:: wikimiki.org ::

Viikinkiaika

Viikinkiaika

Viikinkiaika on pohjoismaiden esihistoriaan liittyvä ajanjakso, jota leimasivat viikinkien ryöstöretket ja valloitukset. Viikinkiretkien lähtölaukauksena on usein (ilmeisesti harhaanjohtavasti) pidetty Lindisfarnen luostarin ryöstöä vuonna 794 ja joutsenlauluna vuonna 1066 käytyä Stamford Bridgen taistelua. Kun nämä vuosiluvut on muutettu pyöreiksi luvuiksi, on saatu ajoitus 800 - 1050. Todellisuudessa on tietysti harhaanjohtavaa ajoittaa viikinkiajan kaltaista aikakautta vuoden tai edes vuosikymmenen tarkkuudella.

Viikinkiajan määrittely

Viikinkiaika määrittyi joukosta yhteiskunnalisia, kulttuurisia, taloudellisia, sotilaallisia ja poliittisia kehitysprosesseja ja tapahtumasarjoja. Nämä kehittyivät vähitellen 700- ja 800-lukujen kuluessa ja hiipuivat pois osittain jo 900-luvulla, osittain vasta 1000- ja 1100-luvuilla. Tällaisia viikinkiajan ilmiöitä olivat esimerkiksi:
- Ryöstöretket ja valloitukset Britteinsaarilla ja Pohjanmeren ympäristössä: Satunnaista ryöstelyä 700-luvulla, 860-luvulta 900-luvun alkuun asti pyrkimystä pysyviin valloituksiin. Britteinsaarilla uusi valloitusvaihe 1000-luvun alussa, Irlannissa ja Skotlannissa norjalaisten hyökkäyksiä 1100-luvullakin.
- Kaupankäynnin vilkastuminen: Skandinaviassa syntyy 700-luvulla kaupunkeja, kuten Birka Keski-Ruotsissa. Nämä muinaiskaupungit autioituvat 900-luvulla. 900-luvun lopulla uusien kaupunkien perustamisaalto (esim. Lund ja Sigtuna). Nämä kuninkaanvallan ja kirkon tukikohdiksi perustetut kaupungit säilyvät nykypäivään saakka.
- Liikehdintä Venäjän jokireiteillä: Skandinaaveja Laatokan ympäristössä jo 700-luvulla. 800-luvulla tietoja skandinaaveista Bysantin keisarikunnassa. Uudisasutusta ja valloituksia Venäjän jokireittien varsilla. Viikinkien vilkas idänkauppa hiipuu 900-luvun lopulla, mutta tiiviit suhteet Ruotsin ja venäläisten ruhtinaskuntien välillä säilyvät tämän jälkeenkin.
- Yhtenäisten kuningaskuntien synty: Tanskan alueella jonkinlainen yhtenäinen valtio ehkä jo 600- tai 700-luvulla, mutta selkeämmin 900-luvun lopulla. Samantapaista kehitystä myös Norjassa ja vuoden 1000 tienoilla hajanaisemmassa Ruotsissakin.
- Kristinuskon leviäminen: toden teolla 900-luvun lopulta lähtien, mutta jossain määrin jo aikaisemmin.
- Löytöretket Pohjois-Atlantilla: Islannin ja Färsaarten asuttaminen 800-luvulla. 1000-luvulla siirtokuntia Grönlantiin ja hetkellisesti jopa Kanadan itärannikolle.
- Viikinkiajalle ominainen esinekulttuuri: parhaiten tunnetaan ase- ja korutyypit sekä koristetyylit arkeologisten löytöjen perusteella.

Viikinkien asutus ja retket

Viikingejä ajoivat retkilleen samat syyt jotka ovat aina motivoineet seikkailijoita: uudet maat, rikkaudet ja kuuluisuus. Viljelysmaan vähyys muodosstui helposti ongelmaksi Skandinaviassa, varsinkin Norjassa, mikä ajoi ihmisiä siirtolaisiksi myös 1800- ja 1900-luvuilla. Usein onkin arveltu, että tyypillinen viikinkiretkille lähtijä oli hyvinravittu perheen nuorempi poika, joka oli jäänyt osattomaksi perinnöstä vanhimman pojan periessä perhetilan, ja joka toivoi löytävänsä itselleen omaa maata ja omaisuuden.

Ruotsin alueen asukkaat (itäskandinaavit)

Ruotsin alueen asukkaat, kuten göötalaiset ja svealaiset, tekivät sota- ja verotusretkiä Itämeren rannikkoseuduille ehkä jo 500-luvulla. Heidän kulkunsa suuntasi Itämeren yli ja Venäjälle kahta isoa jokea seuraten. "Ruotsalaiset" ottivat hallintaansa Novgorodissa sijaitsevan slaavilaisasutuksen ja tekivät siitä kahden etelään johtavan valtaväylän hallitsevan kauppakeskuksen. Toinen reitti kulki Dnepriä pitkin Kiovaan, jonne perustettiin toinen keskus, ja siitä eteenpäin Mustalle merelle. Reitin päässä sijaitsi Bysantin pääkaupunki Konstantinopoli. Toinen reitti kulki lähes 4000 km matkan Volgaa Kaspianmerelle, jonka takaa kulkivat karavaanireitit Bagdadiin. Etelään skandinaaveja veti erityisesti hopea, jota saatiin Arabian hopeakaivoksista. Vastineeksi he vaihtoivat turkiksia ja orjia, joita saatiin saaliina tai lahjana slaavilaiskansoilta. Vaihtokauppa muuttui helposti ryöstelyksi. Viikingit tekivät sotaretkiä jopa mahtavaa Konstantinopolia vastaan vuonna 860 ja uudelleen 907. Vaikka molemmat hyökkäykset torjuttiin, jälkimmäinen niistä sai Bysantin keisarin tarjoamaan kauppaoikeuksia pohjanmiehille vastineeksi rauhasta ja keisarin palveluksessa toimivista henkivartijoista, kuuluisista varjagikaartilaisista.

Tanskan alueen asukkaat (eteläskandinaavit)

Kun "ruotsalaiset" suuntasivat itään, "tanskalaiset" eli daanit katsoivat etelään. Heidän vaikutuksensa tuntui voimakkaimmin Englannissa ja Kaarle Suurenn hallitsemassa Frankkien valtakunnassa. Frankit olivat ensialkuun tarpeeksi voimakkaita torjuakseen hyökkäykset, mutta vuonna 840 valtakunta jaettiin kolmen kilpailevan perillisen kesken, ja pohjanmiehet tarttuivat tilaisuuteen. Pääsiäispäivänä 845 viikingit hyökkäsivät Pariisiin matkattuaan 160 km ylävirtaan Seine-jokea pitkin. Vuodesta 850 eteenpäin "tanskalaiset" muuttivat taktiikkaansa nopeista iskuista valloitustyyppiseksi sodankäynniksi. He alkoivat talvehtia valloittamillaan mailla, ja toimivat jokisuille perustamistaan tukikohdista käsin. Seuraava vaihe kehityksessä oli laaja asutus, ja vuonna 865 ensimmäinen monista tanskalaisarmeijoista saapui Englantiin. Tuohon aikaan maa oli jakaantunut puoleen tusinaan kilpailevaan kuningaskuntaan, eivätkä olleet tarpeeksi vahvoja vastustamaan tunkeilijoita. Vuoteen 880 mennessä vain Wessexin eteläinen valtakunta johtajansa Alfred Suuren johdolla oli jäljellä vastustamassa laajentumispyrkimyksiä. Siihen mennessä yli puolet Englannista oli "tanskalaisten" hallinnassa, ja he jättivät alueen kieleen ja lakiin pysyvät jälkensä. "Tanskalaisten" valloitukset Englannissa toimivat pysyvänä tukikohtana ryöstöretkille Ranskaan, kunnes vuonna 911 kuningas Kaarle III päätti tarjota viikinkien johtajalle Rollolle (Hrolf) maata Seine-joen suulta vastineeksi kilpailevien viikinkijoukkojen torjumiseksi. Rollo piti kiinni sopimuksesta, ja lyhyessä ajassa pohjanmiehistä tuli normanneja, jotka kääntyivät kristinuskoon ja puhuivat ranskaa. Normandian herttua Vilhelm Valloittaja, Rollon jälkeläinen kuudennessa polvessa, valloitti vuonna 1066 Englannin.

