:: wikimiki.org ::

Vasemmisto

Vasemmisto

Vasemmisto on usein vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelussa käytetty termi kuvaamaan jonkun mielipiteen edustajaryhmää. Sen vastakohdaksi nähdään oikeisto. Vastakkainasettelu ei seuraa selkeitä ideologioita, vaan se muodostuu enimmäkseen poliittisessa järjestelmässä vasemmistoksi ja oikeistoksi nähtyjen puolueiden ottamien kantojen mukaan. Lue lisää tämän kaltaisesta luokittelusta artikkeleissa vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelu ja oikeisto.

Esimerkkejä

Suomessa vallitseva assosaatio mieltää vasemmistolaisiksi yleensä:
- Suomen sosialidemokraattinen puolue
- Vasemmistoliitto
- Suomen Kommunistinen Puolue
- Kommunistinen työväenpuolue

Termin historiaa

Ranskan (suuren) vallankumouksen (1789-) aikana eniten muutoksia halunneet istuivat puheenjohtajasta vasemmalla. Tavan levitessä tyypillisesti parlamenteissa liberaalit istuivat vasemmalla ja konservatiivit oikealla. Sosialismin noustessa 1800-luvulla liberaalit tekivät tilaa siirtyen keskemmälle. Poliittisen vasemmiston tärkeitä hahmoja ovat olleet 1800-luvulla Karl Marx, Friedrich Engels ja 1900-luvulla Eduard Bernsteinin ajatusten muovaamaa. 1800-luvulla tärkeitä vaikuttajia olivat myös niin sanotut utopistisosialistit sekä anarkismin ja syndikalismin edustajat. Heidän hahmottelemansa kommunismi ja sosialismi ovat muovanneet yhteiskuntia modernien ajattelijoiden ja poliitikkojen johdolla. Vasemmistossa oli 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella leimaa antavaa toisaalta jako valtiososialismin ja valtiottoman sosialistien muotoihin, ja toisaalta jako vallankumouksellisiin että "revisionisteihin". Samoin suhtautuminen Neuvostoliittoon oli merkittävä vasemmiston jakaja. Nykyaikana vasemmisto jakautuu keskenään ehkä selvimmällä tavalla sen mukaan, kuinka paljon talouden liberalisointiin mennään mukaan ja missä määrin sitä taas kritisoidaan ja vastustetaan (hyvä esimerkki tästä on Saksan sosiaalidemokraattien viime aikainen jakaantuminen Schröderin ja Lafontainen leireihin). Vasemmisto katsoi 1800-luvulla edustavansa kansainvälistä työväenliikettä. Edelleen vasemmistolaisuuteen liitetään selkeästi työväen aate sekä myös selvästi oikeistolaisuutta useammin epäilevä suhtautuminen nationalismiin ja kansainvälisyyden korostaminen. Tämä on saattanut näkyä esimerkiksi konservatiivipuolueita avoimemman maahanmuuttajapolitiikan kannattamisena. Samoin tiermondialismin ("kolmasmaailmallisuus") tapaiset aatteet on usein liitetty nimenomaan vasemmistolaisuuteen. Ulkopolitiikassa vasemmistolaisuuteen on usein liitetty rauhanliike. Rauhanliikkeen politiikkaan on kuulunut suurvaltojen voimapolitiikan kritisointi, ja muutenkin sotilaallisten ratkaisujen ja varustautumisen kritisointi. Neuvostoliittoon päin kallellaan olevat vasemmistolaiset eivät usein arvostelleet Neuvostoliiton imperialismia, vaikka tuomitsivat länsimaiden imperialismin. Maltilliset vasemmistolaiset ja anarkistit olivat usein kritiikissään johdonmukaisempia. Erityisesti kritiikki USA:n ulkopolitiikkaa kohtaan on ollut pitkään leimallista vasemmistolaiselle ulkopolitiikalle. Suhtautuminen sodan ja rauhan kysymyksiin on tietysti myös jakanut vasemmistoa sen koko olemassaolon ajan, ja monet vasemmistopuolueet ovat käytännön politiikassaan tukeneet imperialismia ja muuta voimapolitiikkaa. Tästä historiallinen esimerkki on Eduard Bernsteinin pysyminen pasifistina Ensimmäisessä Maailmansodassa hänen puolueensa, Saksan Sosiaalidemokraattien, sotaa puoltavasta kannasta huolimatta. Viime aikoina suhtautuminen Kosovon sodan tapaisiin kriiseihin ovat jakaneet vasemmistoa. Vielä muutama vuosikymmen sitten jako sosialismin ja sen vastustamisen mukaan oli laajalti hallitsevaa, mutta yhteiskunnan tultua moniarvoisemmaksi puolueita on mahdotonta asettaa yhden periaatteen mukaan janalle ilman että toisistaan kovin kaukana olevat aatteet joutuisivat vierekkäin. Siksi nykyinen parlamenttien istumajärjestys on vain suuntaa-antava. Joka tapauksessa vasemmisto on usein nähty painottavan liberalisteihin ja konservatiiveihin nähden enemmän valtion aktiivista roolia talouspolitiikassa. Tämä on voimassa suhteellisen selkeänä edelleen. Suhtautuminen ekologisiin suuntauksiin on yksi vasemmistoa jakava tekijä. Jotkut vasemmistolaiset eivät tunne erityistä kiinnostusta vihreään aatteeseen. Toiset taas haluavat sisällyttää vihreyden vasemmistolaisuuteen ja puhuvat "punavihreydestä". Suomessa Vihreä liitto katsoo, että poliittiset jakolinjat eivät kulje oikeisto-vasemmisto -akselilla ja että puoluetta ei siksi voi yrittää asettaa sille. Vasemmistolaisia on siirtynyt myös Vihreään liittoon ja muihin vihreisiin liikkeisiin. Ruotsissa vihreät luetaan vasemmistoon. Suomalaisia vasemmistopuolueita ovat Kommunistinen Työväenpuolue KTP, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue SDP, Suomen Kommunistinen Puolue SKP ja Vasemmistoliitto. Historiallisesti merkittävä vasemmistoryhmä oli Suomen Kansan Demokraattinen Liitto SKDL, joka kattoi koko vasemmiston kentän SDP:tä lukuun ottamatta. Nykyään SDP ja SDKL:n roolin perinyt Vasemmistoliitto ovat eduskuntapuolueita.

Kritiikkiä

Lue luokittelutavan kritiikkiä artikkelissa vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelu

Katso myös

- työväenpuolueet Luokka:Poliittinen ideologia ko:좌익

Vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelu

Vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelu on monien poliittisten järjestelmien keskustelussa esiintyvä poliittisten mielipiteiden jaottelu vasemmistoon ja oikeistoon, joiden nähdään edustavan jonkun kysymyksen vastakkaisia mielipiteitä. Vallitsevat assosiaatiot vaihtelevat maan ja ajan mukaan, ovat jopa ristiriitaisia, mutta vastakkainasettelu on edelleen suosittu etenkin Euroopassa.

Historia

Termit oikeisto ja vasemmisto poliittisessa merkityksessään syntyivät Ranskan vallankumouksen aikana, jolloin ne viittasivat istumapaikkajärjestelyihin erilaisissa Ranskan lainsäädännöllisissä elimissä, erityisesti Ranskan lainkokoukseen vuonna 1791, jolloin Feuillant-ryhmä istui oikealla puolella salia ja Montagnard-ryhmä vasemmalla.

Kritiikkiä

Erityisesti libertaristit vastustavat yksioikoista oikeisto/vasemmisto-jakoa ja suosittelevat mieluummin kaksiulotteista Nolanin karttaa. Vasemmistolaisemmat taas ovat ehdottaneet Vosemin kaaviota, joka lisää vielä kolmannenkin akselin.

Puolue

Poliittinen puolue on järjestö tai järjestökokonaisuus, jonka pääasiallisena toiminta-ajatuksena on yhteiskunnan kehittäminen jäsenten haluamaan suuntaan, joka yleensä on suunnilleen yhteinen ja samansuuntainen. Useimmat puolueet toimivat demokraattisten pelisääntöjen mukaan, eli pyrkivät vaikuttamaan yhteiskunnan kehitykseen vaaleissa valittujen edustajien kautta, ja noudattavat sisäisessä päätöksenteossaan puolueen jäsenten kesken jäsendemokratiaa. Suomessa puoluerekisteriin merkittävällä puolueella tulee olla yleisohjelma, jossa on esitettynä puolueen keskeiset periaatteet ja tavoitteet, joilla se haluaa vaikuttaa yhteiskuntaan ja poliittiseen päätöksentekoon. Puoluerekisterijärjestelmä tuli voimaan 10. tammikuuta 1969, jolloin hyväksyttiin puoluelaki. Osa puolueista on luonteeltaan kansainvälisiä, samantapaisia päämääriä ajavia puolueita on siis useissa maissa. Esimerkkeinä voitaneen mainita liberaaliset puolueet, konservatiiviset puolueet, sosialistiset puolueet, työväenpuolueet, ympäristöpuolueet, kommunistiset puolueet, uskonnolliset puolueet ja nationalistiset puolueet. Suomalaisessa puoluejärjestörakenteessa jäsenet kuuluvat puolueeseensa yleensä puolueosaston kautta. Puoluekokous on puolueen ylin päättävä elin. Puolueen henkilöjäsenten päätäntävaltaa puoluekokouksissa käyttää puolueosastossa kollektiivisesti valittu puoluekokousedustaja, siis puolueen asioista päätetään edustuksellisesti ja välillisesti, ei suoraan eikä yksilöllisesti. Suomessa on kuitenkin muutama puolue, joissa on käytössä suora henkilöjäsenyys. Joissakin maissa on voimassa yksipuoluejärjestelmä, eli yksi puolue käyttää valtaa (esim. Kiina ja Pohjois-Korea). Monissa yksipuoluemaissa kilpailevien puolueiden perustaminen on kielletty tai valtapuolueen kontrolloivat viranomaiset rajoittavat niiden toimintaa. Joissakin maissa puolueet on kokonaan kielletty.

Katso myös

- Luettelo Suomen puolueista Luokka:Politiikka Luokka:Puolueet ko:정당 ja:政党 simple:Political party

Vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelu

Historia

Kritiikkiä

Oikeisto

Oikeisto on usein vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelussa käytetty termi kuvaamaan jonkun mielipiteen edustajaryhmää. Sen vastakohdaksi nähdään vasemmisto. Vastakkainasettelu ei seuraa selkeitä ideologioita, vaan se muodostuu enimmäkseen poliittisessa järjestelmässä vasemmistoksi ja oikeistoksi nähtyjen puolueiden ottamien kantojen mukaan. Lue lisää tämän kaltaisesta luokittelusta artikkeleissa vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelu ja vasemmisto.

Esimerkkejä

Suomessa vallitseva assosaatio mieltää oikeistolaisiksi yleensä:
- Kokoomus
- Kristillisdemokraatit
- Ruotsalainen kansanpuolue
- Perussuomalaiset
- Liberaalit Suomalaisessa assosaatiossa lähes kaikki Yhdysvaltalaiset puolueet saatettaisiin mieltää oikeistolaisiksi, mutta Yhdysvaltalaisessa assosiaatiossa yleensä:
- Republikaanit
- Liberaalit

Termin historiaa

Perinteisen, Ranskan suuresta vallankumouksesta peräisen olevan määritelmän mukaan poliittisen kentän konservatiivinen puolisko, joka vastustaa muutosta ja suosii perinteisiä arvoja ja käsityksiä. Oikeistolaisuuteen kuuluu perinteisesti konservatiivisuus, kapitalistisen ja markkinatalouteen perustuvat talousjärjestelmän suosiminen, vahva kansallisuusaate ja maanpuolustuksen arvostus. (Mikko Uola, 1982) Nykyään oikeistolainen politiikka on monen maan politiikassa suurelta osalta irronnut aikaisemmista nationalistisista arvoista ja lipunut kohden liberaalimpaa politiikkaa, joka kannattaa kansainvälistä vapaata markkinataloutta, muttei välttämättä arvoliberalismia. Kyseistä suuntausta on Margaret Thatcherin ilmaisun mukaan kutsuttu ns. uudeksi oikeistoksi. Uutta oikeistoa Suomen politiikassa edustaa keskeisimmin Kansallinen Kokoomuspuolue. Kokoomuksen keskeisiin henkilöihin kuuluvat tätä nykyä puolueen puheenjohtaja Jyrki Katainen ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ben Zyskowicz. Vapaaseen markkinatalouteen orientoituvan globalisaation uhatessa ns. keynesiläistä hyvinvointivaltiota oikeistolaiset puolueet ovat monesti olleet puolustamassa taloudellista integraatiota ja vauhdikkaampaa kaupan avaamista, jonka vaatimuksena olisi hyvinvointivaltion perusteellinen uudistaminen tai jopa lakkauttaminen. Tässä mielessä vasemmisto nähdään hyvinvointivaltion (sosiaalivaltion, holhousvaltion) puolustajana ja konservatiivisena. Monissa eurooppalaisissa oikeistopuolueissa sosiaalireformismin ja sosiaaliliberalismin vaikutus muodostaa eron eurooppalaisen ja Yhdysvaltalaisen talousmallin välille, joka hyvinvointivaltion kannattajien mielestä aiheuttaa liian suurta yhteiskunnallista ja taloudellista eriarvoisuutta. Oikeiston liberalisoituessa ja siirtyessä pois isänmaallisista arvoista, siitä on yleisesti irtautunut vanhoja arvoja edustava oikeisto, johon usein sisältyy populistisia piirteitä. Suomessa tätä suuntausta edustavat Perussuomalaiset ja Kristillisdemokraatit. Perussuomalaisten lausunnot ovat isänmaallisia ja maahanmuuttovastaisia ja heidän tunnetuin kansanedustajansa on Tony Halme.

