:: wikimiki.org ::
| Rautakausi |
RautakausiRautakausi on Euroopan, Aasian ja Afrikan menneisyyteen liittyvä käsite. Se tarkoittaa aikaa, jolloin rautaa käytettiin yleisesti työkaluissa ja aseissa. Rautakaudeksi nimitetään yleensä vain esihistoriallista vaihetta, mutta Lähi-idässä, Egyptissä, Vähä-Aasiassa ja Kreikassa on jo siirrytty historialliseen aikaan raudan tullessa käyttöön.
Suomessa rautakausi jaetaan seuraaviin vaiheisiin:
Varhaisrautakausi
- Esiroomalainen rautakausi (500 eaa - 0/50 jaa)
- Vanhempi roomalainen rautakausi (0/50 - 200 jaa)
- Nuorempi roomalainen rautakausi (200 - 400 jaa)
Keskirautakausi
- Kansainvaellusaika (400 - 550 jaa)
- Merovingiaika (550 - 800 jaa)
Myöhäisrautakausi
- Viikinkiaika (800 - 1025/1050 jaa)
- Ristiretkiaika (1025/1050 - 1150/1200/1300 jaa)
Luokka:Historian ajanjaksoja
Luokka:Arkeologia
ko:철기 시대
ja:鉄器時代
simple:Iron Age
EurooppaEurooppa on maanosa, jonka rajaavat Atlantin valtameri lännessä, Pohjoinen jäämeri pohjoisessa, Uralvuoret ja Uraljoki idässä, Kaspianmeri, Kaukasus-vuoret ja Mustameri kaakossa ja Välimeri etelärajalla. Eurooppa muodostaa Aasian kanssa supermaanosan Euraasia: Eurooppa on läntinen viidennes Euraasian maamassasta. Kokonsa (noin 10,3 miljoonaa neliökilometriä) puolesta Eurooppa on maailman toiseksi pienin maanosa, hieman suurempi kuin Oseania. Euroopassa asuu hieman yli 700 miljoonaa ihmistä, täten se on asukasluvultaan toiseksi suurin maanosa Aasian jälkeen ja myöskin tiheimmin asuttu maanosa.
Aasian
Etymologia
Nimi Eurooppa on mahdollisesti peräisin kreikkalaisen mytologian prinsessa Europasta, joka joutui härän hahmon ottaneen Zeuksen sieppaamaksi. Nimen etymologia on epävarma, sille on esitetty sekä kreikkalaista, että seemiläistä etymologiaa (ereb, auringonlasku).
Historia
Katso pääartikkeli Euroopan historia.
Euroopalla on pitkä historia suurien kulttuurillisten ja taloudellisten saavutusten muodossa aina pronssikaudelta alkaen. 15. vuosisadalta lähtien eurooppalaiset valtiot, erityisesti Espanja, Portugali, Ranska ja Iso-Britannia, rakensivat suuria kolonistisia imperiumeja Afrikkaan, Amerikkaan ja Aasiaan. Teollinen vallankumous alkoi Euroopassa 18. vuosisadalla. Toisen maailmansodan jälkeen ja ennen kylmän sodan loppua Eurooppa oli jaettu kahteen suureen poliittiseen ja taloudelliseen blokkiin: kommunistisiin valtioihin Itä-Euroopassa ja kapitalistisiin valtioihin Länsi-Euroopassa. Vuoden 1990 tietämillä itäblokki hajosi.
Euroopan määritelmä
Usein Euroopalle piirretään muita rajoja, jotka perustuvat poliittisiin, taloudellisiin, kulttuurisiin tai käytännöllisiin näkökohtiin. Tämä on johtanut siihen, että on monta eri "Eurooppaa", jotka eivät ole identtisiä keskenään. Eri maita on luettu mukaan tai jätetty pois sen mukaan, minkä piirteiden on katsottu olevan keskeisiä Euroopan määrittelyn kannalta.
Nykyään termiä "Eurooppa" käytetään lisääntyvässä määrin tarkoitettaessa Euroopan unionin jäsenmaita. Tällä hetkellä liitossa on 25 maata (joista Kypros on osa maantieteellistä Aasiaa). Lisäksi muutamat maat neuvottelevat jäsenyydestä. Useiden muiden maiden uskotaan aloittavan neuvottelut jossain vaiheessa tulevaisuudessa. Lähes kaikki Euroopan maat ovat Euroopan neuvoston jäseniä; yksittäiset poikkeukset ovat Valko-Venäjä ja Vatikaanivaltio.
Vatikaanivaltio
Nykyisellään maantieteellinen Eurooppa koostuu seuraavista 44 maasta (aakkosjärjestyksessä):
Ennen vuotta 2004 liittyneet EU-maat merkitty lihavoidulla tekstillä. 1. toukokuuta 2004 liittyneet uudet EU-maat merkitty kursivoidulla tekstillä.
2004
Euroopan alaryhmittymiä:
- Euroopan unioni
- Schengen-alue
- Euroalue
- Balkan
- Baltian maat
- Benelux
- Britteinsaaret
- Keski-Eurooppa
- Itä-Eurooppa
- Iberian niemimaa
- Pohjoismaat
- Skandinavia
- Visegrad-ryhmä
Euroopan valtioiden ja maa-alueiden vertailua
Euroopan maat ja epäitsenäiset alueet väkiluvun mukaisessa suuruusjärjestyksessä
Tiedoista puuttuu Turkin Euroopan puoleinen osa.
Euroopan maat ja epäitsenäiset alueet pinta-alan mukaisessa suuruusjärjestyksessä
Tiedoista puuttuu Turkin euroopanpuoleinen osa.
Luokka:Mantereet
Luokka:Eurooppa
als:Europa
roa-rup:Evropa
ms:Eropah
zh-min-nan:Europa
ko:유럽
ja:ヨーロッパ
simple:Europe
th:ทวีปยุโรป
Afrikka
Afrikka on maailman kolmanneksi suurin maanosa. Sen pinta-ala on 30 065 000 km² ja se peittää 20,3 % Maan pinta-alasta. Afrikan yli 800 miljoonaa asukasta muodostavat seitsemäsosan ihmiskunnasta. Afrikassa kulminoituvat monet maailman pahimmista ongelmista, veden puute yhtenä niistä. Talous ja yhteiskunta eivät vielä kehity toivotulla tavalla.
Afrikassa on runsaasti raaka-aineita, mutta erittäin vähän jalostavaa teollisuutta.
Valtiot
- Keski-Afrikan tasavalta
- Tšad
- Kongon demokraattinen tasavalta
- Kongon tasavalta
Kongon tasavalta
Kongon tasavalta
Kongon tasavalta
- Burundi
- Djibouti
- Eritrea
- Etiopia
- Kenia
- Komorit
- Seychellit
- Ruanda
- Somalia
- Tansania
- Uganda
- Algeria
- Egypti
- Libya
- Mauritania
- Marokko
- Sudan
- Tunisia
- Länsi-Sahara
- Angola
- Botswana
- Lesotho
- Madagaskar
- Malawi
- Mauritius
- Mosambik
- Namibia
- Réunion
- Swazimaa
- Etelä-Afrikka
- Sambia
- Zimbabwe
- Benin
- Burkina Faso
- Gabon
- Gambia
- Ghana
- Guinea
- Guinea-Bissau
- Kamerun
- Kap Verde
- Liberia
- Mali
- Niger
- Nigeria
- Norsunluurannikko
- Päiväntasaajan Guinea
- São Tomé ja Príncipe
- Senegal
- Sierra Leone
- Togo
Luokka:Mantereet
Luokka:Afrikka
ms:Afrika
zh-min-nan:Hui-chiu
ko:아프리카
ja:アフリカ
simple:Africa
th:ทวีปแอฟริกา
EsihistoriaEsihistoria tarkoittaa aikaa ennen kirjoitettua tekstiä. Kulttuurit siirtyvät esihistoriasta historialliseen aikaan toisistaan riippumatta. Jotkin Amazonin sademetsien ja Papua-Uusi-Guinean eristäytyneet alkuperäiskansat elivät esihistoriallista aikaa ainakin 1950- tai 1960-luvulle saakka. Työkalujen ja aseiden valmistusmateriaaleihin perustuvat aikajaottelut eivät myöskään ole yhteneväisiä. Esimerkiksi Lähi-idän korkeakulttuureissa pronssikausi on jo historiallista aikaa, kun taas Suomessa esihistoria jatkuu vielä pitkälle rautakauteen.
