TähtitieteilijäTähtitieteilijä tai astronomi tutkii avaruutta ja tähtiä. Avaruuden ja sen ilmiöiden tutkimista kutsutaan tähtitieteeksi.
Kaukoputki kuuluu tähtitieteilijöiden työvälineisiin.
Kuuluisia tähtitieteilijöitä
- Tyko Brahe
- Galileo Galilei
- Edwin Hubble
- Christiaan Huygens
- Johannes Kepler
- Nikolaus Kopernikus
- Charles Messier
- Isaac Newton
- Jan Oort
- Harlow Shapley
- Yrjö Väisälä
Tähtitiede
Tähtitiede eli astronomia on luonnontiede, joka tutkii maailmankaikkeutta ja sen kohteita, ilmiöitä sekä kehitystä. Tähtitieteen tutkimusalueeseen kuuluu kaikki maapallon ja sen ilmakehän ulkopuolella oleva ja myös Maa yhtenä planeettana. Tähtitiede pohjautuu lähinnä fysiikkaan, mutta siinä käytetään hyväksi muitakin tieteitä biologiasta kemiaan, minkä johdosta tähtitiede käsitetään usein omana osa-alueenaan erillään fysiikasta. Astronomia eroaa astrologiasta, joka tarkoittaa tähdistä ennustamista. Tähtitieteen ja astrologian välillä ei tehty selvää eroa ennen 1700-lukua, ja monet tunnetuista varhaisista tähtitieteilijöistä elättivät itsensä laatimalla horoskooppeja.
Henkilö, joka työkseen tarkkailee tähtitaivasta tai muuten saa elantonsa tähtitieteestä, on tähtitieteilijä eli astronomi. Tähtitieteen harrastus tuottaa tähtitieteessä edelleen myös tieteellisesti merkittäviä tuloksia. Monet mielenkiintoiset ilmiöt ovat nopeita ja harvinaisia, jolloin tärkeintä on olla juuri oikeaan aikaan niitä havaitsemassa laitteiston tehokkuuden jäädessä toisarvoiseksi. Tähtitieteessä havainnointi on perinteisesti tapahtunut kaukoputkilla, mutta myös monia muita välineitä on käytössä.
Osa-alueet
Tähtitiede voidaan jakaa osa-alueisiin useilla tavoilla, ja usein jokin aihe kuuluu useampaan alueeseen. Jaettaessa havaitsevaa tähtitiedettä tutkimuskohteen mukaan voidaan siitä käsittää muassa seuraavat osa-alueet:
kaukoputki päässä.]]
- planeettatiede (planeettojen ja muiden pienempien taivaankappaleiden, kuten asteroidien ja komeettojen tutkimus)
- galaktinen tähtitiede (Linnunradan ja sen tähtien sekä tähtienvälisen aineen tutkimus)
- astroseismologia (tähtien pintailmiöiden, kuten tähdenjäristysten tutkimus)
- ekstragalaktinen tähtitiede (Linnunradan ulkopuolisten kohteiden, galaksien ja kvasaarien tutkimus)
- kosmologia (maailmankaikkeuden tutkimus).
Toinen jaottelu voidaan tehdä havainnoissa käytetyn aallonpituusalueen mukaan:
- suurenergiatähtitiede: gammatähtitiede ja röntgentähtitiede
- ultraviolettitähtitiede
- optinen tähtitiede (näkyvän valon alue)
- infrapunatähtitiede
- radiotähtitiede.
Suuri osa tähtitieteestä on teoreettista. Teoreettisen tutkimuksen kohteita ovat muun muassa
- taivaanmekaniikka (taivaankappaleiden ratojen laskeminen)
- astrometria (tähtien paikkojen sekä ominaisliikkeiden tutkiminen taivaanpallolla)
- tähtien ja galaksien kehitysmallit.
Myös Maahan saapuvien neutriinojen, gravitaatiosäteilyn, kosmisen säteilyn sekä meteoriittien tutkimus voidaan laskea tähtitieteeksi. Astrofysiikka on tähtitieteellisten kohteiden fysikaalisia ominaisuuksia, kuten tiheyttä, kemiallista koostumusta, lämpötilaa ja painetta tutkiva tähtitieteen haara. Astrobiologia puolestaan tutkii elämää ja sen synnyn mahdollisuuksia maailmankaikkeudessa.
Historia
:Katso myös pääartikkeli Tähtitieteen historia.
