikan tutkimus tai valtio-oppi. Viimeksi mainittu tulee saksan kielen termistä staatslehre (myös allgemeine staatslehre eli "yleinen valtio-oppi"), ja anglo-saksisissa maissa käytetään useimmiten termiä political science. Politiikan teoriaa, poliittisia aatteita ja poliittista filosofiaa tutkitaan sekä politiikan tutkimuksen että monissa yliopistoissa myös (käytännöllisen) filosofian laitoksilla. Luonnollisesti kaikki yhteiskuntatieteet tutkivat usein politiikan piiriin kuuluvia asioita. Poliittisia päätöksentekojärjestelmiä on useita, lähinnä kolmea yleistä eri tyyppiä. Yleisin on jonkinlainen demokratia eli kansanvalta, jossa kaikki ihmiset päättävät yhdessä asioista. Perustuslaillinen tasavalta on kansanvallan rajoitetumpi muoto. Diktatuurissa tai yleisesti ottaen autoritaristisissa valtiomuodoissa yksi henkilö tai ryhmä päättävät kaikkien asioista. Oligarkia on harvainvaltaa ja aristokratia ylhäisön valtaan. Jos poliittista valtaa rajoitetaan vähimpään mahdolliseen ja yritetään jättää asiat yksittäisten ihmisten päätettäviksi, kyseessä on libertarismi, tai valtion kokonaan poistuessa anarkia. Viimeiset kaksi aatetta eivät ole toisensa poissulkevia. Eri asioita, joista päätetään, ovat mm.:
- Turvallisuuspolitiikka
- Kielipolitiikka
- Koulutuspolitiikka
- Sosiaalipolitiikka
- Rahapolitiikka

Ideologioita ja poliittisia suuntauksia

Poliittinen ideologia on näkemys siitä, millaiseksi yhteiskunnalliset olot tulisi järjestää ja kuinka se tehdään. Tavoitteet ja keinot vaihtelevat eri ideologioiden välillä.
- Anarkismi
- Distributismi
- Fasismi
- Kommunismi
- Konservatismi
- Kristillisdemokratia
- Liberalismi
- Libertarismi
- Marxismi
- Nationalismi
- Sentrismi
- Sosiaalidemokratia
- Sosialismi Historijoitsioiden antamia nimiä tietynlaiselle politiikalle tai yhteiskuntajärjestykselle:
- Feodalismi
- Merkantilismi
- Primitiivinen kommunismi Käsitteitä
- Suomen politiikka
- Kolonisaatio
- Valtion ja kunnan tehtävät
- Luettelo poliitikoista
- Puolue
- Hallitus
- Eduskunta
- Valta
- Valtio
- Hyvinvointivaltio
- Hyvinvointiyhteiskunta
- Kansalaisyhteiskunta
- Noopolitik, pehmeä politiikka
- Kollektiivinen ja individualistinen poliittinen ontologia

Linkkejä

- [news:sfnet.keskustelu.politiikka] sfnet.keskustelu.politiikka-uutisryhmä Luokka:Politiikka ms:Politik ko:정치 ja:政治 simple:Politics th:การเมือง

Laki

:Laki-sanan muita määritelmiä, katso Laki (täsmennyssivu). Laki on valtion suvereenin viranomaisen, tavallisesti kansallisen parlamentin, antama velvoittava säädös. Laajasti ymmärrettynä laeiksi käsitetään myös valtioneuvoston ja tasavallan presidentin antamat asetukset. Laki koostuu muun muassa velvoittavista oikeusnormeista ja sisältää usein erilaisia määritelmiä. Oikeuslähteenä laki on sen soveltajaa vahvasti velvoittava. Oikeusnormit ovat kieltäviä, käskeviä tai sallivia. Suomen perustuslakia tulkittaessa "laki" tarkoittaa nimenomaan eduskunnan antamaa lakia, ei valtioneuvoston asetusta tai muuta alemman tason säädöstä. Esimerkiksi "Oikeudesta saada vakaumuksen perusteella vapautus osallistumisesta sotilaalliseen maanpuolustukseen säädetään lailla" (perustuslaki 127 §) tarkoittaa, että tästä oikeudesta ei voi säätää lakia alemmantasoisella säädöksellä (asetuksella, sotilaskäskyllä tms.) Oikeusnormit eroavat esimerkiksi moraalisista normeista siten, että oikeusnormi sisältää aina julkisen pakkovallan käytön uhan siten, että oikeusnormin rikkomisesta lainsäätäjä on määrännyt seuraamuksen, kuten oikeustoimen pätemättömyyden, velvollisuuden suorittaa vahingonkorvausta tai rangaistuksen. Lain rikkomuksen tutkii ja seuraamuksen määrää asiallisesti, alueellisesti ja asteellisesti toimivaltainen tuomioistuin. Yleisiä tuomioistuimia ovat käräjäoikeudet, hovioikeudet ja korkein oikeus ja hallinnollisia tuomioistuimia hallinto-oikeudet ja korkein hallinto-oikeus. Lisäksi on muutamia erikoistuomioistuimia, kuten työtuomioistuin ja markkinaoikeus. Normihierarkian huipulla on perustuslaki, jonka kanssa ristiriidassa oleva alempi säädös väistyy. Oikeusnormien muodostamaa oikeusjärjestystä tutkii oikeustiede. Rikosoikeudellinen laillisuusperuste kieltää tuomitsemasta ketään teosta, jota ei ole tekohetkellään nimenomaan määrätty rangaistavaksi. Rikollisuutta tutkiva tieteenala on nimeltään kriminologia. Suomen oikeusjärjestys, kuten lähes kaikki länsimaiset oikeusjärjestykset, jaetaan yleensä yksityisoikeuteen ja julkisoikeuteen. Ensin mainittu koskee henkilöiden ja oikeushenkilöiden keskinäisiä suhteita ja viimeksi mainittu näiden suhteita julkisyhteisöihin, kuten kuntiin ja valtioon.

Lakitekstien tekijänoikeus

Pääsääntöisesti tekijänoikeuslaki edellyttää kirjallisten tekstien kopioimiseen ja levittämiseen tekijän luvan. Tekijänoikeuslain mukaan kuitenkaan "lakeihin ja asetuksiin sekä viranomaisen tai muun julkisen elimen päätöksiin ja lausumiin ei ole tekijänoikeutta" (tekijänoikeuslaki 9 §). Näitä viranomaisten alkuperäistekstejä saa vapaasti kopioida ja levittää. Tosin mikäli kokoelma lakeja tai viranomaisen lausumia on toimitettu valikoiden julkaisuksi, toimittajalla voi olla tähän toimitustyöhön tekijänoikeus. Näin esimerkiksi Talentum Oyj:n toimittamien Suomen Laki -teosten ja sähköisen FINLEX-tietokannan toimitukselliset ratkaisut ovat luultavasti suojattuja.

Linkkejä

- [http://www.laki24.fi www.laki24.fi] Suomen laki suomeksi - Asianajaja - Lakimies.
- [http://www.finlex.fi www.finlex.fi] Valtion säädöstietopankki FINLEX.
- [http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/tekoik/tekoik.html#laki Lakien tekijänoikeuksista] Luokka:Suomen laki Luokka:Oikeustiede ja:法 (法学) simple:Law th:กฎหมาย

Talous

Osa-alueita

- Kansantalous
- Kansantaloustiede
- Koti ja kuluttajat
- Liiketoiminta ja teollisuus
- Talouden historia
- Taloustiede
- Tuotantotalous

Termejä

- kassa
- kirjanpito
- markkinointi
- raha
- tase
- tili
- tuloslaskelma Luokka:Talous

Yhteiskuntatiede

Yhteiskuntatieteet ovat tieteenaloja, jotka tutkivat yhteiskuntaa. Yhteiskuntatieteisiin kuuluvat esimerkiksi sosiologia, politiikan tutkimus (tunnetaan myös nimillä politologia ja valtio-oppi), yhteiskuntahistoria, kansantaloustiede, sosiaaliantropologia, kehitysmaatutkimus, viestintä, sosiaalipolitiikka (tunnetaan myös nimellä yhteiskuntapolitiikka), sosiaalipedagogiikka ja sosiaalipsykologia. Muista tieteistä ainakin maantiede ja uskontotiede tutkivat myös toisinaan hyvinkin yhteiskunnallisia asioita, mutta niitä ei lasketa kuitenkaan yhteiskuntatieteiksi.

Yhteiskuntatieteiden historia

Yhteiskuntatieteet syntyivät 1700-luvulla. Tämä liittyy valistusaikaan ja siihen, miten ihmiset alkoivat ymmärtää yhteiskunnan luonnonlakien alaisena ennemmin kuin jumalallisen järjestyksen sanelemana järjestelmänä. Yhteiskuntatieteellisen teorian ja tutkimuksen klassisia hahmoja ovat esimerkiksi Auguste Comte, Emile Durkheim, Karl Marx, John Stuart Mill ja Max Weber.

Yhteiskuntatieteiden metodologiat

Yhteiskuntatiede on metodologialtaan epäyhtenäisempää kuin luonnontiede. Samoin yhteiskuntatieteissä ei kyetä tekemään onnistuneita ennustuksia kuten luonnontieteissä usein pystytään. Monet katsovat että esimerkiksi Comten ja Durkheimin kannattama projekti kehittää yhteiskuntatieteitä luonnontieteiden mallin mukaan on epäonnistunut. Yhteiskuntaa voidaan kuitenkin tutkia tieteellisten periatteiden mukaisesti, kunhan otetaan huomioon tutkimuskohteen monimutkaisuuden tutkimukselle asettamat rajoitukset.

Katso myös

Yhteiskuntatieteelliset yliopistotutkinnot Luokka:Yhteiskuntatiede

Politologia

Politologia eli valtio-oppi tutkii politiikkaa ja poliittisen vallan jakautumista ja käyttöä. Toisaalta politologia tutkii positiivisesti asioiden tilaa, mutta toisaalta se pyrkii kuitenkin antamaan tietynlaisia normatiivisia suosituksia politiikaksi. Politologian tutkijat mittaavat politiikan ja erilaisten ohjelmien onnistumista tutkimalla vakautta, oikeudenmukaisuutta, aineellisen hyvän jakautumista sekä rauhaa.

Katso myös

- Politiikka Luokka:Politiikka Luokka:Yhteiskuntatiede ja:政治学 nb:Statsvitenskap

Valtio-oppi

Katso myös

- Politiikka Luokka:Politiikka Luokka:Yhteiskuntatiede ja:政治学 nb:Statsvitenskap

Demokratia

Demokratia (kr. δημοκρατία) on hallitusmuoto, jossa politiikasta päätetään enemmistön mielipiteen mukaan päätöksentekoprosessissa, joka on avoin kaikille tai useimmille kansalaisille. Nykydemokratiaan kuuluvat vapaat monipuoluevaalit ja yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Demokratiaksi kutsutaan myös yhdistysdemokratiaa ja yritysdemokratiaa, jossa kyseisen yhteisön enemmistö päättää yhteisön asioista. Demokratian kannattajasta voidaan käyttää nimitystä "demokraatti."

Historiaa

Demokratian kehittäjäksi on mainittu ateenalainen Kleisthenes, joka loi sen 507 eaa taktisin perustein vastavedoksi aristokraattien juonitteluille ja Spartan vaikutukselle. Sana "demokratia" tulee muinaiskreikasta ja kirjaimellisesti tarkoittaa 'kansanvaltaa'. Kleisthenes keksi myös ostrakismoksen, jolla johtavassa asemassa oleva kansalainen voitiin äänestämällä karkoittaa yhteisön ulkopuolelle ilman kansalaisuuden tai omaisuuden menetystä kymmeneksi vuodeksi. Alun perin demokratia oli suoraa demokratiaa, jossa äänestyksen kohteena on suoraan itse päätettävä asia. Äänestäjän fyysinen poissaolo vaikeutti ja hidasti suoraa demokratiaa varsinkin muualla kuin kaupunkivaltioiden kaltaisilla pienillä alueilla, missä kaikki kansalaiset saattoivat helposti saapua paikalle. Demokratiassa tärkeänä pidetään kansalaisten välistä keskustelua, joka varsinkin historiallisesti oli vaikeata etäältä. Muun muassa tämän ongelman ratkaisuksi kehitettiin edustuksellinen demokratia, jossa kansa valitsee keskuudestaan edustajat tekemään varsinaisen päätöksenteon. Aristoteles piti demokratiaa kansanvallan tyranniana ja perustuslaillista tasavaltaa kansanvallan oikeutettuna muotona. Nykyisin demokratiaan suhtautuvat skeptisesti lähinnä oikeiston ja vasemmiston ääriliikkeet. Ensimmäiset demokratiat historiassa olivat Kreikan pieniä kaupunkivaltioita (esim. Ateena), joissa vapaat kansalaiset kokoontuivat toreille keskustelemaan ja päättämään yhteisistä asioista äänestämällä. Todellisuudessa kuitenkin vapaiden kansalaisten joukko oli hyvin pieni, sillä muun muassa naiset ja orjat jätettiin ulkopuolelle.

