:: wikimiki.org ::

Tulipalo

Tulipalo

Palaminen on aineen yhdistymistä happeen. Nopeaa palamista kutsutaan räjähtämiseksi.

Palaminen kemiallisena reaktiona

Palavat aineet syttyvät kullekin aineelle ominaisessa lämpötilassa ja ympäristössä. Palamiseen tarvitaan palavan materiaalin lisäksi riittävän korkea lämpötila ja riittävästi happea, jotta tuli syttyisi. Syttymiseen liitetään erilaisia materiaalikohtaisia lämpötiloja kuten savupiste, leimahduspiste ja palopiste. Palavalle aineelle voi tapahtua myös itsesyttyminen itsesyttymislämpötilassa. Palaessa vapautuu energiaa. Näemme liekillä tapahtuvan palamisen valona ja tunnemme sen myös lämpönä. Liekin lämpötila ja vapautuvan energian määrä riippuu materiaalista ja palamisprosessin nopeudesta. Kuivan puun voi sytyttää palamaan esimerkiksi tulitikun liekillä. Tuli on myös joskus sammutettava. Tuli sammuu, jos palamiseen tarvittava aine tai happi loppuu tai palavan aineen lämpötila laskee riittävästi. Palamisella tarkoitetaan reaktiota, jossa aine reagoi hapen kanssa ja vapautuu lämpöä: palaminen on eksoterminen reaktio. Kun aine palaa, muodostuu oksideja. Vedyn palaessa syntyy vettä, jonka kaava on H₂O. Vesi soveltuu tämän takia palojen sammuttamiseen, sillä se on palamisen lopputulos eikä voi enää syttyä. Veden sisältämä vety on ikään kuin poltettu loppuun. Usein palamisessa syntyy valoilmiö, liekki. Tässä tapauksessa palavan aineen lämpötila on ylittänyt syttymispisteen ja palaminen tapahtuu nopeasti. Syttyminen ja palaminen vaativat aina kolmea asiaa: palavaa ainetta, happea ja riittävän korkeaa lämpötilaa. Kun yksikin näistä kolmesta puuttuu, aine ei syty tai tuli sammuu. Vettä voidaan käyttää sammuttamiseen siksi, että se vaatii paljon energiaa haihtuakseen, eli se jäähdyttää palavaa ainetta tehokkaasti. Vesi myös estää hapen pääsyn palavaan aineeseen, kun sitä on riittävästi. Parhaiten vesi sammuttaa, kun se ruiskutetaan hienojakoisena suihkuna palopesäkkeeseen. Vesi ei sovi kaikenlaisin paloihin. Koska vesi johtaa sähköä, sähkölaitteet pitää sammuttaa tukahduttamalla tai jauhesammuttimella, mutta vedelläkin voi sammuttaa jos laitteet eivät ole kytkettynä sähkövirtaan. Veteen liukenemattomia ja vettä kevyempiä nesteitä (esim. bensiiniä ja öljyä) tai rasvojakaan ei saa yrittää sammuttaa vedellä. Koska öljyt ovat vettä kevyempiä, ne nousevat sen pinnalle räiskähdellen ja levittäen paloa ympärilleen. On myös kemikaaleja, jotka voivat aiheuttaa palon päästessään kosketuksiin veden kanssa. Esimerkiksi kalium- ja natriummetalli ovat tällaisia aineita. Ne reagoivat veden kanssa, jolloin syntyy vetyä. Reaktio on eksoterminen ja siinä vapautuva lämpö voi sytyttää vedyn ja ilman seoksen palamaan. Palaminen voi tapahtua myös liekittä. Esimerkiksi soluhengitys on liekitöntä palamista, jossa glukoosi hajotetaan entsyymien avulla vedeksi ja hiilidioksidiksi.

Tuli, evoluutio ja ihminen

Tulen hallinta on ollut ihmisen evoluutiossa keskeinen alkuajan edistysaskel. Sen avulla ihminen on valaissut leiripaikkansa, karkottanut vaarallisia petoja, ajanut riistaa alas jyrkänteiltä (tai muuten tappanut niitä tulen avulla), valmistanut paremmin hyödynnettävää ruokaa, parantanut aseitaan (tulessa teroitettu pistokeihäs) ja ja myöhemmin valmistanut mm. keraamisia astioita, lasia, metalleja ja kulottanut maata paremmin maanviljelykseen sopivaksi. Tulen avulla ihminen on muokannut ympäristöään itselleen sopivammaksi monella tavalla. Tulella on ihmisen historiassa merkittävä rooli ja se on ehkä ollut ensimmäisiä palvottavia asioita, joita ihminen on hallinnut, aluksi huonommin ja sitten yhä paremmin. Tuli esiintyy muinaisessa filosofiassa myös merkittävänä olemassaolon "alkuaineena": Tuli, maa ja vesi. Jos tuli oli voimakas liittolainen, niin vesi oli tulen vihollinen, joka pystyi tuhoamaan tulen.

Tulentekotapoja

Tuli voidaan saada aikaiseksi mm. seuraavilla tavoilla:
- Kitka
- Suurennuslasi
- Sytytin
- Tulitikut
- Tulukset Luonnossa tuli voi syttyä mm seuraavilla tavoilla:
- Meteoriitti
- Salama
- Vulkaanisen toiminnan seurauksena (lisää)

Katso myös:

- yö Luokka:Kemia ja:燃焼

Leimahduspiste

Leimahduspiste on alin lämpötila, jossa nesteestä normaalipaineessa haihtuu niin paljon höyryjä, että ne muodostavat nestepinnan päällä olevan ilman kanssa palavan kaasuseoksen. Eräiden aineiden leimahduspisteitä [°C]
- Bensiini -40
- Etyylieetteri -45
- Asetoni -18
- Etanoli 13
- 1-Butanoli 29
- Etikkahappo 40 Ruokaöljyjen leimahdyspisteitä [°C]
- Soijapapuöljy 220
- Maissiöljy 321
- Auringonkukkaöljy 320
- Maapähkinäöljy 282
- Pellavansiemenöljy 321
- Oliiviöljy 225
- Laardi 260
- Kookospähkinäöljy 287
- Palmuöljy 162 Nesteet saattavat syttyä myös leimahduspisteensä alapuolella olevissa lämpötiloissa, jos ne ovat erittäin hienojakoisessa sumumaisessa muodossa tai ovat koostuneet eri jakeista kuten öljytuotteet. Nesteseoksien leimahduspiste voi olla alempi kuin yksityisten seoksessa olevien aineiden leimahduspisteet. Nesteen leimahduspiste määritetään nostamalla hitaasti nesteen lämpötilaa, kunnes nesteen pinnasta alkaa vapautua höyryjä. Kun höyryt muodostavat oikean suhteen ilman kanssa, syntyy höyryn ja hapen syttyvä seos. Tämä voidaan todeta pinnan yläpuolelle viedyn pistoliekin avulla, jolloin liekki leiskahtaa koko nestepinnan yli. Alin lämpötila, jossa tämä leiskahdus tapahtuu on nesteen leimahduspiste. Kun pistoliekki poistetaan niin nestepinta ei kuitenkaan syty palamaan. Aineiden leimahduspisteet on huomioitava paloturvallisuuden kannalta aineiden kuljetuksissa ja varastoinnissa. Luokka:Kemia Luokka:Polttoaineet

Valo

Valo on sähkömagneettisen spektrin ihmissilmällä nähtävä osa. Näkyvä valo asettuu noin aallonpituuksille 350-700 nanometriä (nm) ja taajuuksille 380 --750 THz). Ihmissilmä näkee parheiten keltaista tai kellanvihreää valoa aallonpituudella 555 nm. Valoa lyhytaaltoisempaa säteilyä kutsutaan ultravioletiksi, ja pitempiaaltoista infrapunaiseksi. Valon kolme perusulottuvuutta ovat kirkkaus (eli amplitudi), väri (eli aallonpituus) ja polarisaatio (eli värähtelykulma). Aalto-hiukkasdualismin vuoksi valolla on samanaikaisesti sekä hiukkasten että aaltojen ominaisuudet. Valoa käytetään tiedonsiirtoon valokuiduissa.

Teorioita valon luonteesta

- Hiukkasteoria
- Isaac Newton esitti ensimmäisenä 1600-luvulla
- Teorian mukaan valo etenee ainoastaan hiukkasina
- Oletus on osoitettu virheelliseksi
- Aaltoteoria
- Christian Huygens esitti ensimmäisenä 1600-luvulla
- Teorian mukaan valo etenee ainoastaan aaltoina ja tarvitsee väliaineen edetäkseen
- Oletus on osoitettu virheelliseksi
- Sähkömagneettinen teoria
- James Clerk Maxwell esitti 1800-luvulla
- Teorian mukaan valoaallot ovat sähkömagneettisia, eivätkä tarvitse väliainetta edetäkseen
- Kvanttiteoria (eli hiukkas-aaltoteoria)
- Yhdistää kolme edellistä teoriaa
- Max Planck esitti 1900, että valoaallot muodostuvat fotoneiksi kutsutuista energiapaketeista
- Valo käyttäytyy samanaikaisesti sekä hiukkasten että aaltojen tavoin

Valon nopeus

Valon nopeuden kaava

v=\lambda f

, jossa λ on aallonpituus, f on taajuus ja v on valon nopeus. Jos valo kulkee tyhjiössä, niin v = c, joten :

c=\lambda f

, jossa c on valon nopeus. v voidaan ilmaista myös kaavalla :

v = \frac

jossa n on vakio (taitekerroin), joka riippuu läpäistävän aineen ominaisuuksista sekä aineesta riippuen valon aallonpituudesta ja polarisaatiosta.

