:: wikimiki.org ::
| Ravinto |
RavintoRavinto on ainetta, jota eliöt käyttävät energianlähteenä. Yleensä ravinto on peräisin eläimistä tai kasveista.
Ravintoaineet
Ravinto koostuu pääasiassa tärkeimmistä ravintoaineista hiilihydraatista, proteiinista ja rasvasta. Ravinnossa tulee olla myös hivenaineita ja vitamiineja, jotka ovat elämälle välttämättömiä. Ruoassa on myös kuituja, joita ihmisten elimistö ei pysty pilkkomaan, vaan ne kulkevat elimistön läpi sellaisenaan. Alkoholi sisältää energiaa (30 kJ / g), ja usein alkoholijuomat sisältävät myös paljon sokeria.
Hiilihydraateissa, kuten sokerissa ja tärkkelyksessä, on energiaa 17 kJ / g. Terveessä ravitsemuksessa suurin osa energiasta tulee hitaista hiilihydraateista, joita saa esimerkiksi täysjyväriisistä ja täysjyväviljasta. Yli puolet energiasta tulisi saada hiilihydraateista.
Proteiineissa, joita saa esimerkiksi lihasta, kalasta ja monista palkokasveista, on energiaa 17 kJ / g eli yhtä paljon kuin hiilihydraateissa. Terveellisessä ravitsemuksessa proteiineista saadaan 10 % - 15 % energiasta. Myös proteiinien laatu vaikuttaa: kala ja kasvikunnan proteiinit ovat punaista lihaa terveellisempiä valintoja.
Rasvassa on energiaa 38 kJ / g, eli yli kaksi kertaa enemmän kuin proteiineissa ja hiilihydraateissa. Suositusten mukaan päivittäisestä energiasta n. 30-40 % tulisi saada rasvasta, jotta välttämättömien rasvahappojen saanti tulisi taattua. Ihmisen elimistö osaa käsitellä parhaiten tyydyttymättömiä rasvahappoja, kuten oliiviöljyä tai rypsiöljyä. Koska rasvassa on erittäin paljon energiaa, rasvaa tarvitaan tilavuutena ja painona ajatellen paljon vähemmän kuin hiilihydraatteja ja proteiineja. Veren rasva-arvot riippuvat enemmän rasvan laadusta kuin määrästä. Riittävällä hyvien rasvojen syömisellä arvot pysyvät helpommin hyvinä.
Lautasmalli
Lautasmalli on käytännöllinen ohje hyvään ravitsemukseen. Mallin mukaan lautasesta pitää ruokaillessa peittää
- Puolet vihanneksilla ja kasviksilla
- Neljännes perunoilla, riisillä tai pastalla
- Neljännes lihalla tai kalalla
Aterian kanssa sopii myös pari palaa leipää (suosi ruisleipää), sipaisu margariinia ja lasillinen maitoa. Jälkiruoaksi marjoja tai hedelmiä.
Suomessa lautasmalli on yleisesti hyväksytty, ja lääkärit ja kansanterveysjärjestöt suosittelevat sen käyttöä. Tosin viralliset ravitsemussuositukset ovat kohdanneet viime vuosina ankaraa kritiikkiä ravitsemustieteen arvostetuimmiltakin tutkijoilta (katso alla kohta Tutkimusta ravinnosta).
Tutkimusta ravinnosta
Yksittäiset tutkimukset ravinnosta antavat usein hyvinkin yllättäviä tuloksia verrattuna yleisiin ravintosuosituksiin. Ravinnosta annetut väestösuositukset taas kuvaavat useiden asiatuntijoiden ja organisaatioiden yhteistä käsitystä. Suositukset perustuvat useisiin tutkimuksiin ja laajoilla otoksilla pitkän ajan kuluessa tehtyihin kokeisiin. Siksi yhden tutkimuksen tuloksista ei pidä tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Mutta toisaalta viralliset suositukset saattavat laahata useita vuosia tutkimustiedon perässä ennen kuin niihin tehdään korjauksia. Virallisiin suosituksiin saattavat myös vaikuttaa maatalouspoliittisen intressit, jolloin suosituksia ei tehdä pelkästään lähtökohtana ihmisten terveys.
Viime mainittuun seikkaan on kiinnittänyt huomiota myös Harvardin yliopiston tutkija Walter C. Willett, joka on yksi maailman arvostetuimpia ravitsemustutkijoita. Willett'in mallin, ns. Harvardin ruokapyramidin mukaan pitäisi käyttää vain vähän sellaisia hiilihydraatteja, jotka nostavat verensokerin nopeasti. Näillä ruoka-aineilla sanotaan olevan korkea glykeeminen indeksi.
Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että esimerkiksi perunaa tulisi syödä huomattavasti vähemmän kuin mitä suomalaisten suositusten mukaan tehdään. (Willett 2001)
Harvardin ruokapyramidi poikkeaa myös monissa muissa suhteissa virallisista suomalaisista ravitsemussuosituksista. Willett kritisoi esimerkiksi voimakkaasti virallisia suosituksia rajoittaa rasvan käyttöä, mikä on hänen mukaansa johtanut siihen, että ihmiset käytännössä - ainakin Yhdysvalloissa - ovat siirtyneet syömään vähärasvaisia, mutta runsaasti sokeria ja muita raffinoituja hiilihydraatteja sisältäviä ruokia. Willett'in mukaan rasvan kokonaismäärän rajoittamisen sijaan tulisi puhua vain rasvan laadusta. Transrasvoja tulisi välttää hänen mukaansa täysin ja tyydyttyneiden rasvojen määrää rajoittaa merkittävästi.
Proteiineista suositeltavimpia ovat Willett'in mukaan kasvikunnan proteiinit, kuten pähkinät, siemenet ja palkokasvit, sekä kala. Punaisen lihan käyttöä tulisi sen sijaan hänen mukaansa rajoittaa, koska se on ”huono proteiinipakkaus” sisältäessään tyydyttynyttä rasvaa.
Katso myös
- Laihduttaminen
- Atsoväri
Linkkejä ja kirjallisuutta
Kutrin terveellinen ruokailutottumusremontti:
[http://www.kutri.net Kutri]
Finfood Suomen Ruokatieto Ry: [http://www.finfood.fi/finfood/ffom.nsf/wesivutS/3Ihminen_ja_ravinto?opendocument Ihminen ja ravinto]
Voutilainen ym / Helsingin Yliopisto: [http://www.avoin.helsinki.fi/materiaalit/ravitsemustiede/ Ravitsemustieteen perusteita]
Nyström 2003 / Ylioppilaiden Terveydenhuoltosäätiö: [http://www.yths.fi/suomi/terveystietoa/ravinnosta.htm Ravinnosta]. Sivustolla "Terveystietoa A-Ö".
Aro, Mutanen, Uusitupa (toim.) 1999: Ravitsemustiede. Duodecim. ISBN 951-656-020-2
[http://www.mmm.fi/ravitsemusneuvottelukunta/ Valtion ravitsemusneuvottelukunta] / Maa- ja Metsätalousministeriö: [http://www.mmm.fi/ravitsemusneuvottelukunta/RAVITSEMUSSUOSITUKSET.ppt Ravitsemussuositukset 1998] (ppt)
Willett / Harward School of Public Health 2001: [http://www.hsph.harvard.edu/nutritionsource/pyramids.html Food Pyramids]. Tutkimus ravinnosta englanniksi.
Useimmilla Wikipedian kirjoittajilla ei ole lääketieteellistä koulutusta. Lääketieteellisiä neuvoja kaivatessasi käänny terveydenhuollon ammattilaisten puoleen.
Luokka:Ravinto-oppi
ja:食品
simple:Food
EliöEliö eli organismi on yhdestä tai useammasta solusta koostuva elävä olento. Eliöt rakentuvat vain elollisessa luonnossa esiintyvistä hiilen orgaanisista yhdisteistä. Niille on ominaista aineenvaihdunta, syntymä, kuolema ja kyky (tarkoitus) lisääntyä. Eliöiden varhainen kehityshistoria on edelleen hämärän peitossa, mutta otaksutaan, että ne syntyivät Maan alkumerissä yli kolme miljardia vuotta sitten. Aikojen kuluessa eliökunta on monipuolistunut ja kehittynyt evoluution myötä.
Eliökunta on yhteisnimitys kaikille eliölajeille ja -luokille. Se jakaantuu kuntiin, joita vallalla olevan käsityksen mukaan on kuusi tai kolme. Kunta on taksonomian korkein ryhmä.
