Home About us Products Services Contact us Bookmark
:: wikimiki.org ::
Reformaatio

Reformaatio

Uskonpuhdistus eli reformaatio on 1500-luvulla Länsi-Euroopassa alkanut liike, joka alun perin pyrki muuttamaan katolisen kirkon oppia ja sen piirissä ilmenneitä käytäntöjä (esim. Johann Tetzelin harjoittama anekauppa). Lopulta uskonpuhdistus kuitenkin johti siihen, että kirkosta erosi useita teologisesti erimielisiä ryhmiä, joista sittemmin muotoutuivat luterilainen, reformoitu (eli kalvinistinen) sekä anglikaaninen kirkko. Uskonpuhdistuksen pääarkkitehteina olivat eräät saksalaiset, sveitsiläiset ja ranskalaiset teologit, tärkeimpinä Martin Luther, Ulrich Zwingli, Philipp Melanchthon ja Jean Calvin. Keskeisenä kiistana uskonpuhdistuksessa oli kysymys Raamatun oikeasta tulkinnasta, eli onko teologien hyväksyttävä paavin ja kirkolliskokousten muotoilema kirkon tulkinta Raamatusta, vai voiko Raamattua tulkita myös itse. Tässä yhteydessä uskonpuhdistajat pyrkivät myös Raamatun kansankielisten käännösten julkaisemiseen ja jumalanpalveluskielen vaihtamiseen latinasta paikalliseen kieleen. Monia katolisen kirkon käytäntöjä, kuten luostarilaitosta ja pappien naimattomuuslupausta, perusteltiin kirkon perinteillä vaikkei niille löytynyt kovin suoraa tukea Raamatusta. Maallisia hallitsijoita uskonpuhdistus kiinnosti, koska se antoi mahdollisuuden alistaa kirkko valtiolle ja siten estää paavin sekaantuminen politiikkaan. Kirkon vuosisatojen kuluessa keräämä huomattava omaisuus houkutteli joitakin velkaantuneita hallitsijoita.

Katso myös


- Vastauskonpuhdistus Luokka:Protestanttiset kirkot Luokka:Kirkkohistoria

1500-luku

Tärkeitä tapahtumia


- Pieni jääkausi alkoi Euroopassa.
- Kastilia valloitti Navarran kuningaskunnan 1512. Espanja yhdistyi.
- Osmanien valtakunta saavutti huippunsa Suleiman Suuren aikana (1520—1566). Turkkilaiset piirittivät Wieniä 1529.
- Espanjan konkistadorit valloittivat Asteekkivaltakunnan Meksikossa 1521 ja Inkavaltakunnan Etelä-Amerikassa 1533. Kullan määrä Euroopassa kasvoi voimakkaasti. Hevonen vietiin Amerikkaan.
- Fernão de Magalhães purjehti maailman ympäri.
- Nuijasota Suomessa Ruotsin valtaa vastaan
- Reformaatio:
  - Speyerin valtiopäivillä 1529 joukko ruhtinaita ja keisarillisia kaupunkeja vastustivat Wormsin ediktiä ja tukivat Lutheria.
  - Englannin kuningas Henrik VIII katkaisi välinsä katoliseen kirkkoon ja muodosti anglikaanisen kirkon 1534.
  - Ranskan uskonsodat katolilaisten ja hugenottien välillä (1562—1598)
- Trenton kirkolliskokous (1545—1563) uudisti katolista kirkkoa vastineeksi reformaatiolle.
- Alankomaiden provinssit kapinoivat 1568—1648 Espanjaa vastaan.
- Puola-Liettua muodostettiin (1569—1795).
- Katolilaiset maat ottivat käyttöön gregoriaanisen kalenterin 1582.

Merkittäviä henkilöitä


- Englannin kuningas Henrik VIII, anglikaanikirkon perustaja (1491–1547)
- Ranskan kuningas Frans I, ensimmäinen renessanssimonarkki (1494–1547)
- Osmanien sulttaani Suleiman Suuri, valloittaja ja uudistaja (1494–1566)
- Pyhä Rooman keisari ja Espanjan kuningas Kaarle V (1500–1558), soti lähes jatkuvasti Ranskaa ja osmaneita vastaan samaan aikaan kuin Espanja valloitti Amerikat.
- Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa (s. 1496, hallitsi vuosina 1523 - 1560)
- Espanjan kuningas Filip II, vastauskonpuhdistuksen johtaja (s. 1527, hallitsi 1556–1598)
- Englannin kuningatar Elisabet I (1533–1603)
- Ranskan ja Navarran kuningas Henrik IV, päätti uskonsodat ja yhdisti jälleen valtakunnan (1553–1610).
- Iivana Julma, Venäjän ensimmäinen tsaari
- Thomas More (1478–1535)
- Martin Luther (1483–1546)
- Hernán Cortés (1485–1547)
- Mikael Agricola (1510–1557)
- Miguel de Cervantes (1547–1616)
- William Shakespeare (1564–1616)
- Benvenuto Cellini (1500–1571)

Keksintöjä ja tekniikkaa


- Rukki mullisti tekstiilituotannon.
- Maissi, peruna, suklaa ja tomaatti tuotiin Eurooppaan. Luokka:1500-luku ko:16세기 ja:16世紀 th:คริสต์ศตวรรษที่ 16

Katolinen kirkko

Katolisuus tarkoittaa katolisen kirkon uskoa ja käytäntöä sekä niiden noudattamista. Sana tulee kreikan sanasta katholikein (καθολικην), joka tarkoittaa "yleistä" tai "universaalia". Rooman valtakunnan eri osiin muodostui katoliseksi kutsutusta valtionkirkosta useita uskontokuntia, jotka pitävät itseään tämän alkuperäisen kirkon jälkeläisinä. Näistä selkeästi yleisin tunnetaan nykyisin katolisena kirkkona.

"Yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen"

Antiokian piispa Ignatius on tiettävästi ensimmäinen, joka käytti ilmaisua "katolinen kirkko" viitaten ilmaisullaan kaikkiaan kristittyihin kirjeessään Smyrnän kristityillen noin vuonna 107. Ilmaisulla katolinen tarkoitetaan yhtä, yhtenäistä ja alkuperäistä Kristuksen ja apostolien perustamaksi ajateltua kirkkoa. Tämä ajatus näkyy tärkeimmissä uskontunnustuksissa, kuten apostolisessa uskontunnustuksisessa sekä Nikean uskontunnustuksessa. Yksi keskeisimpiä ajatuksia katoliselle kirkolle on ajatus siitä, että paavius perustuu Pietarin perinnölle (Matt. 16:18).

Katoliset

Katolinen kirkko on ylivoimaisesti suurin kristillisistä kirkoista ja kirkkokunnista. Katolilaisia on yhteensä noin 1,1 miljardia, enimmäkseen Keski-, Länsi- ja Etelä-Euroopassa sekä Amerikassa, erityisesti Latinalaisessa Amerikassa. Lisäksi monissa Afrikan maissa sekä mm. Irlannissa ja Filippiineillä väestön enemmistö on katolilaisia. Suomessa katolilaisia on lähes 10 000.

Kirkon organisaatio

Katolinen kirkko on yhtenäinen verrattuna protestanttisiin, ortodoksisiin tai ns. orientaalisiin kirkkoihin. Yhtenäisyyden tärkeimpänä takaajana on paavi. Kirkon usko, sakramentit (joita on seitsemän) ja hallinto ovat kaikkialla samat ja muuttumattomat. Liturgian luonne kuitenkin vaihtelee maantieteellisesti, ja roomalaiskatolisten eli latinalaista jumalanpalvelusjärjestystä eli riitusta käyttävien paikalliskirkkojen lisäksi katoliseen kirkkoon kuuluu kreikkalaiskatolisia eli bysanttilaisia paikalliskirkkoja, joiden erilaiset jumalanpalvelukset ovat pitkälti identtisiä ortodoksisten kirkkojen liturgiatyyppien kanssa. Suomessa katolisuus samaistetaan usein roomalaiskatolisuuteen, ja nimitystä "kreikkalaiskatolisuus" käytettiin erityisesti vielä 1900-luvun alkupuolella ortodoksisuudesta sanan erityismerkitystä huomioon ottamatta. Paavi hallitsee Vatikaanivaltiota Roomassa. Paavilla on huomattava arvovalta myös monien ei-katolilaisten kristittyjen joukossa.

Sakramentit

Katolisen kirkon usko rakentuu seitsemän sakramentin ympärille. Kreikankielinen sana mysterion on käännetty latinaksi sacramentum, josta myös suomenkielinen sana periytyy.
- Kasteen sakramentti: ::Katolinen kirkko uskoo kasteen olevan kristillisen elämän perustus, joka avaa oven muille sakramenteille. Kastevesi siunataan Pääsiäisyön liturgiassa. Kasteen voi toimittaa piispa ja pappi, sekä latinalaisessa riituksessa myös diakoni. Kirkko uskoo myös kasteen olevan välttämätön pelastukselle, mutta esimerkiksi kastamattomina kuolleiden lasten tapauksessa kirkko painottaa uskovansa Jumalan suureen armahtavaisuuteen. Kirkko uskoo kasteen olevan myös häviämätön "Herran sinetti" eli Dominicus character ja siksi kerran toimitettua kastetta ei voida toimittaa uudestaan.
- Vahvistuksen sakramentti: ::Latinalaisessa riituksessa vahvistuksen sakramenttia vietetään erillään kasteessa kun taas bysanttilaisessa riituksessa vahvistus vietetään välittömästi kasteen jälkeen. Ennen varsinaista vahvistusta toimitetaan pyhän krisman vihkiminen kiirastorstain krismamessussa. Vahvistuksen sakramentissa uudistetaan kastelupaukset ja tunnustetaan usko. Latinalaisessa riituksessa krismalla voidellaan otsa ja bysanttilaisessa riituksessa otsan lisäksi esim. silmät ja selkä. Vahvistuksen jakaa ensisijaisesti piispa, kuitenkin joissakin erityistapauksissa myös pappi voi sen toimittaa.
- Eukaristian sakramentti: ::Eukaristia on katolisen elämän keskeisin tapahtuma ja kaikki muut sakramentit ovat sidottuja siihen. Eukaristia tarkoittaa käytännössä ehtoollisen sisältävää messua. Katolisessa kirkossa vietetään messua joka päivä ja esimerkiksi sääntökuntalaiset saattavat osallistua messuun jopa useita kertoja päivässä. Latinalaisessa riituksessa messun kaava on kaikkialla maailmassa sama. Latinalaisessa messussa käytetään sekä paikallista kieltä, että latinaa.
- Parannuksen ja sovittamisen sakramentti: ::Tätä sakramenttia kutsutaan myös synnintunnustuksen sakramentiksi, koska syntien tunnustaminen papille on keskeinen osa tätä sakramenttia. Se on kuitenkin myös anteeksiantamuksen sakramentti, koska pappi antaa ripittäytyjälle "anteeksiannon ja rauhan". Tämän sakramentin tarkoitus on tuoda synnin kautta etääntynyt ihminen takaisin Jumalan luo (perusteita tälle sakramentille löytyy: Mark. 1:15; Luuk. 15:18; Luuk. 11:4; Matt. 5:24; Matt. 16:19). Rippisalaisuus on ehdoton, eikä katolinen pappi voi missään tilanteessa rikkoa sitä. Tähän sakramenttiin liittyy myös parannuksen tekeminen, jonka ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi rukous, paasto ja almujen antaminen. Kirkko korostaa kuitenkin, että pappi ei anna syntejä anteeksi vaan Jumala ja näin ollen pappia pidetään Jumalan rakkauden välikappaleena. Tähän sakramenttiin liittyvät myös aneet.
- Sairaiden voitelun sakramentti: ::Tämä sakramentti on säädetty vahvistamaan sairaita, ja koska usein tämä sakramentti tulee ajankohtaiseksi vasta kun ihminen alkaa olla sairauden tai iän puolesta kuolemanvaarassa, se tunnetaan usein nimellä "viimeinen voitelu". Sakramentti toimitetaan voitelemalla otsa ja kädet erityisesti tätä tarkoitusta varten vihityllä oliiviöljyllä. Vain papit ja piispat voivat tämän sakramentin toimittaa. Katolisia suositellaan ottamaan vastaan tämä sakramentti esimerkiksi ennen leikkausta.
- Vihkimyksen sakramentti: ::Vihkimys käsittää kolme astetta: diakonaatin, piispuuden ja pappeuden. Latinalaisessa riituksessa sakramentin voivat vastaaottaa ainoastaan miehet, jotka elävät selibaatissa. Kuitenkin pysyvän diakonin vihkimyksen voi saada myös jo naimisissa oleva mies. Bysanttilaisessa riituksessa myös papit voivat, ortodoksien tapaan, olla naimisissa mikäli ovat solmineet avioliiton ennen vihkimyksen vastaanottamista. Kuitenkin myös bysanttilaisessa riituksessa piispan täytyy olla selibaatin valinnut mies. Näin ollen selibaattivaatimus perustuu nimenomaan kirkkojärjestykseen.
- Avioliiton sakramentti: ::Normaalisti avioliittoon vihkiminen tapahtuu messun yhteydessä. Ennen avioliiton sakramenttia suositellaan aviopuolisoita ottamaan vastaan parannuksen sakramentti. Puolisot jakavat tämän sakramentin toisilleen. Kirkko painottaa, että tämän aviosopimuksen on synnyttävä puolisoiden täysin vapaasta tahdosta eikä esimerkiksi pakosta. Mikäli avioliitto solmitaan vastoin puolisoiden inhimillisestä vallasta vapaata tahtoa sakramentti voidaan katsoa pätemättömäksi. Tämän vuoksi myös kerran sovittu avioliitto on ikuisesti pätevä, eikä pätevästi solmittua avioliittoa voida purkaa. Mikäli katolinen haluaa mennä muuhun uskontokuntaan kuuluvan henkilön kanssa naimisiin tulee hänen saada siihen lupa kirkolliselta auktoriteetilta. Tämän luvan edellytys on lupaus lasten kasvattamisesta katoliseen uskoon. (Lähdeteos: Katolisen kirkon katekismus, Katolisen kirkon tiedotuskeskus 2005, Jyväskylä)