Valon mitattavia ominaisuuksia

- Kirkkaus
- Väri tai värilämpötila
- Luminanssi tai valaistus (SI-yksikkö: luksi lux)
- Valovirta (SI-yksikkö : lumen)
- Valon intensiteetti (SI-yksikkö: candela)

Katso myös

- Bioluminesenssi
- Loisteputki
- Valotikku
- Värilämpötila

Aiheesta muualla

- http://www.cc.jyu.fi/~mamina/valo/index.htm Luokka:Fysiikka Luokka:Sähkömagnetismi Luokka:Optiikka Luokka:Värioppi ms:Cahaya ko:빛 ja:光 simple:Light th:แสง

Tulitikku

Tulitikun tarkoitus on sytyttää palava liekki. Tällä liekillä sytytetään yleensä jokin palava aine tuleen, mutta tulitikkua käytetään myös valaisemistarkoituksiin ja lämmitykseen. Tulitikun liekillä voi olla myös merkinantotarkoitus. Tulitikku on noin 4,5 senttimetrin pituinen puutikku, jonka päässä on syttyvä aines. Pidempiä tulitikkuja ovat pitkät tulitikut (5,6 cm), erikoispitkät tulitikut (9,5 cm) ja takkatikut. Tulitikun pään aines on tehty kaliumkloraatista, rikistä ja lasinsiruista. Kaliumkloraatin tarkoitus on tuottaa happea palamiseen, jonka ansiosta tulitikku syttyy voimallisemmin. Rikki on palava ainesosa. Lasi on tarkotiettu tuottamaan hankausta, jotta rikki syttyisi. Tulitikun sytytys tapahtuu raapaisemalla tikkua tulitikkuaskin raapaisupintaan tai johonkin muuhun karheaan pintaan. Tikun pään aines ja tulitikkulaatikon raapaisupinta aiheuttavat kitkaa ja lasi saa aikaan tulen syttymisen. Aines palaa voimallisesti. Tänä aikana ehditään yleensä sytyttää haluttu kohde tuleen. Aineksen palamisen jälkeen tulitikun liekki ei sammu vaan puutikku jatkaa palamista loppuunsa saakka. Sytytyksen jälkeen tulitikku yleensä puhalletaan sammuksiin. Merimiehillä on oma tapansa sytyttää tulitikku. Merillä tuulee ja tulitikun liekki pyrkii sammumaan heti kun pään aines on palanut. Se on liian lyhyt aika esimerkiksi tupakan sytyttämiseen. Merimiehet kostuttivat rikkipään suussa. Näin tulitikun pää paloi vaivoin ja hitaasti. Hitaudesta on se hyvä puoli, että siinä ajassa ehtii sytyttää savukkeen. Tulitikkuaskissa on keskimäärin 50 tulitikkua. Tulitikkuaskeja myydään yksittäin tai punteissa. Punttiin kuuluu 10 tulitikkuaskia. Tulitikkurasioissa on etiketti. Tulitikkurasioiden etiketit ovat keräilykohteita. Luokka:Kemia ja:マッチ

Eksoterminen reaktio

Eksoterminen reaktio on kemiallinen reaktio, joka vapauttaa lämpöä. Eksotermisessä prosessissa systeemistä virtaa lämpöä ympäristöön. Systeemin potentiaalienergia on lopussa pienempi kuin alussa. Tyypillisiä eksotermisiä reaktioita ovat palamisreaktiot. Esimerkiksi vety palaa seuraavasti: 2H₂(g) + O₂(g) → 2H₂O(g) + lämpöenergiaa. Veden jäätyminen on eksoterminen prosessi, eli siinä vapautuu lämpöä. Lämpöä sitovaa prosessia sanotaan endotermiseksi. Luokka:Kemialliset reaktiot

Oksidi

Oksidi on hapen ja jonkin toisen alkuaineen yhdiste. Esimerkiksi ruosteessa on raudan oksideja. Oksideja on paljon maankuoressa. Useimmat alkuaineet muodostavat oksideja. Oksideja syntyy yleensä hapetusreaktioissa.

Esimerkkejä

- Vesi (H₂O) on vedyn oksidi. Vedyllä on myös toinen oksidi, vetyperoksidi (H₂O₂).
- Hiilen tärkeimmät oksidit ovat hiilidioksidi (CO₂) ja hiilimonoksidi (CO). Molemmat ovat normaaliolosuhteissa kaasuja.
- Poltettu kalkki on kalsiumoksidia (CaO).
- Raudan oksidin Fe₂O₃ eli ferrioksidin eräs kidetyyppi tunnetaan myös nimellä hematiitti. Raudan oksidi Fe₃O₄, magnetiitti, on tärkeä rautamalmi.
- Piin oksidia, piidioksidia (SiO₂), on hiekassa, kvartsissa, vuorikristallissa ja useissa puolijalokivissä, muun muassa ametistissa, opaalissa, zirkonissa ja akaatissa.
- Kiteinen alumiinioksidi (Al₂O₃), korundi, on hyvin kovaa ainetta, ja sitä käytetäänkin hankaus- ja hionta-aineena. Rubiini on korundi, jossa on hieman kromia. Luokka:Epäorgaaniset yhdisteet Luokka:Oksidit ja:酸化物

Vety

Vety (lat. hydrogenium) on maailmankaikkeuden yleisin alkuaine.

Ominaisuuksia

Vety on erittäin kevyt ja tulenarka väritön kaasu. Vety on myös erittäin herkästi syttyvä kaasu. Reagoidessaan hapen (O) kanssa kontrolloimattomasti vety palaa räjähtäen ja muodostaa vesimolekyylejä.

Isotoopit

Luonnossa vety esiintyy kaksiatomisina H₂-molekyyleinä. Lisäksi luonnossa on vähäisiä määriä deuterium-isotooppia. Vedyn toista ja kolmatta isotooppia käytetään tulevaisuudessa muun muassa fuusioreaktoreissa. Tavallinen vetyatomin ydin muodostuu yhdestä protonista. Deuterium-isotoopissa on protonin lisäksi yksi neutroni, ja siitä käytetään epävirallista kemiallista merkkiä D. Vastaavasti tritiumissa on protonin lisäksi kaksi neutronia, ja sen epävirallinen kemiallinen merkki on T.

Historia

Henry Cavendish tunnisti vedyn erilliseksi aineeksi vuonna 1776 ja Antoine Lavoisier nimesi aineen. 1900-luvun alkupuolella kaasua käytettiin ilmalaivoissa, mutta ilmalaiva Hindenburgin räjähdyksen jälkeen siirryttiin turvallisempaan heliumiin.

Käyttö

Vetyä on käytetty muun muassa ilmapallojen täytteenä. Sitä käytettiin aikaisemmin heliumin rinnalla ilmalaivojen täyttökaasuna. Vedyn vaarallisuus tuli esille muun muassa ilmalaiva Hindenburgin tuhossa – tuolloin Yhdysvalloilla oli heliumin teollisen valmistuksen monopoli eikä se myynyt heliumia esim. Saksalle. Nykyään tosin vaikuttaa siltä, että onnettomuuden todellinen syy olikin ilmalaivan ulkokuoren erittäin tulenarka kyllästeaine. Nestevety on nestemäistä ajoainetta käyttävien kantorakettien tehokkaimpia polttoaineita. Hapettimena on yleensä nestehappi. Tällaisia ajoaineita kutsutaa kryogeenisiksi, koska niitä voidaan varastoida vain kylmänä ja siten vain rajallisen ajan ennen laukaisua.

Katso myös

- Vetytalous
- Vetypilleri

Aiheesta muualla

- [http://www.ttl.fi/internet/ova/vety.html Turvallisuusohje] Luokka:Alkuaineet ms:Hidrogen ko:수소 ja:水素 simple:Hydrogen th:ไฮโดรเจน

Vesi

Vesi (divetyoksidi, tunnetaan myös hydridi-nimellä oksidaani, H₂O) on huoneenlämmössä nesteenä esiintyvä kemiallinen yhdiste. Kaikki maapallolla oleva vesi on peräisin vuosimiljoonien aikana planeettaan törmänneistä komeetoista ja tulivuorten purkauksista. Vettä on saatavilla lähes kaikkialla maapallolla, ja se on kaiken tunnetun elämän perusehto.

Kemialliset ominaisuudet

Kiinteässä olomuodossa vesi on jäätä ja kaasuna vesihöyryä. Vesi voi esiintyä kaikissa kolmessa olomuodossaan erityisessä kolmoispisteessä (273,16 K; 6 mbar), joka toimii myös celsius- ja kelvin-asteikkojen määritelmänä. Vesi on myös ainoa aine, joka esiintyy Maan luonnonoloissa kaikissa kolmessa olomuodossa. kelvin Vesimolekyyli on dipolinen. Koska molekyylin happiatomilla on suurempi elektronegatiivisuus, sen puoli molekyylistä saa negatiivisen osittaisvarauksen. Tämä johtaa molekyylien välisiin vetysidoksiin, jotka aiheuttavat vedelle sen suhteellisen korkean kiehumispisteen. Samasta syystä veden tiheys jäätyessä poikkeuksellisesti laskee, mikä mahdollistaa eliöiden selviytymisen järvissä ja merissä talvella, sillä jää kelluu veden pinnalla muodostaen huonosti lämpöä johtavan eristekerroksen. Näin vedet eivät koskaan jäädy pohjaan saakka. Samoin veden poikkeuksellinen lämpölaajeneminen mahdollistaa elämälle välttämättömät vesistöjen syksyiset ja keväiset täyskierrot. Vesi on tiheimmillään 4 celsiusasteessa. Vesi on hyvä liuotin, mikä on elintärkeää monille biologisille prosesseille soluissa. Veden vetysidokset aiheuttavat myös pintajännityksen, joka on elintärkeää maasta vettä imeville puille. Puhdas vesi ei johda sähköä sanottavasti, mutta veteen liuenneet aineet (erityisesti suolat) parantavat veden johtavuutta huomattavasti. Valoa vesi läpäisee hyvin, eikä vesikasvien yhteyttäminen ilman tätä ominaisuutta onnistuisikaan. Vettä voi valmistaa itse liuottamalla ensin suolahappoliuokseen pala magnesiumnauhaa ja keräämällä väärin päin olevaan astiaan reaktiossa syntyvän höyryn, vedyn. Sen jälkeen sytyttämällä tulitikun väärin päin olevan astian alla, vetyyn tulee happea, seos inahtaa terävästi ja siitä tulee vettä.

Fysikaaliset ominaisuudet

Vedellä on suhteellisen suuri lämmönvarauskyky. Siksi sitä käytetään mm. lämpöä kuljettavana nesteenä erilaisissa lämmitys- ja lämmönvarausjärjestelmissä.
- ominaislämpökapasiteetti: neste 4186 J/(K·kg), kiinteä (jää 0°C) 2060 J/(K·kg)
- sulamislämpö: 333 kJ/kg
- höyrystymislämpö: 2260 kJ/kg
- tiheys: 4°C 1000 kg/m³ = 1,000 kg/l = 1,000 g/cm³, muissa lämpötiloissa veden tiheys on vähäisempi

Vesi luonnonvarana

Nimenomaan makea vesi eli suolaa sisältämätön vesi on elämän elinehto. Maapallon vesivaroista 97 prosenttia on suolaista merivettä. Jäljelle jäävää kolmea prosenttia edustavasta makeasta vedestä puolestaan suurin osa on vaikeasti käytettävissä jäätiköissä (77 %) tai maa- ja kallioperässä (22 %). Vain noin 1 % maailman makeasta vedestä on helposti hyödynnettävissä järvissä ja joissa. Keskimäärin 70 % vesivaroista käytetään kasteluun – kehitysmaissa kastelun osuus on kuitenkin noin 90 % vedenkäytöstä. Suomi on veden kannalta hyvin poikkeuksellinen maa, sillä Suomessa on erittäin paljon järviä, joten juomavettä voidaan käyttää katujen pesuun. On sanottu, että monissa muissa maissa juomavedestä on pulaa, ja kadut tulisi pestä muulla vedellä. Kuitenkin se vaatisi toisen vesiverkoston rakentamista eikä käyttämätön vesi siltikään varastoidu mihinkään, vaan päätyy lopulta mereen tai haihtuu ilmaan. Vesi on joillakin alueilla maapallolla rajallinen luonnonvara. Vesi voi johtaa sotiin kyseisillä alueilla. Eräs tunnettu vesikiista on Turkin ja Syyrian välillä.