Tähtitiede on todennäköisesti lääketieteen ohella vanhin tieteistä. Ihmisen esihistoriallisina aikoina tähtitiede liittyi useissa kulttuureissa uskonnollisuuteen. Sekä uskonnollisia menoja että tähtitaivaan havainnointia varten rakennettiin ympäri maailmaa rakennelmia, niistä ehkä kuuluisimpana Stonehenge Englannissa. Antiikin Kreikassa filosofit kehittivät erilaisia malleja taivaankappaleiden liikkeiden selittämiseksi. Aristarkhos esitti jo noin 280 eaa., että Maa kiertää Aurinkoa. Eratosthenes arvioi maapallon ympärysmitan varsin tarkasti tutkimalla varjojen kulmia toisistaan kaukana olevilla paikoilla. Klaudios Ptolemaios julkaisi noin 140-luvulla jaa. Almagestin, jonka määrittelemä maakeskinen kosmologinen malli pysyi voimassa Euroopassa yli tuhat vuotta. Arabimaailmassa astronomit kehittivät keskiajalla tieteen siihen mennessä korkeimmalle tasolleen.
Nikolaus Kopernikus esitteli aurinkokeskisen järjestelmänsä vuonna 1543. Tyko Brahen tekemien tarkkojen planeettahavaintojen pohjalta Johannes Kepler muotoili kolme planeettojen liikettä koskevaa lakia vuosina 1609–1618. Vuosina 1609–1610 Galileo Galilei teki ensimmäiset kaukoputkihavaintonsa, joista tärkein oli Jupiterin neljän suurimman kuun löytäminen. Isaac Newton yhdisti 1600-luvun lopulla fysiikan tähtitieteeseen. Vuonna 1687 julkaisemassaan Principiassa Newton esitti liikelakinsa ja painovoimateoriansa, jotka pätivät maapallon ohella myös muualla maailmankaikkeudessa. Painovoimalain ja liikelakien avulla pystyttiin selittämään myös Keplerin lait, mikä loi vankan pohjan taivaanmekaniikan synnylle.
Vuonna 1859 Gustav Kirchhoff huomasi, että tähtien spektreissä olevat kapeat tummat viivat ovat seurausta siitä, että tietyt alkuaineet ovat absorboineet itseensä kyseisen kaistaleen valon aallonpituusalueesta. Vuosisadan lopulla spektrianalyysi ja tähtivalokuvaus kehittyivät voimakkaasti. Vuonna 1910 havaittiin kaukaisten galaksien suuri punasiirtymä. Edwin Hubble osoitti vuonna 1923, että Andromedan galaksi on Linnunradan ulkopuolinen kohde. 1960-luvulla löydettiin muun muassa kvasaarit, pulsarit ja kosminen taustasäteily. Tekniikan kehittyessä 1900-luvun lopulla tähtitiede on kokenut valtavia edistysaskeleita lyhyessä ajassa.
Havainnointi
Valtaosa tähtitieteessä saatavista havainnoista on lähtöisin sähkömagneettisen säteilyn ja fotonien tuomasta informaatiosta. Optisessa tähtitieteessä merkittävimpiä tiedonsaannin välineitä ovat lähinnä maanpinnalla sijaitsevat suuret kaukoputket, spektrografit ja CCD-kennot. Aiemmin kaukoputkella tehdyt havainnot tehtiin silmin ja merkittiin käsin ylös, sittemmin siirryttiin valokuvauslevyihin ja lopulta nykyisin käytettäviin elektronisiin kuvausmenetelmiin. Radiotähtitieteessä on käytössä radioteleskoopit, joiden suuret antennit ovat usein vain osittain suunnattavissa tai täysin kiinteitä. Muilla aallonpituuksilla Maan ilmakehä estää yleensä säteilyn pääsemisen pinnalle asti, joten niiden havainnoimiseksi on käytettävä avaruusteleskooppeja.
Avaruustutkimus keskittyy aurinkokunnan kappaleiden tutkimiseen paikan päällä joko miehitettyjen avaruuslentojen tai miehittämättömien satelliittien ja avaruusluotainten välityksellä. Toisille taivaankappaleille suuntautuvat matkat tuovat mahdollisuuden niiden pintakoostumuksen tarkkaan analysointiin näytteiden avulla sekä pinnan kartoittamiseen ja sisäisen koostumuksen selvittämiseen kiertoradalta.
