:: wikimiki.org ::

Puolustusvoimat

Puolustusvoimat

Puolustusvoimat (englanniksi Defence Forces) on termi, jota monet valtiot käyttävät omasta armeijastaan. Sillä korostetaan usein valtion puolueettomuutta, rauhanomaisuutta ja armeijan käyttöä ainoastaan puolustautumiseen. Termi on käytössä ainakin seuraavissa maissa:
- Irlanti
- Israel
- Jamaika
- Japani
- Suomi (ks. Suomen Puolustusvoimat)
- Uusi-Seelanti
- Viro

Armeija

Armeija on puolustusvoimat, minkä tehtävänä on taistella maalla, merellä ja ilmassa. Puolustusvoimat jakautuu puolustushaaroihin. Suomessa puolustusvoimat koostuvat maavoimista ilmavoimista ja merivoimista. Armeijalla voidaan tarkoittaa armeijakuntien muodostamaa joukkoyksikköä, mikä on kuitenkin vain osa puolustusvoimia. Joissain muissa kielissä ja maissa armeijalla tarkoitetaan pelkästään maavoimia puolustushaarana.

Maavoimat

Maavoimat on yleensä jaettu taisteleviin, taistelua tukeviin ja huoltaviin aselajeihin. Taistelevan osan muodostaa jalkaväki. Jalkaväen taistelua tukevat kranaatinheittimistö, tykistö, panssarintorjunta, ilmatorjuntatykistö, (merivoimiin rannikkopuolustuksen osaksi liitetty) rannikkotykistö, pioneerit ja viesti. Huoltavia osia ovat huoltojoukot. Aselajit jaetaan luonteensa mukaisesti taisteleviin, taistelua tukeviin ja huoltaviin. Suomessa on voimassa kolmenlaisia maavoimien prikaatityyppiä: jalkaväkiprikaati 80, jääkäriprikaati 90 sekä valmiusyhtymä. Näissä joidenkin aselajien ryhmitys komppanioina tai pataljoonina prikaatissa vaihtelee.

Katso myös

- Suomen armeija, Suomen suuriruhtinaskunnan armeija
- Yhdysvaltain armeija

Armeija joukko-osastona

Armeija joukko-osastona koostuu yleensä armeijakunnista, jotka on edelleen jaettu divisiooniin ja/tai prikaateihin. Toisen maailmansodan aikana Suomessa toimivat Kannaksen armeija (talvisota) ja Karjalan armeija (jatkosota). Armeijaa suurempia joukko-osastoja ovat armeijaryhmä, rintama ja sotatoimialue (theatre of operations). Lännessä käytetään termiä armeijaryhmä, Neuvostoliitossa rintama. Esimerkiksi Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon toisessa maailmansodassa koostui kolmesta armeijaryhmästä (pohjoinen, keskinen ja eteläinen armeijaryhmä) ja liittolaisten armeijoista. Neuvostoliitossa vastaava joukko oli rintama, Berliinin taisteluun osallistuivat ensimmäinen valkovenäläinen rintama ja ensimmäinen ukrainalainen rintama. Länsiliittoutuneilla oli vastaavasti Euroopan sotatoimialueella kolme armeijaryhmää: kuudes, kahdestoista ja viidestoista. Vastaavasti kylmän sodan aikana Eurooppaan oli sijoitettu NATO:n pohjoinen armeijaryhmä (NORTHAG) ja keskinen armeijaryhmä (CENTAG). Luokka:Armeijat ja:陸軍 simple:Army

Israel

Israelilla voidaan tarkoittaa joko historiallista tai uskonnollista Raamatun Israelin kuningaskuntaa tai nykyistä Israelin valtiota. Israel sijaitsee Välimeren kaakkoisrannalla Palestiinassa, joka vuonna 1948 jaettiin Jordanian ja Israelin kesken. Nykyinen Israel on noin 6,4 miljoonan asukkaan valtio Lähi-idässä Jordanjoen ja Välimeren välisellä kaistaleella. Viralliset kielet ovat heprea ja arabia. Asukkaista 78 % on juutalaisia, 17 % arabeja, loput druuseja ja muita vähemmistöjä. Israelin arabit ovat uskonnoltaan enimmäkseen sunnimuslimeja tai kristittyjä. Israelin naapurimaita ovat arabivaltiot Egypti, Saudi-Arabia, Jordania, Syyria ja Libanon. Israelin pinta-ala on 20 770 neliökilometriä, jos miehitettyjä alueita ei lasketa.

Historia

Libanon Ennen nykyistä Israelin itsenäistä valtiota Palestiinaa hallitsi vuodet 1517-1917 turkkilaisten Ottomaanien imperiumi ja ensimmäisestä maailmansodasta vuoteen 1948 se oli Kansainliiton päätöksellä Yhdistyneen kuningaskunnan mandaattialue. Alueelle oli 1800-luvulta lähtien, mutta erityisesti toisen maailmansodan jälkeen siirtynyt runsaasti juutalaisia, ja maa-alueita oli siirtynyt maakauppojen seurauksena turkkilaisilta feodaaliruhtinailta juutalaisten käsiin. Ensimmäisen maailmansodan päättyessä alueen, joka käsittää nykyisen Israelin, Länsirannan ja Gazan lisäksi myös Jordanian, asukkaista 90 % oli arabeja. Vuonna 1917 annettiin Balfourin julistus, jossa Iso-Britannia sitoutui tukemaan Maailman Sionistijärjestön tavoitetta juutalaisten "kansallisen kodin" perustamistesta. Tämän jälkeen juutalaisten siirtokuntien määrä oli suorastaan räjähtänyt ja välit alueen arabeihin kiristyivät. Juutalaiset alkoivat jyrkin keinoin vaatia omaa valtiota. Vuonna 1922 Palestiinasta tehtiin Kansainliiton päätöksellä Britannian mandaattialue, josta kuitenkin pian erotettiin 3/4 eli Jordan-joen länsipuoli Trans-Jordaniaksi (nyk. Jordania), jonne juutalaisilla ei ollut pääsyä. 1930-luvun lopulla juutalaisia oli jäljelle jääneellä alueella (1/4 alkuperäisestä mandaatista) jo puoli miljoonaa, noin kolmannes alueen väestöstä. Natsien noustua valtaan Saksassa maahamuutto vain kiihtyi ja toisen maailmansodan päättyessä juutalaisia oli jo 650 000. Arabien vaatimuksesta mandaattihallinto kielsi lopulta juutalaisten maahanmuuton lähes kokonaan. Iso-Britannia kyllästyi juutalaisten laittomaan maahanmuuttoon ja alueen väestöjen keskinäiseen terroriin, ja luovutti ongelman YK:n ratkaistavaksi. YK:n yleiskokouksessa annettiin esitys alueen jakamisesta arabi- ja juutalaisvaltioihin. Palestiinaa ympäröivät arabivaltiot vastustivat esitystä ja kieltäytyivät tunnustamasta juutalaisvaltiota, kun taas juutalaiset hyväksyivät suunnitelman ja aloittivat aseelliset operaatiot tärkeillä arabien asuttamilla alueilla. Brittien poistuttua alueelta Israel julistautui itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948. Maa joutui arabinaapureidensa hyökkäyksen kohteeksi heti perustamisensa jälkeen siksi, etteivät arabit hyväksyneet Palestiinan jakamista Palestiinaksi ja Israeliksi. Sodan päätyttyä juutalaiset hallitsivat jonkin verran suurempia alueita kuin YK:n jakosuunnitelmassa oli kaavailtu, kuitenkin vain 17 % alkuperäisestä mandaatista. Israel hyökkäsi 1956 yhdessä Britannian ja Ranskan kanssa kohti Suezin kanavaa. Tämä Suezin-Siinain sota oli Israelille sekä poliittinen että sotilaallinen menestys, sillä Siinaille saatiin YK:n rauhanturvaajat lopettamaan terrori-iskut Egyptistä ja Egyptin sulkema Israelille elintärkeä Akaban lahden kansainvälinen laivareitti saatiin taas auki. Vuonna 1967 Israel mursi hyökkäämällä arabien uudelleen aloittaman Eilatin saarron (kuuden päivän sota) sekä tuli Syyrian ja Egyptin yllätyshyökkäyksen kohteeksi 1973 (jom kippur -sota). Näiden sotien yhteydessä Israel on miehittänyt Siinain niemimaan ja Gazan alueen Egyptiltä, Jordan-joen Länsirannan Jordanialta sekä Golanin kukkulat Syyrialta. Siinain niemimaan Israel palautti Egyptille maiden solmiessa Camp Davidin rauhansopimuksen vuonna 1979. Gaza luovutettiin palestiinalaishallinnolle syyskuussa 2005 Israelin yksipuolisella päätöksellä. Lisäksi Israel miehitti Etelä-Libanonia 1980- ja 1990-luvuilla operaation rauha Galileaan tuloksena, minkä tarkoituksena oli estää PLO:n toiminta Libanonista käsin Israelia vastaan valtaamalla Etelä-Libanonia sekä valvomalla aluetta yhdessä Etelä-Libanonin armeijan kanssa (SLA). Tällä hetkellä miehitettyä aluetta on noin 5 000 neliökilometriä. Miehitetyillä alueilla asuu noin kolme miljoonaa arabia sekä 200 000 juutalaista siirtokuntalaista. Miehityksen alaisista alueista Länsiranta ei ole minkään valtion aluetta eikä mikään valtio myöskään ole vaatimassa sitä itselleen. Länsirannalla ja Gazassa palestiinalaisia johtaa oma itsehallinto, jolla on mm. oma presidentti, ministerit ja parlamentti sekä kymmenien tuhansien miesten vahvuiset aseistetut poliisivoimat. Israelia on syytetty ihmisoikeusloukkauksista ja palestiinalaisten syrjimisestä vallatuilla alueilla esimerkiksi vesipolitiikassaan. Palestiinalaisten lähteiden mukaan Israelin valtaamilla alueilla 85 % vedestä annetaan suhteellisen pienelle juutalaisväestölle ja jäljelle jäävät 15 % lukumääräisesti paljon suuremmalle arabiväestölle; esimerkiksi Hebronissa 85 % vedestä varataan noin 400 juutalaiselle uudisasukkaalle, kun taas 15 %:n osuus joudutaan jakamaan Hebronin 120 000 ei-juutalaisen kesken. SLA