Vesi ja ihminen

Syyria Vesi on ihmiselle elintärkeä luonnonvara. Yli puolet ihmisen painosta on vettä, ja jo muutaman prosentin nestehukka heikentää työkykyä merkittävästi. Kahdenkymmenen prosentin vajaus johtaa kuolemaan. Ilman vettä ei voida tuottaa ruokaa, ei pyörittää teollisuutta tai energiantuotantoa. Koska vettä poistuu ihmisessä monella tavalla, ihminen tarvitsee elääkseen jatkuvasti ja merkittäviä määriä vettä. prosentin Ihminen kuolee ensimmäisenä hapenpuutteeseen (minuuteissa), sitten vedenpuutteeseen (vuorokausia) ja ravinnonpuutteeseen vasta viikkojen tai kuukausien jälkeen. Veden haihtuminen vaatii paljon energiaa, käytännössä viilentää ihmisen ruumista. Tämän voi todeta itsekin helposti: nuolaise kämmenselkää ja puhalla siihen. Tämä on yksi hikoilun ja karvattomuuden etu. Kun ihminen pystyi karvattomuuden ja hikirauhasten lisäksi kantamaan mukanaan vettä juotavaksi ja elimistönsä viilentämiseksi, tästä tuli merkittävä kilpailuetu niihin eläimiin nähden, joilla oli turkki. Helteessä ihminen pystyi juoksemaan suurenkin eläimen käytännössä kuoliaaksi. Busmannit metsästävät Afikassa vieläkin tällä tavalla. Saaliiksi valitaan vielä sellainen eläin, joka läkähtyy helteessä helposti, esim. suuret sarvet omistava gudu-uros. Vesi on siis aina ollut tärkeä ihmiselle. Maanviljelyssä siitä tuli erityisen tärkeä, sitä tarvittiin juomiseen ja ruuanlaittoon verrattuna valtavia määriä. Makeaa vettä on saatavilla suuria määriä suurien jokien alueilla (Niili, Eufrat, Hwang Ho eli Keltainenjoki). Ne synnyttivät ensimmäiset suuret kulttuurit. Myös veden kyky "tappaa" tuli on tehnyt vedestä palvonnan kohteen. Vesi oli useassa kulttuurissa yksi "alkuaine" ja palvonnan kohde. Tulevaisuudessa kyky tuottaa hallittua energiaa ydinfuusion avulla antaisi vedelle vielä uuden merkityksen. Se tekisi valtameristä käytännössä rajattoman energianlähteen ihmiselle.

Katso myös

- Nazcan linjat
- Veden kiertokulku Luokka:Juomat Luokka:Maantiede Luokka:Oksidit als:Wasser ko:물 ms:Air ja:水 simple:Water th:น้ำ

Neste

Neste on myös huoltoasemaketjun nimi. Katso Neste. ---- Neste on yksi aineen olomuodoista. Sulamispisteessä kiinteä aine sulaa ja muuttuu nesteeksi. Nesteessä rakenneosat siirtyilevät, mutta ovat silti sidoksissa. Aine on nesteenä, kun se on kiehumis- ja sulamispisteiden välissä. Viskositeetti kuvaa nesteen sisäisen virtauksen vastustuksen voimakkuuden. Luokka:Fysiikka Luokka:Kemia ms:Cecair ko:액체 ja:液体 simple:Liquid

Öljy

Öljy on yleinen termi jolla kuvataan sellaisia orgaanisia nesteitä jotka eivät ole vesiliukoisia. Usein öljy-sanalla viitataan nimenomaan maaöljyyn (raakaöljyyn), jota pumpataan maan sisältä. Maaöljy on tällä hetkellä yksi maailman tärkeimmistä energialähteistä ja se liittyy kansainväliseen politiikkaan.

Eri tyyppisiä öljyjä

- maaöljy (raakaöljy)
- synteettinen öljy
- eteerinen öljy
- keittoöljy
- mineraaliöljy
- vaihdeöljy
- moottoriöljy
- lämmitysöljy
- kalaöljy
- kasviöljyt
- auringonkukkaöljy
- hamppuöljy
- mäntyöljy
- oliiviöljy
- pellavansiemenöljy
- rapsiöljy
- rypsiöljy luokka:Raaka-aineet ja:油 simple:Oil

Evoluutio

Evoluutio yleisesti ottaen tarkoittaa ajassa tapahtuvaa muuttumis- eli kehitysprosessia. Biologiassa käsite tarkoittaa biologista evoluutiota, eliöiden muuttumista sukupolvien myötä. Voi myös puhua populaation perinnöllisten ominaisuuksien kehittymisestä sukupolvien myötä. Charles Darwinin kehittämä evoluutioteoria on nykyään vallalla oleva käsitys nykyisten lajien syntymekanismista. Hänen kirjaansa Lajien synty (1859) pidetään käännekohtana teorian synnylle. Yksinkertaistetussa muodossa evoluutioteorian perusperiaatteet ovat perinnöllisyyden (jälkeläiset muistuttavat vanhempiaan), muuntelun (jälkeläiset ovat keskenään erilaisia) ja luonnonvalinnan periaate (keskenään erilaiset jälkeläiset menestyvät eri tavoin). Tarkkaan ottaen näiden periaatteiden mukaan evoluutiota voi tapahtua ilman "vahvimpien eloonjäämistäkin". Nykyisessä evoluutioteoriassa on oikeastaan kaksi koulukuntaa: populaatiogeneettinen ja yksilöiden evoluutiota korostava. Edellinen selittää lajiutumista populaatioiden geenifrekvenssien muutoksena, jälkimmäinen puolestaan korostaa yksilöitä luonnonvalinnan ensisijaisina kohteina. Siitä miksi biologinen evoluutio tapahtuu, miten, ja mitä tästä seuraa, ovat jatkohypoteesejä.

Evoluution mekanismit

1859 Evoluution mekanismeja ovat muun muassa luonnonvalinta, mutaatiot ja migraatio. Teorian mukaan luonnonvalinta johtaa populaation parempaan sopeutumiseen ympäristöönsä, sillä menestyneimmistä yksilöistä tulee lopulta vallitseva tyyppi populaatiossa tehokkaamman lisääntymisen myötä. Toisin sanoen geenit määräävät eliön ominaisuudet, ja paremmin menestyvät eliöt kantavat siis geenejä, joista tämä parempi menestys johtuu. Paremmin menestyvät yksilöt pääsevät lisääntymään useammin, ja niin niiden kantamat parempaa menestystä aikaansaavat geenit yleistyvät populaatiossa. Ihminen itse aiheuttaa eräänlaista evoluution kaltaista kehitysprosessia jalostaessaan eläin- ja kasvilajeja. Tämä tapahtuu kuitenkin ihmisen omien etujen, ei luonnon periaatteiden, mukaisesti, ja seurauksena saattaakin olla luonnontilaan nähden epäedullisten geneettisten ominaisuuksien keräytyminen uusiin rotuihin. Darwin piti tätä ihmisten suorittamaa valintaa eräänläisenä mallina luonnonvalinnalle. Evoluutioteoria selittää myös uusien elinten syntymisen tai aikaisemmin eri käytössä olleiden elinten uudet tehtävät. Annamme tästä yksinkertaistettuna ja osin kuvitteellisena esimerkkinä, miten "kalat nousivat maalle". Jotenkin tähän tapaan on saattanut todellisuudessakin tapahtua. Selkärankaisten nouseminen maalle tapahtui uusimpien teorioiden mukaan siten, että soisella ranta-alueella eläneet alkeelliset kalat saivat etua sellaisista evistä, joilla saattoi työnnellä vedenalaista kasvillisuutta syrjään ja tunkeutua tiheisiinkin kasvustoihin. Näin ne esimerkiksi pääsivät piiloon saalistajiaan. Tässä kalapopulaatiossa lyhyempi- ja heikompieväiset eivät pärjänneet pitempieväisten kanssa, ja pitempieväiset yksilöt saivat useammin välitettyä geeninsä jälkipolville: geenit, jotka kasvattivat yksilölle pitemmät evät. Tämän seurauksena evät pitenivät ja voimistuivat, niistä tuli miljoonien vuosien kuluessa jonkinlaiset raajojen esiasteet. Näistä oli epäilemättä myös apua vuorovesitasangoilla liikkuessa. Lisäkehityksen jälkeen myös satunnaiset saalistusmatkat kuivalle maalle onnistuivat nyt henkeä pidätellen. Näin kävi aluksi sattumalta. Kuitenkin maanpinta ravinnonhankintamahdollisuuksineen soi lisääntymisedun niille, jotka sitä hyödynsivät (edes harvoin). Näin alttius maaretkiin pikku hiljaa lisääntyi populaatiossa, ja kyky nousta maalle ja tulla siellä toimeen parani. Veden ja ilman raja oli rikottu sulavasti ja vaihe vaiheelta, ilman valtavaa evolutiivista "hyppäystä". Sama argumentti, että hyvinkin syvälliset ja monimutkaiset muutokset voivat syntyä vähitellen, muutos pienen muutoksen jälkeen, esittää myös Darwin itse silmän kehityksen suhteen. Ks. [http://www.origins.tv/darwin/eyes.htm]. Evoluutio voi myös johtaa monimutkaistumiseen, yksinkertaistumiseen tai luonnon biodiversiteetin eli monimuotoisuuden kasvuun; elinympäristön vapaana olevaan lokeroon kehittyy yleensä jossain vaiheessa oma siihen erikoistunut lajinsa. Teoriassa ei väitetä että tämä johtaisi välittömästi uusien lajien syntyyn, mutta sille ei ole mitään estettä, ja lajiutumista havaittu runsaasti tutkittaessa fossiileja. Myös virukset voivat kantaa perintöainesta eliöstä toiseen.

