:: wikimiki.org ::

Terrorismi

Terrorismi

Terrorismi (latinankielisestä sanasta terrere, 'aiheuttaa kauhua') on väkivallan käyttöä, jolla tähdätään yleisen pelon ilmapiirin luomiseen ja tällä tavalla nostetaan esiin tietty poliittinen tai ideologinen asia. Terrorismille on ranskalaisen Jean Servierin mukaan ominaista myös tietty jatkuvuus. Terrorismin taustalla on siis Servierin näkökulman mukaan aina jokin strategia. Terrorismia ovat harjoittaneet sekä vasemmiston että oikeiston edustajat, kansalliset ja uskonnolliset ryhmät ja vallankumoukselliset. Myös valtion instituutiot kuten armeijat ja tiedustelupalvelut voivat harjoittaa terrorismia, jota kutsutaan tällöin valtioterrorismiksi. Yksinäisen toimijan tapauksessa lienee mahdollista puhua myös henkilö- tai yksilöterrorismista. Tällaista melko harvinaista terrorismin lajia on edustanut esimerkiksi yhdysvaltalainen ääriympäristönsuojelija "Unabomber". Yleensä terrorismin määritelmää voidaan kuitenkin pitää subjektiivisena, jolloin terroristeja ovat ne, jotka ovat meitä vastaan. Kansainvälisillä forumeilla, kuten YK:ssa osoittautuu, että vastakkaisista tavoitteista johtuen toisen terroristi on toisen vapaustaistelija. Joissain maissa terrorilla vapaustaistelun ylivoimaa vastaan aloittanut ja voittanut järjestö voi myöhemmin jopa muodostaa uuden valtiojohdon. Termit "terrorismi" ja "terroristi" ovat siten usein poliittisesti erittäin värittyneitä ja niitä käytetään propagandassa vihollisen leimaamiseksi. Alkuaan "terroristeiksi" kutsuttiin Ranskan suuren vallankumouksen valtaan nostamia fanaatikkoja (mm. Robespierre), jotka teloittivat todellisia ja luuloteltuja poliittisia vastustajiaan giljotiinilla.

Terrorismin tyyppejä

Separatistinen terrorismi

Separatistinen terrorismi pyrkii erottamaan kansan tai kansanosan emävaltiosta hyökkäämällä yhteiskunnan instituutioita, kuten poliisia, yksittäisiä politiikkoja tai armeijaa vastaan. Motiivi on yleensä nationalistinen. Pelon ilmapiirin saavuttamiseksi hyökkäykset kohdistetaan emämaan muille alueille (ei yleensä omaa kansaa vastaan). Joissain tilanteissa tämän tyyppisen terrorin harjoittajia pidetään vapaustaistelijoina. Esimerkkeinä baskien, Pohjois-Irlannin, Palestiinan järjestöt ja Kurdistanin työväenpuolue. Myös juutalaista Irgun Zvi Leumi-järjestöä, jonka entisestä johtajasta, Menachem Beginistä tuli myöhemmin Israelin pääministeri, voidaan pitää vastaavana separatistisena terrorijärjetönä.

Nationalistinen terrorismi

Nationalistinen terrorismi käsitettynä erilleen separatistisesta terrorismista tarkoittaa toimintaa, jolla pyritään yhdistämään hajallaan oleva kansakunta yhdeksi valtioksi. Kurdien toiminnan voi nähdä tällaisena toimintana, koska heidän alueensa on useamman valtion alueella, kuin myös baskien. Myös Pohjois-Irlannissa on saaren yhdistävä tavoite.

Uskonnollinen terrorismi

Uskonnollinen terrorismi perustuu toisinaan jonkun uskonnon "lähetyskäskyyn", jossa kehoitetaan hyökkäämään "vääräuskoisia" kohtaan. Esimerkkeinä islamistiset terroristiryhmät. Useimmiten taustalla ovat kuitenkin muut, lähinnä yhteiskunnalliset syyt, eikä terroristiryhmä edusta siis uskontoaan, eikä sitä tulisi samaistaa yleisesti ryhmään liittyvää uskontoa harjoittaviin. Valitettavan usein kyseisten fanaattisten, valtauskontoa vääristelevien ryhmien toiminta leimaa koko uskonnon mielikuvaa. Myös lukuisat pienet kultit ovat vääristellessään jotakin uskontoa, liittäneet tähän väkivaltaisen toiminnan muita ihmisryhmiä kohtaan. Esimerkkeinä buddhalaisuuteen etäisesti liittyvä Japanin Aum Shinrikyo, jonka toimintaideoihin on kuulunut terrorisoida ympäröivää yhteiskuntaa. Tähän luokkaan voidaan lukea myös kristittyjen fundamentalistien hyökkäykset väkivaltaisesti aborttiklinikkoja ja niissä toimivia lääkäreitä vastaan. Kristinuskon historiassa on myös lukuisia esimerkkejä uskonnollisesta terrorismista (usein taustalla poliittiset tavoitteet), josta mainittakoon ristiretket, inkvisition vuosisatoja kestänyt toiminta, sekä pakolla suoritettu lähetystyö.

Uusnatsismi ja rasistinen terrorismi

Rasistiset ryhmät toteuttavat kansallissosialismin rotuoppia hyökäten muita "alempia" rotuja vastaan. Tavoitteena on usein etninen puhdistus, keinona muun muassa muiden kansallisuuksien pelotteleminen pois maasta. Tätä on tavoitellut mm. Kosovon vapautusarmeija. Uusnatsiryhmät hyökkäävät myös usein juutalaisia tai Israelin valtion omaisuutta vastaan. Tämäntyyppinen terrorismi ei ole yleensä pitkälle organisoitua, ja sen kohteena on tavallisesti ihmisryhmä, harvoin yksittäiset ihmiset.

Poliittinen terrorismi

Poliittinen terrorismi hyökkää yleensä vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan, pyrkien korvaamaan sen oman näkemyksen mukaisella järjestelmällä. Useat vasemmistolaiset ryhmät ovat pyrkineet kaatamaan kapitalistisen hallituksen ja perustamaan kommunistisen tai sosialistisen järjestyksen. Esimerkkinä Saksan Punainen armeijakunta ja Italian Punaiset prikaatit. Ks. myös amerikkalainen The Weather Underground. Kuintenkin oikeistoterrorismismi on syyllinen yhteen Euroopan pahimmasta rauhanajan pommi-iskusta, Bolognan rautatieaseman räjäytykseen Italiassa 1980-luvun alussa. Iskussa kuoli yli 80 ihmistä ja siitä epäillään Harmaat sudet -järjestöä. Toisinaan oikeistoterroristit ovat myös pyrkinyt tukemaan olemassa olevaa yhteiskuntajärjestystä. Tästä esimerkkinä toimivat vaikkapa Etelä-Amerikan puolisotilaalliset järjestöt, jotka ovat usein hallitusten palveluksessa ja pyrkivät murhaamaan poliittiset vastustajansa, tai näitä tukevat ihmisryhmät. Oikeistoon kuuluivat myös Nicaraguan syrjäyttyä diktaattoria Anastasio Somoza Debaylea tukevat Contrat (vastavallankumoukselliset), jotka taistelivat Nicaraguan vaaleilla valittua Sandinistihallitusta vastaan 1980-luvulla. Kylmän sodan aikana suurvallat tukivat omaa ideologiaansa kannattavia terroristijärjestöjä joko suoraan tai epäsuorasti. Neuvostoliitto tuki PLO:ta, joka puolestaan toimitti aseita Euroopan vasemmistolaisille järjestöille. Jotkin Etelä-Amerikan oikeistolaisista terrorijärjestöistä olivat suoraan Yhdysvaltain tukemia. Yhdysvallat toimitti myös aseita Afganistanissa Neuvostoliittoa vastaan taisteleville mujahideen-sisseille ja Al Qaidalle, josta sittemmin tuli terroristiryhmä. Anarkistien terroria tapahtui 1870–1920-luvuilla. Anarkistien murhaamina kuolivat Venäjän Aleksanteri II (1881), Italian Umberto I (1900) ja Yhdysvaltain presidentti William McKinley (1901). Anarkististen terroristien motiivit olivat osin vaihtelevat, esim. valtiollisen väkivallan kostaminen tai pyrkimys nostattaa alistetut kapinaan.

Valtioterrorismi

Valtioterrorismilla viitataan useimmiten tilanteeseen, jossa jokin valtion organisaatio syyllistyy tekoihin, jotka täyttävät terrorismin piirteet. Tällaisia ovat mitkä tahansa salaiset tai laittomat toimet, jotka voivat kohdistua jopa täysin syyttömiin ihmisiin tai ulkopuolisiin. Yhdysvaltain ulkoministeriö on määritellyt termin tiukemmin tarkoittamaan valtion tukea yleisesti terroristiryhminä pidetyille organisaatioille. Tämän määritelmän mukaan USA on luokitellut kaksi valtiota, [http://www.state.gov/s/ct/rls/pgtrpt/2002/] Syyrian ja Iranin terroristeja tukeviksi. Jotkin tahot ovat leimanneet myös Yhdysvallat terroristivaltioksi. Yhdysvaltalainen Noam Chomsky on esittänyt objektiivisen määritelmän terrorismille ja pitää sen perusteella Yhdysvaltoja maailman suurimpana terroristivaltiona. Samansuuntaisia ajatuksia on esittänyt Venezuelan presidentti Hugo Chávez häntä vastaan tehtyjen Yhdysvaltain tukemien vallankaappausyritysten jälkeen.

Terrorismin dynamiikasta

Terrorismi ja media

Terrorismi on pieniä näyttäviä tekoja, joiden tarkoituksena on pelon ilmapiirin luominen. Tässä mielessä terrorismi on riippuvainen mediasta: Mitä laajemmin ja näyttävämmin tieto terroriteosta leviää, sen parempi terrorismin kannalta. Puhutaankin terrorismin ja media epäpyhästä liitosta: terrorismi tarvitsee mediaa vaikutuksensa levittämiseen ja media tarvitsee "näyttäviä" uutisia levikkinsä parantamiseen. Nykyisen nk. "Terrorismin vastaisen sodan" alkuvaiheessa, 11.9.2001 jälkeen, USA:n hallitus pyysi mediaa olemaan levittämättä Osama bin Ladenin videoviestejä. USA:ssa ymmärrettiin siis terrorismin ja median välinen riippuvuus. Myös 11.9.2001 kohteiden valinta kielii mahdollisesti osaltaan tästä median ja terrorismin välisestä suhteesta. Edellisen perusteella terrorismi on sitä tehokkaampaa, mitä kattavamman ja näkyvämmän julkisuuden se teoillaan saa aikaiseksi. Tämän pohjalta terrorismilla on jatkuvasti ollut paremmat toiminnan edellytykset. Nyt ne ovat globaalilla tasolla ja nyt puhutaankin kansainvälisestä terrorismista.