Politiikka

Israel on luonteeltaan teokraattis-demokraattinen valtio. Rajanveto ja painottaminen näiden välillä on ortodoksijuutalaisille, konservatiivijuutalaisille ja liberaalijuutalaisille jatkuva politiikan tekemisen paikka. Israelin pääkaupunki on Jerusalem. Useimmat valtiot eivät ole tunnustaneet sitä Israelin pääkaupungiksi, sillä samalla päätöksellä kaupungin itäosa (joka miehitettiin vuoden 1967 sodassa) liitettiin Israeliin. Itä-Jerusalemin kiistanalaisen aseman vuoksi monet suurlähetystöt sijaitsevatkin Tel Avivissa. Israelin valtionpäämies on presidentti, mutta brittiläistyyppisestä enemmistöparlamentarismista seuraa, että pääministeri on käytännössä maan johtaja. Israelin nykyinen, järjestyksessä kahdeksas presidentti on vuonna 1999 valittu Moshe Katsav. Edellinen presidentti Ezer Weizman kuoli 24. huhtikuuta 2005. Tällä hetkellä pääministerinä on entinen kenraali ja rauha Galileaan -operaatiosta vastannut Likud-puolueen Ariel Sharon. Pääministerien asemaa vaikeuttaa knessetin eli Israelin parlamentin hajanaisuus. Kolme suurinta puoluetta muodostaisivat niukahkon parlamenttienemmistön, mutta työväenpuolueen ja likudin yhteinen hallitus sopisi enemmistöparlamentaariseen järjestelmään huonosti, ellei kyseessä ole poikkeuksellinen tilanne. Kolmas suuri puolue, Shinui, osallistuu tällä hetkellä hallitukseen. Enemmistön saavuttamiseksi Likud on joutunut tukeutumaan oikeiston pieniin uskonnollisiin puolueisiin, jotka ovat vaatineet valtion tukea arabien asuma-alueille levittäytyvälle juutalaissiirtokunta-asutukselle. Sharon on kuitenkin ajanut hallituksessa läpi vetäytymisen Gazan kaistalta uskonnolisten puolueiden vastalauseista piittamatta. Ulkopoliittisesti Israelilla on rauhansopimus Egyptin kanssa vuoden 1973 Jom-Kippur -sodasta, Jordanian kanssa 1967 kuuden päivän sodasta, mutta koska Syyrian kanssa kiista sen kuuden päivän sodan aikana Israelille menettämistä Golanin kukkuloista on edelleen avoin, ei Syyrialla eikä Israelilla ole vielä rauhansopimusta. Syyrian on arveltu tukevan terroria juutalaisia vastaan käyttäviä islamilaisia äärijärjestöjä, kuten Hizbollahia. Israelilla ei myöskään ole diplomaattisuhteita moniin arabivaltioihin. Jotkut arabivaltiot eivät ole edes tunnustaneet Israelia, vaan pitävät palestiiinalaishallintoa alueen virallisena edustajana. Kaikki ortodoksijuutalaiset eivät tunnusta Israelin valtiota raamatulliseksi uudeksi Israeliksi, vaikka Israelin valtioidea perustuu siionismiin: ajatukseen juutalaisten paluusta kolmannesta diasporasta.

Asevoimat

Israelin puolustusvoimat, "Israeli Defence Force" = IDF, sai alkunsa toisen maailmansodan aikana Ison-Britannian kuninkaallisessa armeijassa palvelleista juutalaisista upseereista ja sotilaista, jotka ostivat aseita ja perustivat maanalaisia puolisotilaallisia ryhmittymiä (Haganah). Alkuaikojen kaluston puutteiden ja vähäisyyden vuoksi IDF panosti koulutukseen ja erityisesti tiedusteluun ja vakoiluun. Sotasaalista saatiin ja käytettiin runsaasti arabeja vastaan käydyissä sodissa vuosina 1948 - 1982. Maa on Yhdysvaltain massiivisen aseavun vastaanottaja. Nyttemmin Israel on tehnyt laajaa yhteistyötä Saksan ja Turkin kanssa puolustusteollisuutensa kehittämiseksi. Tänä päivänä Israelin puolustusvoimat on moderni ja tehokas armeija, jolla on hallussaan myös ydinase.

Asevelvollisuus

Israel sisällytti ensimmäisenä maana maailmassa naiset yleisen asevelvollisuuden piiriin. Israelissa asevelvollisia ovat juutalaiset ja druusit, kun taas kristityt ja muslimit ovat yleensä arabeina siitä vapautetut. Ortodoksijuutalaisille asepalvelus on vapaaehtoinen. Palveluksen pituus on israelissa miehille kolme vuotta ja naisille kaksi, joista ensimmäinen vuosi varusmieskoulutuksessa ja loput vakinaisessa armeijassa.

Atomipommi

Israelin ydinaseohjelman julkisti Mordechai Vanunu. Eräiden epäilyjen mukaan Israelin atomipommi on Etelä-Afrikan valkoisen apartheid-hallinnon kanssa tehdyn salaisen yhteistyön tulos. Israel on jäänyt kiinni myös Yhdysvaltojen ydinsalaisuuksien vakoilusta. Hyvityksenä tästä Israel kertoi CIA:lle Kiinan vastaavasta vakoilusta Los Alamosin ydinlaitoksessa. Israelilla epäillään olevan noin 300 ydinohjuskärkeä.

Talous

Alun perin maanviljelykseen perustunut talous on kasvanut voimakkaasti, erityisesti itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä, ja Israelin talous on nykyaikainen ja monipuolinen. Bruttokansantuote ylsi 105 miljardiin dollariin vuonna 2003 ja nominaalinen BKT per henki oli $15 504, sijoittaen Israelin vauraiden teollisuusmaiden joukkoon. Merkittäviä vientituotteita (yht. lähes 30 miljardia vuonna 2003) ovat mm. raskas koneisto (käsittäen myös aseteollisuuden), muistipiirit ja prosessorit, tietokoneohjelmistot, leikatut timantit, maataloustuotteet (mm. Jaffa-appelsiinit), kemikaalit ja vaatetus. Huomattavaa on myös Israelin pitkäaikainen asema maailman suurimpana kehitysavun vastaanottajana, joskin nykyisin Israel on vasta maailman 14. suurin avunsaaja. Israelin tärkein avunantaja on USA, joka vastaa suuresta osasta maan saamasta taloudellisesta ja sotilaallisesta tuesta. Noin puolet Israelin ulkomaan velasta on Yhdysvalloille. Yhdysvaltojen suhdetta Israeliin lähentää Yhdysvaltojen elinkeinoelämän merkittävät juutalaiset. Saksa on antanut Israelille tuntuvia avustuksia ja solminut yhteistyösopimuksia teollisuuden ja asevoimien kehittämiseksi hyvityksenä natsi-Saksan rikoksista juutalaisia kohtaan.

Turismi ja turvallisuus

Tunnetuimmat turistikohteet ovat Eilat, Jerusalem, Tel Aviv, Tiberias ja Kinneret-järvi, Haifa, Zefat (Safed), Kuollutmeri sekä Be'er Sheva ja Negevin autiomaa. Nähtävyydet ovat historiallisia rakennuksia, kaupunkeja ja paikkoja, tai luontoa. Jerusalemissa raamatulliset kohteet vanhassakaupungissa ja sen läheisyydessä ovat tunnetuimpia, kuten myös Kinneret-järven ympäristössä. Tsefat on uskonnollisten pyhiinvaeltajien kohde ja korkealla oleva kaupunki tarjoaa hienot näköalat. Tel Aviv ja Haifa ovat suurkaupunkeja. Kuolleellamerellä sijaitsevat suolaisen veden kylpylät ja hotellit, luonnonpuistoja ja Masadan vuorilinnoitus. Negevin autiomaassa, Galileassa ja Golanin ylängöllä on huikeita näköalapaikkoja ja kauniita luonnonpuistoja. Eilatissa on uimarantoja, ja se on yksi parhaista sukelluskohteista maailmassa. Lentäen Suomesta Israeliin pääsee vain keski-Euroopan kenttien kautta koneen vaihdolla Tel Avivin lähellä olevalle Ben Gurionin kentälle. Al-Aksan kansannousun alettua vuonna 2000 ei Suomesta ole järjestetty enää suoria lomalentoja Eilatiin. [http://www.toiviomatkat.fi Toiviomatkat] järjestää uskonnollissävytteisiä pakettimatkoja Israelin raamatullisiin kohteisiin ja myös Eilatiin. Suurin este turismille Israelissa on turvattomuuden tunne. 2003-2004 vuodenvaihteeseen mennessä Al-Aksan kansannousu oli suurimmaksi osaksi kuivunut kokoon, ja Länsirannan turva-aita vähentänyt terrori-iskuja pohjois-Israelissa. Jasser Arafatin kuoleman jälkeen tilanne on rauhoittunut edelleen. Eilat on kauempana Palestiinalaisalueista, eikä ole kärsinyt terrorismista muutenkaan niin paljoa, kuin Israelin keski- ja pohjoisosat. Niinpä liikkuminen koko Israelissa on turvallista, lukuunottamatta joitakin poikkeuksia:
- Golanilla Hermon-vuoren hiihtokeskuksesta länteen lähtevä tie 999 on suljettu, koska se kulkee lähellä Har Dov:ia (Dov-vuorta), eli Sheba Farms:ina tunnettua aluetta. YK on määritellyt sen kuuluvaksi Israelin Syyrialta valtaamaan Golaniin, mutta Libanon ja Syyria pitävät sitä Libanoniin kuuluvana.
- Ghajarin kylä tien 999 länsipään lähellä, jonka sama YK:n määrittelemä raja halkaisee, on usein Hezbollah-sissien kohteena.
- Golanilla ei kannata liikkua tieltä pois autioille niityille, vaikka niitä ei olisikaan merkitty miinakentiksi ja rajattu piikkilanka-aidalla.
- Länsirannan ja Gazan A- ja B-merkinnöillä varustetuilla palestiinalaisten itsehallintoalueilla liikkumiseen tarvitaan erikseen lupa, eikä vuokra-auton vakuutus ole niillä voimassa. Muuten normaali varovaisuus on paikallaan, esimerkiksi Jerusalemin vanhankaupungin kapeat kujat eivät ole turvallisia pimeään aikaan. Näkyvin osa turvallisuustoimista Israelissa ovat liikkeissä ja kauppakeskuksissa ovilla olevat turvatarkastukset, sekä teillä olevat tarkastuspisteet. Vaikka tarkastuspisteet eivät olekaan normaalisti miehitettyjä, tai jos ovatkin, ei autoja pysäytetä, kannattaa aina hiljentää ja varautua pysähtymään. Ennen matkaa kulloiseenkin turvallisuustilanteeseen kannattaa tutustua paikallisten lehtien englanninkielisten Internet-painosten, kuten [http://www.jpost.com Jerusalem Postin] ja [http://www.haaretz.com Ha'aretzin], avulla.

Israelin pääministerit

- David Ben-Gurion 1. (1948-1953) ja 3. (1955-1963), Mapai
- Moshe Sharett 2. (1954-1955), Mapai
- Levi Eshkol 4. (1963-1969), Mapai/Työväenpuolue
- Golda Meir 5. (1969-1974), Työväenpuolue
- Jitzhak Rabin 6. (1974-1977), 11. (1992-1995) Työväenpuolue
- Menachem Begin 7. (1977-1983), Likud
- Jitzhak Shamir 8. (1983-1984) ja 10. (1986-1992), Likud
- Shimon Peres 9. (1984-1986) ja 12. (1995-1996), Työväenpuolue
- Benjamin Netanjahu 13. (1996-1999), Likud
- Ehud Barak 14. (1999-2000), Työväenpuolue
- Ariel Sharon 15. (2001-), Likud

Israelin presidentit

- Chaim Weizman (1949-1952)
- Jitzhak Ben-Zvi (1952-1963)
- Zalman Shazar (1963-1973)
- Efraim Katzir (1973-1978)
- Jitzhak Navon (1978-1983)
- Chaim Herzog (1983-1993)
- Ezer Weizman (1993-2000)
- Moshe Katsav (2000-2005)

Merkittävimmät luonnonvarat

- kupari
- fosfaatti
- bromi
- rikki
- asfaltti
- potaska

Merkittävimmät vientituotteet

- huipputeknologia (n. 50 % viennistä)
- koneet
- sitrushedelmät

Kirjallisuus

- Juusola, Hannu & Huuhtanen, Heidi: Uskonto ja politiikka Lähi-idässä. (Gaudeamus, 2002)
- Reime, Hannu: Israel/Palestiina. Kahden kansan luvattu maa. (Like, 2003)

Katso myös

- Gaza
- Juutalaisuus
- Palestiina Luokka:Israel ms:Israel zh-min-nan:Í-sek-lia̍t-kok ko:이스라엘 ja:イスラエル simple:Israel

Japani

Japani (japaniksi Nihon tai Nippon, 日本) on Itä-Aasiassa sijaitseva perustuslaillinen keisarikunta. Pääosan Japanista muodostavat neljä pääsaarta, Honshu, Hokkaido, Kyushu ja Shikoku. Maan kokonaispinta-ala on 377 835 neliökilometriä ja se on siten hiukan Suomea suurempi. Japanin väkiluku on noin 127 miljoonaa. Japanissa puhutaan pääasiassa japania. Suuri osa japanilaisista on uskonnoltaan sekä buddhalaisia että šintolaisia. Japanin pääkaupunki on Tokio, joka esikaupunkeineen (muun muassa Yokohama) on yksi maailman suurimmista kaupungeista. Toiseksi suurimman kaupunkikeskittymän muodostaa läntisen Kansai-alueen Osaka-Kioto-Kobe -rykelmä. Japanin keisarina on tällä hetkellä Akihito. Todellinen valta on pääministerillä, joka on Junichiro Koizumi.