Norjan alueen asukkaat (länsiskandinaavit)

Kun "tanskalaiset" valloittivat kuningaskuntia, "norjalaiset" keskittyivät tutkimaan vähemmän kartoitettuja alueita. Suurin osa heidän ryöstelystään keskittyi Skotlantiin ja erityisesti Irlantiin, jossa heidän rannikkotukikohdistaan kehittyi vähitellen maan ensimmäiset kaupungit: Dublin, Wexford, Waterford ja Limerick ovat pohjanmiesten perustamia. He myös asuttivat Man-saaren, Orkney-saaret, Shetlannin saaret ja Fär-saaret. Perimätiedon mukaan vuonna 860 kaksi erillistä ryhmää joista toinen oli matkalla Hebrideille ja toinen Fär-saarille, ajautuivat pois kurssiltaan ja löysivät ennestään tuntemattoman saaren. Uutinen levisi nopeasti, ja pian vuosikymmenen kuluessa uudisasukkaat alkoivat saapua vallatakseen tyhjän maan. Seuraavan vuosisadan kuluessa Islannista kehittyi itsenäinen valtakunta, jolla oli Althing-niminen kansankokous. 1000-luvun lopulla Islannissa oli jo 60000 asukasta, neljännes Norjan asukasmäärästä. Kun kaikki käyttökelpoinen laidunmaa oli Islannista vallattu, alkoivat uskaliaimmat etsiä uusia maita asutettavaksi. 900-luvun lopulla Norjassa ja Islannissa murhasta tuomittu Erik Punainen matkusti 725 km länteen etsiäkseen maata jonka olemassaolosta oli huhuttu useiden vuosien ajan. Maata löytyi, ja houkutellakseen uudisasukkaita hän antoi luotaantyöntävälle maamassalle vetoavan nimen Grönlanti (vihreä maa). Vuoteen 980 mennessä useita satoja siirtolaisia eli maata viljellen ja valaita sekä mursuja pyytäen. Eräs reitiltään harhautunut uudisasukas havaitsi niin ikään horisontissa matalia kukkuloita, jotka sijaitsivat liian etelässä ollakseen Grönlantia. Hänen tarinansa innoitti Erik Punaisen poikaa, Leif Erikssonia etsimään tätä salaperäistä maata. Lopulta vuonna 1001 eurooppalaiset nousivat Amerikan mantereelle luultavasti ensimmäistä kertaa, kun Leif saapui ensin Baffinin saarelle ja sitte L'Anse aux Meadowsiin lähelle Newfoundlandin pohjoisinta kärkeä. Alueelle annettiin nimi Vinland (muinaisnorjassa vin tarkoitti peltoa tai ketoa). Leifin jälkeen saapuneet asuttajat saivat kuitenkin alkuperäisasukkailta (mahdollisesti inuiitteja tai algonquin-intiaaneja) vihamielisen vastaanoton, ja kaikki 250 uudisasukasta ajettiin takaisin Grönlantiin kolmen vuoden jälkeen. Sen jälkeen grönlantilaiset tekivät lyhyitä puunetsintämatkoja alueelle. Viimeisin muistiinkirjoitettu retki tehtiin vuonna 1347.

Viikinkiajan kaukokauppa

Kaupan keskuksia olivat muun muassa
- Haithabu (nykyinen Hedeby Etelä-Jyllannissa)
- Kaupang (Oslonvuonon länsirannalla)
- Birka (nykyinen Björkö Tukholman länsipuolella)
- Aldeigjuborg (nykyinen Staraja Ladoga Laatokan etelärannalla)
- Jorvik (nykyinen York Keski-Englannissa) Viikinkien kauppatuotteita olivat muun muassa turkikset ja aseet, joita he vaihtoivat esimerkiksi kankaisiin, hopeaan ja lasiastioihin.

Sotaretket

Tanskan alueen asukkaat tekivät matkoja etenkin
- Alankomaihin ja Belgiaan
- Ranskaan. Vuonna 911 Ranskan kuningas Kaarle Yksinkertainen antoi Seinen suualueen, Rouenin kreivikunnan, sittemmin nimeltään Normandia, viikinkipäällikkö Rollolle, jotta viikingit olisivat lopettaneet ryöstelyn ja suojelleet Sisä-Ranskaa toisia viikinkejä vastaan. Sittemmin 1000-luvulla osa viikinkien normandialaisista jälkeläisistä otti haltuunsa alueita etelä-Italiasta, jonne syntyi normannilaiseksi kutsuttu Sisilian kuningaskunta.
- Englantiin (viikinkien Danelagen, Danelaw). Viikinkiajan alkuna pidetään Lindisfarnen luostarin ryöstöä vuonna 793. Viikingit muodostivat vanhan Eboracumin kohdalle Yorkin (viikinkien Jorvik). Tanskan Sven Haaraparta oli Englannin valloittaja 1013—1014 ja Tanskan kuningas 986—1014. Hänen poikansa Knuut II Suuri oli Englannin kuningas 1014—1035 ja Tanskan kuningas 1018—1035 sekä piti hallussaan Etelä-Norjaa 1028—1035. Normandialainen (normanni) Vilhelm Valloittaja, Rollon jälkeläinen, valloitti Englannin 1066.
- jopa Espanjaan, pohjois-Afrikkaan ja Italiaan kuten norjalaisviikingitkin Norjan alueen asukkaat tekivät matkoja
- Skotlantiin
- Irlantiin. Viikinkien orjien keräyspaikalle syntyi Dublin (viikinkien Dyflinn). Viikingit hallitsivat myös Limerickiä ja Corkia.
- Vienanmerelle vepsäläisten luokse. Vepsäläisten maata he kutsuivat nimellä Bjarmaland. Ruotsin alueen asukkaat tekivät matkoja etenkin itään (Austvegr), Itämeren yli
- Venäjälle. Rurik perusti joskus vuoden 862 tienoilla Novgorodin edeltäjänä pidetyn "Rurikinlinnan" ja Kiovan tienoille valtakunnat, jotka vaikuttivat monien vaiheiden jälkeen Venäjän syntyyn.
- Dneprille. Viikingit perustivat Kiovan (viikinkien Kjönugård). Dnepriä pitkin mentiin myös Mustanmeren yli Bysanttiin (viikinkien Miklagård).
- Suomenlahtea pitkin Volgalle bolgaarien valtakuntaan ja jopa (Kaspianmeren yli) aina Bagdadiin asti. Balttien, slaavilaisten ja suomensukuisten tiedetään tehneen sotaretkiä ja käyneen kauppaa Itämeren alueella, arvelujen mukaan huomattavasti kauempanakin.

Suomen viikinkiaika

Suomessa viikinkiaika oli rautakauden jakso, joka seurasi merovingiaikaa ja edelsi ristiretkiaikaa. Skandinaavista tutkimusta seuraillen viikinkiaika on Suomessakin ajoitettu noin vuosiin 800 - 1050. Monet arkeologit ovat kuitenkin alkaneet suosia viikinkiajan takarajana vuotta 1025. Jälkimmäinen vuosiluku ajoittanee tarkemmin ajankohdan, jona ristiretkiaikaiset korutyypit tulivat käyttöön. Arkeologisessa löytöaineistossa viikinkiaikaa määrittävät tietyt koru- ja asetyypit. Jälkimmäisset ovat laajalle levineitä kansainvälisiä tyyppejä, mutta naisten korustossa on myös paikallista "suomalaista" leimaa. Löytöaineistot ovat peräisin lähinnä kalmistoista (haudoista), joskin myös asuinpaikkojen arkeologinen tutkimus edistyy vähistellen. Viikinkiajan kalmistoja tunnetaan lähinnä Varsinais-Suomessa, Hämeessä, Etelä-Savossa ja Laatokan Karjalassa. Lisäksi Keski-, Pohjois- ja Itä-Suomen erämaa-alueilla arkeologisten löytöjen määrä on aikaisempaa runsaampi. Tämä johtuu uudisasutuksesta ja/tai metalliesineiden ja uusien hautaustapojen leviämisestä erämaita asuttavan kalastaja-metsästäjäväestön keskuuteen. Länsi-Uudeltamaalta ja Etelä-Pohjanmaalta kalmistolöydöt häviävät viikinkiajan kuluessa, vaikka merovingiajan löydöt näillä alueilla ovat runsaat. Tutkimuksen keskuudessa ei vallitse yksimielisyyttä siitä, tarkoittaako tämä alueiden autioitumista vai uusien hautaustapojen omaksumista. Myös Ahvenanmaalla tapahtuu sama löytöaineiston katoaminen viikinkiajan lopulla. Skandinaavista Ahvenanmaata lukuun ottamatta kalmistoalueiden väestöä voi pääasiallisesti pitää nykyisten suomalaisten ja karjalaisten kielellisinä ja geneettisinä esivanhempina. Erämaa-alueiden väestöllä lienee ainakin osittainen yhteys nykyiseen saamelaisväestöön. Kalmistollisen asutuksen alueilla maanviljelys ja karjanhoito olivat peruselinkeinot, vaikka tietysti myös metsästyksen ja kalastuksen merkitys oli suuri. Turkismetsästys erämaa-alueilla oli ilmeisen vilkasta. Turkiskauppa yhdistää Suomen alueen viikinkien ylläpitämään kauppaverkostoon. Suomeen hankitaan muun muassa aseita ja hopeaa. On mahdollista, että Suomen alueen asukkaita on ottanut osaa viikinkiretkiin ja liikkunut Itämerta kauempana, joskaan varmoja todisteita tästä ei ole. Kaupankäynnin kerryttämästä varallisuudesta kertovat hopearaha-aarteet. Nykyisin pidetään todennäköisenä, että Suomen asukkaiden suhteet skandinaaveihin olivat suhteellisen rauhanomaiset. Linnavuorien käyttö yleistyy ilmeisesti vasta viikinkiajan lopulla ja ristiretkiajalla (1000- ja 1100-luvuilla), mikä todistanee lisääntyneestä ulkoisen hyökkäyksen uhasta. Suomen alueen yhteiskunnat olivat viikinkiajalla ilmeisesti melko hajanaisia. Vaikka turkiskauppa aiheutti jonkinlaista organisoitumista ja verkostoitumista, keskitetysti johdetusta poliittisesta järjestelmästä ei ole mitään todisteita. Arkeologinen aineisto ei anna tukea joidenkin harrastajatutkijoiden kehittämille teorioille Suomen kuninkaista.