Terrorismi ja väestö

Terrorismi on yleensä keskeisesti nuorten, toimettomien, ns. syrjäytyneiden miesten toimintaa. Kun valtion (vast.) alle 15–24-vuotiaiden osuus nousee koko väestöstä 20 prosenttiin, terrorismille ja yleisemmin epävakaudelle ja muutokselle, näyttäisi syntyvän paremmat edellytykset. Nuoret suosivat "muutosta", uusia asioita. Kasvava nuori väestö aiheuttaa usein myös painetta sisäisesti ja myös suhteessa naapureihin. Esimerkkejä tästä väestödynamiikasta ovat 1600-luvun protestanttinen uskonpuhdistus, 1700-luvun "demokraattinen vallankumous" Euroopassa, 1920-luvun fasismi ja muut ääriliikkeet ja 1960-luvun poliittiset opiskelijaliikkeet. Tarkemmin tästä väestöriippuvuudesta esim. Samuel Huntington: "Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys".

Laajalti terroristiryhmiksi kuvailtuja järjestöjä

Lähi-Itä

- islamistinen Al-Qaida – perustettu 1988
- Siionistiset Haganah, Irgun (1931) ja Lehi (1940)
- Palestiinan Vapautusjärjestö PLO – perustettu 1964
- Palestiinalainen Musta syyskuu – perustettu 1970
- Fatah
- Islamilainen Jihad – Egypti/Palestiina 1970-luvulta alkaen
- Hizbollah "Jumalan puolue" – perustettu 1982
- Hamas – perustettu 1987

Aasia

- Kurdistanin työväenpuolue (PKK) – perustettu 1970-luvulla.
- Japanilainen Aum Shinrikyo (Korkein totuus) – perustettu 1987
- Filippiiniläinen Abu Sayyaf – perustettu 1991
- Uiguurit

Eurooppa

- Kovoson vapautusarmeija (KLA) – perustettu 1990-luvun lopussa
- Saksalainen Punainen armeijakunta (RAF) – 1967
- Baskien separatistijärjestö ETA (Euskadi Ta Askatasuna) 1959
- Ulsterin Puolustusliitto (UDA) – perustettu 1971
- Ulsterin Vapaustaistelijat (UVF) – perustettu 1912
- Italialainen Punaiset prikaatit – 1969
- Irlannin tasavaltalaisarmeija (IRA) – perustettu 1919

Pohjois-Amerikka: Kanada ja Yhdysvallat

- Kanadalainen Front de Libération du Québec perustettu 1963
- Puerto Ricon Los Macheteros – perustettu 1976
- Ku Klux Klan - entisten etelävaltiolaisten upseerien 1865 perustama järjestö, jota on elvytetty useita kertoja uudestaan.

Etelä-Amerikka

- Perulainen Loistava polku – perustettu 1960-luvun lopussa.

Viimeaikaisia terroritekoja

- 7. heinäkuuta 2005 Lontoon joukkoliikennevälineissä tapahtuu joukko räjähdyksiä. Kuolleita on vahvistettu menehtyneen vähintään 49 (10.07.2005).
- 6. helmikuuta 2004 räjähtää Moskovan metrossa pommi. 40 kuolee ja 100 loukkaantuu.
- 24. elokuuta 2004 venäläiset Tupolev Tu-134- ja Tupolev Tu-154- matkustajakoneet räjähtävät ilmassa Tulan ja Rostovin alueiden yläpuolella lyhyen ajan kuluessa. 90 ihmistä kuolee. Tekijöiksi epäillään koneiden matkustajia Amnat Nagajeva ja Satsita Zhebirhanova.
- 1. syyskuuta 2004 räjähtää kaksi pommia beersebalaisessa ostoskeskuksessa. 16 kuolee. Israelin varapuolustusministeri Zeev Biom syyttää Syyriaa jopa avunannosta tekoon ja vaatii vastatoimia Syyriaa vastaan.

Intifada

Intifada eli palestiinalaistan kansannousu Israelia vastaan palestiinalaisvaltion luomiseksi tuottaa jatkuvasti uusia uhreja eri iskuissa. [http://en.wikipedia.org/wiki/Violence_in_the_Israeli-Palestinian_conflict_2004]

Huomattavia iskuja, joita on laajalti kuvailtu terrori-iskuiksi

- 23. heinäkuuta 2005 Egyptin Sharm el-Sheikin autopommit.
- 7. ja 22. heinäkuuta 2005 Lontoon pommi-iskut metroissa ja bussissa.
- 1. syyskuuta 2004 Beslanin koulukaappaus Pohjois-Ossetiassa.
- 9. toukokuuta 2004 Tšetšenian presidentin Ahmed Kadyrovin murha.
- 11. maaliskuuta 2004 Madridin pommi-isku rautatieasemalla ja junissa tappaa 191 ihmistä Espanjan vaalien alla. Koalitioon Azorien julistuksella Bushin, Blairin ja Barroron kanssa sitoutunut pääministeri Jose Maria Aznar häviää vaalit ja Espanja vetää joukkonsa Irakista.
- 19. elokuuta 2003 Raketti-isku Canal-hotellin Bagdadissa surmaa 23–joukossa YK:n erityislähettiläs Sérgio Vieira de Mello. YK:n pääsihteeri Kofi Annan kutsuu Martti Ahtisaaren selvittämään YK:n työtekijöiden turvallisuutta. Vastaavan alipääsihteerin eroanomukseen ei suostuta, mutta turvallisuuspäällikkö lähetetään lomalla ja hän eroaa.
- 15. marraskuuta ja 20. marraskuuta 2003 Istanbulin pommi-iskut - Viidessä päivässä räjäytetään autopommeilla kaksi synagogaa, UK:n konsulaatti ja HSBC pankin rakennus.
- 23. lokakuuta 2002 – Moskovan teatterikaappaus Nord-Ost-nimisessä teatterissa.
- 12. lokakuuta 2002 – Pommi-iskut Balilla surmaavat 202 henkeä.
- Syyskuun 11. päivän terrori-iskut 2001 World Trade Centeriin ja Pentagoniin.
- 2000 Pommi-isku amerikkalaiseen USS Cole-sotalaivaan.
- 19. huhtikuuta 1995 Oklahoma Cityn pommi-isku.
- 1995 Sariinikaasuhyökkäys Tokion metroon.
- 1988 Pan Amin lennon 103 räjäytys - Lockerbien pommi-isku
- 5. elokuuta 1988 Omaghin pommi-isku Pohjois-Irlanti
- 1985 PLO kaappaa matkustaja-alus Achille Lauron.
- 31. lokakuuta 1984 henkivartiokaartilainen sikhi ampuu Intian pääministerin Indira Gandhin.
- 23. lokakuuta 1983 241 USA:n merijalkaväen sotilasta kuolee kokonaisen kasarmin tuhonneessa pommi-iskussa Beirutissa. Iskun jälkeen Reagan päättää vetää USA:n joukot Libanonista.
- 6. lokakuuta 1981 Egyptin Israelin kanssa rauhansopimuksen tehnyt presidentti Anwar Sadat murhataan ampumalla ja käsikranaatein. Kaksikymmentä loukkaantuu.
- 1980 Iranin lähetystön piiritys – Irakilaiset agentit valtaavat Iranin lähetystön Lontoossa.
- Joulukuu 1980 El Salvadorin armeija teloittaa 800 siviiliä El Mozoten kylässä.
- 1974 TWA-841 lennon räjäytys.
- 1972 Münchenin verilöyly – Palestiinalainen Musta syyskuu kaappaa Israelin painijoukkueen 11 urheilijaa.
- 28. heinäkuuta 1946 King David-hotellin räjäytys – UK:n Palestiinan mandaatti, juutalaisten Irgun räjäyttää Brittien päämajan Jerusalemissa, 91 kuolee. [http://www.jerusalem-archives.org/period3/3-30.html kuva hotellista]
- 14. helmikuuta 1922 Ernst Tandefelt ampuu sisäasiainministeri Heikki Ritavuoren Helsingissä. Ritavuori oli sisäasiainministerinä ja tasavallan presidentti K. J. Ståhlbergin nimittämänä vt. oikeusministerinä esitellyt tammikuussa 1921 lain valtiollisten vankien (punavankien) armahtamisesta, mistä oikeusministeri oli kieltäytynyt ja joutunut jättämään hallituksen.
- 28. kesäkuuta 1914 Gavrilo Princip ampuu Franz Ferdinandin, Itävallan arkkiherttuan. Murha johtaa ensimmäiseen maailmansotaan.
- 1. syyskuuta 1911 kiovalainen sosiaalivallankumouksellinen Dmitri Bogrov surmaa Venäjän pääministeri Pjotr Stolypinin Kiovan oopperatalolla pommilla.
- 6. helmikuuta 1905 Lennart Hohental ampuu (oikeuskansleria vastaavan) prokuraattori Eliel Johnssonin, joka oli edellisenä vuonna aateloitu Soisalon-Soiniseksi. Myöntyväisyyssuuntaa edustava Johnsson ei ollut aktivistien tahdon vastaisesti vastustanut Bobrikovin pyrkimyksiä laittomiin asevelvollisuuskutsuntoihin.
- 16. kesäkuuta 1904 Senaatin virkamies Eugen Schauman ampuu Suomen suuriruhtinaskunnan vihatun kenraalikuvernöörin, Nikolai Ivanovitš Bobrikovin.
- 2. maaliskuuta 1881 puolalainen Narodnaja volja -järjestön Ignacy Hryniewiecki surmaa Aleksanteri II:n heittämällään pommilla.