Demokratia nykyään

Karl Popper on 1900-luvun merkittävimpiä edustuksellisen demokratian puolustajia, ja on kuvannut kirjassaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset oman näkemyksensä aiheesta. Hänen mielestä demokraattisen valtion tulee ennen kaikkea olla avoin muutoksille, kritiikille ja kehittymiselle. Hän kirjoittaa: :"Erittelen yhteiskunnan demokraattisen uudistamisen periaatteita, joita voimme kutsua myös 'yhteiskunnan vähittäisuudistusten' periaatteiksi erotukseksi 'yhteiskunnan utooppisesta uudistamisesta'." Nykyiset demokratiat, kuten myös Suomi ovat pääasiassa edustuksellisia demokratioita. Sveitsissä on ollut edustuksellisen demokratian lisäksi käytössä suoran demokratian eräs muoto jo 140 vuotta. Edustuksellisessa demokratiassa edustajalla on yleensä vapaa harkintavalta tehdä päätöksiä riippumatta äänestäjän tahdosta eivätkä äänestäjät voi peruuttaa edustajan mandaattia kesken vaalikauden. Yhdysvalloissa 18 osavaltiossa, Venezuelassa ja Kanadan Brittiläisessä Columbiassa on mahdollisuus äänestää virkamies virastaan järjestämällä uusi vaali. Näin on tapahtunut Pohjois-Dakotassa 1921 (kuvernööri Lynn J. Frazier), Kaliforniassa 2003 (kuvernööri Gray Davis) ja Venezuelassa 2004 (presidentti Hugo Chávez). Venezuelassa äänestys ei poistanut presidenttiä virasta.

Demokratian tulevaisuus

Viime vuosikymmenien yleisenä trendinä on ollut äänestysprosenttien jatkuva lasku ("demokratian kriisi"). Demokratian pelastamiskeinoiksi on useissa keskusteluissa tuotu suoran demokratian lisääminen muun muassa tekniikan suomin mahdollisuuksin. Myös erilaisia suoran demokratian sovellutuksia on kehitetty muun muassa siten että valittu edustaja tuo äänestettävät aiheet www-sivuilleen, jossa rekisteröityneet edustajan äänestäjät äänestävät asiasta ja edustaja äänestää enemmistön päätöksen mukaisesti. Monet radikaalit demokraatit, kuten anarkistit, kannattavat suoraa demokratiaa tai delegointia, jossa delegaateilla on valta vain suorittaa heille annettu tehtävä, ja mahdollisuutta erottaa delegaatit, jotka eivät noudata heille annettua tehtävää.

Katso myös

- Vaalitapa
- Arrow'n paradoksi

Ulkopuolisia linkkejä

- [http://www.radio4all.org/aia/dec_directdemocracy.html Direct Democracy] Suora demokratia (ks. Demokratian tulevaisuus) Luokka:Politiikka ko:민주주의 ja:民主主義 simple:Democracy th:ประชาธิปไตย

Diktatuuri

Diktatuuri määritellään joko yksipuoluejärjestelmäksi tai henkilödiktatuuriksi, joka tarvitsee vallassa pysyäkseen laajaa poliisi- tai sotilaskoneistoa. Diktaattori on joko määräajaksi asetettu ja rajattomilla valtuuksilla varustettu muinaisroomalainen virkamies tai kuten yleensä nykyisin, rajattoman vallan haltija diktatuurissa. Nykyaikana sillä tarkoitetaan järjestelmää, jossa vain henkilö tai puolue päättää asioista ja pyrkii estämään toisinajattelijoiden ja kilpailijoiden pääsyn valtaan. Roomassa diktaattori asetettiin määräajaksi esim. vaaran uhatessa. Diktatuurin etuja päätöksentekomuotona ovat nopeus ja joustavuus, kun taas esimerkiksi demokratia on suhteellisen hidasta ja raskasta. Valistuneen diktatuurin teorian ensimmäisiä määrittäjiä oli englantilainen filosofi Thomas Hobbes, jonka mukaan valistuneen diktaattorin tai monarkin tehtävä oli luoda väkivaltakoneiston avulla järjestystä luonnontilassa vallitsevaan kaikkien sotaan kaikkia vastaan (bellum omnium contra omnes). Diktatuurissa ei ole mitään takeita siitä, että diktaattori tekisi "oikeita" päätöksiä. Täydellinen vapaus, joka viisaan ja kansan parasta ajavan ihmisen käsissä saattaa olla etu (ns. valistunut diktatuuri), mutta muuttuu kansan tahdosta välittämättömän tai typerän henkilön käsissä taakaksi. Vaikka vahinko on korjattavissa, yksittäisen henkilön kohdalla se on aina lopullinen. Lisäksi yleisesti ajatellaan, että valta korruptoi. Demokratiassa monet kansalaiset yhdessä voivat äänestää hallitsijasta. Vaikka päätökset eivät aina olisikaan kansan kannalta parhaita, tämä on kuitenkin se hinta, jonka tämän järjestelmän jatkuvuudesta sen kannattajat näkevät parhaaksi maksaa. Tällaisessa asiassa voitaisiin nähdä kansan kannalta parempiakin päätöksiä, mutta demokratiassa niiden syntyminen on lähes mahdotonta. Toisaalta asian tekee huomattavasti moniulotteisemmaksi se, että "kansan etu" tai "kaikkien paras" ei ole vallan yksinkertainen käsite, vaan sen määritteleminen on väistämättä subjektiiviselle pohjalle rakentuvaa. Katso myös käsitteet autoritaarinen, poliisivaltio ja totalitarismi. Luokka:Politiikka ja:独裁政治 simple:Dictatorship

Autoritarismi

Autoritarismi on autoritaarisen, kuuliaisuutta kannattavan valtion tyyli. Autoritaarinen valtio on valtio, jota hallitaan keskitetysti, yleensä ilman kansanedustusta tai valvontaa, yhden henkilön tai juntan (katso: sotilasdiktatuuri) toimesta. Autoritaarisuutta pidetään politiikassa liberaalin tai demokraattisen asennoitumisen vastakohtana. Toisaalta esimerkiksi Richard Sakwa esittelee termin "demokraattinen autoritaarisuus" (democratic authoritarianism) kirjoituksessaan [http://www.psa.ac.uk/cps/1995%5Csakw.pdf], koska autoritaatisuus syntyy sekä sisällöstä että prosessista. Autoritarismi eroaa totalitarismista siten, että se sallii jonkinlaisen pluralismin, eikä poliittinen kiihotus ole läpitunkevaa. Esimerkiksi katolinen kirkko on malliesimerkki autoritaarisesta instituutiosta, joka ei kuitenkaan pakota jäseniään noudattamaan sääntöjään esim. väkivallan uhalla. Totalitarismin ja autoritarismin välinen ero oli tärkeä Kirkpatrickin doktriinin (kts. Jeane Kirkpatrick) kannalta, joka saneli Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa 1980-luvun alusta. Se selitti Yhdysvaltojen voivan tehdä yhteistyötä autoritaaristen valtioiden kanssa (Ferdinand Marcos, UNITA, Contrat), joilla on huono ihmisoikeustilanne, koska ne olivat kykeneväisiä muutokseen verrattuna totalitaarisiin valtioihin. Autoritaarinen valtio puuttuu kansalaistensa elämään monilla osa-alueilla, joita useammat muut poliittiset ideologiat pitäisivät täysin henkilökohtaisina asioina. Poliittisen ideologian puute rajoittaa mahdollisuuksia massojen mobilisointiin. Tyypillisesti autoritaarisen valtion johto (valtio) on tietty eliittiryhmä, joka käyttää painostusta pysyäkseen vallassa. Kuitenkin, toisin kuin totalitarismissa, eliitillä ei useimmiten ole halua tai ideologista tarvetta kontrolloida yksilöiden yksityiselämää, ja autoritaarinen hallinto käyttää äärimmäistä väkivaltaa vain niitä kohtaan, jotka kokee asemansa tai etuoikeuksiensa uhaksi. Totalitaariset valtiot ovat usein vallankumouksellisia ja haluavat muuttaa yhteiskunnan perusrakenteita, kun taas autoritaariset ovat useammin konservatiivisia.

Viitteet

- [http://www.mdx.ac.uk/www/study/sshglo.htm#Authoritarian Authoritarian and authoritarianism ]
- [http://www.tcd.ie/Political_Science/Staff/Kenneth.Benoit/transitions/nondemocracy/node2.html Core characteristics of Authoritarianism] Luokka:Politiikka th:ลัทธิอำนาจนิยม

Aristokratia

Aristokratia on valtiomuoto, jossa ylin valta kuuluu jollekin syntyperän, varallisuuden tai virka-aseman vuoksi etuoikeutetulle kansalaisluokalle. Historiasta tällaisia valtiomuotoja löytyi esimerkiksi Spartasta ja keskiajalla Venetsiasta. Nimitys aristokratia on peräisin Aristoteleelta. Hän määritteli aristokratian monarkian (yksinvalta) ja demokratian (kansainvalta) vastakohdaksi. Luokka:Politiikka

Anarkia

Anarkia on valtion ja mahdollisesti muiden auktoriteettien puute. Se tulee kreikankielisestä sanasta arkhos, esivalta, sekä kieltävästä an-etuliitteestä. Usein anarkialla tarkoitetaan yleisesti ottaen hallitsematonta entropiaa ja järjestyksen puutetta. Anarkia sekoitetaan usein jonkinlaiseen väkivaltaiseen riehumiseen, mikä johtunee paljolti mm. USA:ssa vaikuttaneista YIPPIE-liikkeen anarkistipiireistä, jotka näkivät väkivallan omaisuutta ja jopa ihmisiä kohtaan täysin hyväksyttävänä ja jopa suotavana. Kuitenkin Suomessakin anarkistit nykyisin toimivat ja ajavat ideologiaansa täysin lainsäädännön puitteissa. Käytännössä jokaiseen anarkistiseen ideologiaan myöskin sisältyy näkemys hierarkiattomammasta järjestyksestä nykymallia rauhanomaisempana ratkaisuna. Katso myös: anarkismi Luokka:Anarkismi Luokka:Politiikka simple:Anarchy

Turvallisuuspolitiikka

Turvallisuuspolitiikka koostuu perinteisesti ulkopolitiikasta ja sotilaallisesta maanpuolustuksesta. Turvallisuuspolitiikalla pyritään ensisijaisesti estämään sotatoimien kohteeksi joutuminen ja toisaalta luomaan edellytykset menestykselliselle puolustautumiselle. Suomen turvallisuuspolitiikka kattaa sen ulkopolitiikan osan, joka suoranaisesti liittyy turvallisuuskysymyksiin, ja kokonaan puolustuspolitiikan sekä sen käytäntöön soveltamisen, maanpuolustuksen. Lisäksi turvallisuuspolitiikkaan sisältyy ja sitä tukevat talouspolitiikka ja erilaiset yhteiskuntapolitiikan alat, esimerkiksi yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpito sekä ympäristönsuojelu. (kts. esim. Visuri 2003, 16-17.) Käsitteenä turvallisuuspolitiikka tuli Suomessa käyttöön 1960-luvun puolivälissä.

Turvallisuuspoliittinen kehitys Suomessa

Suomen turvallisuuspolitiikassa ulkopolitiikka sai kylmän sodan aikaan keskeisen aseman, ja maanpuolustus määritettiin sitä tukevaksi toiminnaksi. Turvallisuuspolitiikan päämääränä oli ennen kaikkea Suomen pitäminen erossa suurvaltaselkkauksista, joten puolustusvalmiudella pyrittiin tukemaan puolueettomuuspolitiikkaa rauhan ja mahdollisen kriisin aikana. Kylmän sodan päättymisen ja Suomen EU-jäsenyyden myötä puolustuspolitiikan alue on laajentunut kattamaan myös kansainvälistä toimintaa, jolloin on jouduttu ottamaan kantaa muun muassa suomalaisten sotilaiden käyttöön ulkomaantehtävissä ja osallistumiseen unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämistyöhön. (kts. esim. Visuri 2003, 21.) Turvallisuus- ja puolustuspolitiittisessa selonteossa 1997 Suomen turvallisuuspolitiikan perustekijöiksi todettiin:
- sotilaallinen liittoutumattomuus,
- itsenäinen puolustus ja
- Euroopan unionin jäsenyys. [3] Vuoden 2001 selonteossa Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen toimintalinja kiteytettiin seuraavaksi: # Uskottavan puolustuskyvyn ylläpitäminen ja kehittäminen. # Pysyttäytyminen vallitsevissa olosuhteissa sotilaallisesti liittoumattomana. # Osallistuminen kansainväliseen yhteistyöhön turvallisuuden ja vakauden vahvistamiseksi. [4] 2001 selonteossa myös otettiin kantaa Euroopan unionin merkitykseen Suomen turvallisuudelle: "Yhteisvastuuseen perustuva, vahva unioni tukee Suomen turvallisuutta, ehkäisee mahdollisten Suomea koskevien kriisien syntymistä ja parantaa Suomen kykyä selviytyä niistä..." [4]