Katso myös

- Viikingit
- Suomen esihistoria Luokka:Historian ajanjaksoja Luokka:Viikinkiaika Luokka:Suomen esihistoria

Viikinki

Viikinki tarkoittaa skandinaavista alkuperää olevaa aseistautunutta merenkulkijaa 700–1000-luvuilla jaa. Skandinaaviset aikalaiset ilmeisesti käyttivät riimukirjoituksissa ja myöhemmissä saagoissa esiintyvää nimitystä viikinki vain ryöstö- ja sotaretkien osanottajista. Sanalla on tällöin saattanut olla kielteinenkin merkitys, kuten nykyisin sanalla merirosvo. Nykyisin viikinkikäsite on kuitenkin laajentunut tarkoittamaan myös kaupparetkien ja tutkimusmatkojen osanottajia tai jopa viikinkiretkiä varustaneita heimoja kokonaisuudessaan. Viikinkejä muistuttavia, merillä liikkuvia kauppiaita ja rosvoja asui Pohjois-Euroopassa myös slaavilaisten, balttilaisten ja suomensukuisten väestöjen keskuudessa, mutta näitä ei historiankirjoituksessa yleensä kutsuta viikingeiksi. Hyvin luultavasti skandinaavistenkin viikinkien joukkoon silti sulautui ei-skandinaavisia aineksia. Saagat esimerkiksi kertovat erään soturin olleen lappalainen. Länsimaissa puhutaan skandinaavisten viikinkien osalta normanneista, Bysantissa ja nykyään Venäjällä varjageista. Muinoin Venäjällä viikingit olivat ruseja. Rus-sanan merkitys kuitenkin muuttui samalla kun viikinkien vaikutus Venäjällä loppui.

Etymologia

"Viikinki" on mahdollisesti peräisin muinaisnorjan sanasta vík, joka tarkoittaa lahtea tai poukamaa. Vikingr (viikinki) tarkoitti siten mahdollisesti henkilöä, joka toimi lahdessa tai poukamassa. Myöhemmin viikingistä tuli synonyymi vesitse tapahtuvalle tutkimus- ja ryöstöretkille, jolloin vikingr oli henkilö, joka osallistui tällaisille retkille. Toisen tulkinnan mukaan termi on johdettu muinaisenglannin sanasta wíc, joka tarkoitti kauppapaikkaa (vrt. latinan sanaan vicus, "kylä"). Muitakin etymologioita on esitetty. Sana viikinki esiintyy useissa riimukivissä ympäri Skandinaviaa. Islantilaisissa saagoissa viikinki tarkoittaa merellistä tutkimusmatkailua (vrt. muinaisnorjan sanontaan farar i vikingr "mennä tutkimusmatkalle"). Muinaisenglannissa sana wicing esiintyy ensimmäisen kerran 500- tai 600-luvulle ajoitetussa anglosaksisessa runossa Widsith. Keskiaikaisessa kirjallisuudessa viikingiksi kutsutaan rosvoa, eikä tiettyä kansaa tai kulttuuria kokonaisuudessaan. Sana viikinki tuli uudelleen esiin romantiikan aikakaudella 1700-luvun lopulta lähtien. 1800-luvulla sanan merkitys laajennettiin koskemaan ryöstelijöiden sijaan koko aikakautta. Käsite viikinkiaika on säilynyt käytössä näihin päiviin saakka. Nykyisin viikinki-nimitys yhdistetään myös skandinaavisiin kauppamiehiin, varjageihin, jotka kävivät kauppaa Venäjän jokien varsilla aina Bysanttia myöten ja perustivat siirtokuntia itään. Kuitenkaan vanhoissa kirjallisissa lähteissä Viinimaasta, ruseista tai varjageista puhuttaessa ei käytetä termiä viikinki.

Historialliset maininnat

Varhaisin mainittu päivämäärä viikinkien ryöstöretkelle on 787, jolloin Anglosaksien kronikan mukaan joukko norjalaisia miehiä purjehti Portlandin saarelle, joka sijaitsee Dorsetissa. Siellä heitä luultiin ensin kauppiaiksi, ja he tappoivat paikallisen virkamiehen tämän yrittäessä saada heitä kuninkaan kartanolle verollepantavaksi. Seuraava taltioitu ja ensimmäinen varmana pidetty hyökkäys tapahtui 8. kesäkuuta 793, kun Lindisfarnen luostari Englannin itärannikolla ryöstettiin. Seuraavan 200 vuoden ajan historialliset dokumentit ovat täynnä merkintöjä viikingeistä ja heidän ryöstelystään.

Adam Bremeniläinen

Saksalainen pappi Adam Bremeniläinen kirjoitti 1000-luvulla teoksensa Gesta Hammaburgensis Ecclesiae Pontificum neljännessä osassa: :Aurum ibi plurimum, quod raptu congeritur piratico. Ipsi enim piratae, 'quos illi Wichingos as appellant, nostri Ascomannos regi Danico tributum solvunt. :"Täällä Sjellannissa on paljon kultaa, ryöstöretkillä hankittua. Nämä merirosvot, jotka kutsuvat itseään wichingeiksi, joita me kutsumme ascomanneiksi, maksavat veroa Tanskan kuninkaalle."

Riimukivet

Eri puolita Skandinaviaa löytyy runsaasti riimukiviä, joihin on tallennettu viikinkiretkien osanottajien nimiä. Olemassa on myös riimukiviä, jotka kertovat näillä retkillä kuolleiden nimiä. Riimukivet on kirjoitettu riimuilla, vanhoilla germaanisilla ja skandinaavisilla aakkosilla. Riimukiviä on eniten Keski-Ruotsissa, missä niitä pystytettiin 1000-luvulla, viikinkiajan loppuvaiheessa. Riimukirjaimet ovat germaaninen muunnelma latinalaisista aakkosista. Varhaisimmat tunnetut riimukirjoitukset on löydetty Tanskasta, ja ne ajoittuvat jo 200-luvulle jaa. (roomalainen rautakausi).

Saagat

Saagat ovat 1100 - 1400-luvuilla syntyneitä islantilaisia käsikirjoituksia, jotka kertovat viikinkimenneisyyteen sijoittuvia sankaritarinoita. Saagat perustuivat suullisiin perimätietoihin, joita ilmeisesti on kuitenkin kirjoittamisen yhteydessä muokattu. Kuulusimpia islantilaisia saagakirjailijoita olivat Snorri Sturluson ja Sæmundr fróði. Viikingit kuvataan saagoissa usein hyökkäämässä helppoihin ja heikosti puolustettuihin kohteisiin.

Viikinkien yhteiskunta

Sæmundr fróði Viikingit tulivat nykyisten Tanskan, Norjan ja Ruotsin alueelta, mutta he eivät itse ajatelleet itseään tanskalaisina, norjalaisina tai ruotsalaisina. Kansallisvaltioiden idea ja kansallisuuskäsitteet syntyivät vasta myöhemmin. Skandinaavisten keskiajan valtioiden alkujuuria voi etsiä viikinkiajalta ja osittain ehkä kaukaisemmastakin menneisyydestä, mutta viikinkien valtakunnat luonnollisesti erosivat hyvin paljon myöhempien aikojen valtio-organisaatioista. Vaikka pohjanmiehet sotivat usein keskenään, heillä oli kuitenkin paljon yhteistä, kuten kieli ja pääpiirteissään samanlainen uskonto. Heidän yhteiskuntansa olivat suurin piirtein samanlaisia. Karkeasti voidaan erottaa kolme eri yhteiskuntaluokkaa: soturien yläluokka, vapaiden miesten (lähinnä talonpoikien) laaja luokka sekä kolmantena ryhmänä orjat ja puolivapaat. Orjuus oli yleistä. Orjia hankittiin ryöstöretkiltä, sekä naapurikansojen keskuudesta. Naisilla oli tärkeä asema yhteiskunnassa, varsinkin miesten ollessa matkoilla. Sikäli kuin tiedetään, tingiin eli käräjille saattoi osallistua jokainen vapaa mies, joskin ylimykset luultavasti kykenivät melko pitkälle kontrolloimaan yhteistä päätöksentekoa. Euroopan vanhin kansalliskokous, althing, kokoontui saagojen mukaan vuodesta 902 alkaen Islannissa.