Pedofiliaskandaali

Katolisen kirkon mainetta ovat erityisesti länsimaissa vahingoittaneet viime aikoina paljastuneet pedofiliatapaukset. Eräät piispat yrittivät suojella pedofiliasta epäiltyjä pappeja siirtämällä heitä eri tehtäviin. Pedofiliaskandaali herätti paljon kritiikkiä myös kirkon sisällä. Paavi Johannes Paavali II kuitenkin tuomitsi pedofiilit sekä heidän suojelijansa kovin sanoin ja osa pedofiileista ekskommunikoitiin. Myös nykyinen paavi Benedictus XVI on tuominnut pedofiilit ja heidän suojelijansa.

Katso myös


- Luettelo paaveista - Vastapaavi
  - Johannes Paavali I - Johannes Paavali II
- Luettelo pyhimyksistä
- Tomismi ja uustomismi
- Vastauskonpuhdistus

Linkkejä


- [http://www.catholic.fi/ Katolinen kirkko Suomessa - Suomen katolisen kirkon virallinen kotisivu]
- [http://www.aanekoski.fi/lukio/opet/rossi/katoli.html Jyrki Rossi: Katolinen kirkko Suomessa]
- [http://www.vatican.va/ Vatikaanin virallinen kotisivu] (mm. saksaksi, englanniksi ja ranskaksi)
- [http://www.catholic-forum.com/saints/indexsnt.htm Patron saints index] - Lista suojeluspyhimyksistä (englanniksi)
- [http://www.newadvent.org/cathen/ The Catholic Encyclopaedia (1907)] Luokka:Katolinen kirkko ja:カトリック教会

Luterilaisuus

Luterilaisuus on protestanttinen kristillinen suuntaus, joka syntyi Martti Lutherin katolista kirkkoa kritisoivien teesien pohjalta. Paljon vaikutusta oli myös Philip Melanchthonin, Lutherin työtoverin, ajatuksilla. Suomeen luterilaisuuden toi Mikael Agricola, jonka lisäksi loi suomen kirjakielen. Luterilaisuus on valtionuskonto seuraavissa Pohjoismaissa: Norja, Tanska, Suomi ja Islanti. Se on laajalle levinnyt myös Virossa ja Latviassa sekä Saksassa. Yhdysvalloissa 4,6% ilmottautui luterilaisiksi American Religious Identification Surveryn kyselyssä. Tämä on noin 13,6 miljoonaa yhdysvaltalaista. Luterilaisuuden opetuksissa korostuu kaikkien uskovien pelastus paratiisiin. Uskonpuhdistuksen periaate oli sola scriptura eli yksin Raamattu, jonka arvovaltaa korostetaan. Sitä tulkitsemaan asetettiin kuitenkin kolme toteamusta: "yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden". Kirkko ei kontrolloi jäseniään tiukasti, eikä vaali puhdasoppisuutta. Monille jäsenille kirkossa tärkeintä ovatkin erilaiset rituaalit, kuten kaste, ehtoollinen, häät ja hautajaiset. Luterilaisilla on kaksi sakramenttia kriteerinä se, että Jeesus on asettanut ne: kaste ja ehtoollinen. Luterilaisuuden pyhä kirja on Raamattu, jota tulkitaan pelastushistoriallisesti. Raamatun tulkinnassa korostetaan Uuden Testamentin ja ilosanoman (evankeliumin) merkitystä, jonka katsotaan yleensä ohittavan Vanhan Testamentin lakeja muistuttavat opetukset. Oppi perustuu myös luterilaisiin tunnustuskirjoihin sekä kolmeen uskontunnustukseen. Kristinoppi on esitetty Katekismuksessa. Kirkolla on laulukirja, Virsikirja, jonka perinne nousee uskonpuhdistuksen virsiperinteestä. Uskontunnustuksessa todetaan, että on vain yksi Jumala, joka on yhtä Pyhänä Kolminaisuutena: Isä, Poika (eli Sana, Jeesus) ja Pyhä Henki. Enkelien olemassaolo tunnustetaan, mutta ne eivät ole yhtä merkittävässä asemassa kuin esimerkiksi katolisuudessa. Pyhimyksiä pidetään nykyisessä doktriinissa esikuvallisina kristittyinä, jotka tarjoavat mallin uskon soveltamisesta elämään. Heitä ei kuitenkaan rukoilla eikä heiltä pyydetä esirukouksia, koska luterilaisuudessa katsotaan ihmisen olevan suorassa, välittömässä suhteessa Jumalaan.

Katso myös


- Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys
- Suomen evankelis-luterilainen kirkko
- Vereinigte Evangelisch-Lutherische Kirche Deutschlands

Linkkejä


- [ftp://ftp.funet.fi/pub/doc/religion/christian/Bible/finnish/index.html Raamattu] suomeksi, evankelis-luterilaisen kirkon pyhä kirja, jolla on ollut Suomessa merkittävä vaikutus kulttuuriin 1000-luvulta alkaen.
- [ftp://ftp.funet.fi/pub/doc/religion/christian/Bible/finnish/1992/index.html 1992 käännös]
- Martikainen, Tuomas 1997-2002: Uskonnot Suomessa: [http://www.abo.fi/~tmartika/suomiuskonto/yhteisot_kristinusko_luterilaiset.html Luterilaiset] Luokka:Evankelis-luterilainen kirkko ja:ルーテル教会

Reformoitu kirkko

Reformoitu kirkko on Sveitsin uskonpuhdistuksen pohjalta syntynyt kristillinen kirkkokunta, johon kuuluu nykyisin yli 60 miljoonaa jäsentä. Sen alkuna on Ulrich Zwinglin hengellinen toiminta Zürichissä, joka sai vaikutteita Martin Lutherilta. Zwingli kielsi katolisen messun järjestämisen Zürichissä vuonna 1524 ja korosti Raamatun sanan arvovaltaa epäaitoja traditioita vastaan. Tästä syntyneessä sisällissodassa Zwingli sai surmansa. Hänen kuolemansa jälkeen reformoidun liikkeen johtoon nousi Jean Calvin siirtäen Sveitsin uskonpuhdistuksen painopisteen vapaamielisempään Länsi-Sveitsiin, erityisesti Geneven kaupunkiin. Reformoitu kirkko järjestäytyi Calvinin johdolla ja levisi mm. Hollantiin, Ranskaan, Englantiin ja Skotlantiin sekä myöhemmin siirtolaisten mukana Pohjois-Amerikkaan ja Etelä-Afrikkaan. Reformoitujen opilliset korostukset ovat lähtöisin Jean Calvinilta. Jumalanpalveluksen ulkoinen yksinkertaisuus jatkuu sekä pappien vaatetuksessa että kirkon sisustuksissa. Raamattu on reformoidulle kirkolle luterilaisen kirkon tavoin erehtymätöntä Jumalan sanaa. Tyypillinen piirre reformoidulle kirkolle on ennaltamääräämisoppi, jonka mukaan Jumala on ennalta määrännyt toiset ihmiset kadotukseen ja toiset pelastukseen. Oikea kirkko muodostuu niistä, jotka on valittu pelastukseen. Sakramentteja on luterilaisten tavoin kaksi: kaste ja ehtoollinen. Reformoitujen näkemys kristillisyydestä on monien myöhemmin syntyneiden vapaiden protestanttisten yhteisöjen pohja. Reformoidun kristillisyyden herätyskristillistä muotoa edustaa presbyteerikirkko, joka on opillisesti samankaltaista, mutta käytännön elämältään matalakirkollisempaa, evankelioivampaa ja enemmän kristittyjen yleistä pappeutta korostavaa. Presbyteerikirkko on kansankirkkona Skotlannissa. Luokka:Protestanttiset kirkot

Anglikaanikirkko

Anglikaanikirkko on Englannin uskonpuhdistuksen myötä syntynyt kristillinen kirkkokunta, jossa on tällä hetkellä maailmanlaajuisesti noin 75 miljoonaa jäsentä. Yhteisön suurin jäsen on Englannin kirkko. Anglikaanikirkko syntyi alun perin poliittisesta syystä, kun Englannin kuningas Henrik VIII halusi avioeron, jota katolisen kirkon päämies paavi ei hänelle myöntänyt. Niinpä Henrik irrotti Englannin kirkon katolisesta kirkosta vuonna 1534 ja uskoi uskonpuhdistuksen toteuttamisen protestanttisille kristityille. Englannin kuninkaasta tuli kuitenkin kirkon päämies. Anglikaanikirkon oppi on ilmaistu sen tunnustuskirjassa "39 artiklaa" vuodelta 1562. Myös jumalanpalvelusta ja kirkkojärjestystä koskeva ohjeellinen teos "The Book of the Common Prayer" on peräisin 1500-luvulta. Anglikaanisen uskon ja opin perustana on Raamattu ja Apostolinen uskontunnustus. Anglikaanisen kirkon 39 artiklaa ovat yhdistelmä luterilaisista, kalvinistisista ja katolisista uskonlauseista. Anglikaanikirkko on nykyisin hyvin ekumeeninen ja edustaa yleensä välimuotoa katolisuuden ja protestanttisuuden välimaastossa. Sisäisesti anglikaanikirkko on kuitenkin jakaantunut kolmeen päähaaraan: korkeakirkollisuus (High Church), joka korostaa liturgiaa ja perinnettä, matalakirkollisuus (Low Church), joka korostaa pietismiä, evankeliointia ja karismaattisuutta, ja laveakirkollisuus (Broad Church), joka korostaa liberaaliteologiaa ja humanismia. Kutsutaan myös joissakin maissa episkopaaliseksi kirkoksi. Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on ehtoollisyhteys Englannin ja Irlannin anglikaanisten kirkkojen kanssa (Porvoon sopimus, 1996). Luokka:Protestanttiset kirkot ja:聖公会

Ulrich Zwingli

Ulrich (Huldreich) Zwingli (1484-1531) oli Sveitsin ensimmäinen uskonpuhdistaja. Zwingli toimi pappina Glaruksessa ja Einsiedelnissä, jossa rupesi vastustamaan sikäläistä anekauppiasta, sekä vuodesta 1518 Zürichissä, jossa tutustui Lutheriin ja omaksui hänen oppinsa uskon vanhurskaudesta. Vuonna 1523 toimeenpantiin Zürichissä raadin suostumuksella uskonpuhdistus. Zwinglin uskonnollisessa käsityksessä käytännölliset ja siveelliset näkökohdat olivat etualalla. Hänestä tuli myös Zürichin valtiollinen johtaja. Bernin liityttyä uskonpuhdistukseen Zwingli aloitti taistelun katolisia alkukantoneja vastaan ja joutui samoihin aikoihin ehtoollisopissa kiistaan Lutherin kanssa (Marburgin uskonkeskustelussa 1529). Zwingli kaatui sotapappina Kappelin taistelussa. Zwingli Zwingli als:Zwingli ko:울리히 츠빙글리 ja:フルドリッヒ・ツヴィングリ

