:: wikimiki.org ::

Berija

Berija

Lavrenti Pavlovitš Berija (Лавре́нтий Па́влович Бе́рия, s. 29. maaliskuuta 1899–23. joulukuuta 1953) oli vastuussa Neuvostoliiton sisäisestä turvallisuudesta vuodet 1938–1953. Hänet muistetaan erityisesti Josif Stalinin suurten puhdistusten organisaattorina 1930-luvulla. Hänen valtansa oli vahvimmillaan toisen maailmansodan aikana ja sen päätyttyä. Stalinin kuoltua hänet syrjäytettiin ja Stalinin seuraajat teloittivat hänet. NKVD:n johtajana Berija oli 1938—1953. Berija oli syntyisin Merheulista, Abhasiasta, Gruusiasta. Hän kuului mingreelien heimoon. Äitinsä puolelta Berija oli juutalainen. Berijan liittymisvuodeksi bolševikkeihin on ilmoitettu 1917, jolloin hän oli opiskelijana. (On väitetty että Berijan liittyminen on väärennös, ja hän liittyi puolueeseen vasta 1919). Vuonna 1920 tai 1921 hän liittyi Tšekaan, bolševikkien poliittiseen poliisiin. Menševikkien hallitsemassa Gruusian tasavallassa tapahtui bolševikkien vallankaappaus Puna-armeijan tukemana, jossa Tšeka oli vahvasti mukana. Vuonna 1922 Berija oli Gruusian Tšekan seuraajan, OGPU:n varapäällikkö. Berija oli varhain maanmiehensä Josif Stalinin tukena hänen valtaannousussaan kommunistisessa puolueessa ja neuvostohallituksessa. Vuonna 1924 Berija johti kansallismielisten kapinan tukahduttamista Tbilisissä, jossa sanotaan teloitetun 5 000. Tästä hänet nimitettiin palkinnoksi Transkaukasian SFNT:n OGPU:n salaisen poliittisen osaston johtoon. Vuonna 1931 hänestä tuli Gruusian kommunistisen puolueen pääsihteeri ja koko Transkaukasian 1932. Tässä toimessa hän oli vastuussa Stalinin puhdistuksista ja pakkokollektivisoinnista. Kun Stalinin puhdistukset alkoivat 1934 Sergei Kirovin murhasta, Berija toimitti puhdistukset Transkaukasiassa, nujertaen poliittisesti myrskyisät tasavallat.

NKVD:n johdossa

Elokuussa 1938 Stalin nimitti hänet sisäasiain varakansankomissaariksi, vastuuseen sisäisestä turvallisuudesta ja poliisivoimista. Nikolai Ježovin alainen NKVD syytti ja puhdisti valtion vihollisia suurissa puhdistuksissa, jotka vaikuttivat miljooniin ihmisiin. Marraskuussa 1938 Berija asetettiin NKVD:n johtoon (Ježov teloitettiin 1940). NKVD itse puhdistettiin, ja puolet sen väestä korvattiin Berijan luottomiehillä, monet Kaukasiasta. Berijan nimi yhdistetään läheisesti puhdistuksiin, vaikkakin hän vapautti leireiltä 100 000 epähuomiossa vangittua, joista syy vieritettiin Ježoville. Pidätykset ja teloitukset jatkuivat kuitenkin lähes entisenlaisina ja 1940 niiden tahti kiihtyi taas. Berija valvoi myös väestön pakkosiirtoja Puolan itäosasta ja Baltian maista. Maaliskuussa 1940 järjestettiin 25700 puolalaisen teloitus. Maaliskuussa 1939 Berijasta tuli ehdokas kommunistisen puolueen politbyrooseen. Vaikka hänestä ei tullut jäsentä ennen kuin 1946, hän oli jo yksi Neuvostoliiton käytännön johtajista. Helmikuussa 1941 hänestä tuli kansankomissaarien neuvoston puhemies (pääministeri) ja heinäkuussa 1941 Saksan hyökkäyksen jälkeen valtion puolustuskomitean (GKO) jäsen. Toisen maailmansodan aikana hän oli vastuussa sotatuotannosta vankityövoimalla. Hän oli vastuussa erityisesti ammusten ja Georgi Malenkovin kanssa lentokoneiden ja lentokoneiden moottorien tuotannosta. Vuonna 1944, kun saksalaiset oli ajettu Neuvostoliiton maaperältä, Berija järjesti erilaisten natsien kanssa yhteistoiminnasta syytettyjen kansalaisuuksien pakkosiirtoja, mukaan lukien tšetšeenien, inguušien, krimin tataarien ja volgansaksalaisten. Kaikki nämä kansat karkotettiin Keski-Aasiaan, jossa yhteydessä huomattava osa kuoli.

Sodan jälkeinen politiikka

Joulukuussa 1945 Berija luopui asemastaan sisäisten asioiden ministeriössä (MVD, NKVD:n seuraaja), mutta säilytti hallintansa kansallisen turvallisuuden asioissa asemastaan varapääministerinä. Stalinin lähestyessä 70 ikävuottaan, piilotettu vallanperimyskamppailu hallitsi sodanjälkeisiä vuosia. Sodan jälkeen Stalinin todennäköisin seuraaja oli Andrei Ždanov, Leningradin puolueen johtaja sodan aikana ja kaikkien kulttuuriasioiden vastaava vuodesta 1946. Vuonna 1946 Berija liittoutui Malenkovin kanssa Ždanovia vastaan. Leningradin intellektuellit, kuten Anna Ahmatova saivat kokea vainon. Ždanov kuoli äkillisesti elokuussa 1948 ja Berija ja Malenkov pönkittivät valtaansa Ždanovin tukijoiden puhdistuksella. Yli 2000 teloitetun joukossa olivat Ždanovin varamies Aleksei Kutzenov, talousjohtaja Nikolai Vozneseski, Leningradin puoluejohtaja Pjotr Popkov ja Venäjän SFNT pääministeri Mihail Rodionov. Ždanovin kuoleman jälkeen Nikita Hruštšovia alettiin pitää mahdollisena vaihtoehtona Berijan–Malenkovin akselille. Sodan jälkeisinä vuosina Berija valvoi neuvostotyylisten salaisten poliisijoukkojen perustamista Varsovan liiton maihin. Neuvostoliiton ja Jugoslavian Titon välirikon jälkeen hän järjesti Unkarin László Rajkin ja Tšekkoslovakian Rudolf Slánský pidätykset ja näytösoikeudenkäynnit. Salaisen poliisin suoran kontrollin hän jätti alaisilleen kuten Viktor Abakumovilla ja Vsevolod Merkuloville, pitäen kuitenkin yleisin vastuun turvallisuusasioista. Heinäkuussa 1945 hänestä tehtiin Neuvostoliiton marsalkka, vaikka hän ei ollut ikinä ollut sotilaskomentaja. Hänen organisaatiollaan oli kuitenkin ollut merkittävä osa Neuvostoliiton voitossa toisessa maailmansodassa.

Stalinin jälkeen

5. maaliskuuta 1953 Stalin kuoli neljä päivää siitä kun oli menettänyt tajuntansa Berijan ja muiden neuvostojohtajien kanssa vietetyn, aamuviiteen kestäneen päivällisen jälkeen. Ulkoministeri Vjatšeslav Molotov väitti 1993 julkaistuissa muistelmissaan Berijan ylpeilleen myrkyttäneensä Stalinin, vaikka mitään tähän viittaavaa ei ole tuotu ilmi. Berijan kerrotaan kuitenkin estäneen lääkärinavun saamisen "nukkuvalle" Stalinille. On mahdollista, että muutkin neuvostojohtajat pysyivät passiivisina, antaen Stalinin kuolla. Stalinin kuoleman jälkeen Berija yhdisti entisen NKVD:n (maaliskuusta 1948 MVD) ja NKGB:n yhdeksi MVD:ksi, jonka johdossa hän oli. Hänen liittolaisensa, Malenkov, nimitettiin pääministeriksi ja hän oli aluksi voimakkain mies Stalinin jälkeisessä Neuvostoliitossa. Berija nousi ensimmäiseksi varapääministeriksi, ja oli toiseksi voimakkain johtaja, ja ottaen huomioon Malenkovin todellisten johtajankykyjen puutteen, olisi saattanut nousta johtoasemaan. Hruštšovista tuli puolueen pääsihteeri, mikä oli vielä pääministeriyttä alempi asema. Huolimatta Berijan historiasta Stalinin julmimpana apurina, hän oli eturivissä aloitettaessa Stalinin kuoleman jälkeistä vapautumista. Berija keskeytti vasta aloitetun juutalaisvainon ja vapautti suuren määrän poliittisia vankeja. Huhtikuussa hän allekirjoitti määräyksen, jolla kiellettiin kidutus Neuvostoliiton vankiloissa. Vähemmistökansojen asemaa parannettiin ja presidium (entinen politbyroo) ja ministerineuvosto suostuteltiin sallimaan Itä-Saksalle poliittisia- ja talousuudistuksia. Useat kirjoittajat uskovat Berijan vapaamielisyyden johtuneen suosiontavoittelusta, jotta hän saisi itsensä valtaan. Hänen menneisyytensä uskotaan kuitenkin estävän sen, että hän olisi voinut olla uskottava vapautumisen keulakuva. Olennainen osa Neuvostoliiton uudistuksia oli tuoda salainen poliisi valtion ja puolueen valtaan, ja Berija ei voinut tehdä tätä, koska poliisi oli hänen valtansa takeena. Useat puolueen johtajat epäilivät Berijan motiiveja. Hruštšov vastusti Berijan–Malenkovin liittoa, mutta oli aluksi kykenemätön haastamaan sitä. Tilaisuus tuli kesäkuussa 1953, kun Itä-Saksan levottomuudet puhkesivat Itä-Berliinissä. Tämä vakuutti Molotovin, Malenkovin ja Nikolai Bulganinin, että Berijan politiikka oli vaarallista ja heikensi Neuvostoliiton asemaa. Päiviä Berliinin tapahtumien jälkeen, Hruštšov suostutteli puolueen muut johtajat kaappaukseen Berijaa vastaan, jonka pääliittolainen Malenkov nopeasti hylkäsi.