Äärioikeisto

Äärioikeisto on monien käyttämä termi keskustelussa poliittisista ryhmistä, liikkeistä ja puolueista, joita on vaikea luokitella oikeistolaisiksi. Joskus fasismia pidetään äärioikeistolaisena, toisaalta joskus äärivasemmistolaisena. Oikeistolaisten enimmistö ei pidä fasismia oikeistoon mitenkään liittyvänä. Euroopassa äärioikeisto tyypillisesti assosioidaan muukalaisvastaisuuteen, rasismiin, nationalismiin, fasismiin, neofasismiin, natsismiin, neonatsismiin, jyrkkiin talousjärjestelmiin, uskonnollisiin ja sotilaallisiin liikkeisiin, toisaalta joskus nämä assosioidaan äärivasemmistoon.

Kritiikkiä

Lue luokittelutavan kritiikkiä artikkelissa vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelu Luokka:Poliittinen ideologia ko:우익 ja:右翼

Vasemmistoliitto

right Vasemmistoliitto (Vas.) (Vänsterförbundet) on yksi suurista puolueista Suomessa. Suomessa vallitsevassa vasemmisto-oikeisto jaottelussa se nähdään vasemmistolaiseksi puolueeksi. Huhtikuussa 1990 alkunsa saanut puolue haluaa erottua Sosialidemokraattisesta puolueesta ja kommunistisista puolueista omalla "yleisvasemmistolaiseksi" tai "punavihreäksi" kuvaamalla linjallaan.

Historia

Vasemmistoliitto perustettiin 28.-29.4.1990 Helsingissä Kulttuuritalolla ja Jäähallissa pidetyssä kokouksessa. Uuden puolueen takana olivat Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) ja konkurssiin ajautuneen Suomen kommunistisen puolueen (SKP) sekä Suomen naisten demokraattisen liiton (SNDL) kannattajat. Mukaan tulivat myös (SKP/SKDL:stä 1980-luvun puolivälissä erotetut) Demokraattisen vaihtoehdon (DeVa) kannattajat. Idea uudesta puolueesta oli elänyt jo muutaman vuoden ajan ja aiheesta järjestettiin keskustelutilaisuuksia. Puhuttiin laaja-alaisesta "vasemmistoliitosta" pienellä kirjoittaen. Vasemmistoliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kansanedustaja Claes Andersson. Vasemmistoliittoa perustettaessa tuli puolueeseen mukaan varsin erilaisia aineksia ja jo 1991 loikkasi yksi arkkitehdeistä Reijo Käkelä SDP:hen suivaannuttuaan puolueeseensa. Sosialistiksi tai kommunistiksi itseään nimittäviä on puolueessa edelleen, vaikka Suomen kommunistisen puolueen (yhtenäisyys) (SKPy) kannattajat heitettiinkin ulos jo 1990-luvun alkupuolella, jolloin nämä perustivat SKP:n "uudelleen". Kansanedustajat Esko-Juhani Tennilä, Mikko Kuoppa ja Veijo Puhjo erotettiin eduskuntaryhmästä 1995 näiden äänestettyä hallitusta vastaan. Vasemmistoliitto osallistui molempiin Paavo Lipposen sateenkaarihallituksiin 1995-2003 pitäen hallussaan kahta ministerinsalkkua. Eduskuntavaalien 2003 jälkeen Vasemmistoliittoa ei hallitukseen päästetty, vaikka puolueessa haluja vastuuseen olisikin ollut. Vasemmistoliiton entinen puoluesihteeri ja SAK:n apulaisjohtaja Matti Viialainen perusti 2005 Vasemmisto yhteen -yhdistyksen, jonka tarkoituksena on edistää kahden suuren vasemmistopuolueen yhtymistä. Puoluejohto tuomitsi jo aiemmin vastaavaa usein esittäneen Viialaisen hajottajana.

Politiikka

Vasemmistoliitto haki perustettaessaan tarkoituksellisesti pesäeroa sosialismiin ja kommunismiin eikä nykyäänkään halua assosioitua näihin aatteisiin. Puolueen linjaksi määriteltiin punavihreys, jonka sisältö jäi löyhästi määritellyksi. Verkkosivuilla puhutaan "humanismista, vasemmistolaisista arvoista ja eurooppalaisen työväenliikkeen perinteestä". Vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes sanoi alkuvuodesta 2005, ettei koskaan ole ollut minkään sortin sosialisti. Puolue on yrittänyt kerätä yhteen sosialidemokraateista vasemmalla olevia voimia, mutta käytännössä se on noudattanut varsin samankaltaista politiikkaa SDP:n kanssa. Vasemmistoliitto hyväksyi ensimmäisen ohjelmansa (Vapauden, demokratian ja kestävän kehityksen yhteiskunta) vasta puoluekokouksessa 1998. Perustettaessa huomio oli kiinnitetty vain joidenkin yleisten periaatteiden julkituomiseen. 1995 puolueohjelmasta heräsi vilkas keskustelu ja idea kolmannesta vasemmistosta nousi esiin päätyen itse ohjelmaankin. Vasemmistoliitto kokee edustavansa uutta vasemmistolaisuutta ensimmäisen (1800-luvun alun) ja toisen (1889-1989) vasemmiston parhaimpia perinteitä vaalien.

Euroopan unioni

Kysymys Euroopan integraatiosta on jakanut Vasemmistoliittoa alusta asti. Puolueen johto näkee EU:n tarjoavan positiivisia mahdollisuuksia suurimman osan kannattajista suhtautuessa asiaan epäillen. Puolueen johdon enemmistö tuki 1994 Suomen liittymistä EY:öön, mutta vain 24% vasemmistoliittolaisista äänesti liittymisen puolesta. Vaikka Vasemmistoliitossa ei tehty virallista päätöstä suhtautumisesta unionin perustuslakiin, tuki puolueen johto sitäkin vahvasti. Vasemmistoliitto kuuluu europarlamentissa Euroopan yhtyneen vasemmiston / Pohjoismaisen vihreän vasemmiston (GUE/NGL) ryhmään. Puolue on kuitenkin suhtautunut varsin kriittisesti GUE/NGL:n linjaan ja on yksi yhteenliittymän oikeistolaisimmista puolueista. Vasemmistoliiton ainoa europarlamentikko Esko Seppänen on tunnettu puoluejohdon kriitikkona ja onkin sen vasemmistosiiven näkyvin edustaja.

Organisaatio

Vasemmistoliiton korkein päättävä elin on joka kolmas vuosi kokoontuva puoluekokous, jonka tehtävänä on valita puolueelle puheenjohtaja, kaksi varapuheenjohtajaa, puoluesihteeri, puoluehallitus ja puoluevaltuusto. Järjestörakenne koostuu paikallis-, piiri- ja keskustasosta. Kokouksissa myös hyväksytään puolueen ohjelmat ja asiakirjat. Nykyiset säännöt ovat vuodelta 2004 ja puolueessa valmistellaan uutta ohjelmaa hyväksyttäväksi seuraavassa puoluekokouksessa. Puoluekokousten välillä ylintä päätäntävaltaa käyttää kaksi kertaa vuodessa kokoontuva puoluevaltuusto ja kuukausittain kokoontuva puoluehallitus. Vasemmistoliiton puheenjohtaja on kansanedustaja Suvi-Anne Siimes ja varapuheenjohtajina Minna Sirnö ja Risto Kalliorinne. Vasemmistoliiton nuorisojärjestönä on puolueesta riippumaton Vasemmistonuoret ja naisjärjestönä Vasemmistonaiset. Vasemmistoliitossa on tällä hetkellä noin 10 000 jäsentä. 1998 puolue ilmoitti jäsenmääräkseen 14 000. Perustavaan kokoukseen 1990 osallistui 3 500 kannattajaa.

Tiedonvälitys

Puolueen äänenkannattaja on aiemmin SKDL:n lehtenä ollut Kansan Uutiset, joka ilmestyy neljästi viikossa. 2004 aloitti ilmestymisensä puolueen verkkolehti Verstas.

Vasemmistoliiton puheenjohtajat

- Claes Andersson (1990–1998)
- Suvi-Anne Siimes (1998–)

Vasemmistoliiton menestys vaaleissa

eduskuntavaalit
- 1991 10,1% 274 639 ääntä (19 kansanedustajaa)
- 1995 11,2% 310 340 (22)
- 1999 10,9% 291 675 (20)
- 2003 9,9% 277 152 (19) europarlamenttivaalit
- 1996 10,5% 236 490 (2 MEPpiä)
- 1999 9,1% 112 757 (1)
- 2003 9,1% 151 291 (1) kunnallisvaalit
- 1992 11,7% 310 757 (1319 valtuutettua)
- 1996 10,4% 246 597 (1128)
- 2000 9,9% 219 671 (1027)
- 2004 9,6% 228 358 (987) presidentinvaalit
- 1994 3,8% 122 820 (Claes Andersson)
- 2000 ei omaa ehdokasta
- 2006 ei omaa ehdokasta

Linkkejä

- [http://www.vasemmistoliitto.fi Vasemmistoliitto rp.]
- [http://www.vasemmistonuoret.fi Vasemmistonuoret]
- [http://www.eduskunta.fi/vasemmistoliitto/ Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä]
- [http://www.kansanuutiset.fi Kansan uutiset]
- [http://www.vas.fi Verstas] (Vasemmistoliiton verkkolehti)
- [http://www.kaapeli.fi/seppanen/lehti.htm Uusi vasemmisto] (MEP Esko Seppäsen tiedotuslehti)
- [http://www.vasemmistoliitto.fi/vasemmistoliitto/fi_FI/historia/ Vasemmistoliiton historiaa]
- [http://www.vasemmistoyhteen.fi/ Vasemmisto yhteen ry.]
- [http://www.sosialistiliitto.org/murros/66/66_vasemmistoliitto.html Tapaus Vasemmistoliitto] (Murros 66)
- [http://web.archive.org/web/20041129092237/http://www.anarkismi.net/kapis/06vasemmisto.htm Vasemmistoliitto – Entä sitten?] (Kapinatyöläinen 6)
- [http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_2000/28.huhtikuu/vasl1700.htm Vasemmistoliitto aloitti suurin odotuksin] (Verkkouutiset 28.4.2000) Luokka:suomalaiset puolueet

Suomen kommunistinen puolue

:Tämä artikkeli käsittelee vuosina 1918–1990 toiminutta SKP:ta. Nykyinen SKP-nimellä toimiva puolue merkittiin puoluerekisteriin 1997 (ks. erillinen artikkeli). Suomen kommunistinen puolue (SKP) perustettiin Moskovassa 29.8.1918 Suomesta Venäjälle sisällissodan jälkeen paenneiden ja bolševikeiksi ryhtyneiden punaisten toimesta. SKP toimi Suomessa kiellettynä ja maanalaisena vuoteen 1944, jolloin se laillistettiin jatkosodan päätyttyä. 1980-luvun lopulla SKP ajautui konkurssiin ja se lakkautettiin 1990 Vasemmistoliiton perustamisen yhteydessä. Vasemmistoliiton