Philipp Melanchthon

Philipp Melanchthon (16. helmikuuta 1497, Bretten - 19. huhtikuuta 1560, Wittenberg) oli saksalainen humanisti ja Martti Lutherin työtoveri. Melanchthon toimi Wittenbergin yliopiston kreikan kielen professorina vuodesta 1518 ja tutustui silloin Martti Lutheriin. Hän oli Lutherin mukana jo Leipzigin väittelyssä puolustamassa alkavaa reformaatiota. Lähinnä Melanchthonin laatimat Ausburgin tunnustus ja Ausburgin tunnustusten puolustus (1530) ovat luterilaisen kirkon tunnustuskirjoja. Melanchthon ei Lutherin kuoleman jälkeen pystynyt hallitsemaan nuoren luterilaisen kirkon sisällä syntyneitä opillisia erimielisyyksiä. Opillisten riitojen (mm. Ausburgin interim ja Leipzigin interim) aikana huomattiin Melanchthonin haparointi opillisissa asioissa. Hän halusi luoda rauhaa kirkkokuntien välille ja tämä näkyi hänen kirjoituksissaan. Hän esimerkiksi olisi suostunut hyväksymään katolilaisia seremonioita ja alamaisuuden paaville ja hänen piispoilleen, mikäli nämä suvaitsisivat luterilaista oppia. Kahdeksan vuoden päästä hän myönsi olleensa väärässä. Jopa reformaattori Jean Calvin kirjoitti Melanchthonille. Kirjeessä hän "syyttää sinua vasten kasvoja", sekä sanoo "kenraalin ja johtajan epäröinnin olevan häpeällisempää kuin kokonaisen sotilasrykmentin paon". Melanchthonin ryhmä nimettiin filipisteiksi ja aitoluterilaiset asettuivat heitä vastaan. Tuolloin aitoluterilaisten teologisena johtajana toimi Matias Flacius. Hänen elämänsä keskeisimpänä saavutuksena pidetäänkin koululaitoksen uudistamista. Hän saikin kunnianimen "praeceptor Germaniae", eli "Saksan opettaja". Hän korosti humanismia ja eettisen kasvatuksen merkitystä. Melanchthonin ansiosta humanistinen koululaitos levisi Saksasta myös muihin, erityisesti luterilaisiin maihin. Melanchthon,Philipp Melanchthon,Philipp

Jean Calvin

Jean Calvin (1509—1564) oli ranskalaissyntyinen uskonpuhdistaja. Hän jatkoi Urlich Zwinglin reformoidun kirkon opillista perinnettä. Hän perusti kalvinismin, protestanttisen kristinuskon oppisuunnan.

Elämäkerta

Calvin syntyi Pariisissa, Noyonissa vuonna 1509. Hän opiskeli Pariisin yliopistossa filosofiaa, minkä jälkeen hän siirtyi Orléansin yliopistoon opiskelemaan siviilioikeutta. Calvin koki 25-vuotiaana voimakkaan herätyksen, jonka seurauksena hän liittyi Pariisissa vaikuttaneisiin radikaaleihin uudistusliikkeisiin ja lopulta joutui lähtemään maanpakoon Baseliin. Vuonna 1536 Calvin julkaisi pienen teoksen Institutio religionis Christianae, jossa Calvin perustelee evankelisen teologian perusajatukset Raamattuun nojaten. Myöhemmin Calvin vielä täydensi ja järjesteli aineistoa uudelleen ja kuuden luvun kirjasta paisuikin vuoteen 1559 neljä kirjaa sisältävä teoskokonaisuus. Calvinilla oli merkittävä rooli Geneven kaupungin kirkollisessa uudistusohjelmassa. Hän loi Geneven kirkolle yhtenäisen opin pohjan kaupungin irtauduttua katolisesta uskosta. Calvinin opista tuli myöhemmin koko reformoidun kirkon esikuva: Piispan virka kiellettiin ja seurakunnan hallinto perustettiin Raamatun sanaan. Virkoja oli neljä: # Pastorin tehtävä oli saarnata ja jakaa sakramentteja. # Opettajat tekivät työtä kouluissa. # Diakonit hoitivat köyhiä ja sairaita. # Vanhimmat eli presbyteerit valvoivat ja ohjasivat seurakunnan elämää. Calvinin kirkkojärjetyksessä sekoittuivat kirkolliset ja poliittiset asiat tiiviisti keskenään. Kirkon auktoriteetti ulottui myös kaupungin muuhun elämään, joka loi nopeasti ristiriitoja porvariston ja Calvinin kesken. Vuonna 1538 Calvin karkoitettiin kaupungista, mutta vuonna 1541 kaupunki pyysi häntä palaamaan ja palauttamaan järjestyksen ja luottamuksen kaupunkiin. Pakonsa aikana Calvin oli oleskellut Strasbourgissa ja kirjoittanut useita merkittäviä teoksia sekä laajentanut mm. Institutio teostaan. Kun Calvin kuoli vuonna 1564, oli Geneve muodostunut keskuspaikaksi kansainväliselle liikkeelle, joka tuli kantamaan hänen nimeään, kalvinismi.

Aiheesta muualla


- [http://www.ccel.org/ccel/calvin/institutes.html Jean Calvin: Institutes of the Christian Religion (englanniksi)] Calvin, Jean Calvin, Jean ko:장 칼뱅 ja:ジャン・カルヴァン

Raamattu

Raamattu on kristinuskon ja juutalaisuuden pyhä - eli muista erillään oleva - kirja. Kristittyjen käyttämä Raamattu jakaantuu Vanhaan testamenttiin ja Uuteen testamenttiin. Heprealainen Raamattu Tanakh, jota kristityt kutsuvat Raamatun Vanhaksi testamentiksi, on juutalaisuuden pyhä kirja. Sana 'Raamattu' tulee kreikan kielen sanasta grammata eli 'kirjoitukset'. Raamatun kirjoitukset ovat syntyneet noin tuhannen vuoden aikana 1400 eaa.—100. Vanha testamentti koottiin yhteen vakiintuneeksi kaanoniksi n. vuosina 200 eaa.—90. Raamatun alkukielet ovat heprea (suurin osa Vanhasta testamentista), aramea (osia Vanhasta testamentista) ja kreikka (Uusi testamentti). Raamatussa on 66 erillistä kirjaa, joten kirjana Raamattu on myös eräänlainen pienoiskirjasto. Nämä kirjat on kirjoittanut n. 36 ensisijaista kirjoittajaa. Katolisen kirkon käyttämässä käännöksessä, Vulgatassa, on lisäksi seitsemän Vanhan testamentin apokryfikirjaa, jotka ovat hebrealaista alkuperää kuten muutkin Vanhan testamentin kirjat. Raamattu on maailman levinnein kirja, ja se on myös käännetty useammalle eri kielelle kuin mikään muu kirja. Raamattua tutkiva tieteenhaara on nimeltään eksegetiikka.

Johdanto

Kristittyjen Raamattu koostuu kahdesta osasta: juutalaisuuden parissa syntyneestä juutalaisten pyhästä kirjasta Toorasta, jota kristityt kutsuvat Vanhaksi testamentiksi, sekä kristinuskon parissa syntyneestä Uudesta testamentista. Raamattu on historiallinen kirja, joka on syntynyt pitkän ajan kuluessa monissa eri ammateissa ja maissa toimineiden kirjoittajien toimesta. Osa Raamatun sanomasta on levinnyt aluksi suullisena perimätietona sukupolvelta toiselle. Kristinuskon näkemyksen mukaan Raamattu on Jumalan ilmoitusta, ja sisältää sanoman, jonka hän haluaa kertoa ihmiskunnalle. Hän haluaa ilmoittaa ihmiselle itsensä ja tiettyjä asioita maapallon, Israelin ja muiden kansojen historiasta, ihmisen syntisyydestä, sekä pelastuksen Jeesuksen kautta - tien pois synnistä yhteyteen itsensä kanssa. Jeesuksen Tämän vuoksi Raamatusta käytetään kristinuskossa myös nimitystä "Jumalan sana" — se kuvaa ajatusta siitä, että Jumala on inspiroinut Raamatun eri kirjojen kirjoittajia heidän kirjoitustyössään. Tällöin voidaan puhua joko sanainspiraatiosta, jolloin Jumala on ohjannut kirjoittajien työtä yksittäisiä sanavalintoja myöten, tai asiainspiraatiosta, jolloin Jumala on kertonut vain asiat joista tulee kirjoittaa. Kristinuskossa Raamatun ei kuitenkaan katsota olevan samalla tavalla syntyneen suoran ilmoituksen tuloksena kuten Islamin Koraani, sillä kristinuskon näkemyksen mukaan varsinainen "Jumalan sana" (kreik Logos) on Jeesus Kristus, Kolminaisuuden toinen persoona. Raamattu on jaettu kahteen osaan, Vanhaan ja Uuteen testamenttiin. Testamentti on sanana hieman harhaanjohtava — testamentilla tarkoitetaan tässä tapauksessa "liittoa", sitovaa sopimusta ja molemminpuolista sidettä, joka on vahvistettu veren vuodatuksella. Testamentit kuvaavat siis vanhaa ja uutta liittoa, jotka Jumala on tehnyt ihmiskunnan kanssa. Vanha liitto tehtiin juutalaisen kansan kanssa, ja sen merkkinä oli ympärileikkaus. Uusi liitto tehtiin koko ihmiskunnan kanssa, ja sen merkkinä on ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen vastaanottaminen vapahtajaksi ja sen merkkinä otettu kaste. Koska kristinusko on vallinnut Eurooppaa myöhäisen antiikin ajalta valistusajalle, Raamattu on vaikuttanut suuresti paitsi uskonnossa myös länsimaiseen kulttuuriin, kieleen, tieteeseen, lakeihin sekä ennen nykyaikaa myös luonnonfilosofiaan ja maailmankuvaan. Esimerkiksi lainsäädäntö Euroopassa on kehittynyt ja kehittyy yhä Raamattuun perustuvan moraalin pohjalta. Raamattu on vaikuttanut merkittävällä tavalla ajanlaskuun ja länsimaiseen kalenteriin. Myös useat sananlaskut ja sanonnat ovat raamatullista alkuperää. Raamatulliset teemat ovat myös varsin yleisiä taiteessa, kuten kirjallisuudessa, kuvataiteessa, musiikissa ja elokuvissa. Koska Raamattu on kaikkialla sama, on se myös kulttuurillisen yhteyden ylläpitäjä koko maailmassa. Valistusaika ja sen mukanaan tuoma tieteellinen vallankumous Euroopassa ja Amerikassa saivat aikaan sen, että Raamatun ja sen profetioiden jumalalliseen alkuperään ja historialliseen luotettavuuteen alettiin suhtautua skeptisesti. Jumalan ilmoituksen lisäksi useat ihmiset näkevät Raamatun kuitenkin edelleen suurena kirjallisena teoksena, joka sisältää merkittäviä moraalisia opetuksia sekä maailmankirjallisuuden valioluokkaan kuuluvia draamallisia kertomuksia ja runoutta.

Vanha testamentti

elokuvissa Pääartikkeli: Tanakh Vanha testamentti (VT) sisältää kertomuksen koko maailman synnystä ja kertoo, miten Jumala valitsi Israelin omaisuuskansakseen muiden kansojen keskuudesta ja miten hän johdatti kansaansa historian lävitse. Vanha testamentti sisältää myös runoja, mietelmiä ja ylistyksiä sekä käskyjä ja ohjeita siitä, miten ihmisten tulisi elää — tärkeimpänä juutalaisen lain ja kymmenen käskyä. Vanhan testamentin lopussa on profeettojen kirjoituksia ja ennustuksia tulevasta Messiaasta, joka vapahtaisi maailman synnistä. Vanha testamentti kirjoitettiin n. vuosina 1400 — 400 eaa. Siihen kuuluu 39 (Vulgatassa 46) kirjaa. Niiden alkuperäinen kieli oli enimmäkseen heprea, arameaa esiintyy vain muutamissa kirjakääröissä. 1500-luvulla luterilaiset jättivät pois muutamia Vanhan testamentin apokryfikirjoja kuten esimerkiksi Makkabealaiskirjat, jotka ovat katolilaisten käytössä. Joidenkin ortodoksisten kirkkokuntien käytössä on vieläkin laajempi Vanhan testamentin versio. Katolisen ja ortodoksisen kirkon piirissä joistakin protestanttien keskuudessa apokryfisiksi katsotuista Raamatun teksteistä käytetään nimitystä deuterokanoniset kirjat, ja näitä tekstejä käytetään mainittujen kirkkojen liturgiassa runsaasti. Syynä siihen, miksi ortodoksien ja katolisten Raamatussa on mukana myös apokryfikirjat, on varhaisen kreikankielisen Vanhan testamentin käännöksen Septuagintan pitäminen kanonisena. Septuagintassa ovat mukana apokryfikirjat. Luther taas otti apokryfikirjat pois, koska niitä ei ole mukana alkuperäisessä hepreankielisessä kaanonissa, jota mm. Jeesus käytti. Vanhan testamentin kirjat siten kuin ne kirjoitetaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuonna 1992 käyttöön ottamassa Raamatun suomennoksessa eli Uudessa kirkkoraamatussa:
- Ensimmäinen Mooseksen kirja (Genesis)
- Toinen Mooseksen kirja (Exodus)
- Kolmas Mooseksen kirja (Leviticus)
- Neljäs Mooseksen kirja (Numeri)
- Viides Mooseksen kirja (Deuteronomium)
- Joosuan kirja
- Tuomarien kirja
- Ruutin kirja
- Ensimmäinen Samuelin kirja
- Toinen Samuelin kirja
- Ensimmäinen kuninkaiden kirja
- Toinen kuninkaiden kirja
- Ensimmäinen aikakirja
- Toinen aikakirja
- Esran kirja
- Nehemian kirja
- Esterin kirja
- Jobin kirja
- Psalmien kirja
- Sananlaskujen kirja
- Saarnaajan kirja
- Laulujen laulu (vanhemmissa käännöksissä Korkea veisu)
- Jesajan kirja
- Jeremian kirja
- Valitusvirret
- Hesekielin kirja
- Danielin kirja
- Hoosean kirja
- Joelin kirja
- Aamoksen kirja
- Obadjan kirja
- Joonan kirja
- Miikan kirja
- Nahumin kirja
- Habakukin kirja
- Sefanjan kirja
- Haggain kirja
- Sakarjan kirja
- Malakian kirja