Berijan loppu

Kuvaukset Berijan viimeisistä hetkistä vallassa vaihtelevat huomattavasti. Viimeisimpien kuvausten mukaan Hruštšov kutsui presidiumin kokouksen 26. kesäkuuta, jossa hän hyökkäsi Berijaa vastaa ja syytti tätä brittien agentiksi. Berija oli syytöksistä täysin ymmällään. Molotov ja muut puhuivat myös Berijaa vastaa, ja Hruštšov ehdotti hänen välitöntä erottamistaan. Malenkov painoi nappia pöydällään, jolloin marsalkka Georgi Žukov ja ryhmä aseistettuja miehiä ryntäsi huoneeseen ja pidätti Berijan. Berija vietiin Lefortovon vankilaan ja sitten Moskovan ilmapuolustuksen komentajan ja Hruštšovin sota-ajan ystävän, kenraali Kiril Moskalenkon päämajaan. Hänen pidätyksensä pidettiin salassa kunnes hänen lähimmät luottomiehensä saatiin vangittua. Puna-armeijan yksiköt riisuivat aseista Berijan alaiset NKVD:n joukot Moskovassa. Pravda ilmoitti Berijan pidätyksestä 10. heinäkuuta, antaen kunnian Malenkolle ja viitaten Berijan rikoksiin puoluetta ja valtiota vastaan. Joulukuussa ilmoitettiin, että Berija ja kuusi rikoskumppania olivat olleet ulkomaisen tiedustelun palkkalistoilla ja juonineet jo vuosia ottaakseen vallan Neuvostoliitossa ja palauttaakseen kapitalismin. Berija tuomittiin erityistuomioistuimessa, eikä hänelle sallittu edustajaa tai valitusoikeutta. Kun kuolemantuomio julistettiin, Moskalenkon mukaan Berija anoi polvillaan armoa, mutta hänet ja hänen alaisensa teloitettiin välittömästi. Hänen vaimonsa ja poikansa lähettiin työleirille. Berijan kuoleman jälkeen MVD hajotettiin, ja salainen poliisi alennettiin ministeriöstä komiteaksi (nimellä KGB), eikä kukaan tiedustelujohtaja enää saanut samanlaista valta-asemaa kuin Berija.

Henkilökohtainen kuva

Berijan kuoleman jälkeen Hruštšov käytti häntä syntypukkina vuosien 1955–1964 destalinisaatiokampanjassa. Hruštšovin ajan jälkeen Berijasta ei juuri kuultu ennen Neuvostoliiton romahdusta 1991. Sittemmin arkistojen avautuminen ja silminnäkijöiden haastattelu on paljastanut koko kuvan Berijan urasta. Vuonna 1999 historioitsija Anton Antonov-Ovsejenko julkisti kirjansa, Berija, joka on ensimmäinen henkilökuva. Kirjassa Berija paljastettiin myös sadistiksi. Berija etsi Moskovasta teini-ikäisiä tyttöjä, jotka hänen apurinsa toimittivat hänelle, joskus viisi, kuusi tai seitsemänkin kerrallaan. Tytöt pakotettiin strippaamaan, jonka jälkeen Berija raiskasi heidät. Berijan tiedetään henkilökohtaisesti kiduttaneen ja tappaneen monia puhdistusten uhreista, etupäässä naisia. Hänen entisestä asunnostaan, joka on nykyisin Tunisian lähetystönä, on löytynyt uhrien hautoja. Vuoden 2001 remontin yhteydessä keittiön seinien takaa löytyi ihmisluita. Kellarissa, jossa Berija käytti puhalluslamppua uhriensa kidutukseen, seinät ovat hiiltyneet mustiksi. Maaliskuussa 2000 Venäjän federaation korkein oikeus hylkäsi Berijan sukulaisten anoman vuoden 1953 tuomion kumoamisen. Vaikka oikeus totesi, että syytteet maanpetoksesta ja vakoilusta olivat perusteettomia, se perusti päätöksensä hänen tunnettuihin henkilökohtaisiin ja poliittisiin rikoksiinsa. Berijan pojan, Sergo Berijan mukaan hänen isänsä maine on loattu valehtelemalla ja vailla pohjaa olevalla panettelulla. Berija, Lavrenti ja:ラヴレンティ・ベリヤ

1899

Tapahtumia

- Sortokaudet alkavat Suomessa
- Suomen Työväenpuolue (myöhemmin nimeltään Suomen Sosialidemokraattinen Puolue) perustetaan
- Haagin kansainvälinen tuomioistuin perustetaan

Syntyneitä

- 13. elokuuta - Alfred Hitchcock, elokuvaohjaaja

Kuolleita

- 17. tammikuuta - Alphonse Gabriel Capone, Al Capone yhdysvaltalainen gangsteri
- 7. maaliskuuta - Juhani Raattamaa, lestadiolainen saarnamies Luokka:1899 ms:1899 ko:1899년 ja:1899年 simple:1899 th:พ.ศ. 2442

23. joulukuuta

23. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 357. päivä (358. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä kahdeksan päivää. ----

Nimipäivät

:- suomalainen kalenteri: Senni :- suomenruotsalainen kalenteri: Elof :- ortodoksinen kalenteri: Tuulo :- saamenkielinen kalenteri: Giste :- vanhemmissa kalentereissa: Aatami, Dagobert, Ismari, Israel, Noachus, Victoria, Wictorin

Syntyneitä

- 1790 - Jean-François Champollion, ranskalainen arkeologi ja egyptologi
- 1805 - Joseph Smith, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon (mormonikirkon eli MAP-kirkon) perustaja († 1844)
- 1943 - Silvia Renate Sommerlath, Ruotsin kuningatar
- 1946 - Edita Gruberová, slovakialainen oopperalaulaja

Kuolleita

- 1722 - Pierre Varignon, matemaatikko
- 1953 - Lavrenti Berija, neuvostoliittolainen poliitikko ja NKVD:n johtaja

Juhlapäiviä

- Japani: Tenno no tanjobi (keisarin syntymäpäivä) ---- Katso myös: kalenteri ~ 22. joulukuuta, 24. joulukuuta Luokka:Joulukuu -12-23 ms:23 Disember ko:12월 23일 ja:12月23日 simple:December 23 th:23 ธันวาคม

1953

Tapahtumia

- 7. tammikuuta - Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman ilmoitti Yhdysvalloilla olevan vetypommin.
- 20. tammikuuta - Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhowerin (1953–1961) virkakausi alkoi.
- 31. tammikuuta - Pohjanmeren tulvat, 1 835 kuollutta Alankomaissa, 307 Britanniassa ja satoja merellä.
- 11. helmikuuta - Neuvostoliitto katkaisi diplomaattisuhteet Israelin kanssa.
- 28. helmikuuta - James D. Watson ja Francis Crick ilmoittivat määrittäneensä DNA:n kemiallisen rakenteen. Tulos julkaistiin julkaisussa: "Molecular structure of nucleic acids: a structure for deoxyribose nucleic acid" 25. huhtikuuta.
- 1. maaliskuuta - Josif Stalin sai sairaskohtauksen vietettyään iltaa muiden Neuvostoliiton johtajien: Lavrenti Berija, Georgi Malenkovin, Nikolai Bulganinin ja Nikita Hruštševin kanssa.
- 6. maaliskuuta - Georgi Malenkov nousi Neuvostoliiton päämieheksi ja kommunistipuolueen pääsihteeriksi Stalinin kuoleman jälkeen. Lopullisesti valtakamppailun voitti lopulta Nikita Hruštšev.
- 25. maaliskuuta - "Lari verilöyly" Keniassa, Mau Mau-kapinalliset surmasivat 150 kikujua.
- 26. maaliskuuta - Jonas Salk ilmoitti rokotteesta poliota vastaan.
- 7. huhtikuuta - Dag Hammarskjöld valittiin YK:n pääsihteeriksi.
- 9. toukokuuta - Ranska suostui Kamputsean väliaikaiseen itsenäisyyteen kuningas Norodom Sihanoukin alaisuudessa.
- 29. toukokuuta - Sir Edmund Hillary ja Tenzing Norgay nousevat ensi kertaa Mount Everestin huipulle.
- 2. kesäkuuta - Elisabet II:n kruunajaiset Westminster Abbeyssa.
- 13. kesäkuuta - Imre Nagy nousi Unkarin pääministeriksi Mátyás Rákosin tilalle.
- 17. kesäkuuta - Itä-Saksan kansannousu: Neuvostoliitto määräsi divisioonan joukkoja Itä-Berliiniin kukistamaan kapinan.
- 18. kesäkuuta - Egypti julistettiin tasavallaksi.
- 10. heinäkuuta – Neuvostoliiton virallinen sanomalehti, Pravda, ilmoitti Lavrenti Berijan syrjäyttämisestä asemastaan NKVD:n päällikkönä.
- 26. heinäkuuta - Fidel Castro johti epäonnistuneen hyökkäyksen Moncadan parakeille Kuubassa.
- 27. heinäkuuta - Korean sota päättyi: Yhdysvallat, Kiinan kansantasavalta ja Pohjois-Korea solmivat aseleposopimuksen.
- 19. elokuuta - Operaatio Ajax: CIA auttoi syrjäyttämään Mohammed Mossadeghin hallituksen Iranissa pitääkseen šaahi Mohammad Reza Pahlaviin valtaistuimella.
- 20. elokuuta - Neuvostoliitto räjäytti ensimmäisen vetypomminsa.
- 7. syyskuuta - Nikita Hruštšev nimitettiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean johtajaksi.
- 26. syyskuuta - Sokerin säännöstely päättyi Britanniassa.
- 21. marraskuuta - British Natural History Museum ilmoitti Piltdownin ihmisen kallon olevan väärennös.
- 29. marraskuuta - Ranskan laskuvarjojoukot valtasivat Dien Bien Phun.
- 23. joulukuuta – Neuvostoliitto ilmoitti Lavrenti Berijan teloituksesta.
- 30. joulukuuta - Ensimmäiset väri-TV:t tulivat myyntiin hintaan $1 175. Ensimmäiset väreissä lähetetyt ohjelmat olivat: Kukla, Fran and Ollie (NBC) ja The Colgate Comedy Hour with Donald O'Connor (RCA).
- Ensimmäinen Playboy-lehti ilmestyi.
- Koskenkorva tuli myyntiin.