Historia

Laittomuuden aika 1918-1944

Perustaminen kansalaissodan jälkeen

Suomalainen kommunistinen puolue (SKP) perustettiin elokuussa 1918 Moskovassa. Tutumpi nimi Suomen kommunistinen puolue otettiin käyttöön vasta 1920/1921. Vaatimuksia uudesta puolueesta oli alettu esittää Venäjälle paenneiden punaisten johtajien toimesta heti sisällissodan päätyttyä ja pakolaisten keskuuteen syntyikin erilaisia järjestöjä organisoimaan toimintaa. Uusi puolue oli sen perustajien mielestä välttämätön reformistisen SDP:n osoittauduttua kykenemättömäksi johtamaan vallankumousta. Aiemmin Suomessa suhteellisen vähän tunnetut V. I. Leninin johtaman bolševikkipuolueen linjaukset saivat nyt tukea suomalaisten etsiessä syitä tappioonsa. Perustettiin siis SKP, jonka lähimmäksi tavoitteeksi asetettiin kärsittyjen vääryyksien korjaaminen, eli uuden kapinan valmistelu Suomessa. Vallankumouksellisen tilanteen odottaminen ja aseellisen toiminnan painotus oli varsin ymmärrettävää tilanteessa. Olihan Venäjä ja koko Eurooppa ensimmäisen maailmansodan jäljiltä sekasortoisessa tilanteessa. Lisäksi 1919 perustetussa Kominternissa, jonka jäsen SKP oli, odotettiin maailmanvallankumouksen nopeaa syttymistä. Vähitellen tämä ajatus alkoi kuitenkin näyttää epätodennäköisemmältä ja kommunistien oli vaihdettava taktiikkaa. Näin kävi myös Suomessa SKP:n jouduttua toteamaan, ettei työväenluokka ollut valmis aloittamaan uutta kumousyritystä. Keskeisiä SKP:n perustajia olivat Venäjälle tulonsa jälkeen bolševikeiksi ryhtyneet vanhan sosialidemokraattisen työväenliikkeen johtajat tunnetuimpina Otto Ville Kuusinen, Yrjö Sirola ja Kullervo Manner. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Sirola. SKP oli perustamisesta asti laiton Suomessa ja se joutui toimimaan maanalaisena. Maanalaisen koneiston luominen ei ollut helppoa ja puolueessa oli sisäisiä kiistoja, jotka vaikeuttivat toiminnan käynnistämistä. SKP:n toimintaa Suomessa leimasi tiukka kurinalaisuus ja konspiratiivisuus. Yhteyksien luominen Venäjän ja Suomen välille osoittautui myös hankalaksi ja niitä jouduttiin hoitamaan esimerkiksi Tukholman kautta. Puolueen käytännön johtotyö tapahtui Venäjällä, jonne keskuskomitean Suomessa asuneet jäsenet harvoin pääsivät paikalle. Poliisi pidätti jatkuvasti kommunisteja tai sellaisiksi epäiltyjä. Vuosina 1922–1934 tukahdutettiin lakiin vedoten jopa 5 000 kommunistiseksi epäiltyä järjestöä. Julkiseksi järjestöksi Suomessa kommunistit perustivat 1920 muiden vasemmistolaisten kanssa Suomen sosialistisen työväenpuolueen (SSTP), jonka ohjelman laati Kuusinen. Kominternin sääntöjen mukaan jokaisesta maasta siihen saattoi kuulua vain yksi puolue, mikä oli Suomen osalta SKP. SSTP ei kuulunut Kominternin, vaikka puoluetta perustettaessa tällaisia suunnitelmia olikin. Puoluetta perustamassa olivat myös Suomen ammattijärjestö (SAJ) sekä sosialidemokraattiset nuoriso- ja naisjärjestöt. SSTP:nkaan toiminta ei miellyttänyt hallitusta. Kun Kyösti Kalliosta tuli pääministeri ensimmäisen kerran 14. marraskuuta 1922 hänen hallituksensa suoritutti elokuussa 1923 noin 200 Suomen sosialistisen työväenpuolueen jäsenen joukkopidätyksen, mikä tunnetaan Kallion leikkauksena. Tuolloin pidätettiin puolueen eduskuntaryhmän lisäksi myös puoluejohto. Maltillinen presidentti Ståhlbergkaan ei ollut odottanut Kallion hallitukselta niin kovia otteita. Suomen sosialistinen työväenpuolue lopulta kiellettiin 1923. SSTP oli saanut 1922 eduskuntavaaleissa 27 kansanedustajaa. Puolueen kieltämisen jälkeen jäsenet osallistuivat vaaleihin erilaisten työväen ja pienviljelijöiden vaaliliittojen listoilla (ks. Sosialistinen työväen ja pienviljelijöiden puolue. Oikeistoradikalismin noustua 1930-luvun alussa mm. Lapuan liikkeen muodossa vahvaksi poliittiseksi voimaksi otteet kommunisteja ja sellaiseksi oletettuja kohtaan jälleen kovenivat. Kommunistit ja vasemmistososialistit poistettiin eduskunnasta ja lukuisia kommunistien ja vasemmistososialistien hallitsemia järjestöjä kiellettiin, myös SAJ. Laillinen perusta tälle saatiin eduskuntavaalien jälkeen marraskuussa 1930 hyväksymällä tasavallan suojelulakeina ennen vaaleja lähinnä sosialidemokraattien lepäämään jättämät niin sanotut kommunistilait, millä rajoitettiin perustuslaillisia paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapauksia. Jo ennen lain voimaanastumista ryhdyttiin rajoittamaan toimintaa kansanedustajina ja kunnanvaltuutettuina. Lakien nojalla oli vuoteen 1942 mennessä ainakin 4412 kommunistia tuomittu valtio- tai maanpetoksesta. 1930-luvun alussa puolue oli käytännössä menettänyt toimintakykynsä poliisin toimien takia. Myös SKP:n Neuvostoliitossa maanpaossa eläneet johtajat joutuivat 1930-luvulla Stalinin puhdistuksien kohteeksi. Suurin osa puolueen alkuperäisistä perustajista teloitettiin. Yhteydet Suomen ja Neuvostoliiton välillä vähenivät.

Kansanrintamapolitiikka

SKP:n toimintastrategia muuttui jälleen 1930-luvun puolessavälissä, jolloin se alkoi noudattaa Kominternin linjan mukaista kansanrintamapolitiikkaa. Tämä tarkoitti yhteistyötä aiemmin (Kominternin ns. kolmannen vaiheen aikana) "sosiaalifasisteiksi" leimatun SDP:n kanssa. Kommunisteja kehotettiin nyt liittymään SDP:n jäseniksi ja toimimaan sen riveissä pyrkien vaikuttamaan puolueen politiikkaan ja laajemman fasisminvastaisen rintaman luomiseksi. Kansanrintama-periaate hyväksyttiin SKP:n 6. edustajakokouksessa syyskesällä 1935 ja puolue oli virallisesti sen takana sotien päättymiseen asti. Kommunistien vaikutusmahdollisuudet osoittautuivat kuitenkin rajallisiksi mm. monien vangitsemisten ja Neuvostoliiton sekasortoisen tilanteen johdosta. SKP:ssa syytettiin jälkeenpäin puolueen pääsihteeri Arvo Tuomista taktiikan vääristelyistä ja sabotointiyrityksistä tärkeästä Tukholman toimistosta käsin, minkä johdosta organisaatio olisi lamautunut. Sotien aikana kaikki vähänkin epäilyttävät vasemmistolaiset ainekset pyrittiin Suomessa keräämään vankiloihin eikä SKP pysynyt toimintakykyisenä. Talvisodan alkaessa kommunistit eivät pystyneet organisoituun vastatoimintaan. Venäjällä tosin Kuusinen nousi ns. Terijoen hallituksen johtoon. Rivikommunistit taistelivat sodissa neuvostoliittolaisia vastaan muiden suomalaisten rinnalla mutta eivät tietysti mielellään. Loikkauksia tapahtui kuitenkin varsin vähän. Välirauhan aikana vasemmisto saattoi hetken aikaa toimia julkisestikin ja Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seura (SNS I) sai 40 000 jäsentä ennen lakkauttamistaan joulukuussa 1940. Jatkosodan alkaessa kommunistit olivat paremmin valmistautuneita ja aloittivatkin vastarintatoiminnan, mikä tarkoitti mm. siltojen räjäyttämisiä. Vastarintaa harrastaneet saatiin kuitenkin pääosin kiinni jo ennen vuoden 1941 päättymistä. Tämän jälkeen ei kommunistien vastarinnalla ollut juuri sotilaallista merkitystä. SKP pystyi julkaisemaan laittomia lehtiä vuoteen 1943 asti ja jälleen keväästä 1944 alkaen joskin niiden levikki oli hyvin vähäinen. Joitain julkilausumia julkaistiin Suomen kansan vapauden liiton nimellä. Jossain vaiheessa SKP:n tärkeät miehet Aimo Rikka ja Yrjö Leino riitaantuivat keskenään Rikan puolustaessa sodan lopettamista vallankumouksellisin keinoin ja saaden Leinon tuomion lahkolaisuudesta.

Joukkopuolueena 1944–1990

Laillistaminen ja "vaaran vuodet"

Yrjö LeinoJatkosodan päätyttyä 1944 rauhanehtoihin kuului SKP:n laillistaminen. Aktiivisia kommunisteja oli tässä vaiheessa Suomessa noin 2000. Julkiseksi tultuaan puolue sai ennätysvauhtia kymmeniätuhansia uusia jäseniä. Kasvua tosin vaikeutti aluksi äärimmäisen vaikeaksi tehty jäsenyysmenettely, joka käsitti mm. kuuden kuukauden koeajan, pakollisen omaelämäkerran kirjoittamisen ja vanhempia jäseniä takaajiksi. Jäseneksi pääsyä kuitenkin helpotettiin asteittain jo vuodesta 1945 alkaen. Kiistoja puolueessa syntyi Neuvostoliitossa koulutuksensa saaneiden kokeneiden kommunistien ja välirauhan aikaisen SNS I:n aktiivien välille. Vaaleja varten perustettiin Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL), jonka tarkoituksena oli olla laaja demokraattinen yhteistyöjärjestö. Käytännössä siitä kuitenkin muodostui vain sosialidemokraateista vasemmalle olleiden puolue, jossa SKP:lla oli aina hallitseva asema. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan 1945 SKDL sai 49 kansanedustajaa ja nousi heti lähes suurimmaksi puolueeksi. Puolue meni mukaan hallitukseen ja 26.3.1946 pääministeriksi nostettiin SKDL:n Mauno Pekkala, jonka hallitus kesti kaksi vuotta. 1948 vaaleissa SKDL koki kuitenkin tappion eikä sitä tämän jälkeen päästetty hallituksiin ennen 1960-luvun puoliväliä. Vuosista 1945–1948 on käytetty nimeä "Vaaran vuodet" kuvaamaan sitä uhkaa, jonka jotkut näkivät kommunistien kasvaneessa vaikutusvallassa. Kommunistien pelättiin suunnittelevan vallankumousta Suomen itsenäisyyden kustannuksella. Maassa oli samaan aikaan myös Neuvostoliiton johtama Valvontakomissio, joka lisäsi SKP:n vaikutusmahdollisuuksia. Kommunisteja otettiin lisäksi esimerkiksi Valtiollisen poliisin (Valpo) palvelukseen. Epäilemättä kommunistit halusivatkin puhdistaa valtion laitokset "fasistisista sotapoliitikoista", jotka heitä olivat vuosikymmenet vainonneet. Jotkut saattoivat toivoa Neuvostoliitolta enemmän avustusta vallankumouksen teossa, mutta konkreettisia vallankumoussuunnitelmia SKP:lla ei ollut ja varsin nopeasti kommunistit sopeutuivat parlamentaariseen toimintaan. "Vaaran vuosien" katsotaan päättyneen 1948, jolloin SKDL jätettiin ulos hallituksesta. Myös Valvontakomissio poistui maasta ja "punainen" Valpo lakkautettiin.

1950-luku

Oppositioasemassa kommunisteista tuli jälleen valtiovallan kiinnostuksen kohde ja SKP vastasi tähän mm. tiukentamalla jäsenyysehtoja. Jäsenten tekemisiä ja moraalia alettiin muutaman vuoden tauon jälkeen taas seurata aktiivisesti eikä kurinpitotoimenpiteiltä vältytty. Raoul Palmgren erotettiin puolueesta titolaisena 1951. Kannatus pysyi korkeana 1950-luvulla, mutta puolue oli jonkinlaisessa pysähtyneessä vaiheessa ja eristäytyi muusta yhteiskunnasta. SKP:n päätöksenteosta vastasivat pienet piirit johdossa eikä puolueessa käyty periaatteellisia keskusteluja. Nikita Hruštšov esitti tunnetun Stalin-kritiikkinsä NKP:n 20. edustajakokouksessa 1956 ja Neuvostoliitossa ryhdyttiin joihinkin uudistuksiin. Monien maiden kommunistipuolueissa reagoitiin tähän voimakkaasti, mutta Suomessa keskustelu jäi varsin vähäiseksi. Puoluejohto myönsi, että Neuvostoliitossa oli tehty virheitä ja, että Stalin-kulttia oli esiintynyt Suomessakin, mutta SKP:n sisäinen toiminta, tai sen demokraattisuus, ei ollut tästä ongelmasta kärsinyt. Asioita ei haluttu alkaa kaivella, vaikka kaikki eivät selvitykseen tyytyväisiä olleetkaan. Rauhanomaisen tien mahdollisuus siirryttäessä sosialismiin kirjattiin puolueen asiakirjoihin 1957.

Uudistuslinjan synty

Keskustelu kuitenkin alkoi ja 1960-luvun alussa tyytymättömyys puolueen kykenemättömyyteen uudistua tuli uudella tavalla julkisuuteen esimerkiksi Kansan uutisissa käydyn puoluekeskustelun muodossa. Esiintyi vaatimuksia puolueen itsenäisemmästä suomalaisesta roolista ja oman menneisyyden kriittisestä tarkastelusta. Haluttiin päästä ulos eristäytyneestä asemasta, johon muut puolueet olivat laitavasemmiston ajaneet. Tarvittiin uudenlaista kansanrintamaa työväen tavoitteiden ajamiseksi. Keskustelu oli innostunutta ennen 14. edustajakokousta 1966 ja kokouksessa uudistajat saivat kovan väännön jälkeen vaihdettua puoluejohtoa mieleisekseen. Puheenjohtajaksi tuli Rakennustyöläisten liiton Aarne Saarinen, jonka johdolla SKP alkoi rakentaa yhteistyöhaluisempaa linjaa. SKDL meni hallitukseen 1966 pysyen siellä viisi vuotta. 1960-luvun lopussa saatiin myös ammattiyhdistysliike eheytettyä SAK:n puitteissa kansandemokraattien ja sosialidemokraattien päästyä asiasta sopuun. Keskitetyn tulopolitiikan edellytykset luotiin. SKP (ja SKDL) osoitti epäilijöille kykenevänsä itsenäisiin päätöksiin tuomitsemalla 1968 Tšekkoslovakian miehityksen ainoana puolueena Suomessa.