Katso myös

- Pommi-isku

Lähteitä

- Francisco Alonso-Fernández: "Fanáticos terroristas - Claves psicológicas y sociales del terrorismo", Salvat Editores S.A., Espanja 2002.
- Jukka Paastela (toim.): "Terrorismi – Ilmiön tausta ja aikalaisanalyysejä", ISBN: 952-5503-1
- Toby Archer:"Ydinaseet ja terrorismi uhkaavat USA:n hegemoniaa" Helsingin Sanomat 27.7.2005 s. A 4 Luokka:Terrorismi ja:テロリズム zh-cn:恐怖主义

Politiikka

Politiikka tulee kreikankielen sanasta polis, kaupunki. Sovinnaisen käsityksen mukaan se tarkoittaa julkisyhteisön päätöksentekoa ja muuta siihen liittyvää toimintaa. Laajimman määrittelyn mukaan politiikka on toimimista jonkin asian puolesta jotain toista asiaa vastaan. Tällöin huomautetaan perinteisen määrittelyn "yhteisten asioiden hoitamisesta" kuuluvan ennen kaikkea hallinnon alaan. Politiikka on myös määritelty "konfliktiksi päämääristä". Politiikan tutkija Kari Palonen on todennut politiikkaa olevan siellä, missä voi tehdä toisin. Ihmisten toiminta muuttuu poliittiseksi silloin kun on tehtävä ratkaisuja kahden tai useamman vaihtoehdon välillä. Yleensä politiikkaan sisällytetään oikeusvaltiossa lähinnä lainsäädännön muuttamiseen tähtäävä toiminta. Poliittisen vastakohtana on perinteisesti nähty yksityinen, eli toiminta jonka ei katsota liittyvän muihin yksilöihin. Sitä kreikassa merkitsi taloutta tarkoittanut sana oikos, josta on sittemmin johdettu ekonomia, taloustiede. Politiikan käsite voidaan kuitenkin ymmärtää myös hyvin laajassa merkityksessä, jolloin politiikan piiriin kuuluvat lähes kaikki ihmiselämän osa-alueet. 1960-luvulla tuli tunnetuksi iskulause "henkilökohtainen on poliittista". Politiikkaa ja poliittista päätöksentekoa tutkiva yhteiskuntatiede on nimeltään joko politologia, politiikan tutkimus tai valtio-oppi. Viimeksi mainittu tulee saksan kielen termistä staatslehre (myös allgemeine staatslehre eli "yleinen valtio-oppi"), ja anglo-saksisissa maissa käytetään useimmiten termiä political science. Politiikan teoriaa, poliittisia aatteita ja poliittista filosofiaa tutkitaan sekä politiikan tutkimuksen että monissa yliopistoissa myös (käytännöllisen) filosofian laitoksilla. Luonnollisesti kaikki yhteiskuntatieteet tutkivat usein politiikan piiriin kuuluvia asioita. Poliittisia päätöksentekojärjestelmiä on useita, lähinnä kolmea yleistä eri tyyppiä. Yleisin on jonkinlainen demokratia eli kansanvalta, jossa kaikki ihmiset päättävät yhdessä asioista. Perustuslaillinen tasavalta on kansanvallan rajoitetumpi muoto. Diktatuurissa tai yleisesti ottaen autoritaristisissa valtiomuodoissa yksi henkilö tai ryhmä päättävät kaikkien asioista. Oligarkia on harvainvaltaa ja aristokratia ylhäisön valtaan. Jos poliittista valtaa rajoitetaan vähimpään mahdolliseen ja yritetään jättää asiat yksittäisten ihmisten päätettäviksi, kyseessä on libertarismi, tai valtion kokonaan poistuessa anarkia. Viimeiset kaksi aatetta eivät ole toisensa poissulkevia. Eri asioita, joista päätetään, ovat mm.:
- Turvallisuuspolitiikka
- Kielipolitiikka
- Koulutuspolitiikka
- Sosiaalipolitiikka
- Rahapolitiikka

Ideologioita ja poliittisia suuntauksia

Poliittinen ideologia on näkemys siitä, millaiseksi yhteiskunnalliset olot tulisi järjestää ja kuinka se tehdään. Tavoitteet ja keinot vaihtelevat eri ideologioiden välillä.
- Anarkismi
- Distributismi
- Fasismi
- Kommunismi
- Konservatismi
- Kristillisdemokratia
- Liberalismi
- Libertarismi
- Marxismi
- Nationalismi
- Sentrismi
- Sosiaalidemokratia
- Sosialismi Historijoitsioiden antamia nimiä tietynlaiselle politiikalle tai yhteiskuntajärjestykselle:
- Feodalismi
- Merkantilismi
- Primitiivinen kommunismi Käsitteitä
- Suomen politiikka
- Kolonisaatio
- Valtion ja kunnan tehtävät
- Luettelo poliitikoista
- Puolue
- Hallitus
- Eduskunta
- Valta
- Valtio
- Hyvinvointivaltio
- Hyvinvointiyhteiskunta
- Kansalaisyhteiskunta
- Noopolitik, pehmeä politiikka
- Kollektiivinen ja individualistinen poliittinen ontologia

Linkkejä

- [news:sfnet.keskustelu.politiikka] sfnet.keskustelu.politiikka-uutisryhmä Luokka:Politiikka ms:Politik ko:정치 ja:政治 simple:Politics th:การเมือง

Vasemmisto

Vasemmisto on usein vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelussa käytetty termi kuvaamaan jonkun mielipiteen edustajaryhmää. Sen vastakohdaksi nähdään oikeisto. Vastakkainasettelu ei seuraa selkeitä ideologioita, vaan se muodostuu enimmäkseen poliittisessa järjestelmässä vasemmistoksi ja oikeistoksi nähtyjen puolueiden ottamien kantojen mukaan. Lue lisää tämän kaltaisesta luokittelusta artikkeleissa vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelu ja oikeisto.

Esimerkkejä

Suomessa vallitseva assosaatio mieltää vasemmistolaisiksi yleensä:
- Suomen sosialidemokraattinen puolue
- Vasemmistoliitto
- Suomen Kommunistinen Puolue
- Kommunistinen työväenpuolue

Termin historiaa

Ranskan (suuren) vallankumouksen (1789-) aikana eniten muutoksia halunneet istuivat puheenjohtajasta vasemmalla. Tavan levitessä tyypillisesti parlamenteissa liberaalit istuivat vasemmalla ja konservatiivit oikealla. Sosialismin noustessa 1800-luvulla liberaalit tekivät tilaa siirtyen keskemmälle. Poliittisen vasemmiston tärkeitä hahmoja ovat olleet 1800-luvulla Karl Marx, Friedrich Engels ja 1900-luvulla Eduard Bernsteinin ajatusten muovaamaa. 1800-luvulla tärkeitä vaikuttajia olivat myös niin sanotut utopistisosialistit sekä anarkismin ja syndikalismin edustajat. Heidän hahmottelemansa kommunismi ja sosialismi ovat muovanneet yhteiskuntia modernien ajattelijoiden ja poliitikkojen johdolla. Vasemmistossa oli 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella leimaa antavaa toisaalta jako valtiososialismin ja valtiottoman sosialistien muotoihin, ja toisaalta jako vallankumouksellisiin että "revisionisteihin". Samoin suhtautuminen Neuvostoliittoon oli merkittävä vasemmiston jakaja. Nykyaikana vasemmisto jakautuu keskenään ehkä selvimmällä tavalla sen mukaan, kuinka paljon talouden liberalisointiin mennään mukaan ja missä määrin sitä taas kritisoidaan ja vastustetaan (hyvä esimerkki tästä on Saksan sosiaalidemokraattien viime aikainen jakaantuminen Schröderin ja Lafontainen leireihin). Vasemmisto katsoi 1800-luvulla edustavansa kansainvälistä työväenliikettä. Edelleen vasemmistolaisuuteen liitetään selkeästi työväen aate sekä myös selvästi oikeistolaisuutta useammin epäilevä suhtautuminen nationalismiin ja kansainvälisyyden korostaminen. Tämä on saattanut näkyä esimerkiksi konservatiivipuolueita avoimemman maahanmuuttajapolitiikan kannattamisena. Samoin tiermondialismin ("kolmasmaailmallisuus") tapaiset aatteet on usein liitetty nimenomaan vasemmistolaisuuteen. Ulkopolitiikassa vasemmistolaisuuteen on usein liitetty rauhanliike. Rauhanliikkeen politiikkaan on kuulunut suurvaltojen voimapolitiikan kritisointi, ja muutenkin sotilaallisten ratkaisujen ja varustautumisen kritisointi. Neuvostoliittoon päin kallellaan olevat vasemmistolaiset eivät usein arvostelleet Neuvostoliiton imperialismia, vaikka tuomitsivat länsimaiden imperialismin. Maltilliset vasemmistolaiset ja anarkistit olivat usein kritiikissään johdonmukaisempia. Erityisesti kritiikki USA:n ulkopolitiikkaa kohtaan on ollut pitkään leimallista vasemmistolaiselle ulkopolitiikalle. Suhtautuminen sodan ja rauhan kysymyksiin on tietysti myös jakanut vasemmistoa sen koko olemassaolon ajan, ja monet vasemmistopuolueet ovat käytännön politiikassaan tukeneet imperialismia ja muuta voimapolitiikkaa. Tästä historiallinen esimerkki on Eduard Bernsteinin pysyminen pasifistina Ensimmäisessä Maailmansodassa hänen puolueensa, Saksan Sosiaalidemokraattien, sotaa puoltavasta kannasta huolimatta. Viime aikoina suhtautuminen Kosovon sodan tapaisiin kriiseihin ovat jakaneet vasemmistoa. Vielä muutama vuosikymmen sitten jako sosialismin ja sen vastustamisen mukaan oli laajalti hallitsevaa, mutta yhteiskunnan tultua moniarvoisemmaksi puolueita on mahdotonta asettaa yhden periaatteen mukaan janalle ilman että toisistaan kovin kaukana olevat aatteet joutuisivat vierekkäin. Siksi nykyinen parlamenttien istumajärjestys on vain suuntaa-antava. Joka tapauksessa vasemmisto on usein nähty painottavan liberalisteihin ja konservatiiveihin nähden enemmän valtion aktiivista roolia talouspolitiikassa. Tämä on voimassa suhteellisen selkeänä edelleen. Suhtautuminen ekologisiin suuntauksiin on yksi vasemmistoa jakava tekijä. Jotkut vasemmistolaiset eivät tunne erityistä kiinnostusta vihreään aatteeseen. Toiset taas haluavat sisällyttää vihreyden vasemmistolaisuuteen ja puhuvat "punavihreydestä". Suomessa Vihreä liitto katsoo, että poliittiset jakolinjat eivät kulje oikeisto-vasemmisto -akselilla ja että puoluetta ei siksi voi yrittää asettaa sille. Vasemmistolaisia on siirtynyt myös Vihreään liittoon ja muihin vihreisiin liikkeisiin. Ruotsissa vihreät luetaan vasemmistoon. Suomalaisia vasemmistopuolueita ovat Kommunistinen Työväenpuolue KTP, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue SDP, Suomen Kommunistinen Puolue SKP ja Vasemmistoliitto. Historiallisesti merkittävä vasemmistoryhmä oli Suomen Kansan Demokraattinen Liitto SKDL, joka kattoi koko vasemmiston kentän SDP:tä lukuun ottamatta. Nykyään SDP ja SDKL:n roolin perinyt Vasemmistoliitto ovat eduskuntapuolueita.

