:: wikimiki.org ::

Valkoiset

Valkoiset

Valkoiset on nimitys Suomen sisällisodan toiselle osapuolelle. Toista puolta kutsutaan punaisiksi. Valkoisten puolella taisteli suojeluskuntalaisia, jääkäreitä, poliittista oikeistoa ja myös väenotolla otettuja joukkoja, joihin kuului mm. työläisiä ja torppareita. Valkoiset saivat jonkin verran tukea saksalaisilta joukoilta. Valkoisten sodanjohdosta vastasi Mannerheim.

Valkoisten tavoitteita sodassa

Valkoisella puolella sodan alku oli lähinnä reagoimista tapahtumien nopeaan kehitykseen. Valkoisella puolella ei ollut yhtenäistä poliittista linjaa, eikä ollut selvää, oliko tavoitteena tehdä Suomesta kuningaskunta vai tasavalta valkoisen puolen voittaessa. Lähinnä sodan tavoitteena oli vallan palauttaminen oikeistoenemmistöiselle senaatille ja kansanvaltuuskunnan valtaannousun estäminen. Katsotaan, että yhtenäisen linjan ja suunnitelmallisuuden puute osaltaan johti mittaviin kansalaisoikeuksien eväämiseen, vankileireihin ja joukkoteloituksiin sodan päätyttyä.

Valkoisten lentotoiminta

Valkoisten lentotoiminta sai alkunsa ruotsalaisista lahjoituskoneista ja venäläisiltä jääneistä koneista. Valkoisella puolella oli enimmäkseen ruotsalaisia ja venäläisiä lentäjiä. Toiminta oli hajanaista tiedustelua, kunnes Saksan asevoimat toivat omat lentokoneensa, mutta niidenkin käyttö oli sodan kulun kannalta merkityksetöntä. Sodan aikana ainoa jääkärilentäjä alkoi jo hankkia kalustoa tuleville Suomen ilmavoimille Saksasta.

Valkoisten toiminta sodan jälkeen

Sodan päätyttyä valkoisten voittoon maassa alkoi laaja punaisten ja punaisiksi epäiltyjen joukkoteloittaminen ja kokoaminen leireille, joista eräs pahamaineisimmista sijaitsi Suomenlinnassa. Yhteensä vankileireillä oli kymmeniä tuhansia vankeja. Ihmisiä pidettiin jopa vuosia leireillä, joissa tauteihin, nälkään ja teloituksiin kuoli tuhansittain vankeja. Leirit ja teloitukset saivat osakseen merkittäviä kansainvälisiä protesteja - mm. Yhdysvallat ja Iso Britannia pitivät niitä sodankäynnin sääntöjen ja Geneven sopimusten vastaisina - ja ne hidastivat Suomen itsenäisyyden tunnustamista. Valtaa Suomessa piti porvarillinen senaatti ja ns. tynkäeduskunta, josta puuttuivat työväenpuolueiden edustajat. Tynkäeduskunta sääti lain, jolla Suomesta tehtiin Suomen kuningaskunta, joka jäi kuitenkin lyhytikäiseksi kuninkaaksi valituksi tulleen Hessenin prinssi Friedrich Karlin kotimaan Saksan hävittyä I maailmansodan. Senkin jälkeen kun työväenpuolueiden sallittiin palata eduskuntaan, ne eivät saavuttaneet ennen sotaa ollutta ehdotonta enemmistöä paikoista jo siksikään, että tuhansia niitä äänestäneitä oli kuollut teloituksissa ja leireillä tai heiltä oli poistettu "kansalaisluottamus" eli äänioikeus - rangaistuskeino, jota nyttemmin ei enää käytetä. luokka:Suomen sisällissota luokka:Suomen poliittinen historia

Suomen sisällissota

Suomen sisällissota käytiin Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien punakaartien ja Suomen senaatin johtamien suojeluskuntien välillä 27. tammikuuta – 14. toukokuuta 1918. Ulkovalloista Neuvosto-Venäjä tuki punakaarteja, Saksa ja Ruotsi valkokaarteja. Sota oli osa Euroopan suurvaltojen (ja Yhdysvaltojen) välillä käytyä ensimmäistä maailmansotaa ja sen aiheuttamaa valtiollista ja yhteiskunnallista murrosvaihetta tällä mantereella. Sisällisota päättyi valkoisten voittoon ja punaisten häviöön sekä Neuvosto-Venäjän vaikutusvallan heikkenemiseen maassa, mutta tämä ei yksin ratkaissut Suomen sisä- ja ulkopoliittista tilannetta. Suomi päätyi lopulta itsenäisenä, demokraattisena tasavaltana eurooppalaisten ja pohjoismaisten valtioiden joukkoon vasta ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Keisarillisen Saksan tappioon. Sota tunnetaan myös nimillä kansalaissota, vapaussota, veljessota, (puna)kapina, torpparikapina, vallankumous, luokkasota ja neutraaleimmillaan vuoden 1918 sota, vuoden 1918 tapahtumat tai Veijo Merta mukaillen kevään 1918 tapahtumat. Vuoden 1918 sodan ensimmäiset nimitykset olivat kansanvaltuuskunnan puolelta vallankumous ja suojeluskuntien puolelta (puna)kapina. Sodan loppuvaiheessa ja erityisesti sen jälkeen voittajien puolella alettiin korostaa sodan kansallista luonnetta vapaussotana Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaan. Hävinnyt osapuoli nimitti sotaa luokkasodaksi ja kapinaksi. Vuonna 1918 sotaa nimitettiin yleisesti kansalaissodaksi venäjän kielen mukaan (гражданская война). Samaa kansalaissota-termiä käytetään ranskan, englannin ja saksan kielissä. Myöhemmin yleistyi suomenruotsalaisesta kielenkäytöstä termi sisällissota (inbördeskriget). Sanat ovat synonyymeja, mutta niihin on syntynyt myöhemmin vivahde-ero. Nykyisin monet historiantutkijat ovat alkaneet suositella kansainväliseen käytäntöön paremmin sopivaa termiä sisällissota. Termin katsotaan kuvaavan sodan luonnetta neutraalisti. Toisaalta Neuvostoliiton jälkeisenä aikana vapaussota-terminkin käyttö on kokenut Suomessa hienoisen renessanssin.

Sodan juuret

Veijo Merta

Perustekijät

Sisällissodan juuret ovat Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvulla voimistuneessa teollistumisessa, taloudellisen toiminnan vapautumisessa ja väestönkasvussa. Ne muuttivat maassamme tuolloin vallinneen jäykän sääty-yhteiskunnan sisäistä rakennetta ja synnyttivät ristiriitoja. Merkittävin muutos oli työväestön määrän kasvu ja sen itsetietoisuuden nousu (sosialismi aatteellisena työkaluna). Vuoden 1906 eduskuntauudistus ei vähentänyt jännitteitä, koska Venäjän keisari esti eduskunnan täysipainoisen toiminnan. Siten säätyjärjestelmän vaikutus jatkui Suomessa vuoteen 1917 asti, mikä heijastui mm. merkittävien yhteiskunnallisten reformien puutteena. Poliittista energiaa syntyi myös venäläistämispolitiikan vastustuksesta ja kielitaistelusta. Lisäksi fennomanian ja ns. sortovuosien vaikutuksesta pyrkimykset Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi lisääntyivät. Toisaalta vuoden 1918 sodan taustalla oli Venäjän keisarikunnan sisäinen kehitys epävakaampaan suuntaan 1900-luvun alusta lähtien. Tärkein tekijä tässä suhteessa oli ensimmäisen maailmansodan syttyminen vuonna 1914. Se johti Venäjän lopulta sisäiseen kriisiin, jonka vaikutukset heijastuivat väistämättä Suomeen. Eräs tärkeimpiä välittömistä vuoden 1918 sotaan johtaneista syistä oli suomalaisen yhteiskunnan hajoaminen ylhäältäpäin Venäjällä maaliskuussa ja marraskuussa vuonna 1917 tapahtuneiden vallankumousten seurauksena. Tämän lisäksi Venäjän bolševikit (V. I. Lenin) aiheuttivat tuellaan ja vaatimuksillaan lisäpaineita Suomen työväestölle vallankumouksen toteuttamiseen. Bolševikkien merkityksestä sisällissodan syttymisessä ollaan vieläkin jonkin verran erimielisiä. Suomalaisten sosialistien enemmistöä bolševikit pitivät "vastahakoisina vallankumouksellisina". Toisaalta työväestö käytti Suomessa olleita venäläisiä sotilaita paikallisesti hyväkseen etujensa ajamisessa. Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset eivät levinneet eikä niitä erikseen levitetty Suomeen vaan maa oli Venäjän osana välittömästi niiden vaikutuspiirissä. Emämaan ja Suomen tapahtumat olivat siten lähes samanaikaisia ja -kaltaisia ja ne johtuivat pääosin samoista olosuhteista (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen,J. toim. osa II s84-161, Jutikkala 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. sivut 11-20, Haapala 1995, Jussila et al. 2004, Tikka 2004). Venäjän lisäksi Keisarillinen Saksa oli toinen ulkovalta, jonka suurvaltapoliittiset intressit vaikuttivat tapahtumiin Suomessa vuosina 1917–1918 Itä-Eurooppaan kohdistuvien valtaussuunnitelmiensa ja Jääkäriliikkeen takia. Suomessa lähinnä aktivistit suunnittelivat Suomen irrottamista Venäjän ikeestä saksalaisten pistinten avulla. Ensimmäisen maailmansodan vuoden 1917 tilanteeseen liittyen Saksan johto päätti edesauttaa V.I. Leninin ja muiden bolsevikkien siirtymistä maanpaosta Sveitsistä Pietariin (10. huhtikuuta). Toiveena oli, että Lenin kaappaisi vallan Venäjällä ja luopuisi sodasta mikä puolestaan vapauttaisi Saksan raskaasta kahdenrintaman sodasta (Upton 1980, Ylikangas 1986, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Haapala 1995, Jussila et al. 2004).

Jakautunut kansa

Suomen kansa oli jakautunut maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena kahteen taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti eri asemassa olleeseen kansanosaan (esim. säätyläiset–rahvas, itsenäinen–epäitsenäinen, omistava–ei-omistava väestö, työnantajat–työntekijät, ylä- – alaluokkajako). Ylimmän auktoriteetin eli keisarinvallan murtuessa vuoden 1917 Suomessa ei syntynyt sisäisestä kahtiajaosta johtuen kansallista yhtenäisyyttä maan itsenäistämiseksi ja ylösrakentamiseksi. Sen sijaan yhteiskunnan jakauma johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun, jossa Suomen riippuvuutta Venäjästä käytettiin myös hyväksi (valtalaki). Pyrkimys Suomen valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi oli eräs harvoja tavoitteita, joista oltiin molemmin puolin samaa mieltä vuonna 1917, mutta sekin uhrattiin lopulta valtakiistojen alttarille. Maan sisäistä jakoa ja valtataistelua heijastelivat monet ilmiöt vuoden 1917 aikana: kiristynyt yleispoliittinen tilanne ja haluttomuus poliittisiin kompromisseihin, elintarvike- ja työttömyyskriisi ja niistä johtuneet levottomuudet sekä työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat (mm. työaikalait ja kunnallislait) ja niihin liittyneet lakot teollisuudessa ja maataloudessa. Kun kaikkien valtaryhmien hyväksymää yhteistä järjestyksenpitovoimaa eli poliisia tai miliisiä ei Suomessa keväästä 1917 lähtien ollut, alettiin kesällä ja syksyllä 1917 maassa perustaa poliittisen kahtiajaon pohjalta yhteiskunnan ylimpien kerrosten järjestyskuntia (myöh. suojeluskuntia) ja työväen järjestyskaarteja (myöh. punakaarteja). Niiden aseistautuminen ja radikalisoituminen, erityisesti marraskuussa 1917 suurlakon aikana, ruokki maassa pelkoa, uhkakuva-ajattelua ja poliittista väkivaltaa sekä muutti myös valtaryhmien sisäisiä valtasuhteita. Talven 1917–1918 aikana sekä työväenliikkeen että porvariston (ei-sosialistien) puolella päätösvaltaa siirtyikin pois maltillisilta edustajilta sotilaille ja aseistetuille joukoille (Etelä-Suomen ja Pohjanmaan ns. aseistetut linnoitukset) mikä johti lopulta sisäisen konfliktin syttymiseen (ns. eskalaatioteoria) (Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Lappalainen et al. 1989, Ylikangas 1993a, Haapala 1993 ja 1995, Tikka 2004).

Sotaa edeltäneet tapahtumat

punakaarteja

Maaliskuun vallankumous

Vapauden huuma

Venäjän keisari Nikolai II (Romanov) luopui vallasta Pihkovassa 15. maaliskuuta 1917. Suomen suuriruhtinaskunnassa viimeinen sortokausi päättyi 20. maaliskuuta Väliaikaisen hallituksen ns. maaliskuun manifestiin, jolla alkuperäinen autonomia palautettiin. Suomeen nimitettiin 26. maaliskuuta senaatti, jonka johtoon asettui sosiaalidemokraatti Oskari Tokoi ja jäseninä oli 6 sosialistia ja 6 ei-sosialistia. Oskari Tokoi oli maailman ensimmäinen sosialidemokraattinen pääministeri, jonka senaatin ohjelma sisälsi pyrkimykset demokratian laajentamiseen eli eduskunnan vallan kohottamiseen ja väliaikaisen hallituksen veto-oikeuden poistamiseen. Lisäksi tavoitteena oli kunnallisdemokratian, työolojen kehittäminen (mm. työaikalait ja sosiaalivakuutus) sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätäminen. Maaliskuussa 1917 yhteiskunnallinen kehitys oli nopeaa, tuoden mukanaan positiivisia mahdollisuuksia ja näköaloja. Porvarillisella puolella oltiin tyytyväisiä Väliaikaisen hallituksen porvarillisuuteen ja lähes diktatorisen keisarinvallan kaatumiseen. Tulevaisuus näytti kasvattavan mahdollisuuksia yrittäjyyden ja taloudellisen toiminnan monipuolistamiseen ja kehittämiseen. Väliaikaisen hallituksen porvarillisuudesta huolimatta työväenliikkeen näkövinkkelistä kehitys oli vielä mullistavampi; sosialistienemmistöisen eduskunnan valta kasvoi ja työväen toimintaa rajoittaneet monet "tsaristiset" säädökset kaatuivat (mm. lakkokielto, sanan- ja painovapauden esteet). Työväestöllä näytti olevan vihdoin mahdollisuus saavuttaa sille jo väestömääränsäkin puolesta kuuluva asema yhteiskunnassa. Kaiken lisäksi porvariston ja työväen välillä vallitsi liikuttava yksimielisyys pyrkimyksestä saattaa Suomi itsenäisten valtioiden joukkoon (Upton 1980, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1995).