Oppositio muodostuu

Suunnanmuutos SKP:ssa ei sujunut ongelmitta, sillä heti 14. edustajakokouksen jälkeen muodostui puolueeseen oppositio, joka vastusti monia puoluejohdon linjauksia. Syrjäytetty puheenjohtaja Aimo Aaltonen näki puolueen lippuun pesiytyneen luteita. Oppositio ei halunnut luopua käsitteistä kuten marxismi-leninismi tai proletariaatin diktatuuri. SKDL:n oman identiteetin luomiseen suhtauduttiin kielteisesti. Neuvostotovereihin haluttiin pitää erittäin läheiset suhteet. Hallitus- ja tulopolitiikka alettiin nähdä epäonnistuneeksi. Tärkeä oli suhtautuminen Tšekkoslovakian miehitykseen 1968. Oppositio antoi varauksettoman solidaarisuutensa "välttämättömille toimille" sosialismin pelastamiseksi. Puoluejohdon kannanotot tapahtuneeseen pyrittiin kumoamaan oppositiojärjestöjen päinvastaisilla tulkinnoilla kaikki muu neuvostovastaiseksi tuomiten. Ennen 15. edustajakokousta oppositio teki kaikkensa saadakseen kannattajansa liikkeelle edustajia valittaessa, jotta puolue saataisiin takaisin terveiden voimien käsiin. Projekti kuitenkin epäonnistui opposition jäätyä vähemmistöksi ja tämän selvittyä se Markus Kainulaisen kädennostosta marssi ulos kokoussalista pitämään omaa neuvottelukokoustaan Koiton talolle. SKP:n tosiasiallinen hajoaminen kahtia näytti hyvin todennäköiseltä.

Osapuolisopimuksen aika

Puolue kuitenkin pysyi muodollisen yhtenäisenä eikä vähiten neuvostoliittolaisten tovereiden painostuksen ansiosta. Molemmat osapuolet katsoivat yhtenäisen puolueen hyödyt suuremmiksi kuin hajoamisen ja äärilaidat pistettiin kuriin. Alkuvuodesta 1970 solmittiin ns. osapuolisopimus, jolla oppositiolle taattiin edustus SKP:n johtavissa elimissä. Taisto Sinisalosta tehtiin toinen varapuheenjohtaja, mikä vahvisti tämän asemaa opposition keulahahmona. Oppositio nimettiin taistolaisiksi sen saatua liittolaisikseen tuoreita voimia opiskelijaliikkeestä ja kulttuurialalta. Taistelu puolueessa ei sopimuksella laantunut vaan kiihtyi opposition jatkaessa enemmistön kiivasta arvostelua ja sääntöjen/päätösten omavaltaista tulkintaa. Keskinäinen nahistelu lamaannutti puolueen toiminnallisesti ja myös teoreettisesti opposition estäessä uudistushankkeet. Enemmistö joutui argumentoimaan perinteisellä marxilais-leniniläisellä retoriikalla kumotessaan taistolaisten syytöksiä. SKP:n meno 1975 Miettusen hätätilahallitukseen nosti hetken aikaa syrjässä olleen hallituskysymyksen uudelleen ajankohtaiseksi opposition suhtautuessa hankkeeseen kielteisesti. SKDL:n eduskuntaryhmä ei kyennyt yhtenäiseen toimintaan.

Lopullinen kahtiajako

1980-luvulle tultaessa puolueessa alettiin yhä enemmän kyllästyä keskinäiseen riitelyyn. Enemmistön ja opposition omat sisäiset välienselvittelyt kärjistyivät. Osa enemmistöstä halusi päästä kiistassa ratkaisuun erottamalla koko opposition, mikä ei kuitenkaan miellyttänyt esimerkiksi puheenjohtaja Saarista. Jyrkkiä järjestöllisiä toimenpiteitä kannattaneet nimettiin taistolaisten toimesta kirveslinjaksi. Taistolaisuuden elinvoiman kuivuessa kokoon myös oppositio hajosi. Syntyi ns. kolmaslinjalaisuus, jonka kannattajat pyrkivät ylittämään vanhan osapuolijaon. Opposition dogmaattisimmat tuomitsivat kuitenkin kolmaslinjalaisuuden alusta asti vaaralliseksi revisionistiseksi virheeksi. Enemmistö oppositiosta näki nämä silti liittolaisikseen. Ylimääräisessä edustajakokouksessa 1982 kolmaslinjalainen Jouko Kajanoja valittiin puheenjohtajaksi kompromissiehdokkaana. Kahden vuoden pesti ei kuitenkaan yhdistänyt ja vitalisoinut puolue-elämää toivotulla tavalla ja Kajanojaan oltiin laajalti tyytymättömiä. Uuden yhteisen puoluelehden (Yhteistyö) perustamiskokeilu alkuvuodesta 1984 epäonnistui. Mies sai mennä 20. edustajakokouksessa 1984, jolloin pääsihteeri Arvo Aalto valittiin puheenjohtajaksi opposition, kolmaslinjalaisten ja NKP:n edustajien vastustaessa tätä jyrkästi. Puheenjohtajaksi tultuaan Aalto teki selväksi, ettei vanhaan ole paluuta ja uusi sääntöjä kunnioittava aika SKP:ssa alkaisi. Oppositio tiesi mitä se tarkoitti ja yritti kaikin keinoin oikeuttaa oman tulkintansa säännöistä. Oppositiopiirit kutsuivat jälleen koolle sääntöjen mahdollistaman ylimääräisen edustajakokouksen 1985, mutta tätä Aalto käytti itse hyväkseen ja alkoi erottaa niskuroivia puolueosastoja. Opposition erillistoiminta alkoi uudella teholla aluksi nimellä SKP:n järjestöjen keskuskomitea, joka vaihtui 1986 Suomen kommunistiseksi puolueeksi (yhtenäisyys) (SKPy). Näitä "oikeaksi" SKP:ksi itsensä mieltäneitä järjestöjä johti itseoikeutetusti Taisto Sinisalo. SKDL:n eduskuntaryhmä hajosi myös ja erotetut perustivat Demokraattisen vaihtoehdon vaalipuolueeksi. Lopullisella hajoamisella oli traagiset seuraukset kommunistien vaalimenestykselle. SKP:n suhteet Neuvostoliittoon olivat hetken hyvin viileät.

Konkurssi ja lakkautus

Oltuaan hetken paitsiossa "kansainvälisen kommunistisen liikkeen" suhteen tilanne muuttui yllättäen Mihail Gorbatšovin noustua NKP:n johtoon. Yhteyksiä pidettiin SKP:n molempiin osapuoliin. Virallinen SKP kieltäytyi tosin kaikesta yhteistyöstä SKPy:n kanssa. SKP uudisti sääntönsä ja ohjelmansa 21. edustajakokouksessa - viimein jäi pois mm. termi marxismi-leninismi. Vaikeuksia puolue ei kuitenkaan kyennyt voittamaan. Median kestosuosikkina riitojensa takia ollut SKP joutui uudelleen pyörityksen kohteeksi taloussekoilujensa johdosta. Puolueen taloudenhoitaja oli puheenjohtajan luottamuksella sijoittanut mm. ravihevosiin onnistuen aiheuttamaan 35 miljoonan tappiot ja SKP:n konkurssin. Puolueen taloudellinen tila oli huonontunut jo aiemmin NKP:n "lehdistötuen" siirryttyä SKPy:lle. Katastrofin seurauksena menetettiin paljon arvokasta työväenliikkeen omaisuutta ja puheenjohtaja Aalto teki tarvittavat johtopäätökset. Jarmo Wahlström valittiin uudeksi puheenjohtajaksi 1988. Puolueen vaikeuksien kulminoituessa 1980-luvun lopussa alkoi ajatus SKP:n ja SKDL:n yhdistämisestä elää uudelleen. Päällekkäisyyksistä haluttiin eroon ja Itä-Euroopan mullistukset vihjasivat aloittamisen uudelta pohjalta olevan kokeilemisen arvoinen suunta. 1990 SKP, SKDL ja SNDL yhdistyivät Vasemmistoliitoksi, johon mukaan tuli myös entinen oppositio, monien edelleen epäillen näiden tarkoitusperien kunnollisuutta.

Organisaatio

SKP:n korkein päättävä elin oli kolmen vuoden välein (1945 alkaen) koolle kutsuttu edustajakokous, johon SKP:n perusosastot lähettivät valtuuttamansa henkilöt. Edustajakokous valitsi puoluetta johtamaan keskuskomitean, joka puolestaan valitsi keskuudestaan tärkeän, johdon ydinryhmästä koostuneen, poliittisen toimikunnan (politbyroo). Keskuskomitea suoritti myös muiden puolueen johtoelinten henkilövalinnat. Päätöksenteko perustui demokraattisen sentralismin periaatteeseen, jossa keskeistä oli puoluelinten valinta vaaleilla, ylempien elinten selostusvelvollisuus ja ehdoton alistuminen enemmistöpäätöksille. Ollessaan kiellettynä ennen vuotta 1944 SKP toimi Suomessa salaisen soluorganisaation voimin. Julkisen SKP:n perusosastot, joita puolueella oli yli tuhat, koostuivat työ- ja asuinpaikkaosastoista. Piirijärjestöillä oli tärkeä asema johdon ohjeiden viemisessä jäsenille. Lisäksi oli mm. kaupunki-, alue- ja tuotantoalakomiteoita. SKP ilmoitti jäsenmääräkseen:
- 1964 47400
- 1972 48000
- 1973 37500
- 1975 42456
- 1978 48190
- 1983 33400 Ilmoitettu jäsenmäärä väheni aina puoluekirjojen vaihdon (1964,1973,1983) jälkeen huomattavasti lähtien sen jälkeen uudestaan nousuun. Esimerkiksi vuonna 1983 yli 15000 nimeä tippui listoilta.

Edustajakokoukset

- SKP:n perustava kokous (29.8.-5.9.1918 Moskova)
- SKP:n 2. edustajakokous (30.8.-11.9.1919 Pietari)
- SKP:n 3. edustajakokous (13.8.1920)
- SKP:n 4. edustajakokous (25.7.-10.8.1921 Pietari))
- SKP:n 5. edustajakokous (30.7.-16.8.1925)
- SKP:n 6. edustajakokous (11.9.-20.9.1935)
- SKP:n 7. edustajakokous (?.10.1945)
- SKP:n 8. edustajakokous (?.8.1948)
- SKP:n 9. edustajakokous (1.11.-5.11.1951)
- SKP:n 10. edustajakokous (1.10.-5.10.1954)
- SKP:n 11. edustajakokous (29.5.-2.6.1957)
- SKP:n 12. edustajakokous (15.4.-18.4.1960)
- SKP:n 13. edustajakokous (12.4.-15.4.1963)
- SKP:n 14. edustajakokous (29.1.-1.2.1966)
- SKP:n 15. edustajakokous (3.4.-6.4.1969 Helsinki)
- SKP:n ylimääräinen edustajakokous (1970)
- SKP:n 16. edustajakokous (31.3.-2.4.1972 Helsinki)
- SKP:n 17. edustajakokous (16.5.-18.5.1975 Helsinki)
- SKP:n 18. edustajakokous (1.6.-3.6.1978 Helsinki)
- SKP:n 19. edustajakokous (22.4.24.5.1981 Helsinki)
- SKP:n ylimääräinen edustajakokous (1982)
- SKP:n 20. edustajakokous (25.5.-27.5.1984 Helsinki)
- SKP:n ylimääräinen edustajakokous (1985)
- SKP:n 21. edustajakokous (12.6.-14.6.1987)

Puheenjohtajat

- Yrjö Sirola (1918-1920)
- Kullervo Manner (1920-1935)
- Aimo Aaltonen (1944-1945) ja (1948-1966)
- Aaro Uusitalo (1945-1948)
- Aarne Saarinen (1966-1982)
- Jouko Kajanoja (1982-1984)
- Arvo Aalto (1984-1988)
- Jarmo Wahlström (1988-1990)
- Heljä Tammisola (1990)

Tiedonvälitys

SKP julkaisi hyvin mittavaa määrää lehtiä koko olemassaolonsa ajan. 1920-luvun äänenkannattaja oli Proletaari. 1945 puolueen pää-äänenkannattajaksi perustettiin Työkansan sanomat. Se yhdistettiin 1957 SKDL:n Vapaa Sana -lehteen, jolloin nimi muutettiin Kansan Uutisiksi. Kansan Uutiset oli SKP:n ja SKDL:n yhteinen äänenkannattaja puolueiden lakkauttamiseen asti. SKP:n poliittis-teoreettinen julkaisu oli kuukausittain ilmestynyt Kommunisti (1944-1990) ja tiedotuslehti Päivän Posti (1964-). Luokka:suomalaiset puolueet Luokka:Kommunismi

Kommunistinen työväenpuolue

Rauhan ja sosialismin puolesta – Kommunistinen työväenpuolue (KTP) on 1988 perustettu marxilais-leniniläinen puolue.