Uusi testamentti

Malakian kirja Uusi testamentti (UT) käsittelee Vanhassa testamentissa luvatun Messiaan, Jeesuksen, ja hänen lähimpien seuraajiensa elämää ja tekoja. Uuden testamentin evankeliumeissa (Matteus, Markus, Luukas, Johannes) kerrotaan, miten Jeesus eli ja opetti ja miten hänet lopulta tuomittiin, koska hän ilmoitti olevansa Jumalan poika. Evankeliumien lopussa kerrotaan hänen vihamiestensä saattaneen hänet tuomiolle ja ristinkuolemaan ja siitä, miten hänet herätettiin eloon kolme päivää kuolemansa jälkeen jotta hän voisi ilmestyä uudestaan opetuslapsilleen ennustusten mukaan. Evankeliumeissa kerrotaan myös, miten Jeesus lähetti opetuslapsensa viemään hyvää sanomaa hänestä kaikkialle maailmaan. Evankeliumien lisäksi Uusi testamentti sisältää ensimmäisen kristillisen historiateoksen (Apostolien teot), kolmetoista apostoli Paavalin kirjoittamaa kirjettä, kahdeksan ns. yleistä kirjettä sekä yhden apokalyptisen profetian (Johanneksen ilmestys). Uusi testamentti kirjoitettiin n. vuosina 50 - 100 kreikaksi. Se sisältää 27 kirjaa. Kirjojen kirjoittajat olivat apostoleja, jotka joko tunsivat Jeesuksen henkilökohtaisesti elinaikanaan eli olivat hänen opetuslapsiaan, tai jotka olivat välittömästi opetuslasten seuraajia ja työtovereita. Lopullisesti Uuteen testamenttiin kuuluvien kirjojen kokoelma kanonisoitiin eli virallistettin Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 397 Alexandrian piispa Pyhän Athanasioksen vuonna 367 esittämän kokoelman mukaiseksi. Sen osat olivat toki olleet kristittyjen yleisessä käytössä koko ajan ennen kanonisointia. Uuden testamentin virallisen sisällön osalta lähes kaikki kristilliset kirkot ovat periaatteessa yksimielisiä, joskin käännökset ovat aiheuttaneet erimielisyyksiä Suomenkin luterilaisen kirkon piirissä. Uuteen testamenttiin kuulumattomia ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina liikkuneita Jeesusta ja apostoleja käsitelleitä kristillisiä kirjoituksia nimitetään apokryfisiksi tai pseudoepigrafisiksi. Uuden testamentin kirjat siten kuin ne kirjoitetaan Uudessa kirkkoraamatussa:
- Evankeliumi Matteuksen mukaan
- Evankeliumi Markuksen mukaan
- Evankeliumi Luukkaan mukaan
- Evankeliumi Johanneksen mukaan
- Apostolien teot
- Kirje roomalaisille
- Ensimmäinen kirje korinttilaisille
- Toinen kirje korinttilaisille
- Kirje galatalaisille
- Kirje efesolaisille
- Kirje filippiläisille
- Kirje kolossalaisille
- Ensimmäinen kirje tessalonikalaisille
- Toinen kirje tessalonikalaisille
- Ensimmäinen kirje Timoteukselle
- Toinen kirje Timoteukselle
- Kirje Titukselle
- Kirje Filemonille
- Kirje heprealaisille
- Jaakobin kirje
- Ensimmäinen Pietarin kirje
- Toinen Pietarin kirje
- Ensimmäinen Johanneksen kirje
- Toinen Johanneksen kirje
- Kolmas Johanneksen kirje
- Juudaksen kirje
- Johanneksen ilmestys

Raamatun käännöksiä ja versioita

Kuuluisimmat Raamatun käännökset ovat kreikankielinen Septuaginta (Vanha testamentti), latinankielinen Versio Vulgata, Lutherin saksankielinen käännös vuodelta 1534 sekä englanninkielinen King James Bible vuodelta 1611. Ruotsiksi Uusi testamentti käännettiin vuonna 1526, koko Raamattu 1541, ja uudet käännökset 1917 ja 2000. Suomeksi Uusi testamentti ilmestyi Agricolan kääntämänä vuonna 1548 (Se Wsi Testamenti), Psalttari 1551 sekä katkelmia Vanhasta testamentista vuosina 1551 ja 1552. Agricolan tavoitteena oli kääntää koko Raamattu suomeksi, mutta työ loppui rahoituksen puutteeseen. 1552 Vuosina Suomessa 1602 ja 1638 asetettiin komiteoita kokonaisen Raamatun kääntämiseksi. Vuoden 1602 komitean asetti kuningas Kaarle IX, ja sen puheenjohtajina toimivat Turun piispat Sorolainen ja Petraeus. Komitea sai käännöksen valmiiksi, mutta se ei koskaan päässyt painoon. Uutta käännöstyötä johti uusi piispa Rothovius, joka hankki rahoituksen vuoden 1638 valtiopäiviltä. Uusi komitea hyödynsi kuitenkin todennäköisesti aiempien kääntäjien tekemää työtä, koska käännös valmistui kolmessa vuodessa. Vuonna 1642 ilmestyi vihdoin ensimmäinen kokonainen Raamattu suomeksi (Biblia, Se on: Coco Pyhä Ramattu Suomexi). Bibliasta tehtiin uusi Florinuksen toimittama painos vuosina 1683 (Uusi testamentti) ja 1685 (Vanha testamentti). Syynä olivat sekä kieliasun tarkistaminen että pienikokoisemman ja halvemman version tarpeellisuus. Kolmas Lizeliuksen toimittama painos valmistui vuonna 1758, ja neljäs painos vuonna 1776. Tämä vuoden 1776 uudistettu versio oli merkittävin vuoden 1642 alkuperäisen käännöksen jälkeen. Siitä otettiin useita painoksia ja se levisi koko maahan ja tavallisiinkin koteihin. Näin se lopulta täytti jo alkuperäiselle käännökselle asetetut uskonpuhdistuksen mukaiset tavoitteet Raamatun saamisesta kaikkien ulottuville. 1800-luvulla alettiin lopulta valmistella täysin uutta käännöstä. A. W. Ingman julkaisi uuden korjatun laitoksen vuosina 1858 ja 1859. Hänen käännöksensä eivät kuitenkaan saaneet yleistä hyväksyntää. Vuoden 1859 Raamattua kutsutaan koetusraamatuksi, koska myyntiin laitettujen kappaleiden kanteen määrättiin liimattavaksi lappu "Koetus-käännös". Vuonna 1861 asetettiin raamatunkäännöskomitea uuden käännöksen aikaansaamiseksi. Komitean 1869-86 valmistamaa Vanhaa testamenttia ei kirkolliskokous kuitenkaan koskaan hyväksynyt. Asetettiin uusi komitea, jonka 1912 julkaiseman Uuden testamentin kirkolliskokous vuonna 1913 erinäisin muutoksin otti vanhan käännöksen rinnalla väliaikaisesti käyttöön. Kokonainen uusi käännös, jota nykyään kutsutaan Vanhaksi kirkkoraamatuksi, hyväksyttiin vuosina 1933 ja -38. Nykyisin käytössä oleva käännös, niin sanottu Uusi kirkkoraamattu, hyväksyttiin ja otettiin käyttöön vuonna 1992. Käännöstyö alkoi kirkolliskokouksen asettaman raamatunkäännöskomitean toimesta vuonna 1973. Komitean jäseninä oli myös edustajia Suomen ortodoksesta kirkosta ja vapaista suunnista. Katolinen kirkko osallistui komitean toimintaan antamalla palautetta.

Suomenkielisiä


- Wanha Biblia (1642)
- Wanhan Biblian revisio (1683/85)
- Biblia (1776)
- Biblian revisio (1859)
- Vanha kirkkoraamattu (1933/38)
- Uusi kirkkoraamattu (1992)
- Jumalan Kansan Raamattu (Uuras Saarnivaaran käännös) (1992)
- Raamattu Kansalle (1999-)
- Raamattu 2005 (2005-)
- Uuden maailman käännös (Jehovan todistajien käännös)

Antiikin käännöksiä


- Septuaginta
- Vulgata

Alkutekstejä


- Biblia Hebraica Stuttgartensia
- Bysantin tekstilaitos
- Textus Receptus
- Westcott-Hort laitos

Katso myös


- Apokryfikirjat
- Eksegetiikka
- Raamatun historiallisuus
- Raamatun ja Koraanin yhtäläisyydet
- Tanakh

Aiheesta muualla


- Raamattu HTML-versiona
  - [http://www.funet.fi/pub/doc/bible/html/finnish/1992/Raamattu.html Kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos]
  - [http://www.funet.fi/pub/doc/bible/html/finnish/1933,38/Raamattu.html Kirkolliskokouksen vuosina 1933 ja 1938 käyttöön ottama suomennos]
  - [http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible Raamattu.uskonkirjat.net: Useita Raamatun eri käännöksiä myös alkukielillä ja rinnakkain, tarkka Raamattuhaku]
  - [http://www.koivuniemi.com/cgi-bin/raamattuhaku Monipuolinen ja tehokas palvelu 1933/1938 käännöksen tutkimiseen]
  - [http://personal.inet.fi/atk/finbible/ Biblia 1776 ja Raamattu 1938 rinnakkain sekä Apokryfikirjat 1776 ja 1938 rinnakkain]
- Raamatun vuoden 1992 suomennos ääneen luettuna
  - [http://www.tky.hut.fi/~rkilta/raamattumaraton/ Projektin etusivu]
  - [http://jt8-1.tky.hut.fi/raamattu/00K%c3%84YTT%c3%96EHDOT Käyttöehdot / oikeudet]
  - [http://jt8-1.tky.hut.fi/raamattu/mp3/q-7/ Äänitiedostot]
- [http://www.sley.fi/luennot/index.shtml Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen (SLEY) Raamattuluennot]
- [http://www.rkk-sansa.net/ Radioraamattukoulu - Raamattu kannesta kanteen]
- [http://users.utu.fi/jasmar/docs/rist/ristiriitoja.htm Raamatun ristiriidat selviksi]
- [http://www.hum.utu.fi/uskontotiede/juutalaisuus/juutalaisuus7.htm Juutalainen usko, Turun yliopisto - uskontotiede]
- [http://www.thebricktestament.com/ Raamatun kertomukset LEGO-palikoilla kuvitettuna]
- [http://www.koivuniemi.com/cgi-bin/raamattuhaku?kirjat=ut&hakuehto=Raamat%5Btu%5D
- Mitä Raamattu kertoo itsestään?] Luokka:Raamattu ko:성서 ko:구약성서 zh-min-nan:Sèng-keng ja:聖書 simple:Bible th:คำพยากรณ์ในคัมภีร์ไบเบิลใหม่

Paavi

Paavi (lat. papa) on Rooman piispa ja katolisen kirkon ylin hengellinen johtaja. Arvonimi paavi on lyhempi muoto täydellisestä arvonimestä: Rooman piispa, Jeesuksen Kristuksen sijainen, apostolien ruhtinaan seuraaja, yleismaailmallisen kirkon ylin paimen, lännen patriarkka, Italian priimas, Rooman provinssin arkkipiispa ja metropoliitta, Vatikaanivaltion hallitsija, Jumalan palvelijoiden palvelija. Nykyinen paavi on Benedictus XVI.