Virukset eivät ole yksiselitteisesti eliöitä, sillä isäntäsolujensa ulkopuolella ne ovat elottomia partikkeleja.
Eliöiden taksonomia
- Arkkieliöt (Archaea)
- Bakteerit (Bacteria)
- Aitotumalliset (Eukarya)
- Protistit (Protista)
- Sienet (Fungi)
- Kasvit (Plantae)
- Eläimet (Animalia)
- Virukset (luokittelu epäselvä)
Katso myös
- Elämä
- Tieteellinen luokittelu eli taksonomia
Luokka:Biologia
zh-min-nan:Seng-bu̍t
ko:생물
ja:生物
th:สิ่งมีชีวิต
Kasvi
Kasvit ovat monisoluisia, pääasiassa yhteyttämällä ravintonsa saavia eliöitä. Kuuden eliökunnan järjestelmässä ne muodostavat kasvikunnan (Plantae), yhden aitotumaisten eliöiden neljästä pääryhmästä eläinten, sienten ja alkueliöiden ohella. Kasveiksi voidaan kuitenkin tulkinnasta riippuen laskea vaihteleva joukko erilaisia eliöitä.
Yleistä
Kasvit poikkeavat eläimistä ja sienistä monella tavalla. Ne eivät yleensä kykene liikkumaan paikasta toiseen, vaan pysyvät koko elämänsä tietyllä kasvualustalla. Niillä ei ole lihaksia eikä myöskään hermosoluja. Kasvit ovat yleensä omavaraisia eli autotrofisia, sillä ne hankkivat tarvitsemansa aineet yhteyttämisen avulla. Kasvisolut poikkeavat eläinsoluista muun muassa kiinteällä, selluloosasta koostuvalla soluseinällään ja väriaineita sisältävillä plastideillaan.
Vaikka kasvit eivät ole yhtä pitkälle kehittyneitä kuin eläimet, ovat ne maapallon hallitseva ja näkyvin elämänmuoto. Ne muodostavat levien kanssa suurimman osan planeettamme biomassasta. Lähes ainoina omavaraisina eliöinä kasvit ovat ravintoketjun perusta, ja ne ovat luoneet ilmakehän runsaan happipitoisuuden tuottamalla kaasua yhteyttämisellä. Nykyisen kaltainen elämä maapallolla on pitkälti kasvien ansiota.
Vielä ennen 1950-lukua kaikki eliöt jaettiin kasveihin ja eläimiin. Kasveja olivat kaikki ne eliöt, jotka eivät täyttäneet eläimen tuntomerkkejä, kuten sienet ja jopa bakteerit. Viiden eliökunnan järjestelmän synnyttyä kasvit saivat oman määritelmänsä, joka kuitenkin jätti levät kasvikunnan ulkopuolelle alkueliökuntaan (Protista). Määritelmä sisällytti kasvikuntaan versokasvit eli embryofyytit, joita ovat sammalet ja putkilokasvit ja joille on tunnusomaista omiin tehtäviinsä erikoistuneet varsi ja lehdet erotuksena sekovartisista kasveista. Nykyään on yleisesti hyväksyttynä vaihtoehtona myös termi vihreät kasvit (Viridiplantae, Cavalier-Smith 1981), johon kuuluvat versokasvien lisäksi myös viherlevät. Usein näiden lisäksi myös punalevät on laskettu kasvikuntaan. Johtuen kasvi-käsitteen löyhästä liitoksesta nykyisen systematiikan kanssa ei käsitteelle voida asettaa täysin yksiselitteisiä rajoja.
Arviot maapallon kasvilajien määrästä vaihtelevat suuresti. Eri tutkijoiden esittämiä lukuja koppisiemenisten kasvien määrälle ovat 231 413 (G. L. Stebbins 1974), nykyään yleisesti hyväksytty 270 000 (Robert May 1992), 422 127 (Rafaël Govaerts 2001) ja edellisestä riippumaton tulos 421 968 (David Bramwell 2002). Tämän lisäksi erilaisia sammalia tunnetaan noin 24 000, sanikkaisia yli 12 000 ja paljassiemenisiä yli 800.
Versokasvien systemaattinen luokittelu
Tieteellisissä nimissä esiintyy jonkin verran vaihtelua riippuen siitä, mihin hierarkiatasoon ryhmän katsotaan kuuluvan. Aiemmin käpypalmut, neidonhiuspuut, havupuut ja Gnetophytina-ryhmä luokiteltiin paljassiemenisten (Gymnospermae) kaareen, mutta uusimpien tutkimusten mukaan ryhmillä ei ole yhteistä kantamuotoa.
Levät
paljassiemenisiä
:Pääartikkeli levä. Syanobakteerien eli sinilevien ei katsota nykyisin kuuluvan leviin vaan bakteereihin.
Nykyinen tieteellinen luokittelu ei enää pidä leviä kasvikuntaan kuuluvina eliöinä, mutta niiden yhteneväisyydet kasvien kanssa ovat niin suuret, että niitä voidaan myös pitää alkukantaisina kasveina. Levät ovat sekovartisia, kuten jotkut alkeelliset varsinaiset kasvitkin, eli niiden rakenteesta ei ole erotettavissa lehtiä, juuria eikä kukkia. Lisäksi ne pystyvät yhteyttämään – levät muodostavatkin noin 90 % kaikesta maapallolla tapahtuvasta yhteyttämisestä. Lehtivihreän ohella levät saattavat sisältää muitakin pigmenttejä, kuten keltaisia tai ruskeita karotenoideja ja sinisiä tai punaisia fykobiliinejä, jotka antavat leville niiden ominaisvärin.
Myös levien solurakenne muistuttaa kasveja, poikkeuksena piilevät, joiden soluseinä koostuu piidioksidista. Monilla yksisoluisilla levillä on kuitenkin soluseinässään värekarvoja, joiden avulla ne pystyvät uimaan vedessä. Muutamat lajit, joilla soluseinä ei ole jäykkä, pystyvät lisäksi ryömimään amebojen tapaan.
Useimmat levät elävät makeissa ja suolaisissa vesistöissä, joissa ne joko ajelehtivat irrallaan tai ovat kiinnittyneinä pohjaan. Lisäksi ne ovat metsien kosteiden paikkojen tavallisia asukkeja. Leviä on kuitenkin tavattu myös lumesta, merellä olevan jääpeitteen alta ja läpikuultavien kvartsilohkareiden alta Namibin aavikolla. Ne muodostavat usein symbiooseja muiden eliöryhmien kanssa: jäkälät ovat sienten ja levien symbioottisia kaksoiseliöitä, ja korallieläimet taas tarvitsevat zooxanthellae-nimistä yksisoluista levää muodostaakseen koralliriuttoja.
Levät ovat hyvin moninainen ja varsin keinotekoisesti luokiteltu eliöryhmä, ja niitä kutsutaankin yhteisellä nimellä lähinnä käytännöllisistä syistä. Viherlevät ovat käytännössä oikeita kasveja; piilevät taas ovat hyvin kaukana niistä.
Kehitys
Ensimmäiset yhteyttävät eliöt olivat noin 2700 miljoonaa vuotta sitten eläneitä esitumallisia syanobakteereja. Monet niistä muodostivat yhdyskuntia, stromatoliitteja, joita on yhä olemassa esimerkiksi Shark Bayn matalissa rannikkovesissä läntisessä Australiassa. Endosymbioottisen teorian mukaan levät syntyivät, kun syanobakteerit muodostivat solunsisäisen symbioosin (endosymbioosin) eräiden yksisoluisten alkueliöiden kanssa ja kehittyivät leväsolun kloroplasteiksi. Uskotaan myös, ettei näin syntyneitä kantamuotoja ollut vain yksi, vaan endosymbioosi muodostui samoihin aikoihin useiden eri lajien kanssa, jotka sitten kehittyivät muun muassa rusko-, kulta-, puna- ja viherleviksi. Ensimmäinen tunnettu aitotumainen levä oli Grypania, joka ilmestyi noin 2100 miljoonaa vuotta sitten.
Seuraavat 1500 miljoonaa vuotta eliöt pysyttelivät merissä, sillä tappavat UV-säteet pääsivät pinnalle saakka otsonikerroksen puuttuessa. Vähitellen levien yhteyttämisen ansiosta ilmakehän happipitoisuus nousi riittävälle tasolle synnyttääkseen otsonikerroksen, ja näin elämä myös maanpinnalla tuli mahdolliseksi. Luonnolla on taipumus täyttää tyhjät ekologiset lokerot, ja niinpä ordovikikaudella 510–439 miljoonaa vuotta sitten kasvit alkoivat siirtyä myös maalle. DNA-ajoituksen perusteella on kuitenkin arveltu ensimmäisten maakasvien ilmestyneen jo selvästi aiemmin, noin 700 miljoonaa vuotta sitten.
