:: wikimiki.org ::

Suku (sukututkimus)

Suku (sukututkimus)

Suku on tärkein perinteinen sosiaalinen jäsenryhmä. Suku jakautuu äidin ja isän sukulaisiin. Sukututkimus pyrkii selvittämään menneisyydessä eläneiden ihmisten sukulaisuussuhteita. Sukututkimus on paitsi harrastus, myös yksi historiantutkimuksen aputieteistä. Omaisuuden perimisen lisäksi sukulaiset saattavat periä esimerkiksi arvovaltaa, aseman tietyssä säädyssä tai ammatin. Kuningaskunnassa kuninkuus periytyy useimmiten isältä vanhimmalle pojalle (vaalikuningaskuntia lukuun ottamatta) - nykyään usein esikoiselle sukupuolesta riippumatta. Myös nykyään sosiaalinen asema ja koulutus on usein periytyvää: esimerkiksi lääkärin lapsesta tulee usein myös lääkäri. Aikoinaan kun luokkajako oli selvempi, työläisten perillisistä tuli työläisiä, kauppiaiden lapsista kauppiaita. Edelleen maanviljelijän lapsista joku jää pitämään taloa, ja silloin tehdään sukupolvenvaihdos. Suku on voinut saada myös aatelisen arvon.

Sukututkimus (Suomessa)

Sukua tutkitaan kirkonkirjoista, valtionarkistosta, usein mikrokorteilta tai -filmeiltä. Näiden tulkitseminen saattaa olla työlästä paitsi käytettyjen käsialojen (ks. paleografia) ja kielten vuoksi (lähteet ovat usein ruotsia tai latinaa). Lähdeaineiston säilyvyys vaihtelee alueittain runsaasti. Sodat ja tulipalot ovat hävittäneet materiaalia eri aikoina. Karjalankannaksen tutkimusaineistoa voi etsiä Mikkelistä tai Viipurista. Länsi-Suomesta aineistoa on saatavilla 1500–1600 -luvuille asti. Sukua tutkiessaan on hyvä olla yhteydessä eri sukututkijoihin, ja kysellä ovatko he törmänneet kaivattuihin tietoihin. Sukututkijoilla on omat sukututkijapäivät. Monilla suvuilla on omat sukuseuransa. Sukututkimus kannattaa aloittaa kyselemällä oman suvun vanhimmilta jäseniltä suvun vaiheista.

Sukulaisuussuhteiden nimityksiä

- isän veli = setä
- äidin veli = eno
- isän tai äidin sisko = täti

- vanhempien sisarusten lapsi = serkku
- isovanhempien sisarusten lastenlapsi = pikkuserkku

- puolison isä = appi
- puolison äiti = anoppi

- siskon puoliso = lanko
- puolison sisar tai veljen vaimo = käly
- puolison sisar Karjalassa tai Inkerissä = nato
- puolison veli = kyty
- tyttären puoliso = vävy
- pojan vaimo = miniä

Aiheesta muualta

[http://www.genealogia.fi Suomen Sukututkimusseura] Luokka:Sosiaaliset suhteet Luokka:Sukututkimus Luokka:Yhteiskunta

Luettelo ammateista

Tämä on luettelo ammateista.
- Ahtaaja
- Aikataulusuunnittelija
- Amanuenssi
- Apuhoitaja
- Arkkitehti
- Asentaja
- Atk-päällikkö
- Autonkuljettaja
- Bioanalyytikko
- Biologi
- DJ
- Fyysikko
- Geologi
- Hammaslääkäri
- Hammasteknikko
- Hengenpelastaja
- Henkivartija
- Hitsaaja
- Insinööri
- Junasuorittaja
- Järjestyksenvalvoja
- Kapellimestari
- Kartoittaja
- Kassanhoitaja
- Kaupunginjohtaja
- Kehitysvammaistenhoitaja
- Kemisti
- Kirjailija
- Kirurgi
- Kirvesmies
- Konduktööri
- Koneistaja
- Kuriiri
- Kuvanveistäjä
- Laulaja
- Leipuri
- Lentoemäntä
- Lentäjä
- Lipuntarkastaja
- Levyseppä
- Lukkoseppä
- Luotsi
- Lähihoitaja
- Lääkäri
- Lääninrovasti
- Maalari
- Maanviljelijä
- Malli
- Meedio
- Metrojunan kuljettaja
- Mielenterveyshoitaja
- Mielisairaanhoitaja
- Mikrotukihenkilö
- Muurari
- Muusikko
- Myyjä
- Nimismies
- Nisse
- Näyttelijä
- Ohjaaja hoito- ja sosiaalialalla
- Opettaja
- Pappi
- Pankinjohtaja
- Pastori
- Patriarkka
- Perushoitaja
- Piispa
- Poliisi
- Poliitikko
- Puutarhuri
- Pyöveli
- Raitiovaununkuljettaja
- Rakennusmestari
- Ratatyöntekijä
- Ravitsemusterapeutti
- Runoilija
- Sairaanhoitaja
- Seppä
- Silmälääkäri
- Sorvari
- Sosiaalihoitaja
- Sotilas
- Stuertti
- Suunnittelija
- Suutari
- Sähköasentaja
- Säveltäjä
- Taidemaalari
- Tanssija
- Terveydenhoitaja
- Toimistopäällikkö
- Toimitusjohtaja
- Tutkija
- Työnjohtaja
- Urheilija
- Vaihdemies
- Valokuvamalli
- Vartija
- Veturinkuljettaja

Katso myös

- Luettelo elokuva-alan ammateista
- Ammateista

Yhteiskuntaluokka

Yhteiskuntaluokka on henkilöryhmä, jonka jäsenet ovat suunnilleen samassa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa yhteiskunnassa. Yksi jakoperuste on työväestö, maatalousväestö, keskiluokka ja yläluokka. Työväestö toimii usein tehtaissa, nykyään liukuhihnan ääressä, ja tekee työtään usein 2- tai 3-vuorotyönä. Maatalousväestöön kuuluvat maa- ja metsätalousalan ihmiset. Keskiluokkaan ovat kuuluneet kauppiaat ja käsityöläiset. Yläluokka on kartanoiden omistajien, johtajien ja aateloitujen henkilöiden. Luokka: Yhteiskunta

Aateli

Aateli on sääty-yhteiskuntaan kuuluva käsite. Aateli nauttii lain määräämiä, tavallisesti perinnöllisiä etuoikeuksia. Uudenaikainen aateli sai alkunsa keskiajalla läänityslaitoksen yhteydessä. Aateli syntyi hallitsijalle uskollisista alamaisista, jotka saivat palkkiokseen verovapauksia ja läänityksiä. Aluksi aateluus oli henkilökohtainen arvo ja verovapaus, mutta sittemmin siitä kehittyi perinnöllinen ja syntyi aatelissääty. Useimmissa maissa aateli on menettänyt erioikeutensa. Aatelittomat säädyt olivat Suomessa pappis-, porvaris- ja talonpoikaissääty, muualla puhuttiin yleisesti kolmannesta säädystä, johon eivät talonpojat kuuluneet Ruotsissa ja Suomessa varsinaisen aatelissäädyn perusti Maunu Ladonlukko Alsnön säännöllä (1279/80), joka antoi verovapauden niille, jotka tekivät ratsupalvelusta. Näitä nimitettiin vapaamiehiksi, rälssimiehiksi (frälsemän). Myöhemmin aatelisarvon sai pitää sekin, joka ei kyennyt suorittamaan ratsupalvelusta. Aatelisto saavutti keskiajan lopulla ja udenajan alussa suuria etuoikeuksia varsinkin maanomistukseen ja virkoihin nähden, ja tuli vaikutusvaltaisimmaksi säädyksi valtiopäivillä. Eerik XIV perusti kreivin ja vapaaherran arvot 1561. Kustaa II Aadolf antoi 1626 ritarihuonejärjestyksen. Valtiosäätynä aatelisto oli Ruotsissa vuoteen 1866, Suomessa vuoteen 1906. Aatelisarvoiksi vakiintui Ruotsissa:
- Herttua (vain hallitsijan sukulaisia)
- Kreivi
- Vapaaherra eli paroni
- Ritari Aateli perusti asioita hoitamaan ritarihuoneen ja se pyrki pitämään itsellään erioikeuksia eli privilegioita. Venäjällä käytössä olivat seuraavat arvot:
- Ruhtinas
- Kreivi
- Paroni Paronin arvonimi otettiin käyttöön Pietari Suuren aikana ja sitä jaettiin myös menestyville liikemiehille, ja ruhtinaat ja kreivit pitivätkin paroneita hieman alempiarvoisina. Tsaariperheen jäsenillä oli suuriruhtinaan arvonimi. Venäjällä oli tapana, että isän arvonimi periytyi kaikille lapsille, toisin kun Ranskassa ja Englannissa. Useisiin Venäjän ritarikuntiin liittyi aatelisarvo, joka henkilökohtainen tai perinnöllinen. Englannissa on ylhäisaateliin (nobility) kuuluvilla: herttuoilla, markiiseilla, jaarleilla (kreiveillä), viscounteilla (varakreiveillä) ja paroneilla on päärinarvo ja sen mukana oikeus istua ylähuoneen jäseninä. Tämä arvo ja siihen kuuluva maaomaisuus menee perintönä ainoastaan vanhimmalle pojalle (majoraatti). Alhaisaateli (gentry) käsittää baronetit ja ritarit (knights), jotka käyttävät arvonimeä Sir ristimänimen edellä. Jonkin maan aatelistoon kuuluvat suvut ja henkilöt on lueteltu aateliskalenterissa. Maan aateliston esimies ja puheenjohtaja on aatelismarsalkka. Itsenäisessä Suomessa aatelisarvot eivät ole olleet virallisesti käytössä eikä aatelilla ole erioikeuksia, mutta säädyistä ja niiden arvonimistä on yhä pidetty aatelistoon kuuluneiden sukujen toimesta kirjaa ns. aateliskalenterissa. Näitä aatelissukuja on yhä hengissä runsaat 150.

Linkit

- [http://www.ritarihuone.fi Ritarihuone]
- [http://www.genealogia.fi/litt/kirj3qs.htm Aateliskalenterissa julkaistut suvut] ja:貴族 zh-min-nan:Hôa-cho̍k Luokka:Aateli

Sukututkimus

Sukututkimus eli genealogia tulee kreikan sanoista genos eli syntyperä, genea eli suku ja logos eli oppi. Laajasti ymmärrettynä käsite koskee kaiken elollisen ja jopa elottomankin (esim. sanan tai kielen), tutkimista ja johdattamista taaksepäin tämän syntysijoille. Erityisesti sillä kuitenkin tarkoitetaan ihmisen sukulaisuussuhteiden selvittämistä nyt ja menneisyydessä. Se on myös historian aputiede.