Talous

Japani on maailman neljänneksi suurin talousmahti. Maan taloutta vaivaa 1990-luvulta alkanut pitkäkestoinen talouden taantuma: kulutuskysyntä on korkealla tasolla ja vienti ylijäämäinen, mutta maahan on syntynyt pysyvää työttömyyttä. Osasyy on alihankinnan siirtyminen Kaakkois-Aasian maihin, mikä alkoi jo 1980-luvulla. Japanilla ei ole juurikaan omia raaka-ainevaroja, joten se on hyvin riippuvainen ulkomaankaupasta. Raaka-aineiden puuttuessa maan talouselämän kilpailukyvyn on taannut yhtenäiskulttuuri, koulutus, suhteellisen suljetut kotimarkkinat sekä korkean teknologian laajamittainen soveltaminen. Autot olivat ensimmäisiä japanilaisia massatuotannon tuotteita, jotka hyvän laatunsa takia saivat vallattua etenkin halpojen pienten autojen markkinat Länsi-Euroopassa 1960-luvun puolivälistä eteenpäin. Yhdysvalloissa Japanin läpimurtotuotteisiin kuuluivat transistoriradiot. Radioista Japanin tuotanto laajeni kaikkeen kulutuselektroniikkaan. Laatutietoisuuden oli tuonut Japaniin amerikkalaiset Deming ja Juran Japanin jälleenrakennuksen apuohjelmassa. Mielenkiintoista on, ettei Japani ole pärjännyt high tech -piensarjatuotteissa kuten ilmailu- ja avaruustekniikassa, vaikka Japanin puolustusvoimat ovat maailman seitsemänneksi suurimmat asevoimat. Toisen maailmansodan lopputulos on mahdollisesti pysäyttänyt Japanin kyseisillä aloilla Yhdysvaltain teollisuuden asiakkaaksi. Autoteollisuus ja laivanrakennusteollisuus kuitenkin nostivat Japanin terästeollisuuden (esimerkkiyhtiönä Nippon Steel) maailman suurimmaksi teräksen tuottajaksi. Teräs tuotettiin australialaisesta ja yhdysvaltalaisesta malmista ja hiilestä. Omien öljyvarojen puute johti Japanin eri linjoille Yhdysvaltain kanssa, ja maa teki Iranin kanssa öljykauppaa vuoden 1979 islamilaisesta vallankumouksesta huolimatta.

Historia

:Pääartikkeli: Japanin historia Japanilaisen legendan mukaan Japanin perusti keisari Jimmu 600-luvulla eaa. Japaniin lainattiin kiinan kirjoitusjärjestelmä 400-luvulla. Joitakin satoja vuosia myöhemmin siitä kehitettiin japanilaiset tavuaakkoset katakana ja hiragana, jotka mahdollistivat japanin selkeän äänteenmukaisen kirjoittamisen. Japania hallitsivat nimellisesti keisarit, mutta käytännön valta oli feodaalijohtajilla, joista keisari nimesi yhden kerrallaan shoguniksi. 1500-luvulla eurooppalaiset, ensimmäisinä portugalilaiset purjehtijat saapuivat Japaniin ja perustivat siirtokuntia muun muassa Nagasakiin käyden kauppaa ja yrittäen levittää kristinuskoa. Japani oli suljettuna ulkomaailmalle kahden ja puolen vuosisadan ajan. 1854 Yhdysvaltalainen kommondori Matthew Perry pakotti Japanin avautumaan. 1860-luvun meiji-restauraatio teki Japanista Itä-Aasian uudenaikaisimman valtion ja sen uudistukset tekivät vähitellen Japanista sotilaallisesti voimakkaimman valtion alueella. meiji-restauraatio Maantieteellisesti Japani pyrki laajentumaan meiji-restauraation jälkeen aina toisen maailmansodan päättymiseen asti. Kiinaa ja Venäjää vastaan käydyissä sodissa Japani sai Taiwanin eli entisen Formosan, Sahalinin eteläosan ja vakiinnutti vaikutuspiirinsä Korean niemimaalla ja Mantšuriassa. Ensimmäisessä maailmansodassa Japani liittyi ympärysvaltojen puolelle ja sai rauhansopimuksessa Saksalle kuuluneita siirtomaa-alueita. 1930-luvulla Japani miehitti Mantšurian ja valtasi useimmat Kiinan rannikon suurkaupungit 1937. Japanin yllätyshyökkäys Pearl Harborin laivastotukikohtaan joulukuussa 1941 sai Yhdysvallat liittymään toiseen maailmansotaan. Sota päättyi Japanin antautumiseen 1945 Hiroshiman ja Nagasakin atomipommien pudottamisen jälkeen. Sodan seurauksena liittoutuneet valtiot miehittivät Japanin. Käytännössä kuitenkin miehitys tarkoitti yhdysvaltalaisten joukkojen hallintoa Japanissa. Pääsaarten miehitys kesti Japanissa San Franciscon rauhansopimuksen ratifioimiseen asti 1952. Miehityksen päätyttyä Japani solmi liittolaissopimuksen Yhdysvaltain kanssa, mikä on mahdollistanut Yhdysvaltain sotilastukikohdat Japanissa. Neuvostoliitto piti itsellään valtaamansa Sahalinin eteläosan ja Kuriilien saaret, joiden vuoksi Japanilla ja Venäjällä ei vieläkään ole rauhansopimusta. Japani menetti myös valtaosan muista meiji-restauraation jälkeisistä valloituksistaan. Japanin talous kehittyi nopeasti sodan jälkeen ja se on nykyään maailman kolmanneksi suurin kansantalous ja yksi maailman vauraimmista valtioista vuosia jatkuneesta talouden laskusuhdanteesta huolimatta. Talousvaikeuksien seurauksena Euroopan unioni ja Kiina ovat kuitenkin ohittaneet Japanin maailmantaloudessa. Japanin talous kärsii rakenteellisista ongelmista ja erityisesti maan pankkisektorilta vaaditaan uudistuksia. Onkin epävarmaa, miten perinteinen Työtä eliniäksi -järjestelmää (寿命の雇用, "jumyō koyō") pystytään ylläpitämään. Kovin nopeaa muutos ei kuitenkaan ole. Tyypillisissä joukkoirtisanomistilanteissa irtisanottaville annetaan yli puoli vuotta aikaa etsiä uusi työpaikka. Talouden taantumasta huolimatta Japani on merkittävä talousmahti. Maailman 2 000 suurimmasta yrityksestä 316 toimii Japanissa. Vuonna 2000 niiden yhteenlaskettu liikevaihto oli 3 220 miljardia euroa.

Suomen ja Japanin suhteet

Ensimmäinen virallinen suomalainen Japanissa lienee ollut luutnantti Adam Laxman. Venäjän keisarinna Katariina Suuri lähetti hänet 1700-luvun loppupuolella pohjustamaan kauppasuhteita ja ottamaan selvää sulkeutuneesta Japanista. Vuonna 1879 puolestaan Yokohamaan rantautui tutkimusmatkailija Adolf Erik Nordenskiöld. Hän lienee myös ensimmäinen Koillisväylän läpi purjehtinut ihminen. Suomalaisten lähetystyö alkoi pian uskonnonvapautumisen (1873) jälkeen. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys lähetti Esteri Kurvisen ja Alfred Wellrosin Japaniin vuonna 1900. Tunnettu kielentutkija ja tutkimusmatkailija G. J. Ramstedt nimettiin Suomen viralliseksi ensimmäiseksi asiainhoitajaksi Japaniin, Kiinaan ja Siamiin vuonna 1919. Suomalaisia kansainvälisissä tieteellisissä teoksissa julkaisseita Japanin tukijoita ovat muun muassa historioitsija Olavi K. Fält, taloustieteilijä Merja Karppinen, syntyjään virolainen kielentutkija Rein Raud ja semiootikko Eero Tarasti. Suomalaisessa taiteessa merkittäviä japanilaisia vaikutteita on saanut muun muassa säveltäjä Eero Hämeenniemi, jonka ooppera Silkkirumpu perustuu japanilaisiin teemoihin niin tarinan kuin sävelkielenkin osalta. Japanin parlamentin ensimmäinen ulkomaalaissyntyinen senaattori on Suomessa syntynyt Marutei Tsurunen (entinen Martti Turunen).

Viralliset suhteet

Japani tunnusti Suomen valtion 23. toukokuuta 1919. Maiden väliset diplomaattisuhteet solmittin 6. syyskuuta 1919 sekä uudelleen 8. maaliskuuta 1957. Suomen suurlähetystö sijaitsee Tokiossa. Suurlähettiläänä toimii Jorma Julin.

Japanin kulttuuri

Japanin kulttuuri on kehittynyt omalaatuiseksi mm. syrjäisen sijainnin ja 1500-1800-luvuilla harjoitetut eristäytymispolitiikan takia. Japanissa on kehittynyt monia omaperäisiä taidemuotoja, kuten kukkien asettelu (ikebana) ja teeseremonia. Japanilaisella kirjallisuudella on pitkät perinteet. Yksi maailman vanhimmista romaaneista on japanilaisen Shikibu Murasakin noin vuonna 1000 kirjoittama Genji monogatari. Nykykirjailijoista tunnetuin lienee nobelisti Kenzaburo Oe. Japanilaisen runouden tunnetuimpia muotoja ovat tanka ja haiku, jotka ovat määrämuotoisia. Kabuki-teatteri on tyyliteltyä draamaa jota esittävät voimakkaasti meikatut miesnäyttelijät. Rakugo sen sijaan on eräänlainen stand-up-komiikan ja teatterin välimuoto. Kuvataiteessa japanilaisten merkittävimmät saavutukset ovat kalligrafian ja maisemamaalauksen alalla, missä kiinalainen vaikutus on selvästi havaittavissa. Japanissa luetaan paljon sarjakuvia, joita kutsutaan mangaksi. Japanilaisia piirrettyjä kutsutaan animeksi ja viimeaikoina anime on saavuttanut suosiota myös Japanin ulkopuolella. Ehkä tunnetuin animeen yhdistetty ihminen on Hayao Miyazaki, Studio Ghiblin perustajajäsen ja muun muassa elokuvan Sen to Chihiro no kamikakushi (Henkien kätkemä) ohjaaja. Merkittävimpiin vuotuisiin juhliin kuuluu kirsikkapuun kukkien katseluun keskittyvä hanami. Korkeakulttuurin ja perinteisen populaarikulttuurin lisäksi japanilainen kulttuuri on vaikuttanut voimakkaasti tietokone- ja videopeleihin. MSX, Sonyn PlayStation, Sega, Nintendo, Konami, Namco ja Taito ovat lähes käsitteiden asemassa tietotekniikka- ja pelaajamaailmassa. Tunnetuimpiin pelisarjoihin kuuluvat muun muassa Mario, Final Fantasy, Metal Gear Solid, Nemesis, Tekken ja Virtua Fighter. Japanissa ei noudateta kesä- ja talviajan vaihtelua.