Maalle siirtyneet ensimmäiset pioneerikasvit olivat kehittyneitä leviä, syanobakteereja ja jäkäliä. Viherlevien Charophyta-luokan lajeista kehittyivät sammalet, ensimmäiset varsinaiset kasvit. Sammalet olivat edelleen sidoksissa kosteisiin paikkoihin, sillä ne ovat poikilohydrisiä, eli niiden kosteustasapaino määräytyy ympäristön mukaan. Kuivuuden koittaessa myös sammalet kuivuvat, siirtyvät horrosmaiseen tilaan, ja elpyvät taas nopeasti olojen muututtua suotuisammiksi.
jäkäliä
Siluurikauden alkupuolella noin 425 miljoonaa vuotta sitten ilmaantuivat ensimmäiset putkilokasvit, joista fossiililöytöjen perusteella vanhin tunnettu on muutaman senttimetrin korkuinen Cooksonia, jonka lehdettömien varsien päässä oli itiöpesäke. Rakenteeltaan paljon monimutkaisempi Baragwanathia oli lähes yhtä varhainen laji, ja sillä oli spiraalimaisesti järjestäytyneet lehdet. Putkilokasveille kehittyi kuivumiselta suojaava vahakerros niiden pinnalle, säädeltävät ilmaraot lehtien alapinnoille sekä puuosa, joiden putkilot tuovat juurien imemän veden ja ravinteet kasvin käytettäväksi. Putkilokasvit olivat siis homoiohydrisiä, ne pystyivät ylläpitämään kosteustasapainonsa ympäristön heilahteluista huolimatta. Kilpailu valosta sai aikaan lehtien kehittymisen, jotta kasvit saisivat kerättyä auringon energiaa tehokkaammin; samalla vedenottomekanismien oli edelleen kehityttävä haihtumisen lisääntyessä.
Uusien innovaatioiden myötä devonikaudella 408–362 miljoonaa vuotta sitten tapahtui voimakas putkilokasvien runsastuminen ja niiden moninaisuuden lisääntyminen. Lieot ja kortteet ilmestyivät näihin aikoihin, samoin saniaiset, kortteet, sinettipuut, käpypalmut sekä Calamites- ja Cordaites-puut. Itiökasveista kehittyi niiden sekä siemenkasvien välimuoto, nykyisin sukupuuttoon hävinnyt siemensaniaisten luokka Progymnospermae. Kauden lopulla kehittyivät ensimmäiset liekomaiset puut ja paljassiemeniset siemenkasvit. Vanhimmat siementen fossiilit ovat noin 365 miljoonaa vuotta vanhoja, ja niiden esimuotoja tavattiin ainakin 20 miljoonaa vuotta aiemmin.
Kivihiilikaudella 362–290 miljoonaa vuotta sitten ilmasto oli lämmin, lämpötilanvaihtelut pieniä ja maaperä soista. Olosuhteet olivat ihanteelliset korte- ja saniaispuille, joiden itiöt tarvitsivat kosteita olosuhteita itääkseen. Ne muodostivat ensimmäiset metsät. Myös monet muut devonikaudella kehittyneet kasviryhmät kukoistivat. Suuri osa niistä kuoli kuitenkin sukupuuttoon paleotsooisen maailmankauden loppuun tultaessa olosuhteiden muututtua epäsuotuisammiksi.
Permikaudella 290–245 miljoonaa vuotta sitten ilmasto oli viileä ja kuiva. Mannerjäätiköt valtasivat alaa eteläisellä pallonpuoliskolla. Ensimmäiset havupuut ilmaantuivat. Tyypillisimpiä lajeja tälle aikakaudelle olivat Gondwanamantereelle levinneet Glossopteris-siemensaniaiset, jotka kuitenkin hävisivät kauden lopulla. Niiden lokeron täytti pensasmainen, noin nelimetrinen siemensaniainen Dicroidium sukulaisineen. Ne olivat triaskauden (245–208 miljoonaa vuotta sitten) tyypillisimpiä trooppisten seutujen kasveja. Triaskaudella myös paljassiemeniset havupuut, käpypalmut ja neidonhiuspuut yleistyivät ja muodostivat valtaosan metsistä koko Pangaean suurmantereella. Niiden – erityisesti käpypalmujen – valtakausi jatkui vielä jurakaudella 208–145 miljoonaa vuotta sitten.
Liitukaudella (145–65 miljoonaa vuotta sitten) koitti koppisiemenisten (Magnoliophytina) vallankumous. Ne kehittyivät yhteisevoluutiossa niitä pölyttävien hyönteisten kanssa korkeammalle kuin muut kasvit, ja ne valtasivatkin nopeasti alaa. Kauden puolivälissä jo noin 90 prosenttia maakasveista oli kukkakasveja.
Eoseeni (56,5–35,4 miljoonaa vuotta sitten) toi mukanaan heinäkasvit, jotka puolestaan vaikuttivat kasvissyöjänisäkkäiden evoluutioon oligoseenillä (35,4–23,2 miljoonaa vuotta sitten). Maapallon keskilämpötilan laskiessa mioseenilla (23,2–5,2 miljoonaa vuotta sitten) heinäarot alkoivat syrjäyttää metsiä, ja plioseenin (5,2–1,6 miljoonaa vuotta sitten) alkuun mennessä esiintyi jo aavikoita. Heinävaltaisten alueiden, kuten savannien yleistyminen vaikutti merkittävästi myös ihmisen kehitykseen.
Rakenne
Solutason rakenne
plioseeni
Kasvisolu on aitotumallinen eli eukaryoottinen solu. Se eroaa muiden eliöryhmien soluista muun muassa seuraavasti:
- Kasvisolut ovat kooltaan keskimäärin 10–100 μm (eläinsolut 10–30 μm).
- Soluseinä koostuu selluloosasta sekä muista polymeereistä, kuten pektiinistä ja ligniinistä. Se on rakenteeltaan jäykkä ja vankka, ja sen avulla solu pystyy luomaan nestepaineen, joka pitää koko kasvia muodossaan. Mikäli kasvi ei saa tarpeeksi vettä, nestepaine vähenee ja kasvi nuutuu.
- Viherhiukkaset eli kloroplastit ovat solulimassa sijaitsevia soluelimiä, jotka suorittavat yhteyttämisen. Niiden rakenne sisältää liukoisen perusaineksen eli strooman sekä päällekkäisistä pussimaisista kelmuista koostuvan yhteyttämis- eli tylakoidivesikkelikalvoston. Pusseissa sijaitsevat yhteyttämisreaktion aikaansaavat väripigmentit, niistä tärkeimpänä vihreä klorofylli. Ne kasvit, jotka pudottavat lehtensä talveksi, imevät ennen sitä lehdistä klorofyllin talteen sisuksiinsa, jolloin muut väriaineet tulevat näkyviin. Siten syntyy syksyinen ruska.
- Solunesterakkula eli vakuoli sisältää veden lisäksi entsyymejä, ravintoaineita, jäteaineksia tai jopa myrkkyjä. Nuorilla soluilla saattaa olla useita pieniä rakkuloita, jotka vanhemmiten yhdistyvät vieden jopa 90 % solun tilavuudesta.
- Kasvisoluilla ei ole sentrioleja, lysosomeja tai värekarvoja (poikkeuksena eräät yksisoluiset levät).
Solukot
Solukot muodostuvat keskenään samaan tehtävään erikoistuneista soluista. Ne ovat syntyneet, kun kehittyneiden monisoluisten eliöiden solujen työnjako on johtanut solujen erilaistumiseen. Lähes kaikilla putkilokasveilla on vähintään kolmenlaisia solukkoja:
- Pintasolukko on tavallisesti yhden solukerroksen vahvuinen, ja se verhoaa kasvia tiiviisti. Solukon ulkoseinä on yleensä paksu ja kestävä. Sen päällä on vielä ohut kalvo, joka suojaa kasvia liialta haihtumiselta.
- Perussolukko muodostaa pääosan kasvista. Solut voivat olla pyöreähköjä tai lähes suorakulmaisia, pitkiä ja paksuseinäisiä, jolloin ne ovat tukisoluja.
- Johtosolukko muodostaa johtojänteet.