Pelkojen ja toiveiden vuosi

Ja kuitenkin, vapautuksen huuma ja positiiviset näkymät jäivät lyhytaikaisiksi sillä jo kesä–heinäkuuhun 1917 mennessä Suomen sisäpoliittinen tilanne oli heikkenemässä kiihtyvällä vauhdilla. Kehitykseen oli monia syitä ja niitä voidaan painottaa eri näkökulmista eri tavoin. Laajemmassa kokonaiskuvassa vuoden 1917 suomalaiset olivat "rajapinnassa", jossa sääty-yhteiskunta oli muuttumassa demokraattisemmaksi kansalaisyhteiskunnaksi, mutta säätyjärjestelmän perinteet olivat vielä vallalla ja uusi järjestelmä etsi tietään. Muutos ja sen vauhti alkoi pelottaa porvaristoa ja ei-sosialisteja, koska ne saattoivat menettää jotain valta-asemastaan ja toisaalta työväenliikkeen kannalta kehitys näytti liian hitaalta (Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s146-168, Haapala 1993 ja 1995). Eräiden arvioiden mukaan työväestön toimiin vuonna 1917 vaikuttivat myös vuoden 1905 suurlakon muistot. Silloinkin työväestön asema näytti aluksi edistyvän nopeasti (mm. eduskuntauudistus), mutta melko pian palattiin käytännössä vanhaan järjestelmään. Vuonna 1917 ei haluttu saman toistuvan ja toisaalta vuonna 1905 oli myös opittu, että vallankumous saattoi olla nopein tie "edistykseen" (Piilonen 1997). Toisaalta talouden osalta sekä työväestön että teollisuuden työnantajien tilanne huononi merkittävästi vuoden 1917 aikana. Ensimmäinen maailmansota aiheutti vuosina 1914-1916 Suomen talouselämässä positiivisen "sotabuumin", joka vahvisti työnantajien lisäksi myös työntekijöiden taloutta selvästi. Maaliskuun vallankumous romahdutti tämän kehityksen aiheuttaen mm. työttömyyttä. Työväestön talouden heikentyminen ("putoaminen korkealta") yhdessä huononevan elintarviketilanteen kanssa synnytti työläisissä epävarmuutta ja pelkoa luoden pohjaa lakkoliikehdinnälle ja muille levottomuuksille (Upton 1980, Haapala 1995).

Tokoin senaatti

eduskunta Näistä lähtökohdista syntyneen ristiriitaisen ja vaikean yhteiskunnallisen tilanteen hoito olisi edellyttänyt Tokoin senaatilta voimakasta asemaa ja tukea kaikilta poliittisilta tahoilta. Senaatin kohtalo oli kuitenkin juuri päinvastainen; siitä muodostui varsinkin keskeisimpien ongelmien osalta heikko hallitus. Senaatin perusongelma oli, etteivät niin sosiaalidemokraatit kuin porvaritkaan olleet täysipainoisesti hallituksessa mukana. Eräänä syynä tähän on katsottu olleen Venäjän keisarin vallan vuoksi käytännön politiikassa harjaantumattoman SDPn puhdasoppinen aatteellinen linja, joka vastusti ns. ministerisosialismia (Upton 1980). Puolueen parhaita voimia ei siten saatu hallitukseen. Samoin porvaristossa toivottiin sosialistien hallituksen olevan vain väliaikaisratkaisu, joka korvattaisiin myöhemmin porvarienemmistöisellä senaatilla. Toisaalta on myös arvioitu, että kummankaan valtaryhmän johtavat poliitikot eivät halunneet riskeerata poliittista uraansa epävarmalta näyttävässä hallituskoalitiossa (Haapala 1995). Tokoin senaatin ja myöhemmin Svinhufvudin senaatin heikko valta-asema ei kuitenkaan ollut poikkeus vuosien 1917–1918 kriisin aikana. Venäjän mahtavan keisarin maaliskuussa 1917 menettämä valta hajaantui moneen suuntaan, mikä osaltaan selittää tapahtumien kehitystä. Väliaikaisen hallituksen, Suomen senaatin, eduskunnan ja muun hallinnon lisäksi valtaa siirtyi merkittävässä määrin kadulle työläis- ja sotilasneuvostoille, joukkokokouksille ja erilaisille aktiivisille eturyhmille. Samoin vuoden 1918 aikana päätösvalta sekä valkoisella että punaisella puolella pirstoutui moneen suuntaan (Vaasan senaatti–Mannerheimin staabi–senaatin edustajat Berliinissä–Saksa ja Kansanvaltuuskunta–punakaartit–Venäjä) (Upton 1980, Haapala 1995).

Kriisin aihiot

Lyhyen elinkaarensa aikana Tokoin senaatti joutui kamppailemaan ainakin neljän ongelmavyyhden kanssa: kevään 1917 lakkoliikkeet, elintarvikepula ja Suomen asema Venäjän suhteen (valtalaki) sekä järjestyskysymys (vrt. alempana). Huhti–toukokuulla 1917 alkaneesta lakkoliikehdinnästä, joka perustui kahdeksantuntisen työpäivän ja palkankorotusten vaatimuksiin, senaatti selvisi melko helpolla, koska asia jäi ja selvisi lähinnä työnantajien ja työntekijöiden välisissä neuvotteluissa pääasiassa työntekijöiden eduksi. Sen sijaan Tokoin hallituksen heikko asema paljastui selkeimmin elintarvikeongelmissa, joita oli alkanut ilmetä Suomessakin ensimmäisen maailmansodan kuluessa. Jo vuonna 1914 elintarvikkeille oli säädetty ns. rajahinnat. Vuonna 1917 elintarvikepula edelleen paheni, kun leipäviljan tuonti Venäjältä romahti. Lähinnä sen vuoksi Suomeen säädettiin elintarvikelaki 2. kesäkuuta 1917. Lainsäädännön toteuttaminen ja valvonta olisi edellyttänyt vankkaa poliittista voimaa. Tämän voiman puutteessa laki jäi täysin puolitiehen ja hallituksen epäonnistumisen seurauksena elintarvikkeiden hinnat kohosivat sekä osa tarjonnasta katosi salakauppaan lain edellyttämien elintarvikevarastojen tarkastusten, takavarikointien ja rajahintojen takia. Elintarvikepula oli kuitenkin lähinnä viljapulaa ja nimenomaan hintakriisi työttömyyden koettelemalle köyhimmälle kansanosalle. Osa leipäpulasta voitiin korvata muilla tuotteilla, koska leipäviljan osuus oli noin 15-20 % keskivertoperheen ravinnonkulutuksesta. Elintarvikkeet olivat kortilla, niitä jonotettiin ja niistä oli ajoittain puutetta, mutta laajamittaista nälkää ei Etelä-Suomessa nähty ennen vuoden 1918 sotaa. Asiasta kehkeytyi kuitenkin työväestön ja tuottajien välille kiivas, tunteita herättänyt poliittinen kysymys, jossa "nälänhädän pelko oli punikki". Monet maataloustuottajat pitivät elintarvikkeiden takavarikointia valtiolle ja varastojen tarkastuksia sosialistisena luokkapolitiikkana ja erityisesti kaupunkien työväestöä katkeroitti kallis salakauppa, elintarvikkeiden vientikauppa mm. Pietariin ja käsitys, että pulassa oli jotain tahallista. Myös sanomalehdistön provosoivalla uutisoinnilla oli suuri merkitys mielialojen kiihtymisessä (Upton 1980, Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa II s752-583, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Valtalaki

Irrottautumisyritys

Suomen itsenäisyyden laajentaminen ja lopulta täysimääräinen toteutuminen oli lähtökohtaisesti kaikkien poliittisten puolueiden tavoite maalis–huhtikuussa 1917. Osin loppukevään sisäpoliittisten levottomuuksien ja valtapolitiikan vuoksi ei-sosialistit, lähinnä porvarit alkoivat epäröidä eduskunnan valtaoikeuksien yksipuolista lisäämistä, koska maassa oli sosialistienemmistöinen eduskunta. Sosiaalidemokraatit puolestaan pyrkivät laajentamaan sekä Suomen itsenäisyyttä että kasvattamaan kevään ja alkukesän poliittisten voittojen jatkoksi edelleen sisäpoliittista valtaansa. SDP etsi aktiivisesti tukea venäläisiltä puolueilta Suomen itsenäisyyden laajentamiselle, mutta sai sitä vain bolsevikeilta. V.I.Lenin suunnitteli jo kesällä 1917 vallankaappausta ja kannatti siksi Suomen hallituksen suunnitelmia, koska ne heikensivät osaltaan väliaikaisen hallituksen asemaa (Upton 1980, Keränen 1992, Haapala 1995). Tokoin senaatissa syntyikin kaksi linjaa korkeimman vallan ratkaisemiseksi Suomessa; porvarillisen senaattorin Antti Tulenheimon toimikunnan (mukana mm. K.J. Ståhlberg) esityksen pohjalta rakentunut Lex Tulenheimo ja lähinnä SDP:n piirissä kypsynyt valtalakiesitys. Lex Tulenheimon mukaan valtiopäivien koollekutsuminen, avaaminen ja hajottaminen sekä sotilasasiat ja ulkopolitiikka olisivat jääneet Venäjän päätösvaltaan. Valtalaissa Venäjällä olisi ollut sanottavaa enää ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Valtalakiesityksen eräänä kulmakivenä oli toive Väliaikaisen hallituksen kaatumisesta. Kahdesta vaihtoehdosta valtalaki otettiin lopulta toiminnan pohjaksi ja se hyväksyttiin eduskunnan tunteita herättäneessä äänestyksessä sosialistien, osin maalaisliiton ja porvarillisten itsenäisyysmiesten (mm. aktivistit) äänillä 18. heinäkuuta 1917. Loput porvariedustajista vastustivat lakia jyrkästi, eräät jopa jättivät eronpyynnön eduskunnasta (Upton 1980, Keränen 1992).

Valtatyhjiö

Valtalain tärkeä kulmakivi kuitenkin petti, kun bolsevikkien tukema sotilaiden ja työläisten vallankaappausyritys päättyi tappioon 16.–18. heinäkuuta. Vallassa säilynyt väliaikainen hallitus vaihtoi johtoonsa Aleksandr Kerenskin, eikä suostunut vahvistamaan valtalakia vaan hajotti eduskunnan 31. heinäkuuta 1917, määräsi ennenaikaiset eduskuntavaalit järjestettäväksi ja vahvisti sotajoukkoja Suomessa. Tokoin senaatin lyhyt tarina päättyi 13.-17. elokuuta keskeisten sosialistisenaattoreiden erotessa siitä. 1.–2. lokakuuta pidetyissä eduskuntavaaleissa SDP kärsi vaalitappion ja jäi oppositioon (Upton 1980, Keränen 1992). Valtalain epäonnistumisella oli monia kauaskantoisia seurauksia. Työväestö menetti keväällä 1917 saavuttamaansa valtaa, katkeroitui ja se alkoi erkaantua valtakunnan politiikasta omien ratkaisujen suuntaan. SDP:n jäädessä senaatin ulkopuolelle työläisten usko keskeisten arkipäivän ongelmien mm. elintarvikepulan ratkaisumahdollisuuksiin väheni, mutta toisaalta porvarillista senaattia oli helppo syyttää propagandassa kaikista syksyn ja talven 1917 poliittisista vaikeuksista. Vasemmistossa epäiltiin väliaikaisen hallituksen ja Suomen porvareiden välistä salaliittoa eduskunnan hajotusmanifestin laadinnassa ja hyväksymisessä. Myöhemmin paljastuikin, että porvarillinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell oli toiminut Pietarissa omin päin, toki porvaripuolueiden ajatusten hengessä, "kansakunnan yleisen edun" ts. oman poliittisen taustaryhmänsä valta-aseman edistämiseksi. Valtapolitiikan heiluri liikahtikin voimakkaasti vasemmalta oikealle (Enckell 1956, Upton 1980, Haapala 1995). Lopulta molemmat poliittiset valtaryhmät sekä porvarit että sosialistit hävisivät "valtalakiselkkauksessa", koska sen seurauksena Suomeen syntyi sisäpoliittisesti hyvin kriittisenä aikana parlamentaarinen valtatyhjiö, joka jatkui elokuun alusta marraskuun alkuun 1917 asti. Maassa ei ollut eduskunnan hajotuksen vuoksi poliittisesti vahvaa hallitusta ja eduskuntaa, jotka olisivat voineet puuttua tehokkaasti yhä huononevaan sisäpoliittiseen kehitykseen. Oireellista oli, että vuosien 1917–1918 kriisin ensimmäinen uhri (lakkovahtina ollut työläinen) kuoli heti elokuussa poliisin luotiin Ypäjän maatalouslevottomuuksissa. Historiasta tiedetään, että valtatyhjiöt pyrkivät täyttymään nopeasti. Näin kävi Suomessakin syksyllä 1917; tällä kertaa tyhjiön täyttäneillä miehillä keikkui hartioilla kiväärit, joihin oli kiinnitetty rotanhäntäpistin – ja käsivarsissa vielä puhdas valkoinen tai punainen nauha (Upton 1980, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Lokakuun vallankumous ja marraskuun suurlakko

Venäjän lokakuun vallankumous (7. marraskuuta 1917), jossa bolsevikit kaatoivat väliaikaisen hallituksen osui vaiheeseen, jossa Suomen eduskunta ja parlamentaarinen valta olivat pääsemässä uudelleen jaloilleen. Suomi oli kuitenkin jo siinä vaiheessa sisäisesti pahemmin jakautunut kuin maaliskuussa 1917. Ei-sosialistienemmistöinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen 1. marraskuuta 1917 ja hyväksyi 9. marraskuuta valtiohoitajakunnan asettamisen maahan. Työväenliikkeelle ja Suomen sosialidemokraattiselle puolueelle oli marraskuun alkuun mennessä muodostunut kaksi eri toimintavaihtoehtoa; eduskuntatyö tai vallankumouksen aloittaminen. Oppositioon jäänyt SDP esitti valtiohoitajakunnan sijaan oman Me vaadimme -ohjelmansa, jossa se vaati aiemman valtalain läpiajamista ja yhteiskunnallisia uudistuksia. Ohjelmaa ei edes käsitelty, sillä se ei eduskunnan puhemiehen mielestä täyttänyt muodollisia vaatimuksia (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).

14 tunnin vallankumous

Pietarin (Petrogradin) bolsevikit painostivat kiivaasti suomalaisia sosialisteja vallankumouksen aloittamiseksi. He uhkasivat jopa käynnistää kumouksen itse ellei SDP:stä olisi siihen. Viimeistään marraskuusta 1917 lähtien suomalaisbolsevikkien Jukka Rahja, Eino Rahja ja Adolf Taimi (toimivat sekä Helsingissa että Pietarissa) merkitys punakaarteissa alkoi kasvaa. Suomen "vastahakoiset vallankumoukselliset" eivät kumoukseen kuitenkaan suoraan lähteneet, koska he mm. saivat tietoja bolsevikkien epävarmasta valta-asemasta Pietarissa. 8. marraskuuta 1917 perustettiin Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto, joka äänesti 12. marraskuuta äänin 18–8 vallanottoa vastaan. Sen sijaan Keskusneuvosto ja Suomen Ammattijärjestö julistivat 14. marraskuuta maahan suurlakon. Ja kaksi päivää lakon alkamisen jälkeen 16. marraskuuta 1917 klo 5 aamulla vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti sittenkin äänin 14–11 aloittaa suomalaisen vallankumouksen. Aloite kumoukseen lähtöön tuli lähinnä Ammattijärjestön riveistä. Toiminnan aloittamista oli kuitenkin lykättävä, koska toimeenpanevaan komiteaan ei löytynyt tarpeeksi jäseniä, komissaareja – ja lopulta vallanotto tyrehtyi äänestyksessä vielä samana päivänä klo 19 äänin 13–12. Suurlakko päätettiin lopettaa 19. marraskuuta 1917 klo 24 (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361).