Syntyneitä

- 21. tammikuuta - Paul Allen, liikemies, Microsoftin perustaja
- 26. tammikuuta - Anders Fogh Rasmussen, Tanskan pääministeri
- 25. helmikuuta - José María Aznar, Espanjan pääministeri
- 12. maaliskuuta - Ron Jeremy
- 16. maaliskuuta - Richard M. Stallman, GNU-projektin luoja
- 11. huhtikuuta - Andrew Wiles, Fermat'n suuren lauseen todistanut matemaatikko
- 11. huhtikuuta - Guy Verhofstadt, Belgian pääministeri
- 6. toukokuuta - Tony Blair, Yhdistyneiden kuningaskuntien pääministeri
- 15. toukokuuta - Mike Oldfield, säveltäjä
- 16. toukokuuta - Pierce Brosnan, näyttelijä
- 31. toukokuuta - Pirkka-Pekka Petelius, näyttelijä
- 21. kesäkuuta - Benazir Bhutto, Pakistanin pääministeri
- 10. heinäkuuta - John Edwards, yhdysvaltalainen senaattori
- 15. heinäkuuta - Jean-Bertrand Aristide, Haitin presidentti
- 11. elokuuta - Hulk Hogan (Terry Gene Bollea), amerikkalainen vapaapainija (wrestling)
- 20. elokuuta - Armi Kuusela, Kaunis nainen
- 28. syyskuuta - Otmar Hasler, Liechtensteinin pääministeri
- 8. joulukuuta - Kim Basinger, näyttelijä ja Oscar-voittaja

Kuolleita

- 5. maaliskuuta - Josif Stalin, neuvostojohtaja
- 10. huhtikuuta - Carol II, Romanian kuningas 1930–1940
- 27. toukokuuta - Otto Meissner, saksalainen poliitikko (s. 1880)
- 28. syyskuuta - Edwin Hubble, astronomi
- 23. joulukuuta - Lavrenti Berija, neuvostojohtaja, teloitettu ko:1953년 ja:1953年 simple:1953 th:พ.ศ. 2496

1953

Tapahtumia

Syntyneitä

Kuolleita

Toinen maailmansota

Toinen maailmansota käytiin vuosina 1939-1945. Sota käytiin pääasiassa Saksan, Italian ja Japanin johtamien akselivaltojen ja Yhdistyneen Kuningaskunnan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton, johtamien liittoutuneiden välillä. Saksan itärintaman sota tunnettiin Neuvostoliitossa ja nykyään Venäjällä nimellä Suuri isänmaallinen sota. Toinen maailmansota on tuhoisin sota ihmiskunnan historiassa ja se vaati yli 50 miljoonan ihmisen hengen.

Sotaa edeltäneet vuodet

Saksan häviö ensimmäisessä maailmansodassa ja sotakorvausten aiheuttamat taloudelliset ongelmat avasivat tien valtaan vuonna 1919 perustetulle, sittemmin Adolf Hitlerin johtamalle NSDAP-puolueelle. Vuonna 1932 NSDAP sai eniten paikkoja vaaleissa ja 1933 Saksan presidentti Paul von Hindenburg nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi. Päästyään valtaan Hitler kielsi muut puolueet ja von Hinderburgin kuoltua yhdisti presidentin ja valtakunnankanslerin virat, nousten Saksan diktaattoriksi. Saksan koko hallintojärjestelmä uudistettiin ja perustettiin ensimmäiset keskitysleirit jotka oli tarkoitettu poliittisille toisinajattelijoille ja rikollisille. Noustuaan führeriksi Hitler rikkoi Versaillesin rauhansopimuksessa määrättyä Saksan demilitarisointia. Armeijan kehittäminen uudelleen alkoi Geneven aseriisuntakongressien epäonnistuttua vuonna 1932–1934. Koska muut vallat eivät vähentäneet aseitaan Saksan tasolle, Hitler ilmoitti aseistavansa Saksan niiden tasolle. Vuoteen 1935 mennessä asevarustelu oli jo hyvässä käynnissä. Asevarustelu huolestutti Ranskaa, joka varusti uudelleen vuosina 1929–1934 rakennetun Maginot-linjan. Puolustuslinja ulottui Belgian rajalta Sveitsin rajalle, mutta Saksa oli jo ensimmäisessä maailmansodassa kiertänyt linjan hyökkäämäällä Belgian kautta. Ilman Britannian tukea Ranska seurasi vierestä Saksan varustautumista. Britannia kannatti aluksi Saksan varustautumista ja allekirjoitti kesäkuussa 1935 Anglo-saksalaisen laivastosopimuksen, jossa Saksan laivaston koko sallittiin lisättäväksi 35 % Kuninkaallisen laivaston koosta. Hitler kokeili uusia aseitaan Espanjan sisällissodassa 1936–1939 lähettäen Francon avuksi Luftwaffen Condor-legioonan. Myös Italiassa oli vuonna 1922 noussut valtaan Benito Mussolinin johtama fasistinen puolue. Italian ja Saksan hallitsevien ryhmien samankaltaiset aatteet johtivat vuonna 1936 ystävyyssopimuksen solmiseen ja 1939 sotilasliittoon. Sopimusta nimitettiin Rooman-Berliinin akseliksi ja maita akselivalloiksi. Myöhemmin liittoon liittyi vielä Japani 1940. Versaillesin sopimusta Hitler rikkoi toistamiseen miehittämällä Reininmaan vuonna 1936, marssittaen 30000 miestä Kölniin 7. maaliskuuta 1936. Ranska seurasi jälleen vierestä Britannian hyväksyessä Saksan marssin "omalle takapihalleen". Remilitarisoinnin jälkeen Hitler järjesti kansanäänestyksen, jossa 98,8 % äänestäjistä tuki hänen toimiaan. Tämä jälkeen hän rakensi oman puolustuslinjansa, Westwallin Ranskaa vastaan. Kun Neville Chamberlainista tuli Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri 28. toukokuuta 1937, hän jatkoi Saksan toimet hyväksyvää politiikkaa, uskoen Hitlerin aikeena olevan vain yhdistää saksankieliset kansat. Chamberlain ei uskonut Saksan ryhtyvän sotaan, vaikka Churchill siteerasi Mein Kampfia, jossa Hitler oli kirjoittanut hankkivansa lisäalueista idästä – miekan voimalla. Itävallan fasistit halusivat liittyä Saksaan, vaikka Itävallan kansleri Kurt von Schuschnigg halusikin pitää maan itsenäisenä. Ilman ulkovaltojen tukea hän tapasi Hitlerin Berliinissä ja hyväksyi Hitlerin tukijan Arthur Seyss-Inquartin sisäministeriksi. Mellakointi Wienissä yltyi, ja Schuschnigg pakotettiin eroamaan. Seyss-Inquart kutsui Hitlerin joukot apuun, ja 13. maaliskuuta 1938 Wehrmachtin joukot ylittävät rajan. Kansanäänestyksessä Itävallan liittäminen Saksaan, nk. Anschluss, sai 99,75 % tuen. Itävalta oli menettänyt kolmen miljoonan saksankielisen asuttamat sudeettialueet Saint-Germainin sopimuksessa 1919 Tšekkoslovakialle. Anschlussin jälkeen sudeettisaksalaisten johtaja Konrad Henlein vaati liittoa Saksan kanssa. Tšekkoslovakia oli yksin, mutta se varautui sotaan. Sodan välttämiseksi Chamberlain neuvotteli Hitlerin kanssa kolme kertaa Berchtesgadenissa, Godesburgissa ja Münchenissä. Münchenin sopimus allekirjoitettiin 29. syyskuuta 1938 Hitlerin, Mussolinin, Chamberlainin ja Ranskan Edouard Daladierin kesken. Tšekkoslovakian pääministeri Edvard Beneš ei ollut läsnä. Sopimuksessa sovittiin Saksan saavan sudeettialueet kansanäänestyksen jälkeen, Unkarin ja Puolan saavan alueita Tšekkoslovakialta, ja Britannian ja Saksan solmivan luottamussopimuksen. Chamberlainin palattua Lontooseen hän julisti saavuttaneensa "rauhan meidän aikanamme". Hitler oli tyytymätön ja julisti Chamberlainin pilanneen hänen marssinsa Prahaan. Maaliskuussa 1939 Hitler pakotti Liettuan luovuttamaan saksankielisen Memelin Saksalle. Seuraavaksi hän uhkasi pommittaa Prahaa, jolloin Tšekkoslovakia antautui. Chamberlain tajusi sopimuksen epäonnistuneen. Britannia antoi Puolalle takuut tuestaan ja aloitti varustautumisen. Hitler kohdisti nyt katseensa Puolaan ja alueisiin, jotka se oli saanut rauhansopimuksessa. Hitlerin useista vaatimuksista huolimatta Puola ei suostunut alueluovutuksiin ja turvautui Ranskan ja Britannian kanssa solmimaansa puolustusliittoon.

