:: wikimiki.org ::

Ustasha

Ustasha

Ustaša (monikko Ustaše) oli äärioikeistolainen kroaattijärjestö, jonka akselivallat nostivat valtaan toisessa maailmansodassa vuonna 1941. Ustašan politiikka oli natsilaista ja fasistista, ja sillä oli puolisotilaallinen osasto, joka teki julmia tuhoamisretkiä serbikyliin. Ustašan tunnus oli U ja sen lippu Kroatian puna-valko-sininen trikolori, jossa oli keskellä Kroatian ruudullinen vaakuna ja vasemmassa yläkulmassa tyylitellyn vinoneliön ympäröimä U-kirjain. Ustaša halusi rakentaa yhtenäisen kroaattivaltion kovin ottein. Se vainosi serbejä ja juutalaisia pyrkien puhdistamaan Kroatian etnisesti käännyttämällä ortodoksiserbejä katolilaisiksi, murhaamalla serbejä ja ajamalla heitä maanpakoon. Ustaša surmasi Jasenovacin keskitysleireillä arviolta 100 000–200 000 henkeä ja vielä enemmän Jugoslavian maaseudulla. Järjestön toimet kauhistuttivat saksalaisiakin, jotka samaan aikaan toteuttivat holokaustin massamurhia. Ustaša ei vainonnut muslimeja, joita liittyi Ustašaan ja Waffen SS:ään. Puna-armeija ja kommunistipartisaanit kukistivat Ustašan vuonna 1945. Serbit liioittelivat Ustašan hirmutöitä sodan jälkeen. Ustaša surmasi ainakin 100 000 toisessa maailmansodassa, mutta serbit ovat väittäneet Ustašan tappaneen jopa miljoonan. Äärikansallismielisiä tukeva serbijohtaja Slobodan Milošević perusteli Jugoslavian hajoamissodissa 1990-luvulla kroaatteihin kohdistuneita hirmutöitä Ustašan puoli vuosisataa aiemmin tapahtuneilla serbikyliin kohdistuneilla puhdistuksilla. Näin koston kierre jatkui Balkanilla.

Ustaša 1920- ja 1930-luvuilla

Ustaša perustettiin vuosina 1928–1929, samoihin aikoihin kun Euroopassa levisi äärioikeistolaisuuden aalto. Ustašan nimellä järjestö alkoi kulkea vuonna 1932. Nimi tarkoittaa kapinallista. Kroaatit käyttivät vanhaa nimitystä, jota käytettiin vuoden 1875 Turkkia vastaan taistelleista serbikapinallisista. Ustaša oli alussa pelkkä kansalliseen itsenäisyyteen pyrkivä liike. 1930-luvulla Ustaša ajoi kroaattien erottamista Jugoslaviasta ja teki terrorihyökkäyksiä. Huonon maineensa erityisesti serbien silmissä Ustaša hankki vasta toisen maailmansodan aikana. Silloin Ustašalla oli kymmenien tuhansien miehien vahvuinen armeija. Kun Jugoslavian kuningas Aleksanteri murhattiin vuonna 1934, Ustašaa syytettiin teosta ja siihen kohdistettiin ajojahti. Ustašan jäseniä pakeni mm. Italiaan. Pian Italia ja Jugoslavia solmivat sopimuksen, ja Ustašan jäseniä alkoi palata Jugoslaviaan.

Ustaša toisen maailmansodan aikana

Kun natsit tarjosivat Jugoslavian vahvimmalle puolueelle HSS:lle yhteistyötä Jugoslavian hallitsemisessa, nämä kieltäytyivät. Ustaša asettui natsien puolelle huhtikuussa 1941 ja satoja Ustašan jäseniä saapui maanpaosta Italiasta. Ustašalla ei juurikaan ollut kannatusta Kroatiassa. Ustaša perusti NDH:n (Nezavisna Država Hrvatska, Itsenäinen Kroatian valtio), johon kuului myös suuri osa Bosnia-Hertsegovinasta ja Serbiastakin. Italia ja Saksa jakoivat Kroatian kahteen vyöhykkeeseen. Pian valtion perustamisen 20. huhtikuuta 1941 jälkeen saapui maanpaosta Ante Pavelić, 1930-luvulla maanpakoon lähtenyt Ustašan johtaja, josta tuli nyt Führeria vastaava poglavnik, johtaja, joka esiintyi univormussa Hitlerin tapaan. Ustaša aloitti heti muiden kansallisuuksien kuin kroaattien surmaamisen. 27. huhtikuuta 1941 massamurhattiin serbejä Gudovacissa Bjelovarin lähellä. Kaikki minkä Ustaša koki uhkaksi kiellettiin, esimerkiksi aikaisempi pääpuolue HSS kesäkuussa. Kesällä 1941 alettiin rakentaa keskitysleirejä. Heinäkuussa 1941 aloittivat toimintansa Ustašaa vastustavat četnikit ja partisaanit. Ustaša pyrki käännyttämään serbejä katolilaisiksi, ajamaan heitä pois ja ja tappamaan. Ustaša nostatti voimakasta vihaa väestössä ylimielisyytensä, korruption, ryöstöjen ja murhien takia. Järjestö tuhosi serbikyliä sellaisella vimmalla, että natsitkin kauhistelivat. Vuonna 1942 Ustašan serbikyliä puhdistavissa puolisotilaallisissa "paramilitääreissä" oli arviolta 10 000 jäsentä. Kotikaarti eli Domobrani taisteli heikosti partisaaneja vastaan ja toimi partisaanien asetäydentäjänä, sillä partisaanit kukistivat sen joukot helposti. Italia alkoi tukea Ustašan sijasta četnikkejä Hitlerin monista pyynnöistä huolimatta. Partisaanit saivat suuren alueen hallintaansa 1943. Samana vuonna saksalaiset kärsivät tappion itärintamalla. Četnikit murhasivat myös omiaan ja vihaamiaan muslimeja. Tämä käänsi mielialoja četnikkejä vastaan. Puna-armeija saapui sodan lopussa. Ustaša taisteli vielä maaliskuussa 1945, mutta kukistettiin pian verisesti. Arviot Ustašan uhreista vaihtelevat noin 100 000:sta miljoonaan.

Ustaša toisen maailmansodan jälkeen

Ustašalla ja vuonna 1991 syntyneellä Kroatialla ei ole virallista yhteyttä. Toisen maailmansodan Kroatia oli vain natsien nukkevaltio. Kroatiassa virisi 1960-luvulla kansallisen sovinnon liike, joka ajoi sopua entisten Ustašan ja partisaanien jäsenten välillä. Franjo Tudjmanin mielestä Ustašan Kroatia oli kiinteä, hyväksyttävä osa Kroatian itsenäisyystaistelun historiaa. Jotkut kroaatit halusivat palauttaa Ustašan ideologian itsenäisyyssodassa, ja humalaiset hoilottelivat vanhoja Ustaša-lauluja heinäkuussa 1991 Kroatian sodan kynnyksellä. Myös jotkut kroaattipoplaulajat ovat laulaneet isänmaallisia lauluja. Ustašaa ei kuitenkaan tue nykyään kroaattien enemmistö. Luokka:Kroatia

Akselivallat

Akselivallat olivat toisen maailmansodan toinen osapuoli liittoutuneita vastaan. "Akselivallat"-termi syntyi 25.10.1936 allekirjoitetusta Berliinin–Rooman akselista Saksan ja Italian välillä. Japani liittyi akselivaltoihin Anti-Komintern-sopimuksella 25. marraskuuta 1936. 22. toukokuuta 1939 Berliinin–Rooman akseli muutettiin liittosopimukseksi, terässopimukseksi. Liitto laajennettiin kolmisopimukseksi 27. syyskuuta 1940 Berliinissä. Se virallisti liittosuhteen ja varoitti Yhdysvaltoja liittymästä sotaan. Unkari (20.11.1940), Romania (23.11.1940) ja Bulgaria (1.3.1941) liittyivät kolmisopimukseen. Neuvostoliitto solmi Saksan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen Moskovassa 23. elokuuta 1939. Sopimus oli Anti-Komintern-sopimuksen vastainen, josta Japani vetäytyi vastalauseena. Sopimuksen salainen lisäpöytäkirja sisälsi jaon, jossa Itä-Eurooppa jäi Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Sopimuksen neutraalisuuspykälän vuoksi Saksan pysäytti Italian Suomen talvisotaan lähettämän avun. Anti-Komintern-sopimus elvytettiin 1941 Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon. Siihen liittyivät lopulta Saksa, Japani, Italia, Unkari, Espanja, Mantšukuo, Bulgaria, Kroatia, Tanska, Suomi, Romania, Slovakia ja Nanjingin hallitus Kiinassa. Jugoslavian kuningaskunnan valtionhoitaja ruhtinas Pavle allekirjoitti kolmisopimuksen 25.3.1941 Wienissä, mutta maassa tapahtui vallankaappaus kolme päivää myöhemmin Britannian tuella. Tämän seuraksena Jugoslavia ja Kreikka joutuivat miehitetyiksi kesällä 1941. Äärioikeistolainen Ustaša julisti tämän jälkeen Itsenäisen Kroatian valtion osassa miehitettyä Jugoslaviaa, johtajanaan Ante Pavelić. Italian sosiaalinen tasavalta (Salòn tasavalta) perustettiin 1943 Italian antauduttua liittoutuneille. Saksalaiset kommandot vapauttivat vangitun diktaattorin Benito Mussolinin ja hän nousi saksalaisten tuella valtaan Pohjois-Italiassa pääkaupunkinaan Salò.
- Akselivallat:
- Saksa, Führer Adolf Hitler
- Italia, pääministeri Benito Mussolini
- Japani, pääministeri Hideki Tojo ja keisari Hirohito
- Vähäisemmät akselivallat:
- Unkari
- Romania (vuoteen 1944)
- Bulgaria
- Akselivaltojen kanssa liitossa olleet maat:
- Mantšukuo (elokuuhun 1945)
- Suomi de facto jo kesäkuussa 1941, Anti-Komintern-sopimus 25. marraskuuta 1941, Ryti-Ribbentrop sopimus 26. kesäkuuta 1944–4. elokuuta 1944.
- Neuvostoliitto (23. elokuuta 1939–22. kesäkuuta 1941, Molotovin-Ribbentropin sopimus)
- Akselivaltojen hallinnassa:
- Tanska, miehitetty, solmi Anti-Komintern-sopimuksen 1941.
- Slovakia
- Kroatian itsenäinen valtio (toukokuuhun 1945)
- Vichyn Ranska (elokuuhun 1944)
- Siam (Thaimaa)
- Salòn tasavalta, Repubblica Sociale Italiana, Saksan miehittämä Pohjois-Italia Mussolinin johtamana
- Puolueettomat maat, joilla oli hyvät suhteet akselivaltoihin:
- Espanja
- Portugal (Piti samaan aikaan sekulaarisen liiton Iso-Britannian kanssa)
- Sveitsi
- Ruotsi
- Turkki (Otti vastaan Saksalta sotilaallista materiaalia ja kävi sen kanssa kauppaa.)
- Argentiina (Julisti lopulta Yhdysvaltojen painostuksesta sodan Saksalle ja Japanille 27. Maaliskuuta 1945) Luokka:Toinen maailmansota ko:추축국 ja:枢軸国 simple:Axis countries

Toinen maailmansota

Toinen maailmansota käytiin vuosina 1939-1945. Sota käytiin pääasiassa Saksan, Italian ja Japanin johtamien akselivaltojen ja Yhdistyneen Kuningaskunnan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton, johtamien liittoutuneiden välillä. Saksan itärintaman sota tunnettiin Neuvostoliitossa ja nykyään Venäjällä nimellä Suuri isänmaallinen sota. Toinen maailmansota on tuhoisin sota ihmiskunnan historiassa ja se vaati yli 50 miljoonan ihmisen hengen.