Merkittävimmät luonnonvarat

- kala

Merkittävimmät vientituotteet

- moottoriajoneuvot
- elektroniikka

Katso myös

- Luettelo Japanin kaupungeista
- Luettelo Japanin keisareista
- Luettelo Japanin pääministereistä

Aiheesta muualla

- [http://www.theforeigner-japan.com/ The Foreigner – Japan] (englanninkielinen)
- [http://hanami.ath.cx/ Hanami Web] (englanninkielinen) Luokka:Japani als:Japan ms:Jepun zh-min-nan:Ji̍t-pún ko:일본 ja:日本 simple:Japan th:ประเทศญี่ปุ่น

Suomi

Suomi on pohjoiseurooppalainen valtio, joka sijaitsee Itämeren koillispuolella, Suomenlahden pohjoispuolella ja Pohjanlahden itäpuolella. Suomen naapurimaita ovat Ruotsi, Norja, Venäjä ja Viro. Suomen pääkaupunki on Helsinki. Suomi on harvaan asuttu ja Euroopan mittakaavassa pinta-alaltaan varsin suuri maa. Matkat suurten kaupunkien välillä ovat suhteellisen pitkiä. Suomi on Euroopan unionin jäsen ja pohjoismainen teollisuusvaltio.

Historia

:Pääartikkeli: Suomen historia Viimeinen jääkausi päättyi nykyisen Suomen alueella noin 11 000 vuotta sitten, jonka jälkeen maahan tulivat ensimmäiset vakituiset asukkaat. Vanhimmat löydöt ovat noin 10 900 vuotta vanhoja kiviesineitä Lahden seuduilta. Mesoliittinen asutus, jota toisinaan kutsutaan Suomusjärven kulttuuriksi (noin 8300–5300 eaa) tunsi koiran kotieläimenä. Elinkeinoina olivat metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus. Noin 3200 eaa etelästä levisi Suomeen vasarakirveskulttuuri, joka vaikutti koko Itämeren alueella. Maanviljelys yleistyi ehkä jo Suomessa vasarakirveskulttuurin aikana, mutta metsästys ja kalastus säilyivät kuitenkin Suomen pohjoisosissa tärkeimpinä elinkeinoina. Pronssikautta (1500–500 eaa) ja rautakautta (500 eaa–1200 jaa) leimasivat tiiviit yhteydet naapurimaihin. Suomen historiasta ei ole tältä ajalta juuri luotettavia kirjallisia lähteitä. Yhteiskuntaan ilmestyi pronssi- ja rautakaudella hierarkkisia piirteitä, mutta ei ole olemassa näyttöä siitä, että Suomessa olisi tuolloin ollut "kuninkaiden" johtamia suuria ja pitkälle organisoituja yhteisöjä. Sydänkeskiajalla Ruotsi liitti Länsi-Suomen itseensä ja Novgorod Itä-Suomen. Useiden sotien vuoksi raja vaihteli, mutta vuonna 1809 Suomi siirtyi kokonaisuudessaan Venäjän keisarikunnalle suuriruhtinaskunnaksi ja itsenäistyi 1917. Itsenäistymisen jälkeen seurasi sisällissota ja joitakin vapaaehtoisten aseellisia retkiä tehtiin Neuvosto-Venäjälle. Rauha solmittiin Tartossa 1920. Toisessa maailmansodassa Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan talvisodassa ja jatkosodassa sekä Saksaa vastaan Lapin sodassa ja joutui luovuttamaan alueitaan, mutta säilytti itsenäisyytensä. Sotien jälkeen seurasi nopea - etenkin sotavelkojen maksamisen vetämä - teollistuminen, kaupungistuminen ja palvelualojen synty. Keskusjohtoinen talouskasvu oli verkasta mutta ajoittain epävakaata. Neuvostoliitto oli hyvin vaikuttava Suomen politiikassa. Kaupunkien suunnittelu oli heikkoa, ja keskittyi enemmänkin nopeaan rakentamiseen. Suuri osa Suomen vaikutteista omaksuttiin Pohjoismaista, etenkin Ruotsista. Suomi ajatui taloudelliseen kriisiin 90-luvun alussa, josta seurasi talouden romahdus ja vakava lama. Maa liittyi Euroopan unioniin 1995.

Hallinto ja politiikka

:Pääartikkeli: Suomen politiikka Suomen politiikka Suomen valtiomuoto on tasavalta. Suomen valtion päämies on presidentti, joka valitaan kuudeksi vuodeksi kerrallaan suoralla kansanvaalilla. Presidentti vahvistaa lait, nimittää korkeimmat virkamiehet ja johtaa ulkopolitiikkaa yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. Hallitus, jota johtaa pääministeri, käyttää toimeenpanovaltaa eli huolehtii hallinnon juoksevista asioista. Hallitukseen kuuluu myös noin tusina muita ministereitä. Valtion budjetin laatiminen ja lakiehdotusten valmistelu tapahtuu myös osittain ministerien alaisissa ministeriöissä. Perustuslain mukaan korkeinta hallitusvaltaa Suomessa käyttää kansan valitsema eduskunta. Eduskunta on 200-jäseninen suhteellisella vaalilla valittava yksikamarinen parlamentti. Eduskuntavaalit pidetään neljän vuoden välein. Eduskunnan enemmistö voi vaihtaa hallituksen antamalla istuvalle hallitukselle epäluottamuslauseen. Eduskunta säätää lait ja hyväksyy valtion budjetin. Suomi oli ensimmäisiä valtioita maailmassa, joka antoi äänioikeuden naisille, ja sukupuolien välinen tasa-arvo ja yhtäläinen edustus on toteutunut hyvin politiikassa.

Valtion aluehallinto

:Pääartikkeli: Suomen läänit Suomen läänit Suomen läänit Valtion aluehallintoa varten Suomi on jaettu lääneihin, joita on tällä hetkellä viisi, sekä Ahvenanmaan itsehallinnollinen maakunta.
- Etelä-Suomen lääni
- Itä-Suomen lääni
- Lapin lääni
- Länsi-Suomen lääni
- Oulun lääni
- Ahvenanmaan maakunta Lääninhallinnossa ei ole vaaleilla valittuja edustajia; presidentti nimittää lääninhallituksen johtajan, maaherran. Nykyinen läänijako on ollut voimassa vuodesta 1997, jolloin tehtiin lääniuudistus. Ennen uudistusta läänejä oli yksitoista tai kaksitoista riippuen siitä laskettiinko Ahvenanmaa lääniksi vai erilliseksi maakunnaksi. Valtion paikallishallintoa varten läänit on jaettu edelleen 90 kihlakuntaan.

Paikallishallinto

: Pääartikkeli: Suomen kunnat Itsehallinnollinen perusyksikkö on kunta, joita on noin 450. Kunnat perustettiin 1860-luvulla annetun kuntalain mukaisesti. Perustana olivat vanhat kirkkopitäjät. Pitkään kuntien olemassoloa säätelikin kirkollinen aluejako ja usein entiset kappeliseurakunnat itsenäistyivät omiksi melko pieniksi kunnikseen. Nykyisin tavoitteena on aiempaa suurempien kuntayksiköiden syntyminen. Kuntien hallinnon ja talouden ylin päättävä elin on kunnanvaltuusto, joka valitaan joka neljäs vuosi järjestettävillä yleisillä, yhtäläisillä ja salaisilla kunnallisvaaleilla. Kunnanvaltuuston keskeisin tehtävä on päättää kunnan tuloista ja menoista. Valtuuston päätösten toimeenpanevana elimenä kunnassa toimii kunnanhallitus, jonka jäsenet valitaan suhteellisesti valtuustopaikkojen jakatumisen mukaan. Hallitus myös valmistelee asiat valtuustolle. Kaupunginjohtajat ja muut korkeimmat virkamiehet toimivat kunnanhallituksen esittelijöinä. Erilaiset lautakunnat avustavat hallitusta toimissaan. Lautakuntien kookoonpano noudattelee kunnanhallituksen esimerkkiä. Kunnanhallitus voi alistaa kaikki lautakunnissa tehtävät päätökset omaan päätökseensä.

Paikallinen aluehallinto

: Pääartikkeli: Suomen maakunnat Kunnallinen itsehallinto toteutuu alueellisella tasolla maakuntien toimesta. Läänijaon uudistuksen yhteydessä 1997 perustettiin maahan 20 maakuntaa, jotka osittain perustuvat historiallisiin maakuntiin. Nykyiset maakunnat ovat erillään valtionhallinnosta, ja niitä ohjataan ja johdetaan kunnallisen itsehallinnon antamin opastein. Heti perustamisensa jälkeen maakunnilla ei ollut kovin selkeää roolia, ja niiden tehtävät muodostuivat lähinnä aluesuunnittelusta ja seutukaavoituksesta. Euroopan unioni korostaa toimissaan paljon alue ja maakuntatasoa, mikä on antanut näille itsehallinnollisille yksiköille runsaasti uusia tehtäviä. Koska on ehdotettu että kunnallishallintoon tullaan tekemään muutoksia lähivuosina, on mitä todennäköisintä, että myös maakuntatason aluehallinto tulee muuttumaan. Eräiden hurjimpien tavoitteiden mukaan se tulisikin olemaan aluehallinnon perusyksikkö, johon nykyiset kunnat tehtävineen sulautettaisiin, tai korkeintaan kuhunkin maakuntaa kuuluisi vain muutama erillinen kunta ja maakunta hoitaisi kaikki keskeiset toimialat.

Maantiede

:Pääartikkeli: Suomen maantiede

Metsät

Metsät peittävät noin 250 000 neliökilometriä, eli n. 75 prosenttia maan pinta-alasta. Suomen metsät peittävät useimpiin maihin verrattuna erittäin paljon pinta-alasta. Suomi on maailman yhdeksänneksi metsäisin maa. Metsissä kasvaa pääasiassa kuusia, koivuja ja mäntyjä.

Vesistöt

Suomi on tunnettu maailmalla hyvin poikkeuksellisesta asiasta, nimittäin järvien valtavasta määrästä. Suomessa on 187 888 yli viiden aarin kokoista järveä. Suomen järvien yhteenlaskettu vesitilavuus on 230 kuutiokilometriä. Suomen suurin järvi on Saimaa ja syvin Päijänne. Suomessa on myös Euroopan monisaarisin saaristo, johon kuuluu Ahvenanmaa. Meren ja sisävesien saaria on yhteensä 179 584.

Maastonmuodot

Tunturit ovat muodostuneet ikivanhasta Itä-Karjalasta Lappiin kohonneesta Karelidien vuoristosta, ja käsivarren korkeammat tunturit taas kuuluvat Skandeihin. Suomen korkein kohta on Haltitunturi, joka kohoaa 1 328 m merenpinnasta. Etelässä on tasaista ja Keski-Suomessa kumpuilevaa.