Suomen esihistoria
Kivikausi
- Mesoliittinen kivikausi eli Suomusjärven kulttuuri n. 8300 eaa-5300 eaa
- Neoliittinen kivikausi n. 5300 eaa-1500 eaa
- Varhaisneoliittinen kivikausi, esim. kampakeraaminen kulttuuri
- Varhaiskampakeraamiikka n. 5300 eaa-4300 eaa
- Tyypillinen kampakeramiikka n. 4300 eaa-3800 eaa
- Keskineoliittinen kivikausi n. 3800 eaa - 2500 eaa
- Myöhäinen kampakeramiikka n. 3800 eaa-3000 eaa
- Vasarakirveskulttuuri n. 3200 eaa-2500-luku eaa
- Myöhäisneoliittinen kivikausi, esim. Kiukaisten kulttuuri n. 2500 eaa-1500 eaa
- Varhaispronssikausi n. 1500 eaa - 1000 eaa
- Myöhäispronssikausi n. 1000 eaa - 500 eaa
Rautakausi
- Esiroomalainen rautakausi
- Vanhempi roomalainen rautakausi
- Nuorempi roomalainen rautakausi
- Kansainvaellusaika
- Merovingiaika
- Viikinkiaika
Katso myös
- Suomen esihistoria
- Kiinan esihistoria
- esihistoriallinen sodankäynti
Luokka:Esihistoria
EgyptiEgypti on valtio Pohjois-Afrikassa. Sen naapurivaltioita ovat Israel, Libya ja Sudan.
Egyptissä on arabimaista eniten asukkaita. Noin 70 miljoonasta asukkaasta suurin osa on keskittynyt Niilin varrelle ja suistoalueelle. Tärkeimmät kaupungit ovat pääkaupunki Kairo ja Välimeren rannalla sijaitseva Aleksandria.
Historia
Katso: Muinainen Egypti
Rooman valtakunnan hajottua Egypti jäi osaksi Bysanttia, mutta tuli 600-luvulla muslimien valloittamaksi, jolloin koptit jäivät vähemmistöön. Vuonna 1250 mamelukit ottivat vallan. Egypti kuului vuodesta 1517 Ottomaanien valtakuntaan kunnes Yhdistynyt kuningaskunta otti sen suojelukseensa 1882. Ottomaanien valtakunnan hajottua 1914 Egypti jäi virallisesti Britannialle, jonka alla se itsenäistyi 1922 Egyptin kuningaskuntana, joka kesti vuoteen 1952 asti. Vuosina 1958-1961 Egypti muodosti yhdessä Syyrian kanssa Yhdistyneen arabitasavallan.
Politiikka
Hosni Mubarak on ollut presidenttinä 14. lokakuuta 1981 lähtien.
Osat
Egypti on jaettu 26 kuvernöörin hallintoalueeseen (muhāfazāh). Kuvernöörillä on suurehko valta oman alueensa kehittämisessä.
Kulttuuri
Tunnettuja nähtävyyksiä
- Deir El Medina
- Karnakin temppeli
- Kuningattarien laakso
- Kuninkaiden laakso
- Luxorin temppeli
- Memnonin kolossit
- Sfinksi
Merkittävimmät luonnonvarat
Sfinksi
- öljy
- maakaasu
- rautamalmi
- fosfaatti
- mangaani
Merkittävimmät vientituotteet
- öljy ja öljytuotteet
- puuvilla
Katso myös
- Alabasteri
- Papyrus
Luokka:Egypti
als:Ägypten
ms:Mesir
zh-min-nan:Ai-ki̍p
ko:이집트
ja:エジプト
simple:Egypt
th:ประเทศอียิปต์
Vähä-Aasia
Anatolia on maantieteellinen alue joka vastaa nykyisen Turkin Aasiaan kuuluvaa osaa. Sitä kutsutaan myös nimellä Vähä-Aasia (latinan Asia Minor). Nimi tulee kreikan sanasta ανατολη (anatole) joka tarkoittaa "itää" tai "auringonnousua".
Sijaintinsa ansiosta Anatolia on ollut monen muinaisen sivilisaation kehto. Neoliittinen Catal Hüyük sijaitsi Anatoliassa.
Sivilisaatioihin jotka ovat sijainneet osittain tai kokonaan Anatoliassa kuuluvat:
- heetit
- kimmerialaiset
- Fryygia
- Lyydia
- Persian valtakunta
- Rooman valtakunta
- Bysantin valtakunta
- Osmaanien valtakunta
Luokka:Turkki
Luokka:Niemimaat
ko:소아시아
ja:アナトリア半島
simple:Asia Minor
th:อนาโตเลีย
Kreikka
Kreikka (virallisesti Helleenien tasavalta) on valtio Etelä-Euroopassa Balkanin eteläkärjessä. Sen naapurimaat ovat Albania, Makedonian tasavalta, Bulgaria ja Turkki. Kreikan väkiluku on noin 10,6 miljoonaa ja pinta-ala noin 132 000 neliökilometriä. Kreikan pääkaupunki on Ateena.
Historia
Kreikan historiaa on käsitelty seuraavissa artikkeleissa:
- Antiikin Kreikka (700 eaa.—27 jaa.)
- Rooman valtakunta (27 jaa.— n. 400)
- Bysantin valtakunta (n. 400—1453)
- Kreikan uudempi historia (n. 1453-)
Politiikka
Valtion päämies on presidentti Károlos Papoúlias (2004-). Hallituksen pääministeri on Kostas Karamanlis (2003-). Johtava puolue maassa on Nea Demokratia (oikeisto).
Hallinnollinen jako
Kreikassa on 13 hallinnollista aluetta, periferiaa tai kehää, jotka jaetaan edelleen 51 prefektuuriin (nomoi, yksikkö: nomos), ja yhteen autonomiseen alueeseen Athos-vuoreen, joka on luostarivaltio Kreikan alaisuudessa.
- Attika
- Peloponnesos
- Keski-Makedonia
- Länsi-Makedonia
- Itä-Makedonia ja Traakia
- Epeiros
- Kreeta
- Pohjois-Egean saaret
- Etelä-Egean saaret
- Thessalia
- Jooniansaaret
- Länsi-Kreikka
- Keski-Kreikka
Nomoit jakaantuvat edelleen 147 eparkhiaan, jotka jaetaan 1033 kuntaan. Kunnista 133 on kaupunkeja (demoi) ja 900 maalaiskuntia (konotetes). Ennen vuotta 1999 kuntatason yksikköjä oli 5775 ja 12817 kylähallintoa (oikosmoi).
Maantiede
Kreikan maantiede
Kreikkaan kuuluu Balkanin niemimaan (eli turkiksi vuorien niemimaa) eteläosa, Aigeianmeren saaret, Kreeta ja Joonian saaret. Kreikan rannikko on kallioista ja meren rikkiuurtamaa. Lännestä pistävä Korintin- ja idästä pistävä Aiginanlahti erottavat Peloponnesoksen niemimaan melkein kokonaan muusta mantereesta. Niiden välisenä siltana on kapea Korintin kannas.