Johtojänteet
Putkilokasveille on kehittynyt erityinen johtojänteiden verkosto, joka toimii veden ja ravinteiden tuojana soluille sekä yhteyttämistuotteiden viejänä soluista pois. Jänteet ovat selkeimmin nähtävissä lehtien suonina. Varressa jänteiden sijainti vaihtelee: yksisirkkaisilla kasveilla ne ovat sekaisin. Kaksisirkkaisilla ja havupuilla ne ovat järjestäytyneet renkaaksi poikkileikkauksen tasossa. Ytimenpuoleinen johtojänteen osa on puu ja ulompi osa nila; lisäksi niiden välissä on vielä ohut jälsi.
Ohuet jälsisolut jakaantuvat ja muodostavat uusia soluja lähinnä sisäänpäin, ja myös hieman ulospäin kuoreksi. Tähän perustuu varren paksuuskasvu. Puuosassa sijaitsevat putkilot, jotka ovat syntyneet päällekkäisten kuolleiden solujen seinämistä. Niitä pitkin vesi kulkeutuu juurista aina kasvin kärkiosiin saakka. Havupuilla on putkiloiden sijaan kapeita ja pitkiä soluja. Nilassa sijaitsevat siiviläputket. Ne muodostuvat päällekkäisistä elävistä soluista, joiden väliseinät ovat täynnä reikiä. Siiviläputket kuljettavat yhteyttämistuotteet lehdistä kasvin muihin osiin.
Puuvartisilla kasveilla johtojänteet ovat kasvaneet kiinni toisiinsa ydintä ympäröiväksi putkeksi. Niiden solut ovat paksuseinäisiä ja vahvoja, ja niiden puuosan solujen selluloosaseinissä on kerrostuneena puuainetta. Keväällä syntyvät uudet solut ovat suurikokoisempia kuin myöhemmin kesällä syntyvät, mistä aiheutuu vuosirenkaiden näkyminen puun poikkileikkauksessa.
Kasvin osat
- Varsi toimii kasvin tukena, rakenteen perustana ja johtojänteiden ensisijaisena paikkana. Jotkut lajit kasvattavat pinnan alla kulkevan maavarren, jota pitkin kasvi voi levitä kasvullisesti. Paksuimmillaan varsi on vanhoilla puilla, joilla sen ympärysmitta saattaa harvoin kasvaa jopa muutamaan kymmeneen metriin.
- Lehti on useimmilla kasveilla pääasiallinen yhteyttävä elin. Sen muoto ja ulkonäkö vaihtelee erittäin paljon kasviryhmästä riippuen. Tyypillinen korkean kehitystason kasvin lehti on pitkulainen, teräväkärkinen ja melko pehmeä. Havupuiden neulaset ovat hyvin kapeita, jäykkiä ja teräviä; kaktusten lehdet taas ovat kehittyneet piikeiksi. Lihansyöjäkasveilla lehdet ovat erikoistuneet esimerkiksi suppiloiksi.
- Kukka on siemenkasvin lisääntymiselin. Se sisältää emiön ja hetiön, jotka voivat sijaita samassa kukassa, erikseen saman kasvin kukissa tai kokonaan eri kasveissa. Koristeelliset ja värikkäät terälehdet houkuttelevat hyönteisiä ja muita pölyttäjiä vierailemaan kukissa pölytyksen aikaansaamiseksi. Tuulipölytteiset kukat ovat yleensä pieniä ja vaatimattoman näköisiä.
- Hedelmä on siemenkasveilla hedelmöityksen jälkeen paisuneesta emiöstä muodostunut elin, joka sisältää kasvin siemenet.
- Juuri on kasvin maanalainen osa, joka ankkuroi kasvin paikalleen ja imee maaperästä ravinteita sekä vettä kasvin käyttöön. Epifyyteillä juuret ovat usein paljaat ja niiden avulla päällyskasvi kiinnittyy isäntäkasviinsa.
- Sekovarsi on ominainen alkeellisille kasveille, kuten leville, jäkälille sekä eräille sammalille. Siitä ei ole erotettavissa yllä mainittuja eri tehtäviin erikoistuneita kasvinosia.
Lisääntyminen
Kasvit voivat lisääntyä suvullisesti (siemenien avulla) tai suvuttomasti (itiöiden avulla tai kasvullisesti).
Suvullisessa lisääntymisessä kasvi tuottaa koiraspuolisia siittiöitä ja naaraspuolisia munasoluja. Ne saattavat kehittyä samassa kasvissa (kaksineuvoisuus) tai eri kasveissa (yksineuvoisuus). Prosessi alkaa pölytyksellä, jossa siittiösoluista koostuva siitepöly kulkeutuu joko saman kasvin (itsepölytys) tai toisen kasvin (ristipölytys) heteen ponnesta emin luotille. Usein yksittäinen kaksineuvoinen kukka saattaa pölyttää itse itsensä. Hyönteissuosijakasvit houkuttelevat kukkien värin ja tuoksun sekä meden tai siitepölyn avulla hyönteisiä luokseen, jotka sitten levittävät siitepölyn muiden kukkien emiin. Tuulensuosijakasvit (monet puut ja heinät) levittävät valtavat siitepölymääränsä tuulen avulla.
Koppisiemenisillä emin luotille päätynyt siitepölyhiukkanen kasvattaa pitkän siiteputken emin vartalon läpi sikiäimeen, jossa siemenaihe sijaitsee. Samalla putkessa oleva siittävä tuma on jakautunut kahtia. Niistä toinen sulautuu yhteen munasolun ja toinen keskussolun tuman kanssa. Näin hedelmöitys on tapahtunut. Sikiäin muuttuu suuremmaksi hedelmäksi, siemenaihe siemeneksi ja siemenaiheen kalvot siemenkuoriksi. Munasolusta on kehittynyt alkio siemenen sisälle ja keskussolusta yleensä varastoainesolukkoa. Paljassiemenisillä siitepölyhiukkanen kiinnittyy suoraan siemenaiheen pinnalla olevaan nestepisaraan. Jos siitepölyä joutuu toisen lähisukua olevan kasvin emin luotille, saattaa hedelmöitys tapahtua, jolloin siemenistä kasvaa lajien risteymä eli hybridi.
Itiökasveille on tyypillistä sukupolvenvuorottelu. Niiden kehitys sisältää kaksi sukupolvea, joista toinen lisääntyy suvullisesti ja toinen suvuttomasti. Itiöt tarvitsevat kosteutta uidakseen munasoluun.
Koska siementen on epäedullista kehittyä emokasvin juurelle, ovat kasvit kehittäneet erilaisia keinoja siementensä levittämiseksi. Tuuli on tässä tehokas apu, ja niinpä monilla siemenillä on lisäke, jonka tuuli helposti tempaa mukaansa (esimerkiksi maitohorsma, voikukka, leskenlehti ja monet puut). Monet hedelmät taas tarjoavat syöjälleen ravintoa vastineeksi sen sisältämien siementen kuljettamisesta. Jotkut siemenet tai hedelmät takertuvat esimerkiksi koukkumaisten piikkien avulla helposti turkkiin tai vaatteisiin (takiaiset, rusokki). On olemassa myös kasveja, jotka osaavat itse singota siemenensä kauemmas, esimerkiksi käenkaali, metsäkurjenpolvi, hernekasvit ja aho-orvokki. Aho-orvokki saattaa ampua siemeniään jopa viiden metrin päähän.
Siementen koko vaihtelee suuresti. Seychellinpalmun (Lodoicea seychellarum) yhden siemenen sisältävä hedelmä painaa jopa 20 kg, kun taas orkideoiden siemenet painavat pienimmillään 10-9 grammaa. Ne eivät sisällä lainkaan vararavintoa, vain pelkän alkion, joka tarvitsee sienirihmaston apua itääkseen.
Suvuton lisääntyminen on kasveilla hyvin tavallista. Yksisoluiset levät lisääntyvät jakautumalla. Sanikkaisten ja sammalten itiöt itävät ilman hedelmöitystä. Muillakin kasveilla on runsaasti keinoja suvuttomaan lisääntymiseen, sillä kukkaa lukuun ottamatta lähes mikä tahansa kasvin osa voi kehittyä uudeksi yksilöksi. Tällaisia ovat muun muassa katkenneet oksat ja varrenpätkät (monet pensaat), juuristot (leskenlehti, peltokorte), maavarret (kielo), rönsyt (mansikka, rönsylilja), lehdet (voikukka, paavalinkukka), sipulit ja silmut. Tällä tavalla syntyneet kasvit ovat aina emokasvinsa klooneja, ellei tapahdu mutaatiota.