Historia

Perustaminen

KTP perustettiin keväällä 1988 Vantaalla, kun osa kommunisteista katsoi Suomen kommunistisen puolueen (yhtenäisyys) (SKPy) etääntyneen liian kauas marxismi-leninismistä. Erityisesti SKP:n Uudenmaan piirijärjestö oli ajautunut erimielisyyksiin Tiedonantaja-liikkeen kanssa. Päätös puolueen perustamisesta tehtiin syksyllä 1987 Matinkylän pirtillä pidetyssä seminaarissa. Perustajat halusivat turvata itsenäisen marxilais-leniniläisen puolueen olemassaolon Suomessa, kun SKPy nähtiin tähän kyvyttömäksi jouduttuaan gorbachovilaisuuden ja kolmaslinjalaisuuden valtaan. Marxilais-leniniläiset kokivat tulleensa syrjityiksi SKPy:n Dipolin kokouksesta (1986) alkaen, jonka jälkeen uutta puoluetta alettiin rakentaa.

Kiista liittolaissuhteista

Vuonna 2002 KTP koki takaiskun, kun puolue hajosi kysymykseen liittolaissuhteista. KTP:n keskusneuvosto torjui äänin 18-9 siirtymisen uuteen vaalipuolueeseen (Muutosvoimat Suomi), johon oli tulossa myös selvästi oikeistolaisia ryhmiä. Tappiolle jäänyttä linjaa kannatettiin erityisesti Helsingin piirijärjestössä, joka liittyikin uuteen puolueeseen. KTP päätti tällöin erottaa sooloilijat. Mennä saivat mm. puoluesihteeri Heikki Männikkö, Työkansan sanomien päätoimittaja Reijo Katajaranta ja esimerkiksi 1994 presidenttiehdokkuudestaan tunnettu Pekka Tiainen. Erotetut perustivat 14.9.2002 Kommunistit ryn, jonka nimi myöhemmin muutettiin Kommunistien liitoksi. KTP on tämän jälkeen välttänyt kontakteja entisiin tovereihinsa, jotka ovat toimineet osin yhteistyössä SKP:n kanssa.
Vaaliliittoja äärioikeiston kanssa
KTP vedettiin yllättäen valtakunnalliseen julkisuuteen ennen kunnallisvaaleja 2004, kun kävi ilmi, että puolueen Turun ja Raision osastot olivat menneet vaaliliittoon Olavi Mäenpään rasistisen ja äärioikeistolaisen puolueen (Suomen Kansan Sinivalkoiset) kanssa. KTP:n puheenjohtaja Hannu Harju tuomitsi tapaukset paikallisena “sooloiluna”. Vaaliliitoista ei oltu keskusteltu puolueen keskuselimissä ja puolue irtisanoutui niistä olemalla mainostamatta kolmea ehdokastaan. KTP:n turkulainen “vahva mies” Esko Luukkonen sanoi vaaliliittoja vain teknisiksi. KTP sai Turussa 25 ja Raisiossa 16 ääntä. KTP:n kaikista vastuutehtävistä vaalien jälkeen pudotetun Luukkosen äänimäärä putosi edellisistä yrityksestä.
Politiikka
KTP:n perustajat olivat entisen SKP:n opposition kannattajia ja se on siten osa taistolaisuuden jatkumoa. Puolueen ideologia on muotoutunut brežneviläisen marxismi-leninismin pohjalle, vaikka toisaalta Neuvostoliiton loppuaikojen kritiikki on ollut osa puolueen retoriikkaa alusta alkaen. Puolue itse julisti 1998, etteivät 1970-80-luvuilla “tehdyt arviot aikakauden luonteesta ja vallankumousprosessin etenemisestä eivät olleet enää oikeita ja realistisia.” KTP kritisoi myös liikkeen liiallista sitoutumista opiskelijoihin ja työväen keskeinen asema haluttiin tuoda esiin puolueen nimessäkin. KTP edustaa varsin dogmaattisesti tulkittua marxismi-leninismiä, jossa Stalinia saatetaan siteerata avoimesti ja leninistinen puoluekieli karkoittanee potentiaaliset kannattajat.
Itsenäinen puolue
Vaatimus itsenäisestä ja oikeaoppisen marxilais-leniniläisestä puolueesta on leniniläisen puolueteorian kulmakivi. Vanhoista "taistolaisista" johtajista uuteen puolueeseen siirtyi SKP:n Uudenmaan pitkäaikainen piirisihteeri Markus Kainulainen, joka jo 1969 kannatti uutta puoluetta vähemmistöön jääden. Vaatimus itsenäisestä marxilais-leniniläisestä puolueesta, jota ei haudata SKDL:n tai Deva:n kaltaisiin liittoumiin on ollut KTP:lle keskeinen, kuten oli SKP:n oppositiolle jo 1960-luvulla.
Euroopan unioni
KTP vastustaa jyrkästi Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa ja vaatii kansanäänestystä perustuslaista sekä koko liitosta eroamista. Puolue pitää myös europarlamenttivaaleihin osallistumista tuen antamisena EU:lle ja boikotoi vaaleja.
Juche
Oma lukunsa on KTP:n kritiikitön ja innostunut tuki Korean demokraattiselle kansantasavallalle (KDKT) ja Juche-aatteelle. Puolueen johtavia tovereita osallistuu laajasti Korea-toimintaan ja lehdissä julkaistaan KDKT:n politiikkaa tukevia artikkeleita. KTP julkaisee erillisinä painoksina mm. Kim Jong-Ilin kirjoituksia.
Organisaatio
KTP:n korkein päättävä elin on kerran vuodessa koolle kutsuttava edustajakokous. Kokous valitsee puolueen johdon ja keskusneuvoston, joka valitsee poliittisen toimikunnan. KTP on pitänyt edustajakokouksia joka vuosi perustamisestaan lähtien. Puolueen nykyinen puheenjohtaja on sähköasentaja Hannu Harju Vantaalta, puolueen kotipaikkakunnalta. Harju valittiin puheenjohtajaksi KTP:n 9. puoluekokouksessa 1997. Häntä edelsi Timo Lahdenmäki. Internationalistisena puolueena KTP:lla on luonnollisesti lämpimät suhteet joihinkin kommunistipuolueisiin Euroopassa. Erityisen läheistä yhteistyötä KTP on tehnyt Viktor Tjulkinin johtaman Venäjän kommunistisen työväenpuolueen - Vallankumouksellisen kommunistien puolueen (VKTP-VKP) kanssa. Myös "Pohjoismaiden Kommunistipuolueiden" yhteistoimintaa on viritelty ruotsalaisten (nyk. SKP), norjalaisten (NKP) ja tanskalaisten (KPiD) tovereiden kanssa.
Tiedonvälitys
KTP:n pää-äänenkannattaja on 15 kertaa vuodessa ilmestyvä Työkansan sanomat (ISSN 1459-0646), joka sai nimensä SKP:n 1940- ja 1950 -luvuilla ilmestyneeltä sanomalehdeltä. Lehden nykyinen päätoimittaja on Hannu Tuominen (2002-), jota edelsi Reijo Katajaranta. Pääkaupunkiseudulla kuultavassa Kansan radioliiton Lähiradiossa KTP:lla on viikoittainen "Työväen puolituntinen" -ohjelma.
Kannatus
KTP:n kannatus vaaleissa ei ole koskaan noussut suureksi, edes paikallisesti. Parhaimmillaan (1996) puolue sai kolme kunnanvaltuutettua. Vuoden 2004 kunnallisvaaleissa vain Pirkko Ezewuzie Kemissä onnistui pääsemään läpi puolueen listoilta KTP:n kannatuksen noustua kaupungissa mm. SKP:n kustannuksella. Eduskuntavaaleissa puolue on saanut n. 3000-6000 ääntä. Kehnon menestyksen jälkeen puolue on kuitenkin onnistunut keräämään kokoon tarvittavat 5000 kannattajakorttia. Puolue on osallistunut omilla listoillaan vaaleihin myös useissa ammattiliitoissa ja osuuskunnissa. Pekka Tiainen esimerkiksi toimi Elannon valtuustossa vuosina 1991-2003. Jäseniä KTP:lla on arveltu nykyään olevan n. 200.
Vaalistatistiikka
eduskuntavaalit:
- 1991 6 201 – 0,22%
- 1995 4 784 – 0,17%
- 1999 3 455 – 0,13%
- 2003 2 908 – 0,10% kunnallisvaalit:
- 1992 4 828 – 0,18% (1 valtuutettu)
- 1996 4 483 – 0,19% (3)
- 2000 2 314 – 0,10% (2)
- 2004 1 248 – 0,05% (1) europarlamenttivaalit:
- boikotoinut kaikkia vaaleja
Linkkejä

- [http://www.kaapeli.fi/~ktp/ Kommunistinen työväenpuolue]
- [http://www.kaapeli.fi/~ktp/asiakirjat.html KTP:n asiakirjoja]
- [http://web.archive.org/web/20001101172105/www.kaapeli.fi/~ktp/komlii.html Kommunistinen liike elää] (Työkansan sanomat 1/1988)
- [http://web.archive.org/web/20010221001316/www.kaapeli.fi/~ktp/ktpskp.html Kommunistinen Työväenpuolue ja "Uusi SKP"] Luokka:Suomalaiset puolueet Luokka:Kommunismi Luokka:Marxismi-leninismi Luokka:Sosialismi

Vallankumous

Vallankumous voidaan yleisesti määritellä nopeaksi olosuhteiden muutokseksi. Yleisesti termi "vallankumous" ymmärretään ihmisten toiminnan tuloksena syntyväksi muutokseksi, jossa olemassaoleva poliittinen tai taloudellinen koneisto vaihdetaan joko kokonaan tai muuttuu radikaalisti. Termiä käytetään myös kuvaamaan keskeisiä prosesseja historiassa, jotka mullistavat ihmiselämän - esimerkiksi maatalouden vallankumous, teollinen vallankumous tai tieteen vallankumous. Poliittiseen kontekstiinsa liitettynä vallankumous sisältää usein ajatuksen väkivallasta ja sekasorrosta. Vallankumous on syytä erottaa terminä muista samankaltaisista tapahtumista, kuten vallankaappaus (tai Coup d'état) tai kapina.

Vallankumouksia ja vallankumousyrityksiä

1789

Tapahtumia

- George Washington valittiin Yhdysvaltojen ensimmäiseksi presidentiksi. (Ks. Yhdysvaltain presidentti.)
- Ranskan suuri vallankumous alkoi.
- HMS Bountyn kapina eteläisellä Tyynellämerellä.

Syntyneitä

Kuolleita

- Luokka:1700-luku ms:1789 ko:1789년 simple:1789

Liberalismi

Liberalismi on 1700-luvun valistusaatteesta lähtöisin oleva poliittinen aatejärjestelmä. Liberalismin alkuperäistä muotoa kutsutaan klassiseksi liberalismiksi, mutta aate on myöhemmin laajentunut erillisiin suuntauksiin. Kaikki liberaalit kuitenkin kannattavat vapausoikeuksia kuten yhdistymisvapautta, laajaa sopimusvapautta ja elinkeinovapautta, sananvapautta, lehdistönvapautta ja liikkumisen vapautta, vapautta orjuudesta, pakkotyöstä ja väkivallasta, uskonnonvapautta ja yksityisomistusoikeuksia eli laajaa henkilökohtaista ja taloudellista vapautta.

Liberalismin erilaiset painotukset

Liberalismissa on kaksi pääasiallista painotusta:
- Sosiaaliliberalismin mukaan julkinen valta on mukana takaamassa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Valtion tulee hoitaa peruspalvelut kansalaisilleen, mutta muuten sen pitää olla sekaantumatta kansalaisyhteiskunnan toimintaan ja ihmisyksilöiden elämään.
- Markkinaliberalismi kannattaa markkinoiden täydellistä vapauttamista ja tunnustaa vain negatiiviset vapaudet eli vapauden pakkovallasta ja väkivallasta. Markkinaliberalismin teesit kuuluvat myös libertarismiin, jota on kuvailtu radikaaliksi markkinaliberalismiksi tai markkinaliberalismin synonyymiksi.

Liberalismi-sanan erilaiset merkitykset

Anglosaksisessa keskustelussa, kuten Amerikassa, sana "liberalism" yhdistetään useimmiten sosiaaliliberalismiin ja näitä liberalisteja pidetään jopa usein vasemmistolaisina (heidät asetetaan tällöin vastakkain republikaanien ja muiden konservatiivien kanssa). Markkinoiden avoimuutta painottava suuntaus suljetaan tällöin useimmiten libertarismi-käsitteen alle. Suomessa sana "liberalismi" viittaa usein nimenomaan markkinaliberalismiin.

Liberalismin suppeus

Liberalismi ei oikeastaan ole kokonaisvaltainen aatejärjestelmä siinä mielessä, että se tarjoaisi vastaukset kaikkiin poliittisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Liberalismi lähinnä pyrkii eriyttämään yksityisen ja julkisen moraalin. Liberalismin perusajatuksena on, että valtio hoitaa korkeintaan vain sitä pienintä yhteistä tehtäväjoukkoa, jonka kaikki tai lähes kaikki hyväksyvät, ja loppu jätetään ihmisten itse päätettäväksi.