Särkynyt peili

Marraskuun kehitys ja tehtyjen päätösten sarja repäisi suomalaisen työväenliikkeen kahteen osaan; vallankumoukselliseen vähemmistöön ja maltilliseen, parlamentaarista linjaa kannattavaan enemmistöön. Rajanveto ei kuitenkaan ollut niiden välillä ehdoton, joten voimasuhteet saattoivat vielä muuttua tapauskohtaisesti. Maltilliset saivat muulta eduskunnalta taustatukea, kun kahdeksan tunnin työaikalait ja kunnallislait hyväksyttiin 16. marraskuuta 1917. Osa työväestöstä katsoi sen tapahtuneen pelkästään suurlakon paineen takia. Lait oli säädetty jo 14. heinäkuuta 1917, mutta kysymys korkeimmasta vallasta Suomessa oli lykännyt niiden lopullista hyväksymistä. Merkittävintä kuitenkin oli, että suurlakko rikkoi Suomessa loputkin siitä yhtenäisyydestä mitä poliittisten valtaryhmien kesken oli vielä jäljellä. Lakon aggressio purkautui poliittiseen väkivaltaan, jossa menehtyi kaikkiaan 34 henkilöä (mm. 9 suojeluskuntalaista ja 3 työväen järjestyskaartilaista). Loppukesän ja syksyn 1917 poliittinen valtatyhjiö oli siten täyttynyt ääriään myöten ja Suomi oli ajautunut polulle, jonka päässä häämötti sisäinen taistelu (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-361, Haapala 1995).

Itsenäisyys

Joulukuun kuudes

suurlakko Lokakuun vallankumous muutti myös Suomen itsenäisyyteen johtaneen kehityksen. Aloite siirtyi sosialisteilta porvareille, koska se oli nyt heille myös valta- ja sisäpoliittisesti edullista. Niinpä 15. marraskuuta 1917 Suomen eduskunta otti vihdoin sen mikä sille kuului eli korkeimman vallan omassa maassaan haltuunsa. Maahan muodostettiin P. E. Svinhufvudin johtama senaatti 27. marraskuuta, ja se antoi 4. joulukuuta eduskunnalle esityksen Suomen itsenäisyysjulistukseksi, jonka Suomen eduskunta hyväksyi – äänestyksen jälkeen – Suomen kansan päivien päivänä 6. joulukuuta 1917. Peilikuvana heinäkuun 1917 valtalakiäänestykseen nähden sosialistit äänestivät joulukuussa porvarillisen senaatin esitystä vastaan tehden oman vastaesityksen Suomen itsenäistämiseksi. Itsenäisyyslähtöisen historiankäsityksen pohjalta suomalaisille oli suureksi häpeäksi, että itsenäisyysjulistuksesta jouduttiin äänestämään. Realistisemman historiakäsityksen mukaan tilanne oli vain luonnollinen seuraus aiemmista tapahtumista ja valtataistelusta, jossa itsenäisyyskysymyksestä oli tullut osa suomalaisten sisäistä kiistelyä (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-245). Itsenäisen Suomen synty ei siten ollut pitkän, "suunnitelmallisen" historiallisen kehityksen huipentuma vaan tulos 1800-luvun alussa alkaneista taloudellisista, yhteiskunnallisista ja valtapoliittisista muutoksista Euroopassa ja Suomessa (Ylikangas 1986, Alapuro 1988, Haapala 1995).

Leninin kädenpuristus

Lopulta kumpikaan poliittisista valtaryhmistä, eivät sosialistit eivätkä ei-sosialistit kyenneet hoitamaan Suomen itsenäisyyttä loppuun ilman toisen tukea. Joulukuun kuudennen julistus kun oli vajaa sikäli, että ulkovaltojen hyväksyntä puuttui ja senaatti niitä pyytäessään joutui toteamaan kaiken riippuvan Neuvosto-Venäjän suhtautumisesta. Muut valtiot seuraisivat perässä jos Pietari näyttäisi Suomelle vihreää valoa. Juuri tähän jäyhä Svinhufvud tarvitsi SDP:n apua. Ja Suomen sosialistit olivat tietenkin muiden suomalaisten tapaan pohjimmiltaan ja juuriltaan fennomaanisen idealismin lapsia ja ryhtyivät siksi raivaamaan tietä auki Suomi-neidolleen. Lisäksi työväestö oli liikkeensä perustamisesta lähtien karvaasti oppinut mitä ulkopuolisten asioihin puuttuminen voi saada aikaan. Lopputuloksena oli historiallinen päivä 31. joulukuuta 1917; Leninin ja Svinhufvudin välinen kuuluisa kädenpuristus ja itsenäisen Suomen senaatin johtajalla toisessa kädessään bolsevikkien allekirjoittama tunnustuspaperi (Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s194-245). Ei tiedetä ajatteliko "Ukko-Pekka" tuossa tilanteessa historiaa; noin 700 vuotta aiemmin suomalaiset olivat joutuneet Sveanmaan ristin alle miekkalähetystöllä ja 100 vuotta aiemmin siirtyneet Äiti-Venäjän holhoukseen, silloinkin väkivallan kautta. 31. joulukuuta 1917 Suomi oli vihdoin vapaa – kädenpuristuksella.

Järjestysvaltakysymys

Sisäisen järjestysvoiman puute, Venäjän tsaarin perinteisten poliisi- ja santarminorganisaatioiden hajottua maaliskuun vallankumouksen 1917 yhteydessä, johti ensin lähinnä aseettomien turvajoukkojen perustamiseen. Huhtikuussa 1917 syntyivät Lounais-Suomessa ensimmäiset suojeluskuntia edeltäneiden järjestyskuntien idut ja samoin huhtikuusta lähtien muodostettiin työväen järjestyskaarteja edeltäneitä järjestysmiehistöjä Suomeen. Aluksi molemmat luotiin pääasiassa valvomaan yleistä järjestystä, mutta jo keväällä 1917 alkanut lakkoliikehdintä teollisuudessa ja maataloudessa sekä myöhemmin kunnallispolitiikkaan ja elintarvikeongelmiin liittyvät levottomuudet alkoivat korostaa niiden eturyhmäluonnetta.

Suojeluskunnat

31. joulukuuta Kesän 1917 aikana aktiivisten porvareiden ja ei-sosialistien perustamia suojeluskuntia syntyi runsaasti eri puolilla maata, niitä oli syys–lokakuuhun 1917 mennessä 250–300. Perustamisen motiivina oli edelleen myös yleisen järjestyksen turvaaminen, mutta Pohjanmaalla alkoi korostua elintarvikelainsäädännön aiheuttama katkeruus ja epävarmuus, Lounais-Suomessa talollisten ja maatyöväestön väliset voimakkaat ristiriidat oli merkittävä syy perustamiselle ja Karjalassa etusijalla olivat aktivistien salaiset toimet Suomen erottamiseksi Venäjästä. Joukkojen kokonaisvahvuus oli joulukuussa 1917 noin 20 000 ja tammikuussa 1918 noin 40 000 miestä (suojeluskuntien lukumäärä noin 400). Niiden aseistus kohentui hitaasti lokakuun 1917 lopusta lähtien. Aseita saatiin Saksasta sekä asekauppiailta Pietarista ja Viipurista. Marraskuun 1917 suurlakon jälkeen maan eri osissa eri syistä muodostetut suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: venäläisen sotaväen poistaminen Suomesta, järjestyksen palauttaminen maassa sekä omien ryhmäetujen puolustaminen ja valvonta. Suurlakko ja sen aikana alkanut poliittinen terrori jyrkensi suojeluskunta-aktiivien asenteita voimakkaasti ja herätti porvarilliset ryhmät huomaamaan, että radikaali osa työväestöä saattoi todella kyetä uhkaamaan heidän valtaetujaan. Näin suojeluskunnista alkoi muotoutua perustus valkoiselle armeijalle, joka lopulta päätyi taisteluun omia kansalaisiaan vastaan. Yhteistoiminta parani kuitenkin vasta sisällissodan alettua. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijä (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s292-323 ja 346-395, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80).

Työväen järjestyskaartit

Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue suhtautui työväen järjestyskaartien perustamiseen aluksi pidättyvästi tai kielteisesti, koska vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustetut punakaartit olivat lopulta irtautuneet puolueen hallinnasta. Kielteisyys näkyi mm. suhtautumisessa 12. toukokuuta 1917 Helsingissä pidettyyn ns. Kaisaniemen kokoukseen, jossa entiset vuosien 1905-1906, Viaporin kapinaan osallistuneet, kaartilaiset suunnittelivat vuonna 1906 lakkautettujen punakaartien henkiin herättämistä. Poliittisen tilanteen jyrkkä käänne heinä-elokuussa 1917 valtalakikiistan ja eduskunnan hajottamisen jälkeen kuitenkin muutti puolueen ja sen eri osien (mm. Nuorisoliiton) suhtautumisen kaarteille myönteiseksi. Suomen Ammattijärjestö ja puolue antoivat virallisen kehotuksen työväen järjestyskaartien perustamiseksi 20. lokakuuta 1917, jonka jälkeen niitä syntyi nopeasti. Tosin jo syyskuun 1917 aikana merkittäviä kaarteja oli perustettu mm. Helsinkiin. Kaarteihin haluttiin lähinnä luotettuja työväenliikkeen aktiiveja työväenyhdistyksistä ja ammattiliitoista. Vaikka kaarteilla oli edelleen myös yleistä järjestystä ylläpitävä ja puolustuksellinen rooli, vasemmistossa syntyi lokakuun 1917 eduskuntavaalitappion jälkeen kaksijakoinen (ja samalla hajottava) toimintalinja; parlamentarismin noudattaminen ja/tai vallankumouksen tielle lähtö. Ennen 20. lokakuuta 1917 erityyppisiä työväenosastoja oli perustettu vähemmän (noin 100) kuin suojeluskuntia ja niiden perustamisen motiivit vaihtelivat suojeluskuntien tapaan paikkakuntakohtaisesti. Marraskuun 1917 suurlakon aikana kaartien perustamistahti kiihtyi edelleen; niiden lukumäärä oli lakon jälkeen noin 350. Miesvahvuus oli vuoden 1917 lopussa noin 30 000. Aseita saatiin lähinnä venäläisiltä (Upton 1980, Salkola 1985, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s324-343 ja s346-395).

Aseiden valta

Työläisen vaihtoehdot

Marraskuun 1917 suurlakon aikana toteutui se mitä SDP:n johto oli vielä keväällä 1917 pelännyt; osa työväen järjestyskaarteista radikalisoitui, ne vaihtoivat nimensä punakaarteiksi ja aseellisesta väkivallasta tuli niiden yksi toimintamuoto. Kaartit alkoivat vuoden 1905 tapaan irrottautua puolueen otteesta ja siten puoluejohto oli vastapuolen suojeluskuntien perustajien kanssa toimillaan myötävaikuttanut uuden, aseellisen valtatekijän syntyyn maassa. Eräiden arvioiden mukaan sisällissota olisi syttynyt jo marraskuussa 1917 jos punakaarteilla ja suojeluskunnilla olisi ollut enemmän aseita hallussaan. Vielä joulukuussa 1917 SDP sai aikaan virallisen päätöksen punakaartien säilymisestä puolueen tiukassa valvonnassa. Kuitenkin tammikuun alussa 1918 Etelä-Suomen vahvimmat kaartit mm. Helsingin, Kotkan ja Turun sanoutuivat irti näistä sopimuksista ja haastoivat puolueen sisäiseen valtataisteluun, jonka lopputuloksena oli radikaalin vähemmistölinjan voitto ja lopulta sisällissodan syttyminen. Ilmeistä on, että SDP:n kentällä, erityisesti maaseudulla maltillisilla vallankumouksen vastustajilla oli puolueessa selvä enemmistö, mutta asian ratkaisivat ne puoluejohdon jäsenet, jotka olivat tasapainoilleet em. parlamentaarisen ja vallankumouslinjan välissä syksystä 1917 lähtien. Joidenkin maltillisten mielestä SDP:n sisäinen kriisi olisi pitänyt ratkaista puolueen hajoamisella eli radikaalin aineksen poistamisella riveistä, mutta tammikuun 1918 uhkaavassa tilanteessa ajatus ei saanut laajempaa kannatusta (Upton 1980, Salkola 1985, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s346-395 ja s398-433).

Eskaloituminen

Sisällissotaan johtanut ns. eskaloitumiskehitys oli voimakkaimmillaan tammikuun 1918 alusta lähtien; sekä valkoisen että punaisen puolen jokainen näkyvä sotilaallinen tai poliittinen toimi johti vastapuolella vastaliikkeeseen eikä tietä kompromissiin enää ollut löydettävissä. Molempien sotilaalliset valmistelut kiihtyivät (aseiden hankinta) ja samaan aikaan jyrkät punakaartit haastoivat SDP:n maltilliset edustajat. Senaatti sai 12. tammikuuta eduskunnalta valtuudet "lujan järjestysvallan" luomiseksi mikä puolestaan vauhditti punakaartien toimia edelleen. Suojeluskuntien johtoon kutsuttiin Carl Gustaf Emil Mannerheim ja senaatti julisti ne hallituksen joukoiksi 25. tammikuuta 1918. Tähän punakaartit eivät alistuneet ja ne olivat vahvistumassa Pietarista luvatun aselastin myötä 26–27. tammikuuta. Molemmat osapuolet olivat aloitteellisia Viipurissa ja muualla Karjalassa 19. tammikuuta alkaneeseen sotatoimien luonteiseen liikehdintään. Lopulta 26. tammikuuta punaisten johdon toimeenpaneva komitea määräsi punakaartit liikekannalle 27. tammikuuta 1918 klo 23 lähtien. Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty merkiksi vallankumouksen alkamisesta. Etelä-Pohjanmaalla suojeluskunnat alkoivat kenraali Mannerheimin 25. tammikuuta antamalla käskyllä riisua venäläisiä varuskuntia aseista 28. tammikuuta 1918 yöstä alkaen. Suomen sisällissota oli syttynyt (Upton 1980, Lappalainen 1981, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s346-395 ja s398-433).

