:: wikimiki.org ::

Teokratia

Teokratia

Teokratia (kr. θεοκρατια) tarkoittaa kirjaimellisesti jumalan valtaa.

Käsitteen tausta

Ensimmäinen tunnettu teokratian käsitteen käyttäjä oli Josephus (Josefus Flavius) 100-luvun lopulla. Josephus kertoi teokratian olevan juutalaisten luonnollinen valtiomuoto ja rinnasti käsitteen demokratiaan, monarkiaan ja oligarkiaan, jotka hän näki vieraiden kansakuntien keksintöinä. Kauan käsitteellä viitattiinkin ennen kaikkea vain Vanhan testamentin ajan juutalaisuuteen. Laajempaan käyttöön käsite levisi Hegelin kuvattua sillä itämaisen sivilisaation despoottista varhaisvaihetta, jossa valtiota ja uskontoa ei rajattu erilleen. Hegeliä seuraillen on tähän päivään saakka ollut tyypillistä kuormittaa teokratian käsitettä valistukselle antiteettisillä sivumerkityksillä. Hegelin jälkeen käsitteellä on viitattu hyvin monenlaisiin yhteisöihin inka-valtakunnasta Saudi-Arabian kautta toisen maailmansodan jälkeiseen Puolaan.

Teokratian käsitteen sosiologiset käyttöyhteydet

Kuten käsitehistorian kannaltakin on johdonmukaista, juutalaisia yhteisöjä on usein nimitetty teokraattisiksi. Tyypillisessä teokratian käsitemääritelmässä Vanhan testamentin ajan juutalaisuus liitetään Josephusta seuraillen käsitteen piiriin. Siitä, mitkä varhaisen juutalaisuuden vaiheet pitäisi lukea teokraattisiksi, tulkitsijat ovat eri mieltä. Esimerkiksi Websterin sanakirja mainitsee nimenomaan kuningaskuntaa edeltäneen Israelin teokraattisena. Sen sijaan teossarjassa The Encyclopedia of Religion esitetään muinaisen Israelin olleen teokraattinen lähestulkoon koko kehityskaarensa ajan, monarkian aikaa myöten. On myös keskusteltu siitä, soveltuuko käsite kuvaamaan keskiajan rabbiinista juutalaisuutta. Reformaatiota edeltävistä kristillisistä yhteisöistä nimetään teokraattisiksi erityisesti kreikkalaiskatolinen Bysantti, katolinen Kirkkovaltio sekä keskiajan katoliset valtiot yleensä. Reformaation jälkeistä aikaa käsiteltäessä tutkimuskirjallisuudesta löytyy teokratioita lähinnä protestantismin puolelta. Calvin seuraajineen on erityisenä silmätikkuna. Etenkin uudemmassa sosiologisessa kirjallisuudessa teokraattisiksi kutsutaan silmiinpistävästi eniten muslimienemmistöisiä yhteisöjä. Ylipäätään teokratian käsitteen käytännön sovellutuksista on käyty eniten keskustelua nimenomaan islamin tutkimuksen yhteydessä. On kiistelty siitä, onko islam luonnostaan teokraattinen vai ei – yleensä määrittelemättä teokratian käsitettä selkeästi. Varhaisen islamin edustamaa myyttistä ideaaliyhteisöä nimitetään usein teokratiaksi. Nykyisiä muslimivaltioita, kuten Irania, Pakistania, Saudi-Arabiaa sekä taliban-johtoista Afganistania teokraattisiksi kutsuttaessa sanaan liittyy yleensä vahvasti negatiivinen arvolataus: teokratia assosioituu islamismiin, joka puolestaan assosioituu väkivaltaan, tiukkaan yhteiskunnalliseen säätelyyn sekä Hegelin jalanjäljissä takapajuisuuteen. Vaikka osa islamin tutkimuksen ympärillä tapahtuvasta teokratian käsitteen käytöstä on asiallista, etenkin silloin, kun käsitellään nykyajan muslimivaltaisia valtioita, käsite kerää ylleen paljon suuremman tunteiden kuorman kuin sen analyyttinen selkäranka kestää. Itä-Aasian uskontoihin teokratian käsitteellä viitataan vain satunnaisesti. Poikkeuksena tästä on Tiibetin lamalaisuus, joka mainitaan toistuvasti esimerkkiteokratiana. Aasian muinaisia keisarikuntia Kiinaa ja Japania puolestaan kutsutaan teokratioiksi siinä missä Lähi-idän ja Amerikankin varhaisia sivilisaatioita. Sen lisäksi, että teokratioiksi on määritelty yhteisöjä eri puolilta maailmaa, on teokratian käsite tutkimuksessa liitetty toistuvasti orgaaniseksi osaksi fundamentalistista ajattelua. Vaikka tämä käsiteyhdistelmä helposti sisältääkin samankaltaisia latauksia kuin ne, joita muodostuu puhuttaessa islamilaisesta teokratiasta, on yhdistämistä onnistuttu tekemään myös kiihkottomasti ja hedelmällisin tuloksin.

Josephus

Josephus tai Josefus (latinaksi Flavius Josephus) (37 — 100) oli ensimmäisen vuosisadan juutalainen historioitsija, papillisesta ja kuninkaallisesta suvusta. Hänet tunnettiin alun perin nimellä Yosef Ben-Matityahu (kreikaksi Matthias). Josephus selviytyi Jerusalemin tuhosta vuonna 70 — antauduttuaan ja siirryttyään voittajien puolelle — ja asettui Roomaan. Hän sai Rooman valtakunnan kansalaisuuden, ja nautti suosiota Vespasianuksen, Tituksen ja Domitianuksen hoveissa. Tämän vuoksi juutalaiset ovat suhtautuneet Josephukseen kaksijakoisesti. Toisaalta hän oli tärkeä juutalaisen uskon puolestapuhuja valtaapitäville roomalaisille, erityisesti Jerusalemin tuhon jälkeen. Hänen teoksensa ovat tärkeitä historiallisia lähteitä omalta ajaltaan. Toisaalta häntä pidetään maanpetturina, koska hän jätti asemansa kapinanjohtajana ja liittyi roomalaisiin. Näin hänen teoksiaan voidaan pitää puolueellisina ja roomalaisia suosivina. Myöhemmällä iällään Josephus kuitenkin palasi juutalaisille juurilleen.

Teokset

Josephus kirjoitti enimmäkseen kreikaksi. Hänen teoksensa ovat:
- Juutalaissodan historia (kreik. Peri tou Ioudaikou polemou, lat. Bellum Judaicum tai De Bello Judaica) (n. 75-79)
- Ioudaike Archaiologia (lat. Antiquitates Judaicae, "Juutalaisten muinaisajat") (n. 94)
- Kata Apionos (lat. (De Antiquitate Judaeorum) Contra Apionem, "Apionosta vastaan") (n. 97)
- Phlaouiou Iosepou bios (lat. Josephi vita, "Flavius Josephuksen elämä", omaelämäkerta) (n. 99)
- Esitelmä kreikkalaisille Hadeksesta Josephus kirjoitti ensimmäisestä juutalais-roomalaisesta sodasta aramean kielellä, kohderyhmänä juutalainen yhteisö Mesopotamiassa. Tämän jälkeen hän kirjoitti kreikaksi laajemmasta ajanjaksosta — makkabealaisista Jerusalemin tuhoon. Tämä kirja, Juutalaissodan historia, ilmestyi n. vuonna 75-79. Suuri osa kirjasta perustuu hänen omaan elämäänsä, paljolti hänen omiin hallinnollisiin ja sotilaallisiin kokemuksiinsa. Teos on yksi tärkeimmistä historiallisista lähteistä Jeesuksen ajan Palestiinan poliittisiin oloihin. "Juutalaisten muinaisajat" on juutalaisen kansan historia maailman luomisesta juutalaissotaan 60-luvun lopulle. Se sisältää myös omaelämäkerrallisen liitteen, jossa Josephus puolustaa toimintaansa sodan loppupuolella. Hänen selontekonsa on rinnakkainen Vanhan testamentin kanssa, mutta ei kuitenkaan identtinen. On ajateltu, että erot johtuisivat siitä, että hänellä oli käytettävissään muinaisia tekstejä (ehkä jopa Nehemian ajalta), jotka olivat selvinneet Jerusalemin temppelin tuhosta. Koska hänellä oli läheiset suhteet roomalaisiin vallanpitäjiin, hän on saattanut saada jotkut tai jopa kaikki tekstit takaisin ja luvan niiden säilyttämiseen. Toisaalta Kuolleen Meren kääröjen on katsottu olleen juuri tällaisia pyhiä dokumentteja Jerusalemin temppelistä, jotka on piilotettu roomalaisilta. Nämä kaksi eri vaihtoehtoa eivät kuitenkaan sulje toisiaan täysin pois. "Apionosta vastaan" on juutalaisen uskon ja filosofian puolustus, joka painotti juutalaisuuden muinaisia juuria paljon nuorempia kreikkalaisia traditioita vastaan. Se hyökkää myös Apionoksen antiseemiläisiä näkemyksiä ja Manethoksen kehittämiä myyttejä vastaan.

Kirjallisuutta suomeksi

- Josefus, Flavius: Juutalaissodan historia. WSOY, Helsinki 2004.

Aiheesta muualla

- [http://www.winsite.com/bin/Info?21000000038218 Freeware-ohjelma "The Works of Josephus"]
- [http://www.perseus.tufts.edu/cache/perscoll_Greco-Roman.html The Perseus Project] - myös Josephuksen töitä englanniksi ja kreikaksi Luokka:Roomalaiset historioitsijat Luokka:Juutalaisuus ko:요셉푸스 플라비우스 ja:フラウィウス・ヨセフス

Demokratia

Demokratia (kr. δημοκρατία) on hallitusmuoto, jossa politiikasta päätetään enemmistön mielipiteen mukaan päätöksentekoprosessissa, joka on avoin kaikille tai useimmille kansalaisille. Nykydemokratiaan kuuluvat vapaat monipuoluevaalit ja yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Demokratiaksi kutsutaan myös yhdistysdemokratiaa ja yritysdemokratiaa, jossa kyseisen yhteisön enemmistö päättää yhteisön asioista. Demokratian kannattajasta voidaan käyttää nimitystä "demokraatti."

Historiaa

Demokratian kehittäjäksi on mainittu ateenalainen Kleisthenes, joka loi sen 507 eaa taktisin perustein vastavedoksi aristokraattien juonitteluille ja Spartan vaikutukselle. Sana "demokratia" tulee muinaiskreikasta ja kirjaimellisesti tarkoittaa 'kansanvaltaa'. Kleisthenes keksi myös ostrakismoksen, jolla johtavassa asemassa oleva kansalainen voitiin äänestämällä karkoittaa yhteisön ulkopuolelle ilman kansalaisuuden tai omaisuuden menetystä kymmeneksi vuodeksi. Alun perin demokratia oli suoraa demokratiaa, jossa äänestyksen kohteena on suoraan itse päätettävä asia. Äänestäjän fyysinen poissaolo vaikeutti ja hidasti suoraa demokratiaa varsinkin muualla kuin kaupunkivaltioiden kaltaisilla pienillä alueilla, missä kaikki kansalaiset saattoivat helposti saapua paikalle. Demokratiassa tärkeänä pidetään kansalaisten välistä keskustelua, joka varsinkin historiallisesti oli vaikeata etäältä. Muun muassa tämän ongelman ratkaisuksi kehitettiin edustuksellinen demokratia, jossa kansa valitsee keskuudestaan edustajat tekemään varsinaisen päätöksenteon. Aristoteles piti demokratiaa kansanvallan tyranniana ja perustuslaillista tasavaltaa kansanvallan oikeutettuna muotona. Nykyisin demokratiaan suhtautuvat skeptisesti lähinnä oikeiston ja vasemmiston ääriliikkeet. Ensimmäiset demokratiat historiassa olivat Kreikan pieniä kaupunkivaltioita (esim. Ateena), joissa vapaat kansalaiset kokoontuivat toreille keskustelemaan ja päättämään yhteisistä asioista äänestämällä. Todellisuudessa kuitenkin vapaiden kansalaisten joukko oli hyvin pieni, sillä muun muassa naiset ja orjat jätettiin ulkopuolelle.

Demokratia nykyään

Karl Popper on 1900-luvun merkittävimpiä edustuksellisen demokratian puolustajia, ja on kuvannut kirjassaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset oman näkemyksensä aiheesta. Hänen mielestä demokraattisen valtion tulee ennen kaikkea olla avoin muutoksille, kritiikille ja kehittymiselle. Hän kirjoittaa: :"Erittelen yhteiskunnan demokraattisen uudistamisen periaatteita, joita voimme kutsua myös 'yhteiskunnan vähittäisuudistusten' periaatteiksi erotukseksi 'yhteiskunnan utooppisesta uudistamisesta'." Nykyiset demokratiat, kuten myös Suomi ovat pääasiassa edustuksellisia demokratioita. Sveitsissä on ollut edustuksellisen demokratian lisäksi käytössä suoran demokratian eräs muoto jo 140 vuotta. Edustuksellisessa demokratiassa edustajalla on yleensä vapaa harkintavalta tehdä päätöksiä riippumatta äänestäjän tahdosta eivätkä äänestäjät voi peruuttaa edustajan mandaattia kesken vaalikauden. Yhdysvalloissa 18 osavaltiossa, Venezuelassa ja Kanadan Brittiläisessä Columbiassa on mahdollisuus äänestää virkamies virastaan järjestämällä uusi vaali. Näin on tapahtunut Pohjois-Dakotassa 1921 (kuvernööri Lynn J. Frazier), Kaliforniassa 2003 (kuvernööri Gray Davis) ja Venezuelassa 2004 (presidentti Hugo Chávez). Venezuelassa äänestys ei poistanut presidenttiä virasta.

