:: wikimiki.org ::

Tehomaatalous

Tehomaatalous

Maatalous on elinkeino, jossa tuotetaan ruokaa ja rehua kasvattamalla tiettyjä kasveja ja karjaeläimiä. Maatalous on ihmiskunnan tärkein ruoanlähde kalastuksen lisäksi.

Maatalous Suomessa

Suomessa oli maatiloja 74 328 kappaletta vuonna 2002. Edellisen vuosikymmenen aikana tilojen määrä väheni huomattavasti mutta keskikoko kasvoi. Peltoja oli n. 2 228 000 hehtaaria. Eniten suomessa viljellään nurmikasveja, Tärkeimmät viljakasvit ovat ohra, kaura ruis ja vehnä, sekä peruna, rypsi ja sokerijuurikas. Karjataloudessa ylivoimaisesti eniten tuotetaan maitoa ja pienemmät määrät voita ja juustoa. Lihatuotteista merkittävin on sianliha, sen jälkeen naudanliha ja erilainen siipikarja. Viimeisenä tärkeänä maataloustuotteena ovat kananmunat. Yli 7% suomalaisista maatiloista on luomutuotannossa (2002). Suomessa ei juurikaan käytetä viljelyssä äärimmäisen teollisia tehomaatalouden keinoja. Tähän vaikuttaa puhtaan tuotannon tavoitteen lisäksi osittain myös Suomen talven tuholaisia torjuva vaikutus.

Maanviljelyn muuttuminen

Ennusteissa on arveltu Suomessa sijaitsevien maatilojen koon kasvavan ja samalla uskotaan tilojen lukumäärälliseen laskuun. Nykyisellään uskotaan tilojen erikoistuvan tiettyyn tuotantoon. Maailman globalisaatiossa pyritään viljelemään siellä, missä kasvuolosuhteet ovat parhaimmat. Toisaalta on eritetty monien maatilojen tulopohjan muuttuvan entisestään erikoistumalla esimerkiksi maatilamatkailuun.

Teollinen tehomaatalous ja sen haittavaikutukset

Teollistettu maatalous modernissa yhteiskunnassa pyrkii tuottamaan mahdollisimman paljon lihaa, maitoa, ja munia niin nopeasti ja halvalla kuin mahdollista ja mahdollisimman pienessä tilassa. Lehmiä, vasikoita, sikoja, kanoja, ankkoja ja muita eläimiä pidetään pienissä häkeissä tai karsinoissa, joissa ne harvoin mahtuvat edes kääntymään. Niiden ainoa tarkoitus on tuottaa lihaa, maitoa tai munia ihmisille. Niille syötetään lääkkeitä, mikäli sairaudesta paraneminen sitä vaatii.

Luonnonmukainen viljely ja sen kritiikkiä

Luonnonmukainen eli biologinen viljely (myös ekologinen viljely, lyhenteenä luomu) tavoittelee mahdollisimman luonnontilaista viljelyä ilman teollisuuden apukeinoja (esim. ilman apulantaa). Tätä mahdollisimman paljon luonnonmukaista kiertoa hyödyntävää viljelytapaa on kuitenkin arvosteltu tehottomasta toiminnasta maataloustukien varassa. EU:n alueella luomutuotannon osuus pinta-alasta on noin 3,3% (2002). Luonnonmukaista viljelyä lähellä on myös biodynaaminen viljely, joka ei kuitenkaan perustu biologiaan vaan Rudolf Steinerin oppeihin. Näin ollen se on näennäistiedettä.

Katso myös

- Maataloustiede eli agronomia
- Maanviljely, Kaskiviljely
- maatalousyhteiskunta Luokka:Maatalous ko:농업 ja:農業 nb:Landbruk simple:Agriculture

Kalastus

Kalastus on elinkeinoista vanhimpia. Se voidaan jakaa meri-, järvi- tai jokikalastukseen. Merikalastus on näistä tuottavin. Silli ja turska ovat sen tärkeimmät tuotteet. Jokikalastuksesta ovat lohen ja sammen kalastus tärkeimmät. Järvikalastus on suureksi osaksi lahnan- ja lohensukuisten kalojen kalastusta. Itämeren, Suomenlahden ja Pohjanlahden sekä Suomen sisävesin kalastuksen tuotteet ovat suurimmaksi osaksi samat. Varsinaisista merikaloista pyydetään Suomessa turskaa, kampelaa ja simppua. Sisäsaaristossa ja meren lahdissa kohdistuu kalastus samoihin kalalajeihin kuin järvi-ja jokivesissäkin. Varsinainen jokikalastus on pääasiallisesti merestä nousevan merilohen, taimenen, siian ja nahkiaisen kalastusta. Suomen sisävesien taloudellisesti tärkeimpiä kaloja ovat. muikku, siika, hauki, ahven, lahna, kuha, made, säynävä, kuore, särki, nieriä ja järvilohi. Sisävesikalastus Suomessa on melkein yksinomaan kotitarvekalastusta, ammattina sitä harjoitetaan vain paikoitellen suurimmissa järvissä. Suomen kalastustuotteisiin voidaan laskea myöskin rapu. rapu

Pyydykset ja pyyntitavat

Kalastustavat voidaan jakaa isku-, pisto-, silmukka-, saarto-, sulku- ja verkkokalastukseen. Iskukalastusta (kolkka- eli nuijakalastus) harjoitetaan ohuilla, lumettomilla syysjäillä. Pistokalastukseen luetaan atrain-, koukku- ja ammuntapyynti. Atraimet ovat joko pisto- tai lyöntiatraimia, joihin viimemainittuihin voidaan lukea kalakirves. Koukku, jonka teräpuoli on vä'ällä ja varsipuoli langan kiinnittämistä varten lehdellä tai silmuksella varustettu, kiinnitetään kannatuslankaan, joka usein petokalan hampaitten varalta on lehty emälankaa vahvemmaksi perukkeeksi. Vieheeksi sanotaan sitä koukun kiinteää osaa, joka kiillollaan tai värillään houkuttelee kalaa. Onkipyydyksiä, joiden pääosia ovat onki (= koukku), siima ja vapa, on monenlaisia: matala-, syvä- (pohja-), perho-, talvionkia ym. Uistelemiseksi sanotaan vieheellä varustetun koukun soutamista. Itseottavia koukkupyydyksiä ovat erilaiset pitkäsiimapyydykset. onki Saartokalastusta on haavi- ja nuottapyynti. Haavia käytetään, paitsi apuneuvona eräitä pyydyksiä kokiessa, myöskin itsenäisenä kalastimena esim. siian ja kuoreen pyynnissä virroissa. Varretonta, nuoralla suoraan nostettavaa haavia, liippiä, käytetään sisämaan järvillä onkirisuilta eli turoilta kalastettaessa. Nuottapyydyksistä kulteet ovat muutaman metrin pituisia, tasaliinaisia virtanuottia, joilla pyydetään lohia ja siikoja, vadat pikkunuottia, joita kaksi tai kolme henkeä kahlaten vetää pitkin tyvenvesien rantoja ja poukamia. Niillä saadaan lähinnä pientä kalaa. Kuuritsa on jalaksilla kulkeva, kolmen miehen vedettävä nuotta. Suuri nuotta on havaspussi eli -povi, jolla myötävirtaan vetäen pyydetään lohta ja siikaa. Kierrenuotat, jotka ovat suuria, ovat siitä erityisiä, että povi, jos sellainen on olemassa, on toisessa siulassa. Ne poiketaan yhdestä veneestä renkaan muotoon, ja niillä pyydetään lähinnä siikaa ja lohta. Keskipoviset nuotat ovat kooltaan hyvin vaihtelevia. Niitä vedetään sekä avoveden aikana että talvella jään alla. Pintaan noussutta muikkua pyydetään kesäisin kohonuotalla, johon kannattimia on pantu niin paljon, että pyydys pysyy pinnalla. Sulkukalastuksen välineet voidaan tarkoituksensa mukaan jakaa kahteen lajiin: vangitseviin osiin eli itse pyydyksiin ja johtoaitoihin eli patoihin. Erityisiä pyydyksiä ovat mm. lanat (suiput, ruonit, potkut), jotka asetetaan suu vastavirtaan, katiskat (kierre- tai herttakatiskat), aiemmin päreistä tai säleistä lyötyjä aitauksia, nykyään useimmin metallilangasta rakennettuja pyydyksiä, joilla tyvenestä vedestä pyydetään pääasiallisesti kutukalaa, merrat, joita rakennusaineensa mukaan sanotaan vitsa-, päre- tai rihmamerroiksi, sekä rysät, joissa saattaa olla useampia nieluja ja johdeaidat. Näistä suuret, osaltaan yli 1,5 m:n korkuiset meressä käytetyt ovat ns. isorysiä. Sulkukalastimiin johtavat seinät eli padot ovat varsin monenlaisia, kivistä, risuista, seipäistä, verkosta ym. rakennettuja. Siihen nähden, taittaako pato koko joen vai osan joesta, sanotaan sitä poikki- tai korva- eli rantapadoksi. Verkkokin on tavallaan pato, mutta vangitsee itse kalan ilman erityisiä pyydyksiä. Verkot ovat erilaisia aina sen mukaan, mitä kalaa niillä pyydetään. Riimuverkossa on ainakin kaksi havasta: tiheämpi, jonka kala tarttuessaan painaa pussille harvemman silmään. Luokka:Harrastukset ja:漁業