Viikinkiaika

:Pääartikkeli: Viikinkiaika Viikinkiaika Viikinkiaika kesti 700-luvun lopulta noin 1000-luvun puoliväliin saakka. Ajan symbolisena aloituksena pidetään joskus Lindisfarnen luostarin ryöstöä vuonna 793 ja päätöksenä Stamford Bridgen taistelua vuonna 1066. Skandinaavit tekivät sekä kauppa-, ryöstö- että valloitusretkiä. Viikingejä ajoivat retkilleen samat syyt jotka ovat aina motivoineet seikkailijoita: uudet maat, rikkaudet ja kuuluisuus. On spekuloitu, että tyypillinen viikinkiretkille lähtijä oli hyvinravittu perheen nuorempi poika, joka oli jäänyt osattomaksi perinnöstä vanhimman pojan periessä perhetilan, ja joka toivoi löytävänsä itselleen omaa maata ja omaisuuden. Länsi-Euroopassa viikinkien ryöstelyt ja valloitukset olivat kiihkeimmillään noin vuosien 830—900 välisenä aikana. 900-luvun lopulla hyökkäykset Pohjanmeren alueella alkoivat uudestaan ja huipentuivat lopulta Knuut Suuren valloituksiin. Viikinkiajan päättymiseen oli monia syitä, joista tärkein oli ehkä Euroopan poliittinen kehitys. Puolustuksen tehostuessa ryöstelylle ei enää ollut samanlaisia mahdollisuuksia kuin aiemmin. Venäjän jokireiteillä ja Mustallamerellä viikinkien liikehdintä ilmeisesti väheni dramaattisesti 900-luvun lopulla. Viikingit toimivat kauttaaltaan Irlannin ja Skotlannin rannikkoseuduilla, ja valloittivat sekä asuttivat laajoja alueita Englannista. He matkasivat myös ylös Ranskan ja Espanjan jokia, sekä saivat hallintaansa laajoja alueita Venäjältä sekä Baltian rannikolta. Tarinat kertovat myös ryöstöretkistä Välimerellä sekä Kaspianmerellä saakka. Viikingit vaikuttivat suoraan tai välillisesti monen valtakunnan muotoutumiseen (esimerkiksi Englanti, Irlanti, Venäjä). Viikingit perustivat siirtokuntia, mutta sulautuivat monessa paikassa kantaväestöön. Viikingit asuttivat myös Färsaaret, Shetlandin saaret, Orkneysaaret, Hebridit, Islannin ja Etelä-Grönlantia (josta skandinaavinen asutus kuitenkin katosi 1400-luvulla ilmaston kylmetessä). Nykyään viikinkiaikaan palautuvaa skandinaavista kieltä puhutaan vain Färsaarilla ja Islannissa. Leif Eriksson (n. 975—n. 1020), islanniksi Leifr Eiríksson, (Erik Punaisen poika) kävi vuonna 1000 Amerikassa saakka, alueella jota he nimittivät Vinlandiksi (nykyinen Newfoundland). Aiemmin rannikon oli saagojen mukaan nähnyt Bjarni Herjolfsson, mutta hän ei ollut pystynyt tutkimaan maata.

Viikinkiajan loppu

Kristinusko alkoi levittäytyä Skandinaviaan 900-luvulla. Kristinuskoon käännyttäminen saatiin pohjolassa suurelta osin päätökseen seuraavien parin vuosisadan kuluessa. Skandinaaviset kansat alkoivat nähdä itsensä osana laajempaa eurooppalaista sivilisaatiota, "kristikuntaa". Sodankäynnissä tapahtunut kehitys teki viikinkiretket entistä tuottamattomimmiksi ja epäsuositummiksi.

Viikinkien laivanrakennus ja merenkäynti

Laivanrakennustekniikka

Viikinkiretket tulivat mahdollisiksi laivanrakennustekniikan kehittyessä. Maston ja airojen yhdistelmä oli viikinkialusten salaisuus. Viikinkiveneissä oli mastot, jotka voitiin helposti laskea alas tuulen vastuksen vähentämiseksi, sekä vakauden lisäämiseksi, kun alusta soudettiin, tai kun oli tarpeen pitää matalaa profiilia yllätyshyökkäykseen ryhdyttäessä. Viikinkien pitkät veneet kehittyivät silloiseen olomuotoonsa juuri viikinkiaikaa edeltävänä aikana pohjanmiesten laivanrakennustekniikan kehittyessä huippuunsa. Veneiden selkäranka oli pitkä köli joka leikattiin yhdestä suorasta puunrungosta. Veneiden kyljet muotoiltiin oksista jotka olivat valmiiksi halutun kaaren muotoisia. Tavoitteena oli notkeus ja taipuisuus, kylkipuut veistettiin ohuiksi suurinta mahdollista joustavuutta silmällä pitäen, koska alusten runkojen tuli purjehtia kevyesti aalloilla, eikä taistella niitä vastaan. Reilunkokoisen sota-aluksen rakennukseen käytettiin noin tusina tammea. Pohjoisemmassa, missä tammia ei kasvanut, käytettiin mäntyä.

Purjehduksesta

Viikingit tekivät matkansa purjelaivoilla, joita voitiin myös soutaa. Tyypillinen viikinkien sota-alus oli noin 30 metriä pitkä ja siihen mahtui 32 soutajaa. Kuitenkin saagojen mukaan rakennettiin jopa yli 50-metrisiä sota-aluksia. Vene tehtiin tammesta, jos sitä vain oli saatavilla. Se oli matala ja vakaa, ja sillä pystyi rantautumaan helposti. Joettomien taipaleiden yli veneet siirrettiin vetämällä tai kantamalla hankainreikiin työnnettyjen airojen avulla. Tosin osa arkeologeista epäilee viimeksimainittua, sillä käytännön kokeissa se on osoittautunut hankalaksi. Valtaosa viikinkien retkistä tehtiin rannikkoa seuraillen, maamerkkejä tarkkailemalla saattoi selvittää kuinka pitkälle oltiin edetty. Rannikkoa pitkin tehdyillä retkillä tilaavievää ruokaa ei tarvinnut lastata, sillä tarvittava ravinto saatiin rannikon pysähdyspaikoista. Matkat Atlantin yli Islantiin ja Grönlantiin olivat huomattavasti haasteellisempia, koska merellä oltiin useita päiviä sekä öitä. Ruuaksi viikingit söivät pitkillä retkillä kuivattua kalaa tai lihaa ja hapattamatonta leipää. Nahkaleileistä he joivat vettä, maitoa tai olutta. Aavoilla merillä viikingeillä oli omat suuntimis- ja matkanmittauskeinonsa. Vaikka monia teorioita on esitetty siitä, kuinka viikingit navigoivat aavalla merellä, teorioiden tueksi ei ole löydetty arkeologista todistusaineistoa mistään navigointivälineistä. On luultavaa, että he selvisivät auringon ja pohjantähden asemaa seuraamalla, sekä tarkkailemalla luontoa: linnut ja valaat esiintyivät rannikkojen läheisyydessä, sekä aallot muodostuivat eri tavalla merenpohjan kohotessa rannikkoa lähestyttäessä. Kokenut purjehtija osasi myös tarkkailla taivaanrannassa näkyvää jääkenttien heijastusta. Kokeilut nykyaikana tehdyillä viikinkialusten kopioilla ovat osoittaneet, että aluksilla voi saavuttaa yli 10 solmun (18,5km/h) nopeuden hyvissä olosuhteissa, ja pitkiä matkoja kuljettaessa voitiin edetä 200 km tai enemmänkin 24 tunnissa.

Viikinkien mytologia ja taikuuden harjoitus

:Pääartikkeli: Skandinaavinen muinaisusko

Viikinkien uskonto

Viikinkien maailma ei erotellut uskontoa ja maallisia asioita. Erikoistunutta papistoa ei tiettävästi ollut. Palvontapaikoista tiedetään jonkin verran arkeologisten löytöjen perusteella. Uskomukset tunkeutuivat elämän jokaiselle osa-alueelle. Rituaalit suoritettiin usein taivasalla, monesti myös asumuksissa tai pihapiirissä. Erityisistä kulttirakennuksista, "temppeleistä", ei juurikaan ole luotettavaa tietoa. Viikinkiajan loppuvaiheeseen kuului jo kristinuskon nopea leviäminen Skandinaviassa.

Mytologia

Viikinkien mytologia ja uskonto oli hyvin moni-ilmeinen. Tunnettuja ovat muun muassa sodan jumala Odin, ukkosen jumala Tor ja hedelmällisyyden jumalatar Freija sekä Valhalla (kaatuneiden sali), jonne Odinin neidot, valkyyriat johdattivat taistelussa kuolleet soturit. Kristinusko alkoi levitä Skandinaviaan viikinkiajan kuluessa. 900-luvun jälkipuoliskolta lähtien skandinaaviset kuninkaat ja ylimykset alkoivat yleisesti kääntyä kristinuskoon.