Talous

Haltitunturi Pääartikkeli: Suomen talous Suomella on teollistunut, varsin vapaa talous, jonka bruttokansantuote asukasta kohti vastaa suurinpiirtein Yhdistynyttä kuningaskuntaa, Ranskaa ja Italiaa. Suomalainen elintaso on melko korkea, ostovoima asukasta kohti vastaa noin Saksan ostovoimaa asukasta kohti. Sen tärkein taloudellinen sektori on teollisuus - erityisesti puu-, metalli-, teknologia-, telekommunikaatio- ja elektroniikkateollisuus. Kansainvälinen kauppa on erittäin tärkeää Suomelle, viennin osuus on noin kolmasosa koko kansantuotteesta. Puuta ja muutamaa mineraalia lukuunottamatta, Suomi on riippuvainen raaka-aineiden, energian ja komponenttien tuonnista. Suomen taloudessa muutama suurinta yritystä ovat huomattavassa asemassa, erityisesti Nokia ja metsäyhtiöt, jonka vuoksi Suomi nähdään joskus haavoittuvaisena. Suomessa palvelusektori nähdään moniin teollisuusmaihin kuten Japani tai Yhdysvallat verrattuna alikehittyneeksi. Suomen hallitus on pyrkinyt edistämään Suomen roolia pohjoiseurooppalaisessa kaupankäynnissä. Euroopan unionin jäsenyys ja läheiset suhteet viime aikoina itsenäistyneiden Baltian maiden (kuten Viro) kanssa korostavat Suomen asemaa kasvavana, Keski-Euroopan ja Baltian maiden sekä Itä-Euroopan välisenä kaupankäynnin keskuksena.

Matkailu

Yhdysvallat Suomi on suosittu matkailukohde etenkin talvella. Matkailijat tulevat Suomeen eksoottisen luonnon ja omaperäisen kulttuurin takia. Suosittu matkakohde on Lapin lääni, jossa järjestetään muun muassa kelkka-ajeluja, hiihtoretkiä, Joulupukin tapaamisia ja muuta luontoon liittyväää toimintaa. Kesäisin maassa järjestetään musiikkifestivaaleja. Ahvenanmaan saaristo on yksi Euroopan suurimmista, minkä takia monet turistit haluavatkin lähteä sinne purjehtimaan. Helsinki toimii pysähdyspaikkana useille risteilylaivoille, joita käy vuodessa noin 200 pääasiallisesti kesällä, mutta myös keväällä ja syksyllä. Lisäksi oman ryhmänsä muodostavat Suomea välietappina käyttävät matkailijat, jotka jatkavat matkaa laivalla Tallinnaan tai junalla Pietariin. Neuvostoliiton hajottua ovat myös venäläiset havainneet Suomen hyväksi turistipaikaksi. Erityisesti he käyttävät ahkerasti kylpylöitä.

Väestö

Pääartikkeli: Suomen väestö Suomessa asuu noin 5,2 miljoonaa ihmistä. Asukastiheys on suhteellisen alhainen, noin 17 ihmistä neliökilometrillä. Yli kolmannes Suomen alueesta on pohjoisen napapiirin pohjoispuolella, jossa asuu valtaosa Suomen saamelaisista. Useimmat suomalaiset elävät etelässä, noin miljoona Helsingin alueella. Muuttoliike kaupunkialueille on ollut selkeä suuntaus. Suomi teollistui 50 vuotta muuta Eurooppaa jäljessä, jonka vuoksi kaupungistumisen odotetaan jatkuvan vielä pitkään.

Etniset ryhmät

- suomenkieliset suomalaiset 93,4 %
- suomenruotsalaiset ja ruotsalaiset 5,7 %
- venäläiset 0,4 %
- virolaiset 0,2 %
- romanit 0,2 %
- saamelaiset 0,1 % :Katso myös: Luettelo Suomen etnisistä ryhmistä

Maahanmuutto ja maastamuutto

Ulkomaalaisten määrä on noussut merkittävästi viimeisen 20 vuoden aikana, mutta heitä asuu Suomessa silti vähän muihin EU-maihin verrattuna. Vain noin kaksi prosenttia Suomessa asuvista ihmisistä on muiden maiden kansalaisia. Pääosa tästä joukosta asuu pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa kaupungeissa. Suomesta muutetaan eniten pohjoismaihin, muuhun Eurooppaan, Yhdysvaltoihin ja Aasiaan.

Väestön kielet

Suomen viralliset kielet ovat suomi ja ruotsi. Suomea puhuu äidinkielenään noin 93,5 % ja ruotsia 5,7 % väestöstä. Ruotsinkielinen väestö on keskittynyt etelärannikolle ja Pohjanmaan rannikkoseudulle sekä Ahvenanmaalle. Muita Suomessa perinteisesti puhuttuja vähemmistökieliä ovat kolme saamelaiskieltä: inarinsaame, pohjoissaame ja koltta (äidinkielenä yhteensä noin 1 800:lla) sekä fennoromani, tataari ja suomalainen viittomakieli. Saamelaisten sekä romaanien ja muiden ryhmien oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan on turvattu laissa, mutta viralliseksi vähemmistökieleksi luetaan yleensä vain saamen kieli. Jotkin suomen murteet ovat lähellä viron kieltä, mutta vironkielisiksi katsotaan vain 1900-luvun loppupuolelta lähtien maahan Virosta muuttaneet vironkieliset asukkaat. Venäjänkielisiä Suomessa on asunut autonomian ajalla enimmillään noin 50 000, 2000-luvun alussa noin 35 000 – enimmäkseen 1990-luvulla alkaneen muuttoliikkeen matkassa tulleina. Kasvaneen maahanmuuton seurauksena Suomessa puhutaan nykyään ainakin 20 kieltä yli 1 000 puhujan voimin. Väestö kielen mukaan (31.12.2002), 20 suurinta ryhmää: (lähde: [http://www.migrationinstitute.fi/ Siirtolaisuusinstituutti])

Uskonnot

Pääartikkeli: Suomen väestö#Uskonto Suurin osa suomalaisista on kristittyjä. Noin 85 % kuuluu luterilaiseen kirkkoon. Toiseksi suurin uskontokunta on ortodoksit, joita on noin 1 %. Noin 13 % väestöstä ei kuulu mihinkään viralliseen uskontokuntaan. Suomessa kristinuskolla on merkittävä asema esimerkiksi kouluissa, asevoimissa ja verotuksessa. Vaikka uskontokuntiin kuulumattomien osuus on kasvanut, on kristinuskolla edelleen vankka asema suomalaisessa yhteiskunnassa.

Terveys

Suomen terveydenhuolto vastaa Euroopan unionin keskitasoa. Kaikille yhteistä terveydenhuoltoa on tarjolla, minkä lisäksi on laajaa ennaltaehkäisevää terveysvalistusta. Odottaville äideille on tarjolla ilmainen terveydenhuolto ja "äitiyspakkaus", joka sisältää joko rahaa tai vauvan perustarvikkeita kuten vaatteita, vaippoja, tuttipulloja (vain 15 % perheistä valitsee rahan). Perheet, joissa on alle 17-vuotiaita lapsia, saavat myös avustuksia valtiolta. Lapset saavat ilmaisen terveyden- ja hammashuollon 18 vuoden ikään saakka.

Koulutus

Suomessa on valtiollisten lakien ja säädösten kautta määrätty koulutusjärjestelmä. Suomessa on määrätty lapsille lainsäädännöllinen oppivelvollisuus 7-16 vuotiaille. Suurin osa aloittaa seitsemän vuoden iässä useimmiten yhdeksänvuotisen peruskoulun. Se on ilmainen, eivätkä yksityiskoulut ole yleisiä Suomessa. Peruskoulutuksen jälkeen nuorten suosituimmat toisen asteen koulutusvalinnat ovat lukio tai ammattikoulu, joiden suorittaminen kestää yleensä kahdesta neljään vuoteen. Kolmannen asteen koulutusta tarjoavat yliopistot ja ammattikorkeakoulut. Korkeakouluja on Suomessa väkimäärän nähden verrattain paljon ja ne on laajalti hajautettu maantieteellisesti. Tällä hetkellä kaikki korkeakoulut ovat ilmaisia ja niissä on kansainvälisesti verrattuna opiskelijoita paljon suhteessa opettajien sekä resurssien määrään. Suomessa on useimpiin kaltaisiinsa teollisuusmaihin vertailukelpoinen korkeakoulutus, tosin Suomessa ei nähdä olevan yhtään kansainvälisesti huipputasoista korkeakoulua. Lähes 100 % suomalaisista osaa lukea. Suurella osalla suomalaisista on ollut kosketus englanninkieleen ja ruotsinkieleen. Lisäksi kieliopinnot mm. saksassa, ranskassa, espanjassa ja venäjässä ovat olleet suosittuja.

Kulttuuri

Suomen kulttuuri on hyvin paljon slaavilaisen (erityisesti Venäjä ja Baltia), germaanisen (erityisesti Saksa ja Ruotsi) ja amerikkalaisen kulttuurin vaikuttamaa. Suomalaiset itse luonnostelevat kulttuuriaan usein mielellään esimerkiksi saunalla, sisulla ja itäeurooppalaisella päihdekulttuurilla. Kantaväestön kulttuuriin perinteisesti liitetään käytännönläheisyys, luonnonläheisyys, eristäytyminen, muukalaisvastaisuus, monotheistinen vastakkainasettelu, tasa-arvoisuuden arvostaminen ja kansallisylpeys. Suomi ei ole kansainvälisesti kovin tunnettu, vaan maasta tietävät eniten lähialueiden ihmiset ja Suomessa käyvät turistit. Kansainvälisesti Suomeen yhdistetään esimerkiksi Nokia, joulu, yötön yö, revontulet, muumit, järvet, metsä ja lumi. Suomessa tuotetaan monia kulttuurituotteita kuten esimerkiksi kirjoja, musiikkia, elokuvia, urheilua ja tietokonepelejä. Maailman suomenkielisen väestön ja suomalaisen kulttuurin vaikutusalueen suhteellisen pienuuden huomioonottaen ne voivat erittäin hyvin. Suomen sisäiset ryhmät, kuten suomenruotsalaiset, saamelaiset ja savolaiset tuottavat omaleimaista kulttuuriaan. Etenkin suomalaisen kirjallisuuden nähdään vaikuttaneen vanhempiin sukupolviin, kun taas nuoremmat sukupolvet ovat olleet kasvavasti kansainvälisen kulttuurin kuluttajia. savolaiset]]

Urheilu

Suomalaist pitävät itseään urheilukansana. Suomen kansallispeli on Tahko Pihkalan luoma pesäpallo. 1920-luvulla suomalaiset juoksijat Paavo Nurmi, Hannes Kolehmainen ja Ville Ritola hallitsivat keskipitkiä ja pitkiä matkoja, minkä vuoksi heitä kutsuttiin nimellä "Flying Finns", joista Nurmi on edelleen yksi olympiahistorian menestyneimpiä urheilijoita. Nykyisin suomalaiset ovat yleisurheilun sijasta maailmalla tunnettuja muun muassa menestyksestä mäkihypyssä, jääkiekkosa ja autourheilussa ja joistakin jalkapalloilijoista.