Sotaa edeltäneet vuodet

Saksan häviö ensimmäisessä maailmansodassa ja sotakorvausten aiheuttamat taloudelliset ongelmat avasivat tien valtaan vuonna 1919 perustetulle, sittemmin Adolf Hitlerin johtamalle NSDAP-puolueelle. Vuonna 1932 NSDAP sai eniten paikkoja vaaleissa ja 1933 Saksan presidentti Paul von Hindenburg nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi. Päästyään valtaan Hitler kielsi muut puolueet ja von Hinderburgin kuoltua yhdisti presidentin ja valtakunnankanslerin virat, nousten Saksan diktaattoriksi. Saksan koko hallintojärjestelmä uudistettiin ja perustettiin ensimmäiset keskitysleirit jotka oli tarkoitettu poliittisille toisinajattelijoille ja rikollisille. Noustuaan führeriksi Hitler rikkoi Versaillesin rauhansopimuksessa määrättyä Saksan demilitarisointia. Armeijan kehittäminen uudelleen alkoi Geneven aseriisuntakongressien epäonnistuttua vuonna 1932–1934. Koska muut vallat eivät vähentäneet aseitaan Saksan tasolle, Hitler ilmoitti aseistavansa Saksan niiden tasolle. Vuoteen 1935 mennessä asevarustelu oli jo hyvässä käynnissä. Asevarustelu huolestutti Ranskaa, joka varusti uudelleen vuosina 1929–1934 rakennetun Maginot-linjan. Puolustuslinja ulottui Belgian rajalta Sveitsin rajalle, mutta Saksa oli jo ensimmäisessä maailmansodassa kiertänyt linjan hyökkäämäällä Belgian kautta. Ilman Britannian tukea Ranska seurasi vierestä Saksan varustautumista. Britannia kannatti aluksi Saksan varustautumista ja allekirjoitti kesäkuussa 1935 Anglo-saksalaisen laivastosopimuksen, jossa Saksan laivaston koko sallittiin lisättäväksi 35 % Kuninkaallisen laivaston koosta. Hitler kokeili uusia aseitaan Espanjan sisällissodassa 1936–1939 lähettäen Francon avuksi Luftwaffen Condor-legioonan. Myös Italiassa oli vuonna 1922 noussut valtaan Benito Mussolinin johtama fasistinen puolue. Italian ja Saksan hallitsevien ryhmien samankaltaiset aatteet johtivat vuonna 1936 ystävyyssopimuksen solmiseen ja 1939 sotilasliittoon. Sopimusta nimitettiin Rooman-Berliinin akseliksi ja maita akselivalloiksi. Myöhemmin liittoon liittyi vielä Japani 1940. Versaillesin sopimusta Hitler rikkoi toistamiseen miehittämällä Reininmaan vuonna 1936, marssittaen 30000 miestä Kölniin 7. maaliskuuta 1936. Ranska seurasi jälleen vierestä Britannian hyväksyessä Saksan marssin "omalle takapihalleen". Remilitarisoinnin jälkeen Hitler järjesti kansanäänestyksen, jossa 98,8 % äänestäjistä tuki hänen toimiaan. Tämä jälkeen hän rakensi oman puolustuslinjansa, Westwallin Ranskaa vastaan. Kun Neville Chamberlainista tuli Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri 28. toukokuuta 1937, hän jatkoi Saksan toimet hyväksyvää politiikkaa, uskoen Hitlerin aikeena olevan vain yhdistää saksankieliset kansat. Chamberlain ei uskonut Saksan ryhtyvän sotaan, vaikka Churchill siteerasi Mein Kampfia, jossa Hitler oli kirjoittanut hankkivansa lisäalueista idästä – miekan voimalla. Itävallan fasistit halusivat liittyä Saksaan, vaikka Itävallan kansleri Kurt von Schuschnigg halusikin pitää maan itsenäisenä. Ilman ulkovaltojen tukea hän tapasi Hitlerin Berliinissä ja hyväksyi Hitlerin tukijan Arthur Seyss-Inquartin sisäministeriksi. Mellakointi Wienissä yltyi, ja Schuschnigg pakotettiin eroamaan. Seyss-Inquart kutsui Hitlerin joukot apuun, ja 13. maaliskuuta 1938 Wehrmachtin joukot ylittävät rajan. Kansanäänestyksessä Itävallan liittäminen Saksaan, nk. Anschluss, sai 99,75 % tuen. Itävalta oli menettänyt kolmen miljoonan saksankielisen asuttamat sudeettialueet Saint-Germainin sopimuksessa 1919 Tšekkoslovakialle. Anschlussin jälkeen sudeettisaksalaisten johtaja Konrad Henlein vaati liittoa Saksan kanssa. Tšekkoslovakia oli yksin, mutta se varautui sotaan. Sodan välttämiseksi Chamberlain neuvotteli Hitlerin kanssa kolme kertaa Berchtesgadenissa, Godesburgissa ja Münchenissä. Münchenin sopimus allekirjoitettiin 29. syyskuuta 1938 Hitlerin, Mussolinin, Chamberlainin ja Ranskan Edouard Daladierin kesken. Tšekkoslovakian pääministeri Edvard Beneš ei ollut läsnä. Sopimuksessa sovittiin Saksan saavan sudeettialueet kansanäänestyksen jälkeen, Unkarin ja Puolan saavan alueita Tšekkoslovakialta, ja Britannian ja Saksan solmivan luottamussopimuksen. Chamberlainin palattua Lontooseen hän julisti saavuttaneensa "rauhan meidän aikanamme". Hitler oli tyytymätön ja julisti Chamberlainin pilanneen hänen marssinsa Prahaan. Maaliskuussa 1939 Hitler pakotti Liettuan luovuttamaan saksankielisen Memelin Saksalle. Seuraavaksi hän uhkasi pommittaa Prahaa, jolloin Tšekkoslovakia antautui. Chamberlain tajusi sopimuksen epäonnistuneen. Britannia antoi Puolalle takuut tuestaan ja aloitti varustautumisen. Hitler kohdisti nyt katseensa Puolaan ja alueisiin, jotka se oli saanut rauhansopimuksessa. Hitlerin useista vaatimuksista huolimatta Puola ei suostunut alueluovutuksiin ja turvautui Ranskan ja Britannian kanssa solmimaansa puolustusliittoon.

Sodan alku

Puolassa 1940.]] Elokuussa 1939 Saksa solmi Neuvostoliiton kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen (Molotov-Ribbentrop-sopimus). Näin Hitler pystyi ilman Neuvostoliiton uhkaa hyökkäämään Puolaan. Saksa hyökkäsi 1. syyskuuta 1939 Puolaan ja aloitti toisen maailmansodan. Saksa kukisti Puolan muutamassa viikossa Neuvostoliiton miehittäessä Puolan itäosat. Puolan jälkeen Neuvostoliitto pyrki vahvistamaan vaikutusvaltaansa ja solmi Baltian maiden kanssa turvallisuussopimukset joka antoi Neuvostoliitolle luvan sijoittaa sotilastukikohtia niiden alueille. Suomen kanssa käydyt neuvottelut epäonnistuivat, kun suomalaiset eivät suostuneet rajamuutoksiin ja tukikohdan vuokraamiseen Hangossa. Neuvotteluiden epäonnistuttua Neuvostoliiton ja Suomen välillä käytiin talvisota 1939-1940. Sodan päätteeksi Neuvostoliitto sai vaatimansa alueet ja enemmänkin, eikä se antanut alun perin lupaamiaan kompensaatioalueita. Länsirintamalla liittoutuneet eivät uskaltaneet käynnistää suuria operaatioita. Saksa miehitti huhtikuussa 1940 Tanskan ja Norjan, koska Britannia ja Ranska tiettävästi suunnittelivat jo Suomen talvisodan aikana Norjan satamien valloittamista ja aluevesien miinoittamista sekä Narvik - Kiruna - Luleå -rautatien valloittamista edetäkseen sieltä etelään kohti Saksaa. Toukokuussa Saksa käynnisti hyökkäyksen länsirintamalla. Alankomaat antautui 15. toukokuuta, Belgia 28. toukokuuta ja Ranska 22. kesäkuuta. Britit onnistuivat kuitenkin evakuoimaan suuren osan joukkojaan Dunkerquessa. Itä-Euroopassa Neuvostoliitto miehitti Baltian 15. kesäkuuta-17. kesäkuuta ja Romanian Bessarabian 28. kesäkuuta. Ranskan sotaretken jälkeen Hitler alkoi valmistella hyökkäystä Neuvostoliittoon. Saksan Luftwaffe pommitti rajusti Britanniaa ja yritti lamaannuttaa Kuninkaalliset ilmavoimat, mutta ei kuitenkaan onnistunut siinä. Taistelu Britanniasta oli hävitty ja Hitler siirsi Englannin miehityksen tulevaisuuteen.

Balkan

Vuoden 1940 lopulla Italia hyökkäsi Kreikkaan Albaniasta, mutta sotamenestys jäi keskinkertaiseksi. Keväällä 1941 Jugoslaviassa tapahtunut Saksalle vihamielinen vallankaappaus provosoi Hitlerin toimimaan. Saksa, Italia, Unkari, Romania ja Bulgaria hyökkäsivät Jugoslaviaan, jonka puolustus romahti hetkessä. Jugoslavian sotavoimia ei kuitenkaan onnistuttu tuhoamaan, vaan kommunistit ja kansallismieliset serbit muodostivat sissiosastoja, jotka ahdistelivat miehittäjiä sodan loppuun asti. Sissien lukumäärä on arvioitu yli sadaksituhanneksi. Balkanin miehittäminen sitoi runsaasti Saksan joukkoja. Osia Jugoslaviasta liitettiin naapurimaihin, ja lopuista muodostettiin Kroatian ja Serbian valtiot. Kroatiaa hallitsivat kiihkokansalliset kroaatit Ante Pavelicin johdolla. Kroatian alueella asuvia serbejä murhattiin joukoittain keskitysleireissä. Myös Kreikka vallattiin maalis-huhtikuussa 1941. Raskaimmat taistelut käytiin Kreetan hallinnasta.

Itärintama

Kreetan Saksa aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon (Operaatio Barbarossa) 22. kesäkuuta. 1941. Saksan liittolaisina sotaa kävivät Romania, Unkari ja Italia. Myös Suomi kävi sotaa Neuvostoliittoa vastaan, antoi Saksalle luvan hyökätä Pohjois-Suomesta ja sai sotamateriaaleja Saksalta. Virallisen linjauksensa mukaan Suomi kuitenkin kävi erillistä sotaa eikä ollut Saksan liittolainen. Saksan tarkoituksena oli vallata Neuvostoliiton Euroopan puoleinen osa Astrakanin-Arkangelin linjalle asti. Hyökkäyksen alkuvaihe sujui hyvin ja paljon puna-armeijan joukkoja joutui vangeiksi. Saksan joukot saartoivat Leningradin ja etenivät lähelle Moskovaa, mutta eivät pystyneet valloittamaan kaupunkia ja talven 1941-1942 aikana puna-armeija pystyi lukuisiin vastahyökkäyksiin. Länsivaltojen sotamateriaaliapu auttoi Neuvostoliittoa kestämään pahimman pulan yli. Kesällä 1942 Saksan hyökkäyksen painopiste siirtyi etelään kohti Kaukasuksen öljykenttiä. Syksyllä eteminen päättyi veriseen kolmen kuukauden taisteluun Stalingradin kaupungista Volgan varrella. Kun taistelu kaupungista oli käynnissä, Neuvostoarmeija keräsi joukkoja saartaen saksalaisen 6. Armeijan Stalingradin alueelle. Tätä sotatoimea kutsuttiin peitenimellä "Operaatio Uranus" ja se oli ensimmäinen muun kuin Stalinin itsensä suunnittelema taistelutoimi sodan alettua. Von Pauluksen 300 000 miehen armeijan henkiinjääneet antautuivat 2. helmikuuta 1943. Keväällä saksalaiset hyökkäsivät jälleen ja valtasivat takaisin Harkovan kaupungin. Heinäkuussa 1943 Kurskin kaupungin lähellä käytiin historian suurin panssaritaistelu saksalaisten hyökätessä Neuvostoliiton linnoitettua rintamaa vastaan. Maihinnousu Italiaan ja Neuvostoliiton vastahyökkäys pakottivat saksalaiset keskeyttämään hyökkäyksen saavuttamatta tavoitteitaan. Aloite itärintamalla siirtyi lopullisesti Neuvostoliitolle. Vuoden lopulla puna-armeija oli jo edennyt Smolenskiin ja Kiovaan. Vuoden 1944 alussa Neuvostoliiton joukot saavuttivat jo Puolan rajan ja päättivät Leningradin saarron. Kesäkuussa alkoi hyökkäys Karjalankannaksella joka sai lopulta Suomen solmimaan erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa syyskuussa. 22. kesäkuuta alkoi Neuvostoliiton Operaatio Bagration; 2,5 miljoonan sotilaan ja 6 000 panssarivaunun hyökkäys 1 000 km pituisella rintamalinjalla. Saksan 500 000 sotilaan Keskinen armeijaryhmä tuhottiin täysin ja 350 000 sotilasta jäi vangeiksi. Romania antautui elokuussa ja akselivaltoihin kuulunut Bulgaria syyskuussa. Saksalaiset vetäytyivät Balkanilta ja onnistuivat säilyttämään asemansa Unkarissa helmikuuhun 1945 asti. 14. huhtikuuta 1945 Neuvostojoukot valtasivat Wienin. Lopullinen hyökkäys Berliiniin alkoi 16. huhtikuuta päättyen Berliinin valtaukseen 2. toukokuuta 1945.