Uhrit

Uhraus oli keskeinen osa viikinkien elämää, ja sillä oli monia ilmenemismuotoja. Suurimmat rituaalit pidettiin vuodenaikojen taitekohdissa, ja niihin otti osaa koko yhteisö. Yleinen uhripaikka oli paikallisen hallitsijan sali, jonka ympärille uhrattujen veri siunattuna ripoteltiin. Uhrauksen jälkeen pidettiin yleensä suuri juhla, jossa uhrieläinten ruhot syötiin. Saagoissa mainitaan myös miestietäjien ennustaneen tulevaisuutta uhrijuhlissa. Suurimmat uhrijuhlat pidettiin kenties Uppsalassa, Ruotsissa, ja Lejressä, Tanskassa. Molemmista on säilynyt vain kristittyjen kirjoittajien kuvauksia, joten tiedot voivat olla vääristyneitä. Molemmat juhlat pidetiin joka yhdeksäs vuosi ja ihmisiä kuin myös eläimiä uhrattiin. Numerolla yhdeksän oli jonkinlaista maagista merkitystä: Lejressä sanottiin uhratun 99 ihmistä, hevosta, koiraa ja kukkoa. Uppsalassa uhrattiin yhdeksän koirasta joka lajia (myös ihmisiä), yhteensä 72, ja uhrien ruumiit ripustettiin roikkumaan uhrilehtoon. Muualla uhraus ei ollut yhtä laajamittaista. Esimerkiksi Volgaa matkaavat rus-kauppiaat asettivat puisia jumalankuvia ja uhrasivat niille lampaita ja karjaa varmistaakseen kauppaonnen.

Taikuuden harjoitus

Taikuus oli läheisesti läsnä viikinkien elämässä ja tarinoissa. Taikuutta käytettiin ennustamiseen ja elämän sekä luonnonkierron tapahtumien yhteydessä. Taikuudella oli myös vahingoittavia käyttötarkoituksia. Yksi pelätyimmistä taikuuden muodoista oli nimeltään seid, joka oli yleensä luonteeltaan vahingoittavaa taikuutta. Monet tutkijat ovat verranneet seidiä shamanismiin. Skandinaavien naapureina eläneet saamelaiset tunnettiin shamaanikulttuurinsa johdosta skandinaavien tarustossa ennen kaikkia taikavoimistaan. Saamelaisten vaikutus viikinkien taikuuskäsityksiin saattoi olla hyvin suuri. Saamelaisten taikuuteen väitettiin monien, ennen kaikkea vihollisten, turvautuneen. Joissain saagoissa kerrotut taikuudet, kuten valaaksi muuttuminen, ratsastus vainajien maahan, ja noidannuolet, ovat ehkä lainaa saamelaisista uskomuksista. Seidiä arvostettiin ja pelättiin läpi viikinkiajan. Naiset saattoivat harjoittaa seidiä yhteisön tuomitsematta (yleensä ennustamiseen), mutta miesharjoittajia ei katsottu hyvällä: eräs kronikka kertoo Norjan ensimmäisen kuninkaan Harald Kaunotukan sytyttäneen poikansa talon tuleen kun tämä oli turvautunut seidiin. Poika ja hänen 80 kannattajaansa poltettiin elävältä. Miehille tämän katsottiin olevan sopimatonta, koska taikuuden manipuloivan luonteen takia sitä pidettiin ristiriidassa miehisen ihanteen, avoimuuden ja rehellisuuden, kanssa. Ilmeisesti miesten harjoittamaan seidiin liittyi myös assosiaatio naisen seksuaalisen roolin ottamisesta eli passiivisesta homoseksuaalisuudesta, jota viikinkikulttuurissa nähtävästi pidettiin miehelle häpeällisenä. Mahdollisesti ajatus shamanistisesta hengen valtaan joutumisesta assosioitiin vastaanottavaan eli feminiiniseen rooliin seksuaaliyhteydessä. Aktiivista homoseksuaalisuutta ei välttämättä paheksuttu (ainakaan yhtä jyrkästi), koska siinä miehisen roolin katsottiin säilyvän. Naisennustajia, jotka kiersivät talosta taloon ennustaen ihmisten ja yhteisöjen tulevaisuutta, kutsuttiin sanalla völva. Ainoa yksityiskohtainen lähde, joka kertoo völvan työskentelystä, on 1200-luvulta peräisin oleva Erik Punaisen Saaga. Völuspá kertoo pohjanmiesten käsityksen maailman synnystä ja lopusta. Runo on esitetty völvan näkeminä näkyinä, joista Odin palkitsi tietäjän koruilla.

Riimumagia

Odin Paitsi että riimuja käytettiin asioiden muistiinmerkitsemiseen, ne olivat pohjanmiesten perinteessä myös erittäin maagisia. Niillä saattoi tylsyttää vihollisen miekat, murtaa kahleet tai saada nainen rakastumaan. Riimut paransivat myös sairauksia, suojelivat taistelussa, tyynnyttivät myrskyjä tai puolustivat noitia vastaan. Suojelevia riimuja oli mm. miekan terässä. Viikinkien magiaa harjoittivat pohjanmiesten kulttuurissa ennustajat, joita kutsuttiin myös riimumestareiksi, maagikot ja berserkit (maagiset soturit). Riimuilla ennustaminen tapahtui seuraavasti: muutama kivi johon oli kaiverrettu riimuja nostettiin sattumanvaraisesti säkistä, ja järjestettiin kuvioon josta ilmeni menneisyys, nykyaika ja tulevaisuus. Kuvion tulkintaa käytettiin silloin apuna päätöksenteossa. Viikingit kunnioittivat syvästi oppineita riimumestareita, ja heidän uskottiin olevan Odinin verisukulaisia. Riimumestarin perinteisen asusteen kerrotaan olleen sininen viitta ja messinkikärkinen puusauva, Odinin viitan ja sauvan mukaan. Riimumestareiden tiedoista ei kuitenkaan ole säilynyt paljoa jälkipolville.

Viikinkejä koskevia myyttejä

Sarvekkaat kypärät

berserkit Ei ole todisteita, että viikingit olisivat pitäneet sarvekkaita kypäriä. Tämä on myöhemmin 1800-luvulla romantiikan ajalla Ruotsissa muotoutunut myytti, joka perustui skandinaaviselta pronssikaudelta peräisin oleviin aitoihin esinelöytöihin [http://www.straightdope.com/mailbag/mhornedhelmet.html]. Tuolloin todella käytettiin sarvikypäriä, luultavasti seremoniallisissa yhteyksissä. Sarvikypärät saattoivat kuulua myös myöhäisroomalaisiin paraativarusteisiin. Kansainvaellus- ja merovingiajalla Odin-jumala kuvattiin toisinaan sarvipäisenä tai sarvikypäräisenä. Mielikuva sarvikypäröistä on saanut lisäpohjaa muun muassa Harald Hirmuinen -sarjakuvan pohjalta.

Ihmiskallojen käyttö kuppeina

Ei myöskään ole historiallisia todisteita sille, että viikingit käyttivät ihmisten kalloja juomakuppeina. Tämän myytin alkuna luultavasti on islantilaisen kenningin virheellinen käännös, sekä Magnús Ólafssonin kuvaus sotureista, jotka joivat "kallon kaarevista osista" (eli sarvista), joka kääntyi muotoon "tapettujen kalloista". Historioitsijat Herodotos ja Strabo mainitsevat joidenkin todella juoneen kallokupeista, mm. skyyttien on sanottu juoneen vihollisten kalloista.

Sivistymättömät, likaiset raakalaiset

Viikingit kuvataan joskus populaarikulttuurissa villeiksi ja likaisiksi raakalaisiksi. Viikingit käyttivät kuitenkin monenlaisia siistiytymisvälineitä, kuten kampoja, partateriä ja "korvalusikoita", joilla ehkä puhdistettiin korvakäytävät vaikusta. Kampoja löytyy viikinkiaikaisista haudoista niin paljon, että voisi kuvitella jokaisen miehen ja naisen käyttäneen niitä. Arabialainen matkamies Ibn Fadlan kuvailee matkakertomuksessaan rusien likaisuutta monin värikkäin kuvauksin. Hän esim. mainitsee inhoten, kuinka miehet ja naiset pesevät naamansa samassa astiassa aamuisin. Muslimimaailmassa tärkeä ajatus henkilökohtaisesta hygieniasta oli tuolloin ilmeisen vieras kaikkialla Euroopassa, mutta kuvaus kuitenkin todistaa, että rusit joka tapauksessa peseytyivät joka aamu.

Viikinkien perintö

Riimukirjainten jäänteenä nykyaakkostossa elää Å-kirjain. Suullisesti välittyneet tarinat viikinkiajasta kirjoitettiin myöhemmin, 1200-luvulta alkaen, saagoiksi muinaisnorjan kielellä. Saagat kertovat usein oikeasti eläneistä ihmisistä, joskin niitä on pidettävä pikemminkin kaunokirjallisina teoksina kuin yksityiskohdissaan luotettavina dokumentteina viikinkiajan elämästä. Pohjanmiesten esikristillisten uskomusjärjestelmien (kts. blót, vanha germaaninen uhritoimitus jumalille) piirteitä säilyi kansanuskomuksissa 1800-luvulle saakka. Nykyisin uuspakanallinen suuntaus nimeltä asatru ("aasainusko") pyrkii entistämään ja elvyttämään vanhaa skandinaavista esikristillistä uskomusjärjestelmää.