Liberalismin suhde valtioon

Valtion osuus on rajattu. Rajauksen tiukkuus riippuu siitä, mitä liberalismin haaraa noudatetaan. Sosiaaliliberalismissa julkinen valta voi jossakin määrin joustavammin saada hoidettavakseen uusia tehtäviä tai joutua luopumaan joistakin tehtävistä. Minarkismin aatejärjestelmässä valtion toimivalta taas on tiukasti määritelty minimaaliseksi. Useimpien liberaalien mielestä valtiovaltaa pitää rajoittaa perustuslailla, jossa määritellään valtion toimivalta. Monien mielestä radikaaleimman liberalismin suunnan anarkokapitalismin mukaan valtiota ei pidä olla olemassa, koska esimerkiksi perustuslailla ei voida estää valtiota loukkaamasta yksilönvapautta. Yllä on kuvattu erilaisia liberaaleja näkökulmia siitä, mitä julkinen valta voi tehdä ja mistä sen tulee pidättäytyä. Libertaristit lähtevät pelkästään negatiivisista vapauksista ja negatiivisista ihmisoikeuksista; sosiaaliliberaalien mielestä mahdollisuuksien tasa-arvon turvaaminen ja järjestäminen julkisen vallan roolina on toivottavaa. Markkinaliberalismin tärkein piirre on sen vaatimus, että julkisen vallan ei pidä sekaantua talouteen ja yhteiskuntaan läheskään niin paljon hyvinvointivaltiot sekaantuvat.

Liberalismin suhde demokratiaan

Monet liberaalit suhtautuvat kriittisesti demokratiaan, koska näkevät sen uhkaavan yksilönvapautta. Demokraattisestikin tehty päätös on epäliberaali, jos se rajoittaa sitä yksilön päätösvaltaa omista asioistaan, joka hänelle liberalismin mukaan kuuluu. Liberalismin mukaan demokratian ei tule sallia loukkaavan yksilönvapautta ainakaan kovin paljon. Liberalismi ei kuitenkaan yleisimmässä mielessä ota kantaa demokratiaan, vaan suhtautuu kaikkiin valtiomuotoihin samalla tavalla eli vaatien yksilönvapautta.

Liberalismin suhde ammattiyhdistystoimintaan

Liberalismi sisältää yhdistymisvapauden, joten ammattiyhdistystoiminnan tulee liberalismin mukaan olla vapaata. Eräät uusliberaaleiksi kutsutut liberalismiin päin kallellaan olevat konservatiivit kuten Margaret Thatcher ovat kuitenkin rajoittaneet ammattiyhdistystoimintaa hieman enemmän kuin yhdistymisvapaus sallisi. Monet liberaalit haluavat poistaa ammattiliittojen etuoikeudet kuten työehtosopimusten yleissitovuuden eli oikeuden sopia muidenkin kuin ammattiliiton jäsenten ja sopimusosapuolten työehdoista vastoin työntekijän ja työnantajan tahtoa. Liberalismin mukaan vapaa eli yksityinen ammattiyhdistystoiminta sinänsä ei ole julkista väliintuloa, jota liberaalit vastustavat. Ammattiliitot kuitenkin usein etuoikeuksiensa avulla loukkaavat yksilönvapautta ja ajavat sosialistista politiikkaa, joka on liberalismin vastaista. 1900-luvun alusta lähtien jotkut sosiaaliliberaalit ovat kuitenkin kannattaneet ammattiliittojen kollektiivista sopimista.

Muita liberalismiin liittyviä termejä

Katso Uusliberalismi

Liberaali perinne yhteiskuntateorioissa

Filosofian saralla useiden varhaisten yhteiskuntateoreetikkojen voi sanoa olevan liberaaleja, tai ainakin käsitelleen asioita, joihin liberalismi perustuu. Thomas Hobbes oli ensimmäinen yhteiskuntateoreetikko, joka esitteli yhteiskuntasopimuksen periaatteen. Hobbesilaiset ideat sopimusteoriasta ovat kurantteja vielä nykyisellekin liberaalille perinteelle. Sen sijaan hobbesilaisessa yhteiskunnassa kansalaiset (liberalismin vastaisesti) luopuivat oikeuksistaan yksinvaltiaalle, kun taas John Locke, liberalismin ensimmäisiä yhteiskuntafilosofeja, määritti luonnolliset oikeudet (ihmisoikeudet), joihin ei saanut kajota. Lockelainen luonnonoikeusteoria on pohjana suurelle osalle liberalismia. 1700-luvulla liberaaleja luonnonoikeuksia julistettiin Amerikan ja Ranskan vallankumouksissa. Lockelaisen luonnonoikeuden mukaan ihmisellä katsotaan olevan määrätä omasta kehostaan, oikeus ottaa omistukseensa omistamatonta materiaa ja luovuttaa omaisuuttaan toiselle. Eräät luonnonoikeusteorian kannattajat kuten Murray Rothbard väittävät näistä perusaksioomista seuraavan yksilönvapauden mukaan lukien taloudellisen vapauden. Locken mukaan jokaisella on oikeus ottaa omaisuudekseen omistamatonta materiaa eli vallata sekoittamalla työtään materiaan, jos kenenkään muun asemaa ei niin tehden huononneta. Monet libertaarit kuten Murray Rothbard kannattavat luonnonoikeuksia. Murray Rothbard ei kuitenkaan kannata Locken varausta, että valtausoikeus olisi vain muiden asemaa huonontamatta. Rothbardin luonnonoikeusteoria on deontologinen moraaliteoria, jonka perusaksiooman mukaan ne teot ovat moraalisesti väärin, jotka loukkaavat toista ihmistä tai hänen työnsä tuloksia. Deontologisuutensa vuoksi teoria ei kuitenkaan tarkastele teon tuloksia, vaan itse tekoa. Monet libertaarit ovat muutenkin johdonmukaisemmin yksilönvapauden kannalla kuin Locke eivätkä kannata teleologista etiikkaa. Tunnettu libertaari filosofi Robert Nozick kirjassaan Anarchy, State and Utopia otti kuitenkin Lockea huomattavasti muistuttavan kannan valtausoikeuteen. Monet myöhemmät yhteiskuntateoreetikot lievensivät lähtökohtiaan, kuten John Stuart Mill, joka määritteli utilitarismin pohjaksi omalle moraalilleen. Individualististen moraaliteorioiden pohjana vaikuttaa vahvasti Immanuel Kantin ajatus, että ihmiset ovat itseisarvo sinällään, eikä heitä saa käyttää keinoina johonkin päämäärään. Kantilainen moraali lähtee siitä, että jos ihmisiä uhrataan yhteisön hyväksi, yhteisö ei kunnioita tarpeeksi heitä ihmisinä eikä pane arvoa sille, että ihmisillä on vain tämä yksi elämä. Kantilla oli myös vahva näkemys, ettei laki saanut suosia ketään, vaan ihmisten tuli olla tasavertaisia lain edessä. Tämä ei kuitenkaan koskenut köyhäinhoitoa, joten valtio pysyi pakottamaan paremmassa asemassa olevat yhteiskunnan jäsenet huolehtimaan heikompiosaisista.

Tunnettuja liberaaleja

- Lordi Acton
- Juan Bautista Alberdi
- Frédéric Bastiat
- Jeremy Bentham
- Isaiah Berlin
- John Bright
- James Buchanan
- Eugen von Böhm-Bawerk
- Camillo Cavour
- Anders Chydenius
- Richard Cobden
- Markiisi Condorcet
- Benjamin Constant
- Luigi Einaudi
- Milton Friedman
- Peter Forsskål
- Friedrich von Hayek
- Henry Hazlitt
- Patrick Henry
- John Hospers
- Wilhelm von Humboldt
- David Hume
- Francis Hutcheson
- Thomas Jefferson
- Immanuel Kant
- John Locke
- James Madison
- Bernard de Mandeville
- Harriet Martineau
- Giuseppe Mazzini
- Leo Mechelin
- Carl Menger
- James Mill
- John Stuart Mill
- Ludwig von Mises
- Charles de Montesquieu
- Robert Nozick
- José Ortega y Gasset
- Thomas Paine
- Karl Popper
- Richard Price
- Joseph Priestley
- Leonard Read
- David Ricardo
- Eugen Richter
- Risto Ryti
- Wilhelm Röpke
- Jean-Baptiste Say
- Adam Smith
- Herbert Spencer
- Anne Louise Germaine de Staël
- K. J. Ståhlberg
- William Graham Sumner
- Johan Rudolf Thorbecke
- Alexis de Tocqueville
- Voltaire, Jean-Marie Arouet
- Friedrich von Weiser

Linkkejä

- Nolanin kartta - testistruktuuri, jolla määrittyy henkilön poliittisen näkemyksen kaukaisuus klassiseen liberalismiin nähden
- [http://www.liberaalinuoret.fi/tekstit/liberalismi.shtml] Johdatus liberalismiin
- [http://www.mises.org/liberal/isec1.asp] Ludwig von Misesin Liberalism-kirja Luokka:Liberalismi Luokka:Poliittinen ideologia ja:自由主義 simple:Liberalism

Sosialismi

Sosialismi (<< lat. socius toveri, kumppani) on erilaisten kapitalismiin kriittisesti suhtautuvien ajatussuuntien ja ideologioiden yhteisnimitys, joiden kannattamaan yhteiskuntamalliin kuuluu tuotantovälineiden - ja myös usein muiden resurssien - yhteisomistus sekä valtion tai yhteisön vahva kontrolli taloudessa markkinoiden sijaan. Taloudellisella tasa-arvolla on sosialistien oikeudenmukaisuuskäsityksessä keskeinen osa. Sosialismin tavoite voi olla joko valtion keskusjohtoiseen säätelyyn taikka sitten pienempiin paikallistason yksiköihin perustuva talousjärjestelmä. Monet sosialistipuolueet- ja liikkeet ovat muokanneet historiallista tavoitettaan ja siksi sosialismi -sana liittyy nykyään myös useisiin sellaisiin puolueisiin ja ryhmiin, jotka hyväksyvät markkinatalouden.

Lisää termin merkityksestä

Marxilaisessa teoriassa sosialismi on kapitalismin jälkeinen yhteiskunnan kehitysaste, joka edeltää kommunismia. Marx itse kutsui sosialismia kommunismin ensimmäiseksi vaiheeksi, josta kehityksen edetessä seuraa toinen vaihe, joka yleisimmin tunnetaan kommunismina. 1900-luvulla suuressa osassa maailmaa hallitsivat marxismi-leninismiä ideologianaan pitäneet puolueet, joita nimitetään kommunistisiksi. Ensimmäisenä maailman maana sosialismiin julisti siirtyneensä vuonna 1917 Venäjä. Maissa vallinnutta järjestelmää kutsutaan sosialistiseksi, kommunistiseksi tai reaalisosialismiksi. Itse nämä maat katsoivat olevansa yhteiskunnalliselta kehitykseltään sosialistisia. Arabisosialistit halusivat usein erottautua marxismista, mutta heidän monet keskeiset poliittiset periaatteensa olivat samoja kuin "reaalisosialistisilla" mailla ja ne olivat myös liittoutuneet Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliiton synty myös heikensi huomattavasti muun tyyppisten sosialististen liikkeiden, kuten anarkistien ja syndikalistien kannatusta ja asemaa.