Sodan osapuolten tavoitteita

Punainen ja valkoinen Suomi

28. tammikuuta Vuoden 1918 alun kriisin kehityttyä sodaksi sekä punaisten että valkoisten päätavoitteeksi tuli luonnollisesti vastustajan murskaaminen, oman valtaryhmän voitto ja sen etujen takaaminen. Molemmat halusivat toimia itsenäisessä Suomen valtiossa, mutta osapuolten näkemykset erosivat siinä millaisen Suomen sisäpoliittisen rakenteen olisi pitänyt olla. Jälkikäteen on arveltu, että punaisten voitto olisi voinut johtaa Suomen päätymiseen Neuvostoliiton perustajajäseneksi, mutta se ei ollut Kansanvaltuuskunnan ja SDP:n maltillisten edustajien tavoite. Toisaalta ainakin punakaartien jyrkimmässä siivessä (esim. suomalaisbolsevikit) oli ilmeisesti vallalla myönteisempi suhtautuminen Neuvosto-Venäjään liittymisen suhteen (Upton 1981, Keränen 1992, Manninen 1993, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32). Vallankumoushallituksen laatima [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/pun_vs.html perustuslakiehdotus](23. helmikuuta 1918) sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen perustuslaista ja Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista ja se oli tarkoitus saattaa kansanäänestykseen. Suomen suvereniteetin takaaminen oli yksi kansanvaltuuskunnan julkilausutuista tavoitteista. Suomen valtiota nimitettiin 16. helmikuuta 1918 Venäjän valtion kanssa tehdyssä [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/kv31.html valtiosopimuksessa] Suomen Sosialistiseksi Työväentasavallaksi, mutta Suomen Kansanvaltuuskunnan 23. helmikuuta 1918 Työväen Pääneuvostolle antamassa ehdotuksessa [http://www.histdoc.net/historia/1917-18/pun_vs.html Suomen valtiosäännöksi] ei tätä nimitystä käytetty. Tarkemmin punaisten Kansanvaltuuskuntaa, sen kokoonpanoa sekä sen ehdottamaa perustuslakia käsitellään artikkelissa Suomen kansanvaltuuskunta. Vaasan senaatin ja muiden valkoisen Suomen poliittisten päättäjien tavoitteena oli Suomen punaisen kaartin ja kansanvaltuuskunnan lyöminen, venäläisen sotaväen maastakarkotus ja vallan palauttaminen oikeistoenemmistöiselle senaatille myös Etelä-Suomessa. Voiton jälkeen vahva hallitusvalta tuli turvata joko voimakkaan oman tai Saksan armeijan sekä demokratiasta riisutun monarkistisen yhteiskuntajärjestelmän avulla. Saksan osuudesta ja monarkiasta vallitsi kuitenkin vahvoja eriäviäkin mielipiteitä. Sotilasjohdossa oli samansuuntainen ristiriita kenraali Mannerheimin ja johtavien jääkäreiden välillä. Mannerheim vastusti Saksan mahtia ja uskoi Ympärysvaltojen voittoon käynnissä olleessa suursodassa. Jääkärit taas vastustivat tätä kantaa ja halusivat aktivistien tavoin saksalaissuuntausta Suomeen. Kenraali Mannerheimin henkilökohtaiset kokonaistavoitteet olivat ilmeisesti laajemmat kuin vain Suomen tilanteen ratkaisu. Hän pyrki yhteistyössä länsivaltojen ja Venäjän ns. valkoisten kenraalien kanssa edesauttamaan bolsevikkien vallastasuistamista Pietarissa (Upton 1980 ja 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Manninen 1993).

Venäjä ja Saksa

Neuvosto-Venäjän tavoitteet ja toimet Suomen suhteen näyttävät päällisin puolin ristiriitaisilta ja sen syistä on oltu erimielisiäkin. Bolsevikit myönsivät Suomelle itsenäisyyden joulukuussa 1917, mutta toimivat myöhemmin kelpo suurvaltajohtajien tavoin vallaten menettämiään valtioita takaisin (aatteista ja -ismeistä riippumatta, saksalaisten "avunpyyntötaktiikkaa" käyttäen). Realistisin käsitys lienee, että Lenin ja bolsevikit olisivat halunneet Suomen säilyvän Venäjän yhteydessä, lähinnä suurvalta- ja sotilaspoliittisista syistä, mutta Suomesta oli luovuttava Saksan uhan ja nuoren Neuvostovaltion sisäisen sekaannuksen sekä ententen intervention takia (päätavoite Äiti-Venäjän ydinalueiden pelastaminen). Siksi Leninillä oli varaa ja mahdollisuuskin esiintyä Suomen suunnalla aatteellisena kansojen itsemääräämisoikeutta kunnioittavana bolsevikkina. Tämä ei estänyt Neuvosto-Venäjää tukemasta Suomen punaista kaartia vuoden 1918 sodan aikana, koska punaisten mahdollisen voiton katsottiin tukevan bolsevikkien asemaa. Venäjän sekasorron vuoksi tuki oli kuitenkin riittämätöntä (Upton 1980 ja 1981, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen,J. toim. osa II s84-161, Manninen 1993, Haapala 1995). Saksan keisarikunnan tavoitteet Suomen suunnalla keväällä 1918 olivat pääasiassa suurvalta- ja sotilaspoliittiset. Venäjän kanssa joulukuussa 1917 alkaneet Brest-Litovskin rauhanneuvottelut katkesivat 10. helmikuuta 1918. Saksan sodanjohto päätti aloittaa sotatoimet uudelleen Venäjää vastaan 18. helmikuuta ja kulissinomaisena toimena Venäjän lähinaapureilta vaadittiin "avunpyyntöjä" hyökkäyksen perustelemiseksi. Vaasan senaatti (E. Hjelt) esitti Saksan kehotuksesta pyyntönsä 14. helmikuuta (Hjeltin oma-aloitteinen pyyntö 9. helmikuuta). Suomi kiinnosti Saksaa kahdesta syystä; Pietarin läheisyys tarjosi mahdollisuuden Venäjän pääkaupungin uhkaamiseen ja toisaalta Saksaa huoletti Englannin laivaston toiminta Jäämerellä ja Murmanskissa Kuolan niemimaalla (Upton 1980 ja 1981, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s194-243, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa III s252-472, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s355-410, Haapala 1995).

Sodan kulku

Kuolan niemimaa

Kahakointi Karjalassa

Suomen vuoden 1918 sodan on katsottu alkaneen punaisten osalta 27. tammikuuta 1918 klo 23 ja valkoisten puolella 28. tammikuuta 1918 klo 03. Tarkemmassa tarkastelussa asia ei ole näin yksinkertainen vaan sotaa lähentelevää toimintaa oli jo aiemmin erityisesti Karjalassa. Syynä lienee ollut sekä valkoisen että punaisen sodanjohdon heikko omien joukkojen hallinta. Toisaalta Viipuri oli sodan kannalta strategisesti ehkä keskeisin paikkakunta Suomessa ja on esitetty myös arvioita, joiden mukaan molemmat johtoportaat lopulta vaikuttivat aktiivisesti tapahtumien taustalla. Sodan jälkikuvassa, erityisesti valkoisella puolella olisi sittemmin haluttu eri syistä korostaa Pohjanmaan merkitystä sodassa. Viipurissa kamppailu punaisten ja valkoisten välillä alkoi 19. tammikuuta 1918 punaisten etsiessä aseita paikallisen suojeluskunnan varastoista. Karjalan maalaispitäjistä lähti 21. tammikuuta 1918 noin 600 suojeluskuntamiehen ns. maalaispataljoona kohti Viipuria, jossa se miehitti 22. tammikuuta Viipurin rautatieaseman, mutta joutui lopulta perääntymään Venäjänsaareen. Aktiivinen pataljoona kävi vielä taisteluun 27. tammikuuta 1918 Viipurin eteläpuolella Kämärällä, jossa se pysäytti joksikin aikaa Pietarin suunnasta tulleen ns. asejunan. Juna oli tuomassa Leninin lupaamia aseita Suomen punaisille. Tämän lisäksi Sortavalassa ja Joensuussa suojeluskuntalaiset riisuivat pienehköt venäläiset varuskunnat aseista jo 24-25. tammikuuta 1918. Suojeluskuntien aktiivisuuden Viipurissa 21. tammikuuta koettiin uhkaavan em. asejunan pääsyä Suomeen, joten punakaartien johto määräsi 23. tammikuuta 1918 Pietari–Helsinki rautatien varrella olevia punakaarteja liikekannalle junaa suojaamaan. Siten esimerkiksi Suomen vahvimpiin punaosastoihin kuulunut Kotkan punainen kaarti aloitti liikekannallepanonsa 23.–24. tammikuuta eikä ollut odotettavissa että se tammikuun lopun tilanteessa lisää aseita saatuaan olisi palannut aloilleen. Karjalan tapahtumien lisäksi Satakunnassa, Kiikassa syntyi 23.–24. tammikuuta aktiivisten paikallisten suojeluskuntien, punakaartien ja venäläisten sotilaiden välille paljon huomiota herättänyt Ruotsilan kartanon kahakka. Karjalan suunnan komentaja jääkäri Woldemar Hägglund lähetti Viipurin tapahtumien aikana 22. tammikuuta Mannerheimille viestin: "Karjala nousee kaikin miehinensä vapauttamaan maata anarkian häpeästä. Luotamme urheitten Pohjanmaan miesten täyttävän velvollisuutensa". Valkoinen kenraali Mannerheim komensi joukot Pohjanmaalla liikkeelle yöllä 28. tammikuuta 1918 (Upton 1980, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s398-433, Piilonen 1997).

Sodan teille

28. tammikuuta Punaisten puolella nostettiin punainen lyhty Helsingin työväentalon torniin vallankumouksen "virallisen" alkamisen merkiksi 26. tammikuuta (Lappalainen 1981). Punakaarti sai Helsingin haltuunsa aamulla 28. tammikuuta. Muutamat senaatin (nyk. valtioneuvosto) senaattorit (nyk. ministerit) pakenivat Vaasaan, missä he muodostivat Vaasan senaatin. Senaatin puheenjohtaja (nyk. pääministeri) Pehr Evind Svinhufvud yritti paeta Helsingistä Vaasaan yksityisellä lentokoneella, mutta lentäjä ei saanut konetta toimimaan. Svinhufvud matkusti sitten jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan ja sieltä Saksan ja Ruotsin kautta Pohjois-Suomeen. Osa senaattoreista jäi piileskelemään punaiseen Helsinkiin "maan alle" incognito aina saksalaisten saapumiseen saakka. Punaisen ja valkoisen Suomen välinen rintama asettui sodan alussa karkeasti ottaen linjalle Pori- Ikaalinen- Kuru- Vilppula- Länkipohja- Padasjoki- Lusi (Heinola)- Mäntyharju- Savitaipale- Lappeenranta- Antrea- Rautu. Sota oli "rautatiesotaa", koska rautatiet olivat tärkein suurten joukkojen siirtoreitti. Siksi sodassa taisteltiin tärkeiden asutuskeskusten hallussapidon lisäksi keskeisten rautateiden solmukohtien hallinnasta (mm. Haapamäki, Tampere, Kouvola ja Viipuri). Sekä punakaartien että valkokaartien vahvuus oli sodan aikana 50 000–80 000 sotilasta. Punakaartilaisista noin 50 % oli työväenyhdistysten tai ammattijärjestöjen jäseniä. Valkokaarteissa rintamilla taisteli 10 000-13 000 aktiivia vapaaehtoista. Loput olivat 18. helmikuuta 1918 valkoisessa Suomessa voimaan tulleen yleisen asevelvollisuuden kautta koottuja joukkoja. Punaisella puolella joukko-osastojen erikoisuutena olivat lähinnä teollisuuspaikkakunnilla perustetut punakaartin nais(tyttö)komppaniat, joissa taistelivat Suomen historian ensimmäiset naissotilaat (n. 2 000 naista). Toinen erikoispiirre joukoissa molemmin puolin rintamaa oli hyvin nuoret, alaikäiset "lapsisotilaat", joissa punaisella puolella oli myös tyttöjä (Upton 1980 ja 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, O.Manninen 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s96-177, Ylikangas 1993a).

Punakaarti sodassa

Sota voidaan jakaa kolmeen eri vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa, 27. tammikuuta–14. maaliskuuta 1918 välisenä aikana aloite ja suurin hyökkäysaktiviteetti oli Suomen punaisella kaartilla. Heti taisteluiden alettua paljastuivat punakaartin sotilaalliset heikkoudet: ammattiupseereiden puute (harvalukuisia venäläisiä upseereita lukuun ottamatta) ja heikosti koulutettu miehistö. Kuten aina sodissa, paikalliset tilanteet nostivat esiin uusia vastuuntuntoisia ja lahjakkaita johtajia (esim. Hugo Salmela), mutta se ei riittänyt korjaamaan koko punakaartia koskevia johtamisongelmia. Lopputuloksena oli punaisten hyökkäysvaiheen epäonnistuminen strategisten painopisteiden ja etulinjan tasolla taistelutahdon puutteen vuoksi. Punakaartia voidaankin nimittää aseistettujen siviilien palkka-armeijaksi. Kirjailija Väinö Linna kuvaili 1960-luvulla aseiden jakelua punaisessa Tampereessa helmikuussa 1918: "Miehet tarkastelivat innokkaina kivääreitään, sitten kajahti laukaus ja Elias kaatui maahan. Arvin kivääri oli lauennut vahingossa. Jumalauta nyt Elkku meni - Elias nousi kalpeana. Sattuko sinuun ?. Ei, mutta mä luulin ja aattelin että mä kaadun valmiiks". Osa punaisesta terroristakin on ehkä selitettävissä kaartin heikon taistelukyvyn synnyttämällä turhautumisella. Suomen punaisen kaartin menestyksekkäimmät taistelut liittyivät huhtikuun perääntymisvaiheeseen Suomesta Venäjälle, mm. Hauhon ja Tuuloksen Syrjäntaan taistelut 27.–29. huhtikuuta 1918. Niissä punakaartin taistelutahto perustui lähinnä omien siviilipakolaisten suojaamiseen ja voitoilla oli enää paikallista merkitystä (Lappalainen 1981, Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, Aunesluoma & Häikiö 1995).

Venäjän armeija

Venäläisten, koulutettujen sotilaiden osuus jäi sisällissodan taisteluissa Karjalan kannasta lukuun ottamatta lopulta vähäiseksi. Vanhan tsaarin armeijan joukkoja oli 27. tammikuuta 1918 Suomessa 60 000–80 000 ja 3. maaliskuuta Neuvosto-Venäjän ja Saksan välisen Brest-Litovskin rauhan tultua voimaan noin 30 000 sotilasta. Maaliskuun aikana sotilaiden määrä supistui nopeasti. Kuitenkin vain noin 10 000 venäläissotilasta (osa Suomessa jo olleita ja osa maahan sodan aikana tulleita) oli eri tavoin aktiivisia vuoden 1918 sodassa. Merkittäviä venäläisosastoja ei rintamataisteluihin saatu suostuteltua; 1 000–2 500 sotilasta taisteli 100–500 miehen osastoina ajoittain eri puolilla rintamia. Venäläiset vaikuttivatkin lähinnä taustalla kouluttajina ja neuvonantajina. Näiden 10 000 aktiivisen venäläissotilaan määrä väheni nopeasti ja merkittävästi pääosassa punaista Suomea 18. helmikuuta alkaen, Saksan ja Venäjän välisten sotatoimien alettua uudelleen. Ne siirrettiin tuolloin suojaamaan Pietaria ja sen jälkeen Venäjän tuki punaisille oli lähinnä aseapua. Venäläisten sodan loppuun asti jatkunut aktiivisuus Karjalan kannaksella toisaalta tuki punaista kaartia, mutta sen päätarkoitus oli Pietarin puolustaminen (Lappalainen 1981, Keränen 1992, Manninen 1993, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32, Ylikangas 1993c). 18. helmikuuta

Valkokaarti sodassa

Sodan toisessa vaiheessa, joka kesti 15. maaliskuuta 1918 alkaen sodan loppuun saakka (14. toukokuuta) aloite siirtyi ja se säilyi Suomen valkoisella armeijalla. Sen tila rivimiesten suhteen ei ollut paljoa parempi kuin punakaarteissa. Lyhyen koulutuksen saaneista vapaaehtoisista ja asevelvollisista ei kunnon armeijaa lyhyen sodan aikana ehtinyt kehittyä. Jääkäri Sulo Pekkola muisteli: "Lähellä Sääksjärven kylää syntyi taistelu, sellainen kuin se sotaliikkeisiin perehtymättömiltä syntyy, paljon ammuttiin, aukeata käveltiin". Siinä mielessä armeijoiden nimet, valkokaarti ja punakaarti ovat ainakin ammattisotilaiden silmissä virheelliset, koska "kaarti"-nimi viittaa yleensä armeijoiden huippuyksiköihin. Valkoisen kaartin menestys ja voitto sodassa perustuikin pääasiassa ammattitaitoisempaan johtoon, joka koostui entisessä keisarillisessa Venäjän armeijassa palvelleista suomalaisupseereista, vapaaehtoisista ruotsalaisupseereista ja Saksassa koulutetuista jääkäreistä. Tämä heijastui sodan tehokkaampana strategisena ja taktisena suunnitteluna sekä joukkojen tiukempana johtamisena (Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim. s21-32).