Viikingit modernissa kulttuurissa

Viikinkimyytin juuret

Varhaisimmat uuden ajan julkaisut, jotka käsittelivät viikinkikulttuuria, ilmestyivät 1500-luvulla. Näitä olivat Historia de gentibus septentrionalibus (Olaus Magnus, 1555) ja vuonna 1514 painettuna julkaistu Saxo Grammaticuksen Gesta Danorum, joka oli peräisin 1200-luvun alusta. Julkaisujen määrä lisääntyi 1600-luvulta lähtien, jolloin latinaksi käännetyt Eddat julkaistiin. Muinaisten sankareiden uroteot muodostuivat tärkeäksi osaksi Ruotsin ja Tanskan kansallisvaltioiden omakuvaa.

Skandinaavinen romantiikka

Viikinki sanana tuli yleiseen tietoisuuteen positiivisessa merkityksessä Erik Gustaf Geijerin vuonna 1811 kirjoittaman runon Viikinki myötä. Sanaa käytettiin puhuttaessa romantisoiduista merenkävijöistä, joilla oli hyvin vähän yhteistä historiallisen viikinkikulttuurin kanssa. Tällä romanttisella mielikuvalla oli poliittisiakin vaikutuksia. Ruotsissa haaveiltiin vuonna 1809 Suomen sodassa menetetyn Suomen takaisinvaltaamisesta. Tuolloin haluttiin ylläpitää myyttiä tarunhohtoisesta, urheasta soturikansamenneisyydestä. Nationalistinen viikinkimyytti nousi erittäin tärkeäksi myös Islannissa, Tanskassa ja Norjassa sekä Suomenkin svekomaanisissa piireissä. Norjassa tehtiin merkittävä arkeologinen löytö, Osebergin viikinkilaiva, juuri maan itsenäistymisen aikoihin vuonna 1905. Norjassa viikinkejä käytettiin natsivallan aikana (1940 - 1945) niin merkittävänä propaganda-aseena, että sodan jälkeen oli havaittavissa jopa pientä viikinkiväsymystä. Viikingit olivat myös brittiläisen romantiikan aikana suosiossa, erityisesti viktoriaanisella ajalla. Saksassa Richard Wagnerin monet työt ovat saaneet vahvoja vaikutteita skandinaavisesta mytologiasta. Ruotsalaisen Frans G. Bengtssonin vuonna 1941 julkaisemasta historiallisesta viikinkiromaanista Orm Punainen tuli Ruotsissa suuri menestys. Kirja käännettiinkin maailmansodasta huolimatta useille kielille.

Fasismi

Romanttiset kuvitelmat sankarillisista viikingeistä sekä wagneriaaninen mytologia vetosivat Natsi-Saksan ajattelijoihin. Ne ovat nähtävissä esim. SS-järjestön tunnuksessa, joka muodostuu kahdesta sig-riimusta.

Katso myös

- Viikinkiaika
- Varjagit
- Rusit
- Ruotsin historia
- Norjan historia
- Tanskan historia
- Harald Hirmuinen

Linkkejä

- [http://www.bbc.co.uk/history/ancient/vikings/ BBC:n viikinki-aiheinen sivusto]
- [http://viking.hgo.se/ Ruotsalainen viikinkiaiheinen sivusto, sisältää tietokannan viikinkiaiheista]
- [http://www.viking.no/ Norjalainen sivusto, yksityiskohtaisia kertomuksia viikinkien tarinoista, kattavia karttoja]

Kirjallisuutta

- Allan, Tony: Vikings: The battle at the end of time. Duncan Baird Publishers. London, 2002. ISBN 1-903296-56-0
- Roesdahl, Else: Viikingit. Helsinki 1993. Luokka:Viikinkiaika als:Wikinger ms:Viking zh-min-nan:Viking-lâng ko:바이킹 ja:ヴァイキング simple:Vikings

Stamford Bridgen taistelu

Stamfordin sillan taistelu käytiin 25. syyskuuta 1066 Englannin kuninkaan Harold Godwinsonin ja Norjan kuninkaan Harald Hadråden välillä. Godwinson yllätti Hadråden tekemällä viisi päivää kestäneen pikamarssin Etelä-Englannista. Vaikka Godwinsonilla oli pienempi armeija hän onnistui kukistamaan norjalaiset. Harald Hadråde kuoli taistelussa. Tarinan mukaan hän heitti kilpensä pois, otti kumpaankin käteensä miekan, syöksyi berserkkinä kohti vihollista - ja kaatui vihollisten eteen saatuaan nuolen kurkkuunsa. 28. syyskuuta normannien herttua Vilhelm Valloittaja laskeutui maihin Etelä-Englannissa ja Godwinsonin oli marssittava takaisin väsyneen armeijansa kanssa kohdatakseen hänet. Godwinson kukistui 14. lokakuuta käydyssä Hastingsin taistelussa. Katso myös: Luettelo taisteluista Luokka:Taistelut

Britteinsaaret

Britteinsaaret on perinteinen käsite, jota käytetään määrittelemään ryhmää Luoteis-Euroopan saaria, jotka jakautuvat Yhdistyneen kuningaskunnan ja Irlannin valtioihin. Nämä saaret muodostavat Euroopan länsirannikolle 315 134 km² kokoisen saariston, joka käsittää seuraavat saaret:
- Iso-Britannia
- Irlanti
- Mansaari
- Wightsaari
- Pohjoiset saaret:
- Orkneynsaaret
- Shetlandinsaaret
- Fair Isle (?)
- Hebridit
- Rockall
- Anglesey
- Lindisfarne
- Islands of the lower Firth of Clyde (?), ml. Isle of Arran (?) ja Bute
- Scillynsaaret
- Lundy
- Kanaalisaaret
- Sekä muita, pienempiä saaria Kanaalisaarten kuuluminen Britteinsaariin on lähinnä mielipidekysymys, ja joidenkin mielestä ne ovatkin Ranskan saaristoa. Färsaaret eivät, läheisyydestään huolimatta, kuulu Britteinsaariin. Luokka:Britteinsaaret ko:영국 제도 ja:ブリテン諸島

Irlanti

Irlanti (epävirallisesti Irlannin tasavalta) käsittää suurimman osan Irlannin saaresta. Pohjois-Irlanti, johon kuuluu suurin osa perinteisestä Ulsterin maakunnasta, on kuitenkin Yhdistyneen kuningaskunnan hallussa. Irlannin kokonaispinta-ala on 70 280 neliökilometriä ja väkiluku noin 4,1 miljoonaa.

Historia

:Pääartikkeli Irlannin historia

Politiikka

Irlanti kuuluu Euroopan unioniin, mutta ei Natoon.

Maantiede

Natoon

Kreivikunnat maakunnittain

Irlanti jakautuu neljään maakuntaan. Maakunnan iirinkielinen nimitys cúige tarkoittaa oikeastaan viidennestä (cúig = viisi), ja alkujaan maakuntiakin oli viisi - viides oli Meath eli iiriksi An Mhí. Nykyään Meathin maakunta lasketaan osaksi Leinsteriä ja on jakaantuneena kahdeksi kreivikunnaksi, varsinaisen Meathin lisäksi Westmeathiksi (An Iarmhí). Maakuntajaolla ei ole hallinnollista merkitystä, mutta esimerkiksi urheilujärjestöt ja monet kulttuurijärjestöt ovat organisoituneet maakunnittain, ja otteluita pelataan maakuntamestaruuksista sekä maakuntien välillä. Useimmat maakuntajaot noudattavat alla olevaa kaavaa, mutta ainakin iirinkielisyystyössä Louthin kreivikunta lasketaan osaksi Ulsteria. Maakuntien englanninkielisissä nimissä esiintyy pääte -ster. Tämä on yhdistelmä englannin- tai muinaisskandinaavinkielisestä genetiivinpäätteestä -s, 's ja iirin kielen sanasta tír "maa". Esimerkiksi Leinster on siis "Laighean's tír".

Ulster (Uladh)

- Cavan/An Cabhán
- Donegal/Dún na nGall
- Monaghan/Muineachán Ulsterin kuusi muuta kreivikuntaa kuuluvat Pohjois-Irlantiin.

Munster (An Mhumhain)

- Clare/An Clár
- Cork/Corcaigh
- Kerry/Ciarraí
- Limerick/Luimneach
- Tipperary/Tiobraid Árann
- Waterford/Port Láirge

Connacht (Chonnacht)

- Galway/Gaillimh
- Leitrim/Liatroim
- Mayo/Maigh Eo
- Roscommon/Ros Comáin
- Sligo/Sligeach

Leinster (Laighean)

- Carlow/Ceatharlach
- Dublin/Áth Cliath
- Kildare/Cill Dara
- Kilkenny/Cill Chainnigh
- Laois
- Longford/An Longphort
- Louth/Lú
- Meath/An Mhí
- Offaly/Uíbh Fhailí
- Westmeath/An Iarmhí
- Wexford/Loch Garman

Väestöjakauma

Väestö puhuu pääosin englantia, pieni vähemmistö alkuperäiskieltä iiriä. Valtauskontona on katolisuus. Irlannin protestantit kuuluvat Irlannin anglikaaniseen kirkkoon (Church of Ireland) tai presbyteerikirkkoon.

Kulttuuri

Kevyen musiikin alalla Irlanti on suurvalta. Irlannin edustaja on voittanut Euroviisut seitsemän kertaa. Irlannin symboleita ovat apila sekä kelttiläinen harppu, joka esiintyy myös kaikissa Irlannin eurokolikoissa.