Sosialismin historiaa

Sosialismin ideoita voi jäljittää valistusajan ja varhaisempiinkiin utopistisiin ideaaleihin. Jo muinaisissa yhteiskunnissa omaisuuden kasautuminen harvojen käsiin synnytti arvostelua. Aristoteles kertoo miehestä, joka vaati maan jakamista tasan kansalaisten kesken sekä teollisuuden ottamista valtion huostaan. Platonin Valtiossa puolestaan on esitetty yhteiskunta, jossa johtavan luokan keskuudessa vallitsee yhteisomistus. Antiikin Kreikan Spartassa oli käytössä omalaatuinen ja aikalaisten kadehtima yhteiskuntajärjestelmä, eunomia, jota on nimitetty kommunistiseksi. Myös eräissä uskonnollisissa liikkeissä on esiintynyt omaisuuden yhteisomistusta. Alkukristillisuus oli lähes anarkokommunistista. Tavallisesti yhteisomistus on kuitenkin rajoittunut luostareihin. Tuomas Akvinolainen totesi keskiajalla, että yksityisomistus on perisynnin seuraus. Lisäksi Akvinolainen katsoi, että yksityisomistus on maallisen omaisuuden taloudellisen käytön takia välttämätön. Thomas Moren Utopia on niin ikään sosialistinen yhteiskuntamalli. Myös eräissä uskonnollisissa liikkeissä on esiintynyt omaisuuden yhteisomistusta. Tavallisesti yhteisomistus on kuitenkin rajoittunut luostareihin (buddhalaiset, essealaiset). Varsinaisesti sosialismi syntyi kuitenkin teollisen vallankumouksen mukana tuoman sosiaalisen ja taloudellisen eriarvoisuuden kritiikkinä. Termi tuli käyttöön nykymerkityksessään 1830-luvulla kuvaamaan François-Marie-Charles Fourierin, saintsimonistilaisten ja Robert Owenin kirjoituksia. Saint-Simonin mukaan tekniikan ja teollisuuden kehitys toisi mukaan asiantuntijoiden vallan, joka ei ole tasa-arvoinen, koska kaikilla ei ollut syntyjään samoja mahdollisuuksia. Hän halusi poistaa omaisuuden ja aatelisarvojen perintöoikeuden, jotta kaikilla olisi mahdollisuus nousta asemassaan kykyjensä mukaan. Owen uskoi uusien tuotantotapojen kääntyvän koko ihmiskunnan hyväksi, jos kilpailu eliminoitaisiin. 1840-luvulla syntyi lukuisia muita sosialistisia liikkeitä, etenkin Ranskassa. Louis-Auguste Blanqui kehitti radikaalin sosialismin muodon, jota hän kutsui kommunismiksi. Hän uskoi kapitalismin lopulta romahtavan ja korvattavan osuustoiminnalla. Louis Blanc perusti L'Organisation du travail'in 1839, joka ajoi kansallisten työpajojen perustamista valtion myöntämällä pääomalla ja demokraattisesti valitulla johdolla. Pierre-Joseph Proudhon tunnetaan anarkistisen perinteen perustajana. Englannissa syntyi kristillissosiaalinen liike Frederick Denison Mauricen ja Charles Kingsleyn johtamana. Karl Marx ja Friedrich Engels julkaisivat vallankumousvuonna 1848 kommunistisen manifestin. Taloustieteilijänäkin tunnettu Marx nimitti omaa oppiaan "tieteelliseksi sosialismiksi" erotukseksi aikaisemmista "utopiasosialisteista." Marx esitteli luokkataistelun idean. Vuonna 1864 Lontoossa perustetiin International Working Men's Association, jota nimitetään ensimmäiseksi internationaaliksi. Marxismista tuli pian työväenliikkeen hallitseva idea. Saksassa työväenliikkeen arkkitehti Ferdinand Lassalle oli samaa mieltä Marxin kanssa työväenluokan organisaation tarpeesta, mutta kannatti työväen osallistumista valtiolliseen toimintaan, mitä Marx ei voinut hyväksyä. Marxin seuraajat perustivat sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen. Marxilaiset ja lassallelaiset sosialistit yhdistyivät 1875. Sosiaalidemokratian kannatus kasvoi nopeasti. Marxin omatkin ajatukset muuttuivat, vielä 1840-luvulla hän uskoi vain vallankumouksen johtavan työväenluokan vapauttamiseen, mutta 1860-luvulla jo ehdotti mahdollisuutta sosialismiin siirtymiseksi rauhanomaisin keinoin. Tanskassa sosiaalidemokraattinen puolue perustettiin 1878, Itävallassa 1888, Suomessa ja Ruotsissa 1889 ja Venäjällä 1898. Vähemmän teollistuneissa maissa, etenkin Italiassa ja Espanjassa vallitsevaksi tuli anarkistinen suuntaus. Anarkismin loi poliittisena liikkeenä Mihail Bakunin. Kiisteltyään Marxin kanssa hänet erotettiin internationaalista 1872. Italiassa sosialistisesta puolueesta tuli lopulta yksi voimakkaimmista marxilaisista liikkeistä. Marxin ja Engelsin jälkeen saksalaisesta Karl Kautskysta tuli marxismin johtava teoreetikko. Eduard Bernstein haastoi sosialistit luopumaan vallankumoushaaveista ja hyväksymään jo saavutetut tavoitteet. Saksalaisen sosialismin lisäksi Vladimir Uljanov (Lenin) hahmotteli vuonna 1902 vallankumouksellisen puolueteoriansa (leninismi). Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue hajosi Lenin seuraajiin (bolševikit) ja Juli Martovin menševikkeihin. Sosialistien rivit hajosivat ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Lenin vaati luopumista kapitalistien imperialistisesta sodasta ja sodan muuttamista kapitalisminvastaiseksi sisällissodaksi. Muut sosialistien johtajat tukivat hallitustaan ja vallankumoushaave jäi. Leninin ja Lev Trotskin johtamat bolševikit ottivat vallankumouksellisen doktriininsa mukaan vallan Venäjällä marraskuuta 1917. Kesään 1918 mennessä bolševikit keskittivät kaiken vallan omiin käsiinsä ja alkoivat nimittää itseään "kommunisteiksi." Työväenluokan kapinoita syttyi lukuisissa maissa, jossa autokraattinen tai autoritaarinen yläluokka oli estänyt työläisten osallistumisen päätöksentekoon. Yhdysvalloissa ja Britanniassa ei tällaista liikehdintää syntynyt. 1890-luvulla syntyi ns. kristillisdemokratia, joka ei niinkään soveltanut marxilaista talousteoriaa kuin raamatullista vaatimusta köyhien auttamisesta. Vuoden 1891 ensyklikassaan Rerum novarum paavi Leo XIII tuomitsi rajoittamattoman kilpailun, joka jättää työntekijät turvattomiksi epäinhimillisten työnantajien armoille. Ensyklika tuomitsi sosialismin luokkataistelun ja vallankumouksen idean. Vaikka kristillisdemokraattinen ja sosialistinen ajattelu lähtivät ideologisesti eri pohjalta, ne ajoivat käytännössä samoja tavoitteita. (Matti Klinge: Sosialistien ja kristillisdemokraattien yhteinen asia) Kommunistisen liikkeen synnyn myötä sosialismi jakaantui lopullisesti kahteen leiriin. Muualla sai laajaa kannatusta reformistinen suunta, joka painotti jatkuvaa, vähittäistä uudistustyötä. Sosiaalidemokraattien perimmäinen tavoite oli edelleen tuotannontekijöiden kansallistaminen, kun ne saavuttaisivat parlamentaarisen enemmistön. Ensimmäinen sosiaalidemokraattinen hallitus perustettiin Ruotsissa 1920. Ilman ehdotonta enemmistöä sosiaalidemokratiasta tuli kapitalismin sisäinen uudistusliike. Se tyytyi parantamaan äänestäjäkuntansa elintasoa sosiaaliturvalla, eläkkeillä ja työsuojelulla. (Suomessa, katso: Forssan ohjelma 1903) 1930-luvun suuri lama johti maailmanlaajuiseen lamaa ja joukkotyöttömyyteen. Ruotsin hallitusvastuussa olevat sosiaalidemokraatit keksivät täysin uuden idean: työttömyyskorvausten sijasta hallitus palkkasi työttömät töihin. Uusi politiikka johti niin hyviin tuloksiin, että se teorisoitiin: keynesiläinen taloustiede. Sosialistiset puolueet saivat syyn olla hallituksessa myös kapitalistisessa järjestelmässä. Liberaalidemokratioiden taloudet saivat etenevässä määrin piirteitä sosialismista ja muuttuivat sekatalouksiksi demokraattisen hyvinvointivaltion kehittyessä (USA:ssa presidentti Franklin Rooseveltin New Deal 1933). Sosiaalidemokraatit unohtivat vallankumoustavoitteet, osallistuivat hallituksiin oikeiston kanssa ja luopuivat marxilaisesta retoriikasta. (Saksassa Frankfurtin julistus 1951). Kommunististen puolueiden hallitsemissa maissa ajauduttiin kansallistettuun valtiojohtoiseen talouteen ja totalitaariseen tai diktatoriseen yhteiskuntaan.

Sosialismin pääsuuntia

Sosialismin pääsuuntauksia ovat olleet muun muassa:
- kommunismi, vallankumouksellinen marxismi, pyrkimys sosialismiin vallankumousten kautta
- arabisosialismi, joka halusi usein erottautua marxismista ja marxismi-leninismistä omaksi aatteekseen
- sosiaalidemokratia, pyrkimys sosialismiin vähittäisten, laillisten, kapitalismin sisäisten uudistusten kautta
- anarkismin muodot, kuten Anarkokommunismi tai anarkosyndikalismi, jotka pyrkivät toteuttamaan sosialismin ilman valtahierarkioita Sosialismin variaatioita: (Heikki Paloheimo, johdatus politiikan tutkimukseen Tampereen yliopisto, syksy 2005 mukaan[http://www.uta.fi/laitokset/politiikka/Johdatus%20politiikan%20tutkimukseen%202005.pdf]) # Kommunismi sosialistisissa maissa # Kommunismi Länsi-Euroopassa # Sosiaalidemokratia # Uusvasemmisto # Kolmannen tien politiikka Erään näkemyksen mukaan sosialismi jakautuu olennaisesti vain kahteen pääsuuntaan:
- valtiososialismiin ja
- anarkistiseen sosialismiin Paloheimon mukaan sosialismin keskeiset arvot ja uskomukset ovat: # yhteisö # yhteistyö # tasa-arvo # tarpeiden tyydytys # yhteisomistus

Sosialismi nykyään

Joukko nykyisiä valtioita julistautuu edelleen sosialistiseksi. Kommunistisen yksipuoluejärjestelmän hallitsemia valtiososialistisia maita ovat Kiina, Pohjois-Korea ja Kuuba sekä vielä jossain määrin Vietnam ja Laos. Venezuela on presidenttinsä Hugo Chávezin mukaan siirtymässä demokraattiseen sosialismiin. Monet sosialisteiksi (ja varsinkin sosialidemokraattisiksi) itseään nimittävät puolueet ja johtajat ovat vallassa varsinkin Euroopassa, mutta eivät aktiivisesti pyri siirtämään maitaan sosialistiseen järjestelmään. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa monet maat olivat pitkään sosialistisia, mutta viime vuosikymmeninä moni niistä on ainakin osin luopunut siitä. Vastaavan kohtalon on kokenut hyvin laajalle levinnyt arabisosialismi, jonka mallimaina pidettiin sosialistisen Baath-puolueen hallitsemia (Saddam Husseinin) Irakia ja Syyria. Myös hyvinvointivaltioita pidetään usein sosialistisina, niin niiden vastustajien kuin kannattajienkin retoriikassa. Paavo Lipponen on sanonut Suomen hyvinvointiyhteiskunnan edustavan sosialismia. Sosialismi elää myös erilaisten radikaalien poliittisten liikkeiden aatteissa. Usein nykyiset marxilaiset sosialistiliikkeet kritisoivat voimakkaasti 1900-luvun "reaalisosialistisia" valtioita esimerkiksi demokratian puutteesta. Samoin radikaalien liikkeiden piirissä elää yhä "libertaris-sosialistinen" anarkismiin ja sen sukuisiin aatteisiin liittyvä sosialismin traditio, joka on saanut myös uusia muotoja, kuten ekoanarkismi, joskaan tällaiset liikkeet eivät usein korosta olevansa jurui sosialistisia, vaikka niiden päämääränä onkin suuren mitatkaavan yksityisomistuksen lakkauttaminen. Nykyaikaisen sosialismin suurimpia haasteita on vastata kysymykseen taloudelilsen järjestelmän tehokkuudesta. Toiset sosialistit katsovat, että suunnintelmatalouteen nojaava järjestelmä on mahdollista toteuttaa kyllin tehokkaasti, jotta voidaan saavuttaa korkea materialistinen elintaso. Ekologisemmat sosialismin suuntaukset taas saattavat ajatella, ettei kapitalististen maiden saavuttama materiaalisen elintason aste ole tavoittelemisen arvoinen.

Lähteitä

- [http://www.valt.helsinki.fi/staff/ptkettun/sosialismi04.html Sosialismin vuosisadat, Helsingin yliopiston poliittisen historian luentosarja]

Huomattavia sosialisteja

Marxilaisia sosialisteja

- Antonio Gramsci
- Friedrich Engels
- Fidel Castro (suuntautui sosialismiin vasta vallankumouksen jälkeen)
- Josif Stalin
- Lev Trotski
- Jean-Paul Sartre
- Vladimir Lenin
- Rosa Luxemburg

Muita sosialisteja

- Mihail Bakunin
-
- Noam Chomsky
-
- Albert Einstein
- Charles Fourier
- Pjotr Kropotkin
-
- Karl Marx (kielsi olevansa itse marxilainen)
- Gamal Abdel-Nasser
- George Orwell
- Robert Owen
- Pierre-Joseph Proudhon
- Bertrand Russell
- Saint-Simon
- Vincent van Gogh
- John Lennon (Tähdellä merkityt ovat anarkisteja tai lähellä sitä)

Tietoa muualta

Myös trotskilaisen Sosialistiliiton verkkokirjastossa julkaistu John Molyneuxin Marxilainen traditio [http://www.sosialistiliitto.org/nettik/marxilainen_traditio_alku.html] -vihko pyrkii selvittämään marxilaisuuden peruspilareita sekä pohtii sosiaalidemokratian, stalinismin ja kolmannen maailman nationalististen liikkeiden marxilaisuutta ja ilmoittaa vastaavansa kysymykseen "Mikä on todellinen marxilainen traditio?". Sosialismista on myös sen kannattajien suomenkielinen sivusto [http://www.sosialismi.net Sosialismi.net].

Sosialismin kannattajien tekstejä

- [http://www.socialistinternational.org/4Principles/dofpeng2.html Sosialistisen internationaalin periaatteet]
- Sosialismista on myös sen kannattajien suomenkielinen sivusto [http://www.sosialismi.net Sosialismi.net].
- Trotskilaisen Sosialistiliiton verkkokirjastossa julkaistu John Molyneuxin Marxilainen traditio
- [http://www.sosialistiliitto.org/nettik/marxilainen_traditio_alku.html] -vihko pyrkii selvittämään marxilaisuuden peruspilareita sekä pohtii sosiaalidemokratian, stalinismin ja kolmannen maailman nationalististen liikkeiden marxilaisuutta ja ilmoittaa vastaavansa kysymykseen "Mikä on todellinen marxilainen traditio?".
- Sosialistiliiton verkkokirjaston julkaisema brittiläisen Socialist Worker -lehden päätoimittajan Chris Harmanin kirja Kuinka marxilaisuus toimii [http://www.sosialistiliitto.org/nettik/harman_marxilaisuus/] kertoo marxilaisuuden perustat yleistajuisesti.