Ratkaisu Tampereella

kaarti Valkoisen armeijan merkittävin sotaliike oli taistelu Tampereen hallinnasta 15. maaliskuuta–6. huhtikuuta 1918, jossa valkokaarti lopulta valtasi punaisten hallussa olleen kaupungin. Varsinaisesta Tampereen kaupungin valtaustaistelusta muodostui sodan kiivain, koska punakaartin puolustustahto ja kyky olivat nousseet ja toisaalta valkokaartissa käytettiin parhaita yksiköitä (mm. uusia Jääkärirykmenttejä). Surullisen kuuluisassa Kalevankankaan taistelussa, ns. verisenä kiirastorstaina 28. maaliskuuta 1918 ei enää vain kävelty aukeita eikä ammuttu vahingonlaukauksia sillä mustien hautakivien seassa eräät valkokaartin yksiköt kärsivät yli 50 % tappiot, Saksassa koulutettuja jääkäreitä kaatui 30 ja Ruotsalainen prikaati menetti kaupungin pelloilla merkittävän osan miehistöstään. Punakaartin kokonaismenetykset Tampereen taisteluissa olivat 1 000–2 000 taistelijaa. Vangeiksi jäi noin 11 000 punaista. Tampereen kaupunginosista mm. Tammela ja Kyttälä tuhoutuivat lähes täysin (Lappalainen 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445, Ylikangas 1993a, Aunesluoma & Häikiö 1995). Merkittävää taistelussa myös oli, että Pyhä- ja Näsijärven välisellä kannaksella käyty katkera kamppailu oli suomalaisten välistä sisällissotaa puhtaimmillaan. Pääosa Venäjän armeijasta oli poistunut Suomesta maaliskuun aikana ja Saksan armeija oli vasta saapumassa maahan (Keränen 1992). Runoilija Viljo Kajava joutui lapsena Tampereen taistelujen keskelle ja kirjoitti 1960-luvulla: "Kyttälä paloi, Hämeenkatu leimahti tuleen. Kaupungintalossa naiskaartilaiset kuolivat kivääri sylissä, otsaluu murskana... Mustanlahden kallioilla nousi pohjalainen pirkkalaista vastaan, kirous huulen veressä... Kosken länsipuolella taistelivat viimeisine panoksineen armeijan rippeet talo talolta Tamperetta menettäen... Ja jokainen metri nosti veljen veljeä vastaan..." Tampereen valtauksen jälkeen alkoi punakaartien vetäytyminen Länsi-Suomesta ja valkoisten hyökkäyksen painopiste siirrettiin Viipurin. Karjalan pääkaupunki vallattiin 29. huhtikuuta 1918 (Aunesluoma & Häikiö 1995). Viimeisenä Suomen punainen kaarti menetti Kymenlaakson, jossa taistelut päättyivät valkoisten voittoon 5. toukokuuta 1918 (Lappalainen 1981, Upton 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen,O. toim. osa II s180-445).

Saksa osallistuu sotaan

5. toukokuuta Sodan kolmas vaihe, joka täydensi valkokaartien yleishyökkäystä alkoi Saksan armeijan Itämeren divisioonan (vahvuus 9 500 sotilasta) maihinnousulla Hangossa 3. huhtikuuta. Lisäksi Loviisassa nousi maihin 7. huhtikuuta saksalaisprikaati Brandenstein (vahvuus 2 500 miestä). Hangosta edennyt osasto valloitti Helsingin 12.–13. huhtikuuta, Hyvinkään 21. huhtikuuta, Riihimäen 22. huhtikuuta ja Hämeenlinnan 26. huhtikuuta 1918. Loviisasta edennyt prikaati valtasi Lahden 19. huhtikuuta. Venäläisiä ja saksalaisia sotilaita osallistui vuoden 1918 sodan rintamataisteluihin suhteessa 1:7. Saksalaisten merkityksestä sodan lopputuloksen kannalta on esitetty toisistaan jonkin verran poikkeavia arvioita. Varmaa on, että Itämeren divisioona nopeutti merkitt

Suojeluskunta

Suojeluskuntajärjestö oli Suomessa syksystä 1917 kehittynyt vapaaehtoinen maanpuolustusjärjstö. Vuoden 1918 tammikuussa Suomen sisällissota alkoi punakaartien vallanotolla Etelä-Suomessa, jolloin senaatti antoi suojeluskunnille valtuudet toimia hallituksen joukkoina. Muuta armeijaa ei ollut, koska vuoden 1917 joulukuun itsenäisyysjulistuksen jälkeen armeijaa ei ollut vielä ehditty perustaa. Jääkärien saavuttua Saksasta vuoden 1918 helmikuussa suojeluskuntalaiset toimivat enimmäkseen tavallisina sotamiehinä, joita jääkärit johtivat upseereina. Jääkäriupseerit ja vanhat Venäjän armeijan upseerit kamppailivat vallasta niin Suomen uudessa armeijassa kuin suojeluskuntien johdossakin. Jääkärit pääsivät voitolle, ja suojeluskuntien johdossa toimikin vuodesta 1926 alkaen jääkäriupseeri Lauri Malmberg. Sisällissodan päätyttyä suojeluskuntien asemaa säädeltiin tiukasti lailla. Suojeluskunnat olivat edelleen yksityisiä järjestöjä, mutta niiden suhde valtioon oli lähes yhtä kiinteä kuin valtiokirkon. Suojeluskuntain tiukka kontrolli ja sen johtomiesten sijoittaminen yhteiskunnallisesti tärkeisiin tehtäviin ehkäisi omalta osaltaan 1920-30-luvulla vallinnutta oikeistovallankaappauksen uhkaa. Esimerkiksi vuonna 1922 sisäministeri Heikki Ritavuoren murhanneella äärioikeistolaisella Ernst Tandefeltillä arveltiin olleen yhteyksiä suojeluskuntien johtoon, koska monet suojeluskuntalaiset vastustivat Ritavuoren valmistelemaa ja presidentti K.J. Ståhlbergin vahvistamaa punavankien massa-armahdusta. Myös on esitetty, että 1920-30-luvun vaihteen äärioikeistolainen Lapuan liike olisi halunnut entisen Suojeluskuntien ylipäällikön Mannerheimin Suomen presidentiksi. Mannerheim olikin ehdolla tasavallan presidentiksi jo valtionhoitajana vuonna 1919, mutta suojeluskuntien liiallista vaikutusta rajoittamaan pyrkinyt eduskunta valitsi Suomen ensimmäiseksi presidentiksi mieluummin K.J. Ståhlbergin suurella ääntenenemmistöllä. Lapuan liike pyrki Mäntsälän kapinassa 1932 kaappaamaan vallan suojeluskuntien avulla, mutta presidentti Svinhufvudin ja suojeluskuntien päällikkö Malmbergin kehoitukset saivat harvat kapinaan yhtyneet suojeluskuntalaiset palaamaan koteihinsa jo parin päivän sisällä. Suojeluskuntien rinnakkaisjärjestö naisille oli Lotta Svärd.

Suojeluskuntien yhteiskunnallinen luonne

Suojeluskuntien rooli porvarillista järjestystä ylläpitävänä taistelujärjestönä tuki pitkään sisällissodan synnyttämää kansan jakautumista. Suojeluskuntien paikallistason tehtäviin kuului esim. kelpoisuuslausuntojen antaminen kutsuntaikäisistä miehistä. Armeijaan otettiin vain ne, jotka saivat paikallisen suojeluskuntaupseerin hyväksynnän eikä "punikinpojille" mieluusti annettu sotilaskoulutusta. Ensisijaisesti järjestön jäsenkunta koostui pienviljelijöistä ja pikkuporvareista, upseeriston ollessa pääosin yläluokkaista. Kuten muussakin valtakunnallisesti järjestetyssä ja ylhäältä ohjatussa kansalaisjärjestötoiminnassa, myös suojeluskunnissa hierarkinen rakenne vastasi usein paikallista sosiaalista hierarkiaa. Sisällissodassa punaisten puolella olleet työläiset pitivät suojeluskuntiin liittymistä luokkapetturuutena. Kun jotkut työnantajat kuitenkin edellyttivät suojeluskuntien jäsenyyttä, kuului suojeluskuntiin myös jonkun verran työväestöä. Tilanne muuttui hieman Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen 1939. Kansallisen yhtenäisyyden nimissä SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner antoi talvisodan aikana lausunnon, ettei sosialidemokraattisilla työläisillä ollut mitään syytä olla kuulumatta suojeluskuntiin. Käytännössä kuitenkin hyvin harvat vasemmistolaiset liittyivät vielä tämänkään jälkeen järjestöön.

Suojeluskuntien lakkauttaminen

Aluksi Välirauhansopimuksen 21. artiklan: :"Suomi sitoutuu heti hajoittamaan kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset (fascisminluontoiset) järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille Kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa, sekä vastaisuudessa olemaan sallimatta tämäntapaisten järjestöjen olemassaolo." ei katsottu välttämättä koskevan suojeluskuntia näiden virallisesti epäpoliittisen luonteen vuoksi. Valvontakomissio kuitenkin piti suojeluskuntia organisoituna sotilaallisena järjestönä - maan, jonka sotavoimia oli saatu rajoitettua rauhansopimuksessa ei ollut sopivaa pitää tällaista hyvinkoulutettua, -aseistettua ja -organisoitua vapaaehtoisjärjestöä, jonka vahvuutta ei laskettu armeijan määrävahvuuteen. Lisäksi neuvostoliittolaisten johtamalle valvontakomissiolle oli ideologisesti mahdotonta sallia alun perin työläisiä vastaan suunnatun porvarillisen taistelujärjestön säilyttämistä. 30. syyskuuta 1944 Suojeluskuntajärjestö kenraaliluutnantti Malmbergin johdolla ja Suomen Punainen Risti tekivät sopimuksen, jonka mukaan suojeluskuntajärjestön omaisuus siirtyisi sen lakkauttamisen myötä Punaiselle Ristille. Järjestö ei ehtinyt lakkauttaa itse itseään, kun Valvontakomission päällikkö Andrei Ždanov lähetti 30. lokakuuta Mannerheimille kirjeen, jossa vaadittiin suojeluskuntien lakkauttamista. 3. marraskuuta Mannerheim allekirjoitti eduskunnan hyväksymän lain, jolla suojeluskunnat lakkautettiin. Tämän jälkeen puolustusministeriö määräsi 6. marraskuuta, että järjestön toiminta on lakkautettava seuraavana päivänä. Myös Lotta Svärd aloitti toimenpiteet omaisuuden siirtämiseksi hyväntekeväisyyteen. 23. marraskuuta 1944 Valvontakomissio määräsi myös Lotta Svärdin lopetettavaksi. Sotien jälkeen suojeluskuntalaisten suosimat marssilaulut kuten Vilppulan urhojen muistolle muuttuivat poliittisesti epäkorrekteiksi.

Linkkejä

- [http://www.mannerheim.fi/06_vsota/s_suojku.htm Suomalaisen klubin Mannerheim-sivuston artikkeli Suojeluskunnista] Luokka:Suomen sisällissota

Torppari

Torppari oli vuokraviljelijä, joka tyypillisesti maksoi tilansa vuokran päivätöillä vuokranantajalleen. Tyypillisesti torppia oli yksityisillä tiloilla, valtiolla, kunnalla ja seurakunnilla. Torpparilaitos lakkautettiin vuoden 1918 lailla, joka oikeutti torpparit lunastamaan torppansa itsellensä. Luokka:Suomen asutus- ja yhteiskuntahistoria

Mannerheim

Mannerheim-suku (alkuaan Marhein) on ruotsalais-suomalainen aatelissuku, joka oli alun perin kotoisin Alankomaista. Suvun tunnetuin jäsen on Suomen marsalkka, tasavallan presidentti Carl Gustaf Emil Mannerheim.

Historia

Suvun historia liittyy sekä Ruotsin että Suomen historiaan. Oletetaan, että ensimmäinen ruotsalainen Mannerheim olisi ollut Hollannista tai Saksasta tulleita hansakauppiaita, ja muuttanut Ruotsiin 1600-luvun alkupuolella. Kantaisä oli Henrik Marhein. Hänen tiedetään toimineen Gävlessä kauppiaana 1645. Hän kuoli Tukholmassa 1667. Hänen poikansa Augustin Marhein saavutti aseman valtion tilojen hoitajana. Hänet aateloitiin ansioistaan vuonna 1693. Suku merkittiin Ruotsin ritarihuoneen aateliskalenteriin nimellä Mannerheim. Augustin Mannerheimillä ja hänen vaimollaan Anna Elisabeth Oldermanilla oli neljä poikaa, jotka kaikki lähtivät sotilasuralle. Merkittävimmät olivat Gustaf Henrik ja Johan Augustin Mannerheim, joista tuli vapaaherroja 1768. Yksi tyttäristä puolestaan avioitui eversti Scheffer-Ehrensvärdin kanssa, ja on näin Suomenlinnan rakennuttajan Augustin Ehrensvärdin äiti. Johan Augustin Mannerheimin poikia puolestaan olivat Lars Augustin, Gustaf Johan ja Carl Erik Mannerheim. Näistä vapaaherra Carl Erik Mannerheim oli ensimmäinen suvun jäsen, joka muutti Suomeen. Se tapahtui 1700-luvun lopulla. Hän osti Askaisista keskiajalta peräisin olleen Louhisaaren kartanon vuonna 1795 ja avioitui Vendla Sofia von Willebrandin kanssa vuonna 1796. Ensimmäinen Suomessa syntynyt Mannerheim oli kreivi Carl Gustaf Mannerheim, joka syntyi Louhisaaressa vuonna 1797. Hänestä tuli Vaasan (1832-1833) ja Viipurin kuvernööri (1834-1839), ja myöhemmin Viipurin hovioikeuden ensimmäinen presidentti (1839-1854). Hänen puolisonsa oli Eva Vilhelmina von Schantz. Tästä avioliitosta syntyi Carl Robert Mannerheim, sotamarsalkka Mannerheimin isä. Hän avioitui Hedvig Charlotta Helena von Julinin kanssa vuonna 1862. He saivat seitsemän lasta. Sisaruksista vanhin oli vuonna 1863 syntynyt Eva Charlotta Sophie, vanhin veli Carl Mannerheim (1864), ja kolmas Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867). Myöhemmin syntyivät Johan, Eva, Annicka ja August, sekä Carl Robertin toisesta avioliitosta Marguerite.