Kasvu ja elämä
Useimmilla siemenkasveilla siemenen sisällä oleva alkio on kuivahorroksessa siihen asti, kunnes se pääsee kosketuksiin veden, lämmön ja hapen kanssa. Solut alkavat imeä vettä, jolloin ne turpoavat ja siemenkuori halkeaa. Sirkkajuuri kasvaa pääjuureksi (kaksisirkkaiset) tai surkastuu ja sen tyvestä kasvaa hajajuuria (yksisirkkaiset). Sirkkalehdet (tai sirkkalehti yksisirkkaisilla) ja sirkkavarsi alkavat kasvaa. Lehdet alkavat yhteyttää saatuaan valoa. Sirkkavarren kärjessä on silmu, josta kehittyvät kasvin muut osat. Kasvin pituuskasvu tapahtuu kasvuvyöhykkeissä, jotka ovat juurien kärjissä 5–10 mm pituisena alueena sekä heti verson kärjen alapuolella. Heinäkasveilla kasvuvyöhykkeitä on useita pitkin vartta. Aluksi kasvuvyöhykkeen solut jakaantuvat voimakkaasti, jonka jälkeen ne suurentuvat, kehittyvät ja erilaistuvat tehtäviinsä. Puuvartisten kasvien rungot ja juuret kasvavat myös paksuutta.
Elinkaarensa perusteella kasvit jaetaan yksivuotisiin, kaksivuotisiin ja monivuotisiin kasveihin. Yksivuotiset (monet heinä- ja viljelykasvit) kasvavat keväällä, lisääntyvät kesällä ja kuolevat talven tuloon mennessä. Kaksivuotiset (monet kaalit ja malvakasvit) kasvavat ensimmäisenä vuonna ja kukkivat sekä lisääntyvät vasta seuraavana. Monivuotiset kasvit saattavat olla lisääntymiskykyisiä vasta monien vuosien kuluttua itämisestään (esimerkiksi puut), jonka jälkeen ne tuottavat siemeniä tai itiöitä vuosittain kuolemaansa asti, mikäli olosuhteet niin sallivat. Lauhkean ja sitä kylmempien vyöhykkeiden kasvit menettävät usein lehtensä tai koko maanpäällisen osansa talveksi, poikkeuksena havupuut, jotka pitävät lehtensä ympäri vuoden. Ne ovat siten ikivihreitä. Lämpimällä vyöhykkeellä jotkut kasvit menettävät lehtensä kuivan kauden ajaksi.
Yksittäisten kasviyksilöiden elinikä vaihtelee yhdestä kasvukaudesta satoihin vuosiin. Kaikkein pisimpään elävät eräät havupuut, jotka karuilla seuduilla (kuten vuoristoissa ja levinneisyysalueensa pohjoisrajalla) ovat erittäin hidaskasvuisia. Amerikkalainen vihnemänty (Pinus longaeva) ja mammuttipetäjä (Sequoiadendron giganteum) saattavat elää jopa 5000-vuotiaiksi.
Yhteyttäminen
:Pääartikkeli: yhteyttäminen
Kasvien ravinnonsaannin perusta on yhteyttäminen eli fotosynteesi. Siinä kasvisolut tuottavat auringon säteilyenergian avulla sokeria ja happea vedestä ja hiilidioksidista (6H2O + 6CO2 + valo → C6H12O6 (glukoosi) + 6O2). Yhteyttävä pigmentti, klorofylli, sijaitsee kasvisolun viherhiukkasissa eli kloroplasteissa.
On olemassa noin sata varsinaisten kasvien lajia, joilla ei ole yhteyttäviä soluja. Niistä Suomessa tunnetuimpia ovat humalavieras, pesäjuuri ja mäntykukka. Lehtivihreättömät kasvit ovat muiden kasvien loisia tai saavat ravintonsa yksinomaan sienirihmastojen avulla.
Vesi
Kuten muillekin eliöille, myös kasveille vesi on välttämätön aine. Ne tarvitsevat sitä ravintoaineiden kuljetukseen juurista lehtiin sekä lehtien valmistamien aineiden kuljetukseen niistä pois. Vettä tarvitaan myös yhteyttämisessä sokerin muodostamiseen. Solut taas imevät itseensä vettä siinä määrin, että syntyy painetta soluseinämiä vasten (nestejännitys). Sen avulla myös pehmeävartiset kasvit pysyvät jäykkinä. Solujen elintoiminnot tapahtuvat solulimassa, joka on suurimmaksi osaksi vettä.
Kasvin imemässä vedessä on vain noin yksi promille erilaisia suoloja. Kasvi tarvitsee suuria määriä vettä saadakseen tarvittavan määrän aineita, ja niiden päästyä lehtiin vesi käy tarpeettomaksi. Niinpä kasvi haihduttaa veden erityisten ilmarakojen kautta (putkilokasvit), ja myös suoraan lehtien pinnan kautta nuorilla ja ohuilla lehdillä. Sitä haihdunnan osuutta, joka kulkee kasvien läpi osana niiden elintoimintoja, kutsutaan transpiraatioksi. Jos vettä ei ole saatavilla tarpeeksi, kasvi sulkee ilmarakonsa. Niin se tekee myös yöllä, kun yhteyttäminen lakkaa. Kuivilla seuduilla kasvit saattavat turvautua liiallista haihtumista vastaan esimerkiksi paksuilla pyöreähköillä lehdillä, jotka varastoivat vettä hyvin ja niiden haihtumispinta-ala on pieni. Lehtien pinnalla saattaa lisäksi olla paksu karva- tai vahapeite.
Hengitys
Kasvit tuottavat happea, mutta myös tarvitsevat sitä omaan hengitykseensä. Prosessi on jotakuinkin vastakkainen yhteyttämiselle: kasvi hapettaa eli polttaa sokeria, josta se saa energiaa. Samalla vapautuu vettä ja hiilidioksidia. Palaminen on yhteyttämiseen nähden pientä, ja niinpä kasvit ovat siitä huolimatta hapen tuottajia. Koska kasveilta puuttuu hengitys- ja verenkiertoelimistö, huolehtii jokainen kasvin osa omasta hapensaannistaan. Happea kulkeutuu lähinnä ilmarakojen ja kuoren huokosten kautta kasvin sisään, jossa se kulkeutuu edelleen soluväleissä. Myös juuret ottavat happea maasta, jossa sitä yleensä on tarpeeksi. Vesikasvit sen sijaan saavat happea vain lehdillään; lehtiruotiin onkin usein kehittynyt erityinen ilmakäytävä, jota pitkin happi kulkeutuu aina juuriin asti.
Symbioosi
Monet kasvit elävät symbioosissa toisen kasvin tai muuhun eliöryhmään kuuluvan lajin kanssa. Ehkä pitkälle viedyin symbioosi on jäkälä, jossa levä ja sieni muodostavat ikään kuin kaksoiseliön. Sieni imee vettä, jota rihmastojen välissä olevat levät käyttävät ja muodostavat yhteyttämällä sienen tarvitsemia aineita.
Eräs tärkeä symbioosi on palkokasvien ja typpibakteerien välillä. Typpibakteerit tunkeutuvat mullasta kasvin juuriin muodostaen niihin nystyröitä. Ne alkavat muodostaa ilman typestä typpiyhdisteitä, joita syntyy yli kasvin oman tarpeen ja jotka leviävät multaan lannoitteeksi myös muiden kasvien käytettäväksi. Palkokasvi taas tuottaa bakteereille hiilihydraatteja. Myös harmaalepällä on samankaltainen symbioosi. Usein vähäravinteisilla soilla elävät lihansyöjäkasvit ovat kehittäneet omalaatuisen tavan typen hankkimiseen: ne pyydystävät pieniä hyönteisiä houkuttelemalla ne esimerkiksi tahmeille lehdilleen (kihokit) tai erityisille suppilonmuotoisiksi erikoistuneille lehdille (kannukasvi), jonne hyönteinen putoaa. Äärimmillään kasvit saattavat pyydystää hyönteisiä aktiivisesti, kuten kärpäsloukku (Dionaea muscipula). Lihansyöjäkasvien tapauksessa ei voida enää puhua symbioosista.
Kanervat ja kämmekkäkasvit ovat hyvin riippuvaisia niiden kanssa yhteiselämää viettävistä sienirihmastoista. Myös muilla kasveilla sienirihmasto saattaa yhteistyötarkoituksessa ympäröidä kasvin juuren muodostaen ns. sienijuuren.