Sodan alku

Puolassa 1940.]] Elokuussa 1939 Saksa solmi Neuvostoliiton kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen (Molotov-Ribbentrop-sopimus). Näin Hitler pystyi ilman Neuvostoliiton uhkaa hyökkäämään Puolaan. Saksa hyökkäsi 1. syyskuuta 1939 Puolaan ja aloitti toisen maailmansodan. Saksa kukisti Puolan muutamassa viikossa Neuvostoliiton miehittäessä Puolan itäosat. Puolan jälkeen Neuvostoliitto pyrki vahvistamaan vaikutusvaltaansa ja solmi Baltian maiden kanssa turvallisuussopimukset joka antoi Neuvostoliitolle luvan sijoittaa sotilastukikohtia niiden alueille. Suomen kanssa käydyt neuvottelut epäonnistuivat, kun suomalaiset eivät suostuneet rajamuutoksiin ja tukikohdan vuokraamiseen Hangossa. Neuvotteluiden epäonnistuttua Neuvostoliiton ja Suomen välillä käytiin talvisota 1939-1940. Sodan päätteeksi Neuvostoliitto sai vaatimansa alueet ja enemmänkin, eikä se antanut alun perin lupaamiaan kompensaatioalueita. Länsirintamalla liittoutuneet eivät uskaltaneet käynnistää suuria operaatioita. Saksa miehitti huhtikuussa 1940 Tanskan ja Norjan, koska Britannia ja Ranska tiettävästi suunnittelivat jo Suomen talvisodan aikana Norjan satamien valloittamista ja aluevesien miinoittamista sekä Narvik - Kiruna - Luleå -rautatien valloittamista edetäkseen sieltä etelään kohti Saksaa. Toukokuussa Saksa käynnisti hyökkäyksen länsirintamalla. Alankomaat antautui 15. toukokuuta, Belgia 28. toukokuuta ja Ranska 22. kesäkuuta. Britit onnistuivat kuitenkin evakuoimaan suuren osan joukkojaan Dunkerquessa. Itä-Euroopassa Neuvostoliitto miehitti Baltian 15. kesäkuuta-17. kesäkuuta ja Romanian Bessarabian 28. kesäkuuta. Ranskan sotaretken jälkeen Hitler alkoi valmistella hyökkäystä Neuvostoliittoon. Saksan Luftwaffe pommitti rajusti Britanniaa ja yritti lamaannuttaa Kuninkaalliset ilmavoimat, mutta ei kuitenkaan onnistunut siinä. Taistelu Britanniasta oli hävitty ja Hitler siirsi Englannin miehityksen tulevaisuuteen.

Balkan

Vuoden 1940 lopulla Italia hyökkäsi Kreikkaan Albaniasta, mutta sotamenestys jäi keskinkertaiseksi. Keväällä 1941 Jugoslaviassa tapahtunut Saksalle vihamielinen vallankaappaus provosoi Hitlerin toimimaan. Saksa, Italia, Unkari, Romania ja Bulgaria hyökkäsivät Jugoslaviaan, jonka puolustus romahti hetkessä. Jugoslavian sotavoimia ei kuitenkaan onnistuttu tuhoamaan, vaan kommunistit ja kansallismieliset serbit muodostivat sissiosastoja, jotka ahdistelivat miehittäjiä sodan loppuun asti. Sissien lukumäärä on arvioitu yli sadaksituhanneksi. Balkanin miehittäminen sitoi runsaasti Saksan joukkoja. Osia Jugoslaviasta liitettiin naapurimaihin, ja lopuista muodostettiin Kroatian ja Serbian valtiot. Kroatiaa hallitsivat kiihkokansalliset kroaatit Ante Pavelicin johdolla. Kroatian alueella asuvia serbejä murhattiin joukoittain keskitysleireissä. Myös Kreikka vallattiin maalis-huhtikuussa 1941. Raskaimmat taistelut käytiin Kreetan hallinnasta.

Itärintama

Kreetan Saksa aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon (Operaatio Barbarossa) 22. kesäkuuta. 1941. Saksan liittolaisina sotaa kävivät Romania, Unkari ja Italia. Myös Suomi kävi sotaa Neuvostoliittoa vastaan, antoi Saksalle luvan hyökätä Pohjois-Suomesta ja sai sotamateriaaleja Saksalta. Virallisen linjauksensa mukaan Suomi kuitenkin kävi erillistä sotaa eikä ollut Saksan liittolainen. Saksan tarkoituksena oli vallata Neuvostoliiton Euroopan puoleinen osa Astrakanin-Arkangelin linjalle asti. Hyökkäyksen alkuvaihe sujui hyvin ja paljon puna-armeijan joukkoja joutui vangeiksi. Saksan joukot saartoivat Leningradin ja etenivät lähelle Moskovaa, mutta eivät pystyneet valloittamaan kaupunkia ja talven 1941-1942 aikana puna-armeija pystyi lukuisiin vastahyökkäyksiin. Länsivaltojen sotamateriaaliapu auttoi Neuvostoliittoa kestämään pahimman pulan yli. Kesällä 1942 Saksan hyökkäyksen painopiste siirtyi etelään kohti Kaukasuksen öljykenttiä. Syksyllä eteminen päättyi veriseen kolmen kuukauden taisteluun Stalingradin kaupungista Volgan varrella. Kun taistelu kaupungista oli käynnissä, Neuvostoarmeija keräsi joukkoja saartaen saksalaisen 6. Armeijan Stalingradin alueelle. Tätä sotatoimea kutsuttiin peitenimellä "Operaatio Uranus" ja se oli ensimmäinen muun kuin Stalinin itsensä suunnittelema taistelutoimi sodan alettua. Von Pauluksen 300 000 miehen armeijan henkiinjääneet antautuivat 2. helmikuuta 1943. Keväällä saksalaiset hyökkäsivät jälleen ja valtasivat takaisin Harkovan kaupungin. Heinäkuussa 1943 Kurskin kaupungin lähellä käytiin historian suurin panssaritaistelu saksalaisten hyökätessä Neuvostoliiton linnoitettua rintamaa vastaan. Maihinnousu Italiaan ja Neuvostoliiton vastahyökkäys pakottivat saksalaiset keskeyttämään hyökkäyksen saavuttamatta tavoitteitaan. Aloite itärintamalla siirtyi lopullisesti Neuvostoliitolle. Vuoden lopulla puna-armeija oli jo edennyt Smolenskiin ja Kiovaan. Vuoden 1944 alussa Neuvostoliiton joukot saavuttivat jo Puolan rajan ja päättivät Leningradin saarron. Kesäkuussa alkoi hyökkäys Karjalankannaksella joka sai lopulta Suomen solmimaan erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa syyskuussa. 22. kesäkuuta alkoi Neuvostoliiton Operaatio Bagration; 2,5 miljoonan sotilaan ja 6 000 panssarivaunun hyökkäys 1 000 km pituisella rintamalinjalla. Saksan 500 000 sotilaan Keskinen armeijaryhmä tuhottiin täysin ja 350 000 sotilasta jäi vangeiksi. Romania antautui elokuussa ja akselivaltoihin kuulunut Bulgaria syyskuussa. Saksalaiset vetäytyivät Balkanilta ja onnistuivat säilyttämään asemansa Unkarissa helmikuuhun 1945 asti. 14. huhtikuuta 1945 Neuvostojoukot valtasivat Wienin. Lopullinen hyökkäys Berliiniin alkoi 16. huhtikuuta päättyen Berliinin valtaukseen 2. toukokuuta 1945.

Pohjois-Afrikka

2. toukokuuta Pohjois-Afrikassa 1940 britit olivat torjuneet Italian hyökkäykset Egyptiin. Akselivallat kävivät välillä menetyksellistäkin sotaa vuoteen 1942 asti Erwin Rommelin johdolla, kunnes brittijoukot löivät saksalaisen Afrikan armeijakunnan El Alameinin taistelussa loka-marraskuussa 1942. Tunisiassa vastarinta päättyi toukokuussa 1943. Vuoden 1941 lopulla Yhdysvallat oli tullut mukaan sodankäyntiin. Josif Stalin vaati länsivaltoja avaamaan Euroopassa toisen rintaman. Eteneminen aloitettiin kuitenkin ensiksi Pohjois-Afrikassa maihinnousulla 8. marraskuuta 1942. Saksa päätti vallata Ranskan miehittämättömätkin osat ranskalaisiin kohdistuneen epäluulon takia. Pohjois-Afrikassa saksan sotaonni kääntyi El Alameinin taistelussa. Kun saksalaiset oli karkoitettu Pohjois-Afrikassa seurasi maihinnousu Sisiliaan 10. heinäkuuta 1943. Italiassa oltiin oltu tyytymättömiä sotaan ja Italia vetäytyi sodasta. Mussolini pakotettiin eroamaan ja Italia solmi aselevon 3. syyskuuta 1943. Liittoutuneet pääsivät Roomaan 4. kesäkuuta 1944, mutta Pohjois-Italiaa saksalaiset pitivät hallussaan toukokuuhun 1945 asti.

Länsirintama

6. kesäkuuta 1944 liittoutuneet tekivät maihinnousun Normandiassa, joka yllätti saksalaisten puolustuksen. Elokuussa 1944 liittoutuneet tekivät maihinnousun Rivieralle. Liittoutuneet pääsivät Pariisiin 25. elokuuta 1944. Vuoden 1944 lopulla taisteluja käytiin jo Alankomaissa ja Elsass-Lothringenissa Vastoinkäymisten takia Saksassa oli syntynyt salaliitto, joka yritti surmata Hitlerin pommilla 20. heinäkuuta 1944. Vastarintaliike murskattiin ja saksalaiset kokosivat joukkonsa ja tekivät vastahyökkäyksen länsirintamalla Ardenneilla. Alkumenestyksestä huolimatta huolto-ongelmat ja polttoainepula pysäyttivät Wehrmachtin panssarikärjen ja hyökkäys tyrehtyi. Päämäärä Antwerpen jäi vain 100 kilometrin päähän. Liittouneiden painaessa päälle Saksalla ei enää ollut voimia pitää saavuttamiaan asemia, vaan se joutui aloittamaan lopullisen perääntymisen Reinin ylitse. Saksan alueen puolustus murtui tammi-huhtikuussa 1945. Liittoutuneet olivat sopineet miehitysrajaksi Elbe-joen ja puna-armeija ja länsiliittoutuneiden joukot kohtasivat siellä 25. huhtikuuta 1945. Hitler teki itsemurhan 30. huhtikuuta ja Mussolini surmattiin 28. huhtikuuta. Saksa antautui lopullisesti 8. toukokuuta. Sota Euroopassa oli päättynyt liittoutuneiden voittoon. Saksa jaettiin Ranskan, Iso-Britannian, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kesken miehitysalueisiin. Myös Saksan pääkaupunki Berliini, joka jäi Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle jaettiin kolmen voittajavallan ja Ranskan välillä vyöhykkeiksi. Liittoutuneet jakoivat Itävallan neljäksi miehitysalueeksi, jotka myöhemmin itsenäistyivät Itävallan valtiona. Myöhemmin Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden välit kiristyivät, mikä johti kylmään sotaan.