Kreikan sisämaa on vuorista. Suurin vuorijono on Pindos, korkeimmat vuorenhuiput Olympos (2985 m) ja Parnassos (2459 m). Kreikan joet ovat vähäiset. Maritzan, Struman ja Vardarin alajuoksut ovat Kreikan alueella, Vistritza, Peneios, Arta, Akeloos ja Eurotas ovat kokonaan Kreikan jokia.
Kreikan ilmasto Välimeren ilmastoa. Pahimpana haittana on kesien kuivuus. Vuoden keskilämpö on Ateenassa +23,6° C.
Talous
BKT asukasta kohden 12 777 USD (2002). Todellinen kasvu vuonna 2002 3,4 %, inflaatio 3,6 %. Työttöminä oli samana vuonna peräti 11,7 % väestöstä. Valuutta on euro, aikaisemmin drakma.
Kreikka on Euroopan köyhimpiä maita. Kreikka on maatalousmaa joka tuottaa viljaa, hedelmiä, vihanneksia, sekä teollisuudelle tupakkaa, puuvillaa, sokerijuurikkaita ja viinirypäleitä. Kreikka on kolmanneksi suurin oliiviöljyn tuottaja. Maataloutta tärkeämmän elinkeinon eli teollisuuden kehitystä haittaa raaka-aineiden ja energian puute. Vientituotteita ovat mm. oliiviöljy, oliivit ja viini. Matkailu on myös huomattava tulonlähde.
Väestöjakauma
Asukkaita Kreikassa on 10,56 milj. (2001 laskenta).
Vuosittainen väestönkasvu 0,2 % 1995-2001 ja -0,1 % 1998-2015.
Asukastiheys 81/km². Kaupungeissa asuu 60 % väestöstä.
Kreikka on hyvin homogeeninen valtio ja enemmistö sen asukkaista pitää itseään etnisinä kreikkalaisina. Maassa on kuitenkin pieniä määriä turkkilaisia, pomakkeja, romaneja, vlaheja, slaaveja sekä albanialaisia. Suurin osa maan vähemmistöistä elää Pohjois-Kreikan alueella. Albanialaisista suurin osa oleskelee maan suurimmissa kaupungeissa laittomasti (arvioitu määrä n. 300,000), mutta Pohjois-Kreikassa asuu myös albaniaa äidinkielenään puhuvia yhteisöjä, jotka ovat ortodokseja ja Kreikan kansalaisia.
Yli 95 prosenttia Kreikan väestöstä on kastettu kreikkalaiskatoliseen kirkkoon. Kreikassa on myös yhden prosentin suuruinen turkkia puhuva muslimivähemmistö, sekä pieniä määriä katolilais- ja juutalaisyhteisöjä.
Kulttuuri
Kreikan kulttuuria on käsitelty seuraavissa artikkeleissa:
- Antiikin Kreikan kulttuuri (700 eaa.–400 jaa.)
- Bysanttilainen kulttuuri (n. 400–1453)
- Uudempi Kreikan kulttuuri (n. 1453-)
Merkittävimmät luonnonvarat
- bauksiitti
- ligniitti
- marmori
- öljy
Merkittävimmät vientituotteet
- matkailu
- tekstiilit
Linkit
- [http://maps.google.com/maps?ll=38.289937,21.423340&spn=7.655076,16.215820&z=11&t=h&hl=en Kreikka Google Mapsissa]
Luokka:Kreikka
roa-rup:Gârţii
ms:Yunani
zh-min-nan:Hi-lia̍p
ko:그리스
ja:ギリシャ
simple:Greece
th:ประเทศกรีซ
fiu-vro:Kriika
Esiroomalainen rautakausiEsiroomalainen rautakausi on nimitys, jota käytetään Keski- ja Pohjois-Euroopassa kuvaamaan varhaista rautakautta. Esiroomalainen rautakausi päättyy Rooman valtakunnan tekemiin valloituksiin. Pohjoismaissa esiroomalainen rautakausi ajoittuu noin 500 eaa. - 0 jaa.
Esiroomalainen rautakausi Suomessa
Esiroomalaisella rautakaudella monet myöhäisen pronssikauden kehityskulut jatkuvat. Rannikkoseuduilla väestö täydentää kalastukseen ja hylkeenpyyntiin perustuvaa talouttaan karjanhoidolla ja maanviljelyllä. Vainajat haudataan röykkiöhautoihin tai kiviarkkuihin. Metalliesinelöytöjä tunnetaan vähän, mutta raudanvalmistustaito leviää Suomeenkin. Kulttuurikontaktit ulottuvat sekä Skandinaviaan että Baltiaan. Rannikkoväestö valmistaa ns. Morbyn keramiikkaa. Sisämaasta tunnetaan ns. Luukonsaaren keramiikkaa Järvi-Suomen alueella ja epämääräistä Kalmistonmäen keramiikkaa Kaakkois-Suomessa. Varhaisimmat toistaiseksi tunnetut todisteet raudanvalmistuksesta on hieman yllättäen löydetty Pohjois-Suomesta.
Esiroomalaisen rautakauden lopulla yleistyy metalliesineiden laittaminen hautoihin. Muun muassa Espoon Dåvitsissa ja Pohjan Järnvikissa Uudellamaalla sijaitsee tärkeitä löytöpaikkoja.
Kirjallisuutta:
Meinander, C. F.: Dåvits. En essä on förromersk järnålder. Finskt Museum 1969.
luokka:Suomen esihistoria
Nuorempi roomalainen rautakausiNuorempi roomalainen rautakausi eli rautakauden C-periodi tarkoittaa Keski-Euroopan ja pohjoismaiden esihistoriassa noin vuosia 175/200 - 375/400 jaa. Rooman valtakunta heikkenee tällöin, mutta on yhä voimatekijä, jonka vaikutus ulottuu voimakkaana Itämerelle saakka. Aikakausi on sotaisa ja kuohuva. Esimerkiksi Tanskan alueen kuuluisat sotasaalislöydöt kertovat kiivaista taisteluista Skandinavian alueella muodostuvien, aikaisempaa hierarkisempien yhteiskuntien välillä.
Nuorempi roomalainen rautakausi Suomessa
Arkeologisia löytöjä tunnetaan lähinnä Uudenmaan, Varsinais-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan rannikon läheisiltä seuduilta, joilla metalliesineitä (aseita ja koruja) laitettiin hautoihin. Hautalöytöjä tunnetaan myös Pirkanmaalta, Kanta- ja Päijät-Hämeestä, Keski-Pohjanmaalta ja jopa Keski-Suomesta (Viitasaari). Oululaiset arkeologit ovat 1980-luvulta lähtien löytäneet kalmistoja (hautapaikkoja) myös Perämeren rannikoilta (Oulun Kaakkuri, Raahen Tervakangas, Tornion Rakanmäki). Muissakin maan osissa asuinpaikkalöydöt kertovat asutuksesta (mm. Luukonsaaren keramiikka Järvi-Suomessa).
Suomen rannikkojen väestö ylläpitää yhteyksiä sekä Skandinaviaan että Baltiaan, minkä lisäksi joitakin esineitä saapuu myös Keski-Venäjän suomensukuisten väestöjen asuinalueilta.
Rikkaat hautalöydöt mm. Laitilan Soukaisissa ja Salon (ent. Uskela) Ketohaassa kertovat jonkinlaisen yhteiskunnallisen "yläluokan" muodostumisesta. Soukaisten röykkiöhaudassa oli kaksi rinnakkaista kiviarkkua, joista toinen sisälsi keihäänkärkiparin. Rikkaammassa kiviarkussa oli keihäänkärkipari, kilpi, miekka hopeahelaisessa tupessa sekä lasinen juomasarvi ja pronssisanko, jotka oli valmistettu Rooman valtakunnan alueella. Professorit Ella Kivikoski ja Unto Salo ovat tulkinneet hautojen kuuluvan Gotlannista tulleelle mahtimiehelle, jopa "ruhtinaalle", ja tämän aseenkantajalle. Christian Carpelan puolestaan on nähnyt haudassa myös paikallisia piirteitä ja pitänyt sitä todisteena moneen eri suuntaan ulottuvista yhteyksistä. Ketohaan röykkiöhaudasta tunnetaan kultaisen kaularenkaan kappaleita, jotka viittaavat korkean tason yhteyksiin Skandinaviaan. Nousiaisista on jo 1700-luvulla löydetty kuuluisa kultainen kaularengas, jota säilytetään Tukholmassa.