Turvallisuuspoliittinen keskustelu Suomessa

Turvallisuuspoliittisen keskustelun aiheena ovat yleensä kehitystrendit sekä näistä kehitystrendeistä tehtävät johtopäätökset. Kehitystrendeistä vallitsee yleensä laajempi yhteisymmärrys kuin johtopäätöksistä ja kehitystoimenpiteistä. Täten väittely keskittyy yleensä johtopäätöksien argumentointiin. Huomattavaa on, että usein turvallisuuspoliittisessa keskustelussa erilaisia johtopäätöksiä saatetaan perustella samoilla argumenteilla (esimerkiksi vetoamalla historiallisiin tapahtumiin). Globaalistuvan Suomen ympäristötekijöiden kehitystrendejä voidaan kuvata esimerkiksi seuraavien väittämien avulla:
- Turvallisuuspolitiikka kohdistuu entistä suuremmassa määrin Suomen alueen ulkopuolelle tai yleensä kohteisiin, jotka eivät ole riippuvaisia valtionrajoista.
- Turvallisuuspolitiikkaa harjoitetaan entistä enemmän yhteistyössä muiden valtioiden samoin kuin alueellisten ja maailmanlaajuisten järjestöjen kanssa.
- Turvallisuuspolitiikan välineiden käyttö on entistä vähemmässä määrin vain Suomen määräysvallan asia. (kts. esim. Visuri 2003, s. 65) Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa sivutaan monia muitakin aiheita, mutta usein julkisessa keskustelussa aiheet liittyvät edellä esitettyihin väittämiin. Yleensä näitä kehitystrendejä ei kiistetä vaan keskustelussa argumentoidaan jonkun kehitystoimenpiteen puolesta. Kaikkien keskustelijoiden tavoitteena turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on yleensä Suomen turvallisuuden sekä päätöksiin kohdistuvan määräysvallan kasvattaminen. Ehdotettavat keinot näiden kahden tavoitteen edistämiseksi vaihtelevat merkittävästi. Euroopan unioniin liittyvä keskustelu on myös usein turvallisuuspolitiittista keskustelua. Esimerkiksi kansalaismielipide on antanut tukensa EU:n puolustusulottuvuuden vahvistamiseksi 1990-luvun lopulta lähtien. Yksityiskohtien tasolla kansalaismielipiteessä on tosin ajoittain havaittu ristiriitaisuuksia. Esimerkiksi vuonna 2000 tehdyssä kyselyssä reilu enemmistö suomalaisista kannatti turvatakuujärjestelmän liittämistä EU:n perussopimuksiin samalla, kun vain viidesosa kannatti unionin muuttamista sotilasliitoksi (MTS Raportti mielipidetutkimuksesta 1/2000). Edellisen kappaleen esimerkki on hyvä osoitus turvallisuuspoliittisen keskustelun moniulotteisuudesta ja siitä kuinka turvallisuuspoliittinen keskustelu saattaa usein sotkeutua omiin käsitteisiinsä ja niiden erilaisiin tulkintoihin.

Sotilaallinen maanpuolustus

Sotilaallisen maanpuolustuksen suunnittelulla on perustana malli sotilaallisesta uhasta, uhkamalli. Ne riippuvat vallitsevasta geopoliittisesta tilanteesta, valtion strategisesta asemasta ja sen ulkopuolisten asevoimien käyttömahdollisuuksista sekä arvioista näiden kehittymisestä.
- geopoliittinen tilanne -> maailmanlaajuinen, naapurimaiden poliittinen tilanne
- strateginen asema -> esimerkiksi jäsenyys erilaisissa yhteisöissä (EU) ja sotilaallisissa järjestelyissä (Suomi ei ole NATOn jäsen) ja naapurimaiden vastaavat järjestelyt ja esimerkiksi sotilaallinen voima
- strategia -> keino tai tapa, jolla pyritään valittuun tavoitteeseen

Sotilaallisen maanpuolustuksen uhkamallit

Sotilaallisessa suunnittelussa Suomi varautuu neljään uhkamalliin: #alueellinen kriisi, jolla voi olla vaikutuksia Suomeen #poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen painostus, johon voi liittyä sotilaallisella voimalla uhkaaminen sekä sen rajoitettu käyttö #yllätykseen perustuva strateginen isku, jolla pyritään pakottamaan valtakunnan johto haluttuihin ratkaisuihin kohdistamalla lamauttavia voimia yhteiskunnan elintärkeisiin kohteisiin ja toimintoihin sekä puolustusjärjestelmään #laajamittainen hyökkäys, jonka tavoitteena on strategisesti tärkeiden alueiden valtaaminen tai Suomen alueen hyväksikäyttö kolmatta osapuolta vastaan

Lähteitä:

# [http://www.defmin.fi/index.phtml/page_id/355/topmenu_id/7/menu_id/355/this_topmenu/354/lang/1/fs/11 Turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko 2004] # Visuri, P. 2003. Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset. Keuruu: Otavan Kirjapaino Oy. # [http://www.defmin.fi/index.phtml/page_id/366/topmenu_id/7/menu_id/366/this_topmenu/354/lang/1/fs/11 Turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko 1997] # [http://www.defmin.fi/index.phtml/page_id/356/topmenu_id/7/menu_id/356/this_topmenu/354/lang/1/fs/11 Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2001, Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle 13.6.2001]

Katso myös:

- kokonaisturvallisuus
- Noopolitik, pehmeä politiikka

Sitaatteja

- Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraan apuun ::-Kirjoitus Suomenlinnan Kuninkaanportissa Luokka:Politiikka

Kielipolitiikka

Kielipolitiikka määrittelee valtion suhteen eri kieliin ja eri kieliä puhuviin ihmisryhmiin. Kielipolitiikalla katsotaan olleen suuri vaikutus esimerkiksi kielten uhanalaistumiseen ja kuolemiseen. Historian aikana useat valtiot ovat suosineet yksikielisyyttä, jolloin pienten vähemmistökielten puhujien on täytynyt alkaa käyttää enemmistökieltä. Katso esimerkiksi kaksikielisyys. Suomessa niin sanottu pakkoruotsi on ollut kielipoliittisen keskustelun aiheena.

Linkkejä

- [http://www.kotus.fi/kotus/kielipolitiikka.shtml Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielipoliittinen ohjelma]
- [http://216.239.37.104/search?q=cache:QX5RHNRA_pkJ:www.om.fi/uploads/zye6d9qeom5.pdf+kaksikieliset+l%C3%A4%C3%A4nit&hl=fi&ie=UTF-8 Kansalliskielten taustaa] Luokka:Kielipolitiikka

Sosiaalipolitiikka

Sosiaalipolitiikka on yhteiskunnan muutosta ja hyvinvointia käsittelevä politiikan ala. Sosiaalipolitiikka nostaa esiin yhteiskunnan ja ihmisen arvoja. Se sisältää käsitteitä, kuten sosiaaliturvapolitiikka, koulutus-, asunto- ja aluepolitiikka sekä työ-, terveys- ja kansainvälinen sosiaalipolitiikka. Sosiaalipolitiikka on myös tieteenala. Se syntyi 1800-luvun loppupuolella sekä Saksassa että Englannissa. Saksassa perustettiin 1873 sosiaalipoliittinen yhdistys (Verein für Sozialpolitik) ja vastaavaan aikaan Englannissa sosiaalipolitiittisia ideoita viljeltiin Fabian Society:ssä. Sekä Saksan sosiaalipoliittisella yhdistyksellä että Fabian Society:llä oli yhteyksiä kansantaloustieteeseen. Kansantaloustieteilijät perustivat Saksan sosiaalipoliittisen yhdistyksen ja aluksi sosiaalipolitiikka oli osa kansantaloustiedettä ja myöhemmin sosiaalitaloutta. Fabian Society oli taas mukana perustamassa London School of Economics and Political Sciences:ia. Sosiaalipolitiikkaa tieteenä, oppiaineena ja politiikan osana liittyvät kiinteästi yhteen. Sosiaalipolitiikan tutkimuksen keskeinen tehtävä on ollut selvittää sosiaalisten ongelmien esiintymistä yhteiskunnassa ja syitä, joiden seurauksena sosiaaliset ongelmat ilmenevät. Politiikka on saanut näistä tutkimuksista virkkeitä uudistaa politiikkaa. Sosiaalipolitiikan alue jaetaan usein sosiaaliturvapolitiikkaan ja sosiaalipalveluihin. Laajasti käsitettyyn sosiaalipolitiikkaan luetaan myös mm. koulutuspolitiikka, terveyspolitiikka ja työpolitiikka. Laajasta näkökulmasta sosiaalipolitiikkaa kutsutaan mieluummin yhteiskuntapolitiikaksi. Huolimatta siitä, että jotkut yliopistot ovat nimenneet oppiaineen yhteiskuntapolitiikaksi ei nimi politiikan alalohkona ole saavuttanut maassamme erityistä suosiota.Euroopan Unionissa on käytössä sosiaalisen suojelun käsite. Se vastaa suunnilleen samaa kuin suomen kielessä sosiaalisen turvallisuuden käsite. Sosiaaliseen turvallisuuteen voidaan lukea mukaan paitsi toimet, joilla varmistetaan toimeentulon turvaa ja sosiaalipalveluja niitä tarvitseville myös kansalaisten yleistä turvallisuutta kuten kysymystä rikollisuuden muodostamasta uhasta kansalaisten liikkumiselle maassa tai asuinympäristössään. Luokka:Politiikka

Anarkismi

Anarkismi on valtahierarkioista vapaata yhteiskuntaa tavoitteleva poliittinen ideologia. Sana "anarkismi" tulee kreikankielisestä sanasta arkhos, joka tarkoittaa 'esivaltaa', sekä termin perusmerkityksen kieltävästä "an"-etuliitteestä. Anarkismi on 1800-luvulta lähtien ollut työväen aate, jonka kautta pyrittiin toteuttamaan sosialismia ilman valtahierarkioita. Myöhemmin anarkistisen ajattelun piiriin on syntynyt myös sosialistisen anarkismin muodoista dramaattisesti poikkeavia anarkismin muotoja.

Anarkismin lajit

ideologia
- Anarkokommunismi painottaa ihmisten keskinäistä yhteistyötä ilman yksityistä omistusoikeutta.
- Anarkosyndikalismi, joka voidaan laskea anarkososialismin haaraksi tai omaksi lajikseen, yhdistää anarkismin päämäärät ja syndikalismin järjestäytymismuodot. Anarkistisesta syndikalismista on merkittäviä kokemuksia muun muassa Espanjan sisällissodan ajan maatalouskollektiiveista sekä Israelin kibbutseissa.
- Ekoanarkismi on 1900-luvun loppupuolella syntynyt perinteiseen anarkismiin selvästi liittyvä muoto, jonka tavoitteena on perustaa ekologinen yhteiskunta. Ajatuksena on, että valtahierarkioihin perustuva yhteiskunta aiheuttaa luonnon tuhoutumista.
- Anarkoindividualismi sellaisena kuin Max Stirner ja Pierre-Joseph Proudhon sen luonnostelivat, on katsantokanta, joka pyrkii hävittämään kaikki erilaiset vallan muodot.
- ( Anarkokapitalismi on libertaristisesta perinteestä syntynyt uudehko ideologia, joka pyrkii joko kaventamaan valtion vaikutusvallan minimiinsä tai lopettamaan valtion instituutiona kokonaan. Anarkokapitalistit ja libertaristit pyrkivät kieltämään ihmisen kehoon ja yksityiseen omistusoikeuteen kohdistuvat loukkaukset. Valtion harjoittaman tuen ja säännöstelyn asemasta he uskovat ihmisten vapaaehtoiseen yhteistyöhön, spontaaniuteen ja markkinatalouteen yhteiskunnan peruspilarina. Yksityistä omistusoikeutta pidetään anarkokapitalismissa kunnioitetumpana kuin työväenliikkeen anarkismissa ja ekoanarkismissa. Yksi anarkokapitalististen periaatteiden useimmin viitattuja edustajia on tätä nykyä David Friedman.) Anarkokapitalistien ja kapitalisminvastaisten anarkistien (kuten anarkokommunistien, syndikalistien ja sosialistien) yhteydet ovat yleensä vain marginaalisia omistusoikeuskiistan vuoksi, joten käytännössä näitä ajatussuuntia on syytä pitää kahtena täysin eri liikkeenä. Ne myös ovat syntyneet kokonaan omista poliittisista traditioistaan. Anarkismi voitaisiin esittää hypoteettisena kysymyksenä siitä, minkälaiseen yhteiskuntamuotoon ihmiset ajautuisivat ilman valtiota. Historiallisesti merkittävät anarkismin sosialistiset muodot ovat kuitenkin myös itse lähteneet rakentamaan tietynlaista yhteiskuntaa. Kyse on ollut ihmisten liikkeestä, jolla on huolella etukäteen suunniteltu näkemys tietynlaisesta yhteiskuntamallista.