Demokratian tulevaisuus

Viime vuosikymmenien yleisenä trendinä on ollut äänestysprosenttien jatkuva lasku ("demokratian kriisi"). Demokratian pelastamiskeinoiksi on useissa keskusteluissa tuotu suoran demokratian lisääminen muun muassa tekniikan suomin mahdollisuuksin. Myös erilaisia suoran demokratian sovellutuksia on kehitetty muun muassa siten että valittu edustaja tuo äänestettävät aiheet www-sivuilleen, jossa rekisteröityneet edustajan äänestäjät äänestävät asiasta ja edustaja äänestää enemmistön päätöksen mukaisesti. Monet radikaalit demokraatit, kuten anarkistit, kannattavat suoraa demokratiaa tai delegointia, jossa delegaateilla on valta vain suorittaa heille annettu tehtävä, ja mahdollisuutta erottaa delegaatit, jotka eivät noudata heille annettua tehtävää.

Katso myös

- Vaalitapa
- Arrow'n paradoksi

Ulkopuolisia linkkejä

- [http://www.radio4all.org/aia/dec_directdemocracy.html Direct Democracy] Suora demokratia (ks. Demokratian tulevaisuus) Luokka:Politiikka ko:민주주의 ja:民主主義 simple:Democracy th:ประชาธิปไตย

Oligarkia

Oligarkia eli harvainvalta tarkoittaa hallintoa, jossa kapea eliitti, joita kutsutaan oligarkeiksi, pitää valtaa. Aristoteles käytti sanaa oligarkia tarkoittamaan korruptoitunutta, oligarkien omaan etuun tähtäävää vallankäyttöä. Jos eliitti käytti valtaansa epäitsekkäästi, yhteistä hyvää ajaakseen, kutsui hän hallintoa aristokratiaksi. Esimerkkinä oligarkiasta käytännössä käytetään usein Ateenaa, Solonin lakien voimaantulon jälkeen 600-500 lukujen vaihteessa eaa. Solonin oligarkiassa, josta käytetään myös nimitystä timokratia, kansalaiset oli jaettu näljään luokkaan joilla oli vaihteleva määrä oikeuksia ja velvollisuuksia. Vain ylimmillä yhteiskuntaluokilla, joilla oli varallisuutta ja veronmaksukykyä, oli mahdollisuus poliittiseen vaikuttamiseen. Venäjällä Neuvostoliiton romahdettua rikastuneita teollisuuspohatoita kutsutaan monesti oligarkeiksi heille kasautuneen huomattavan demokraattisen järjestelmän ulkopuolisen vallan vuoksi. luokka:yhteiskunta ko:과두정

Vanha testamentti

Raamattu on kristinuskon ja juutalaisuuden pyhä - eli muista erillään oleva - kirja. Kristittyjen käyttämä Raamattu jakaantuu Vanhaan testamenttiin ja Uuteen testamenttiin. Heprealainen Raamattu Tanakh, jota kristityt kutsuvat Raamatun Vanhaksi testamentiksi, on juutalaisuuden pyhä kirja. Sana 'Raamattu' tulee kreikan kielen sanasta grammata eli 'kirjoitukset'. Raamatun kirjoitukset ovat syntyneet noin tuhannen vuoden aikana 1400 eaa.—100. Vanha testamentti koottiin yhteen vakiintuneeksi kaanoniksi n. vuosina 200 eaa.—90. Raamatun alkukielet ovat heprea (suurin osa Vanhasta testamentista), aramea (osia Vanhasta testamentista) ja kreikka (Uusi testamentti). Raamatussa on 66 erillistä kirjaa, joten kirjana Raamattu on myös eräänlainen pienoiskirjasto. Nämä kirjat on kirjoittanut n. 36 ensisijaista kirjoittajaa. Katolisen kirkon käyttämässä käännöksessä, Vulgatassa, on lisäksi seitsemän Vanhan testamentin apokryfikirjaa, jotka ovat hebrealaista alkuperää kuten muutkin Vanhan testamentin kirjat. Raamattu on maailman levinnein kirja, ja se on myös käännetty useammalle eri kielelle kuin mikään muu kirja. Raamattua tutkiva tieteenhaara on nimeltään eksegetiikka.

Johdanto

Kristittyjen Raamattu koostuu kahdesta osasta: juutalaisuuden parissa syntyneestä juutalaisten pyhästä kirjasta Toorasta, jota kristityt kutsuvat Vanhaksi testamentiksi, sekä kristinuskon parissa syntyneestä Uudesta testamentista. Raamattu on historiallinen kirja, joka on syntynyt pitkän ajan kuluessa monissa eri ammateissa ja maissa toimineiden kirjoittajien toimesta. Osa Raamatun sanomasta on levinnyt aluksi suullisena perimätietona sukupolvelta toiselle. Kristinuskon näkemyksen mukaan Raamattu on Jumalan ilmoitusta, ja sisältää sanoman, jonka hän haluaa kertoa ihmiskunnalle. Hän haluaa ilmoittaa ihmiselle itsensä ja tiettyjä asioita maapallon, Israelin ja muiden kansojen historiasta, ihmisen syntisyydestä, sekä pelastuksen Jeesuksen kautta - tien pois synnistä yhteyteen itsensä kanssa. Jeesuksen Tämän vuoksi Raamatusta käytetään kristinuskossa myös nimitystä "Jumalan sana" — se kuvaa ajatusta siitä, että Jumala on inspiroinut Raamatun eri kirjojen kirjoittajia heidän kirjoitustyössään. Tällöin voidaan puhua joko sanainspiraatiosta, jolloin Jumala on ohjannut kirjoittajien työtä yksittäisiä sanavalintoja myöten, tai asiainspiraatiosta, jolloin Jumala on kertonut vain asiat joista tulee kirjoittaa. Kristinuskossa Raamatun ei kuitenkaan katsota olevan samalla tavalla syntyneen suoran ilmoituksen tuloksena kuten Islamin Koraani, sillä kristinuskon näkemyksen mukaan varsinainen "Jumalan sana" (kreik Logos) on Jeesus Kristus, Kolminaisuuden toinen persoona. Raamattu on jaettu kahteen osaan, Vanhaan ja Uuteen testamenttiin. Testamentti on sanana hieman harhaanjohtava — testamentilla tarkoitetaan tässä tapauksessa "liittoa", sitovaa sopimusta ja molemminpuolista sidettä, joka on vahvistettu veren vuodatuksella. Testamentit kuvaavat siis vanhaa ja uutta liittoa, jotka Jumala on tehnyt ihmiskunnan kanssa. Vanha liitto tehtiin juutalaisen kansan kanssa, ja sen merkkinä oli ympärileikkaus. Uusi liitto tehtiin koko ihmiskunnan kanssa, ja sen merkkinä on ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen vastaanottaminen vapahtajaksi ja sen merkkinä otettu kaste. Koska kristinusko on vallinnut Eurooppaa myöhäisen antiikin ajalta valistusajalle, Raamattu on vaikuttanut suuresti paitsi uskonnossa myös länsimaiseen kulttuuriin, kieleen, tieteeseen, lakeihin sekä ennen nykyaikaa myös luonnonfilosofiaan ja maailmankuvaan. Esimerkiksi lainsäädäntö Euroopassa on kehittynyt ja kehittyy yhä Raamattuun perustuvan moraalin pohjalta. Raamattu on vaikuttanut merkittävällä tavalla ajanlaskuun ja länsimaiseen kalenteriin. Myös useat sananlaskut ja sanonnat ovat raamatullista alkuperää. Raamatulliset teemat ovat myös varsin yleisiä taiteessa, kuten kirjallisuudessa, kuvataiteessa, musiikissa ja elokuvissa. Koska Raamattu on kaikkialla sama, on se myös kulttuurillisen yhteyden ylläpitäjä koko maailmassa. Valistusaika ja sen mukanaan tuoma tieteellinen vallankumous Euroopassa ja Amerikassa saivat aikaan sen, että Raamatun ja sen profetioiden jumalalliseen alkuperään ja historialliseen luotettavuuteen alettiin suhtautua skeptisesti. Jumalan ilmoituksen lisäksi useat ihmiset näkevät Raamatun kuitenkin edelleen suurena kirjallisena teoksena, joka sisältää merkittäviä moraalisia opetuksia sekä maailmankirjallisuuden valioluokkaan kuuluvia draamallisia kertomuksia ja runoutta.

Vanha testamentti

elokuvissa Pääartikkeli: Tanakh Vanha testamentti (VT) sisältää kertomuksen koko maailman synnystä ja kertoo, miten Jumala valitsi Israelin omaisuuskansakseen muiden kansojen keskuudesta ja miten hän johdatti kansaansa historian lävitse. Vanha testamentti sisältää myös runoja, mietelmiä ja ylistyksiä sekä käskyjä ja ohjeita siitä, miten ihmisten tulisi elää — tärkeimpänä juutalaisen lain ja kymmenen käskyä. Vanhan testamentin lopussa on profeettojen kirjoituksia ja ennustuksia tulevasta Messiaasta, joka vapahtaisi maailman synnistä. Vanha testamentti kirjoitettiin n. vuosina 1400 — 400 eaa. Siihen kuuluu 39 (Vulgatassa 46) kirjaa. Niiden alkuperäinen kieli oli enimmäkseen heprea, arameaa esiintyy vain muutamissa kirjakääröissä. 1500-luvulla luterilaiset jättivät pois muutamia Vanhan testamentin apokryfikirjoja kuten esimerkiksi Makkabealaiskirjat, jotka ovat katolilaisten käytössä. Joidenkin ortodoksisten kirkkokuntien käytössä on vieläkin laajempi Vanhan testamentin versio. Katolisen ja ortodoksisen kirkon piirissä joistakin protestanttien keskuudessa apokryfisiksi katsotuista Raamatun teksteistä käytetään nimitystä deuterokanoniset kirjat, ja näitä tekstejä käytetään mainittujen kirkkojen liturgiassa runsaasti. Syynä siihen, miksi ortodoksien ja katolisten Raamatussa on mukana myös apokryfikirjat, on varhaisen kreikankielisen Vanhan testamentin käännöksen Septuagintan pitäminen kanonisena. Septuagintassa ovat mukana apokryfikirjat. Luther taas otti apokryfikirjat pois, koska niitä ei ole mukana alkuperäisessä hepreankielisessä kaanonissa, jota mm. Jeesus käytti. Vanhan testamentin kirjat siten kuin ne kirjoitetaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuonna 1992 käyttöön ottamassa Raamatun suomennoksessa eli Uudessa kirkkoraamatussa:
- Ensimmäinen Mooseksen kirja (Genesis)
- Toinen Mooseksen kirja (Exodus)
- Kolmas Mooseksen kirja (Leviticus)
- Neljäs Mooseksen kirja (Numeri)
- Viides Mooseksen kirja (Deuteronomium)
- Joosuan kirja
- Tuomarien kirja
- Ruutin kirja
- Ensimmäinen Samuelin kirja
- Toinen Samuelin kirja
- Ensimmäinen kuninkaiden kirja
- Toinen kuninkaiden kirja
- Ensimmäinen aikakirja
- Toinen aikakirja
- Esran kirja
- Nehemian kirja
- Esterin kirja
- Jobin kirja
- Psalmien kirja
- Sananlaskujen kirja
- Saarnaajan kirja
- Laulujen laulu (vanhemmissa käännöksissä Korkea veisu)
- Jesajan kirja
- Jeremian kirja
- Valitusvirret
- Hesekielin kirja
- Danielin kirja
- Hoosean kirja
- Joelin kirja
- Aamoksen kirja
- Obadjan kirja
- Joonan kirja
- Miikan kirja
- Nahumin kirja
- Habakukin kirja
- Sefanjan kirja
- Haggain kirja
- Sakarjan kirja
- Malakian kirja