Tutkimuskohteita
- aurinkokunta, heliosfääri
- Aurinko, aurinkotuuli
- planeetat: Merkurius, Venus, (Maa), Mars, Jupiter, Saturnus, Uranus, Neptunus ja Pluto
- muut kohteet: asteroidit (asteroidivyöhyke), meteoroidit, komeetat, Kuiperin vyöhyke, Oortin pilvi
- ”syvä taivas”
- Linnunrata
- tähdet: muuttuvat tähdet, kaksoistähdet, tähtijoukot, neutronitähdet, mustat aukot, supernovat
- eksoplaneetat
- tähtienvälinen aine: pimeät sumut, emissiosumut, heijastussumut
- galaksit ja galaksijoukot
- kvasaarit
Katso myös
- Celestia
Aiheesta muualla
- [http://www.ursa.fi/ Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry]
- [http://www.ursa.fi/extra/kosmos/index.html Kosmos – Tähtitieteen viitetietokanta]
- [http://www.astronetti.com/ Astronetti.com]
- [http://www.avaruusmgz.info/ Avaruus-verkkojulkaisu]
- [http://www.spaceflightnow.com/ Spaceflight Now – avaruustutkimuksen tuoreimmat uutiset (englanniksi)]
- [http://hubblesite.org/newscenter/ Hubble Site: News Center (englanniksi)]
Kirjallisuutta
- Hannu Karttunen, Karl Johan Donner, Pekka Kröger, Heikki Oja, Markku Poutanen: Tähtitieteen perusteet, ISBN 952-5329-30-5
- Esko Valtaoja: "Kotona maailmankaikkeudessa"; Ursa , ISBN 952-5329-15-1
-
ms:Astronomi
ko:천문학
ja:天文学
simple:Astronomy
th:ดาราศาสตร์
KaukoputkiKaukoputki on optinen laite, jonka tarkoitus on tuottaa silmälle lähikuva kauempana olevasta kohteesta. Kaukoputket jaetaan tehtävänsä perusteella kahteen ryhmään: maa- ja tähtikaukoputkiin.
Kaukoputkityyppejä
Linssikaukoputkessa kaukoputken putken päässä oleva linssi eli objektiivi kerää valoa, jonka se taittaa okulaarille putken toiseen päähän. Koska yksielementtinen linssi taittaa eri aallonpituudet eri kohtaan, täytyy kaukoputkien objektiivit tehdä useammasta eri lasilaadusta (kaksi eri lasilaatua: akromaatti, kolme eri lasilaatua: apokromaatti) (esim. kruunulasista ja piilasista). Tämä kasvattaa linssin paksuutta ja sitä myöten hintaa, sillä tarkasti hiottavia pintoja on nyt kahden sijasta neljä tai useampi kappaletta.
Peilikaukoputki
Linssikaukoputkesta poiketen objektiivin virkaa toimittaa peili putken pohjalla. Kuva heijastetaan apupeilin avulla joko putken sivulla sijaitsevaan okulaariin tai pääpeilin keskellä olevan reiän läpi putken taakse. Koska peilissä ei ole kuin yksi hiottava pinta, on sen valmistus edullisempaa verrattuna monielementtilinssiin ja lisäksi peili heijastaa kaikkia valon aallonpituuksia samalla tavalla, joten linssikaukoputkesta poiketen värivirhettä ei synny. Tosin peilikaukoputken erotuskyky ei ole yhtä hyvä kuin vastaavan kokoisen linssikaukoputken, koska apupeili on pääpeilin edessä aiheuttamassa diffraktiota kuvaan. Ennen peilit tehtiin metallista, mutta sen huonona puolena oli suhteellisen nopea tummuminen. Sitten siirryttiin käyttämään hopeapinnoitusta, mutta tämäkin tummui liian nopeasti. Nykyään peilit pinnoitetaan usein alumiinilla, joka ei tummu yhtä nopeasti, n. 5 - 10 vuodessa. Infra-alueen kaukoputkien peilit päällystetään kullalla, sillä alumiinipinta säteilee paljon voimakkaammin infrapunassa. Peilikaukoputken tyyppejä ovat Newton sekä Cassegrain, jonka alatyyppejä ovat klassinen Cassegrain, Ritchey-Chrétien sekä Dall-Kirkham.
Katadioptrinen kaukoputki koostuu sekä linsseistä että peileistä. Yleensä putken 'pohjalla' on peili ja edessä korjauslinssi, jonka tarkoitus on poistaa tyypillisiä peilikaukoputken kuvavirheitä, kuten koma ja palloaberraatio. Katadioptrisen kaukoputken tyyppejä ovat mm. Schmidt-Cassegrain ja Maksutov-Cassegrain sekä uusi keksintö Klevtsov-Cassegrain.