Anarkismin historiaa

Historiallisesti merkittävät anarkistien liikkeet ovat juontuneet 1800-luvulla voimistuneesta työväenliikkeen liikehdinnästä. Anarkismi voidaan tässä historiallisessa muodossaan nähdä sosialismin yhtenä muotona. Työläisten ensimmäisessä internationaalissa anarkisti Mihail Bakunin kiisteli Karl Marxin kanssa siitä, tavoitetaanko sosialistinen yhteiskunta parhaiten tuhoamalla valtio heti vai käyttämällä valtiota uuden yhteiskunnan rakentamisen apuvälineenä. Bakunin oli sitä mieltä, että jos valtion valta kaapataan työväenliikkeen toimesta, syntyy uusi "punainen diktatuuri", joka on vielä nykyistä valtaa pahempi. Venäjältä Eurooppaan emigroituneet anarkistit, kuten Bakunin, olivat saaneet inspiraationsa Venäjän Mir-yhteisöistä. Niillä tarkoitettiin maaseudun yhteisöjä, jotka olivat usein suhteellisen omavaraisia ja joille valtio ilmeni käytännössä lähinnä verottajan muodossa. Kaupungistuneeseen yhteiskuntaan liittyvä anarkismi, josta 1800-luvun lopussa syntyi anarkosyndikalismi, pyrki muodostamaan talousjärjestelmän, jossa tuotantovälineet olisivat yhteisomistuksessa ja tehtaat demokraattisesti työntekijöiden johtamia. Näissä sosialistisen anarkismin muodoissa ajateltiin, että valta olisi viime kädessä paikallisilla ja mahdollisimman demokraattisilla yksiköillä, jotka muodostaisivat keskenään ylemmän tason organisaatioita suuremman mittakaavan asioiden hoitamista varten. Kuuluisista anarkisteista ainakin Bakunin ajatteli, että poliiseja ei tarvittaisi sosialistisessa yhteiskunnassa, sillä jopa seksuaalirikollisten toimet johtuvat vain repressiivisestä, sorronkaltaisesta, yhteiskuntajärjestyksestä. Monet ihmiset yhdistävät anarkismin nykyään vain virkavallan tai muun ylemmän määräysvallan puuttumiseen. Anarkosyndikalismissa keskeisempää oli kuitenkin paikallistason yksiköihin perustuvan sosialismin perustaminen. Historian kuluessa anarkistiset liikkeet ovat päässeet pisimmälle Ukrainassa ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina sekä Espanjan Kataloniassa 1930-luvulla. Ukrainassa anarkistit pitivät erästä aluetta hallussaan useamman vuoden, mutta hävisivät taisteluissa lopulta Lev Trotskille. Espanjan anarkistit toimivat epävarmoissa sisällissodan olosuhteissa. Barcelonassa vallitsi 1936 euforinen vallankumouksen tunnelma, jossa anarkistien punamustat liput liehuivat kaupungin kollektivisoiduissa tehtaissa. Sosialismiin pyrittiin myös Katalonian maaseudulla. Espanjan anarkistit ja muut heidän kanssaan liittoutuneet sosialistiryhmät eivät kuitenkaan pärjänneet sotilaallisesti ulkomaiden tukemille sisällissodan muille osapuolille, ja yhteiskunnallisen muutoksen projekti jäi kesken. Tapahtumia vuoden 1936 Barcelonasta on kuvattu George Orwellin kirjassa Homage to Catalonia (suom. Katalonia, Katalonia!). Vuonna 1918 Saksan Baijerissa toimi hetken anarkistinen tasavalta, joka kuitenkin kukistettiin verisesti Münchenin ympärille syntyneen saartorenkaan toimesta. Toisen maailmansodan jälkeen sosialismin liberalistiset muodot eivät kyenneet organisoitumaan merkittäviksi poliittisiksi liikkeiksi, ja niiden ajan koettiin olevan ohi. Pienet poliittiset liikkeet ovat kuitenkin pitäneet anarkismia ja muita liberaalisosialismin muotoja elossa, ja on syntynyt myös aivan uusia liikkeitä kuten ekoanarkismi.

Anarkismin suhde väkivaltaan

Anarkismi sekoitetaan usein väkivaltaan tai jopa mellakointiin. Sanalla "anarkia" viitataan usein myös pelkkään sekasortoon. Osa anarkisteista onkin katsonut väkivallan olevan oikeutettua ja jopa suositeltavaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vastustamiseksi. 1800-luvun lopulla väkivaltaiset anarkistiset liikkeet (joista puhuttiin myös terroristisina) herättivät pelkoa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Nämä militantit anarkistit (ja syndikalistit) tekivät tuohon aikaan joukon merkittäviä poliittisia attentaatteja ja muita iskuja. Anarkistien suhtautuminen väkivaltaan vaihtelee suuresti. Jotkut anarkistiliikkeet ovat pasifistisia ja monet eivät käytännössä turvaudu väkivaltaan, vaikka sen periaatteessa hyväksyväisivätkin. Monien anarkokapitalistien moraaliseen filosofiaan taas kuuluu yhtenä peruspilarina laillisuusperiaate eli vallankäytön perustuminen lakiin, vaikkei kaikkia lakeja moraalisesti kunnioitettaisikaan.

Anarkismi Suomessa

Suomessa anarkistisilla ajatuksilla oli jonkin verran kannatusta 1900-luvun alun työväenliikkeessä, ja myös tuolloin toiminutta tolstoilaista liikettä voidaan ainakin osin pitää anarkistisena. Ensimmäiset tiedossa olevat suomalaiset anarkistiryhmät syntyivät kuitenkin vasta vuoden 1968 opiskelijaliikehdinnän yhteydessä. 1970- ja 1980-luvulla ilmestyi joitain anarkistisia pienlehtiä ja toimi jonkinlaisia keskustelupiirejä. Ensimmäisenä suomalaisena anarkistijärjestönä voi kuitenkin pitää 1988 toimintansa käynnistänyttä Suomen Anarkosyndikalistista Liittoa (SAL), joka 1992 muutti nimensä Suomen Anarkistiliitoksi anarkoindividualismin yleistyttyä liikkeessä. Anarkokapitalisteja liike ei kuitenkaan koko toimintansa aikana juuri kelpuuttanut riveihinsä. SAL:n jäsenmäärä nousi parhaimmillaan 1990-luvun alkupuolella noin kolmeensataan, mutta toiminta hiipui vuosikymmenen lopulla. Nykyisin vasemmistolaiset ei-kapitalistiset anarkistit toimivat suurelta osin erilaisissa kansalaisliikkeissä mutta myös paikallisissa anarkistiryhmissä ympäri maata.

Tietoa muualta

- [http://Anarkismi.net Anarkismi.net] Suomalainen anarkismiportaali
- [http://www.anarkismi.net/wiki/ Anarkismiwiki] Luokka:Anarkismi Luokka:Poliittinen ideologia zh-min-nan:Hui-thóng-tī-chú-gī ko:아나키즘 ja:アナキズム simple:Anarchism th:ลัทธิอนาธิปไตย

Distributismi

Distributismi on talousoppi, joka pyrkii turvaamaan markkinoiden toiminnan mahdollisimman laajapohjaisella tuotantovälineiden omistuksella. Se eroaa perinteisistä vasemmistolaisista ja oikeistolaisita opeista, ja usein tunnetaankin nimellä "Kolmas tie". Distributismin idea poikkeaa kapitalismista ja sosialismista, koska distributismi vastustaa pääomien keskittämistä harvojen rikkaiden tai valtion haltuun. Kun sosialismissa tuotantovälineet ovat yhteiskunnan omistamia ja kapitalismissa taas pienen joukon omistamia, niin distributistisessa taloudessa lähes kaikilla on omistusoikeus omiin tuotantovälineisiinsä. Tällaisen omistamisen ajatellaan takaavan paremmin markkinoiden toiminnan kuin sosialistinen monopoli tai kapitalistinen oligopoli. Distributismin perusidea on kansalaisten omavaraisuuden suosiminen ja kansakunnalle elintärkeiden perusinstituutioiden (avioliitto, perhe ja koti) vahvistaminen, mistä syystä se on monien nationalistien suosiossa. Tämän idean talouspoliittinen osa voidaan jakaa pääasiassa kahteen toisiaan tukevaan suuntaukseen: # Omistuksen hajauttaminen kansalaisten kesken ja # pienyritteliäisyyden tukeminen. Omistuksen hajauttamisella tarkoitetaan niitä keinoja, joita käyttämällä on mahdollista vähentää omistuksen keskittymistä valtiolle tai yksityisille suuromistajille. Pienyritteliäisyyden tukeminen ei distributismissa tarkoita suoria taloudellisia tukitoimia, vaan lähinnä verotuksen ja muiden sääntöjen säätämistä siten, että pienillä yrityksillä olisi entistä paremmat mahdollisuudet syntyä ja jatkaa toimintaansa maailmassa, jossa suurilla yrityksillä on luonnostaan kokoonsa perustuen paremmat toimintaedellytykset.

Historia

Distributismin idea on vanha, mutta nimen sille antoivat Gilbert Keith Chesterton ja Hilaire Belloc. =Linkkejä= http://nukku.net/no/distr.html Luokka:Poliittinen ideologia Luokka:Talous

Kommunismi

Käsite kommunismi voi tarkoittaa yhteiskunnallista tai taloudellista järjestelmää, ideologiaa, joka tukee näitä, tai poliittista liikettä, joka haluaa toteuttaa tällaisen järjestelmän. Yhteiskunnallisena tai taloudellisena järjestelmänä kommunismi olisi egalitaarinen yhteiskunta, jossa ei olisi valtio-järjestelmää, tuotantovälineiden yksityisomistusta ja yhteiskuntaluokkia. Yhteisö omistaisi tuotantovälineet kollektiivisesti ja päättäisi niiden käytöstä. Kaikilla ihmisillä olisi tasa-arvoinen asema ja oikeudet. Köyhyyden ja kapitalismin ongelmien katsotaan poistuvan, kun resurssit kohdistetaan työntekijöiden itsensä hallitsemina yhteiseksi hyväksi. Poliittisena aatesuuntana kommunismi (latinan kielen sanasta communis, yhteinen) eriytyi 1800-luvulla syntyneestä sosialismista ja kehittyi laajaulotteiseksi maailmankatsomukseksi. Sosialismin perusajatus oli yksityisten omistamien tuotantovälineiden yhteiskunnallistaminen, ja se muovautui Karl Marxin ja Friedrich Engelsin vaikutuksesta laajaksi kokoelmaksi oppeja. Kommunismin eri suuntauksia edustavat (esimerkiksi) anarkokommunismi, marxismi-leninismi, maolaisuus ja trotskilaisuus. Kommunisteilla tarkoitetaan nykyään lähinnä vuonna 1917 syntyneen Neuvosto-Venäjän ja Leninin perinteen nimeen vannovia vasemmistolaisia, vaikka on aina ollut kommunisteja, joille Neuvostoliitto ei koskaan edustanut kuin kommunismin irvikuvaa. Lisäksi sellaisten ajattelijoiden kuin Karl Popperin (Avoin yhteiskunta) ja Thomas Moren (Utopia) yhteiskuntafilosofisissa ajatuksissa on yhtäläisyyksiä kommunismin kanssa, vaikka näistä esimerkkifilosofeista Popper pitikin Marxia historistisena. Marxin mukaan: "Kommunismi ei merkitse meille mitään olotilaa, joka pitää luoda, ideaalia jonka mukaan todellisuus tulee mukauttaa. Nimeämme kommunismiksi sen todellisen liikkeen, joka kumoaa vallitsevat olot. Tämän liikkeen edellytykset käyvät ilmi tänään vallitsevista olosuhteista." (Marx/Engels: Saksalainen ideologia) Suomessa toimii nykyään kaksi rekisteröitynyttä kommunistista puoluetta: Rauhan ja sosialismin puolesta - Kommunistinen työväenpuolue ja Suomen kommunistinen puolue.

Katso myös

- Kommunistiset puolueet
- Sosialismi
- Kommuuni Luokka:Kommunismi Luokka:Poliittinen ideologia ms:Komunisme zh-min-nan:Kiōng-sán-chú-gī ko:공산주의 ja:共産主義 simple:Communism

Kristillisdemokratia

Kristillisdemokratia on poliittinen näkemys, joka perustuu kansanvaltaan ja kristillisiin arvoihin. Suomessa kyseistä suuntausta edustaa kristillisdemokraatit. Kristillisdemokratiaa kannattavia pidetään yleisesti konservatiivisina koska suuntauksen edustajat käyttävät raamatun käskyjä ja kehotuksia ohjeinaan, vaikka useat niistä ovatkin monitulkintaisia ja kuvastavat omaa aikaansa ja sen ajan ihmisten arvo- ja ajatusmaailmaa. Esimerkiksi homoparien rekisteröityminen sai Suomen kristillisdemokraattisen puolueen edustajilta yksimielisen vastustuksen, vaikka raamattu antaa tilaa tulkita asioita myös suvaitsevamminkin.

Liberalismi

Liberalismi on 1700-luvun valistusaatteesta lähtöisin oleva poliittinen aatejärjestelmä. Liberalismin alkuperäistä muotoa kutsutaan klassiseksi liberalismiksi, mutta aate on myöhemmin laajentunut erillisiin suuntauksiin. Kaikki liberaalit kuitenkin kannattavat vapausoikeuksia kuten yhdistymisvapautta, laajaa sopimusvapautta ja elinkeinovapautta, sananvapautta, lehdistönvapautta ja liikkumisen vapautta, vapautta orjuudesta, pakkotyöstä ja väkivallasta, uskonnonvapautta ja yksityisomistusoikeuksia eli laajaa henkilökohtaista ja taloudellista vapautta.

Liberalismin erilaiset painotukset

Liberalismissa on kaksi pääasiallista painotusta:
- Sosiaaliliberalismin mukaan julkinen valta on mukana takaamassa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Valtion tulee hoitaa peruspalvelut kansalaisilleen, mutta muuten sen pitää olla sekaantumatta kansalaisyhteiskunnan toimintaan ja ihmisyksilöiden elämään.
- Markkinaliberalismi kannattaa markkinoiden täydellistä vapauttamista ja tunnustaa vain negatiiviset vapaudet eli vapauden pakkovallasta ja väkivallasta. Markkinaliberalismin teesit kuuluvat myös libertarismiin, jota on kuvailtu radikaaliksi markkinaliberalismiksi tai markkinaliberalismin synonyymiksi.