Tutkimushistoria

Ihmisellä, eritoten hallitsijoilla ja muilla yhteisöllisesti tärkeillä henkilöillä on kautta historian ollut tarvetta selvitellä sukulaisuuttaan. Tämä on ollut erityisen tärkeätä kun on ollut kyse perittävästä, olipa tällöin kyseessä hallitsijan perinnöllinen toimi, maaomaisuus tai vastaava. Usein juuri hallitsijoille on sukututkimuksen perusteella saatu perimys jumalallisista esi-isistä ja tämä puolestaan on antanut painoa heidän tavoitteílleen toimia yhteisöjensä johtomiehinä. Kuninkaiden ja yleensä hallitsijoiden sukupuut ovat siis hyvin vanhaa sukututkimusta, tavallaan sen primäärivaihetta. Toisaalta myös sukututkimusta kirjallisessa muodossa edustaa perimätietoon perustuva Raamattu. Vähäinen rooli länsimaissa ei suinkaan ole Antiikin Kreikan jumaltarustolla, jonka moninaisen sukulaissuhteiden verkko edellytti laajaa sukutukimusta. Joskus sukututkimuksen tekijältä saatettiin edellyttää jo valmiiksi annetun sukuperimän todistelua eli polveutumista merkkihenkilöstä, suvusta tai juuri jumalista. Näin on pyritty legitimoimaan mm. itselle anastettua valtaa. Uudemman ajan sukututkimuksen pioneerina voidaan pitää englantilaista historioitsija William Camdenia (1551–1623), joka tuotannossaan otti esille nykyaikaiseen sukututkimukseen liittyviä kysymyksiä. Varsinaisen tieteelliseksi katsottavan sukututkimuksen alullepanija on saksalainen professori Johann Cristoph Gatter (1727–1799). Hän julkaisi 1788 teoksen Abriss des Genealogie. Mitään ylevää humaania kansalaisten taustojen selvittämisen ideologiaa ei tällä tieteellisen sukututkimuksen käynnistäjällä ollut, vaan perinteinen halu mahdollisimman tieteellisesti selvittää maanomistukseen ja perimiseen liittyviä seikkoja. Hyvänä apuna vähitellen kehittyvälle sukututkimukselle oli erilaisten rekisterien syntyminen. Rekisterit olivat perinteisesti olleet vain kuninkaiden lakien rekisteröintiä ja erilaisia etuoikeuksia ja omaisuuseriä koskevaa toimintaa. Näin Espanjan vanhimmat sukututkimuksen lähteet alkavat 1300-luvun loppuvuosilta. Englannissa seurakunnalliset lähteet alkavat vuodesta 1538, tosin syntymisen, vihkimisen ja kuoleman rekisteröinti tuli maassa pakolliseksi vasta 1800-luvun alkupuolella. Uskonpuhdistuksella on ollut osuutensa tässä rekisteröinnissä ja näkyy esim. Pohjoismaiden varhain alkaneissa rekistereissä, jotka palvelivat sekä kirkon että valtion tarpeita. Suurimman työn sukututkimuksen leviämisessä ja sen teknisen toteutuksen helpottamisessa ovat tehneet mormonit, jotka uskonnollisista syistä ovat laatineet valtaisat henkilörekisterit, mutta samalla auttaneet myös tallentamaan usein vaikeasti saatavissa olevaa tietoa helpommin käytettävään muotoon.

Sukututkimus Suomessa

Historia

Suomessa sukututkimukseksi, vaikkakin ns. varhaisvaihetta edustavaksi, katsottava kirjallisuus kokee päivänvalon 1600-luvulla jo ennen Turun Akatemian perustamista. Vuonna 1616 Johannes Messenius julkaisee teoksen Theatrum nobilitalis suecanae. Seuraavaksi ilmestyy 1550 professori Mikael Wekseniuksen teos Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae et subjectorum provinciarum. Nämä varhaisteokset olivat tavallaan yksinäisiä huutoja suuressa tyhjässä metsässä. Nykyisen mittapuun mukaan ensimmäinen tieteelliseksi luettava teos oli 1823 ilmestynyt A. E. Forsteruksen julkaisu, Antekningar on Forsteroska släkten. Siinä keskityttiin yhden tietyn ja nimetyn suvun selvittelyyn. Eräänlainen sukututkimuksen monumentti ja samalla myös koko suomalaisen sukututkimuksen perusteos on Genealogia Sursilliana. Sen tutkimukset aloitti jo 1600-luvulla piispa Johannes Terserus. Vuonna 1850 A. E. Alcenius julkaisi tämän Sursilllien suvun tutkimuksen laajennettuna. Teos on uudistettu myös nykyaikana ja 1971 se ilmestyi Eero Kojosen työstämänä nimellä Sursillien suku. Sukututkimuskirjallisuus voidaan jakaa ryhmiin monella eri tavalla. Ehkä selkein on jako varsinaisiin sukututkimusoppaisiin ja -oppikirjoihin sekä painettuihin tai muulla tavoin julkaistuihin sukututkimuksiin. Suuresta osasta näistä sukututkimuksista on tullut eräänlaisia käsikirjoja, referenssiteoksia ja jopa auktoriteetteja, joihin sukututkijat helposti vetoavat, ja joiden tietoihin he uskovat niissä olevia virheitä ja puutteita myöten. Tällaisia referenssiteoksina toimivia suomalaisia instituutioita ovat esim.:
- Bergholm Axel: Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja 1893–1901
- Carpelan Tor: Ättartavlor för de på Finlands ridarhus inskrivna efter 1809 adlade, naturaliserade eller adopterade ätterna 1937-1942.
- Ramsay Jully: Frälsesläkter i Finland före stora ofreden 1909-1918
- Sivén G.: Suomalainen sukuhakemisto 1943
- Släktbok Ny Fjöld I, 1941-1955
- Uusi sukukirja; 1941 –
- Wasastjerna Oscar: Ättartaflor öfver den på Finlands riddarhus introducerade adeln 1879-1883
- Wilskaman Atte: Släktbok 1914-1933

Merkitys muille tieteille

Sukututkimus eli genealogia on historian aputiede ja historiantutkimus käyttää sen antamia tuloksia hyväkseen luodessaan synteesiä eli selitystään menneisyydestä. Sukututkimuksella ei ole niin oleellista roolia nykyisessä historiantutkimuksessa kuin sillä oli ns. tapahtumahistorian aikana, jolloin suurmiehet ja heidän tekemisensä olivat tutkimuksen keskeisiä kohteita. Myös erilaiset hallitsijaluettelot ja vastaavat ovat menettäneet merkitystään historiankirjoituksen apuvälineinä. Suomessa erityisesti sukututkimuksella on käyttöä myös muissa tieteissä. Lääketiede ja sen erikoisala genetiikka ovat voineet pitää Suomen hyvinkin rajattua geeniperintöä, hyvin ja pitkälle ulottuvia kirjallisia rekistereitä materiaalinaan kun on tutkittu perinnöllisiä sairauksia ja yleensä perimään liittyvä geneettisiä kysymyksiä. Tutkiessaan suomalaisen yhteiskunnan sosiaalisia rakenteita on sosiologia voinut tieteenä käyttää hyväkseen laajaa sukututkimusmateriaalia. Tällöin esim. sosiaalisen nousuun ja laskuun liittyviä kysymyksiä on ollut suhteellisen helppo selvitellä. Ovathan papit harrastaneet kirkonkirjoissaan voimakastakin yhteiskunnallista jaottelua. Myös yhteiskunnan rakenteet, kylät ja muut vastaavat yhteisöt ovat tulleet esille em. rekistereistä ja antaneet paljon tietoa myös fyysisistä ja demografisista muutoksista yhteisöissä.

Harrastus

Sukutukimuksesta on tullut suurten kansanluokkien harrastus. Arkistot täyttyvät tutkijoista, lisätiloja pitää rakentaa ja uusien menetelmien käyttöönottoa nopeuttaa. Lisäksi erilaiset kurssit täyttyvät osanottajista, ja itseopiskelun määrä vain kasvaa. Enää sukututkimus ei ole vain eläkeläismummojen ja -pappojen harrastus vaan yhä nuoremmat paneutuvat sen saloihin. Sukututkimuksen perusteet on jokaisen helppo oppia, ja melkoisen pitkälle pääsee hyvin alkeellisilla perustaidoilla. Apuna tässä ovat jo tehdyt lukuisat sukututkimukset sekä maamme hyvä ja kaikkialla käytössä oleva perustietokanta syntyneistä, kuolleista, jne. Pidemmälle vietynä sukututkimus vaatii useita erikoisosaamisen lajeja, sillä vanhojen asiakirjojen kieli on joko vanhaa virkamiesruotsia tai latinaa, ja asiakirjojen etsiminen vaatii suurta taitoa ja viitseliäisyyttä. Valitettavan monella tutkijalla on kuitenkin houkutus oikaista ja saada ns. sopivia tuloksia.

Opetus ja opaskirjat

Sukututkimukseen liittyviä erilaisia opaskirjoja on viime vuosina ilmestynyt runsaasti. On myös huomiotavat erilaiset sukutukimuskurssit, joita kansalaisopistot, työväenopistot ja muut vapaata sivistystyötä tekevät järjestöt ja organisaatiot järjestävät. Opaskirjojen viimeaikainen runsaus selittyy harrastuksen voimakkaalla laajenemisella, sekä suurten ikäluokkien eräänlaisella menneisyyden kaipuulla, jota voidaan joissakin tapauksissa lievittää juuri sukutukimuksen avulla. Moninaisista opaskirjoista mainitsen kaksi melkoisen tuoretta ja erinomaista ohjaajaa, joiden avulla voi kuka tahansa ottaa ensimmäiset askeleensa.
- Littinen Rauno ja Hyppönen Marjo: Sukutukimuksen käsikirja. 1988. Hyvä yleisteos, antaa laajan katsauksen sukututkimukseen ja opastaa melko perusteellisesti sukututkimuksen tekoon Suomessa.
- Rahiala Kari: Meidän suvun voima. Opas suvun ja sukulaisten yhteydenpitoon. 1999.