Kirjallisuus

jalkapalloilijoista :Pääartikkeli: Suomen kirjallisuus Suomessa on kirjoitettu suomenkielisiä kirjoja kirjakielenluomisesta ja käyttöönotosta 1500-luvulla lähtien. Merkittäviä kirjoja ovat olleet mm. kansalliseepos Kalevala, 30-luvun modernistien kirjallisuus, lyyrikko Eino Leino, sotakirja Tuntematon Sotilas. Nykykirjailijoista tunnettuja ovat mm. humoristit Jari Tervo, Veikko Huovinen ja Kari Hotakainen sekä lukuisat kotimaiset dekkaristit kuten Ilkka Remes.

Musiikki

:Pääartikkeli: Suomalainen musiikki Suomen kansallislaulu on Maamme-laulu. Suomen kansallissäveltäjä on Jean Sibelius, jonka tunnetuin sävellys on Finlandia. Muita kuuluisia suomalaisia musiikkitaiteilijoita ja säveltäjiä ovat muun muassa Aino Ackté, Eino Juhani Rautavaara, Karita Mattila, Martti Talvela, Esa-Pekka Salonen. Populaarimusiikkiin syntyi käsite suomirock, jonka tunnetuimpia edustajia ovat muun muassa Juice Leskinen, Dingo, Hurriganes ja Eppu Normaali. Ulkomailla menestystä saaneita suomalaisia popyhtyeitä ovat muun muassa Hanoi Rocks, Children of Bodom, The Rasmus, Apocalyptica, HIM, Nightwish, Stratovarius.

Taide

:Pääartikkeli: Suomen taide Kuuluisia ja merkittäviä suomalaistaiteilijoita ovat esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt ja Helene Schjerfbeck. Helsingissä sijaitsevat muun muuassa taidemuseo Ateneum ja nykytaiteen museo Kiasma. Nykytaiteilijoista kansainvälisesti maineikkaimpia ovat Eeva-Liisa Ahtila ja Osmo Rauhala.

Juhlapäivät

Katso myös

- Liikenne Suomessa
- Luettelo suomalaisista
- Luettelo suomalaisista yhtyeistä
- Puolustusvoimat
- Suomalainen keittiö
- Suomalaiset eurokolikot
- Suomen Rajavartiolaitos
- Suomi-neito

Aiheesta muualla

- [http://agricola.utu.fi/ Agricola – Suomen historiaverkko]
- [http://www.defmin.fi/ Puolustusministeriö]
- [http://www3.intermin.fi/PPA/PPA Suomi-tietokanta]
- [http://maps.google.com/maps?ll=63.975961,12.919922&spn=17.321181,64.863281&z=13&t=h&hl=en Suomi Google Mapsissa]

Lähteet

- [http://www.stat.fi/ Tilastokeskus] Luokka:Suomi ms:Finland zh-min-nan:Suomi [[got:

Uusi-Seelanti

New Zealand
Aotearoa


(Suurempi kuva)	(Suurempi kuva)
Motto: ei ole. Aiemmin: "Onward" (Eteenpäin)
Motto
Viralliset kielet	englanti ja maori
Pääkaupunki	Wellington
Suurin kaupunki	Auckland
Kuningatar	Elizabeth II
Kenraalikuvernööri	Dame Silvia Cartwright
Pääministeri	Helen Clark
Pinta-ala - Yhteensä - % vettä	Sijalla 73 268 680 km² Ei merkittävästi
Väkiluku - Yhteensä (kesäkuu 2003) - Tiheys	Sijalla 120 4 009 200 14,9/km²
Itsenäisyys - Päiväys	Britanniasta 26. syyskuuta 1907
Rahayksikkö	Uuden-Seelannin dollari (NZD)
Aikavyöhyke	UTC +12
Kansallislaulut	God Defend New Zealand God Save The Queen Pokarekare Ana (epävirallinen)
Internet-verkkotunnus	.nz
Kansainvälinen suuntanumero	64

Uusi-Seelanti on valtio Tyynen valtameren lounaisosissa. Se on kahdesta pääsaaresta koostuva saarivaltio, joka on varsin hyvin eristyksissä muista maista. Australia on noin 2 000 km päässä luoteessa. Etelässä on Antarktis ja pohjoisessa Uusi-Kaledonia, Fidži ja Tonga. Uuden-Seelannin pinta-ala on noin 270 000 neliökilometriä ja asukasluku noin 4 miljoonaa.

Historia

Maorit asuttivat Uuden-Seelannin joskus vuosien 500 ja 1300 välillä. Ensimmäisinä eurooppalaisina sinne saapui Abel Janszoon Tasmanin johtama retkikunta, joka purjehti Etelä- ja Pohjoissaaren länsirannikkoa myöden 1642. Hollantilaiset luulivat sitä yhdeksi saareksi ja antoivat paikalle nimen Staaten Landt. Koska he olivat kotoisin Zeelandin provinssista, he antoivat paikalle myöhemmin nimeksi "Nieuw Zeeland". Kapteeni James Cook teki kattavan tutkimuksen saarista 1769. Tämä johti eurooppalaisten valaanpyyntimatkoihin ja myöhemmin eurooppalaisten kolonisaatioon. Waitangin sopimus 6. helmikuuta 1840 Britannian hallituksen ja maorien välillä liitti Uuden-Seelannin Britannian valtaan.

Maantiede

Uusi-Seelanti sijaitsee melkein itäisen ja läntisen pallonpuoliskon rajalla. Uuden-Seelannin lähin naapurivaltio on 2000 kilometrin merimatkan päässä sijaitseva Australia. Uusi-Seelanti koostuu kahdesta saaresta, pohjois- ja eteläsaaresta, jotka erottaa Cookinsalmi. Pohjoissaarella on toimiva tulivuori ja kuumia järviä ja geysirejä, joista kohoaa kuuma vesisuihku kymmenien metrien korkeuteen. Eteläsaari on hieman pohjoissaarta suurempi ja siellä sijaitsee korkeita lumihuippuisia vuoria. Saaren eteläosissa sijaitsee kapeita ja suuria, jopa satojen metrien syvyisiä vuonoja. Joidenkin vuonojen reunat nousevat kohtisuoraan taivasta kohti. vuono vuono vuono

Aiheesta muualla

- [http://www.govt.nz/en/aboutnz/ Tietoja Uuden-Seelannin hallinnosta englanniksi] Luokka:Uusi-Seelanti als:Neuseeland ms:New Zealand zh-min-nan:Aotearoa ko:뉴질랜드 ja:ニュージーランド simple:New Zealand th:ประเทศนิวซีแลนด์

Viro

Viron tasavalta (viroksi Eesti Vabariik) on tasavalta Itämeren itärannalla Koillis-Euroopassa Suomenlahden eteläpuolella, Suomesta etelään. Virolla on itärajaa Venäjän federaation ja etelärajaa toisen Baltian maan, Latvian, kanssa. Viron pääkaupunki on Tallinna. Noin kolmannes maan asukkaista elää Tallinnassa ja yhteensä 70 prosenttia kaupungeissa. Tallinnan jälkeen suurimpia kaupunkeja ovat yliopistokaupunki Tartto (101 744 asukasta), teollisuuskaupunki Narva (73 295 asukasta) ja kesäpääkaupunki Pärnu (50 966 asukasta). Muiden valtioiden pääkaupungeista Tallinnaa lähinnä on Helsinki – matkaa yli Suomenlahden tulee vain 85 kilometriä. Latvian pääkaupunki Riika on päivän automatkan päässä (307 kilometrin) eikä Pietariinkaan ole pitkä matka (395 kilometriä). Tukholmakin on melko lähellä, 405 kilometrin päässä.

Nimitykset Eesti ja Viro

Eesti on Viron vironkielinen nimi. Nimi esiintyy jo roomalaisen Tacituksen Germania-teoksessa muodossa aestii. Yleisen käsityksen mukaan rautakautinen nimitys aestii kuitenkin viittasi Itämeren kaakkoisrannikon balttilaista kieltä puhuvaan väestöön eikä varsinaisiin virolaisten esivanhempiin. Virolaisten alkuperäinen omakielinen nimi on maarahvas ja kielen nimi maakeel. Nimi "Eesti" tuli Viroon vasta 1700-luvulla ja kirjakieleen 1800-luvun puolessa välissä. Suomessa Viroa on kutsuttu Eestiksi varsinkin 1920- ja 1930-luvulla heimotyöstä innostuneiden oikeistolaisten keskuudessa ja neuvostovallan aikana vasemmistossa. Suomeen vakiintunut sovinnaisnimi on kuitenkin "Viro". Muun muassa Viron entinen presidentti, kielentutkija Lennart Meri ja Kielitoimisto suosittelevat suomeen vakiintuneen Viro-nimen käyttöä. Viro-nimitys on tullut suomen kieleen Koillis-Viron historiallisesta Virun maakunnasta, josta pidettiin vanhastaan yhteyksiä Suomenlahden pohjoispuolelle, mm. Virolahdelle. Virun alueella on kaksi nykymaakuntaa: Länsi-Viru ja Itä-Viru (Lääne-Viru ja Ida-Viru).

Maantiede

Viron pinta-ala on noin 45 000 neliökilometriä. Alueeltaan se on siis hiukan suurempi kuin esimerkiksi Alankomaat, Tanska tai Sveitsi, mutta toisaalta pienempi kuin vaikkapa Itä-Suomen lääni. Idästä länteen Virolla on leveyttä 350 kilometriä ja pohjoisesta etelään pituutta 240 kilometriä. Meren saaret muodostavat noin yhden kymmeneksen ja järvet kahdeskymmenesosan Viron pinta-alasta. Viro sijaitsee samalla leveyspiirillä kuin Keski-Ruotsi ja Skotlannin pohjoiskärki. Kesäkuukausien (kesäkuu-syyskuu) keskilämpötila on tavallisesti 15–18 celsiusastetta, talvella 4–5 °C. Viron yli tuhat järveä täplittävät maaseutua. Pinnanmuodoiltaan Viro on melko tasainen. Korkein kohta on Suur Munamägi Etelä-Virossa, 318 metriä meren pinnan yläpuolella. Taivas on Virossa pilvien peitossa noin puolet vuodesta. Merellisen ilmaston takia kumpuilevassa Etelä-Virossa sataa vuodessa noin 750 millimetriä. Kun seitsemän tuhatta jokea ja puroa kuljettaa sadevettä mereen, maasto on vetinen: suot ja erityyppiset puuta kasvavat rämeet kattavat yli viidenneksen Viron pinta-alasta. Maailmassa on suhteessa enemmän suomaata vain Suomessa. Erityyppiset metsät kattavat hiukan yli puolet Viron pinta-alasta. Suomaat ja aarniometsät edustavat luontotyyppejä, jotka ovat tuhoutuneet suuresta osasta Eurooppaa.

Historia

millimetri millimetri millimetri millimetri

Esihistoria

Viimeisen jääkauden hellittäessä vetäytyi mannerjää pohjoiseen, että nykyisen Viron alue vapautui jääpeitteestä n. 10 000 eaa ja Etelä-Suomi n. 8000 eaa. Pian maanpinnan paljastumisen jälkeen alkoi myös ihmisasutus levitä etelästä näille alueille ja siitä lähtien asutus on jatkunut tähän päivään asti. Varhaisimman asujamiston etnisestä pohjasta tai kielestä ei ole tietoa, mutta vuoden 3300 eaa jälkeen Suomenlahden molemmille puolille levinneen ns. kampakeraamisen kulttuurin on arveltu olevan itämerensuomalaista alkuperää. Kivikautta seurasivat Virossakin pronssikausi (1500 - 500 eaa.) ja rautakausi (500 eaa. - 1200 jaa.), joilta on runsaasti arkeologisia löytöjä. Rautakaudelle ajoittuvat esimerkiksi "maalinnoiksi" kutsutut linnoitukset. Viron ja Suomen välillä vallitsivat jo tällöin vilkkaat yhteydet. Viro oli tähän aikaan tiheämmin asuttu kuin Suomi, ehkä myös kehittyneempi ja vauraampikin.