Paaviuden historia

Katolisessa opissa Rooman piispojen erityisasema perustellaan apostoli Pietarin asemalla, vaikka Pyhä Pietari (noin 33–67) ei ollut varsinaisesti sen paremmin piispa kuin paavikaan. 100-luvun lopulta alkaen Rooman piispat alkoivat vaatia erityisasemaa kirkossa. Vaatimukset voimistuvat myöhäisantiikin aikana. Vasta varhaiskeskiajalla Rooman piispat alkavat saavuttaa vakiintuneempaa erityisasemaa kirkollishallinnossa, vaikka ylin päätösvalta säilyikin kirkolliskokouksilla. Kirkon valta kasvoi maaomistusten myötä. Lopulta paavi johti suuren osan nykyistä Italiaa käsittänyttä kirkkovaltiota. 1000-luvulle asti paavien nimittämisestä vastasivat maalliset johtajat, minkä takia paavit olivat usein poliittisia pelinappuloita maallisissa politiikassa. Nykyään paavin kirkollinen hallinto, Pyhä istuin (latinaksi Sancta Sedes) on oikeudellinen entiteetti, joka hallitsee Vatikaanivaltiota, joka puolestaan on itsenäisenä valtiona mukana kansainvälisissa sopimuksissa.

Sanan juuret

Sana paavi perustuu alun perin kreikan sanaan "pappas" (isä), josta syntyi latinankielinen muoto "papa". Sana on tullut suomeen ruotsin kautta ("påve"). Kreikassa ja Venäjällä pappeja kutsutaan edelleen sanalla "pappas" ja sana on sukua myös suomen sanalle "pappi".

Paavin kuolema

Venäjällä Paavi voi erota, mutta tätä tapahtuu erittäin harvoin. Edellinen eroaja oli Gregorius XII vuonna 1409. Tiettyjen katolilaisten näkemysten mukaan eroaminen on vaarallista, koska se mahdollistaa vastapaavien nousun. Yleensä paavi vaihtuu vain edellisen paavin kuoltua. Paavin kuolemaa koskevat määräykset ovat tarkat ja muotoutuneet vuosisatojen saatossa. Kun paavi kuolee, kokoontuvat hänen lähimmät avustajansa paavin huoneeseen. Eräs korkea virkamies, camerlengo, kopauttaa pienellä hopeavasaralla paavia otsaan ja kutsuu häntä kolmesti kastenimellä. Mikäli paavi ei reagoi, camerlengo kirjoittaa kuolintodistuksen. Paavin sormus, Pietariin viittaava kalastajan sormus, poistetaan hänen sormestaan. Seuraavaksi paavin asunto tyhjennetään ja sinetöidään. Tällä keskiaikaan johtavalla perinteellä pyritään estämään ketään muuta esittämästä paavia. Kenelläkään ei ole asiaa asuntoon ennen uuden paavin valintaa. Rooman kirkonkellot soivat kuoleman merkiksi ja Pietarinkirkon edessä luetaan rukouksia. Vatikaaniin johtavat pronssiovet suljetaan, eikä niitä avata ennen uuden paavin valintaa. Perinteisesti kuolleeksi julistaminen on tapahtunut sen suuremmitta seremonioitta, esimerkiksi Johannes Paavali I:n kuoleman jälkeen Vatikaani lähetti selkeän ja yksinkertaisen lehdistötiedotteen: "Pope dead" (paavi kuollut). Johannes Paavali II:n kuolemasta kerrottiin toimittajille lähetetyllä tekstiviestillä ja sähköpostilla. Paavin kuollessa katolinen kirkko siirtyy sedisvakanssiin (lat. sede vacante, vapaa istuin), jota usein sanotaan hieman epätarkasti interregnumiksi (latinaa: kuninkaiden välissä). Pyhän istuimen ollessa tyhjillään useat Vatikaanin korkea-arvoiset virkamiehet menettävät virkansa automaattisesti. Valta siirtyy muodollisesti kardinaalikollegiolle, ja uuden paavin valintaa aletaan valmistella. Paavin kuoltua camerlengo murtaa paavillisen lyijysinetin ja hävittää kultaisen kalastajansormuksen todistajien läsnä ollessa. Johannes Paavali II kuoltua tämä rituaali tapahtui reilun viikon kuluttua hautajaisista. Paavin ruumis viedään näytille Pietarinkirkkoon. Hautajaiset pidetään yleensä 4–6 päivän kuluttua. Virallinen suruaika kestää yhdeksän päivää. Suruaika päättyy messuun.

Paavin valinta

Vuodesta 1059 lähtien, investituurariidan seurauksena, paavin valinnan ovat suorittaneet kardinaalikollegion kardinaalit. Nykyään 80 vuotta täyttäneillä kardinaaleilla ei ole äänioikeutta paavinvaalissa. Paaviksi voidaan teoriassa valita kuka tahansa kastettu katolinen mies, mutta käytännössä valinta on suoritettu kardinaalikollegion keskuudesta. Vaali on täysin salainen. Alun alkaen tarkoituksena oli pakottaa kardinaalit tekemään päätöksensä nopeasti, mutta myöhemmin havaittiin, että tämä käytäntö toisaalta myös vähensi ulkopuolista painostusta ja siten hidasti äänestystä. Salainen ja suljettu konklaavi vahvistettiin vuonna 1274. Paavinvaali on usein arvaamaton ja lopputulosta voi olla vaikea ennustaa. Ennakkosuosikin asema ei ole vaalissa aina helppo. Esimerkiksi Johannes Paavali II oli kompromissiehdokas, joka valittiin, kun muista ehdokkaista ei päästy yksimielisyyteen. Vatikaanissa on uudesta paavista kaksi sanontaa: "Se, joka menee konklaaviin paavina, tulee ulos kardinaalina." ja "Lihavan paavin jälkeen tulee aina laiha paavi.". Camerlengo on monilta osin vastuussa vaalin käytännönjärjestelyistä.

Esivalmistelut

Uuden paavin valinta aloitetaan 15–20 päivää edellisen kuoleman jälkeen Sikstuksen kappelissa. Viiveen tarkoitus on ollut antaa kardinaaleille aikaa matkustaa Roomaan. Ennen varsinaista vaalia pidetään valmistelevia kokouksia. Kirkon mukaan kardinaaleja ohjaa valinnassa Pyhä Henki ja kaikenlainen kampanjointi onkin periaatteessa kielletty. Valinta on kuitenkin luonteeltaan poliittinen, ja ehdokkaiden kannattajat yrittävät parhaansa oman suosikkinsa aseman parantamiseksi.

Vaali

Pyhä Henki Valinnan suorittaa konklaaviksi nimetty kardinaalien kokous. Konklaavi tulee latinan sanoista cum clavi, joka tarkoittaa "avaimen kanssa" (edelleen conclave: huone, kamari), ja se viittaa siihen, että kardinaalit eristetään vaalin ajaksi. Vaali voi periaatteessa kestää miten kauan tahansa. 1900-luvulla vaalit ovat kestäneet alle kuusi päivää ja näistä vaaleista kaksi on saatu päätökseen jo toisena päivänä. Vuoden 2005 konklaavi päättyi toisena päivänä. Pisin tunnettu vaali kesti lähes kolme vuotta. Rooma on kesäaikaan kuuma, ja usein vanhemmat kardinaalit ovat kuolleet kesken prosessin. Saatavilla saakin olla kardinaalien lisäksi kaksi lääkäriä. Tämän lisäksi on myös joukko pappeja, jotka voivat antaa kardinaaleille ripin ja taloudenhoidosta vastaavia henkilöitä. Kardinaalit majoittuvat erilliseen rakennukseen Vatikaanissa. Ensimmäinen päivä aloitetaan messulla, jonka jälkeen kardinaalit siirtyvät Sikstuksen kappeliin. Nykyään kappeli jopa tarkastetaan vakoilulaitteiden varalta. Vuonna 2005 kappeliin oli rakennettu kaksoislattia, joka kätki alleen vakoilua estävää tekniikkaa. Annetaan komento "Extra omnes!" ("Kaikki ulos!"), ja vain kardinaalit jäävät kappeliin. Konklaavin jäsenet vannovat valalla pitävänsä tapahtumat salassa. Valan rikkoneita uhkaa erottaminen kirkosta. Äänestys voi alkaa. Ensimmäisenä päivänä voidaan pitää yksi äänestys iltapäivällä. Tämän jälkeen äänestyksiä on kaksi päivässä, aamulla ja iltapäivällä. Joka kerta äänestään kahdesti, joten äänestyksiä on neljä päivässä. Äänestyspaperi on nelikulmion muotoinen. Siinä lukee "Eligio in Summum Pontificem" ("Valitsen ylimmäksi pontifexiksi"). Kardinaalit kirjoittavat paperiin ehdokkaansa nimen. Nimi tulee kirjoittaa niin, ettei äänen antajaa voi tunnistaa. Paperi taitetaan kahdesti. Kardinaalit kantavat äänensä, pitäen paperia selvästi näkyvillä, alttarilla olevaan uurnaan, joka on peitetty hopealautasella. Antaessaan äänensä he kutsuvat Kristusta todistamaan toimitusta. Ääni laitetaan aluksi lautaselle, josta se tiputetaan uurnaan. Kun äänet on annettu, ne sekoitetaan ja lasketaan. Laskettaessa huudetaan jokaisen ääniä saaneen nimi. Äänestyspaperit lävistetään eligio-sanan kohdalta ja sijoitetaan naruun. Äänestys vaati perinteisesti kahdenkolmasosan määräenemmistön – vuoden 1996 muutoksen (Universi Domini Gregis) jälkeen yksinkertainen enemmistö riittää, mikäli 12 päivän kuluessa ei ole muuten onnistuttu valinnassa. Camerlengo kutsuu tällöin kardinaalit luokseen ja kysyy miten he haluavat edetä. Jos yli puolet kardinaaleista niin haluaa, kahden kolmasosan vaatimuksesta luovutaan. Kardinaalit voivat myös rajoittaa ehdokkaiden määrän kahteen suosituimpaan. Tämä mahdollistaa tilanteen, jossa enemmistön saaneen ehdokkaan kannattajat voivat viivytystaktiikalla varmistaa ehdokkaansa valinnan. Äänestystä rytmitetään rukoustauoilla ja keskusteluilla. Ensimmäinen äänestyssessio kestää kolme päivää ja sitä seuraava tauko maksimissaan päivän.

1900-luvun konklaavit


- 1903 – 7 äänestystä, kesto 4 päivää, paaviksi Pius X
- 1914 – 10 äänestystä, kesto 3 päivää, paaviksi Benedictus XV
- 1922 – 14 äänestystä, kesto 5 päivää, paaviksi Pius XI
- 1939 – 3 äänestystä, kesto 2 päivää, paaviksi Pius XII
- 1958 – 11 äänestystä, kesto 4 päivää, paaviksi Johannes XXIII
- 1963 – 6 äänestystä, kesto 3 päivää, paaviksi Paavali VI
- 1978 – 4 äänestystä, kesto 2 päivää, paaviksi Johannes Paavali I
- 1978 – 8 äänestystä, kesto 3 päivää, paaviksi Johannes Paavali II

2000-luvun konklaavit


- 2005 – 4 äänestystä, kesto 2 päivää, paaviksi Benedictus XVI

Habemus papam!

Kun äänestystulos on tarkistettu, äänestysliput poltetaan, jolloin valkoinen savu (fumata bianca) merkitsee uuden paavin valintaa. Uuden paavin valinnasta kerrottiin vuonna 2005 ensimmäinen kerran myös Rooman kirkkojen kelloja soittamalla. Jos äänestys ei tuottanut tulosta, lippujen sekaan lisättiin aiemmin märkää heinää, jolloin musta savu (fumata nera) kertoo valinnan toistaiseksi epäonnistuneen. Vuodesta 1958 on oikeanvärisen savun saavuttamiseksi käytetty kemikaaleja. Tosin vuoden 1978 molempien paavinvaalien yhteydessä savu oli lähinnä harmaata (kun kemikaalien lisäämisessä oli tehty virhe), eikä kukaan osannut oikein sanoa mitä se tarkoitti. Sama ongelma toistui osittain myös 2005. Kun päätös on tehty, valitulta kysytään suostumus paavin tehtävään. Paavin seuraajan ensimmäisiin tehtäviin kuuluu uuden nimensä valitseminen. Nimen valinnalla uusi paavi voi esimerkiksi osoittaa kunnioitustaan aikaisemmille paaveille. Paavi voi valita kutsumanimekseen myös ristimänimensä latinankielisen version tai jonkun pyhimysnimen. Uskonnollisista nimistä sellaisia, joita Paavi ei voi itselleen valita, on oikeastaan vain Pietari, sillä Pietari oli "ensimmäinen paavi" ja hänen pyhyyttään halutaan kunnioittaa. Nimen valinnan jälkeen uutta paavia pyydetään ilmoittamaan uusi nimensä. Muut kardinaalit osoittavat alamaisuutensa uudelle paaville. Paavi puetaan paavinviittoihin, joita on etukäteen valmisteltu eri kokoisia. Seuraavaksi valinta ilmoitetaan Pietarinkirkon parvekkeelta odottavalle väkijoukolle. Ilmoitus tehdään latinaksi perinteisin sanoin. :Annuntio vobis gaudium magnum. Habemus Papam: :Eminentissimum ac Reverendissimum Dominum, Dominum (latinankielinen etunimi), :Sanctae Romanae Ecclesiae Cardinalem (sukunimi), :qui sibi nomen imposuit (valittu nimi ja järjestysluku). eli suomeksi :Ilmoitan teille suuren ilon. Meillä on paavi: :Mitä korkea-arvoisin ja kunnioitetuin herra, herra (latinankielinen etunimi), :Pyhän roomalaisen kirkon kardinaali (sukunimi), :joka ottaa nimen (valittu nimi ja järjestysluku). Paavi saapuu nyt ensi kerran tervehtimään uskovia. Hän antaa tässä yhteydessä perinteisen "Urbi et orbi" ("Kaupungille ja maailmalle") -siunauksen.