Kuuluisia Mannerheimejä

- Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867 – 1951), Suomen marsalkka
- Kreivi, Carl Gustaf von Mannerheim (1797 - 1854), entomologi
- Sophie Mannerheim Luokka:Suvut Luokka:Ruotsin aateli

Tasavalta

Tasavalta on valtiomuoto, jossa kansa toimii johtajana ja jossa poliittinen valta perustuu ainoastaan kansan itsemääräämisoikeuteen. Tasavaltojen päämies on yleensä presidentti, mutta esimerkiksi Sveitsissä on sen sijaan seitsenhenkinen edustajisto. Presidentin valta-asema voi vaihdella hyvinkin suuresti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa presidentti on samalla hallituksen johtaja, mutta Saksan presidentin virka on lähinnä seremoniallinen. Tasavallan ja monarkian ero ei välttämättä ole suuren suuri, jos kuninkaan velvollisuudet ovat lähinnä seremonialliset. Näin voidaan väittää olevan esimerkiksi pohjoismaisissa monarkioissa. Luokka:Politiikka Luokka:Valtiomuodot ja:共和制 simple:Republic

Senaatti

Senaatti on valtion hallintoelin, yleensä parlamentin ohella. Senaattia kutsutaan joskus myös nimellä ylähuone, koska se on pienempi ryhmä kuin alahuone eli parlamentti. Lakeja säädettäessä ne on hyväksyttävä molemmissa kamareissa. Sana senaatti juontaa juurensa latinan sanasta senex (vanha mies), ja alkuperäinen senaatti olikin Rooman kaupungin senaatti. Joissain maissa senaatin jäsenet valitaan äänestämällä samalla kuin parlamentin jäsenet, mutta esimerkiksi Kanadassa senaatin jäsenet nimittää kenraalikuvernööri pääministerin suosittelemista ehdokkaista. Yhdysvalloissa jokaisesta osavaltiosta valitaan kaksi senaattoria ja kongressimiehiä väkiluvun mukaan edustajainhuoneeseen. Senaattia ja edustajainhuonetta yhdessä nimitetään Yhdysvaltain kongressiksi. Senaatti voi olla myös vallan kolmijako -opin mukainen toimeenpanovaltaa käyttävä osa. Keisarillinen Suomen senaatti vastasi Suomen suurruhtinaskunnassa nykyistä hallitusta ja korkeinta oikeutta. Saksan kaupunkiosavaltioissa Berliini, Bremen ja Hampuri hallinnon toimeenpaneva osa on senaatti ja senaattorit vastaavat ministereitä.

Katso myös

- Rooman senaatti Luokka:Valtionhallinto ja:元老院

Tiedustelu

Tiedustelu tarkoittaa laajasti ottaen järjestelmän (ihminen, yritys, valtio, organisaatio yleensä) toiminnassa tarvittavan input- tiedon keräämistä, käsittelyä ja tulkintaa sekä jakamista päätöksenteon pohjaksi ja tähän liittyvän tiedusteluorganisaation luomista, johtamista ja kehittämistä. Tiedustelu jakautuu em. systeemisen tarkastelutavan mukaan systeemin sisäisen ja systeemin ulkopuolisen tiedon keräämiseen. Tiedustelu on onnistunut, jos ajallisesti, määrällisesti ja laadullisesti riittävä tarvittava tieto: :
- on pystytty hankkimaan JA :
- sen merkitys on pystytty tulkitsemaan oikein JA :
- tulkinta on pystytty jakamaa tarvitsijoille (aika, määrä, laatu) Tiedustelu voi olla: :
- julkista (median seuraaminen) :
- "harmaata" (ei kiellettyä, mutta ei julkisuuteen tarkoitettuakaan) :
- salaista, esim. perinteistä vakoilua tai murtautumista kohdeorganisaation tietokoneverkkoihin. Salainen tiedustelu voidaan vielä jakaa laillisin keinoin tapahtuvaan tiedusteluun tai laittomin keinoin tapahtuvaan vakoiluun. Valtioilla on tiedusteluorganisaatioita (CIA, FSB), jokaiseen sotilaalliseen organisaatiotasoon kuuluu tiedustelu, yrityksillä on tiedusteluorganisaatioita (Business intelligence) ja yksityinen ihminen kerää eri tavoin tietoa oman päätöksentekonsa pohjaksi. Tiedustelu jakautuu edelleen (sotilaallisessa kontekstissa): :
- pitkän aikavälin strategiseen tiedusteluun :
- keskipitkän aikavälin operatiiviseen tiedusteluun :
- lyhyen aikavälin taktiseen tiedusteluun Jokaisen yksittäisen sotilaan aistit tai teknisen systeemin sensorit ovat alinta, taisteluteknistä tiedustelua, taistelukentän havainnointia. Tiedustelun perimmäinen ongelma on sen tiedon löytäminen, jota vastustaja nimenomaan meiltä pyrkii salaamaan. Lopullinen ja aina esiintyvä tiedustelun perusongelma on se, että uskooko ja käyttääkö päättäjä lopulta tiedustelun keräämiä tietoja. Nykyaikaisten konfliktien luonteen johdosta (laajamittaisten sotatoimien mahdollisuus vähentynyt), yhteiskuntien haavoittuvuuden lisääntyminen (yksittäisen maalin painoarvon kasvaminen) sekä teknisen kehityksen myötä (kyetään seuraamaan/selvittämään yksittäisiä kohteita), sotilaallinen tiedustelu on muuttunut luonteeltaan yhä enemmän maalitiedusteluksi: kykyä seurata suurta määrää vastustajan kohteita jatkuvasti oman asevaikutuksen edellyttämällä tarkkuudella ja siten vaikuttaa niihin juuri haluamallaan hetkellä.

Tiedustelu ja tiedon lajit

Tiedon eräs perusluokittelu antaa näkemystä tiedustelun tehtäviin: # Tiedämme, mitä tiedustelumme tietää (positiivinen tieto). Asia hallinnassa. # Tiedämme, mitä tiedustelumme ei tiedä (negatiivinen tieto). Voimme suunnata tiedustelua tämän mukaisesti. # Emme tiedä, mitä tiedustelumme tietää. Tämä voi olla tiedustelumme intuitiota tai sitten emme saa kyseistä tietoa haltuumme. # Emme tiedä, mitä tiedustelumme ei tiedä. Tämä on tiedustelumme rajat. Tämä on vaarallisin tiedon laji tiedustelumme kannalta. Toisaalta tiedustelumme tulisi selvittää juuri tätä tietoa, koska sitä vastustaja (vast.) pyrkii meiltä salaamaan.

Tiedustelun tiedon tasot

Tiedustelun tiedon tasot ovat: :
- kohteen havaitseminen :
- kohteen luokittelu :
- kohteen yksilöinti (MASINT) :
- kohteen seuraaminen (valvonta) tai määrittäminen maaliksi. Jokaiseen edellä mainittuun kohtaan liittyy merkityksen arviointi: Mitä tämä merkitsee? Miksi näin tapahtuu? Yksittäisen tutkan havaitseminen voi merkitä tietyn yhtymän siirtoa taistelukentältä tai sotanäyttämöltä toiselle ja se taas esimerkiksi hyökkäyksen valmisteluja. Tietyn henkilön, kenraalin havaitseminen esimerkiksi voi merkitä hyökkäyksen valmistelua. Yhdessä uusi kalusto ja uudet joukot sekä hyökkäykseen erikoistunut sodanjohtaja tarkoittavat jo melko varmasti hyökkäyksen valmistelua. Tiedustelu on siis erojen ja niiden merkityksen havaitsemista: :
- merkittävät asiat, erot taustassa :
- havaittujen merkittävien asioiden luokat :
- havaittujen merkittävien asioiden luokkien yksilöt.

Tiedustelu ja suhteellinen etu

Suhteellisen edun mukaan tiedustelussa kilpailijan tai vastustajan omaavana järjestelmänä on kolme osakokonaisuutta: # Parempi tiedustelu (tiedon kerääminen, käsittely ja jakaminen) # Parempi kyky hyökätä vastustajan tiedustelua vastaan (vastatiedustelu, harhauttaminen, disinformaatio, vastavakoilu) ja # Parempi kyky suojata omaa tiedustelua kilpailijan tai vastustajan hyökkäykseltä (vastavastatiedustelu).

Tiedustelulajit

Pääesikunnan sotatalousosaston kirja:"Puolustusjärjestelmien kehitys - Sotatekninen arvio ja ennuste 2020, osa 2" vuodelta 2004 jakaa tiedustelulajit seuraavasti (s. 64 - 68):
- OSINT (Open Source Intelligence; julkisiin lähteisiin perustuva tiedustelu)
- IMINT (Imagery Intelligence; kuvaustiedustelu)
- EO-IR (Elektro-Optical-Infrared; elektro-optisen ja infrapuna-alueen kuvaustiedustelu)
- PHOTOINT (Photographic Intelligence; näkyvän alueen kuvaustiedustelu)
- SAR (Synthetic Aperture Radar; Tutka-alueen kuvaustiedustelu)
- MASINT (Measurement and Signature Intelligence; Mittaus- ja TunnusmerkkiTiedustelu (MTT)). Se perustuu signaalin pieniin erityispiirteisiin ja sen ala-alueet ovat:
- ACINT (Acoustic Intelligence; akustinen (ääneen perustuva) MTT)
- IRINT (Infrared Intelligence; infrapuna-alueen MTT)
- OPTINT (Otical Intelligence; Optisen alueen MTT)
- LASINT (Laser Intelligence; Laser- alueen MTT)
- NUCINT (Nuclear Intelligence; Säteilyalueen MTT)
- URINT (Unintentional Intelligence; Hajasäteilyn MTT)
- RADINT (Radar Intelligence; Tutkasignaalien MTT)
- SIGINT (Signal Intelligence; signaalitiedustelu)
- COMINT (Communication Intelligence; Viesti- tai kuuntelutiedustelu)
- ELINT (Electronic Intelligence; Elektroninen, muu kuin viestitiedustelu)
- e-SIGINT (Data-network Intelligence; Dataverkkojen signaalitiedustelu)
- FISINT (Foreign Instrumental Signal Intelligence; Vieraiden valtioiden instrumentointilaitteiden tiedustelu (esim. ohjuskokeiden instrumentointilaitteiden signaalit)
- HUMINT (Human Resource Intelligence; Henkilötiedustelu)
- CI (Counter Intelligence; Vastatiedustelu)

Visio tiedustelun tulevaisuudesta

Vaikuttamisen tasot ja siten myös tiedustelun kohteet vuonna 2020 ovat:
- Terrestiaalinen: Klassinen ilman, meren, vedenalaisen ja maan käsittävä sodankäynnin ja geopolitiikan alue, kuten myös fyysisen vaurauden keräytymä
- Avaruus: Satelliittien (mustat ja valkoiset) maailma ja tulevaisuuden avaruusasemat
- Spektri: Sähkömagneettinen spektri, jossa paljon elektronista sodankäyntiä, taajuushallintaa ja havainnointia tapahtuu tänään ja tulee tapahtumaan tulevaisuudessa
- Virtuaalinen: Globaali verkkojen ja liitettävyyden maailma
- Psykologinen: Ne mediat ja kanavat, joilla voidaan vaikuttaa ihmisten sydämiin ja mieleen. Ennustamisesta (foresight) ja epävarmuuden hallinnasta tulee tulevaisuuden tiedustelun aloja. Tiedusteluyhteisön tehtävä ei siis ole vain tapahtumien luettelointi vaan enemmän kaavojen tunnistus ja sitä kautta "syiden ja seurauksien" analysointi eli tiedetään mitä tapahtuu ja miksi. Sen seurauksena, huomioiden rajalliset resurssit, sensorit voivat olla vähemmän tärkeitä kuin kompleksisen datan analysointi. Kaavojen tunnistus on osin asiantuntemuksen funktio. Tulevaisuudessa tiedusteluyhteisö tarvitsee asiantuntemusta mm. taloudessa, organisaatioteoriassa, psykologiassa, verkostotopologiassa ja kompleksisuuden matematiikassa. Jos kaavojen löytäminen on menestyksekästä, tiedusteluyhteisö voi olla havaitsematta muutamia tapahtumia ja silti ymmärtää uhkia. Mutta kaavat eivät ole vain vaikeampia havaita, ne ovat myös vaikeampia osoittaa. Aika on usein analyyttinen side näennäisesti erillisten tapahtumien kanssa vaikuttamisen useiden tasojen sisällä. Sofistikoitu ajan ja ajoituksen ymmärtäminen on oleellista sellaisen tiedusteluyhteisön luomisessa, joka pystyy tuottamaan indikaatioita ja varoituksia tulevaisuuden johtajille, sekä strategisia että taktisia. Lopuksi, reaktiivinen katsantokanta jättää haavoittuvaksi ja kylvää näennäisen turvallisuuden tunteen. Internet on jatkossa yhä tärkeämpi, vaikkakin ristiriitainen tiedusteluväline. Sen mahdollisuus tiedonvälittämiseen, viestintään kuin myöskin harhauttamiseen, disinformaation välittämiseen on suuri. Kompleksisen tiedon hankinta on myös yhä enemmän verkottunutta toimintaa, kenenkään resurssit eivät riitä siihen yksinään.

Katso myös

- vakoilu
- ECHELON
- Hakkerisodankäynti
- Tiedustelusatelliitti

Lähteitä

- M S Loecher & C Schoeder & C W Thomas:”Proteus; Insight from 2020" The Copenicus Insitute Press 2000 (ISBN 0-9706885-0-4)
- Pääesikunnan sotatalousosaston julkisessa kirjassa [http://www.mil.fi/paaesikunta/paaesikunta/sotatalous/ Sotatekninen arvio ja ennuste (STAE)], joka on ilmestynyt 5.10.2004, käsitellään tiedustelua ja tiedustelusensoreita tekniikan ja systeemien kannalta seuraavasti:
- Sensoriteknologiat (Osa 1, luku 2)
- Miehittämättömät järjestelmät (Osa 1, luku 9)
- ABC- teknologiat ja niitä vastaan suojautuminen (Osa 1, luku 12)
- Tiedustelu- ja valvontajärjestelmät (Osa 2, luku 2)
- Elektronisen sodankäynnin järjestelmät (Osa 2, luku 4)
- Myös muissa osan 2 luvuissa käsittellään yleensä tiedustelua osana kyseisen luvun kokonaisjärjestelmiä

Aiheesta muualla

- [http://www.fas.org/main/content.jsp?formAction=325&projectId=6 Federation of American Scientist- organisaation tiedustelusivusto]
- [http://www.cia.gov CIA, USA]
- [http://www.stratfor.com Strategic intelligence on global business, economic, security and geopolitical affairs] luokka:tiedustelu nb:Etterretning

Suomen Ilmavoimat

Suomen Ilmavoimat
Motto: Qualitas Potentia Nostra (Laadussa on voimamme)
Perustettu	6. maaliskuuta 1918
Henkilökunta	2974
Komentaja	kenraalimajuri Heikki Lyytinen

Suomen Ilmavoimat on yksi Suomen puolustusvoimien kolmesta puolustushaarasta.