Vilja

Vilja on heinäkasvien siemeniä, joita kasvatetaan ravinnoksi. Viljaa kasvatetaan maapallolla enemmän kuin mitään muita ravintokasviryhmiä, ja se antaa ihmisille enemmän ravintoa kuin mikään muu ravintoaineryhmä. Eräissä kehitysmaissa köyhät ihmiset syövät lähes pelkästään viljaa. Kehittyneissä maissa viljansyönnin osuus on pienempi mutta silti merkittävä. Vaikka eri viljalajeissa on eroja, niiden viljely on periaatteessa varsin samankaltaista. Kaikki ovat yksivuotisia heinäkasveja: yhdellä kylvämisellä saadaan yksi sato. Kylmien alueiden viljaa on usein kahta tyyppiä: syys- ja kevätviljaa. Viljan ravintosisällöstä suurin osa on hiilihydraattia, mutta niissä on myös merkittävä määrä proteiinia, vaikka aminohappojen koostumus ei olekaan optimaalinen. Kokojyvävilja on hyvä kuidun, eräiden hyödyllisten rasvahappojen, vitamiinien ja muiden hivenaineiden lähde. Viljalajeja, suunnilleen vuosituotannon järjestyksessä
- vehnä (Triticum sp.), lauhkean ilmaston päävilja
- riisi (Oryza sativa), trooppisen ilmaston päävilja
- maissi (Zea mays), Pohjois- ja Etelä-Amerikan sekä Afrikan käytetyin vilja; paljon myös karjan rehuna
- sulkahirssi (Pennisetum sp.), Afrikassa ja Aasiassa
- durra (Sorghum vulgare), Afrikassa
- ruis (Secale cereale), kylmässä ilmastossa
- kaura (Avena sativa), viileässä viljastossa ja paljon myös karjan rehuna
- ohra (Hordeum vulgare), myös mallasohrana käytetty
- tefheinä (Eragrostis tef), yleinen Etiopiassa, mutta viljellään harvoin muualla
- intiaaniriisi (Zizania aquatica)
- spelttivehnä (Triticum spelta), vehnän läheinen sukulainen Luokka:Ruoka Luokka:Maanviljelys zh-min-nan:Ngó·-kok ja:穀物 ms:Bijirin simple:Corn

Ohra

Ohra (Hordeum vulgare) on viljakasvi, jota Suomessa viljellään pääasiassa eläinten rehuksi. Sitä käytetään jonkin verran myös ihmisravintona, mutta huomattavasti vähemmän kuin vehnää ja ruista. Ohra ja kaura ovat ainoat viljakasvit, joita viljellään käytännöllisesti katsoen koko Suomessa. Ohra tarvitsee lajikkeesta riippuen noin 70—85 vuorokauden mittaisen kasvukauden. Ohramallas on oluen yleisin raaka-aine. Suomen vuotuisesta noin 1,8 miljardin kilon ohrasadosta käytetään oluen valmistukseen viidesosa. Rehuksi käytetään noin neljä viidesosaa. Ohran muu elintarvikekäyttö on vähäistä.

Katso myös

- vehnä
- kaura
- ruis
- keliakia Luokka:Viljelyskasvit Luokka:Ohrat ja:オオムギ

Ruis

Ruis (Secale cereale) on viljelyskasvi. Noin 1,5 % maailman viljellystä viljasta on ruista. Tästä käytetään ihmisravinnoksi noin kolmannes. Ruista viljellään pääasiassa vain Euroopassa, suurimmat tuottajamaat ovat Venäjä, Puola ja Saksa. Ruista syödään eniten sen pohjoisilla viljelyalueilla. Suomeen ruista tuodaan vuosittain merkittävä määrä. Ruis tulee toimeen ravinteiltaan ja kosteudeltaan vaatimattomassa maassa ja ilmastoltaan karuissa oloissa. Se soveltuu vaatimattomuutensa vuoksi luomuviljelyyn parhaiten kaikista viljoista. Vuonna 2002 ruista viljeltiin Suomessa 31000 hehtaarilla, josta luomuviljaa oli 7500 hehtaaria. Suomen omavaraisuusaste rukiin osalta vaihtelee 20–100 % satotilanteen mukaan. Luokka:Viljelyskasvit Luokka:Heinäkasvit ja:ライムギ

Peruna

Peruna (Solanum tuberosum) tarkoittaa syötävää mukulaa tai sitä kasvia, jossa niitä kasvaa. Peruna on yksi eniten käytetyistä ravintokasveista Euroopassa ja Etelä- sekä Pohjois-Amerikassa. Perunoita viljellään eri puolilla maailmaa. Kasvi on pieni ja suurilehtinen. Perunan syötävät mukulat kasvavat maan alla. Useimmiten perunan kuori on ruskea tai keltainen, mutta se voi olla myös violetti, punainen tai vaaleanpunainen. Sisältä peruna on usein vaalea, mutta on mahdollista, että se on sisältäkin kuoren värinen. Maanpäällisessä osassa saattaa olla myös marjoja jotka ovat myrkyllisiä syötäviksi. Peruna valmistetaan usein keittämällä. Ranskalaiset perunat ja perunalastut eli sipsit on myös valmistettu perunasta. Suomessa käytetään yli 30 perunalajiketta. [http://www.maasyke.fi/perunaopas/perunalajikkeet.shtml]

Historiaa

Peruna on luultavasti kotoisin Andien vuoristosta Perusta 3000-4000 metrin korkeudelta, ja sen syntyhetket ajoittuvat noin 7000 vuoden päähän. Matkalla Andien rinteiltä espanjalaisten tutkimusmatkailijoiden mukana kohti eurooppalaista ruokapöytää peruna kohtasi varsin voimakasta vastarintaa. Erilaisten vaiheiden jälkeen perunan voittokulku alkoi vasta, kun Frederik II määräsi käskykirjeellä 57 000 talonpoikaa viljelemään perunaa vuonna 1763. Vaikka ensimmäiset maininnat perunasta ovatkin vuodelta 1588, ihmiset eivät vielä tuolloin syöneet eivätkä viljelleet perunaa, koska kirkollisissa piireissä kasvista levitettiin huhua, että se olisi myrkyllinen tai muuten vahingollinen (sielulle). Huhu kasvin myrkyllisyydestä tosin pitää sikäli paikkansa, että sekä itse kasvi että sen vihreät maanpäälliset marjat sisältävät myrkyllistä solaniinia. Ensimmäisenä Eurooppaan saapunut ”peruna”, jota viljeltiin Espanjassa jo vuonna 1573, oli itse asiassa bataatti eli makea peruna, joka ei vieläkään ole kovin tavallinen eurooppalaisessa ruokavaliossa. Ensimmäiset perunat saapuivat Suomeen 30-vuotisesta sodasta palaavien sotilainen mukana. Suomessa perunasta tuli merkittävä ruoka-aine muun Euroopan tapaan 1760-luvulla. Uutta viljelykasvia ei tosin heti osattu käyttää oikein, sillä monet yrittivät ensin syödä perunan myrkyllisiä marjoja. Kuva:Patates.jpg|Perunan mukuloita Kuva:Potato blossom.JPG|Perunan kukkia Kuva:Potato harvesting by Carl Larsson (1853-1919).jpg|Carl Larsson (1853-1919): perunannostoa Luokka:Viljelyskasvit Luokka:Koisot ja:ジャガイモ simple:Potato