Uusi testamentti

Malakian kirja Uusi testamentti (UT) käsittelee Vanhassa testamentissa luvatun Messiaan, Jeesuksen, ja hänen lähimpien seuraajiensa elämää ja tekoja. Uuden testamentin evankeliumeissa (Matteus, Markus, Luukas, Johannes) kerrotaan, miten Jeesus eli ja opetti ja miten hänet lopulta tuomittiin, koska hän ilmoitti olevansa Jumalan poika. Evankeliumien lopussa kerrotaan hänen vihamiestensä saattaneen hänet tuomiolle ja ristinkuolemaan ja siitä, miten hänet herätettiin eloon kolme päivää kuolemansa jälkeen jotta hän voisi ilmestyä uudestaan opetuslapsilleen ennustusten mukaan. Evankeliumeissa kerrotaan myös, miten Jeesus lähetti opetuslapsensa viemään hyvää sanomaa hänestä kaikkialle maailmaan. Evankeliumien lisäksi Uusi testamentti sisältää ensimmäisen kristillisen historiateoksen (Apostolien teot), kolmetoista apostoli Paavalin kirjoittamaa kirjettä, kahdeksan ns. yleistä kirjettä sekä yhden apokalyptisen profetian (Johanneksen ilmestys). Uusi testamentti kirjoitettiin n. vuosina 50 - 100 kreikaksi. Se sisältää 27 kirjaa. Kirjojen kirjoittajat olivat apostoleja, jotka joko tunsivat Jeesuksen henkilökohtaisesti elinaikanaan eli olivat hänen opetuslapsiaan, tai jotka olivat välittömästi opetuslasten seuraajia ja työtovereita. Lopullisesti Uuteen testamenttiin kuuluvien kirjojen kokoelma kanonisoitiin eli virallistettin Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 397 Alexandrian piispa Pyhän Athanasioksen vuonna 367 esittämän kokoelman mukaiseksi. Sen osat olivat toki olleet kristittyjen yleisessä käytössä koko ajan ennen kanonisointia. Uuden testamentin virallisen sisällön osalta lähes kaikki kristilliset kirkot ovat periaatteessa yksimielisiä, joskin käännökset ovat aiheuttaneet erimielisyyksiä Suomenkin luterilaisen kirkon piirissä. Uuteen testamenttiin kuulumattomia ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina liikkuneita Jeesusta ja apostoleja käsitelleitä kristillisiä kirjoituksia nimitetään apokryfisiksi tai pseudoepigrafisiksi. Uuden testamentin kirjat siten kuin ne kirjoitetaan Uudessa kirkkoraamatussa:
- Evankeliumi Matteuksen mukaan
- Evankeliumi Markuksen mukaan
- Evankeliumi Luukkaan mukaan
- Evankeliumi Johanneksen mukaan
- Apostolien teot
- Kirje roomalaisille
- Ensimmäinen kirje korinttilaisille
- Toinen kirje korinttilaisille
- Kirje galatalaisille
- Kirje efesolaisille
- Kirje filippiläisille
- Kirje kolossalaisille
- Ensimmäinen kirje tessalonikalaisille
- Toinen kirje tessalonikalaisille
- Ensimmäinen kirje Timoteukselle
- Toinen kirje Timoteukselle
- Kirje Titukselle
- Kirje Filemonille
- Kirje heprealaisille
- Jaakobin kirje
- Ensimmäinen Pietarin kirje
- Toinen Pietarin kirje
- Ensimmäinen Johanneksen kirje
- Toinen Johanneksen kirje
- Kolmas Johanneksen kirje
- Juudaksen kirje
- Johanneksen ilmestys

Raamatun käännöksiä ja versioita

Kuuluisimmat Raamatun käännökset ovat kreikankielinen Septuaginta (Vanha testamentti), latinankielinen Versio Vulgata, Lutherin saksankielinen käännös vuodelta 1534 sekä englanninkielinen King James Bible vuodelta 1611. Ruotsiksi Uusi testamentti käännettiin vuonna 1526, koko Raamattu 1541, ja uudet käännökset 1917 ja 2000. Suomeksi Uusi testamentti ilmestyi Agricolan kääntämänä vuonna 1548 (Se Wsi Testamenti), Psalttari 1551 sekä katkelmia Vanhasta testamentista vuosina 1551 ja 1552. Agricolan tavoitteena oli kääntää koko Raamattu suomeksi, mutta työ loppui rahoituksen puutteeseen. 1552 Vuosina Suomessa 1602 ja 1638 asetettiin komiteoita kokonaisen Raamatun kääntämiseksi. Vuoden 1602 komitean asetti kuningas Kaarle IX, ja sen puheenjohtajina toimivat Turun piispat Sorolainen ja Petraeus. Komitea sai käännöksen valmiiksi, mutta se ei koskaan päässyt painoon. Uutta käännöstyötä johti uusi piispa Rothovius, joka hankki rahoituksen vuoden 1638 valtiopäiviltä. Uusi komitea hyödynsi kuitenkin todennäköisesti aiempien kääntäjien tekemää työtä, koska käännös valmistui kolmessa vuodessa. Vuonna 1642 ilmestyi vihdoin ensimmäinen kokonainen Raamattu suomeksi (Biblia, Se on: Coco Pyhä Ramattu Suomexi). Bibliasta tehtiin uusi Florinuksen toimittama painos vuosina 1683 (Uusi testamentti) ja 1685 (Vanha testamentti). Syynä olivat sekä kieliasun tarkistaminen että pienikokoisemman ja halvemman version tarpeellisuus. Kolmas Lizeliuksen toimittama painos valmistui vuonna 1758, ja neljäs painos vuonna 1776. Tämä vuoden 1776 uudistettu versio oli merkittävin vuoden 1642 alkuperäisen käännöksen jälkeen. Siitä otettiin useita painoksia ja se levisi koko maahan ja tavallisiinkin koteihin. Näin se lopulta täytti jo alkuperäiselle käännökselle asetetut uskonpuhdistuksen mukaiset tavoitteet Raamatun saamisesta kaikkien ulottuville. 1800-luvulla alettiin lopulta valmistella täysin uutta käännöstä. A. W. Ingman julkaisi uuden korjatun laitoksen vuosina 1858 ja 1859. Hänen käännöksensä eivät kuitenkaan saaneet yleistä hyväksyntää. Vuoden 1859 Raamattua kutsutaan koetusraamatuksi, koska myyntiin laitettujen kappaleiden kanteen määrättiin liimattavaksi lappu "Koetus-käännös". Vuonna 1861 asetettiin raamatunkäännöskomitea uuden käännöksen aikaansaamiseksi. Komitean 1869-86 valmistamaa Vanhaa testamenttia ei kirkolliskokous kuitenkaan koskaan hyväksynyt. Asetettiin uusi komitea, jonka 1912 julkaiseman Uuden testamentin kirkolliskokous vuonna 1913 erinäisin muutoksin otti vanhan käännöksen rinnalla väliaikaisesti käyttöön. Kokonainen uusi käännös, jota nykyään kutsutaan Vanhaksi kirkkoraamatuksi, hyväksyttiin vuosina 1933 ja -38. Nykyisin käytössä oleva käännös, niin sanottu Uusi kirkkoraamattu, hyväksyttiin ja otettiin käyttöön vuonna 1992. Käännöstyö alkoi kirkolliskokouksen asettaman raamatunkäännöskomitean toimesta vuonna 1973. Komitean jäseninä oli myös edustajia Suomen ortodoksesta kirkosta ja vapaista suunnista. Katolinen kirkko osallistui komitean toimintaan antamalla palautetta.

Katso myös

- Apokryfikirjat
- Eksegetiikka
- Raamatun historiallisuus
- Raamatun ja Koraanin yhtäläisyydet
- Tanakh

Aiheesta muualla

- Raamattu HTML-versiona
- [http://www.funet.fi/pub/doc/bible/html/finnish/1992/Raamattu.html Kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos]
- [http://www.funet.fi/pub/doc/bible/html/finnish/1933,38/Raamattu.html Kirkolliskokouksen vuosina 1933 ja 1938 käyttöön ottama suomennos]
- [http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible Raamattu.uskonkirjat.net: Useita Raamatun eri käännöksiä myös alkukielillä ja rinnakkain, tarkka Raamattuhaku]
- [http://www.koivuniemi.com/cgi-bin/raamattuhaku Monipuolinen ja tehokas palvelu 1933/1938 käännöksen tutkimiseen]
- [http://personal.inet.fi/atk/finbible/ Biblia 1776 ja Raamattu 1938 rinnakkain sekä Apokryfikirjat 1776 ja 1938 rinnakkain]
- Raamatun vuoden 1992 suomennos ääneen luettuna
- [http://www.tky.hut.fi/~rkilta/raamattumaraton/ Projektin etusivu]
- [http://jt8-1.tky.hut.fi/raamattu/00K%c3%84YTT%c3%96EHDOT Käyttöehdot / oikeudet]
- [http://jt8-1.tky.hut.fi/raamattu/mp3/q-7/ Äänitiedostot]
- [http://www.sley.fi/luennot/index.shtml Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen (SLEY) Raamattuluennot]
- [http://www.rkk-sansa.net/ Radioraamattukoulu - Raamattu kannesta kanteen]
- [http://users.utu.fi/jasmar/docs/rist/ristiriitoja.htm Raamatun ristiriidat selviksi]
- [http://www.hum.utu.fi/uskontotiede/juutalaisuus/juutalaisuus7.htm Juutalainen usko, Turun yliopisto - uskontotiede]
- [http://www.thebricktestament.com/ Raamatun kertomukset LEGO-palikoilla kuvitettuna]
- [http://www.koivuniemi.com/cgi-bin/raamattuhaku?kirjat=ut&hakuehto=Raamat%5Btu%5D
- Mitä Raamattu kertoo itsestään?] Luokka:Raamattu ko:성서 ko:구약성서 zh-min-nan:Sèng-keng ja:聖書 simple:Bible th:คำพยากรณ์ในคัมภีร์ไบเบิลใหม่

Juutalaisuus

:Tämä on artikkeli juutalaisesta uskonnosta. Juutalaisisesta kansasta kertoo Juutalaiset. Juutalaiset Juutalaisuus on juutalaisten uskonto ja kulttuuri. Se on yksi maailman ensimmäisistä monoteistisista uskonnoista, ja yksi vanhimmista vielä nykyaikana harjoitetuista uskonnoista. Rabbiinisen lain mukaan juutalaisuus on Jumalan kansan uskonnollinen yhteisö. Talmudin mukaan juutalainen on jokainen juutalaisesta äidistä syntynyt tai juutalaisuuteen kääntynyt henkilö. Juutalaiseen uskoon uskova ei ole automaattisesti juutalainen, ellei ole syntynyt juutalaisesta äidistä tai kääntymisen kautta liity juutalaiseen seurakuntaan ja yhteisöön. Uskonnollisesti juutalaisuus on ajallisesti kristinuskon edeltäjä, mutta Uuden Testamentin tapahtumat erottivat juutalaisuuden kristinuskosta. Juutalaisuus perustuu talmudin määrittelemään lakiin ja sen noudattamiseen, kun taas kristityt uskovat, että Jeesuksen ylösnouseminen sovitti lain rikkeet. Juutalaisuudessa ei yleensä uskota Jeesuksen messiaanisuuteen, vaikka messiaaniset juutalaiset siihen uskovatkin. Muut juutalaiset yhteisöt eivät hyväksy messiaanisia juutalaisia juutalaisiksi, vaan laskevat heidät kristityiksi, koska he uskovat Jeesuksen messiaanisuuteen. Messiaaniset juutalaiset seuraavat sekä juutalaisten että raamatullisten tapojen ja juhlien perinteitä. Juutalaisia asuu Yhdysvalloissa (5,8 miljoonaa), Israelissa (5,3 miljoonaa) ja Euroopassa alle kaksi miljoonaa. Yhteensä juutalaisia on 13-15 miljoonaa. Juutalaisuuden raja-alueella on Messiaaninen juutalaisuus, johon kuuluvat synagoogat noudattavat juutalaista synagoogajumalanpalvelusta (riittiä), ympärileikkausta ja tapakulttuuria, mutta korostavat historiallisen Jeesuksen messiaanisuutta. Messiaaniset synagoogat pitävät itse itseään juutalaisina, ja usein huomattava osa niiden jäsenistä on juutalaisia edellä kuvatun matrilineaarisen periaatteen mukaan. Toisaalta ortodoksi-, reformi- ja liberaalijuutalaisuus pitää Messiaanisia synagoogia kristillisinä kirkkoina ja siten ei-juutalaisina. Sama on myös Israelin valtion virallinen kanta. Juutalaisuuden pohjalta on kehittyivät kristinusko ja islam. Myös Vapaamuurarius, etenkin Suomen vapaamuurariuteen voimakkaasti vaikuttanut skottilainen riitti, on saanut voimakkaita vaikutteita juutalaisuudesta.

Juutalainen jumalanpalvelus

Vapaamuurarius Juutalaisen jumalanpalveluksen keskeisin osa on Jumalan antaman lain noudattaminen, laupeuden harjoittaminen ja lähimmäisenrakkaus. Juutalainen laki on kirjattu Tooraan (viisi Mooseksen kirjaa), Talmudiin sekä laajaan kirjastoon näitä selittäviä kommentaareja. Juutalaisen riitin eli seurakunnan yhteisen jumalanpalveluksen teologisesti tärkein osuus on Jerusalemin temppelissä leeviläs-aaronilaisen papiston harjoittama rituaalinen uhripalvelus. Koska Jerusalemin temppeliä ei kuitenkaan ole ollut sen jälkeen, kun Rooman keisari Tiitus tuhosi sen vuonna 3830 juutalaisen ajanlaskun tai 70 länsimaisen ajanlaskun mukaan, temppelijumalanpalvelusta ei ole voitu tuon jälkeen käytännössä harjoittaa. Nykyisen juutalaisuuden piirissä vallitsee syvä erimielisyys siitä, tulisiko Jerusalemin temppeli rakentaa uudelleen ja voitaisiinko temppelijumalanpalvelus jälleen ottaa käyttöön. Käytännössä juutalaisen seurakuntajumalanpalveluksen muodostaakin nykyään synagoogajumalanpalvelus, jolla ovat omat traditionsa ja vakiintuneet liturgiset rakenteensa. Juutalaisen henkilökohtaisen jumalanpalveluksen tasot voi taas jakaa käytännölliseen ja spirituaaliseen. Käytännöllisen tason henkilökohtainen jumalanpalvelus on Jumalan antaman lain noudattamista sekä laupeuden ja lähimmäisenrakkauden harjoittamista. Spirituaalinen taso taas ulottuu henkilökohtaisesta rukouselämästä mystiikkaan ja kabbalaan harjoittamiseen.