Ilmavoimien perustaminen

Suomen sisällissodan aikana Valkoisen armeijan lentojoukkoja perustettaessa oli sekä lentokoneiden että lentohenkilöstön saamiseksi turvauduttava ulkomaiseen apuun. Puolueettoman Ruotsin viralliset tahot suhtautuivat torjuvasti avunpyyntöihin, mutta yksityiset Ruotsin kansalaiset halusivat auttaa Suomen Valkoista armeijaa. Finlands vänner -järjestön hankkimilla varoilla ostettu Albatros B.II:n Ruotsissa valmistettu muunnos SW 20 oli ensimmäinen Ruotsista saapunut kone. Koneen lensivät 25. helmikuuta 1918 ruotsalaiset luutnantit Allan Hygerth ja Per Svanbäck lähtöpaikkanaan Haaparanta. Kone teki välilaskun Kokkolassa ja pakkolaskun Pietarsaareen, josta lähdettäessä moottori leikkasi kiinni. Kone sai myöhemmin Suomen ilmavoimissa tunnuksen F 2, jossa F oli lyhennys sanasta Flygplan. [1] Ruotsalainen kreivi Eric von Rosen lahjoitti Suomen valkoiselle hallitukselle Morane-Saulnier Parasol -lentokoneen ruotsalaisen Enoch Thulinin lentokonetehtaan valmistaman muunnoksen Thulin Typ D. Luutnantti Nils Kindberg lensi sen Vaasaan 6. maaliskuuta 1918 ja lahjoittaja von Rosen oli koneessa matkustajana. Tämäkin kone tuotiin Suomeen vastoin Ruotsin virallista linjaa. Se ei ollut saanut lähtölupaa Ruotsista ja Kindberg sai 100 kruunun sakon luvattomasta maastapoistumisesta. Tätä konetta pidetään Suomen ilmavoimien ensimmäisenä lentokoneena, koska Suomen Ilmavoimilla ei - ymmärrettävistä syistä - katsota olevan historiallista jatkuvuutta sisällissodan toisen osapuolen lentotoimintaan, joka alkoi aiemmin. Kone sai tunnuksen F1. [1] Suomen Ilmavoimia kutsuttiin useiden vuosien ajan virallisesti Ilmailuvoimiksi. 1918 Von Rosen oli maalauttanut Uumajassa koneen siipiin onnenmerkkinsä, sinisen hakaristin, josta tuli Suomen ilmavoimien tunnus. Tunnuksen tausta, valkoinen ympyrä, tuli siitä, kun koneen siivissä ollut Thulinin lentokoulun mainos piti maalata piiloon! [4] Natsiassosiaatioiden johdosta hakarististä luovuttiin koneissa ja lentomerkeissä hävityn jatkosodan jälkeen tilanteessa, jossa hakaristi oli hävinneen Saksan tunnus. Kunniamerkeissä, lipuissa ja muissa pienissä tunnuksissa hakaristiä käytetään edelleen Suomen puolustusvoimissa, etenkin Ilmavoimissa. Lentomerkkien alkuperä on pääosin taitelija Akseli Gallen-Kallelan töissä ja suunnitelmissa. Mannerheimin maininta lentokoneesta päiväkäskyssään 21 (13. maaliskuuta 1918) kuuluu: "Kuuluisa ruotsalainen löytöretkeilijä, Kreivi Erik von Rosen, joka on lahjoittanut armeijallemme sen ensimmäisen lentokoneen, on ilmoittautunut päämajaan saapuneeksi. Hänen kaunis lahjansa tulee vastaanotettavaksi kiitollisuudella ja merkittävä lentokoneena N:o 1, Kreivi von Rosen, Suomen armeijan ilmailutarhaan."

Ilmavoimien organisaatio

Ilmavoimat on organisoitunut 10 joukko-osastoon: esikuntaan sekä kolmeen laitokseen, kolmeeen kouluun ja kolmeen lennostoon. Ilmavoimissa tapahtui vuoden 2005 alussa kaksi koulujen nimimuutosta.
- Tikkakoskella sijaitsevan Ilmavoimien Viestikoulun nimi muutettiin Ilmasotakouluksi josta samalla tuli Ilmavoimien pulustushaarakoulu. Samalla Kauhavalla sijaitseva Ilmasotakoulu muuttui Lentosotakouluksi jonne myös vuoden 2005 lopulla keskitetään Hawk-suihkuharjoituskonekoulutus ja -kalusto. Vinka-kalusto siirtyy puolestaan sitä ennen Kauhavalta Tikkakoskelle.
- Tikkakoskella sijainnut Tukilentolaivue lakkauttiin itsenäisenä joukko-osastona ja liitettiin Ilmasotakoulun. 1918

Esikunta

Ilmavoimien esikunta johtaa ilmavoimien toimintaa.

Lennostot

Operatiivisten hävittäjälennostojen määrä on nykyisin kolme kattaen koko valtakunnan ilma-alueen:
- Lapin Lennosto (Rovaniemi)
- Satakunnan Lennosto (Pirkkala)
- Karjalan Lennosto (Kuopio, Siilinjärvi) Kaikki operoivat F-18 Hornet-torjuntahävittäjillä.

Koulut

Ilmavoimilla on kolme koulua, joissa koulutetaan aselajin varusmiehet ja kantahenkilökunta:
- Lentosotakoulu (Kauhava)
- Ilmasotakoulu (Tikkakoski)
- Ilmavoimien Teknillinen Koulu (Halli)

Laitokset

Ilmavoimilla on kolme laitosta hoitamassa pääosin hyvin teknisen aselajin lento- ja viestitekniikan hallitsemisesta ja kehittämistä:
- Lentotekniikkalaitos (Tampere)
- Ilmavoimien Viestitekniikkalaitos (Tikkakoski)
- Viestikoelaitos (Tikkakoski)

Nykyinen lentokalusto ja lentotoiminta

Viestikoelaitos 1970-luvun alusta alkaen ilmavoimat ja valtiojohto ovat pyrkineet hankkimaan suorituskykyisiä hävittäjäkoneita. Tässä vaiheessa suuret lentokonetuottajat alkoivat myydä yhtä suorituskykyisiä koneita sotilasliittojen ulkopuolisiin maihin. Tässä jouduttiin valtiotasolla ulkopoliittiseen tasapainoiluun länsimaisten ja neuvostoliittolaisten koneiden välillä 1970- ja 1980-luvulla. Valmet Vinka ja Redigo olivat suomalaisen lentokoneteollisuuden viimeiset omat lentokoneet, tämä kansallisen konetuotannon lopettaminen oli noin vuosikymmentä edellä esim. Hollantia. Toisaalta kotimaisen tuotannon vahvuus on aina Suomessa ollut lisenssivalmistus ja loppukokoonpano, jotka ovat ilmavoimille tärkeitä kriisiaikana huoltovarmuuden ylläpitämiseksi. Siirtyminen yhteen hävittäjäkoneeseen, Hornetiin, on trendi, joka on menossa isommissakin maissa. Koneen pommikoneroolista myös Suomen ilmavoimissa on käyty jonkun verran julkista keskustelua. Se liittyisi ehkä eurooppalaisiin sotilaallisiin operaatioihin EU:n ulkopuolella ja on siten monimutkainen poliittinen ongelma. Täten koneiden nykyinen rooli on torjuntahävittäjä. Tätä roolia on harjoiteltu myös ulkomaisten ilmavoimien koneita vastaan, esim. 2000-luvulla Hornetit ovat käyneet ilmataisteluharjoituksia Luftwaffen MiG-29-koneita vastaan Saksassa. Vuoden 2004 lopulla keskusteltiin ja vuonna 2005 päätettiin ilmavoimien peruslentokoulutuksen siirtämisestä Patria Aviationin hoidettavaksi. Ilmavoimien koulutuksessa on kysymys sopivien lentäjätyyppien etsimisestä, minkä tehtävän toteuttaminen edes entisten sotilaslentäjien toimesta voi olla vaikeaa. Toisaalta on keskusteltu NATOn eurooppalaisen lentokoulun saamisesta Suomeen. Suomen rauhallisempi ilmatila ja suuret harvaanasutut alueet puoltavat tätä, huono lentosää ja NATOoon kuulumattomuus ovat estämässä. Taistelukoneet:
- McDD F-18C Hornet (HN) torjuntahävittäjä on ilmavoimien tärkein ase. Niitä hankittiin 56 kappaletta, joista yksi on tuhoutunut lento-onnettomuudessa.
- McDD F-18D Hornet (HN) on kaksipaikkainen torjuntahävittäjä, joita hankittiin seitsemän kappaletta tyyppikoulutukseen.
- BAe Hawk Mk51/51A (HW) on harjoitushävittäjäkone. Niitä hankittiin 57 kappaletta, joista seitsemän on tuhoutunut onnettomuuksissa. Kuljetuskoneet:
- Learjet 35A/S (LJ) on alun perin liikesuihkukone. Kolme Learjetia toimii yhteys- ja maalinhinauskoneina.
- Fokker F.27 Friendship (FF) koneet toimivat laskuvarjojääkärien kuljetuskoneina ja elektronisessa tiedustelussa. Koneita on tällä hetkellä kaksi kappaletta käytössä. Niille etsitään korvaajaa. Koulukoneet:
- Valmet L-70 Vinka (VN) on ilmavoimien ohjaajien peruskoulutuskone. Niitä on käytössä 28 kappaletta. Koneet siirtyvät Patrian operoitaviksi peruslentokoulutuksen siirtyessä sen tehtäväksi.
- Valmetin Valmet L-90 Redigo (RG) on yhteyskone ja välityyppi siirryttäessä Vinkasta suihkukoneisiin. Niitä on yhdeksän kappaletta. Yhteyskoneet
- Piper PA-31-350 Chieftain (PC) on ilmavoimien yhteyskone.

Ilmavoimien historia

Ilmavoimien komentajat

Ilmavoimien komentajina ovat toimineet:
- ruotsalainen luutnantti Allan Hygerth, joka oli lentäjä. Hän toimi ilmailuvoimien komentajana 10. maaliskuuta 1918 - 18. huhtikuuta 1918. Hän sai ylennyksen kapteeniksi tullessaan v.t. päälliköksi. Hänet erotettiin sopimattomana hoitamaan virkaansa. Hänen kautenaan perustettiin Lento-osastot I ja II.
- saksalainen kapteeni Carl Seber. Hän toimi komentajana 28. huhtikuuta 1918 - 13. joulukuuta 1918. Seber oli toiminut lentäjänä useita vuosia ennen komentajuuttaan. Hän loi lentojoukkojen ensimmäisen kehittämissuunnitelman, jossa painotus oli vesilentokoneissa, koska Suomen niittyjen ei katsottu sopivan lentokentiksi kuten Keski-Euroopassa oli ollut tapana.
- ruotsalainen everstiluutnantti Torsten Aminoff. Hän toimi komentajana 14.12.1918 - 09.01.1919.
- eversti Sixtus Hjelmmann 10.01.1919 - 25.10.1920
- majuri Aarne Somersalo 26.10.1920 - 02.02.1926. Hän oli ilmavoimien ensimmäinen merkittävä kehittäjä. Hänen kaudellaan perustettiin mm. Ilmavoimien lentokonetehdas (I.V.L.) Suomenlinnaan. Hän erosi kiistoissa lähialaistensa kanssa, aikanaan kun häntä syytettiin ja hänet tuomittiin lentokonekauppoihin liittyvistä epäselvyyksistä. Myöhemmin hän toimi IKL:n Ajan sanan päätoimittajana ja kritisoi useasti ilmavoimiin liittyviä päätöksiä.
- eversti Väinö Vuori toimi ilmavoimien komentajana 02.02.1926 - 07.09.1932. Väinö Vuori saanut koulutuksensa 27. kuninkaallisessa preussilaisessa jääkäripataljoonassa ja palvellut sisällissodan aikana esikuntatehtävissä. Ilmavoimien palvelukseen Vuori tuli 1924, vailla aikaisempaa kokemusta edes joukko-osaston komentamisesta, vailla teknistä tai korkeampaa sotilaallista koulutusta. Työskenneltyään kaksi vuotta ilmavoimien esikuntapäällikkönä Vuori nousi eronneen Arne Somersalon tilalle komentajaksi. Vuoren nimitys heijasteli osittain puolustusvoimia 1920-luvun aikana repinyttä valtataistelua tsaarin armeijassa palvelleiden ja jääkäriupseerien välillä. Vuoren pätevyys ilmavoimien komentajan tehtäviin oli olematon. Se pysäytti Somersalon kaudella aloitetun edistyshenkisen toiminnan. Vesilentokoneet säilyttivät asemansa Suomessa vielä Vuoren komentajakauden ajan. Vuoren komentajakaudella Suomen ilmavoimissa vakiintui usko italialaisen Giulio Douhetin teorioihin pommikoneiden ylivoimaisuudesta tulevaisuuden ilma-aseena. Vuodesta 1928 alkaen Ilmapuolustusliiton, johon Somersalolla oli yhteydet, kautta esitetyt kiivaat vaatimukset ilmavoimien määrärahojen lisäämiseksi, alkoivat hitaasti vaikuttaa ilmavoimien kehittämiseen. Vuori oli päävastuullinen puolustushaaralle myönnettyjen varojen kuluttamisesta suorituskyvyltään kyseenalaisen kaluston hankintoihin. Puolustusneuvoston vuonna 1931 asettaman komitean ilmavoimien johdolle antama epäluottamuslause johti lopulta Vuoren eroon..
- kenraaliluutnantti Jarl Lundqvist 08.09.1932 - 29.06.1945. Hän tuli tykistöstä eli maavoimista kuten lähes kaikki edeltäjänsäkin. Hänellä oli läheinen yhteys Ruotsin ilmavoimien komentajaan, joka oli myös tykistön kasvatteja. Tämä yhteys vaikutti Suomen ilmavoimien konehankintoihin maan varustautuessa toiseen maailmansotaan. Se, että komentaja oli maavoimista ja konehankintojen painotukset edelleen nopeissa pommikoneissa eivät olleet yhteydessä toisiinsa vaan pommikoneet ilmavoimien ytimenä oli ajan trendi globaalisti.
- kenraaliluutnantti Frans Helminen toimi ilmavoimien komentajana 30.06.1945 - 30.11.1952. Frans Helmisen sotilasura alkoi rakuunaupseerina keisarillisen Venäjän armeijassa. Hän osallistui ensimmäiseen maailmansotaan ja Venäjän vallankumouksen jälkeen taisteli Ukrainan valtion armeijassa kommunistien joukkoja vastaan. Suomen armeijan palvelukseen Helminen astui vuonna 1919. Vuonna 1937 hän oli eversti ja Ilmatorjuntarykmentin komentaja. Hänet nimitettiin kenraalimajuri Lundqvistin apulaiseksi lokakuussa 1939. Kenraalimajuriksi hän yleni vuonna 1945 ja kenraaliluutnantiksi vuonna 1951. Ilmavoimien komentajana hän osallistui vuosien 1946-1947 Pariisin rauhankonferenssiin, jolloin viransijaisena toimi Richard Lorentz. Helmisen komentajavuodet osuivat ilmavoimien vaikeimpaa rauhanaikaiseen aikaan. Pariisin rauhansopimuksen rajoitusten ohella sotienjälkeisiä ilmavoimia rasittivat niin kalusto- kuin koulutusongelmatkin. Helmisen ponnisteluista huolimatta ilmavoimien tilanne huononi hänen komentajakautensa ajan, saavuttaen aallonpohjansa vuoteen 1951 mennessä. Helminen siirtyi pääesikuntaan vuoden 1952 lopussa.
- kenraaliluutnantti Reino Artola 01.12.1952 - 05.12.1958
- kenraalimajuri Fjalar Seeve 06.12.1958 - 12.09.1964
- kenraaliluutnantti Reino Turkki 13.09.1964 - 04.12.1968
- kenraaliluutnantti Eero Salmela 07.02.1969 - 21.04.1975
- kenraaliluutnantti Rauno Meriö 22.04.1975 - 31.01.1987. Rauno Meriö ja häntä seuraavat komentajat ovat olleet hävittäjälentäjiä. Rauno Martti Meriö syntyi Käkisalmella 1930-luvulla ja valmistui kadettikoulusta vuonna 1955. Hän toimi Messerschmitt Bf 109-lentueen päällikkönä ja sai Vampire-suihkukonekoulutuksen. Vuosina 1959-1960 hän toimi lennonopettajana Ilmasotakoulussa. Kapteeniksi ylennetty Meriö opetti ilmasotatekniikkaa Sotakorkeakoulussa vuosina 1962-1966 suorittaen samalla diplomi-insinöörin tutkinnon. Totaalisen maanpuolustuksen kurssin Meriö suoritti vuonna 1972 yleten everstiksi. Meriö toimi Ilmasotakoulun johtajana vuosina 1972-1973 sekä Lapin Lennoston ensimmäisenä komentajana vuosina 1973-1975. Vuonna 1975 nimitettiin kenraalimajuriksi ylennetty Meriö ilmavoimien komentajaksi. Meriö ajoi Draken-hävittäjien lisähankintoja Lapin Lennostolle ja Satakunnan Lennostolle. Hän puolsi Hawk-harjoitushävittäjien lisähankintoja. Hänen kauteensa sattui vuodenvaihteen 1984-1985 nk. ohjusvälikohtaus, jossa Inarinjärveen putosi harhautunut neuvostoliittolainen ilmamaaliohjus.
- kenraaliluutnantti Pertti Jokinen 01.02.1987 - 31.01.1991
- kenraaliluutnantti Heikki Nikunen 01.02.1991 - 30.04.1995
- kenraalimajuri Matti Ahola 01.05.1995 - 31.08.1998
- kenraaliluutnantti Jouni Pystynen 01.09.1998 - 31.12.2004
- prikaatinkenraali Heikki Lyytinen 1.1.2005 -