Kirjallisuutta:
- Keskitalo, Oiva: Suomen nuoremman roomalaisen rautakauden löydöt. Helsingin yliopiston arkeologian laitos, Moniste N:o 22. 1979.
- Schauman-Lönnqvist, Marianne: Iron Age Studies In Salo III. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 89:2. Helsinki 1988.
luokka: Suomen esihistoria
Kansainvaellusaika:Tämä artikkeli käsittelee ajanjaksoa. Kansainvaellus käsittelee migraatiota yleensä.
Kansainvaellusaika on arkeologinen ja historiallinen termi, jota käytetään sekä manner-Euroopassa että pohjoismaissa. Länsi-Euroopassa ja pohjoismaissa kansainvaellusaika edeltää merovingiaikaa.
Manner-Euroopan ja Välimeren alueen historiassa kansainvaellusaika tarkoittaa epämääräistä ajanjaksoa Rooman valtakunnan loppuvaiheilta keskiajan alkuun. Joskus käytetään myös nimitystä "pimeä keskiaika" (engl. the Dark Ages). Kansainvaellusaika vastaa ajallisesti ja sisällöltään jossakin määrin käsitettä myöhäisantiikki. Kansainvaellusaika on perinteisesti kuvattu barbarian, sivistymättömyyden ja sekasorron täyttämänä synkkänä kautena. Sotaisa ja rauhaton kyseinen aikakausi epäilemättä olikin. Nykyinen historiankirjoitus kuitenkin pitää tätä perinteistä kuvaa kansainvaellusajasta yksipuolisena ja turhan lohduttomana.
Kansainvaelluksilla tarkoitetaan sitä, että useat eri väestöryhmät ("kansat") lähtivät liikkeelle asuinsijoiltaan muuttaen eri alueiden väestöllisiä ja poliittisia olosuhteita. Liikehdinnässä oli mukana muun muassa germaanisia, turkinsukuisia ja iraanisia kieliä puhuneita väestöjä. Liikehdintä kohdistui Euraasian aroilta, Keski- ja Pohjois-Euroopasta sekä myöhemmässä vaiheessa Arabian niemimaalta kohti Rooman valtakuntaa, joka ei pystynyt enää puolustamaan rajojaan ja ylläpitämään keskushallintoa. Liikkuneet väestömassat eivät olleet kovin suuria: lähinnä kyse oli pienistä mutta iskukykyisistä sotajoukoista, jotka toisinaan kuljettivat myös naisia ja lapsia mukanaan.
Germaanien levittäytyminen Britteinsaarilla, slaavien levittäytyminen Keski- ja Itä-Euroopassa sekä toisella ilmansuunnalla arabien ja islamin levittäytyminen Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa jättivät pysyvän vaikutuksen.
Rooman valtakunta ja kansainvaellukset
Usein kansainvaellusten käynnistäjäksi mainitaan hunnien hyökkäys Aasiasta Eurooppaan. Hunnit olivat yksi niistä monista aroseutujen paimentolaiskansoista, jotka ovat historian saatossa tunkeutuneet länteen. Paimentolaiskansat eivät milloinkaan edenneet pysyvästi Unkarin aroja lännemmäs, mutta ryöstöretkiä ne tekivät kauemmaksikin. Hunnien mahti hiipui kuningas Attilan kuoleman jälkeen. Toinen paimentolaiskansa, avaarit, perustivat 500-luvulla Unkarin tienoille valtakunnan, joka pysyi pystyssä pari sataa vuotta.
Hunnien hyökkäys ajoi 370-luvulla gootteja pakoon Rooman valtakunnan alueelle. Pakolaisgoottien ja roomalaisten välille syntyi pian aseellisia selkkauksia. Näyttää kuitenkin siltä, ettei goottipäälliköiden tarkoitus ollut kukistaa keisarikuntaa, vaan pikemminkin kaapata itselleen edullinen asema keisarikunnan poliittisessa ja sotilaallisessa hierarkiassa. Gootit siirtyivät lopulta Espanjaan (visigootit) ja Italiaan (ostrogootit).
Vuonna 406 joukko Keski-Euroopan germaaniheimoja tunkeutui Galliaan. Tästä tapahtumasta lähti liikkeelle Länsi-Rooman hajoamisprosessi, joka kesti noin 70 vuotta. Länsi-Rooman alueelle syntyi vähitellen joukko germaaniylimystön johtamia itsenäisiä kuningaskuntia. Germaanihallitsijat kääntyivät kristinuskoon (joko katolisessa tai areiolaisessa muodossa) ja yrittivät ylläpitää roomalaista kulttuuria ja yhteiskuntajärjestystä. Osa näistä uusista valtioista joutui 500-luvulla alistumaan Itä-Rooman valtaan. Voimakkain ja kestävin germaanivaltio oli frankkien valtakunta. Myös visigoottien valtakunta nykyisen Espanjan alueella oli merkittävä voimatekijä ennen kukistumistaan vuonna 711. Viimeisin germaanien kansainvaellus oli langobardien siirtyminen Pohjois-Italiaan vuonna 568.
600- ja 700-luvuilla jatkui slaavien levittäytyminen. Keski- ja Itä-Euroopassa slaavit työntyivät suhteellisen harvaan asutuille alueille. Eteläslaavit puolestaan ahdistivat Itä-Roomaa eli Bysanttia. Vakavin isku Itä-Roomalle olivat kuitenkin islamiin kääntyneiden arabien suunnattomat valloitukset.
Kansainvaellusaika Suomessa ja pohjoismaissa
Pohjoismaiden esihistoriassa kansainvaellusaika on rautakauden jakso, joka vallitsi noin vuosina 400 - 550 jaa. Myös Skandinavian asukkaita otti osaa kansainvaelluksiin liittyviin sotiin ja ryöstöretkiin, kuten roomalaista ja itäroomalaista kultaa sisältävät aarteet todistavat.
Suomessakin tunnetaan melko runsaasti kansainvaellusaikaan ajoittuvia arkeologisia löytöjä. Huomiota ovat herättäneet varsinkin Etelä-Pohjanmaan rikkaat hautalöydöt, joissa on jopa pieniä määriä kultaa. Polttohaudattujen vainajien jäänteet kätkettiin kiviröykkiöihin, usein aseiden ja korujen kera.
Etelä-Pohjanmaan paikallisten päälliköiden uskotaan välittäneen sisämaasta ja Lapista hankittuja turkiksia Keski-Ruotsiin, johon oli jo kansainvaellusajalla syntynyt jonkinlainen pieni kuningaskunta. Näihin kontakteihin viittaavat muun muassa eläinornamentein koristellut aseet ja korut, jotka edustavat ns. Salinin tyyliä I. Suomalaisen arkeologi Aarni Erä-Eskon tutkimus tästä koristetyylistä on uraa uurtava.
Hautalöytöjä tunnetaan suurehko määrä myös Lounais-Suomesta. Itä- ja Pohjois-Suomessa ns. tuluskivet, joita lienee käytetty sekä tulentekoon että uskonnollisiin rituaaleihin, kertovat paikallisesta asutuksesta tai rannikoilta saapuneista eränkävijöistä.