Juutalainen tapakulttuuri

Juutalainen uskonto liittyy kiinteästi arkipäiväiseen elämään ja käytäntöihin. Uskonnossa annetaan ihmisille lukematon määrä erilasia ohjeita, jota noudattaen pitäisi elää. Lakien noudattamisesta ei ole luvattu mitään erityistä palkkioita, kuten kristittyjen iänkaikkinen elämä, mutta juutalaiset uskovat, että on heidän velvollisuutensa noudattaa näitä lakeja. Juutalaiset uskovat lisäksi, että näiden lakien noudattaminen on heidän velvollisuutensa, eikä heidän asiansa ole arvioida tuleeko ei-juutalaisten myös noudattaa näitä lakeja. Tärkein ohje juutalaisuudessa koskee lepopäivän (shabat) pyhittämistä, joka on viikon seitsemäs päivä. Koska viikko alkaa (tai alkoi) sunnuntaista, niin tuo seitsemäs päivä on lauantai. Myöhemmin, kun kristityille tuli identiteettikriisi ja he halusivat erottua juutalaisista, he vaihtoivat tuon päivän Kristuksen taivaaseenastumispäivään, joka oli sunnuntai. Juutalaiset katsovat, että tuon lepopäivä alkaa perjantai-iltana, kun aurinko laskee. Koska he haluavat olla varmoja, että eivät riko shabattia, niin tähän lasketaan vielä kahden tunnin varoaika. Shabatin vietto alkaa siis kaksi tuntia ennen kuin aurinko laskee perjantai-iltana ja se päättyy lauantai-iltana, kun aurinko laskee. Sellaisissa paikoissa, joissa aurinko ei laske, kuten napapiirin yläpuolella, noudatetaan joko pääkaupungin aikoja tai Jerusalemin aikoja. Tästä päättää seurakunnan rabbi. Toinen ohje, joka vaikuttaa oleellisesti juutalaiseen arkipäivään koskee ruokavaliota. Toorassa on tarkkaan määrätty, mitä eläimiä saa syödä ja miten ne on valmistettava, jotta ne kelpaavat syötäväksi. Jos ruoka on valmistettu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, se on kosher eli sallittu. Mikäli ruoka ei ole sallitua se on trefa eli kiellettyä. Erilaisista säädöksistä johtuen juutalainen ruokaperinne onkin kehittynyt vuosisatojen saatossa omaksi hyvin rikkaaksi kokoelmaski erilaisia reseptejä, joissa on vaikutteita slaavilaisesta ja välimeren ruokakulttureista. Lisäksi juutalaiseen elämään vaikuttaa lukuisat juutalaiset juhlapyhät
- Jom Kippur eli suuri sovituspäivä ja uusi vuosi sijoittuvat länsimaisen kalenterin mukaan syys-lokakuulle.
- Lehtimajajuhlaa eli sukkotia vietetään syksyllä ja silloin muistellaan juutalaisten matkaa pois Egyptin orjuudesta halki autiomaan.
- Hanukka osuu kristittyjen joulun tienoille vuoden pimeimpään aikaan. Juhlassa muistellaan tapahtumia, joiden ansiosta Jerusalemissa sijaitseva temppeli saatiin vallattua takaisin juutalaisille.
- Kristittyjen pääsiäisen aikoihin vietetään pesahia, jossa muistellaan, niitä vaiheita, kun Mooses johdatti kansansa pois Egyptin orjuudesta. Viikon kestävä juhla aloitetaan seder-aterialla, johon kuuluu olennaisena osana monien tapahtumien kertaamista tapahtumista, jotka johtivat orjuudesta vapautumiseen.
- Seitsemän viikon päästä pesahista on kaksipäiväinen savuot-juhla, jota vietetään Tooran saamisen muistoksi.
- Keväällä vietetään myös purim-juhlaa, johon sisältyy kaikenlaista hassuttelua hullunkurisissa naamiovaatteissa. On kuitenkin virheellistä uskoa, että kaikki juutalaiset noudattaisivat näitä erilaisia juutalaisia tapoja samalla tavalla. Uskovaiset juutalaiset noudattavat hyvinkin tarkasti kaikkia mahdollisia juutalaisuuteen kuuluvia säädöksiä, mutta maallistuneet juutalaiset sopeutuvat helposti elämään valtakulttuurin mukana, niin että juutalaisuus näkyy vain hyvin pieninä yksityiskohtina jos lainkaan arkipäiväisessä elämässä.

Katso myös

- Tanakh
- Juutalainen filosofia
- Luettelo tunnetuista suomenjuutalaisista

Aiheesta muualla

- Encyclopaedia Judaica, CD-ROM Edition - laaja tietolähde
- [http://www.jta.org/ Jewish Telegraphic Agency] - Juutalaisen maailman uutisia
- [http://www.ou.org/ Ortodoksiliitto], suuri amerikkalainen ortodoksisynagoogien katto-organisaatio
- [http://www.chabad.org/ Chabad Lubavitch], merkittävä juutalaista lähetys- ja koulutustyötä tekevä kansainvälinen järjestö, pieni toimisto myös Suomessa
- [http://www.jchelsinki.fi/ Helsingin juutalainen seurakunta]
- [http://www.students.tut.fi/~dla/ Juutalaisen ruokaperinteen reseptejä] ja:ユダヤ教 ko:유대교 ms:Yahudi nb:Jødedom simple:Judaism th:ยูได zh-min-nan:Iu-thài-kàu Luokka:Juutalaisuus Luokka:Israel

Hegel

Georg Wilhelm Friedrich Hegel (27. elokuuta 1770 - 14. marraskuuta 1831) oli saksalainen filosofi, jonka vaikutus on luultavasti ollut vahvimmillaan metafysiikassa, historianfilosofiassa sekä poliittisessa filosofiassa. Häntä pidetään saksalaisen idealismin tärkeimpänä edustajana. Hänen ajatuksillaan oli suuri vaikutus marxismiin. Hänen ajatustensa mennessä pois muodista Manner-Euroopassa, syntyi Britanniassa anglohegeliläisyys, josta tuli muutamaksi vuosikymmeneksi Britannian hallitseva filosofinen koulukunta. Hegel näki valtion historiallisen kehityksen päämääränä. Absoluuttinen henki toteutti itseään luonnossa ja ihmisissä ja valtio edusti henkeä, ihmiskunnan rationaalisen ja eettisen kehityksen päämäärää. Tätä näkemystä on pidetty usein Hegelin edustaman kristinuskon filosofisena esityksenä, joskin hänen kuolemansa jälkeen useat kristityt syyttivät hänen ajatteluaan panteistiseksi. Hegeliläisessä filosofiassa valtio oli absoluuttisen hengen tuotos ja siten itseisarvo. Tätä voidaan pitää vastakohtana kantilaiselle ajattelulle, jossa ihmisillä on itseisarvo ja valtio palvelee heidän asiaansa. Hegelin mukaan olemassaolo on pohjimmiltaan filosofista ajattelua. Näin ollen hän on ontologinen idealisti.

Historianfilosofia

Hegelin kuoleman jälkeen julkaistu Philosophie der Geschichte (Historianfilosofia) perustuu luentoihin, joita Hegel piti Berliinissä vuosina 1822-1831. Teoksen pääajatus on "yksinkertainen ... ajatus, että järki hallitsee maailmaa ja että siis maailmanhistoriankin tapahtumat ovat olleet järkeviä." Maailmanhistorian tarkastelu osoittaa, "että se on ollut maailmanhengen järkevää, välttämätöntä kulkua." Samalla tämä historia on "hengen esitystä siitä, miten se hankkii itselleen tietoa siitä, mitä se itsessään on", mikä taas merkitsee edistystä vapauden tietoisuudessa. Aasialaisen yksinvallan maissa vain yksi oli vapaa, antiikin orjayhteiskunnissa muutamat olivat sitä. Näiden kahden kautta kehitys on kulkenut nykyiseen kristilliseen yhteiskuntaan, jossa kaikki ovat vapaita. Vapauden ja järjen toteutuminen muodostaa historian päämäärän, joka oli piilevänä olemassa jo historian alussa, aivan kuten "idussa itsessään on puun koko luonto, hedelmien maku ja muoto". Vaikka historiaa hallitsee järki, on hengen otettava huomioon myös ihmisten intohimot ja todelliset edut. Tällöin tarvitaan "Järjen viekkautta" (List der vernunft), jonka ansiosta henki tarvittaessa saavuttaa tavoitteensa kiertoteitä pitkin. "Ensi silmäys historiaan saa meidät vakuuttuneiksi siitä, että ihmisten toiminnat saavat käyttövoimansa heidän tarpeistaan, intohimoistaan, intresseistään, luonteistaan ja lahjoistaan ...". Mitään suurta ei maailmaan ole pystytetty ilman intohimoja; myös henki voi hyvin valjastaa ne omien tarkoitustensa ajamiseen. Osapuilleen sama pätee historian merkkimiehiin. Sellaiset ihmiset - esimerkiksi Aleksanteri Suuri, Julius Caesar tai Napoleon - ajavat omia etujaan, mutta toteuttavat samalla maailmanhengen tehtävää. Usein he kulkevat suorinta tietä eteenpäin ja murskaavat paljon alleen. Yksilöiden onnesta he eivät piittaa, eivät edes omastaan. Saavutettuaan tavoitteensa he kuitenkin "putoavat pois ytimen tyhjinä verhoina." Hegelin mukaan historian kantavia voimia ovat valtiot. "Maailmanhistoriassa voi olla puhetta vain valtiota muodostavista kansoista", hän väittää. Valtiossa "toteutuu vapaus, so. ehdoton päämäärä." "Edelleen täytyy tietää", Hegel jatkaa, "että ihmisellä on vain valtion välityksellä kaikki arvo, kaikki henkinen todellisuus ." Valtiottomia kansoja Hegel ei suostu lukemaan historian piiriin kuuluviksi.

Yhteiskuntafilosofia ja oikeusfilosofia

Seikkaperäisimmin Hegel käsittelee valtiofilosofiaa teoksessaan Philosophie des Rechts (Oikeusfilosofia, 1821). Siinä hän selvittää nykyaikaisen valtion luonnetta ja tekee merkittävän eron yhtäältä valtion ja toisaalta kansalaisyhteiskunnan (biirgerfiche Gesellschaft; Bürger = kansalainen, porvari) välillä. Kansalaisyhteiskunnan luonteen Hegel ymmärtää pitkälti Adam Smithin markkinateorian mukaisesti: kyseessä on tarpeiden ja yksityisen itsekkyyden valtakunta. Kansalaisyhteiskuntaan kuuluvat yksityiset markkinat, joiden piirissä vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Vaikka jokainen ajaa omaa etuaan, niin "näkymätön käsi" (siis "järjen viekkaus") saa aikaan yhteisen hyvän kasvun. Kansalaisyhteiskunnan alueella yksilöllinen vapaus pääsee kukoistamaan, mutta samalla ihmiset jakautuvat rikkaisiin ja köyhiin ja ilmaantuu anarkistisesti toimivia markkinavoimia, joiden kesyttäminen voi tapahtua vain yhteisen toiminnan alueella, valtiossa. Hegelin mukaan valtio on kansalaisyhteiskuntaa kehittyneempi muodostuma, jälkimmäinen sisältyy edelliseen "kumottuna ja säilytettynä". Valtio edustaa yhteistä ja julkista; se on res publica. Hegel puolustaa kuningasvaltaa, jonka kuitenkin täytyy omaksua oikeusvaltiolliset muodot ja johon oleellisena osana kuuluu epäpoliittinen, puolueeton virkamieskunta, ts. yhteistä hyvää edistävä julkinen luokka. Nykyaikainen ihminen esiintyy nyt kahdessa osassa: yhtäältä hän on bourgeois: porvari, yksityishenkilö, markkinoiden toimija, toisaalta taas citoyen eli kansalainen, yhteisen poliittisen toiminnan osanottaja. Hegel on vakuuttunut, että ihminen on poliittinen, valtiollinen olento. Yhteinen elämä on yksityistä kehittyneempää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yksityisten tarpeiden tyydyttäminen voitaisiin laiminlyödä - näin Hegel ottaa etäisyyttä Platonin omaisuudettoman ja perheettömän, yksinomaan valtiota varten elävän filosofin ihanteeseen. Myös Hegelin valtio on järjen ruumiillistuma, mutta järki ei hänellä ole eriytymätön kokonaisuus, vaan sisältää eroja ja omilla erityispiirteillään varustettuja osia. Hegelin silmissä valtio on myös "objektiivisen hengen" korkein ilmentymä. "Mikä on järjellistä, on todellista; ja mikä on todellista, on järjellistä", Oikeusfilosofian esipuheessa sanotaan. Järki tekee itsensä todeksi, muuttuu ulkoiseksi todellisuudeksi. Jätettyään subjektiivisen minän taakseen se kehittyy objektiivisiin muotoihin, jotka ilmenevät kielessä, laeissa, tavoissa ja laitoksissa.