Välineet

Tietolähteet Sukututkimuksen tietolähteitä ovat mm. kirkonkirjat. Uusimmat kirkonkirjat sijaitsevat asianomaisten paikkakuntien kirkkoherranvirastoissa. Vanhoja kirkonkirjoja löytyy maakunta-arkistoista ja kansallisarkistosta. Kullakin kirkkokunnalla on omat kirkonkirjat. Kirkkoon kuulumattomien tietoja löytyy siviilirekisteristä. Suomen valtio on kerännyt tietoja 1700-luvulta lähtien 15-64 -vuotiaista henkilöistä henkikirjoihin lähinnä verotusta varten. Vanhempia aina 1500-luvulle asti meneviä tietoja löytyy maakirjoista. Itä- ja Pohjois-Suomesta ei ole maakirjoja. Käräjien tuomiokirjoista löytyy tietoja tuomituista ihmisistä ja joskus värikkäitä kuvauksia senaikaisista riidoista. Tietolähteinä ovat myös paikallishistoriakirjat, Suomen maatilakirjat, matrikkelit, sotilasrullat, siirtolaisuusinstituutin passirekisteri, yms. Tietoja ihmisistä voi löytyä yhdistysten jäsenluetteloista, sanomalehtien kuolinilmoituksista, yms. Paras tietolähde on kuitenkin suvun vanha ihminen, jolta tietoja saa haastattelemalla häntä. Usein suvuissa kulkee perimätietona perättömiä uskomuksia. Kertomusten tulee olla sopusoinnussa kirjallisten arkistolähteiden tietojen kanssa! Arkistot Maassamme on hyvin järjestetty arkistolaitos. Kuitenkin sukulaisten perusmuistin jälkeen keskeiseksi arkistoksi muodostuvat seurakuntien kirkkoherranvirastojen arkistot, joissa pääosin säilytetään vuosien 1860 tai 1900 jälkeisiä asiakirjoja. Tutkijoilla on usein tilaisuus päästä henkilökohtaisesti tutustumaan asiakirjoihin tai sitten hän voi tilata haluamansa selvityksen seurakunnan virkailijoiden tekemänä työnä. Tällöin tästä veloitetaan työtä vastaava korvaus. Paikallisina arkistoina seurakuntien lisäksi toimivat usein kuntien ja kaupunkien arkistot. Ne kuitenkin ovat yleisesti melko harvoin sukutukimuksessa käytettyjä lähdevarastoja. Ehdottomasti tärkein sukututkimuksen arkistokokonaisuus ovat maakunta-arkistot, joita on eri puolilla Suomea ja joihin on kerätty niiden oman alueen keskeinen arkistomateriaali. Lisäksi alueen seurakuntien kirkonkirjoista on yleensä mikrofilmatut kopiot sukututkijoiden käytössä. Alkuperäisiin pääsee tutustumaan vain harvoin ja perustellusta syystä. Myös valtiovallan eri tarkoituksiin tehdyt rekisterit, luettelot ja asiakirjat ovat maakunta-arkistoissa. Perunkirjat ja muut yksityisesti tuotettu julkinen arkistomateriaali on sijoitettu usein myös maakunta-arkistoihin. Arkistolaitoksemme keskusyksikkönä toimii Helsingissä toimiva kansallisarkisto, johon on kerätty suuri määrä niin valtionhallinnon kuin yksityisten kansalaisten tuottamaa arkistomateriaalia.
- Kansallisarkiston ja maakunta-arkistojen www-sivut [http://www.narc.fi] Tutkimusseurat
- Vuonna 1817 perustettu Suomen sukututkimusseura julkaisee useita sukututkimukseen erikoistuneita lehtiä: Genosta, Sukutietoa, Vuosikirja-sarjaa ja Julkaisuja-sarjaa. Seuralla on oma suuri ja monipuolinen alan kirjasto ja sillä on yli 5000 jäsentä. Seuran kotisivulla on moninainen kokonaisuus sukututkimukseen liittyvää materiaalia lyhennesanastosta Genos-lehden vanhojen vuosikertojen artikkeleihin. [http://www.genealogia.fi]
- Hiski on Suomen Sukututkimusseuran suurhanke. Tarkoituksena on saada internettiin kaikki Suomen seurakuntien ns. mustissa kirjoissa oleva tieto. Kopiointi tapahtuu vapaaehtoisesti 1900-luvun alkupuolella käsin tehdyistä alkuperäisten kirjojen kopioista. Kyse ei ole siis alkuperäislähteiden käytöstä, mutta niiden luotettavuus on kohtuullinen ja ne ovat hyvinkin suuntaa-antavia. Hiskin jatkuvasti uudella materiaalilla täydentyvät sivut ovat jokaisen internet-yhteyden omaavan henkilön saavutettavissa. [http://www.genealogia.fi/historia/]
- Eri puolilla maatamme toimii paikallisia sukututkimusseuroja, joista joillakin on jopa valtakunnallisestikin merkittävää toimintaa. Esimerkkinä Vantaan sukutukimusseura, jonka jokasyksyiset sukututkimuspäivät ovat olleet suuri menestys. Luetteloa sukututkimusyhdistuksistä ylläpitää Suomen sukututkimusseura. [http://www.genealogia.fi/stutkyh/]
- Yhdistysten ja seurojen luvatussa maassa toimii tuntematon määrä erilaisia sukuseuroja ja sukuyhdistyksiä. Niiden kantavana voima on yhteinen esi-isä, sama sukunimi tai jokin muu peruste. Seurat ovat usein rekisteröityjä, mutta myös rekisteröimättömiä seuroja on lukuisasti. Myös seurojen toimintamuodot vaihtelevat, yleisimpiä lienevät yhteiset tapaamiset sekä sukutukimusmateriaalin julkaiseminen. Useilla seuroilla on oma seuralehtensäkin. Eräänlainen luettelo sukuseuroista löytyy mm. Suomen sukuseuran sivuilta. [http://www.genealogia.fi/sukus/index.htm]
- Sukuseurojen keskusliiton tarkoituksena on olla yhdysside suomalaisten sukuseurojen välillä ja toimia niiden yhteistyöfoorumina. Kuitenkin vain pienehkö osa lukuisista sukuseuroistamme kuuluu tähän keskusjärjestöön. Järjestö julkaisee omaa lehteä Sukuviesti. [http://www.sukuseurojenkeskusliitto.com/] Tietokoneohjelmat Kynä ja ruutuvihko ovat edelleenkin sukututkijan tärkeitä työvälineitä. Usein kuitenkin tietokone erityisine sukututkimusohjelmineen on tullut avuksi, ei suinkaan korvaamaan, vaan täydentämään noita perinteisiä välineitä. Tietokoneen sukututkimusohjelmat muodostavat ulkomaisten ja kokonaan Suomessa valmistettujen ohjelmien suuren kokonaisuuden. Niiden tuottamat tulosteet vaihtelevat, mutta useimmat kuitenkin pystyvät tuottamaan perinteiset sukutaulukot painovalmiissa muodossa. Ammatti Vaikka sukututkimus on yleinen harrastus, niin on se myös monen ammatti. Tutkijat toimivat pienyrittäjinä ja tekevät töitä yleensä joko yksityishenkilöiden tai sukuseurojen tilauksesta. Jotku sukututkijat tekevät myös omia projektejaan, joiden tuloksia he sitten myyvät asioista kiinnostuneille. Useat ammatikseen sukututkijoina toimivat vetävät myös kansalaisopistojen ja muiden organisaatioiden järjestämiä sukututkimuskursseja. Luonnollisesti näitä kursseja pidetään pääsääntöisesti esim. niillä paikkakunnilla, joilla maakunta-arkistot sijaitsevat.

WWW-linkkejä

- Hämeenlinnan kaupunginkirjastolla on hyvä listaus lähdeaineistosta [http://www.htk.fi/kirjasto/makup/histori3.htm]
- Kattava yksityinen sivusto koko sukututkimuksen kenttään, myös hyvät linkit kaikkiin sukutukimuksen atk-ohjelmiin [http://kotisivu.mtv3.fi/senila/sukututkimus.htm]
- Yksityinen sukututkimuksia tekevä yritys [http://www.sukututkimustoimisto.fi/], sivustolla on mm. viitteet sukututkimuksen kursseihin esim. työväenopistoissa ja esitetään arvio kaupallisen sukuselvityksen kustannuksista.
- Suomen sukututkimusseura [http://www.genealogia.fi]
- Sukututkimus Suomessa-sivusto [http://www.sukututkimus.com/content/] sisältää mm. keskustelupalstan
- Henkilötietojen tietosuoja ja sukututkimus [http://www.tietosuoja.fi/1976.htm]
- Digiarkisto [http://www.digiarkisto.org/] Luokka:Sukututkimus

Paleografia

Paleografialla tarkoitetaan vanhoihin käsialoihin kohdistuvaa tieteellistä tutkimusta. Se on yhtä lailla kielitieteilijöiden kuin historioitsijoiden kannalta tärkeä aputiede. Paleografia auttaa lukemaan entisaikoina kirjoitettuja tekstejä, ajoittamaan sekä paikallistamaan ne. Paleografia jakautuu eri alalajeihin käytetyn kirjaimiston mukaan: voidaan puhua esimerkiksi latinalaisesta, kreikkalaisesta, arabialaisesta, kyrillisestä paleografiasta. Luokka:Kielitiede Luokka:Historian aputieteet

Latina

Latina, lingua latina, on indoeurooppalainen kieli, jota puhuttiin antiikin aikana Roomaa ympäröivällä Latiumin alueella. Se on sukua mm. sanskritille. Siitä tuli Rooman valtakunnan pääkieli. Romaaniseen kieliryhmään kuuluvat kielet kuten espanja ja ranska ovat kehittyneet latinasta. Latina oli pitkään Länsi-Euroopan lingua franca, ennen kuin ranska syrjäytti sen. Nykyisin latinaa ei puhuta enää äidinkielenä eli se on kuollut kieli. Latinan kieltä käytetään kuitenkin edelleen esimerkiksi lääketieteen tautiluokituksissa ja eliöiden tieteellisissä nimissä.

Historia

:Pääartikkeli: latinan historia latinan historia riemukaaressa lukee latinaksi, että Rooman kansa on omistanut sen jumalaiselle keisarille.]] Latinaa puhuttiin alkuaan vain pienessä Latiumin maakunnassa (nykyään nimeltään Lazio) Italiassa yhtenä kielenä muiden joukossa. Muita Italiassa puhuttuja kieliä olivat latinan sukukielet oski, umbri ja volski sekä isolaattikieli etruski. Varhaislatinaa on säilynyt vain fragmentaarisesti.

Kultaa ja hopeaa

Rooman imperiumin mukana kieli levisi koko Välimeren alueelle puhe-, kirja- ja hallintokielenä. Kreikan kieli tosin säilytti vahvan asemansa valtakunnan itäosissa. Latinan kultakaudeksi kutsutaan yleensä n. ajanjaksoa 75 eaa.–14 jaa. Aika sijoittuu tasavallan lopulle ja keisariajan alkuun. Niin sanottu klassinen latina perustuu tämän ajan kieleen. Klassinen latina tarkoittaa yläluokan käyttämää huoliteltua ja tyyliteltyä kielimuotoa, jota tavallinen kansa ei juuri käyttänyt. Merkittävimpiä latinaksi kirjoittaneita runoilijoita ja kirjailijoita tänä aikana olivat Lucretius, Catullus, Vergilius, Horatius, Livius, Ovidius, Julius Caesar ja Cicero. Hopeakaudeksi kutsutaan kahta kultaista aikaa seurannutta vuosisataa. Ajan kirjallisuutta on perinteisesti, mutta varsin kevein perustein, pidetty hieman heikompilaatuisena kuin kultaisen ajan kirjallisuutta. Ajan tärkeitä runoilijoita ja kirjailijoita olivat Seneca, Tacitus, Juvenalis, Apuleius ja Petronius. Arvottavat käsitteet "kultakausi", "hopeakausi" ja "klassinen" ovat luonnollisesti moderneja käsitteitä, ja syntyneet vasta renessanssihumanistien nostettua roomalaisen kirjallisuuden ja kielen esikuvalliseen asemaan.