Liberalismi-sanan erilaiset merkitykset

Anglosaksisessa keskustelussa, kuten Amerikassa, sana "liberalism" yhdistetään useimmiten sosiaaliliberalismiin ja näitä liberalisteja pidetään jopa usein vasemmistolaisina (heidät asetetaan tällöin vastakkain republikaanien ja muiden konservatiivien kanssa). Markkinoiden avoimuutta painottava suuntaus suljetaan tällöin useimmiten libertarismi-käsitteen alle. Suomessa sana "liberalismi" viittaa usein nimenomaan markkinaliberalismiin.

Liberalismin suppeus

Liberalismi ei oikeastaan ole kokonaisvaltainen aatejärjestelmä siinä mielessä, että se tarjoaisi vastaukset kaikkiin poliittisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Liberalismi lähinnä pyrkii eriyttämään yksityisen ja julkisen moraalin. Liberalismin perusajatuksena on, että valtio hoitaa korkeintaan vain sitä pienintä yhteistä tehtäväjoukkoa, jonka kaikki tai lähes kaikki hyväksyvät, ja loppu jätetään ihmisten itse päätettäväksi.

Liberalismin suhde valtioon

Valtion osuus on rajattu. Rajauksen tiukkuus riippuu siitä, mitä liberalismin haaraa noudatetaan. Sosiaaliliberalismissa julkinen valta voi jossakin määrin joustavammin saada hoidettavakseen uusia tehtäviä tai joutua luopumaan joistakin tehtävistä. Minarkismin aatejärjestelmässä valtion toimivalta taas on tiukasti määritelty minimaaliseksi. Useimpien liberaalien mielestä valtiovaltaa pitää rajoittaa perustuslailla, jossa määritellään valtion toimivalta. Monien mielestä radikaaleimman liberalismin suunnan anarkokapitalismin mukaan valtiota ei pidä olla olemassa, koska esimerkiksi perustuslailla ei voida estää valtiota loukkaamasta yksilönvapautta. Yllä on kuvattu erilaisia liberaaleja näkökulmia siitä, mitä julkinen valta voi tehdä ja mistä sen tulee pidättäytyä. Libertaristit lähtevät pelkästään negatiivisista vapauksista ja negatiivisista ihmisoikeuksista; sosiaaliliberaalien mielestä mahdollisuuksien tasa-arvon turvaaminen ja järjestäminen julkisen vallan roolina on toivottavaa. Markkinaliberalismin tärkein piirre on sen vaatimus, että julkisen vallan ei pidä sekaantua talouteen ja yhteiskuntaan läheskään niin paljon hyvinvointivaltiot sekaantuvat.

Liberalismin suhde demokratiaan

Monet liberaalit suhtautuvat kriittisesti demokratiaan, koska näkevät sen uhkaavan yksilönvapautta. Demokraattisestikin tehty päätös on epäliberaali, jos se rajoittaa sitä yksilön päätösvaltaa omista asioistaan, joka hänelle liberalismin mukaan kuuluu. Liberalismin mukaan demokratian ei tule sallia loukkaavan yksilönvapautta ainakaan kovin paljon. Liberalismi ei kuitenkaan yleisimmässä mielessä ota kantaa demokratiaan, vaan suhtautuu kaikkiin valtiomuotoihin samalla tavalla eli vaatien yksilönvapautta.

Liberalismin suhde ammattiyhdistystoimintaan

Liberalismi sisältää yhdistymisvapauden, joten ammattiyhdistystoiminnan tulee liberalismin mukaan olla vapaata. Eräät uusliberaaleiksi kutsutut liberalismiin päin kallellaan olevat konservatiivit kuten Margaret Thatcher ovat kuitenkin rajoittaneet ammattiyhdistystoimintaa hieman enemmän kuin yhdistymisvapaus sallisi. Monet liberaalit haluavat poistaa ammattiliittojen etuoikeudet kuten työehtosopimusten yleissitovuuden eli oikeuden sopia muidenkin kuin ammattiliiton jäsenten ja sopimusosapuolten työehdoista vastoin työntekijän ja työnantajan tahtoa. Liberalismin mukaan vapaa eli yksityinen ammattiyhdistystoiminta sinänsä ei ole julkista väliintuloa, jota liberaalit vastustavat. Ammattiliitot kuitenkin usein etuoikeuksiensa avulla loukkaavat yksilönvapautta ja ajavat sosialistista politiikkaa, joka on liberalismin vastaista. 1900-luvun alusta lähtien jotkut sosiaaliliberaalit ovat kuitenkin kannattaneet ammattiliittojen kollektiivista sopimista.

Muita liberalismiin liittyviä termejä

Katso Uusliberalismi

Liberaali perinne yhteiskuntateorioissa

Filosofian saralla useiden varhaisten yhteiskuntateoreetikkojen voi sanoa olevan liberaaleja, tai ainakin käsitelleen asioita, joihin liberalismi perustuu. Thomas Hobbes oli ensimmäinen yhteiskuntateoreetikko, joka esitteli yhteiskuntasopimuksen periaatteen. Hobbesilaiset ideat sopimusteoriasta ovat kurantteja vielä nykyisellekin liberaalille perinteelle. Sen sijaan hobbesilaisessa yhteiskunnassa kansalaiset (liberalismin vastaisesti) luopuivat oikeuksistaan yksinvaltiaalle, kun taas John Locke, liberalismin ensimmäisiä yhteiskuntafilosofeja, määritti luonnolliset oikeudet (ihmisoikeudet), joihin ei saanut kajota. Lockelainen luonnonoikeusteoria on pohjana suurelle osalle liberalismia. 1700-luvulla liberaaleja luonnonoikeuksia julistettiin Amerikan ja Ranskan vallankumouksissa. Lockelaisen luonnonoikeuden mukaan ihmisellä katsotaan olevan määrätä omasta kehostaan, oikeus ottaa omistukseensa omistamatonta materiaa ja luovuttaa omaisuuttaan toiselle. Eräät luonnonoikeusteorian kannattajat kuten Murray Rothbard väittävät näistä perusaksioomista seuraavan yksilönvapauden mukaan lukien taloudellisen vapauden. Locken mukaan jokaisella on oikeus ottaa omaisuudekseen omistamatonta materiaa eli vallata sekoittamalla työtään materiaan, jos kenenkään muun asemaa ei niin tehden huononneta. Monet libertaarit kuten Murray Rothbard kannattavat luonnonoikeuksia. Murray Rothbard ei kuitenkaan kannata Locken varausta, että valtausoikeus olisi vain muiden asemaa huonontamatta. Rothbardin luonnonoikeusteoria on deontologinen moraaliteoria, jonka perusaksiooman mukaan ne teot ovat moraalisesti väärin, jotka loukkaavat toista ihmistä tai hänen työnsä tuloksia. Deontologisuutensa vuoksi teoria ei kuitenkaan tarkastele teon tuloksia, vaan itse tekoa. Monet libertaarit ovat muutenkin johdonmukaisemmin yksilönvapauden kannalla kuin Locke eivätkä kannata teleologista etiikkaa. Tunnettu libertaari filosofi Robert Nozick kirjassaan Anarchy, State and Utopia otti kuitenkin Lockea huomattavasti muistuttavan kannan valtausoikeuteen. Monet myöhemmät yhteiskuntateoreetikot lievensivät lähtökohtiaan, kuten John Stuart Mill, joka määritteli utilitarismin pohjaksi omalle moraalilleen. Individualististen moraaliteorioiden pohjana vaikuttaa vahvasti Immanuel Kantin ajatus, että ihmiset ovat itseisarvo sinällään, eikä heitä saa käyttää keinoina johonkin päämäärään. Kantilainen moraali lähtee siitä, että jos ihmisiä uhrataan yhteisön hyväksi, yhteisö ei kunnioita tarpeeksi heitä ihmisinä eikä pane arvoa sille, että ihmisillä on vain tämä yksi elämä. Kantilla oli myös vahva näkemys, ettei laki saanut suosia ketään, vaan ihmisten tuli olla tasavertaisia lain edessä. Tämä ei kuitenkaan koskenut köyhäinhoitoa, joten valtio pysyi pakottamaan paremmassa asemassa olevat yhteiskunnan jäsenet huolehtimaan heikompiosaisista.

Tunnettuja liberaaleja

- Lordi Acton
- Juan Bautista Alberdi
- Frédéric Bastiat
- Jeremy Bentham
- Isaiah Berlin
- John Bright
- James Buchanan
- Eugen von Böhm-Bawerk
- Camillo Cavour
- Anders Chydenius
- Richard Cobden
- Markiisi Condorcet
- Benjamin Constant
- Luigi Einaudi
- Milton Friedman
- Peter Forsskål
- Friedrich von Hayek
- Henry Hazlitt
- Patrick Henry
- John Hospers
- Wilhelm von Humboldt
- David Hume
- Francis Hutcheson
- Thomas Jefferson
- Immanuel Kant
- John Locke
- James Madison
- Bernard de Mandeville
- Harriet Martineau
- Giuseppe Mazzini
- Leo Mechelin
- Carl Menger
- James Mill
- John Stuart Mill
- Ludwig von Mises
- Charles de Montesquieu
- Robert Nozick
- José Ortega y Gasset
- Thomas Paine
- Karl Popper
- Richard Price
- Joseph Priestley
- Leonard Read
- David Ricardo
- Eugen Richter
- Risto Ryti
- Wilhelm Röpke
- Jean-Baptiste Say
- Adam Smith
- Herbert Spencer
- Anne Louise Germaine de Staël
- K. J. Ståhlberg
- William Graham Sumner
- Johan Rudolf Thorbecke
- Alexis de Tocqueville
- Voltaire, Jean-Marie Arouet
- Friedrich von Weiser

Linkkejä

- Nolanin kartta - testistruktuuri, jolla määrittyy henkilön poliittisen näkemyksen kaukaisuus klassiseen liberalismiin nähden
- [http://www.liberaalinuoret.fi/tekstit/liberalismi.shtml] Johdatus liberalismiin
- [http://www.mises.org/liberal/isec1.asp] Ludwig von Misesin Liberalism-kirja Luokka:Liberalismi Luokka:Poliittinen ideologia ja:自由主義 simple:Liberalism

Libertarismi

Libertarismi on poliittinen liike ja aate, joka kannattaa henkilökohtaista ja taloudellista yksilönvapautta. Libertarismin mukaan jokaisella pitäisi olla oikeus tehdä kehollaan ja omaisuudellaan mitä haluaa, kunhan ei niin tehdessään riko muiden vastaavaa oikeutta. Libertarismin yhden suppean määritelmän mukaan libertarismi on vapauden pitämistä tärkeimpänä arvona, mutta yleensä libertarismiin katsotaan kuuluvan myös suuntia, jotka pitävät muita arvoja tärkeimpinä. Libertarismi tunnetaan myös nimillä libertarianismi, markkinaliberalismi, yksilöliberalismi tai oikeistoliberalismi. Aatteen kannattajia eli libertaareja kutsutaan usein myös termeillä libertaristi, libertariaani tai libertarianisti. Aatteen anarkokapitalistista siipeä ei pidä sekoittaa samantapaisella nimellä kulkevaan vasemmistolaiseen anarkismin muotoon. Libertarismi viittaa myös joskus indeterminismiin, aiempaan filosofiseen koulukuntaan joka edusti tahdonvapautta, vastakohtana determinismille.