Kaukoputken tärkeimmät osat
Ehkä tärkein kaukoputken optisista osista on objektiivi, jonka virkaa toimittaa joko peili tai linssi. Maakaukoputkissa objektiivi voi olla pienempi kuin tähtikaukoputkissa, koska valoa on enemmän saatavilla. Sen tehtävä on kerätä mahdollisimman paljon valoa ja koota se yhdelle alueelle, fokukseen (peilikaukoputkissa tähän tarvitaan vielä apupeili, koska fokus muodostuu muuten peilin eteen). Sitten valo kootaan okulaarilla yhdeksi yhdensuuntaiseksi kimpuksi, joka silmän verkkokalvolla luo kuvan kohteesta. Tarkennuslaitteen tehtävä on liikuttaa okulaaria (joissakin malleissa liikutetaan objektiivia, näin saadaan suurempi tarkennusvara) pitkin optista akselia mahdollisimman terävän tarkennuksen aikaansaamiseksi. Jalustan tehtävä on saada kaukoputken okulaari sille korkeudella, että sen läpi havaitseminen onnistuu ilman suurempaa akrobatiaa. Toinen jalustan päätehtävistä on suunnata kaukoputken optinen akseli kohti tarkkailtavaa kohdetta. Kolmas jalustan tehtävä on tukea kaukoputkea niin että se ei tärise.
Tähtikaukoputkessa on vielä joitain osia mitä maakaukoputkessa ei ole. Etsin on periaatteessa pieni kaukoputki kaukoputken päällä, jonka tehtävänä on osoittaa sinne minne pääkaukoputken optinen akseli osoittaa. Etsimen näkökentän on oltava suurempi kuin pääputken etsinnän helpottamiseksi. Lisäksi kaukoputken kiinnitys jalustaan eli ripustus on erilainen kuin maakaukoputkessa: maakaukoputkissa on yleensä niin sanottu altatsimutaalinen (tarkoittaa samaa kuin atsimutaalinen) ripustus, mikä tarkoittaa sitä että kaukoputkea kierretään vain vaaka- ja pystysuunnassa. Tähtikaukoputkissa on taas seurannan mahdollistava ekvatoriaalinen ripustus, mikä tarkoittaa sitä että kaukoputki seuraa tähtitaivaan ekvaattoria kun kaukoputkea liikutetaan vain vaaka-akselin suuntaan. Atsimutaalisella ripustuksella joudutaan liikuttelemaan molempia akseleita tähden seuraamiseen, joten se on enemmän tai vähemmän epätarkempi kuin ekvatoriaalinen ripustus. Seuranta on yleensä toteutettu joko hienoliikuntaruuvilla tai seurantamoottorilla. Sen tarkoitus on pitää tarkasteltava kohde kaukoputken näkökentässä Maan pyöriessä. Kolmas tapa, joka on yleisin ja halvin pienemmillä kaukoputkilla, on yksinkertaisesti liikutella sitä käsin.
Erikoisimpiin tähtikaukoputken osiin kuuluu napatähtäin mikä sijaitsee yleensä kaukoputken ripustuksissa ja osoittaa samaan suuntaan kuin rektaskensioakseli. Sen ainoa tarkoitus on auttaa suuntaamaan putki oikein eli osoittaa kohti Pohjantähteä. Lisäksi käytetään Barlow-putkea, mikä yleensä kaksin- tai kolminkertaistaa putkessa käytettävänä suurennoksen kasvattamalla teleskoopin polttoväliä. Lisäksi on vielä erilaisia suotimia, joiden tarkoitus on parantaa heikkojen yksityiskohtien erottumista kohteessa. Suotimista käyttökelpoisimpia ovat aurinkosuotimet, H-alfa-suotimet ja O(III)-suotimet. Aurinkosuotimet tehdään mylarkalvosta, joka läpäisee heikosti valoa. Tällä saadaan Auringon valo himmenemään niin että kaukoputkella Aurinkoon katselu on turvallista. VAROITUS! Aurinkoa ei koskaan saa katsella ilman asianmukaisia suotimia. Tämä saattaa polttaa silmän verkkokalvon toimintakyvyttömäksi ja johtaa sokeutumiseen! H-alfa- ja O(III) -suotimet päästävät lävitseen vain erittäin kapean aallonpituuskaistan ja niiden käyttö rajoittuu siksi vain muutamiin kohteisiin. Kuun havaitsemiseen on myös kehitetty oma suotimensa: se on aurinkosuodinta vastaava, mutta päästää paljon paremmin valoa lävitseen. Kuu on nimittäin niin kirkas, että se aiheuttaa vahinkoa silmille jos sitä katsotaan kaukoputken läpi. Valosaastesuodin on kehitetty erityisesti kaupunkien lähettyvillä asuvia tähtiharrastajia varten, joita nykyään melko yleinen valosaaste kiusaa. Se ei päästä lävitseen natriumlamppujen tuottamia kapeita aallonpituuskaistoja ja parantaa taustataivaan ja kohteen välistä kontrastia. Koska peilikaukoputkissa kuva on ylösalaisin ja peilikuva, on maakohteiden tarkkailua silmälläpitäen kehitetty okulaaripitimeen kiinnitettävä peili- ja linssijärjestelmä, joka kääntää kuvan oikein päin.