Sokerijuurikas

Sokerijuurikas (Beta vulgaris ssp. vulgaris Altissima Group) eli (Beta vulgaris cv. saccharifera) on juurikkaan jalostettu muoto. Parhaiden lajikkeiden juurissa on sokeripitoisuus yli 20%. Sokerijuurikkaan viljely alkoi Suomessa varsinaisesti vasta 1918. Sokerin sivutuotteina saadaan juurikkaista naatit, jotka käytetään rehuksi; juurikasleike on myös hyvää rehua. Melassia voidaan käyttää mm. alkoholiteollisuuden raaka-aineena. Luokka:Juurikkaat ja:テンサイ

Maito

Maito on nisäkkäiden nisistään eli maitorauhasistaan erittämä neste, jonka tarkoitus on ruokkia pienokaista. Maitorauhaset eli mammaalit ovat kehittyneet evoluution seurauksena muuntuneista hikirauhasista. Maitorauhaset ovat nokkaeläimillä, pussieläimillä ja aidoilla nisäkkäillä, joihin myös ihminen kuuluu. Suomessa maidolla tarkoitetaan puhekielessä yleisimmin lehmän maitoa. Ihmisen maitoa kutsutaan äidinmaidoksi. Maailmanlaajuisesti myös vuohen ja vesipuhvelin maito ovat taloudellisesti ja ravitsemuksellisesti merkittäviä. Tamman, kamelin ja aasin maitoa käytetään myös laajasti ihmisravintona.

Maidon ravintosisältö

Maidon koostumus muuttuu voimakkaasti pitkin laktaatiokautta (lehmillä lypsykausi) ja vaihtelee huomattavasti myös yksilöstä toiseen. Esimerkiksi heti ensimmäisten synnytyksen jälkeisten päivien aikana eritettyä maitoa kutsutaan ternimaidoksi. Se poikkeaa koostumukseltaan voimakkaasti normaalista maidosta. Yksi litra normaalia lehmän raakamaitoa (käsittelemätöntä) sisältää keskimäärin noin 32-40 g proteiineja, joista kaseiineja (juustoproteiinit) on noin 30 g, alfa-laktalbumiinia 1,4 g, beta-laktoglobuliinia 3,3 g immunoglobuliineja 0,7 g, glykomakropeptidiä n. 1 g ja laktoferriiniä 0,1 g. Maitoproteiineihin sisältyy myös mikrobeja tuhoavia entsyymejä, kuten laktoperoksidaasia ja lysotsyymejä, sekä kasvutekijöitä. Lehmän raakamaidon rasvapitoisuus on noin 4 g/litra, sokeripitoisuus 5 g/litra ja mineraaleja n. 0,8 g/litra. Litra äidinmaitoa sisältää keskimäärin noin 6-7 g proteiineja, joista kaseiineja on 2-3 g, alfa-laktalbumiinia 3,5 g, immunoglobuliineja 0,4-1,8 g ja laktoferriiniä 0,1 g. Beta-laktoglobuliinia ei ole äidinmaidossa. Myös äidinmaito sisältää lisäksi entsyymejä, hormoneja ja kasvutekijöitä. Sekä äidin- että lehmänmaidon rasvakoostumus vaihtelee enemmän kuin proteiinikoostumus. Muutokset emon ravinnon rasvoissa vaikuttavat maidon rasvahappoprofiiliin. Lehmänmaidon kolesterolimäärät ovat korkeammat kuin ihmisen maidossa. Lehmänmaito sisältää varsin runsaasti niin sanottuja tyydyttyneitä rasvahappoja, jonka vuoksi sitä ei suositella käytettäväksi runsaasti silloin, kun kuluttajalla on korkea veren kolesteroli, ylipainoa tai 2-tyypin diabetes. Toisaalta lehmän maitorasvan sisältämällä konjugoidulla linolihapolla (CLA)on todettu myönteisiä terveysvaikutuksia, muun muassa pienentynyt syöpäriski. Joissakin uusimmissa tutkimuksissa on toisaalta CLA:ta syöttämällä lisätty koe-eläinten riskiä sairastua 2-tyypin diabetekseen, joten kohtuus lienee maitorasvojen kohdalla paikallaan. Rasvattomia tai vähärasvaisia maitotuotteita on nykyisin runsaasti tarjolla. Maitotuotteita suositellaan mm. lapsille ja ikääntyvälle väestölle riittävän kalsiumin saannin varmistamiseksi.

Maitoallergia

Maitoallergisille oireita aiheuttavat yleisimmin lehmän maidon beta-laktoglobuliini ja immunoglobuliinit. Osalle lehmänmaitoallergikkoja sopii vuohen, poron tai tamman maito, joissa edellä mainittujen proteiinien rakenne poikkeaa lehmänmaidosta. Ongelmana Suomessa on kuitenkin huono saatavuus. Saatavissa on muun muassa pikkulapsille suunnattuja melko kalliita erikoistuotteita, joissa proteiinit on pilkottu entsymaattisesti peptideiksi.

Laktoosi-intoleranssi

Maitosokeri eli laktoosi pilkkoutuu imeväisikäisen lapsen suolistossa laktoosia hajottavan entsyymin avulla pienemmiksi sokereiksi, glukoosiksi ja galaktoosiksi, jotka imeytyvät hyvin suolistosta. Osalla aikuisväestöstä tämän entsyymin tuotanto on luonnollisesti heikentynyt tai loppunut kokonaan, jolloin pilkkomaton maitosokeri jää suolistoon aiheuttaen vatsavaivoja. Oireyhtymää kutsutaan laktoosi-intoleranssiksi. Suomessa kaupoissa on saatavissa sekä vähälaktoosisisa että laktoosittomia maitotuotteita. Apteekeissa myydään myös laktoosia pilkkovaa entsyymiä sisältäviä kapseleita. Yleensäkin sokerin kulkeutuessa paksusuoleen, siellä K-vitamiinia käsittelevät entsyymit siirtyvät tuottamaan metaania sokerista, joka sitten näkyy ja tuntuu piereskelynä.

Maidon tuotanto

Apteekeissa Lehmän maitoa aletaan ottaa meijeriin vasta seitsemän päivän jälkeen lehmän poikimisesta. Syntynyt vasikka on maidontuotannossa sivutuote. Se eristetäänkin emästään pian syntymänsä jälkeen, jotta se ei kuluttaisi ihmisille myytävää maitoa. Urosvasikkaa kasvatetaan hieman, kunnes se on taloudellisesti kannattavaa teurastaa lihakarjana. Naarasvasikka saattaa päätyä emänsä tavoin ensin lypsykarjaksi, jolloin se teurastetaan vasta sitten, kun sen maidontuotantoa ei pystytä enää käynnistämään poikimisin tai sen teurastaminen lihakarjana on taloudellisesti kannattavampaa. Suomessa suurin osa kauppojen kotimaisesta naudanlihasta onkin maitotiloilta peräisin.

Maidon prosessointi

Maidon teollinen prosessointi tapahtuu meijereissä. Eri maitotiloilta tuleva maito sekoitetaan keskenään, lämpökäsitellään bakteerien vähentämiseksi (pastörointi) tai steriloidaan (UHT-käsittely). Rasva erotetaan separaattorin avulla. Osa rasvasta kirnutaan voiksi, osaa käytetään juustojen valmistuksessa ja osa palautetaan nestemäisiin maitotuotteisiin. Suomessa kerman rasvapallomembraanit hajotetaan pienemmiksi rasvapallosiksi (homogenointi). Kaikissa maissa homogenointia ei suoriteta, jolloin kerma kelluun maidon pinnalla. Osa kermasta palautetaan maitoon. Nykyisin maitoon lisätään D-vitamiinia sen saannin parantamiseksi.

Homogenisointi

Suomalainen maidontuotanto on 1960-luvulta asti käyttänyt maitorasvan pilkkomiseen paljon tutkimusrahoitusta. Ensimmäiset homogenisoidut maitopurkit sisälsivätkin tekstin "Vähärasvaista, homogenisoitua maitoa".

Homogenisoinnin terveydelliset ongelmat

Moni väittää, että luomumaito ei aiheuta heille ainakaan niin pahoja oireita kuin "tavallinen maito". Luomumaito-nimikkeen käyttö kieltää maitorasvan pilkkomisen. Prosessissa pilkotun rasvan on jo pitkään tiedetty hajoavan niin pieniksi palleroiksi, ettei elimistö voi estää LDL/HDL-kolesterolien pääsyä verisuonistoon. Näiden on todettu aiheuttavan mm. verisuonien kalkkeutumista.