Kirjallisuutta
- Erä-Esko, Aarni: Germanic Animal Art of Salin's Style I in Finland (1966)
- Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Keski- ja myöhäisrautakausi. Suomen historia 1 (1984)
- Pihlman, Sirkku: Kansainvaellus- ja varhaismerovinkiajan aseet Suomessa (1990)
Luokka:Suomen esihistoria
luokka: historian ajanjaksoja
Viikinkiaika
Viikinkiaika on pohjoismaiden esihistoriaan liittyvä ajanjakso, jota leimasivat viikinkien ryöstöretket ja valloitukset. Viikinkiretkien lähtölaukauksena on usein (ilmeisesti harhaanjohtavasti) pidetty Lindisfarnen luostarin ryöstöä vuonna 794 ja joutsenlauluna vuonna 1066 käytyä Stamford Bridgen taistelua. Kun nämä vuosiluvut on muutettu pyöreiksi luvuiksi, on saatu ajoitus 800 - 1050. Todellisuudessa on tietysti harhaanjohtavaa ajoittaa viikinkiajan kaltaista aikakautta vuoden tai edes vuosikymmenen tarkkuudella.
Viikinkiajan määrittely
Viikinkiaika määrittyi joukosta yhteiskunnalisia, kulttuurisia, taloudellisia, sotilaallisia ja poliittisia kehitysprosesseja ja tapahtumasarjoja. Nämä kehittyivät vähitellen 700- ja 800-lukujen kuluessa ja hiipuivat pois osittain jo 900-luvulla, osittain vasta 1000- ja 1100-luvuilla. Tällaisia viikinkiajan ilmiöitä olivat esimerkiksi:
- Ryöstöretket ja valloitukset Britteinsaarilla ja Pohjanmeren ympäristössä: Satunnaista ryöstelyä 700-luvulla, 860-luvulta 900-luvun alkuun asti pyrkimystä pysyviin valloituksiin. Britteinsaarilla uusi valloitusvaihe 1000-luvun alussa, Irlannissa ja Skotlannissa norjalaisten hyökkäyksiä 1100-luvullakin.
- Kaupankäynnin vilkastuminen: Skandinaviassa syntyy 700-luvulla kaupunkeja, kuten Birka Keski-Ruotsissa. Nämä muinaiskaupungit autioituvat 900-luvulla. 900-luvun lopulla uusien kaupunkien perustamisaalto (esim. Lund ja Sigtuna). Nämä kuninkaanvallan ja kirkon tukikohdiksi perustetut kaupungit säilyvät nykypäivään saakka.
- Liikehdintä Venäjän jokireiteillä: Skandinaaveja Laatokan ympäristössä jo 700-luvulla. 800-luvulla tietoja skandinaaveista Bysantin keisarikunnassa. Uudisasutusta ja valloituksia Venäjän jokireittien varsilla. Viikinkien vilkas idänkauppa hiipuu 900-luvun lopulla, mutta tiiviit suhteet Ruotsin ja venäläisten ruhtinaskuntien välillä säilyvät tämän jälkeenkin.
- Yhtenäisten kuningaskuntien synty: Tanskan alueella jonkinlainen yhtenäinen valtio ehkä jo 600- tai 700-luvulla, mutta selkeämmin 900-luvun lopulla. Samantapaista kehitystä myös Norjassa ja vuoden 1000 tienoilla hajanaisemmassa Ruotsissakin.
- Kristinuskon leviäminen: toden teolla 900-luvun lopulta lähtien, mutta jossain määrin jo aikaisemmin.
- Löytöretket Pohjois-Atlantilla: Islannin ja Färsaarten asuttaminen 800-luvulla. 1000-luvulla siirtokuntia Grönlantiin ja hetkellisesti jopa Kanadan itärannikolle.
- Viikinkiajalle ominainen esinekulttuuri: parhaiten tunnetaan ase- ja korutyypit sekä koristetyylit arkeologisten löytöjen perusteella.
Viikinkien asutus ja retket
Viikingejä ajoivat retkilleen samat syyt jotka ovat aina motivoineet seikkailijoita: uudet maat, rikkaudet ja kuuluisuus. Viljelysmaan vähyys muodosstui helposti ongelmaksi Skandinaviassa, varsinkin Norjassa, mikä ajoi ihmisiä siirtolaisiksi myös 1800- ja 1900-luvuilla. Usein onkin arveltu, että tyypillinen viikinkiretkille lähtijä oli hyvinravittu perheen nuorempi poika, joka oli jäänyt osattomaksi perinnöstä vanhimman pojan periessä perhetilan, ja joka toivoi löytävänsä itselleen omaa maata ja omaisuuden.
Ruotsin alueen asukkaat (itäskandinaavit)
Ruotsin alueen asukkaat, kuten göötalaiset ja svealaiset, tekivät sota- ja verotusretkiä Itämeren rannikkoseuduille ehkä jo 500-luvulla. Heidän kulkunsa suuntasi Itämeren yli ja Venäjälle kahta isoa jokea seuraten. "Ruotsalaiset" ottivat hallintaansa Novgorodissa sijaitsevan slaavilaisasutuksen ja tekivät siitä kahden etelään johtavan valtaväylän hallitsevan kauppakeskuksen. Toinen reitti kulki Dnepriä pitkin Kiovaan, jonne perustettiin toinen keskus, ja siitä eteenpäin Mustalle merelle. Reitin päässä sijaitsi Bysantin pääkaupunki Konstantinopoli. Toinen reitti kulki lähes 4000 km matkan Volgaa Kaspianmerelle, jonka takaa kulkivat karavaanireitit Bagdadiin.
Etelään skandinaaveja veti erityisesti hopea, jota saatiin Arabian hopeakaivoksista. Vastineeksi he vaihtoivat turkiksia ja orjia, joita saatiin saaliina tai lahjana slaavilaiskansoilta. Vaihtokauppa muuttui helposti ryöstelyksi. Viikingit tekivät sotaretkiä jopa mahtavaa Konstantinopolia vastaan vuonna 860 ja uudelleen 907. Vaikka molemmat hyökkäykset torjuttiin, jälkimmäinen niistä sai Bysantin keisarin tarjoamaan kauppaoikeuksia pohjanmiehille vastineeksi rauhasta ja keisarin palveluksessa toimivista henkivartijoista, kuuluisista varjagikaartilaisista.
Tanskan alueen asukkaat (eteläskandinaavit)
Kun "ruotsalaiset" suuntasivat itään, "tanskalaiset" eli daanit katsoivat etelään. Heidän vaikutuksensa tuntui voimakkaimmin Englannissa ja Kaarle Suurenn hallitsemassa Frankkien valtakunnassa. Frankit olivat ensialkuun tarpeeksi voimakkaita torjuakseen hyökkäykset, mutta vuonna 840 valtakunta jaettiin kolmen kilpailevan perillisen kesken, ja pohjanmiehet tarttuivat tilaisuuteen. Pääsiäispäivänä 845 viikingit hyökkäsivät Pariisiin matkattuaan 160 km ylävirtaan Seine-jokea pitkin.
Vuodesta 850 eteenpäin "tanskalaiset" muuttivat taktiikkaansa nopeista iskuista valloitustyyppiseksi sodankäynniksi. He alkoivat talvehtia valloittamillaan mailla, ja toimivat jokisuille perustamistaan tukikohdista käsin. Seuraava vaihe kehityksessä oli laaja asutus, ja vuonna 865 ensimmäinen monista tanskalaisarmeijoista saapui Englantiin. Tuohon aikaan maa oli jakaantunut puoleen tusinaan kilpailevaan kuningaskuntaan, eivätkä olleet tarpeeksi vahvoja vastustamaan tunkeilijoita. Vuoteen 880 mennessä vain Wessexin eteläinen valtakunta johtajansa Alfred Suuren johdolla oli jäljellä vastustamassa laajentumispyrkimyksiä. Siihen mennessä yli puolet Englannista oli "tanskalaisten" hallinnassa, ja he jättivät alueen kieleen ja lakiin pysyvät jälkensä.