Hengen kehittyminen

Valtio on korkein muoto, jonka järki objektiivisena henkenä voi saada, ja muodostaa puolestaan kehykset "ehdottoman hengen" muodoille: taiteelle, uskonnolle ja filosofialle. Totuus voidaan ilmaista havainnollisina kuvina (taide), myytteinä ja symboleina ([[uskonto]]) sekä käsitteinä ([[tiede, filosofia). Antiikissa hengen merkittävin ilmenemismuoto oli taide, keskiajalla uskonto ja nykyaikana filosofia. Tällä tavoin filosofiasta tulee hengen viimeinen, lopullinen ilmenemismuoto. Perimmiltään on olemassa vain yksi filosofia. Ajallisessa kehityksessään se kuitenkin saa erilaisia muotoja; niin syntyy sarja ajattelun kehityksen välttämättömiä ja johdonmukaisia vaiheita. "Minervan pöllö lähtee lentoon vasta hämärän laskeutuessa", kuuluu Hegelin tunnettu mietelause. Se tarkoittaa, että historian kulku voidaan kunnolla ymmärtää vasta jälkikäteen, vasta sitten, kun sen oleelliset vaiheet on käyty läpi. Hegel ennustaa historian ja filosofian loppua. Hengen kehitys on hänen mielestään edennyt lähelle päätepistettään, kun vapaus ja järki ovat alkaneet muuttua todellisiksi nykyaikaisessa valtiossa. Pian on käsillä idean ja todellisuuden sovitus (Versöhnung), jolloin todellisuus alkaa vastata sitä, mikä ideaan on aina sisältynyt implisiittisenä. Tällöin myös teoreettinen ymmärrys, filosofia, voi kehittyä täydelliseksi. Filosofia ei ole muuta kuin "aikansa ajatuksin käsitettynä"; niinpä historian loppu ja filosofian loppu ovat yksi ja sama asia. Kun henki on ylittänyt pirstaleisen vaiheensa ja historia saavuttanut päämääränsä kristillisessä kuningaskunnassa, lopullisen filosofian aika on koittanut. Sellainen filosofia on kohonnut ehdottomaan tietämykseen ja oivaltanut maailmanhistorian ytimen. Hegel on vakuuttunut, että hänen oma filosofiansa vastaa täydelliselle filosofialle asetettavia vaatimuksia.

Valtio ja talous

Hegel argumentoi kapitalistista talousteoriaa vastaan ja väitti aikansa ongelmien, kuten työttömyyden ja köyhyyden johtuvan kapitalistisen talousmallin objektiivisista sisäisistä ristiriidoista, ja näki valtion tasapainottavana ja eettisenä voimana pakollisena säätelijänä. Yksilöiden toiminnan summa on jotain, mitä kukaan ei yksilönä ole toivonut - absoluuttinen henki toteuttamassa itseään.

Katso myös:

- Hegel: Määrän muuttuminen laaduksi Hegel, Georg Wilhelm Friedrich ko:헤겔 ja:ゲオルク・ヴィルヘルム・フリードリヒ・ヘーゲル zh-cn:乔格·威廉·弗里德里希·黑格尔

Despotismi

Despotismissa johtaja tai jonkin näköinen ryhmä hallitsee armeijan avulla. Yleensä mukana on salainen poliisi tai muita organisaatioita jotka pitävät kansaa pelon alaisina. Periateessa despotismissa hallitsee se, jolla on suurin armeija. Sana despotismi viittaa tyranniseen hallitukseen, joka pakottaa sen kansalaisia toimimaan yhteiskunnassa yleensä kuoleman uhalla tai pelottelun avulla. Ja yleensä despootilla tarkoitetaan tyrannia tai itsevaltiasta, mutta nimi on vääristynyt renessanssin aikana: despootti oli laillinen titteli Bysantin valtakunnassa jonka keisari antoi joillekin henkilöille joskus ulkomaalaisille. Sen haltija oli seuraava keisariin Bysantin hierarkiassa. Luokka:Valtionhallinto

Valistus

Valistus oli 1700-luvun Euroopassa vallinnut älyllinen liike. Tämä ajatussuunta pyrki järkeen nojautuen perusteellisiin uudistuksiin kulttuurin ja yhteiskuntaelämän aloilla. Liikkeen johtavat hahmot näkivät olevansa rohkea ja tärkeä älykköjen ryhmä, joka vei maailmaa eteenpäin "pimeän ajan" eli keskiajan synnyttämän irrationaalisen ja taikauskoisen tyrannian ikeestä. Liike tarjosi raamit Amerikan ja Ranskan vallankumoukselle sekä kapitalismin nousulle ja sosialismin synnylle. Aikakauden taidetta määrittivät barokkimusiikki sekä uusklassinen arkkitehtuuri. Liikkeen ensimmäisiä filosofeja olivat John Locke ja Thomas Hobbes, jotka kirjoittivat monia sekularistisia ja autoritaarisia pakkovaltoja vastustavia kirjoituksia jo 1600-luvulla. Heidän yhteiskuntasopimukselliset teoriansa sekä ihmiskäsityksensä eivät kuitenkaan olleet tyypillisiä sille, mitä useimmiten pidetään valistusaikana. Valistusajan viimeiseen aaltoon kuuluivat ajattelijat kuten Jean Jacques Rousseau sekä Immanuel Kant, kuten myös Adam Smith, Thomas Jefferson ja Johann Wolfgang von Goethe.

Valistuksen vuosisata

"Tulee päivä, jolloin tyranneja, pappeja ja heidän harhaan johdettuja rikollisia kätyreitään nähdään vain teatterilavalla ja historian lehdillä ja jolloin aurinko nousee vapaiden ihmisten suvulle, ihmisten, jotka eivät tunnusta herrakseen mitään muuta kuin oman järkensä." Näin kirjoitti ranskalainen vallankumousmies ja matemaatikko Antoine Condorcet 1700-luvun lopulla. Nimitys valistusaika ilmentää sitä vastakohtaisuutta, joka vallitsi verrattuna edelliseen vuosisataan. 1600-luvulle olivat ominaisia muun muassa tiukka säätyerottelu (säätyjä: aatelisto, papisto, kauppiaat, talonpojat), ankara kirjallinen sensuuri (valtio valvoi, mitä kirjoja sai julkaista) sekä toisinajattelevien vainot, jotka ilmenivät paholaisen (kristinuskon Jumalan päävastustaja) pelkona ja noitavainoina. Valistusajattelijat arvostelivat myös sotia sekä sokeaa uskoa valtion ja kirkon arvovaltaan. Poikkeuksen 1600-luvulla olivat muodostaneet Hollanti ja Englanti, joissa säätyerot olivat jo alkaneet kaventua. Näistä maista monet valistusajattelijat saivat turvapaikan. Luonnontieteet olivat edistyneet edellisillä vuosisadoilla, ja tämä vaikutti todellisuuskäsitykseen. Myös tiedot muista maanosista vaikuttivat käsityksiin yhteiskunnasta ja uskonnosta. 1700-luvulla vallitsi ensi kertaa se käsitys, että oma vuosisata oli edellistä kehittyneempi ja että järjen johtamina voitiin odottaa yhä valoisampaa tulevaisuutta. Kun edellinen vuosisata oli taistelua tieteellisen totuuden ja muiden "totuuksien" välillä, valistuksen vuosisata merkitsi tämän taistelun tulosten, tieteellisen totuuden, leviämistä yhä useammille elämän alueille. Toisaalta 1700-luvun järkeen perustuva ajattelu aiheutti jo valistusaikana vastavaikutuksia. Valistusajattelija Jean-Jacques Rousseau kysyi onko taiteiden ja tieteiden edistyminen todella lisännyt ihmisten onnea ja hyvettä. Hän vastasi tähän kysymykseen kielteisesti. Hän vaati paluuta luontoon. 1800-luvun romantiikka oli vastavaikutus valistusajan järkeen perustuvalle ajattelulle. 1900-luvun postmodernismi oli myös suurelta osin valistusajattelun vastainen. Tunnetun kulttuurintutkijan Stuart Hallin mukaan valistuksen tärkeä elementti oli läntisen sivistyksen vertaaminen muiden maanosien eriasteiseen sivistymättömyyteen. Hänen mukaansa valistuksen järkevyys näyttäytyi ainoastaan länsimaiden menneisyydessä ja muiden maanosien nykyisyydessä ilmenevän raakalaismaisuuden ja järjettömyyden taustaa vasten. Länsimaiden lisäksi ehkä vain Kiina nähtiin sivistyneenä, joskin Kiinan sivistystä pidettiin hyvin erilaisena kuin länsimaista. Toisaalta vieraiden kulttuureiden varsinainen tieteellinen tutkimus alkoi vasta valistusajalla; aikaisempia käsityksiä olivat vahvasti hallinneet myyttisyys ja tarunomaisuus.

Valistuksen edeltäjiä 1600-luvulla

Englantilaisen Francis Baconin mukaan kaikki tieto perustuu yksinomaan kokemukseen. Hollantilainen Hugo Grotius korosti luonnonoikeutta vastakohtana tahtoon perustuvalle oikeudelle. Käsityksestä, että kaikkialla oli alun perin vallinnut ihmisten luonnosta johtuva luonnonoikeus, muodostui perusta valistuksen yhteiskunnallisille opeille. Ranskalainen René Descartes korosti epäilyä kaiken inhimillisen tiedon lähtökohtana. Englantilaisen Thomas Hobbesin materialismi vaikutti voimakkaasti valistusajan materialisteihin. Materialismin eli aineellisen todellisuuskäsityksen mukaan materia, aine on ensisijainen ja ajattelu on vain aineen tuote eli jotakin, jota tapahtuu aineessa. Englantilaisen John Locken ajattelu korosti aistihavaintojen ja itsehavaintojen merkitystä tiedon lähteenä. Locken mukaan ihmisellä ei ole mitään synnynnäisiä ajatuksia, vaan tieto syntyy kokemuksen ja havaintojen avulla.

Uuden tiedon vaikutus kulttuuriin

Aikaisempi maailmanhistoria oli ollut Lähi-idän ja Euroopan historiaa. Marco Polon kertomukset olivat jo vuosisatoja aikaisemmin tehneet tunnetuiksi Kiinan ja Intian kulttuureja. Niin sanotut löytöretket toivat Eurooppaan valtavan määrän tietoa eurooppalaisille vieraista kulttuureista ja uskonnoista. Muut kulttuurit olivat erilaisia kuin Euroopan kulttuuri. Antiikin tutkimus oli osoittanut, että antiikin ei-kristityt pystyivät elämään hyveellisesti. Nyt löytöretket osoittivat, että myös muiden uskontojen kannattajat elivät hyveellisesti. Tämä heikensi kristinuskon valta-asemaa ja oli omiaan vahvistamaan deismiä ja ateismia. Deistit olivat sitä mieltä, että eri uskonnoissa ilmenevä jumala oli olemassa mutta ei vaikuttanut maailmanmenoon. Ateistit olivat sitä mieltä, ettei jumalaa ollut olemassa. Agnostikot asettuivat näiden katsomusten välimaastoon väittäen, ettei voitu tietää, oliko jumalaa olemassa vai ei. Johdonmukaisinta ateismia edustivat ranskalaiset materialistit.

Valistusajattelua

Monet valistusajattelijat hyväksyivät myös itsevaltiuden, jos se oli valistunutta. Tekemällään yhteiskuntasopimuksella ihmiset saattoivat rajoittaa oikeuksiaan luovuttamalla osan niistä hallitsijan käyttöön. Jyrkintä demokratiaa edusti Rousseau, joka vaati hallitsijan tilalle välitöntä kansanvaltaa mutta samalla alistumista enemmistön päätöksiin. Charles de Secondat Montesquieu vaati valtiovallan jakamista kolmeen osaan, lainsäädäntövaltaan, toimeenpanovaltaan ja tuomiovaltaan. Lait piti säätää tai oikeammin tutkimalla palauttaa luonnonoikeuden mukaisiksi. Valistuksen vaatimuksia alettiinkin vähitellen toteuttaa eri maiden lainsäädännöissä. Alettiin vaatia kidutuksen ja orjuuden poistamista. Vankiloiden ja mielisairaaloiden oloja alettiin parantaa. Erityisen syvällisesti valistus vaikutti kasvatukseen. Vaadittiin havaintoon ja kokemukseen perustuvaa opetusta, ammattikouluja ja käytännön harjoittelua, koulutuksen ulottamista alempiin yhteiskuntaryhmiin ja naisiin sekä aikuisten jatko-opetusta. Rousseau kokosi nämä näkemykset teokseensa Émile. Käytännössä valistuksen kasvatusajatuksia alkoi toteuttaa Johann Heinrich Pestalozzi. Myös talouden alalla syntyi uusia ajatuksia. Kun valtiovalta oli rajoittanut vapaata kilpailua edellisellä vuosisadalla, valistus kannatti vapaata kilpailua. Uudet näkemykset kokosi skotlantilainen Adam Smith kirjaansa Kansojen varallisuus. Hänen taloudellista ajattelutapaansa kutsutaan liberalismiksi, ja tällä ajattelutavalla on ollut suuri merkitys meidän päiviimme asti. Valistusaatteiden piirissä omaisuutta pidettiin yleensä luonnollisena oikeutena. Vuosisadan loppupuolella ranskalainen Franrois Noël Babeuf vaati omaisuuden poistamista. Anarkismin (valtiottomuuden) ensimmäisiin edustajiin kuulunut William Godwin halusi poistaa omaisuuden lisäksi valtion ja avioliiton. Antoine Condorcet uskoi ihmiskunnan saavuttaneen täysi-ikäisyyden ja rajattoman edistyksen asteen. Historioitsijat tutkivat kulttuurien rappion syitä. Erityisen kuuluisaksi tuli Edward Gibbonin Rooman valtakunnan rappiota ja tuhoa käsittelevä teos. Gibbonin suurteoksen kristinuskoa käsittelevät osat on koottu teokseen History of Christianity. Tämä antiikin jumalankuvin koristettu teos pyrki kuvaamaan kristinuskon historiaa puolueettomasti, mutta sen ajan papisto hyökkäsi voimakkaasti Gibbonin teosta vastaan.