Linkkejä
- [http://astronetti.com/putkifaq/index.htm Astronetin teleskooppi-faq]
Katso myös
Digiscoping
Luokka:Tähtitiede
Luokka:Optiikka
ko:망원경
ja:望遠鏡
simple:Telescope
Galileo Galilei
Galileo Galilei (15. helmikuuta 1564, Pisa - 8. tammikuuta 1642, Firenze) oli merkittävä italialainen (toskanalainen) tähtitieteilijä, filosofi ja fyysikko (ks. tähtitiede, filosofia).
Galilein toiminta liittyy läheisesti ns. tieteellisen vallankumouksen aikakauteen. Galilein suurimpiin saavutuksiin kuuluu linssikaukoputken edelleenkehittäminen ja optisen tähtitieteen aloittaminen, lukuisa määrä tähtitieteellisiä havaintoja, liikkeen ensimmäinen laki ja kopernikaanisen maailmankuvan tukeminen. Galilei löysi mm. Jupiterin neljä kuuta (Io, Europa, Ganymedes ja Kallisto), Kuun maiseman epätasaiset pinnanmuodot sekä auringonpilkut. Häntä on pidetty nykyaikaisen tähtitieteen ja fysiikan isänä. Galilein panosta etenkin kokeellisen luonnontieteen edistäjänä pidetään merkittävänä.
Galilein kokeellisten tutkimusten on katsottu täydentävän Francis Baconin kirjoituksia nykyaikaisen tieteellisen menetelmän vakiinnuttajana. Galilein ja Johannes Keplerin elämä liittyivät toisiinsa. Galilein tutkimusten katsotaan merkinneen ratkaisevaa irtiottoa aristoteelisestä tutkimustraditiosta. Lisäksi hänen konfliktiaan katolisen kirkon kanssa pidetään merkittävänä varhaisena esimerkkinä uskonnon ja ajatuksenvapauden välisestä konfliktista länsimaisessa yhteiskunnassa - näin erityisesti tieteen piirissä.
Galilein elämästä kerrotaan monia tarinoita, joiden todenperäisyys lienee kyseenalainen. Galilei tuskin tiputteli esineitä ikinä Pisan kaltevasta tornista, eikä hän varmaankaan mumissut "Se pyörii sittenkin" inkvisitiotuomioistuimessa. Vaikka Galilein yhteenotto inkvisition kannalta onkin tieteenhistoriallisesti erittäin merkittävä, sen dramaattisuutta on tavattu suuresti liioitella.
Galilein levittämä Kopernikuksen idea siitä, että Maa kiertää Aurinkoa eikä päinvastoin, romutti ihmisen erikoisasemaa maailmankaikkeudessa. Galilei muokkasi siis merkittävästi ihmisen käsitystä itsestään ja asemastaan maailmankaikkeudessa.
Katso myös
- Nikolaus Kopernikus
- Johannes Kepler
- Isaac Newton
Luokka:Tähtitieteilijät
als:Galileo Galilei
ko:갈릴레오 갈릴레이
ja:ガリレオ・ガリレイ
simple:Galileo Galilei
th:กาลิเลโอ กาลิเลอี
Edwin Hubble
Edwin Powell Hubble syntyi Marshfieldissa Missourissa 20. marraskuuta 1889 ja kuoli 28. syyskuuta 1953 San Marinossa Kaliforniassa. Hänen perheensä muutti Chicagoon vuonna 1898. Oppikoulussa hän oli lupaava, mutta ei epätavallinen oppilas ja hän oli hyvä urheilussa, sillä hän rikkoi Illinoisin osavaltion korkeushypyn ennätyksen.
Edwin sai ensimmäisen kosketukseen tähtitieteeseen kahdeksanvuotiaana katsoessaan kaukoputkella ensimmäistä kertaa. Tuolloin puhuttiin paljon Marsin kanavista ja asia kiinnosti Edwiniäkin.