"Tanskalaisten" valloitukset Englannissa toimivat pysyvänä tukikohtana ryöstöretkille Ranskaan, kunnes vuonna 911 kuningas Kaarle III päätti tarjota viikinkien johtajalle Rollolle (Hrolf) maata Seine-joen suulta vastineeksi kilpailevien viikinkijoukkojen torjumiseksi. Rollo piti kiinni sopimuksesta, ja lyhyessä ajassa pohjanmiehistä tuli normanneja, jotka kääntyivät kristinuskoon ja puhuivat ranskaa. Normandian herttua Vilhelm Valloittaja, Rollon jälkeläinen kuudennessa polvessa, valloitti vuonna 1066 Englannin.
Norjan alueen asukkaat (länsiskandinaavit)
Kun "tanskalaiset" valloittivat kuningaskuntia, "norjalaiset" keskittyivät tutkimaan vähemmän kartoitettuja alueita. Suurin osa heidän ryöstelystään keskittyi Skotlantiin ja erityisesti Irlantiin, jossa heidän rannikkotukikohdistaan kehittyi vähitellen maan ensimmäiset kaupungit: Dublin, Wexford, Waterford ja Limerick ovat pohjanmiesten perustamia. He myös asuttivat Man-saaren, Orkney-saaret, Shetlannin saaret ja Fär-saaret.
Perimätiedon mukaan vuonna 860 kaksi erillistä ryhmää joista toinen oli matkalla Hebrideille ja toinen Fär-saarille, ajautuivat pois kurssiltaan ja löysivät ennestään tuntemattoman saaren. Uutinen levisi nopeasti, ja pian vuosikymmenen kuluessa uudisasukkaat alkoivat saapua vallatakseen tyhjän maan. Seuraavan vuosisadan kuluessa Islannista kehittyi itsenäinen valtakunta, jolla oli Althing-niminen kansankokous. 1000-luvun lopulla Islannissa oli jo 60000 asukasta, neljännes Norjan asukasmäärästä.
Kun kaikki käyttökelpoinen laidunmaa oli Islannista vallattu, alkoivat uskaliaimmat etsiä uusia maita asutettavaksi. 900-luvun lopulla Norjassa ja Islannissa murhasta tuomittu Erik Punainen matkusti 725 km länteen etsiäkseen maata jonka olemassaolosta oli huhuttu useiden vuosien ajan. Maata löytyi, ja houkutellakseen uudisasukkaita hän antoi luotaantyöntävälle maamassalle vetoavan nimen Grönlanti (vihreä maa). Vuoteen 980 mennessä useita satoja siirtolaisia eli maata viljellen ja valaita sekä mursuja pyytäen.
Eräs reitiltään harhautunut uudisasukas havaitsi niin ikään horisontissa matalia kukkuloita, jotka sijaitsivat liian etelässä ollakseen Grönlantia. Hänen tarinansa innoitti Erik Punaisen poikaa, Leif Erikssonia etsimään tätä salaperäistä maata. Lopulta vuonna 1001 eurooppalaiset nousivat Amerikan mantereelle luultavasti ensimmäistä kertaa, kun Leif saapui ensin Baffinin saarelle ja sitte L'Anse aux Meadowsiin lähelle Newfoundlandin pohjoisinta kärkeä. Alueelle annettiin nimi Vinland (muinaisnorjassa vin tarkoitti peltoa tai ketoa). Leifin jälkeen saapuneet asuttajat saivat kuitenkin alkuperäisasukkailta (mahdollisesti inuiitteja tai algonquin-intiaaneja) vihamielisen vastaanoton, ja kaikki 250 uudisasukasta ajettiin takaisin Grönlantiin kolmen vuoden jälkeen. Sen jälkeen grönlantilaiset tekivät lyhyitä puunetsintämatkoja alueelle. Viimeisin muistiinkirjoitettu retki tehtiin vuonna 1347.
Viikinkiajan kaukokauppa
Kaupan keskuksia olivat muun muassa
- Haithabu (nykyinen Hedeby Etelä-Jyllannissa)
- Kaupang (Oslonvuonon länsirannalla)
- Birka (nykyinen Björkö Tukholman länsipuolella)
- Aldeigjuborg (nykyinen Staraja Ladoga Laatokan etelärannalla)
- Jorvik (nykyinen York Keski-Englannissa)
Viikinkien kauppatuotteita olivat muun muassa turkikset ja aseet, joita he vaihtoivat esimerkiksi kankaisiin, hopeaan ja lasiastioihin.
Sotaretket
Tanskan alueen asukkaat tekivät matkoja etenkin
- Alankomaihin ja Belgiaan
- Ranskaan. Vuonna 911 Ranskan kuningas Kaarle Yksinkertainen antoi Seinen suualueen, Rouenin kreivikunnan, sittemmin nimeltään Normandia, viikinkipäällikkö Rollolle, jotta viikingit olisivat lopettaneet ryöstelyn ja suojelleet Sisä-Ranskaa toisia viikinkejä vastaan. Sittemmin 1000-luvulla osa viikinkien normandialaisista jälkeläisistä otti haltuunsa alueita etelä-Italiasta, jonne syntyi normannilaiseksi kutsuttu Sisilian kuningaskunta.
- Englantiin (viikinkien Danelagen, Danelaw). Viikinkiajan alkuna pidetään Lindisfarnen luostarin ryöstöä vuonna 793. Viikingit muodostivat vanhan Eboracumin kohdalle Yorkin (viikinkien Jorvik). Tanskan Sven Haaraparta oli Englannin valloittaja 1013—1014 ja Tanskan kuningas 986—1014. Hänen poikansa Knuut II Suuri oli Englannin kuningas 1014—1035 ja Tanskan kuningas 1018—1035 sekä piti hallussaan Etelä-Norjaa 1028—1035. Normandialainen (normanni) Vilhelm Valloittaja, Rollon jälkeläinen, valloitti Englannin 1066.
- jopa Espanjaan, pohjois-Afrikkaan ja Italiaan kuten norjalaisviikingitkin
Norjan alueen asukkaat tekivät matkoja
- Skotlantiin
- Irlantiin. Viikinkien orjien keräyspaikalle syntyi Dublin (viikinkien Dyflinn). Viikingit hallitsivat myös Limerickiä ja Corkia.
- Vienanmerelle vepsäläisten luokse. Vepsäläisten maata he kutsuivat nimellä Bjarmaland.
Ruotsin alueen asukkaat tekivät matkoja etenkin itään (Austvegr), Itämeren yli
- Venäjälle. Rurik perusti joskus vuoden 862 tienoilla Novgorodin edeltäjänä pidetyn "Rurikinlinnan" ja Kiovan tienoille valtakunnat, jotka vaikuttivat monien vaiheiden jälkeen Venäjän syntyyn.
- Dneprille. Viikingit perustivat Kiovan (viikinkien Kjönugård). Dnepriä pitkin mentiin myös Mustanmeren yli Bysanttiin (viikinkien Miklagård).
- Suomenlahtea pitkin Volgalle bolgaarien valtakuntaan ja jopa (Kaspianmeren yli) aina Bagdadiin asti.
Balttien, slaavilaisten ja suomensukuisten tiedetään tehneen sotaretkiä ja käyneen kauppaa Itämeren alueella, arvelujen mukaan huomattavasti kauempanakin.
Suomen viikinkiaika
Suomessa viikinkiaika oli rautakauden jakso, joka seurasi merovingiaikaa ja edelsi ristiretkiaikaa. Skandinaavista tutkimusta seuraillen viikinkiaika on Suomessakin ajoitettu noin vuosiin 800 - 1050. Monet arkeologit ovat kuitenkin alkaneet suosia viikinkiajan takarajana vuotta 1025. Jälkimmäinen vuosiluku ajoittanee tarkemmin ajankohdan, jona ristiretkiaikaiset korutyypit tulivat käyttöön.