Sota Aasiassa

kylmään sotaan Japani oli hyökännyt Kiinaan jo vuonna 1937, ennen toisen maailmansodan alkua. Toisen maailmansodan aloituspäiväksi Aasiassa lasketaankin yleensä 7. joulukuuta 1941, jolloin Japanin ilmavoimat pommitti Yhdysvaltojen laivastotukikohtaa Pearl Harborissa, tuhoten suuren osan Tyynen valtameren laivastosta ja aiheuttaen Yhdysvaltojen liittymisen sotaan liittoutuneiden puolella. Japanin hyökkäyksen alkaessa sodanjulistus oli jo perillä Yhdysvaltojen valtiokoneistossa, mutta koska viestin tärkeyteen ei oltu kiinnitetty huomiota, se avattiin liian myöhään. Samanaikaisesti Japani aloitti suurhyökkäyksen Malesiaan, Borneoon ja Filippiineille, vallaten mm. Singaporen briteiltä. Japanilaisen voittokulku jatkui toukokuuhun 1942, jolloin Port Moresbyn valtaus epäonnistui Yhdysvaltojen laivaston ansiosta. Kuukautta myöhemmin neljä japanilaista lentotukialusta upotettiin Midway-saaren taistelussa, siirtäen Japanin puolustuskannalle. Pitkän ja raskaan kampanjan avulla liittoutuneet valtasivat takaisin Japanin valtaamia alueita. Vuonna 1945 myös Neuvostoliitto julisti sodan Japania vastaan, vallaten takaisin Mantšurian. 15. elokuuta 1945, viikko Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommitusten jälkeen, Japani antautui ja miehitettiin.

Katso myös

- Luettelo sotilasoperaatioista
- Nürnbergin oikeudenkäynnit
- Salamasota
- Stalingradin taistelu
- Sota
- Varsovan kansannousu
- Enigma
- Kamikaze Luokka:Toinen maailmansota als:Zweiter Weltkrieg ms:Perang Dunia II ko:제2차 세계 대전 ja:第二次世界大戦 simple:World War II th:สงครามโลกครั้งที่สอง

1938

Tapahtumia

- 20. tammikuuta - Egyptin kuningas Farukin ja Farida Zulficarin häät Kairossa.
- 10. helmikuuta - Romanian Kaarle II sai perustuslain muutoksella diktaattorin oikeudet.
- 3. maaliskuuta - Saudi-Arabiasta löydettiin öljyä.
- 12. maaliskuuta - Anschluss: Saksan joukot miehittivät Itävallan, liittämisestä Suur-Saksaan ilmoitettiin seuraavana päivänä.
- 15. maaliskuuta - Neuvostoliitto ilmoitti virallisesti Nikolai Buharinin teloitetuksesta.
- 18. maaliskuuta - Meksiko kansallisti ulkomaisen öljytuotannon maan rajojen sisäpuolella.
- 12. huhtikuuta - Edouard Daladierista Ranskan presidentti.
- 5. toukokuuta - Vatikaani tunnusti Francon hallituksen Espanjassa.
- 22. kesäkuuta - Joe Louis(USA) voittaa Max Schmelingin (Saksa) "vuosisadan nyrkkeilyottelussa" 124 sekunnissa.
- 25. kesäkuuta - Tri. Douglas Hyde valittiin ensimmäiseksi Irlannin presidentiksi.
- 3. heinäkuuta - Höyryveturi Mallard saavutti uuden maailmanennätysnopeuden: 126 mailia tunnissa.
- 10. heinäkuuta - Howard Hughes saavutti uuden nopeusennätyksen 91 tuntia kestäneellä maailmanympärilennolla.
- 29. syyskuuta - Münchenin sopimus Natsi-Saksan, Italian, Britannian ja Ranskan välillä. Saksalle luovutetiin Tšekkoslovakian sudeettialueet.
- 1. lokakuuta - Saksan joukot marssivat Sudeeteille.
- 5. lokakuuta - Tšekkoslovakian presidentti Edvard Beneš erosi.
- 17. lokakuuta - Jan Syrovýn hallitus aloitti Tšekkoslovakiassa. Parlamentti valitsi maan presidentiksi 30. päivä Emil Háchan.
- 30. lokakuuta - Orson Wellesin radiokuunnelma The War of the Worlds aiheutti paniikkia Yhdysvaltain itärannikolla.
- 9. marraskuuta - Kristalliyö: 7500 juutalaisten yritystä tuhottiin, 267 synagogaa poltettiin, 91 tapettiin ja 25000 juutalaista pidätettiin Saksassa.
- 22. joulukuuta - Kaiser Wilhelm instituutin tutkija Otto Hahn havaitsi ensimmäisen kerran uraanin ja toriumin fission. Havainto julkaistiin 6. tammikuuta 1939 Naturwissenschaften-lehdessä.
- 23. joulukuuta - Etelä-Afrikan rannikolta pyydystettiin sukupuuttoon kuolleeksi luultu varsieväkala (Latimeria chalumnae).
- 23. joulukuuta - Francon nationalistit aloittivat hyökkäyksen Kataloniaan.

Muita tapahtumia

- XII yleinen kirkolliskokous ottaa käyttöön vanhan kirkkoraamatun Uuden testamentin.

Sodat

- Espanjan sisällissota (1936–1939)
- Kiinan–Japanin sota (1937–1945)

Syntyneitä

- 5. tammikuuta - Juan Carlos I, Espanjan kuningas
- 10. tammikuuta - Donald Knuth, matemaatikko ja tietojenkäsittelyteoreetikko
- 31. tammikuuta - Beatrix, Alankomaiden kuningatar
- 11. helmikuuta - Manuel Noriega, panamalainen kenraali ja diktaattori
- 8. huhtikuuta - Kofi Annan, YK:n pääsihteeri
- 30. huhtikuuta - Larry Niven, kirjailija
- 18. toukokuuta - Erkki Toivanen, toimittaja ja ulkomaankirjeenvaihtaja (eläkkeellä)
- 28. heinäkuuta - Alberto Fujimori, Perun presidentti 1990–2000
- 8. elokuuta - Leonid Kutšma, Ukrainan presidentti
- 6. syyskuuta - Gustav Hägglund, kenraali
- 2. marraskuuta - Sofía, Espanjan kuningatar

Kuolleita

- 2. tammikuuta - Georges Méliès, ranskalainen elokuvan pioneeri
- 13. maaliskuuta - Nikolai Buharin, neuvostopolitiikko ja intellektuelli.
- 10. marraskuuta - Kemal Atatürk, Turkin perustaja
- 25. joulukuuta - Karel Čapek, tšekkiläinen kirjailija, sanan "robotti" keksijä. Luokka:1938 ms:1938 ko:1938년 ja:1938年 simple:1938 th:พ.ศ. 2481

Abhasia

Abhasia (abhaasiksi Аҧсны/Aphsny, georgiaksi აფხაზეთი/Apkhazeti, venäjäksi Абха́зия/Abhazija) on 8600 neliökilometrin kokoinen vuoristoinen alue Kaukasuksella. Se on de facto itsenäinen, mutta kuuluu muodollisesti Georgialle. Abhasian pääkaupunki on Suhumi.

Historia

Varhaishistoria

Varhaisimmat todisteet ihmisasutuksesta Länsi-Kaukasuksella ovat 4000 - 3000-luvuilta eaa. Nykyiset abhaasinationalistit kutsuvat näitä heimoja "proto-abhaaseiksi". 800–600-luvuilla eaa Abhasian alue kuului Kolkhiksen valtioon, joka liitettiin 63 eaa Egrisin kuningaskuntaan. Kreikkalaiset kauppiaat perustivat satamia Mustanmeren rannalle, ja yhdestä noista satamista (Dioscurias) kehittyi lopulta Abhasian pääkaupunki Suhumi. Rooman valtakunta valloitti Egrisin ensimmäisellä vuosisadalla ja hallitsi sitä 300-luvulle asti, jonka jälkeen valtio pysyi Bysantin vaikutuspiirissä. Abhaasit käännytettiin kristinuskoon Bysantin keisari Justinianus I:n valtakaudella 500-luvulla. Abhasiasta tehtiin autonominen Bysantin ruhtinaskunta 600-luvulla, minkä aseman se säilytti 200 vuotta kunnes se liitettiin georgialaiseen Imeretin kuningaskuntaan. Bysantin vaikutus keskittyi tänä aikana luultavasti lähinnä rannikolle ja heikkeni vuorille noustessa. 1500-luvulla alueen valloittivat osmanit, ja osa abhaaseista kääntyi islamiin. Georgialaiset karkottivat osmanit ja perustivat alueelle autonomisen Abhasian ruhtinaskunnan (georgiaksi Abkhazetis Samtavro), jota hallisti Šarvašidze-dynastia.

Abhasia Venäjän ja Neuvostoliiton osana

Venäjän keisarikunnan laajentuminen Kaukasiaan johti pienimuotoisiin konflikteihin venäläisten kolonialistien ja alueen alkuperäisen väestön välillä. Useita georgialaisia ruhtinaskuntia liitettiin Venäjään 1801-1864. Venäläiset saivat haltuunsa Abhasian paloittain vuosien 1829 ja 1842 välillä, mutta heidän valtansa ei ollut pysyvää ennen vuotta 1864 kunnes paikallinen ruhtinaskunta lakkautettiin. Suuria määriä abhasialaisia muslimeita, joiden on sanottu muodostaneen jopa 60 % alueen väestöstä, muuti Osmanien valtakuntaan 1864-1878. Georgialaiset ja abhasialaiset historioitsijat kiistelevät, olivatko abhaasit alueen alkuperäisväestö, josta osan muuttaessa turkkiin suuria alueita jäi tyhjäksi - vai pohjoisesta muuttaneita ja georgialasiin sekoittuneita pohjoiskaukasialaisten kansojen jälkeläisiä. 1900-luvun alkuun mennessä abhaasit muodostivat joka tapauksessa alueensa väestöstä vähemmistön. Encyclopædia Britannican mukaan vuonna 1911 Suhumin väestöstä kaksi kolmasosaa oli georgialaisia ja yksi kolmasosa abhaaseja. Venäjän vallankumouksen jälkeen 1917 bolševikit myönsivät abhaaseille kultuurisen ja poliittisen autonomian, kunnes vuonna 1931 Stalin teki maasta Georgiaan kuuluvan autonomisen tasavallan. Abhasia alistettiin Tbilisin määräysvaltaan ja aloitettiin georgialaistamisohjelma: georgiasta tuli ainoa virallinen kieli, abhaasin kielen käyttö kiellettiin, kulttuurisia oikeuksia vähennettiin ja tuhansia abhaaseja tapettiin Stalinin puhdistuksissa. Lavrenty Beria rohkaisi georgialaisten muuttoa Abhasiaan, ja myöhemmin 1950- ja 1960-luvulla Vazgen I ja Armenian kirkko kehottivat ja rahoittivat armanialaisten muuttoa alueelle. Nykyään armenialeiset ovat Abhasian suurin vähemmistöryhmä. Abhaasien sorto lopetettiin Stalinin kuoltua ja abhaaseille annettiin suurempi asema alueensa hallinnossa. Etnisiä kiintiöitä perustettiin tiettyihin virkoihin, mikä antoi abhaaseille väestöosuuteensa nähden jopa suhteetonta valtaa. Joidenkin mielestä tämä edusti "hajoita ja hallitse"-politiikkaa, jossa paikallisille eliiteille annettiin valtaa neuvostojohdolle annetun tuen vastineeksi. Georgialaiset kokivat järjestelmän epäreiluna syrjintänä, mikä lisäsi alueen jakautuneisuutta.