Keskiaika ja uuden ajan alku

1200-luvun alkupuolella Saksalainen ritarikunta yhdessä Kalparitariston kanssa valloitti pitkän sodan jälkeen jälkeen Viron eteläosan ja Tanska pohjoisosan. Lopulta saksalaiset hallitsivat koko aluetta. 1500-luvun lopulla Ruotsi valloitti Pohjois-Viron, Puola Etelä-Viron (Ruotsille 1629) ja Tanska Saaremaan (Ruotsille 1645).

Venäjän vallan aika ja kansallistunteen nousu

Venäjä valloitti Viron Ruotsilta 1700-luvun suuressa pohjan sodassa. Kansallinen herääminen Virossa alkoi 1800-luvun puolivälissä, kun maaorjuus lakkautettiin. Jo Ruotsin vallan aikana (1632) oli perustettu mm. Tarton yliopisto. 1800-luvun lopulla Venäjä yritti tukahduttaa vaaralliseksi kokemaansa kansallisuusaatetta. Venäläistämisohjelman aikana vironkielisiä sanomalehtiä ja kouluja lakkautettiin ja Tarton yliopistossa venäjästä tuli ainoa opetuskieli. Venäjän luhistuttua ensimmäisessä maailmansodassa ja bolševikkien vallankumouksen jälkeen Viro julistautui ensimmäisen kerran itsenäiseksi. Bolševikit pyrkivät estämään irtautumisen, mutta Saksa miehitti Viron heti sen julistauduttua itsenäiseksi.

Itsenäisyyskamppailu

Itsenäiseksi Viro pääsi julistautumaan 24. helmikuuta 1918. Konstantin Päts muodosti väliaikaisen hallituksen, mutta Saksa miehitti Tallinnan seuraavana päivänä ja vangitsi Pätsin. Brest-Litovskin rauhassa maaliskuussa 1918 bolševikkien oli pakko luovuttaa Viro Saksalle. Saksalaisten romahdettua sodan lopuksi Neuvosto-Venäjä mitätöi rauhansopimuksen ja puna-armeija hyökkäsi Viroon. Hyökkäystä seurasi yli vuoden mittainen Viron vapaussota brittilaivaston tukemana. Puna-armeija lyötiin takaisin. Vuonna 1920 solmittiin Tarton rauha ja Viro ja Neuvosto-Venäjä tunnustivat toisensa. Virolaisen kulttuurin ja talouden perusta luotiin seuraavina vuosikymmeninä. Maahan järjestettiin tehokas vironkielinen alkeisopetus, Tarton yliopisto muutettiin vironkieliseksi jo vuonna 1919. Maauudistuksessa kartanoiden maat jaettiin talonpojille. Vuonna 1921 Viro liittyi Kansainliittoon. Kommunistien kansannousu tukahdutettiin joulukuussa 1924.

Demokraattinen Viro

Vuoden 1920 perustuslaki kuului demokraattisimpia maailmassa, koska siinä oli lähes ääriparlamentaristinen korostus. Parlamentti valitsi valtionpäämiehen (riigivanem), joka johti hallitusta ja hoiti myös presidentin tehtävät. Taloudellisesti hyvänä aikana järjestelmä toimi tyydyttävästi, mutta talouslaman aikana 1929–1933 ajauduttiin sisäpoliittiseen kriisiin. Tyytymättömyys demokraattisen järjestelmän saamattomuuteen kanavoitui äärioikeiston kannatukseksi, kuten monessa muussakin Euroopan maassa. Virossa oikeisto-oppositiota nousi edustamaan Viron vapaussoturien liitto, ns. vapsit.

Konstantin Pätsin autoritaarinen hallinto

Suuri lama 1932–1933 johti radikalisoitumiseen ja parlamentarismi näytti olevan pystymätön ratkaisemaan ongelmia. Viron rintamamiesten eli vapsien liike voitti suuren vaalivoiton syksyllä 1933. Vapsien painostuksesta hyväksyttiin vuonna 1933 uusi perustuslaki, joka teki riigivanemista itsenäisen toimenpanovallan haltijan, jolla oli laajat valtaoikeudet. Vapsien aloitteesta perustuslakia muutettiin siten, että presidentin valtaa lisättiin huomattavasti. Uusi perustuslaki astui voimaan 1934. Ylimenokauden hallituksen johtaja, keskustaan edustava Konstantin Päts huolestui kuitenkin vapsien yhä kasvavasta voimasta ja uusia valtionpäämiehen valtaoikeuksiaan hyväksikäyttäen julisti kenraali Johan Laidonerin kanssa ja armeijan tuella maan 23. maaliskuuta 1934 poikkeustilaan ja lakkautti koko vapsien järjestön ja vangitutti liikkeen johdon. Kansanedustuslaitos hajotettiin syksyllä 1934 ja kaikki puolueet lakkautettiin 1935. Diktaattorina hallinnut Päts perusti ylhäältä johdetun puolueen isänmaanliitto (isamaalit). Joulukuussa 1935 vapsit suunnittelivat vallankaappausta suomalaisen sinimustat-järjestön tuella, mutta viranomaiset saivat siitä vihiä ja juonijat pidätettiin. Päts hallitsi Viroa varsin yksinvaltaisesti vuoteen 1938, jolloin hänet nimitettiin uuden, vuonna 1937 säädetyn perustuslain mukaiseksi presidentiksi ja hän palasi perustuslailliseen hallintotapaan.

Neuvostoliiton uhka

Suomen ja muiden Baltian maiden tavoin Viro solmi hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa 1932. Baltian maat solmivat puolustusliiton 12. syyskuuta 1934. Helmikuussa 1936 kansanäänestyksessä kannatettiin paluuta demokratiaan. Perustuslaillisuuteen palaaminen ei kuitenkaan tuonut juurikaan muutosta vallanpitoon ja Päts jatkoi presidenttinä. Neuvostoliiton ja Britannian neuvotellessa sopimusta huhtikuussa 1939, Viro ja Latvia solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa.

Toinen maailmansota

Toisen maailmansodan alkaessa Viro tahtoi pysytellä puolueettomana, mutta oli pakotettu tekemään Neuvostoliiton kanssa tukikohtasopimuksen 1939. Viroon tuli 25 000 sotilasta suljettuihin tukikohtiin. Toukokuussa 1940 Neuvostoliitto painosti Viroa päästämään 90 000 neuvostosotilasta maahan ja elokuussa 1940 Virosta tuli yksi neuvostotasavalloista. Presidentti Päts vangittiin ja kuljettiin Venäjälle, jossa hän menehtyi. Neuvostolaistaminen keskeytyi kolmeksi vuodeksi Saksan vallattua jälleen Baltian kesällä 1941. Saksalaismiehityksen aikana Virossa toimi saksalaisten alaisuudessa virolaisjohtoinen nukkehallinto. Sen johdossa oli vapaussoturien liikkeen (vapsien) johtohahmoihin kuulunut Hjalmar Mäe. Saksan miehityksen aikana Viro oli ensimmäinen maa, mistä juutalaiset (noin 950-1000 henkilöä) poistettiin kokonaan 1941 aikana, mikä todettiin Wannseen pöytäkirjoissa 20. tammikuuta 1942. Puna-armeija sai Viron haltuunsa uudelleen syksyllä 1944.

Neuvosto-Eesti

Varsinaisesti neuvostojärjestelmä vakiinnutettiin toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvun lopulla. Kymmeniä tuhansia virolaisia karkotettiin Siperiaan ja maatilat muutettiin kollektiiveiksi. 1950-luvulla Viron kulttuurielämä alkoi vilkastua.

Uusi itsenäisyys

Marraskuussa 1988 Viron korkein neuvosto julisti maan suvereeniksi. Toukokuussa 1990 osa vuoden 1938 perustuslaista palautettiin voimaan ja maan nimi muutettiin Viron tasavallaksi. Kansanäänestyksessä suurin osa kansasta kannatti itsenäisyyden palauttamista. Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20. elokuuta 1991, kun Neuvostoliitossa tapahtui epäonnistunut vallankaappausyritys. Suomen ei tarvinnut tunnustaa Viron uutta itsenäisyyttä monien muiden valtioiden tapaan, koska se ei ollut de jure koskaan tunnustanut Viron liittymistä Neuvostoliittoon, vaan se saattoi todeta itsenäisyyden edellisen tunnustuksen olevan voimassa. Vuonna 1993 Viron hallitus määritteli 500000 maan asukasta "ulkomaalaisiksi" ja määräsi heidät hakemaan oleskelupaa. Viimeiset Venäjän joukot vetäytyivät elokuuhun 1994 mennessä. Viro on yksi niistä kymmenestä valtiosta, jotka liittyivät Euroopan unioniin 1. toukokuuta 2004. Viro solmi uuden rajasopimuksen 18. toukokuuta 2005 ja ratifioi sen 20. kesäkuuta. Sopimuksessa rajat noudattivat neuvostotasavallan rajoja, ilman Petserinmaata ja Narva-joen itärantaa. Mielipidetiedustelujen mukaan sopimusta vastusti 80% virolaisista. Venäjän Duuma ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, koska Viro oli liittänyt sopimuksen ratifiointilain esipuheeseen maininnan neuvostomiehityksestä.

Politiikka

Viron kansalaiset valitsevat 101-paikkaisen parlamentin (Riigikogu) joka neljäs vuosi. Parlamentti valitsee presidentin, jonka virkakausi kestää viisi vuotta. Sama henkilö voidaan valita presidentiksi vain kahdeksi kaudeksi peräkkäin. Presidentti on myös Viron puolustusvoimien ylipäälikkö. Parlamenttivaaleissa on viiden prosentin äänikynnys. Heti uudelleenitsenäistymisen jälkeisinä vuosina Viron puoluekartta oli pirstoutunut: runsaat kymmenen puoluetta edusti vajaata puoltatoista miljoonaa ihmistä. Näistä jäljellä on enää vain noin puolet. Paikallisvaaleissa saavat äänestää kaikki 18 vuotta täyttäneet asukkaat.