Hubblesta piti alun perin tulla lakimies, mutta hän itse tahtoi tähtitieteilijäksi. Hän piti myös englannin kielestä.
Katso myös:
- Hubblen laki
Hubble, Edwin
ja:エドウィン・ハッブル
th:เอ็ดวิน ฮับเบิล
Christiaan Huygens
Christiaan Huygens (s. 14. huhtikuuta 1629, Haag - k. 8. heinäkuuta 1695, Haag) oli hollantilainen luonnontieteilijä, joka harjoitti muun muassa matematiikkaa, fysiikkaa ja astronomiaa. Hän kuului Englannin ja Ranskan tiedeakatemioihin.
Huygensin merkittävimpiä saavutuksia oli Huygensin periaate, jolla hän selitti aaltoliikkeen etenemistä. Hän ymmärsi tiettävästi ensimmäisenä valon olevan aaltoliikettä. Hän myös selvitti Saturnuksen renkaiden koostuvan kivimateriaalista, löysi Titanin, Saturnuksen kuun, 25. maaliskuuta 1655 ja keksi myös heilurin periaatteen: heilurin nopeus riippuu sen pituudesta. Hän myös kirjoitti todennäköisyyslaskennan oppikirjan, joka julkaistiin 1657 sekä patentoi taskukellon vuonna 1675.
Hänen mukaansa on nimetty osa Orionin tähtisumusta, asteroidi 2801 Huygens sekä vuonna 1997 lähetetyn Saturnusta tutkivan Cassini-Huygens-luotaimen Titan-kuun pinnalle 14. tammikuuta 2005 laskeutunut luotain.
Huygens, Christiaan
Huygens, Christiaan
Huygens, Christiaan
ko:크리스티안 호이겐스
ja:クリスティアーン・ホイヘンス
Johannes Keplerthumb
Johannes Kepler (27. joulukuuta 1571 – 15. marraskuuta 1630) oli saksalainen tähtitieteilijä, matemaatikko ja astrologi (ks. tähtitiede, matematiikka). Hänet tunnetaan parhaiten planeettojen liikkeitä koskevista teorioistaan. Häntä kutsutaan myös joskus "ensimmäiseksi teoreettiseksi astrofyysikoksi", vaikkakin Carl Sagan luonnehti häntä myös viimeiseksi tieteelliseksi astrologiksi.
Kepler oli matematiikan professori Grazin yliopistossa, keisari Rudolf II:n hovimatemaatikko, ja kenraali Albrecht von Wallensteinin hoviastrologi. Uransa alussa Kepler oli Tyko Brahen assistentti.
Keplerin elämä
Johannes Kepler syntyi 27. joulukuuta vuonna 1571 vapaakaupunki Weil der Stadtiin (nykyisin osa Stuttgartia Saksassa, 30 km länteen Stuttgartin keskustasta). Hänen isoisänsä oli kaupungin pormestari, mutta Johanneksen syntymän aikoihin Keplerin perheen varallisuus oli kaikkoamassa. Isä tienasi leivän perheelle palkkasotilaana ja jätti perheen Johanneksen ollessa 17 vuoden ikäinen. Äiti oli majatalon pitäjän tytär jonka huhuttiin olevan yhteydessä noituuteen. Enneaikaisena syntyneen Johanneksen sanotaan olleen heikko ja sairasteleva lapsi, mutta mieleltään nokkela ja viisas.
Hän tutustui tähtitieteeseen jo varhain. Kuuden vuoden ikäisenä hän havaitsi vuoden 1557 komeettaa. Yhdeksän vuoden ikäisenä hän havainnoi vuoden 1580 kuunpimennystä.
Vuonna 1588 hän kirjoittautui Tübingenin yliopistoon, jossa häntä opetti Michael Mästlin (engl. Maestlin 1550 - 1631). Mästlin opetti kopernikaanista astronomiaa, jossa Kepler näytti taitavan matemaatikon kykynsä. Valmistuttuaan koulusta 1591 hän aikoi mennä opiskelemaan teologiaa. Kuitenkin ennen pääsykoetta häntä pyydettiin matematiikan ja astronomian opettajaksi Protestanttikouluun Grazissa, Itävallassa. Hän otti paikan vastaan keväällä 1594, 23 vuoden ikäisenä.
Huhtikuussa 1597 Kepler nai Barbara Muehleckin, joka synnytti pariskunnalle kaksi lasta ennen kuolemaansa vuonna 1611.