Abhasian sota

Vazgen I Neuvostoliiton alettua hajota 1980-luvun lopulla jännitteet abhaasien ja georgialaisten välillä kasvoivat. Monet abhaasit vastustivat Georgian itsenäisyyttä pelätessään itsenäistymisen johtavan georgialaistumiseen, ja ajoivat Abhasian perustamista itsenäiseksi valtioksi. Kiista kääntyi väkivaltaiseksi Suhumissa 16. heinäkuuta 1989. 16 georgialaisen sanotaan kuolleen ja 137 loukkaantuneen, kun he halusivat mennä georgialaiseen yliopistoon abasialaisen sijasta. Usean päivän väkivaltaisuuksien jälkeen neuvostojoukot palauttivat järjestyksen kaupunkiin mutta syyttivät puolisotilaallisia joukkoja yhteenottojen sytyttämisestä. Georgia julistautui itsenäiseksi 9. huhtikuuta 1991, presidenttinään Zviad Gamsakhurdia. Gamsakhurdian hallinnon jouduttua epäsuosioon hän joutui eroamaan tammikuussa 1992, jolloin hänet korvasi Eduard Ševardnadze. Vaikka hän ei ollut varsinaisesti nationalisti, hän ei myöskään juurikaan vastustanut hallituksessa olleita kovan linjan äärinationalisteja. 21. helmikuuta 1992 Georgiaa hallinnut sotilasneuvosto ilmoitti neuvostoaikaisen perustuslain mitätöinnistä ja Georgian tasavallan (1918-1921) perustuslain käyttöönotosta, minkä monet abhaasit käsittivät autonomisen asemansa lopettamiseksi. 23. heinäkuuta 1992 Abhsian hallitus julistautui itsenäiseksi, vaikka mikään maa ei tunnustanutkaan sitä. Georgian hallitus lähetti alueelle 3000 sotilasta palauttamaan järjestystä ja taisteluita puhkesi Suhumin ympäristössä. Abhasian viranomaiset hylkäsivät Georgian hallituksen vaatimukset pitäen niitä tekosyynä invaasiolle. Viikon taisteluiden jälkeen Georgian joukot saivat haltuunsa suurimman osan maasta ja sulkivat Abhasian parlamentin. Satoja vapaaehtoisia pohjoiskaukasialaisia puolisotilaita (kuten silloin vähän tunnettu Šamil Basajev) liittyi abhasialaisiin separatisteihin. Syyskuussa abhaasit ja venäläiset vapaaehtoisjoukot ryhtyivät suureen hyökkäykseen, jossa georgialaiset joukot ajettiin suurimmasta osasta maata. Ševardnadzen hallitus syytti Venäjää salaisen sotilasavun antamisesta. Suuria etnisiä puhsdistuksia tapahtui molemmilla puolilla, ja noin 3000 ihmisen arvallaan kuolleen sodan tässä vaiheessa. Konflikti junnasi paikoillaan heinäkuuhun 1993 saakka, jolloin abhaasimilitia teki hyökkäyksen georgialaisten hallussa pitämään Suhumiin, johon itse Ševardnadze oli jäänyt loukkuun. Suhumi antautui lopulta 27. syyskuuta 1993 ja Ševardnadze joutui pakenemaan Venäjän laivaston avulla tarkka-ampujien ampuessa hotellia, jossa hän asui. Georgialaisten tappion jälkeen lähes koko ei-abhasialainen väestö pakeni sekasortoisessa tilassa maasta – noin 250 000 - 300 000 ihmistä, joista jopa 10 000 saattoi kuolla.

Politiikka

Abhasian presidentti on Sergei Bagapš. Hänet valittiin vikaan 12. tammikuuta 2005. Hän sai vaaleissa 91,54 % äänistä, ja hänen vastaehdokkaansa Jakob Lakoba vain 4,5 %. Mm. Galin maakunnassa asuvien georgialaisten ei annettu äänestää. Maan pääministeri on Aleksander Ankvab, joka oli 1990-luvun alussa vastuussa georgialaisten ajamisesta pois Abhasiasta. Abhasian parlamentti on 2002, 2003 ja uudelleen 2004 turhaan vedonnut Venäjään Abhasian tunnustamiseksi, Abhasian liittämiseksi Venäjän rahajärjestelmään ja puolustusavun antamiseksi. YK:n mukaan ihmisoikeustilanne maassa on huono. Abhasiassa ei ole toimivaa oikeuslaitosta ja maahan on soluttautunu rikollisjärjestöjä. Vuonna 2004 monilta ryhmiltä poistettiin oikeus käydä koulua omalla kielellään.

Maantiede

Abhasian noin 8 600 km² suuruinen alue sijaitsee Georgian luoteisosassa Mustanmeren rannalla. Kaukasus-vuoret pohjoisessa erotavat Abhasian Venäjästä (Karatšai-Tšerkessiasta), ja etelässä maa rajautuu Georgian Samegrelon alueeseen. Maa on erittäin vuoristoinen, ja länes 75 % sen pinta-alasta on vuoria tai kukkuloita. Asutus keskittyy suurimmaksi osaksi rantakaistaleelle ja muutamiin syviin, jokien kovertamiin laaksoihin. Ilmasto on erittäin leuto, minkä vuoksi neuvostoaikana Abhasiaa sanottiin usein Georgian rivieraksi. Alue tunnetaan myös maataloustuotteistaan, kuten teestä, tupakasta, viinistä ja hedelmistä.

Osat

Abhasia jaetaan viiteen maakuntaan ja kolmeen kaupunkiin
- :
- Gagra
-
- Gali
- Gudauta
- Gulripši
- Otšamtšire
- Suhumi
-
- Suhumin maakunta
- Tkvartšeli
-

Talous

Väestö

Abhasian väestö on kokenut 1990-luvulta lähtien rajuja muutoksia. Viimeisessä Neuvostoliiton aikana suoritetussa väestönlaskennassa 1989 alueen asukasluku oli noin 500 000, josta 48 % oli georgialaisia ja vain 17 % abhaaseja. Vuosina 1992-1993 käyty sota johti Abhasian eroamiseen Georgiasta ja käytännössä koko georgialainen väestö, noin 250 000 henkeä, ajettiin maasta. Konfliktia ei ole vielä ratkaistu ja nykyään abhasian väestö on pääosin abhasialaista. Heitä on väestöstä noin 45 %, ja lopun muodostavat venäläiset, armenialaiset, kreikkalaiset, juutalaiset ja jäljelle jääneet georgialaiset.

Kulttuuri

Aiheesta muualla

- [http://www.abkhazia.org/ Abkhazia.org]
- [http://www.abkhazeti.ru/ Abkhazeti.ru]
- [http://www.conflicts.rem33.com/abkhazia.htm Abkhazia - An open wound in Georgia]
- [http://www.caucaz.com/home_uk/pays.php?pays=5 Caucaz.com, Weekly Online about South Caucasus]
- [http://news.bbc.co.uk/1/hi/world/europe/3261059.stm BBC Regions and territories: Abkhazia]
- [http://www.unpo.org/member.php?arg=03 Unrepresented Nations and Peoples Organisation]
- [http://www.usip.org/pubs/peaceworks/pwks19/chap3_19.html Publication of the United States Institute of Peace: Sovereignty after Empire Self-Determination Movements in the Former Soviet Union, Hopes and Disappointments: Case Studies: Abkhazia] Luokka:Georgia Luokka:Kaukasia Luokka:Kiistanalaiset alueet ko:압하스 ja:アブハジア

Juutalaiset

Juutalaiset ovat ympäri maapalloa levittäytynyt seemiläinen kansa. Yleisimmin juutalaiseksi mielletään kansallisuudeltaan juutalainen ihminen, joka mahdollisesti harjoittaa juutalaista uskoa. Juutalaisia ovat sanan osittain toisessa merkityksessä myös ns. käännynnäiset, jotka ovat kansallisuudeltaan ei-juutalaisia, mutta kääntyneet avioliiton myötä juutalaiseen uskoon. Juutalainen-nimitys tulee Juudean asukasta merkitsevästä sanasta. Nykyajan juutalaiset katsovat olevansa heprealaisten tai muinaisten juutalaisuuteen käännytettyjen kansojen, kuten kasaarien, jälkeläisiä.

Juutalaisten määrä ja alueellinen jakautuminen

Nykyään juutalaisia elää eri puolilla maapalloa hieman laskutavasta riippuen noin 13,8-14,5 miljoonaa.