Mutaatiot

Mutaatio on eliön perinnöllinen muutos, geneettisen materiaalin eli DNA:n kopioitumisessa tapahtuva virhe. Muutaatiot ovat luonnonvalinnan raaka-aineet. Se on itse asiassa uuden geneettisen materiaalin ainoa lähde. Mutaatioista suurin osa on neutraaleja, ts. ne eivät johda havaittaviin muutoksiin eliön elonjäämismahdollisuuksissa tai sopivuudessa elinympäristöönsä; muutaatioista, jotka eivät ole neutraaleja, suurin osa on vahingollisia tai haitallisia. Vain pieni osa on adaptiivisia eli auttavat eliötä elämään ja lisääntymään elinympäristössään; mutta tästä pienestä osamäärästä evoluutio syntyy. Useampien eläinten ja kasvien DNA:ssa on suurehko määrä materiaalia, jolla ei ole tunnettua geneettistä roolia. Ihmisen tapauksessa tämä "roska-DNA:n" eli tilke-DNA:n osuus on peräti 97%. Tämä prosenttimäärä vaihtelee suuresti myös toisiaan lähellä olevien lajien välillä. Mutaatiot näissä alueissa ovat aina neutraaleja ja näihin ei kohdistu ns. selektiivistä painetta. Siksi ne ovat sopivia ns. "molekyylikelloja", joiden avulla eri lajien geneettiset etäisyydet voidaan mitata. Aina on kuitenkaan oltava varovainen. Se, että emme tiedä, jonkin DNA-alueen käyttötarkoitus, ei välttämättä merkitse, että sellaista ei olisi olemassa. Viime aikoina on löytynyt esimerkkejä tästä juuri roska-DNA:n joukosta. Silloin molekyylikellon käytön edellytykset eivät täyty. Hyödyllisten mutaatioiden todennäköisyys eliössä on pieni. Ja jotta kyseinen hyödyllinen mutaatio voisi periytyä jälkeläisille, sen täytyy tapahtua sukusolulinjassa, missä se ei tapahdu kuin äärimmäisen harvoissa tapauksissa. Silti niin voi tapahtua ja tapahtuukin jatkuvasti. Esimerkiksi säteilyttämällä on saatu aikaan erilaisten eläin- ja kasvilajien sukusolulinjoihin sellaisia muutoksia, jotka ovat periytyneet jälkipolville. Eräät näistä ovat olleet eliölle eduksi. Luonnossa esiintyvä säteily on yksi mutaatioiden aiheuttaja, mutta koska luonnossa säteily on huomattavasti alhaisempaa kuin säteilytyskokeissa, tapahtuu luonnossa mutaatioita paljon harvemmin. Luonnossa kuitenkin on aikaa sekä yksilöitä huomattavasti enemmän "käytettävissä" kuin säteilytyskokeissa, joten edullisia mutaatioita syntyy lähes välttämättä pitkien aikojen kuluessa, vaikka ne ovat harvinaisia ihmisten aikaskaalalla. Edullisen mutaation tunnistaa siitä, että sen saaneet eliöt menestyvät sukupolvesta toiseen. Niitä, jotka eivät saa yksilöä menestymään, kutsutaan haitallisiksi tai neutraaleiksi mutaatioiksi. Vähänkin edulliset mutaatiot toisinaan leviävät, ja tulevat vallitsevaksi tyypiksi populaatiossa. Silloin edullisen mutaation saaneet ovat enemmistössä, ja seuraavan edullisen mutaation saa luultavimmin joku edellisen mutaation saanut yksilö. Näin edulliset mutaatiot kasautuvat. Mitä tekee tätä kasautumista vielä nopeammaksi, on ns. sukupuolellinen lisääntyminen, jonka seurauksena geenit "sekoitetaan" kuin korttipakka ja populaation eri osissa yhtä aikaa sattuneet hyödylliset mutaatiot saadaan yhdistetyksi yhteen yksilöön. Näin evoluutio muuttuu "rinnakkaisprosessoinniksi". Konkreettinen esimerkki on paikallaan. Jos laji hyötyy nykyisessä ympäristössään vaikkapa pitkistä jaloista, jalan pituutta, ja sitä kautta nopeutta kasvattavat mutaatiot ovat edullisia mutaatioita. Koska nopeammat esimerkiksi pääsevät paremmin pakoon saalistajiaan, ne pääsevät lisääntymään useammin, ja monen sukupolven aikana on todennäköistä, että pitempijalkaisuuden geenit tulevat yleisiksi ominaisuuksiksi populaatiossa. Nämä pidempijalkaiset voivat saada myös muita edullisia mutaatioita, jolloin mutaatiot todellakin kasautuvat. Ja mikäli laji on jakaantunut useammalle eristäytyneelle alueelle, nämä edulliset mutaatiot tai niiden kasaumat eivät tietenkään kulje kaikkien lajin edustajien saataville. Pian mutaatioita on kertynyt niin paljon, etteivät eri kantojen edustajat ole keskenään lisääntymiskykyisiä. Tällöin on tapahtunut lajiintuminen edullisten mutaatioiden kasaantumisen seurauksena.

Lajiutuminen

tilke-DNA Lajiutuminen on yhden lajin kehittyminen useammaksi. Lajiutumiselle erotetaan kolme mekanismia:
- Allopatria: populaation osat elävät maantieteellisesti erillään.
- Sympatria: populaation osat elävät samassa maantieteellisellä alueella, mutta eri ekologisissa lokeroissa.
- Parapatria: populaation osat elävät maantieteellisesti vierekkäin. Kaikissa tapauksessa osapopulaatioiden geneettiset ominaisuudet muuttuvat satunnaisesti kumuloituvien mutaatioiden seurauksena yhä enemmän erilleen. Lopulta eri populaatiot ovat geneettisesti niin kaukana toisistaan, etteivät ne pysty enää saamaan keskenään lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Näin on syntynyt kaksi lajia. Parapatrian erikoistapaus on ns. rengaslaji (ks. [http://en.wikipedia.org/wiki/Ring_species Ring Species]), jossa on kyse monesta vierekkäisestä populaatiosta, jotka kaikki lisääntyvät naapurinsa kanssa, mutta ääripäät eivät enää lisäänny keskenään.

Migraatio

Migraation rooli evoluutiossa on se, että tietyssä paikassa alkuperänsä saanut uusi, hyödyllinen perinnöllinen piirre valtaa tietyn ajan kuluessa koko populaatiota. Mitä suurempi yhtenäinen populaatio, sitä suurempi myös mutaatioiden määrä, myös hyödyllisten mutaatioiden määrä, joka on tästä vain pieni murto-osa. Eli miten suurempi populaation koko yksilöinä, sitä nopeammin evoluutio edistyy. Populaatiosta tulisi kuitenkin vaatia, että yksilö voi fyysisesti matkustaa paikasta toiseen populaation sisällä. Kuivalla maalla eläville organismeille esim. se tarkoittaa, että on oltava yhtenäine kuiva maa-alue. Jos koko maapallo olisi tässä merkityssä yhtenäinen, olisi kaikkialla maapallolla vain ja ainoastaan samat lajit, yksi laji per ekologinen lokero. Näin ei kuitenkaan ole, ja siksi voi löytyä eristyksissa toisistaan monta samanlaista lajia. Tästä vaikuttavin esimerkki on Australia. 45 miljoona vuotta sitten Australian mannerlaatta erosi lopullisesti etelämantereeltä ja purjehti pois, niin, että Australiassa elävät oliot kehittivät eri tavalla (ja paljon hitaammin) kuin eliöt muualla. Yli 100 miljoona vuotta sitten kaikki nisäkkäät olivat vielä pussieläimiä. Vasta myöhemmin kehittyi nykyiset plasentaaliset nisäkkäät, jotka synnyttävät jälkeläistensä meille tutulla tavalla. Nämä kehittyivät vain Australian ulkopuolella eivätkä enää mannerlaattojen eri jakautumisten ja liikkumisien kautta (monimutkainen tarina! Ks. laattatektoniikka) päässeet Australiaan. Australissa elävät edelleen pussieläimet ja ovat sopeutuneet samoihin eri ekologisiin lokeroihin kuten muussa maailmassa. Esim. missä muussa maailmassa on susia, hiiriä ja myyriä, on Australiassa pussisusi, -hiiri ja -myyrä. Tämä on myös esimerkki konvergenssista. Jos tuodaan kehittyneempiä eläimiä muusta maailmasta Australiaan, ne lisääntyvät räjähdysmäisesti... koska ovat kehittyneempiä. Näin kävi mm. koiran ja jäniksen kanssa. Näin pussieläimet ovat tavallaan "eläviä fossiileja" ja vaikuttavia evoluution todistuskappaleita.

Yhteinen esi-isä

Darwin ehdotti, että kaikilla eliölajeilla on yhteinen esi-isä; jokainen eliö on kehittynyt samasta alkueliöstä, joka on elänyt ainakin 3,5 miljardia vuotta sitten. Se, että kaikki maapallon eliöt käyttävät samalaista perintöainesta (DNA), samanlaista transkriptiomekanismia DNA:sta proteiiniin (ja käytännössä samaa kolmen emäksen kooditaulukkoa) sekä energiantuotantoon ATP:tä, tukevat tätä. Myös kaikkien proteiinien aminohappojen ja monen muun molekyylin vasenkätisyys voidaan näin helposti selittää. Helposti syntyvä väärinkäsitys on, että tämä "yhteinen kantaisä/-äiti" oli yksin maailmassa. Luultavammin se oli vain yksi yksilö jo elämäntäytteisessä valtameressä. Kaikki muut ovat kuitenkin epäonnistuneet jatkamaan sukuaan näihin päiviin saakka. Toinen väärinkäsitys on, että se olisi maapallon ensimmäinen eliö. Realistisempi kuva on, että se oli pitkän kehitysprosessin lopputulos, jonka varhaisimmat vaiheet eivät välttämättä olleet edes yksiselitteisesti "eläviä". Ks. abiogeneesi.