Homogenisoinnin taloudelliset hyödyt

Rasvojen pilkkominen auttaa pidempäänkin kylmävarastossa seisseen tuotteen myymisessä, sillä sen pinnalle ei ole kerrostunut "iljettävää" rasvakerrosta. Rasva on myös hyvä haitta-aine bakteereja, sieniä ja leviä vastaan, jolloin tuotteelle saadaan muutama ylimääräinen myyntipäivä, jolloin logistiikan kustannusten osuus tuotteen hinnassa vähenee.

Valmistajien lobbaus homogenisoinnin puolesta

Jo 1960-lta asti on suomen suurimmat meijerit julkaisseet vastatutkimuksia, joissa homogenisoinnin ja muiden prosessissa itse maidolle tehdyt muutokset todetaan vain hyväksi kuluttajan kannalta.

Kulutus

Suomalaiset joivat vuonna 2003 keskimäärin 136 litraa lehmän maitoa, mikä on maailmanlaajuisesti varsin suuri määrä.

Historia

LDL/HDL-kolesterolien Maitoa on historiallisista ajoista lähtien säilötty hapattamalla maitohappobakteerien tai hiivojen aikaansaaman käymisen avulla piimäksi, viileiksi jogurteiksi yms. Mongoliassa valmistetaan tammanmaidosta käymisen avulla alkoholipitoista kumassia. Juustonvalmistus tapahtuu saostamalla maidon kaseiini kymosiinientsyymin avulla. Nykyisin entsyymi tuotetaan hiivassa, aiemmin se saatiin vasikan pullomahasta. Kaseiinin kovetuttua se leikataan kokkareiksi ja saostumaton osa, hera, puristetaan pois. Kaseiinimassa on ns. tuorejuustoa, jota voidaan maustaa tai käsitellä edelleen kypsytetyiksi juustoiksi. Heraa käytetään jonkin verran erilaisten herajuomien raaka-aineena, mutta osa menee eläinten rehuksi.

Kasveista saatavat maitotyyppiset tuotteet

Joitakin kasveista tehtyjä juomia ja muita nestemäisiä proteiinivalmisteita saatetaan puhekielessä kutsua myös maidoiksi. Kasvimaitoja ovat mm. soija-, riisi-, herne- ja kauramaidot, ja jollakin niistä voi aina korvata eläinperäisen maidon ruoanlaitossa. Kasvimaitojen tuotenimissä on kuitenkin kiellettyä käyttää sanaa maito. Kasvimaitojen saatavuus on parantunut eläinperäisten maitojen tuotantoon liittyvien eettisten ongelmien tiedostamisen sekä lasten lehmänmaitoallergioiden yleistymisen vanavedessä. Kasvimaitoja saa sekä lisäravintein että ilman; tyypillisesti niihin on lisätty B12-vitamiinia, D-vitamiinia ja/tai kalsiumia.

Muuta

Kansainvälistä maitopäivää on vietetty vuodesta 1954 asti alkukesäisin ympäri maailmaa. Teeman juhlistamiseen on Suomessa liittynyt vuodesta 1973 alkaen Maitotytön valinta. Sen esikuva on brittien Dairy Queen -kilpailussa. Viime vuosina on vietetty myös Kansainvälistä koulumaitopäivää YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n suosituksesta. Maitopäivien vietto ja tarkka ajankohta vaihtelee eri maissa - toisissa maissa maidolle saatetaan omistaa kokonainen kuukausikin.

Katso myös

- Maitotuotteet Luokka:Juomat Luokka:Fysiologia ja:乳 simple:Milk

Voi

Voi on lehmän maidosta erotetusta kermasta kirnuamalla valmistettua rasvatuotetta. Voi on perinteinen maitotuote, jota käytetään sekä ruoan valmistuksessa että levitteenä ruokapöydissä ympäri maapallon. Nykyään voin rinnalle on noussut margariini, joka on valmistettu kasvisrasvasta.

Historia

Keskiajalla voita kirnuttiin, mutta voi oli kallista. Pohjois-Ranskassa, Englannissa ja Alankomaissa voita käytettiin joskus paistamiseen öljyn sijaan. Tuolla alueella viljelty öljykasvi oli yleensä unikko tai mahdollisesti hasselpähkinä. Leivän päälle voita ei olut tapana levittää, vaan sitä sipaistiin nokare leivän kärkeen, joka sitten haukattiin pois. Joka suupalaa varten voita ei kuitenkaan pistetty, vaan ainoastaan muutamalle palalle leivästä. Voin lisäksi saatettiin leivällä käyttää laardia eli sian rasvaa. Itse kirnuttu voi on ollut hyvin suolaista, koska muuten se on pilaantunut nopeasti. Liika suola pestiin voista pois jääkylmällä vedellä, mutta se jäi silti hyvin suolaiseksi. Itse kirnutussa perinteisessä voissa on hieman hapan maku, jollaista teollisessa voissa ei ole. Luokka:Maitotuotteet als:Butter ja:バター simple:Butter

Sika

Sika (latina|lat. Sus scrofa tai S. domesticus) on yleisesti lihan tuotantoon kohdistettu kotieläin, joka teurastetaan teuraspainon saavutettuaan. Sikalajeja tavataan myös luonnonvaraisina, mm. villisika. Sian uskotaan olevan koiraa älykkäämpi eläin, ja joitakin sikoja pidetään lemmikkieläiminä (ks. minisika). Sika on hyvin sosiaalinen eläin ja se viihtyy laumassa. Sian poikanen on nimeltään porsas. Puhekielessä porsasta käytetään usein sian synonyyminä. Porsaat voidaan vieroittaa emästään eli emakosta 21 päivän ikäisenä mikäli siihen on tarvetta, kuitenkin mieluiten vasta 28 päivän ikäisenä.

Sika maataloudessa

Sika on kotieläin, ja sitä pidetään lihan tuotantoon sopivana eläimenä. Sian pitopaikka on karsina. Sian pitopaikan täytyy olla riittävän tilava, valoisa, turvallinen, toimia suojana, ja tyydyttää sian tarpeet. Sian tarpeisiin kuuluu maan kuopsutus eli maaperän penkominen erikoisella kärsällä. Sialla on oltava karsinassa makuu-, ruokinta- ja ulostusalueet. Lainsäädäntö määrää sioille mahdollisuuden seisoma- ja makuutiloihin luonnollisessa asennossa. Makuualueen on oltava kuiva ja puhdas. Sika on muutenkin hyvin siisti eläin, ja mikäli se pääsee elämään tilavassa karsinassa, tekee se tarpeensa vain tiettyyn kohtaan. Usein tehdasmaisissa ja ahtaissa suursikaloissa sika ei pääse toteuttamaan lajilleen ominaisia taipumuksia, kuten maan tonkimista kärsällään tai pitämään elintilaansa puhtaana.

Sika uskonnossa

Islam ja juutalaisuus määrittelevät sian saastaiseksi eläimeksi, jota on kiellettyä syödä. Tämän historiallisena taustana uskotaan olevan erityisesti kuumissa maissa esiintynyt trikiini-loinen, joka usein saastutti sianlihaa ja se saattaa tarttua ihmiseen huonosti kypsennetyn lihan välityksellä.

Aiheesta muualla

- [http://www2.helsinginsanomat.fi/klik/onni2001/onni2001.html Webortaasi sian elämästä siemennyksestä teurastukseen] Luokka:Sikojen hoito Luokka:Sorkkaeläimet ja:ブタ

Siipikarja

Siipikarja on yleisnimi hyötyeläiminä pidettäville linnuille, joita kasvatetaan joko ruoaksi tai muniensa takia. Siipikarjaan kuuluu
- kana
- kalkkuna
- ankka
- hanhi
- strutsi Siipikarjan lisäksi ihminen syö riistalintuja. Osa riistalinnuista, esim. fasaani elää luonnossa istutettuina ihmisen ruokinnan avulla. fasaani Luokka:Maatalous ja:家禽

Kananmuna

Kananmuna on kanan muna. Kananmunaa voidaan käyttää moninaisesti esimerkiksi ruuanlaitossa ja leivonnassa. Kananmunalla on kova kuori. Kuoren alla ovat valkuainen ja keltuainen eli ruskuainen. Valkuainen on kirkasta geeliä, jonka valkuaisaineet koaguloituvat ja muuttuvat kuumennettaessa valkoiseksi. Munan sisempi, pyöreän muotoinen keltainen osa on keltuainen. Sen rakennetta suojaa kuorikalvo, jonka sisällä on valkuaisen kaltaista keltaista geeliä.