Pohjois-Afrikka

2. toukokuuta Pohjois-Afrikassa 1940 britit olivat torjuneet Italian hyökkäykset Egyptiin. Akselivallat kävivät välillä menetyksellistäkin sotaa vuoteen 1942 asti Erwin Rommelin johdolla, kunnes brittijoukot löivät saksalaisen Afrikan armeijakunnan El Alameinin taistelussa loka-marraskuussa 1942. Tunisiassa vastarinta päättyi toukokuussa 1943. Vuoden 1941 lopulla Yhdysvallat oli tullut mukaan sodankäyntiin. Josif Stalin vaati länsivaltoja avaamaan Euroopassa toisen rintaman. Eteneminen aloitettiin kuitenkin ensiksi Pohjois-Afrikassa maihinnousulla 8. marraskuuta 1942. Saksa päätti vallata Ranskan miehittämättömätkin osat ranskalaisiin kohdistuneen epäluulon takia. Pohjois-Afrikassa saksan sotaonni kääntyi El Alameinin taistelussa. Kun saksalaiset oli karkoitettu Pohjois-Afrikassa seurasi maihinnousu Sisiliaan 10. heinäkuuta 1943. Italiassa oltiin oltu tyytymättömiä sotaan ja Italia vetäytyi sodasta. Mussolini pakotettiin eroamaan ja Italia solmi aselevon 3. syyskuuta 1943. Liittoutuneet pääsivät Roomaan 4. kesäkuuta 1944, mutta Pohjois-Italiaa saksalaiset pitivät hallussaan toukokuuhun 1945 asti.

Länsirintama

6. kesäkuuta 1944 liittoutuneet tekivät maihinnousun Normandiassa, joka yllätti saksalaisten puolustuksen. Elokuussa 1944 liittoutuneet tekivät maihinnousun Rivieralle. Liittoutuneet pääsivät Pariisiin 25. elokuuta 1944. Vuoden 1944 lopulla taisteluja käytiin jo Alankomaissa ja Elsass-Lothringenissa Vastoinkäymisten takia Saksassa oli syntynyt salaliitto, joka yritti surmata Hitlerin pommilla 20. heinäkuuta 1944. Vastarintaliike murskattiin ja saksalaiset kokosivat joukkonsa ja tekivät vastahyökkäyksen länsirintamalla Ardenneilla. Alkumenestyksestä huolimatta huolto-ongelmat ja polttoainepula pysäyttivät Wehrmachtin panssarikärjen ja hyökkäys tyrehtyi. Päämäärä Antwerpen jäi vain 100 kilometrin päähän. Liittouneiden painaessa päälle Saksalla ei enää ollut voimia pitää saavuttamiaan asemia, vaan se joutui aloittamaan lopullisen perääntymisen Reinin ylitse. Saksan alueen puolustus murtui tammi-huhtikuussa 1945. Liittoutuneet olivat sopineet miehitysrajaksi Elbe-joen ja puna-armeija ja länsiliittoutuneiden joukot kohtasivat siellä 25. huhtikuuta 1945. Hitler teki itsemurhan 30. huhtikuuta ja Mussolini surmattiin 28. huhtikuuta. Saksa antautui lopullisesti 8. toukokuuta. Sota Euroopassa oli päättynyt liittoutuneiden voittoon. Saksa jaettiin Ranskan, Iso-Britannian, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kesken miehitysalueisiin. Myös Saksan pääkaupunki Berliini, joka jäi Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle jaettiin kolmen voittajavallan ja Ranskan välillä vyöhykkeiksi. Liittoutuneet jakoivat Itävallan neljäksi miehitysalueeksi, jotka myöhemmin itsenäistyivät Itävallan valtiona. Myöhemmin Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden välit kiristyivät, mikä johti kylmään sotaan.

Sota Aasiassa

kylmään sotaan Japani oli hyökännyt Kiinaan jo vuonna 1937, ennen toisen maailmansodan alkua. Toisen maailmansodan aloituspäiväksi Aasiassa lasketaankin yleensä 7. joulukuuta 1941, jolloin Japanin ilmavoimat pommitti Yhdysvaltojen laivastotukikohtaa Pearl Harborissa, tuhoten suuren osan Tyynen valtameren laivastosta ja aiheuttaen Yhdysvaltojen liittymisen sotaan liittoutuneiden puolella. Japanin hyökkäyksen alkaessa sodanjulistus oli jo perillä Yhdysvaltojen valtiokoneistossa, mutta koska viestin tärkeyteen ei oltu kiinnitetty huomiota, se avattiin liian myöhään. Samanaikaisesti Japani aloitti suurhyökkäyksen Malesiaan, Borneoon ja Filippiineille, vallaten mm. Singaporen briteiltä. Japanilaisen voittokulku jatkui toukokuuhun 1942, jolloin Port Moresbyn valtaus epäonnistui Yhdysvaltojen laivaston ansiosta. Kuukautta myöhemmin neljä japanilaista lentotukialusta upotettiin Midway-saaren taistelussa, siirtäen Japanin puolustuskannalle. Pitkän ja raskaan kampanjan avulla liittoutuneet valtasivat takaisin Japanin valtaamia alueita. Vuonna 1945 myös Neuvostoliitto julisti sodan Japania vastaan, vallaten takaisin Mantšurian. 15. elokuuta 1945, viikko Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommitusten jälkeen, Japani antautui ja miehitettiin.

Katso myös

- Luettelo sotilasoperaatioista
- Nürnbergin oikeudenkäynnit
- Salamasota
- Stalingradin taistelu
- Sota
- Varsovan kansannousu
- Enigma
- Kamikaze Luokka:Toinen maailmansota als:Zweiter Weltkrieg ms:Perang Dunia II ko:제2차 세계 대전 ja:第二次世界大戦 simple:World War II th:สงครามโลกครั้งที่สอง

Natsit

Kansallissosialistisen Saksan tunnus
Kansallissosialistisen Saksan tunnus

Kansallissosialismi (saks. Nationalsozialismus) oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa syntynyt äärioikeistolainen kansallis- ja sosiaalivallankumouksellinen poliittinen liike. Kansallissosialismi korosti nationalistisisia, fasistisia, sosialistisia, korporatiivisia ja antisemiittisiä periaatteita sekä totalitarismia. Yksilöllä oli merkitystä vain kansan jäsenenä. Kansallissosialismin ideologia pohjautui erityisesti Georges Sorelin, Friedrich Nietzschen, Joseph Arthur de Gobineaun, Houston Stewart Chamberlainin, Heinrich von Treitschken, Henri Bergsonin ja Alfred Rosenbergin ajatuksiin. Liikkeen perusteoksia olivat Adolf Hitlerin Taisteluni ja kansallissosialistisen puolueen ohjelma (Nationalsozialistische Deutsche Arbeitpartei, NSDAP). Ennen Hitleriä "kansallissosialistiseksi" itseään nimittävä puolue löytyi ainakin Tšekkoslovakiasta. Tämä ei kuitenkaan ollut Hitlerin natsipuolueeseen verrattava totalitaristinen järjestö, jos kohta sen edustama kansallisuusaatteen muoto ei nykymaailmassa olisikaan poliittisesti kovin korrekti. Tätä valtiokokonaisuutta kutsutaan Kolmanneksi valtakunnaksi (saks. Das Dritte Reich). Nimitys tulee Hitlerin hallinnon tavasta laskea Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta ensimmäiseksi valtakunnaksi, vuonna 1871 perustettu Saksan keisarikunta toiseksi ja kansallissosialistinen hallinto kolmanneksi. Kansallissosialismia kutsutaan yleisesti myös natsismiksi, jonka alkuperä on kansallissosialismin saksankielisen nimen ääntämyksessä. Lisäksi ideologia samaistetaan usein fasismiin, mikä ei ole kuitenkaan täysin vastaava asia. Kansallissosialismin historiaan liittyy olennaisena osana kansallissosialistinen puolue, NSDAP (saks. Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei), jonka johdossa Adolf Hitler nousi Saksan diktaattoriksi. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa useat eri kansallissosialistiset suuntaukset ja puolueet kilpailivat keskenään, mutta kilpailusta selvisi voittajana NSDAP. Erilaiseen, suomalaiseen muotoon muuntuneita, kansallissosialistisia aatteita nousi Suomessakin 1920- ja 1930-luvuilla, mutta niiden vaikutus jäi hyvin vähäiseksi. Tunnetuimmat suomalaiset äärioikeistolaiset liikkeet eli oikeistoradikaalit Lapuan liike ja IKL eivät edustaneet kansallissosialismia. Suomalaisia kansallissosialistisia järjestöjä olivat mm. Arvi Kalstan johtama Suomen Kansan Järjestö sekä Teo Snellmanin johtama Suomen kansallissosialistinen työjärjestö, joilla ei ollut käytönnösä lainkaan merkitystä Suomen politiikassa.

Ideologinen teoria

Käsitteen kansallissosialismi nostivat jo 1800-luvun lopulla esiin papit Friedrich Naumann ja G. Göhre, jotka perustivat "Kansallis-Sosiaalisen Yhdistyksen"." Hieman myöhemmin nimi muutettiin "Kansallis-Sosiaaliseksi Puolueeksi". Göhre ehdotti jo tuolloin organisaatiolle nimeksi "Kansallisen Sosialismin Yhdistystä" ja Naumannin tavoitteena oli todistaa, että 'nationalismi ja sosialismi voidaan sulauttaa yhdeksi poliittiseksi liikkeeksi'. Vuonna 1891 perustettu "Suursaksalainen liitto" (Alldeutscher Verband, ADV) ja sen johtajan Heinrich Classin kirjoitukset pohjustivat myös osaltaan hitleriläistä kansallissosialismia. Itävalta-Unkarin alueella perustettiin ADV:n tukemana 1903 "Itävaltalainen työväenpuolue", jonka ideologi Rudolf Jung nosti esiin käsitteen "kansallissosialismi". Jung ja itävallan kansallissosialistit toimivat sittemmin Hitlerin NSDAP:n innoittajina. Ilmeisesti tähän viitaten Natsi-ideologi Alfred Rosenberg kirjoitti myöhemmin "kansallissosialismin nimi ... on peräisin Sudeetti-Saksan alueelta." Varhaiset kansallissosialistiset järjestöt olivat konservatiivisia tai taantumuksellisia ja nationalistisia, mutta ne omaksuivat sosialistisia tunnuksia. Luokkataistelun ja marxilaisuuden sijaan ne kuitenkin julistivat Otto Glagaun muotoilemaa teoriaa "riistävän" (= juutalainen, kansainvälinen) ja "tuottavan" (= saksalainen; kansallinen) pääoman ristiriidasta. Adolf Hitlerin keskeisen poliittisen teoksen, Taisteluni (saks. Mein Kampf) mukaan hän kehitti poliittiset oppinsa tarkkaillessaan Itävalta-Unkarin keisarikunnan käytäntöjä. Syntyperäisenä itävaltalaisena Hitler oli tarkkaillut hallinnon politiikkaa ja havainnut kuinka kielellinen ja etninen hajanaisuus hajoitti keisarikuntaa. Lisäksi hän näki demokratian haitallisena, koska se antoi valtaa hallinnolle vihamielisten vähemmistöjen käsiin. Kansallissosialistiselle ideologialle on myös keskeistä rotu, jonka suurin saavutus on nationalistisen ajatusmallin mukaan yhtenäinen valtio. Saksan tapauksessa ylivertainen arjalainen herrarotu on luotu muodostamaan Saksan valtiossa kulttuurisesti, sotilaallisesti ja taloudellisesti väkevin kansakunta ja valtio, jonka kohtalona on hallita alempia rotuja. Vahvojen rotujen vastakohtina olivat heikot valtiot ja kulttuurit, joita riitely, etninen ja kielellinen hajaannus ja ali-ihmiset heikensivät. Kolmannen pykälän muodostivat kotimaattomat ihmiset eli loisrodut (esimerkiksi juutalaiset ja romanit), jotka poistamalla herrarotu vahvistuisi. Herrarotu-ideologia perusteli myös vaatimuksen elintilasta, joka toisessa maailmansodassa toteutui konkreettisena sotaretkenä. Alempien rotujen kohtalona tuli olla sotilaallisesti heikompia ja siten herrarodun laajenemisetujen edessä väistyviä. Näkökulmassa on selvä viite 1900-luvun alkuvuosikymmenten muodikkaaseen sosiaalidarwinistiseen teoriaan. Uskonnot, jotka hyväksyivät nämä "elämän julmat tosiasiat" olivat hyviä uskontoja. Vastaavasti rakkauden ja suvaitsevaisuuden sanomaa levittävät uskonnot olivat orjauskontoja. Tämä viittaa Friedrich Nietzschen ajatuksiin kristinuskosta ja toisaalta kansallissosialismin uskonnonomaisuuteen ja pyrkimykseen luoda uusi uskonto muinaisten skandinaavisten uskomusten mytologiselle pohjalle. Kansallissosialismi ei kuitenkaan perustunut ideologisesti pelkästään rotukäsitteelle - joka on osittain sodanjälkeisen natsismin historiallisen käsittelyn ja trauman vääristämää, vaan sen juuret ovat syvemmällä 1700-luvun romantiikassa, 1800-luvun nationalistisessa ajatustavassa, esimerkiksi Nietzschen hieman väärinymmärretyssä yli-ihmisfilosofiassa ja toisaalta esimerkiksi antisemitismin kohdalla vuosisatoja vanhasta eurooppalaisesta juutalaisvastaisesta perinteestä. Maailmalle tutuksi tulleen "hitleriläisen" kansallissosialismin lisäksi alussa suosiota nautti Otto Strasserin vasemmistolaisempi linja, mutta hän joutui Hitlerin vainon kohteeksi ja lopulta maanpakoon. Eräät ei-sosialistit ovat pitäneet kansallissosialismia vain sosialismin muotona, jossa suunnitelma- eli komentotalouden välineenä käytettiin pikemminkin suoria komentoja kuin valtio-omistusta. Kansallissosialismissa on kuitenkin eroja useimpiin muihin sosialismin muotoihin, kuten marxilais-leniniläiseen, stalinistiseen, maolaiseen ja arabisosialistiseen. Erottaviin tekijöihin kuuluvat mm. nationalismi sekä kansallissosialismin idealistinen luonne vastakohtana sosialismin materialismille. Jyrkin ero kansallissosialismin ja "muun sosialismin" välillä löytyykin käytännön politiikasta: muut sosialistit eivät juuri sympatisoinneetkaan kansallissosialismia sen paremmin Saksassa kuin ulkomaillakaan, kun taas oikeistosta se sai enemmän ymmärrystä (esimerkiksi Suomessa). Sama päti toiseen suuntaan; perinteisiin konservatiiveihin natsit suhtautuivat niin ennen valtaannousuaan kuin sen jälkeenkin suopeammin kuin vasemmistolaisiin. Yleinen selitys kansallissosialismin suosiolle on se, että se yhdisti kaksi suosittua aatetta, nationalismin ja sosialismin, vieläpä otollisena ajankohtana Saksan kärsiessä Versaillesin rauhanehtojen tuomasta köyhyydestä ja nöyryytyksestä. Hitlerin luomassa [http://www.historyplace.com/worldwar2/riseofhitler/25points.htm puolueen alkuperäisessä ohjelmassa] vaadittiin toisaalta lisää elintilaa, uhrauksia valtiolle, kansalaisuutta vain saksalaisille ja maahanmuuton lopettamista ja toisaalta korkojen ja pääomatulojen lakkauttamista "kuolemanrangaistuksen uhalla", maan, suurmyymälöiden ja trustien sosialisoimista, sosiaalietujen suurta kasvattamista ja vahvaa valtiota. Viime aikoina (mm. historioitsija Götz Aly) on myös esitetty taloustieteellisin laskelmin, että kansallissosialistien hyvinvointivaltio rikastutti merkittävästi keskiluokkaa juutalaisilta sosialisoidulla omaisuudella ja että tämä olisi ollut kannatuksen pääsyy, mutta asiasta ei ole yksimielisyyttä tieteilijöiden kesken.