Yksilön kehitys ja elinten alkuperä

Kun monisoluinen organismi kehittyy munasolusta, alkaa ennen pitkää kehittyä erityyppisiä kudoksia ja muodostua elimiä. Prosessi on monivaiheinen ja peräkkäiset vaiheet ovat geenien ohjaamia. Eri eläimillä voi olla hyvin samannäköisiä elimiä. Esim. hyönteisillä ja linnuilla on siivet, delfiineillä, pingviineillä ja kaloilla on evät, jne. Toisaalta eri eläinlajeilla voi olla hyvinkin erinäköiset elimet, kuten evät, siivet ja kädet, joilla voi erilaisuudesta huolimatta olla yhteinen alkuperä. Samannäköisyys ja sama toiminnallinen funktio eivät välttämättä merkitse samaa evolutiivista historiaa. Jos samanlaisilla ja samaa toimintaa suorittavilla elimillä ei ole samaa kehityksellistä (embryologista) taustaa, kyse on analogisista elimistä. Hyönteisten ja lintujen siivet tai nisäkkäiden ja mustekalojen silmät ovat analogisia elimiä. Nisäkkäiden etujalat ja lintujen siivet puolestaan ovat alkiovaiheensa alussa hyvin samanlaisia ja sitten erilaistuvat omiin tehtäviinsä. Tätä kutsutaan homologiaksi. Evoluutioteorian mukaan yksilöiden kehityksen yhtäläisyys edustaa lajien yhteistä alkuperää ja kehityksen yhtäläisyyttä. Räikeästi yksinkertaistaen lajin vanha kehityspolku näyttäytyy ainakin osittain jokaisen yksilön alkionkehityksessä. Evoluutioteoria ennustaa, että eri eläinlajit, joilla on yhteisesti homologiset elimet, ovat "lähisukulaisia". Ja näin on yleisesti havaittu: mitä enemmän todisteita, että lajit ovat lähellä toisiaan, sitä enemmän löytyy myös elinten homologioita. Evoluution edellyttämä sukulaisuussuhde eli "yhteinen polveutuminen" on ainoa teoria joka vaatii tätä, ja sen puuttuminen olisi evoluutioteorian kohtalokas vastatodistus. Mielenkiintoisia ovat myös ns. rudimentaariset eli surkastuneet elimet: ihmisillä mm. viisaudenhammas ja umpilisäke. Darwin itse mainitsi Boa-käärmeiden surkastuneet takatassut. Muilla käärmeillä sellaisia löytyy vain alkiovaiheessa eikä enää aikuisyksilössä. Myös linnuilla on alkiovaiheessa hampaiden alkuja (vrt. Archaeopteryx), jotka sitten häviävät.

Fossiiliset todisteet

Evoluution olemassaololle katsotaan olevan luonnossa useita sitä tukevia merkkejä. Niistä ehkä tunnetuin on darwininsirkkujen erikoistuminen 13:ksi eri lajiksi Galápagossaarilla yhdestä saarille saapuneesta kantalajista. Niiden nokat ovat erikoistuneet erilaisten ravintolokeroiden täyttämiseen. Siitä myös Darwin sai ideansa lajien synnystä. Myös fossiilit kertovat evoluution olemassaolosta. Esimerkiksi lintujen ja nisäkkäiden oletetaan kehittyneen matelijoista, ja jo vuonna 1861 löydettiin Archaeopteryxin (höyhenpeitteinen lintulisko) fossiili, joka oli välimuoto lintujen kehityksessä. Fossiileista saadun tiedon kertyminen tarkentaa toistaiseksi hyvin aukkoista kuvaa nykyajan lajien oletetuista esi-isistä, sukulaisuuksista ja synnystä.

Molekyylibiologiset todisteet

Molekyylibiologisista todisteista on edellä jo käsitelty molekyylikellojen käyttöä eri lajien välisten geneettisten "etäisyyksien" laskemiseksi. Menetelmä ei ole ongelmaton: kellojen kalibrointi voi olla vaikeaa ja kellojen "tikitysnopeus" riippuu mm. siitä, kohdistuuko tiettyyn geenisekvenssiin ns. selektiivinen paine. Parhaat molekyylikellot ovat ns. tilke-DNA-alueet, jotka eivät koodaa mitään proteiinia eivätkä siis tule ilmentyneeksi fenotyypissä. DNA-alueet, jotka koodaavat toimivaa proteiinia (eli geenit), muuttuvat yleensä paljon hitaammin, koska mutaatiot toimivassa geenissä ovat suurilta osin vahingollisia ja siksi luonnonvalinta hoitaa ne pois populaatiosta. Molekyylikelloista saatu luotettava tieto vahvistaa suurilta osin ne samat polveutumissuhteet lajien välillä, jotka saatiin selville jo vertailevasta anatomiasta ja fossiilisesta aineistosta. Näennäiset ristiriidat liittyivät yleisesti tapauksiin, jossa polveutumistilanne oli alun perin anatomian ja fossiilien perusteella epäselvä. Toinen menetelmä näiden sukulaissuhteiden selville saamiseksi geneettisistä sekvensseistä perustuu ns. plagioituihin virheisiin. Tilke-DNA alueisssa on monien toimivien geenien kopioita, jotka ovat vahingoittuneet siten, että ne eivät enää toimi. Tällaisista lajeille yhteisistä virheistä voidaan päätellä, että virheet ovat olleet olemassa jo ennen lajien erkaantumista. Esimerkki tällaisesta tapauksesta on kädellisille yhteinen mutaatio, jonka takia ne eivät pysty valmistamaan C-vitamiinia toisin kuin lähes kaikki muut nisäkkäät. (Marsutkaan eivät pysty valmistamaan C-vitamiinia itse, mutta niillä mutaatio on erilainen.)

Esimerkki fossiilisista välimuodoista: Valaat

Valaat on pitkään tiedetty nisäkkäiksi, ja eräillä nykyaikaistenkin valaslajien edustajilla on joskus harvinaisena oireyhtymänä surkastuneet takaraajantyngät. Valailta löytyvät myös lantioluun erittäin pienet ja selkärangasta irralliset surkastumat. Silti on ollut pitkään epävarmaa, mistä maalla elävistä nisäkäslajeista valaat ovat kehittyneet ja miten. Kuitenkin, vuonna 1983 löytyi Pakistanista vanhimman siihen mennessä tunnetun valaan pakicetukseksen kallo 52 miljoonan vuoden takaa. Kallon anatomia kertoi siirtymävaiheesta maaelämästä vesielämään. Tämän valaan kuuloluut eivät olleet kehittyneet vedenalaiseen kuulemiseen, kuten myöhempien valaiden. 1990 löytyi ensimmäinen täydellinen valaan takaraajan luusto useine varpaineen, yhdistyneenä fossiloituneeseen luurankoon. Nämä jalat kuuluivat basilosaurukselle, joka eli kymmenisen miljoonaa vuotta pacicetuksen jälkeen. Nämä raajat eivät kuitenkaan soveltuneet kävelyyn. 1993 löytyi lopulta Pakistanista muinainen valas indocetus ramani, jonka raajat soveltuivat maaelämään, joskin olivat erittäin kömpelöt. Nämä valaat pystyivät luustostaan päätellen kulkemaan maalla nykyisiä hylkeitä paremmin. 1994 löytyi Pakistanista valas ambulocetus natans, joka nimettiin käveleväksi valaaksi sen ominaisuuksien herättämän innostuksen perusteella. Tämä valas kykeni täysin maaelämään. Sillä oli voimakas lantio, joka tuki valtavia, voimakkaita jalkoja. Sen varpaat päättyivät jonkinlaisiin kavioihin tai kavioiden surkastumiin. Sillä oli pyrstön tilalla pitkä häntä, ja se ui ilmeisesti takaraajojensa avulla samaan tapaan kuin nykyajan hylkeet. Valas oli pienempi, kuin valtaosa nykyajan valaista, suunnilleen ison merinorsun kokoinen. Valaiden esi-isäksi sen tunnisti kuitenkin valaille tyypillisestä pääkallosta ja luuston ilmeisistä yhteyksistä muihin valasfossiileihin. Tätä ratkaisevaa valaslöytöä täydensi vielä toinen, kolmisen miljoonaa vuotta uudempi valaslaji rodhocetus casrani, joka oli hieman enemmän ambulocetusta merielämään sopeutuneempi. Ambulocetus natans löydettiin muinaisesta jokisuistosta, jossa maaeläimen oli edullista käydä vedessä, hampaistaan päätelleen ehkä saalistamassa kalaa. Sen sijaan rodhocetus casranin jäänteet löytyivät merisedimentistä. Kolmen miljoonan vuoden aikana valaiden esi-isät olivat siis siirtyneet matalasta rantavedestä syviin vesiin. Löydetyt valasfossiilit muodostavat ajoitetun aikajanan vaihe vaiheelta merielämään sopeutuneemmista eläimistä, johtaen aukottomasti kaviollisista maaeläimistä nykyvalaisiin. Fossiileista voidaan myös seurata yksittäisten elinten, kuten kuuloluiden kehitystä maahan sopeutuneesta välivaiheen kautta mereen sopeutuneeseen. Kyseessä on yksi parhaista evoluutioprosessia kuvaavista löytösarjoista.

Teorian synty

1994 Charles Darwin oli jo opiskellut yliopistossa teologiaa, geometriaa ja klassikoita, mutta hänellä ei ollut vielä luonnontieteellistä koulutusta, joten vuonna 1831 hän lähti maailman ympäri purjehtivan HMS Beagle -aluksen mukaan. Koko matkan tärkein vaihe oli kuukausi Galápagossaarilla, yksinäisellä saariryhmällä Ecuadorista länteen. Siellä hän huomasi, että jokaisella saarella näytti olevan aivan oma peippotyyppinsä. Yhdenkin saaren eri lokeroissa elivät eri peippolajit. Kuitenkin ne olivat selvästi peräisin samasta kannasta. Se, mitä Darwin matkalla näki, teki hänet vakuuttuneeksi siitä, etteivät lajit säily muuttumattomina, vaan että ne pystyvät mukautumaan uusiin oloihin. Jäljelle jäi vain kysymys, miten muutos tapahtuu. Vuonna 1838, lokakuun 3. päivänä hän sai äkillisen oivalluksen lueskellessaan Thomas Malthusin teosta väestöjen kasvusta. Malthusin teoksessa väitettiin, että väestö lisääntyy räjähdysmäisesti, ellei mitään esteitä ole. Darwin ajatteli, että syntyvästä ylijäämästä menestyivät ne, joilla oli olosuhteiden kannalta suotuisia muutoksia, ja ne, joilla oli epäsuotuisia muutoksia, hävisivät. Tästä periaatteesta käytetään nimitystä luonnonvalinta. Olosuhteet eli ympäröivä luonto valitsee, mitkä yksilöt jäävät eloon. Olosuhteiden muuttuessa myös laji kehittyy uusien olosuhteiden mukaiseksi. Juuri, kun Darwin oli saamaisillaan pääteoksensa valmiiksi, ilmeni, että Alfred Russell Wallace oli Malaijien saaristossa tullut samoihin johtopäätöksiin kuin Darwin. Darwinin pääteos Lajien synty ilmestyi lokakuun 24. päivänä vuonna 1859. 1250 kappaleen painos myytiin loppuun seuraavana päivänä.