Merkittävimmät luonnonvarat

- sinkki
- lyijy
- maakaasu
- öljy
- kupari
- kipsi
- turve
- kalkkikivi

Merkittävimmät vientituotteet

- kemikaalit
- karjataloustuotteet

Aiheesta muualla

- [http://maps.google.com/maps?ll=53.159947,-8.217773&spn=5.851427,16.215820&z=11&t=h&hl=en Irlanti Google Mapsissa] ms:Ireland ja:アイルランド Luokka:Irlanti Luokka:Britteinsaaret

Skotlanti

Skotlanti (gaelin kielellä Alba) on Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan osa Ison-Britannian saaren pohjoisosassa käsittäen suunnilleen kolmanneksen saaren pinta-alasta.

Historia

Skotlannin itsenäinen kuningaskunta muodosti vuonna 1603 personaaliunionin Englannin kanssa, kun Skotlannin kuningas Jaakko VI tuli myös Englannin kuninkaaksi nimellä Jaakko I. 26. maaliskuuta 1707 Skotlannin parlamentti hyväksyi unionisopimuksen, joka astui voimaan 1. toukokuuta 1707 ja joka loi uuden Ison-Britannian kuningaskunnan, jolla oli yksi yhteinen parlamentti Westminsterissä Lontoossa. Uudesta valtiosta muodostui myöhemmin nykyinen Yhdistynyt kuningaskunta, mutta joiltakin osin, varsinkin lakien osalta, Skotlanti pysyi erillisenä. Vuonna 1999 Skotlanti sai takaisin itsehallintoaan ja sille perustettiin oma parlamentti, jonka tehtäviä ovat Skotlannin sisäisten asioiden hoitaminen. Skotlanti on Englannin jälkeen suurin Yhdistyneen kuningaskunnan osa.

Politiikka

Skotlanti sai oman parlamentin vuonna 1998. Syyskuussa 1997 kolme neljännestä äänestäjistä kannatti sen perustamista. Yhdistyneen kuningaskunnan poliittisten puolueiden lisäksi Skotlannissa vaikuttavat Skotlannin kansallispuolue (Scottish National Party, lyhenne SNP), Skottilainen sosialistipuolue (Scottish Socialist Party, lyhenne SSP) ja Skottilainen vihreä puolue (Scottish Green Party). Paikallispuolueet ovat lisänneet vaikutusvaltaansa parlamentin perustamisen jälkeen. Perinteisen oikeisto–vasemmistojaon lisäksi politiikkaan vaikuttaa itsehallintokysymys, jota Yhdistyneen kuningaskunnan puolueet ovat tukeneet enemmän tai vähemmän historiansa aikana. Nyt kun itsehallinto on jo saatu, kysymys koskee sitä, pitäisikö Skotlannin itsenäistyä. Vuoden 2004 kyselyssä 66 prosenttia skotlantilaisista kannatti itsehallinnon lisäämistä ja vain kaksi prosenttia halusi palauttaa määräysvallan Westminsteriin.

Ilmasto

Skotlannissa on meri-ilmasto. Ilmastoalue on kostean lauhkea ja vuoden keskilämpötila 8,666 Celsiusastetta. Kylmin kuukausi on Skotlannissa tammikuu, jonka on keskilämpö on +3,5 Celsiusastetta. Lämpimimmät kuukaudet ovat heinä- ja elokuu, jolloin on noin +14.5 Celsiusastetta. Skotlannin vuotuinen sademäärä on 670,6 millimetriä.
- Vuotuinen lämpötilan vaihtelu: yksitoista Celsiusastetta
- Kesän pituus: neljä kuukautta (kesä–syyskuu)
- Talven pituus: 0 kuukautta

Uskonnot

Skotlannin uskonnot jakaantuvat seuraavanlaisesti: anglikaaneja 60 prosenttia, roomalaskatolilaisia 14 prosenttia, presbyteerejä neljä prosenttia, metodisteja kolme prosenttia, muslimeja kolme prosenttia sekä muita 14 prosenttia. Skotlannissa on samoja ongelmia katolilaisten ja protestanttien välillä, kuin Pohjois-Irlannissa. Pohjois-Irlannissa

SWOT

Katso myös

- Elgin
- als:Schottland ms:Scotland ko:스코틀랜드 ja:スコットランド simple:Scotland

Birka

Birka tai Birca oli viikinkiajan huomattava kaupunki ja kauppapaikka. Birkan alkuperäinen nimi on luultavasti ollut Bierkø tai Bjärkö. Birkaa pidetään Ruotsin ensimmäisenä kaupunkina. Se sijaitsi Mälarin rannoilla, nykyisen Björkön saarella. Birka ja Hovgården kuuluvat UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Birkassa on asunut enimmillään ehkä noin 700–1000 ihmistä. Alueelta on löydetty noin 3 000 hautaa ja jäänteitä hirsiasumuksista. Birka oli aikoinaan Pohjois-Euroopan tärkeimpiä markkinapaikkoja. Kaupunkiin saapui tavaroita kaukaa idästä ja islamilaisesta maailmasta. Birka oli myös varhainen kristinuskon keskus. "Pohjolan apostoli" Ansgar saapui avustajansa Witmarin kanssa Birkaan 829. Kaupunkiin perustettiin 831 pieni seurakunta, jota pidetään Ruotsin ensimmäisenä. Birka kukoisti 700–800-luvuilla. Kaupunki autioitui 900-luvulla, kun viikinkien idänkauppa hiipui. Mälarin alueelle syntyi uusi kaupunki, Sigtuna, mutta on epäselvää oliko tämä Birkan aseman perinyt kauppakaupunki vaiko pikemminkin poliittinen ja kirkollinen keskus.

Aiheesta muualla

[http://whc.unesco.org/sites/555.htm Birka ja Hovgården maailmanperintöluettelossa] Luokka:Historialliset kaupungit

Lund

Lund on kaupunki Skoonessa, Skånen läänissä eteläisessä Ruotsissa. Se on yksi Ruotsin vanhimpia kaupunkeja. Kaupungissa on yliopisto. Vuonna 2000 asukkaita oli 73 840.

Historiaa

Lund on Sigtunan ohella Ruotsin vanhin kaupunki, vaikkakin se oli tanskalainen aina vuoteen 1658 saakka. Se perustettiin noin vuonna 990, todennäköisesti siirrettynä noin viiden kilometrin päästä etelästä kuninkaallisesta käskystä. Tältä paikalta, Uppåkrasta, on löydetty merkkejä asutuksesta jotka on ajoitettu ajanlaskumme alun tienoille. Merkit viittaavat myös saman asutuksen tuhoutumiseen tulipalossa 900-luvun loppupuolella.

Lundista muualla

- [http://www.lundaportalen.se/ LundaPortalen]
- [http://www.lundsflygklubb.se/?frame_main=airfieldinfo.php Hasslandan lentokenttä] Luokka:Ruotsin kaupungit

Bysantin valtakunta

Bysantin valtakunta tai Itä-Rooma oli se Rooman valtakunnan itäosa, joka säilyi länsiosan romahdettua 400-luvulla. Nimi Bysantin valtakunta on keksitty renessanssin aikana. Nimeä käytettiin Länsi-Euroopassa lähinnä sen vuoksi, että haluttiin korostaa säilyneen Rooman itäosan uskonnon, kulttuurin ja yhteiskunnan "kreikkalaisuutta" ja vähittäistä erkanemista myöhäisantiikkisesta Roomasta. Valtakunnan asukkaat itse kuitenkin näkivät itsenä roomalaisina loppuun saakka. Latina säilyi valtakunnan hallintokielenä aina 600-luvulle asti, jolloin sen syrjäytti enemmistön puhuma kreikan kieli. Itä-Rooma/Bysantti koki nousu- ja laskukausia, mutta pysyi Välimeren alueen suurvaltana 1100-luvulle asti. Valtakunta katosi lopullisesti turkkilaisten valloittaessa sen pääkaupungin Konstantinopolin vuonna 1453. Bysantin kulttuuriperintö ja ortodoksinen uskonto vaikuttavat kuitenkin yhä - Kreikan ohella varsinkin Venäjällä, joka 1500-luvulta lähtien on usein mieltänyt itsensä Bysantin perilliseksi.

Basileia Romaion

150px

300px
Bysantin eli Itä-Rooman valtakunta noin vuonna 550.