Kansallissosialistisen ideologian avainelementtejä

- Antimarxismi
- Antikommunismi
- Antisosialismi (sosiaalidemokraatit)
- Antibolševismi
- Antiliberalismi
- lehdistönvapauden, kokoontumisvapauden ja järjestäytymisvapauden lakkauttaminen
- uskonnonvapauden rajoittaminen
- Demokratian hylkääminen
- vahva valtiovalta
- suunnitelmatalous
- yritysten ja maan sosialisoiminen (myöhemmässä vaiheessa tyydyttiin jättämään yritykset kapitalistien haltuun valtion komennossa)
- korkojen ja pääomatulojen vastustaminen
- Kansan, maan ja valtion sopusointu
- Kansan jakamatonta tahtoa ilmentävä valtio, Führer-kultti
- Yhtenäinen, elinvoimainen kansa - yksi kansa, yksi valtio, yksi johtaja
- Rotuhygienia - Eutanasia ja Eugeniikka
- Rasismi
- Antisemitismi
- Antislavismi
- Sosiaalidarwinismi
- "Pohjoisen rodun" määrittely kulttuurillisesti ylivertaiseksi.
- Elintilapolitiikka (katso: Lebensraum)
- Sopusointu luonnon kanssa, eläinsuojelu, myyttisen talonpoikaisen menneisyyden ihannointi vs. urbanismi
- Historiallinen glorifiointi, viittaukset antiikin Roomaan.
- Uskonnonomaiset, hurmoshenkiset, poliittiset kokoukset, mytologiset elementit
- Vahvat opilliset ja filosofiset yhtymäkohdat muinaisiin pakanauskontoihin.
- Taiteen ja arkkitehtuurin yhdenmukaistaminen antiikin esimerkkien mukaan

Kansallissosialismi ja romantiikka

Bertrand Russellin mukaan kansallissosialismin juuret sijaitsevat liberalismista, sosialismista ja kommunismista poiketen muualla kuin Ranskan suuressa vallankumouksessa ja sen jälkeisessä eurooppalaisessa poliittisessa perinteessä, ja ilmiötä pitää tarkastella juuttumatta 1930-luvun huippuvuosiin ja rasismiin. Kansallissosialismi ammensi paljon vaikutteita 1800-luvun alussa vaikuttaneesta saksalaisesta, irrationalistisesta romantiikasta, joka oli syntynyt 1700-luvulla tietynlaiseksi vastapainoksi valistuksen rationalistiselle todellisuuskäsitykselle. Romantiikalle tyypillinen voima, intohimo, yhteisöllisyys, perinteiden arvostus ja kansallistunne olivat juuri kansallissosialisteille tärkeitä arvoja, joten he ihailivat suuresti saksalaisen romantiikan suuria taiteilijoita. Yhtenä esimerkkinä tästä voidaan pitää esimerkiksi Richard Wagneria, joka oli Kolmannessa valtakunnassa suuressa suosiossa. Wagner yhdisteli oopperoissaan kristillisiä teemoja intohimoon ja skandinaaviseen mytologiaan. Toiset näkevät kansallissosialismin ihmisen ja luonnon harmoniassa, kansan jakamaton tahtoa ilmentävässä valtiossa ym. Rousseaun perinnön. Romanttinen näkemys kansan yhtenäisestä tahdosta on sukua Marxin näkemyksille ja poissulkee liberaalin demokratian, jossa mm. lehdistönvapauden ja eri puolueiden kautta ihmiset sovittavat erilaisia näkemyksiä yhteen.

Taloudellinen käytäntö

Tulleessaan valtaan kansallissosialistit olivat osin luopuneet ajatuksistaan sosialisoida tuotantovälineitä, ja sosialisointi rajoittui lähinnä vainottujen ryhmien sekä valloitettujen alueiden omaisuuteen. Osittainen suunnitelmatalous toteutettiinkin ilman sosialisointia: nähtiin tehokkaammaksi antaa osaavien yrittäjien hoitaa yrityksiään jatkossakin mutta valtion komentojen mukaan. Kansallisella tasolla kansallissosialistien tärkeimmät tavoitteet taloudessa olivat työttömyyden ja hyperinflaation poistaminen ja keski- ja alaluokkien käytössä olevien kulutushyödykkeiden tuotannon laajentaminen. Kolmannessa valtakunnassa talouspolitiikka perustui enemmän ad hoc -toimenpiteisiin kuin pitkäjänteiseen ja kestävän kasvun politiikkaan tai ylipäätään mihinkään konsistenttiin ohjelmaan. Nämä olivat keskeisiä poliittisen suosion lisäämiseen pyrkiviä tavoitteita ja vastasivat omalta osaltaan Weimarin tasavallan puutteisiin. Kansallissosialistinen puolue oli toimissaan tuloksekas ja talous kasvoikin huippuvauhtia vuosina 1933—1936 (keskimäärin 9,5 prosenttia vuodessa ja teollisuuden kasvaessa 17,2 prosenttia). Joidenkin taloustieteilijöiden mukaan tämä ei kuitenkaan ollut varsinaisesti kansallissosialistien ansiota, vaan heidän mukaansa talouskasvun itse asiassa aiheuttivat Weimarin tasavallan loppuaikojen talouspoliittiset ratkaisut. Vaikka hyperinflaation päättyminen usein luetaan kansallissosialistien menestyksien joukkoon, sen päättyminen sijoittuu kuitenkin valtaannousua edeltäneisiin vuosiin. Talouden laajeneminen nosti Saksan syvästä lamasta ja täystyöllisyyteen vähemmässä kuin neljässä vuodessa. Julkinen ja yksityinen kulutus kasvoi nopeasti. Tämän kasvun ollessa kulutuksellista, eikä tuotannollista (sotakoneiston laajentaminen, työhankkeet ja niin edelleen) inflaatio nosti jälleen päätään, mutta ei kuitenkaan samoihin lukuihin kuin Weimarin tasavallan aikaan. Saksan talouden elvyttäminen julkisia menoja lisäämällä oli keynesiläistä talouspolitiikkaa, minkä Keynes itse myönsi pääteoksensa General Theoryn saksankielisen laitoksen esipuheessa 30-luvulla suosittelemalla natseille talouden kokonaiskysynnän elvytystä. Monet taloustieteilijät ovat sanoneet, että tämä keynesiläinen, kysynnänelvytykseen perustuva kansallissosialistinen talousmalli ei olisi kyennyt pysymään pystyssä ilman sotaa. Kansainvälisen talouden kannalta voidaan nähdä, ettei kansallissosialistisen puolueen tavoitteena niinkään ollut yhdentää Kolmatta valtakuntaa kansainväliseen talousjärjestelmään kaupan välityksellä, vaan valloittaa voimavarat valtion haltuun asein. Yleensäkin epäluuloa kansainvälistä kauppaa kohtaan lisäsi varmuus juutalaisen pankkiirisalaliiton hallussa olevista maailmanmarkkinoista, joka ajatuksena sopi hyvin juutalaisvastaiseen propagandaan. Taloudellisesti fasismin ja kansallissosialismin välillä on selkeät siteet, koska kumpaankin kuuluu valtion hallinnassa oleva sijoitusmaailma, rahamarkkinat, teollisuus ja maanviljely. Kummassakin talousmallissa on kuitenkin myös yksityisiä yrityksiä ja osittain markkinatalouteen perustuva hinnanmääräytyminen. Italian fasismi oli kuitenkin selvemmin korporativistinen, jossa työnantajat ja työntekijät sopivat asiat valtion tiukassa kontrollissa, mutta silti erillisinä toimijoina. Konfliktit, kuten lakot olivat kuitenkin estettyjä.

Kansallissosialismi ja uskonto

Kansallissosialismin ja kristinuskon suhde oli varsin ongelmallinen. Hitlerin propagandaan kristillisyys kuului olennaisena osana, koska saksalaiset olivat varsin uskonnollista väestöä. Kansallissosialismi oli kuitenkin symboliselta kieleltään voimakkaan antikristillinen ja seremonioissaan lähes pakanallinen, kuten suomalainen aikalaiskirjailija ja silminnäkijä Olavi Paavolainen kirjassaan Kolmannen valtakunnan vieraana havainnoi. Lisäksi kansallissosialistinen käsitys heikkouden ja suvaitsevaisuuden tuomittavuudesta ei sopinut kristilliseen sanomaan, minkä monet papit näkivätkin ja siksi protestoivat voimakkaasti kansallissosialisteja vastaan 1930-luvun Saksassa. Papistosta monet joutuivat vainotuiksi mielipiteidensä tähden ja kirkollisen instituution lopettaminen oli suunnitelmissa.

Kansallissosialismi ja naiset

Kansallissosialismin ihanteelliseen perhemalliin kuului selkeästi roolittunut perhe. Kulttuurielämä ja taide korosti voimakkaasti miehen maskuliinisuutta ja miehekkyyttä, kun taas naisen osa oli kansallissosialistisessa valtiossa pitää huolta kodista ja huolehtia lapsista. Saksassa kotiäitiyden korostaminen liittyi myös korkeaan työttömyyteen toista maailmansotaa edeltävänä aikana - palauttamalla työssä käyvät naiset takaisin kotilieden äärelle vapautettiin työpaikkoja miehille ja vähennettiin siten työttömyyttä. Nämä olivat kuitenkin ihannemalleja, jotka eivät käytännössä toteutuneet Kolmannessa valtakunnassa näin konkreettisesti. Avioliitossa korostettiin erityisesti rotupuhtauden ja perinnöllisen terveyden vaalimista. Naisen yhteiskunnallinen asema oli syrjäänvetäytyvä ja poissa julkisuudesta. NSDAP:n merkkihenkilöihin kuuluikin vain vähän naisia, vaikka kannattajakunnassa naisia oli paljon. Osasyynä oli se, että Kansallissosialistisen Saksan hyvinvointivaltio oli maailman anteliain ja siihen kuuluivat mm. runsaat äitiysedut.

Kansallissosialismi ja eläimet

Kansallissosialismin ideologiaan kuului ihmisten eläminen sopusoinnussa itsensä ja luonnon kanssa. Kolmannen valtakunnan eläinsuojelulakeja pidettiin historian edistyksellisempinä, ja esimerkiksi Hitler antoi ymmärtää olevansa kasvissyöjä, mitä esimerkkiä monet hänen kannattajansa seurasivat, myös Suomessa.