Vulgaarilatina

Petronius Vulgaarilatinaksi kutsutaan kansan käyttämää, "arkipäiväistä" latinaa. Se tarkoittaa yleisesti puhekieltä ja erityisesti "kansan syvien rivien" puhumaa latinaa, mutta viittaa oikeastaan yksinomaan kirjalliseen latinaan. Puhuttua latinaahan ei ole säilynyt antiikinaikaisessa muodossaan, vaan sitä koskevat päätelmät on tehtävä pitkälti kirjallisten lähteiden perusteella. Rooma levitti laajetessaan vulgaarilatinaa ympäri valtakuntaa, ennen muuta kuitenkin länsiosiin. Länsi-Rooman luhistumisen jälkeen 476 jaa. latinan murteiden eriytyminen toisistaan kiihtyi, ja lopulta niistä kehittyivät romaaniset kielet – mm. ranska, espanja, portugali, romania, italia, retoromaani, provensaali, katalaani ja sardi. Latina vaikutti voimakkaasti myös muihin kieliin. On esimerkiksi arvioitu, että englanninkielisessä kirjoitetussa tekstissä 70–80% sanoista saattaa olla latinalaisperäisiä. Latinasta kehittyneille kielille on ominaista, että monet sanat ja ilmaukset periytyvät nimenomaan puhutusta vulgaarilatinasta eivätkä kirjakielestä. Siksi nykyisten romaanisten kielten vertailevalla tutkimuksella saadaan epäsuorasti tietoja myös vulgaarilatinasta. Esimerkiksi ranskan sana "hevonen", cheval, juontaa juurensa latinan "kaakkia" tai "konia" tarkoittavasta sanasta caballus, eikä kirjakielen hevosta tarkoittavasta sanasta equus.

Keskiaikainen latina

Keskiajalla latina säilyi käytössä ennen muuta kirkon ja hallinnon kielenä. Kirkkolatina ja keskiaikainen latina ovatkin monella tapaa lähes yhteneviä käsitteitä. Kieli oli lakannut olemasta äidinkieli, joten sen kehitys muuttui merkittävästi. Sanasto laajeni, kun uusia sanoja lainattiin vapaasti muista lähteistä. Kreikka ja germaaniset kielet olivat tärkeitä lähteitä. Latina levisi myös kirkon mukana alueille, joissa sitä ei aiemmin ollut puhuttu, esimerkiksi Irlantiin, Saksaan ja Suomeen. Kaarle Suuren kaudella 700-luvun lopussa sai alkunsa karolinginen renessanssi. Kirjallinen latina "syntyi uudestaan" varhaiskeskiajan pimeiden vuosisatojen jälkeen. Toisaalta tämä sai aikaan latinan luonnollisen kehityksen loppumisen, kun kirjallinen ja puhuttu kieli lopullisesti erosivat toisistaan. Klassisen latinan arvostus säilyi. Kirjalliset tekstit pyrkivät jäljittelemään klassisten kirjailijoiden tyyliä. Kuitenkin vulgaarilatinan vaikutus näkyy tämän ajan teoksissa. Kun latina lakkasi olemasta kirjoittajien äidinkieli, siihen ilmestyi monia piirteitä näistä kielistä. Sanojen ortografia muuttui radikaalisti. Muutokset ortografiassa kertovat ennen muuta muutoksista lausumisessa. Kun sanojen lausuminen muuttui, muuttui oikeinkirjoitus hankalaksi. Lausumisen muuttuminen oli niin suurta, että Erasmuksen mukaan eri maiden latinantaitoisten oli lopulta lähes mahdoton ymmärtää toisiaan. Keskiaikaisen latinan katsotaan yleensä päättyvän renessanssiin.

Humanistilatina

renessanssi] Humanistilatinaksi kutsutaan renessanssin aikana humanistien kehittämää latinan tyyliä. Suuntauksen tunnuslause oli ad fontes, lähteille. Humanistit pyrkivät "puhdistamaan" latinan keskiaikaisesta sanastosta ja rakenteista. Cicero ja Vergilius asetettiin muiden yläpuolelle tyyliä määriteltäessä. Suuri osa keskiaikaisesta latinasta leimattiin "goottilaiseksi", termi joka sisälsi heille oletuksen barbaarisesta pahoinpitelystä. Tämän arvotuksen oikeudenmukaisuus on kyseenalainen. Humanistien uudistusohjelma onnistui monilta osin. Kouluissa siirryttiin opettamaan humanistien määrittämää latinaa ja rohkaistiin humanistien suosimien tekstien tutkimista. Humanistien latinaihanne kuitenkin jäykisti kieltä. Teknisen kirjallisuuden – esimerkiksi lakikirjojen, lääketieteen oppikirjojen ja tieteellisten kirjojen – kirjoittaminen tuli huomattavasti hankalammaksi. Tämän seurauksena latinan käyttö uudessa teknisessä kirjallisuudessa vähentyi ja latina alkoi muuttua käytännöllisestä apukielestä muinaisjäänteeksi. Humanistien ansioksi voidaan kuitenkin laskea kiinnostuksen lisääntyminen moniin vanhoihin teksteihin.

Uuslatina

Uuslatinalla tarkoitetaan tyypillisesi renessanssin jälkeistä latinaa. Uuslatinan tärkein käyttökohde on ollut tieteen kielenä. Carl von Linnén eliöluokitus on tärkeä esimerkki tieteellisestä latinasta. Isaac Newton kirjoitti tärkeimmän teoksensa Philosophiae Naturalis Principia Mathematica uuslatinaksi. Latina oli tuolloin Euroopassa tieteilijöiden laajimmin ymmärtämä yhteinen kieli. Myös diplomatian kielenä latinalla oli merkitystä. Latinaa voitiin pitää puolueettomana vaihtoehtona, joka oli vieras kieli tasapuolisesti kaikille osapuolille. Lopulta ranska syrjäytti sen. Renessanssiaikana latina oli monin paikoin pakollinen kouluaine. Kaikki yliopistot vaativat latinantaitoa. Latinan käyttökelpoisuus kansainvälisenä kielenä jätti kuitenkin toivomisen varaa vaihtelevien lausumistapojen vuoksi. Lopulta 1800-luvun loppua kohti latinan opetus väheni huomattavasti ympäri Eurooppaa. Katolisessa kirkossa latinan käyttöä kuitenkin jatkettiin paljon pidempään, ja sitä puhutaan yhä usein erimaalaisten pappien kesken ja käytetään useissa liturgisissa yhteyksissä. Muualla yhteiskunnassa latina on kuitenkin muuttunut lähinnä kuriositeetiksi, jolla ei nähdä todellista arvoa. Englannin dominanssi kansainvälisenä apukielenä taannee kuitenkin latinan jäämisen akateemisen tutkimuksen kohteeksi ja harrastelijoiden puuhasteluksi.

Latina Suomessa

Suomessa latinaa on puhuttu jo lähes tuhannen vuoden ajan, välillä vähemmän, välillä enemmän. Latina saavutti Suomen yli puoli vuosituhatta Rooman luhistumisen jälkeen, mutta siitä tuli silti hallinnon ja uskonnon kieli. 1600-luvuilta lähtien latina oli keskeinen osa suomalaista yliopisto-opetusta, ja se oli pitkään pakollinen osa ylioppilaskirjoituksia. Yliopistollinen opetus oli niin ikään pitkään latinankielistä, samoin yliopistolliset väitöskirjat laadittiin 1700-luvulle saakka lähes yksinomaan latinaksi. Latina vaikutti suomen kielen muotoutumiseen välillisesti, kun kirjakielen luojat ja kielioppien kirjoittajat muovasivat kieltä osittain latinan mallin mukaisesti. Kuten muuallakin Euroopassa latinan lukijoiden määrä on tasaisesti laskenut. Edelleen sitä voi yhä opiskella monissa kouluissa, ja sen voi kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa.

Merkitys

Latina vaikuttaa vielä tänäkin päivänä monin tavoin ja sitä voidaan nähdä eri paikoissa. Usein sitä on paikoissa, joista sitä ei osaa edes tunnistaa. Esimerkiksi monien yritysten ja tuotteiden nimet ovat latinaa tai pseudolatinaa: volvo (pyörin). Tunnetuimmat ovat varmastikin latinankieliset lentävät lauseet, kuten: Alea iacta est (Arpa on heitetty). Useimmat näistä lentävistä lauseista ovat syntyneet vasta antiikin jälkeen. Suomi on tullut ympäri maailmaa tunnetuksi Yleisradion latinankielisestä uutislähetyksestä Nuntii Latini. Kasvien ja eläinten tieteelliset nimet perustuvat latinaan: Canis lupus - susi. Kaikkialta maailmasta löytyy julkisissa rakennuksissa latinankielisiä piirtokirjoituksia (inscriptiones). Monet musiikin, tieteen, tekniikan, jne. termit tulevat latinasta. Vatikaanin virallinen kieli on latina ja sitä käytetään katolisessa kirkossa edelleen useissa yhteyksissä. Sanastoa kehitetään jatkuvasti ja uusille termeille keksitään latinankielisiä nimiä (esimerkiksi CD on discus compactus).

Lääketieteellinen latina

Lääketieteessä käytetään paljon latinankielisiä termejä, koska ne ovat yleismaailmallisia ja mahdollistavat eri maiden ammatinharjoittajien ymmärtävän toisiaan. Lääketieteellisen latinan ymmärtämiseksi ei tarvitse osata koko latinan kielioppia, sillä esimerkiksi verbejä ja pronomineja käytetään vähän sekä lyhennyksiä paljon. Lisäksi lääketieteelliseen latinaan on otettu viljalti kreikankielistä sanastoa. Lääketieteelliset diagnoosit muodostuvat tavallisesti yhdestä potilaan vaivaa tarvittavan tarkasti kuvaavasta sanasta, esimerkiksi "dementia" (henkinen tylsistyminen) tai "ulcus" (haava). Jos diagnoosiin tarvitaan useampia sanoja, muodostuu se yleensä substantiivista ja sen jälkeen tulevasta, sitä tarkentavasta adjektiivista, esimerkiksi "abscessus profundus" (syvä paise) tai paikkaa kuvaavasta anatomisesta termistä "fractura humeri" (olkavarrenluun murtuma).