Kritiikkiä

Lue luokittelutavan kritiikkiä artikkelissa vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelu

Katso myös

- työväenpuolueet Luokka:Poliittinen ideologia ko:좌익

Nationalismi

Nationalismi eli kansallisuusaate on yhteiskunnallinen ideologia, jonka mukaan yhteiskunnat järjestyvät parhaiten etnisesti yhtenäisen populaation, kansan, varaan. Universaalina poliittisena liikkeenä se pyrkii luomaan etnisesti yhtenäisiä kansallisvaltioita tai itsehallintoalueita ja vastustaa monietnisiä valtioita. Käytännössä nationalistiset liikkeet ovat myös vahvasti patrioottisia omaa kansaansa kohtaan ja ensisijaisena poliittisena tavoitteena onkin oman etnisen ryhmän, kansan, edun ajaminen suhteessa muihin kansoihin. Tällöin nationalismi aatteena ilmenee tavoitteessa säilyttää kansakunnan identiteetti, piirteet ja itsenäisyys sekä sen hyvinvointi ja kukoistus kaikissa muodoissaan. Jotkut nationalistiset liikkeet ovat muodostaneet ylikansallisia yhteenliittymiä ajaakseen myös nationalismin universaalia ideaa. Nationalismille ominainen isänmaallisuus on tietysti eri maiden kulttuurissa arkipäiväinen ja monissa yhteyksissä ilmenevä ilmiö, jota useimmat ihmiset eivät tietoisesti edes tule yhdistäneeksi nationalismiin poliittisena aatteena. Poliittisena työvälinenä nationalismilla pyritään useasti legitimoimaan poliittinen järjestys tai kun kyseessä on separatismi, legitimoida irtautuva uusi kansakuntainen kokonaisuus. Monesti nationalismiin sekoitetaan eri asiaa merkitsevä patriotismi ja sen ylikorostuneet muodot (šovinismi, nykyään käytetään kuitenkin yleisemmin kirjoitusasua chauvinismi erotuksena eri asiaa tarkoittavasta sovinismista, ) ja jopa vastakkainen ideologia (imperialismi). Termin määritteleminen eksaktisti on sen vaihtelevan käyttötavan ja ajan saatossa muuttuneen käsitteellistämisen sekä poliittisten intohimojen takia suhteellisen vaikeaa.

Yleisiä nationalistisia kansakunnan määritelmiä

Etnisyys

Nationalismin perusajatus tarvitsee etnisesti yhtenäiseksi määritellyn kansan, joka rajaa tietyn kansallisidentiteetin rajatulle ihmisryhmälle. Etninen samankaltaisuus perustellaan eri tilanteissa eri asioita painottaen. Useimmiten tällaisena yhdistävänä tekijänä on kieli, todellinen tai myyttinen käsitys samasta alkuperästä (genotyyppi), yhteinen historia, rotu (fenotyyppi), kulttuuri tai uskonto. Joskus myös puhtaasti esimerkiksi erityyppisen asuinalueen asuttaminen tai taloudellinen eriarvoisuus voidaan katsoa erottavaksi tekijäksi. Tällöin kuitenkin yleensä puhutaan separatismista.

Kieli

Yhteinen kieli on useimmiten kansakunnan määrittäjä. Perusajatus on siinä, että ihmiset ymmärtävät toisiaan puhuessaan omaa äidinkieltänsä. Kielen käyttäminen yhdistävänä tekijänä on kuitenkin jossain määrin hankala, sillä esimerkiksi rajaseuduilla läheisten sukukielten puhujat ymmärtävät toisiaan, kun taas maiden pääkaupungeissa olijat eivät ymmärtäisi toisiaan äidinkieltään puhuttaessa, sillä lähes kaikki valtiokielet ovat jälkikäteen luotuja kokonaisuuksia, joita alun perin pieni osa kansasta puhui tai mahdollisesti ei jopa kukaan (ks. nykyheprea). Kielestä kansakuntaa yhdistävänä tekijänä ei ole juurikaan voinut puhua ennen yleisen alkeiskouluvelvollisuuden ja lukutaidon kehittymisen ja sittemmin myös radion ja television tulon, jotka ovat tasoittaneet eroja kielten sisällä. Eräs kieleen pohjautuva nationalismin muoto on arabinationalismi, joka pyrkii yhdistämään kaikki arabit.

Yhteinen historia

Yhteisyyden kokeminen yhteisen historian vuoksi oli voimissaan 1800-luvun kansallisromanttisella kaudella ja on sittemmin hiipunut, joskin maailmanpolitiikassa yhteinen historia edelleen näyttelee tärkeää tekijää, esimerkiksi Yhdysvaltojen suhteissa Englantiin ja Ranskaan. Toisaalta yhteinen historia on usein myyttistä ja tosiasiallisesti perustuu vain muutamaan vuosikymmeneen ennen nationalismin kultakautta.

Rotu

Rotuoppeihin perustunut kansakuntiin luokittelu oli syntyi 1800-luvun lopun darwinistisen innostuksen pyörteissä. Rotu on käsitys yhteisestä alkuperästä ja geneettisestä samankaltaisuudesta. Nykyään genetiikan aikakaudella rotukäsitykset ovat osin kumoutuneet, mikä on aikaan saanut etäisyydenottoa rotumäärittelyihin ja niiden käyttämiseen etnisyyden tekijänä. Erityisesti Yhdysvalloissa on syntynyt rotuun perustuva valkoinen nationalismi yhdistämään Amerikan valkoisia, koska näiden uskonto ja kieli ovat eronneet toisistaan.

Uskonto

Kansakuntaa voi pyrkiä määrittelemään myös uskonnon mukaan. Esimerkiksi juutalaisuus on uskonto, joka on joskus haluttu nähdä nimenomaan yhden tietyn kansan uskontona. Myös samaa kieltä puhuvat kansanryhmät ovat muotoutuneet omiksi kansoikseen nimenomaan erilaisen uskonnon vuoksi (esimerkiksi kroaatit ja serbit, hollantilaiset ja flaamit, suomalaiset ja karjalaiset).

Nationalismin historiaa

Historiallinen tausta

Nationalistisia piirteitä on esiintynyt jo antiikin yhteiskunnissa, mutta varsinaiseksi ideologiaksi se muodostui valistuksen aikana. Ranskan vallankumouksen kumottua vanhan perinteisen feodaaliyhteiskunnan, alkoi erilaisten vapausliikkeiden syntyminen. Yhtenä näistä syntyi nationalismi vastaamaan kysymykseen siitä, mikä on se kansa, jolle valta oli kuuluva. Nationalismi on historian saatossa ollut myös muiden ideologioiden kannattajien työkaluna. Yleensä nationalismi liitetään osin virheellisesti 1700-luvun kulttuurilliseen aaltoon, saksalaiseen romantiikkaan, jonka yksi suuntaus oli romanttinen suhtautuminen talonpoikaiskulttuuriin. Saksassa tätä liikettä voi katsoa edustaneen Niebelungin laulun kokoaminen ja muu kansanrunouden koostaminen. Alkuperäinen saksalainen romanttinen liike ei kuitenkaan alkuvaiheessaan ollut välttämättä nationalistinen siinä merkityksessä, missä termi nykyään ymmärretään. Esimerkiksi Johann Gottfried Herder (1744-1803) kirjoitti nationalismista kansakuntien yhtenäisyyttä korostaen. Hänen ajattelussaan tärkeää oli muiden kansakuntien kunnioitus. Johann Gottlieb Fichtellä (1762-1814) taas nationalismissa näkyi jo oman kansakunnan korostaminen muiden ylitse. Hänen mukaansa oman kansakunnan palveleminen oli vapauden todellinen merkitys. 1800-luvulla kuitenkin kansallismieliset valjastivat talonpoikaiskulttuurin ja yhteisen myyttisen menneisyyden osaksi tavoitetta rakentaa tunne kansakunnasta. Suomessa tätä kyseistä liikettä edusti Elias Lönnrot, joka kokosi suomalaisten vanhaa kansanperinnettä Kalevala-teokseen. Kalevalasta on selvästi nähtävissä, miten nationalistien tavoite oli nimenomaan luoda mielikuva kansan yhtenäisyydestä ja historiallisesta menneisyydestä, vaikka monelta osin tämä ei pitäne paikkaansa (mitenkään Lönnrotin teoksen folkloristista arvoa vähättelemättä).

Kulta-aika

1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa uusia kansakuntia rakennettiin kovaa vauhtia. Keskeisimpiä nationalistisia projekteja olivat Saksan yhdistyminen Otto von Bismarckin johdolla 1870 ja Italian yhdistyminen 1861 Giuseppe Garibaldin johdolla. Taitekohta oli kuitenkin nationalistisessa mielessä suhteellisen painostava, sillä Euroopassa oli vielä monia monikansallisia keisarikuntia, keskeisimpänä Habsburgien Itävalta-Unkari ja Venäjän keisarikunta. On huomattava, että nykyisin usein itsestään selvältä tuntuva kansallistunne on verrattain uusi asia maailmanhistoriassa.

1900-luvun alku

Ensimmäisen maailmansodan voi hyvällä syyllä katsoa johtaneen nationalismin voittoon ja lyhytaikaiseen porvarillisten parlamentaaridemokratioiden hallintoon Euroopassa. Suuret monikansalliset keisarikunnat olivat hajonneet ja esimerkiksi Venäjän imperiumi oli hajonnut sosialistiseen vallankumoukseen (jonka vanhat maat Neuvostoliitto otti myöhemmin haltuunsa). Voittajavaltioissa kansalliset arvot olivat pönkittyneet ja ihmiset sitoutuneet tietoisemmin valtioonsa ja sen kautta kansalaisuuteen - eli saavutettuihin yhteiskunnallisiin etuihin, joiden edestä kannattaisi taistella (yleisesti sanottuna siis, ensimmäisen maailmansodan jälkeen sotaan oltiin hyvin kyllästyneitä). Hävinneiden maiden hallitukset vastaavasti olivat useimmiten ongelmien edessä, koska talousvaikeuksien takia kansa vaati yhteiskunnallista muutosta. Ilmassa oli sosialistisen vallankumouksen tuntua, mutta lopulta haastajaksi vanhalle mallille ja ensimmäisen maailmansodan tappion katkeruuden lääkkeeksi nousivat vahvasti nationalismia hyödyntäneet alun perin sosialistiset fasismi ja kansallissosialismi.