Arkeologisessa löytöaineistossa viikinkiaikaa määrittävät tietyt koru- ja asetyypit. Jälkimmäisset ovat laajalle levineitä kansainvälisiä tyyppejä, mutta naisten korustossa on myös paikallista "suomalaista" leimaa. Löytöaineistot ovat peräisin lähinnä kalmistoista (haudoista), joskin myös asuinpaikkojen arkeologinen tutkimus edistyy vähistellen.
Viikinkiajan kalmistoja tunnetaan lähinnä Varsinais-Suomessa, Hämeessä, Etelä-Savossa ja Laatokan Karjalassa. Lisäksi Keski-, Pohjois- ja Itä-Suomen erämaa-alueilla arkeologisten löytöjen määrä on aikaisempaa runsaampi. Tämä johtuu uudisasutuksesta ja/tai metalliesineiden ja uusien hautaustapojen leviämisestä erämaita asuttavan kalastaja-metsästäjäväestön keskuuteen. Länsi-Uudeltamaalta ja Etelä-Pohjanmaalta kalmistolöydöt häviävät viikinkiajan kuluessa, vaikka merovingiajan löydöt näillä alueilla ovat runsaat. Tutkimuksen keskuudessa ei vallitse yksimielisyyttä siitä, tarkoittaako tämä alueiden autioitumista vai uusien hautaustapojen omaksumista. Myös Ahvenanmaalla tapahtuu sama löytöaineiston katoaminen viikinkiajan lopulla.
Skandinaavista Ahvenanmaata lukuun ottamatta kalmistoalueiden väestöä voi pääasiallisesti pitää nykyisten suomalaisten ja karjalaisten kielellisinä ja geneettisinä esivanhempina. Erämaa-alueiden väestöllä lienee ainakin osittainen yhteys nykyiseen saamelaisväestöön.
Kalmistollisen asutuksen alueilla maanviljelys ja karjanhoito olivat peruselinkeinot, vaikka tietysti myös metsästyksen ja kalastuksen merkitys oli suuri. Turkismetsästys erämaa-alueilla oli ilmeisen vilkasta. Turkiskauppa yhdistää Suomen alueen viikinkien ylläpitämään kauppaverkostoon. Suomeen hankitaan muun muassa aseita ja hopeaa. On mahdollista, että Suomen alueen asukkaita on ottanut osaa viikinkiretkiin ja liikkunut Itämerta kauempana, joskaan varmoja todisteita tästä ei ole. Kaupankäynnin kerryttämästä varallisuudesta kertovat hopearaha-aarteet. Nykyisin pidetään todennäköisenä, että Suomen asukkaiden suhteet skandinaaveihin olivat suhteellisen rauhanomaiset. Linnavuorien käyttö yleistyy ilmeisesti vasta viikinkiajan lopulla ja ristiretkiajalla (1000- ja 1100-luvuilla), mikä todistanee lisääntyneestä ulkoisen hyökkäyksen uhasta.
Suomen alueen yhteiskunnat olivat viikinkiajalla ilmeisesti melko hajanaisia. Vaikka turkiskauppa aiheutti jonkinlaista organisoitumista ja verkostoitumista, keskitetysti johdetusta poliittisesta järjestelmästä ei ole mitään todisteita. Arkeologinen aineisto ei anna tukea joidenkin harrastajatutkijoiden kehittämille teorioille Suomen kuninkaista.
Katso myös
- Viikingit
- Suomen esihistoria
Luokka:Historian ajanjaksoja
Luokka:Viikinkiaika
Luokka:Suomen esihistoria
RistiretkiaikaRistiretkiaika (1025/1050–1150/1200/1300 jaa.) on Suomen rautakauteen ja varhaiseen keskiaikaan liittyvä arkeologinen periodinimitys.
Kun nimitys "ristiretkiaika" otettiin käyttöön 1800-luvulla, tähän vaiheeseen ajoittuvien arkeologisten löytöjen uskottiin olevan samanaikaisia kuin Suomeen tehdyt (todelliset tai tarunomaiset) ristiretket. Nykyisin tiedetään, että ristiretkiaika alkoi heti viikinkiajan jälkeen ja kuuluu suurelta osin ristiretkiä varhaisempaan historiaan.
Ristiretkiajan katsotaan päättyvän, kun Suomen alueen asukkaat siirtyvät selvästi kristillisiin hautaustapoihin. Länsi-Suomessa tämä tapahtuu vuoden 1200 tienoilla, Itä-Suomessa ja Karjalassa selvästi myöhemmin. Kristinuskon leviäminen Suomeen oli kuitenkin alkanut jo aikaisemmin. Ristiretkiajan katsotaan olleen rauhatonta aikaa, sillä Suomi jäi keskelle kahden laajentumishaluisen valtakunnan (Ruotsi ja Novgorod) sekä kirkkokunnan (katolinen ja ortodoksinen) yhteentörmäystä.
Ristiretkiaikaan ajoittuvat löydöt ovat peräisin lähinnä Lounais-Suomesta, Hämeestä, Etelä-Savosta ja Laatokan Karjalasta. Pienempi määrä asutusta oli muuallakin.
Katso myös
- ristiretki
Luokka:Suomen esihistoria
Luokka:Ristiretket Suomeen
Luokka:Historian ajanjaksojaLuokka:Historia First Law of Thermodynamics:This article is about the physics principle. For information on using energy resources sustainably, see Energy Conservation.
Conservation of energy is possibly the most important, and certainly the most practically useful of several conservation laws in physics.
The law states that the total inflow of energy into a system must equal the total outflow of energy from the system, plus the change in the energy contained within the system. In other words, energy can be converted from one form to another, but it cannot be created or destroyed.
In thermodynamics, the first law of thermodynamics is a statement of the conservation of energy for thermodynamic systems.
The law of conservation of energy excludes the possibility of perpetuum mobile of the first kind.
Historical development
Although ancient philosophers as far back as Thales of Miletus had inklings of the first law, it was the German Gottfried Wilhelm Leibniz during 1676-1689 who first attempted a mathematical formulation. Leibniz noticed that in many mechanical systems (of several masses, mi each with velocity vi) the quantity:
:
was conserved. He called this quantity the vis viva or living force of the system. The principle represents an accurate statement of the approximate conservation of kinetic energy in many situations. However, many physicists were influenced by the prestige of Sir Isaac Newton in England and of René Descartes in France, both of whom had set great store by the conservation of momentum as a guiding principle. Thus the momentum:
:
was held by the rival camp to be the conserved vis viva. It was largely engineers such as John Smeaton, Peter Ewart, Karl Hotzmann, Gustave-Adolphe Hirn and Marc Séguin who objected that conservation of momentum alone was not adequate for practical calculation and who made use of Leibniz's principle. The principle was also championed by some chemists such as William Hyde Wollaston.
Members of the academic establishment such as John Playfair were quick to point out that kinetic energy is clearly not conserved. This is obvious to a modern analysis based on the second law of thermodynamics but in the 18th and 19th centuries, the fate of the lost energy was still unknown. Gradually it came to be suspected that the heat inevitably generated by motion was another form of vis viva. In 1783, Antoine Lavoisier and Pierre-Simon Laplace reviewed the two competing theories of vis viva and caloric. Count Rumford's 1798 observations of heat generation during the boring of cannons added more weight to the view that mechanical motion could be converted into heat. Vis viva now started to be known as energy, after the term was first used in that sense by Thomas Young in 1807.
The recalibration of vis visa to
:
was largely the result of the work of Gaspard-Gustave Coriolis and Jean-Victor Poncelet over the period 1819-1839. The former called the quantity quantité de travail and the latter, travail mécanique and both championed its use in engineering calculation.
In a paper Uber die Natur der Warme, published in the Zeitschrift für Physik in 1837, Karl Friedrich Mohr gave one of the earliest general statements of the doctrine of the conservation of energy in the words: "besides the 54 known chemical elements there is in the physical world one agent only, and this is called Kraft [energy]. It may appear, according to circumstances, as motion, chemical affinity, cohesion, electricity, light and magnetism; and from any one of these forms it can be transformed into any of the others."