Kansallissosialismi oikeisto-vasemmisto-akselilla

Kansallissosialismia kutsutaan usein äärioikeistolaiseksi, mikä on kuitenkin kyseenalaista, koska kansallissosialismi ei ole "ääriporvarillista" eikä kapitalistista. Kansallissosialismissa keskeisiä ajatuksia olivat nationalismi ja demokratian sekä ihmissoikeuksien polkeminen, jotka eivät kaikkien mittareiden mukaan sijoitu vasemmisto-oikeisto-akselille. Käytännössä tosin kiihkeät nationalistit itse katsovat lähes poikkeuksetta edustavansa oikeistoa tai ainakin antivasemmistoa. Talous- ja sosiaalipoliittisesti kansallissosialismissa on piirteitä sekä perinteisestä oikeistosta että vasemmistosta.

Kolmannen valtakunnan kansallissosialisteja

Alla on listattu lähinnä NSDAP:n alkuaikojen jäseniä ja puolueen "sisäpiiriin" kuuluneita, ei esimerkiksi Wehrmachtin kenraaleita. Tämä siitä syystä, että vaikka käytännössä puolueen jäsenyys oli Kolmannessa valtakunnassa ennemminkin sääntö kuin poikkeus, ei muiden yhteys puolueeseen ole kuitenkaan yhtä merkityksellinen.
- Martin Bormann - Hitlerin yksityissihteeri, Parteikanzlerein johtaja
- Joseph Goebbels - propagandaministeri
- Hermann Göring - Saksan ilmavoimien, Luftwaffen komentaja, Valtakunnanmarsalkka
- Rudolf Hess - NSDAP:n varajohtaja Skotlantiin lentoonsa saakka
- Reinhard Heydrich - Sicherheitdienstin (SD) johtaja, "Prahan teurastaja"
- Heinrich Himmler - Reichsführer SS (SS-joukkojen johtaja)
- Adolf Hitler - Führer, Kolmannen valtakunnan johtaja
- Rudolf Höss - Auschwitzin keskitysleirin komendantti. Ei pidä sekoittaa Rudolf Hessiin
- Ernst Kaltenbrunner - Reichssicherheitshauptamtin (RSHA) johtaja, Heydrichin seuraaja
- Joachim von Ribbentrop - Saksan ulkoministeri 1938 - 1945
- Ernst Röhm - Sturmabteilungin (SA) organisoija
- Alfred Rosenberg - kansallissosialismin pääideologi
- Baldur von Schirach - Hitler-Jugendin (HJ) johtaja
- Albert Speer - Hitlerin hoviarkkitehti, varusteluministeri
- Julius Streicher - Antisemitistisen Der Stürmer-lehden päätoimittaja
- Fritz Todt - Kolmannen valtakunnan työpalveluorganisaation perustaja.
- Otto Strasser - Puolueen sisäisen vasemmistolaisen opposition johtaja ja pääideologi
- Walter Funk - teollisuusministeri
- Wilhelm Frick - sisäministeri
- Hans Frank - ministeri, Saksan lakiakatemian päällikkö
- Robert Ley - Saksan työväenrintaman päällikkö
- Walther Schellenberg - Gestapo-johtaja
- Josef Mengele - natsitohtori, "kuolemanenkeli"

Tietoa muualta

- [http://www.thepaganfront.com/brangolf/music.html Natsien musiikkia] - kokeile esimerkiksi kappaleita - "Bomben Auf England" ja "Panzer Rollen in Afrika Vor"
- [http://www.yle.fi/opintoradio/tasavalta/valtio/html/kansallissos.html YLE Opintoradio: Kansallissosialismi 1920- ja 30-lukujen Suomessa]
- [http://www.historyplace.com/worldwar2/riseofhitler/25points.htm Hitlerin kirjoittama Kansallissosialistisen puolueen 25 kohdan ohjelma]

Lähteet

#Jouko Jokisalo (1995): Kansallissosialismin ideologia, Snellman-instituutti 1995, ISBN 951-842-165-X Luokka:Poliittinen ideologia Luokka:Kansallissosialistinen Saksa ja:ナチズム simple:Nazism

Kroatia

Kroatia (kroatiaksi Hrvatska) on valtio Euroopassa. Se on yksi entisen Jugoslavian tasavalloista, joka itsenäistyi vuonna 1991.

Historia

Kroaatit tunnustivat Unkarin kuninkaan hallitsijakseen vuonna 1102. Unkarin jouduttua osmaanien valloittamaksi ja Kroatian jäädessä rajaseuduksi, Kroatian parlamentti kutsui Habsburgien Ferdinand I:n Kroatian hallitsijaksi. 1700-luvulle mennessä suurin osa Kroatiasta oli vapautettu turkkilaisten vallasta, rannikkoalue Dalmatia oli Venetsian valloittama. Dalmatia liitettiin Itävalta-Unkariin vuoteen 1815 mennessä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kroatia liittyi Serbian, kroaattien ja sloveenien kuningaskuntaan, josta tuli Jugoslavia 1929. Toisessa maailmansodassa Jugoslavia valloitettiin ja Kroatiasta tehtiin itsenäinen fasistien nukkevaltio. Toisen maailmansodan päätyttyä akselivaltojen häviöön, Jugoslavia koottiin uudelleen ja siitä tuli sosialistinen valtio Josip Broz Titon tiukan kontrollin alla. Kroatia julistautui itsenäiseksi Jugoslaviasta 1991, mutta kesti neljä vuotta sisällissotaa lähinnä serbejä vastaan ennen sodan päättymistä 1995. Kroatia anoi Euroopan unionin jäsenyyttä 2003 ja se hyväksyttiin hakijavaltioksi 2004. Liittymisneuvottelut alkoivat syksyllä 2005 samanaikaisesti Turkin kanssa ja liittyminen EU:hun tapahtuu mahdollisesti 2007—2010.

Maantiede

Kroatian kartta Kroatian erikoisen, puolikuuta tai hevosenkenkää muistuttavan muodon vuoksi sillä on monta naapurivaltiota: Slovenia, Unkari, Serbia ja Montenegro, Bosnia ja Hertsegovina sekä Adrianmeren vastakkaisella puolella Italia. Bosnia-Hertsegovinan lyhyt rantaviiva jakaa Kroatian manneralueen kahteen toisistaan erillään olevaan alueeseen. Kroatian maasto on vaihtelevaa, sisältäen
- tasankoja, järviä ja aaltoilevia mäkiä pohjoisen ja koillisen manneralueilla
- tiheämetsäisiä vuoria
- kivisiä rantaviivoja Adrianmeren rannalla Kroatian ilmasto vaihtelee alueittain. Pohjoisessa ja idässä vallitsee mannermainen ilmasto, rannikolla Välimeren ilmasto ja eteläkeskisellä alueella ylämaan ilmasto. Välimeren

Merkittävimmät luonnonvarat

- öljy
- kivihiili
- bauksiitti
- asfaltti
- suola

Merkittävimmät vientituotteet

- koneet
- tekstiilit

Katso myös

- Dubrovnik
- Zagreb
- Kroatian sota
- Kroatian armeija
- Kroatian kieli
- Serbokroatia
- Kroaatit

Aiheesta muualla

- [http://www.hr/hrvatska/general.en.html Tietoa Kroatiasta] - englanniksi
- [http://www.croatia.hr/home/Default.aspx Kroatian turismi] - englanniksi
- [http://maps.google.com/maps?ll=44.832500,16.424561&spn=3.458812,8.107910&z=10&t=h&hl=en Kroatia Google Mapsissa] Luokka:Kroatia zh-min-nan:Hrvatska ko:크로아티아 ja:クロアチア th:ประเทศโครเอเชีย fiu-vro:Horvaatia

Serbit

Serbit (Срби; Srbi) ovat etelä-slaavilainen kansa. Serbejä asuu lähinnä Serbiassa, Montenegrossa ja Bosnia-Hertsegovinan Srpskan tasavallassa ja Kroatiassa. Pienempiä serbivähemmistöjä asuu Unkarissa, Makedoniassa ja Romaniassa. Serbian väestöstä on serbejä 63%, 7 miljoonaa ja 11 miljoonaa muissa maissa asuvaa ilmoittaa kansallisuudekseen serbi. Useimmat serbit puhuvat serbian kieltä, joka kuuluu slaavilaiseen kieliryhmään. Kyrillisten aakkosten käytöstä huolimatta kieli on samankaltainen kuin kroatian kieli ja bosnia, joten nämä kielet luokitellaan joskus samaksi serbokroatian kieleksi. Serbien identiteetti perustuu ortodoksiseen kristinuskoon, joka siinä määrin, että jotkut nationalistit väittävät etteivät muun uskoiset ole serbejä. Luokka:Kansat Luokka:Serbia ja Montenegro

Juutalaisuus

:Tämä on artikkeli juutalaisesta uskonnosta. Juutalaisisesta kansasta kertoo Juutalaiset. Juutalaiset Juutalaisuus on juutalaisten uskonto ja kulttuuri. Se on yksi maailman ensimmäisistä monoteistisista uskonnoista, ja yksi vanhimmista vielä nykyaikana harjoitetuista uskonnoista. Rabbiinisen lain mukaan juutalaisuus on Jumalan kansan uskonnollinen yhteisö. Talmudin mukaan juutalainen on jokainen juutalaisesta äidistä syntynyt tai juutalaisuuteen kääntynyt henkilö. Juutalaiseen uskoon uskova ei ole automaattisesti juutalainen, ellei ole syntynyt juutalaisesta äidistä tai kääntymisen kautta liity juutalaiseen seurakuntaan ja yhteisöön. Uskonnollisesti juutalaisuus on ajallisesti kristinuskon edeltäjä, mutta Uuden Testamentin tapahtumat erottivat juutalaisuuden kristinuskosta. Juutalaisuus perustuu talmudin määrittelemään lakiin ja sen noudattamiseen, kun taas kristityt uskovat, että Jeesuksen ylösnouseminen sovitti lain rikkeet. Juutalaisuudessa ei yleensä uskota Jeesuksen messiaanisuuteen, vaikka messiaaniset juutalaiset siihen uskovatkin. Muut juutalaiset yhteisöt eivät hyväksy messiaanisia juutalaisia juutalaisiksi, vaan laskevat heidät kristityiksi, koska he uskovat Jeesuksen messiaanisuuteen. Messiaaniset juutalaiset seuraavat sekä juutalaisten että raamatullisten tapojen ja juhlien perinteitä. Juutalaisia asuu Yhdysvalloissa (5,8 miljoonaa), Israelissa (5,3 miljoonaa) ja Euroopassa alle kaksi miljoonaa. Yhteensä juutalaisia on 13-15 miljoonaa. Juutalaisuuden raja-alueella on Messiaaninen juutalaisuus, johon kuuluvat synagoogat noudattavat juutalaista synagoogajumalanpalvelusta (riittiä), ympärileikkausta ja tapakulttuuria, mutta korostavat historiallisen Jeesuksen messiaanisuutta. Messiaaniset synagoogat pitävät itse itseään juutalaisina, ja usein huomattava osa niiden jäsenistä on juutalaisia edellä kuvatun matrilineaarisen periaatteen mukaan. Toisaalta ortodoksi-, reformi- ja liberaalijuutalaisuus pitää Messiaanisia synagoogia kristillisinä kirkkoina ja siten ei-juutalaisina. Sama on myös Israelin valtion virallinen kanta. Juutalaisuuden pohjalta on kehittyivät kristinusko ja islam. Myös Vapaamuurarius, etenkin Suomen vapaamuurariuteen voimakkaasti vaikuttanut skottilainen riitti, on saanut voimakkaita vaikutteita juutalaisuudesta.

Juutalainen jumalanpalvelus

Vapaamuurarius Juutalaisen jumalanpalveluksen keskeisin osa on Jumalan antaman lain noudattaminen, laupeuden harjoittaminen ja lähimmäisenrakkaus. Juutalainen laki on kirjattu Tooraan (viisi Mooseksen kirjaa), Talmudiin sekä laajaan kirjastoon näitä selittäviä kommentaareja. Juutalaisen riitin eli seurakunnan yhteisen jumalanpalveluksen teologisesti tärkein osuus on Jerusalemin temppelissä leeviläs-aaronilaisen papiston harjoittama rituaalinen uhripalvelus. Koska Jerusalemin temppeliä ei kuitenkaan ole ollut sen jälkeen, kun Rooman keisari Tiitus tuhosi sen vuonna 3830 juutalaisen ajanlaskun tai 70 länsimaisen ajanlaskun mukaan, temppelijumalanpalvelusta ei ole voitu tuon jälkeen käytännössä harjoittaa. Nykyisen juutalaisuuden piirissä vallitsee syvä erimielisyys siitä, tulisiko Jerusalemin temppeli rakentaa uudelleen ja voitaisiinko temppelijumalanpalvelus jälleen ottaa käyttöön. Käytännössä juutalaisen seurakuntajumalanpalveluksen muodostaakin nykyään synagoogajumalanpalvelus, jolla ovat omat traditionsa ja vakiintuneet liturgiset rakenteensa. Juutalaisen henkilökohtaisen jumalanpalveluksen tasot voi taas jakaa käytännölliseen ja spirituaaliseen. Käytännöllisen tason henkilökohtainen jumalanpalvelus on Jumalan antaman lain noudattamista sekä laupeuden ja lähimmäisenrakkauden harjoittamista. Spirituaalinen taso taas ulottuu henkilökohtaisesta rukouselämästä mystiikkaan ja kabbalaan harjoittamiseen.