Sodan jälkeen

Euroopasta levinnyt kansallisuusaate omaksuttiin laajalti ympäri maailmaa. 1960-luvulla käynnistyi siirtomaiden vapautuminen ja uusia valtioita syntyi paljon. Nationalistisen katsantokannan mukaan tällöin tehtiin virhe, kun maat itsenäistyivät siirtomaa rajoinensa ja tulivat monietnisiksi valtioiksi. Kansalliset rajat oli aikoinaan rikottu siirtomaavallan ylläpitämiseksi (hajoita ja hallitse-periaate). Siirtomaavallan perintönä aiemmin saman kansan jäsenet puhuivat nyt sivistyskielinään eri eurooppalaisia kieliä, mikä on hajoittanut tunteen samasta kansallisuudesta ja siksi pirstonut vanhoja siirtomaita. Juutalaisten nationalististen voimien ansiosta muodostettiin Israelin valtio, jossa juutalaisilla on muita ryhmiä ylemmät oikeudet, ja miehitettiin laittomasti palestiinalaisalueet. Monien mielestä kansallisvaltioiden aika näyttää jälkeen päin katsottuna sotien täyttämältä. Toiseen maailmansotaan johtaneiden nationalismia hyödyntäneiden totalitarististen ideologioiden kauhujen jälkeen monet halusivat Euroopassa poliittista integraatiota kansallisvaltioiden vastakkainasettelun välttämiseksi. Kuitenkin 2000-luvulla Euroopan unioni on kohdannut haasteen juuri kansallismielisyyden uuden nousun suhteen. Yleisesti katsotaan nationalististen voimien heikentyneen globalisaatiokehityksen, kansainvälisen kaupan ja liikkuvuuden lisääntyessä. Johtopäätös kuitenkin saattaa olla ennenaikainen. Kuten esimerkiksi Neuvostoliiton, Jugoslavian ja Tšekkoslovakian hajoaminen, arabinationalismi, Tšetšenian kamppailu, Itä-Timorin vapautuminen ja muu kiehunta Indonesiassa ja muissa monikansallisissa valtioissa osoittaa, nationalismi vaikuttaa yhä maailman kehitykseen. Vaikka kansainvälistyminen etenee, on kansallisvaltio vielä keskeinen toimija maailmanpoliitikassa. Nationalismin elinvoimaisuuden voi havaita ajattelemalla suomalaistakin kulttuuria - Suomessa isänmaallisuus on suosittua ja monet pitävät sitä hyveenä. Ranskan annalistihistorioitsijoiden parissa on jopa esitetty ajatus, että nationalismi oli 1900-luvun todellinen pohja-aate, ja niin kommunismi kuin kansallissosialismikin olivat vain sen ilmenemismuotoja.

Nationalismin kritiikkiä ja puolustusta

Nationalismia vastaan

Nationalismia on arvosteltu monella tapaa. Nationalismin vastustajat ovat sanoneet, että nationalismi sumentaa ihmisten harkintakyvyn kansainvälisen politiikan asioissa. Nämä nationalismin kriitikot pitävät kriittisyyttä asuinmaataan kohtaan tärkeänä, ja väittävät nationalismin estävän kriittisen suhtautumisen kunkin yksilön kotimaan harjoittamaa politiikkaa kohtaan. Tästä väitetään olevan seurauksena sotia ja muita selkkauksia. Tällaisessa kritiikissä nationalismi nähdään usein vallanpitäjien työkaluna, jolla valtioiden hallitukset saavat istutettua massoihin esimerkiksi vihaa toisia kansoja kohtaan ja kannatusta sotapolitiikalleen. On myös kyseenalaistettu nationalismiin kuuluvaa kansallisylpeyttä, jolloin tosin on sekoitettu asia ylikorostuneeseen isänmaallisuuteen. Kannattaako ihmisen olla ylpeä jostain, minkä eteen hän ei ole itse tehnyt välttämättä mitään? Nationalismi saatetaan nähdä myös vastakkaisena ihmiskunnan veljeyden ajatukselle ja muille vastaaville kansainvälistä solidaarisuutta korostaville aatteille. Nationalismin kriitikoiden mukaan hyvää ja pahaa nationalismia ei voida erotella toisistaan, koska kaikki isänmaalliset aatteet on luonteeltaan sellaisia, että niillä on taipumus saada aina aikaan huonoja vaikutuksia useimpien yksilöiden ajattelussa: oman kansan ihannointi samaistuu välittömästi oman valtion ihannointiin, josta seuraa kritiikitön asenne valtiota kohtaan.

Nationalismin puolesta

Nationalismin puolustajat voivat esimerkiksi Suomessa argumentoida sanomalla, että isänmaallinen henki oli tärkeä Neuvostoliittoa vastaan käydyissä sodissa. Usein sortajia vastaan on taisteltu nationalismin nimissä. Samoin on esitetty sen tapaisia väitteitä, että nationalismi olisi välttämätön asia ihmisen identiteetille modernissa yhteiskunnassa, jossa perinteistä kyläyhteisöä ei ole. Nationalismiin kuuluu olennaisesti kritiikki markkinaidentiteettiä kohtaan. Nationalistit näkevät, että ihmisen kansallisen identiteetin korvaaminen tuotemerkki-identiteeteillä ja elämäntyyli-identiteeteillä rikkoo yhteiskunnan toiminnalle välttämättömän koheesion ja edesauttaa luonnovaroja tuhlaavaa materialismia.

Kirjallisuus

- Eric Hobsbawm: Nationalismi

Linkkejä

- [http://www.suomensisu.fi Suomen Sisu]
- [http://www.kolumbus.fi/sinivalkoiset/ Suomen Kansan Sinivalkoiset]
- [http://www.suomalaisuudenliitto.fi Suomalaisuuden liitto]
- [http://www.unpo.org/ Unpresented Nations and Peoples Organisation] Luokka:Nationalismi ko:민족주의 ja:民族主義 th:ชาตินิยม

Uskonto

Uskonto voidaan määritellä hyvin monella tavalla. Laajimmillaan uskonto tarkoittaa mitä tahansa joukkoa uskomuksia tai käytäntöjä, jotka käsittelevät elämän peruskysymyksiä, etiikkaa, kuolemaa, tuonpuoleista tai korkeamman olemassaoloa. Useissa uskonnoissa keskeistä on usko yliluonnolliseen. Uskontoihin liittyy rituaaleja ja usein myös henkisyyttä eli rukoilua, meditaatiota tai vastaavaa. Uskonnoissa on myös usein kokoelma noudatettavia sääntöjä, kuten kristinuskon ja juutalaisuuden käyttämässä Vanhassa Testamentissa kymmenen käskyä. Uskontotieteessä on kolme päätapaa määritellä uskonto: #Samaistetaan uskonto uskomuksiin yliluonnollisista asioista. #Väitetään, että uskonto on syntynyt, kun ihmiset ovat alkaneet erottaa pyhän ja maallisen toisistaan #Nähdään uskonnon syntyneen vastausyrityksenä kysymykseen kuolemanjälkeisestä elämästä Länsimainen uskonnollisuus kirkon kautta on varsinkin maallistuneissa Pohjoismaissa usein muodollista ja rajoittuu useimpien osalta kirkon tarjoamiin rituaaleihin: ristiäisiin, rippikouluun, häihin, hautajaisiin ja mahdollisesti joulukirkossa käymiseen. Aktiivisten uskonnonharjoittajien osuus Suomessa on vain pieni osa kirkkoon kuuluvista, esimerkiksi Yhdysvalloissa prosentti on huomattavasti suurempi kulttuurisyistä johtuen. Kirkossakävijöistä enemmistön muodostavat vanhukset ja naiset. Kirkkoon kuulutaan kuitenkin usein, koska jonkinlainen usko jumalaan löytyy monilta vaikkei itse kirkko instituutiona kiinnostaisikaan. Loput ovat ateisteja, agnostikkoja, uskonnottomia tai kuuluvat rekisteröimättömiin uskonnollisiin yhdyskuntiin. Kirkkoonkuuluminen ja uskominen eivät Euroopassa ole kovinkaan usein vahvasti sidoksissa toisiinsa, sillä hyvin moni ateisti tai agnostikko kuuluu edelleen kirkkoon ja toisaalta jotkut uskovaiset eivät arvosta kirkkoa sen nykytilassa. Uskonto on voimakkaita tunteita herättävä aihe sekä monien uskontojen kannattajien kuin myös uskontoa tunnustamattomien kesken. Äärimmillään tämä tulee näkyviin fundamentalistien kohdalla, jotka arvostelijoidensa mielestä tuovat omaa näkemystään esiin hyökkäävästi osoittamatta ymmärtämystä toisinajattelevia kohtaan, ja jopa väkivalloin. Uskontoja puolustettaessa ja vastustattessa asetetaan usein ateismi ja uskonto vastakkain.

Maailman 10 suurinta uskontoa

#Kristinusko 2,1 miljardia #Islam 1.3 miljardia #Hindulaisuus 900 miljoonaa #Kiinan perinteiset uskonnot 394 miljoonaa #Buddhalaisuus noin 376 miljoonaa #Shamanismi, alkuasukasuskonnot 300 miljoonaa #Afrikan perinteiset uskonnot 100 miljoonaa #Sikhiläisyys noin 23 miljoonaa #Juutalaisuus noin 13-15 miljoonaa #Baha'i noin 7 miljoonaa
- Ei-uskonnollisuus, Ateismi tai Agnostismi noin 1,1 miljardia

Suomen suurimmat uskonnot

Suomen suurimpien rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien jäsenmäärät on esitetty seuraavassa. Suluissa on suhteellinen kehityssuunta viimeisen 10 vuoden ajalta, joka on lähes sama kuin viimeisen 50 vuoden kehityssuunta. Vuosi 2004 oli ensimmäinen jolloin evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä väheni (Tilastokeskus, Martikainen). #Suomen evankelis-luterilainen kirkko 83,6 % (laskussa) noin 4 500 000 henkeä #Uskontokuntiin kuulumattomia 13 % (nousussa) 660 000 #Suomen ortodoksinen kirkko 1,1 % (ei muutosta) 57 000 #Muihin uskontokuntiin kuuluvia 1,1 % (nousussa) 57 000 ##Jehovan todistajat noin 19000 ##Suomen Vapaakirkko 13000 ##Islam, useita erillisiä seurakuntia 8000 (arvio, nousussa) ##Katolinen kirkko Suomessa 7000 ##Suomen Adventtikirkko 4000 ##Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko eli mormonit 3000 Usein on jätetty tilastoimatta, että helluntailaisia Suomessa on 45200. Heistä osa on äskettäin rekisteröitynyt Suomen helluntaikirkkoon ja osa pysyy rekisteröitymättömänä. Seurakuntia on 235. (Ristin Voitto -lehti 26.1.2005) Kaikkiaan yli 100 000 henkilöä, 22 % uskontokuntiin kuulumattomista, sanoo uskovansa Kristukseen. Tarkempia tietoja Suomen uskonnoista sekä kristillisistä kirkoista ja yhteisöistä: [http://www.aanekoski.fi/lukio/opet/rossi/suomen.html]