Libertaari yhteiskuntafilosofia

Libertarismi juontaa juurensa klassisesta liberalismista ja osittain individuaalianarkismista. Se korostaa yksilönvapautta, omaisuusinstituution merkitystä ja vapaiden markkinoiden paremmuutta keskitettyihin talousmalleihin nähden. Vapaus määritellään klassiseen liberaaliin tapaan negatiivisesti eli perusoikeudeksi päättää omista asioista ilman että muut puuttuvat päätöksiin. Monet libertaarit katsovat, että ihmisellä on kolme perusoikeutta: ruumiillinen koskemattomuus, omistusoikeus ja sopimusvapaus. Ne tulkitaan libertarismissa tiukasti ja suoraviivaisesti: yksilön päätösvalta omaan itseensä ja omaisuuteensa on täydellisen itsenäinen niin kauan kuin toisten yhtäläisiä oikeuksia ei rikota. Libertaarin yhteiskunnan laillinen rakenne perustuu toisaalta koskemattomuuden ja omaisuusinstituution takaamaan itsehallintaan, toisaalta vapaaehtoisten sopimussuhteiden verkkoihin jotka mahdollistavat vaihdon ja sitouttavat yksilöt kussakin tilanteessa tarvittaviin pelisääntöihin. Eräiden libertaarien mukaan oma ruumis on yksilön omaisuutta. Sopimusvapautta voidaan pitää myös omistusoikeuden osana. Libertarismi on näin individualistinen aate. Se korostaa yksilön itseisarvoa, ihmisten erillisyyttä toisistaan ja inhimillistä monimuotoisuutta. Yksilöillä katsotaan olevan peruuttamattomia, toisten mielipiteistä riippumattomia perusoikeuksia, ja heitä pidetään ensisijaisena poliittisena yksikkönä. Libertarismissa yhteiskunnan ja valtion asema pitää erikseen oikeuttaa yksilöiden oikeuksista ja valinnoista lähtien. Yhteiskunta on siinä vain joukko yksilöitä, jotka ovat päättäneet vapaaehtoisesti lähteä yhteistoimintaan toistensa kanssa. Tämän takia libertarismissa yhteiskunnalla ei ole oikeutta määräillä yksilöä. Vastaavasti libertaarilla yhteiskunnalla ei ole suuria yhteisiä päämääriä jotka ajavat yksilöiden halujen edelle, sen tehtävänä ei ole kasvattaa ihmisistä tietynlaisia eikä sen ole tarkoitus kehittyä mihinkään ennaltamäärättyyn suuntaan. Päinvastoin, yhteiskunnan tehtävänä on palvella yksityistä päätösvaltaa ja kehitystä. Yhteiskunnan kuva määräytyy libertarismissa siitä mitä yksilöt kulloinkin sattuvat haluamaan. Aatteen individualismista seuraa myös, että yksilöä ei voida pakottaa elämään enemmistön toiveiden mukaan. Päinvastoin, lain ja politiikan ainoana tehtävänä on libertaarien mielestä tarjota yksilöille ympäristö, jossa he voivat rauhanomaisesti saattaa erilliset, usein ristiriitaiset toiveensa linjaan keskenään. Aatteen yhteiskuntaihanne on hyvin moniarvoinen ja pohjaa yksityiselle neuvottelulle, yhteisöllisen määräilyn tai kaikkia koskevan yhteisen sopimisen sijaan. Libertarismissa laki käsitetään minimaaliseksi reunaehdoksi rauhanomaisen yhteiskunnan synnylle. Lain tarkoituksena ei tässä ole ohjata ihmisten elämää yksityiskohtaisesti—edes hyvään tai moraaliseen suuntaan—vaan mahdollistaa se että ihmiset luovat omat merkityksensä, ratkaisunsa, naapurisuhteensa ja taloudelliset instituutionsa, nojaamatta väkivaltaan. Laki takaa ainoastaan sen, että järkevistä valinnoista saa kerättyä niiden täyden hyödyn eivätkä toiset pysty maksattamaan typeriä valintojaan sinulla. Tällöin kaikilla on mahdollisimman hyvä kannustin tehdä järkeviä valintoja ja sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan. Libertaari laki säätelee yhteiskunnan laajempaa toimintaa vain epäsuorasti. Se saattaa yksilön ja yhteisön edut linjaan, mutta se ei ota kantaa yhteiskunnallisen prosessin lopputuloksiin. Oikeutta omaisuuteen pidetään libertarismissa keskeisenä, koska kaikkien muiden vapauksien toteutuminen riippuu yksilön kyvystä hallita tiettyjä aineellisia voimavaroja, ja koska resurssien järkevä käyttö on yksi suurimmista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Libertaarit väittävät, että yksityisomaisuus ja vapaa markkinatalous luovat voimakkaan kannustimen voimavarojen tehokkaaseen käyttöön, tekniikan kehitykseen ja tasa-arvoiseen, hyväksi havaittuihin sääntöihin perustuvaan kaupankäyntiin. Osa libertaareista pyrkii jopa johtamaan kaikki vapaudet omaisuuden käsitteestä. Poliittinen päätöksenteko taas on libertaristisesta näkökulmasta väkivaltaista, koska lakia ylläpidetään väkivallan uhalla. Libertaristit katsovat, että väkivaltaa saa käyttää vain lisäväkivallan estämiseen, eli vapausoikeuksien ylläpitoon tai itsepuolustukseen. Nykyään valtaosa laista sääntelee asioista joilla ei ole mitään tekemistä yksilön harjoittaman väkivallan kanssa. Niinpä libertarismi on nykyään tietyssä mielessä politiikan vastainen aate. Se pyrkii päätöksenteon depolitisointiin, ja sen yhteiskuntaihanne koostuu kansalaisyhteiskunnasta jossa julkinen valta on häivytetty taka-alalle. Aatteen vapauskäsityksestä ja politiikanvastaisuudesta seuraa, että yhteiskunnalla ei ole oikeutta ohjata eikä velvollisuutta auttaa yksilöä. Täysin libertaristisessa yhteiskunnassa kaikki hyvinvointivaltioon liittyvät rakenteet on purettu, ja korkeintaan yksilönvapauden ylläpitoon liittyvä valtiollinen väkivaltakoneisto jää jäljelle. Osa libertaristeista vastustaa jopa oikeuslaitoksen julkisuutta, moraalisin perustein.

Libertarismin suuntauksia

Libertarismi jakautuu kahteen päähaaraan. Tunnetumpi on minarkismi, joka on lähes sama asia kuin klassinen liberalismi. Minarkistit kannattavat minimi- eli yövartijavaltiota, joka hoitaa vain poliisi- ja maanpuolustustoimen. Toinen päähaara on anarkokapitalismi, joka perustuu sekä anarkoindividualismiin että klassiseen liberalismiin. Anarkokapitalistit vastustavat valtion olemassaoloa ja katsovat, että lainvalvonnankin tulisi jäädä markkinoiden hoidettavaksi. Kolmantena suuntauksena geolibertarismi perustuu John Locken ja myöhemmin Henry Georgen ajatuksiin. Se on muuten samanlaista kuin minarkismi, mutta sen kannattajat kyseenalaistavat ei-tuotettujen resurssien kuten maan täydellisen yksityisomistuksen. Tyylipuhtaimmassa muodossaan libertarismi on yksinomaan teoria oikeellisesta lainkäytöstä, ja siihen voidaan päätyä hyvin monenlaisista lähtökohdista. Niinpä libertarismi jakautuu erillisiksi koulukunniksi myös sen mukaan, millä perusteilla sitä kannatetaan. Muutamia tällaisia lähtökohtia ovat:
- Klassinen liberalismi: yksilönvapaudet ovat Luojan suomia muuttumattomia perusoikeuksia
- Moderni luonnonoikeusteoria: libertarismi seuraa pienestä joukosta uskottavia perusoletuksia
- Moraalinen utilitarismi: vapaus on paras tapa edistää yleistä hyvinvointia
- Kontraktarismi ja Rationaalisen valinnan teoria: järkevä valitsija valitsee tai hänen tulisi valita vapaus puhtaasta itseintressistä
- Taloudellinen utilitarismi: vapaus johtaa materiaaliseen hyvinvointiin, ja se on oikeutettavissa taloustieteellisin tai peliteoreettisin perustein
- Nonaggressioperiaate eli väkivaltaa ei saa aloittaa rauhallista vastaan mutta useimpien nonaggressioperiaatteen kannattajien mielestä saa puolustaa itseään ja omaisuuttaan
- Objektivismi: Ayn Randin mukaan vapaus on perusteltavissa aprioristisesti lähtien ihmisen ja tiedon perusolemuksesta
- Kategorinen imperatiivi: Immanuel Kantin mukaan yksilönvapauden tarpeellisuus seuraa järkeen perustuvasta moraalista
- Tasa-arvonäkökulmat: erilaisiin vähemmistöihin kuuluvat silloin tällöin kannattavat libertarismia, koska se sallii vähemmistöille yhtäläiset oikeudet muiden kanssa Toisaalta libertaarien mielipiteet eroavat myös tietyissä periaatteellisissa kysymyksissä, kuten:
- Lasten ja vajaavaltaisten asema: lapset eivät välttämättä täytä niitä järkevyyden ja yksilöllisyyden oletuksia joita libertarismi tekee
- Tekijänoikeus: osa libertaareista pitää tekijänoikeuksia työn tuotteena ja siis tavallisena omaisuutena, osa taas katsoo että ne loukkaavat sananvapautta ja ovat epäoikeutettu privilegio
- Aseiden yksityisomistus: absoluuttinen omistusoikeus sallisi mielivaltaisen aseistautumisen, vaikka se sotii monia konsekventialistisia libertaariteorioita vastaan
- Riskialtis toiminta: osa libertaareista katsoo, että on väärin aiheuttaa toisille riskejä; osa taas katsoo, että vain jo toteutuneista haitoista voidaan oikeutetusti rangaista
- Maahanmuutto: osa libertaareista väittää, että nykyvaltiot tukevat aktiivisesti maahanmuuttoa, ja että sitä tulisi näin rajoittaa kunnes kaikki maa on yksityisessä omistuksessa; suurin osa on täysin avoimien rajojen kannalla
- Abortti: libertarismissa yksilöllä on aina oikeus elämään, mutta toisaalta on hyvin epäselvää onko sikiö yksilö; osa libertaareista katsoo sikiön yksilöksi ja abortin murhaksi, osa taas sikiön äidin osaksi/omaisuudeksi ja abortin yksinkertaisesti äidin oikeutetuksi päätökseksi omasta ruumiistaan; osa libertaareista myös analysoi raskaudenkeskeytyksen sen seurausten perusteella, ja päätyy näin vielä toisenlaisiin tuloksiin
- Kuolemantuomio: osa libertaareista katsoo, että kuolemantuomio on oikeutettu, koska se ehkäisee rikoksia tai on retributiivisen oikeuden mukaista; suurin osa taas katsoo, että kuolemantuomio on epäinhimillistä, peruuttamaton ja näin ihmisoikeusrikos
- Interventionismi: libertaarit ovat erimielisiä siitä, voidaanko aktiivista ulko- ja sotilaspolitiikkaa oikeutetusti käyttää vapauden levittämiseen (katso myös nonaggressioperiaate) tai turvaamiseen
- Perintöoikeus: libertaarit tulkitsevat perinnön poikkeuksellisesti vainajan päätökseksi omaisuutensa myöhemmästä käytöstä, eivät elävien oikeudeksi jäämistöön; erimielisyydet syntyvät siitä voidaanko testamenttia pitää sopimuksena, siitä mitä pitäisi tehdä kun testamenttia ei ole, ja siitä mitä kaikkea vainaja ylipäänsä voi määrätä omaisuudellaan tehtävän Liikkeen moninaisuus johtuu siitä, että liberalismi on alusta alkaen ollut universalistinen ideologia ja määrittelee itsensä sen takia kapeasti.

Historia

Aina 1800-luvun loppupuolelle klassinen liberalismi ohjasi laajasti Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen politiikkaa ja etenkin myös muuta Länsi-Eurooppaa. Toisaalta käsitykset teollista vallankumousta seuranneesta tulo- ja varallisuuserojen kasvusta sekä "rosvokapitalistisista" ilmiöistä esimerkiksi yhdysvaltalaisessa öljy- ja rautatiebisneksessä herättivät keskustelua tarpeesta säännellä kapitalismia. Monet libertaarit katsovat kuitenkin "rosvokapitalismin" olevan paljolti parjausta ja katsovat 1800-luvun olleen sosialistien ja konservatiivien luomaa mainettaan parempi. Ensimmäisen maailmansodan aikainen sotatalous oli aatteelle merkittävä isku, vaikka maailmansotien välisenä aikana palattiinkin vapaampaan kauppaan. Neuvosto-Venäjän synty vuonna 1917 nosti sosialismin uuteen arvoon ja 30-luvun suuri lama johti myös laajamittaiseen epäilykseen vapaan markkinatalouden toimivuudesta. Yhdysvalloissa lamaa seurannut New Deal kasvatti merkittävästi liittovaltion valtaa ja perustui amerikkalaisittain vasemmistolaiselle politiikalle. Keski- ja Etelä-Euroopassa siirryttiin moniaalla oikeistoradikaaliin hallintoon, mikä sisälsi korporativistisia ja komentotaloudellisia elementtejä. Toisen maailmansodan tapahtumat heikensivät liberaalin kauppa- ja ulkopolitiikan asemaa. Seuraavina vuosikymmeninä sosiaalidemokratian ja hyvinvointivaltioajattelun leviäminen marginalisoivat edelleen liberalismia ja keskittivät sen tukijoita sosiaaliliberalismin taakse. Niinpä 60-luvulle tultaessa aatteen klassinen haara eli lähinnä yksittäisten filosofien kuten F.A. Hayekin kirjoituksissa. Tämä kehitys johti Yhdysvalloissa siihen, että liberalismi terminä tuli kuvaamaan sosiaaliliberaalia ja jopa sosialistista katsantokantaa. Niinpä 1950-luvun puolivälissä maan klassiset liberaalit alkoivat käyttää aatteestaan nimeä libertarismi. Muiden maiden samanmieliset ovat seuranneet esimerkkiä. Kylmän sodan ollessa kylmimmillään Ayn Rand julkaisi 1959 teoksensa Atlas Shrugged, joka synnytti Yhdysvaltain objektivistiliikkeen. Ajan vastakkainasettelu kapitalistisen lännen ja kommunistisen idän välillä suosi kapitalismin rohkeaa puolustusta ja paluuta kohti aiempaa, liberaalia sisäpolitiikkaa. Suunnanmuutos voimistui 1970-luvulla, kun ajan stagflaatio koitui takaiskuksi sodanjälkeiselle keynesiläiselle talouspolitiikalle ja mahdollisti näin taloustieteen monetaristisen koulukunnan nousun. Sen johtavat hahmot kuten Milton Friedman olivat klassisia liberaaleja. Osittain öljykriisin ja sitä seuranneen hintasääntelyn ja asevelvollisuuden vastaliikkeeksi perustettiin libertarismia johdonmukaisesti kannattava 1972 Libertarian Party of the United States. 1970-luvun puolivälissä Robert Nozick onnistui vielä elvyttämään liberalismin uskottavana näkökulmana maan filosofipiireissä kirjallaan Anarchy, State and Utopia. Kehitys johti lopulta siihen, että 1980-luvun vaikutusvaltaisimmat poliitikot, Ronald Reagan ja Margaret Thatcher, olivat molemmat liberaaliklassikkonsa lukeneita konservatiiveja. Sittemmin varsinkin Yhdysvaltain länsirannikon vapaamielisistä tietokonepiireistä ja akateemisesta maailmasta lähtenyt Internet on levittänyt aatetta. Wikipedian perustaja Jimbo Wales on Yhdysvalloissa tunnettu minarkisti.