Valistusaatteiden seurauksia

Valistusaatteiden leviämistä vaikeutti muun muassa siihen aikaan yleinen lukutaidon puute. Valistus vaikutti kuitenkin usein juuri niihin henkilöihin, joilla oli yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Suvaitsevaisuus lisääntyi valistuksen vaikutuksesta. Jesuiittajärjestö (sotilaallisesti järjestetty katolisen kirkon taistelujärjestö) lakkautettiin, ei ollut uskonsotia kuten edellisellä vuosisadalla, noitavainot vähenivät ja juutalaisten asema parani. Yhteiskunnallinen tasa-arvoisuus lisääntyi, oikeudenkäyttö inhimillistyi (kidutukset poistettiin tai niitä vähennettiin), maaorjuus lakkautettiin Keski-Euroopasta, taistelu orjuuden poistamiseksi alkoi, hallinto kehittyi vallanjaon periaatteiden pohjalta ja alkavan liberalismin hengessä, terveydenhoitoa kehitettiin, sananvapaus laajeni ja kansansivistys levisi. Tieteiden alalla kehitys johti muun muassa kansantaloustieteen, tilastotieteen, sosiologian, kokeellisen psykologian ja kulttuurihistorian syntymiseen. On myös joskus väitetty, että vaikka valistus 1700-luvun puolivälissä edellytti avointa ja avaraa suhtautumista ihmistä ja kulttuuria koskeviin kysymyksiin, se myöhemmin rappeutui ahdasmieliseksi ja saivartelevaksi poroporvarillisuudeksi. Saksalainen Immanuel Kant sanoi, että valistus osoitti ihmisen itsemääräämisoikeuden ja johti hänet täysi-ikäisyyteen ottaen tunnuslauseekseen muinaisroomalaisen Horatiuksen ajatuksen uskalla hankkia tietoa.

Valistus Ruotsi-Suomessa

Suomessa valistusaatteet levisivät 1700-luvulla lähinnä sivistyneistön keskuuteen. Eräissä kartanoissa oli valistusajattelijain teoksia. Myös oppineet ja papit tunsivat jonkin verran näitä aatteita. Valistuksen aatteet olivat myös esillä Valhalla-seurassa, joka toimi vuosina 1781-1786. Tunnetuin ja jyrkin ateistisluontoisen katsomuksen esittäjä silloisessa Ruotsi-Suomessa oli papin poika, kirjailija ja dosentti Johan Kellgren, joka tunsi ranskalaisten materialistien tuotantoa. Valistusaatteet synnyttivät Suomessa myös vastustusta. Turun piispa Juhana Brovallius nimitti materialisteja ja ateisteja ihmiskunnan häpeätahroiksi, ja vuonna 1749 itse kuningas kielsi yliopiston filosofisen tiedekunnan opettajia kajoamasta uskonnollisiin kysymyksiin. Henrik Gabriel Porthanin mukaan ateismia on rangaistava, koska se on yhteiskunnalle vaarallinen. Erityisesti Porthan varoitti ateismin levittämisestä rahvaan (talonpoikien) ja porvareiden keskuuteen. Hän kirjoitti vapaamielisestä papista: "Hän on siinä määrin mieletön, että hän saarnoissaan ja Katkismusta koskevissa kuulusteluissaan selittää helvetin tulen pelkäksi vertauskuvalliseksi lauseeksi ja että paholainen ei enää vaikuta ihmisiin, tuskin lienee olemassakaan..." Kun valistusaatteet levisivät pääasiassa aateliston keskuuteen, Kymin ja Porvoon kihlakuntien talonpojat esittivät eduskunnalle valituksen herrojen vapaa-ajattelusta, "joka ilmeni tolkuttomina ja tuomittavina lausuntoina uskonnon opeista ja sen pääkappaleista sekä Jumalan pyhästä sanasta ja jumalanpalvelusten sekä kalliiden armonosoitusten halveksintana." Sivistyneistön piirissä ja varsinkin upseeristossa esiintyi nurjamielisyyttä papistoa kohtaan. Papisto moitti aatelisia siitä, että nämä eivät käyneet kirkossa eivätkä edes lähettäneet palvelusväkeäänkään. Papisto yritti taivuttaa herrasväkeä kirkkokurilla, mutta nämä vastasivat syytöksillä papiston huonosta elämästä kuten juopottelusta, ahneudesta jne. Herrasväen uskonnon halveksinta oli silloisen hallitusmuodon vastainen. Hallitus sääti lain, jonka mukaan kirkon toimitusten käyttö oli virkanimitysten ehto. Kuningas Kustaa III oli valistunut itsevaltias, ja hän uudisti elinkeinoelämää ja rikoslainsäädäntöä. Hänet murhattiin 29.3. 1792.

Valistusajattelijoita ja ensyklopedia

"Suurmiehet, jotka Ranskassa valistivat päitä lähestyvää vallankumousta varten, esiintyivät itsekin äärimmäisen vallankumouksellisesti. He eivät tunnustaneet minkäänlaisia ulkopuolisia arvovaltoja. Uskonto, luonnonkäsitys, valtiojärjestys - kaikki alistettiin ankaraan arvosteluun, kaiken oli astuttava järjen tuomioistuimen eteen, todistettava oikeutensa olemassaoloon tai luovuttava siitä." Näin kirjoitti Friedrich Engels noin sata vuotta valistusajan jälkeen. Kaikki suuret "päiden valistajat" eivät olleet materialisteja, esimerkiksi Rousseau ja Voltaire eivät olleet materialisteja. Ranskassa katolinen kirkko puolusti voimaperäisesti vanhaa yhteiskuntajärjestystä. Kun kuningas valistusajattelijain vaikutuksesta vapautti maaorjat, kirkko yritti estää kirkon maaorjien vapautusta. On ymmärrettävää, että materialistit vaikuttivat voimakkaasti Ranskan vallankumouksen syntyyn. Nimitys vapaa-ajattelija on peräisin 1600-luvun Englannista. Siihen aikaan vapaa-ajattelija tarkoitti valtiokirkon opista poikkeavasti ajattelevaa. Myöhemmin vapaa-ajattelija on alkanut tarkoittaa ateistia. Englantilainen vapaa-ajattelu vaikutti valistusajattelijoihin. Valistusajattelijain suurin voimannäyte oli tietosanakirja l'Encyclopédie (Ensyklopedia). Se sisälsi 28 nidettä ja seitsemän täydennysosaa. Tietosanakirjan toimittajana oli Denis Diderot. Kysymyksessä ei ollut tavallinen tietosanakirja vaan kaiken kulttuurin rakenteellinen esitys. Kirjoittamiseen osallistui erilaisia ihmisiä, ja artikkelien kannanotot vaihtelivat valistuneen yksinvallan ihailusta kommunismia lähenteleviin kannanottoihin sekä deismistä ateismiin. Kirkko yritti useita kertoja estää tietosanakirjan painamisen, mutta useista painokielloista ja paavin pannaan julistamisesta huolimatta Diderot onnistui ystävineen painattamaan kirjan Pariisissa - tosin painopaikaksi jouduttiin merkitsemään ulkomailla sijaitseva paikkakunta. Kuuluisimmat niistä ranskalaisista materialisteista, jotka avustivat Ensyklopediaa, olivat Julien Offroy de la Mettrie, Claude Adrien Helvetius ja Paul Henri Thierry von Holbach (d'Holbach ). Denis Diderot'ta arvostettiin sosialistisissa maissa, koska hänen materialisminsa katsottiin sisältäneen Karl Marxin materialismille sukua olevia ajatuksia. La Mettrie on tullut kuuluisaksi niin sanotun mekaanisen materialismin kehittäjänä. Helvetiusta arvostetttin muun muassa siksi, että hän ryhtyi soveltamaan materialismia yhteiskuntaelämään. Ryhmän kiistatta selvin ateisti oli kuitenkin d'Holbach, ja hänen teoksensa Système de la nature (Luonnon järjestelmä, 1770) sisältää johdonmukaisen esityksen valistusajan materialismista. D'Holbachin ajattelun kolme pääväitettä ovat:
- Uskonto tarjoaa väärän perustan moraalille.
- Uskonto on ristiriidassa tieteen kanssa.
- Uskonto, erityisesti oppi kuoleman jälkeisestä elämästä, on pääsyyllinen mädäntyneeseen yhteiskuntajärjestelmään.

Voltaire

Puhuttaessa valistusajattelijoista mainitaan aina myös Voltaire. Voltaire ei kuitenkaan ollut niinkään merkittävä filosofian tai tieteen kehittäjänä, vaan hänen maailmanmaineensa perustui siihen, että hän oli taitava kiistakirjoittaja, runoilija ja historioitsija. Hänet kasvatettiin jesuiittaopistossa. Käytännön elämässä hän puolusti suvaitsevaisuutta, ihmisyyttä ja vapautta. Hän puolusti pelottomasti kirkollisen ja valtiollisen vainon uhreja ja joutui itsekin elämään maanpaossa. Voltaire ei ollut ateisti vaan deisti. Tästä huolimatta hän laati ateisti Meslierin testamentista lyhennelmän ja levitti teosta. Voltaire kirjoitti, että Meslierin testamentti pitäisi olla jokaisen kunniallisen miehen taskussa. Voltaire oli saanut vaikutteita etenkin englantilaisilta. Poliittisesti hän kannatti valistunutta yksinvaltaa. Pyöveli poltti kuitenkin hänen teoksensa Lettres Philosophiques vaarallisena uskonnolle ja porvarilliselle yhteiskuntajärjestykselle. Vanhoilla päivillään Voltaire alkoi taistella vääryyttä kärsineiden puolesta ja maaorjuuden jäänteitä vastaan. Vaikka Voltaire ei vaatinutkaan valtion ja kirkon eroa, kirkko oli hänen mielestään alistettava siviilioikeuden alaiseksi. Kirkon omaisuutta oli verotettava ja pappien saatava palkkansa valtiolta. Avioliitto oli maallistettava, kirkollisia juhlapäiviä vähennettävä sekä lakkautettava luostarit. Eri uskontokunnat tuli laillistaa. Nykyaikana Voltairen vaatimukset eivät ehkä tunnu kovin jyrkiltä, mutta hänen omana aikanaan niitä vastustettiin ankarasti. Valistushallitsijoinakin mainitut kuninkaat tyytyivät toteuttamaan lähinnä elinkeinoelämän kannalta tärkeitä uudistuksia sekä inhimillistämään jossain määrin oikeuslaitosta. Sen sijaan kirkon etuoikeuksiin ei juuri uskallettu kajota. Voltaire taisteli myös ihme- ja henkiuskoa vastaan. Perisynti-, kolminaisuus- ja neitseestäsyntymisoppeja hän piti mielettöminä. Hänen mielestään myös sielun kuolemattomuusoppia vastaan puhuivat järkiperusteet, mutta moraalin tukipönkkänä Voltaire piti sitä tarpeellisena.

Hume ja Kant

Varsinaisten valistusajattelijain lisäksi valistuksen vuosisadalla eli kaksi ajattelijaa, joiden ajattelu ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan vieläkään. Heidän ajatuksiinsa törmätään aina, kun filosofiassa pohditaan inhimillisen tiedon mahdollisuuksia tai moraalin luonnetta ja totuusarvoa. Nämä ajattelijat olivat David Hume ja Immanuel Kant. Eräät Humen ajatukset erottavat Humen jyrkästi valistusajattelijoista. Nämä samat ajatukset ovat aiheuttaneet filosofisia kiistoja, jotka eivät ole vieläkään osoittaneet laantumisen merkkejä. Hume esitti esimerkiksi, että emme voi johtaa syy- ja -seuraussuhteita järjestämme, vaan tietomme kausaalisuudesta on viime kädessä uskon varassa. Toiseksi Hume väitti, ettei tiedossamme olevia luonnonlakeja voida lopullisesti todistaa, sillä myöhemmät havainnot voivat osoittaa aikaisemmat havaintomme luonnonlaeista paikkansa pitämättömiksi. Ei ole mikään ajatusvälttämättömyys, että luonnonlait ovat tulevaisuudessa samanlaiset kuin mitä ne ovat olleet tähän asti. Moraalin alueella Hume esitti ajatuksen, jota on myöhemmin kutsuttu Humen laiksi eli Humen giljotiiniksi. Humen mukaan siitä, mitä on, ei voida päätellä, mitä pitäisi olla. Tämä merkitsee sitä, ettei Humen mukaan tosiasioita koskevista väitteistä voida johtaa moraalinormeja. Toisaalta Hume oli valmis perustelemaan moraalia inhimillisinä tunteilla. Kant yritti ratkaista Humen esittämän ongelman kokemustiedon mahdollisuudesta seuraavasti. Hän väitti, että vaikka kaikki tietomme alkaa kokemuksesta, itse meidän kokemuksiimme sekaantuu tietoja, joiden alkuperän täytyy olla kokemusta edeltävä. Maailman monet järjestystä ilmentävät periaatteet, kuten avaruus, aika ja kausaliteetti, ovat oman mielenkykymme maailmasta kumpuaville havainnoillemme antamia muotoja. Kantin mukaan tietoa moraalista ei voida saada kokemuksesta, vaan moraalin perusteet ovat valmiina meissä itsessämme. Tästä syystä Kantin moraaliajattelua on sanottu myös intuitiiviseksi (intuitio = sisäinen oivallus).