Kananmunan rakenne

Kananmunaa suojaa kuori, joka rakentuu enimmäkseen kalsiumkarbonaatista. Kuoressa on ilmakanavia, jotka mahdollistavat ilman pääsyn munaan ja kosteuden haihtumisen. Mikrobit voivat myös käyttää ilmakanavia päästäkseen munaan. Munaa suojaa vahamainen kerros, kutikula, kuoren päällä. Kuoren väri vaihtelee valkoisesta ruskeaan hieman kananrodusta riippuen. Vastoin vanhaa käsitystä, munankuoren väri ei vaikuta makuun vaan tärkeämpi maun antaja on kanalle syötetty rehu Kuoren alla on kuorikalvo. Kuorikalvoja on munassa kaksi, molemmat kuorikalvot ovat heti kananmunan kuoren sisäpinnalla. Kananmunan päässä on ilmatila, joka on heti kuoren ja kalvon välissä.

Valkuainen

Valkuaisessa on neljä osaa. Kuorikalvojen alla on nestemäisiä ja sakeita valkuaiskerroksia vuorotellen. Lähimpänä munan keltuaista on sakea kerros. Sakeat munan osat muuttuvat munan vanhetessa nestemäisiksi. Munan molemmissa päissä on rihmat eli valkuaissiteet, jotka pitävät kananmunan keltuaisen paikallaan valkuaisen keskellä. Säikeet ovat kiinni keltuaisessa, ja ne menevät valkuaisen läpi kuorikalvoihin.

Keltuainen

rehu Keltuaisen ympärillä on keltuaiskalvo. Munan vanhetessa myös keltuaiskalvo menettää pitokykynsä. Keltuainen muodostuu pääasiassa proteiinista ja rasvasta. Keltuaisessa on tummempi ja vaaleampi alue. Keltuaisen pinnalla on alkiokeltuainen, jossa sijaitsee alkiolevy, eli munasolu. Keltuaista käytetään paitsi ravinnoksi, myös temperavärien raaka-aineena.

Katso myös

- kana

Linkit

- [http://www.finfood.fi/kananmuna Finfood.fi kananmuna] Luokka:Linnut Luokka:Ruoka Luokka:Siipikarja

Luomu

Luomu tarkoittaa luonnonmukaisesti viljeltyä elintarviketta. Lisäaineiden ja teollisten lannoitteiden käyttöä pyritään välttämään luomutuotannossa eli luonnonmukaisessa maataloudessa. Suomessa viranomaiset valvovat luomumerkinnän käyttöä.

Luomu

Luomu tarkoittaa pääasiassa luonnonmukaista viljelyä taikka luonnonmukaisesti tuotettua elintarviketta. Luonnonmukainen viljely (organic farming) tarkoittaa sitä, että viljelyssä ei käytetä teollisia lannoitteita eikä myrkkyjä, joita ovat kasvinsäätely- ja kasvinsuojeluaineet. Luomuviljelyssä käytetään lannoitteena muun muassa kivijauheita (apatiitti, biotiitti), kompostoitua karjan lantaa, kanankakkaa sekä luu- ja verijauhoa. Kasvinsuojelua hoidetaan vuoroviljelyllä, mekaanisella torjunnalla (esim. liima-ansat) ja biologisella torjunnalla. Rikkaruohoja torjutaan esimerkiksi mekaanisesti, myöhästetyllä kylvöllä, kateviljelyllä ja perinteisesti kitkemällä. Luomutuotanto täyttää myös EU:n ympäristötuen ehdot. Luomutuotteiden ja niiden lisäaineiden (esim. etikka, mausteet) tulee olla pääsääntöisesti luonnonmukaisesti tuotettuja. Luomumerkki voidaan myöntää paitsi viljellyille ja jalostetuille elintarvikkeille, myös luonnosta kerätyille tuotteille, mikäli tuotteiden keruualue on tarkastettu luomusäännösten mukaisesti. Luomuviljelijät on rekisteröity, ja heiltä edellytetään säännöllistä ammatillista kouluttautumista. Suomessa viranomaiset (KTTK, TE-keskukset) valvovat luomuviljelyä, luomutuotteiden valmistusta, kuljetusta ja myyntiä.

Luomu-merkinnät

Luomutuotteen tunnistaa siitä, että se on merkitty tekstillä ”Luonnonmukainen maataloustuotanto - EY:n valvontajärjestelmä" [Neuvoston asetus (ETY) N:o 2092/91]. Merkintä tarkoittaa, että vähintään 95 % tuotteen ainesosista on tuotettu luonnonmukaisesti, tuote on virallisen tarkastusjärjestelmän sääntöjen mukainen, suljettuun pakkaukseen pakattu tuote on lähtöisin suoraan tuottajalta tai valmistajalta ja että tuotteessa on tuottajan, valmistajan tai myyjän nimi sekä tarkastuselimen nimi tai kooditunnus. Lisäksi luomutuotteiden markkinoinnissa käytetään erilaisia luomumerkkejä, joita on käytössä useita. Tunnetuimmat ovat viranomaisten valvoma EU:n aurinkomerkki ja Luomuliiton myöntämä ja valvoma leppäkerttumerkki, jotka ovat kansallisia merkkejä. Näillä merkeillä merkityt alkutuotteet tai jalosteet ovat 95 %:sti luonnonmukaisesti tuotettuja. Muita luomumerkkejä ovat munn muassa EU:n tähkämerkki ja ruotsalainen KRAV-merkki. Lähellä luomua on myös pääasiassa Rudolf Steinerin oppeihin perustuva biodynaaminen viljely (biodynaamisen yhdistyksen Demetermerkki).

Linkkejä

- [http://www.finfood.fi/luomu/ Finfood Luomu]
- [http://www.luomu-liitto.fi Luomuliitto ry]
- [http://www.maaseutukeskus.fi/luomu/ Maaseutukeskus. Luomuneuvonta] Luokka:Maatalous Luokka:Ruoka Luokka:Puutarhanhoito

Maatalous

Maatalous on elinkeino, jossa tuotetaan ruokaa ja rehua kasvattamalla tiettyjä kasveja ja karjaeläimiä. Maatalous on ihmiskunnan tärkein ruoanlähde kalastuksen lisäksi.

Maatalous Suomessa

Maanviljelyn muuttuminen

Teollinen tehomaatalous ja sen haittavaikutukset

Luonnonmukainen viljely ja sen kritiikkiä

Katso myös

- Maataloustiede eli agronomia
- Maanviljely, Kaskiviljely
- maatalousyhteiskunta Luokka:Maatalous ko:농업 ja:農業 nb:Landbruk simple:Agriculture

Maito

Maidon ravintosisältö

Maitoallergia

Laktoosi-intoleranssi

Maidon tuotanto

Maidon prosessointi

Homogenisointi

Homogenisoinnin terveydelliset ongelmat

Homogenisoinnin taloudelliset hyödyt

Valmistajien lobbaus homogenisoinnin puolesta

Jo 1960-lta asti on suomen suurimmat meijerit julkaisseet vastatutkimuksia, joissa homogenisoinnin ja muiden prosessissa itse maidolle tehdyt muutokset todetaan vain hyväksi kuluttajan kannalta.

Kulutus

Suomalaiset joivat vuonna 2003 keskimäärin 136 litraa lehmän maitoa, mikä on maailmanlaajuisesti varsin suuri määrä.