Kasvit ja ihminen
Ihminen on käyttänyt kasveja ravinnokseen koko olemassaolonsa ajan. Ajalta noin 8500 eaa ovat peräisin ensimmäiset todisteet maanviljelykulttuurin synnystä, jolloin viljeltiin aluksi lähinnä villivehnää ja pian myös ohraa, hernettä, linssejä ja pellavaa. Maanviljelyn avulla ihmisten lukumäärä alkoi kasvaa nopeasti ja he saattoivat jäädä aloilleen tietylle seudulle. Jalostuksen myötä ihminen on muokannut viljelykasveista tuottavampia ja kestävämpiä. Ihmisten ravinnoksi sopivat erityisesti helposti sulavat kasvinosat, kuten hedelmät ja juurekset.
Puusta ihminen on saanut materiaalia muun muassa asumusten ja veneiden rakentamiseen sekä paperin valmistukseen. Puuvillasta ja pellavasta hän on valmistanut kankaita. Esteettisen mielihyvän tuottamiseen ihminen kasvattaa koristekasveja puutarhoissa ja huonekasveja sisätiloissa. Lääkekasveja on käytetty vuosituhansien ajan erilaisten vaivojen hoitamiseen, ja myös modernissa lääketieteessä niiden parantaviin ainesosiin on kiinnitetty yhä enemmän huomiota.
Katso myös
- kasvitiede eli botaniikka
- luettelo kasveista
- kasvillisuusvyöhyke
- kasveja kasvutavan mukaan: puu, pensas, köynnös, ruoho, mehikasvi
- kasveja kasvupaikan mukaan: epifyytti
Lähteet
- Soveri, Ulvinen, Kalliola: Kasvioppi (Otava, 1970)
- Uusi Pikkujättiläinen, (WSOY, 1989)
- Guinness Suuri ennätyskirja, 1993
- CD-Facta 2004 (WSOY)
- [http://sci.waikato.ac.nz/evolution/plantEvolution.shtml Plant evolution] (englanniksi)
- [http://www.plant-talk.org/stories/28bramw.html How many plant species are there?] (englanniksi)
Luokka:Kasvit Luokka:Kasvitiede
ms:Tumbuhan
zh-min-nan:Si̍t-bu̍t
ko:식물
ja:植物
simple:Plant
ProteiiniProteiini eli valkuaisaine on pitkästä aminohappoketjusta koostuva orgaaninen yhdiste. Proteiinit ovat kaikkien solujen rakennusainetta ja välttämättömiä elintoiminnoille. Proteiinit ovat myös tärkeitä ravintoaineita. Jotkin proteiinit toimivat entsyymeinä. Proteiineja muodostuu elimistössä DNA:n koodaamina aminohapoista.
Proteiinit löysi Jöns Jacob Berzelius vuonna 1838.
Rakenne
Proteiinien rakennetta luokitellaan neljästä näkökulmasta:
- Primäärinen rakenne on aminohappojen järjestys.
- Sekundaarisella rakenteella viitataan muun muassa proteiinin muotoon vaikuttaviin rikkisiltoihin ja vetysidoksiin. Tunnetuimmat sekundaarirakenteet ovat α-kierteet (helix) ja β-laskokset (lamelli). α-helix on yleinen rakenne pallomaisilla eli globulaarisilla proteiineilla.
- Tertiäärinen rakenne tarkoittaa proteiinin avaruudellista rakennetta kokonaisuudessaan. Proteiinin denaturoituessa lämpötilan tai kemikaalin vaikutuksesta tertiäärirakenne hajoaa.
- Kvaternaarinen rakenne tarkoittaa usean proteiinin ryhmittymää.
zh-min-nan:Nn̄g-pe̍h-chit
ko:단백질
ja:蛋白質
simple:Protein
th:โปรตีน
Etanoli
Etanoli (etyylialkoholi, alkoholi, sprii), C2H5OH, on muun muassa alkoholijuomissa käytettävä myrkyllinen alkoholi. Se on huoneenlämmössä väritön neste, jonka kiehumispiste on 78,3 °C, ja sulamispiste –114,1 °C.
Kemia
sulamispiste
Etanoli sekoittuu veteen kaikissa suhteissa tuottaen lämpöä ja aiheuttaen kokonaistilavuuden kutistuman. Puhdas etanoli absorboi vesihöyryä eikä pysy siis puhtaana avoimessa astiassa. Tislattaessa etanolin vesiliuoksia saadaan tuottena seos, joka sisältää korkeintaan 96 % etanolia ja loput vettä. Vesi ja etanoli muodostavat ns. atseotrooppisen seoksen.
Etanoli on monipuolinen liuotin ja useiden orgaanisten yhdisteiden valmistuksessa käytetty lähtöaine. Sitä lisätään joissakin maissa moottoribensiiniin tai käytetään lähes sellaisenaan polttoaineena. Etanolia käytetään myös desinfiointiaineena, sillä väkevä etanoli tappaa pieneliöitä.
Käyminen
Luonnossa etanolia syntyy pieniä määriä käymisreaktioissa. Myös ihmiselimistössä etanolia muodostuu aineenvaihduntatuotteena vähäisessä määrin.
Etanolia valmistetaan käymisreaktiolla sokeri- ja tärkkelyspitoisista aineista (tavallisimmin rypäleistä, hedelmistä, viljasta ja perunoista) tai liittämällä katalyyttisesti eteeniin vettä.
: glukoosi --> etanoli + hiilidioksidi
: C6H12O --> 2 CH3CH2OH + 2 CO2
Katalyyttinä toimivat hiivan entsyymit.
Veden liittäminen eteeniin:
:eteeni + vesi --> etanoli
: CH2=CH2 + H2O --> CH3CH2OH
Katalyytteinä käytetään mm. zeoliittejä. Reaktioon tarvitaan korkea paine. Lämpötilan on oltava vähintään 100 °C.
Etanoli polttoaineena
Ottomoottoria on mahdollista käyttää etanolilla eli tavallisella viinalla. Etanolin puristuskestävyys on huomattavasti bensiiniä parempi, mikä mahdollistaa puristussuhteen nostamisen kertoimeen 12. Korkea puristussuhde parantaa moottorin hyötysuhdetta. Lisäksi polttoaineen sisältämän hapen ansiosta moottorin tehon tuotto kasvaa bensiiniin verrattuna. Etanolin lämpöarvo on kuitenkin huomattavasti bensiiniä alhaisempi, minkä vuoksi litramääräinen kulutus kasvaa noin 25 prosenttia. Mahdollinen ongelman ratkaisu on lämpöakun käyttö tai erillisen auton polttoainetta hyödyntävän lämmityslaitteen käyttö (webaston tapaan) kylmissä olosuhteissa.
Teknisesti etanolia on mahdollista lisätä joko bensiinin joukkoon tai käyttää sellaisenaan. Moottoriin tehtävät muutokset ovat vähäisiä, mutta etanolin vaatiman korkeamman höyrystymislämmön ja alhaisemman höyrynpaineen vuoksi moottorin käynnistäminen kylmänä vaikeutuu merkittävästi. Etanolin valmistaminen käymisprosessin kautta esim. sokerijuurikkaista on teknisesti varsin helppo toteuttaa, mutta törmää Suomessa lainsäädännöllisiin ongelmiin sekä liikennepolttoaineiden verotuksen että alkoholilainsäädännön osalta. Etanolin valmistaminen liikennepolttoaineeksi ei toisaalta ole myöskään käyttäjän kannalta taloudellisesti houkutteleva vaihtoehto nykyisillä polttoaineiden hinnoilla ja verokohtelulla euroopassa, mutta kansantaloudelliset näkökohdat saattavat johtaa sen suosimiseen. Unohtaa ei kuitenkaan pidä synteesikaasusta katalyysin avulla tuotettua etanolia, jonka tuotannon edullisuus on kiistatonta.
Etanoli sekä bensiinin ja etanolin seokset olivat suosittuja autoilun alkuaikoina 1920-luvulla, mutta halvan lyijytetyn bensiinin tarjonta syrjäytti ne. Standard oil company myös osti alkoholiin perustavia kilpailijoitaan ja lopetti niiden toiminnan.
Etanolin vaihtoehto polttoaineena on metanoli helpomman ja halvemman valmistuksen ansiosta.
Etanoli päihteenä
Katso alkoholijuoma
Luokka:Alkoholit
Luokka:Alkoholi
Luokka:Polttoaineet
ms:Etanol
ja:エタノール
JouleJoule (tunnus J) on energian yksikkö. Yksi joule aiheuttaa yhden newtonin voiman metrin matkalla. Joule energiaa kuluu myös työskenneltäessä watin teholla sekunnin ajan. Joule on SI-järjestelmän energian ja työn yksikkö.