Herätysliikkeet Suomessa

Varsinaisten kirkkojen lisäksi Suomessa toimii useita kristillisiä herätysliikkeitä, joista huomattavimpina vaikuttavat lestadiolaisuus moninen haaroineen, evankelisuus, herännäisyys eli körttiläisyys, rukoilevaisuus sekä niin sanottu viides herätysliike, joka oikeastaan on yläkäsite joukolle samanhenkisiä 1900-luvulla syntyneitä herätysliikkeitä. Herätysliikkeet syntyivät 1800-luvulla (paitsi ns. viidesläisyys) ajamaan kirkollisia uudistuksia kuitenkaan irrottautumatta omiksi kirkoikseen. Ominaista herätysliikkeille ovat omat hengelliset tapahtumansa kuten raamattupiirit, kesäisin suuret herätysjuhlat ja niin edelleen. Myös voimakas yhteisöllisyys on usein tunnusomaista herätysliikkeille. Ks. myös Luther-säätiö, Paavalin synodi

Uskontojen synty ja funktio

Pääartikkeli: Uskontojen synty Tavat lähestyä uskontojen syntyä ja funktiota voidaan näkökulman mukaan jaotella karkeasti kolmeen luokkaan:
- Uskontoja todellisuuspohjaa vailla olevina ihmisen keksintöinä tarkastelevat mallit
- Funktionaalinen selitys uskontojen synnystä kertoo, mitä tarkoituksia palvelemaan uskonnot ovat alun perin syntyneet. Aikaisemmin uskonnot ovat nimenomaan syntyneet tarpeista selittää maailman syntyä ja toimintaa sekä luonnonlakeja, ja ihmiset kokevat edelleen saavansa uskonnoilta vastauksia keskeisiin maailmaa koskeviin kysymyksiin, kuten kysymyksiin kuolemanjälkeisestä elämästä. Myös uskontojen roolia moraalin ja yhteisöllisyyden ylläpitäjänä, esimerkiksi helvetinpelon ja heikompien auttamisen muodossa, pidetään tärkeänä.
- Uskontoja progressiivisesti tosina tarkastelevat mallit
- Baha'i ja jotkut islamin suuntaukset opettavat, että useat uskonnot ovat olleet tosia mutta tiedoltaan vajaita ja että heidän uskontonsa on viimeinen, täydellinen uskonto.
- Monet muut synkretistiset uskonnot
- Tiettyä uskontoa absoluuttisesti totena tarkastelevat mallit
- Kaikkia muita uskontoja pidetään väärinä, yleensä joko Saatanan tai jonkin muun yli-inhimillisen olennon yrityksenä johtaa ihmiskunta harhaan tai ihmismielen epätoivoisena tuotoksena. Monet pitävät uskontoja nykyisin paljon vähemmän kokonaisvaltaisina paketteina kuin aikaisemmin, huomauttaen useimpien pitävän luonnontieteiden selitystä todellisuudesta luotettavampana. Tällaisten ihmisten mielestä uskonnossa voi pikemminkin nauttia hyödyllisistä osista kuten rituaaleista, kirkollisista juhlista, läheisyydestä ja läheisten auttamisesta, mutta jättää ikävämmät asiat pois. Eräs esimerkki tästä ovat Suomessa tietyt luterilaisen kirkon papit, jotka ovat julkisesti myöntäneet, etteivät usko helvettiin. Sekulaari käsitys uskonnoista pelkkinä moraalin ylläpitäjänä ei kuitenkaan katso uskontojen aina onnistuneen moraalin määrittelyssä. Esimerkiksi katolisen kirkon moraaliin kuuluu yhä monia hyvin autoritaarisia piirteitä. Moraaliset instrumentalistit sekä sekulaarit moralistit huomauttavat, että kondomin käytön kieltämisellä tai jopa itsetyydytyksestä rankaisemisella on valtavia haittavaikutuksia ihmisten tässä elämässä. Täten nykyisin voitaisiin olettaa, että julkinen moraali voitaisiin rajoittaa huomattavasti pienempään joukkoon esim. katolisen kirkon ajamasta. Toisaalta monet tiukempaa uskontokäsitystä ylläpitävät arvostelevat tällaista huomauttaen, että useimmat uskonnot eivät tunnusta moraalin riippuvan siitä, millainen sen hetkinen yleinen moraalikäsitys on esimerkiksi länsimaissa.

Eräitä uskontoja

- bahá'í
- buddhalaisuus
- hindulaisuus
- islam
- sunnilaisuus
- shiialaisuus
- juutalaisuus
- ortodoksi-juutalaisuus
- reformoitu juutalaisuus
- kristinusko
- katolisuus
- ortodoksisuus
- idän kristilliset kirkot
- rastafarilaisuus
- protestantismi
- luterilaisuus
- anglikaanisuus eli episkopaalisuus
- kalvinismi eli reformoitu kristinusko
- presbyterianismi
- metodismi
- baptismi
- helluntailaisuus
- kolminaisuuden kieltävät suuntaukset
- mormonismi
- Jehovan todistajat
- Käänteiskristillisyys
- luciferilaisuus
- saatananpalvonta
- manikealaisuus
- New Age
- satanismi
- shintolaisuus
- taolaisuus
- zarathustralaisuus
- antiikin uskonnot
- gnostilaisuus
- mithralaisuus
- orfilaisuus
- pythagoralaisuus
- Pakanalliset ja uuspakanalliset uskonnot
- asatru
- diskordianismi
- druidismi
- hellenistinen pakanuus
- kemeettiläisyys
- romuva
- samanismi
- suomalainen pakanuus (vrt. muinaissuomalainen kansanusko)
- thelema
- wicca

Muita uskonnollisia ja uskonnottomia todellisuuskäsityksiä ja elämänkäsityksiä

- ateismi (ks. myös ateismi ja uskonto)
- agnostismi
- deismi
- humanismi
- sekulaarihumanismi
- posthumanismi
- panteismi
- uskonnottomuus

Katso myös

- Luettelo uskonnoista

Linkkejä

[http://www.adherents.com/Religions_By_Adherents.html Adherents.com] Uskontojen levinneisyys maailmassa, englanniksi. Tilastokeskus 2003-04-23: Suomi Lukuina: [http://www.stat.fi/tk/tp/tasku/taskus_vaesto.html Väestö] Martikainen, Tuomas 1997-2002: Uskonnot Suomessa: [http://www.abo.fi/~tmartika/suomiuskonto/tutkimustilastoja.html Tilastoja] Seppänen, Juha: [http://www.kolumbus.fi/juha.seppanen/op/js/tie/kartta/kartta.htm Maailmanuskontojen levinneisyysalueet], kartta. Luokka:Uskonto ms:Agama ko:종교 ja:宗教 simple:Religion th:ศาสนา

Tiedustelupalvelu

Tiedustelupalvelu on valtion laitos, joka kerää tietoja toisista maista henkilövakoilun, viestinnän kuuntelun ja salakielten avaamisen avulla. Tiedustelupalvelut tutustuvat myös julkisiin tietoihin ja harjoittavat monesti yhteistyötä muiden laitosten, esimerkiksi armeijan kanssa. Tiedustelupalvelut hoitavat vastavakoilun ja terrorismin vastaiset toimet. Jotkut tiedustelupalvelut harjoittavat salamurhia, asekauppaa, vallankaappauksia ja muita salaisia operaatioita, joiden tarkoitus on tukea omia liittolaisia ja heikentää vastustajaa. Tiedustelupalvelut tarjoavat usein propagandaa (harhaanjohtavaa ja/tai yksipuolista tietoa). Propagandaa saatetaan levittää joukkotiedotusvälineissä jotka eivät suoraan liity tiedustelupalveluun. Tiedustelupalvelu saattaa hoitaa joitain asioita peitejärjestöjen kautta. Tiedustelupalveluilla on ollut joskus omia operaatioita, joista maan päättäjiä on informoutu vähän tai ei ollenkaan. Tiedustelupalveluja on arvosteltu mm siitä, että ne varmistavat vain pienen ryhmän turvallisuutta ja toimivat epäinhimillisillä tavoilla. Tunnettuja tiedustelupalveluja ovat CIA, KGB joka on nykyisin FSB, Mossad ja MI6. Suomen tiedustelupalvelu on Suojelupoliisi (SUPO).

Tiedustelupalvelun käyttämät tietokanavat

- Elektroninen tiedustelu ELINT (lähinnä tutkat)
- Signaalitiedustelu SIGINT (radiokuuntelu)
- Henkilötiedustelu HUMINT (esimerkiksi agenttien värväys vieraasta maasta)
- Kuvatiedustelu IMINT (vakoilusatelliitit, vakoilulentokoneet) Luokka:Kansainvälinen politiikka

Maximilien Robespierre

Maximilien Robespierre, (1758–28. heinäkuuta 1794), ranskalainen vallankumousmies, asianajaja. Robespierre valittiin 1789 kolmanteen säätyyn ja kuului jo tällöin äärimmäiseen vasemmistoon. Robespierre ei saanut kannatusta kansalliskokouksessa, mutta hänestä tuli pian jakobiiniklubin johtohahmo. Kuningasvallan kukistuttua Robespierre oli kommuunin (kunnallishallinnon) johtomiehiä ja valittiin konventtiin, jossa liittyi vuoripuolueeseen. Kuninkaan mestauksen jälkeen Robespierre aloitti järjestelmällisen taistelun niitä vastaan, jotka saattoivat kilpailla hänen kanssaan vallasta. Robespierre tuli 1793 yhteishyvän valiokunnan jäseneksi, jossa hän pääsi pian johtavaan asemaan, mutta kukistui seuraavana vuonna ja mestattiin. Luokka:Ranskan suuri vallankumous ja:マクシミリアン・ロベスピエール

Separatismi

Separatismi on liikehdintää jonkin alueen tai populaation irrottamiseksi nykyisestä valtiomuodostelmasta. Monesti separatismi on nationalismin liikkeellepanemaa, mutta myös taloudelliset tekijät saattavat olla kyseessä (Kuten Pohjois-Italian Padanian itsenäisyyttä ajava Lega Nord-puolue). Monissa maissa separatistinen toiminta on kiellettyä ja ankarasti rangaistavaa. Separatismiin saattaa liittyä myös terrorismi tai muu sotilaallinen toiminta.