Joulukuussa 1599 Tyko Brahe kirjoitti Keplerille, kutsuen hänet avustajakseen Benatekiin Prahan lähelle. Tyko Brahen kuoleman jälkeen Kepler nimitettiin Keisarilliseksi Matemaatikoksi (marraskuu 1601 - 1630) Habsburgiin.
Praha
Lokakuussa 1604, Kepler havaitsi supernovaa, joka nimettiin Keplerin tähdeksi. Tammikuussa 1612 keisari kuoli ja Kepler siirtyi matemaatikoksi Linziin.
Kepler järjesti ja käsitteli Tyko Brahen tuottaman havaintoaineiston, ja tulokset tuottivat huomattavia parannuksia planeettojen liikkeiden tuntemukseen. Tulokset tunnetaan nykyään Keplerin lakeina. Kepler julkaisi kaksi ensimmäistä lakiaan vuonna 1609 kirjassaan Astronomia nova. Ensimmäinen laki kuuluu: planeetat kiertävät Aurinkoa elliptisillä radoilla siten, että Aurinko on radan toisessa polttopisteessä. Keplerin toinen laki oli kahdesta ensimmäisestä laista ensimmäisenä ratkaistu: Säde joka yhdistää Auringon ja planeetan pyyhkäisee saman pinta-alan aikayksikössä, toisin sanoen kiertolaisen nopeus on suurin lähellä Aurinkoa ja etäällä sen nopeus on pienempi. Toukokuun 15. vuonna 1618 Kepler keksi kolmannen lain koskien planeettojen liikkeitä: Kiertoajan kolmas potenssi on verrannollinen puoliakselin pituuden toiseen potenssiin. Kepleriltä kului kaikkiaan yhdeksän vuotta planeettaliikkeen lakien löytämiseen. Hänellä ei ollut käytettävissään analyyttista geometriaa eikä differentiaalilaskentaa. Vasta Isaac Newtonin onnistui muodostaamaan fysikaalinen selitys Keplerin empiirisille laeille.
Elokuussa 1620, Katherine, Keplerin äiti, pidätettiin Leonbergissä noituudesta epäiltynä; hän oli vangittuna 14 kuukautta. Hänet vapautettiin lokakuussa 1621, koska häntä ei saatu tunnustamaan. Vaikka häntä kidutettiin, hän kieltäytyi allekirjoittamasta syytteitä. Vain Keplerin maine ja asiaan puuttuminen pelasti hänet.
Marraskuun 15. vuonna 1630 Kepler kuoli kuumeisena Regensburgissa.
Keplerin kirjallista tuotantoa
- Mysterium cosmographicum (1596)
- Astronomiae Pars Optica (1604)
- De Stella nova in pede Serpentarii (1604)
- Astronomia nova (1609)
- Dioptrice (1611)
- Epitome astronomiae Copernicanae (julkaistiin kolmessa osassa 1618 - 1621)
- Harmonices Mundi (1619)
- Tabulae Rudolphinae (1627)
- Somnium (1634)
Kepler, Johannes
Kepler, Johannes
als:Johannes Kepler
ko:요하네스 케플러
ja:ヨハネス・ケプラー
Charles Messier
Charles Messier (26. kesäkuuta 1730–12. huhtikuuta 1817) oli ranskalainen tähtitieteilijä.
Messier syntyi Badouvillier'ssa, Lorrainessa, mutta hänen nuoruutensa on hämärän peitossa aina vuoteen 1751 saakka, jolloin hän saapui Pariisiin ja pääsi töihin kuuluisalle tähtitieteilijälle Joseph Nicolas Delislelle.
Messier'n mielenkiinto suuntautui ajan tyylin mukaisesti komeettoihin. Komeettojen etsimisen helpottamiseksi hän laati luettelon sumumaisista kohteista, joihin komeetan saattoi helposti sekoittaa silloisilla kaukoputkilla. Komeettojen löytämisen sijaa Messier'n nimen teki kuolemattomaksi tämä Messierin luettelo, jossa on 110 syvän taivaan kohdetta.
Luettelonsa ensimmäisen kohteen, Rapusumun eli Messier 1:n, hän näki hieman Härän eteläisen sarven yläpuolella 28. elokuuta 1758.
Messier kuoli 12. huhtikuuta 1817 ollessaan 86 vuoden ikäinen.