A key stage in the development of the modern conservation principle was the demonstration of the mechanical equivalent of heat. The caloric theory maintained that heat could neither be created nor destroyed but conservation of energy entails the contrary principle that heat and mechanical work are interchangeable.
The mechanical equivalence principle was first stated in its modern form by the German surgeon Julius Robert von Mayer. Mayer reached his conclusion on a voyage to the Dutch East Indies, where he found that his patients' blood was a deeper red because they were consuming less oxygen, and therefore less energy, to maintain their body temperature in the hotter climate. He had discovered that heat and mechanical work were both forms of energy, and later, after improving his knowledge of physics, he calculated a quantitative relationship between them.
mechanical work
Meanwhile, in 1843 James Prescott Joule independently discovered the mechanical equivalent in a series of experiments. In the most famous, now called the "Joule apparatus", a descending weight attached to a string caused a paddle immersed in water to rotate. He showed that the gravitational potential energy lost by the weight in descending was equal to the thermal energy (heat) gained by the water by friction with the paddle.
Over the period 1840-1843, similar work was carried out by engineer Ludwig A. Colding though it was little-known outside his native Denmark.
Both Joule's and Mayer's work suffered from resistance and neglect but it was Joule's that, perhaps unjustly, eventually drew the wider recognition.
:For the dispute between Joule and Mayer over priority, see Mechanical equivalent of heat: Priority
Drawing on the earlier work of Joule, Sadi Carnot and Émile Clapeyron, in 1847, Hermann von Helmholtz postulated a relationship between mechanics, heat, light, electricity and magnetism by treating them all as manifestations of a single force (energy in modern terms). He published his theories in his book Über die Erhaltung der Kraft (On the Conservation of Force, 1847). The general modern acceptance of the principle stems from this publication.
In 1877, Peter Guthrie Tait claimed that the principle originated with Sir Isaac Newton, based on a creative reading of propositions 40 and 41 of the Philosophiae Naturalis Principia Mathematica. This is now generally regarded as nothing more than an example of Whig history.
Modern physics
With the discovery of special relativity by Albert Einstein, it was found that the energy is one component of an energy-momentum 4-vector. The energy component is not conserved, nor is the 3-vector momentum conserved, but rather the energy-momentum 4-vector is conserved. Only for situations in which velocities are significantly less than the speed of light do the energy and momentum 3-vector components closely approximate what would be expected if each was conserved separately. In addition, the relativistic energy of a massive particle contains a rest mass in addition to its kinetic energy of motion. This rest mass can sometimes be converted into kinetic energy via the famous equation so that the rule of conservation of energy was shown to be a special case of a more general rule, the conservation of mass and energy, which is now usually just referred to as conservation of energy.
Conservation of energy can be shown through Noether's theorem to be the result of the time-invariance of the laws of physics (=time has no effect on any physical process).
Within the realm of quantum mechanics, conservation of energy is not applicable when energy can not be defined (say, for time scales shorter than the uncertainty principle defines).
The first law of thermodynamics
For a thermodynamic system with a fixed number of particles, the first law of thermodynamics may be stated as:
:
where is the amount of energy added to the system by a heating process, is the amount of energy lost by the system due to work done by the system on its surroundings and is the increase in the internal energy of the system.
The δ's before the heat and work terms are used to indicate that they describe an increment of energy which is to be interpreted somewhat differently than the dU increment of internal energy. Work and heat are processes which add or subtract energy, while the internal energy U is a particular form of energy associated with the system. Thus the term "heat energy" for means "that amount of energy added as the result of heating" rather than referring to a particular form of energy. Likewise, the term "work energy" for means "that amount of energy lost as the result of work". The most significant result of this distinction is the fact that one can clearly state the amount of internal energy posessed by a thermodynamic system, but one cannot tell how much energy has flowed into or out of the system as a result of its being heated or cooled, nor as the result of work being performed on or by the system.
The first law can be written exclusively in terms of system variables. The work done by the system may be written
:
where P is the pressure and dV is a small change in the volume of the system, each of which are system variables. The heat energy may be written
:
where T is the temperature and dS is a small change in the entropy of the system. Temperature and entropy are also system variables.
Notes
# Lavoisier, A.L. & Laplace, P.S. (1780) "Memoir on Heat", Académie Royal des Sciences pp4-355
# von Mayer, J.R. (1842) "Remarks on the forces of inorganic nature" in Annalen der Chemie und Pharmacie, 43, 233
See also
- Conservation law
- Energy
- Principles of energetics
- Laws of thermodynamics
- Thermodynamics
References
Modern accounts
-
-
-
-
-
-
History of ideas
-
-
-
- Kuhn, T.S. (1957) “Energy conservation as an example of simultaneous discovery”, in M. Clagett (ed.) Critical Problems in the History of Science pp.321–56
-
Classic accounts
-
- , Chapter 8, "Energy and Thermo-dynamics"
External links
- [http://35.9.69.219/home/modules/pdf_modules/m158.pdf MISN-0-158 The First Law of Thermodynamics] (PDF file) by Jerzy Borysowicz for [http://www.physnet.org Project PHYSNET].
- [http://www.humanthermodynamics.com/1st-Law-Variations.html 20+ Variations of the 1st Law]
Category:Energy
Category:Laws of thermodynamics
Category:Conservation laws
Category:HVAC
ko:에너지 보존
ja:エネルギー保存の法則
doda wycieczki szkolne sitemap.html Prague appartements mieszne zdjcia
|
|
|
| :: RELATED NEWS :: |
Template:Hong Kong-road-stub
|
Cab rank
A cab rank is a primarily British term for taxi stand, although the phrase has two other uses.
In Cockney rhyming slang, the phrase means "bank."
During the Second World War, the Royal Air Force discovered that the most convenient and assured way of using attack aircraft to destroy ground targets was by having a series of three units of aircraft, each in turn directable by the pertinent ground unit using radiotelephones. One unit would be attacking, another in flight to the battle a
|
Thank You For Calling
"Thank You for Calling" is a popular and country song.
It was written by Cindy Walker. The song was published in 1954.
The song was recorded by Billy Walker, Jo Stafford, and Hank Show.
Staffo
|
Ratio Studiorum
The Ratio Studiorum (Latin: "Plan of Studies") often designates the document that formally established the globally influential system of Jesuit education in 1599. Its full title is Ratio atque Institutio Studiorum Societatis Iesu ("The Official Plan for Jesuit Education").
The work is the product of many hands and wide experience,
|
Misgav
Misgav is a regional council in the Galilee region in the north of Israel.
Misgav Settlements
- Arab El Na'im
- Atzmon
- Avtalion
- Chusnia
- Charashim
- Dmeide
-
|
Greek Revival Style architecture
Greek Revival was a style of classical architecture which became fashionable in Europe in the 18th century, and in the United Kingdom and United States in the early 19th century. It rebelled against the fussy Palladian style (after Andrea Palladio
|
HMS Privet (K291)
USS Prudent (PG–96), originally projected as HMS Privet (CN–314), was an Action-class patrol gunboat in the United States Navy.
Prudent was laid down by the Morton Engine and Dry Dock Co., Ltd., Montreal, Quebec, 14 August 1942; launched
|
Colonial Revival Style architecture
The Colonial Revival was a nationalistic architectural style in the United States. In the early 1890s — a time when manifest destiny was at its peak — Americans began to value their own heritage and architecture. Colonial Revival sought to follow the style of the period around the Revolutionary War. Distinctive in this style a
|
Charing Cross Hotel
Image:Charing_X.gif London Charing Cross station is a central London railway terminus which is unusual in that its train services directly connect to two other railway termini; Waterloo and London Bridge. The station takes its name from the | This Hong Kong road article is a stub. You can help Wikipedia by [ expanding it]. |
|