Sosialismin kriitikkojen tekstejä

- [http://www.econlib.org/library/Mises/msS.html] Ludvig von Mises: Socialism (engl.)
- [http://www.cc.jyu.fi/~aphamala/pe/2004/poppercj.htm] Analyysiä Karl Popperin sosialismikritiikistä
- [http://www.vapaasana.net/puntari.php3?id=483] Analyysi sosialistisen talouskontrollin toimimattomuudesta Luokka:Sosialismi Luokka:Poliittinen ideologia ms:Sosialisme zh-min-nan:Siā-hoē-chú-gī ja:社会主義 simple:Socialism

Friedrich Engels

Friedrich Engels (syntyi 28. marraskuuta 1820, Barmen, Preussi — kuoli 5. elokuuta 1895, Lontoossa) oli sosialistinen filosofi ja toimi yhteistyössä Karl Marxin kanssa modernin kommunistisen teorian luomisessa. Yhdessä he julkaisivat Kommunistisen manifestin 1848. Engels toimitti kaksi osaa Pääomaa Marxin kuoleman jälkeen.

Elämäkerta

Engels oli menestyvän saksalaisen tekstiiliyrittäjän vanhin poika. Hänen isänsä lähetti nuoren Engelsin Englantiin auttamaan Manchesterissä sijaitsevan puuvillatehtaansa hoitamisessa. Järkyttyneenä laajalle levinneestä köyhyydestä kaupungissa hän aloitti raportin Työväenluokan asema Englannissa kirjoittamisen. Raportti julkaistiin 1844. Samana vuonna Engels aloitti avustajana Franco-German Annals-lehdessä, jota Pariisissa toimitti ja kustansi Karl Marx. Heidän ensi tapaamisellaan kävi ilmi, että heidän näkemyksensä kapitalismista olivat yhtenevät, joten he päättivät tehdä läheisempää yhteistyötä. Kun Marx karkoitettiin Ranskasta Tammikuussa 1845, he päättivät siirtyä Belgiaan, jossa oli suurenpi mielipiteenvapaus kuin muissa Euroopan maissa. Heinäkuussa 1845 Engels vei Marxin Englantiin, jossa he tapasivat monia chartistijohtajia, kuten esimerkiksi George Harneyn. He palasivat Brysseliin tammikuussa 1846, jossa he perustivat kommunististisen yhteydenpito-organisaation. Heidän tavoitteenaan oli yhdistää Euroopan eri osissa asuvat sosialistijohtajat. Marxin innoittamana sosialistijohtajat pitivätkin konferenssin Lontoossa, missä muodostettiin uusi organisaatio, kommunistiliiga. Engels osallistui konferenssiin delegaattina ja vaikutti suuresti päätettyihin toimintastrategioihin. 1847 Engels ja Marx aloittivat yhteisen pamfletin kirjoittamisen. Se perustui Engelsin aikaisemmalle teokselle Kommunismin periaatteet. 12000-sanainen pamfletti valmistui kuudessa viikossa ja sen tavoitteena oli muotoilla kommunistinen aate tarpeeksi yksinkertaisesti, että suuri yleisö ymmärtäisi sen. Sen nimeksi tuli Kommunistinen manifesti ja se julkaistiin helmikuussa 1848. Maaliskuussa Marx ja Engels karkoitettiin Belgiasta. He muuttivat Kölniin, jossa he julkaisivat radikaalia lehteä, Neue Rheinische Zeitungia. Vuonna 1849 heidät karkoitettiin Ranskasta, eikä jäljellä ollut enää kuin Lontoo. Preussin viranomaiset yrittivät painostaa Englannin viranomaisia karkoittamaan miehet Brittein saarilta (siis todennäköisesti Yhdysvaltoihin), mutta tuloksetta. Engels jatkoi Englannissa puuvillateollisuuden harjoittamista, eläen varsin rikkaasti, mutta nipistäen aina silloin tällöin avustuksia Marxille, joka eli perheineen yli varojensa, kovassa köyhyydessä. Marxin kuoleman (1883) jälkeen Engels omisti loppuelämänsä Marxin teosten toimittamiselle ja kääntämiselle. Hän kuoli Lontoossa 5. elokuuta 1895.

Linkkejä

- [http://www.marxists.org/archive/marx/bio/index.htm Marx/Engelsin tekstien arkisto (englanniksi)] Engels, Friedrich Engels, Friedrich ko:프리드리히 엥겔스 ja:フリードリヒ・エンゲルス simple:Friedrich Engels

Anarkismi

Anarkismi on valtahierarkioista vapaata yhteiskuntaa tavoitteleva poliittinen ideologia. Sana "anarkismi" tulee kreikankielisestä sanasta arkhos, joka tarkoittaa 'esivaltaa', sekä termin perusmerkityksen kieltävästä "an"-etuliitteestä. Anarkismi on 1800-luvulta lähtien ollut työväen aate, jonka kautta pyrittiin toteuttamaan sosialismia ilman valtahierarkioita. Myöhemmin anarkistisen ajattelun piiriin on syntynyt myös sosialistisen anarkismin muodoista dramaattisesti poikkeavia anarkismin muotoja.

Anarkismin lajit

ideologia
- Anarkokommunismi painottaa ihmisten keskinäistä yhteistyötä ilman yksityistä omistusoikeutta.
- Anarkosyndikalismi, joka voidaan laskea anarkososialismin haaraksi tai omaksi lajikseen, yhdistää anarkismin päämäärät ja syndikalismin järjestäytymismuodot. Anarkistisesta syndikalismista on merkittäviä kokemuksia muun muassa Espanjan sisällissodan ajan maatalouskollektiiveista sekä Israelin kibbutseissa.
- Ekoanarkismi on 1900-luvun loppupuolella syntynyt perinteiseen anarkismiin selvästi liittyvä muoto, jonka tavoitteena on perustaa ekologinen yhteiskunta. Ajatuksena on, että valtahierarkioihin perustuva yhteiskunta aiheuttaa luonnon tuhoutumista.
- Anarkoindividualismi sellaisena kuin Max Stirner ja Pierre-Joseph Proudhon sen luonnostelivat, on katsantokanta, joka pyrkii hävittämään kaikki erilaiset vallan muodot.
- ( Anarkokapitalismi on libertaristisesta perinteestä syntynyt uudehko ideologia, joka pyrkii joko kaventamaan valtion vaikutusvallan minimiinsä tai lopettamaan valtion instituutiona kokonaan. Anarkokapitalistit ja libertaristit pyrkivät kieltämään ihmisen kehoon ja yksityiseen omistusoikeuteen kohdistuvat loukkaukset. Valtion harjoittaman tuen ja säännöstelyn asemasta he uskovat ihmisten vapaaehtoiseen yhteistyöhön, spontaaniuteen ja markkinatalouteen yhteiskunnan peruspilarina. Yksityistä omistusoikeutta pidetään anarkokapitalismissa kunnioitetumpana kuin työväenliikkeen anarkismissa ja ekoanarkismissa. Yksi anarkokapitalististen periaatteiden useimmin viitattuja edustajia on tätä nykyä David Friedman.) Anarkokapitalistien ja kapitalisminvastaisten anarkistien (kuten anarkokommunistien, syndikalistien ja sosialistien) yhteydet ovat yleensä vain marginaalisia omistusoikeuskiistan vuoksi, joten käytännössä näitä ajatussuuntia on syytä pitää kahtena täysin eri liikkeenä. Ne myös ovat syntyneet kokonaan omista poliittisista traditioistaan. Anarkismi voitaisiin esittää hypoteettisena kysymyksenä siitä, minkälaiseen yhteiskuntamuotoon ihmiset ajautuisivat ilman valtiota. Historiallisesti merkittävät anarkismin sosialistiset muodot ovat kuitenkin myös itse lähteneet rakentamaan tietynlaista yhteiskuntaa. Kyse on ollut ihmisten liikkeestä, jolla on huolella etukäteen suunniteltu näkemys tietynlaisesta yhteiskuntamallista.

Anarkismin historiaa

Historiallisesti merkittävät anarkistien liikkeet ovat juontuneet 1800-luvulla voimistuneesta työväenliikkeen liikehdinnästä. Anarkismi voidaan tässä historiallisessa muodossaan nähdä sosialismin yhtenä muotona. Työläisten ensimmäisessä internationaalissa anarkisti Mihail Bakunin kiisteli Karl Marxin kanssa siitä, tavoitetaanko sosialistinen yhteiskunta parhaiten tuhoamalla valtio heti vai käyttämällä valtiota uuden yhteiskunnan rakentamisen apuvälineenä. Bakunin oli sitä mieltä, että jos valtion valta kaapataan työväenliikkeen toimesta, syntyy uusi "punainen diktatuuri", joka on vielä nykyistä valtaa pahempi. Venäjältä Eurooppaan emigroituneet anarkistit, kuten Bakunin, olivat saaneet inspiraationsa Venäjän Mir-yhteisöistä. Niillä tarkoitettiin maaseudun yhteisöjä, jotka olivat usein suhteellisen omavaraisia ja joille valtio ilmeni käytännössä lähinnä verottajan muodossa. Kaupungistuneeseen yhteiskuntaan liittyvä anarkismi, josta 1800-luvun lopussa syntyi anarkosyndikalismi, pyrki muodostamaan talousjärjestelmän, jossa tuotantovälineet olisivat yhteisomistuksessa ja tehtaat demokraattisesti työntekijöiden johtamia. Näissä sosialistisen anarkismin muodoissa ajateltiin, että valta olisi viime kädessä paikallisilla ja mahdollisimman demokraattisilla yksiköillä, jotka muodostaisivat keskenään ylemmän tason organisaatioita suuremman mittakaavan asioiden hoitamista varten. Kuuluisista anarkisteista ainakin Bakunin ajatteli, että poliiseja ei tarvittaisi sosialistisessa yhteiskunnassa, sillä jopa seksuaalirikollisten toimet johtuvat vain repressiivisestä, sorronkaltaisesta, yhteiskuntajärjestyksestä. Monet ihmiset yhdistävät anarkismin nykyään vain virkavallan tai muun ylemmän määräysvallan puuttumiseen. Anarkosyndikalismissa keskeisempää oli kuitenkin paikallistason yksiköihin perustuvan sosialismin perustaminen. Historian kuluessa anarkistiset liikkeet ovat päässeet pisimmälle Ukrainassa ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina sekä Espanjan Kataloniassa 1930-luvulla. Ukrainassa anarkistit pitivät erästä aluetta hallussaan useamman vuoden, mutta hävisivät taisteluissa lopulta Lev Trotskille. Espanjan anarkistit toimivat epävarmoissa sisällissodan olosuhteissa. Barcelonassa vallitsi 1936 euforinen vallankumouksen tunnelma, jossa anarkistien punamustat liput liehuivat kaupungin kollektivisoiduissa tehtaissa. Sosialismiin pyrittiin myös Katalonian maaseudulla. Espanjan anarkistit ja muut heidän kanssaan liittoutuneet sosialistiryhmät eivät kuitenkaan pärjänneet sotilaallisesti ulkomaiden tukemille sisällissodan muille osapuolille, ja yhteiskunnallisen muutoksen projekti jäi kesken. Tapahtumia vuoden 1936 Barcelonasta on kuvattu George Orwellin kirjassa Homage to Catalonia (suom. Katalonia, Katalonia!). Vuonna 1918 Saksan Baijerissa toimi hetken anarkistinen tasavalta, joka kuitenkin kukistettiin verisesti Münchenin ympärille syntyneen saartorenkaan toimesta. Toisen maailmansodan jälkeen sosialismin liberali

Vasemmisto

Esimerkkejä

Termin historiaa

Kritiikkiä

Katso myös

Vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelu

Historia

Kritiikkiä

Puolue

Katso myös

Vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelu

Historia

Kritiikkiä

Oikeisto

Esimerkkejä

Termin historiaa

Äärioikeisto

Kritiikkiä

Vasemmistoliitto

Historia

Politiikka

Euroopan unioni

Organisaatio

Tiedonvälitys

Vasemmistoliiton puheenjohtajat

Vasemmistoliiton menestys vaaleissa

Linkkejä

Suomen kommunistinen puolue

Historia

Laittomuuden aika 1918-1944

Perustaminen kansalaissodan jälkeen

Kansanrintamapolitiikka

Joukkopuolueena 1944–1990

Laillistaminen ja "vaaran vuodet"

1950-luku

Uudistuslinjan synty

Oppositio muodostuu

Osapuolisopimuksen aika

Lopullinen kahtiajako

Konkurssi ja lakkautus

Organisaatio

Edustajakokoukset

Puheenjohtajat

Tiedonvälitys

Kommunistinen työväenpuolue

Historia

Perustaminen

Kiista liittolaissuhteista

Vaaliliittoja äärioikeiston kanssa

Politiikka

Itsenäinen puolue

Euroopan unioni

Juche

Organisaatio

Tiedonvälitys

Kannatus

Vaalistatistiikka

Linkkejä

Vallankumous

Vallankumouksia ja vallankumousyrityksiä

1600-luku

1700-luku

1800-luku

1900-luku

1789

Tapahtumia

Syntyneitä

Kuolleita

Liberalismi

Liberalismin erilaiset painotukset

Liberalismi-sanan erilaiset merkitykset

Liberalismin suppeus

Liberalismin suhde valtioon

Liberalismin suhde demokratiaan

Liberalismin suhde ammattiyhdistystoimintaan

Muita liberalismiin liittyviä termejä

Liberaali perinne yhteiskuntateorioissa

Tunnettuja liberaaleja

Linkkejä

Sosialismi