Paaviuden perustelu ja paavin asema

Katolinen kirkko perustelee paaviutta Raamatulla. Se lainaa kantansa tueksi useita Raamatun jakeita, tärkeimpänä Matteuksen evankeliumin kohta, jossa Jeesus sanoo Pietarille, että hän rakentaa kirkkonsa kalliolle (Pietarin nimi tarkoittaa kalliota). Paavin asema on dogmaattinen. Se on määritelty pitkän ajan kuluessa. Paaviin liitetään seuraavia ominaisuuksia:

Oppi erehtymättömyydestä uskonnollisissa asioissa

Ensimmäinen Vatikaanin ekumeeninen konsiili päätti paavi Pius IX:n johdolla vuonna 1870, että paavi on erehtymätön niissä asioissa, mitkä hän on lausunut ex cathedra (suomeksi piispanistuimelta, merkityksessä "virallisesti"). Tämä perustuu kolmeen ensimmäisen paavin, Pietarin, aseman määrittävään Raamatun kohtaan (Matteus 16:18-19, Luukas 22:31-32 ja Johannes 21: 15-17). Ex cathedra -tilanteessa paavin täytyy olla määrittämässä uskon tai moraalin kysymystä virallisessa asemassaan universaalin kirkon johtajana, ei pelkästään oman, yksityisen teologin asemassaan. Kirkon mukaan paavi on tässä tilanteessa Pyhän Hengen suojaama tekemästä virheitä. Käytännössä monet paavit ovat oikeudestaan huolimatta välttäneet antamasta lausuntoja ex cathedra, koska tämä sitoisi myös heidän seuraajiaan teologisesti tai seuraajien olisi joko uudelleen tulkittava edeltäjiensä päätöksiä tai mahdollisesti jopa tehtävä vastakkaisia päätöksiä, mikä heikentäisi katolisen kirkon perinteen uskottavuutta raamatuntulkinnan rinnalla. On erilaisia näkemyksiä siitä, mitkä paavin tekemistä päätöksistä kuuluvat erehtymättömyyden piiriin. On kuitenkin yleisesti hyväksyttyä, että paavi Pius IX:n vuonna 1854 julistama dogmi Neitsyt Marian perisynnittömästä sikiämisestä ja paavi Pius XII:n vuonna 1950 julistama dogmi Neitsyt Marian ottamisesta taivaaseen olivat erehtymättömiä lausuntoja. Monet pitävät paavin erehtymättömyyden tapauksina esimerkiksi aiempia kristologisia lausuntoja, itse vuoden 1870 dogmaattista määrittelyä erehtymättömyydestä, paavi Leo XIII:n julistusta anglikaanisen kirkkokunnan pappisvihkimyksen mitättömyydestä vuodelta 1896 ja paavi Johannes Paavali II:n julistusta naispappeuden mahdottomuudesta vuodelta 1994.

Paavin arvomerkit ja tunnukset

1994
- Triregnum, paavillinen kolmikerroksinen tiara. Hiljattain hallinneet paavit eivät ole käyttäneet tätä.
- Paavinsauva. Sauva, jonka päässä on krusifiksi.
- Pallium. Kangasnauha.
- Taivaan valtakunnan avaimet. Kultaisen ja hopeisen avaimen kuva.
- Anulus piscatoris eli kalastajansormus. Kultainen sormus, johon on kaiverrettu paavin nimi. Kuva Pietarista veneessä heittämässä verkkojaan veteen.
- Umbracullum. Kulta-punaraitainen päivänsuoja.
- Sedia gestatoria. Kahdentoista miehen (palafrenieri) kantama kantotuoli. Perässä kaksi avustajaa, jotka kantoivat strutsinsulista tehtyjä huiskuja (flabella). Ei enää käytössä, paavi liikkuu nykyisin autolla.
- Vatikaanin vaakuna. Vaakunassa mainitut avaimet, niitä sitova nauha, triregnum ja kangastupsut.
- Vatikaanivaltion lippu. Virallisesti ei paavin vaan valtion.

Paaviuteen liittyviä myyttejä ja legendoja

Paavin asemaan liittyy lukuisia myyttejä ja legendoja.

Vicarius Filii Dei

Suositun myytin mukaan paavin tiarassa lukee Vicarius Filii Dei ("Jumalan pojan sijainen"), josta numeroarvoiksi muuttamalla saadaan Ilmestyskirjan pedon luku 666. Tällaista tiaraa ei kuitenkaan ole olemassa eikä paavin arvonimiin kuulu Vicarius Filii Dei, lähin niistä on Vicarius Christi ("Kristuksen sijainen"). Lisäksi tekstin numeroarvoiksi muuttaminen on lähes mielivaltainen prosessi.

Paavi Johanna

Väitetään, että eräs paaveista olisi valintansa jälkeen paljastunut naiseksi. Paavi Johannan valtakausi sijoitetaan useimmissa tarinoissa välille 855–858. Tarina on mahdollisesti ollut satiiri, josta tuli myöhemmin legenda ja joidenkin mielestä totta. Historiantutkijat yleisesti eivät usko paavi Johannan olleen historiallinen henkilö. Ensimmäiset maininnat Johannasta ovat peräisin vasta 1200-luvulta.

Jeesuksen asiakirjat

Useita Jeesukseen suoraan liittyviä ja jopa hänen itsensä kirjoittamia dokumentteja väitetään olevan piiloitettu Vatikaaniin. Eräs näistä olisi Pontius Pilatuksen kirjoittama teloitusmääräys ja toinen Jeesuksen kirje apostoleille, jossa hän kertoo palaamisensa päivämäärän.

Muita paaveja

Vastapaavi on paaviksi julistautunut, mutta ei virallisesti tunnustettu paavi. Jesuiittojen johtajaa sanotaan "mustaksi paaviksi", koska jesuiittojen asu on musta kaapu. Historiallisista syistä koptilaisen kirkon johtajaa kutsutaan joskus koptilaiseksi paaviksi ja Aleksandrian ortodoksisen kirkon johtajaa Aleksandrian paaviksi.

Katso myös


- Luettelo paaveista
- Vastapaavi
- als:Papst ms:Paus (Katholik) ko:교황 ja:ローマ教皇 simple:Pope th:พระสันตะปาปา

Latina

Latina, lingua latina, on indoeurooppalainen kieli, jota puhuttiin antiikin aikana Roomaa ympäröivällä Latiumin alueella. Se on sukua mm. sanskritille. Siitä tuli Rooman valtakunnan pääkieli. Romaaniseen kieliryhmään kuuluvat kielet kuten espanja ja ranska ovat kehittyneet latinasta. Latina oli pitkään Länsi-Euroopan lingua franca, ennen kuin ranska syrjäytti sen. Nykyisin latinaa ei puhuta enää äidinkielenä eli se on kuollut kieli. Latinan kieltä käytetään kuitenkin edelleen esimerkiksi lääketieteen tautiluokituksissa ja eliöiden tieteellisissä nimissä.

Historia

:Pääartikkeli: latinan historia latinan historia riemukaaressa lukee latinaksi, että Rooman kansa on omistanut sen jumalaiselle keisarille.]] Latinaa puhuttiin alkuaan vain pienessä Latiumin maakunnassa (nykyään nimeltään Lazio) Italiassa yhtenä kielenä muiden joukossa. Muita Italiassa puhuttuja kieliä olivat latinan sukukielet oski, umbri ja volski sekä isolaattikieli etruski. Varhaislatinaa on säilynyt vain fragmentaarisesti.

Kultaa ja hopeaa

Rooman imperiumin mukana kieli levisi koko Välimeren alueelle puhe-, kirja- ja hallintokielenä. Kreikan kieli tosin säilytti vahvan asemansa valtakunnan itäosissa. Latinan kultakaudeksi kutsutaan yleensä n. ajanjaksoa 75 eaa.–14 jaa. Aika sijoittuu tasavallan lopulle ja keisariajan alkuun. Niin sanottu klassinen latina perustuu tämän ajan kieleen. Klassinen latina tarkoittaa yläluokan käyttämää huoliteltua ja tyyliteltyä kielimuotoa, jota tavallinen kansa ei juuri käyttänyt. Merkittävimpiä latinaksi kirjoittaneita runoilijoita ja kirjailijoita tänä aikana olivat Lucretius, Catullus, Vergilius, Horatius, Livius, Ovidius, Julius Caesar ja Cicero. Hopeakaudeksi kutsutaan kahta kultaista aikaa seurannutta vuosisataa. Ajan kirjallisuutta on perinteisesti, mutta varsin kevein perustein, pidetty hieman heikompilaatuisena kuin kultaisen ajan kirjallisuutta. Ajan tärkeitä runoilijoita ja kirjailijoita olivat Seneca, Tacitus, Juvenalis, Apuleius ja Petronius. Arvottavat käsitteet "kultakausi", "hopeakausi" ja "klassinen" ovat luonnollisesti moderneja käsitteitä, ja syntyneet vasta renessanssihumanistien nostettua roomalaisen kirjallisuuden ja kielen esikuvalliseen asemaan.

Vulgaarilatina

Petronius Vulgaarilatinaksi kutsutaan kansan käyttämää, "arkipäiväistä" latinaa. Se tarkoittaa yleisesti puhekieltä ja erityisesti "kansan syvien rivien" puhumaa latinaa, mutta viittaa oikeastaan yksinomaan kirjalliseen latinaan. Puhuttua latinaahan ei ole säilynyt antiikinaikaisessa muodossaan, vaan sitä koskevat päätelmät on tehtävä pitkälti kirjallisten lähteiden perusteella. Rooma levitti laajetessaan vulgaarilatinaa ympäri valtakuntaa, ennen muuta kuitenkin länsiosiin. Länsi-Rooman luhistumisen jälkeen 476 jaa. latinan murteiden eriytyminen toisistaan kiihtyi, ja lopulta niistä kehittyivät romaaniset kielet – mm. ranska, espanja, portugali, romania, italia, retoromaani, provensaali, katalaani ja sardi. Latina vaikutti voimakkaasti myös muihin kieliin. On esimerkiksi arvioitu, että englanninkielisessä kirjoitetussa tekstissä 70–80% sanoista saattaa olla latinalaisperäisiä. Latinasta kehittyneille kielille on ominaista, että monet sanat ja ilmaukset periytyvät nimenomaan puhutusta vulgaarilatinasta eivätkä kirjakielestä. Siksi nykyisten romaanisten kielten vertailevalla tutkimuksella saadaan epäsuorasti tietoja myös vulgaarilatinasta. Esimerkiksi ranskan sana "hevonen", cheval, juontaa juurensa latinan "kaakkia" tai "konia" tarkoittavasta sanasta caballus, eikä kirjakielen hevosta tarkoittavasta sanasta equus.

Keskiaikainen latina

Keskiajalla latina säilyi käytössä ennen muuta kirkon ja hallinnon kielenä. Kirkkolatina ja keskiaikainen latina ovatkin monella tapaa lähes yhteneviä käsitteitä. Kieli oli lakannut olemasta äidinkieli, joten sen kehitys muuttui merkittävästi. Sanasto laajeni, kun uusia sanoja lainattiin vapaasti muista lähteistä. Kreikka ja germaaniset kielet olivat tärkeitä lähteitä. Latina levisi myös kirkon mukana alueille, joissa sitä ei aiemmin ollut puhuttu, esimerkiksi Irlantiin, Saksaan ja Suomeen. Kaarle Suuren kaudella 700-luvun lopussa sai alkunsa karolinginen renessanssi. Kirjallinen latina "syntyi uudestaan" varhaiskeskiajan pimeiden vuosisatojen jälkeen. Toisaalta tämä sai aikaan latinan luonnollisen kehityksen loppumisen, kun kirjallinen ja puhuttu kieli lopullisesti erosivat toisistaan. Klassisen latinan arvostus säilyi. Kirjalliset tekstit pyrkivät jäljittelemään klassisten kirjailijoiden tyyliä. Kuitenkin vulgaarilatinan vaikutus näkyy tämän ajan teoksissa. Kun latina lakkasi olemasta kirjoittajien äidinkieli, siihen ilmestyi monia piirteitä näistä kielistä. Sanojen ortografia muuttui radikaalisti. Muutokset ortografiassa kertovat ennen muuta muutoksista lausumisessa. Kun sanojen lausuminen muuttui, muuttui oikeinkirjoitus hankalaksi. Lausumisen muuttuminen oli niin suurta, että Erasmuksen mukaan eri maiden latinantaitoisten oli lopulta lähes mahdoton ymmärtää toisiaan. Keskiaikaisen latinan katsotaan yleensä päättyvän renessanssiin.