Libertarismi käytännössä

Arkipolitiikassa pragmaattisemmat libertaristit toimivat yleensä yhdessä maltillisempien liberaalien, vapaamielisten oikeistolaisten ja markkinahenkisemmän vasemmiston kanssa. Libertaarien tyypillisiä taloudellisia päämääriä ovat alhaisempi verotus tai verotuksen lakkauttaminen, yrittäjyyden esteiden alentaminen ja sosiaalivaltion lakkauttaminen. Nykyistä politiikkaa taloustieteen mukaan parempina välitavoitteina monet libertaarit kannattavat kannustavampaa työttömyysturvaa ja yhtenäisempää verotusta ja veroprogression vähentämistä. Aatteen kannattajat vastustavat tulleja, tukiaisia ja yksityisomistusoikeutta tai kehollista itsemääräämisoikeutta loukkaavaa sääntelyä. Libertaristit vapauttaisivat kauppojen aukioloajat, luopuisivat elinkeinojen luvanvaraisuudesta (esimerkiksi taksit ja apteekit) ja yleensäkin keventäisivät liiketoimintaan liittyvää byrokratiaa. Julkisen sektorin toimintaa minarkistit karsisivat yksityistämällä ainakin muun kuin yövartijavaltion kattavan osan niistä. Niinpä libertaristit kannattavat esimerkiksi kaikkien valtionyhtiöiden myymistä. Jotkut minarkistit kannattavat yövartijavaltion tehostamista kilpailuttamalla tai ulkoistamalla toimintoja. Markkinaliberaalit kannattavat laajaa yksilönvapautta, joten he ajavat asevelvollisuuden lopettamista, sukupuolten ehdotonta laillista tasa-arvoa, kirkon ja valtion erottamista, huumeidenkäytön, prostituution ja monien muiden uhrittomien rikosten laillistamista, sekä seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoa. Klassisen liberalismin perinteen mukaisesti libertarismi on hyvin laajan sopimusvapauden kannattamista. Libertaarit vastustavat myös yksityisten luonnollisten monopolien sopimusvapauden kaventamista ja syrjinnän kieltoa. Sopimusvapautta kannatetaan usein siksi, että sopimusosapuolten katsotaan tietävän oman tilanteensa paremmin kuin poliitikot ja virkamiehet. Libertaristien suhtautuminen julkiseen valtaan on epäilevää. Tästä seuraa kannatus julkisen vallan tiukalle rajoittamiselle perustuslailla ja usein myös poliisin laajentuvien toimivaltuuksien arvostelu. Libertaristinen hallintoihanne on sama kuin klassisen liberalismin eli avoin ja läpinäkyvä. Valtaosa libertaristien tavoitteista tähtää kevyempään hallintoon ja lakiin, joten libertaristit enemminkin karsisivat olemassaolevia lakeja kuin tuottaisivat uusia. Yksilönvapausihanteensa takia monet heistä myös soveltavat rajusti subsidiariteettiperiaatetta ja haluaisivat siirtää päätöksenteon mahdollisimman pieniin, paikallisiin yksiköihin, esimerkiksi kuntatasolle mieluummin kuin kansallisvaltioiden tai Euroopan liittovaltion tasolle. Kauppa- ja ulkopolitiikassa libertaristit lähtevät useimmiten unilateralismista (libertaarit kannattavat esimerkiksi yksipuolista vapaakauppaa valtioidenvälisten vapaakauppasopimusten sijasta) ja valtioiden suvereenisuudesta. Ylikansalliseen päätöksentekoon, esimerkiksi EU:n ja WTO:n toimintaan, suhtaudutaan kriittisesti. Ulkopolitiikka on kuitenkin yksi aatteen sisäisistä kiistakapuloista. Paleolibertaarit kannattavat ehdotonta noninterventionismia, kun taas niin sanotut neolibertaarit voivat joissakin tilanteissa hyväksyä ulkopoliittiset ja jopa sotilaalliset väliintulot esimerkiksi diktaattorien kukistamiseksi.

Katso myös

- Liberalismi
- Markkinaliberalismi
- Klassinen liberalismi
- Avoin yhteiskunta
- Kansalaisyhteiskunta

Linkit

- [http://www.helsinki.fi/~ssyreeni/l-diaries/libertarian-faq Libertarismi-FAQ]
- [http://mr_z.daug.net/monologi.html Mikko Ellilän anarkokapitalismimonologi, mp3-muodossa oleva suomenkielinen vajaan tunnin mittainen vapaamuotoinen esitelmä libertarismista] Luokka:Liberalismi Luokka:Poliittinen ideologia ja:リバタリアニズム simple:Libertarianism

Nationalismi

Nationalismi eli kansallisuusaate on yhteiskunnallinen ideologia, jonka mukaan yhteiskunnat järjestyvät parhaiten etnisesti yhtenäisen populaation, kansan, varaan. Universaalina poliittisena liikkeenä se pyrkii luomaan etnisesti yhtenäisiä kansallisvaltioita tai itsehallintoalueita ja vastustaa monietnisiä valtioita. Käytännössä nationalistiset liikkeet ovat myös vahvasti patrioottisia omaa kansaansa kohtaan ja ensisijaisena poliittisena tavoitteena onkin oman etnisen ryhmän, kansan, edun ajaminen suhteessa muihin kansoihin. Tällöin nationalismi aatteena ilmenee tavoitteessa säilyttää kansakunnan identiteetti, piirteet ja itsenäisyys sekä sen hyvinvointi ja kukoistus kaikissa muodoissaan. Jotkut nationalistiset liikkeet ovat muodostaneet ylikansallisia yhteenliittymiä ajaakseen myös nationalismin universaalia ideaa. Nationalismille ominainen isänmaallisuus on tietysti eri maiden kulttuurissa arkipäiväinen ja monissa yhteyksissä ilmenevä ilmiö, jota useimmat ihmiset eivät tietoisesti edes tule yhdistäneeksi nationalismiin poliittisena aatteena. Poliittisena työvälinenä nationalismilla pyritään useasti legitimoimaan poliittinen järjestys tai kun kyseessä on separatismi, legitimoida irtautuva uusi kansakuntainen kokonaisuus. Monesti nationalismiin sekoitetaan eri asiaa merkitsevä patriotismi ja sen ylikorostuneet muodot (šovinismi, nykyään käytetään kuitenkin yleisemmin kirjoitusasua chauvinismi erotuksena eri asiaa tarkoittavasta sovinismista, ) ja jopa vastakkainen ideologia (imperialismi). Termin määritteleminen eksaktisti on sen vaihtelevan käyttötavan ja ajan saatossa muuttuneen käsitteellistämisen sekä poliittisten intohimojen takia suhteellisen vaikeaa.

Yleisiä nationalistisia kansakunnan määritelmiä

Etnisyys

Nationalismin perusajatus tarvitsee etnisesti yhtenäiseksi määritellyn kansan, joka rajaa tietyn kansallisidentiteetin rajatulle ihmisryhmälle. Etninen samankaltaisuus perustellaan eri tilanteissa eri asioita painottaen. Useimmiten tällaisena yhdistävänä tekijänä on kieli, todellinen tai myyttinen käsitys samasta alkuperästä (genotyyppi), yhteinen historia, rotu (fenotyyppi), kulttuuri tai uskonto. Joskus myös puhtaasti esimerkiksi erityyppisen asuinalueen asuttaminen tai taloudellinen eriarvoisuus voidaan katsoa erottavaksi tekijäksi. Tällöin kuitenkin yleensä puhutaan separatismista.

Kieli

Yhteinen kieli on useimmiten kansakunnan määrittäjä. Perusajatus on siinä, että ihmiset ymmärtävät toisiaan puhuessaan omaa äidinkieltänsä. Kielen käyttäminen yhdistävänä tekijänä on kuitenkin jossain määrin hankala, sillä esimerkiksi rajaseuduilla läheisten sukukielten puhujat ymmärtävät toisiaan, kun taas maiden pääkaupungeissa olijat eivät ymmärtäisi toisiaan äidinkieltään puhuttaessa, sillä lähes kaikki valtiokielet ovat jälkikäteen luotuja kokonaisuuksia, joita alun perin pieni osa kansasta puhui tai mahdollisesti ei jopa kukaan (ks. nykyheprea). Kielestä kansakuntaa yhdistävänä tekijänä ei ole juurikaan voinut puhua ennen yleisen alkeiskouluvelvollisuuden ja lukutaidon kehittymisen ja sittemmin myös radion ja television tulon, jotka ovat tasoittaneet eroja kielten sisällä. Eräs kieleen pohjautuva nationalismin muoto on arabinationalismi, joka pyrkii yhdistämään kaikki arabit.

Yhteinen historia

Yhteisyyden kokeminen yhteisen historian vuoksi oli voimissaan 1800-luvun kansallisromanttisella kaudella ja on sittemmin hiipunut, joskin maailmanpolitiikassa yhteinen historia edelleen näyttelee tärkeää tekijää, esimerkiksi Yhdysvaltojen suhteissa Englantiin ja Ranskaan. Toisaalta yhteinen historia on usein myyttistä ja tosiasiallisesti perustuu vain muutamaan vuosikymmeneen ennen nationalismin kultakautta.

Rotu

Rotuoppeihin perustunut kansakuntiin luokittelu oli syntyi 1800-luvun lopun darwinistisen innostuksen pyörteissä. Rotu on käsitys yhteisestä alkuperästä ja geneettisestä samankaltaisuudesta. Nykyään genetiikan aikakaudella rotukäsitykset ovat osin kumoutuneet, mikä on aikaan saanut etäisyydenottoa rotumäärittelyihin ja niiden käyttämiseen etnisyyden tekijänä. Erityisesti Yhdysvalloissa on syntynyt rotuun perustuva valkoinen nationalismi yhdistämään Amerikan valkoisia, koska näiden uskonto ja kieli ovat eronneet toisistaan.

Uskonto

Kansakuntaa voi pyrkiä määrittelemään myös uskonnon mukaan. Esimerkiksi juutalaisuus on uskonto, joka on joskus haluttu nähdä nimenomaan yhden tietyn kansan uskontona. Myös samaa kieltä puhuvat kansanryhmät ovat muotoutuneet omiksi kansoikseen nimenomaan erilaisen uskonnon vuoksi (esimerkiksi kroaatit ja serbit, hollantilaiset ja flaamit, suomalaiset ja karjalaiset).

Nationalismin historiaa

Historiallinen tausta

Nationalistisia piirteitä on esiintynyt jo antiikin yhteiskunnissa, mutta varsinaiseksi ideologiaksi se muodostui valistuksen aikana. Ranskan vallankumouksen kumottua vanhan perinteisen feodaaliyhteiskunnan, alkoi erilaisten vapausliikkeiden syntyminen. Yhtenä näistä syntyi nationalismi vastaamaan kysymykseen siitä, mikä on se kansa, jolle valta oli kuuluva. Nationalismi on historian saatossa ollut myös muiden ideologioiden kannattajien työkaluna. Yleensä nationalismi liitetään osin virheellisesti 1700-luvun kulttuurilliseen aaltoon, saksalaiseen romantiikkaan, jonka yksi suuntaus oli romanttinen suhtautuminen talonpoikaiskulttuuriin. Saksassa tätä liikettä voi katsoa edustaneen Niebelungin laulun kokoaminen ja muu kansanrunouden koostaminen. Alkuperäinen saksalainen romanttinen liike ei kuitenkaan alkuvaiheessaan ollut välttämättä nationalistinen siinä merkityksessä, missä termi nykyään ymmärretään. Esimerkiksi Johann Gottfried Herder (1744-1803) kirjoitti nationalismista kansakuntien yhtenäisyyttä korostaen. Hänen ajattelussaan tärkeää oli muiden kansakuntien kunnioitus. Johann Gottlieb Fichtellä (1762-1814) taas nationalismissa näkyi jo oman kansakunnan korostaminen muiden ylitse. Hänen mukaansa oman kansakunnan palveleminen oli vapauden todellinen merkitys. 1800-luvulla kuitenkin kansallismieliset valjastivat talonpoikaiskulttuurin ja yhteisen myyttisen menneisyyden osaksi tavoitetta rakentaa tunne kansakunnasta. Suomessa tätä kyseistä liikettä edusti Elias Lönnrot, joka kokosi suomalaisten vanhaa kansanperinnettä Kalevala-teokseen. Kalevalasta on selvästi nähtävissä, miten nationalistien tavoite oli nimenomaan luoda mielikuva kansan yhtenäisyydestä ja historiallisesta menneisyydestä, vaikka monelta osin tämä ei pitäne paikkaansa (mitenkään Lönnrotin teoksen folkloristista arvoa vähättelemättä).