Ulkosuhteet

Virolla on Venäjän kanssa kansainvälisoikeudellisesti avoin kysymys maan rajasta Venäjän kanssa. Viron sosialistinen neuvostotasavalta luovutti Venäjän sosialistiselle federatiiviselle neuvostotasavallalle ns. Viron Inkerinmaan Narva-joen itärannalla ja Petserinmaan kaakossa, jotka Viron ja Neuvosto-Venäjän välisessä Tarton rauhansopimuksessa oli sovittu Virolle kuuluviksi. Viro periaatteessa hyväksyi alueen haltuun jäämisen Venäjän federaatiolle, mutta Venäjän hallitus ei vienyt riigikogun ratifioimaa sopimusta Venäjän valtakunnanduuman hyväksyttäväksi, koska Viro lisäsi ratifiointilain esipuheeseen maininnan Viron miehityksestä, minkä Venäjä katsoo sisältävän aiheen rajakysymyksen avaamiseksi uudelleen myöhempänä ajankohtana. Näin ollen jo vakiintunut raja jää edelleen kansainvälisoikeudellisesti avoimeksi kysymykseksi. Viron presidenttinä toimii Arnold Rüütel ja pääministerinä Andrus Ansip (Reformipuolue). Viron tasavallan itsenäisyyden palauttamisen jälkeisen ajan pääministerit:
- Edgar Savisaar (3. huhtikuuta 1990 – 30. tammikuuta 1992)
- Tiit Vähi (30. tammikuuta 1992 – 21. lokakuuta 1992)
- Mart Laar (21. lokakuuta 1992 – 8. marraskuuta 1994)
- Andres Tarand (8. marraskuuta 1994 – 17. huhtikuuta 1995)
- Tiit Vähi (17. huhtikuuta 1995 – 17. maaliskuuta 1997)
- Mart Siimann (17. maaliskuuta 1997 – 25. maaliskuuta 1999)
- Mart Laar (25. maaliskuuta 1999 – 28. tammikuuta 2002)
- Siim Kallas (28. tammikuuta 2002 – 10. huhtikuuta 2003)
- Juhan Parts (10. huhtikuuta 2003 – 13. huhtikuuta 2005)
- Andrus Ansip (13. huhtikuuta 2005 – )

Maakunnat

Andrus Ansip Viro jakautuu viiteentoista maakuntaan, viroksi maakond, jotka ovat:
- Harjumaa (Harju maakond)
- Hiidenmaa (Hiiu maakond) Hiidenmaan saarella
- Itä-Virumaa
- Jõgevamaa
- Järvamaa
- Länsimaa (Lääne maakond)
- Länsi-Virumaa
- Põlvamaa
- Pärnumaa
- Raplamaa
- Saarenmaa Saarenmaan ja Muhun saarilla
- Tartumaa
- Valgamaa
- Viljandimaa
- Võrumaa

Talous

Viro on omavarainen sähköntuotannon suhteen, ja sähköä riittää vientiinkin. Palavaa kiveä louhitaan Koillis-Virossa ja käytetään paikallisissa voimalaitoksissa. Vaihtoehtoisia energiantuotantomuotoja kuten tuulivoimaa, vesivoimaa ja turpeen käyttöä on tutkittu paljon viime vuosina. Turve on yksi Viron tärkeimpiä luonnonvaroja, ja Viron onneksi se on, vaikkakin hyvin hitaasti, uudistuva luonnonvara. Koska Virossa ei ole paljoa mineraalivaroja, perustuu sen talous pitkälti kevyeen teollisuuteen ja palveluihin, joita ovat matkailu, kauppa ja pankkitoiminta. Viro sijaitsee idän ja lännen välisen vilkkaan kauppareitin varrella ja maassa on aina ollut hyviä satamia; transitoliikenteellä ja ulkomaankaupalla onkin yhä kasvava merkitys Viron taloudelle. Viime vuosina myös informaatioteknologiasektori on kehittynyt nopeasti. Viron valuutta, kruunu, on sidottu euroon suhteessa 1 EUR = 15,6466 EEK (aikaisemmin Saksan markkaan). Viron pankkisektorista lähes 90 prosenttia on nykyisin ulkomaisen pääoman omistuksessa. Viro liittyi yhdessä Liettuan ja Slovenian kanssa Euroopan unionin valuuttakurssimekanismi ERM II:een 27. kesäkuuta 2004. Tämä mahdollistaa euron käyttöönoton maan virallisena valuuttana kahden vuoden tarkkailujakson jälkeen, jonka tarkoitus on seurata Maastrichtin sopimuksen kriteerien täyttymistä. Viro otti käyttöön tasaveron 1994 yhtenä ainoista maista. Tuloveroprosentti oli 26 prosenttia riippumatta henkilön tuloista. 1. tammikuuta 2005 vero alennettiin 24 prosenttiin. Tärkeimpiä teollisuusalueita ovat pääkaupunki Tallinna, sitä ympäröivät alueet sekä Koillis-Viro. Suurimmat työnantajat ovat paperi-, puutavara- ja tekstiiliteollisuudessa. Yksi kymmenestä virolaisesta ansaitsee elantonsa maataloudella, kalastuksella ja metsänhoidolla. Muuttuva mailma pakottaa ihmiset etsimään muita elinkeinoja perinteisen karjanhoidon ja maanviljelyn ohella. Oheiselinkeinoja maaseudulla ovat muun muassa rapsin kasvatus rapsiöljyn tuotantoon, mansikanviljely ja maatilamatkailu. Ruokaostoksilla virolaiset yleensä suosivat kotimaisia tuotteita hyvän maun, edullisen hinnan ja suhteellisen vähäisten lisäainemäärien takia. Viro vie ulkomaille erilaisia kojeita, sähköteknisiä laitteita ja niiden osia sekä moottoriajoneuvojen turvavarusteita. Pieni- ja keskisuuri teollisuus ovat vallitsevia.

Väestö

Etniset virolaiset muodostavat maan väestöstä 67,9 prosenttia. Muita merkittäviä etnisiä ryhmiä ovat venäläiset (25,6 prosenttia), ukrainalaiset (2,1 prosenttia), valkovenäläiset (1,2 prosenttia) ja suomalaiset (0,9 prosenttia). Kielellisesti virolaiset kuuluvat itämerensuomalaisiin ja suomalais-ugrilaisiin kansoihin yhdessä suomalaisten kanssa. Viron kansalaisuuden saadakseen hakijan on osattava viron kieltä sekä tunnettava maan historiaa ja lainsäädäntöä. Tämä aiheutti maan uudelleen itsenäistyessä sen, että maan venäläisvähemmistössä on suuri määrä ihmisiä, joilla ei ole minkään maan kansalaisuutta. Maassa oli syyskuussa 2004 157 000 asukasta, joilla ei ollut kansalaisuutta. Viron virallinen kieli on viro, joka on viroksi eesti keel. Viron kieli muistuttaa paljon suomea. Virossa 29 prosenttia asukkaista puhuu venäjää, mutta se ei ole virallinen kieli. Virossa on Euroopan korkein HIV-positiivisten osuus väestöstä, 1,1 prosenttia (2001).

Viron väestö kansallisuuksittain 1922-1989 (prosentteina)
Kansallisuus	1922	1934	1959	1970	1979	1989	2000
Virolaisia	87,7	88,2	74,6	68,2	64,7	61,5	67,9
Venäläisiä	8,2	8,2	20,1	24,7	27,9	30,3	25,6
Saksalaisia	1,7	1,5	0,1	0,6	0,3	0,2	–
Ruotsalaisia	0,7	0,7	–	–	–	–	–
Suomalaisia	–	–	1,4	1,4	1,2	1,1	0,9
Ukrainalaisia	–	–	1,3	2,1	2,5	3,1	2,1
Valkovenäläisiä	–	–	0,9	1,4	1,6	1,7	1,3
Juutalaisia	0,4	0,4	0,4	0,4	0,3	0,3	–
Muita	1,3	1,0	1,2	1,2	1,5	1,8	2,2
Väkiluku yhteensä	1 107 059	1 126 413	1 196 791	1 356 000	1 464 476	1 565 662	1 332 893

Lähde: Library of Congress Country Studies [http://lcweb2.loc.gov/frd/cs/latvia/lv_appen.html], CIA World Factbook (2000 väestönlaskennan tiedot)

Kulttuuri

Suurin ja merkittävin virolainen kulttuuritapahtuma on kerran neljässä vuodessa pidettävät laulu- ja tanssijuhlat: "Yleinen laulu- ja tanssijuhla" (Üldlaulupidu ja Üldtantsupidu). Vuonna 2004 laulujuhla järjestettiin laulujuhlat 24. kerran ja tanssijuhlat 17. kerran. Juhlien päätapahtuma järjestetään Tallinnan Laulukentällä (Lauluväljak). Kuoro- ja kansantanssikulttuuri yleisestikin ovat tärkeässä asemassa Virossa. Virolaissyntyistä Arvo Pärtiä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä säveltäjistä. Eri Klas ja Neeme Järvi ovat maailmankuuluja kapellimestareita. Kevyen ja klassisen laulun tärkein nimi Virossa oli Georg Ots. Viihdemusiikissa virolaiset tunnetaan Euroviisu-menestyjinä: Tanel Padar, Dave Benton ja 2XL -yhtye voitti vuoden 2001 Euroviisut kappaleellaan Everybody. Kansainvälisesti tunnetuin virolainen kirjailija on Jaan Kross. Kansallisia suuria nimiä ovat A. H. Tammsaare ja Friedrich Reinhold Kreutzwald.

Merkittävimmät luonnonvarat

- palavakivi
- turve
- meripihka

Merkittävimmät vientituotteet

- tekstiilit
- maataloustuotteet
- koneet

Katso myös

- Emajoki
- Peipsijärvi
- Pärnujoki
- Põltsamaajoki
- Rutja
- Viron sosialistinen neuvostotasavalta

Aiheesta muualla

- [http://www.cc.jyu.fi/~saarinen/Viro-seura/viro_vai_eesti.html Viro vai Eesti?] (Erkki Lyytikäinen)
- [http://www.kotus.fi/kielitoimisto/nimisto/usein_esitettyja_kysymyksia/viro.shtml Viro vai Eesti?] (kielitoimisto)
- [http://www.estonica.org Estonica - from A to Z about Estonia]
- [http://www.svyl.net/mik%E4%20svyl.html SVYL - Suomen Viro-yhdistysten liitto]
- [http://www.tuglas.fi Tuglas-seura - Tietoa/tapahtumia/kieli- ja kulttuurimatkoja]
- [http://www.viroweb.com ViroWeb - Matkailutiedot Virosta]
- [http://maps.google.com/maps?ll=58.819430,25.301514&spn=2.399546,7.702515&hl=en Viro Google Mapsissa]
- [http://www.viroweb.com/autoilu/ Viron sisäiset liikenneyhteydet] Luokka:Viro Luokka:Entiset neuvostotasavallat roa-rup:Estonia ms:Estonia zh-min-nan:Eesti ko:에스토니아 ja:エストニア simple:Estonia th:ประเทศเอสโตเนีย fiu-vro:Eesti

Jan Łodzia

Jan herbu Łodzia (zm. 14 kwietnia 1346) – biskup poznański. Czasami za Długoszem nazywany Jan z Kępy, chociaż jest to prawdopodobnie błąd kronikarza, gdyż w XIV wieku Kępa należała do Doliwów. Urodził się jako syn wielkopolskiego rycerza Sędziwoja. Na kartach historii pojawia się po raz pierwszy w 1319, gdy jako kanclerz biskupa poznańskiego, wszedł w skład delegacji wyznaczonej przez papieskich sędziów, która miała wręczyć pozew Krzyżakom w sprawie procesu między Polską a Zakonem o Pomorze Gdańskie. Wiadomo, że podczas tego procesu uczestniczył w posiedzeniach sądu w Inowrocławiu i Brześciu Kujawskim. Wpisano go również w wyroku z 1321 kończącym ten proces jako jednego ze świadków. W tym samym okresie otrzymał stanowisko archidiakona poznańskiego. W 1331 nieomal zginął podczas krzyżackiej wyprawy wojennej na Wielkopolskę, gdy wojska Zakonu zdobyły Słupcę. W 1335 otrzymał godność biskupa poznańskiego. Jako nowy biskup, wraz z Janisławem I, arcybiskupem gnieźnieńskim zaskarżył Zakon do kurii rzymskiej. Podczas procesu w 1339, który miał miejsce w Warszawie między Zakonem a Polską pozwany jako świadek wydał zarówno negatywną opinię o rządach jakie sprawował Władysław Łokietek na Pomorzu jak i o zbrodniach dokonanych przez zakon krzyżacki. Swoich roszczeń zrzekł się