Valistusajan keskeisiä hahmoja

- Ranskalaiset ensyklopedistit
- Pierre Bayle
- Thomas Paine
- Jean le Rond d'Alembert
- Denis Diderot
- Leandro Fernández de Moratín
- Benjamin Franklin
- Edward Gibbon
- David Hume
- Thomas Jefferson
- Gotthold Lessing
- John Locke
- Montesquieu
- Isaac Newton
- Immanuel Kant
- Jean-Jacques Rousseau
- Adam Smith
- Benedict Spinoza
- Voltaire
- Antoine Condorcet
- Claude Adrien Helvetius

Katso myös

- Modernismi
- Humanismi
- Reformaatio Luokka:Historian ajanjaksoja ko:계몽주의 ja:啓蒙時代 th:ยุคแสงสว่าง

Inkat

Inkat olivat Etelä-Amerikassa asuvia intiaaneja, jotka loivat sadassa vuodessa suuren valtakunnan. Inkat puhuivat ketšuan kieltä. Valtakunta sai alkunsa 1438 jaa., kun Manco Capacin johdolla kansa perusti Cuzcon (Qosco) kaupungin Urubambajoen lähelle. Inkavaltakunta ulottui Andeilla nykyisestä Kolumbiasta Chileen, ja se kukoisti 1500-luvulle asti, jolloin espanjalaiset valloittajat, konkistadorit, saapuivat löytöretkillään nykyisen Perun alueelle. Espanjalaiset valloittivat inkavaltakunnan raa'asti, samalla kun eurooppalaiset taudit surmasivat intiaaneja, joilla ei ollut vastustuskykyä niitä vastaan. Inkakulttuuri hävisi melko nopeasti, ja taidokkaasti valmistetut kulta-aarteet kuljetettiin Eurooppaan. Vielä nykyäänkin Perussa asuu ihmisiä, joiden voidaan katsoa olevan suoraan alenevassa polvessa inkoja. Inkoja pakeni syrjäisille seuduille, missä kyti vielä jonkun aikaa toivo valtakunnasta. Inkat yrittivät vielä pariin otteeseen kapinaa, mutta ne kukistettiin nopeasti. Viimeinen inkahallitsija, Tupac Amarú mestattiin 1572, ja valtakunnan historia päättyi. Inkayhteiskunta oli hyvin järjestetty. Heidän armeijansa olivat jopa satojen tuhansien miehien vahvuisia. Inkat ehtivät rakentaa alueella laajoja ja mahtavia kaupunkeja ja tieverkoston, joka kulki laaksojen yli. Inkoilla ei ollut varsinaista kirjoitusta vaan quipu, solmukirjoitus. Kuuluisin inkakaupunki on Machu Picchu, joka säilyi konkistadorien tuholta vaikeapääsyisyytensä ansiosta. Hiram Bingham löysi koskemattomana säilyneen Machu Picchun vasta vuonna 1911.

Inkavaltakunnan esihistoria

1911 Inkavaltakunnan kulttuuri on arkeologisesti ns. myöhäinen horisontti. Inkakulttuuri perustuu pitkälle Perun Keski-Andien ja Tyynenmeren rannikon aikaisempiin sivilisaatioihin, kuten Caral, Kotosh,Chavin, Tiwanaku, Wari ja Sicán, Paracas, Nasca, Moche sekä Chimor, vain muutaman mainitakseni, jotka ovat tulleet esille arkeologien kaivauksissa. Vain Chimorista on säilynyt perimätietoa. Esimerkiksi teitä lienee Andeilla ollut ainakin 1000-luvulla eaa., ja kaupunkien rakennustaito kivestä opittiin jo viimeistään 500-luvulla. Tiwanaku ja Wari loivat suurvaltoja. Inkavaltio siis ei ollut omaleimainen, mutta suuri imperiumi se silti oli — "Etelä-Amerikan Rooma", joka sulatti laajetessaan valtioita itseensä. Käytettiin mm. pakkosiirtolaisuutta silloin tällöin puhkeavien kapinoiden tukahduttamiseksi. Paikalliskulttuureja ei silti pyritty täysin tukahduttamaan, se oli osa inkojen "hajota ja hallitse" politiikkaa, jossa tehtiin avioliittoja paikallisten johtajien kanssa, ja vaihdettiin lahjoja ystävyyden osoitukseksi. Ei tiedetä mistä ketšuakieltä puhuneet inkat saapuivat Cuzcon alueelle. Inkoja edeltäneitä perinteitä Urubambajoen laakson lähellä olivat Chanapata (800–300 eaa.) ja Qotacalla (500–900 jaa.). Varhaiseen inkakulttuuriin liittyy Killke-keramiikka noin vuosina 900–1250. Inkavaltakunta oli noin 1200 jaa. vain yksi vuoristoalueen lukuisista heimoista, joihin kuului mm. chachapoya, jonka rakentamia kyliä on löydetty vasta hiljattain. Aikaisemmat valtakeskukset kuten Wari olivat tällöin jo romahtaneet. Rannikolla laajensi valtaansa Chimun valtakunta. Inkavaltakunta laajeni 1200–1440 vain hyvin hitaasti. Inkojen nopea laajeneminen alkoi vasta n. 1440-luvulla. Lopulta valtakunta ulottui kauas etelään Chilen halki ja pohjoisessa Ecuadorin yli.

Inkavaltakunnan laajeneminen

Varsinkin varhaisia inkahallitsijoita pidetään taruhallitsijoina, joista ei ole historiallista dokumentaatiota. Sinänsä tarujen kertomassa kuviossa inkavaltakunnan laajenemisesta ei ole mitään kummallista. Myytit ja todellisuus ovat sekoittuneet toisiinsa niin kuin Andeilla aina. Inkojen ensimmäinen hallitsija oli tarumainen Manco Capac joka asettui Cuzcoon. Aluksi inkavaltio oli vain yksi kylä, sitten ehkä muutama kylä. 1300-luvulla neljäs inkahallitsija Mayta Capac alkoi laajentaa valtakuntaa. Capac Yupanqui laajensi inkavaltiota Cuzcon laakson ulkopuolelle. Viracocha Inca, kahdeksas hallitsija, aloitti järjestelmällisen valtakunnan laajentamisen sijoittamalla varuskuntia valloitetuille alueille. Viracocha kuin sattumalta löytyy aimaraintiaanien jumalien joukosta. Voimakkain inkahallitsija oli Pachacutec (Pachacuti) 1438–, ja myös hänen poikansa ja seuraajansa Topa Inca Yupanqui oli suuri hallitsija. Cajamarca valloitettiin pian ayamarca- ja cuyointiaanien alistamisen jälkeen. 1460-luvulla kun Pachacutec ja tämän poika Topa Inca hallitsivat, valloitettiin Quiton seutu, pian Chimu ja sen eteläpuoliset Chinca ja Chancay. Valloitettujen kansojen johtajia surmattiin aluksi, mutta pian sen jälkeen alettiin johtajista kouluttaa inkoille uskollisia alamaisia. 1471 Topa Inca Yupanqui tuli valtaan. Sademetsään suunnattu sotaretki jouduttiin kääntämään kapinoivia lupaca- ja collaintiaaneja vastaan. Topa Inca hyökkäsi pian Boliviaan ja Chilen pohjoisosaan. Araukaanit estivät lopulta inkojen laajenemisen etelään. Topa Inca Yupanquia seurasi Titu Cusi Hualpa eli Huayana Capac 1493. Tällöin Kolumbus oli jo saapunut Amerikkaan. Inkat ovat saattaneet tietää espanjalaisten tulosta Amerikkaan jo vuonna 1515, mutta varmasti viimeistään 1520-luvulla. Huayana Capac ei enää onnistunut laajentamaan valtakuntaa mm. sademetsien intiaanien ja araukaanien takia. Huayana Capac kasvatti valtakuntaa pohjoisessa hieman Equadorin ja Kolumbian rajalle asti. Inkavaltakunta oli nyt 4000 km:n pituinen. Francisco Pizarro liikkui Tyynen meren rannikolla Tumbezissa ja Punan saarella jo Huayana Capacin eläessä. Huayana Capac kuoli 1528 isorokkoon tai tuhkarokkoon, tautiin jonka espanjalaiset toivat Amerikkaan, ja jotka levisivät Andeille jo 1520-luvulla.

Atahuallpan ja Huascarin sisällissota

Huayana Capac halusi, että valtakunta jaetaan kahtia hänen kuolemansa jälkeen, ja puoliskojen hallitsijoiksi asettuvat hänen vaimonsa eli sisarensa (inkahallitsijat avioituivat insestisesti sisarensa kanssa) synnyttämä Huascar ja jalkavaimon synnyttämä Atahuallpa. Sisällissota alkoi, kun Huascar jolle oli luvattu vain osa inkavaltiosta, julistautui kuninkaaksi. Perinteiden mukaanhan valta olisi kuulunut Huascarille. Sodassa Huascar kärsi monia tappioita. Atahuallpa vangitsi lopulta Huascarin. Atahuallpa kosti Huascarille surmauttamalla tämän sukulaisia sekä virkamiehiä. Kosto ulotettiin jopa Topa Incaan, jonka muumio kiskottiin pois haudasta. Uudet, ankarat tuulet puhalsivat, sillä eurooppalaisia oli jo nähty inkamaassa.