Latinan ääntämisestä

pronomineja Kielien ääntämiskäytäntö normaalisti vaihtelee ajan kuluessa. Näin on käynyt myös latinalle. Äänteiden äännearvot muuttuivat jo Rooman aikoina useaan otteeseen. Tämä on voitu havaita esimerkiksi tutkimalla piirtokirjoituksissa esiintyviä kirjoitusvirheitä, jotka kielivät sanojen todellisesta ääntämisestä kunakin aikana. Nykyään Suomessa käytetään yleensä latinan klassista ääntämystä, joka on tiedeyhteisön uudelleenkonstruointi tasavallan loppuaikojen oletetusta ääntämyksestä. Latinaa lausutaan periaatteessa hyvin samalla tavalla kuin suomea. Kuitenkin:
- c lausutaan aina k:na; esim. circus [kirkus]
- ae ja oe lausutaan ee, paitsi jos a kuuluu eri tavuun kuin e, esimerkiks aer [aer], ilma
- Joissain suomalaisissa oppilaitoksissa, kuten Turun yliopistossa, noudatetaan kuitenkin arkaaisempaa tasavallanaikaista latinan ääntämystä, jolloin diftongit ae ja oe saavat niiden alkuperäisen foneettisen asun [ai] ja [oi].
- qu lausutaan kv; esim. quasi [kvasi] Keskiaikaisen latinan ääntämissäännöt eroavat edellä mainituista seuraavasti:
- c äännetään s:nä tai ts:nä etuvokaalin edessä
- ti äännetään [tsi] jos sitä seurasi vokaali; esim. tristitia [tristitsia]
- sc äännetään etuvokaalin edellä s Latinassa ei merkitä pitkiä vokaaleja erikseen. Vokaalien kesto (kvantiteetti) on kuitenkin voitu päätellä latinalaisen metriikan perusteella, joka perustui yksinomaan avoimien ja suljettujen tavujen kvantiteettiin. Tämän perusteella on esimerkiksi todettu sanan plus (enemmän) antiikinaikaiseksi ääntämiseksi [pluus], kun taas sana minus (vähemmän) on äännetty [minus], eli lyhyellä vokaalilla. Pitkän ja lyhyen vokaalin erosta ei voida kuitenkaan olla täysin varmoja, ja on epäilty, että pitkät vokaalit ovat tosiasiassa olleet puolipitkiä kuten italian kielessä. Muussa tapauksessa sellaisten pelkästään pitkiä vokaaleja sisältävien sanojen kuten infinitivo [iinfiiniitiivoo] oikea ääntäminen on voinut olla melkoisen työlästä. Ainoa keino varmasti tietää kaikkien vokaalien pituus latinassa on tarkastaa sanakirjasta, joissa pitkät vokaalit on useimmiten merkitty kirjaimen päälle piirretyllä vaakaviivalla. Maailmasta löytyy myös useita muita latinan ääntämistapoja. Esimerkiksi saksalaiset lausuvat c:n ts, englantilaiset s ja italialaiset italian kielen mukaisesti. Ääntämistä on kuitenkin pyritty yhtenäistämään klassiseen käytäntöön.

Latinan oikeinkirjoitus

Latinalaisista aakkosista puuttui antiikin aikana monia nykyisistä kirjaimista. "J", "U" ja "W" on keksitty myöhemmin ja esimerkiksi "K" ja "Y" esiintyivät vain harvoissa sanoissa. Pieniä kirjaimia ei ollut. Välimerkkejä ei käytetty lukuun ottamatta joissain piirtokirjoituksissa esiintyvää sanojen väleissä käytettyä pistettä. Kirjainten ulkomuoto vaihteli, nykyisen näköisiä kirjaimia käytettiin lähes ainoastaan monumentaalipiirtokirjoituksissa (scriptura monumentalis). Käytetty kirjoitusalusta määritti pitkälti kirjainmuotoja: kivi kirjoitusmateriaalina johti suorakulmaisiin kirjaimiin, papyrukselle ja pergamentille kirjoitettaessa käytössä olivat myös erilaiset kursiivikäsialat (unsiaalit). Näistä syistä mikä tahansa nykyinen oikeinkirjoitussääntö on uudenaikainen sopimus, joka eroaa jotenkin antiikin käytännöstä. Suomessa yleisin käytäntö on kirjoittaa isolla lauseen ensimmäinen kirjain. Lisäksi isolla kirjoitetaan erisnimet (esim. Roma) ja erisnimistä johdetut adjektiivit (esim. Romanus, Romana). Muuten käytetään pieniä kirjaimia. Usein käytetään myös kirjaimia "J" ja "U" näitä äänteitä alun perin kuvanneiden kirjainten "I" ja "V" tilalla, joskin "J"-kirjainta hieman harvemmin. Esimerkiksi nimi GAIVS IVLIVS CAESAR kirjoitetaan useimmiten Gaius Julius Caesar tai Gaius Iulius Caesar. Kirjainta "W" ei usein käytetä edes nykyisissä lainasanoissa. Tämän vuoksi Wikipedia on latinaksi Vicipaedia. Latinankielisen tekstin välimerkit kirjoitetaan yleensä kirjoittajan äidinkielen mukaisesti. Täten suomea äidinkielenään puhuva käyttää latinankielisessä tekstissä suomen välimerkkisääntöjä. Muita vaihtoehtoisia oikeinkirjoitussääntöjä:
- Ei käytetä pieniä kirjaimia ollenkaan. Ei käytetä kirjaimia "J" ja "U". Käytetään välimerkeistä vain pistettä tai sitten ei mitään (käytössä lähinnä teosten nimissä ja monumentaalipiirtokirjoituksissa).
- Käytetään pieniä kirjaimia. Suurella kirjoitetaan vain erisnimet, ei esimerkiksi lauseen ensimmäistä sanaa (käytössä erityisesti roomalaisten tekstien tieteellisissä julkaisuissa).
- Kirjoitetaan suurella samat sanat kuin kirjoittajan äidinkielessä, esimerkiksi virkkeiden alkukirjaimet (käytössä erityisesti oppikirjoissa).

Nykyaikaiset nimet latinankielisessä tekstissä

Kun käytetään nykyaikaisia nimiä (tai lainasanoja) latinankielisessä tekstissä, niitä tarvitsee joskus taivuttaa. Tämähän on tilanne, johon ajaudutaan suomessakin, kun tulee tarvetta taivuttaa ulkomaisia sanoja. Käytäntöjä on monia, seuraavassa muutamia:
- Sanoja ei taivuteta. Esimerkiksi hepreankieliset nimet eivät taipuneet antiikin aikanakaan, joten myös nykyiset nimet voidaan jättää taivuttamatta. Jos sijamuodon ilmaiseminen on välttämätöntä, käytetään jotain tilkesanaa, josta muoto näkyy.
- Sanoja taivutetaan suoraan. Valitaan sopiva deklinaatio, ja liitetään raa'asti sanaan latinankieliset päätteet.
- Nimistä voidaan muodostaa latinankielinen muoto. Usein esimerkiksi etunimi palautetaan aikaisempaan muotoon, josta se on johdettu. Toimii hyvin pyhimyksistä johdettujen nimien ja muiden ulkomaalaisperäisten nimien kohdalla. Tämän jälkeen taivutetaan vain etunimeä, ja sukunimi jätetään ennalleen. Esimerkiksi George W. Bush on latinankielisessä Wikipediassa Georgius W. Bush. Esimerkiksi Mari voi olla Maria, Olli voi olla Olavus, Juho voi olla Iohannes. Latinankielisen nimen valinta on tietysti täysin vapaata. Jos nimi ei juonnu yhteiseurooppalaisesta nimiperinteestä (esim. Aino tai Mohammed), joutuu valinnan joka tapauksessa tekemään itse.

Kielioppia

Seuraavassa käydään lyhyesti läpi latinan kieliopin muutamia piirteitä. Pitkät vokaalit on monin paikoin merkitty pituusmerkillä (macron), taivutuspäätteet erotettu sanasta yhdysviivalla. Vokaalipituutta ei yleensä merkitä tekstien tieteellisissä julkaisuissa, ainoastaan oppi- ja sanakirjoissa.

Substantiivit ja adjektiivit

Latinan kielessä on useita taivutusmuotoja, kuten suomen kielessäkin. Siinä on substantiiveilla 7 sijamuotoa: nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi, ablatiivi, lokatiivi ja vokatiivi. Näistä kaksi viimeistä ovat harvinaisempia. Sukuja on kolme, maskuliini, neutri ja feminiini. Suku voi määräytyä sanan muodosta (kieliopillinen suku) tai merkityksestä (luonnollinen suku). Lukuja eli numeruksia ovat yksikkö ja monikko. Lisäksi sanoissa duo (kaksi) ja ambo (molemmat) on säilynyt kaksikko eli duaali. Adjektiivit taipuvat pääsanan mukana samassa sijassa, luvussa ja suvussa. Koska päätteet kertovat sanan tehtävän lauseessa, sanajärjestys on useimmiten vapaa ja subjektia ei ilmaista, jos asiayhteys sen paljastaa. Mater cibum parat > "Äiti ruokaa tekee" (tavallinen järjestys). Mater parat cibum > "Äiti tekee ruokaa". Substantiivit jaetaan viiteen deklinaatioon. Deklinaatiot on helpointa erottaa genetiivin päättestä. Niiden taivutus ei ole täysin suoraviivaista, eikä sitä voida kokonaisuudessaan esittää tässä. Kolme ensimmäistä deklinaatiota ovat kahta viimeistä yleisempiä. Kreikkalaiset lainasanat säilyttävät usein taivutuksensa. Seuraavassa käydään läpi joitain esimerkkejä. Taivutuskaavojen suomennokset on annettu sijamuotojen yleisimpien merkitysten mukaan. Ablatiiville ei ole annettu suomennosta, koska sillä on hyvin monia käyttöjä. Esimerkiksi preposition in yhteydessä se tarkoittaa päätteitä -ssa/-ssä.

I deklinaatio

Genetiivin pääte -ae. Ensimmäisen deklinaation sanat ovat feminiinejä, paitsi tietyt luonnollista sukua noudattavat sanat kuten nauta (merimies) ja agricola (maanviljelijä), jotka voivat olla maskuliineja.

II deklinaatio

Genetiivin pääte -i. Toiseen deklinaatioon kuuluu us- loppuisia sanoja, kuten annus (vuosi), er- loppuisia sanoja, kuten puer (poika) ja ager (pelto), sekä um- loppuisia sanoja, kuten verbum (sana). Seuraavassa ensimmäisen tyypin taivutus: Toisen deklinaation us- ja er- loppuiset sanat ovat maskuliineja, um- loppuiset neutreja. Poikkeuksia tähän mm. Aegyptus (Egypti) ja humus (maa, multa) jotka on feminiinejä, sekä virus (myrkky) ja pelagus (meri), jotka ovat neutreja. Niillä us- loppuisista sanoista, joita voidaan puhutella, on e- päätteinen vokatiivi. Tätä käytetään puhutellessa, esimerkiksi serve! (orja!).

III deklinaatio

Genetiivin pääte -is. Deklinaatioon kuuluu varsin erinäköisiä sanoja, mm. rex (kuningas), labor (työ, kärsimys), carmen (laulu). Feminiinit ja maskuliinit taipuvat samoin.

IV deklinaatio

Genetiivin pääte -us. Mm. sanat fructus (hedelmä) ja cornu (sarvi).