Virallinen kieli

latina, vuodesta 610 kreikka

Hajosi

Historia

Itä-Rooman synty

Erillinen Itä-Rooman hallintoalue syntyi, kun keisari Diocletianus jakoi Rooman valtakunnan kahtia ja loi järjestelmän, jossa oli kaksi keisaria, toinen Italiassa ja toinen Kreikassa, ja kummallakin nuorempi hallitsijakumppani eli "alikeisari". Tämä vallan jako jatkui aina siihen asti kun keisari Konstantinus Suuresta tuli koko valtakunnan hallitsija vuonna 324. Konstantinus valitsi uudeksi pääkaupungikseen, uudeksi Roomaksi, Byzantionin kaupungin jonka hän nimesi uudelleen Konstantinopoliksi. Konstantinus oli myös ensimmäinen kristitty keisari. Hajoaminen jatkui, kun keisari Theodosius I jakoi valtakunnan poikiensa kesken. Arcadius hallitsi idässä ja Honorius lännessä. Tässä vaiheessa puhutaan yleensä Itä- ja Länsi-Roomasta. Valtakunnan itäinen osa säästyi suurilta osin germaanien invaasiolta ja asuttamiselta. Germaanien asettuminen länteen johti Länsi-Rooman keisarin aseman heikkenemiseen ja lakkaamiseen vuonna 476, kun vallan kaapannut goottipäällikkö Odoacer ei ottanut keisarin arvoa vaan palautti muodollisuudeksi käyneen arvonimen Konstantinopoliin.

Alkuvuodet

Keisari Justinianus I:n aikana (527-565) Rooma taisteli Persiaa, gootteja ja vandaaleja vastaan. Rooma valtasi takaisin suuria osia Italian niemimaasta, Pohjois-Afrikan rannikosta ja Espanjasta. Näiden voittojen takana oli suurilta osin sotapäällikkö Belisarios. Justinianuksen aikana Rooman lait koottiin ja kirjoitettiin uudestaan Corpus Juris Civilis -lakikokoelman muodossa. Keisarin suuren rakennusohjelman helmi oli Konstatinopolin uusi katedraali Hagia Sofia (Pyhä viisaus). Hagia Sofia Hagia Sofia Justinianuksen seuraajat eivät kyenneet torjumaan uusia uhkia ja Italian niemimaa menetettiin langobardeille, slaavit valtasivat Balkanin ja Persia itäiset provinssit. Sekasortoisen ajan jälkeen keisariksi noussut Herakleios (610-641) valtasi takaisin idässä menetetyt alueet ja kukisti Persian pitkän sodan jälkeen. Sodan heikentämänä Itä-Rooma ei pystynyt vastustamaan muslimeja, jotka 600-luvun kuluessa valtasivat valtasivat Syyrian, Mesopotamian, Egyptin ja lopulta muunkin osat Pohjois-Afrikasta. Arabit yrittivät valloittaa myös Konstantinopolin, mutta epäonnistuivat mm. roomalaisten käyttämän kreikkalaisen tulen ansiosta. Herakleioksen aikana kreikasta tuli Bysantin virallinen kieli ja valtakunnasta kulttuuriltaan ja uskonnoltaan yhtenäisempi. Muslimien valtaamissa eteläisissä provinseissa vallitsi monofysitismi, joka oli ristiriidassa Khalkedonin kirkolliskokouksessa määritellyn ortodoksisen kristinuskon kanssa. 700-luvulla käynnistyi ikonoklasmi eli kuvainraasto, kun keisari Leo III kielsi ikonit ja niiden palvonnan. Keisarinna Irenen vaikutuksesta Nikaiassa pidetty seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous päätti vuonna 787 että ikoneja saa kunnioittaa, mutta ei palvoa. Ikonoklasmi palasi vielä 800-luvulla. Valtaistuimelle tuli vuonna 798 ensi kertaa nainen, keisarinna Irene. Lännessä voitiin katsoa, että Länsi-Rooman valtaistuin oli jäänyt vapaaksi. Vuonna 800 paavi kruunasi frankkien kuninkaan Kaarle Suuren Rooman keisariksi. Lännessä oli nyt keisari yli kolmensadan vuoden tauon jälkeen, eikä Bysantti enää ollut ainoa Rooman imperiumin perillinen.

Bysantin kulta-aika

Makedonialaisen dynastian aikana Bysantti valtasi takaisin maita, jotka slaavit olivat valloittaneet Balkanilla. Myös Etelä-Italia valloitettiin, ja keisari Johannes I Tsimiskes ulotti taistelut aina Jerusalemiin asti. Vuonna 1014 keisari Basileios II (976-1025) kukisti Bulgarian. Bysantti oli voittoisten sotien ja vahvojen hallitsijoiden vaikutuksesta sekä sotilaallisesti että taloudellisesti vahva, ja pääkaupunki Konstantinopoli oli loistelias kulttuurin ja vallan keskipiste. Bysanttilainen sivistys levisi myös naapurikansojen alueille. Vuonna 1054 ortodoksisen ja katolisen kirkon välit katkesivat lopullisesti. Samalla Bysanttia uhkasivat uudet vaarat: seldžukit Vähä-Aasiassa ja normannit Italiassa. Manzikertin taistelussa vuonna 1071 seldžukkien sulttaani Alp Arslan kukisti perusteellisesti Bysantin armeijan ja otti keisari Romanus IV Diogenesin vangiksi. Tämän seurauksena Bysantti menetti melkein koko Vähä-Aasian ja parhaimmat maanviljelysalueensa.

Ristiretket

Romanus IV Diogenes Manzikertin jälkeinen sekasorto loppui Aleksios Komnenoksen (1048-1118) kaapattua vallan vuonna 1081. Hän organisoi armeijan uudelleen ja sai vallattua takaisin tärkeitä alueita seldžukeilta. Aleksios joutui myös taistelemaan normanneja vastaan. Eräs vaarallisimmista normanneista oli Robert Guiscard. Aleksioksen länteen lähettämäänsä avunpyyntöön seurauksena käynnistyi ensimmäinen ristiretki jonka ansiosta turkkilaisilta vallattiin takaisin Nikaia. Bysanttilaisten ja ristiretkeilijöiden välit eivät koskaan olleet lämpimät ja kummatkin osapuolet epäilivät toisiaan. Aleksioksen työta jatkoivat hänen poikansa Johannes ja pojanpoikansa Manuel. Komnenosten dynastia loppui Andronikos Komnenoksen hirmuvaltaan vuonna 1185. Komnenoksia seurasi heikompi Angelosten dynastia. Angelos Vakavin valtakuntaa vastaan kohdistuineista vaaroista oli neljäs ristiretki, jonka oli aluksi pitänyt suuntautua Egyptin, mutta päätyi lopulta Venetsian johtamana valtaamaan Konstantinopolin. Ristiretkeläiset perustivat Latinalaisen keisarikunnan vuonna 1204 ja Bysantin perintöä jatkoivat Nikaian keisarikunta, Epeiroksen despotaatti ja Trebizondin keisarikunta. Nikaiassa hallitsi Theodoros Laskariksen perustama Laskaris-hallitsijasuku jonka johdolla Nikaia sai vähitellen valtansa alle muut valtiot. Vuonna 1261 Nikaia valtasi takaisin Konstantinopolin Mikael Palaiologoksen johdolla. Mikaelin perustamasta Palaiologosten hallitsijasuvusta tuli valtakunnan viimeinen.

Bysantin tuho

Palaiologosten Turkkilaiset osmanit valtasivat melkein koko Bysantin valtakunnan Balkania myöden lukuun ottamatta Konstantinopolia ja muutamaa muuta kaupunkia. Vuonna 1453 valtakunnalle kuului vain Konstantinopolin kaupunki ja osa Peloponnesoksen niemimaata. 2. huhtikuuta osmanien sulttaani Mehmed II aloitti Konstantinopolin piirityksen jota kesti melkein kaksi kuukautta. Keisari lähetti avunpyyntöjä länteen mutta apua ei tullut. Bysantin valtakunta kukistui lopullisesti 29. toukokuuta 1453, kun osmanit valtasivat kaupungin rynnäköllä. Viimeinen keisari Konstantin XI Palaiologos kaatui taistelussa turkkilaisia vastaan. Osmanit valtasivat valtakunnan viimeisetkin rippeet kun Trebizondin keisarikunta kukistui vuonna 1461. Venäjä peri itselleen ortodoksisen kirkon suojelijan roolin ja keisarin arvonimen kun Iivana IV:stä tuli ensimmäinen Venäjän tsaari.

Kulttuuri

:Pääartikkeli: Bysanttilainen kulttuuri Bysanttilainen kirjallisuus oli aluksi lähinnä antiikin kirjallisuuden kristillisesti väritettyä ja itämaista vaikutusta saanutta jatkoa. Se oli lamassa vuosina 650-850, mutta virkosi 800-luvulla kohoten vuosina 1000-1200 korkeimpaan kukoistukseensa. Bysanttilainen taide eli kautta keskiajan ja elää tavallaan vieläkin ortodoksisessa kirkkotaiteessa. Siinä yhtyy itämaisia ja hellenistisiä aineksia. Kuvariitojen jälkeen maalaustaide kaavamaistui. Erittäin huomattavia ovat käsikirjoituksia koristavat miniatyyrit. Rakennustaiteen tärkeimmät muistomerkit ovat Sofiankirkko (Hagia Sofia) Konstantinopolissa (rakennettu 532-537) ja San Marco Venetsiassa.

Bysantin valtakunnan armeija

:Pääartikkeli: Bysantin valtakunnan armeija Bysantin valtakunnan armeija kehittyi sitä edeltäneestä Rooman valtakunnan armeijasta. Armeija muuttui keisari Diocletianuksen aikana perinteisistä raskaista legioonista käsittämään enemmän ratsuväkeä. B