Kulta-aika

1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa uusia kansakuntia rakennettiin kovaa vauhtia. Keskeisimpiä nationalistisia projekteja olivat Saksan yhdistyminen Otto von Bismarckin johdolla 1870 ja Italian yhdistyminen 1861 Giuseppe Garibaldin johdolla. Taitekohta oli kuitenkin nationalistisessa mielessä suhteellisen painostava, sillä Euroopassa oli vielä monia monikansallisia keisarikuntia, keskeisimpänä Habsburgien Itävalta-Unkari ja Venäjän keisarikunta. On huomattava, että nykyisin usein itsestään selvältä tuntuva kansallistunne on verrattain uusi asia maailmanhistoriassa.

1900-luvun alku

Ensimmäisen maailmansodan voi hyvällä syyllä katsoa johtaneen nationalismin voittoon ja lyhytaikaiseen porvarillisten parlamentaaridemokratioiden hallintoon Euroopassa. Suuret monikansalliset keisarikunnat olivat hajonneet ja esimerkiksi Venäjän imperiumi oli hajonnut sosialistiseen vallankumoukseen (jonka vanhat maat Neuvostoliitto otti myöhemmin haltuunsa). Voittajavaltioissa kansalliset arvot olivat pönkittyneet ja ihmiset sitoutuneet tietoisemmin valtioonsa ja sen kautta kansalaisuuteen - eli saavutettuihin yhteiskunnallisiin etuihin, joiden edestä kannattaisi taistella (yleisesti sanottuna siis, ensimmäisen maailmansodan jälkeen sotaan oltiin hyvin kyllästyneitä). Hävinneiden maiden hallitukset vastaavasti olivat useimmiten ongelmien edessä, koska talousvaikeuksien takia kansa vaati yhteiskunnallista muutosta. Ilmassa oli sosialistisen vallankumouksen tuntua, mutta lopulta haastajaksi vanhalle mallille ja ensimmäisen maailmansodan tappion katkeruuden lääkkeeksi nousivat vahvasti nationalismia hyödyntäneet alun perin sosialistiset fasismi ja kansallissosialismi.

Sodan jälkeen

Euroopasta levinnyt kansallisuusaate omaksuttiin laajalti ympäri maailmaa. 1960-luvulla käynnistyi siirtomaiden vapautuminen ja uusia valtioita syntyi paljon. Nationalistisen katsantokannan mukaan tällöin tehtiin virhe, kun maat itsenäistyivät siirtomaa rajoinensa ja tulivat monietnisiksi valtioiksi. Kansalliset rajat oli aikoinaan rikottu siirtomaavallan ylläpitämiseksi (hajoita ja hallitse-periaate). Siirtomaavallan perintönä aiemmin saman kansan jäsenet puhuivat nyt sivistyskielinään eri eurooppalaisia kieliä, mikä on hajoittanut tunteen samasta kansallisuudesta ja siksi pirstonut vanhoja siirtomaita. Juutalaisten nationalististen voimien ansiosta muodostettiin Israelin valtio, jossa juutalaisilla on muita ryhmiä ylemmät oikeudet, ja miehitettiin laittomasti palestiinalaisalueet. Monien mielestä kansallisvaltioiden aika näyttää jälkeen päin katsottuna sotien täyttämältä. Toiseen maailmansotaan johtaneiden nationalismia hyödyntäneiden totalitarististen ideologioiden kauhujen jälkeen monet halusivat Euroopassa poliittista integraatiota kansallisvaltioiden vastakkainasettelun välttämiseksi. Kuitenkin 2000-luvulla Euroopan unioni on kohdannut haasteen juuri kansallismielisyyden uuden nousun suhteen. Yleisesti katsotaan nationalististen voimien heikentyneen globalisaatiokehityksen, kansainvälisen kaupan ja liikkuvuuden lisääntyessä. Johtopäätös kuitenkin saattaa olla ennenaikainen. Kuten esimerkiksi Neuvostoliiton, Jugoslavian ja Tšekkoslovakian hajoaminen, arabinationalismi, Tšetšenian kamppailu, Itä-Timorin vapautuminen ja muu kiehunta Indonesiassa ja muissa monikansallisissa valtioissa osoittaa, nationalismi vaikuttaa yhä maailman kehitykseen. Vaikka kansainvälistyminen etenee, on kansallisvaltio vielä keskeinen toimija maailmanpoliitikassa. Nationalismin elinvoimaisuuden voi havaita ajattelemalla suomalaistakin kulttuuria - Suomessa isänmaallisuus on suosittua ja monet pitävät sitä hyveenä. Ranskan annalistihistorioitsijoiden parissa on jopa esitetty ajatus, että nationalismi oli 1900-luvun todellinen pohja-aate, ja niin kommunismi kuin kansallissosialismikin olivat vain sen ilmenemismuotoja.

Nationalismin kritiikkiä ja puolustusta

Nationalismia vastaan

Nationalismia on arvosteltu monella tapaa. Nationalismin vastustajat ovat sanoneet, että nationalismi sumentaa ihmisten harkintakyvyn kansainvälisen politiikan asioissa. Nämä nationalismin kriitikot pitävät kriittisyyttä asuinmaataan kohtaan tärkeänä, ja väittävät nationalismin estävän kriittisen suhtautumisen kunkin yksilön kotimaan harjoittamaa politiikkaa kohtaan. Tästä väitetään olevan seurauksena sotia ja muita selkkauksia. Tällaisessa kritiikissä nationalismi nähdään usein vallanpitäjien työkaluna, jolla valtioiden hallitukset saavat istutettua massoihin esimerkiksi vihaa toisia kansoja kohtaan ja kannatusta sotapolitiikalleen. On myös kyseenalaistettu nationalismiin kuuluvaa kansallisylpeyttä, jolloin tosin on sekoitettu asia ylikorostuneeseen isänmaallisuuteen. Kannattaako ihmisen olla ylpeä jostain, minkä eteen hän ei ole itse tehnyt välttämättä mitään? Nationalismi saatetaan nähdä myös vastakkaisena ihmiskunnan veljeyden ajatukselle ja muille vastaaville kansainvälistä solidaarisuutta korostaville aatteille. Nationalismin kriitikoiden mukaan hyvää ja pahaa nationalismia ei voida erotella toisistaan, koska kaikki isänmaalliset aatteet on luonteeltaan sellaisia, että niillä on taipumus saada aina aikaan huonoja vaikutuksia useimpien yksilöiden ajattelussa: oman kansan ihannointi samaistuu välittömästi oman valtion ihannointiin, josta seuraa kritiikitön asenne valtiota kohtaan.

Nationalismin puolesta

Nationalismin puolustajat voivat esimerkiksi Suomessa argumentoida sanomalla, että isänmaallinen henki oli tärkeä Neuvostoliittoa vastaan käydyissä sodissa. Usein sortajia vastaan on taisteltu nationalismin nimissä. Samoin on esitetty sen tapaisia väitteitä, että nationalismi olisi välttämätön asia ihmisen identiteetille modernissa yhteiskunnassa, jossa perinteistä kyläyhteisöä ei ole. Nationalismiin kuuluu olennaisesti kritiikki markkinaidentiteettiä kohtaan. Nationalistit näkevät, että ihmisen kansallisen identiteetin korvaaminen tuotemerkki-identiteeteillä ja elämäntyyli-identiteeteillä rikkoo yhteiskunnan toiminnalle välttämättömän koheesion ja edesauttaa luonnovaroja tuhlaavaa materialismia.

Kirjallisuus

- Eric Hobsbawm: Nationalismi

Linkkejä

- [http://www.suomensisu.fi Suomen Sisu]
- [http://www.kolumbus.fi/sinivalkoiset/ Suomen Kansan Sinivalkoiset]
- [http://www.suomalaisuudenliitto.fi Suomalaisuuden liitto]
- [http://www.unpo.org/ Unpresented Nations and Peoples Organisation] Luokka:Nationalismi ko:민족주의 ja:民族主義 th:ชาตินิยม

Sentrismi

Politiikassa, sentrismi yleensä tarkoittaa poliittista ihannetta, että edistetään maltillisia poliittisia kantoja, jotka siis sijaitsevat äärimmäisten poliittisten kantojen välimaastossa ja usein ovat sovitteluratkaisuja eli kompromisseja. Tavallisimmin, tämä on näkyvissä totutun oikeisto-vasemmisto-akselin keskivaiheilla, jossa vasemmistolaisen ja oikeistolaisen tavoitteenasetannan välillä on keskitien ratkaisut: sosiaali-, talous- ja veropolitiikassa kompromissi oikeiston ajaman yksityistämisen, verojen pudottamisen ja sosiaalietuuksien voimakkaan kaventamisen, ja toisaalta vasemmiston tavoitteleman omaisuuden sosialisoinnin, kaikkien ruokkimisen sosiaaliavustuksilla, ja julkisen vallan laajan holhouskoneiston välillä. Mutta tietysti myös esimerkiksi liberalismin ja arvokonservatismin välillä, eli kompromissina arvoliberaalien ajamien pitkälle menevän yksilönvapauden, henkilökohtaisen päätäntävallan, ja kulttuuriradikalismin, ja toisaalta taantumuksellisten ja arvokonservatiivien tavoitteleman yhteen muottiin sovittamisen, uskonnollisen vallan, kiihkeän kansallismielisyyden (ml asevelvollisuus), ynnä alkoholi-, huume-, homo-, ateismi-, prostituutio- ja sananvapauskielteisyyden välillä. Sentrismi (eli jonkinlainen poliittinen "keskustalaisuus") on tärkeää nimenomaan sen takia, että valtaosa väestöstä (erityisesti sellaiset joita yhteiskunnalliset kysymykset eivät suurestikaan kiinnosta) haluavat useimmissa asioissa maltillisuutta ja sovitteluratkaisuja, haluavat mieluummin vähän kaikkea kuin juuri mitään täyteen mittaan saakka. Monasti maltilliset, sentristiset poliittiset kannat vetoavat suuriinkin äänestäjämassoihin. Useimmat poliitikot katsovat tarvitsevansa tämän nk vitaalisen keskustan ääniä. Niinpä eri vaiheissa useat puolueet, todellisesta poliittisesta profiilistaan huolimattakin, ovat omaksuneet keskustalaisen nimen tai julistavat kuuluvansa poliittiseen keskustaan. Sentrististä politiikkaa julistavat poliitikot eivät tyydytä puolueidensa monia idealistisia jäseniä. Ja politiikan asiantuntijat ja tarkkailijat usein pitävät sentristejä opportunisteina, populisteina tai arvoiltaan epämääräisinä. Ja sentristisillä kannanotoillaan poliitikot näyttävät poliittisissa väittelyissä ja vastakkainasetteluissa niin samalla kannalla olevilta kuin kilpailevien puolueiden poliitikot ja kannanotot, että äänestäjät eivät näe eroa niiden välillä, vaan sitten antavat ääniään enemmänkin vaikutelmien, ulkonäön ja persoonan perusteella.

Vertailtavaa

- Populismi Luokka:Poliittinen ideologia

Sosialismi

Sosialismi (<< lat. socius toveri, kumppani) on erilaisten kapitalismiin kriittisesti suhtautuvien ajatussuuntien ja ideologioiden yhteisnimitys, joiden kannattamaan yhteiskuntamalliin kuuluu tuotantovälineiden - ja myös usein muiden resurssien - yhteisomistus sekä valtion tai yhteisön vahva kontrolli taloudessa markkinoiden sijaan. Taloudellisella tasa-arvolla on sosialistien oikeudenmukaisuuskäsityksessä keskeinen osa. Sosialismin tavoite voi olla joko valtion keskusjohtoiseen säätelyyn taikka sitten pienempiin paikallistason yksiköihin perustuva talousjärjestelmä. Monet sosialistipuolueet- ja liikkeet ovat muokanneet historiallista tavoitettaan ja siksi sosialismi -sana liittyy nykyään myös useisiin sellaisiin puolueisiin ja ryhmiin, jotka hyväksyvät markkinatalouden.

Lisää termin merkityksestä

Marxilaisessa teoriassa sosialismi on kapitalismin jälkeinen yhteiskunnan kehitysaste, joka edeltää kommunismia. Marx itse kutsui sosialismia kommunismin ensimmäiseksi vaiheeksi, josta kehityksen edetessä seuraa toinen vaihe, joka yleisimmin tunnetaan kommunismina. 1900-luvulla suuressa osassa maailmaa hallitsivat marxismi-leninismiä ideologianaan pitäneet puolueet, joita nimitetään kommunistisiksi. Ensimmäisenä maailman maana sosialismiin julisti siirtyneensä vuonna 1917 Venäjä. Maissa vallinnutta järjestelmää kutsutaan sosialistiseksi, kommunistiseksi tai reaalisosialismiksi. Itse nämä maat katsoivat olevansa yhteiskunnalliselta kehitykseltään sosialistisia. Arabisosialistit halusivat usein erottautua marxismista, mutta heidän monet keskeiset poliittiset periaatteensa olivat samoja kuin "reaalisosialistisilla" mailla ja ne olivat myös liittoutuneet Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliiton synty myös heikensi huomattavasti muun tyyppisten sosialististen liikkeiden, kuten anarkistien ja syndikalistien kannatusta ja asemaa.

Sosialismin historiaa

Sosialismin ideoi