Joule korvaa kaikissa yhteyksissä vanhentuneet energian yksiköt, kuten kalorin.
1 J = 1 Nm = 1 Ws
Sähkön energiamäärää mitataan usein joulen sijaan kilowattitunteina (tunnus kWh).
1 MJ ≈ 0,277778 kWh tai 1 kWh = 3,6 MJ
Yhden joulen energialla voi nostaa omenan (102 g) metrin korkeuteen maan painovoimakentässä (putoamiskiihtyvyys = 9,8 m/s2). Ihminen kuluttaa energiaa noin 100 joulea sekunnissa, eli ihmisen "teho" on noin 100 wattia. Yksi sydämen lyönti kuluttaa energiaa noin joulen.
Luokka:energian yksiköt
ms:Joule
ko:줄
ja:ジュール
GrammaGramma (tunnus g) on SI-järjestelmässä massaa ilmaiseva yksikkö. Yksi gramma on massan perusyksikön kilogramman tuhannesosa.
Kuutiosenttimetri (10-6 m3) vettä on massaltaan noin 1 g.
Gramman virallinen määritelmä kuuluu: gramma on yhtä suuri kuin kansainvälisen gramman prototyypin massa. Tämän määritelmän on säätänyt Yleinen paino- ja mittakonferenssi CGPM vuonna 1901. Gramma on ainoa SI-järjestelmän yksikkö, jota ei olla määritelty jonkin luonnonvakion kautta.
Luokka:massan yksiköt
ko:그램
ja:グラム
HiilihydraattiHiilihydraatit ovat orgaanisia yhdisteitä, jotka koostuvat hiilestä, vedystä ja hapesta. Hiilihydraatti on yksi kolmesta perusravintoaineesta.
Kemiassa hiilihydraatit ryhmitellään sokeriyksiköiden lukumäärän mukaan monosakkardeihin, disakkardeihin ja polysakkardeihin. Ravitsemustieteessä hiilihydraatit jaetaan sokereihin, tärkkelykseen ja ravintokuituun.
Mono- ja disakkaridien, sokerien ja niiden varastomuodon, kasveissa tärkkelyksen ja eläimissä glykogeenin tehtävä elimistössä on energian varastointi. Monimutkaisemmat polysakkaridit toimivat rakennusaineina kasveissa ja eläimissä.
Puhtaiden hiilihydraattien empiirinen kaava on CxH2xOx.
Luokka:Biologia
Luokka:Orgaaniset yhdisteet
ko:탄수화물
ja:炭水化物
th:คาร์โบไฮเดรต
TärkkelysTärkkelys on monimutkainen, glukoosiyksiköistä koostuva, veteen liukenematon polysakkaridi. Se on kasvien varastopolysakkaridi, vararavinto, jota kasvi valmistaa yksinkertaisempien monosakkaridien kautta fotosynteesillä. Tärkkelystä, erityisesti maissitärkkelystä, käytetään usein ruoanlaitossa kastikkeiden suurustamiseen. Teollisuudessa tärkkelystä käytetään liimojen, paperien ja tekstiilien valmistuksesssa.
Suurin osa ruoasta saatavista hiilihydraateista on tärkkelystä. Tärkkelyksen lähteitä ovat mm. perunat ja viljaruoat.
Polysakkaridien eli siis myös tärkkelyksen pilkkomiseen elimistö käyttää monia ruoansulatusentsyymejä, joten tärkkelyksen verensokeria kohottava vaikutus on hitaampi kuin yksinkertaisempien sakkaridien.
Luokka:Biokemia
ms:Kanji
ja:デンプン
JouleJoule (tunnus J) on energian yksikkö. Yksi joule aiheuttaa yhden newtonin voiman metrin matkalla. Joule energiaa kuluu myös työskenneltäessä watin teholla sekunnin ajan. Joule on SI-järjestelmän energian ja työn yksikkö.
Joule korvaa kaikissa yhteyksissä vanhentuneet energian yksiköt, kuten kalorin.
1 J = 1 Nm = 1 Ws
Sähkön energiamäärää mitataan usein joulen sijaan kilowattitunteina (tunnus kWh).
1 MJ ≈ 0,277778 kWh tai 1 kWh = 3,6 MJ
Yhden joulen energialla voi nostaa omenan (102 g) metrin korkeuteen maan painovoimakentässä (putoamiskiihtyvyys = 9,8 m/s2). Ihminen kuluttaa energiaa noin 100 joulea sekunnissa, eli ihmisen "teho" on noin 100 wattia. Yksi sydämen lyönti kuluttaa energiaa noin joulen.
Luokka:energian yksiköt
ms:Joule
ko:줄
ja:ジュール
GrammaGramma (tunnus g) on SI-järjestelmässä massaa ilmaiseva yksikkö. Yksi gramma on massan perusyksikön kilogramman tuhannesosa.
Kuutiosenttimetri (10-6 m3) vettä on massaltaan noin 1 g.
Gramman virallinen määritelmä kuuluu: gramma on yhtä suuri kuin kansainvälisen gramman prototyypin massa. Tämän määritelmän on säätänyt Yleinen paino- ja mittakonferenssi CGPM vuonna 1901. Gramma on ainoa SI-järjestelmän yksikkö, jota ei olla määritelty jonkin luonnonvakion kautta.
Luokka:massan yksiköt
ko:그램
ja:グラム
JouleJoule (tunnus J) on energian yksikkö. Yksi joule aiheuttaa yhden newtonin voiman metrin matkalla. Joule energiaa kuluu myös työskenneltäessä watin teholla sekunnin ajan. Joule on SI-järjestelmän energian ja työn yksikkö.
Joule korvaa kaikissa yhteyksissä vanhentuneet energian yksiköt, kuten kalorin.
1 J = 1 Nm = 1 Ws
Sähkön energiamäärää mitataan usein joulen sijaan kilowattitunteina (tunnus kWh).
1 MJ ≈ 0,277778 kWh tai 1 kWh = 3,6 MJ
Yhden joulen energialla voi nostaa omenan (102 g) metrin korkeuteen maan painovoimakentässä (putoamiskiihtyvyys = 9,8 m/s2). Ihminen kuluttaa energiaa noin 100 joulea sekunnissa, eli ihmisen "teho" on noin 100 wattia. Yksi sydämen lyönti kuluttaa energiaa noin joulen.
Luokka:energian yksiköt
ms:Joule
ko:줄
ja:ジュール
RasvaRasva on suurienergisin ravintoaine, rasvahappojen lähde ja vitamiinien liuottaja.
Kemiallisesti rasvat ovat lipidejä, yleensä glyserolin ja rasvahappojen estereitä. Rasvat ovat poolittomia, eli ne eivät liukene veteen. Rasvat ovat myös vettä kevyempiä, joten ne kelluvat veden pinnalla.
Ravinnossa rasvasta saa paljon energiaa (38 kJ/g) ja välttämättömiä rasvahappoja. Rasva liuottaa rasvaliukoisia vitamiineja, joita ovat A-, D-, E- ja K-vitamiinit.
Linkkejä
Karjalainen et al. 2000: [http://www.oph.fi/etalukio/opiskelumodulit/kemia Etälukion kemia] 2: [http://www.oph.fi/etalukio/opiskelumodulit/kemia/kemia2/rasvat.html Rasvat]
Luokka:Kemia
ja:脂肪
th:ไขมัน
JouleJoule (tunnus J) on energian yksikkö. Yksi joule aiheuttaa yhden newtonin voiman metrin matkalla. Joule energiaa kuluu myös työskenneltäessä watin teholla sekunnin ajan. Joule on SI-järjestelmän energian ja työn yksikkö.
Joule korvaa kaikissa yhteyksissä vanhentuneet energian yksiköt, kuten kalorin.
1 J = 1 Nm = 1 Ws
Sähkön energiamäärää mitataan usein joulen sijaan kilowattitunteina (tunnus kWh).
1 MJ ≈ 0,277778 kWh tai 1 kWh = 3,6 MJ
Yhden joulen energialla voi nostaa omenan (102 g) metrin korkeuteen maan painovoimakentässä (putoamiskiihtyvyys = 9,8 m/s2). Ihminen kuluttaa energiaa noin 100 joulea sekunnissa, eli ihmisen "teho" on noin 100 wattia. Yksi sydämen lyönti kuluttaa energiaa noin joulen.