Linkkejä
- http://www.seds.org/messier/xtra/history/CMessier.html
Messier, Charles
Messier, Charles
ja:シャルル・メシエ
Jan OortJan Oort (s. 28. huhtikuuta 1900 - k. 5. marraskuuta 1992) oli alankomaalainen tähtitieteilijä, joka erikoistui komeettojen ratalaskelmiin. Löysi vuonna 1950 Oortin pilven, jonka arvioidaan sisältävän jopa 1000 miljardia komeettaa tai muuta Aurinkokunnan pienkappaletta.
Oort, Jan
ja:ヤン・オールト
Yrjö VäisäläYrjö Väisälä (s. 6. syyskuuta 1891 - k. 21. heinäkuuta 1971) oli suomalainen geodeetti, tähtitieteilijä ja fyysikko.
Elinaikanaan Väisälä tunnettiin lähinnä tähtitieteilijänä mutta pysyvimmän maineensa hän saavutti geodesian alalla maailmanlaajuiseen käyttöön levinneen valkoisen valon interferenssiin perustuvan pituudenmittauskeinonsa ansiosta. Optiikan alalla hän tuli kuuluisaksi sekä teoreetikkona että taitavana hiojana, joka teki mm. onnistuneen kokeen teleskoopin pääpeilin valmistamiseksi useasta eri osasta. Yrjö Väisälä on rakentanut tähtiteleskoopin joka sijaitsee nykyään Lahden Ursan tähtitornilla.
Hän esitti luennoillaan myös ns. Schmidt-teleskoopin periaatteen, paljon ennen Schmidtiä, mutta jätti keksintönsä julkaisematta, koska piti sitä liian yksinkertaisena. Hän kehitti kuitenkin useita menetelmiä optiikan laadun ja peilin pinnan mittaukseen mahdollistaen näin laadukkaiden Schmidt-teleskooppien tulon Suomeen.
Tähtitieteen alalla hän keksi ns. kaksoispistekeinon pikkuplaneettojen etsimiseksi ja julkaisi oman yksinkertaisen ratalaskukeinon, jonka avulla uuden pikkuplaneetan rata saatiin nopeasti lasketuksi. Yhdessä tutkijaryhmänsä kanssa hän löysi Turun yliopiston Ison-Heikkilän tähtitornissa useita komeettoja ja yli 800 asteroidia. Kun toiminta 1950-luvulla Isossa-Heikkilässä päättyi ja siirtyi Piikkiössä sijaitsevaan Tuorlan tähtitorniin, ryhtyi Väisälä pikkuplaneettatutkimusten jälkeen tutkimaan maapallon pyörimistä ja siinä erityisesti maantieteellisen leveysasteen pieniä muutoksia. Tähän tarkoitukseen hän kehitti ns. zeniittiputken, joka oli lajissaan ennennäkemättömän tarkka, mutta silti yksinkertainen käyttää. Tuorlan zeniittiputki oli käytössä yli 20 vuotta ja sijoittui lähes jokaisena vuotenaan maailman tarkimpien havaintolaitteiden joukkoon.
Uusista Väisälän löytämistä komeetoista merkittävimmät ovat ehkä säännölliset komeetat 40P/Vaisala ja 139P/Vaisala-Oterma (jälkimmäinen yhdessä Liisi Oterman kanssa).
Yksi Kuun kraatereista on nimetty hänen mukaansa, kuten myös asteroidi 1573 Väisälä.
Katso myös luettelo Väisälän löytämistä asteroideista.
Kaksi Yrjö Väisälän veljeä, Kalle ja Vilho, tekivät myös merkittävän tieteellisen uran.
Väisälä, Yrjö
Little Joe 1A
Little Joe 1A (LJ-1A) was an unmanned rocket launched as part of NASA's Mercury program on November 4, 1959. This flight, a repeat of the Little Joe 1 (LJ-1) launch, was to test a launch abort under high aerodynamic load conditions. After lift-off, the pressure sensing system was to indicate when the correct abort dynamic pressure was reached. This should have happened about thirty seconds after launch. A signal was sent to the explosive bolts to separate the spacecraft from the launch vehicle. Up to this point, everything was going as planned. The impulse was also suppose to ignite the escape motor. The motor was ignited, but it took a number of seconds to build up thrust, and thus the abort maneuver was not accomplished at the desired dynamic pressure. Because of this, a repeat of the test was planned. Other events from launch through recovery occurred without incident. An altitude of 9 statute miles (14.5 km) and a range of 11.5 statute miles (18.5 km) were obtained, and a speed of 2,021.6 miles per hour (3,254 km/h) was reached. Flight time 8 minutes 11 seconds. Payload 1,007 kg.
Category:Mercury program
pozycjonowanie Hotel in Sofia hotels in Krakow aminokwasy Nieruchomoci d
|