Historia

Kasveista saatavat maitotyyppiset tuotteet

Muuta

Katso myös

- Maitotuotteet Luokka:Juomat Luokka:Fysiologia ja:乳 simple:Milk

Lehmä

Nauta (Bos taurus) on märehtiviin sorkkaeläimiin kuuluva nisäkäs. Lajin naarasta kutsutaan lehmäksi, uros taas on sonni, ja nuori tai kuohittu (ks. kastraatio) uros on härkä. Poikaset ovat vasikoita. Naudat syövät varsinkin ruohokasveja ja muita puuvarrettomia maakasveja, ja niitä hyödynnetään karjaeläiminä. Nautojen ruokailualue on laidun, ja nautojen oleilu, märehtiminen ja ruokailu laitumella on laiduntamista. Naudat pystyvät käsitelemään kasviravintoa moniosaisen vatsansa avulla, joka koostuu pötsistä, verkkomahasta, satakerrasta eli lehtimahasta ja juoksutusmahasta. Märehtiessään naudat "oksentavat" syöneensä heinän pötsistä takaisin suuhunsa, ja pureskelevat sen uudelleen pienemmäksi mössöksi. Näin naudat saavat hyödynnettyä ravintoaineita paremmin. Ihminen on käyttänyt nautoja jo vuosituhansia ravinnonsaantiin. Niistä saatavaa maitoa voi käyttää juomana tai siitä voi tehdä vaikkapa juustoja. Naudan lihaa syödään. Joissain kulttuureissa on rajoituksia naudanlihan syönnin suhteen. Esimerkiksi hinduille (ks. hindulaisuus) lehmät ovat pyhiä eläimiä, eikä niitä näissä kulttuureissa saa syödä. Suomessa on vanhastaan useita karjarotuja, joiden ominaisuutena on nupopäisyys eli sarvettomuus. Tunnetaan erityisesti suurehko punertava länsisuomalainen rotu ja sitä pienempi itäsuomenkarja. Lisäksi on pieni ja vaalea lapinkarja. Naudoilla on erityisiä värityskuvioita, joista tunnettu on kyyttö. Kuvataiteilija Liina Lång (entinen Miina Äkkijyrkkä) on työskennellyt kotimaisten karjarotujen puolesta. Suomen oloissa karja on kehittynyt erityisesti maidontuotantoa varten. Runsaammasti lypsäviä ulkomaalaisperäisiä rotuja on tuotu Suomeen. Näistä mainittakoon sarvipäinen Ayrshire. Viime aikoina Suomen karjankasvatuksen painopiste on siirtynyt lihantuotantoon. Luokka:Nautojen hoito Luokka:Sorkkaeläimet als:Kuh ko:소 (동물) ja:ウシ ms:Lembu simple:Cattle

Sika

Sika maataloudessa

Sika uskonnossa

Aiheesta muualla

- [http://www2.helsinginsanomat.fi/klik/onni2001/onni2001.html Webortaasi sian elämästä siemennyksestä teurastukseen] Luokka:Sikojen hoito Luokka:Sorkkaeläimet ja:ブタ

Kana

Kana (Gallus gallus) on yksi yleisimmistä kotieläimistä.

Kanan historia

Kesykanat polveutuvat Kaakkois-Aasian viidakkokanoista, joista punainen (Gallus gallus), Ceylonin (Gallus lafayettei), harmaa (Gallus sonnerati) ja vihreä (Gallus varius) viidakkokana ovat yhä olemassa. Nykyiset kanat ovat edellisistä lähinnä punaista viidakkokanaa; kanojen kantamuoto Bankiva-kana on yksi punaisen viidakkokanan alalaji. Vuonna 500 eaa. persialaiset toivat sotasaaliinaan taistelukukkoja kotimaahansa. Persiasta kana levisi Turkkiin ja Egyptiin. Kanalla oli aluksi vain urheilullista ja uskonnollista käyttöä, ruokana sitä hyödynnettiin kieltojen purkamisenkin jälkeen vain köyhimmän kansanosan piirissä. Vuoteen 100 jaa. mennessä oli kana kotieläimenä levinnyt Eurooppaan Kreikan ja eteläisen Venäjän kautta. Rooman valtakunnan aikoihin kanankasvatus kasvoi voimakkaasti. Vanhojen käyttömuotojen lisäksi kananlihan syöminen yleistyi, kanojen avulla alettiin myös ennustaa ja niihin liitetiin erilaisia uskomuksia. Suomeen kana tuli rautakaudella 300 - 1300 jaa. Sitä kasvatettiin aluksi aatelis kartanoissa, joista se levisi muualle maahan. 1800-luvulla jalostettiin useimmat kanarodut, mutta vasta 1900-luvulle tultaessa alettiin kanoja pitää lihan- ja munantuotannon vuoksi. Koneellinen haudonta mahdollisti suurien eläinmäärien tuottamisen, sukupuolilajittelu puolitti alkukasvatettavien poikasten lukumäärän. Kananmunien kysyntä kasvoi kansan opittua syömään niitä, joten tuotantoa tehostettiin. Lattiakanaloiden eläinmäärät kasvoivat, samaten lintujen terveysongelmat ja hoitajien työmäärä. 1970-luvulla häkkikanalat yleistyivät ja mahdollistivat tilojen eläinmäärien valtavan kasvun.

Kana tuotantoeläimenä

Kanasta saadaan kananmunia (ks.muna). Lisäksi kanaa voidaan käyttää lihan tuotannossa eli broilerina. Broilerikasvatuksessa käytetään sekä urospuoliset eli kukot että naaraspuoliset eli kanat. Munantuottajiksi tarkoitetuista kananpoikasista lajitellaan ja hävitetään kukot yhden päivän ikäisinä. Alle kahden viikon ikäistä kanaa sanotaan untuvikoksi. Poikasvaiheen jälkeen lintuja kutsutaan nuorikoiksi, kunnes ne alkavat munia. Muninta alkaa noin 20 viikon ikäisenä vuodenajasta ja kanarodusta riippuen. Kana elää noin 5-7 vuotta, joskin on tavattu myös yli 20-vuotiaita kanavanhuksia. Tuotantokanoista broilerin elämä loppuu sen kasvettua teuraspainoonsa noin kuuden viikon ikäisenä. Munintakanat teurastetaan yhden 12-14 kuukauden mittaisen munintakauden jälkeen. Keskustelua käydään häkkikanalan eettisyydestä kananmunan tuotannossa. Euroopan unioni kieltää kanojen kasvatuksen häkeissä vuodesta 2012 alkaen.

Kanarodut

Kanarodut lajitellaan koon mukaan kevyisiin munijarotuihin, keskiraskaisiin yhdistelmärotuihin, raskaisiin lihantuottajarotuihin, koriste- ja taistelurotuihin. Ennen vuotta 1850 olemassa olleita rotuja kutsutaan vanhoiksi roduiksi erotukseksi 1800-luvun jälkipuoliskon kukoistuskautena syntyneisiin yhdistelmärotuihin. Vanhoihin rotuihin kuuluvat mm. cochin, malay, java, leghorn, plymouth rock, australorp ja new hampshire. Myöhemmät rodut ovat pääosin vanhojen rotujen risteytyksiä. American Poultry Assosiation'in (APA:n) mukaan standardisoituja rotuja oli vuonna 1983 yhteensä 370, joista yli puolet on bantam-rotuja, isompien rotujen kääpiömuunnoksia. Maailman yleisin rotu ja ylivoimaisin munija on valkoinen leghorn. Nykyiset tuotantokanat ovat useimmiten valkoisen leghorn -rodun risteytyksiä. Suomessa lihantuotannossa käytettävä broilerirotu on yleisimmin Ross-yhtiön kehittämä Ross 208 -hybridi, mutta jonkin verran käytetään myös ROSS 308 ja ROSS 508 -hybridejä.

Suomalainen maatiaiskana

Maatiaiskana on yksi Suomen uhanalaisimmista kotieläinroduista. Sen juuret juontavat rautakaudelle ja se on sopeutunut paikallisiin olosuhteisiin. Myöhemmin kana-aines on risteytynyt tuotujen rotukanojen kanssa, nykyiset maatiaiskanat ovat näiden risteysten jälkeläisiä. 1960-luvulla kotoperäisen kanarodun luultiin kokonaan hävinneen, sillä uudet tuontirodut olivat parempine tuotanto-ominaisuuksineen vallanneet alaa. 1970-luvulla kuitenkin löydettiin Savitaipaleelta kanakanta, joiden hautomista poikasista sai alkunsa "savitaipaleen kana", Suomen yleisin maatiainen. Kanakantoja on nyt löydetty yli kymmenen, ja ne ovat saaneet nimensä löytöpaikan mukaan. Savitaipaleen kanan lisäksi tunnetaan mm. kiuruvetinen, Jussilan, Alhon, piikkiöläinen ja horniolainen kana. Kannat ovat säilyneet yksittäisten ihmisten säilytystyön tuloksena. Suomalaiset maatiaiskanat ovat yleissävyltään tummia, mutta on olemassa myös kermanvaaleista ja punaruskeita yksilöitä. Maatiaisten ominaispiirteisiin kuuluu elinvoimaisuus, kotovaraisella rehulla selviäminen, voimakas hautomisvietti, pitkäikäisyys ja kylmänkestävyys. Kooltaan maatiaiset vastaavat kevyttä munijarotua, ne munivat parhaimmillaan lähes munan päivässä. Pienkanalaan maatiaiskana soveltuu monen mielestä kaikista roduista parhaiten. Maa- ja elintarviketaulouden tutkimuskeskus (MTT) on perustanut maatiaiskanalle oman säilytysohjelman vuonna 1998. Ohjelmassa mukana olevat sitoutuvat säilyttämään kanakantaa lajityypillisissä olosuhteissa vähintään neljä vuotta. Luokka:Aitokanat Luokka:ruoka luokka:siipikarja ja:ニワトリ