Evoluutioteorian historian vaiheita

Lähes kahdentuhannen vuoden ajan juutalaisperäistä luomiskertomusta pidettiin Euroopassa totena. Irlantilainen Raamatun tutkija, piispa James Usher (1581-1656) oli laskenut, että maailma luotiin vuonna 4004 ennen ajanlaskun alkua lokakuun 23. päivänä klo 9 aamulla. Maailmamme siis olisi vain noin kuudentuhannen vuoden ikäinen. Geologeja alkoi jo 1700-luvulla kuitenkin askarruttaa kysymys siitä, mistä sukupuuttoon kuolleiden eläinten jäännökset kallioperässä olivat peräisin. Aluksi tätä yritettiin selittää siten, että nämä eläimet olivat kuolleet vedenpaisumuksessa. Vedenpaisumuskertomukset ovat yleismaailmallisia, ja sellainen löytyy myös Raamatusta. Asiaa mutkisti se, että alemmista kerroksista löytyi "vedenpaisumusta" edeltäneitä eläimiä, jotka näyttivät edustavan jotenkin alkukantaisempaa kehitysvaihetta. Vähäksi aikaa uskonnollinen selitys pelastettiin väittämällä, että olisi ollut useita vedenpaisumuksia. Maapallon ikälaskelmaa jouduttiin kuitenkin tarkistamaan, siihen lisättiin 80 000 vuotta. Nykyaikaisen geologian isänä tunnettu Charles Lyell osoitti kuitenkin vuonna 1830, että ihminen asui hyvin iäkkäällä planeetalla. Charles Darwinin teoriat herättivät runsaasti vastustusta heti julkaisunsa jälkeen pudottamalla ihmisen luomakunnan kruunun paikalta muiden eliölajien joukkoon. Ajatus ihmisestä eläimen sukulaisena herätti inhoa, ja lehdissä julkaistiin pilapiirroksia Darwinista apinaserkkujensa kanssa. Toinen ajatus oli, että ihmisistä tulisi julmia ja moraalittomia, koska he ovat periytyneet eläimistä. (katso: naturalistinen virhepäätelmä) Tärkeää osaa kiistassa kehityksen kannattajien ja luomisen kannattajien välillä näytteli Charlesin isoisä Erasmus Darwin, joka päätyi siihen lopputulokseen, että kaikki elolliset oliot ovat yhteisen esi-isän jälkeläisiä. Ihmisen hän sijoitti apinoiden sukulaiseksi. Jean Baptiste Lamarck rakensi Erasmus Darwinin pohjalle ja yritti selittää, että esimerkiksi kirahvin pitkä kaula olisi syntynyt sukupolvia seuranneesta kaulan venyttämisestä. Lamarck luuli, että hankitut ominaisuudet periytyvät. Tämä väite on sittemmin osoitettu täysin paikkansapitämättömäksi. Eräänä kesäkuisella iltapäivänä 1860 Worchesterin piispatar sai kuulla väitteen, että ihmiset polveutuvat apinoista. Hänen kerrotaan huudahtaneet: "Hyvänen aika, apinoista! Toivotaan, ettei se pidä paikkaansa, mutta jos niin kuitenkin on, rukoilkaamme, ettei tieto siitä leviä." Loppujen lopuksi piispattaren ei olisi tarvinnut olla aivan niin huolestunut. Ihmisillä ja apinoilla on kyllä yhteinen esi-isä, mutta varsinaisista apinoista emme polveudu. Puolen vuoden kuluttua Lajien synnyn ilmestymisestä Darwinin kannattajat Thomas Huxleyn johdolla ottivat yhteen piispa Samuel Wilberforcen kanssa. Wilberforce piti loistavan puheen, mutta erehtyi lopuksi kysymään Huxleyltä: "Entä Te, Sir, oletteko apinain sukua isoisänne vai isoäitinne puolelta?" Huxley vastasi: "Ei kenenkään ole syytä hävetä sitä, että hänen isoisänsä tai isoäitinsä on ollut apina. Mikäli voisin itse valita esivanhempani, ja sen olisiko esi-isäni ollut apina vai sellainen henkilö, joka käyttää skolastiseen koulutukseen perustuvaa ajattelua johtamaan harhaan puolustuskyvytöntä yleisöään eikä vastaa väittein vaan ivailuin vakavan ja syvällisen filosofisen ongelman tueksi esitettyihin tosiasioihin ja järkeilyyn, en epäröisi hetkeäkään valita apinaa". Toisin sanoen Huxley ilmoitti mieluummin valitsevansa esi-isäkseen apinan kuin Wilberforcen. Yleisö tervehti tätä vastavetoa naurunpuuskin, ja Huxley oli voittanut sillä kertaa. Samuel Wilberforce Pian löydettiin ensimmäiset esi-ihmisten kallot. Aluksi niiden merkitystä ei kuitenkaan ymmärretty. Kun vuonna 1856 löydettiin ensimmäiset Neandertalin ihmisen luurangot, niiden väitettiin kuuluneen raakalaisille, ja suurin osa luista hävisi. Vuonna 1868 löydettiin Cro-Magnonin ihmisen jäännöksiä.

Suomessa

Suomessa evoluutioteoriaa esiteltiin ensimmäistä kertaa Tiedeseuran 25-vuotisjuhlakokouksessa vuonna 1864. Eläintieteen professori V. Mäklin ei oikein osannut antaa arvoa evoluutioteorialle, ja "Tiedeseuran ystävät" laativat vastalauseen Helsingfors Dagbladiin. Nils Nordenskiöld kirjoitti Darwinin teorian puolesta Litterär Tidskriftissä. Vuonna 1889 käytiin kuuluisa "uskonsota Jyväskylässä". Vuonna 1889 Eero Erkon toimittama Keski-Suomi aloitti kirjoitussarjan Ihmiskunnan lapsuuden ajoilta. Siitä syntyi kiivas keskustelu, ja evoluutioteoriaa puolustivat Kuopiosta käsin Minna Canth ja Juhani Aho. Vähitellen myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko hyväksyi evoluutioteorian, mutta Suomessa on edelleen joukko uskonnollisia vähemmistöjä, jotka kieltävät evoluutioteorian.

Evoluutio ja yhteiskunnallinen ajattelu

Yhteiskunnallisella alueella darwinismilla oli kahdenlaisia vaikutuksia. Toisaalta darwinismi innosti luonnontieteellistä ajattelua, joka tarkastelee ihmistä luonnon osana (positivismi). Tämän käytännön tuloksena on ollut realistisempi ihmisten omakuva, sekä lääketieteen edistys. Toisaalta darwinismi on innostanut itsekkyyttä lietsovia ajatussuuntia, jotka pitävät olemassaolon taistelua myös kaiken yhteiskuntaelämän perustana. Niin sanotulla sosiaalidarwinismilla oli vaikutusta myös liberalismin perustajiin kuuluneeseen Herbert Spenceriin. Kuten monet tieteilijät ovat kuitenkin painottaneet, lienee tässä kyse "olemisen" ja "pitämisen" välisestä sekaannuksesta (katso lisää täältä), joka on filosofisesti kyseenalainen. Se, että asiat ovat tietyllä tavalla, ei merkitse sitä, että meidän pitäisi käyttäytyä tietyllä (vastaavalla?) tavalla. Meillähän on ihmisinä vapaa tahto ja vastuu. Näiden tieteilijöiden mukaan tämä on samanlainen väärinkäsitys kuin se, että "luonnoton" olisi sama kuin "paha", ns. naturalistinen erhe. Tosiasiat eivät voi päättää meidän puolestamme, miten toimia oikein tai väärin. Katso mm. [http://www.stephenjaygould.org/library/gould_kansas.html Stephen Jay Gould]. Kehitysoppi on mahdollistanut uuden perspektiivin luomisen myös luonnonsuojeluun, ympäristönhoitoon ja "eläinten oikeuksiin". Kun perinteinen (kristillisperäinen) asennoitumistapa on ollut "vastuullinen huolehtiminen" (en. stewardship), on nyt kuvaan tullut mukaan se filosofia, että kaikki maapallolla elävät olennot olisivat "kanssamatkustajia" Maa-avaruusaluksella, ja vielä sukulaisiakin.

Johtopäätöksiä

Uuden ajan aatehistoriassa on tapana puhua kahdesta suuresta vallankumouksesta. Ensimmäinen vallankumous oli maakeskeisen todellisuuskäsityksen sortuminen. Tähtitieteilijä Kopernikuksen mukaan tätä ensimmäistä vallankumousta, joka tapahtui noin neljäsataa vuotta sitten, kutsutaan kopernikaaniseksi vallankumoukseksi. Toinen mullistus alkoi, kun Darwin osoitti, että ihmiskuntakin on osa luontoa eikä suinkaan mikään erillinen ilmiö. Evoluutio (suppeassa merkityksessä, yleisesti muuttumista merkitsevänä prosessina) on laajasti hyväksytty ja havaittu tosiasia, jopa useimpien kreationistien keskuudessa. Sen sijaan esimerkiksi yhteisen polveutumisen teorian oikeellisuutta ja luonnonvalinnan mahdollisuuksia kyseenalaistetaan. Evoluutioteoriaa epäilevät kreationistit eivät useinkaan pidä totena kokonaan uusien lajien kehittymistä (josta he käyttävät usein nimitystä makroevoluutio), sen sijaan olemassa olevien lajien populaatioiden muuntelua ei kiistetä. Populaatioiden sisäinen muuntelu ei ole ainoastaan jo olemassa olevien geenien valikoitumista uusiksi kombinaatioiksi, vaan myös sellaisia mutaatioita on syntynyt, jotka ovat parantaneet lajin elinmahdollisuuksia. Darwinistinen evoluutioteoria tiedeyhteisön laajalti kannattama näkemys lajien monimuotoisuuden synnystä.