Yhdysvallat	n. 5 671 000
Israel	n. 5 671 000
Eurooppa	alle 2 000 000
- Ranska	n. 600 000
- Entinen itäblokki	n. 400 000
- Iso-Britannia	n. 267 000 (v. 2001)
- Saksa	n. 100 000 (v. 2004)
- Italia	n. 30 000
- Liettua	n. 4 000 (v. 2001)
Kanada	n. 371 000
Argentiina	n. 250 000
Brasilia	n. 130 000
Etelä-Afrikka	n. 106 000
Australia	n. 100 000
Aasia (ei Israel)	n. 50 000
- Iran	n. 11 000
Meksiko	n. 40 700
Kaikkiaan	n. 13 900 000

Huomionarvoista on, että ennen toista maailmansotaa juutalaisten määrä oli noin 18 miljoonaa, mutta kansallissosialistisen Saksan juutalaisvainojen ja kansanmurhan seurauksena määrä väheni noin kuudella miljoonalla.
- Katso: holokausti

Juutalaisten alaryhmät

Juutalaisuuden sisällä on erilaisia etnisen alkuperän perusteella jaoteltuja alaryhmiä. Kaksi merkittävintä alaryhmää ovat
- Aškenaasijuutalaiset (hepr. אַשְׁכֲּנָזִי אַשְׁכֲּנָזִים) ovat Saksasta ja itäisestä Euroopasta peräisin olevia juutalaisia. He ovat juutalaisten suurin alaryhmä noin 80% osuudellaan. Äidinkielenään he puhuvat perinteisesti jiddišiä eli juutalaissaksaa.
- Sefardijuutalaiset (hepr. ספרדי) ovat alkujaan pohjoisesta Afrikasta peräisin olevaa väestöä, jonka kotiseutua on Espanja, Portugali, Turkki ja Kreikka. Heidän perinteisesti puhumiaan kieliä ovat ladino eli juutalaisespanja, juutalaisille ominainen portugalin kielen murre sekä katalaani. Muita, pienempiä ryhmiä ovat mizharit ja yemenitet (Lähi-idän juutalaiset), gruzimit ja juhurimit (Kaukasukselta), Bene Israel, Bnei Menashe, cochin ja telugu (Intiasta), sekä lukuisia pieniä ryhmiä Afrikasta, suurimpana Beta Israel eli Etiopian juutalaiset, sekä Keski-Aasian ja Persian juutalaisryhmät.

Juutalainen uskonto

:Pääartikkeli: Juutalaisuus

Maallinen juutalainen kulttuuri

Historian saatossa juutalaisille on kehittynyt ominainen juutalainen elämäntapa.

Pankkitoiminta

Stereotypia juutalaisesta pankkiirista ja koronkiskurista on peräisin jo keskiajalta. Varhaiskeskiajalla elettiin luontaustaloudessa ja kaupankäynti oli vähäistä. Kuitenkin kun kaukokauppa ja tavaranvaihto lisääntyi, alkoivat kaupan pyörät jälleen pyöriä ja kauppapaikoille kehittyi kaupunkeja. Feodaaliyhteiskunta alkoi murentua, kun hallitsijat alkoivat saada verot rahana ja kykenivät näin palkkaamaan itselleen sotilaita ja virkamiehiä. Juutalaisilta oli suurimmassa osassa Eurooppaa maanomistus kielletty, mutta katolisen kirkon koronkiskonnan kieltänyt laki ei koskenut heitä. Tämän seurauksena juutalaiset alkoivat toimia rahanlainaajina ja -vaihtajina ja muissa rahankäsittelyyn liittyvissä ammateissa. Nykyaikainen investointipankkitoiminta kehittyi 1700-luvun lopulla Frankfurtissa juutalaisen Mayer Rothschildin toimesta. Monenlaisen keinottelun ja muun muassa sotien rahoituksen seurauksena Rotschildin perheen pankki-imperiumi levisi 1800-luvulla Mayer Rotachildin poikien toimesta aluksi Lontooseen ja myöhemmin myös Pariisiiin, Wieniin ja Napoliin. Rotschildit toimivatkin useiden valtioiden kuningsahuoneiden "hovipankkiireina". Noihin aikoihin toimi Euroopassa Rotschildien lisäksi myös muita suuria juutalaisia pankkiirisukuja: Warburgit Hampurissa ja myöhemmin myös muualla, Oppenheimit Kölnissä, Spreyerit Frankfurtissa, Hambrosit Lontoossa, Sassoonit Intiassa, Guenzburgit Pietarissa, sekä lukuisia muita suurissa ja pienemmissä kaupungeissa. Yhdysvalloissa Haym Solomon, Isaac Moses ja Alexander Hamilton perustivat Bank of New Yorkin vuonna 1784. Muutoin pankkitoiminta oli Yhdysvalloissa melko vähäistä ennen 1800-luvun puolivälissä tapahtunutta saksanjuutalaisten laajamittaista maahanmuuttoa. Tämän seurauksena vuosina 1840-1880 perustettiin toista kymmentä uutta, korkeatasoista pankkia. Perustajansa mukaan nimetty Goldman Sachs on vielä nykyäänkin maailman suurin investointipankki. Muita juutlaisia pankkiireita Amerikassa olivat J.W. Seligman, Loeb Kuhn, Thalmann Landenburg, Freres Lazard, Lehmanin veljekset sekä jo aiemmin mainitut, Euroopasta Amerikkaan toimintaansa levittäneet Speyerit ja Wertheimint. Vaikka amerikanjuutalaiset olivat elämäntavaltaan hyvin vanhoillista väkeä, oli heidän toimintansa finanssipuolella hyvin vallankumouksellista, ja valta talousalueen rahaelämässä keskittyikin hyvin pitkälle heidän käsiinsä. Asiaa auttoi vielä se, että juutalaisilla perheillä oli tapana välttää avioliittoja ei-juutalaisten kanssa. Nykyaikaan tultaessa ei pankkitoiminta ole valunut juutalaisten käsistä. Maailman vaikutusvaltaisin nainen, Elisabeth Joseph-Cohen, toimii Goldman Sachsin johdossa. Lisäksi Neuvostoliiton romahdusta seuranneen Venäjän sekasortoisen finanssielämän vaikuttajat ja rahanpesijät ovat suuremmissa määrin juutalaisia, muun muassa Mihail Hodorkovski, Bruce Rappaport, Boris Berezovski ja Vladimir Gužinski ja Semjon Mogilevitš. Juutalaisia ovat myös Maailmanpankin johdossa toimineet James D. Wolfensohn ja Joseph Stiglitz samoin kuin nykyinen johtaja Paul Wolfowitz, sekä maailman suurin sijoittaja ja pörssikeinottelija George Soros.

Tiede ja korkea koulutus

Juutalaisilla on myös voimakkaat perinteet erityisesti korkeasti koulutetuissa ammateissa, kuten tutkijoina ja lakimiehinä, mutta myös liike-elämän johtopaikoilla. Kaikista tieteen Nobel-palkinnoista 22% on myönnetty juutalaisille. Israelin valtion viennistä noin 70 prosenttia koostuu korkean teknologian tuotteista, kuten ilmailu- ja tietoliikenneteknologiasta, tietokoneavusteisesta suunnittelusta ja valmistuksesta, lääkietieteellisestä elektroniikasta ja valokaapelitekniikasta. Juutalaiset ovat menestyneet hyvin myös muun muassa šakissa, huomattavimpana esimerkkinä Garri Kasparov.

Historia

Saul, Daavid ja Salomo

Juutalaisen kansan Raamatullisen ajan historia esitetään Vanhassa testamentissa. Raamatullinen aika alkaa juutalaisten paosta Egyptistä Mooseksen johdolla. 1400-luvulla ennen ajanlaskumme alkua juutalaiset valtasivat Kaanaan maan, joka jaettiin kahdentoista Israelin heimon kesken. Kansa oli pitkän aikaa jakautunut itsehallinnollisiin yhdyskuntiin, mutta 1020-luvullea eaa. valittiin kansalle yhteinen kuningas, Saul. Saulin seuraajan Daavidin kerrotaan yhdistäneen kansan ja luoneen kunnollisen valtion pääkaupunkina Jerusalem. Naapurikansoista muun muassa filistealaiset, aramealaiset, ammonilaiset, moabilaiset ja edomilaiset alistettiin Israelin vasalleiksi. Daavidin poika Salomo jatkoi isänsä viitoittamalla tiellä ja rakennutti Jerusalemin temppelin. Salomo rakennutti myös lukuisia linnoituksia, mutta ei kuitenkaan lähtenyt sotimaan vapaudestaan taistelevia kansoja vastaan.

Israel ja Juudea

Salomon rakennusinto rasitti kansaa verovaroin, ja hänen kuoltuaan vuonna 925 eaa. valtio jakaantuikin Israeliin (pohjoisosa) ja Juudeaan (myös muodot Juuda ja Juudaa). Assyrialaisten valalttua Israelin vuonna 772 eaa., pakeni suuri osa juutalaisesta väestöstä Juudeaan. Assyrialaiset alistivat myös Juudean vasallivaltiokseen. Vuonna 625 kuningas Joosian onnistui vapauttaa maansa, mutta vuonna 609 eaa. Juudea joutui puolestaan egyptiläisten valtaan. Vuonna 597 eaa. Babylonian kuningas Nebukadressar II ajoi egyptiläiset pois ja otti kuninkaalta uskollisuudenvalan, joka kuitenkin pian liittoutui egyptiläisten kanssa. Babylonialaiset palasivat, hävittivät Jerusalemin vuonna 586 eaa. ja veivät kuningasperheen ja osan johtavista väestöryhmistä maanpakoon Babyloniaan. Karkotetut juutalaiset kokosivat yhteen uskonnollis-kulttuurillisen kansanperinteensä, josta muodostui myöhemmin heprealainen Raamattu. Mooseksen kirjat saivat lopullisen muotonsa n. 450-400 eaa.