Juutalainen tapakulttuuri

Juutalainen uskonto liittyy kiinteästi arkipäiväiseen elämään ja käytäntöihin. Uskonnossa annetaan ihmisille lukematon määrä erilasia ohjeita, jota noudattaen pitäisi elää. Lakien noudattamisesta ei ole luvattu mitään erityistä palkkioita, kuten kristittyjen iänkaikkinen elämä, mutta juutalaiset uskovat, että on heidän velvollisuutensa noudattaa näitä lakeja. Juutalaiset uskovat lisäksi, että näiden lakien noudattaminen on heidän velvollisuutensa, eikä heidän asiansa ole arvioida tuleeko ei-juutalaisten myös noudattaa näitä lakeja. Tärkein ohje juutalaisuudessa koskee lepopäivän (shabat) pyhittämistä, joka on viikon seitsemäs päivä. Koska viikko alkaa (tai alkoi) sunnuntaista, niin tuo seitsemäs päivä on lauantai. Myöhemmin, kun kristityille tuli identiteettikriisi ja he halusivat erottua juutalaisista, he vaihtoivat tuon päivän Kristuksen taivaaseenastumispäivään, joka oli sunnuntai. Juutalaiset katsovat, että tuon lepopäivä alkaa perjantai-iltana, kun aurinko laskee. Koska he haluavat olla varmoja, että eivät riko shabattia, niin tähän lasketaan vielä kahden tunnin varoaika. Shabatin vietto alkaa siis kaksi tuntia ennen kuin aurinko laskee perjantai-iltana ja se päättyy lauantai-iltana, kun aurinko laskee. Sellaisissa paikoissa, joissa aurinko ei laske, kuten napapiirin yläpuolella, noudatetaan joko pääkaupungin aikoja tai Jerusalemin aikoja. Tästä päättää seurakunnan rabbi. Toinen ohje, joka vaikuttaa oleellisesti juutalaiseen arkipäivään koskee ruokavaliota. Toorassa on tarkkaan määrätty, mitä eläimiä saa syödä ja miten ne on valmistettava, jotta ne kelpaavat syötäväksi. Jos ruoka on valmistettu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, se on kosher eli sallittu. Mikäli ruoka ei ole sallitua se on trefa eli kiellettyä. Erilaisista säädöksistä johtuen juutalainen ruokaperinne onkin kehittynyt vuosisatojen saatossa omaksi hyvin rikkaaksi kokoelmaski erilaisia reseptejä, joissa on vaikutteita slaavilaisesta ja välimeren ruokakulttureista. Lisäksi juutalaiseen elämään vaikuttaa lukuisat juutalaiset juhlapyhät
- Jom Kippur eli suuri sovituspäivä ja uusi vuosi sijoittuvat länsimaisen kalenterin mukaan syys-lokakuulle.
- Lehtimajajuhlaa eli sukkotia vietetään syksyllä ja silloin muistellaan juutalaisten matkaa pois Egyptin orjuudesta halki autiomaan.
- Hanukka osuu kristittyjen joulun tienoille vuoden pimeimpään aikaan. Juhlassa muistellaan tapahtumia, joiden ansiosta Jerusalemissa sijaitseva temppeli saatiin vallattua takaisin juutalaisille.
- Kristittyjen pääsiäisen aikoihin vietetään pesahia, jossa muistellaan, niitä vaiheita, kun Mooses johdatti kansansa pois Egyptin orjuudesta. Viikon kestävä juhla aloitetaan seder-aterialla, johon kuuluu olennaisena osana monien tapahtumien kertaamista tapahtumista, jotka johtivat orjuudesta vapautumiseen.
- Seitsemän viikon päästä pesahista on kaksipäiväinen savuot-juhla, jota vietetään Tooran saamisen muistoksi.
- Keväällä vietetään myös purim-juhlaa, johon sisältyy kaikenlaista hassuttelua hullunkurisissa naamiovaatteissa. On kuitenkin virheellistä uskoa, että kaikki juutalaiset noudattaisivat näitä erilaisia juutalaisia tapoja samalla tavalla. Uskovaiset juutalaiset noudattavat hyvinkin tarkasti kaikkia mahdollisia juutalaisuuteen kuuluvia säädöksiä, mutta maallistuneet juutalaiset sopeutuvat helposti elämään valtakulttuurin mukana, niin että juutalaisuus näkyy vain hyvin pieninä yksityiskohtina jos lainkaan arkipäiväisessä elämässä.

Katso myös

- Tanakh
- Juutalainen filosofia
- Luettelo tunnetuista suomenjuutalaisista

Aiheesta muualla

- Encyclopaedia Judaica, CD-ROM Edition - laaja tietolähde
- [http://www.jta.org/ Jewish Telegraphic Agency] - Juutalaisen maailman uutisia
- [http://www.ou.org/ Ortodoksiliitto], suuri amerikkalainen ortodoksisynagoogien katto-organisaatio
- [http://www.chabad.org/ Chabad Lubavitch], merkittävä juutalaista lähetys- ja koulutustyötä tekevä kansainvälinen järjestö, pieni toimisto myös Suomessa
- [http://www.jchelsinki.fi/ Helsingin juutalainen seurakunta]
- [http://www.students.tut.fi/~dla/ Juutalaisen ruokaperinteen reseptejä] ja:ユダヤ教 ko:유대교 ms:Yahudi nb:Jødedom simple:Judaism th:ยูได zh-min-nan:Iu-thài-kàu Luokka:Juutalaisuus Luokka:Israel

Ortodoksisuus

Ortodoksisuus (myös termiä kreikkalaiskatolisuus käytetään, vaikka sille on vakiintunut Suomessa toinen merkitys) on kristillisten kirkkojen ryhmä, johon kuuluu nykyisin n. 170 miljoonaa kannattajaa. Suurin osa maailman ortodoksisista kirkoista sijaitsee Venäjällä, Balkanin niemimaalla ja Lähi-idässä.

Historia

Ortodoksiset kirkot syntyivät 1000-luvun alussa kristinuskon kannattajien jakauduttua suuressa skismassa vuonna 1054 lännen ja idän kirkkoihin. Ennen vuotta 1054 ollutta yhtenäistä kirkkoa nimitetään katoliseksi eli yleiseksi kirkoksi. Se jakaantui lännen katoliseen kirkkoon ja idän ortodoksisiin (suom. oikeaoppinen, oikein ylistävä) kirkkoihin. Firenzen ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (1438–1445) ortodoksiset kirkot ja katolinen kirkko saivat keskinäisen ykseytensä takaisin, mutta kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin 1453, he määräsivät kaikki suhteet Roomaan katkaistavaksi. Ortodoksit, niin kuin kaikki kristityt katsovat kirkkonsa saaneen alkunsa Helluntaina tapahtuneesta Pyhän Hengen vuodatuksesta. Suomen ortodoksinen kirkko on Suomen toiseksi suurin uskonnollinen yhteisö, johon kuuluu 57 000 ihmistä eli 1,1 prosenttia suomalaisista. Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin jurisdiktion alle autonomisena kirkkona. Konstantinopoli tunnetaan nykyisin paremmin turkkilaiselta nimeltään Istanbul.

Unioidut kirkot

Toisen vuosituhannen jälkipuolella (aikavälillä 1550-1930) osa ortodoksisista kirkoista Lähi-idän, Afrikan ja Itä-Euroopan alueilla liittyi katoliseen kirkkoon. Osa näistä ei ollut eronnut siitä vuonna 1053, vaan myöhemmin tai aiemmin. Näistä ortodoksisen kaltaista jumalanpalvelusjärjestystä noudattavista katoliseen kirkkoon ja paavin alaisuuteen kuuluvista ryhmittymistä käytetään nimeä unioidut kirkot (ven. unija). Teologisesti niiden katsotaan edustavan katolisen kirkon itäisiä riittejä, ja aikaisemmin ortodoksisuutta tarkoittanut sana "kreikkalaiskatolinen" tarkoittaa nykyään näitä kirkkoja. Suurin näistä kirkoista on [http://www.ugcc.org.ua/eng/ Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko]. Luettelo näistä kirkoista on artikkelissa Itäiset riitukset.

Ortodoksia

Ortodoksia on alun perin kreikankielinen sana joka tarkoittaa oikeaoppista tai oikein ylistävää. Sana saattaa aiheuttaa Suomen ulkopuolella väärinkäsityksiä, koska sanaa käytetään esimerkiksi ortodoksi-juutalaisista, ortodoksi-presbyteereista tai luterilaisesta ortodoksiasta, jolla tarkoitetaan 1600-luvun puhdasoppisuuden aikaa. Suomessa sana on kanonisoitu merkitsemään kristinuskon itäistä päähaaraa edustavaa ortodoksisuutta ja sen dogmeja. Englannin kielessä idän kirkon kristityistä käytetään nimitystä Eastern Orthodox (myös Orthodox Christianity tai Orthodox Church) erotukseksi yleissanasta orthodox (puhdasoppinen) ja ilmaisusta Oriental Orthodox, mikä tarkoittaa vuonna 451 pidetyn Kalkedonin kirkolliskokouksen seurauksena opillisten erimielisyyksien vuoksi katolisesta kirkosta eronneita itäisiä kirkkoja. Lisäksi englanksi puhutaan usein eri kansallisista ortodoksisista kirkoista (Greek Orthodox Chruch, Russian Orthodox Church jne) johtuen erityisesti Yhdysvalloissa vallitsevasta ortodoksisten kirkkojen diasporasta.

Katso myös

- Suomen ortodoksinen kirkko
- Ortodoksisen kirkon kanonit

Linkkejä

[http://www.ort.fi/ Suomen ortodoksinen kirkko], virallinen kotisivu [http://www.ortodoksi.net/ Ortodoksi.net] yksityishenkilöiden ylläpitämä tietosivu [http://www.oca.org/ Orthodox Church of America] OCA Luokka:Ortodoksinen kirkko ja:東方正教会 zh-cn:东正教

Katolilaisuus

Katolisuus tarkoittaa katolisen kirkon uskoa ja käytäntöä sekä niiden noudattamista. Sana tulee kreikan sanasta katholikein (καθολικην), joka tarkoittaa "yleistä" tai "universaalia". Rooman valtakunnan eri osiin muodostui katoliseksi kutsutusta valtionkirkosta useita uskontokuntia, jotka pitävät itseään tämän alkuperäisen kirkon jälkeläisinä. Näistä selkeästi yleisin tunnetaan nykyisin katolisena kirkkona.

"Yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen"

Antiokian piispa Ignatius on tiettävästi ensimmäinen, joka käytti ilmaisua "katolinen kirkko" viitaten ilmaisullaan kaikkiaan kristittyihin kirjeessään Smyrnän kristityillen noin vuonna 107. Ilmaisulla katolinen tarkoitetaan yhtä, yhtenäistä ja alkuperäistä Kristuksen ja apostolien perustamaksi ajateltua kirkkoa. Tämä ajatus näkyy tärkeimmissä uskontunnustuksissa, kuten apostolisessa uskontunnustuksisessa sekä Nikean uskontunnustuksessa. Yksi keskeisimpiä ajatuksia katoliselle kirkolle on ajatus siitä, että paavius perustuu Pietarin perinnölle (Matt. 16:18).

Katoliset

Katolinen kirkko on ylivoimaisesti suurin kristillisistä kirkoista ja kirkkokunnista. Katolilaisia on yhteensä noin 1,1 miljardia, enimmäkseen Keski-, Länsi- ja Etelä-Euroopassa sekä Amerikassa, erityisesti Latinalaisessa Amerikassa. Lisäksi monissa Afrikan maissa sekä mm. Irlannissa ja Filippiineillä väestön enemmistö on katolilaisia. Suomessa katolilaisia on lähes 10 000.

Kirkon organisaatio

Katolinen kirkko on yhtenäinen verrattuna protestanttisiin, ortodoksisiin tai ns. orientaalisiin kirkkoihin. Yhtenäisyyden tärkeimpänä takaajana on paavi. Kirkon usko, sakramentit (joita on seitsemän) ja hallinto ovat kaikkialla samat ja muuttumattomat. Liturgian luonne kuitenkin vaihtelee maantieteellisesti, ja roomalaiskatolisten eli latinalaista jumalanpalvelusjärjestystä eli riitusta käyttävien paikalliskirkkojen lisäksi katoliseen kirkkoon kuuluu kreikkalaiskatolisia eli bysanttilaisia paikalliskirkkoja, joiden erilaiset jumalanpalvelukset ovat pitkälti identtisiä ortodoksisten kirkkojen liturgiatyyppien kanssa. Suomessa katolisuus samaistetaan usein roomalaiskatolisuuteen, ja nimitystä "kreikkalaiskatolisuus" käytettiin erityisesti vielä 1900-luvun alkupuolella ortodoksisuudesta sanan erityismerkitystä huomioon ottamatta. Paavi hallitsee Vatikaanivaltiota Roomassa. Paavilla on huomattava arvovalta myös monien ei-katolilaisten kristittyjen joukossa.