Katso myös

- Evoluutiopsykologia
- Intelligent design
- Kreationismi
- Kulttuurievoluutio
- Makroevoluutio
- Meemi
- Spekulatiiviset ajatukset evoluutiosta

Kirjallisuutta

Pääartikkeli: Luettelo evoluutiota käsittelevistä kirjoista

Aiheesta muualla

- [http://groups.msn.com/Evoluutiofoorumi Evoluutiofoorumi]
- [http://www.darwin-seura.fi/ Darwin-seura ry], evoluutioteoreettista tutkimustapaa Suomessa edistävä yhdistys
- [http://www.darwin-seura.fi/Forum/ Darwin-seuran keskustelufoorumi]
- [http://www.biomi.org/biologia/evoluutio/ Evoluutio ja evoluutioteoria - Elämän kehitys nykytieteen valossa - Biomi.org]
- [http://www.oph.fi/etalukio/opiskelumodulit/biologia/evoluutio/ Etälukion Evoluutio]
- [http://www.talkorigins.org Talk.Origins Archive]
- [http://www.talkorigins.org/faqs/origin.html Lajien synty, Englanninkielinen alkuperäisteksti]
- [http://www.talkorigins.org/faqs/faq-intro-to-biology.html Introduction to Evolutionary Biology by Chris Colby]
- [http://www.thinking-aloud.org/evolution-by-natural-selection/current.htm Evolution by Natural Selection (an introduction)]
- [http://charles-darwin.classic-literature.co.uk/ Charles Darwin Books]
- [http://www.genomenewsnetwork.org/categories/index/genome/evolution.php Evolution News from Genome News Network (GNN)]
- [http://www.nap.edu/books/0309063647/html/ National Academy Press: Teaching About Evolution and the Nature of Science]
- EvoWiki [http://www.evowiki.org]
- [http://www.pbs.org/wgbh/evolution/index.html Evolution] - Provided by PBS.
- [http://science.howstuffworks.com/evolution.htm/printable How Evolution Works]
- [http://www.ewtn.com/library/PAPALDOC/JP961022.HTM Message to the Pontifical Academy of Sciences: On Evolution, by Pope John Paul II, 22 October 1996.]
- [http://www.icp.ucl.ac.be/~opperd/private/proteins.html Phylogenetic Analysis of Proteins]
- [http://www.icp.ucl.ac.be/~opperd/private/m_e_index.html Molecular evolution]
- [http://www.lce.hut.fi/teaching/S-114.240/k97/ga/gasis.html Johdatus evoluutiolaskentaan ja geneettisiin algoritmeihin]
- [http://www.iscid.org/hirsch-acs-talk-2000.php#Appendix Evoluutioteoriaa kohtaan esitettyä kritiikkiä lyhyesti lähdeviitteineen] (engl.)
- [http://www.espoohsrk.fi/html/body_evoluutio1.htm Evoluutio - luonnontiedettä vai filosofiaa?] Luokka:Evoluutio Luokka:Biologia ja:進化論 ko:진화 생물학

Lasi

Lasi on sulatettujen silikaattien jähmettyessä muodostunut massa. Lasi on haurasta, kovaa ja yleensä läpinäkyvää. Sulatetun silikaatin jäähtyessä, atomit eivät enää palaudu kiteiseen muotoon vaan jähmettynyt massa jää lasiksi. Tavallinen ikkunalasi läpäisee näkyvää valoa, mutta ei juuri ollenkaan ultraviolettisäteilyä. Lasi ei juurikaan johda sähköä sen jälkeen kun se on jähmettynyt, mutta ennen sitä kun se on vielä juoksevaa, se johtaa erittäin hyvin sähköä. Lasi ei myöskään johda erityisen hyvin lämpöä, minkä vuoksi se täytyy jäähdyttää hitaasti. Jos lasi jäähdytetään liian nopeasti, lämpötila laskee lasimassassa epätasaisesti ja lasiin jää sisäisiä jännitystiloja. Vähäinenkin ulkopuolinen voima saattaa purkaa näitä jännityksiä, jolloin lasi särkyy lähes räjähdysmäisesti. Tämän on saattanut moni huomata kun on kaatanut kylmään lasiin vaikka kuumaa kahvia tai teetä.

Lasin raaka-aineet

Eri tarkoituksiin valmistettavilla lasilaaduilla on erilainen koostumus. Pullot, purkit, ikkunalasi ja hehkulamput ovat ns. natronlasia, jonka raaka-aineet ovat kvartsihiekka (piidioksidi) noin 3/4, sooda (natriumkarbonaatti, Na₂C O₃ (Na₂O) n.15% ja kalkkikivi (kalsiumkarbonaatti, Ca C O₃) n.10%. Jos soodan sijasta käytetään potaskaa (kaliumkarbonaattia), saadaan kirkkaampaa ns. böömiläistä kristallilasia. Lyijyoksidia sisältävä kristalli soveltuu taidelasiksi. Booripitoista lasia käytetään tekniikassa.

Miten lasi valmistetaan?

Raaka-aineet sekoitetaan oikeassa suhteessa, jolloin saadaan ns. mänkiä. Tämä seos sulatetaan lähes 1500 C:n kuumuudessa uunissa. Sulatusta seuraa lasimassan muovaus ja lasin jäähdytys. Ikkunalasi (levylasi) valmistetaan vetämällä eli rullaamalla. Sulatteeseen kastetaan kuuma rauta, johon tarttunut lasi nousee levynä rautaa nostettaessa. Lasilevyn paksuus säädetään veronopeudella. Jäähdytyksen jälkeen se voidaan leikata sopiviksi paloiksi. Pullot ja hehkulamput valmistetaan koneissa puhaltamalla. Automaattikoneet puhaltavat paineilmalla 200 000 pulloa vuorokaudessa tai 900 hehkulamppua minuutissa. Lasilautasia, tuhkakuppeja, ja huokeita juomalaseja tehdään valurautamuoteissa puristamalla. Lasia valmistetaan Suomessa mm. Nuutajärven, Riihimäen, Ryttylän, Karhulan sekä Iittalan tehtaissa.

Jälkikäsittely

Peililasi ja korkealaatuiset ikkunalasit saadaan levylasia hiomalla ja kiillottamalla. Lasi voidaan koristella esim. kaivertamalla, etsaamalla tai maalaamalla. Lasi kestää hyvin happoja, mutta poikkeuksen tekevät fluoriyhdisteet joilla voidaan syövyttää kuvioita lasin pinnalle. Puhaltamalla voimakkaasti hiekkaa läpi levyn, johon on leikattu kuvioita, saadaan nämä näkymään lasissa himmentyneenä pintana. Läpinäkymätönlasi eli opaali- tai maitolasi syntyy siten, että jo lasin raaka-aineseokseen lisätään kiteytyviä aineita. esim. kryoliittiä, fluorisälpää ja luutuhkaa. Lasin värit johtuvat metallioksideista. rauta = vihreä, kobolttioksidi = sininen, seleeni = punainen, hiili = ruskea.

Taitoa ja taidetta

Nykypäivänä suurinosa lasista valmistetaan koneilla. Kuitenkin pieniosa joistakin lasisista taide- ja koriste-esineistä valmistetaan puhaltamalla. Lasinpuhallus on vanhaa arvossa pidettyä käsityötä. Rautaisessa n.1,5 metrin pituisessa puhalluspillissä on erityinen suukappale. Pillin toiseen päähän otetaan kimpale lasisulatetta, joka puhalletaan ontoksi. Sulatetta lisäten ja koko ajan pilliä pyöritellen lasi muovataan halutuksi esineeksi, joko vapaasti tai muottia käyttäen. Suomalainen lasitaide on noussut maailmanmaineeseen 1940-luvulta alkaen. Taiteilijoitamme ovat esim. Kaj Franck, Timo Sarpeneva, Nanny Still ja Tapio Wirkkala. He ovat muotoilleet jokapäiväiseen käyttöön tarkoitettua lasiesineistöä. [http://koal.cop.fi/prosessitekniikka/doc-html/lasi.html Prosessi tekniikka] [http://norssi.oulu.fi/projektit/6awww/heikkiva/lasipro_2.htm Heikin lasisivut] Luokka:Raaka-aineet ms:Kaca ja:ガラス simple:Glass th:แก้ว

Kitka

Kitka eli liikevastus on pintojen epätasaisuudesta johtuva vastustava voima, joka ilmenee kahden toisiaan koskettavan pinnan liikkuessa vastakkain. Kitka on ilmiö, jonka voittamiseksi kappaleen on tehtävä työtä yhtälön W = Fs mukaisesti. Tällöin kappaleeseen varastoitunutta energiaa muuttuu muiksi energian muodoiksi, kuten lämmöksi. Kitkan eri lajeja ovat vierimiskitka, pyörimiskitka, sekä liukumiskitka. Kappaleen lähtökitka on suurempi kuin kappaleen liikkumiskitka. Kitkavoima on yhtä suuri kuin kitkakertoimen (joka on tapauskohtainen) ja kappaleen pintaa vastaan kohtisuoran tukivoiman tulo:

F\phi  _k = \mu _k \cdot F_n = - \mbox \cdot \mbox \cdot g \cdot \sin \alpha

, missä

\sin \alpha

on tukivoiman sekä pinnan välisen kulman sini. Kitkavoima on vektorisuure ja sillä on siis suuruuden lisäksi aina myös suunta. Kitkaa voidaan usein pienentää muun muassa pintoja tasoittamalla sekä muuttamalla liukumiskitka vierimiskitkaksi (esim. kuulalaakerit tekniikassa). Kitkan tutkimus on oma tieteenalansa, jota kutsutaan tribologiaksi. Luokka:Klassinen mekaniikka ko:마찰력 ja:摩擦

Sytytin (tulentekoväline)

Sytytin, tupakansytyin tai sytkäri on apuväline, jolla yleensä sytytetään tupakka. Sytyttimiä on paljon eri kokoisia, eri muotoisia ja eri käyttötarkoitukseen tehtyjä, mutta toimintaperiaatteeltaan lähes kaikki ovat samanlaisia. Suurin osa sytyttimistä käyttää butaanikaasua polttoaineena. Sytyttimen nappia painettaessa venttilii aukeaa, jolloin butaania pääsee virtaamaan ulos. Samalla paloherkkä butaani sytytetään, useimmiten joko kiveä raapaisemalla syntyvillä kipinöillä tai pienellä sähkökipinällä. Kun nappia pidetään pohjassa, virtaa kaasua koko ajan lisää, näin ylläpitäen paloreaktiota. Liekki sammuu itsestään butaanivirran loputtua päästettäessä napista irti. Halvimmat sytyttimet ovat muovista valmistettuja kertakäyttösytyttimiä, kun taas kallimmaalla saa laadukkaampia ja kestävämpiä uudelleentäytettäviä sytyttimiä. Tunnetuimpia sytytinvalmistajia ovat halpoja muovisytyttimiä valmistava BIG Corporation, ja laadukkaampia metallisia bensiinikäyttöisiä sytyttimiä valmistava Zippo. Luokka:Tupakointi

Tulitikut

Tulukset

Tulukset ovat perinteinen tulentekoväline, joihin kuuluu piikivi ja tulirauta, jolla kivestä isketään kipinöitä sytykkeeseen. Tulukset tuottavat vain kipinän, toisin kuin tulitikut, jotka syttyvät myös itse. Tulusten suurin etu verrattuna modernimpiin sytytysvälineisiin kuten tulitikkuihin on se, että ne toimivat myös märkänä, tuulessa ja kylmässä. Pohjolassa tulukset on tunnettu jo vanhemmalla kansainvaellusajalla. Käytössä ne olivat yleisesti vielä 1800-luvun puoliväliin asti, jolloin tulitikut yleistyivät.