V deklinaatio

Genetiivin pääte -ei. Harvat, mutta yleiset sanat, kuten dies (päivä) ja res (mm. asia).

Verbit

Latinan verbien pääluokat ovat aktiivi ja passiivi. Moduksia ovat indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Tempuksia ovat preesens, imperfekti, I futuuri, II futuuri, perfekti ja pluskvamperfekti. Konjugaatioita on neljä. Verbien taivutusta varten on tunnettava taivutuskaavojen lisäksi jokaisen verbin teema, esim. amo, amavi, amatum, amare (rakastaa). Latinan verbien muoto-oppi on hyvin säännöllinen. Epäsäännöllisiä ovat lähinnä olla- verbi sum, fui, esse ja sen johdannaiset, tahtoa- verbi volo, volui, velle ja sen johdannaiset ja muutama muu. Sanakirjassa verbit ilmoitetaan yleensä indikatiivin preesensin ensimmäinen persoona, esimerkiksi amo (rakastan).

Esimerkkejä

Yleisimmin latinasta tunnetaan lentävät lauseet, joista useimmat ovat peräisin keskiajalta. Esimerkiksi:
- Veni, vidi, vici. - Tulin, näin (ja) voitin (Julius Caesar)
- Ceterum censeo Carthaginem esse delendam. - Muuten olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä. (Cato)
- Quo vadis, Domine? - Minne menet, Herra? (Paavali)
- Inter arma silent leges. - Lait vaimenevat aseiden välissä. (Cicero)
- Panem et circenses! - Leipää ja sirkushuveja! (Juvenalis)
- Concordia res parvae crescunt. - Yhteisymmärryksessä pienet asiat kukoistavat. (Ateneumin kyljessä.)
- O tempora, o mores! - Oi aikoja, oi tapoja! (Cicero)
- Repetitio mater studiorum - Kertaus (on) opintojen äiti
- In hoc signo vinces. - Tässä merkissä voitat. (Konstantinus Suuri väitti kuulleensa taivaasta.)
- Divide et impera - Hajoita ja hallitse (viittaa Rooman politiikkaan)
- Vade mecum! - Kulje kanssani. Wikisitaateissa on luettelo latinankielisistä lentävistä lauseista.

Lyhyt latinan oppitunti

Latinaa ei yleensä opetella kuten nykykieliä, vaikka sellainenkin muoti koulutusjärjestelmäämme tiettävästi on ilmestynyt. Koska kahvikupin tilaamisesta latinaksi ei juuri ole hyötyä, tavoitteena on oppia kielioppi ja muinaisten tekstien tulkintaa. Lääkäreille, juristeille ja muille työssään jonkin verran latinaa tarvitseville opetetaan kieltä heidän omista käytännöllisistä lähtökohdistaan. Latinan oppikirjat ovat säilyneet liki samannäköisinä jo noin tuhannen vuoden ajan. Seuraavassa muutaman lauseen lyhyt ja yksinkertainen "kappale", joka on suomennettu sanasta sanaan. Suomennokseen on myös merkitty joidenkin latinankielisten sanojen muodot. Siitä nähdään latinan rakenne, ja miten kielioppiosassa esitettyjä sanoja voidaan käyttää. Otetaan esimerkiksi lause Romani ite domum. Sana Romanus taipuu kuten annus, eli se on toista deklinaatiota. Näin ollen sen monikon nominatiivi on Romani. "Menkää" on käsky, joten tulee käyttää imperatiivia. Roomalaisia on monta, joten imperatiivin pitää olla monikossa ite. Meneminen on liikettä jotain kohti, joten tulee käyttää ad -prepositiota ja akkusatiivia. Domus, kotiin, on kuitenkin poikkeus, sillä sen yhteydessä tulee käyttää lokatiivia domum. Latinasta kiinnostuneita kehotetaan tutustumaan artikkelin lopussa annettuun kirjallisuuteen. Alkuun pääsemiseksi tarvitaan sekä kielioppi että tekstikirja.

Kirjallisuutta

- Reijo Pitkäranta, Suomi-latina-suomi-sanakirja (WSOY 2001) – Uusi hyvätasoinen sanakirja, verbit esitetty normaalista poikkeavalla tavalla.
- Tuomo Pekkanen, Ars Grammatica Latinan kielioppi (Yliopistopaino 2002) – Kattava peruskielioppi.
- Erkki Palmén ja Tuomo Pekkanen, Elementa Linguae Latinae (Gaudeamus 1983) – Perinteinen latinan oppikirja. Panostaa kirjallisen kielen opettamiseen ja tarvitsee aina tuekseen kieliopin.
- Matti Oja ja Ilpo Probst, Via Nova (WSOY 1994) – Via Nova -sarja on lukion alkeisopetuksessa käytetty kirjasarja, joka painottaa antiikin kulttuurin esittelyä ja jättää kieliopin ja sanaston opettamisen vähemmälle. Lähestymistyyli on nykykielten opetuksen kaltainen. Etenkin vanhemmat painokset sisältävät lukuisia virheitä.
- Tuulikki Elo, Sisko Penttilä ja Ilpo Probst, Via Nova II (WSOY 1996)
- Maija-Leena Kallela ja Erkki Palmén, Clavis Latina (Finn Lectura ja Opetushallitus) – Clavis Latina on lukion latinan kielen oppikirjasarja, joka soveltuu myös muuhun latinan opetukseen. Kolmiosaisen kirjasarjan kukin osa sisältää kaksi kirjaa: Textus & Cultura -tekstikirjassa ovat latinankieliset tekstit ja niiden sisältöön liittyvät harjoitukset sekä suomenkieliset kulttuurikatsaukset, Grammatica & Exercitia -kielioppiosa sisältää kieliopin harjoituksineen. Kolmas osa ilmestyy kevään 2006 aikana.

Katso myös

- Rooman valtakunta
- DIIS MANIBUS
- Latinalaiset aakkoset
- Roomalainen nimi

Aiheesta muualla

- Vicipaedia. Pagina prima Latinankielinen Wikipedia
- [http://www.yleradio1.fi/nuntii/ Nuntii Latini] - Yleisradion latinankieliset uutiset (myös teksti-tv:n sivu 365)
- [http://195.236.0.10/pls/terveysportti/sanakirjat.koti?p_kirja_id=32 Duodecimin johdatus lääketieteelliseen latinaan] Luokka:Latina als:Latein zh-min-nan:Latin-gí ko:라틴어 ja:ラテン語 simple:Latin language th:ภาษาละติน

Karjalankannas

Karjalankannas on Venäjän länsiosissa sijaitseva maa-alue, joka erottaa Laatokka-järven ja Suomenlahden toisistaan. Jääkausi ja sen jälkeinen maankohoaminen ovat vaikuttaneet Karjalankannaksen maiseman muodostumiseen. Maa kohoaa alueella edelleen. Kannasta halkova Vuoksi virtaa Saimaasta Laatokkaan. Vuoksen vedenkorkeus on vaihdellut ajan saatossa, ja sen ollessa korkeimmillaan vesistö muodosti Vuoksenlaakson muinaisjärven, jonka rannalle syntyi asutusta metallikaudella. Ennen toista maailmansotaa alue oli osa Suomea, mutta menetti sen Neuvostoliitolle talvisodan jälkeisessä Moskovan rauhassa. Käytännössä koko väestö evakuoitiin Suomeen. Se kuuluu nykyään Leningradin alueeseen Venäjän federaatiossa. Karjalankannas on Neuvostoliiton ja Venäjän hallussa ollessaan taantunut ja nykyään alueen elintaso ja vauraus on Venäjänkin mittapuulla on heikko. Vasta viime vuosina alueen talous on lähtenyt selvään nousuun, painottuen kuitenkin vain suuremmille paikkakunnille.

Karjalankannaksen kunnat ennen talvisotaa

Kaupungit:
- Käkisalmi (5 083 asukasta vuonna 1939)
- Viipuri (86 000) Kauppalat:
- Koivisto (2 500) Maalaiskunnat:
- Antrea (9 000)
- Hiitola (8 500)
- Kirvu (9 000)
- Kaukola (4 024)
- Käkisalmen maalaiskunta (5 100)
- Räisälä (8 000)
- Vuoksenranta (3 000)
- Äyräpää (5 980)
- Heinjoki (3 670)
- Johannes (9 638)
- Koiviston maalaiskunta (9 500)
- Viipurin maalaiskunta (16 000)
- Kuolemajärvi (5 332)
- Uusikirkko (11 500)
- Muolaa (11 300)
- Vuoksela (3 000)
- Pyhäjärvi (7 985)
- Sakkola (6 000)
- Valkjärvi (7 760)
- Kanneljärvi (3 500)
- Metsäpirtti (4 900)
- Rautu (5 990)
- Kivennapa (10 000)
- Terijoki (8 000)

Linkkejä

- [http://www.kotus.fi/kielitoimisto/nimisto/usein_esitettyja_kysymyksia/karjalan.shtml Kielitoimiston nimistöneuvonta. Kirjoitetaanko Karjalan kannas vai Karjalankannas?]
-

Viipuri

Viipuri (ven. Вы́борг, Vyborg, ruots. Viborg) on kaupunki Neuvostoliitolle luovutetulla alueella, Venäjällä, Suomenlahden rannikolla, Kannaksella. Viipurin pääkatu on Lenina prospekt, entiseltä nimeltään Torkkelinkatu.

Historia

Viipurin perusti traditionaalisen näkemyksen mukaisesti Torkkeli Knuutinpoika vuonna 1293 Ruotsin suomalaisten ja karjalaisten asuttamille alueille kohdistuneen ja valtakunnan alueita itään laajentavan kolmannen ristiretken aikana. Pähkinäsaaren rauhassa 1323 kaupungista tuli virallisesti Ruotsin valtakunnan osa. Suuren pohjan sodan (isovihan) jälkeen vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhassa Venäjä sai Viipurin Ruotsilta ja se liitettiin Tsaarin Venäjään. Venäjän vallattua lopun Suomen, nk. Uuden Suomen, Ruotsilta Suomen sodassa 1808, koko Vanha Suomi ja sen osana Viipuri liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812. Vuonna 1812 Viipurin asukkaista 44% oli suomenkielisiä, 14% ruotsinkielisiä ja 12% saksalaisia ja loput venäläisiä. Siviilielämässä saksalaisilla oli määräävin asema. [http://www.luovutettukarjala.fi/pitajat/viipuri/viipurihist.htm] Vuonna 1917 Suomi julistautui itsenäiseksi. Viipuri oli Suomen sisällissodassa ensin punaisten puolella, kunnes valkoiset valloittivat sen 29. huhtikuuta 1918. Ennen talvisotaa Viipuri oli Suomen toiseksi suurin kaupunki (80 000 asukasta) ja Helsingin ohella kansainvälisin. Se oli myös Viipurin läänin hallintokaupunki. Talvisodassa kaupunki vaurioitui pahoin, mutta Puna-armeija ei saanut sitä vallattua. Moskovan rauhansopimuksessa se kuitenkin jäi muun luovutetun Karjalan alueen kanssa Neuvostoliitolle. Jatkosodassa Suomi valtasi Viipurin takaisin 1941 ja kunnosti pahoin tuhotun kaupungin huomattavan nopeassa ajassa jälleen asuinkelpoiseksi. Kaupunki menetettiin jälleen 20. kesäkuuta 1944. Jatkosodan jälkeen Viipuri jäi Neuvostoliitolle, joka asutti sen omilla asukkaillaan.