Luomu

Luomu-merkinnät

Linkkejä

Biologia

käyttäytymistä tutkii etologia ja rakennetta anatomia. Kuvassa naarasleijona.]] naarasleijona, kasveja tutkii kasvitiede ja kasvipatologia. Kuvassa kasvisolu.]] Biologia tutkii elävien olentojen eli eliöiden ominaisuuksia ja käyttäytymistä. Biologia on empiiristä tiedettä. Biologia tulee kreikan sanoista bios (elämä) ja logos (oppi). Biologia on lähestynyt kemian ja fysiikan kaltaisia luonnontieteitä ja ottanut käyttöön matemaattisia ja tilastollisia menetelmiä, jonka vuoksi sen on arvioitu kehittyvän eksaktin tieteen suuntaan.

Osa-alueita

- anatomia eli eliöiden rakenne
- biotekniikka
- ekologia on oppi luonnon taloudesta.
- eläintiede eli zoologia
- etologia eli eläinpsykologia
- evoluutiobiologia eli eliöiden kehitysoppi
- fysiologia eli eliöiden elintoiminnot
- hydrobiologia
- kasvipatologia
- kasvitiede eli botaniikka
- kudosoppi eli histologia
- käyttäytymisekologia
- mikrobiologia
- muoto-oppi eli morfologia
- neurotiede eli kognitiotiede
- perinnöllisyystiede eli genetiikka
- sienitiede eli mykologia
- systematiikka
- taksonomia eli tieteellinen luokittelu
- ympäristöbiologia

Käsitteitä

abioottinen - aineenvaihdunta - biodiversiteetti - biomi - biotooppi - biosfääri - DNA - ravinto - ekologinen lokero - ekosysteemi - eliöyhteisö - evoluutio - kelpoisuus - kliimaksi - lisääntyminen - luonnonvalinta - pioneerieläin - pioneerikasvi - populaatio - sukkessio - uhanalaisuusluokitus - yhteyttäminen - pääjakso - kaari

Katso myös

- Eliö
- Eläin | Luettelo eläimistä
- Kasvit | Luettelo kasveista
- Lääketiede
-

Linkkejä

- [http://www.edukouvola.fi/iltalukio/aineet/biolinkit.htm Kouvolan iltalukion biologialinkit] als:Biologie ms:Biologi ko:생물학 ja:生物学 simple:Biology th:ชีววิทยา

Maataloustiede

Maataloustiede eli agronomia keskittyy ruuan ja rehun tuottamiseen kasveja ja kesyjä eläimiä hyödyntämällä. Maataloustiede tutkii mm. maatalouden menetelmiä ja prosesseja.

Linkkejä

- [http://verkkopemo.pspt.fi/kasvituotanto/default.htm Kasvinviljelystä]
- [http://www.matti.tuottavamaa.org/ Tuotantomenetelmien vertailua ym] Luokka:Maatalous Luokka:Tiede ja:農学 th:เกษตรศาสตร์

Maanviljely

Maanviljely (agriculture -> kulttuuri) on vanhin ihmisen elämiseen ja selviytymiseen liittyvä toiminta. Maanviljelyn tavoite ihmisen kannalta on taata ravinnonsaanti. Maanviljelyllä on myös vaikutuksia luontoon ja luonnon kiertokulkuun. Maanviljelyssä viljellään hyötykasveja. Hyötykasvi voi olla ravintona ihmiselle tai eläimelle. Viljelemistä voidaan harjoittaa myös luonnon hyödyksi kesannoimalla peltoja. Viljelykasveja voidaan jatkojalostaa. Eräistä viljelykasveista, kuten pellavasta ja puuvillasta valmistetaan kangasta.

Kasvukauden vaiheet

Maanviljelyn vaiheet ajoittuvat kasvukauteen: kylvö, kasvu ja sadonkorjuu. Kylvövaiheessa maa muokataan ensin kylvölle sopivaksi. Tämä tapahtuu auraamalla, äestämällä maaperä. Auraus kääntää maata halutulta syvyydeltä. Näin maan ravinteet pääsevät sekoittumaan ja uusiutumaan. Siemen kylvetään käsin tai koneella. Siemen kylvetään useimmiten maan sisään tyypillisesti muutaman sentin syvyyteen. Suotuisissa olosuhteissa (tarpeeksi lämpöä, tarpeeksi kosteutta) siemen itää. Maan päälle tullutta itänyttä kasvia sanotaan oraaksi (vilja) tai versoksi. Kasvukauden aikana maaperää kastellaan ja lannoitetaan. Kasvukauden aikana rikkakasvit kilpailevat auringonvalosta ja muista kasvun edellytyksistä tukahduttaen varsinaisen viljelykasvin kasvuolosuhteet. Kasvua estää ja satoa vähentää myös tuholaiseläimet. Rikkakasvien vaikutusta vähennetään ja perästi poistetaan kokonaan käsin suoritettavalla kitkemisellä tai levitetään torjunta-ainetta kasvumaalle. Torjunta-aineet ovat teollisesti valmistettuja myrkkyjä. Torjuntaan voidaan käyttää myös luonnonmukaisia menetelmiä. Mm. tuholaiseläinten vihollisia. Kun viljelykasvi on tullut kypsäksi, on sadonkorjuun aika. Sadonkorjuussa syntynyt kasvin haluttu osa (useimmiten hedelmä) korjataan talteen sopivalla menetelmällä. Juureskasvit kaivetaan maasta ylös, kasvi voidaan leikata ja hedelmä tai siemen erotella, yms. Esim. viljan sadonkorjuussa uudet simenet ovat tavoiteltu viljelyn tulos. Siemenet erotellaan ja voidaan jauhaa edelleen jauhoiksi.

Historia

Maanviljelyn ensimmäiset merkit, kuten viljelyyn jalostettujen kasvien jäänteet, ovat 9000-luvulta eKr. Lähi-idästä, hedelmällisen puolikuun alueelta ja Niilin ympäristöstä. Vieläkin vanhempia (ennen 10 000 eKr.) rukiin jyviä on löydetty Hureyraista Syyriasta, mutta kyseessä lienee pikemminkin villirukiin käyttö kuin varsinainen maanviljelys. 8500-luvulla eKr. ns. esikeraamiselta kaudelta lähtien Lähi-idässä tavataan ensimmäiset merkit kotieläimiin ja viljelyyn perustuvasta talousmuodosta. Tältä ajalta on löydetty kahdeksan ns. perustavaa viljelykasvia. Vuosien 8500-7500 eKr. väliin on ajoitettu useita asutuskeskuksia, jonka väestö sai ravintonsa pääosin näistä kasveista. Hedelmällisen puolikuun alueelta maanviljelys levittäytyi itään Keski-Aasiaan ja länteen Kyprokselle, Anatoliaaan ja 7000 eKr. mennessä Kreikkaan. Pääosin emmer- ja einkorn-vehnään perustuva viljely levisi pohjoisempaan Eurooppaan etelästä ja idästä saavuttaen Keski-Euroopan n. 4800 eKr. Maanviljelyyn siirtymisen taustalla ovat saattaneet olla ilmastonmuutokset, mutta mahdollisesti myös yhteisölliset muutokset. Todennäköisesti siirtyminen metsästys-keräily-taloudesta maatalouteen oli pitkä ja asteittainen prosessi. Vaikkakin todettu ilmastonmuutos on suosituin selitys maanviljelyn synnylle Lähi-idässä, se että maanviljely on syntynyt riippumattomasti vähintään kolme kertaa eri maailmankolkissa, viittaa siihen että myös yhteisöllisillä syillä on saattanut olla vaikutuksensa. Riisin pohjautuva maanviljely kehitettiin Kauko-idässä riippumattomasti viimeistään 6500 eKr. ja myöhemmin maissiin ja kurpitsaan perustuva Etelä- ja Keski-Amerikassa. Todennäköisesti maanviljely kehitettiin riippumattomasti myös Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa. Täysin riippuvaisiksi viljelykasveista ja eläimistä tultiin vasta pronssikaudella. Maanviljelyn modernissa mielessä keksijöinä voidaan pitää sumereita, jotka aloittivat aiempaa intensiivisemmän maanviljelyn n. 5500 eKr. Intensiivinen maanviljely mahdollisti suuremman väestömäärän kuin metsästys ja keräily, ja elintarvikkeiden ylijäämän, joka voitiin säilyttää talven varalle ja jolla voitiin käydä kauppaa. Maanviljely-yhteiskunnan kyky elättää ihmisiä, jotka eivät itse tuottaneet ruokaa, oli oleellista vakinaisten sotajoukkojen synnylle. Niinpä sumerit kykenivät ennenkuulumattomaan alueiden valloittamiseen luoden historian ensimmäisen imperiumin. Myöhemmin Niilin ympäristön maanviljelyn avulla egyptiläiset rakensivat vielä laajemman valtakunnan. Vuoroviljelyn keksiminen keskiajalla lisäsi maanviljelyn tehoa huomattavasti. Vuoden 1492 jälkeen maanviljely monipuolistui kun Eurooppaan tuotiin muiden mantereiden viljelykasveja ja toisin päin. 1800-luvun alkupuolella maanviljelytekniikka oli etenkin kasvien jalostamisen myötä parantunut niin, että sama maa-ala kykeni tuottamaan moninkertaisesti keskiaikaiseen verrattuna. 1900-luvun koneellistumisen, etenkin traktorin keksimisen myötä kylvön, korjuun ja puinnin kaltaiset vaativat työt pystyttiin tekemään ennenkuulumattomalla tehokkuudella. Urbanisoituneessa yhteiskunnassa maanviljely elinkeinona on vähentynyt. Maanviljelyä harjoitetaan kotipuutarhan tai siirtolapuutarhan muodossa jopa kaupungeissa. Pienessä mittakaavassa jopa kerrostalon parvekkeella voi kasvattaa viljelykasveja.