Sotatoimet 1918

Venäjän lentoasemat Suomessa olivat pääosin lakanneet olemasta lentäjien palatessa Venäjälle pääosin luultavasti sikäläisten nk. valkoisten joukkoon. Punaisilla oli Suomen sisällissodassa jonkin verran lentotoimintaa. Heille jäi käyttöön muutamia venäläisten lentoasemien koneita, pääosin Stetinin M-9-lentoveneitä. Punaisilla ei ollut omasta takaa lentäjiä, joten he palkkasivat joitakin Suomeen jääneitä venäläisiä lentäjiä. Punaiset perustivat lento-osastoja Helsinkiin (Hermanni), Tampereelle, Kouvolaan (Utti) ja Viipuriin. Varsinaista lento-osastojen yhtenäistä esikuntaa ei ollut, vaan osastot toimivat itsenäisesti ollen todennäköisesti rintamaesikuntien alaisia. Helsinkiin perustettiin erityinen lentokoulu, joka ei kuitenkaan ehtinyt kouluttaa ketään lentäjäksi. Punaisten lentotoiminta pääsi käyntiin kun Viipurista lähetettiin 24. helmikuuta 1918 viisi lentokonetta, jotka saapuivat seuraavana päivänä Riihimäelle. Täältä lähetettiin kaksi konetta Tampereelle ja kolme Kouvolaan. Tampereelle lähetetyt koneet olivat Nieuport-merkkisiä, joista yksi oli tiedustelu- (Nieuport 10) ja toinen hävittäjäkone (Nieuport 17). Tampereelle saapui myös neljä lentoupseeria ja kuusi mekaanikkoa. Tampereelta lähti lentokone sotalennolle ensimmäisen kerran 1. maaliskuuta Naistenlahdelta. Näiden koneiden lisäksi punaisilla oli ilmeisesti käytössään vielä kaksi lentokonetta itäisen rintaman lento-osastolla. Osa koneista joutui valkoisten haltuun joko jo sodan aikana tai sodan päätyttyä. Osa koneista tuhoutui. Lentotoiminta käsitti tiedustelua, pomminpudotusta, lentolehtisten levitystä ja tykistötulen tähystystä, mutta toiminta oli kaikilla rintamilla hajanaista ja satunnaista tiedustelutoimintaa lukuun ottamatta. Tämä johtui heikosta johdosta, koneitten heikkokuntoisuudesta, huonosta huollosta ja venäläisten lentäjien välinpitämättömyydestä. (Kuva punaisten koneesta Näsijärvellä [http://www.kansanarkisto.fi/kanssota/]) Valkoisten lentotoiminta sai alkunsa ruotsalaisista lahjoituskoneista ja venäläisiltä jääneistä koneista. Ruotsista saapui myös toinen Morane-Saulnier Parasol ja kolme kaksitasoista N.A.B. Albatros-konetta. Albatros-koneista kaksi saatiin lahjoituksena ja kolmas ostettiin. Tarkoituksena oli käyttää lentokoneita valkoisten tukena, mutta ne eivät olleet sopivia sisällissodan olosuhteisiin. Suomalaisia ohjaajia ei ollut, vaan koneiden lentäjät ja mekaanikot tulivat Ruotsista. Jääkäreistä luutnantti Bertil Mårtenson oli saanut Saksassa lentäjänkoulutuksen, mutta oli sisällissodan aikana Saksassa mm. ostamassa lentokoneita Suomelle. Suomen ilmavoimissa lensi 29 ruotsalaista, 7 venäläistä, 4 suomalaista ja 2 tanskalaista, joihin liittyi muutamia saksalaisia. Toiminta oli hajanaista tiedustelua, kunnes Saksan asevoimat toivat omat lentokoneensa, mutta niidenkin käyttö oli sodan kulun kannalta merkityksestöntä. Itsenäisen Suomen ensimmäinen lentoasema sijaitsi Kolhossa sahan rannassa. Sinne rakennettiin vaja kolmea lentokonetta varten. Ensimmäinen lentokone tuotiin Kolhoon rautateitse 7.3.1918. 17. maaliskuuta 1918 nousi lentokone Kolhossa ensimmäisen kerran Kaijanselän jäältä ilmaan. Suomen Ilmavoimat saivat 1918 käyttöönsä yhdeksän venäläisten jättämää Stetinin M-9-lentokonetta. Ensimmäinen sotalento suoritettiin Lylyn suuntaan, jossa lentotähystyksen avulla saatiin tietoja punaisten liikkeistä. Taisteluiden siirtyessä kohti Tamperetta siirtyi lentoasema ensin Orivedelle ja sitten Tampereen Kaukajärvelle. Ilma-aseen merkitys sisällissodassa oli olematon. Toki saksalaisilla oli käytössään "runsaasti" lentokoneita, joita käytettiin myös taistelulentoihin Suomessa. Suomen ilmavoimia johti aluksi ruotsalainen upseeri, sitten saksalainen. Saksasta saatiin neuvo keskittyä vesikoneisiin, koska lentokenttien rakentaminen suomalaiseen maaperään vaikutti vaikealta ja kalliilta. Saksa oli itse sodassa käyttänyt pääosin maakoneita. Vesikone- ja suksikonedoktriinistä päästiin ilmavoimissa eroon vasta toisen maailmansodan alussa.

Alkuvuodet

1917-22 Neuvosto-Venäjän ilma-ase rapistui, mutta 1920-luvun alussa sitä alettiin kehittää ja sillä oli pian 400 konetta. Tämä oli ainoa potentiaalinen vihollinen Suomen ilmavoimille. Muissa aselajeissa ehkä pohdittiin Ruotsin uhkaa etenkin Ahvenanmaan kysymys takia, mutta Suomen ilmavoimat oli tuolloin hyvin ruotsinkielinen ja -mielinen. Neuvosto-Venäjän ilma-aseen rappiotilan takia Suomen ilmavoimien 1920-luvun sekalainen lentokonekalusto ei ollut sotilaallisesti merkittävä heikkous. Kuten kaikkialla maailmassa ensimmäisen maailmasodan jälkeen ilmavoimat olivat ylenkatsottu aselaji. Asemäärärahoja ei juuri ilmavoimiin panostettu, koska päättäjät olivat maa- ja merivoimista. Kutakin konetyyppiä oli Suomen ilmavoimissa tuolloin keskimäärin kaksi kappaletta ja eri konetyyppejä oli toistakymmentä. Suomeen perustettiin lentokonetehdas 1922, jotta ulkomaan valuuttaa ei kuluisi uusien lentokoneiden ostamiseen eikä vanhojen varaosien hankintaan ulkomailta. Esim. eversti Paavo Talvela kieltäytyi Suomen ilmavoimien komentajuuudesta 1930-luvulla, sillä se olisi merkinnyt uran pysähtymistä. Suomen ilmavoimien komentajat olivat pääsääntöisesti entisiä tykistöupseereita ja yleensä eivät olleet saaneet lentokoulutusta. Tämä johti kaluston valinnassa kiinnostukseen pommikoneisiin, joka oli myös yleismaailmallinen trendi 1920-luvun alusta 1930-luvun alkupuolelle. Hävittäjäkoneiden uudistaminen tapahtui äkillisesti juuri ennen talvisotaa, mutta suorituskykyisten koneiden saatavuus oli tällöin erittäin heikkoa. Koneita ei uusittu Suomen ilmavoimissa 1920-luvulla. Uusien koneiden kehitys oli hidasta koko maailmassa 1920-luvun jälkipuolelle asti. Tällöin mm. Neuvostoliitto alkoi voimakkaasti kehittää ilmavoimiensa kalustoa. Suomen ilmavoimien lentokoneista osa suunniteltiin Suomessa 1920-luvun alusta lähtien, osa ostettiin valmiina ulkomailta ja osa valmistettiin lisenssillä Suomessa. Koneita on hankittu sieltä, mistä niitä on saatu niillä varoilla, joita oli käytettävissä. Nykyinen Patria-konserni sisältää entisen Valmet Lentokoneteollisuuden, joka kehittyi Valtion lentokonetehtaasta ja se taas Ilmailuvoimien lentovarikosta. 1920-luvun puolivälissä myös ilmavoimat siirsivät sivuun tsaarin Venäjällä koulutetut upseerit ja samalla suomenkielisten upseerien määrä kasvoi. Kyse oli osin jääkärien pyrkimyksestä päästä asemiin. Tukikohdat olivat saksalaisten, englantilaisten ja ruotsalaisten neuvonantajien neuvojen mukaisesti veden äärellä. Etenkin Englannin kohdalla on nähtävissä yritys myydä Suomeen muuten käytöstä poistuvaa vesikonekalustoa 1920-luvun lopulla. 1930-luvulla siirryttiin maakenttiin, joita rakennettiin työllisyystöinä ja ne olivat siten poliittisesti suosittuja investointikohteita. Ilmavoimien tukikohta ja lentuejärjestelmä uudistui muutaman kerran ennen toista maailmasotaa jolloin sen painotus alkoi siirtyä hävittäjäkoneisiin ja tukikohdat siirtyivät lähemmäksi itärajaa. 1930-luvun jälkipuolella Mannerheim alkoi itse puuttua ilmavoimien kehittämiseen, jotta siitä saataisiin toimintakykyinen.

Talvisota

Ennen talvisotaa Suomi, kuten moni muu maa, oli kiinnostunut nopeista pommikoneista, joitten uskottiin dominoivan tulevaa sodankäyntiä, hävittäjillä taas ei uskottu olevan suurtakaan merkitystä. Siksi moderni englantilainen pommikone Bristol Blenheim oli Suomen ilmavoimien käytössä sodan alkaessa. Pommikoneilla voitiin tehdä maavoimia tukevia iskuja, mutta talvisodassa ilma-aseen käyttö maavoimia vastaan ei ollut maasotaan suuresti vaikuttava tekijä. Hävittäjissä elettiin aivan sodan alkuun asti kaksitasojen, avo-ohjaamojen, suksien ja kiinteiden laskutelineiden aikaa. Kuitenkin hävittäjästä tuli talvisodassa lopullisesti Suomen tärkein ilma-ase. Suomi haali hävittäjäkoneita sotaa edeltävinä kuukausina kilpaillen mm. amerikkalaisista Seversky P-35-hävittäjistä Ruotsin kanssa, jotka Ruotsi ehti ostamaan ensin. Hävittäjiä tuottavien maiden parasta kalustoa ei myyty lainkaan puolueettomiin maihin. Talvisodan aikana ulkomaiden antama, suurta julkisuutta saanut asetuki koostui pääosin ylihintaan myydyistä aikansa eläneistä koneista. Saksa oli valmis myymään 50 Heinkel He 112-hävittäjää, joka oli hävinnyt kilvan Luftwaffen päähävittäjän roolista, Suomeen, mutta ilmavoimien komentaja ei ollut valmis kauppaan. Suomen ilmavoimien paras hävittäjäkone talvisodassa oli Fokker D.XXI. Se oli alun perin suunniteltu Hollannin siirtomaajoukoille Indonesiaan - siksi siinä oli koneen nopeutta alentava kiinteä laskuteline. Fokkerien taistelukykyä huononsi entisestään päätös asentaa Suomessa lisenssivalmistettuihin koneisiin Blenheimien moottoreitten kanssa teknisesti yhtenevät 840 hevosvoimaiset Bristol Mercury VIII –moottorit. Fiat G.50 oli suomalaisten ainoa moderni kone, jota saatiin ostettua juuri ennen sotaa, mutta se toimi huonosti Suomen kylmässä talvessa. Lisäksi vain muutama Fiat ehti talvisotaan Saksan estäessä niiden kuljetukset Suomeen. Ennen talvisodan alkua pikakoulutettiin myös sotilaslentäjiä ([http://www.satakunnankansa.fi/teema/viikonvaihde/1270600.shtml]). Talvisodan lopussa 15.3.1940 ilmavoimilla (ml. ruotsalaisten vapaaehtoisten kalusto) oli 297 lentokonetta, joista 225 oli käyttökunnossa. [3]