Toisen temppelin kausi

Kun vuonna 539 eaa. Persia valloitti Babylonian, saivat juutalaiset palata maanpaosta ja rakennuttaa Jerusaelmin temppelin uudestaan. Maanpaosta palanneiden ja Juudeaan jääneiden kesken oli erimielisyyttä muun maussa temppelin rakentamisesta. Lopulta tiettävästi maanpakolaiset pääsivät hallitsemaan asemaan, ja pikku hiljaa aramea hieman syrjäytti heprean kieltä kansan puhekielenä. Temppelin rakennustyöt saatiin päätökseen vuonna 515 eaa, ja juutalainen yhteisö muodostui teokratiaksi, jossa sekä uskonnollisena että poliittisena johtajana toimi ylipappi. 400-luvulla Persiasta lähetettiin kaksi juutalaista käskynhaltijaa Esra ja Nehemia. 300-luvulla eaa. Aleksanteri Suuri valloiti myös Palestiinan, ja hänen kuoltuaan valloitetut alueet jakaantuivat kolmeksi hellenistiseksi kuningaskunnaksi. Vuosien 323-198 eaa. Palestiinan alue kuului Ptolemaiosten valtakuntaan, jonka hallinnollinen keskus sijaitsi Egyptissä. 200-luvulla eaa. seleukidit valloitivat Palestiinan osaksi valtakuntaansa, jonka keskuspaikkana oli Damaskos. Hellenismin ja juutalaisuuden yhteentörmäys aiheutti voimakkaita ristiriitoja, ja tämä johti makkabealaisen ja hasmonealaisen pappissukujen johtamaan kapinaan. Rooman tuella 140-luvulla eaa. juutalaisvaltio itsenäistyi, ja useita vuosikymmeniä seleukideja vastaan kestäneen taistelun seurauksena juutalaiset saivat lopulta poliittisen vallan koko Palestiinassa. Valtakunta oli yhtä suuri kuin Daavidin valtakunta aikoinaan. Kuitenkin vuonna 63 eaa. valtio päätyi Rooman hallintaan, ja myöhemmin vasallihallitisjaksi nimettiin Herodes. Vuonna 6 eaa. keisari Augustuksen hallintokaudella Juudeasta tuli Rooman maakunta. Tällä aikakaudella juutalaiset olivat jakautuneet neljään suuntaukseen, jotka olivat farisealaiset, saddukeukset, essealaiset, selootit.

Juutalaissodat

Keisari Neron hallintokaudella juutalaisten keskuudessa puhkesi kapina seloottien johdolla. Kapinat kohdistuivat Rooman herruuteen ja veronkantoon. Eri juutalaisryhmien erilaisten näkökantojen vuoksi sekasorto alkoi saada sisällisodan luonteen. Kapina johti vuonna 70 Jerusalemin hävitykseen ja itsenäisen juutalaisvaltion hävittämiseen. Myöhemmät pienemmät levottomuudet muun muassa Kyproksella, Libyassa ja Mesopotamiassa roomalaiset kukistivat vaikeuksitta ja ryhtyivät. Tämän seurauksena alkoi juutalaisten historian pitkä ajanjakso, diaspora (hajaannus). Juutalaisia vietiin orjiksi Roomaan, mutta suurin osa jäi kuitenkin Palestiinaan. Babyloniassa juutalaisten asema kuitenkin parani.

Bar-Kokhban kapina

Vuonna 130 keisari Hadrianus vieraili Jerusalemin raunioilla ja lupasi juutalaisille rakennuttaa kaupungin uudelleen, mutta juutalaiset tunsivat olona petetyksi, kun Hadrianus todellisuudessa suunnitteli pyhittävänsä uuden temppelin Juppiter-jumalalle ja sijoittaa Jerusalemiin roomalaisen sotilaslegioonan. Hadrianuksen kerrotaan myös kieltäneen juutalaisilta ympärileikkauksen. Temppelin jälleenrakennsutyöt aloitettiin vuonna 131, kun Juudean kuvernööri Tineius Rufus oli julistanut Aelia Capitolinan (kaupungin uusi nimi) perustetuksi. Juutalaisen perimätiedon mukaan rabbi Akiva sai juutalaisten johdon vakuuttumaan kapinasta ja sen johtajasta Simon Bar-Kokhbasta ("Tähden poika"), jota kannattajat pitivät messiaana perustuen Raamatun kohtaan 24:17. Roomalaiset kuitenkin lopulta kukistivat myös tämän kapinan. Jerusalem kukistui vuonna 135. Simon Bar-Kokhba kaatui taistelussaan, ja hänen kannattajiaan, muun muassa rabbi Akiva, teloitettiin. Historioitsija Dio Cassiuksen mukaan kapinassa kuoli kaikkiaan 580 000 juutalaista ja useita tuhansia myytiin orjiksi. Juudean nimi muutettiin Syria Palaestinaksi ja pääkaupunki muutettiin Jerusalemista Kesareaan. Vuonna 138 tuli Hadrianuksen seuraajaksi Antoninus Pius, joka hieman helpotti juutalaisiin kohdistunutta painetta. Juutalaisuuden keskus siirtyi Jerusalemista Galileaan. Tämän seurauksena heprea lopullisesti sammui juutalaisten puhekielenä.

Severusten keisaridynastian aika

Vuosina 193-235 juutalaisten suhde Roomaan parani ja heitä pidettiin Rooman kansalaisina ja he saivat jopa erityisoikeuksia. Vuoden 200 tienoilla, Jehuda ha-Nasin toimiessa patriarkkana, saavutti juutalaisten rabbiinien oppineisuus kukoistus huippukautensa. Jehuda ha-Nasi kokosi muun muassa rabbi Akivan ja rabbi Meirin luoman juutalaisen suullisen perinteen, josta syntyi Mishna, ensimmäinen suullisen perinteen kokoelma. Myöhemmin valmistui muun muassa täydentävä teos Tosefta, sekä Jerushalmi eli Palestiinan Talmud, jota ei kuitenkaan tiettävästi saatu koskaan lopullisesti valmiiksi.

Juutalaiset Babyloniassa

Babyloniassa juutalaisten elämä oli helpompaa. Keisari Diocletianuksen aikaan (284-305) tultaessa juutalaisuuden keskus oli jo siirtynyt Babyloniaan. 140-luvulta lähtien juutalaisilla oli Persian kuninkaan tunnustama eksilarkki, joka vastasi hyvin pikälle Palestiinan patriarkkaa. Eksilarkilla oli oikeus kantaa veroja, nimittää tuomareita ja edustaa kansaa kuninkaan edessä. Eksilarkki ei kuitenkaan ollut uskonnollinen tai lainopillinen vallanpitäjä. Vuonna 226 sassanidit syrjäyttivät arsakidien dynastian vallasta Babyloniassa. Tämä hieman rajoiti juutalaisten vapauksia, mutta käytännössä juutalainen laki säilyi juutalaisten elämää ohjaavana "voimana". Toinen juutalaisten kannalta kielteinen kausi sijoittui 400-luvulle kun synagogia ja akatemioita suljettiin ja muun muassa juutalaisia lapsia pakkokäännytettiin zarathustralaisuuteen. Vuonna 530 tilanne kuitenkin palautui ennalleen. Myös Babyloniassa rabbiinien oppineisuus kukoisti. Tunnetut opettajat opettivat kouluissa Raamattua ja Palestiinasta tuotua Mishnaa. 500-luvulla valmistui Babylonian Talmud, joka myöhemmin syrjäytti arvovallallaan Palestiinan Talmudin.

Juutalaiset Rooman valtakunnassa

Juutalaisuus oli Roomassa sallittu uskonto aina kapinoista ja rangaistustoimenpiteistä huolimatta. Kristinuskon voimistuessa Rooman valtakunnassa alettiin juutalaisuuden vapauksia rajoittaa. 300-luvulla kiellettiin avioliitot juutalaisten ja kristittyjen kesken, sekä juutalaisuuteen kääntyminen. Juutalaiset eivät muun muassa myöskään saaneet enää pitää kristittyjä orjia. Kun Rooma jakautui Itä- ja Länsi-Roomaan vuonna 395, jäivät juutalaisten asuma-alueet Vähässä-Aasiassa, Syyriassa ja Palestiinassa Itä-Roomaan ja keisari Theodosius II:n hallintokaudella (408-450) juutalaisuuden harjoittamista rajoitettiin entisestään: muun muassa uusien synagogien rakentaminen kiellettiin. Lopullisesti juutalaisten asema heikkeni, kun vuonna 415 keisarin ja Pelastiinan patriarkan välillä puhjenneen konfliktin ja patriarkka Gamlien VI:n kuoltua vuonna 425, kieltäytyi Konstantinopoli tunnustamasta hänen seuraajaansa. Lopulta vuonna 429 Theodosius II kumosi patriarkaatin lopullisesti. Keisari Justinianus I (527-565) tiukensi juutalaislakeja entisestään. Juutalaisilta muun muassa käytännössä kiellettiin orjienpito kokonaan. Juutalaisia alettiin pakkotoimin käännyttämään kristityiksi.

Keskiaika

Vuonna 614 persialaiset hyökkäsivät Bysantin keisarikuntaan, ja juutalaisten avulla he valloittivat Palestiinan ja juutalaiset saivat vuosiksi 614-617 itsehallinnon, kunnes bysanttilaiset valtasivat alueen takaisin. Vuosina 634-640 Palestiinan alue siirtyikin jo arabien hallintaan.

Juutalaiset islamilaisilla alueilla

Islamin mukaan juutalaiset ovat "kirjan kansa". Vaikka juutalaiset luokiteltiin Omar-sopimuksessa suojeluksen alaiseksi kansaksi, kiellettiin synagogien rakentaminen ja muutenkin heidän uskontonsa harjoittamista ja elämää rajoitettiin, muslimiorjien pito ja hevosella ratsastaminen kiellettiin ja muutenkin joutuivat osoittamaan alisteisuutensa, eivätkä voineet saada valtion virkoja. Juutalaiset joutuivat myös maksamaan muslimeille veroa. Juutalaisilla oli kuitenkin Lähi-idässä suhteellisen laaja itsehallinto ja parempi asema kuin Euroopan heimoveljillään. Myös Lähi-idässä juutalaisilta on maanomistus kielletty tai muuten estetty maanviljely, joka johti siihen, että myös Lähi-idässä juutalaiset keskittyivät kaupankäyntiin. He loivatkin Välimeren satamien välille laajan juutalaisten hallinnoiman kauppaverkoston. Italian kauppakaupunkien vahvistuttua juutalaiset kuitenkin menettivat valta-aseman Välimeren kaupankäynnissä ja painopisteensä siirtyikin Kaukoitään suuntautuvaan kauppaan. Palestiinan henkinen keskus sijaitsi Tiberiaassa, jossa kehitettiin muun muassa hepreankielisen raamatuntekstin normatiivisen lukutavan määrittänyt ns. tiberialainen vokalisointijärjestelmä. Kuitenkin Damaskosken omaijadikalifaatin hajottua olot kävivät levottomiksi ja oppikeskukset siirettiin ensin Jerusalemiin ja myöhemmin Tyroksee