Inkavaltion luhistuminen espanjalaisvalloituksessa

Eurooppalaiset tunkeutuivat tautien, taikauskon ja sisällissodan heikentämään valtioon, jossa ei tunnettu rauta-aseita eikä tuliaseita. Inkojen johtaja Atahuallpa ei osannut pelätä espanjalaisia, joita oli vain pieni joukko. Näin espanjalaiset valloittajat, konkistadorit saivat inkavaltiosta helpon voiton. Francisco Pizarro oli espanjalainen aatelisen upseerin avioton poika, joka ei edes osannut lukea eikä kirjoittaa. Tehtyään retkiä Balboan kanssa Pizarro meni mukaan Diego de Almagron matkalle etelään 1524. Etelä-Amerikassa Pizarro nousi ensimmäisen kerran maihin Birujoen (josta Peru on saanut nimens) suulla ja kävi Tumbezissa asti. Tieto tästä kantautui luultavasti inkahallitsijan Huayana Capacin korviin. Tämän jälkeen Pizarro palasi Espanjaan, mistä sai Kaarle V:ltä nimityksen Perun kenraalikapteeniksi ja mukaansa seikkailijoita. Pizarrolla oli aluksi 180 miestä. Pizarrossa oli monia valloittajalle sopivia piirteitä. Häntä piti liikkeellä ahneus ja auttoivat oveluus ja urhoollisuus. Pizarro oli myös julma, petollinen, ahne, tietämätön ja karkea. Pian sisällissodan päättymisen jälkeen Pizarro tunkeutui sodan runtelemaan inkavaltioon, jonka johtaja piti Pizarroa kansansa luo palaavana Viracocha-jumalana. Viracochan näet kerrottiin joskus palaavan mereltä. Espanjalaisten toimet Perussa olivat häikäilemättömiä, äärimmäisen raakoja ja juonikkaita. Heitä ajoi lähinnä kullanhimo, valloitettua maata kohdeltiin kaltoin. Jo aikalaiset tuomitsivat Pizarron väkivaltaisuuden. Espanjalaiset valloittivat Atahuallpan Tumbezissa olevan varuskunnan, vaikka olivat vapauttaneet Punassa olleet noin 800 sotavankia, lähettäneet heidän kauttaan ystävällisen viestin Atahuallpalle ja raiskanneet temppelin naisia. Samaan aikaan Atahuallpa oli sidottu mm. puhdistuksiin ja kapinayritysten murskaamiseen vuoteen 1532. Atahuallpa lähetti espanjalaisten luo lähetin ja runsaasti mm. kultalahjoja ja viestin, joka lupasi espanjalaisille kultaa, jos nämä suostuisivat palaamaan omaan maahansa. Espanjalaiset vakuuttivat ystävällisyyttään mutta halusivat tavata Atahuallpan henkilökohtaisesti. Molemmin puolin vallitsi suuri epävarmuus toisen puolen aikeista. On taktisesti merkillistä miksei Atahuallpa järjestänyt väijytystä Pizarrolle hänen matkatessaan Cajamarcaan. Luultavasti Atahuallpa kuvitteli espanjalaisten olevan hänen ohjailtavissaan. Hän saattoi uskoa espanjalaisten pelkäävän miesylivoiman edessä ja poistuvan maasta, kun heille vielä annettaisiin runsaat lahjat. Pizarron lähettiläiden ja Atahuallpan tapaaminen Cajamarcassa sujui hyvin. Oli molemmin puolin vaikeuksia ymmärtää toista, koska tulkki puhui yhtä huonosti espanjaa kuin ketsuaakin. Espanjalaiset suunnittelivat hyökkäystä, joka toteutuikin 16. marraskuuta 1532. Tälloin Atahuallpa saapui Cajamarcaan 5000 henkivartijan kanssa, mutta inkojen pääjoukko jäi kaupungin ulkopuolelle. Espanjalaiset panivat toimeen pienen näytelmän: munkki Vincente de Valverde alkoi käännyttää inkoja lukien oman saarnansa, jossa ainoa inkoille annettu tarjous oli: "kääntykää kristinuskoon ja alistukaa Espanjan kuninkaan Kaarle V:n valtaan, tai inkat kokisivat saman kohtalon kuin faaraon armeija Punaisella merellä Raamatussa". Kun tulkki käänsi saarnaa, sanoma muuttui todella sekavaksi. Atahuallpa kummasteli Jumalan kolmiyhteisyyttä: "kolme ynnä yksi on neljä", ja miksi hänen olisi maksettava veroa Kaarlelle, ja miksi rauhanomaisessa tapaamistilaisuudessa uhattiin sodalla, kuolemalla ja verilöylyllä. Kun dominikaani ojensi rukouskirjansa, Atahuallpa heitti sen hetken päästä käsistään. Silloin helvetti pääsi valloilleen. Espanjalaiset ampuivat tykillä ja hyökkäsivät intiaanien päälle armottomasti. Intiaaneja, niin sotilaita kuin kaupungin siviilejäkin, hakattiin maahan joukoittain. Vastarintaan ei ollut mahdollisuutta, kaikki intiaanit yrittivät paeta. Espanjalaiset sulkivat ulospääsytiet. Toria ympäröivä kivimuuri murtui espanjalaisten ahdistaman ihmismassan paineesta, ja intiaaneja tallautui hengiltä omiensa alle. Espanjalaiset ajoivat pakenijoita takaa. Atahuallpa saatiin vangiksi – hänellä oli seuranaan vain palvelijoita ja kantajia, joilla ei ollut aseita. Yksikään espanjalainen ei kaatunut, ja vain muutama haavoittui. Intiaaneja kaatui ainakin 800. Espanjalaiset ryöstivät Cajamarcan Atahuallpan palatsin saaden mm. elintarvikkeita, joista oli ollut matkalla pula. Kun vangittu Atahuallpa havaitsi espanjalaisten suuren kiinnostuksen kultaan ja hopeaan, hän tarjoitui antamaan lunnaiksi vapaudestaan suuren huoneen verran kultaa. Ehtona oli, ettei mitään rikota ja sulateta, ja luovutukselle määrättiin aikaraja. Esineitä alkoikin saapua huoneeseen, mutta espanjalaisten mielestä liian hitaasti. Espanjalaisia osastoja lähetettiin joihinkin kaupunkeihin toteamaan, että inkoilla oli tosiaan niin paljon kultaa kuin he lupasivat. Huascar, joka eli vielä Atahuallpan joukkojen vankina, surmattiin Atahuallpan käskystä pian tämän jälkeen. Olihan selvää, ettei Atahuallpa halunnut ainakaan vihollisensa Huascarin selviävän hengissä espanjalaisvalloituksesta, kun hän itse oli vankina. Vaikka Atahuallpa oli espanjalaisten vankina, maassa oli laajoja alueita, jotka eivät olleet Atahuallpan saatikka sitten espanjalaisten vallan alla. Atahuallpan armeijahan oli jossain muualla kuin hänen johtajansa. Espanjalaiset houkuttelivat inkojen sotapäällikkö Challcuchiman Cajamarcaan ja vangitsivat hänetkin. Näin vastarinta tyrehdytettiin enne kuin se oli alkanut. Espanjalaiset saivat lisäaikaa. Espanjalaisia tervehtivät ilolla Cuzcossa varsinkin kukistettujen kansojen siirtokunnat ja henkiin jääneet Huascarin kannattajat. Pian nämäkin saivat huomata, miten espanjalaiset tekivät väkivaltaa ylhäisille naisille, ryöstivät temppelit ja kuolleitten inkojen haudat. Pizarron kumppani Díego de Almagro (1475-1538), joka oli tehnyt retken etelään saapui paikalle vaatimaan puolta kultasaaliista. Pizarrolla ja Almagrolla oli riitaisuuksia – Pizarro ei tietenkään pitänyt saaliin jakamisesta. Pizarro päätti surmata Atahuallpan, koska tajusi aivan oikein elävän inkahallitsijan olevan kiihoke joka voisi nostaa inkoja kapinaan. Järjestettiin oikeudenkäynti, jossa Atahuallpaa syytettiin laillisen inkahallitsijan Huascarin kukistamisesta ja kristinuskon vastaisesta elämästä, sekä salaliittohankkeista vankeudesta espanjalaisia vastaan. Eräät espanjalaiset kannattivat asian siirtämistä Espanjan kuninkaalle Kaarle V:lle. Kolmesataa espanjalaista kuitenkin kannatti Atahuallpan teloittamista ja vain viisikymmentä vastusti. Atahuallpan kuolemantuomion vastustajia nimiteltiin pettureiksi. Atahuallpa aiottiin ensin polttaa, mutta tuomio muutettiin tuomitun pyynnöstä hirttämiseksi. Hirtetyn Atahuallpan ruumis roikkui yön yli Cajamarcan torilla. Atahuallpan kuolema ei kuitenkaan auttanut espanjalaisia saamaan pitävää otetta inkavaltiosta. Inkavaltio oli vielä pysähtynyt tilanteeseen, jossa oli aluksi espanjalaismyönteisiä Atahuallpan ja Huascarin kannattajia. Myös inkojen alistamilla heimoilla oli omia syitään tukea espanjalaisia. Atahuallpan entinen kenraali Rumiñaui terrorisoi inkaväestöä Ecuadorissa, jonne espanjalaiset lähettivät sotilasosaston taistelemaan häntä vastaan. Rumiñaui vetäytyi itään kadoten viidakkoon. Alun perin Cajamarcasta pakoon päässeen kenraalin aikomuksena lienee ollut perustaa oma valtio Ecuadoriin. Sota Perussa inkoja vastaan kesti vielä noin sukupolven. Atahuallpan kuollessa espanjalaiset eivät olleet ehtineet vielä pitkällekään inkojen maahan. Espanjalaiset etenivät nyt Cajamarcasta Cuzcoon taistellen entistä Atahuallpan armeijaa vastaan saaden apua entisiltä Huascarin kannattajilta. Cuzco vallattiin 450 espanjalaisen voimin syksyllä 1533. Espanjalaiset kruunasivat inkahallitsijaksi Manco Incan (Manco Capac II). Hän tuki aluksi espanjalaisia, mutta koska nämä pitivät häntä vankinaan kohdellen häntä yhä loukkaavammin ja suoranaisesti kiduttaen häntä, hän alkoi vihata heitä. Manco tajusi miten hänelle kävisi, jos espanjalaiset saisivat maan hallintaansa. Pizarro vetäytyi keväällä 1534 rannikolle, ja perusti sinne Liman kaupungin. Manco Capac II uskotteli espanjalaisille vangitsijoilleen noutavansa kultaisen patsaan espanjalaisille, mutta palasikin armeijansa kanssa piirittämään Cuzcoa. Piiritys laukesi 1537 espanjalaisten eduksi. Manco Capac jatkoi sissisotaa vielä pitkän Andeilla. Lopulta Pizarron ja Almagron riidat johtivat siihen, että Almagro vangittiin ja häntä kidutettiin, koska häntä syytettiin Manco Capacin liittolaiseksi. Diego de Almagro nuoremman johtama espanjalaisklikki murhasi Pizarron Limassa 1541. Uusi Perun kuvernööri vangitsi kuitenkin Almagro nuoremman 1542 tämän yrittäessä paeta Manco Capacin luo. Jotkut espanjalaiset Almagron kannattajat onnistuivatkin pääsemään Mancon luo, missä Manco otti heidät vastaan. Kuitenkin pakolaisten johtaja tappoi äkkiarvaamatta Manco Incan, ja Manco Incan henkivartijat surmasivat heti espanjalaiset. Manco Incaa seurasivat Sayri Tupac, Titu Cusi ja Tupac Amaru, joka teloitettiin 1572, sen jälkeen kun hänen vaimojaan oli kidutettu ja hänen miehiään teloitettu tyypilliseen espanjalaiseen tapaan. Inkojen tuomitut yritykset vapauttaa maa espanjalaisten ikeestä päättyivät.

Keski-Andien varhaishistorian kaudet

Perun Andien muinaishistoria ulottuu kauas menneisyyteen. Monilla alueen kulttuuripiirteillä on reilusti yli 4000 vuotta pitkät perinteet, ja monet jokilaaksoista asuttuja yhtä kauan. Horisontti on suuri, yhtenäinen kulttuurialue. Välikausina esiintyi lukuisia pieniä paikalliskulttuureja. #Etelä-Amerikan paleointiaanit noin vuoteen 9500 eaa. #Perun arkaainen eli liittinen noin 9500–4000 eaa. #Perun varhainen esikeraaminen noin 4000–3000 eaa. #Myöhäinen esikeraaminen Perussa noin 3000–1800 eaa. Caral #Alkuaika Perussa 1800–900 eaa. (keraaminen) Sechin, Kotosh #Varhainen horisontti 900–200 eaa. Chavin, Paracas #Varhainen välikausi 200 eaa.–600 jaa. Moche, Nasca #Keskihorisontti 600–1000 jaa. Tiwanaku ja Wari #Myöhäinen välikausi 1000–1476 jaa. Chimu, Chancay #Myöhäinen horisontti 1200–1534 jaa. Inkat Luokka:Intiaanikansat ja:インカ帝国 ko:잉카

Saudi-Arabia

Saudi-Arabia on valtio Aasiassa. Sen rajanaapurit ovat Irak, Jordania, Kuwait, Oman, Qatar, Arabiemiraatit ja Jemen. Maa on Persianlahden rannalla.

Historia

Pääartikkeli: Saudi-Arabian historia 1500-luvulta lähtien Ottomaanien valtakuntaan kuuluneella alueella oli laaja riippumattomuus ja useita emiirikuntia. 1700-luvulla Muhammed ibn al-Wahhab perusti sittemmin wahhabilaisuutena tunnetun puritaanisen uskonlahkon, jonka kannatttajaksi Najdia hallinnut Saudin suku liittyi. Saudit karkoitettiin Kuwaitiin. Vuodesta 1902 alkaen Saudit ryhtyivät valloittamaan emiirikuntia yksi kerrallaan ja nämä yhdistettiin Saudi-Arabian kuningaskunnaksi 1932. 1930-luvun lopulla maassa alkoivat öljynporaukset ja 1970-luvulla Saudi-Arabia johti arabimaiden öljyntuotannon rajoittamista, mikä johti öljykriisiin länsimaissa. Persianlahden sodan aikaan Saudi-Arabia asettui USAn johtaman liittouman puolelle, mikä on aiheuttanut närää arabien keskudessa.

Politiikka

Pääartikkeli: Saudi-Arabian politiikka Saudi-Arabia on kuningaskunta, ja Saudien hallitsijasuku tunnustaa islamin wahhabiitilaista oppia. Kuningas Abdullah ja hänen hallituksensa johtavat ilman kansan valitseman parlamentin rajoitteita. 30. marraskuuta 2003 120-jäseninen neuvoa-antava Majlis Al-Shoura sai kuitenkin oikeuden tehdä lakiehdotuksia ja muuttaa hallituksen esityksiä. Parlamentin paikoista kolmannesta on suunniteltu kansan valittavaksi, samoin puolta kunnanvaltuustojen paikoista. Muutos toteutetaan mahdollisesti kolmen seuraavan vuoden aikana. Hyvin tiukka islamilainen lainsäädäntö on käytössä. (Valokuvaaminen julkisella paikalla saattaa johtaa raipparangaistukseen.) Tästä johtuen maan ihmisoikeustilanne on yksi maailman huonoimmista. Lisäksi maassa on ääri-islamilaisia aineksia, jotka ovat tehneet länsimaisten yhtiöiden työntekijöihin ja sotilaisiin kohdistuneita terrori-iskuja.

Osat

Pääartikkeli: Saudi-Arabian osat Saudi-Arabiassa on 13 maakuntaa (mintaqat, yksikkö - mintaqah).

Maantiede

Saudi-Arabian osat Saudi-Arabiaan kuulu suurin osa Arabian niemimaasta, erityisesti sisämaan hiekka-aavikot joista täysin autio Rub' al Khali on suurin. Maan pinta-ala on lähes kaksi miljoonaa neliökilometriä, mutta väkiluku vain 24 miljoonaa. Vain 1 prosentti maan alasta on viljelyyn kelpaavaa, ja väestö on keskittynyt rannikkoaluella ja keitaille. Rajat Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien, Omanin ja Jemenin välillä kulkevat asumattomalla aavikolla ja ovat määrittelemättä, joten maan tarkka koko on tuntematon, arviot ovat välillä: 2149690–2240000 km² ja hallituksen arvio 2217949 km².

Talous

Jemen Pääartikkeli: Saudi-Arabian talous Maassa on

Teokratia

Käsitteen tausta

Teokratian käsitteen sosiologiset käyttöyhteydet

Josephus

Teokset

Kirjallisuutta suomeksi

Aiheesta muualla

Demokratia

Historiaa

Demokratia nykyään

Demokratian tulevaisuus

Katso myös

Ulkopuolisia linkkejä

Oligarkia

Vanha testamentti

Johdanto

Vanha testamentti

Uusi testamentti

Raamatun käännöksiä ja versioita

Suomenkielisiä

Antiikin käännöksiä

Alkutekstejä

Katso myös

Aiheesta muualla

Juutalaisuus

Juutalainen jumalanpalvelus

Juutalainen tapakulttuuri

Katso myös

Aiheesta muualla

Hegel

Historianfilosofia

Yhteiskuntafilosofia ja oikeusfilosofia

Hengen kehittyminen

Valtio ja talous

Katso myös:

Despotismi

Valistus

Valistuksen vuosisata

Valistuksen edeltäjiä 1600-luvulla

Uuden tiedon vaikutus kulttuuriin

Valistusajattelua

Valistusaatteiden seurauksia

Valistus Ruotsi-Suomessa

Valistusajattelijoita ja ensyklopedia

Voltaire

Hume ja Kant

Valistusajan keskeisiä hahmoja

Katso myös

Inkat

Inkavaltakunnan esihistoria

Inkavaltakunnan laajeneminen

Atahuallpan ja Huascarin sisällissota

Inkavaltion luhistuminen espanjalaisvalloituksessa

Keski-Andien varhaishistorian kaudet

Saudi-Arabia

Historia

Politiikka

Osat

Maantiede

Talous