Nykytila

Nykyään Viipuri on suosittu turistikohde suomalaisten keskuudessa ja sinne pääsee helposti linja-autolla tai Saimaan kanavaa pitkin. Kaupungissa asuu 78 800 (2004) asukasta. Kaupungissa on vanhoja suomalaisia rakennuksia, jotka ovat luhistumispisteessä tai rapistuvat kuten Alvar Aallon suunnittelema kirjasto. Kaupungin luonteeseen on vaikuttanut sen sijainti rajan lähellä - asukkaina on enimmäkseen rajavirkailijoita ja teollisuuden palveluksessa työskenteleviä. Teollisuuslaitoksia Viipurissa toimiikin yli 20. Varsinkin kauppatorin ja -hallin eteen pysähtyneitä linja-autojen turisteja on takavuosina ryöstetty ja huijattu, ja mm. passeja on ryöstön jälkeen myyty takaisin omistajilleen. Sen seurauksena suomalaisturistien määrä on vähentynyt (tilanne kesällä 2005), vaikka alue on puhdistettu rikollisista. Viipurissa on vuoden 2005 aikana avattu sushi-ravintola, hypermarket Karusel, ja pitkään työn alla ollut ns. Lallukan talon remontti on saatu loppusuoralle. Katuverkostoa on myös uusittu.

Nähtävyyksiä

Viipurin keskeisin nähtävyys on 1200-luvun lopulta peräisin oleva Viipurin linna. Kaupunkia on myös ainoana suomalaisena kaupunkina ympäröinyt kaupunginmuuri, joka purettiin 1800-luvulla. Muurista on jäänteenä Keskiajan lopulta peräisin oleva ns. Raatitorni ja hiukan myöhempää perua oleva Pyöreä torni eli Pässinlinna, joka on ollut ravintolakäytössä jo vuodesta 1923. Torkkeli Knuutinpojan torilla sijaitseva Viipurin raatihuone on nykyään asumiskäytössä. Viipurin 700-vuotisjuhliin vuonna 1993 entisöitiin Torkkeli Knuutinpojan patsas, joka sijoitettiin alkuperäiselle paikalleen kaupunginmuseon eteen. Torilla sijaitsee myös vanha päävartiorakennus sekä Weckrothin kauppiassuvun nykyään autiona oleva asuintalo. Talon ostaneen rakennusfirman on määrä entisöidä rakennus vuoteen 2008 mennessä. Viipurissa on säilynyt yli 200 suomalaista julkista ja asuinrakennusta. Kulttuurihistoriallisesti merkittävä on Monrepos'n puisto, jota on 2000-luvulla hieman kunnostettu suomalaisten aloitteesta.

Linkkejä

- [http://www.vyborg.ru Viipurin kaupungin kotisivut] Virallinen sivusto
- [http://www.viipurikeskus.fi Viipuri-keskuksen sivut]
- [http://www.viipuri.net Wiipuri-Yhdistys ry:n sivut]
- [http://www.vanhaviipuri.com www.vanhaviipuri.com] - sisältää kuvia Luokka:Karjalankannas Luokka:Viipuri Luokka:Leningradin alueen kaupungit Luokka:Suomen entiset kunnat ko:비보르크

1500

Tapahtumia

Syntyneitä

- 1. marraskuuta - Benvenuto Cellini, Italian Florencessa, kuvanveistäjä ja renessanssinero

Kuolleita

- 29. toukokuuta - Bartolomeus Diaz, portugalilainen löytöretkeilijä Luokka:1500-luku ko:1500년

1600

Tapahtumia

Syntyneitä

- Kaarle I Englannin kuningas

Kuolleita

- Giordano Bruno - Inkvisition harhaoppisena tuomitsema fransiskaanipappi ja tiedemies. Luokka:1600-luku ko:1600년 simple:1600

Karjala

:Karjala on myös Lappeenrannassa ilmestyvä suomenkarjalaisten kotiseutu- ja heimolehti. Karjala ei ole yksikäsitteinen termi. Se ei ole muodostanut koskaan yhtenäistä hallinnollista kokonaisuutta, vaan on kuulunut osin Ruotsiin, osin Novgorodiin ja Venäjään. Nykyään Karjala on jaettu Suomen ja Venäjän välillä. Se koostuu Suomelle kuuluvista Etelä- ja Pohjois-Karjalan maakunnista, Karjalan tasavallalle kuuluvista Laatokan, Aunuksen ja Vienan Karjalasta sekä Leningradin alueeseen kuuluvasta Karjalankannaksesta. Kannas, Raja-Karjala ja Laatokan Karjala ovat entisiä Suomelle kuuluneita alueita, ns. luovutettu Karjala. Tverin Karjala -nimityksellä tarkoitetaan Moskovan ja Novgorodin välissä sijaitsevalla Tverin alueella asuvien karjalaisten alueita, minne karjalaiset pakenivat Ruotsin pakkokäännytystä ja verorasitusta ja luvattujen verohelpotusten perässä vuoden 1617 Stolbovan rauhan jälkeen. Jonkin verran tverinkarjalaisia asuu myös Novgorodin alueella.

Käsitteen käyttö

Karjala käsitteenä on laaja. Perimmäisenä alueena Karjalalla tarkoitetaan karjalaisten eli alkujaan itäisimmän suomalaisheimon elinaluetta, joka käsitti nykyisen Karjalan tasavallan, Karjalankannaksen Venäjällä ja Pohjois- ja Etelä-Karjalan nykyisestä Suomesta. Aikoinaan Karjalaan kuului vielä Savilahden pogosta eli nykyinen Mikkelin alue, Kymijoen itäpuolen nautintoalue ja Pohjois-Savon itäisimmät alueet. Lisäksi idässä Karjalaan laskettiin kuuluvan Kauko-Karjala, johon mm. Äänisen takainen Puutoisen ja Kargopolin (Karhupelto) alueet kuuluivat. Nautinta-alueina karjalaisilla oli vielä 1200-1300 -luvuilla Pohjois-Pohjanmaan joet Torniosta Pyhäjokeen sekä Kuolasta Kantalahti ja Välijärvi. Karjalaiset ovat aina kuuluneet itäiseen kulttuuripiiriin, josta syystä uskonnoltaan he ovat ortodokseja. Kun Suomessa puhutaan Karjalasta, yleensä tarkoitetaan sodissa luovutettua Karjalaa tai kaikkia luovutettuja alueita, kun puhutaan Karjalan palautuksesta. Venäjällä taas Karjalasta puhuttaessa tarkoitetaan Karjalan tasavaltaa, joka koostuu suurimmaksi osaksi Itä-Karjalasta. Muualla maailmassa ja osin Suomessakin (nuorisotutkimukset) käsitteiden erot ovat huonosti tunnettuja.

Historia

Karjalasta taisteltiin Ruotsin ja Novgorodin välillä ensimmäisen kerran jo 1200-luvulla. Pähkinäsaaren rauhassa (1323) Inkerin ja Laatokan Karjalan verotusoikeudet menivät Novgorodille ja Ruotsi sai Länsi-Karjalan. Suuri Pohjan sota lopetti melko pitkän rauhanjakson, ja vuonna 1721 solmitussa Uudenkaupungin rauhassa Ruotsi luovutti Venäjälle Viipurin ja Käkisalmen läänin. Hattujen sodan päättäneessä Turun rauhassa (1743) Ruotsi menetti loputkin Karjalasta (lukuun ottamatta nykyistä Pohjois-Karjalaa). Mutta Ruotsin vastoinkäymiset jatkuivat, sillä Suomen sodan jälkeen Venäjä miehitti loputkin Suomesta, ja vuonna 1812 Vanha Suomi liitettiin osaksi Suomen suuriruhtinaskuntaa. Suomi säilytti suuriruhtinaskunnan rajat itsenäistyessään vuonna 1917 (Tarton rauhansopimuksessa lisäyksenä Petsamo), mutta menetti mm. suuren osan Karjalasta talvisodassa. Jatkosodan aikana Suomi valloitti nämä alueet takaisin, mutta rauhansopimuksessa menetti ne.

Nykyiset rajat

Sodanjälkeinen raja seurasi suunnilleen vuoden 1721 Pietari Suuren rajaa, mistä oli sovittu suuren Pohjan sodan jälkeen Uudenkaupungin rauhassa. Verrattuna Tarton rauhan rajaan 1920, Suomi luovutti Karjalasta Neuvostoliitolle Antrean, Harlun, Heinjoen, Hiitolan, Impilahden, Jaakkiman, Johanneksen, Kanneljärven, Kaukolan, Kirvun, Kivennavan, Koiviston, Kuolemanjärven, Kurkijoen, Käkisalmen, Lavansaaren, Lumivaaran, Metsäpirtin, Muolaan, Pyhäjärven, Raudun, Ruskealan, Räisälän, Sakkolan, Salmin, Seiskarin, Soanlahden, Sortavalan, Suistamon, Suojärven, Suursaaren, Terijoen, Tytärsaaren, Uusikirkon, Valkjärven, Viipurin, Vuokselan, Vuoksenrannan ja Äyräpään (maalais)kunnat, Koiviston ja Lahdenpohjan kauppalat sekä Käkisalmen, Sortavalan ja Viipurin kaupungit. Jääsken, Korpiselän, Pälkjärven, Säkkijärven ja Vahvialan maalaiskunnista luovutettiin niin suuria alueita, että jäljelle jääneet osat liitettiin muihin Suomen kuntiin. Myös Ilomantsista, Kiteestä, Lappeesta, Nuijamaasta, Parikkalasta, Rautjärvestä, Ruokolahdesta, Saaresta, Simpeleestä, Tohmajärvestä, Uukuniemestä, Vehkalahdesta, Virolahdesta, Värtsilästä ja Ylämaasta luovutettiin alueita, mutta kunnat jatkoivat itsenäisinä kuntina. Luovutettu Karjala kuului pääasiassa Viipurin lääniin, jonka jäljellejääneistä osista tehtiin Kymen lääni (Kopriselän Suomen puolelle jäänyt osa liitettiin Kuopion lääniin), joka vuonna 1997 liitettiin uuteen Etelä-Suomen lääniin. Pohjois-Karjalan uusi maakunta sijaitsee Itä-Suomen läänissä. Neuvostoliiton puolella Karjalasta tehtiin vuonna 1923 Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta, jonka kuitenkin sodan koittaessa 1940 muutettiin Karjalais-suomalaiseksi neuvostotasavallaksi. Nimi ja autonominen status palautettiin takaisin 1956 Stalinin kuoltua. Tästä syystä Neuvostoliiton hajotessa 1991 Itä-Karjala jäi osaksi Venäjää, vaikka itsenäistymishalujakin oli. Nykyään nimi on Karjalan tasavalta.