Humanistilatina

renessanssi] Humanistilatinaksi kutsutaan renessanssin aikana humanistien kehittämää latinan tyyliä. Suuntauksen tunnuslause oli ad fontes, lähteille. Humanistit pyrkivät "puhdistamaan" latinan keskiaikaisesta sanastosta ja rakenteista. Cicero ja Vergilius asetettiin muiden yläpuolelle tyyliä määriteltäessä. Suuri osa keskiaikaisesta latinasta leimattiin "goottilaiseksi", termi joka sisälsi heille oletuksen barbaarisesta pahoinpitelystä. Tämän arvotuksen oikeudenmukaisuus on kyseenalainen. Humanistien uudistusohjelma onnistui monilta osin. Kouluissa siirryttiin opettamaan humanistien määrittämää latinaa ja rohkaistiin humanistien suosimien tekstien tutkimista. Humanistien latinaihanne kuitenkin jäykisti kieltä. Teknisen kirjallisuuden – esimerkiksi lakikirjojen, lääketieteen oppikirjojen ja tieteellisten kirjojen – kirjoittaminen tuli huomattavasti hankalammaksi. Tämän seurauksena latinan käyttö uudessa teknisessä kirjallisuudessa vähentyi ja latina alkoi muuttua käytännöllisestä apukielestä muinaisjäänteeksi. Humanistien ansioksi voidaan kuitenkin laskea kiinnostuksen lisääntyminen moniin vanhoihin teksteihin.

Uuslatina

Uuslatinalla tarkoitetaan tyypillisesi renessanssin jälkeistä latinaa. Uuslatinan tärkein käyttökohde on ollut tieteen kielenä. Carl von Linnén eliöluokitus on tärkeä esimerkki tieteellisestä latinasta. Isaac Newton kirjoitti tärkeimmän teoksensa Philosophiae Naturalis Principia Mathematica uuslatinaksi. Latina oli tuolloin Euroopassa tieteilijöiden laajimmin ymmärtämä yhteinen kieli. Myös diplomatian kielenä latinalla oli merkitystä. Latinaa voitiin pitää puolueettomana vaihtoehtona, joka oli vieras kieli tasapuolisesti kaikille osapuolille. Lopulta ranska syrjäytti sen. Renessanssiaikana latina oli monin paikoin pakollinen kouluaine. Kaikki yliopistot vaativat latinantaitoa. Latinan käyttökelpoisuus kansainvälisenä kielenä jätti kuitenkin toivomisen varaa vaihtelevien lausumistapojen vuoksi. Lopulta 1800-luvun loppua kohti latinan opetus väheni huomattavasti ympäri Eurooppaa. Katolisessa kirkossa latinan käyttöä kuitenkin jatkettiin paljon pidempään, ja sitä puhutaan yhä usein erimaalaisten pappien kesken ja käytetään useissa liturgisissa yhteyksissä. Muualla yhteiskunnassa latina on kuitenkin muuttunut lähinnä kuriositeetiksi, jolla ei nähdä todellista arvoa. Englannin dominanssi kansainvälisenä apukielenä taannee kuitenkin latinan jäämisen akateemisen tutkimuksen kohteeksi ja harrastelijoiden puuhasteluksi.

Latina Suomessa

Suomessa latinaa on puhuttu jo lähes tuhannen vuoden ajan, välillä vähemmän, välillä enemmän. Latina saavutti Suomen yli puoli vuosituhatta Rooman luhistumisen jälkeen, mutta siitä tuli silti hallinnon ja uskonnon kieli. 1600-luvuilta lähtien latina oli keskeinen osa suomalaista yliopisto-opetusta, ja se oli pitkään pakollinen osa ylioppilaskirjoituksia. Yliopistollinen opetus oli niin ikään pitkään latinankielistä, samoin yliopistolliset väitöskirjat laadittiin 1700-luvulle saakka lähes yksinomaan latinaksi. Latina vaikutti suomen kielen muotoutumiseen välillisesti, kun kirjakielen luojat ja kielioppien kirjoittajat muovasivat kieltä osittain latinan mallin mukaisesti. Kuten muuallakin Euroopassa latinan lukijoiden määrä on tasaisesti laskenut. Edelleen sitä voi yhä opiskella monissa kouluissa, ja sen voi kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa.

Merkitys

Latina vaikuttaa vielä tänäkin päivänä monin tavoin ja sitä voidaan nähdä eri paikoissa. Usein sitä on paikoissa, joista sitä ei osaa edes tunnistaa. Esimerkiksi monien yritysten ja tuotteiden nimet ovat latinaa tai pseudolatinaa: volvo (pyörin). Tunnetuimmat ovat varmastikin latinankieliset lentävät lauseet, kuten: Alea iacta est (Arpa on heitetty). Useimmat näistä lentävistä lauseista ovat syntyneet vasta antiikin jälkeen. Suomi on tullut ympäri maailmaa tunnetuksi Yleisradion latinankielisestä uutislähetyksestä Nuntii Latini. Kasvien ja eläinten tieteelliset nimet perustuvat latinaan: Canis lupus - susi. Kaikkialta maailmasta löytyy julkisissa rakennuksissa latinankielisiä piirtokirjoituksia (inscriptiones). Monet musiikin, tieteen, tekniikan, jne. termit tulevat latinasta. Vatikaanin virallinen kieli on latina ja sitä käytetään katolisessa kirkossa edelleen useissa yhteyksissä. Sanastoa kehitetään jatkuvasti ja uusille termeille keksitään latinankielisiä nimiä (esimerkiksi CD on discus compactus).

Lääketieteellinen latina

Lääketieteessä käytetään paljon latinankielisiä termejä, koska ne ovat yleismaailmallisia ja mahdollistavat eri maiden ammatinharjoittajien ymmärtävän toisiaan. Lääketieteellisen latinan ymmärtämiseksi ei tarvitse osata koko latinan kielioppia, sillä esimerkiksi verbejä ja pronomineja käytetään vähän sekä lyhennyksiä paljon. Lisäksi lääketieteelliseen latinaan on otettu viljalti kreikankielistä sanastoa. Lääketieteelliset diagnoosit muodostuvat tavallisesti yhdestä potilaan vaivaa tarvittavan tarkasti kuvaavasta sanasta, esimerkiksi "dementia" (henkinen tylsistyminen) tai "ulcus" (haava). Jos diagnoosiin tarvitaan useampia sanoja, muodostuu se yleensä substantiivista ja sen jälkeen tulevasta, sitä tarkentavasta adjektiivista, esimerkiksi "abscessus profundus" (syvä paise) tai paikkaa kuvaavasta anatomisesta termistä "fractura humeri" (olkavarrenluun murtuma).

Latinan ääntämisestä

pronomineja Kielien ääntämiskäytäntö normaalisti vaihtelee ajan kuluessa. Näin on käynyt myös latinalle. Äänteiden äännearvot muuttuivat jo Rooman aikoina useaan otteeseen. Tämä on voitu havaita esimerkiksi tutkimalla piirtokirjoituksissa esiintyviä kirjoitusvirheitä, jotka kielivät sanojen todellisesta ääntämisestä kunakin aikana. Nykyään Suomessa käytetään yleensä latinan klassista ääntämystä, joka on tiedeyhteisön uudelleenkonstruointi tasavallan loppuaikojen oletetusta ääntämyksestä. Latinaa lausutaan periaatteessa hyvin samalla tavalla kuin suomea. Kuitenkin:
- c lausutaan aina k:na; esim. circus [kirkus]
- ae ja oe lausutaan ee, paitsi jos a kuuluu eri tavuun kuin e, esimerkiks aer [aer], ilma
  - Joissain suomalaisissa oppilaitoksissa, kuten Turun yliopistossa, noudatetaan kuitenkin arkaaisempaa tasavallanaikaista latinan ääntämystä, jolloin diftongit ae ja oe saavat niiden alkuperäisen foneettisen asun [ai] ja [oi].
- qu lausutaan kv; esim. quasi [kvasi] Keskiaikaisen latinan ääntämissäännöt eroavat edellä mainituista seuraavasti:
- c äännetään s:nä tai ts:nä etuvokaalin edessä
- ti äännetään [tsi] jos sitä seurasi vokaali; esim. tristitia [tristitsia]
- sc äännetään etuvokaalin edellä s Latinassa ei merkitä pitkiä vokaaleja erikseen. Vokaalien kesto (kvantiteetti) on kuitenkin voitu päätellä latinalaisen metriikan perusteella, joka perustui yksinomaan avoimien ja suljettujen tavujen kvantiteettiin. Tämän perusteella on esimerkiksi todettu sanan plus (enemmän) antiikinaikaiseksi ääntämiseksi [pluus], kun taas sana minus (vähemmän) on äännetty [minus], eli lyhyellä vokaalilla. Pitkän ja lyhyen vokaalin erosta ei voida kuitenkaan olla täysin varmoja, ja on epäilty, että pitkät vokaalit ovat tosiasiassa olleet puolipitkiä kuten italian kielessä. Muussa tapauksessa sellaisten pelkästään pitkiä vokaaleja sisältävien sanojen kuten infinitivo [iinfiiniitiivoo] oikea ääntäminen on voinut olla melkoisen työlästä. Ainoa keino varmasti tietää kaikkien vokaalien pituus latinassa on tarkastaa sanakirjasta, joissa pitkät vokaalit on useimmiten merkitty kirjaimen päälle piirretyllä vaakaviivalla. Maailmasta löytyy myös useita muita latinan ääntämistapoja. Esimerkiksi saksalaiset lausuvat c:n ts, englantilaiset s ja italialaiset italian kielen mukaisesti. Ääntämistä on kuitenkin pyritty yhtenäistämään klassiseen käytäntöön.

Latinan oikeinkirjoitus

Latinalaisista aakkosista puuttui antiikin aikana monia nykyisistä kirjaimista. "J", "U" ja "W" on keksitty myöhemmin ja esimerkiksi "K" ja "Y" esiintyivät vain harvoissa sanoissa. Pieniä kirjaimia ei ollut. Välimerkkejä ei käytetty lukuun ottamatta joissain piirtokirjoituksissa esiintyvää sanojen väleissä käytettyä pistettä. Kirjainten ulkomuoto vaihteli, nykyisen näköisiä kirjaimia käytettiin lähes ainoastaan monumentaalipiirtokirjoituksissa (scriptura monumentalis). Käytetty kirjoitusalusta määritti pitkälti kirjainmuotoja: kivi kirjoitusmateriaalina johti suorakulmaisiin kirjaimiin, papyrukselle ja pergamentille kirjoitettaessa käytössä olivat myös erilaiset kursiivikäsialat (unsiaalit). Näistä syistä mikä tahansa nykyinen oikeinkirjoitussääntö on uudenaikainen sopimus, joka eroaa jotenkin antiikin käytännöstä. Suomessa yleisin käytäntö on kirjoittaa isolla lauseen ensimmäinen kirjain. Lisäksi isolla kirjoitetaan erisnimet (esim. Roma) ja erisnimistä johdetut adjektiivit (esim. Romanus, Romana). Muuten käytetään pieniä kirjaimia. Usein käytetään myös kirjaimia "J" ja "U" näitä äänteitä alun perin kuvanneiden kirjainten "I" ja "V" tilalla, joskin "J"-kirjainta hieman harvemmin. Esimerkiksi nimi GAIVS IVLIVS CAESAR kirjoitetaan useimmiten Gaius Julius Caesar tai Gaius Iulius Caesar. Kirjainta "W" ei usein käytetä edes nykyisissä lainasanoissa. Tämän vuoksi Wikipedia on latinaksi Vicipaedia. Latinankielisen tekstin välimerkit kirjoitetaan yleensä kirjoittajan äidinkielen mukaisesti. Täten suomea äidinkielenään puhuva käyttää latinankielisessä tekstissä suomen välimerkkisääntöjä. Muita vaihtoehtoisia oikeinkirjoitussääntöjä:
- Ei käytetä pieniä kirjaimia ollenkaan. Ei käytetä kirjaimia "J" ja "U". Käytetään välimerkeistä vain pistettä tai sitten ei mitään (käytössä lähinnä teosten nimissä ja monumentaalipiirtokirjoituksissa).
- Käytetään pieniä kirjaimia. Suurella kirjoitetaan vain erisnimet, ei esimerkiksi lauseen ensimmäistä sanaa (käytössä erityisesti roomalaisten tekstien tieteellisissä julkaisuissa).
- Kirjoitetaan suurella samat sanat kuin kirjoittajan äidinkielessä, esimerkiksi virkkeiden alkukirjaimet (käytössä erityisesti oppikirjoissa).