Luokka:energian yksiköt
ms:Joule
ko:줄
ja:ジュール
AtsoväriAtsovärit ovat elintarvikkeiden värjäyksessä käytettyjä haitallisia lisäaineita, jotka tulivat Suomessa sallituksi Euroopan unioniin liittymisen myötä. Atsovärit ovat keinotekoisia monimutkaisia kemiallisia yhdisteitä, jotka sisältävät atsoryhmän, joka tekee aineesta värillisen.
Atsovärejä voidaan käyttää mm. makeisiin. Atsovärien vaikutusta ei tarkkaan tunneta, muutta niiden uskotaan aiheuttavan herkille ihmiselle esimerkiksi iho-oireita, kuten ihottumaa ja punoitusta. Atsovärien vaikutuksesta lapsien ylivilkkauteen on pyritty tutkimaan, mutta tutkimus on osoittautunut erittäin vaikeaksi.
Suomessa elintarvikkeiden lisäaineina käytössä olevat atsovärit ja niiden E-koodit:
- Tartratsiini, E 102
- Paraoranssi, E 110
- Atsorubiini, E 122
- Amarantti, E 123
- Uuskokkiini, E 124
- Punainen, E 128
- Alluranpunainen, E 129
- Briljanttimusta, E 151
- Ruskea, E 154/155
- Litolirubiini, E 180
Aiheesta muualla
Blomberg ja Penttilä / Elintarvikevirasto: [http://www.elintarvikevirasto.fi/kuluttajalle/p892.html Värien käyttö makeisissa vuodesta 1994 vuoteen 1998]
Browning .30
The Browning M1919 was a .30 cal medium general purpose machine gun family widely used during the 20th century. It was used as a light infantry, coaxial, mounted, aircraft, and anti-aircraft machine gun by the US and many other countries, especially during World War II, the Korean War, and in Vietnam. Although it began to be superceded by newer designs in the later half the century (such as by the M60 machine gun), it remained in use in many NATO countries and elsewhere for longer.
Many M1919's were rechambered for the new 7.62 NATO (7.62x51mm) round and served into the 1990s, as well as up to the present day in some countries. The U.S. Navy also converted many to 7.62 mm, and designated them Mk 21 Mod 0; they were commonly used on river craft in the 60s and 70s during Vietnam.
History
The M1919 was an air-cooled development of the standard US machine gun of World War I, the Browning M1917, as designed by John M. Browning. The weapon originally fired the 30-06 M1 or M2 rifle cartridge in either woven cloth belts or disintegrating metallic link belts fed from left to right.
Operation
belts]
Loading:
Loading was accomplished by opening the top cover, lifting the extractor, inserting the new belt of ammunition into the gun's feed tray, then the extractor was lowered over the first round in the belt, the cover was closed and latched, and the cocking handle was pulled back and released inserting the first round into the barrel's chamber.
Firing:
When the rear of the trigger is pivoted upwards by the operator, the front of the trigger tips downwards engaging the sear, and the sear, in turn, releases the firing pin allowing it to strike the primer of the cartridge in the chamber.
Use
As an infantry weapon, they were usually crew operated by 2 soldiers: the gunner, who carried the weapon and some spare parts; and the assistant gunner, who carried the tripod and ammunition and when in action he also fed the ammunition belts into the gun to ensure smooth entry of each round in the belt decreasing the chance of the weapon jamming.
The original idea was to allow the gun to be more easily packed for transport, and featured a light barrel and bipod when first introduced as the M1919A1. Unfortunately it quickly became clear that the gun was too heavy to be easily moved, while at the same time too light for sustained fire. This led to the M1919A2, which included a heavier barrel and tripod, and could be continuously fired for longer durations.
The M1919A4 weighed about 31 pounds (14 kg), and usually was mounted on a tripod (for infantry use), or from a fixed mount. It saw wide use in World War II. The gun was mounted on such vehicles as: jeeps, tanks, and ships.
The A5 was an adaptation of the A4 with a forward mounting point to allow it to be mounted in cupolas in tanks and armored cars. This, along with the M37, was the most common secondary armament during WWII.
armored car]]
Another version of the M1919A4, the M1919A6, was an attempt to make the weapon easier to carry by reducing its weight and to make use of a bipod, but it turned out to be heavier at 32 lb (15 kg) and was considered "substitute standard". With its bipod and stock, it actually weighed more than the A4 by itself, but less than the A4 with its tripod. It was still used extensively however, by allied troops during World War II and the Korean War. The main differences were a folding bipod mounted on the front of the gun, a sheet metal buttstock that was attached to the pistol-grip firing handle, a carrying handle, and a tapered barrel weighing 4 lbs (1.8 kg) instead of 7 lbs (3.2 kg) returning the weapon to an A1-like state.
The Model 1919 was heavily re-worked to become the .30 caliber M2 aircraft machine gun. Key to aircraft use was weight. Unnecessary metal was removed from its components and with the cooling effect of air rushing past the barrel from the plane's speed the designers made the barrel thinner and hence lighter. As a result the M2 weighed 2/3 that of the 1919A4 and the lightened mechanism gave it a higher rate of fire - pertinent to use where the target might be in range and in the line of sight for barely a second.
Other calibers
The same basic weapon was also manufactured chambered for the British .303 in round, and was used as their basic fighter aircraft gun until the widespread introduction of the larger caliber Hispano-Suiza HS.404 cannon and throughout the war in bombers. Similar versions for a variety of European calibers were delivered by the Belgian gun maker FN (Fabrique Nationale), notably German-standard 8mm Mauser which was fairly widely used in eastern Europe.
Production
Europe during WW2]]
The M1919 was manufactured during WWII by many different companies in the U.S. including General Motors and Rock Island Arsenal. In the UK production was chiefly by BSA.
US Variants
M1919
- initial model
M1919A1
- Original light barrel and bipod
M1919A2
- Heavier barrel, tripod for better sustained fire
M1919A3
- An improved version of the M1919A2.
M1919A4
- Dominant version, the M1919A4 was designed for both flexible and fixed use on vehicles and by infantry.
M1919A4E1
- Refit of M1919A4s with A5 extended charging handles.
BSA]
M1919A5
- A4 adapted for mounting on vehicles. The A5 featured an extended charging handle.
M1919A6
- Modified M1919A4 for infantry use as a "light machine gun". The A6 featured a buttstock and a bipod, and the kit could easily be used to retrofit earlier models to this standard.
AN/M2
- Aircraft version of the Model 1919A4 manufactured by Colt with a thinner barrel. Used on pre-WW2 US aircraft but replaced by the larger .50 caliber M2 machine gun and relegated to training duties. A derivative of this weapon was built by Colt as the MG40-2.
M37
- Coaxial M1919 variant, with the ability to feed from either the left or the right. Also featuring an extended charging handle similar to those on the M1919A4E1 and A5. A variant fitted with special sighting equipment was designated T153. Another variant, the M37C was designed for remote firing via a solenoid trigger for use in the XM1/E1 armament subsystem.
Mk 21 Mod 0/1
- A Navy designation for M1919's converted to fire 7.62 mm NATO.
XM1/E1
International Variants & Designations
The M1919 pattern has been used in countries all over the world in a variety of forms and under a number of different designations.
L3A1/A2
The Commonwealth designation used by both the United Kingdom and Australia to designate the fixed (A1) and flexible (A2) versions of the M1919A4 in .30-06 caliber.
L3A3/A4
Australian sear hold-open conversion of previous L3A1s and L3A2s. The A3 is the modified version of the A1, and the A4 is the modified version of the A2.
MG A4
Austrian designation for the M1919A4.
MG4
South African licence-built version of the M1919A4 in current use with the South African National Defence Forces (SANDF). Manufactured by Lyttleton Engineering, Pretoria.
C1/A1 and C5/A1
Canadian designation for 7.62x51mm rechambered M1919A4s for fixed (C1) and flexible (C1A1) applications. The C5 and C5A1 were product improvements of the previous C1 and C1A1 respectively.
Mg M/52-1 and Mg M/52-11
Danish designations for the M1919A4 and M1919A5 respectively.
M42B
Swedish designation for 7.62x51mm rechambered M1919A6s.
External links
- [http://www.1919a4.com/ M1919A4 Enthusiasts and semi-auto rebuilders]
- [http://people.howstuffworks.com/machine-gun.htm How machine guns work]
Further reading
- Frank Iannamico, Hard Rain: History of the Browning Machine Guns
See also
Category:Machine guns
Category:World War II American infantry weapons
Category:Aircraft guns
Dorota Rabczewska doda gry sportowe mieszne zdjcia WARSAW HOTELS
|
|
|
|