Sakramentit

Katolisen kirkon usko rakentuu seitsemän sakramentin ympärille. Kreikankielinen sana mysterion on käännetty latinaksi sacramentum, josta myös suomenkielinen sana periytyy.
- Kasteen sakramentti: ::Katolinen kirkko uskoo kasteen olevan kristillisen elämän perustus, joka avaa oven muille sakramenteille. Kastevesi siunataan Pääsiäisyön liturgiassa. Kasteen voi toimittaa piispa ja pappi, sekä latinalaisessa riituksessa myös diakoni. Kirkko uskoo myös kasteen olevan välttämätön pelastukselle, mutta esimerkiksi kastamattomina kuolleiden lasten tapauksessa kirkko painottaa uskovansa Jumalan suureen armahtavaisuuteen. Kirkko uskoo kasteen olevan myös häviämätön "Herran sinetti" eli Dominicus character ja siksi kerran toimitettua kastetta ei voida toimittaa uudestaan.
- Vahvistuksen sakramentti: ::Latinalaisessa riituksessa vahvistuksen sakramenttia vietetään erillään kasteessa kun taas bysanttilaisessa riituksessa vahvistus vietetään välittömästi kasteen jälkeen. Ennen varsinaista vahvistusta toimitetaan pyhän krisman vihkiminen kiirastorstain krismamessussa. Vahvistuksen sakramentissa uudistetaan kastelupaukset ja tunnustetaan usko. Latinalaisessa riituksessa krismalla voidellaan otsa ja bysanttilaisessa riituksessa otsan lisäksi esim. silmät ja selkä. Vahvistuksen jakaa ensisijaisesti piispa, kuitenkin joissakin erityistapauksissa myös pappi voi sen toimittaa.
- Eukaristian sakramentti: ::Eukaristia on katolisen elämän keskeisin tapahtuma ja kaikki muut sakramentit ovat sidottuja siihen. Eukaristia tarkoittaa käytännössä ehtoollisen sisältävää messua. Katolisessa kirkossa vietetään messua joka päivä ja esimerkiksi sääntökuntalaiset saattavat osallistua messuun jopa useita kertoja päivässä. Latinalaisessa riituksessa messun kaava on kaikkialla maailmassa sama. Latinalaisessa messussa käytetään sekä paikallista kieltä, että latinaa.
- Parannuksen ja sovittamisen sakramentti: ::Tätä sakramenttia kutsutaan myös synnintunnustuksen sakramentiksi, koska syntien tunnustaminen papille on keskeinen osa tätä sakramenttia. Se on kuitenkin myös anteeksiantamuksen sakramentti, koska pappi antaa ripittäytyjälle "anteeksiannon ja rauhan". Tämän sakramentin tarkoitus on tuoda synnin kautta etääntynyt ihminen takaisin Jumalan luo (perusteita tälle sakramentille löytyy: Mark. 1:15; Luuk. 15:18; Luuk. 11:4; Matt. 5:24; Matt. 16:19). Rippisalaisuus on ehdoton, eikä katolinen pappi voi missään tilanteessa rikkoa sitä. Tähän sakramenttiin liittyy myös parannuksen tekeminen, jonka ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi rukous, paasto ja almujen antaminen. Kirkko korostaa kuitenkin, että pappi ei anna syntejä anteeksi vaan Jumala ja näin ollen pappia pidetään Jumalan rakkauden välikappaleena. Tähän sakramenttiin liittyvät myös aneet.
- Sairaiden voitelun sakramentti: ::Tämä sakramentti on säädetty vahvistamaan sairaita, ja koska usein tämä sakramentti tulee ajankohtaiseksi vasta kun ihminen alkaa olla sairauden tai iän puolesta kuolemanvaarassa, se tunnetaan usein nimellä "viimeinen voitelu". Sakramentti toimitetaan voitelemalla otsa ja kädet erityisesti tätä tarkoitusta varten vihityllä oliiviöljyllä. Vain papit ja piispat voivat tämän sakramentin toimittaa. Katolisia suositellaan ottamaan vastaan tämä sakramentti esimerkiksi ennen leikkausta.
- Vihkimyksen sakramentti: ::Vihkimys käsittää kolme astetta: diakonaatin, piispuuden ja pappeuden. Latinalaisessa riituksessa sakramentin voivat vastaaottaa ainoastaan miehet, jotka elävät selibaatissa. Kuitenkin pysyvän diakonin vihkimyksen voi saada myös jo naimisissa oleva mies. Bysanttilaisessa riituksessa myös papit voivat, ortodoksien tapaan, olla naimisissa mikäli ovat solmineet avioliiton ennen vihkimyksen vastaanottamista. Kuitenkin myös bysanttilaisessa riituksessa piispan täytyy olla selibaatin valinnut mies. Näin ollen selibaattivaatimus perustuu nimenomaan kirkkojärjestykseen.
- Avioliiton sakramentti: ::Normaalisti avioliittoon vihkiminen tapahtuu messun yhteydessä. Ennen avioliiton sakramenttia suositellaan aviopuolisoita ottamaan vastaan parannuksen sakramentti. Puolisot jakavat tämän sakramentin toisilleen. Kirkko painottaa, että tämän aviosopimuksen on synnyttävä puolisoiden täysin vapaasta tahdosta eikä esimerkiksi pakosta. Mikäli avioliitto solmitaan vastoin puolisoiden inhimillisestä vallasta vapaata tahtoa sakramentti voidaan katsoa pätemättömäksi. Tämän vuoksi myös kerran sovittu avioliitto on ikuisesti pätevä, eikä pätevästi solmittua avioliittoa voida purkaa. Mikäli katolinen haluaa mennä muuhun uskontokuntaan kuuluvan henkilön kanssa naimisiin tulee hänen saada siihen lupa kirkolliselta auktoriteetilta. Tämän luvan edellytys on lupaus lasten kasvattamisesta katoliseen uskoon. (Lähdeteos: Katolisen kirkon katekismus, Katolisen kirkon tiedotuskeskus 2005, Jyväskylä)

Pedofiliaskandaali

Katolisen kirkon mainetta ovat erityisesti länsimaissa vahingoittaneet viime aikoina paljastuneet pedofiliatapaukset. Eräät piispat yrittivät suojella pedofiliasta epäiltyjä pappeja siirtämällä heitä eri tehtäviin. Pedofiliaskandaali herätti paljon kritiikkiä myös kirkon sisällä. Paavi Johannes Paavali II kuitenkin tuomitsi pedofiilit sekä heidän suojelijansa kovin sanoin ja osa pedofiileista ekskommunikoitiin. Myös nykyinen paavi Benedictus XVI on tuominnut pedofiilit ja heidän suojelijansa.

Katso myös

- Luettelo paaveista - Vastapaavi
- Johannes Paavali I - Johannes Paavali II
- Luettelo pyhimyksistä
- Tomismi ja uustomismi
- Vastauskonpuhdistus

Linkkejä

- [http://www.catholic.fi/ Katolinen kirkko Suomessa - Suomen katolisen kirkon virallinen kotisivu]
- [http://www.aanekoski.fi/lukio/opet/rossi/katoli.html Jyrki Rossi: Katolinen kirkko Suomessa]
- [http://www.vatican.va/ Vatikaanin virallinen kotisivu] (mm. saksaksi, englanniksi ja ranskaksi)
- [http://www.catholic-forum.com/saints/indexsnt.htm Patron saints index] - Lista suojeluspyhimyksistä (englanniksi)
- [http://www.newadvent.org/cathen/ The Catholic Encyclopaedia (1907)] Luokka:Katolinen kirkko ja:カトリック教会

Bosniakit

Bosniakit eli bosnjakit (bosniaksi Bošnjaci) ovat slaavilainen kansa, joka pääasiassa muodostuu Bosnia-Hertsegovinan muslimeista. Bosniakit muodostavat Bosnia-Hertsegovinan väestöstä 48% osuuden. Heitä asuu vähemmistönä myös mm. Serbia ja Montenegrossa, Kosovossa ja Makedoniassa kuten myös muissa entisen Jugoslavian maissa. Nykyään bosniakkien kieltä kutsutaan bosnian kieleksi. Länsimaissa bosniakkeja kutsutaan usein Bosnian muslimeiksi, mikä on virheellinen nimitys, sillä kaikki bosniakit eivät ole muslimeja eivätkä kaikki Balkanin muslimit bosniakkeja. Bosnia-Hertsegovinan muslimit ovat turkkilaisvallan aikoina islamin uskoon kääntyneitä slaaveja. Suurin osa (noin 90%) bosniakeista on yhä islaminuskoisia, mutta uskonto ei heille ole kovinkaan määräävässä asemassa. Bosniakkien kansallistunne ei ole koskaan ollut yhtä voimakas kuin alueen serbien tai kroaattien. Muslimieliitti on liittoutunut joskus serbien, joskus kroaattien kanssa. Toisessa maailmansodassa bosniakit olivat monesti Saksan puolella. Titon Jugoslavia voimisti muslimien asemaa, mikä herätti serbeissä vastustusta. 1990-luvun alkupuolella Bosnia-Hertsegovinan muslimit joutuivat Bosnian sodassa ankaran vainon kohteeksi. Heitä surmattiin joukoittain. Luokka:Kansat ja:ボシュニャク人

Slobodan Milošević

Slobodan Milošević, serb. kyr. Слободан Милошевић (syntynyt 20. elokuuta 1941) on entinen Serbian ja Jugoslavian presidentti.

Varhainen elämä

Milošević syntyi Požarevacissa, Serbiassa. Hän aloitti ammatillisen uransa pankissa, työskennellen Belgradin Pankissa, Beogradska Bankassa. Pankkiuransa aikana hän asui jopa hetkellisesti New Yorkissa pankin edustajana. Huhtikuussa 1987 hän nousi johtavaksi poliittiseksi voimaksi serbialaisessa poliittisessa elämässä. Hänen lähtökohtiaan on usein kutsuttu nationalistisiksi, vaikka hänen ideologiseen taustaansa vaikuttivat myös leimallisesti sosialismi ja vasemmistolainen näkökanta. Hänen vetovoimansa nationalisteihin perustui alkuaikoina pitämiinsä nationalistishenkisiin puheisiin, etenkin varhain 1987 Kosovossa serbiyleisölle esitettyihin. Ne korostivat serbien koskemattomuutta ja oikeutta asua Kosovossa. Noustuaan Belgradin kommunistisen kaupunginkomitean johtoon, Milošević julkisesti asettautui nationalismia vastaan ja esimerkiksi esti Slobodan Jovanovićin, merkittävän serbialaisen, vuosisadan alussa kirjoittaneen runoilijan ja poliitikon teosten julkaisun. Milošević myös kannatti marxismin säilyttämistä kouluaineena ja julkisesti paheksui belgradilaisten nuorten laimeaa osaanottoa kommunistiseen nuorison päivään, todeten että he häpäisevät Titon henkilöä ja työtä. Hänen oppi-isänsä ja kummisentänsä Ivan Stambolić oli puoluejohtaja hallitsevan Jugoslavian kommunistiliiton serbialaisessa osastossa. Syyskuussa 1987 Ivan Stambolićista tuli Serbian presidentti ja hän tuki Miloševićia seuraavissa johtajan vaaleissa, muiden puoluejohtajien harmiksi. Stambolić käytti kolme päivää varmistaakseen Miloševićin valinnan ja lopulta onnistuikin saavuttamaan niukan voiton, siihen asti tasaisimmassa Serbian kommunistipuolueen sisäisen vaalin. Vastoin Neuvostoliiton liberaaleihin uudistuksiin tähtäävää linjaa, Milošević otti nopeasti kovan linjan puolueen vapaamielistä siipeä vastaan ja käytti tätä omalta osaltaan poliittisena aseena tuhotakseen vihollisensa puolueessa. Dragiša Pavlović, Miloševićin suhteellisen vapaamielinen seuraaja Belgradin komiteassa vastusti Miloševićin käytäntöä Kosovon serbien ongelman ratkaisussa. Tästä Milošević sai syyn kutsua vastustajaansa "pehmeäksi albaaniradikaaleja kohtaan" - vastoin Stambolićin kehoituksia. 23. - 24. syyskuuta keskuskomitean kahdeksannessa istunnossa, joka kesti 30 tuntia, Milošević syöksi Pavlovićin asemastaan. Tämä oli Miloševićin vanhalle tukijalle Stambolićille nöyryytys ja hän joutui eroamaan Miloševićin kannattajien painostuksesta pari päivää myöhemmin. Helmikuussa 1988 hänet äänestettiin virallisesti pois asemastaan ja Milošević otti hänen paikkansa. Myöhemmin Miloševićia syytettäisiin hänen murhauttamisestaan. Ivan Stambolić kaapattiin kesällä 2000 ja hänen ruumiinsa löydettiin kolme vuotta myöhemmin. Tätä kirjoitattaessa 2004 serbialaiset rikollisjoukkiot ovat oikeuden edessä murhan toteuttamisesta. Milošević käytti suurimman osan vuosista 1988 ja 1989 keskittäen politiikkansa Kosovon ongelman ympärille. Hänen kannattajansa järjestivät julkisia mielenosoituksia, joissa esimerkiksi syöstiin vaaleilla valittuja hallintoja vallasta - Vojvodinassa 6. lokakuuta 1988, Montenegrossa 10. tammikuuta 1989 ja Kosovossa helmi- ja maaliskuussa 1989. Kosovossa suoritettiin useita Kosovon albaanien pidätyksiä. Lisäksi poliisin toimissa kuoli 32 ihmistä erikoisjoukkojen murtaessa kaivosmiesten lakon Stari Trgissa. 28. maaliskuuta Milošević muutti Serbian sosialistisen tasavallan perustuslakia kaventaen mm. Kosovon autonomisia oikeuksia. 28. kesäkuuta Milošević piti puheen Kosovon taistelun 600-vuotismuistopäivänä. Puheessaan hän sanoi: "Olemme jälleen kerran mukana taisteluissa ja liittymässä taisteluihin. Ne eivät ole aseellisia taisteluita, vaikka varmuudella sitä on vielä mahdoton sanoa" (vapaa käännös englannista) Tätä puhetta pidettiin yleisesti Serbian nationalistisen kampanjan alkuna, joka tulisi suurelta osin määrittelemään tulevia Jugoslavian sotia muutamaa vuotta myöhemmin.