Separatistisia liikkeitä

Poliittisia
- Skotlannin kansallispuolue
- Färsaarten itsenäisyyspuolue
- Ahvenanmaan itsenäisyyspuolue
- Taiwanin itsenäisyyspuolue
- Vlaams Belang, Flanderin itsenäisyyttä ajava puolue
- Lega Nord, Italian Pohjoisen liitto Sotilaallisia
- ETA, Baskimaa, Espanja ja Ranska
- IRA, Irlannin tasavaltalaisarmeija
- PKK, Kurdistan (Turkki, Irak, Iran)
- UCK, Kosovo
- GAM, Aceh, Indonesia Luokka:Nationalismi als:Separatismus

Nationalismi

Yleisiä nationalistisia kansakunnan määritelmiä

Etnisyys

Kieli

Yhteinen historia

Rotu

Uskonto

Nationalismin historiaa

Historiallinen tausta

Kulta-aika

1900-luvun alku

Sodan jälkeen

Nationalismin kritiikkiä ja puolustusta

Nationalismia vastaan

Nationalismin puolesta

Kirjallisuus

- Eric Hobsbawm: Nationalismi

Linkkejä

Baskit

Baskit eli baskilaiset (espanjaksi vascos, baskin kielessä euskaldunak) on Biskajanlahden rannalla Aquitainessa Lounais-Ranskassa ja Pohjois-Espanjan Baskimaassa ja Pohjois-Navarrassa asuva kansa. Baskeja on noin 2 800 000. Baskit ovat saaneet pääalueelleen Baskimaalla Espanjalta itsehallinnon, mutta erinäiset järjestöt ja ryhmät, kuten PNV, haluavat asuinsijoilleen itsenäisyyden. ETA (Euskadi ta Askatasuna eli "baskien kansa ja vapaus") on järjestö, joka on turvautunut väkivaltaan saadakseen huomiota baskien tilanteelle. Se ajaa baskien alueelle täydellistä itsenäisyyttä, mutta suurin osa baskeista karsastaa sen väkivallan tekoja ja toivoisi asiasta voitavan neuvotella rauhanomaisesti. Baskin kieli on ainutlaatuinen Euroopan kielten joukossa: sille ei tunneta yhtään sukulaiskieltä. Tämä tukee osaltaan baskien kansallistuntoa. Baskin kieli saattaa olla viimeinen jäänne niistä mahdollisesti lukemattomista kielimuodoista, joita Euroopassa puhuttiin ennen indoeurooppalaisten kielten leviämistä. Baskien esi-isiksi on toisinaan arveltu Espanjan muinaisia asukkaita, ibereitä. Joskus baskin kieltä on myös arveltu muinaisten etruskien puhuman kielen sukulaiseksi.

Tunnettuja baskeja

- tutkimusmatkailija Elkano, joka komensi ensimmäistä maailmanympäripurjehdusta Magalhãesin kuoltua Filippiineillä.
- pyöräilylegenda Miguel Indurain
- filosofi ja kirjailija Miguel de Unamuno
- säveltäjä Maurice Ravelin äiti oli baski
- viulisti Pablo Sarasate
- kuvanveistäjä Eduardo Txillida
- Jesuiittojen perustaja Ignatius Loyola
- valokuvauksen keksijä Louis Daguerre oli ranskalainen, mutta baskisukua
- Bernardo Atxaga, tunnetuin nykyinen baskikirjailija, jonka kirjoja on suomennettukin. Hänen teoksiaan on muiden muassa Obabakoak.

Muuta

- Espanjan pääsarjassa pelaavan jalkapalloseura Athletic Club Bilbaon pelaajisto koostuu pelkästään baskeista. Luokka:Etniset ryhmät Luokka:Kansat als:Basken ja:バスク人

Palestiina

] Palestiina (arabiaksi فلسطين ) on alue Lähi-idässä. Sen poliittinen asema on kiistanalainen. Palestiinasta puhuttaessa pitää erottaa toisistaan Palestiinan alue, palestiinalaishallinto ja Palestiinan arabiväestö, palestiinalaiset, joista osa elää maanpaossa naapurimaissa. Tärkeä asema on myös Palestiinan vapautusjärjestöllä (PLO), jonka johtajana toimi pitkään vastikään menehtynyt Jasser Arafat.

Palestiinan historia

Palestiinasta on kirjoistuslöytöjä jo 2100-luvulta eaa. Egyptiläiset valloittajat valloittivat maan 1500-luvulla eaa. Ensimmäisiä asukkaita olivat indoeurooppalainen heimo, filistealaiset, joka asettui alueelle noin 1200 eaa. Raamatun mukaan kuningas Daavid valloitti heidän maansa. Babylonia valloitti alueen 586 eaa ja Persia liitti Babylonian itseensä. Aleksanteri Suuri valloitti Gazan tienoon 330-luvulla eaa., jonka jälkeen se jaettiin diadokien kesken. Rooma valloitti rannikon 63 eaa. ja maakunta siitä tehtiin vuonna 6. Suuri juutalaiskapina ja Jerusalemin temppelin tuho tapahtui 70. 500-luvulla eaa kreikkalainen historioitsija Herodotos ja myöhemmin Ptolemaeus ja Plinius vanhempi käyttävät alueesta nimeä Syria Palaestina. Roomalaisten kukistettua Juudean juutalaiskapinan 135 maakunta nimettiin Palestiinaksi ja alueen pääkaupunki Jerusalem Aelia Capitolinaksi. Juutalaiset karkoitettiin diasporaan Palestiinasta juutalaiskapinan jälkeen. Vuonna 638 ensimmäinen kalifaatti valloitti Palestiinan Bysantin valtakunnalta. Fatimidien kalifaatin aikana 900-luvulla juutalaisista tuli alueella vähemmistö. 1000-luvulla seldžukkiturkkilaiset valloittivat Anatolian ja Palestiinan. Ristiretkien aikana Palestiinaan, Pyhään maahan, hyökkäsivät ristiretkeläiset, jotka pyrkivät valloittamaan pyhät paikat muslimeilta. Lyhytaikaiset ristiretkivaltiot kukistuivat jo 1100-luvulla. Mamelukit valloittivat Palestiinan ayyubidien sulttaanilta 1250 ja 1500-luvulla osmanien valtakunta. Palestiina kuului pääosin turkkilaisten osmanien alaisuuteen ennen brittien tuloa.

Brittiläinen Palestiinan mandaatti

Osmanien valtakunta hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Nykyinen Palestiinan alue on osa brittien ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kansainliiton tuella haltuunsa saamasta Ison-Britannian Palestiinan mandaatista, josta lohkaistiin irti Transjordanian kuningaskunta (nyk. Jordania). Alueella eli jonkin verran juutalaisia 1800-luvulla, mutta heitä alkoi tulla lisää, kun siionistit valitsivat alueen suunnittelemansa juutalaisvaltion paikaksi 1897. Britit lupasivat juutalaisvaltion 1917 Balfourin julistuksessa. 1920-luvulla Palestiinaan muutti 10000 juutalaista. Alueelle asetettiin maahantulokiintiöt, mutta jännitys johti useita kertoja väkivaltaan. Sekä juutalaiset että arabit hylkäsivät vuoden 1936 jakosuunnitelman. Vuosina 1936–1939 arabinationalismi alkoi nousta ja molemmat osapuolet perustivat omia terroriryhmiään brittien kykenemättä pitämään turvallisuutta yllä. Toisen maailmansodan aikana britit kielsivät Euroopan juutalaispakolaisilta maahanmuuton kokonaan. Vuosina 1946–1947, toisen maailmansodan ja holokaustin jälkeen, Palestiinaan saapui laittomasti 70000 juutalaista. Tilanteen ollessa riistäytymässä käsistä britit ilmoittivat halunsa luopua mandaatistaan. Marraskuussa 1947 YK äänesti Brittiläisen Palestiinan mandaatin jakamisesta juutalaisten ja arabien valtioon, jonka arabit hylkäsivät.

Israelin valtion perustaminen

Väkivallan ja terrorismin aallon jälkeen brittiarmeija vetäytyi alueelta ja juutalaiset julistivat 14. toukokuuta 1948 alueelle perustetuksi Israelin valtion. Alueella jo edellisestä vuodesta lähtien velloneet väkivaltaisuudet kärjistyivät seuraavana päivänä täysmittaiseksi sodaksi, kun arabimaat hyökkäsivät itsenäisyysjulistuksen jälkeisenä päivänä estääkseen juutalaisvaltion synnyn. Israelin puolustusvoimat kukistivat arabiliiton ja valtasivat lisäalueita. Samassa yhteydessä alueelta pakeni suuri määrä arabipakolaisia. Israel onnistui jopa laajentamaan alueitaan, mutta samalla alueelle syntyi pakolaisongelma. Kartoissa esiintyvät rajat perustuvat suurimmalta osalta vuoden 1949 aselevon rintamalinjoihin, joita nimitetään vihreäksi linjaksi (Green Line). Näiden alueiden katsotaan yleisesti kuuluvan Israelin valtioon. Nämä vuoden 1949 rajat ovat Israel ilman Gazan kaistaa, Golania ja Länsirantaa. Jordania otti haltuunsa 1948 länsirannan ja Egypti Gazan, mutta Israel valloitti nämä alueet 1967. Monet arabit pitävät Israelin valtiota laittomana ja katsovat koko alueen kuuluvan palestiinalaisille eli Palestiinan arabeille. Ympäröivien arabimaiden mielipide on vuosikymmenten kuluessa muuttunut Israelin valtion hyväksyväksi. Nykyiset kiistat koskevat etupäässä Gazan ja Länsirannan asemaa. Erimielisyyksisiä on myös pakolaisten paluun sallimisessa ja jälkeenjääneen omaisuuden korvaamisessa. Lukuisten sotien jälkeen Palestiinan mandaatista on jäljellä kaksi aluetta, jotka eivät kuulu Israelin valtioon eivätkä muihinkaan yleisesti tunnustettuihin valtioihin. Nämä ovat Gazan kaista Egyptin vastaisella rajalla ja Länsiranta Jordanian vastaisella rajalla. Alueet ovat osittain palestiinalaishallinnon valvonnassa ja osittain Israelin miehittämiä. Israelilaiset ovat laajentaneet asutustaan miehittämilleen alueille rakentamalla alueille siirtokuntia. YK:n turvallisuusneuvosto tuomitsi siirtokunnat laittomiksi maaliskuussa 1979.

Kuuden päivän sota

Israel valloitti vuoden 1967 kuuden päivän sodassa Golanin kukkulat Syyrialta, Siinain ja Gazan kaistan Egyptiltä ja Länsirannan Jordanialta. Se ei ole kuitenkaan näitä alueita suoraan liittänyt itseensä (maita ei voida liittää Israeliin jo pelkästään siksi, koska tällöin juutalaiset olisivat vaarassa tulla vähemmistöksi omassa maassaan). Egypti luopui vaatimuksistaan Gazaan 1979 osana rauhansopimusta, jossa Israel perääntyi Siinailta, ja Jordania luovutti 1988 vaatimuksensa Länsirantaan. YK:n turvallisuusneuvoston päätökset #242 (1967) ja #338 (1973) vaativat Israelia vetäytymään näiltä alueilta ja neuvottelemaan niiden asemasta. Israel valloitti myös Jerusalemin kaupungin itäosan, joka on liitetty Israeliin ja se on julistettu Israelin pääkaupungiksi. Useat maat eivät hyväksy Israelin vaatimusta kaupungista eivätkä siten Israelin julistusta, jonka mukaan koko Jerusalem on Israelin pääkaupunki. Jerusalem on kahden uskonnon pyhä kaupunki, ja tärkeä myös kristityille. Historiallisesti vanhimmat siteet siihen on kuitenkin juutalaiskansalla, sillä se oli heidän keskeisin kaupunkinsa jo Israelin kuninkaiden Daavidin ja Salomon aikana. Kaupunki on jakautunut osiltaan juutalaisten ja arabien asuttamiin osiin. Palestiinan hallinto on vaatinut itselleen kaupungin itäosaa oman valtionsa pääkaupungiksi.