Meteoriitti

Meteoriitti on Maan pinnalle pudonnut meteoroidi. Yli kilogramman painoiset kappaleet voivat säilyä ehjinä kulkiessaan ilmakehän läpi. Päivittäin Maan ilmakehään osuu 100 tonnia meteoroideja, joista lähes kaikki kuitenkin tuhoutuvat, koska suuret kappaleet ovat pieniä huomattavasti harvinaisempia. Meteoriitit luokitellaan koostumuksensa mukaan johonkin kolmesta päätyypistä: kivi-, rauta- ja kivi-rauta -meteoriitteihin. Raudat koostuvat lähes puhtaasta nikkelin ja raudan seoksesta. Kivet jaotellaan edelleen kondriitteihin ja akondriitteihin, joista edellisissä on millimetrin kokoisia rakeita eli kondrioita. Tuoreeltaan löytyneiden meteoriittien perusteella lähes kaikki pudokkaat ovat kivimeteoriitteja. Vanhoista löydöistä kiviä on vain reilut puolet, sillä ne rapautuvat rautakappaleita nopeammin. Kuitenkin noin 90 prosenttia meteoriiteista on magneettisia, sillä kivimeteoriiteissakin on usein rautapirote; pieniä rautapisaroita kiviaineksen seassa. Varmin meteoriitin tunnusmerkki on tumma kuori, joka on ilmalennon aikana sulanutta ainesta. Vain harvoin, jos meteori pirstaloituu lentonsa loppuhetkillä, voi murtokappaleesta sulamiskuori puuttua kokonaan. Kuoren pintaan jää meteoriiteille tyypillisiä virtauskuvioita, kun sula aines jähmettyy virratessaan pyrstöpäätä kohti. Ajan mittaan maastossa virtausrakenteet rapautuvat tai ruostuvat pois, mikä vaikeuttaa meteoriittien tunnistamista.

Katso myös

- Bolidi
- Tektiitti Luokka:Tähtitiede ja:隕石 th:อุกกาบาต

Salama

Salama, vanhalta nimitykseltään myös pitkäinen, on ukkoseen ja joskus myös tulivuorenpurkauksen pölypilveen liittyvä jännite-eron purkaus. Salama tunnetaan kirkkaasta ja terävärajaisesta, jonkin verran siksak-kuvioisesta valojuovasta taivaalla, välähdyksestä, ja kovasta jyrinästä. Ihmiset ovat aina pelänneet salaman tuhoisia vaikutuksia, sillä joskus se osuu maahan. Laittein tuotettua valokaarta ei yleensä kutsuta salamaksi. Kun purkauskanava kuumenee yhtäkkiä tuhansiin asteisiin, se laajenee räjähtäen ja lähettää paineaallon. Hyvin lyhyestä salamasta kuuluu vain paukahdus, mutta jos salama on kilometrejä pitkä, sen eri osaista lähtenyt paineaalto ehtii kuulijan korviin eri aikana ja näin kuuluu pitkä jyrinä. Koska ääni ja valo kulkevat eri nopeuksilla ilmakehässä, ukkosen etäisyyden voi laskea salaman näkemisen ja jyrinän kuulemisen välisestä ajasta: kilometri kolmessa sekunnissa.

Väitetyt mustat salamat

Salamoita kerrotaan nähdyn monenvärisiä. Jotkut jopa väittävät nähneensä mustan, eli siis valottoman salaman. Tällaista ilmiötä tuskin todellisuudessa on. Mustan salaman näkeminen on kuitenkin selitettävissä sillä, että salama välähtää niin lähellä, että kirkkaudesta häikäistyneinä näkösolut eivät toimi, vaan silmä näkee alueen mustana. Samanlainen ilmiö voi tulla katsoessa Aurinkoon. (Tämä on kuitenkin haitallista silmille, eikä sitä pidä missään tapauksessa kokeilla.) Kyseessä voi olla myös kirkkaana nähdyn salaman tumma jälkikuva verkkokalvolla.

Salaman symboliikkaa

Salama on yleinen voiman symboli, jota on käytetty vuosituhannet. Salama on liittynyt yliluonnollisena ja voimakkaana pidettyyn ukonilmaan. Salama kuvataan usein siksak-viivalla, jonka toinen tai kumpikin pää on terävä. Karjalan kalliopiirroksissa esiintyy kuvia, joissa on sekä käärmeen, että salaman piirteitä Salaman symbolia muistuttava siksak-viiva on nykyisin myös vastakkainasettelun tai vihan merkki. Natsien SS-joukkojen tunnuksena oli kaksi sieg-riimua, jotka muistuttivat salamoiksi muotoiltuja s-kirjaimia. Venäjällä aurinkopyörää muistuttavaa ukkosmerkkiä käytettiin torjumaan salamaniskuja.

Katso myös:

- Pallosalama Luokka:Meteorologia Luokka:Luonnonilmiöt ko:번개

Yö

:Tämä sivu käsittelee vuorokaudenaikaa yö. Jos etsit tietoa yhtyeestä Yö, katso Yö (yhtye). Yö on se aika vuorokaudesta, jona paikka planeetan pinnalla on kääntynyt poispäin Auringosta niin, ettei Auringosta tuleva valo osu siihen. Joka hetki hiukan alle puolella Maapallosta on yö. (Ilmakehä taittaa valoa niin, että osa siitä osuu maahan silloinkin, kun aurinko on horisontin takana.) Yöllä kosteutta kondensoituu esineisiin, sillä lämpö pakenee esineistä avaruuteen ja kosteus tiivistyy esineiden pinnalle. Menneisyydessä yöllä on nukuttu, koska pimeässä on vaikea työskennellä. Tämä johtuu pitkälti siitä, että ihmisen tärkein aisti on päiväkäyttöön erikoistunut näkö. Kuun valo on auttanut hiukan. Tulen ja keinotekoisen valon myötä ihminen on saanut merkittävän suhteellisen edun ympäristöönsä nähden eloonjäännin ja pimeässä toimimisen kannalta. Yö yhdistetään usein vaaraan, koska varkaat ja vaaralliset eläimet voivat piiloutua pimeään. Siksi monet pelkäävät liikkua yöllä ulkona. Taikausko sisältää ajatuksen, jonka mukaan taikuus ja taikurit ovat voimakkaimmillaan yöllä. Lisäksi vampyyrien ja ihmissusien uskotaan olevan aktiivisimmillaan yöaikaan. Lentämiseen liittyvä yön ja päivän määritelmä: Yö (night) - Auringon laskun ja nousun välinen aika silloin kun valaisematonta kohdetta (savupiippua mastoa tms.) ei selvästi voida erottaa 8 km etäisyydeltä. Epävarmoissa tapauksissa katsotaan yön vallitsevan. Määrittely löytyy Ilmailulaitoksen julkaisemista lentosäännöistä (Ilmailumääräys OPS M1-1). Yön määrittelyllä on merkittävä rooli lentösääntöjen sisällössä.

Katso myös

- päivä
- aika ja:夜 simple:Night

Luokka:Kemia

Kemiaan liittyviä artikkeleita: Luokka:Tiede als:Kategorie:Chemie ms:Category:Kimia ko:분류:화학 ja:Category:化学 th:Category:เคมี

Kategorija:Francoska odlikovanja

Ta kategorija zajema članke o francoskih odlikovanjih. Kategorija:Francija Kategorija:Odlikovanja po državah

systemy zarz�dzania Conspiracy Sepsa wegetarianizm liczniki

:: RELATED NEWS ::

Archaea
Archaeen (Archaea), früher auch Archaebakterien genannt, sind einzellige Organismen mit einem meist ringförmigen Chromosom in einem Nucleoid, die weder ein Cytoskelett noch Zellorganellen enthalten, sich aber von den Bakterien (Bacteria) durch fehlendes Peptido

Eubacteria
Die Bakterien (Bacteria) (altgriechisch bakterion – Stäbchen) bilden neben den Eukaryoten und Archaeen eine der drei grundlegenden Domänen, in die heute alle Lebewesen eingetei

Knallgasreaktion
Die Knallgasreaktion ist die explosionsartige (exotherme) Reaktion von Wasserstoff mit Sauerstoff. Sie ist eine Form der Verbrennung (Oxidation). Die Reaktionsgleichung lautet:
- 2 H₂ + O₂ → 2 H₂O Die freiwerdende Energie beträgt d_rH

Heinrich Heine
Christian Johann Heinrich Heine (
- 13. Dezember 1797 in Düsseldorf als Harry Heine; † 17. Februar 1856 in Paris) war einer der bedeutendsten deutschen Dichter und

PCR
Die Polymerase-Kettenreaktion (englisch Polymerase Chain Reaction, PCR) ist eine Methode, um die Erbsubstanz DNA zu vervielfältigen, ohne einen lebenden Organismus, wie z. B. das Bakterium Escherichia coli oder die Bäckerhefe Saccharomyces cerevisiae zu benutzen. Die PCR wird in biologischen und medizinisc

Bairisch-Österreichische Sprache
Das Bairische, verschiedentlich auch Bairisch-Österreichisch genannt, ist eine Gruppe von Dialekten im Süden des deutschen Sprachraumes. Es bildet zusammen mit dem Alemannischen die Gruppe der oberdeutschen Mundarten. Trotz des Namens wohnt mehr als die Hälfte aller Bairischsprecher außerhalb Bayerns; zum Verbreitungsgebie

Bananengewächse
Die Bananengewächse (Musaceae) sind eine Familie der bedecktsamigen Pflanzen. Die Familie umfasst die beiden Gattungen Musa und Ensete mit insgesamt etwa 40 Arten. Die Pflanzen sind tropisch oder subtropisch, und kommen ursprünglich von West-Afrika bis zum Pazifik vor; ihr Hauptverbreitungsgebiet ist Südostasien. Es sind mehrj

Moses
)]] Mose, fälschlich oft Moses genannt (Mose, hebräisch: מֹשֶׁה Moshe, griechisch: Moyses, arabisch: Musa, jiddisch: Moische) ist ein in den 5 Büchern Mose vorkommender Prophet des Gottes Abrahams,