Presidenttiys

Milošević valittiin ensimmäistä kertaa Serbian presidentiksi kansalliskokouksessa 1989. 14. kommunistiliiton kongressissa tammikuussa 1990 Serbian delegaatio Miloševićin johtamana vaati muutosta vuoden 1974 perustuslakiin, joka antoi Jugoslavian tasavalloille yhdenvertaisen äänen ja halusi muuttaa äänivallan niin, että valta päätyisi enemmistökansanosan eli serbien haltuun. Tämä kiista aiheutti Slovenian ja Kroatian delegaatioiden poistumisen kongressista ja aloitti Jugoslavian hallitsevan puolueen hajoamisen. Milošević toteutti Serbian kommunistiliiton muutoksen Serbian sosialistipuolueeksi 1990 heinäkuussa ja uuden Serbian perustuslain syyskuussa. Tässä presidentinvirasta tehtiin voimakkaampi ja suoralla vaalilla valittava. Milošević valittiin uudelleen Serbian tasavallan presidentiksi 1990 ja 1992 vaaleissa. Ensimmäisissa vapaissa parlamenttivaaleissa Joulukuussa 1990 Miloševićin sosialistipuolue voitti 80,5% äänistä. Etniset albaanit Kosovossa suurelta osin boikotoivat vaaleja tehokkaasti lamauttaen senkin vähän mitä Miloševićin oppositiosta oli jäljellä. Presidentinvaaleissa Milošević sai parlamenttivaalejakin isomman voiton. Miloševićin valtaannousu sattui samaan aikaan kaikissa entisen Jugoslavian tasavalloissa nousseeseen nationalismin aaltoon, joka seurasi kommunististen hallintojen romahtamista. Slovenialaiset äänestivät valtaan Milan Kučanin nationalistisen hallinnon ja kroatialaiset tekivät saman Franjo Tudmanin johdolla. Suurin osa Bosnian poliitikoista olivat nationalistisesti orientoituneita, ainostaan Makedoniassa kansallisuus ei korostunut poliittisissa agendoissa. Sosialistista Jugoslaviaa hallitsi siihen aikaan kahdeksanjäseninen presidentiaatti, joista neljä tukivat Miloševićin ajatuksia kuten esimerkiksi valtiollisen hätätilan julistusta. Muut neljä vastustivat niitä. Koska presidentiaatti päätyi jatkuvasti pattitilanteeseen, valtion johto oli lamaannuksissa. Miloševićilla oli huomattavaa valtaa Jugoslavian armeijan kenraaleihin ja yritti käyttää armeijan tukea painostamaan muita liittohallituksen jäseniä, mutta lopulta epäonnistui tavoitteissaan. Kesäkuussa 1991 Slovenia ja Kroatia erosivat federaatiosta ja niitä seurasi syyskuussa Makedonia ja Bosnia-Herzegovina vuotta myöhemmin maaliskuussa. Suuret serbivähemmistöt Kroatiassa ja Bosnia-Herzegovinassa johtivat sisällissotiin, joissa serbit vaativat samoja itsehallinnon oikeuksia kuin kroaateilla ja muslimeilla. He vaativat serbialueiden pysyttämistä Jugoslavian osina. Kroatian serbit aloittivat separatistisen valtionsa organisoinnin vuoden 1990 kesällä ja Jugoslavian hallitus tuki heitä. Vuosina 1991 ja 1992 serbiseparatistit ja Jugoslavian kansanarmeija taisteli Kroatian hallituksen joukkoja vastaan. Kroatian serbien johtaja Milan Babić piti Miloševićia vastuullisena tästä, kun taas hänen seuraajansa Goran Hadžić julkisesti kehuskeli kuinka hän "pidensi Miloševićin kättä." 1992 Kroatian tapahtumat toistuivat Bosnia-Herzegovinassa, kun Jugoslavian kansanarmeija siirsi joukkonsa sinne. 1995 Milošević neuvotteli Daytonin sopimuksen Bosnian serbien nimissä (samaan tapaan kuin Kroatian johtaja Tudman Bosnian kroaatien). Sopimus päätti viimein sodan Bosniassa ja Miloševićia pidettiin lännessä yhtenä Balkanin rauhan tukipilareista. Presidentti Clintonin hallinto tuki hänen valtaansa tänä aikana. Vilpillisten paikallisvaalien jälkeen talvella 1996 syttyivät opiskelijamielenosoitukset, jotka täyttivät Belgradin kadut päivittäin. Opiskelijat vastustivat Miloševićin valtaa. Länsi ei kuitenkaan tukenut Serbian oppositiota, vaan Miloševićia, ja hänen onnistuikin pysytellä vallassa. Lännen tuki kesti aina Kosovon kansannousun alkuun asti, kun kovan linjan serbit ryhtyivät toimiin albaaniseparatisteja ja terroristitoimintaa vastaan.

Perikato

4. helmikuuta 1997 Milošević tunnusti opposition voitot marraskuun 1996 vaaleissa, kyseenalaistettuaan ne 11 viikon ajan. Hänen julkinen kuvansa oli kuitenkin pahasti lokaantunut ja huolimatta sen parantumisesta NATO-pommitusten alettua 1999, tämä johti lopulta hänen alassyöksyynsä. Perustuslaki rajoitti Serbian presidentin viran kahteen kauteen, joten Milošević otti Jugoslavian (joka käsitti Serbian ja Montenegron) presidentinviran itselleen 23. heinäkuuta 1997. Separatististen albaaniryhmien ja serbian poliisin ja armeijan konfliktit aikaisemmin autonomisessa Kosovossa johtivat kiihtyviin sotatoimiin 1998 ja lopulta NATOn ilma-iskuihin Jugoslaviaa vastaan maalis-kesäkuussa 1999. Lopulta Serbian piti vetää sotilaalliset voimansa provinssista. Kosovon sodan aikana Milošević vedettiin syytteeseen sotarikoksista ja rikoksista ihmiskuntaa vastaan ja tällä hetkellä (2004) on kansainvälisen rikostuomioistuimen edessä vastaamassa näihin syytteisiin. Kieltäydyttyään hyväksymästä opposition ensimmäisen kierroksen vaalivoittoa liittovaltion presidentinvaaleissa syyskuussa 2000, Miloševićia vastaan suunnattiin suurmielenosoitukset 5. lokakuuta. Nämä johtivat lopulta hallinnon auktoriteetin pohjan putoamiseen. Opposition johtaja Vojislav Koštunica otti Jugoslavian presidenttiyden 6. lokakuuta. Milošević pidätettiin 1. huhtikuuta 2001 syytettynä vallan väärinkäytöstä ja korruptiosta. Serbian hallitus luovutti hänet 28. kesäkuuta YK:n kansainväliselle rikostuomioistuimelle vastaamaan sotarikossyytteistä. Koštunica vastusti luovutusta.

Yksityiselämästä

Yksityiselämässään Milošević on patriarkaalinen ja konservatiivinen, perheelleen ja vaimolleen omistautunut mies. Hänen persoonallisuuttaan leimaa itsepäisyys, josta hän on ylpeä ja jäykkä omiin moraalisiin uskomuksiin kytkeytyminen. Vallassaolon vuosinaan hän vastusti usein TV-esiintymisiä ja hänen esiintymisensä mediassa oli harvinainen. Hänen uskollisimmat seuraajansa ovat vanhempia ihmisiä, eläkeläisiä jotka elivät suurimman osan elämäänsä Jugoslavian kommunistisessa autoritariassa. Hänen itsepäisyytensä ja kykenemättömyys kompromisseihin periaatteissaan on nähty ainakin osittain olevan syynä poliittisiin ongelmiin ja sotiin Miloševićin valtakaudella.

Oikeudenkäynti

Miloševićin luovutuksen jälkeen häntä vastaan suunnattuja syytöksiä laajennettiin koskemaan myös kansanmurhaa Bosniassa ja sotarikoksia Kroatiassa. 30. tammikuuta 2002 Milošević syytti sotarikostuomioistuinta "ilkeäksi ja vihamieliseksi hyökkäykseksi" häntä vastaan. Oikeudenkäynti alkoi 12. helmikuuta 2002, jossa Milošević puolusti itseään kieltäytymällä hyväksymästä tuomioistuimen valtaa. Jotkin tarkkailijat totesivat hänen suosionsa nousseen äkisti oikeudenkäynnin alettua. Jotkut oikeudenkäyntiä seuranneet sanovat, että se on oikeuden pilkkaamista ja että sen todellinen tarkoitus on oikeuttaa NATO:n pommitukset ja albaaniterroristiryhmittymien tukemisen 1990-luvulla. Miloševićilla on puolustuksensa apuna ryhmä Belgradissa, joka lähettää hänelle tietoa, joskus salaisen poliisin tiedoista. Tuomioistuimen on todistettava Miloševićilla olleen komentovastuu Kroatiassa ja Bosniassa ainakin de facto, koska muodollisesti hän oli ainoastaan Serbian presidentti. Hänen vaikutusvaltansa kenties ylitti hänen muodolliset velvollisuutensa, mutta tästä on ainoastaan vähän tai ei yhtään todisteita. Tämä johtuu osin siitä, että hän toimi yleensä alaistensa kanssa luottamuksellisesti ja henkilökohtaisesti. Mielipiteet Miloševićin oikeudenkäynnistä vaihtelevat laajasti, mutta suurin osa tarkkailijoista on kuitenkin yhtä mieltä siitä, että oikeudenkäynnissä on esiintynyt outoja ja koomisia tilanteita. Syyttäjiltä kesti kaksi vuotta esitellä syytteensä, jotka käsittelivät laajasti Kroatian, Bosnian ja Kosovon sotia. Oikeudenkäyntiä seurataan tarkasti entisen Jugoslavian alueella. Siinä on myös esiintynyt useita korkean profiilin todistajia. Milošević sairastui oikeudenkäynnin kestäessä (verenpainetta ja vakava flunssa). Sairastumiset aihettivat väliaikoja ja oikeudenkäynnin pidentymisen ainakin kuudella kuukaudella. 2004, kun Milošević viimein palasi oikeuden eteen esittämään puolustustaan (jossa hän esitti yli 1200 todistajan nimet), kaksi kansainvälisen tuomioistuimen tuomaria päättivät nimittää hänelle kaksi puolustusasianajajaa konsultoituaan sydänlääkäreitä. Milošević vastusti näitä nimityksiä. Milošević, Slobodan Milošević, Slobodan Milosevic, Slobodan ja:ソロボダン・ミロシェビッチ th:สโลโบดัน มิโลเชวิช

Jugoslavian hajoamissodat

3. Makedonia 4. Montenegro 5. Serbia 5a. Kosovo 5b. Vojvodina 6. Slovenia]] Jugoslavian hajoamissodat on entisessä Jugoslaviassa Balkanin niemimaalla vuodesta 1991 alkaen käyty pitkä hajoamissotien sarja. Sotaa käytiin Sloveniassa, Kroatiassa, Bosniassa ja Kosovossa sekä Etelä-Serbiassa. Sotien syy oli Jugoslavian osavaltioiden erimielisyys maan hallinnosta ja alueiden jaosta. Varsinkin Slovenia ja Kroatia halusivat eroon Jugoslaviasta, ja Serbia halusi säilyttää yhtenäisen serbivaltion. Jugoslavian sodat olivat Euroopan verisimmät taistelut toisen maailmansodan jälkeen, ja niissä kuoli arviolta 300 000 ihmistä. Hajoamissodat olivat sisällissodan tapaisia, mutta ulkovallat puuttuivat niihin useita kertoja ja alueelle lähetettiin rauhanturvaajia. Uusien sotien uhka päättyi viimeistään serbijohtaja Slobodan Miloševićin kukistumiseen 5. lokakuuta