Nykytilanne

Israel on rakentamassa länsirannalle turva-aitaa, jonka tarkoituksena on torjua palestiinalaisterroristien iskut juutalaissiirtokuntia ja kaupunkeja vastaan. Turva-aita erottaa palestiinalaisten alueet ja israelilaisten siirtokuntien alueet toisistaan ja erottaa suuren osan Länsirannasta erilleen. Se ei noudata vuoden 1949 rajaa vaan menee Länsirannan puolelle. Palestiinalaisten mukaan Israelin turva-aidalla siirtokunnilleen erottamat alueet ovat Länsirannan kaikkien hedelmällisimmät, ja niillä on mm. suurin osa alueen vesivaroista. Turva-aitahanke on tuomittu laajasti ja mm. YK pitää sitä laittomana.

Palestiinalaiset

Palestiinalaiset ovat etupäässä arabiaa puhuvia muslimeja, kristittyjä on 3–6 %:n vähemmistö. Palestiinalaisista 49 % asuu entisen UK:n Palestiinan mandaatin rajojen sisällä, loput ovat pakolaisina lähialueilla. Jordanian asukkaista 50–80 % on arvioiden mukaan palestiinalaispakolaisia tai heidän jälkeläisiään. Osa pakolaisista evakuoitiin arabien toimesta pois tulevan sodan tieltä jo ennen Israelin valtion perustamista vuonna 1948, jolloin Syyria, Jordania, Egypti, Libanon ja Irak hyökkäsivät vastaperustettuun Israeliin. Osa pakolaisista pakeni sodan aikana Israelin armeijan joukkoja ja Israel takavarikoi taakse jätetyn omaisuuden 1950. Ensimmäisen Israelin ja arabien välisen sodan jälkeen palestiinalaisia arabipakolaisia oli n. 700 000. YK:n UNRWA on rekisteröinyt 4 082 300 palestiinalaista pakolaisiksi. Palestiinalaispakolaisia vuodelta 1948 eivät koske vuoden 1951 YK:n pakolaismäärittelyt. He ovat ainoa pakolaisryhmä, johon sisältyvät myös maanpaossa syntyneet pakolaisten jälkeläiset. Muilla sukupolvia maanpaossa olleilla kansanryhmillä YK:n määrittämä pakolaisen asema ei ole voimassa pakolaisten lapsilla. Jotkut palestiinalaiset nimittävät itseään filistealaisiksi sen kansan mukaan, joka asutti Palestiinaa ennen muinaisten israelin heimojen muuttoa sinne, ja joilta alue on saanut nimensä. Palestiinalaisten alkuperää ei kuitenkaan ole pystytty kiistattomasti osoittamaan. Palestiinalaisten kansallisidentiteetti muodostui vasta 1900-luvun kuluessa (yleensäkin kaikki arabivaltiot ovat Ranskan ja Iso-Britannian siirtomaa-aikana luomia alueita ja niiden kansallisuus on syntynyt vasta 1900-luvulla). Joidenkin israelilaisten mukaan erillisestä palestiinalaisesta identiteetistä tai kansanryhmästä puhumiselle ei ole historiallisia perusteita, vaan palestiinalaiset tulisi asuttaa ympäröiviin arabimaihin ja sulauttaa niiden väestöön. Myös Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) peruskirjan 1. artiklan mukaan palestiinalaiset ovat erottamaton osa arabikansaa.

Palestiinalaishallinto

Vuonna 1993 perustettiin Oslon sopimuksella palestiinalaishallinto (Palestinian National Authority; PNA tai PA). Palestiinalaishallintoa pidetään palestiinalaisten edustajana kansainvälisissä yhteyksissä. Palestiinalaishallinto on paljolti PLO:n seuraaja, se luotiin neuvotteluissa Israelin ja PLO:n välillä, ja sen presidentiksi valittiin vaaleilla Jasser Arafat, PLO:n johtaja, joka kuoli vuoden 2004 marraskuussa. Arafatin kotiarestin aikana 2003 palestiinalaishallinnon johdossa oli Mahmud Abbas ja hänen jälkeensä Ahmed Qurei. Abbasista tuli vaaleilla valittu palestiinalaisten presidentti Arafatin jälkeen. Palestiinalaishallinto pitää yllä 40 000–80 000 miehen vahvuisia poliisijoukkoja, jotka on aseistettu automaattiasein ja panssariautoin. Oslon sopimukset rajoittavat poliisivoimat 30 000 mieheen ilman puolisotilaallisia joukkoja tai armeijaa. Poliisijoukoilla ei kuitenkaan ole raskasta aseistusta. Palestiinalaishallinto järjesti presidentinvaalit 1996, jolloin presidentiksi valittiin Jasser Arafat. Seuraavat vaalit oli määrätty vuodeksi 2001, niitä ei kuitenkaan ole vielä järjestetty al-Aksan kansannousun alkaessa vuonna 2000. Elokuulle 2004 suunniteltuja kunnallisvaaleja siirrettiin eteenpäin marraskuuksi 2004. Tammikuussa 2005 järjestetyssä presidentinvaalissa palestiinalaisten presidentiksi valittiin Mahmud Abbas. Palestiinalaishallintoa on syytetty demokratian puutteesta, tehottomuudesta ja korruptiosta ja etenkin Israelin taholta myös kyvyttömyydestä hallita militantteja palestiinalaisryhmiä.

Palestiinalaishallinnon alaiset alueet

Maantieteellisesti palestiinalaishallinnossa on kaksi aluetta: Välimeren rannalla olevaan Gazan alue ja Jerusalemin itäpuolelle levittäytyvä Länsirannan alue. Alueet ovat joko kokonaan palestiinalaishallinnon kontrollissa (noin 20 %), osittain palestiinalaisen hallinnossa ja Israelin armeijan kontrolloimana tai täysin Israelin hallussa.

Palestiinan valtio

Palestiinan kansallisneuvosto, maanpaossa oleva palestiinalaisten parlamentti, julisti 15. marraskuuta 1988 Palestiinan valtion perustetuksi kokoontuessaan Algiersissa, Algeriassa. Palestiinan itsenäisyyden on tunnustanut 94 valtiota [http://www.pna.gov.ps/Government/gov/recognition_of_the_State_of_Palestine.asp]. Yhdysvallat ja Israel eivät ole kuitenkaan tätä tehneet. YK:ssa Palestiinalla on tarkkailijan asema, joka on määritelty seuraavasti: Entities and Intergovernmental Organizations having received a standing invitation to participate as observers in the sessions and the work of the General Assembly and maintaining permanent offices at Headquarters. Palestiina on myös edustettuna Arabiliitossa ja Kansainvälisessä olympiakomiteassa.

Aiheesta muualla

- [http://www2.helsinginsanomat.fi/kronot/palestiina/01.html HS Verkkoliite - Palestiinan alueen historiaa] Luokka:Palestiina Luokka:Israel ja:パレスチナ

Irgun

Irgun Tzva'i Le'umi (lyhyemmin Irgun tai heprealaisen lyhennyksen mukaan Etzel) eli "kansallinen sotilasorganisaatio" oli siionistinen taistelujärjestö, joka irroittautui 1931 Avraham Tehomin johdolla vanhemmasta Haganah-järjestöstä. Hagannah oli perustettu 1900-luvun alussa suojelemaan Palestiinan juutalaissiirtolaisia arabien hyökkäyksiä vastaan. Pieni määrä juutalaisia oli asunut alueella läpi ottomaanien ajan. Irgunia pidetään näkökannasta riippuen terroristi- tai vapautusjärjestönä.

Historiaa

Ensimmäinen maailmansota aiheutti ottomaanien vallan luhistumisen Palestiinassa, ja Kansainliitto antoi alueen brittiläisten huostaan. 1920-luvulla alkoivat Palestiinan arabian ja juutalaissiirtolaisten yhteenotot ja britit alkoivat rajoittaa juutalaisten muuttoa arabien rauhoittelemiseksi. Puolan hallitus antoi Irgunille salaista tukea vuonna 1936 ilmeisesti toivoen helpottavansa juutalaisten muuttoa getoista Palestiinaan. Irgun lähti 1937 Zev Jabotinskin esittämien siionistisen revisionismin periaatteiden mukaan vastustamaan myös brittiläistä hallintoa luodakseen puhtaasti juutalaisen valtion kyseiselle alueelle. Liike kävi aktiivisesti arabien kimppuun aiheuttaen ongelmallisen tilanteen poliittisia toimintamenetelmiä korostaneelle Jewish Agencylle. Toisen maailmansodan alettua osa Irgunista siirtyi brittien puolelle Britannian armeijaan, ja osasta muodostettiin itsenäinen juutalaisprikaati. Abraham Sternin johtama osa Irgunista jatkoi brittien vastaista taistelua toisen maailmansodan ajan. Joulukuussa 1943 ryhtyi Irgunin johtajaksi Menachem Begin, ja Irgun alkoi hyökätä poliisiasemia, toimistoja ja esikuntia vastaan sekä hankkivat näin briteiltä aseita ja ammuksia. Britit vastasivat joukkopidätyksillä. Irgun joutui maan alle ja Begin pakeni Tel Aviviin synagogaan uskontoa harjoittavaksi mieheksi. Jewish Agency ja sitä tukeva Hagannah kävivät Irgunia vastaan ja luovuttivat sen jäseniä brittiviranomaisille tuomittaviksi. Toisen maailmansodan jälkeen kuitenkin Hagannah pettyi britteihin, joilta se oli toivonut lievityksiä juutalaisten maahanmuuttorajoituksiin ja sekin liittyi Irguniin ja Sternin (Lechi) ryhmään taistelemaan brittejä vastaan. Toukokuussa 1946 Irgun räjäytti Kuningas Daavid- nimisen hotellin, missä majaili brittien mandaattihallinto. Räjäytys aiheutti satakunta kuolonuhria. Britit vastasivat joukkopidätyksillä ja Hagannahin toiminta lamautui sen johtajien tultua vangituiksi elokuussa 1946. Irgun jatkoi taistelua ja brittien oli lisättävä joukkojensa määrää 100 000 sotilaaseen. Britit pidättivät, karkoittivat, ruoskivat julkisesti ja hirttivät juutalaisaktivisteja. Irgu