Katso myös

- Jatkosota
- Karjalaiset
- Karjalan kieli
- Karjala-kysymys
- Munukka
- Suur-Suomi
- Talvisota

Aiheesta muualla

- [http://www.karjalanliitto.fi/ Karjalan Liitto]
- [http://www.yle.fi/teema/karjala/aikajana.php?ajanjakso=historia Aikajana - Karjalan historia]
- [http://www.kotus.fi/verkkojulkaisut/julk129/karjala_sisalto.shtml Karjala - kieli, murre ja paikka]
- [http://www.luovutettukarjala.fi/ Luovutettu Karjala, lisätietoja Neuvostoliitolle luovutetuista Karjalan alueista]
- [http://virtual.finland.fi/finfo/english/karjala.html The Many Karelias] - Virtual Finland
- [http://heninen.net/old_map/suomeksi.htm Karjala keskiajan Euroopan kartalla] - Heninen
- [http://flagspot.net/flags/fi-k.html Flag] - Flags of the World
- [http://www.eki.ee/books/redbook/karelians.shtml The Karelians]
- [http://www.prokarelia.net/fi ProKarelia] Luokka:Karjala ko:카랼라 ja:カレリア

Inkeri

Inkeri eli Inkerinmaa (vir. Ingeri, ruots. Ingermanland, ven. Ižorskaja zemlja) on vanha itämerensuomalainen maakunta nykyisessä Venäjän Federaatiossa, Pietarin ympäristössä. Se ulottuu Suomen entiseltä rajalta Viron rajalle muutoin rajoittuen Laatokkaan, Lavaojaan ja Laukaan jokeen, ja sen pinta-ala on noin 15 000 neliökilometriä.

Historia

Inkerissä 1900-luvulla eläneistä kieliryhmistä alkuperäisimpänä pidetään Virosta tulleita vatjalaisia, joiden tiedetään asuneen alueella ainakin 1000-luvulta. Inkerikot ovat eläneet alueella ainakin 1100-luvulta. Keskiajan lopulta ja etenkin Pietarin kaupungin perustamisen jälkeen alue on venäläistynyt. Ruotsin suurvalta-aikana Inkerinmaan alkuperäisväestöä korvattiin myös Suomesta tuodulla väestöllä, jotka ovat ns. inkeriläisten esi-isiä. Tänä päivänä valtaosa asukkaista on venäläisiä ja muita entisen Neuvostoliiton kansalaisia, inkerikkojen ja inkeriläisten ollessa marginaalivähemmistö, ja vatjalaisten jo käytännössä kuoltua sukupuuttoon. Inkerin asukkaat omaksuivat ortodoksisen kristinuskon 1200-luvun alkupuolella. He taistelivat Novgorodin ruhtinas Aleksanterin puolella sodassa Ruotsia vastaan vuonna 1240. Lisänimen Nevski saanut Aleksanteri liitti Inkerinmaan osaksi itäistä kulttuuripiiriä. Ruotsalaiset kilpailivat Novgorodin kanssa ja perustivat 1300 lyhyaikaisen Maankruunun linnan nykyisen Pietarin paikalle. Kalparitarit miehittivät länsiosaa ja perustivat Kaprion linnan. 1478 Venäjä liitti Inkerin itseensä, mutta alueesta käytiin taisteluja 1500-luvulla. Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Ruotsi sai Inkerin itselleen ja ryhtyi luterilaistamaan aluetta. Inkeri kuului Ruotsin kuningaskuntaan aina vuosiin 1702—1703, jolloin Pietari Suuri valloitti sen ja aloitti uuden Pietarin, uuden pääkaupungin, rakentamisen. Suomi ja Inkeri palautuivat saman valtion osiksi vuosina 1809—1917, jolloin molemmat olivat Venäjän keisarikunnan osia. Inkeri ei tosin Venäjän vallan aikana ollut osa Suomen suuriruhtinaskuntaa. Venäjän vallankumouksen aikaan Inkerissä heräsi itsenäisyysliike, joka vaikutti erityisesti Pohjois-Inkerissä. Suomalaiset tekivät yhdessä virolaisten ja valkoisten venäläisten kanssa retkiä Inkeriin, jotka olivat osana heimosotia. Pohjois-Inkeri mm. julkaisi omaa postimerkkiä. Inkerin asioiden hoitaja heimopolitiikan aikoina oli Inkerin Väliaikainen Hoitokunta. Pohjois-Inkerissä oli muutaman kylän itsehallintoalue, joka tunnettiin nimellä Kirjasalon tasavalta. Tarkoituksena oli liittää Pohjois-Inkeri Suomeen ja Länsi-Inkeri Viroon, mutta Tarton rauhassa 1920 Inkeri jäi osaksi Neuvosto-Venäjää, joka lupasi alueelle kulttuuriautonomian, jota ei kuitenkaan pantu toimeen.

Väestö

Inkerin alkuperäisväestöä ovat vatjalaiset ja karjalaisperäiset inkerikot. 1600-luvulla Inkeriin siirtyi suuri määrä suomalaista luterilaista väestöä. Useimmiten käsitteellä "inkeriläiset" viitataan näihin inkerinsuomalaisiin. Nämä asukkaat hävitettiin Inkeristä Neuvostoliiton aikana. Jo vuoden 1917 vallankumouksen aikana Suomeen siirtyi 4 000 pakolaista. Maailmansotien välillä, mm. Stalinin vainojen aikana, inkeriläisiä karkoitettiin Neuvostoliiton kaukaisille alueille. 63 000 ihmistä pakeni Suomeen toisen maailmansodan aikana, mutta Stalin vaati heidät takaisin vuonna 1944. Suurin osa myös tästä väestöstä teloitettiin epäluotettavina tai karkoitettiin mm. Kazakstaniin ja Siperiaan. Näillä alueilla vieläkin asuu pieniä inkeriläisvähemmistöjä. Lopuista, mukaan lukien joistain Stalinin vallan jälkeisistä paluumuuttajista, tuli vähemmistö venäläisten siirtolaisten tieltä. Neuvostoliiton romahduttua vuonna 1991 jäljelle jääneiden inkerinsuomalaisten on sallittu muuttaa Suomeen. 1990-luvulta lähtien Suomesta on myös tuettu muun muassa kirkollisia toimintoja ja vanhusten terveydenhuoltoa Inkerissä.

Inkerin pitäjät ja kylät

Pohjois-Inkeri

- Haapakangas
- Miikkulaisi (Miikkulainen)
- Keltto
- Lahti
- Lempaala :Vaskela
- Pähkinälinna
- Rääpyvä :Muurila :Murja :Rahja
- Siestarjoki :Revonnenä
- Toksova
- Vuole :Matoksi
- Valkeasaari

Etelä-Inkeri

- Inkere
- Jaama
- Järvisaari :Hattula
- Hatsina
- Hevaa
- Hietamäki
- Kaprio
- Kattila
- Kolppana
- Koprina
- Kupanitsa
- Markkova
- Moloskovitsa
- Narvusi-Kosemkina
- Novasolkka :Naasila
- Ropsu
- Saari (Pushkin)
- Serepetta
- Skuoritsa
- Soikkola
- Spankkova
- Tuutari
- Tyrö
- Venjoki

Katso myös

- Inkerikot
- Inkerinsuomalaiset
- Inkeriläisten kansannousu
- Vatjalaiset

Aiheesta muualla

- [http://www.inkeri.com/ Inkerin kulttuuriseuran sivut]
- [http://www.inkeri.spb.ru/ Inkerin Liitto]

Kirjallisuutta

- Inkeri: Historia, kansa, kulttuuri, toimittaneet Pekka Nevalainen ja Hannes Sihvo vuonna 1991. ISBN 951-717-668-6, Suomalaisen kirjallisuuden seura. Luokka:Suomen historia Luokka:Inkeri

Luokka:Sukututkimus

Sukututkimukseen eli genealogiaan liittyviä artikkeleja. Luokka:Historia Luokka:Historian aputieteet Luokka:Harrastukset

Luokka:Yhteiskunta

left Yhteiskunta muodostuu ihmisistä ja heidän muodostamistaan yhteisöistä jotka ovat keskenään tiiviissä vuorovaikutuksessa tietyllä maantieteellisellä alueella. Luokka:Pääluokat ko:분류:사회 ja:Category:社会

Hanstholm

Hanstholm is een gemeente in Denemarken. De oppervlakte bedraagt 216,09 km². De gemeente telt 5.786 inwoners waarvan 2.969 mannen en 2.817 vrouwen (cijfers 2005). Hanstholm telde in juni 2005 138 werklozen. Er waren 2.010 auto's geregistreerd in 2004.
categorie:Gemeente in Denemarken

praca w anglii edinburgh hotel sem t�uszcze penisy

:: RELATED NEWS ::

South Beach dieet
Het South Beach-dieet is een dieet waarbij (vrijwel) geen koolhydraten gegeten worden. Het dieet is in Amerika ontwikkeld door dokter Agatston, een cardioloog die zijn clienten een goed dieet wilde voorschrijven. Volgens Agatston is het geen dieet, maar een leefwijze. Het is gebaseerd op het idee dat er goede en slechte koolhydraten en vetten zijn, en

Eneco-munt
De Eneco-munt is een op de euro gelijkende munt die in 2002 als reclame-stunt aan klanten van energiebedrijf ENECO werd verstrekt. Het is een niet-wettig betaalmiddel, met een zogenaamde 'waarde' van 1 euro 75. De nep-munt is iets groter dan de officiële 2 euro munt. categorie:Munt

Vladimir Nabokov
Vladimir Nabokov (22 april 1899 - 2 juli 1977) was een Russisch-Amerikaanse (roman)schrijver Nabokov was een zoon van een welgestelde familie in het Russische St. Petersburg. Nabokov emigreerde na de Bolsjewiekse ma

Kate Wilhelm
Kate Wilhelm (geboren in 1928 Toledo, Ohio) is een Amerikaanse schrijfster van sciencefiction , fantasy en detectiveverhalen. Wilhelm en haar man Damon Knight (1922 - 2002) hebben aan veel schrijvers lesgegeven. Ze doceerden samen aan Romeinse Republiek, de tak Metellus in de gens Caecilia. Hoewel deze familie geen patriciërs maar plebejers waren, bekleedden ze vanaf 300 voor Christus bijna elke belangrijke positie binnen de republiek. Luc

Metellus
Metellus was de cognomen van een schatrijke tak in de Romeinse gens Caecilia uit de tijd van de Romeinse Republiek. De betekenis van het cognomen is: 'de vrijgemaakte huursoldaat'. Ze waren echter plebejers, en werden door de edelen, die vooral in de