Nykyaikaiset nimet latinankielisessä tekstissä

Kun käytetään nykyaikaisia nimiä (tai lainasanoja) latinankielisessä tekstissä, niitä tarvitsee joskus taivuttaa. Tämähän on tilanne, johon ajaudutaan suomessakin, kun tulee tarvetta taivuttaa ulkomaisia sanoja. Käytäntöjä on monia, seuraavassa muutamia:
- Sanoja ei taivuteta. Esimerkiksi hepreankieliset nimet eivät taipuneet antiikin aikanakaan, joten myös nykyiset nimet voidaan jättää taivuttamatta. Jos sijamuodon ilmaiseminen on välttämätöntä, käytetään jotain tilkesanaa, josta muoto näkyy.
- Sanoja taivutetaan suoraan. Valitaan sopiva deklinaatio, ja liitetään raa'asti sanaan latinankieliset päätteet.
- Nimistä voidaan muodostaa latinankielinen muoto. Usein esimerkiksi etunimi palautetaan aikaisempaan muotoon, josta se on johdettu. Toimii hyvin pyhimyksistä johdettujen nimien ja muiden ulkomaalaisperäisten nimien kohdalla. Tämän jälkeen taivutetaan vain etunimeä, ja sukunimi jätetään ennalleen. Esimerkiksi George W. Bush on latinankielisessä Wikipediassa Georgius W. Bush. Esimerkiksi Mari voi olla Maria, Olli voi olla Olavus, Juho voi olla Iohannes. Latinankielisen nimen valinta on tietysti täysin vapaata. Jos nimi ei juonnu yhteiseurooppalaisesta nimiperinteestä (esim. Aino tai Mohammed), joutuu valinnan joka tapauksessa tekemään itse.

Kielioppia

Seuraavassa käydään lyhyesti läpi latinan kieliopin muutamia piirteitä. Pitkät vokaalit on monin paikoin merkitty pituusmerkillä (macron), taivutuspäätteet erotettu sanasta yhdysviivalla. Vokaalipituutta ei yleensä merkitä tekstien tieteellisissä julkaisuissa, ainoastaan oppi- ja sanakirjoissa.

Substantiivit ja adjektiivit

Latinan kielessä on useita taivutusmuotoja, kuten suomen kielessäkin. Siinä on substantiiveilla 7 sijamuotoa: nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi, ablatiivi, lokatiivi ja vokatiivi. Näistä kaksi viimeistä ovat harvinaisempia. Sukuja on kolme, maskuliini, neutri ja feminiini. Suku voi määräytyä sanan muodosta (kieliopillinen suku) tai merkityksestä (luonnollinen suku). Lukuja eli numeruksia ovat yksikkö ja monikko. Lisäksi sanoissa duo (kaksi) ja ambo (molemmat) on säilynyt kaksikko eli duaali. Adjektiivit taipuvat pääsanan mukana samassa sijassa, luvussa ja suvussa. Koska päätteet kertovat sanan tehtävän lauseessa, sanajärjestys on useimmiten vapaa ja subjektia ei ilmaista, jos asiayhteys sen paljastaa. Mater cibum parat > "Äiti ruokaa tekee" (tavallinen järjestys). Mater parat cibum > "Äiti tekee ruokaa". Substantiivit jaetaan viiteen deklinaatioon. Deklinaatiot on helpointa erottaa genetiivin päättestä. Niiden taivutus ei ole täysin suoraviivaista, eikä sitä voida kokonaisuudessaan esittää tässä. Kolme ensimmäistä deklinaatiota ovat kahta viimeistä yleisempiä. Kreikkalaiset lainasanat säilyttävät usein taivutuksensa. Seuraavassa käydään läpi joitain esimerkkejä. Taivutuskaavojen suomennokset on annettu sijamuotojen yleisimpien merkitysten mukaan. Ablatiiville ei ole annettu suomennosta, koska sillä on hyvin monia käyttöjä. Esimerkiksi preposition in yhteydessä se tarkoittaa päätteitä -ssa/-ssä.

I deklinaatio

Genetiivin pääte -ae. Ensimmäisen deklinaation sanat ovat feminiinejä, paitsi tietyt luonnollista sukua noudattavat sanat kuten nauta (merimies) ja agricola (maanviljelijä), jotka voivat olla maskuliineja.

II deklinaatio

Genetiivin pääte -i. Toiseen deklinaatioon kuuluu us- loppuisia sanoja, kuten annus (vuosi), er- loppuisia sanoja, kuten puer (poika) ja ager (pelto), sekä um- loppuisia sanoja, kuten verbum (sana). Seuraavassa ensimmäisen tyypin taivutus: Toisen deklinaation us- ja er- loppuiset sanat ovat maskuliineja, um- loppuiset neutreja. Poikkeuksia tähän mm. Aegyptus (Egypti) ja humus (maa, multa) jotka on feminiinejä, sekä virus (myrkky) ja pelagus (meri), jotka ovat neutreja. Niillä us- loppuisista sanoista, joita voidaan puhutella, on e- päätteinen vokatiivi. Tätä käytetään puhutellessa, esimerkiksi serve! (orja!).

III deklinaatio

Genetiivin pääte -is. Deklinaatioon kuuluu varsin erinäköisiä sanoja, mm. rex (kuningas), labor (työ, kärsimys), carmen (laulu). Feminiinit ja maskuliinit taipuvat samoin.

IV deklinaatio

Genetiivin pääte -us. Mm. sanat fructus (hedelmä) ja cornu (sarvi).

V deklinaatio

Genetiivin pääte -ei. Harvat, mutta yleiset sanat, kuten dies (päivä) ja res (mm. asia).

Verbit

Latinan verbien pääluokat ovat aktiivi ja passiivi. Moduksia ovat indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Tempuksia ovat preesens, imperfekti, I futuuri, II futuuri, perfekti ja pluskvamperfekti. Konjugaatioita on neljä. Verbien taivutusta varten on tunnettava taivutuskaavojen lisäksi jokaisen verbin teema, esim. amo, amavi, amatum, amare (rakastaa). Latinan verbien muoto-oppi on hyvin säännöllinen. Epäsäännöllisiä ovat lähinnä olla- verbi sum, fui, esse ja sen johdannaiset, tahtoa- verbi volo, volui, velle ja sen johdannaiset ja muutama muu. Sanakirjassa verbit ilmoitetaan yleensä indikatiivin preesensin ensimmäinen persoona, esimerkiksi amo (rakastan).

Esimerkkejä

Yleisimmin latinasta tunnetaan lentävät lauseet, joista useimmat ovat peräisin keskiajalta. Esimerkiksi:
- Veni, vidi, vici. - Tulin, näin (ja) voitin (Julius Caesar)
- Ceterum censeo Carthaginem esse delendam. - Muuten olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä. (Cato)
- Quo vadis, Domine? - Minne menet, Herra? (Paavali)
- Inter arma silent leges. - Lait vaimenevat aseiden välissä. (Cicero)
- Panem et circenses! - Leipää ja sirkushuveja! (Juvenalis)
- Concordia res parvae crescunt. - Yhteisymmärryksessä pienet asiat kukoistavat. (Ateneumin kyljessä.)
- O tempora, o mores! - Oi aikoja, oi tapoja! (Cicero)
- Repetitio mater studiorum - Kertaus (on) opintojen äiti
- In hoc signo vinces. - Tässä merkissä voitat. (Konstantinus Suuri väitti kuulleensa taivaasta.)
- Divide et impera - Hajoita ja hallitse (viittaa Rooman politiikkaan)
- Vade mecum! - Kulje kanssani. Wikisitaateissa on luettelo latinankielisistä lentävistä lauseista.

Lyhyt latinan oppitunti

Latinaa ei yleensä opetella kuten nykykieliä, vaikka sellainenkin muoti koulutusjärjestelmäämme tiettävästi on ilmestynyt. Koska kahvikupin tilaamisesta latinaksi ei juuri ole hyötyä, tavoitteena on oppia kielioppi ja muinaisten tekstien tulkintaa. Lääkäreille, juristeille ja muille työssään jonkin verran latinaa tarvitseville opetetaan kieltä heidän omista käytännöllisistä lähtökohdistaan. Latinan oppikirjat ovat säilyneet liki samannäköisinä jo noin tuhannen vuoden ajan. Seuraavassa muutaman lauseen lyhyt ja yksinkertainen "kappale", joka on suomennettu sanasta sanaan. Suomennokseen on myös merkitty joidenkin latinankielisten sanojen muodot. Siitä nähdään latinan rakenne, ja miten kielioppiosassa esitettyjä sanoja voidaan käyttää. Otetaan esimerkiksi lause Romani ite domum. Sana Romanus taipuu kuten annus, eli se on toista deklinaatiota. Näin ollen sen monikon nominatiivi on Romani. "Menkää" on käsky, joten tulee käyttää imperatiivia. Roomalaisia on monta, joten imperatiivin pitää olla monikossa ite. Meneminen on liikettä jotain kohti, joten tulee käyttää ad -prepositiota ja akkusatiivia. Domus, kotiin, on kuitenkin poikkeus, sillä sen yhteydessä tulee käyttää lokatiivia domum. Latinasta kiinnostuneita kehotetaan tutustumaan artikkelin lopussa annettuun kirjallisuuteen. Alkuun pääsemiseksi tarvitaan sekä kielioppi että tekstikirja.

Kirjallisuutta


- Reijo Pitkäranta, Suomi-latina-suomi-sanakirja (WSOY 2001) – Uusi hyvätasoinen sanakirja, verbit esitetty normaalista poikkeavalla tavalla.
- Tuomo Pekkanen, Ars Grammatica Latinan kielioppi (Yliopistopaino 2002) – Kattava peruskielioppi.
- Erkki Palmén ja Tuomo Pekkanen, Elementa Linguae Latinae (Gaudeamus 1983) – Perinteinen latinan oppikirja. Panostaa kirjallisen kielen opettamiseen ja tarvitsee aina tuekseen kieliopin.
- Matti Oja ja Ilpo Probst, Via Nova (WSOY 1994) – Via Nova -sarja on lukion alkeisopetuksessa käytetty kirjasarja, joka painottaa antiikin kulttuurin esittelyä ja jättää kieliopin ja sanaston opettamisen vähemmälle. Lähestymistyyli on nykykielten opetuksen kaltainen. Etenkin vanhemmat painokset sisältävät lukuisia virheitä.
- Tuulikki Elo, Sisko Penttilä ja Ilpo Probst, Via Nova II (WSOY 1996)
- Maija-Leena Kallela ja Erkki Palmén, Clavis Latina (Finn Lectura ja Opetushallitus) – Clavis Latina on lukion latinan kielen oppikirjasarja, joka soveltuu myös muuhun latinan opetukseen. Kolmiosaisen kirjasarjan kukin osa sisältää kaksi kirjaa: Textus & Cultura -tekstikirjassa ovat latinankieliset tekstit ja niiden sisältöön liittyvät harjoitukset sekä suomenkieliset kulttuurikatsaukset, Grammatica & Exercitia -kielioppiosa sisältää kieliopin harjoituksineen. Kolmas osa ilmestyy kevään 2006 aikana.

Katso myös


- Rooman valtakunta
- DIIS MANIBUS
- Latinalaiset aakkoset
- Roomalainen nimi

Aiheesta muualla


- Vicipaedia. Pagina prima Latinankielinen Wikipedia
- [http://www.yleradio1.fi/nuntii/ Nuntii Latini] - Yleisradion latinankieliset uutiset (myös teksti-tv:n sivu 365)
- [http://195.236.0.10/pls/terveysportti/sanakirjat.koti?p_kirja_id=32 Duodecimin johdatus lääketieteelliseen latinaan] Luokka:Latina als:Latein zh-min-nan:Latin-gí ko:라틴어 ja:ラテン語 simple:Latin language th:ภาษาละติน

Vastauskonpuhdistus

Vastauskonpuhdistus eli katolinen reaktio eli katolinen reformaatio oli katolisen kirkon vastaus uskonpuhdistukseen ja protestantismin leviämiseen 1500-luvun Euroopassa. Jo ennen Martin Lutherin teesejä 1517 oli katolisessa kirkossa ollut liikehdintää kirkon opin ja hallinnon kehittämiseksi. Katolinen reaktio syntyi vastustamaan uudistuksia ja sen päämääränä oli suojella kirkon oppia ja uudistaa sen keskiajalla syntyneitä rakenteita. Tärkeimmät katolista kirkkoa koskeneet päätökset syntyivät Trenton kirkolli