Maanviljelyyn sopivia kasveja

- Viljat
- ohra
- vehnä
- kaura
- ruis
- herne
- papu
- nauris
- pellava
- kaali
- lanttu
- sokerijuurikas
- rypsi, rapsi

Katso myös

- Maatalous
- Maatalousyhteiskunta Luokka:Maatalous ko:농업 ja:農業 nb:Landbruk simple:Agriculture

Kaskiviljely

Kaskiviljely on alkukantainen maanviljelytekniikka, jota käytetään metsäisillä alueilla. Kaikki puusto alueella hakataan ja pilkotaan. Kaadettu metsä poltetaan joko samana vuonna, tai vuoden–kahden päästä. Poltettua aluetta käytetään maanviljelyyn yhden tai useamman sadon ajan, minkä jälkeen se hylätään ja siirrytään seuraavalle metsäalueelle. Suomessa maahan kylvettiin perinteisesti ohraa tai ruista kahden vuoden aikana, myöhemmin yksi tai kaksi satoa naurista, kauraa tai tattaria. Viljelyn jälkeen aluetta voitiin käyttää vielä laitumena. Parhaimmillaan kaskiviljely tuottaa moninkertaisen sadon peltoviljelyyn verrattuna. Poltetun puuston ja kasviston tuhka auttaa lannoittamaan maaperää. Kaskeaminen vaatii suuren maantieteellisen alueen, koska metsän palautuminen saattaa kestää vuosikymmeniä. Eräs sivuvaikutus on eroosio. Alueen puusto muuttui voimakkaasti kaskeamisen seurauksena, ensimmäisenä alueen valtasivat nopeakasvuiset lehtipuut. Trooppisilla sademetsäalueilla, jossa maan humuskerros on ohut, uusiutuminen voi kestää vuosikymmeniä. Kaskiviljelyä on harrastettu Pohjois-Euroopan lisäksi Amazonin sademetsissä ja Indokiinassa. Suomessa kaskeamista on harjoitettu jo pronssikaudella, ja se oli vielä 1700-luvulla yleisin maanviljelystekniikka. Etenkin Karjalassa ja Savossa se tuotti vielä 1880-luvulla yli kymmeneksen sadosta. Kaskiviljely on pääasiassa jo korvattu tehokkaammilla maanviljelytekniikoilla. Sitä harjoitetaan edelleen joillain alueilla Meksikossa, Intiassa ja Indokiinassa. Madagaskarilla tekniikka on edelleen yleinen. Luokka:Maatalous

Luokka:Maatalous

Maatalouteen liittyviä artikkeleja. Luokka:Elinkeinot ko:분류:농업 ja:Category:農業

Cumberland, Iowa

Cumberland is a city located in Cass County, Iowa. As of the 2000 census, the city had a total population of 281.

Geography

2000 Cumberland is located at 41°16'25" North, 94°52'16" West (41.273650, -94.871180). According to the United States Census Bureau, the city has a total area of 1.6 km² (0.6 mi²). 1.6 km² (0.6 mi²) of it is land and none of it is covered by water.

Demographics

As of the census of 2000, there are 281 people, 128 households, and 82 families residing in the city. The population density is 180.8/km² (466.9/mi²). There are 144 housing units at an average density of 92.7/km² (239.3/mi²). The racial makeup of the city is 99.29% White, 0.00% African American, 0.36% Native American, 0.00% Asian, 0.00% Pacific Islander, 0.00% from other races, and 0.36% from two or more races. 0.00% of the population are Hispanic or Latino of any race. There are 128 households out of which 25.0% have children under the age of 18 living with them, 59.4% are married couples living together, 3.9% have a female householder with no husband present, and 35.2% are non-families. 34.4% of all households are made up of individuals and 17.2% have someone living alone who is 65 years of age or older. The average household size is 2.20 and the average family size is 2.81. In the city the population is spread out with 21.0% under the age of 18, 4.6% from 18 to 24, 25.6% from 25 to 44, 24.9% from 45 to 64, and 23.8% who are 65 years of age or older. The median age is 44 years. For every 100 females there are 100.7 males. For every 100 females age 18 and over, there are 100.0 males. The median income for a household in the city is $28,750, and the median income for a family is $39,167. Males have a median income of $26,786 versus $15,500 for females. The per capita income for the city is $15,662. 8.3% of the population and 6.1% of families are below the poverty line. Out of the total population, 10.4% of those under the age of 18 and 6.3% of those 65 and older are living below the poverty line.

External links

Category:Cass County, Iowa Category:Cities in Iowa

seo szko�y sylwester na s�owacji Skr�ty angielskie �mieszne filmy

:: RELATED NEWS ::

Phineas T. Barnum
Phineas Taylor Barnum (July 5, 1810 – April 7, 1891), American showman who is best remembered for his entertaini

Rhett Butler
Rhett Butler is the handsome, dashing fictional hero of Gone with the Wind written by American author, Margaret Mitchell. The novel introduces him as the problem-solving pragmatist who is sure that the South cannot win a protracted war with the North<

Arthur C Clarke Award
The Arthur C. Clarke award is a British award given for the best science fiction novel first published in the United Kingdom during the previous year. The award was established with a grant from Arthur C. Clarke and the first prize was awarded in 1987. The book is chosen by a panel of judges from the British Science Fiction A

Jan Zach
Jan Zach (November 13, 1699 - May 24, 1773) was a Czech composer, violinist and organist. Zach applied for the position of music director at Saint Vitus's Cathedral in

Santiago Ramon y Cajal
Santiago Ramón y Cajal (May 1, 1852 – October 17, 1934), Nobel laureate, 1906, was a Spanish histologist and is considered to be the father of modern Kiss of Death, a 1947 film which starred Victor Mature, Brian Donlevy, Coleen Gray and Richard Widmark
- Kiss of Death, a 1995 remake which starred David Caruso

Halifax Resolves
The Halifax Resolves is the name later given to a resolution adopted by North Carolina's Fourth Provincial Congress in Halifax County on April 12, 1776. The resolution empowered Richard Caswell, Joseph Hewes, William Hooper, and

3D Studio Max
3D Studio Max (sometimes called 3ds Max or just MAX) is a 3D computer graphics and animation program, written by Autodesk Media & Entertainment (formerly known as Discreet and Kinetix). It was developed as a successor to 3D Studio for DOS, but for the Win32 platform. Kinetix was later merged with Autodesk's latest acquisition,